TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Metsä lähellä Ateenaa. (Puck ja eräs keiju tulevat eri suunnalta kumpikin.) PUCK. Hoi, keiju! Minne matka? KEIJU. Yli vuoren ja notkon, Suon poikki ja hetteen, Läpi viidan ja rotkon, Tulen kautta ja vetten, Kaikkialla liehun, hyörin, Keijuiskuningattaren Tanhukenttää rientelen Kastehelmin kastamaan. Esikot hänen saattonaan, Ja kultapukimet on heillä Pisoittu punatimanteilla: Ne keijuin lahjaa on, ja nää Suloaan niistä hengittää. Keräämään kasteherneitä nyt kiidän, Ja joka kukan korvaan helmen liitän. Hyvästi, henki kolho! Kohdasteen On täällä kuningatar keijuineen. PUCK. Kuningas tään yön täällä elamoi, Kuningatartaan nyt ei sietää voi, Näet vihanvimmoissaan on Oberon, Kun vaimo hovipassarikseen on Kuninkaanpojan tuonut Indiasta; Somempaa maailmass' ei ole lasta; Ja luulevainen mies nyt toverikseen Tuon pojan tahtoo, metsäkumppanikseen; Mut kuningatar kultastaan ei jätä, Kukilla koristain vaan mairii tätä. Nyt eivät enää lehdon siimehessä, Ei lähteillä, ei tähtein tuikkehessa He toraamatta yhdy; keijutkin Pelosta piilee terhonkuorihin. KEIJU. Jos hahmoa et aivan väärää ota, Se viekas kummitus kai olet, jota Tontuksi sanotaan. Se sinä liet, Jok' arkalahan kylän immet viet, Ja kuorit maidon, noidut kirnut niin, Ett' eukot kirnuu itsens' uuvuksiin; Juomasta hiivan viet; yömatkaajitten Sa käännät harhaan tien ja naurat sitten; Mut ken sua liehakoi ja imartaa, Sitäpä kaikess' aina onnistaa. Se etkö liene? PUCK. Oikein haasteletkin; Minähän nuo teen pilat öisin hetkin. Kujeillani se nauraa Oberon, Kosk' orhi jättää kaurakaukalon, Kun tammavarsan lailla hirnahdan ma. Ja joskus kummin kulhoss' asustan ma Hahmossa pienen paistiomenan, Ja kun hän juo, ma huuleens' ammahdan, Ja oluen hän kaataa leuoillensa. Kun viiso mummo, tullen saarnan valtaan, Mun luulee jakkaraksi, hänen altaan Livahdan pois, hän kaatuu pyllyllensä Ja huutaa jestanpoo ja yskii, rykii, Ja koko seurakunta toistaan nykii, Nikahtuu nauruun, purskuu, aivastaa Ja vannoo: sepä vasta hupaisaa. — Pois tieltä, keiju! Täss' on Oberon. KEIJU. Pois hänet soisin. — Tuossa rouvan' on.

Toinen kohtaus.

(Oberon seuralaisineen tulee toisaalta, Titania seuralaisineen toisaalta.) OBERON. Titania! Tääll', ylväs, kuutamossako sun tapaan? TITANIA. Kuin? Luulevainen Oberon! Pois, keijut! Tuon miehen vuoteen vannoin pois ja seuran. OBERON. Vait, julkea! Min' enkö ole miehes? TITANIA. Siis minä sinun vaimos; vaan ma tiedän, Kuin keijukaisten maasta sinä hiivit Ja Daimonina istuit päiväkaudet Ja, oljenkortta soittain, lempes lauloit Armaalle Phillidalle. Miks nyt tänne Tuolt' Indian vuorilt' etäisiltä riensit? Niin, miksi? Siks ett' öyhkä amatsooni, Tuo saapasjalka helttu, sankar'impes, Nyt Theseolle naitetaan, ja näiden Sa tahdoit vihkivuodett' onnitella. OBERON. Titania, Hippolytan suosiosta Mua pistelläkö kehtaat, vaikka tiedät Mun tietäväni lempes Theseoon? Hänt' etkö tähtiyössä houkutellut Saaliinsa, kauniin Perigonen, luota? Sun tähtes Aegleet' eikö hyljännyt hän Ja Ariadnea ja Antiopaa? TITANIA. Tuo kaikk' on luulevaisen luuletusta. Nyt milloin keskikesäst' yhdymme Salolla, lehdossa tai nurmikolla, Joen kaislaisen tai somerlähteen luona Tai meren rannall' aallon huuhtomalla Vihurin soiton mukaan tanhuamaan, Sin' aina riidoillasi riemun häirit. Siks tuulet, soittaneet kun ovat turhaan, Imevät merest', aivan niinkuin kostoks, Myrkyllist' usmaa, joka maahan laskein Jokaisen puro-raukan saa niin röyhkäks, Ett' yli äyräittensä tulvehtii se. Siks iestänsä turhaan härkä kiskoo, Hikoilee turhaan kyntäjä, ja ohra Jo märkäneepi ennen, kuin saa hiukset. Kedoilla vettyneill' on tarhat tyhjät Ja ruttohista karjaa nokkii korpit. Mutahan peittyneet on lautapelit, Ja hauskan nurmen somat sokkelot On tiettömät ja umpeen kasvaneet. On poikess' ihmislasten talvi-ilot, Ei öitä hauskuta nyt soitot, laulut. Senvuoksi kuukin, virtain haltijatar, Vihasta kalpeana, nestää ilmat Ja röhkää synnyttää ja säilöstystä. Täst' epäsoinnust' ovat muuttunehet Vuodenkin ajat: harmaahapsi halla Kukertuu raittiin punaruusun helmaan, Ja talvi-ukon jäistä kaljupäätä Tuoksuisten kesäkukkain suloseppel' Ivalla koristaapi. Kevät, kesä, Syys siittyinen ja yrmy talvi ovat Pukuja vaihtaneet, ja hurmiossaan Ei mailma tunne, mik' on minkin tuote. Ja kaikki nämä turman sikiöt Ne eripuraisuutemme on siitos; Meist' on ne alkua ja syntyperää. OBERON. No, laita pois ne siis; ne sun on työtäs. Miks Oberoniaan Titania kiusaa? Ma pyydän vaan tuon pikku vaihdokkaan Sult' asemiehekseni. TITANIA. Malta mieles! En keijuin maasta möisi tuota lasta. Sisaruskuntaani sen äiti oli. Mont' iltaa Indian höysterikkaas' ilmass' Olemme rinnatusten rupatelleet, Neptunin keltahiekall' istuskellen Katselleet kauppalaivain kulkua Ja naurelleet, kun purjeet pullistuivat, Kupuviks käyden tuulen syleilystä. Ja hänkin vaappui sievin askelin (Nuort' asemiestäni hän silloin kantoi) Ja laivaa matki, purjehtien maita Leluja noutamaan, ja palas jälleen Kuin matkast' ikään runsaill' aartehilla. Mut pois hän kuoli, kun tuo poika syntyi; Ja äidin tähden kasvatan nyt poikaa, Ja äidin tähden hänestä en luovu. OBERON. Kuin kauan tässä lehdossa sa viivyt? TITANIA. Kentiesi Theseon häiden jälkipäiviin. Jos tahdot kuudanhuviamme nähdä Ja tyynnä piirissämme tanhuella, Niin mukaan käy; jos et, niin mua vältä, En minäkään sun tielläs tahdo olla. OBERON. Tuo poika mulle suo, niin käyn sun kanssas. TITANIA. En kuninkuudestasi. — Keijut, pois! Jos tänne jään, niin riita valmis ois. (Titania seuralaisineen poistuu.) OBERON. No, mene vaan! Mut tät' et metsää jätä, Ennenkuin herjan tuon ma sulle maksan. — Puck, tänne, kiltti poika! Muistathan, Kuin kerran niemell' istuin, että silloin Delfiinin seljäss' aallottaren kuulin Säveltä huokuvan niin sointuvaa, Ett' immen laulust' ärjy meri hiltyi Ja tähdet radaltaan kuin hurjat syöksyi Veen neidon virttä kuulemahan. PUCK. Muistan. OBERON. Näin silloin minä (sinä sit' et voinut) Cupidon lentelevän täysin asein Kuun väliä ja maan; hän Vestan impeen, Ihanaan lännen haltijahan, tähtäs Ja lemmennuolen vinhaan jousest' ampui Ikäänkuin sydämiä lävistää Hän aikois sadoin tuhansin. Mut katso, Kosteisen kuunpa kainoon sädevaloon Cupidon nuoren tulinuoli sammuu, Ja papitar tuo kuninkaallinen Vapaana lemmest' impimiettein astuu. Mut näinpä, minne nuoli putos: länteen Se laski pieneen maidonkarva-kukkaan, Mi lemmen haavoista nyt purpuroittui Ja jota lemmenkukaks sanoo immet. Se mulle tuo! Sen tunnethan. Tuon yrtin Jos nestett' uinailevan luomiin valaa, Niin hurmaantuu hän, olkoon mies tai vaimo, Het' ensimäiseen olentoon, min näkee. Se kukka tuo ja palaa, ennenkuin On Leviathan penikulman uinut. PUCK. Neljässäkymmenessä minuutissa Maanpiirin vyötän. (Menee.) OBERON. Tuon kun nesteen saan, Titaniaa ma vaanin; kun hän nukkuu, Tiputan tuota hänen luomillensa. Mink' ensin sitten herätessään huomaa, Jalopeuran, suden, sonnin, karhun, kärkkään Apinan taikka riettaan babiaanin, Sit' oiti lemmenkiihkolla hän seuraa. Ennenkuin päästän hänet huimauksestaan (Sen voin ma tehdä toisell' yrtillä), Häneltä hovipojan viekoittelen. — Mut kuka tulee? Näkymättömänä Ma tahdon heidän pakinaansa kuulla. (Demetrius tulee ja Helena hänen jäljissään.) DEMETRIUS. En lemmi sua: älä mua vainoo! Miss' on Lysander ja tuo kaunis Hermia? Heist' toisen minä tapan, toinen minut. Sanoithan tänne heidän paenneen; Tääll' olen nyt erätön erämaassa, Kun Hermiaani kohdata en voi. Pois, tiehesi. Älä kauemmas mua seuraa. HELENA. Mua vedät, kovakiskoinen maneitti! Et toki rautaa vedä: sydän mull' on Kuin teräs luja. Heitä vetovoimas. Niin mull' ei voimaa sua seurata. DEMETRIUS. Sua houkuttelinko? Sua liehakoinko? Totuuden suoraan sulle sanoin, ett'en Sua lemmi enkä lempiä sua voi. HELENA. Ja siksi minä enemmän vaan lemmin. Min' olen pikku koirasi, Demetrius; Mua vaikka ruoskitkin, ma kättäs nuolen. Mua pidä niinkuin koiraas, lyö ja potki, Unohda, hukkaa minut; vaan mun salli Sua seurata, vaikk' olenkin ma halpa. Parempaa paikkaa lemmessäs en pyydä (Suur'arvoinen on sekin paikka mulle), Kuin että mua kohtelet kuin koiraas. DEMETRIUS. Äl' inhoani liiaks koittele: Sairaaksi tulen, jos vaan silmiis katson. HELENA. Ja minä sairaaks, jos en silmiis katso. DEMETRIUS. Siveytes liian alttiiksi sa saatat, Kun jätät kaupungin, ja miehen käsiin, Jok' ei sua laisin lemmi, itses annat, Ja impeytes kalleuden uskot Yön suostuttavain viettelysten haltuun Ja yksinäisen paikan huonoon turvaan. HELENA. Sun kuntosi on turvakirjani. Ei ole silloin yö, kun kasvos näen, Siis uskon, ett'en kuljekaan nyt yössä: Ja seuraa maailmain ei puutu metsä, Kosk' olet sinä koko maailmani. Ken siis voi sanoa, ett' olen yksin. Kun koko maailma mun näkee tässä? DEMETRIUS. Ma juoksen luotas, viitaan kätkeyn, Ja raivon pedon armoihin sun heitän. HELENA. Ei raivokkain niin julma lie kuin sinä. Jos tahdot, juokse! Satu silloin muuttuu: Apollo pakenee ja Daphne vainoo; Kyyhkynen kotkaa ajaa; lauha hirvi Hätyyttää tiikeriä. Turhaa vaivaa, Kun vahva pakenee ja heikko vainoo. DEMETRIUS. En enää sulle vastaa: päästä minut! Tai, jos sa mua seuraat, varo, ett'en Pahoja tee ma sulle metsässä. HELENA. Niin, templissä ja maalla, kaupungissa Pahoja teet sa mulle. Hyi, Demetrius! Tylyytes loukkaa sukupuoltani. Ei lempeään voi miekoin puoltaa nainen; Kosia hän ei saa, mies yksin vainen. Sua seuraan; hornakin on taivas mulle, Jos kädest' armaan mulle kuolo tullee. (Demetrius ja Helena menevät.) OBERON. Hyvästi, impi! Jahka kuluu yrki, Sa pakenet, ja hän sun lempees pyrkii. — (Puck palajaa.) No, miss' on kukka? Terve, matkamiesi! PUCK. Kas, tässä on se! OBERON. Annapas se mulle! Maan tiedän, missä kukkii kielokit Ja orjantappurat ja orvokit Ja kuusain kilvan kutoo kupuansa Orapihlajan ja hajuruusun kanssa. Titania siinä öisin hetkin nukkuu Ja tanssist' uupuneena kukkiin hukkuu. Ja kiiltonahkans' siinä käärme luo Niin väljän, että keijun kätkee tuo. Nyt tätä nestettä kun luomiins' saapi, Niin häijyt houreet hänet valloittaapi. Tuoss' yrtti sulle; urki lehto tää: Ihana impi miestä röyhkeää Rakastaa turhaan. Tämän luomet rasvot, Ja sitten laitat niin, ett' immen kasvot Hän ensin näkee. Miehen löydät kyllä: Ateenalaisen puku häll' on yllä. Tee tarkkaan työs, ett' yltää hänet lempi Tuon immen tulta vielä tulisempi. Palaja ennen kukon laulamaa! PUCK. Teen työni, herra; minuun luottakaa. (Poistuvat.)

Kolmas kohtaus.

Toinen paikka samaa metsää. (Titania tulee seurueineen.) TITANIA. Nyt piiriin, keijuiset, ja laulakaa! Pois sitten tulisessa tuokiossa: Te toukkain tappoon ruusustoon; te toiset Sotahan yökköin kanssa, saaliiks tuoden Takiksi keijuilleni niiden siivet; Muut karkoittamaan huuhkaa, joka öisin Huhuillen kurkkaa pikku keijujamme. Nyt tuutulaulu; sitten toimihinne, Ja lepäämähän minut jättäkää.

(Keijut poistuvat. Titania nukkuu.) (Oberon tulee ja pusertaa kukan mehun Titanian silmäluomille.)

(Menee.) (Lysander ja Hermia tulevat.) LYSANDER. Sun jalkas, armas, käynnist' uupuvat, Ja multakin jo polku hukkui pois. Nyt levätkäämme, jos niin haluat; Ehk' uusi päivä pelastuksen tois. HERMIA. Niin, armas! Hae vuotees toisahalla; Ma tässä lepään, tällä kunnahalla. LYSANDER. Yks turve patjaks riittää kummallenki: Kaks povea, yks sydän, yks henki. HERMIA. Lysander, älä! Minun tähteniki Etäämmä siirry, älä käy niin liki! LYSANDER. Oi, usko, puhdas aikeheni on; Tajuuhan lempi lemmen haastelon. Niin luja, tarkoitin, on yhteytemme. Ett' yhdeks kasvaneet on sydämmemme; Yks vala sitoo povet kumpaisenki, Siis kaksi povea ja yksi henki. Nyt paikka mulle vierelläsi suo; Ei luotuminen luottiota tuo. HERMIA. Kas kuin Lysander ongelmoita luo! Mut hyi mun häijyyttäni kuitenkin, Jos sinusta ma moista tarkoitin; Tok', armas, hellyyden ja lemmen tähden, Lähemmäks älä käy kuin tapaan nähden On siivon nuorukaisen sopivaista Lähenteleitä säädyllistä naista. Etäämmä käy siis! Nuku makeasti! Ja lempes kestäköhön kuoloon asti! LYSANDER. Rukouksees aamen sanon, impi soma; Jos vilppiin ryhdyn, olen kuolon oma. Suloisint' unta toivon armahalle! HERMIA. Toiveistas tulkoon puolet toivojalle! (Nukkuvat.) (Puck tulee.)

(Poistuu.) (Demetrius ja Helena tulevat juoksujalkaa.) HELENA. Demetrius, seis, ja vaikka tapa minut! DEMETRIUS. Pois, kiusanhenki! Vieköön lempo sinut! HELENA. Mun yöhön heität; ethän henno tätä? DEMETRIUS. Ma tahdon yksin käydä, minut jätä! (Menee.) HELENA. Voi, multa hengen vie tää ajo hurja! Rukouksilleni soi vaan pilkka kurja. Miekkoinen Hermia, jos missä makaa, Hänelle sulosilmäns' onnen takaa. Mik' antoi niille loiston? Kyyneleet? Ei, näissä mun on taajaan kylpeneet. Ei, ei, kuin karhu olen kuvaton; Mun nähdessään käy peto piilohon. Ihmekö, jos Demetrius, kun mun huomaa, Minua pakenee kuin epäluomaa? Kieroinko peilikään sais silmäni Tuon Hermian tähtisilmäin verraksi? — Ken tuo? Lysander! Nukkuneeko vain Vai kuollut liekö? — Verta en näe lain. — Lysander, herätkää, jos elätten! LYSANDER (heräten). Sun tähtes juoksen vaikka tulehen. Sa kirkastettu ihmelapsi taivaan, Sydämmes kuultaa läpi poves aivan! Miss' on Demetrius? Ansainnut hän on Tään miekan kautta kuolon, kunnoton. HELENA. Lysander, jätä moinen puhe, jätä! Jos Hermiaa hän lempii, entäs tätä! Sua lempii Hermia; siis tyydy pois! LYSANDER. Tyytyä kuka Hermiahan vois! Ikävä hänen kanssaan elää ois. En lemmi Hermiaa, vaan Helenaa; Ma korpin tahdon kyyhkyyn vaihettaa. Järjeltä aisto ohjausta anoo, Ja ihanimmaks sinut järki sanoo. Ei ennen aikaa kypsy kasvi mikään; Ja myöhään minä ehdin miehen ikään. Nyt vasta tullen täyteen tajuntaan Käy järki aistoani ohjaamaan; Saan silmäis loistokirjassa nyt noita Lukea lemmen ikitarinoita. HELENA. Näin pilkattavaks miksi synnyinkään? Mill' ansaitsin ma teiltä herjan tään? Oi, nuori mies, se eikö, eikö riitä Ett' en ma koskaan katsett' ihanaa En koskaan, koskaan armaaltani saa, Vaan että vielä ivaatten mua siitä? Oi, väärin teette, väärin totisesti, Kun mua kositte noin ilkkuisesti. Hyvästi! Sen ma sanon kuitenkin: Jaloutt' enemmän teilt' odotin. Voi, että naista, jonka hylkää toinen, Täst' oiti pilkkaa toinen samanmoinen! (Menee.) LYSANDER. Hän Hermiaa ei näe. — Niin, nuku vaan: Lysanderia et saa konsanaan, Näet niinkuin herkun liika-nauttijaa Se sama herkku alkaa inhottaa, Ja niinkuin harha-uskon heittolainen On harha-uskon suurin vainolainen, Niin herkkuni ja harha-uskonikin Vihaama kaikkein on ja minun likin. Nyt kaikin lemmen voimin tulee koittaa Helenaa palvella ja hänet voittaa. (Menee.) HERMIA (heräten). Lysander, auta mua, auta, oi! Mun rinnoillani käärme luikeroi! Oi, armahda! — Mit' unta ompi tää? Lysander, kas, mua kauhu väristää Mun näytti käärme syövän sydämmeni, Ja sinä istuit naurain tuskilleni. — Lysander! Poissako? Lysander, hoi! Hän mennyt on; en ääntä kuulla voi. Miss' olet, lemmen nimessä? Jos lässä, Niin puhu! Kauhusta ma pyörryn tässä. Äänt' ei! Hän poiss' on, sen nyt tajuan. Mut oiti löydän sun tai kuoleman. (Menee.)