KOLME HILJAISTA MESSUA

Joulujuttuja

I

— Kaksi tryffelillä täytettyä kalkkunaa, niinhän, Garrigou?

— Niin, arvoisa herra, kaksi mainiota kalkkunaa täpösen täynnä tryffelejä. Tottahan tuon tiedän, sillä olenpa ollut apuna niitä täyttämässä. Olisi luullut niiden nahan ihan halkeavan paistuessa, niin kovalle se oli pingotettu…

— Jeesus-Maria! Ja minä kun pidän niin paljon tryffeleistä… Pian tänne messupaitani, Garrigou… Ja mitä muuta vielä olet huomannut keittiössä paitsi kalkkunapaistia?…

— Oo, kaikenlaista hyvää… Puolilta päivin emme ole joutaneet muuta kuin kynimään fasaaneja, harjalintuja, syöttökanoja ja metsoja, niin että höyheniä lenteli kaikkialla… Sitten tuotiin kalalammikosta ankeriaita, kultakarppeja, forelleja ja…

— Oikeinko suuria, ne forellit, Garrigou?

— Noin suuria, arvoisa herra… Kerrassaan verrattomia!…

— Jumalani! Olenpa näkevinäni ne tuossa edessäni… Oletko pannut jo viinin alttarikannuihin?

— Kyllä, arvoisa herra, olen pannut viinin alttarikannuihin… Mutta se, totta vieköön, ei ole mitään siihen viiniin verrattuna, jota saatte juoda päästyänne keskiyön messusta. Jospa näkisitte sitä linnan ruokasalissa, jospa näkisitte kaikki nuo karahvit, jotka kimaltelevat monenvärisinä, täynnänsä jaloja viinejä… Ja hopeiset pöytäkalut, siselöidyt maustinastiat, kukat ja kynttiläjalat! — Ei ole ikinä nähty semmoista joulukestiä. Herra markiisi on kutsunut kaikki herrasväet lähistöltä. Teitä tulee ainakin neljäkymmentä henkeä aterialle, lukuunottamatta maatuomaria sekä käräjäkirjuria…Olettepa onnellinen päästessänne niille illallisille, kunnioitettava herra!… Minä en ole muuta kuin haistellut kauniita kalkkunoita ja nyt tunnen alinomaa tryffelien tuoksun nenässäni… Aah!…

— No no, poikaseni. Varokaamme lankeamasta ylensyömisen syntiin, etenkin tänä pyhänä jouluyönä… Riennä heti sytyttämään kynttilät ja antamaan kelloilla ensimmäinen merkki messun alkamiseen; sillä keskiyö on jo käsissä, emmekä saa suinkaan myöhästyä…

Näin puhelivat keskenään jouluyönä armon vuonna tuhat kuusisataa ja niin ja niin paljon kunnianarvoisa herra Balaguère, entinen barnabiittien priori, nykyisin Trinquelagen markiisien runsaspalkkainen pappi, ja hänen pieni kuoripoikansa Garrigou, tai toisin sanoen se nallikka, jota hän ainakin luuli kuoripojaksensa Garrigouksi, sillä nähkääs, itse paholainen oli tuona iltana ottanut päällensä pyöreäposkisen ja hempeäpiirteisen nuoren sakaristonvartijan hahmon voidakseen paremmin johdattaa kunnianarvoisan isän kiusaukseen ja saadakseen hänet lankeamaan kauheaan hekuman syntiin. Niinpä, sill'aikaa kun tuo luultu Garrigou (hm, hm!) kaikin voimin tempoili markiisin kappelin kelloja, alkoi kunnianarvoisa isä pukeutua messukasukkaansa linnan pienessä sakaristossa, ja kaikkien noiden herkullisten kuvausten hämmentämänä hän toisti mielessään yhä uudelleen ja uudelleen:

— Kalkkunapaistia… kultakarppeja… noin suuria forelleja!…

Ulkona puhalsi yöllinen tuuli kantaen kellojen kaikua ympäristöön, ja sikäli alkoi vilkkua tulia Ventoux-vuoren tummilla rinteillä, jonka huipulla kohosivat Trinquelagen vanhat tornit. Vuokraviljelijöiden perheet olivat nyt matkalla linnaan kuulemaan keskiyön messua. Virsiä veisaten he kapusivat vuoren rinnettä ylös viisi- tai kuusihenkisissä joukoissa, isä edellä kantaen lyhtyä kädessään, ja sitten naiset kääriytyneinä suuriin ruskeihin vaippoihinsa, joiden poimuihin lapset tunkeilivat hakien tuulensuojaa. Huolimatta myöhäisestä yöhetkestä ja pakkasesta marssi tuo reipas väki iloisesti edelleen sen toivon kannustamana, että heitä messusta tultua, kuten aina muinakin vuosina, odottaa alhaalla keittiöhuoneissa heitä varten katettu pöytä. Tuon tuostakin välähtivät jyrkässä mäenrinteessä jonkun aatelisherran lasiseinäiset vaunut kuutamossa, soihdunkantajien saattamina, tai kilisytti puolijuoksua lönkyttävä muuli tiukujansa, ja sumuisten lyhtyjen valossa tunsivat vuokraviljelijät maatuomarinsa ja tervehtivät häntä ohimennessä:

— Hyvää iltaa, mestari Arnoton!

— Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!

Yö oli kirkas ja tähdet tuikkivat vilkkaasti pakkasen kynsissä, pohjatuuli puhalsi terävästi ja hienoa huurretta satoi kulkijoiden päälle kastelematta kuitenkaan vaatteita; joulu oli pysynyt uskollisena vanhoille tavoilleen ja saapunut lumivalkoisin vaattein. Vuoren korkeimmalla kukkulalla kuumotti linna matkan lopullisena päämääränä tavattoman jykevine torneineen ja päätyseinineen. Kappelin kellotorni kohosi päin tummansinistä taivasta, ja suuri joukko pieniä tulia häilyi sinne tänne, vilkkui kaikissa ikkunoissa ja helotti rakennuksen tummaa taustaa vasten kuin kipinät, joita kirpoilee mustaksi palaneesta paperituhkasta… Kun oli päästy nostosillan yli ja astuttu sisään hyökkäysportista, piti kappeliin mennessä kulkea etupihan poikki, joka oli täynnänsä vaunuja, palvelijoita ja kantotuoleja ja jonka valaisivat kirkkaaksi tervassoihdut ja keittiön ikkunoista välkkyvät liekit. Kuului paistinkääntöhaarukoiden kolahtelua, kattiloiden kalinaa, kristalli- ja hopeaesineiden helinää, kun niitä liikuteltiin ruokaa laitettaessa. Ja kaiken sen yläpuolella leijaili lämmin höyry, jossa tuntui paistin ja väkevistä kasviksista valmistettujen kastikkeiden hyvää hajua ja joka kuiskaili kaikkien, niin vuokraviljelijäin kuin papin ja maatuomarinkin korviin:

— Miten mainio jouluateria meitä odottaakaan messun jälkeen!

II

Tiri lillil!… Tiuku kilisee.

Puoliyön messu alkaa. Linnan kappelissa, joka ristikkokaarineen ja laipioon asti ulottuvine tammisine seinälaudoituksineen on kuin ehtoinen tuomiokirkko pienoiskoossa, ovat kaikki kauniit verhot levitetyt seinille ja kaikki kynttilät sytytetyt. Ja millainen väenpaljous! Millainen pukujen rikkaus! Tuossa istuvat ensinnäkin puuveistoksilla koristelluissa aitioissa alttarin ympärillä lohenväriseen silkkipukuun puettu Trinquelagen herra ja hänen vieressään kaikki illalliselle kutsutut aatelisherrat. Sametilla päällystetyille rukoustuoleille vastapäätä heitä on istuutunut vanha leskimarkiisitar tulipunainen kullalla kirjailtu levätti yllään ja nuori Trinquelagen markiisitar, jonka tukkaan on rakennettu korkea pitsitorni Ranskan hovin uusimman muodin mukaan. Alempana nähdään mustiin pukeutuneina, suuret suippopäiset peruukit päässä ja posket sileiksi ajeltuina maatuomari Thomas Arnoton ja käräjäkirjuri, mestari Ambroy, kaksi vakavaa naamaa keskellä loistavia silkkipukuja ja kullanvälkkeisiä damasteja. Sitten tulevat lihavat hovimestarit, hovipojat, jahtimestarit, voudit ja rouva Barbe, joka kantaa kaikki avaimet kupeellaan hienossa hopeisessa avainrenkaassa. Taempana, tavallisilla penkeillä, istuu alhainen palvelusväki, piiat ja vuokraviljelijät perheineen; ja vihdoin viimein ihan oven suussa, jota avataan ja suljetaan varovaisesti, seisovat kokkipojat; he pistäytyvät kastikkeiden kiehuessa nappaamassa korviinsa jonkun pienen katkelman messua ja tuovat tullessaan iltaruuan tuoksua juhlalliseen kirkkoon, joka on käynyt ihan kuumaksi palavien kynttiläin paljoudesta.

Noidenkohan kokkipoikien pienet valkoiset myssyt ne saavat papin niin hajamieliseksi? Vai eikö siihen pikemmin vaikuttane Garrigoun tiuku, tuo lemmon tiuku, joka kilisee alttarin juurella semmoisella hornan kiireellä, että tuntuu kuin se hoputtaisi vain yhtämittaa:

— Kiiruhtakaamme, kiiruhtakaamme… Kuta välemmin saamme loppuun, sitä välemmin pääsemme ruokapöytään.

Ja totta on, että joka kerta kun tuo pirun tiuku helähtää, unohtaa pappi messunsa eikä ajattele muuta kuin juhlaillallista. Hän näkee hengessään, miten keittiöväki häärii nopeasti, miten uunissa loimuaa oikea sepän tuli, miten kattilankansien raoista pullahtelee höyryä ja höyryn seassa näkyy kaksi mainiota kalkkunaa, jotka ovat täpö täynnä tryffeleitä, ihan kuin kirjailtua marmoria…

Tai sitten hän näkee rivittäin kulkevan ohitsensa pieniä hovipoikia kantaen ruokavateja, joista leviää viekoittelevaa tuoksua, ja heidän mukanaan hän astuu suureen, juhlallisesti koristeltuun saliin. Oi taivaallista hekumaa! Tuossa suunnattoman suuri pöytä, joka notkuu ruokien painosta ja säteilee kynttiläin valossa. Riikinkukot ovat saaneet oman höyhenpukunsa peitteekseen, fasaanit levittelevät kullanruskeita siipiänsä, pullot kimaltelevat rubiininvärisinä, hedelmäpyramidit hohtavat keskeltä vihreitä oksia, ja nuo merkilliset kalat, joista Garrigou (niin oikein, Garrigou!) puhui, ovat asetetut saksankumina-alustalle; niiden suomukset välkkyvät helmiäiselle ikään kuin olisivat vast'ikään vedestä nostetut, ja pieni tuoksuva yrttitupsu on pistetty niiden sieraimiin. Niin ilmielävä on herra Balaguèren mielikuvitus, että hän on näkevinänsä kaikki nuo ihmeelliset ruokalajit kannettuna eteensä kullalla kirjaillulle alttariveralle, ja pari kolme kertaa hän on jo ihan aloittamaisillaan ruokalukua Benedicite (kiittäkää) sen sijaan, että hänen olisi rukoiltava Dominus vobiscum! (Herra olkoon kanssanne!) Tuommoisia pieniä hairahduksia lukuun ottamatta suorittaa tuo kelpo mies alttaritoimituksensa hyvin tunnollisesti hyppäämättä yhdenkään rivin yli, laiminlyömättä yhtään polvennotkistusta; ja kaikki sujuu erinomaisesti ensimmäisen messun loppuun asti, sillä kuten tiedätte, on saman sielunpaimenen jouluyönä suoritettava kolme messua yhtämittaa.

— Se oli ensimmäinen! sanoo pappi itsekseen päästäen helpotuksen huokauksen. Sitten hän, kuluttamatta hetkeäkään hukkaan, antaa merkin kuoripojallensa tai sille, jota hän luulee kuoripojakseen, ja…

Tiri lillil!… Tiri lillil!

Nyt alkaa toinen messu, ja sen kuluessa alkaa myös herra Balaguèren syntiinlankeemus.

— Pian, pian, kiiruhtakaamme, tillittää hänen korvaansa pienellä kimakalla äänellänsä Garrigoun tiuku, ja tällä kertaa tuo onneton sielunpaimen, joka oli joutunut kokonaan ylensyömisen pirun valtaan, iskee messukirjan kimppuun ja hotkaisee sivun toisensa perästä liiaksi kiihtyneen ruokahalunsa ahneudella. Hän nousee ja laskee raivoisan mielipuolen tavoin, hotaisee vähän ristinmerkin ja polventaivutuksen tapaista, lyhentää kaikki liikkeensä päästäkseen pikemmin loppuun. Tuskin hän malttaa ojentaa kättänsä lukiessaan evankeliumia, tuskin lyödä rintoihinsa sanellessaan synnintunnustusta (Confiteor). Hänen ja kuoripojan kesken on syntynyt kilpailu siitä, kumpi heistä solkkaa nopeammin. Kysymykset ja vastaukset menevät kiireessä mullin mallin, toisiaan sysien. Puoleksi niellyt sanat, jotka lausutaan avaamatta suuta — se kun veisi liian paljon aikaa — muuttuvat käsittämättömäksi muminaksi.

— Oremus ps… ps… ps…

— Mea culpa… pa… pa…

Niin kuin viinisadon korjaajat, jotka tulisella kiireellä tallaavat rypäleitä rikki sammiossa, niin kahlaavat he molemmat latinankielistä messua pärskyttäen sananpirstaleita joka taholle.

— Dom… scum!… sanoo Balaguère.

— … Stutuo!… vastaa Garrigou; kaiken aikaa tuo kirottu tiuku helisee heidän korvissaan kuin kulkunen, joka pannaan postihevosen kaulaan, jotta se nelistäisi tulista vauhtia. Käsitättehän, että semmoista, kyytiä lentäessä yksi hiljainen messu on pian suoritettu.

— Se oli toinen! virkkaa pappi ihan hengästyneenä. Joutamatta edes hengähtämään hän harppaa sitten punoittaen ja hikeä valuen alttarin portaita myöten alas ja…

Tiri lillil!… Tiri lillil!…

Nyt alkaa kolmas messu. Ei ole enää kuin muutama askel, ennen kuin päästään ruokasaliin, mutta voi surkeutta! mikäli jouluateria lähestyy, sikäli onneton Balaguère tuntee kärsimättömyytensä ja ruuanhimonsa kasvavan hillittömäksi kiihkoksi. Hänen ärtyneen mielikuvituksensa luomat näyt muuttuvat selvemmiksi, kultakarpit ja paistetut kalkkunat ovat tuossa, ihan hänen edessään… Hän käy niihin käsiksi… hän ne… Oi Jumalani!… miten ruokavadit höyryävät ja viinit tuoksuvat; ja vimmatusti kilisten huutaa tiuku hänen korvaansa:

— Pian, pian, vielä pikemmin!…

Mutta kuinka hän voisi rientää vielä nopeammin? Hänen huulensa tuskin liikkuvat. Hän ei enää lausu sanoja… Ihanko hän tosiaan aikoo petkuttaa hyvää Jumalaa ja pimittää häneltä salakähmässä messun? Niin, sen hän tekee, onneton!… Hän rientää kiusauksesta kiusaukseen, hän aloittaa hypäten ensin yhden säkeen yli, sitten kahden. Sitten on epistola liian pitkä, hän ei lue sitä loppuun, koskettaa kevyesti evankeliumia, sivuuttaa uskontunnustuksen siihen pysähtymättä, hyppää isämeidän ohi, loikkaa kaukaa esipuheelle ja syöksyy sillä tavoin hypäten ja harppaillen iankaikkiseen kadotukseen. Ja yhä seuraa häntä rietas Garrigou Vade retro Satanas! (mene pois, saatana!), joka säestää hänen toimiansa ihmeteltävän yksituumaisesti, nostaa hänen messukasukkaansa, kääntää kirjan lehtiä aina kaksi kerrallaan, survii pöytiä, kaataa kumoon viinikannut ja helisyttää tiukuansa yhä kiivaammin ja kiivaammin, yhä nopeammin ja nopeammin.

Maksaapa vaivan nähdä, miten ällistyneiltä näyttävät kaikkien läsnäolijain naamat! Pakotettuina arvaamaan papin kasvonilmeistä messun kulkua, josta he eivät kuule sanaakaan, toiset nousevat seisaalleen juuri silloin kun toiset polvistuvat, ja istuutuvat taas kun toiset ovat seisaallaan. Tuon kummallisen jumalanpalveluksen kaikki vaiheet menevät kerrassaan sekaisin ja synnyttävät kuulijain penkkiriveissä mitä eriskummaisimman asentojen sekamelskan. Kun joulutähti kulkiessaan taivaan teitä, kohti pientä seimeä, huomasi tämän sekasotkun, se kalpeni kauhusta…

— Apotti rientää liian nopeasti… On mahdotonta pysyä hänen perässään, mutisee leskimarkiisitar nyökytellen myssyänsä edestakaisin hämmästyksissään.

Mestari Arnoton, suuret terässankaiset silmälasit nenällä, selailee rukouskirjaansa kummastellen, mihin lemmolle asti sitä jo on jouduttu. Mutta pohjaltaan ei kukaan tuosta kelpo väestä, joka sekin ajattelee vain juhla-ateriaa, ole pahoillaan siitä, että messu nelistää kuin postimiehen hevonen. Ja kun arvon herra Balaguère riemusta säteilevin silmin kääntyy seurakunnan puoleen huutaen kaikin voimin: Ite, missa est (Menkää, messu on päättynyt), niin hänelle kajahtaa kappelista aivan yksiääninen vastaus: Deo gratias (Jumalalle kiitos) niin iloisesti ja mukaansa tempaavasti, että luulisi jo olevansa ruokapöydässä kuulemassa ensimmäistä maljapuhetta.

III

Viiden minuutin perästä istui aatelisväki suuressa salissa, pappi heidän keskellään. Linna oli valaistu laipiosta lattiaan asti ja kajahteli lauluista, huudoista, naurunpuuskista ja aterioivien melusta. Arvon herra Balaguère sysäsi kahvelinsa syöttökanan kylkeen haudaten omantunnon nuhteet mainion viinin ja hyvän lihakastikkeen aaltoihin. Niin paljon hän söi ja niin paljon joi, tuo poloinen hengenmies, että sai kauhean kouristuskohtauksen ja jo samana yönä heitti henkensä ennättämättä edes katua syntejään. Aamulla varhain hän sitten saapui taivaaseen, pää vielä täynnä yöllistä juhlahälinää, ja voittepa itse arvata, miten hänet siellä vastaanotettiin.

— Pois näkyvistäni, sinä kehno kristitty! lausui hänelle ylin tuomari, meidän kaikkein herra. — Rikoksesi on niin suuri, etteivät sitä voi pestä pois kokonaisen ihmisiän kaikki hyveet… Sinä olet varastanut minulta jouluyön messun… No niin, saatpa maksaa siitä kolmesataa messua etkä astu jalallasi paratiisiin, ennen kuin olet suorittanut omassa kappelissasi nuo kolmesataa joulumessua kaikkien niiden läsnäollessa, jotka ovat tehneet syntiä sinun rikoksesi vuoksi ja sinun kanssasi…

… Semmoinen on tosi legenda herra Balaguèresta, niin kuin sitä kerrotaan oliivipuiden maassa. Trinquelagen linnaa ei ole enää olemassa, mutta kappeli on vielä pystyssä Ventoux-vuoren korkeimmalla kukkulalla, keskellä rautatammimetsikköä. Tuuli ryskyttää sen paikoiltaan irtautunutta ovea, kynnys on pitkän heinän peitossa. Linnunpesiä on alttarin nurkissa ja korkeiden ristikkoikkunain kulmissa, joista maalatut lasiruudut ovat jo ammoin särkyneet. Kuitenkin näyttää siltä kuin joka vuosi joulun aikaan yliluonnollinen valo harhailisi keskellä näitä raunioita, ja messuihin ja jouluillallisille mennessään ovat talonpojat usein nähneet tuon kappelikummituksen valaistuna näkymättömillä kynttilöillä, jotka palavat tyhjässä ilmassa, vieläpä lumisateella ja tuulellakin. Naurakaa vain jos haluttaa, mutta eräs seudun viinitarhuri, nimeltä Garrigue, epäilemättä eräs Garrigoun jälkeläisiä, vakuutti minulle, että hän eräänä jouluaattoiltana ollessaan hiukan hiprakassa oli eksynyt vuoristoon Trinquelagen tienoille; ja hän kertoi minulle näkemiänsä: — Kello yhteentoista asti, ei mitään. Kaikki oli hiljaista, sammunutta, kuollutta. Yhtäkkiä kahdentoista tienoissa kuului kellotornin huipusta läppäys, vanhanaikainen läppäys, joka tuntui heikolta, ikään kuin olisi tullut neljän peninkulman päästä. Kohta näki Garrigue vuorenrinnettä myöten nousevalla tiellä häilyvän tulia ja liikkuvan epäselviä haamuja. Kappelin ovikatoksen alla kuului askeleita ja kuiskauksia:

— Hyvää iltaa, mestari Arnoton!

— Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!…

Kun kaikki olivat astuneet sisään, tuli viinitarhuri, joka ei ollut hätäpoikia, hiljaa kappelin luokse, ja tirkistäen särkyneen oven raosta sisään hän sai nähdä kummallisen näyn. Kaikki nuo ihmiset, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohitsensa, olivat järjestyneet rivittäin kuorin ympärille, raunioiksi sortuneen kirkon laivaan, ikään kuin entiset penkit vielä olisivat olleet kunnossa. Kauniita naisia kirjosilkkisissä puvuissa, pitsimyssyt päässä, kiireestä kantapäähän koristeltuja aatelisherroja, maalaisväkeä yllään kukikkaat takit, jommoiset olivat muodissa isoisäimme aikana, — kaikki näköjään ikivanhaa, kellastunutta, tomuista, väsynyttä. Tuon tuostakin lentää rapisteli jokin yölintu, kappelin tavallinen asukas, jonka tulenvälke oli unesta herättänyt, kynttiläin ympärillä, joiden liekki kohosi suorana ja kevyenä ilmaan ikään kuin olisi palanut hunnun takana. Ja varsinkin huvitti Garriguea muuan henkilö, jolla oli suuret terässankaiset silmälasit ja joka pudisteli alinomaa korkeata mustaa tekotukkaansa, jonka päälaella yölintu seisoi kuin paikalleen naulittuna lekutellen hiljaa siipiänsä…

Taaempana oli eräs vartaloltaan lapsellisen pieni vanhus polvillaan keskellä kuoria ja tempoili epätoivoisesti tiukua, jossa ei ollut kieltä eikä ääntä, sillä aikaa kun pappi, puettuna vanhaan kullalla kirjailtuun messukasukkaan, liikkui edestakaisin alttarin ääressä lukien rukouksia, joista ei kuulunut sanaakaan… Ihan varmaan se oli herra Balaguère, sanelemassa kolmatta hiljaista messuaan.