CAMARGUESSA

I

Lähtö

Suuri hälinä linnassa. Lähetti on tuonut juuri ikään metsästyksen valvojalta sanoman, joka oli puolittain ranskan, puolittain provencen kielellä kirjoitettu ja jossa hän ilmoittaa, että on jo näkynyt pari kolme kaunista parvea "galejoneja" ja "charlottineja" ja ettei enää ole puutetta parhaimmistakaan lintulajeista.

"Te tulette tietysti mukaan!" kirjoittivat minulle ystävälliset naapurini; ja tänään aamuhämärissä kello viiden aikaan saapuivat heidän suuret nelipyöräiset vankkurinsa, joissa oli jo kuormana pyssyjä, koiria ja ruokavaroja, rinteen alta minua noutamaan. Ja niin me läksimme ajaa jyryttelemään Arlesiin päin vievää tietä myöten, joka oli hiukan kolea ja yksitoikkoinen. Oli tuommoinen joulukuun aamu, jolloin silmä töin tuskin erottaa oliivien vaalenevaa vihreyttä ja kermestammien tummanvihreät lehdet taas näyttävät liian talvisilta ja keinotekoisilta. Talleista kuuluu liikettä. Siellä täällä vilkkuu jo tulia talojen ikkunoista ennen päivän valkenemista; ja Montmajourin apottikunnan kivilouhikoiden tienoilla levittelevät puoliuniset merikotkat vasta siipiänsä keskellä raunioita. Kuitenkin me sivuutamme kaivosten kohdalla jo muutamia vanhoja maalaiseukkoja, jotka ajavat pienillä aaseillansa hölkkää joutuakseen kauppatorille. He tulevat Ville-des-Baux'sta ja matkustavat yli kaksi peninkulmaa saadakseen istua tunnin Pyhän Trophymuksen kirkon portailla myymässä pieniä lääkeyrttinippuja, joita he ovat keräilleet vuoristossa!… Kas, tuossa ovat jo Arlesin vallit edessämme, matalat, pykäläreunaiset vallit, jommoisia nähdään vanhoissa vaskipiirroskuvissa, missä peitsiniekat sotamiehet näyttävät suuremmilta kuin ne mäenrinteet, joiden huipulla he seisovat. Me ajamme täyttä laukkaa läpi tuon ihmeellisen pikkukaupungin, joka on maalauksellisimpia Ranskan pikkukaupungeista. Sen kauniilla veistoksilla koristetut pyöreähköt parrukkeet ulottuvat puolitiehen ahtaiden katujen yli, ja sen vanhat mustat talot pienine, mataloine, suippokaarisine maurilaisovineen palauttavat mieleemme Vilhelm Nykerönenän ja saraseenien ajan. Näin varhain ei ole vielä ketään ulkona. Ainoastaan Rhônen varsilla on liikettä. Laiva, joka välittää liikettä Camargueen, höyryää rannassa portaiden juurella valmiina lähtemään. Maamiehiä punaisissa sarssitakeissa ja Roquetten neitosia, jotka menevät tarjoutumaan palvelukseen maalaistaloihin, astuu laivaan yhdessä meidän kanssamme jutellen ja naureskellen keskenään. Pitkät, ruskeat viitat suojelevat heitä kolealta aamutuulelta, ja korkea arlesilainen päähine tekee heidän päänsä pienen ja kauniin näköiseksi sekä antaa heille pisaraisen viehättävää julkeutta, halun ojentautua suoraksi ja nakata naurunkihahdus tai pieni pilapuhe kiertämään edelleen… Kello helähtää; me lähdemme liikkeelle. Virranvesi, laivanpotkuri ja pohjatuuli kiidättävät meitä kolminkertaisella vauhdilla, ja rannat pakenevat taaksemme. Toisella puolella on Crau, kuiva ja kivinen tasanko, toisella puolella vihannampi Camarguen lakeus, joka leviää edessämme aina mereen asti kasvaen lyhyttä heinää ja soisilla paikoilla tiheätä ruokoa.

Välistä laiva pysähtyy laiturissa, milloin oikealla, milloin vasemmalla rannalla; milloin keisari- ja milloin kuningaskunnassa, niin kuin sanottiin keskiajalla, Arlesin kuningaskunnan aikoina, ja niin kuin vanhat Rhônen laivamiehet sanovat vielä tänä päivänä. Joka laiturin vieressä valkoinen talo ja ryhmä vihreitä puita. Työmiehet astuvat maihin työkalut olalla, naiset kori käsivarrella kiipeävät kapeata polkua ylös. Keisarikunnan sekä kuningaskunnan rannoille laiva vähitellen tyhjenee, ja kun se saapuu Mas-de-Giraud'n laituriin, jossa me nousemme maihin, ei siihen enää jää paljon ketään.

Mas-de-Giraud on Barbentanen herrojen vanha sukukartano, johon me astumme odottamaan vartijaa, jonka on määrä tulla meitä noutamaan. Korkeassa keittiössä on koko talon miesväki ruualla; peltotyömiehet, viinitarhurit, paimenet ja paimenpojat. Tarjoilusta pitävät huolta naiset, jotka syövät vasta jälkeenpäin. Kohta saapuu vartija kuomurattaineen. Oikea Fenimore Cooperin tyyppi, metsänkävijä maalla sekä merellä, metsästyksen ja kalastuksen kaitsija, jota paikkakuntalaiset sanovat lou Roudeïroùksi (vaanijaksi), sillä hänen nähdään aamu- ja iltasumussa alinomaa piileskelevän väijyksissä ruohikoissa tai seisovan liikahtamatta pienessä veneessään vahtimassa kalamertojaan lammikoissa tai vesijohtokanavissa. Kentiespä juuri tuo ainainen vaanijan ammatti on tehnyt hänet niin hiljaiseksi ja umpimieliseksi. Kuitenkin hän, sillä aikaa kun pienet rattaat pyssykuormineen ja ruoka varoineen vierivät edellämme, kertoo meille metsästysuutisia selitellen, kuinka monta lintuparvea on lentänyt ja mille tienoille muuttolinnut ovat laskeutuneet. Tällä tavoin jutellen me painumme yhä kauemmaksi sisämaahan.

Päästyämme viljeltyjen seutujen ohi olemme keskellä villiä Camarguea. Silmänkantamattomiin välkkyy laidunmaiden keskellä soita ja kanavia, joiden reunat kasvavat korkeata suolaheinää. Tamariskipensastot ja ruokomättäät kohoavat kuin pikku saarelmat tyynen meren keskellä. Ei ainoatakaan korkeata puuta. Tasangon yksitoikkoista, rannatonta lakeutta ei mikään rajoita. Pitkien matkojen päässä toisistaan levittävät karjatarhat matalia kattojaan painuen melkein maanpintaa pitkin. Karjalaumat, jotka makaavat hajallaan suolaheinikossa tai kulkevat ryhmässä punaisenruskeaan kaapuun pukeutuneen paimenen ympärillä, eivät riko maiseman yksitoikkoista suoraa viivaa, vaan häipyvät pieniksi pilkuiksi siintävän taivaanrannan ja pilvettömän ilmapiirin äärettömässä avaruudessa. Niin kuin meri, joka näyttää aaltoillessaankin yksitoikkoiselta, samaten herättää tämä tasanko yksinäisyyden ja äärettömyyden tunteen, ja tämä tunne kasvaa sitä voimakkaammaksi, kun näkee väkevän pohjatuulen taukoamatta, esteitä tapaamatta puhaltavan ja ikään kuin tasoittavan ja laajentavan lakeuksia. Kaikki taipuu sen edessä. Pienimmätkin pensaat tuntevat tuulen voiman ja kasvavat vinoon, nuokkuen etelään päin, ikään kuin aina olisivat pyrkimässä pakoon sen edestä…

II

Mökki

Ruokokatto ja kuivista, keltaisista ruo'oista tehdyt seinät, sellainen on mökki. Se on majapaikkanamme metsästysmatkalla. Se on rakennettu camarguelaisen talon malliin ja siinä on yksi ainoa korkea ja tilava tupa, jossa ei ole ikkunaa, vaan joka saa valonsa lasiovesta, jonka eteen iltaisin pannaan vahva luukku. Korkeissa, valkoisiksi kalkituissa seinissä on naulapuita pyssyille, metsästyslaukuille ja pitkävartisille suosaappaille. Perällä on viisi kuusi makuusijaa laitettu oikean mastopuun ympärille, joka ulottuu permannosta laipioon ja kannattaa kattoa. Yöllä kun pohjatuuli puhaltaa ja koko rakennus ruskaa joka paikasta, ja kun meren kaukainen kohina kuuluu tuulen mukana pitkänä ja väkevänä ulvontana, luulisi makaavansa laivan hytissä.

Mutta varsinkin iltapuolella on mökki hurmaava. Noina kauniina etelämaisina talvipäivinä jään mielelläni istumaan ypöyksin korkean uunin ääreen, jossa joku tamariskin juurikko savuaa. Pohjatuulen tai luoteisen nyhtäyksistä lennähtää ovi auki, ruokopillit vinkuvat, nuo sysäykset ovat vain hyvin heikkoa kaikua minua ympäröivän luonnon suuresta myllerryksestä. Talvinen auringonvalo, jota hurja vihuri vitsoo, särkyy yksityisiksi säteiksi, kokoaa ne taas yhteen ja hajottaa uudestaan. Suuria varjoja liitelee ihmeellisen sinisellä taivaalla. Valoa tulvahtelee kuuroittain, samoin tuulenpuuskia; ja karjankellot, joiden ääni äsken vielä kuului, häipyivät tuulen mukana hetkeksi kuulumattomiin saapuakseen kohta taas kalkattamaan aukireväistyn oven luokse ihanaa kertosäveltänsä… Hetkien helmi on iltahämärä vähää ennen kuin metsästäjät palaavat kotiin. Tuuli on tyyntynyt. Pistäydyn hetkeksi ulos. Rauhallisesti painuu aurinko mailleen, suurena, punervana sädekehränä, joka ei enää jaksa lämmittää. Yö laskeutuu maille ja hipaisee ohimennessään poskea tummalla, kostealla siivellänsä. Tuolla kaukana välähtää pyssynlaukaus kuin punaisen tähden tuike ja sammuu jälleen ympäröivään yöhön, jonka pimeydessä sen valo näytti vieläkin kirkkaammalta. Mitä enemmän päivä lähenee loppuansa, sitä kiireemmin rientää elämä. Pitkä, kolmion muotoinen sorsaparvi lentää hyvin matalalla, ikään kuin aikoen laskeutua maahan. Mutta silloin sytytetään mökissä tuli ja ne kaikkoavat: parven etunenässä lentävä sorsa ojentaa kaulansa, nousee taas korkealle ja kaikki muut lentävät sen perästä yhä korkeammalle kirkuen hurjasti.

Kohta alkaa kuulua yhtämittaista jalankapsetta kuin sateenrapinaa; se tulee yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Tuhatmäärin lampaita, joita paimenet huudoillaan kutsuvat ja edestakaisin laukkailevat koirat ajavat kovasti läähättäen, tunkeutuu tarhoihin arkoina ja epäjärjestyksessä. Minä joudun tuohon kähärävillaisten määkivien lampaiden pyörteeseen, se tempaa minut mukaansa ja pyörittelee minua sinne tänne. Se nousee ja laskee kuin maininki, jossa paimenet ja heidän varjonsa näyttävät keinuvan läikkyvien aaltojen harjalla… Lammaslaumojen takana kuuluu tuttuja askeleita ja iloisia ääniä. Pian on mökki täynnä väkeä, äänekästä iloa ja elämää. Viiniköynnöksien oksat leimuavat uunissa. Nauretaan sitä hurjemmin, kuta raukeammaksi ruumis on käynyt. Se on onnellisen väsymyksen synnyttämää hälinää: pyssyt ovat nurkassa, pitkät saappaat sikin sokin lattialla ja tyhjien laukkujen vieressä punaisenruskeita, kullalle, vihreälle tai hopealle välähteleviä linnunsiipiä, kaikissa veripilkkuja. Pöytä on katettu, ja oivallisen ankeriasliemen höyrytessä syntyy hiljaisuus, tuommoinen syvä hiljaisuus, joka on vankan ruokahalun merkkinä ja jonka keskeyttää vain koirien äkäinen murina, kun ne oven luona pimeän päässä latkivat kupistaan…

Iltapuhteen vietto loppui lyhyeen. Tulen ääreen ei jäänyt muita kuin vartija ja minä, ja häneltäkin jo pyrkivät silmät painumaan umpeen. Me yritämme jutella, se on: me nakkaamme tuon tuostakin toisillemme jonkun katkonaisen sanan maalaisten tapaan, jonkun melkein intiaanimaisen lyhyen huudahduksen, lyhyen ja nopeasti sammuvan, niin kuin loppuun palaneiden oksien viimeiset kipunat. Vihdoin vartija nousee, sytyttää lyhtynsä ja minä kuulen, kun hänen raskaat askelensa katoavat yöhön…

III

"Toivomassa" (Saalista väijymässä!)

"Toivo!" [Provencelaista sanaa espère, joka oikeastaan merkitsee toivoa, käytetään myös saaliin väijymisen merkityksessä.] miten kaunis ja kuvaava nimi väijymiselle, pensastoissa piileskelevän metsämiehen odotukselle ja noille epätietoisuuden hetkille, jolloin kaikki odottaa ja toivoo ja häilyy yön ja päivän välillä. Aamuväijyntä vähää ennen auringonnousua ja iltaväijyntä hämärän tullessa. Viimeksi mainitusta minä erityisesti pidän, varsinkin näillä suomailla, missä lammikoiden vesi pysyy niin kauan kirkkaana auringon mailleen mentyä…

Joskus taas kyyrötetään väijyksissä negochin'issa, hyvin pienessä, kapeassa veneessä, jossa ei ole emäpuuta ja joka vaappuu pienimmästäkin liikahduksesta. Ruokojen peitossa metsästäjä tähystelee sorsia veneensä pohjalta, jonka reunan yli kohoaa näkyviin vain hatunlippa, pyssyn piippu ja koiran pää, kun se nuuskii ilmaa, sieppaa moskiittoja suuhunsa tai ojentaen tukevat jalkansa suoriksi kallistaa koko veneen toiselle laidalle, niin että se läikähtää vettä täyteen. Tämä väijymistapa on minunlaiselleni kokemattomalle metsästäjälle liian monimutkainen. Minä lähdenkin sen vuoksi useimmiten jalan vaanimaan, rämpien keskellä suota, jalassa suunnattoman suuret kengät, joiden varsiksi lehmänvuota on leikattu pitkin pituuttaan. Kävelen hitaasti ja varovaisesti peläten uppoavani suohon, ja kierrän ruohikolla, joista nousee suolavesihöyryjä ja joissa sammakot loikkivat…

Vihdoin viimein pääsen tamariskimättäälle, kuivalle pengermälle, ja asetun siihen odottamaan. Osoittaakseen minulle kunniaa vartija on antanut oman koiransa minun mukaani. Se on tavattoman suuri, pitkäkarvainen valkea pyreneläiskoira, mainio metsästäjä ja kalastaja, ja sen läsnäolo tekee minut ehdottomasti vähän levottomaksi. Kun suokana lentää ohitseni pyssynkantaman päässä, katsahtaa koirani jollakin tavoin ivallisesti minuun nakaten taiturimaisella päänpudistuksella pitkät silmillä riippuvat luppakorvansa taaksepäin; sitten se asettuu vakavaan perusasentoon, heiluttaa häntäänsä ja osoittaa kaikenmoisilla ilmeillä kärsimättömyyttään, ikään kuin tahtoen sanoa minulle:

— Ammu… ammu toki!

Ja minä ammun — ohi… Silloin se heittäytyy maahan pitkin pituuttaan ja haukottelee ja virutteleikse laiskan, masentuneen ja julkean näköisenä…

No niin! minä myönnän sen, että minä olen huono metsämies. Saaliin vaaniminen on minusta samaa kuin mailleen painuva päivä, vähitellen tummuva ilmanranta, valo, joka pakenee mereen, kimaltelee vesilätäköissä ja heijastaa harmaan taivaankannen hohtamaan hienolta hopealta. Minä pidän tuosta vedentuoksusta, tuosta hyönteisten salaperäisestä surinasta ruohokossa ja tuosta hiljaisesta kahinasta, joka syntyy, kun pitkät lehdet hankaavat toisiaan. Tuon tuostakin liitää surullinen sävel korvani ohi ja ilmassa kuuluu kuin merisimpukan surinaa. Se on kaulushaikara, joka painaa tavattoman pitkän nokkansa veden alle kaloja tavoitellakseen ja korauttaa kurkustaan pitkän pärrytyksen… rrrum! Kurkiparvia lentää pääni päällä.

Minä kuulen siipien kahnutuksen ja untuvien huminan vinhassa tuulessa, jopa pienen kirahduksen liian korkealle pingotetusta äänestä. Sitten ei enää mitään. On tullut yö, synkkä yö, ja ainoastaan heikko päivänkajastus viipyy vesillä…

Yhtäkkiä minä vavahdan, saan jonkinlaisen hermovärähdyksen, ikään kuin joku seisoisi takanani vaanimassa. Käännyn katsomaan ja huomaan kuun, tuon kauniiden öiden seuralaisen, nousevan suurena pyöreänä kiekkona, joka kohoaa alussa nopeammin, niin että sen liikkeen saattaa helposti silmin nähdä, ja sitten hiljentää sikäli vauhtia, mikäli se ylenee taivaanrannasta.

Näen jo sen ensimmäisen säteen selvästi vieressäni, sitten toisen vähän kauempana… Kohta on koko suo kirkkaasti valaistu. Pieninkin heinätupsu luo varjon viereensä. Väijyntäaika on loppunut, linnut näkevät meidät: ei auta muu kuin palata kotiin. Kuljemme keskellä sinistä, kevyttä, autereista valovirtaa; ja joka kerta kun satumme astumaan noihin lammikkoihin tai noihin vesiojiin, panee se tanssimaan lukemattomat joukot pieniä maahan pudonneita tähtösiä ja kuunsäteitä, jotka tunkeutuvat aina veden pohjaan asti.

IV

Punainen ja valkea

Ihan lähellä meitä, pyssynkantaman päässä mökistämme, on toinen jokseenkin samannäköinen, mutta yksinkertaisempi maja. Siinä asuu vartijamme vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa; toinen niistä on tyttö, joka valmistaa ruuat työmiehille ja paikkaa kalaverkot; toinen taas poika, joka käy isänsä apuna mertoja kokemassa ja vartioimassa kalalammikoiden sulkulaitoksia. Kaksi nuorempaa lasta on Arlesissa isoäitinsä luona, ja he viipyvät siellä siksi, kunnes ovat oppineet lukemaan ja pääsevät ensi kerran ehtoolliselle, sillä tämä kotimökki on liian kaukana kirkosta ja koulusta, eikä sitä paitsi Camarguen ilmakaan olisi terveellistä pienokaisille. Saari ei tosiaan ole mikään sopiva asuinpaikka kesän tullen, kun suot ovat kuivilla ja valkoinen pohjalieju vesikanavissa halkeilee kovan kuumuuden tähden.

Sain nähdä sen kerran elokuussa, kun tulin ampumaan villisorsia, enkä ikinä unohda, miten surullisen ja kolkon näköinen oli tuo päivän polttama seutu. Siellä täällä höyrysivät vesilätäköt auringonpaisteessa kuin suunnattoman suuret kattilat; ainoastaan niiden pohjalla näkyi vielä elonmerkkejä, liikkui yhtenä vilinänä salamantereita, hämähäkkejä ja vesihyönteisiä, jotka hakivat itselleen kosteita komeroita. Ilma oli saastaista, paksu miasmipilvi häilyi suon yläpuolella sakeana lukemattomista hyttysparvista. Vartijan mökissä vilutti kaikkia ihmisiä, kaikissa oli kuume, ja oli sääli nähdä noita keltaisia, sisäänpainuneita kasvoja ja noita luonnottoman suuria silmiä, joita tummat renkaat ympäröivät. Ja nuo onnettomat olivat tuomitut kitumaan kolme pitkää kuukautta tuossa hellittämättömässä auringon paahteessa, joka tulena polttaa kuumesairaita, silti heitä lämmittämättä. Surkeaa ja vaivalloista on tuon vartijan elämä Camarguessa! Hänellä on sentään vaimo ja lapset luonansa; mutta noin kahdeksan kilometrin päässä hänestä, keskellä suota, asuu hevosvartija, joka elää ypöyksin vuodesta vuoteen kuin oikea Robinson. Hänen ruokomökissään, jonka hän on rakentanut omin käsin, ovat kaikki tarvekalut hänen tekemiään, alkaen pajunoksista palmikoidusta riippumatosta, tulisijasta, joka on kyhätty kokoon kolmesta muusta kivestä, ja yksinkertaisista jakkaratuoleista, jotka on veistetty tamariskipuun juurikoista, aina ovilukkoon ja sen valkeapuiseen avaimeen asti, joiden avulla hän lukitsee tämän omituisen asumuksensa.

Mies on ainakin yhtä kummallinen kuin hänen asuntonsa. Hän on jonkinlainen äänetön filosofi, niin kuin erakot, ja hän peittää rahvaanomaisen epäluulonsa tuuheiden, takkuisten kulmakarvojensa alle. Aina milloin hän ei ole laitumella, nähdään hänen istuvan oven edessä tavaillen hitaasti lapsellisella ja liikuttavalla ahkeruudella tuommoista pientä punaista, keltaista tai sinistä lentolehtistä, johon apteekkarit käärivät lääkepulloja, joita hän tarvitsee hevosiaan varten. Miesparalla ei ole muuta huvitusta kuin lukeminen eikä muita kirjoja kuin nämä. Vaikka meidän vartijamme ja hän ovatkin lähinaapureita, eivät he käy koskaan toistensa luona. Ja he ihan karttavat tapaamasta toisiaan. Kun minä eräänä päivänä tiedustelin vaanijalta syytä tähän vastenmielisyyteen, niin hän vastasi minulle juhlallisen vakavana:

— Me olemme eri puoluetta… Hän on punainen ja minä olen valkoinen.

Siis täällä erämaassakin, jonka yksinäisyyden luulisi lähentävän ihmisiä, sielläkin nuo kaksi metsäläistä, jotka ovat molemmat yhtä tyhmiä ja yksinkertaisia, nuo kaksi Theokritoksen karjapaimenta, jotka tuskin kertaakaan käyvät vuodessa kaupungissa ja joita Arlesin pienet kahvilat kultauksineen ja peililaseineen häikäisevät kuin oikeat Ptolemaiosten palatsit, ovat saaneet syyn vihata toisiansa valtiollisten vakaumustensa nimessä!

V

Vaccarès

Kauneinta Camarguessa on Vaccarès-järvi. Usein minä, kyllästyneenä metsästykseen, tulen istuskelemaan tuon suolaisen järven rannalle. Se on kuin suuresta merestä lohkaistu pieni palanen, jonka ympärille maa on kasvanut ja joka on muuttunut juuri tuon pakonalaisuutensa vuoksi niin kodikkaaksi. Sen kuivuuden ja kuumuuden sijasta, joka tavallisesti tekee semmoisten järvien rantamat kolkon näköisiksi, ovat Vaccarèsin korkeahkot rannat ylt'yleensä vihreän, sametinhienon nurmen peitossa ja niillä rehottaa omituinen ja silmää hurmaava kasvillisuus: tuhatkaunokkeja, vesiapiloita, katkeroita ja noita ihania saladelleja, jotka ovat talvella sinisiä ja kesällä punaisia, jotka muuttavat väriänsä ilmanvaihdosten mukaan ja, keskeyttämättä koskaan kukkimistaan, osoittavat eri vuodenaikoja erilaisella värisävyllä.

Kello viiden tienoissa iltaisin, kun aurinko alkaa painua mailleen, tarjoaa tuo alun toista peninkulmaa laaja järvenselkä, jossa ei ole yhtään venettä, ei yhtään purjetta avaruutta rajoittamassa tai häiritsemässä, ihmeteltävän näyn. Se ei ole enää noiden pienten vesilammikoiden ja kanavien pikkusievää suloutta, joita päilyy siellä täällä mehukkaansavisten painanteiden välissä ja joiden ympärillä tuntee kaikkialla mättäiden alta tihkuvan vettä, valmiina pienimmästäkin painaisusta purskahtamaan esiin. Täällä on vaikutelma päinvastoin suuri ja avara. Aaltojen välke houkuttelee kaukaa parvittain telkkiä, haikaroita, kaulushaikaroita ja valkorintaisia, punasiipisiä flamingoja jotka järjestyvät riveihin kalastamaan pitkin rannikkoa muodostaen erivärisine höyhenpeitteineen pitkän, yhtäjaksoisen kirjavan nauhan. Ja sitten siellä on iibislintuja, oikeita Egyptin iibiksiä, jotka ovat kuin kotonaan tässä kirkkaassa auringonpaisteessa ja hiljaisessa seudussa. Paikaltani en tosiaan kuule muuta kuin laineiden loisketta ja vartijan huutoa, kun hän kutsuu rannikolle hajaantunutta hevoslaumaansa. Niillä on kaikilla kaikuvat nimet: "Cifer!… (Lucifer)… L'Estello!… L'Estournello!…" Kuullessaan nimeänsä huudettavan juoksee jokainen eläin, harja tuulessa hulmuten, vartijan luokse syömään kauroja hänen kourastaan.

Kauempana, samalla rannalla, on suuri lauma härkiä, jotka käyvät vapaina laitumella niin kuin hevosetkin. Tuon tuostakin näkyvät tamariskipensaston ylitse niiden kaarevat selkäpiit ja niiden puolikuun muotoiset sarvet, jotka kohoavat ilmaan. Useimmat näistä Camarguen häristä ovat kasvatetut kylien juhlia, härkätaisteluja varten; ja muutamilla niistä on jo kuuluisa nimi kaikissa Provencen ja Languedocin sirkuksissa. Niinpä juuri naapurimme härkälaumassa on muuan hirveä tappelupukari, nimeltä le Romain (roomalainen), joka on sarvillaan seivästänyt ties kuinka monta miestä ja hevosta Arlesin, Nimesin ja Tarasconin kilpakentillä. Sen vuoksi ovatkin sen toverit valinneet sen päällikökseen; noissa omituisissa laumoissa eläimet näet itse hallitsevat itseänsä järjestyen jonkin vanhan sonnin ympärille, jonka ne ottavat johtajakseen. Kun rajumyrsky puhkeaa Camerguessa ja pääsee hirvittävään valtaan tuolla suurella tasangolla, jossa ei mikään sitä estä eikä hillitse, silloin maksaa vaivan nähdä, miten lauma tunkeutuu yhteen kasaan päällikkönsä taakse, kaikki päät painettuina alas ja leveät otsat, joihin härkien koko voima keskittyy, puskien vasten tuulta. Provencelaiset paimenet nimittävät tätä liikettä: vira la bano au giscle — (kääntää sarvi tuulen mukaan). Ja onneton se lauma, joka ei siihen mukaudu! Pakenevassa laumassa kääntyvät härät sateen sokaisemina ja rajumyrskyn lennättäminä toinen toistansa vastaan, hajautuvat pelästyneinä mikä millekin taholle ja juosten kauhistuksissaan myrskyä pakoon syöksyvät Rhône-virtaan, Vaccarès-järveen tai mereen.