KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sama paikka. Titania nukkuu. (Pääkkö, Pulma, Puutiainen, Huilu, Kirso ja Hotka tulevat.)

PULMA. Olemmeko nyt kaikki koossa?

PÄÄKKÖ. Nipasta nappaan. Ja tässä meillä on hiivatin sopiva paikka harjoitella. Tämä vihanta tilkku tässä olkoon tiaatterinamme, ja tuo orapihlaja- aitaus tuossa pukuhuoneenamme: ja pelatkaamme nyt niin kenstisti, kuin jos olisi itse herttua näkemässä.

PULMA. Pietari Pääkkö, —

PÄÄKKÖ. Mitä sanot sinä, punapulmuseni?

PULMA. Tässä Pyramuksen ja Thisben komeljassa on asioita, jotka eivät kuuna päivänä tule lyömään leiville. Ensiksikin täytyy Pyramuksen paljastaa miekkansa ja pistää itsensä kuoliaaksi, ja sitä eivät naiset voi sietää. Mitä siitä sanotte?

KIRSO. Totta maarin! tukala paikka.

HOTKA. Eiköhän meidän täytyne jättää tuo tappaminen viimeiseksi?

PULMA. Eikä helkkarissa! Minulla on päähänpisto, joka panee kaikki tolalleen. Me kirjoitamme poroloogin, ja annamme poroloogin tehdä tiettäväksi, ett'emme miekoillamme aio mitään pahaa, ja että Pyramus ei tule todenteolla tapetuksi, ja paremmaksi vakuudeksi sanottakoon siinä, että minä, Pyramus, en olekaan Pyramus, vaan Pulma, kankuri. Se karkoittaa heistä pelon.

PÄÄKKÖ. Oikein; semmoisen poroloogin me hankimme, ja tulee sen olla neli- ja kolmijalkainen.

PULMA. Pannaan kaksi lisää, niin että tulee kauttaaltaan neljä jalkaa.

KIRSO. Mutta eiköhän rouvasväet pelkää myöskin jalopeuraa?

HOTKA. Niin, toden totta, sitäpä minäkin pelkään.

PULMA. Mestarit, tuota asiaa sietää tuumia. Jumala varjelkoon viemästä jalopeuraa rouvasväen sekaan; sehän olisi kauheata. Ei ole sen hirveämpää petolintua kuin tuollainen elävä jalopeura, ja meidän tulee sitä seikkaa katsoa.

KIRSO. Siis, toisen poroloogin tulee tehdä tiettäväksi, että se ei olekaan jalopeura.

PULMA. Niin, sopisihan sanoa sen nimi ja laittaa niin, että puoli miehen päätä pistää näkyviin jalopeuran kaulanahan alta, ja miehen tulisi sieltä supliikata näin tai tähän sorttiin: — "Naiset" tai "naiset ihanaiset, minä toivoisin" tai "minä pyytäisin" tai "minä kehoittaisin, ett' älkää peljätkö älkääkä vavisko; henkeni teidän hengestänne! Jos luulette minun tänne tulleen jalopeurana, niin olisi sääli minun henkeäni. En, minä en ole semmoinen otus, minä olen ihminen niinkuin muutkin ihmiset". Ja silloin hänen tosiaankin sopisi sanoa nimensä, sanoa suoraan, että hän on Puutiainen, puuseppä.

PÄÄKKÖ. Hyvä, se on hyvä. Mutta vielä tässä on pari visaista kohtaa. Miten saada kuunvalo huoneeseen? Sillä tiedättehän, että Pyramus ja Thisbe kohtaavat toisensa kuunvalossa.

PUUTIAINEN. Paistaako kuu sinä yönä, jolloin me pelaamme?

PULMA. Almanakka! Almanakka! Katsokaa almanakkaan! Hakekaa kuunvaloa! Kuunvaloa!

PÄÄKKÖ. Paistaa. Kuu paistaa sinä yönä.

PULMA. No niin, sittenhän voimme vaan jättää auki ison kammarin ikkunanpuoliskon, missä pelaamme, niin paistaa kuu sisään puoliskosta.

PÄÄKKÖ. Niin, oikein; tai voisihan myöskin joku tulla sisään, lyhty ja orjantappurapensas kädessä, ja sanoa että hän tahtoo edestuoda tai persentierata kuunvalon personaa. Mutta onpa vielä toinenkin pulma: meillä tulee olla muuri siinä isossa kammarissa, sillä komeljassa sanotaan, että Pyramus ja Thisbe puhuvat toisilleen muurin raosta.

PUUTIAINEN. Eihän sinne mitenkään voi muuria saada. — Vai mitä sanotte te, Pulma?

PULMA. Toisen tai toisen tulee olla muurina. Hänellähän vaan tulee olla hiukka kalkkia tai hiukka savea tai hiukka muurinporoa päällänsä, antaakseen tietää, että hän on muuri; ja sormensa hän saattaa pitää näin, ja tuosta raosta voivat sitten Pyramus ja Thisbe kuiskutella.

PÄÄKKÖ. Jos se vaan käy päinsä, niin on kaikki hyvin. Tulkaa nyt ja istukaa tänne, jok'ainoa mamman poika, ja harjoitelkaa läksyjänne. Pyramus, te alotatte; kun olette sanonut sanottavanne, niin menkää tuonne pensaan taakse ja samoin jokainen replikkansa jälkeen.

(Puck ilmestyy näyttämön perälle.) PUCK. Haa! Mitkä piikkopaidat täällä räyhää Kuningattaren kehdon vieress' aivan? Kah! Näytelmää! Ma tahdon kuunnella, Kenties, jos siksi tulee, näytelläkin. PÄÄKKÖ. Puhu, Pyramus! — Thisbe, esiin! PPRAMUS. "Thisbe, kuin kukan haisu ihanainen." PÄÄKKÖ. Haju, haju! PYRAMUS. — "haju ihanainen Niin, kallis Thisbe, sun on henkeskin. — Vait! Ääntä kuulen! Viivy hetki vainen, Ma kohta tulen luokses takaisin." (Menee.) PUCK. Kummempaa Pyramust' ei ole nähty. (Poistuu.)

THISBE. Onko nyt minun vuoroni?

PÄÄKKÖ. Totta, hemmetissä, kuinkas muuten; ettekö ymmärrä, että hän meni vaan katsomaan kolinaa, jota kuuli, ja tulee pian takaisin.

THISBE. "Heloisa Pyramus, kuin lilja valkoinen, Punainen niinkuin ruusu ylväs pensaassaan, Verevä nuorimies, juveli kaunoinen, Kuin hepo uskollinen, jok' ei uuvukaan, Pyramus, sinut kohtaan Miinan haudalla."

PÄÄKKÖ. Niinon haudalla, mies. Mutta sitä ei teidän tule sanoa nyt; sen te vastaatte Pyramukselle. Te rollotatte rollinne yhtäpuhkua, replikat ja kaikki. — Pyramus, sisään! Replikkanne on mennyt; se on: "jok' ei uuvukaan."

(Puck ja Pulma palajavat; jälkimmäisellä on aasinpää.) THISBE. Uh! — "Kuin hepo uskollinen, jok' ei uuvukaan." PYRAMUS. "Jos, Thisbe, kaunis oisin, ijäti sun oisin." PÄÄKKÖ. Hirveätä! Kauheata! Täällä kummittelee. Mestari-kullat! Pakoon, pakoon! Apua! (Kaikki juoksevat pois.) PUCK. Nyt ristiin, rastiin teitä kuljetan, Okaissa, pensaissa ja soissa tuoron; Ja vuoron mull' on muoto valkean Ja sian, koiran, hevon muoto vuoron. Ja räiskyn, röhkin, haukun, hirnaisen Kuin tuli, sika, koira, hevonen. (Menee.)

PULMA. Miksi juoksevat he tiehensä? Koirankurillaan kaiketi, pelottaakseen minua.

(Kirso palajaa.)

KIRSO. Voi, Pulma, kuinka olet muuttunut! Mitä ma nyt sinussa näen?

(Poistuu.)

PULMA. Mitäkö näet? He, oman aasinpääsi, eikö totta?

(Pääkkö palajaa.)

PÄÄKKÖ. Jumal' auttakoon sinua, Pulma! Jumal' auttakoon sinua! Sinä olet vallan mulkattu.

(Poistuu.)

PULMA. Kyllä minä heidän koirankurinsa huomaan. Tahtovat tehdä minusta aasin, pelottaakseen minua, jos voisivat. Mutta minäpä en liikahda paikaltanikaan, tehkööt mitä tahansa. Kävelen vaan edes takaisin tässä ja lauleskelen, jotta kuulevat, ett'en pelkää.

TITANIA (heräten). Ruusuilta enkelinkö lauluun herään?

PULMA (laulaa).

Sillä kukapa maarin tahtoisi järkensä tuhlata tuollaisen houkkamaisen linnun tähden? Kukapa tahtoisi sanoa lintua valehtelijaksi, vaikka se kuinkakin kukkuelisi?

TITANIA. Oi, armas kuolevainen, laula vielä! Mun korvan ihastuu sun äänes sointuun, Ja silmäni sun kaunis muotos hurmaa; Suloutes voima saa mun väkivoimin Het' oiti vannomaan: sua rakastan.

PULMA. Minusta nähden, hyvä matami, tuossa on hyvin vähän järkeä. Ja kuitenkin, totta puhuakseni, järki ja rakkaus nykymaailman aikaan pitävät hyvin vähän yhtä seuraa. Vahinko ja sääli, ett'eivät kunnon naapurit koeta saada heitä ystäviksi. Niin, osaanhan sitä minäkin pilaa laskea, jos siksi tulee.

TITANIA. Sin' olet yhtä älykäs kuin kaunis.

PULMA. No, enhän juuri sitä. Mutta jos minulla olisi sen verran älyä, että osaisin täältä metsästä pois, niin olisi sitä sen verran kuin tarvitsen.

TITANIA. Pois tästä lehdost' älä koita päästä; Sun jäädä täytyvi, siis vaivas säästä. Min' olen henki suurivaltainen; Mun maassani on kesä ikuinen. Ja sua lemmin ma; siis tule mulle, Ma keijut käskyläisiks annan sulle; He meren helmet sulle noutavat, Ja laulavat, kun kukill' uinahdat. Ja sinust' irroitan ma tomut maan, Niin että niinkuin henki leijut vaan. — Sinapinsiemen, hernekukka, seitti, koi! (Neljä keijua tulee.) 1 KEIJU. Täss' olen. 2 KEIJU. Minä myös. 3 KEIJU. Ja minä. 4 KEIJU. Käske! TITANIA. Tät' ylimystä, keijut, palvelkaa, Edessään pyörikää ja liehukaa: Vatuilla syötelkää ja aprikoilla Ja viinimarjoilla ja viikunoilla. Hunajapesät tuokaa mettisen Ja tuohukseks sen sääri vahainen, Ja kiiltomadost' ottakaatte tulta Ja vuoteeseensa valaiskaatte kulta. Perholta kirjosiipi tempaiskaa, Kuun säteet nukkujasta viuhtokaa. Nyt niiatkaa ja tehkää kunniaa.

1 KEIJU. Terve, kuolevainen!

2 KEIJU. Terve!

3 KEIJU. Terve!

4 KEIJU. Terve!

PULMA. Arvoisat herrat, pyydän anteeksi nöyrimmästi. — Saanko kysyä, mikä on teidän nimenne, arvoisa herra?

SEITTI. Seitti.

PULMA. Haluan likemmin teihin tutustua, hyvä herra Seitti. Kun leikkaan sormeeni, rohkenen minä käyttää teitä. — Entä teidän nimenne, kunnon herra?

HERNEKUKKA. Hernekukka.

PULMA. Pyydän nöyrimmästi, tervehtikää äitiänne, rouva Koteroa, ja isäänne, herra Palkosta. Hyvä herra Hernekukka, haluan teihinkin likemmin tutustua. — Entä teidän nimenne, herra, saanko kysyä?

SINAPINSIEMEN. Sinapinsiemen.

PULMA. Rakas herra Sinapinsiemen, minä hyvin tunnen teidän kärsivällisyytenne. Tuo katala Pihvi julmuri on kitaansa hotkaissut monta teidän herrasperheenne jäsentä. Minä vakuutan, että teidän heimonne takia olen monasti ennenkin kyyneliä vuodattanut. Haluan likemmin teihin tutustua, hyvä herra Sinapinsiemen.

TITANIA. Nyt viekää hänet lehväsalihin. Kuun silmä, huomaan, rupee kastumaan; Sen itkeiss' itkee pienin kukkakin, Valittain tahrattua puhtauttaan. Nyt kieli kantimeen! Pois, hiljaa vaan! (Menevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen paikka samaa metsää. (Oberon tulee.) OBERON. Jokohan on Titania herännyt? Ja min lie silloin nähnyt esineen, Jot' ihailee nyt ihan hulluuteen? (Puck tulee.) Kah, tuossa viestini! — No, houkka henki, Mit' yöllist' ilvettä nyt kuulla saa? PUCK. Oi, rouva epäluomaa rakastaa. Lähellä pyhää piilomajaa, jossa Hän lepäs uinahtaen kukastossa, Kästyöläis-vintiöitä joukkion, Joill' elääksensä tuskin leipää on, Näin harjoittelemassa näytelmätä, Theseon häissä esitettävätä. Noist' ääliöistä tuhmin raakimus, Jok' oli olevinaan Pyramus, Pensastoon näyttämöltä hetkeks meni; Ma tilaisuutta käyttäin hyväkseni, Tuon kolhon päähän panin aasinpään. Ja kun nyt Thisbe vartoo lemmyttään, Hän tulee, uh! ja kaikki peljästyttää; Kuin metsähanhet säikkyy salakyttää, Tai haarmaat naakat, pyssyn paukkeen vain Kun kuulevat ne, ilmaan joukoittain Pyrähtelevät kiitäen kuin hurjat, Niin hajan juoksevat nyt nuokin kurjat, Ja kamppihini nurin keikahtavat Ja "murhaa!", "Athen' auta!" huudahtavat. Niin äly heist' on mennyt, että saattaa Älytön kappalekin heitä raataa; Näet, okaat riistää jotkut paljaiks ihan Ja miltä hatun vievät, miltä hihan. Näin heidät metsään ajoin peljätyksin, Ja tänne armas Pyramus jäi yksin. Titania heräs nyt (niin osaantui) Ja heti tuohon aasiin rakastui. OBERON. Paremmin kävi kuin ma aavistin. Mut tuon Ateenan miehen silmihin Valoitko lemmen heraa puheen mukaan? PUCK. Unessa voitelin ne mieltä sukaan. Ja tyttö makaa hänen lähitteessään, Tuon siis hän ensin näkee herätessään. (Demetrius ja Hermia tulevat.) OBERON. Vait! Tuossa sama mies on. PUCK. Sama nainen, Mut mies ei sama. DEMETRIUS. Lempijääsi vainen Miks soimaat noin? Oi, tylyt sanas nuo Tylylle vihamiehellesi suo. HERMIA. Nyt soimaan vaan, mut pahemp' olla voisin: Kiroomaan sua oikeutettu oisin. Lysanderin jos tapoit unessaan, Nyt veress' ui ja ryve kokonaan Ja tapa minutkin! Niin kiihkeään Ei aurinkokaan lemmi päivyttään, Kuin mua hän. Ja armahanko luota Noin pois hän hiipis? Ei, en usko tuota. Maanpallon ennen voisit lävistää Ja aukiosta suoraan lähettää Kuun paistamaan sen vastapuoliskolle, Kiusaksi sydänpäivän auringolle. Sä hänet murhasit, sen katsees tiesi: Noin synkästi vaan katsoo murhamiesi. DEMETRIUS. Niin katsoo murhattu; niin minä myös; Lävisti sydämmeni julma työs. Ja sentään silmäs loistaa, murhanainen, Kuin tähti taivahalla tuikkivainen. HERMIA. Miss' on hän? Mitä koskee minuun nuo! Oi, mulle takaisin Lysander tuo! DEMETRIUS. En; raatons' ennen soisin koirilleni. HERMIA. Pois, sinä koira! Kärsivällisyyteni Lopussa on. Jos hänet murhasit, Niin ijäks miehenmainees menetit. Oi, sano totuus, totuus sano mulle! Hän valvehilla kauhuks oli sulle, Siks unen murhasit. Oi, kaunis työs! Tuon olis mato tehnyt, käärme myös. Sen käärme tekikin; niin lipoinen, Kuin sinun, kyy, ei kieli kärmehen. DEMETRIUS. Sa raivoasi tuhlaat aivan turhaan: En ole syypää Lysanderin murhaan. Hän tietääksen' ei kuollut olekaan. HERMIA. Oi, voiko hyvin hän? Oi, sano vaan! DEMETRIUS. Jos sanon sen, niin mikä palkaks jää? HERMIA. Se etuus, ett'et enää mua nää. Hän elossa tai kuollut olkohon, Sun seuraas kammon, sinä kunnoton. (Menee.) DEMETRIUS. On turha seurata noin raivoisaa; Siis paras tässä hetki huoahtaa. Oi, suru kuormaansa ei kantaa jaksa, Jos uni sille velkaansa ei maksa. Ma saan tok' ehkä osan velkomusta, Jos tyynesti vaan varron tarjousta. (Laskeutuu maahan levolle.) OBERON. Mit1 olet tehnyt? Mitä aattelit, Kun todellisen lemmen turmelit? Sa uskollisen silmään mehun kaadoit Ja tosilemmen uskottomaks saatoit. PUCK. Ohjatkoon onni! Yks jos pitää valan, On tuhat valapattoista sen alaan. OBERON. Nyt tuulta nopeammin metsään vain! Helenaa etsi; lemmen potilaana Hän siellä käy ja posket kalvakkaana, Huokauksiin nuorta vertaan kuluttain. Tuo impi tänne houkuttele sinä, Tään silmät lumoan sill'aikaa minä. PUCK. Ma riennän, kiidän, lennän, katsokaa, Nopeemmin manalaisen vasamaa. (Menee.)

OBERON.

(Puck palajaa.) PUCK. Keijukaisten valtias, Helena jo tulee, kas! Mies tuo hurmaamani alkaa Hältä kiistää lemmen palkkaa. Nähkääs heidän kujeitaan! Houkkoj' ihmiset on vaan. OBERON. Syrjään! Demetrius tästä Herätä vois hälinästä. PUCK. Yksi kahden lemmiss' on: Sepä kuje verraton! Nyt vast' olen mielissäin, Kun käy kaikki nurinpäin. (Lysander ja Helena tulevat.) LYSANDER. Miks lempeäni pilkaks luulla alat? Ei iva, pilkka puhu kyynelin. Kun vannon, itken näet: moiset valat Totuuden lähteest' ovat syntyisin. Kuin saatat moista pilkaks luullakaan, Joll' ompi vilpittömyys leimanaan. HELENA. Sa kavaluutes paljastat vaan yhä. Valalla valas syöt, sa hornan pyhä. Nuo valat sai jo Hermia. Vastakkain Jos valas pannaan, tyhjä syntyy vain. Niin kevyet ja tasan painavat On valas kummallenkin vannomat. LYSANDER. Kun hälle vannoin, järkeä ei mulla. HELENA. Kun hänet hylkäät, järkeä ei sulla. LYSANDER. Demetrius häntä lempii, vaan ei sua. DEMETRIUS (heräten.) Helena, taivaan impi, jumalainen! Mihinkä silmäs vertaisinkaan vainen? On kide tumma. Huules punoittaa Kuin suutatuksin kaksi kirsikkaa. Tauronkin lumet, idän lietsomat, Valkeista sysimustiks muuttuvat, Kun sinä kättäs nostat. Oi, mun anna Onneni valkoleimaan suukko panna! HELENA. Oo, hornan ivaa! Näinhän kaikki te Vaan huviksenne mua pilkkaatte. Jos hienoutt', ylevyyttä tuntisitte, Niin vähemmän te mua loukkaisitte. Vihassa eikö kyllin? Riettain kielin Mua vielä ivaatteko yksin mielin? Jos miestä, miehen mieltä teissä ois, Noin ette kunnon naista ilkamois, Ja valojanne tuhlais, maireaanne, Kun sentään vihaatte mua sielussanne. Te kilvan rakastatte Hermiaa Ja kilvan ilkutte te Helenaa. Työt' oivaa, miehen työtä tottakin, Kun tyttö-raukan silmät kyynelin Te saatte pilkallanne valumaan! Noin naista jalo mies ei loukkaiskaan Ja noin ei kiusais huviksensa vaan. LYSANDER. Demetrius, sin' olet tunnoton; Sun Hermiahan lemmittysi on. Sydämmest aivan tässä etees kannan, Osani hänen lempeens' sulle annan. Sa mulle osas anna Helenaan; Ma häntä lemmin hamaan kuolemaan. HELENA. Nuo herjat, kuin ne tuulta pieksee vaan! DEMETRIUS. Sa Hermias pidä, hänest' en ma huoli; Hänt' ennen lemmin, vaan se lempi kuoli. Siell' oli sydän vieraissa, mut nyt Se kodin ainaisen on löytänyt Helenan luona. LYSANDER. Sinä kunnotoin! DEMETRIUS. Uskollisuuttan' älä solvaa noin. Voi kalliiks sulle tulla pilkka tuo. — Tuoss' impes tulee, mene helttus luo. (Hermia tulee.) HERMIA. Yö musta, joka silmän soentaapi, Se korvan herkkätuntoiseksi saapi. Se; minkä näkövoima menettää, Se kaksin kerroin kuulon hyödyks jää. — Lysander, sua ei löynnyt silmäni, Mut korvani sun äänes tajusi. Mut miksi noin mun jätit, armoton? LYSANDER. Kun lempi käskee, meneminen on. HERMIA. Mut mikä lempi luotani sun saatti? LYSANDER. Ihana lempeni mun lähtöön vaati: Helena tuo, mi loistett' yöhön luo Heleämpää kuin taivaan tähdet nuo. Mun mitä tahdot? Ymmärräthän kai. Ett' inho lähtemään mun luotas sai. HERMIA. Et puhu mitä aattelet, et vainen. HELENA. Haa! Hänkin vehkeessä on liittolainen! He yksiss' ovat neuvoin, nyt sen huomaan, Minuhun tuota pilkan lokaa luomaan. — Sa häijy Hermia, kiittämätön tyttö! Yhdyitkö liittoon, juoneen noiden kanssa Noin kehnoll' ivalla mua kiusatakses? Kaikk' onko meidän impisalaisuudet, Sisaruusvalat, nuokin hetket, milloin Nopeajalkaist' aikaa nuhtelimme, Kun meidät erotti, — kaikk' unheess' onko? Viaton lapsuus, koulukumppanuus? Kuin kaksi taidokasta luojaa loimme Molemmat neulaltamme samaa kukkaa Samalla istuimella, samaan kaavaan, Hyräillen samaa virttä samaan nuottiin, Kuin molempien kädet, äänet, sielut Ois yhtä ruumista. Näin kasvoimme Kuin kaksoiskirsikka, mi jakoiselta Vaan näyttääpi, mut jaoksess' on yksi; Kaks marjaa mairetta, mut yksi varsi; Näkyisin kaksi ruumist', yks vaan sydän; Kaks kuvaa, yhteen kilpeen kuuluvaa, Molemmat saman rautatakin alla. Tuon lemmen riistät rikki nyt ja soimaat Helena-raukkaa kilvan miesten kanssa! Ei ystävyyttä tuo eik' immen työtä. Ma yksin herjan kärsin, mutta työstäs Sukupuolemme mun kanssani sua moittii. HERMIA. Sanasi kiihkoiset mua hämmästyttää. Min' en sua pilkkaa; sinä pilkkaat mua. HELENA. Lysanderin mua seurata sa käskit Ja ivall' ylistää mun muotoani, Ja toisen lemmikkis, Demetrion, Jolt' äsken potkun sain, mua nimitellä Jumalaks, enkeliksi, taivaan immeks, Yön tähtisilmäks. Tuon miks sille sanoo, Jot' inhoo hän? Ja miks Lysander kieltää Sun lempesi, mi mielen hältä valtaa, Ja mulle muka rakkauttaan tarjoo, Jos sin' et siihen yllyttäis ja suostuis? Vaikk' en niin suosiss' olekaan kuin sinä, Niin lemmen hellimä ja onnetarten, Vaan kurja lemmenheittonakin lemmin, Tok' ansaitsisin säälimyst' enk' ivaa. HERMIA. En ymmärrä, mit' aattelet sa tuolla. HELENA. Niin, oikein! Teeskentele totisuutta Ja imartele, selkäni kun käännän! Viittoilkaa vaan! No, vielä tuota pilaa! Noist' oiva ilveistänne maineen saatte. Jos teillä sydänt' ois ja siistit tavat, Noin pilkan aineeks ette mua tekis. Hyvästi vaan! Syy minun osaks on; Sen kuolo kohta sovittaa tai ero. LYSANDER. Jää, armas Helena, ja mua kuule! Eloni, lempeni ja aatokseni! HELENA. Oo, oivaa! HERMIA. Helena, noin älä ilku! DEMETRIUS. Jos rukous ei auta, auttaa pakko. LYSANDER. Ei Hermian rukous ja ei sun pakkos; On uhkas heikko kuin tuon immen parku. — Helena, kautta henkeni! sua lemmin. Sen vannon ja sen hengelläni näytän, Jos väittää ken ett'en ma sua lemmi. DEMETRIUS. Sua lemmin minä enemmän kuin hän. LYSANDER. Sanotko sen? No, tule, koitelkaamme! DEMETRIUS. No, tulehan! HERMIA. Lysander, mitä tämä? LYSANDER. Pois, mustalainen! DEMETRIUS. Häpee! — Uljahaksi Hän teeskeleikse, seurata kuin aikois, Mut tulematta jää. — Sa pelkur' olet. LYSANDER. Pois, kissa, norkko! Hellitä, sa kehno! Ma muuten pois sun puistan niinkuin käärmeen. HERMIA. Mut miks noin hurja? Mistä tämä muutos, Mun armaani? LYSANDER. Sun armaas? Mustalainen! Pois, inha rutto, häijy myrkkyjuoma! HERMIA. Kai puhut pilaa? HELENA. Aivan niin kuin sinä. LYSANDER. Demetrius, ma sanassani pysyn. DEMETRIUS. Siit' anna kiinne omakätinen; Sun omaa heikko käsi, en sua usko. LYSANDER. Tapanko, lyönkö, haavoitanko hänet? En, vaikka vihaan, hänt' en toki loukkaa. HERMIA. Mill' enemmän kuin vihallas mua loukkaat? Miks vihaat? Mit' on tapahtunut, armas? Min' olen Hermia, Lysander sinä, Ja yhtä kaunis olen nyt kuin äsken. Samana yönä valas teit ja rikoit, Ja — Jumal' armahtakoon! — toden totta Rikoitko sen? LYSANDER. Niin totu kuin ma elän; Ja en sua enää koskaan mieli nähdä. Kyselmät, toivot, epäilyt siis pois. Se sulaa totuutt' on, en puhu pilaa: Sua vihaan ma ja lemmin Helenaa. HERMIA. Mua voi! — Sa ilvene! Sa lemmen varas! Yöllä tullen multa Varastit armahani. HELENA. Oivaa, oivaa! Sull' eikö kainoutta, ujoutta. Häpyä hiukkaakaan? Näin pakotatko Sa kukkamato! Säveiltä huuliltani tylyn vastuun? Hyi, sinä teeskelijä! Sinä nukki! HERMIA. Kuin? Nukki? Haa! Nyt ymmärrän ma juonen: Hän vartaloitamme on vertaillut, Sen huomaan, ja nyt kerskaa pituudestaan. Muodollaan, muhkealla muodollaan hän Ja muka korkuudellaan hänet valtas. — Niin korkeaanko suosiin pääsit siksi, Ett' olen minä pieni, pikkarainen? Kuin pieni olen, sinä korpikuusi? Kuin pieni olen? sano! En niin pieni, Ett'ei mun kynteni sun silmiis yllä. HELENA. Vaikk' ivaattekin mua, hyvät herrat, Mua toki turvatkaa! En ole häijy, En lainkaan ole riitaan taipuvainen; Pelokas olen, niinkuin impi aina. Voi, älkää hänen salliko mua lyödä! Vaikk' on hän pienempikin, uskokaatte, Ma hänt' en voita. HERMIA. Taaskin pienempi! HELENA. Oi, Hermia, noin tyly ällös olko! Ma rakastanut olen sua aina, En koskaan loukannut, en vilpistellyt. Rakkaudestakin vaan Demetrioon Ma hälle kerroin pakos metsään tänne. Sua seuras hän, ja häntä minä hupsu. Hän noitui minut hiitehen ja uhkas Mua lyödä, potkaista ja tappaakin; Ja nyt, jos rauhassa mun annat mennä, Ateenaan hullutuksineni palaan Enk' enää sua vaivaa. Suo mun mennä! Sa näet, kuink' olen lapsekas ja heikko. HERMIA. No, mene tiehes! Kuka sua estää? HELENA. Hupero sydän, jonka jätän tänne. HERMIA. Lysanderilleko? HELENA. Demetriolle. LYSANDER. Helena, malta! Hermia ei sua loukkaa. DEMETRIUS. Ei, herra! eipä kiusallannekaan. HELENA. Kun suuttuu hän, niin sättii hän ja puree; Jo koulussa hän oli torapussi; Ja, vaikka pieni, on hän kiukkuinen. HERMIA. Taas pieni! Pieni! Pieni yhtenänsä! — Noin sallitteko hänen mua nauraa? Mut kyllä näytän sulle! LYSANDER. Pois, sa kyysä! Sa lintukotolainen, soppityrsky, Jyvänen, terho! DEMETRIUS. Liian harras olet Hänt' auttamahan, joka apus hylkää. Sa jätä hänet! Vaiti Helenasta! Hänt' älä puolusta! Jos lemmen hellyytt' Osotat hälle vaikka kuinka vähää, Niin saat sen maksaa. LYSANDER. Nyt hän minut päästi. Jos tohdit, seuraa! Koittakaamme, kenen On oikeus häneen suurin, sun vai mun! DEMETRIUS. Seuraanko? En, ma rinnallasi astun. (Lysander ja Demetrius menevät.) HERMIA. Te, neiti, olette tään riidan alku. Ei, jääkää! HELENA. Täällä olo hirvittää; Sun seuraas, häijy, kauemmaks en jää. Jos lyömään nopsemmat on kätes sun, Pidemmät mull' on sääret juoksuhun. (Menee.) HERMIA. Mut tätä minä aivan kummastun. (Juoksee Helenan jälkeen.) OBERON. Tää hutiloimist' on; erehdyt aina, Pait milloin tepposes on tahalliset. PUCK. Erehdyin, hahmoin ruhtinas, sen myönnän. Mut sanoittehan, että tuntisin Ateenalaisen puvusta sen miehen, Ja siinä suhteess' olen moitteeton: Ateenan mieshän myös tuo toinen on. Mut mielissäni olen sentään siitä; Huviksihan on ollut tämä riita. OBERON. Nyt taistoon hankkii rakastajat nuo. Siis joutuun, Puck, yön musta vaippa tuo, Ja tähtitaivas usmaan peitä vainen Niin pimeään kuin tuonenvirran laine! Nuo hangoittelijat niin harhaan vie, Ett' toiselt' aina hukkuu toisen tie. Sa joskus Lysanderin ääntä matki Ja Demetrius saata raivoon ratki, Ja joskus Demetrion kielin äännä; Näin heidät toisistansa harhaan käännä, Siks kunnes heidän ripsillensä hiipii Unetar kuolonkarva, lyijysiipi. Nyt tuolla Lysanderin silmät kasta; Se neste lääkettä on voimakasta, Se kaikki hairaukset karkoittaa Ja näköns' entisen taas silmä saa. Kun sitten heräävät, on tämä ilvi Kuin uni vaan ja öinen usmapilvi. Ateenaan lempijät nyt palaavat Ja liiton ainaisen he solmivat. Tee työsi! Minä käyn Titanian luo, Mun täytyy hältä saada poika tuo. Pois hänest' ajan sitten hirmukuvat; Näin kaikki entiselleen palauvat. PUCK. Mut, ruhtinas, se tehtävä on entäin; Yön lohikäärmeet pilviss' ajaa lentäin; Ja tuolla koittaren jo airut hohtaa; Kaikk' eksynehet henget mailta kohta Pakoovat kalmistoihin; kirotut, Tienristeyksiin ja jokiin haudatut Jo madonsyömiss' ovat vuoteissansa; Häveten auringolta tekojansa, Valoa karttavat he ehdollaan, Yö mustasilmä ikiseuranaan. OBERON. Me toista henkilajia ollaankin. Ma seuraa Koittaren oon lemmikin, Ja metsämaita käymästä en taukoo, Vaikk' itä leimuavat porttins' aukoo Ja Ahdin suolavirrat vihannat Koin säteet kultailevat ihanat. Mut joudu, ennenkuin on mennyt yö! Se ennen päivää tehtävä on työ. (Menee.)

PUCK.

(Lysander palajaa.) LYSANDER. Demetrius, miss' olet nyt sä, pöyhkä? PUCK. Täss', asehissa. Entä sinä, röyhkä? LYSANDER. Ma heti tulen. PUCK. Tuonne tasangolle Mua seuraa. (Lysander menee, ääntä seuraten.) (Demetrius palajaa.) DEMETRIUS. Missä tuo Lysander ollee? Hätikkö! Pelkuri! Sa pakenitko? Haa, vastaa! Pensahasen luikersitko? PUCK. Pukari! Tähdet haastat miekkasille, Ja miehuuttasi kehut pensahille, Ja pois jäät sentään. Tules, nulkki, haa! Niin vitsaa annan. Herjan nimen saa, Ken kanssas taistelee. DEMETRIUS. Haa! Varros, taikka — PUCK. Mua seuraa; täss' ei taistelujen paikka. (Menevät.) (Lysander palajaa.) LYSANDER. Hän eellä käy ja härnää yhtenään; Kun ääntä kohti kuljen, poiss' on hän. Se konna jalkajuoksussa mun voittaa; Jos kuinka riennän, hän jo pakoon soittaa. Ma äsken kaaduin tiellä röysteisellä, Nyt levähdän mä. (Laskeutuu levolle.) Joudu, päivä hellä! Kun valostas vaan tummin juovan nään, Demetriolle kostan pilkan tään. (Nukkuu.) (Puck ja Demetrius palaavat.) PUCK. Huu! huu! huu! Pelkuri, miss' oletkaan? DEMETRIUS. Jos uskallat, niin seis! Sa joutuisaan Edellä juokset, milloin mitä kohti; Et seista, naamaas näyttää sin' et tohdi. Miss' olet nyt? PUCK. Täss'; etkö tänne jaksa? LYSANDER. Tuon pilkkas kallihisti saat sa maksaa, Jos koskaan päivän valossa sun nään. No, mene tiehes! Väsyneenä jään Yön kylmään helmaan tähän oikomaan ma. Kun aamu koittaa, käsiini sun saan ma. (Laskeutuu levolle ja nukkuu.) (Helena tulee.) HELENA. Voi, pitkää, raskast' yötä kuitenkin! Oi, joutuun riennä! Koitar, lohtus tuota! Ett' aamust' Ateenaan ma saapuisin Pois noiden kurjain pilkkaajaini luota. Unetar, silmä sulje surevan, Ett' itseni ma hetkeks unhotan. (Nukkuu.)

PUCK.

(Hermia palajaa.) HERMIA. Mua vaivaista ja raseata, oi! Mun kaste kasteli ja oksat raapi, En enää edes kontata ma voi, Ruumiini voimatonna raukeaapi. Levolle lasken. Taivas varjelkaan Lysanderia hänen taistossaan!

(Puck poistuu. Demetrius, Helena y.m. jäävät nukkumaan.)