NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sama paikka. (Titania ja Pulma tulevat, keijukaisten seuraamina. Oberon perällä näkymättömänä.) TITANIA. Käy, istu tähän kukkaspatjallen; Hempeitä poskiasi sivelen ma, Ruusuilla silupääsi koreilen, Ja pystykorviasi suutelen ma.

PULMA. Missä on Hernekukka?

HERNEKUKKA. Tässä.

PULMA. Kynsikää päätäni, Hernekukka! — Missä on munsyöri Seitti?

SEITTI. Tässä.

PULMA. Munsyöri Seitti! Kuulkaas, munsyöri, tarttukaa aseihin ja tappakaa minulle ohdakkeen päästä punakoipinen hörriäinen ja tuokaa sen mesipesä minulle, herra munsyöri. Älkää vaan liiaksi itseänne raadelko tässä ottelussa; ja kuulkaas, munsyöri, katsokaa, ettei mesipesä rikkounnu; oikein olisi mieleni paha, jos mesipesä valuisi päällenne, herra signori. Missä on munsyöri Sinapinsiemen?

SINAPINSIEMEN. Tässä.

PULMA. Tänne nyrkkinne, munsyöri! Ei mitään sievistelyjä, herra munsyöri.

SINAPINSIEMEN. Mitä suvaitsette?

PULMA. En mitään, herra munsyöri, paitse että autatte vapaherra Seittiä kynsimisessä. Kuulkaas, munsyöri, minun täytynee käydä parturissa, sillä minusta tuntuu, että olen kovin karvainen kasvoiltani; ja aasiksi olen niin hellätuntoinen, että minun, jos karvaani vähänkin syhyy, täytyy kun täytyykin sitä kynsiä.

TITANIA. Tahdotko, armas, kuulla soitantoa?

PULMA. Onhan minulla kohtalaisen hyvä korvakuulo. Pankaa soimaan tiuvut ja porokellot.

TITANIA. Mut, armas, mitä haluaisit syödä?

PULMA. Totta vieköön, vaikkapa seimellisen silppua! Voisinpahan rouskia hyviä, kuivia kaurojakin. Mutta parhaalta, luulen ma, maistuisi tukko heiniä; hyvät, makeat heinät ovat verrattomia.

TITANIA. Mull' uskalias on keiju, joka sulle Oravan aitast' etsii pähkinöitä.

PULMA. Mieluummin ottaisin kourallisen tai pari kuivia herneitä. Mutta pyydän, ettei kukaan väestänne minua nyt häiritse: unellinen mieliala valtaa minut.

TITANIA. Niin, nuku! Sylihini sinut suljen. Pois, keijut! Kaikkiin ilman suuntiin pois! (Keijut poistuvat.) Näin kuusaintakin halaa hento virna, Näin naisellinen murattikin kiertyy Jalavan rososormen ympärille. (Nukkuvat.) (Puck tulee.) OBERON (astuen esiin). No, terve, Puck! Kas, mikä kaunis näky! Mua säälittää jo hänen hulluutensa. Kun hänet kohtasin, näet, metsäss' äsken Hajuja hölmöllensä etsimässä, Niin nuhteillani hänet suututin; Tuon otsaan karvaiseen, näet, kukkasvirveen Sitonut oli tuoreen, tuoksuvaisen; Ja sama kaste, joka silmikoissa Kuin Idän täydet helmet äsken päilyi, Nyt noiden sulokukkain silmist' uhkui Kuin kyynel, joka itkee häpeäänsä. Hänt' ivannut kun olin mielin määrin Ja kun hän armoa nyt nöyräst' anoi, Niin vaadin häneltä tuon vaihdokkaan, Jonk' oiti antoikin hän, pannen keijun Mun taikalinnahani häntä tuomaan. Nyt kun on poika mulla, tahdon purkaa Tuon häijyn hairan hänen silmistään. Siis, kiltti Puck, ateenalaisen päästä Tuo outo naamari nyt ota pois, Niin että, kun hän herää ja nuo toiset, He kaikin palatkohot Ateenaan, Ja tämä öinen ilve olkoon heistä Kuin kiusallinen unenhaire vaan. Mut keijuiskuningatar ensin pääsköön. (Koskettaa Titanian silmiä kukkakasvilla.)

Titania armas, herää! TITANIA. Oberon, Oi, minkä näyn näinkään! Minust' on Kuin oisin ollut aasiin rakastunut. OBERON. Tuoss' armaas on. TITANIA. Kuink' on tää tapahtunut? Voi, kuinka hänen näköään nyt kammon! OBERON. Vait' hetkinen! — Puck, ota pois tuo pää! — Titania, soittoa nyt viehtävää, Jok' unta voimakkaammin aistit valtaa! TITANIA. Soi, soitto, hurmaavainen soitto, soi! PUCK (Pulmalle.) Kun heräät, omin silmin tollakoi! OBERON. Soi, soitto! Armas, käsikkäin nyt vaan Makaajain lepopaikkaa heijaamaan! Nyt välillämme lempi uusitaan; Ens' yönä juhlitaan ja tanhuillaan Ilolla häissä Theseus-ruhtinaan, Ja hälle ikisiunaus toivotaan. Nää parit silloin myöskin naitetaan, Ja ihastus on korkeimmillaan.

(Poistuvat.) (Torvensoittoa kuuluu näyttämön takaa.) (Theseus, Hippolyta, Egeus seuralaisineen tulevat.) THESEUS. Nyt joku tuomaan metsänvartijaa! Jo päättynyt on meidän kevätjuhla. Ja koska päivän sarastus jo näkyy, Saa koirain metsävirttä armas kuulla. Ne tuonne lännen laaksoon laskekaa! — No, joutuun tuomaan metsänvartijaa! — Sulo ruhtinatar, vuorelle mua seuraa, Niin kuulet, kuinka toisiins' soinnukkaasti Sekaantuu koirain haukunta ja kaiku. HIPPOLYTA. Ma Herkuleen ja Kadmon kerran näin, Kuin Spartan koirain kanssa Kreetan saaress' Ajoivat karhua; en koskaan kuullut Niin hauskaa hälinää: ei yksin metsä, Vaan pilvet, lähteet, koko seutu yhtä On kaikua. Ihanaa ukkos-ääntä Ja soinnullista epäsointuisuutta! THESEUS. Minunkin koirani on Spartan verta, Leveäkuonoiset ja täplikkäät, Ja maasta kasteen pyyhkii niiden korvat; Kantukset, joiden kaulanahka höllyy Kuin Thessalian härjän; hitaat ajoon, Mut äänet soivat yhteen niinkuin kellot. Sen sointuvampaa haukuntaa ei koskaan Lie huudot säistäneet ja torvenäänet Ei Thessalian, Kreetan, Spartan mailla. Kun kuulet, päätä itse. — Keitä nuo? EGEUS. Minunhan tyttäreni tässä nukkuu; Tuoss' on Demetrius, Lysander tuossa, Helena, Nedar-ukon tytär, tuossa. Mik' ihme heidät tänne yhteen toi? THESEUS. Varmaankin ovat Vappujuhlan viettoon Varahin nousnehet, ja pidoistamme Kun tiedon saivat, niihin vieraiks tulleet — Mut kuulkaas, Egeus, Hermianhan tänään On määrä antaa vastaus päätöksestään. EGEUS. Niin, ruhtinaani. THESEUS. Käske metsämiesten Herättää heidät torvensoitolla. (Torvien toitotuksia ja metsästyshuutoja näyttämön ulkopuolella. Demetrius, Lysander, Hermia ja Helena heräävät ja kavahtavat pystyyn.) THESEUS. Huomenta! Pyhä Valentin on mennyt; Ja nytkö vasta nämä linnut pesii? LYSANDER. Anteeksi, ruhtinas! (Hän ja muut polvistuvat Theseon eteen.) THESEUS. Ma pyydän, nouskaa! Te hangoittelijat ja vihamiehet, Mist' on tää sopu tullut, että viha Nyt vihan kanssa ystävyksin nukkuu, Luulolta vapaana ja pelkäämättä? LYSANDER. Ma sekavasti vastaan, osaks valveill', Osaksi unessa; mut, totta vieköön, Kuink' osuin tänne, sanoa en saata. Mut luulenpa (puhua totta aion Ja kun nyt mietin, onkin niin se), että Ma Hermian kanssa tulin; aikehemme Paeta oli täältä toiseen paikkaan, Miss' ei Ateenan laki meitä tapais — EGEUS. Haa! Kyllin, kyllin! Tiedätten jo kyllin. Lain valtaan vaadin miehen tuon, lain valtaan. Demetrius, karkuun aikoivat he, karkuun Ja sulta sekä multa siten ryöstää — Niin, sulta vaimos, multa sanani, Sanani antaa hänet vaimoks sulle. DEMETRIUS. Hyvä prinssi, Helenalta kuulin, että Paeta aikoivat he tänne metsään. Ma raivokkaana seurasin nyt heitä Ja mua lemmenhoureissa Helena. Mut enpä tiedä, minkä voiman kautta — Vaan jonkun voiman kautta tapahtui se — Tuo lempi Hermiaan kuin lumi haihtui; Se muistoss' on nyt vaan kuin turha lelu, Johonka lapsuudessan' ihastuin; Ja sydämmeni sykähdys ja auvo Ja silmieni huvitus ja ilo Helena yksin on. Ma hänet olin Jo ennen kihlannut kuin Hermian näin, Mut tuota ruokaa vieroin niinkuin sairas. Nyt kun sain terveen luonnollisen maun, Vaan häntä harron, ikävöin ja lemmin Ja ijäks hälle uskolliseks jään. THESEUS. Mik' onnen kohtaus, te lempiväiset! Ma tästä tahdon vasta lisää kuulla. — Egeus, mieltäni nyt noudattakaa: Nuo parikunnat, samassa kuin mekin, Ikuisen liiton temppelissä tehkööt. Kosk' aamua on kulunut jo paljon, Niin jääköön metsänajo toistaiseksi. Ateenaan tulkaa: kolminkertaisen Me juhlan vietämme nyt herttaisen. — Tule, Hippolyta! (Theseus, Hippolyta, Egeus ja seuralaiset lähtevät.) DEMETRIUS. Tää kaikki on niin hämärää ja pientä Kuin pilviin katoavat kaukovuoret. HERMIA. Minusta silmäni on kahtena: Näen kaikki kaksinaisin. HELENA. Samoin minä. Demetrion löysin niinkuin kalliin helmen: Omani eikä omani. DEMETRIUS. Mut hereill' Olemmekohan? Minusta me vielä Nukumme, uneksimme. — Herttuako Tääll' äsken oli meitä kutsumassa? HERMIA. Niin, ja mun isäni. HELENA. Ja Hippolyta. LYSANDER. Ja kutsui meitä kanssaan temppeliin. DEMETRIUS. Siis hereill' olemme. No, seuratkaamme Ja tiellä unistamme haastelkaamme. (Menevät.)

PULMA (heräten.) Kun minun replikkani tulee, huuda minua, kyllä minä vastaan. Seuraava on: "ihanin Pyramus!" - Pietari Pääkkö, hoi! Huilu, sinä palkeenparsija! Kirso, kattilanpaikkuri! Hotka! — Peevelin pojat! Kaikki karussa, ja jättävät minut tänne nukkumaan! Olen nähnyt sangen kummallisen näyn. Olen nähnyt unta, — mutta mikä se uni oli, se käy yli ihmisymmärryksen. Ihminen on aasi, jos luulee voivansa selittää sen unen. Minusta on kuin olisin ollut — mitä, sitä ei saata yksikään ihminen sanoa. Minusta minä olin, ja minusta minulla oli, — mutta perin pöhkö on se ihminen, joka koettaa sanoa, mitä minusta oli minulla. Ei ihmissilmä ole kuullut, eikä ihmisen korva ole nähnyt, ei ihmiskäsi voi haistaa, eikä ihmisen kieli käsittää eikä hänen sydämmensä uloslausua, mikä uni se minulla oli. Pietari Pääkkö saa kirjoittaa siitä unesta runon, ja sen nimeksi pannaan Pulman uni, koska se on niin pulmallinen, ja minä laulan sen herttualle näytelmän loppupuolella; tai, ehkäpä se miellyttää enemmän, jos laulan sen vasta kuolemani jälkeen.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Ateena. Huone Pääkön talossa. (Pääkkö, Huilu, Kirso ja Hotka tulevat.)

PÄÄKKÖ. Oletteko sanan panneet Pulman taloon? Onko hän jo tullut kotiin?

HOTKA. Hänestä ei mitään kuulu. Varmaankin hän on mennyttä kalua.

HUILU. Jos hän ei tule, niin menee koko kappale hemmettiin. Me emme pääse puusta pitkään, eikö totta?

PÄÄKKÖ. Aivan mahdotonta. Koko Ateenassa ei löydy yhtäkään miestä, joka osaisi Pyramusta niin ulostoimittaa kuin hän.

HUILU. Eikä löydy; hän on yksinkertaisesti sanoen paras älyniekka Ateenan kaikista käsityöläisistä.

PÄÄKKÖ. Niin, ja paras ihminen myöskin; hän on, mitä äänen ihanuuteen tulee, oikein huiluharppu.

HUILU. Huuliharppu, sano niin; huiluharppu, herra nähköön, sehän ei kelpaa.

(Puutiainen tulee.)

PUUTIAINEN. Mestarit, mestarit! Herttua tulee nyt justiin temppelistä; ja siellä on lisäksi vihitty pari kolme muutakin herraa ja rouvaa. Jos olisimme saaneet kappaleemme toimeen, niin olisimme nyt toimeentulevia miehiä.

HUILU. Voi, sitä Pulmaa, sitä riivatun kultapoikaa? Näin hän on nyt menettänyt plootun päivältä koko elinajakseen. Plootun hän olisi päivältä saanut, välttämättä plootun. Jos ei herttua olisi hänelle antanut plootua päivältä Pyramuksen näyttelemisestä, niin menen vaikka hirteen. Ja hyvin hän sen olisi ansainnut. Plootun päivältä Pyramuksesta tai ei äyriäkään.

(Pulma tulee.)

PULMA. Missä olette, pojat? Missä olette, sydänkäpyseni?

PÄÄKKÖ. Pulma! Oi, tätä urhollista päivää? Oi, tätä autuaallista hetkeä!

PULMA. Mestarit, minä tiedän ihmeitä kertoa, vaan älkää kyselkö: mitä se on; sillä jos sen teille sanon, en ole kunniallinen ateenalainen. Minä kerron teille kaikki nipasta nappaan, niinkuin se tapahtui.

PÄÄKKÖ. Anna kuulla, Pulma kulta.

PULMA. Ei, en rahtuakaan. Sen verran vaan voin teille sanoa, että herttua on syönyt päivällistä. Nyt reilaan kaikki kapineenne! Lujat nauhat paitoihin, uudet paulat kenkiin! Laittakaa itsenne linnaan heti; ja silmäilkää läksyjänne joka mies, sillä, lyhyestä tärkimpään, meidän kappaleemme on päässyt armoihin. Mutta Thisbellä pitää kaikella muotoa olla puhdas paita, ja se, joka jalopeuraa näyttelee, älköön leikatko kynsiänsä, sillä jalopeuran kynnet pitää tulla näkyviin. Ja kuulkaas nyt, te rakkaan rakkaat näyttelijät, älkää syökö sipulia tai kynsilaukkaa, sillä meidän tulee huokua suloista henkeä, ja saattepa nähdä, että kuulette heidän sanovan: voi, mikä suloinen komelja! Kas niin, ei sanaakaan enää! Pois matkaan, pois!

(Menevät.)