SUOMEN SISÄLLINEN TILA KUSTAA AADOLFIN JA KRISTIINAN AIKANA.[1]

SUOMEN SISÄLLINEN TILA KUSTAA AADOLFIN JA KRISTIINAN AIKANA.[1]

1. Kuningas Kustaa Aadolfin ensimäinen käynti Suomessa.

Kun sovinto Tanskan kanssa oli saatu aikaan, päätti Kustaa Aadolf lähteä Venäjän rajalle; hän tahtoi nyt sielläkin antaa sodalle paremman vauhdin ja kiirehdyttää rauhaa. Merimatka olisi sinne mennessä ollut suorin ja mukavin; mutta Kustaa Aadolf katsoi paremmaksi kulkea Suomen kautta. Hänelle oli erittäin siitä valtakuntansa osasta tehty paljon ja pahoja valituksia; senvuoksi hän tahtoi omin silmin tutkia asioiden laitaa. Saadaksensa kyllin aikaa siihen tehtävään, hän läksi jo kevättalvella liikkeelle. Alkuaan oli ollut aikomus ajaa jään yli Merenkurkun poikki, missä Pohjanlahti on kaikkein kapein; vaan edeltä lähetetyt tiedustajat toivat sen sanoman, ettei sitä tietä voitu päästä. Kuninkaan täytyi siis kiertää koko Pohjanlahden ympäri, samaa tietä, jota hän jo lapsena kerran oli kulkenut isänsä seurassa, kun Kaarle kuningas v. 1601 palasi Suomesta. Hyvällä talvikelillä kävi matka noiden autioiksi sanottujen Pohjan perien kautta sangen mukavasti. Pohjanmaan maaherra Eerikki Hare piti saadun käskyn mukaan aina vereksiä kyytihevosia varalla, niin että kuningas, milloin niin halusi, saattoi kulkea 10 peninkulmaa päivässä ja saman verran yöllä lisäksi. Ja jos asiat vaativat viipymistä tai jos teki mieli levähtää, oli soveliaissa paikoissa yökortteri sekä runsaat vieraanvarat tarjona. Maaliskuun 7:nä p:nä tultiin Tornioon, jota ei kuitenkaan silloin vielä luettu Suomenmaahan; 9:nä oltiin Oulussa, 13:na Korsholmassa, 19:nä Hämeenlinnassa. Sieltä lähdettiin muutamien päivien perästä Turkuun, missä Kustaa Aadolf sitten viipyi koko viisi viikkoa, toukokuun alkuun asti.

Tämmöiset suurten herrain matkat olivat maantien varrella asuvalle kansalle sangen rasittavat; sillä muassa oli aina suuri seuralais- ja palvelijalauma, joita piti maksutta syöttää ja juottaa paraimmalla tavalla. Ja ruokahalu oli heillä siihen aikaan ääretön, niinkuin heinäsirkkaparvella. Yksin Oulun pitäjä esim., missä kuninkaallinen seurue oli ainoastaan neljä kertaa ruualla,[2] sai sitä varten antaa rukiita ja maltaita 40 tynnyriä, ohria 17 t., voita 16 leiviskää, humalia 13 leiviskää, suoloja saman verran, suolattua raavaan ja sian lihaa 6 1/2 kippuntaa, härkiä 11, lampaita 65, kanoja 130, jäniksiä myös 130, metsälintuja 520, heiniä 32 talvikuormaa, olkia 130 lyhdettä, kynttilöitä 520 kappaletta. Mutta tällä kertaa talonpojat ilolla toivat tuotavansa, sillä heillä oli samalla tuo harvinainen, kaivattu onni tarjona, että pääsivät kuninkaansa puheille ja saivat välittömästi esittää hänelle valituksensa.

Valittamisen syytä olikin noilla raukoilla yltäkyllin ja monta lajia. Sotien kautta olivat verot nousseet nousemistaan, ja Tanskan kanssa tehty rauhakin oli niitä vielä enentänyt; yksi sen ehdoista oli näet se, että tärkeän Elfsborgin kaupungin lunastamiseksi maksettaisiin tanskalaisille miljoona hopeariksiä (hopeariksi = 5 markkaa 60 penniä). Kuutena vuonna peräkkäin tuli nyt meidän maan osaltansa suorittaa siihen tarpeeseen joka vuosi 300,000 markkaa nykyistä Suomen rahaa. Jokaiselta papilta otettiin vuosittain 16 hopeariksiä, jokaiselta talolliselta 1, jokaiselta työmieheltä ja joutolaiseltakin 1. Ja yhden hopeariksin hankkimiseksi piti siihen aikaan myödä rukiita koko tynnyri tai voita kolme leiviskää.

Seurauksena samasta rauhansovinnosta painosti vielä toinenkin rasitus Ruotsia ja Suomea. Läntisellä rajalla tarpeettomiksi tulleet sotajoukot lähetettiin nyt Venäjän sotaan ja ne menettelivät marssiessansa aivan kuin vihollisten maassa. Kaikkein pahimmat olivat ulkomaan palkkasoturit, saksalaiset ja ranskalaiset, jotka ainaisesta sodankäynnistään olivat tulleet vallattomiksi ja armottomiksi ja jotka jo kotimaissaan, missä joka paikassa orjuus oli voimassa, olivat tottuneet kohtelemaan talonpoikia niinkuin koiria. Mutta eipä ollut omamainenkaan väki juuri kehuttavaa. Majapaikkoihin tullessaan sotamiehet rikkoivat aittojen lukot ja ovet, ottivat itselleen väkisin ruokaa sekä juomaa, ryöstivät monasti muutakin tavaraa lisäksi, vieläpä usein kaupanpäälliseksi pieksivät ja tappoivat isäntäväkeä. Marssiessaan he eivät pitäneet mitään kiirettä, vaan viipyivät, missä saatavaa löysivät, useampia päiviä. Niin esim. majaili eräs komppania Uudenkylän pitäjässä (nyk. Nastolassa) kolme vuorokautta, tyhjentäen talojen aittoja, ja vei vielä mennessään lampaita sekä kattiloita muistoksi. Pohjanmaalla Lauri Wagner huoveineen vaati laitonta rahaveroa lunnaiksi siitä, ettei hän jäänyt kauemmaksi aikaa joka paikkaan talonpoikien rasitukseksi. Viipurin läänin rajapitäjät olivat noista läpimarsseista tulleet niin typötyhjiksi, että Viipurin maaherra ei sanonut tietävänsä, miten ja mistä saisi linnaan tarpeellisen muonan hankituksi. Niiltä seuduilta olivat huovit vieneet hevosetkin Venäjälle kanssansa, ettei jäänyt juhtaa, millä kyntää peltoja. Suurin joukoin olivat talonpojat jättäneet tilansa autioiksi ja paenneet, mikä Käkisalmen lääniin, mikä Inkeriin, mikä Vironmaalle. Papitkaan eivät olleet paremmassa turvassa; pappilatkin olivat aina täynnä noita pakkovieraita, ja usein oli kirkkoherran itse täytynyt ottaa ohjat käteen ja lähteä heitä kyytiin. Tuskissaan oli kansa paikoittain tarttunut aseihin ja yrittänyt vastarintaa. Tuuloksen kirkolla esim. oli noussut kahakka Eevert Hornin ratsumiesten sekä talonpoikain välillä, joista jälkimäisistä varsinkin useat saivat surmansa tai pahoja haavoja. Vielä kovempi meteli oli muutamia vuosia myöhemmin syntynyt Rautalammin pitäjässä, kun, niinkuin edellisessä luvussa kerrottiin, karkulaisia pyytävät sotamiehet tekivät kaikellaista väkivaltaa. "Olemme ennenkin vähemmästä syystä kapinan nostaneet ja voimme sen vielä tehdä", uhkasivat nuijamiesten jälkeläiset esittäessään valituksiansa Suomen kenraalikuvernöörille Gabriel Oxenstjernalle. Syyllisen sotaväen päällikkö selitti, että oli vain tahdottu talonpoikia vähän peloittaa, jotta he paremmin antaisivat karkurit ilmi; mutta Oxenstjerna pyysi kuningasta muuttamaan karkurien kiinnioton toiselle kannalle, "sillä eivät tämmöiset peloituskeinot tässä maassa kelpaa".

Pahasti myös sortivat aatelisherrat sekä virkamiehet kansaa. Kruunun rahavarat olivat tähän aikaan tuiki vähäiset, niistä ei kannattanut antaa urhoollisille sotaherroille palkintoja, ei edes maksaa virkamiehille tavallisia palkkoja. Kumpaisillekin annettiin rahan sijaan läänityksiä s.o. oikeus kantaa muutamien talojen, kylien, jopa koko pitäjienkin vakinaiset kruununverot. Joskus myös annettiin joku pitäjä tai koko läänikin jollekulle herralle vuokralle, niin että hän määrättyä vuosisummaa vastaan sai omakseen kaikki sen seudun kruununtulot. Sillä ehdolla esim. oli Henrik Flemingillä Savonmaa, Jaakko De la Gardiella Käkisalmen lääni sekä Inkerinmaa; edellisellä kuuluu olleen siitä 5,000 riksiä vuotuista voittoa.

Täten saatua valtaansa aatelisherrat ja virkamiehet käyttivät usein väärin. Paljon oli tähän aikaan tullut Ruotsin kuninkaan palvelukseen Viron saksalaisia sekä Inkerin venäläisiä pajareja, jotka Suomessa saaduissa läänityksissään tahtoivat kohdella talonpoikia samoinkuin kotona olivat tottuneet. Eivätkä olleet Suomen omatkaan herrat heitä paremmat. "Meille on ilmoitettu", kirjoitti Kustaa Aadolf v. 1613, "että enin osa aatelia Suomessa, niin hyvin Viron herrat kuin muutkin, sopimattomasti kohtelevat läänitysmaittensa talonpoikia nylkien, tyhjentäen ja köyhdyttäen heitä, niin että monen täytyy lähteä pois tilaltansa ja jättää se aivan autioksi. Siihen on suurimpana syynä se, että läänityksen saaja tietämättä, miten kauan hänen on sallittu sitä pitää, ei huoli ottaa selkoa siitä, miten paljon talonpojan kannattaisi maksaa, eikä anna armoa toistaiseksi, kunnes talonpoika paremmin jaksaisi, vaan ryöstää härät ja hevoset ja kaikki, mitä hänellä omaisuutta on. Ja näin ryöstettyänsä talot autioiksi tulee herra ja valittaa, ettei hänellä ole mitään hyötyä eikä tuloja läänityksestään, ja pyytää saada toisia, hyvissä varoissa olevia taloja sijaan, joissa, jos hän ne saapi, hän taas menettelee aivan samalla tavalla. Osa läänitysherroista riistää talot autioiksi siksi, että he saisivat ne omaan viljelykseensä ja siten kaiken hyödyn niistä, vieläpä pakoittavat läänityksensä muita talonpoikia viljelemään näitä autiotiloja herransa hyväksi. Niin myös ovat he semmoisen kiskomiskeinon keksineet, että jos vilja, voi tai muu veroparseli jolloinkin on kalliissa hinnassa, pakoittavat herrat talonpoikia suorittamaan veronsa rahassa. Näiden ja toisten samallaisten rasitusten johdosta joutuu viimein koko maa autioksi, asumattomaksi ja viljelemättömäksi, niin ettei kruunu siitä vasta voi saada mitään veroa eikä hyötyä."

Jos rupeaisimme tässä kertomaan kaikkia asiapapereissa mainituita esimerkkejä läänitysherrojen sorrosta, niin ei siitä tulisi pian loppua; tyytykäämme kuitenkin ainoastaan muutamiin. Aksel Kurki, vaikka itse olikin vanha soturi, ei katsonut häpeäkseen kaikin tavoin ahdistaa erästä ratsumiestä, saadakseen hänet luopumaan talostaan, jota hän tahtoi itsellensä. Hän ryösti sen kerran tyhjäksi ja poltti tuvan tuhaksi; toisella kerralla hän väijyi ratsumiehen henkeäkin. — Henrik Fleming ryösti eräältä läänitystalonpojaltaan viljaa sekä karjaa, ja tahtoi pakoittaa talonpoikaa antamaan hänelle verotilansa rälssitaloksi; sillä samalla tarkoituksella pieksätti hän myös isäntää. Käräjille kutsuttuna hän tuomarin edessä lupasi maksaa talonpojalle sovittajaiset, vaan perästäpäin, kun niitä tultiin perimään, hän vain nauroi talonpojalle vasten silmiä. Pahimmat talonpoikien sortajat siihen aikaan olivat sittenkin Raaseporin kreivi Sten Leijonhufvud sekä Virosta tullut Kaprion linnanisäntä Jaakkima Berends eli Berndes.

Edellisestä kuningas valitti itsellään olevan enemmän vastusta kuin koko muusta Suomenmaasta. Veroja kootessaan käytti kreivin vouti laittoman suuria mittoja ja puntareita. Aivan luvaton vero otettiin saariston luotseilta, joilla oli vapauskirja kuninkaalta. Päivätöitten määrää enennettiin mielin määrin, ja välistä vaadittiin koko vero rahassa, jolloin viljatynnyri arvioitiin kahdeksi riksiksi, voileiviskä samoin, siis kahden-, monenkertaiseen hintaan. Ja jos talonpojat tämmöisestä vääryydestä valittivat oikeuteen, niin kreivi panetti heidät rautoihin ja viskautti pimeihin vankikomeroihinsa, eikä sen jälkeen koskaan suonut kotirauhaa. Neljältä Karjan mieheltä oli hän ottanut pois laillisilla markkinoilla ostetut hevoset eikä antanut heille mitään korvausta. Eivätpä olleet edes kruunun tavarat ja virkamiehetkään häneltä paremmassa turvassa. Hän oli itselleen anastanut sen sotaveron, joka v. 1613 oli suoritettu hänen kreivikunnastaan, vieläpä pannut köysiin ja torniin kruununvoudin, joka tätä laittomuutta koki estää.

Berndes oli rakentanut asuinkartanonsa Peippolan talon maalle Elimäelle, aikoen sen tilan kokonaan rälssikseen, vaikkei hänelle oikeastaan oltu muuta kuin sen kruununvero läänitetty. Talonpoika valitti oikeuteen ja sai vahvistuksen omistusoikeudellensa. Mutta kun hän kotiin tultuansa iloisella mielellä kävi peltoansa kyntämään, ilmaantui yht'äkkiä herran vouti kahden rengin kanssa, jotka rikkoivat sahran, pieksivät talonpoikaa, repivät häneltä puolen partaa ja veivät hevosen. Töin tuskin pääsi mies parka itse heidän kynsistään metsään pakoon. Kohta sen jälkeen laitettiin hänen paras peltonsa rouvalle huvipuistoksi. Vouti käskettiin näiden tekojen tähden käräjiin, mutta rouva (Ungern-Sternbergin sukua, joka Virossakin oli yli muiden kuuluisa talonpoikien sortamisesta) kielsi häntä menemästä; ja kun tuomari jonkun aikaa sen jälkeen kirkkorannassa, rouvan juuri astuessa veneeseensä, moitti tätä laitonta käytöstä, sai hän vain vastauksekseen: "mitä asiaa voudillani olisi käräjiin, kun hän ei ole tehnyt mitään pahaa; sillä talo on minun eikä talonpojan!" Saadakseen talonpojan luopumaan oikeudestaan käytti Berndesin herrasväki jos joitakin kiusaamiskeinoja. Joka kerta kun sotamiehiä marssi pitäjän läpi, toimitti rouva aina niin, että suunnaton joukko tuli hänen vihamiehensä osaksi. Niinpä kerta majaili 10 Eevert Hornin huovia siellä useampia päiviä ja söi suuren osan talon viljavaroista, löydettyänsä ne salakuopasta, jonne ne olivat kätköön pantuina. Kun ei siitä vielä ollut apua, alkoi Berndes estellä talonpojan karjaa tämän omasta kaivosta, ja viimein poltti häneltä asuintuvan. Itsepäinen suomalainen rakensi sen uudestaan, vaan herra poltti sen jälleen. Nyt keksi talonpoika itselleen uuden turvakeinon; hän varusti huovin ratsuineen, asuineen Venäjän sotaa varten. Sillä keinoin, hän toivoi, pääsisi hänen talonsa verottomaksi ja tulisi siis sitä rasittava läänitys peruutetuksi. Mutta kuinkas kävi! Berndes ryösti talonpojalta hänen sotaratsunsa, vieläpä sai hänet ensi käräjillä tuosta huovin varustamisesta tuomituksi 40:n talarin sakkoihin, joiden lisäksi tuli vielä toiset 40 talaria sen johdosta, että hän oikeuden oman edellisen päätöksen nojalla oli kylvänyt peltonsa. Berndes ei myöskään pitänyt kruunun käskyistä lukua. Hän ei sallinut, että hänen alustalaisiltansa otettiin kyytihevosia, ja kun kerta nimismies tuli Peippolaan, niin rouva, joka luuli hänen tulleen kyydinapua vaatimaan, pieksätti miesparan pahanpäiväiseksi. Siitä tuomitsi oikeus sakkoja, mutta rouva ei maksanut. Päinvastoin hän jonkun aikaa myöhemmin, kun Porvoon pormestari häntä nuhteli, vastasi pilkallisesti: "Yksi ainoa vääryys vain sille tolvanalle on tehty, se nimittäin ettei hän saanut selkäänsä tarpeeksi!" Maaherra itse kirjoitti nyt ja käski rouvan rangaista palvelijaansa, joka nimismiestä oli piessyt, mutta rouva vastasi, ettei hän ollut maaherran käskyläisiä.

Vieläkin rasittavammat kuin sotaväen ja aatelisherrojen sortamiset olivat kruununvoutien kiskomiset ja petokset. Sotaväki harjoitti väkivaltaa toki vain ajoittain läpimarssiessansa ja aatelisherrat tekivät vääryyttä vain paikoittain, heidän läänityksillään; mutta voudeilta ei ollut turvaa milloinkaan eikä missään. Nämät virkamiehet, vaikka he melkein kaikki olivat Suomen kansan omaa lihaa ja luuta, olivat kansalaistensa pahimpana vitsauksena. He olivat alhaista sukuperää, ilman vähintäkään sivistystä. Raha oli heidän ainoa jumalansa, jonka vuoksi he yhtä vähän välittivät kunniastaan kuin sielustaan. Torsti Sveninpojasta Pohjanmaalla esim. valitettiin, että hän veroja kootessaan aina säännöllisesti otti viisi naulaa hyväntekijäisiä joka leiviskältä. Sama mies usein myös vaati rahaa veroparselien sijasta, määräten niille kohtuuttomia hintoja, niinkuin humalista 75 talaria kippunnalta, härästä 6 talaria, vaikka hän ei tiliinsä kirjoittanut muuta kuin 30 t. edellisistä, 5 jälkimäisistä; jäännöksen pisti hän omaan taskuunsa. Toiset voudit koroittivat veroja mielinmäärin, usein myös kiskoivat samaa veroa kaksi, jopa kolmekin kertaa, väittäen ettei se vielä ollut maksettu! Muutamat joka vuosi yhä vielä kokosivat vanhaa pappisveroa, vaikka se jo aikaa sitten oli lakkautettu. Kruunuakin he toiselta puolen pettivät sillä, että joka vuosi kirjoittivat tileihinsä suuria rästejä, vaikka melkoinen osa oli täydesti maksettu. Usein myös he tekivät kaikellaista väkivaltaa. Yli-Satakunnan vouti esim. oli eräältä talonpojan leskeltä ryöstänyt lehmän ja lyönyt akkaa, vieläpä sitten estänyt hänet käräjille pääsemästä. Maskun vouti oli piessyt ja pannut rautoihin Henrik Hornin palvelijan, kun tämä tahtoi valvoa herransa oikeutta taloon, jonka vouti oli toiselle antanut.

Tulipa kuninkaan korviin myös papeistakin paljon valituksia, vaikka niiden, jos kenen, olisi pitänyt olla kansan suojana. Moni heistä mielin määrin enenteli saataviansa; sanottiinpa Kokkolan kirkkoherran pieksävänkin seurakuntalaisiansa, saadakseen heitä suostumaan laittomaan tiunnin koroitukseen. Herra Tuomas, Tenholassa, oli laittomasti ottanut niitynpalstan hautauslehmän sijasta. Samoin teinitkin (koulupojat), kun he joutoaikoinansa vanhan tavan mukaan kävivät pitäjällä, vaativat apua ikäänkuin heille tulevaa oikeutta, haukkuen, kiroten ja tehden väkivaltaa, jollei heille annettu.[3]

Kaikkia näitä valituksia kuunteli Kustaa Aadolf suopeasti, väsymättä, viipyen niiden tähden joka paikassa. Osa niistä ratkaistiin ja autettiin heti paikalla, jos asia oli selvä; toiset jätettiin ensin uskottujen miesten tutkittaviksi. Törkeämpää väkivaltaa tehneet sotamiehet hirtettiin, lippu rinnassa, jossa oli selitys rikoksesta; pienemmät pahanteot rangaistiin vankeudella. Vahinkoa kärsineille talonpojille annettiin veronhuojennus siksi vuodeksi. Samassa järjestettiin asiat niin, että vasta olisi vähemmän tilaisuutta samallaisiin tekoihin. Kuningas käski että sotaväki, niin paljon kuin mahdollista kuljetettaisiin laivoilla; ja jos marssi maata myöten oli välttämätön, piti maaherrojen tarkkaan valvoa, ettei epäjärjestystä tapahtuisi. Myöhemmin, v. 1621, sääti Kustaa Aadolf ennen jo mainitut ankarat sota-artikkelinsa, joilla keinoin hän saikin aikaan, että valitukset sotamiehistä melkein kokonaan loppuivat. — Voudeista suuri joukko pantiin pois viralta, moni pistettiin vankeuteenkin, ja uusille sijaan tulleille annettiin ankaria varoituskirjeitä. Välistä kuningas lopettaa nämät seuraavilla sanoilla: "Jos et tätä tyystin tottele, niin ei ole niininuora sinulle liika hyvä!" Tämä ei ollutkaan mikään tyhjä uhkaus, vaan hirsipuissa nähtiin vähä väliä vääriä vouteja roikkumassa. Turusta sitten julisti Kustaa Aadolf asetuksen voutien sekä kirjurien oikeasta menettelystä suomalaisia alamaisia kohtaan, josta useampia satoja kappaleita levitettiin kansan pariin ja jossa ensi kertaa käskettiin antaa verokuitteja. Jonkun aikaa myöhemmin ilmestyi vielä toinen hyödyllinen säädös: voudit, jotka ennen olivat kuuluneet kaukana Tukholmassa istuvan rahakamarin alle, määrättiin nyt lääninsä maaherran valvottaviksi. Maaherrat, lähempänä ollen, saattoivat paremmin pitää vouteja silmällä. Itse olivat nämät läänien ylimmät hallitusmiehet korkeampaa sukua ja paremmin kasvatetut, niin että he paljoa harvemmin antoivat syytä valituksiin. Nämät molemmat asetukset estivät suuresti voutien ahneutta, vaikka niin juurtunutta pahaa tapaa ei kuitenkaan vielä saatu pitkään aikaan kokonaan poistetuksi.

Vaikeammat parantaa olivat jäljellä olevat kaksi yllämainituista epäkohdista. Kustaa Aadolf antoi tosin anteeksi 1614 vuotta vanhemmat rästit; niin myös soi hän yksityisissä tapauksissa veronhuojennusta joksikuksi vuodeksi; sillä, sanoi hän, veroja ei saa niin armahtamatta ottaa, että talonpoika tulee aivan tyhjäksi ja jättää talonsa autioksi. Mutta ylimalkaan oli verokuorman vähennys mahdoton valtakunnan vaikean tilan tähden; päinvastoin täytyi yhä vaan vaatia joku (niin sanat tavallisesti kuuluivat) "pikkuinen" suostuntavero lisäksi. Samoin oli läänityslaitoksen laita. Kuningas tosin ei sanonut voivansa sallia Suomen talonpoikien sortamista, josta koko maa viimein joutui autioksi. Senvuoksi hän ensi innossaan, huomattuaan niistä johtuvat epäkohdat, peruutti kaikki läänitykset. Mutta hän huomasi pian, että "varsinkin Suomessa" oli mahdotonta muulla lailla tulla toimeen, koska kruunulla ei ollut rahavaroja. Ainoa, minkä hän saattoi tehdä, oli siis se, että hän kielsi liiat, laittomat veronotot ja jakeli läänitetyille talonpojille suojeluskirjoja. Mutta siitä ei ollut suurta apua, koska tottelemattomuudesta ei seurannut rangaistusta. Kustaa Aadolf ei näy hallituksensa alussa uskaltaneen suututtaa aatelia ankaruudella. Vähitellen vasta veti hän siinäkin suhteessa ohjat tiukemmalle. Erittäin kummastuttava oli hänen käytöksensä tuota julkista väkivallantekijää ja kruununkin oikeuden rikkojaa, Raaseporin kreiviä kohtaan. Hän oli lähettänyt Leijonhufvudille nuhteita sekä varoituksia, antanut virkamiehilleen suojeluskirjoja ja sanonut: "Semmoista en ulkomaiselta valtiaaltakaan kärsisi, sitä vähemmän omalta alamaiselta!" Mutta parin kuukauden perästä, kun ei kreivi antanutkaan anastamaansa kruununveroa takaisin, oli Kustaa Aadolf kirjoittanut tällä kertaa kuitenkin antavansa anteeksi ja sallivansa kreivi Stenin pitää, mitä jo oli ottanut. Nyt Turussa ollessaan käski kuningas Leijonhufvudin eteensä vastaamaan tehdyistä pahanteoista; vaan kun kreivi ei tullut, raukeni asia jälleen siihen. V. 1636 vasta, kuninkaan kuoleman jälkeen, menetti Sten Leijonhufvud viimeinkin kreivikuntansa. Samoin myös sai Berndes pitää vääryydellä anastamansa Peippolan; vasta kun mies oli kuollut, täytyi lesken siitä luopua.

Huhtik. 19 p., juuri kun Kustaa Aadolf herroineen par'aikaa istui illallispöydässä Turun linnassa, kuului yhtäkkiä hätähuuto: "Tuli on valloillaan!" Se oli päässyt irti ruokasalin ylisessä kamarissa ja kiihtyi kovassa myrskyssä niin hirmuiseen voimaan, että vähän ajan kuluttua koko linna oli ilmitulessa. Ei saatu pelastetuksi paljon mitään sen irtaimesta kalustosta, ei edes kuninkaan matkakapineitakaan. Yleisessä häiriössä jalosydäminen kuningas kuitenkin muisti linnan alisissa holveissa vankeja, jotka kaikkein ensiksi korjattiin. Palon jälkeen täytyi Kustaa Aadolfin muuttaa kaupunkiin, yksityiseen porvaritaloon asumaan. Silloin näet ei vielä ollut mitään ravintoloita, vaan majoitettiin läpikulkevat korkeat matkalaiset tavallisesti kahden porvarin, Kasper Pilin ja Hannus Kirjansitojan luo.

Turusta jatkettiin matkaa itäänpäin merta myöten, joka silloin, kun ei höyrylaivoista vielä ollut mitään aavistusta, kävi sangen hitaasti. Turusta oli lähdetty toukok. 3:na p:nä ja vasta 8:na oltiin Helsingissä. Vastatuulen tai tyynen aikana poikettiin joskus johonkin maakartanoon. Niin esim. vietti Kustaa Aadolf toukok. 22-24 p. Arvi Vildemanin luona Tiusterkylässä likellä Porvoota, missä korkeaa kävijää kovin runsaasti kestitettiin. Ainakin oli yksi hänen seuralaisistaan, Saksin-Lauenburgin herttua Julius Henrik, siellä niin "hyvässä pohmelossa", ettei kyennyt kirjoittamaan kuittia lippukuntansa palkkarahoista, jotka hänen käsiinsä annettiin. Ajan luonnetta sekä samassa kruunun kukkaron tyhjyyttä kuvaa sekin seikka, että kuningas pitkin matkaa poimi kaikellaisilta ihmisiltä suurempia tai pienempiä lainoja Venäjän sotaa varten. Vildemanilta esim. hän sai 300 talaria, Viipurin porvaristolta 1,129, pormestarilta erikseen 166 talaria ja 12 äyriä, kolmelta muulta porvarilta yhteensä 1,378 t., Juhana De la Gardielta muutamia tuhansia, eräältä Viipurin satamaan sattuneelta Hollannin laivurilta 6,290 t., Eevert Hornilta 200:n Unkarin kultakolikon arvoiset kultavitjat y.m.[4] Vakuudeksi suotiin lainanantajille läänityksiä.

Koko kesän Venäjällä sodittuaan palasi Kustaa Aadolf syksyllä taas laivalla Suomen rantaa pitkin Ruotsiin. Ahvenanmaalla hän viipyi nyt koko viikkokauden, marrask. 3-11 p., huvikseen metsästellen. Ahvenan mantereella oli näet siihen aikaan erittäin runsaasti kaikellaisia metsänotuksia, erittäinkin hirviä, joita siellä säilytettiin kuningasta varten. Ei ollut siellä kenenkään lupa ampua, ei edes metsäkoiriakaan pitää. Kustaa Aadolf vielä kovensi tämän kiellon. Jokaisesta luvattomasti ammutusta hirvestä piti sakkoina maksettaman kruunulle kolme härkäparia, jokaisen jäniksenkin surmasta yksi härkä. Talonpojat kuitenkin usein rikkoivat tätä lakia; he eivät tosin ampuneet hirviä, vaan tappoivat niitä viritysjousilla tai muilla satimilla, kun ne heidän pelloillaan kävivät vahinkoa tekemässä. Kuningas senvuoksi varoitti heitä ankarasti, käskien heidän ajaa hirvet pois hiljaa, varovaisesti, ettei niille tulisi vahinkoa. Hirventaposta määrättiin nyt kuolemanrangaistus, taikka, jos kuningas syystä tai toisesta tahtoi henkeä armahtaa, piti rikollinen iäkseen lähetettämän Inkeriin, joka silloin oli Ruotsin valtakunnan Siperia.

2. Helsingin Herrainpäivät.

Keväällä 1615 purjehti Kustaa Aadolf Narvaan ja vietti sen kesän ynnä osan syksyä Venäjän sodassa. Talvenkin päätti hän olla likellä rajaa, voidakseen itse valvoa rauhan hieromisia sekä samassa sotavarustuksia.

Marrask. 1 p. lähetti hän sitten Narvasta julistuksen kaikille Suomen säädyille, käskien heitä tammikuun keskipaikoilla puheillensa Helsinkiin. Kutsutut olivat kaikki laillisessa iässä olevat aateliset; pappissäädyn puolesta piispa ynnä kaksi tuomiokapitulin jäsentä sekä yksi pappi kustakin kihlakunnasta; sitten 1 pormestari, 1 raatimies ja 1 porvari joka kaupungista, sekä 2 talonpoikaa kustakin kihlakunnasta. Aatelissäädyssä oli siis edustamistapa toisellainen kuin tätä nykyä. Toinen eroitus oli sitä paitsi vielä siinä, että myös kaikki ratsumestarit ja jalkaväen kapteenit sekä yksi alapäällikkö ja kaksi sotamiestä kunkin mukana olivat kutsutut; näillä edusmiehillä oli sijansa ja äänestysoikeutensa aatelissäädyssä.

Tammik. 22 p. 1616 Kustaa Aadolf itse avasi Helsingin herrainpäivät.[5] Aateliston parissa olivat Aksel Oxenstjerna (vaikka ruotsalainen, hänelle äsken suodun Kemiön kreivikunnan puolesta), meille jo ennestään tutut vanhat herrat Yrjö Boije, Aksel Kurki, Götrik Fincke y.m. Papistoa edusti vanha piispa Eerikki Sorolainen sekä 20 muuta hengellistä herraa. Upseereja oli 10, joiden joukossa ei kuitenkaan ketään mainiompaa. Porvariston lähettiläitä oli Turusta, Viipurista, Helsingistä, Porvoosta, Tammisaaresta, Naantalista, Raumalta, Uudestakaupungista, Porista, Vaasasta ja Oulusta — muita kaupunkeja ei vielä ollutkaan meidän maassa. Senaikuisten kihlakuntien luvun ilmaisevat talonpoikaiset edusmiehet; niitä oli Pohjanmaalta (joka oli kaikki yhtenä kihlakuntana), Ylisestä ja Alisesta Satakunnasta, Piikkiöstä, Vehmaalta, Maskusta ja Halikosta Varsinais-Suomessa, Raaseporin ja Porvoon lääneistä Uudellamaalla, Hollolasta, Sääksmäeltä ja Hattulasta Hämeessä, Suuresta ja Pienestä Savosta (etelä- ja pohjoisosasta) sekä Äyräpäästä, Jääskestä ja Lapvedeltä Viipurin läänissä.[6] Käkisalmen läänistä ei ollut edusmiehiä, sillä tällä uudella voittomaalla, samoin kuin myös Itämeren maakunnilla, ei ollut äänioikeutta Ruotsin valtakunnan asioissa.

Kustaa Aadolf piti ensiksi pitkän, omakirjoittamansa puheen. "Jalot, korkeasukuiset, hyväsukuiset, korkeaoppiset, älykkäät ja rehelliset,[7] hyvät herrat ja maanmiehet!" lausui hän heille. "Kauan aikaa olen jo halunnut päästä käymään tällä maanäärellä, pitääkseni teidän eduksenne Ruotsin lakia voimassa ja tiedustellakseni teidän valituksianne. Kiitoksia siitä, että te suotuisasti olette tänne tulleet, niin että me nyt voimme muutamista tämän maan asioista ynnä myös muutamista koko valtakunnan etua koskevista seikoista keskustella." Hän muistutti nyt heille, miten Sigismund kuningas aikoinaan oli viekkaudella koettanut saattaa paavilaisen pimeyden takaisin maahan, jonka johdosta häneltä kruunun perintöoikeus riistettiin. Senkin jälkeen oli hän aina koettanut sodalla Virossa sekä Ruotsiin ja Suomeen lähetetyillä valhekirjeillä saada häiriötä aikaan. "Summa on se", sanoi Kustaa Aadolf, "että hän voimiansa myöten koettaa luovuttaa minusta alamaisteni sydämiä, jonka tähden suosiollisesti kehoitan teitä varomaan tämmöisiä hänen kirjeitänsä sekä myös varoittamaan naapureitanne, pitäjäläisiänne sekä maakuntalaisianne, etteivät he antaisi houkutella itseään." Hän selitti myöskin, miten Sigismund, "lähinnä syntisyyttämme" oli suurimpana syynä Venäjänkin sotaan. Hän oli koettanut saada Venäjää ensin liittolaiseksensa, sitten valtansa alle, jota vaaraa estääkseen Kaarle kuningas oli tullut venäläisten avuksi. "Saattaapa nyt", virkkoi hän, "monen sekä ulkomaalaisen että myös oman maan miehen silmissä näyttää oudolta, että me olemme sitten joutuneet ilmisotaan noiden autettaviemme, venäläisten kanssa." Siihen hän taas selitti venäläisten häilyväisyyden olevan syynä, he kun eivät ruvenneetkaan antamaan ruotsalaisille avun palkkioksi luvattua Käkisalmea. "Tarpeellista on siis", lopetti hän viimein, "että te olette varoillanne ja otatte varoituksen venäläisten esimerkistä, huomaten, kuinka moninaisia onnettomuuksia vallankumoukset tuottavat, varsinkin kun keskinäinen eripuraisuus saa ne aikaan. Ajatelkaa myös tämän nykyisen Venäjän sodan syntyä, ettei se ole Kaarle kuningas vainajan eikä myöskään minun tahdostani alkanut eikä näin kauan pitkittynyt. Pysykää siis, te hyvät miehet, yhtä uskollisina minulle kuin tähänkin asti, niin pyydän vastakin, niinkuin tähän saakka, aina hartaimmasti harrastaa teidän etuanne ja edistää rauhaanne sekä onneanne, johon Jumala Kaikkivaltias suokoon armonsa!"

Tällä tavoin siihen aikaan, kun ei vielä sanomalehtiä ollut, annettiin kansalle tietoa valtakunnan asioista. Tämän puheen perästä luetti sitten kuningas säädyille kolme esitystänsä: että luja liitto tehtäisiin Sigismundin vehkeitä vastaan ja ryhdyttäisiin suojelushankkeihin Venäjän sotaa varten; että samallaiseen sotaveroon kuin v. 1613 suostuttaisiin; että edellisenä vuonna Ruotsissa säädetty kyytiasetus myös Suomessa pantaisiin voimaan. — Valtiopäiväkeskustelut eivät silloin olleet pitkällisiä; ne kestivät ainoastaan kymmenen päivää, ja helmik. 2 p:nä oli jo päätös allekirjoitettu. Herrainpäivämiehet sanoivat sekä omasta että myös kotona olevien säätyläistensä puolesta tarkkaan miettineensä kuninkaan esityksiä, joista he nyt antoivat seuraavan vastauksen: 1) he vakuuttivat, ettei heitä koskaan voi houkuttelemalla saada luopumaan uskollisuudestansa kuninkaallista majesteettiä ja isänmaata kohtaan, ja jollei Sigismund suostu kohtuulliseen sovintoon, niin tahtovat he yhtenä miehenä seisoa häntä sekä hänen seuraansa vastaan; 2) koska Sigismund sekä venäläisten häilyväisyys oli ollut syynä tähän nykyiseen sotaan, ja jos venäläinen on vihollisuuteensa niin paatunut, ettei se mistään kohtuullisista ehdoista huoli, lupasivat he kaikin voimin tehdä sille vastarintaa, varojansa ja henkeänsä säästämättä; 3) kiittivät he kuninkaallista majesteettiä viime vuonna julistetusta kyytiasetuksesta, jonka he kyllä katsoivat terveelliseksi ja hyödylliseksi, jos sitä vain noudatettaisiin; 4) lopuksi he suostuivat lisäveroon valtakunnan suuren puutteen ja tarpeen tähden. — Samana päivänä Suomen säädyt myös lähettivät "Ruotsin kaikille säädyille" pitkän kirjeen, muistuttaen, kuinka täällä rajalla oli oltu miesmuiston ajat linnaleirin sekä muiden kuormien rasittamat ja aina sodan jaloissa, varsinkin tuon epäluotettavan naapurin venäläisen tähden, jolta ei edes rauhankaan aikana saa täydessä turvassa kotona istua. Siitä huolimatta ja vaikka edellisen kesän vuodentulo oli ollut huononpuolinen, olivat he varojansa ja voimiansa myöten myöntäneet sotaveroa. Ja vaikka heillä ei suinkaan ollut syytä epäillä, etteivät hyvät Ruotsin herrat ja miehet kernaasti myöntäisi hekin samallaista veroa ja tulisi tällä turvattomalla rajalla asuvien avuksi, tahtoivat he kuitenkin Ruotsin säädyille huomauttaa vaarallista tilaansa ja muistuttaa, kuinka auliisti suomalaiset aina tarpeen tullessa olivat apuansa heille antaneet, niinkuin vastakin lupasivat viimeisiin voimiin saakka antaa. Lopuksi he lausuivat lujana luottamuksenansa, että niin kauan kuin ruotsalaiset ja suomalaiset ovat yhtä mieltä, ei ole pelkoa mistään ulkovihollisesta. — Tämän kirjeen jäljennös lähetettiin jokaiseen Ruotsin maakuntaan, joista pian tulikin suosiollisia vastauksia. Ruotsalaiset kiittivät Suomen säätyjä, koska he olivat tähän sotaveroon suostuneet, luvaten hekin henkiin ja veriin asti auttaa kuninkaallista majesteettiä ja isänmaata, sekä muistaa uskollista, ystävällistä apua, jonka he hädässä ollessaan aina olivat suomalaisilta saaneet, "joka ystävyys ja sopu aina edelleen pysyköön". — Helsingissä myönnetty vero suoritettiin sitten myöskin kaikkialla Ruotsissa.

Oikeastaan olisi tämmöinen päätös uudesta verosta, jonka suomalaiset koko valtakunnan puolesta olivat tehneet, ollut tehtävä yhteisillä valtiopäivillä. Mutta olivatpa toiselta puolen Ruotsinkin säädyt monta kertaa tehneet päätöksiä koko valtakunnan puolesta, vaikkei ollut yhtään suomalaista läsnä. Silloin esim., kun Elfsborgin lunastussumma myönnettiin, rasittavin kaikista tämän ajan suostuntaveroista, ei liene ollut ketään meidän maastamme saapuvilla. Semmoisissa tapauksissa kuitenkin aina perästäpäin lähetettiin pari valtaneuvosta Suomeen, jotka kävivät joka maakunnassa asianomaisten allekirjoituksia kokoomassa. Juuri mainittu päätös ei muuten toisessakaan vielä tärkeämmässä kohdassa ollut säännön mukainen; siinä ei ollut nimittäin yksikään talonpoika ollut osallisena. Sitä varten oli ainoastaan valiokunta kolmesta ylhäisemmästä säädystä ollut kokoonkutsuttuna. Näin vähän vielä pidettiin lukua perustuslain puustavista. Ylimalkaan ei pidetty siihen aikaan valtiopäiville tulemista niin paljon kansan oikeutena, kuin pikemmin monasti raskaalta tuntuvana velvollisuutena. Kuningas avauspuheissaan joskus pyysi anteeksi, että hänen niin tiheään täytyi "rasittaa säätyjä herrainpäivillä". Erittäin on mainittu, että suomalaiset, joilla oli pitkä, vaivalloinen matka ja laihempi kukkaro, olivat vastahakoisia tulemaan valtiopäiville ja usein saapuivat niihin sangen myöhään. — Kustaa Aadolf muuten pani valtiopäiväjärjestyksellänsä vuodelta 1617 tälläkin alalla suuremman säännöllisyyden alkuun.

Monessa muussa suhteessa, paitsi jo mainituissa, olivat myös tavat ja menot valtiopäivillä toisellaiset kuin tätä nykyä. Julkisuutta esim. pelättiin suuresti. Kuulijoita ei sallittu säätyjen kokouksissa, vain aatelissäädyssä oli nuorilla aatelisjunkkareilla lupa oppimisen vuoksi olla läsnä. Ei myöskään kuninkaallisia esityksiä annettu valtiopäivämiehille kotiin luettaviksi, ettei ne muka ennen aikojaan tulisi pahansuopien ulkomaalaisten tietoon, vaan olivat ne säädyn kokouksissa mietittävät ja tutkittavat.

Helsingin herrainpäivillä kyydistä tehty päätös koski rasitusta, josta ei edellisessä luvussa vielä ole ollut puhetta, vaan joka oli kaikkein kipeimpiä kohtia. Vanhastaan oli näet se määräys olemassa Ruotsin valtakunnassa, että maantien varrella olevissa pitäjissä talonpoikien piti maksutta kyyditä ja syöttää kuninkaan asioilla kulkevia virkamiehiä. Tämä jo itsessään olisi ollut sangen suuri kuorma, sillä siihen aikaan, kun ei postilaitosta ollut, joka olisi voinut kuljettaa kirjeitä, täytyi virkamiesten alinomaa olla maantiellä liikkeellä. Paitsi sitä että paikkakunnan virkamiehet ja läänin maaherra matkustelivat, liikkui usein kuninkaan käskyläisiä, jotka puhuttelivat kansaa valtiopäivillä myönnetyistä veroista, tai tutkivat kuninkaalle tehtyjä valituksia, tai vaativat voutien tilejä, tai hakivat ja ottivat kiinni karanneita sotamiehiä, kruunun merimiehiä ja kruunun päiväläisiä, tai kuljettivat paikkakunnan virkamiehille kuninkaallisia kirjeitä; vieläpä niiden lisäksi kulki kruunun ketunpyytäjiä y.m. Näillä oli usein koko joukko palvelijoita ja seuralaisia mukanaan, sitä enemmän, mitä suurempi itse herra. Tämä kyytirasitus oli sitä tuntuvampi, koska se ei ollut kaikkien maanomistajien kannettavana. Rälssimaitten talonpojat olivat lain mukaan ainoastaan puoleksi velvolliset siihen ottamaan osaa, ja aatelisherrat, varsinkin Suomessa, estivät tavallisesti kaiken kyydin ja kestitsemisen alustalaisiltaan, vieläpä läänitysmaittenkin talonpojilta, kiskoen sen sijaan itselleen sitä suurempia veroja. Kaiken sen lisäksi tuli vielä, että vapaata kyytiä suuresti väärinkäytettiin. Aatelisherrat ja virkamiehet vaativat silloinkin talonpojilta maksutta hevosia sekä ruokaa, kun he matkustivat yksityisillä asioillaan tai huvikseen, rouvineen, lapsineen menivät toinen toisensa luokse häihin, hautajaisiin tai muihin pitoihin. Samoin myös tekivät aatelin palvelijat; samoin porvaritkin antoivat usein talonpoikien ilmaiseksi kuljettaa kauppakuormiansa. Eikä siinä kyllin, että kansaa laittomalla kuormalla rasitettiin, vaan tehtiinpä lisäksi tätä muka oikeutta harjoittaessa kaikenlaista väkivaltaa. Nimismiehet ja neljännysmiehet, jos he joskus uskalsivat pitää muiden talonpoikien puolta, saivat selkäänsä. Samoin isännät niissä taloissa, joihin poikettiin, saivat osakseen haukkumisia ja kirouksia, lyöntejä ja korvapuusteja, niin ettei ollut minkäänlaista kotirauhaa.

Korkeimmat aatelisherrat Suomessa olivat näissä ilkitöissä ensimäisiä miehiä. Mauri Horn, Joensuun herra, palatessaan kerran v. 1616 Venäjältä, majaili Kirkkonummella kuuden miehen kanssa muutamissa taloissa; näiltä isänniltään hän otti olutta, vaan syrjäisemmistä taloista, missä he eivät ennättäneet itse käydä, hän sen sijaan vaati olutrahaa, 2 äyriä talolta. Toinen upseeri, Hannu Ram, edellisenä vuonna Venäjälle mennessään, otti eräässä paikassa useilta talonpojilta viikoksi eväitä, vieläpä rahaakin lisäksi, keltä 24 äyriä, keitä vähemmän. Eerikki Pärttylinpoika, Mälsälän herra, kootessaan Elfsborgin veroa, oli kuljeskellut Kyminkartanon läänissä kahdeksalla hevosella, ja sitä paitsi hänellä oli vielä sama verta joutilaita varahevosia, jotka kaikki olivat talonpoikien elätettävät. Joka paikassa hän otti, ruuan ja juoman lisäksi, muutakin tavaraa väkisin. Eräässä kylässä, jossa ei ollut hevosia heti tarjona, hän pani nimismiehen rautoihin ja pakoitti hänet sitten sillä tavoin, kädet kahleissa, kyyditsemään itseään kaksi peninkulmaa. Kurjalan herra Sten Iivarinpoika tuli v. 1615, mennessään Venäjän sotaan, 35:n miehen ja yhtä monen hevosen kanssa erään lesken luokse, pieksi emäntää ja kärvensi lasten tukkaa, kun ei heti paikalla saanut, mitä vaati, ja kun leski häntä Ruotsissa annetusta kyytiasetuksesta muistutti, hän vain pilkalla kirosi: "Mene sinä hiiteen asetuksinesi!"

Örebron valtiopäivillä 1614 oli näiden syitten tähden päätetty laittaa kestikievareita aina kahden tai puolenkolmatta peninkulman päähän, joissa kuninkaan virkamiehet ja aateliset yksityisillä matkoilla käydessään saisivat määrätystä kohtuullisesta taksasta hevosia sekä ravintoa. Muiden matkalaisten piti sopia, miten saattoivat, talonpoikien kanssa. Ainoastaan kruunun asioilla kulkevat saisivat vapaan kyydin ja ravinnon. Matkallansa Suomessa samana vuonna sai kuitenkin kuningas Kustaa Aadolf joka paikassa kuulla, ettei tästä asetuksesta ollut mitään apua. Hän käski siis ankarasti, että voutien piti valvoa tätä asiaa, uhaten: "jos joltakulta alamaiselta vaikka vain kanakin ryöstetään, etkä toimita hänelle korvausta, niin saat sen omalla päälläsi maksaa". Ja sitten hän antoi alussa vuotta 1615 uuden ankaran julistuskirjan, joka myös suomeksi painatettiin, ollen ihan ensimäinen painettu asetus meidän kielellämme. "Vaicka me", kirjoitti kuningas, "Herranpäivil, quin vijmen Örebroos pidettin, meiden kirioituxen cautta olemma pois kieldäneet caicki skydit ja gestämiset nijlde, jotka ei meiden teekiriam ja todistoxem cansa uloslähetetyt ole, että jocahinen senpärästä idzens laittaman piteis, ja ychteinen cansa jongun hoistoxen (huoistuksen) saisi, niin me ymmärdhem (ymmärrämme eli huomaamme), että eivet ole site saanet nautita heiden hyväxens quin mö toivoim, ja että ychteinen cansa niin hyvin sijtte quin enengin ombi vieran holhomisella ja skydhillä raskautettu, eivet ole nautineet rauha cotonans, tiellä ja heiden oikealla matcallans, ja vielä sijttä hosumisella ja havoilla (haavoilla) usein väkivalda heiden cochtans (kohtaansa) tapactu (tapahtuu), enämiten nijlde, joilla ei ychten todhistusta ole; sijtä me vaicutetudh olemma toista neuvoa ylösajatteleman, senpääle että alemaiset saisit rauhasa olla." — Sitten määräsi hän, ettei saisi antaa ruokaa eikä hevosia kenellekään matkalaiselle, jolla ei ollut kuninkaan passia; niille herroille, jotka laittomasti vapauttivat alustalaisensa, uhattiin läänitysten poisottoa; väkivallan teosta matkalla säädettiin kuolemanrangaistus, vankeus tai sakot aina teon törkeyttä myöten.

Nämät asetukset eivät kuitenkaan enempää kuin Helsingin herrainpäiväpäätöskään paljon vaikuttaneet, niin että säädyt olivat kyllä oikeassa arvellessansa kuninkaan esitystä hyödylliseksi, "jos se noudatetuksi tulisi." Tämä väärinkäytös oli liian juurtunut, voidaksensa pian poistua; vielä 20-30 vuotta edelleen tehdään valituksia laittoman kyydin ja kestitsemisen johdosta, vaikka ne vähitellen vähenemistään vähenevät.

Valtiopäivien jälkeen viipyi Kustaa Aadolf vielä koko talven Suomessa, enimmiten Turussa, koettaen, niinkuin hän säädyille sanoi, "pitää Ruotsin lakia voimassa" meidänkin maassamme. Kerran hän kevätpuolella kävi Turusta pienellä matkalla Satakunnassa, jolloin hän lienee kokenut, niinkuin hän muutamia vuosia myöhemmin valittaa, että maantiet Suomessa monin paikoin olivat pikemmin metsäpolkujen tapaisia, kapeita ja kivikkoisia. Ne käskettiin laittaa tasaisiksi ja leveämmiksi, jotta kahdet rattaat sopisivat toistensa sivuitse kulkemaan. Keväällä vasta palasi hän sitten takaisin Ruotsinmaalle.

Aksel Oxenstjerna, joka kaiken aikaa oli ollut kuninkaan seurassa, lausui kerta myöhemmin ajatuksensa Suomen silloisesta tilasta, mikä ei ollut kovin ilahduttava. "Olen käynyt", sanoi hän, "Maskun ja Vehmaan kihlakunnissa; siellä ei ole viljelystä, siellä asuu vain petoja." Tämä lausunto valitettavasti ei tainnut olla perätön. Muutamia vuosia aikaisemmin, v. 1611, annettu tili läheisestä Halikon kihlakunnasta näyttää, että siellä silloin oli autiona 46 manttalia, 139 taloa, 21 kruununtilaa, 3 papin palkkatilaa, lukuunottamatta melkein yhtä monta aivan köyhtynyttä. Näin oli laita Kustaa Aadolfin hallituksen alkuaikana Suomessa paraiten viljellyissä, enimmin asutuissa seuduissa. Seuraavana vuonna kävi pari ruotsalaista valtaneuvosta Suomessa nuorelle kuninkaalle uskollisuusvalaa ottamassa ja maan tilaa tutkimassa. He toivat silloin sen sanoman, että enin osa maata täällä oli poisläänitetty tai lahjoitettu, ja kruunulla jäljellä olevat tilat melkein kaikki perin autioina. Kustaa Aadolf koetti sitten koko hallituksensa aikana parantaa tätä epäkohtaa; hän kehoitti yhä kansaa ryhtymään autiotilojen viljelykseen, luvaten useammiksi vuosiksi veronvapautta.

Tämän vuoden jälkeen ei Kustaa Aadolf enää joutanut toisten olla niin pitkiä aikoja Suomessa. Kaksi kertaa hän matkusti kuitenkin vielä kiireesti läpi maan. V. 1622 hän ajoi talvella, Liivin sodasta palatessaan, Viipurin, Kuopion, Säresniemen ja Oulun kautta Ruotsiin, ja v. 1626 Länsi-Suomen halki. Tällä viimeksimainitulla matkalla hänen sanotaan syöneen päivällistä Jokipiin talossa Jalasjärvellä, jossa hän niin ihastui tarjona olevaan hyvään, väkevään olueeseen, että hän vei tynnyrillisen eväinään mukanansa. Päivällisen jälkeen levähtäessään hän kuuluu nähneen unta vastaisesta Saksan sodasta, joka silloin jo täytti koko hänen mielensä.

3. Turun hovioikeuden perustaminen.

Suurena syynä laittomuuteen ja vallattomuuteen Suomessa oli oikeuslaitoksen rappiotila. Tuomarinpaikat olivat annetut korkeille herroille, jotka niistä kantoivat vain runsaat tulot, mutta hyvin harvoin itse toimittivat virkaansa. Sijaisikseen he panivat keitä itse tahtoivat, välistä jonkun palvelijansakin. Alalaamanneilla ja lainlukijoilla (tällä jälkimäisellä nimellä nimitettiin kihlakunnantuomarien sijaisia) enimmiten oli sangen vähän laintaitoa, jos ollenkaan; välistä he eivät osanneet edes kirjoittaa eikä lukeakaan. Niinkuin raa'at, sivistymättömät ihmiset ainakin, he vain katsoivat omaa yksityistä hyötyänsä, ja möivät sangen usein oikeutta sille, joka antoi parhaat lahjat. Tällä ajalla epäilemättä sai alkunsa tuo tuttu suomalainen sananlasku: "Laki on niinkuin luetaan." — Vetoaminen korkeampaan oikeuteen väärän päätöksen johdosta ei liioin auttanut, etenkin jos asia koski jotakin korkeaa herraa; sillä laamanni oli hyvin usein samalla kihlakunnantuomarina jossakin lakikuntansa osassa, maaherra jossain lääninsä kihlakunnassa. Asia oli siis hyvin usein asianomaisen itsensä ratkaistava. — Ennen aikaan oli kuitenkin ollut olemassa jonkinlainen ylempi valvonta. Aika ajoin aina pidettiin etsikko- tai oikaisukäräjiä,[8] joilla seudun asukkaista valittu lautakunta, puoleksi aatelisia, puoleksi aatelittomia, parin sitä varten lähetetyn valtaneuvoksen sekä piispan valvonnan alla "tuomitsi kuninkaan tuomiota". Mutta ne olivat nyt jo aikaa sitten joutuneet pois tavasta. Ainoa apukeino, jota, niinkuin olemme nähneet, kansa olikin hyvin harras käyttämään, oli valittaminen suoraan kuninkaalle; mutta siihen oli erittäinkin suomalaisilla ani harvoin tilaisuutta.

Tämän häiriön poistamiseksi perusti Kustaa Aadolf hallituksensa alussa (1614) hovioikeuden Tukholmaan. Ruotsissa sai tämä heti paljon parannusta aikaan, mutta Suomeen ei sen vaikutus ulottunutkaan täydellä voimalla. Tukholmaan oli oikeuden hakijoilla liian pitkä ja kallis matka; paitsi sitä alioikeudet ja muut virkamiehet täällä eivät pitäneet suurta lukua noista kaukaisista käskijöistä. Hovioikeus pian valitti kuninkaalle, että sen päätökset ja suojeluskirjat olivat Suomessa aivan mitättömiä. Niin esim. Porissa eräs vaimo, jonka hovioikeus oli tuominnut syyttömäksi, hovioikeuden suojeluskirjasta huolimatta sidottiin maaherran ja kaupungin maistraatin käskystä kaakinpuuhun, missä hän sai selkäsaunan ja hänen molemmat korvansa leikattiin pois.

Kustaa Aadolf perusti senvuoksi v. 1623 Turkuun toisen hovioikeuden, erikoisesti Suomenmaata varten. Myöskin Käkisalmen lääni lisättiin sen tuomioalaan, jota vastoin Inkerinmaa laskettiin vähää myöhemmin perustetun Tarton hovioikeuden alle. Turun hovioikeudessa oli, paitsi presidenttiä ja varapresidenttiä, neljä asessoria; sen lisäksi otettiin vielä muutamia pormestareita ja lainlukijoita apulaisiksi. Ensimäinen presidentti, vapaaherra Niilo Bjelke, nimitettiin samalla Suomen kenraalikuvernööriksi; siten tahdottiin antaa hänelle suurempi valta saattaa hovioikeuden päätökset täytäntöön. Vielä lisäksi hän sai v. 1628 kaiken Suomessa kotona olevan sotaväen komentonsa alle. Bjelke oli toimelias, innokas, ankara herra, joka kaikin voimin ryhtyi tehtäväänsä. Mutta ensi aluksi sitä oli kovin vaikea saada täytetyksi.

Tottumus laittomuuteen oli niin suuri, että oli miltei mahdotonta saada luotettavia virkamiehiä. Hovioikeuden ensi aikoina muutamat sen omista jäsenistäkin tekivät itsensä syypäiksi törkeihin rikoksiin. Herman Fleming, joka asessorin virasta erottuansa oli maaherrana Savossa, menetteli niin väkivaltaisesti, että hänet läänin kaikkien asukkaitten yhteisten kanteitten tähden oli tuomittava viralta. Lauri Cygnaeus (ruotsalainen) mestattiin v. 1634 siitä syystä, että hän oli vihapäissään tappanut appensa. Mauri Horn oli v. 1647 eräälle talonpojalle tehnyt väkivaltaa ja ryöstänyt häneltä tavaraa, eikä edes ensin totellut hovioikeuden käskyä tulla teostaan vastaamaan. — Vielä suurempi vastus oli alhaisista tuomareista sekä muista virkamiehistä, jotka lahjojen vuoksi jättivät pahimmatkin teot rankaisematta. V. 1628 Bjelke valitti tästä kuninkaalle vakuuttaen, että Suomessa joka paikassa tapahtui paljon törkeitä rikoksia, joista etenkin aviorikoksista ja irstaisuudesta kuitenkin voutien laiminlyönnin tähden harvoin edes kannetta oikeuteen tehdään; ja jos syylliset viimein tuomitaankin sakkoihin, niin ei niillä nälkäkurjilla kuitenkaan ole mitään omaisuutta, mistä sakkoja ottaa.

Paitsi sitä herrat Suomessa, joiden mielivaltaa tahdottiin nyt hillitä, olivat tietysti vihanvimmassa ja tekivät kiusaa, missä vain suinkin voivat. Eripuraisuudessa oli Bjelke joskus siveän, hiljaisen Eerikki piispankin kanssa. Konsistorilla näet oli muutamissa asioissa erityinen tuomio-oikeutensa, johon se ei tahtonut sallia uuden hovioikeuden sekaantua. Alhainenkaan kansa, vaikka sille epäilemättä oli mieluista, että sitä suojeltiin väkivaltaa vastaan, ei toiselta puolen taas suomalaisen tavallisen itsepäisyyden takia tahtonut taipua Kustaa Aadolfin moniin uusiin elinkeinoasetuksiin, joiden täytäntöä hovioikeuden tuli valvoa.

Näiden alinomaisten vastusten tähden vanha Bjelke sangen pian väsyi ja suuttui virkaansa. V. 1624 hän kirjoitti kuninkaalle, valittaen epäjärjestyksen maassa olevan sellaisen, "ettei sitä voi kynällä kuvata", sillä maaherrat ja voudit, piispa ja papit kiskovat kaikki kilpaa laittomia veroja. Niin myös voudit sekä muut, "tuskin mikään sääty eroitettuna", keksivät milloin mitäkin koiruutta, kiskoaksensa rahaa talonpojilta tai pettääkseen kruunua. Siitä syystä hän jo nyt pyysi päästä "tästä vaivalloisesta, raskaasta virasta sekä tästä pahasta barbaarisesta maasta, missä kansa on niin ilkeä ja itsepäinen ja riippuu kiinni pahoissa tavoissaan ja tottumuksissaan; ja vaikka", jatkoi hän, "ne olisivat kuinkakin kohtuuttomia, pitävät he niitä pyhempinä kuin kaikkia kuninkaan asetuksia sekä herrainpäivien päätöksiä. Hartaasti olen kyllä koettanut hävittää noita epäjärjestyksiä sekä omalupaisia oikeuksia, jotka niin hyvin kuninkaalliselle majesteetille kuin alamaisillekin ovat vahingoksi; mutta vähän olen saanut toimeen, olen ainoastaan saavuttanut kaikkien ihmisten pahimman vihan". Bjelke sanoi olevansa vanha ja kivulloinen ja mainitsi myös esteenä sen, ettei hän taitanut maan kieltä. "Voittehan te, kuninkaallinen majesteetti", lopetti hän, "saada tähän virkaan maan kieltä taitavia miehiä, joilla on tässä maassa tiluksensa ja kartanonsa, ja jotka sitä paitsi ovat nuoremmat ja vahvemmat tätä ikävää virkaa toimittamaan." Samallaisia valituksia lähetteli ukko vähä väliä kuninkaalle, mutta Kustaa Aadolf ei moneen aikaan ottanut niitä korviinsa, sillä hän tiesi Bjelken olevan paikallaan hyödyllisen.

Joskus oli hovioikeudella muuten kuninkaastakin vastusta, kun tahdottiin lain puustavin mukaan rangaista pahantekoja. Aatelisherra Klaus Munck esim. oli eräältä talonpojalta ryöstänyt pari härkää. Kihlakunnanoikeus oli tuominnut hänet väkivaltaisesta rosvoamisesta kuolemaan, hovioikeus huojensi tuomion sakoiksi, mutta kuningas antoi kaiken rangaistuksen anteeksi, määräten vain, että vahinko oli korvattava. — Toisessa tilaisuudessa taas Bjelkekin, lähettäessään erään toisen aatelisherran kuolemantuomion, lisäsi armonpyynnön, "koska hovioikeus on niin nykyjään vasta perustettu eikä siis sovi käyttää rigorem juris (lain koko ankaruutta)". Muutenkin menetteli Bjelke välistä meidän käsityksemme mukaan sangen omavaltaisesti. V. 1631 esim. hän aivan yksin vahvisti erään raastuvanoikeuden kuolemantuomion ja mestautti pahantekijän; hän katsoi tarpeettomaksi lähettää asiaa Uuteenkaupunkiin, missä hovioikeus silloin piti kokouksiaan Turussa raivoavan ruton tähden. Samana vuonna lykkäsi kihlakunnanoikeus toisen kuolemantuomion yksinomaan "herra kenraalikuvernöörin leppeän ja armollisen tutkinnon alle", jolloin Bjelke lähetti asian takaisin uudestaan tutkittavaksi, "vaan ei niin hätäilemällä kuin tässä näkyy tapahtuneen". V. 1625 taas koko hovioikeus omin luvin muutti laissa määrätyn rangaistuksen helpommaksi; se soi näet kymmenelle kuolemaantuomitulle armon sillä ehdolla, että he raivaisivat viidakon eräältä kruununniityltä likellä Rauman kaupunkia. Tarkka laillisuus oli sen ajan ihmisille vielä niin outoa, että itse ylimmätkin lainvalvojat välistä eksyivät lain rajojen yli.

Ylimalkaan oli sittenkin Turun hovioikeuden perustaminen säännöllisemmän, puolueettomamman, voimallisemman lainkäytön alkuna Suomessa. Bjelkestä lausui vielä toista sataa vuotta myöhemmin Turun maistraatti seuraavan kiitoslauseen: "Jokainen suomalainen voi todistaa, että presidentti Bjelke tässä maassa on voimallisesti häätänyt väkivaltaa". Hänen aikanaan päätettiin muun muassa, että kaikki aikojen kuluessa talostaan vääryydellä eroitetut pellot ja niityt piti ilman lunnaita annettaman takaisin. Myöskin korkeimpiin henkilöihin asti alkoi nyt lain valta ylettyä. Niin esim. sai kuninkaansukuinen rouva, Eerikki XIV:nnen tytär, Siiri Tott Liuksialassa hovioikeudelta kovan käskyn heti suorittaa sen suuren rahasumman, jonka hän monta vuotta takaperin oli lainannut Turun porvarilta Jaakko Wollelta poikansa Aaken ulkomaanmatkoja varten. Oikeuslaitoksen voiman ja vaikutuksen vahvistamiseksi oli Bjelke myös sen ulkonaisestakin arvosta sangen arka. Laamanninkäräjiä oli ennen pidetty ilman mitään menoja; mutta nyt käskettiin pitää ne suurella juhlallisuudella, jotta kansa tottuisi suurempaan lain kunnioitukseen. V. 1627 annettiin Pohjanmaan maaherralle, joka oli kysynyt syytä erääseen hovioikeuden päätökseen, se röyhkeä vastaus: "Me olemme vain kuninkaalle velvolliset tiliä tekemään; te olette siihen vaatimukseen liian halpa ja älytön".

Rangaistuksen lajit ja suhteelliset määrät erosivat siihen aikaan suuresti nykyisistä. Miestappoa esim., jota silloin hyvin usein tapahtui raakojen, hillittömien ihmisten kesken, ei pidetty niin suurena rikoksena kuin nyt. Murhaaja tavallisesti työnsä tehtyään karkasi saloille. Oikeus tarjosi silloin hänelle turvaa tullakseen vastaamaan teostansa. Jos syytös nähtiin todeksi, oli hänen lupa sovittaa tekonsa murhatun sukulaisille maksettavalla rahasummalla. Jos sukulaiset sitä vastoin eivät suostuneet sovintoon, sallittiin hänen taas kenenkään ahdistamatta palata takaisin saloille, mutta nyt julistettiin hän "pilttuaksi" s.o. jokaiselle annettiin valta hänet tappaa eikä kukaan saanut suoda hänelle majaa. Sama oli myös päätös, jollei syyllinen totellut oikeuden kutsua. Toiselta puolen taas oli ehdoton kuolemanrangaistus määrätty noidille sekä jumalanpilkkaajille; sama tuomio kohtasi myös useimmiten varkaita. Ylimalkaan olivat mestaukset ylen tavallisia. Joka kirkonmäellä oli hirsipuu teileineen, jossa enimmiten nähtiin ruumiita roikkumassa. Törkeimmistä rikoksista usein tuomittiin kovennettu kuolemanrangaistus siten, että esim. ensin oikea käsi hakattiin poikki, tai myös jäsenet yksitellen jaloista alkaen rikottiin rattaalla. Kidutus oli silloin koko muussa Euroopassa tavallinen keino, jolla syytetyitä pakoitettiin tekojansa tunnustamaan, monasti olemattomiakin. Sitä ei kuitenkaan Kustaa Aadolf sallinut käyttää valtakunnassaan; ainoastaan uhata sai sitä joskus paatuneille pahantekijöille.

V. 1630 taipui kuningas viimein Bjelken lakkaamattomiin pyyntöihin ja soi hänelle eron presidentin toimestaan, seuraavana vuonna myös kenraalikuvernöörin virasta, "koska", siten kuuluivat sanat, "Suomen maan hallitsemisesta on paljon vaivaa ja vastusta, ja vapaaherra Bjelke on jo vanha ja väsynyt sekä osaksi Suomeen suuttunut".

4. Presidentti Juhana Kurck.

Turun hovioikeuden ensimäisistä asessoreista oli puolet suomalaisia, samoin myös melkein kaikki lisäjäsenet; presidentti ja varapresidentti sitä vastoin olivat ruotsalaisia. Sitten otettiin jonkun aikaa enin osa hovioikeuden alemmistakin virkamiehistä Ruotsista. Syynä luultavasti ei ollut muu, kuin että Suomessa siihen aikaan oli peräti suuri puute kelvollisista lakimiehistä. Parikymmentä vuotta Turun yliopiston perustamisen jälkeen alkavat sitten oman maan miehet jälleen päästä voitolle. Ylimmät päällikköpaikat vain pysyivät edelleen enimmiten ruotsalaisten käsissä. Poikkeuksena oli kuitenkin kolmas presidentti Juhana Kurck, Laukon ja Anolan herra, vanhaa Kurjen sukua.

Hän oli sen ajan parhaita, etevimpiä Suomen miehiä. Syntymävuodeksi mainitaan 1590. Harjoitettuansa opintoja useissa Saksan yliopistoissa ja muutenkin vielä matkustettuansa Hollannissa, Englannissa sekä Ranskassa, meni hän sotapalvelukseen. Hän taisteli Suomen väen riveissä venäläisiä ja sitten puolalaisia vastaan ja koroitettiin v. 1619 ratsumestariksi ja 1624 Suomen aatelislippukunnan päälliköksi. Sitten hän muutti siviilipalvelukseen, johon hänellä oli enemmän taipumusta. V. 1626 näemme hänet Turun, 1627 Viipurin läänin maaherrana. V. 1631 määrättiin hän Turun hovioikeuden presidentiksi, johon virkaan hän kuitenkin vasta seuraavana vuonna saattoi ryhtyä.

Tähän paikkaan oli Kurck ikäänkuin luotu ja suotu. Hän oli jalomielinen, oikeutta ja kohtuutta rakastava, viisas ja ahkera herra. Lakiasioissa hän oli aikaansa nähden tavattoman oppinut, siitä näkyi paljon jälkiä senaikuisissa hovioikeuden pöytäkirjoissa.[9] Tallella on myöskin eräs hänen sepittämänsä lakitieteellinen kirjoitus: De jure hereditario (perintöoikeudesta). Hänen aikanansa ja toimestansa edistyi taas oikeuden vakaantuminen melkoisesti, niin että ainakin pääkaupungin seuduilla oikeus alkoi olla voimassa.[10] Pahin vaikeus oli siinä, että oli niin suuri puute kelvollisista alituomareista. Tämän puutteen poistamiseksi tiedusteli hovioikeus, kun se v. 1633 lähetti hallitukselle koko joukon kysymyksiä: eikö halullisia kymnaasilaisia saisi ottaa auskultanteiksi, jotka, vannottuansa vaitiolovalan, voisivat olla hovioikeuden keskusteluissa läsnä ja siten perehtyä laintaitoon? V. 1637 taas, kun hallitus oli hovioikeudelta kysynyt syytä alinomaisiin rajariitoihin Suomessa, annettiin se vastaus: että muun muassa tuomarit täällä ovat kovin vähäoppiset ja useat heistä sitä paitsi lahjakontteja. Siksi pitäisi yliopistoon, jonka perustamisesta nyt oli puhe nostettu, asettaa taitava lakitieteen professori. Samassa myös ehdoitettiin, että lainlukijain palkka sekä lunastusraha tuomiopäätöksistä, jotka tähän asti olivat, edellisen nimelliset tuomarit, jälkimäisen asianomaiset aivan mielivaltaisesti määränneet, tulisivat vakinaisesti säädetyiksi, siksi että liika kiusaus lahjojen ottoon poistettaisiin. Hallitus säätikin sitten seuraavana vuonna, että tuomarien piti sijaisilleen antaa 10 hopeariksiä joka käräjältä. Se tuntuu meidän mielestämme turhan pieneltä summalta, mutta sittenkin se oli suurempi kuin mitä monen tuomarin oli ollut tapa antaa. Kemiön vapaaherrakunnassa esim. maksettiin 10 hopeariksiä ainoastaan silloin, kun käräjät pidettiin kirkonkylässä, muuten ainoastaan puolet siitä. Kuitenkin oli lainlukijoilla käräjien aikana sen lisäksi aina vapaa asunto ja ruoka.

Samasta kirjeestä vuodelta 1637 saamme muitakin tietoja sen ajan lainlukijoista. Hovioikeus valitti, että he tahtovat aina vetää kaikki riidat tarkastuksen alaisiksi, osaksi laintaitamattomuuden johdosta, mutta vielä enemmän ahneudesta, saadaksensa tarkastuspalkkaa. Itse tarkastukset he toimittivat usein aivan laittomasti, ottaen lautakuntaan ketä itse tahtoivat, suomatta asianomaisille mitään sananvaltaa. Monasti he eivät asianomaisille antaneet edes tietoakaan pidettävästä tarkastuksesta, vaan menivät ilman heitä paikalle ja antoivat lopullisen päätöksensä. Välistä sattui myös näissä tarkastuksissa, että kihlakunnan tuomari kumosi ennen samasta asiasta annetun laamannin tuomion. — Toisesta lähteestä taas tiedämme, että lainlukijat joskus tekivät päätöksensä Rooman tai Moseksenkin lain mukaan, ainoan voimassa olevan Ruotsin lain sijasta.

Muuten ei se paha tapa, että tuomarinvirat annettiin korkeille herroille, jotka niitä toimituttivat sijaisillaan, muuttunutkaan tähän aikaan, vaan tuli päinvastoin vieläkin yleisemmäksi. Ainoastaan se rajoitus tehtiin, josta kuitenkin vielä joskus poikettiinkin, ettei laamanni eikä maaherra saanut olla alituomarina omassa piirikunnassaan. Sijaislaitos pahoine seurauksineen poistettiin vasta Kaarle XI:nnen aikana.

Voidakseen paremmin valvoa alituomarien tekoja, oli hovioikeus ruvennut vaatimaan, että alioikeuksien pöytäkirjat vuoden lopussa aina lähetettäisiin sen tarkastettaviksi. Mutta tulipa usein yhdeltä ja toiselta lainlukijalta ainoastaan sellainen ilmoitus, ettei hänellä koko vuoden aikaan ollut mitään tuomittavaa ollut. Tähän meille niin outoon seikkaan ei ollut kuitenkaan mikään paratiisillinen viattomuus syynä, niinkuin edellisistä luvuista jo tiedämme. Päinvastoin taisi tämä suureksi osaksi juuri johtua juurtuneesta laittomuudesta. Ihmisille oli vielä niin outoa, että tuomarin kautta lainkaan saattoi saada oikeutta, että he vain harvoin turvautuivat siihen apukeinoon. Mitä rikoksiin tulee, tiedämme myös Bjelken valituskirjasta, että niistä suurin osa aina jäi ilmiantamatta.

Kurokin aikana ryhdyttiin paitsi ylläkerrottuihin vielä erääseen toimeen, josta olisi voinut koitua sangen tärkeitä seurauksia.

Ensimäinen lainsuomennos oli samanaikuinen kuin Agricolan Uuden Testamentinkin. Sen sepittäjä, Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Martti, ei ollut kuitenkaan ollut syvä laintuntija; hän oli tehnyt kaikellaisia eriskummallisia virheitä. Sanaa "syynsanoja" oli esim. käytetty, missä olisi pitänyt olla "asianomainen" (ikäänkuin ruotsalainen sana olisi ollut "mål-sägande" eikä "måls-ägande"); "paatinsiirtäminen" (ikäänkuin "båtdrägt", eikä "bodrägt") muka merkitsi samaa kuin "kotivarkaus". Sittenkin käytettiin käsinkirjoitettuja kopioita tästä teoksesta sangen yleisesti. Uuden kelvollisen suomennoksen tarjosi sitten v. 1602 Kalajoen kirkkoherra Ljungi Tuomaanpoika, joka myös samalla oli lainlukijana, Kaarle IX:nnelle, kun hän talvella palasi Pohjanmaan kautta Ruotsinmaalle. Ljungi Tuomaanpoika sanoo esipuheessaan ryhtyneensä tähän työhön monen sekä aatelisen että aatelittomankin kehoituksesta. Sillä edellinen käännös oli huono, ja usein tapahtui, että tuomariksi asetettu suomalainen ei oikein osannut ruotsia, ja sitä vähemmän ymmärsi Ruotsin lakikirjan vanhentuneita sanoja ja puheenparsia; monasti toiselta puolen taas ruotsalainen tuomari ei osannut täydellisesti suomenkieltä. Kuningas ihastui tästä hyödyllisestä lahjasta ja pani sen painattamisen alulle; mutta hänen kuolemansa ja valtakunnan silloinen ahdinkotila estivät työn lopettamista. Ljungi Tuomaanpojan teos joutui kokonaan unohduksiin.

Keskipaikoilla 17:ttä vuosisataa oli nyt taas entinen lainlukija Hartikka Speitz[11] ryhtynyt samaan työhön. Hän oli jo ennen, heti niiden ilmestymisen jälkeen, suomentanut Kustaa Aadolfin sota-artikkelit. V. 1642 hän ne painatti kreivi Brahen kehoituksesta, niinkuin myös seuraavana vuonna uuden vuoriasetuksen. Tämän jälkeen hän ryhtyi lakikirjan suomennokseen, niinkuin hän eräässä kirjeessään, luultavasti Brahelle, ilmoitti. Saiko hän sen työn valmiiksi, vai jäikö se kesken, siitä ei ole varmaa tietoa; ainakaan ei pidetty siitä mitään lukua. Speitz näet näkyy olleen hovioikeuden epäsuosiossa. V. 1624 hän oli jo jonkun virkavirheen tähden menettänyt lainlukijanpaikkansa. Epäsuosio sitten vielä eneni sota-artikkelien esipuheen vuoksi. Syyksi työhönsä oli hän siinä ilmoittanut, että "näky likimittäin surcuteldava olevan, jos ei ne uskolliset Suomen soldatit taidais jotakin nijstä (sota-artikkeleistä) ymmärdä. Ja sentähden olen minä ex Zelo sen amore patriae (isänmaanrakkaudesta) ne suomen kielelle käändänyt". Yllämainitussa kirjeessä hän samaten sanoo: "Näkyy olevan kauheata, että yksinkertaisten, ruotsinkieltä taitamattomien sotamiesparkojen Suomessa tätä ennen on täytynyt mennä kuolemaan, vaikka ne raukat eivät ikänä ole kuulleet eivätkä saaneet mitään tietoa siitä, mitä sota-artikkelit sisältävät." Samallaisia puheita hän luultavasti muulloinkin piti, kukaties vielä yleisemminkin surkutellen koko Suomen kansan tilaa kelvollisen lainsuomennoksen puutteen vuoksi. Vaan hovioikeus näyttää pitäneen näitä valituksia loukkauksena itseään kohtaan, ikäänkuin se ei olisi oikeutta valvonut. Olkoon asia miten tahansa, ainakin Speitz tuomittiin v. 1647 hovioikeutta sekä erittäin sen presidenttiä vastaan lausuttujen soimausten tähden kuuden vuoden vankeuteen. Sitä ennen olivat jo hänen sota-artikkelinsa tulleet takavarikkoon otetuiksi ja hänen oli täytynyt painattaa uudestaan ensimäinen arkki. Omistus Brahelle, joka sisälsi ylläkerrotun valituksen, oli jäänyt pois, ja nimilehteenkin oli tehty merkillisiä muutoksia. Ennen Speitz siinä sanoi tehneensä tämän työn "isänmaalle sekä erittäin omalle kansalleen suosioksi", ja hänen nimensä jälkeen seisoivat sanat Tavast-Finlandus (Hämäläis-suomalainen); nyt oli "omalle kansalleen" pyyhitty pois ja jälkimäisiin sanoihin lisätty Suecus (ruotsalainen).[12]

Itse työlle eivät kuitenkaan hovioikeus eikä erittäin Juhana Kurck näytä olleen vastahakoisia, vaikka työntekijälle. Sen osoittivat he selvästi, kun muutamia vuosia myöhemmin maisteri _Aaprahami Kollanius[13] tarjosi uuden lainsuomennoksen. Saatuansa sen valmiiksi v. 1648, hän antoi siitä tietoa Kristiina kuningattarelle, jonka nimessä valtionholhoojat sitten käskivät Turun hovioikeuden sitä tutkimaan. Hovioikeus puolestaan määräsi tähän työhön muutamia lainlukijoita, niiden joukossa Antti Pachaleniuksen, joka myös on erään uskonopillisen kirjan suomentanut. Heidän työnsä ylimäisen valvomisen sai pari assessoria toimekseen, sekä myös itse presidentti, koska hän oli taitava suomenkielessä.

Tutkijat eivät kuitenkaan pitäneet liikaa kiirettä; päinvastoin kuuluivat he joka paikassa pilkkaavan ja nauravan Kollaniuksen suomennosta. Luultavasti oudoksuivat he siinä ilmaantuvia Savon sanamuotoja esim. "cuhduttiin", "mehdäksi" j.n.e. Kollaniuksen valituksen johdosta kielsi hovioikeus tämmöisen pilkanteon ja käski tutkijoita kiirehtimään työtänsä. Syyksi heidän vitkastelemiseensa viimein tuli ilmi, että he olivatkin itse tehneet ihan uuden suomennoksen. Tämä heidän työnsä valmistui v. 1653, jolloin taas Kollanius sitä moitti huonoksi. Uusi komitea oli nyt asetettava molempia suomennoksia tutkimaan ja vertaamaan. Mutta sillä välin oli tätä asiaa harrastava presidentti Kurck kuollut, ja sitä paitsi oli nostettu puhetta Ruotsin lakikirjan parantamisesta; se oli näet jo kovasti vanhentunut ja uudenajan oloihin sopimaton. Asiain näin ollessa jäi lain suomennos painamatta, suureksi vahingoksi lainkäytölle sekä kansalliselle edistymiselle meidän maassamme. Sillä hallituksen kirjeestä hovioikeudelle näkyy, että tämä suomennos aiottiin asettaa täyteen lailliseen arvoon aivan ruotsalaisen alkuteoksen rinnalle. Täten olisi kenties maan kieli jo silloin voinut tulla lakikieleksi.

Sinnepäin alkoi siihen aikaan asia jo muutenkin vähän kallistua. Hyvin tavalliseksi tuli, että alituomarit pöytäkirjoihinsa panivat lyhyempiä tai pitempiä lauseita suomeksi, ottaen asianomaisten omat sanat sinänsä. Tätä tapaa rupesi kuitenkin vuosisadan lopulla hovioikeuden presidentti Falkenberg kovasti vainoomaan. Kielto kiellon perästä lähetettiin niin tuomarikunnalle yleiseen kuin yksityisille, kunnes suomenkieli saatiin pöytäkirjoista poistetuksi.

Painetun lakikirjan puutteen korvaamiseksi jossakin määrin oli tähän aikaan myös tapana käräjillä lukea lakiotteita suomeksi. Samoin julistettiin uudet asetukset suomenkin kielellä, ensi alussa kuitenkin vain suullisesti. Niin esim. luettiin v. 1638 uusi kauppasääntö Turun kokoonkutsutuille porvareille ensin ruotsiksi, sitten suomeksi. Vuosisadan keskipaikoilta ruvettiin myös tiheämmin painattamaan asetuksia suomeksi.

Kansassa niinikään alkoi nyt jo herätä halu saada enemmän tietoja laista. V. 1668 toi Yli-Satakunnan edusmies valtiopäivillä esille sen pyyntöesityksen, että lakikirja painettaisiin suomeksi. Huomattavaa on, että sekä Kollanius että useat hänen työnsä tarkastajat olivat juuri samalta seudulta kotoisin.

Tämmöinen oli presidentti Kurckin virallinen toimi; mutta myös hänen yksityinen elämänsä ansaitsee laveampaa kertomista.

Kurck oli oppinut herra muillakin aloilla paitsi lakitieteessä. Hän oli koonnut suuren joukon kirjoja sekä käsikirjoituksia, jotka koskivat Ruotsin historiaa. Suomen muinaisuutta erittäinkin oli hän paljon tutkinut, varsinkin Suomen aatelin sukuperiä, jotka hän niin perinpohjin tunsi, että hänen puoleensa aina käännyttiin, jos niitä koskevia tietoja tarvittiin. Tiedemiehiä hän suuresti kunnioitti ja rakasti, josta syystä hekin pitivät häntä suuressa arvossa. V. 1648 esiin., kun hän vietti häitä Stålhandsken lesken kanssa, näyttivät ylioppilaat akatemian salissa hänen kunniakseen näytelmän "Aviosäädystä", jonka ylioppilas Chronander juhlaa varten oli sepittänyt. Toinen ylioppilas sepitti ja painatti latinaisia ja ruotsalaisia häärunoja, josta kunnioituksenosoituksesta hän sai Kurckilta puolitoista riksiä. Myöskin pyysi Turun yliopisto useita kertoja, joskin turhaan, että hän sen ajan tavan mukaan sallisi jonkun pojistansa ruveta heidän kunniarehtorikseen.

Presidentin elämä oli sangen loistavaa. Hänen komeaa kartanoansa Aurajoen rannalla, tuomiokirkon läheisyydessä, sanottiin "hoviksi", ikäänkuin se olisi ollut kuninkaallinen asunto. "Hoviin mentävän" sanottiin, kun presidentin luo lähdettiin vieraisille. Kurckilla oli oma hovipappinsa ja lukuisa joukko hovimestareita, passareita, porttivahteja y.m. Tämmöisissä suurten herrojen kartanoissa oli vielä muutamia keskiaikaa muistuttavia tapoja säilynyt. Niinpä esim. isäntä, jos hän oli johonkin palvelijaansa erittäin tyytyväinen, juhlallisesti ilmoitti, että tämä nyt ansaitsi olla miekkamiehenä. Hän antoi palvelijalle korvapuustin, lausuen, että sen tuli olla vihoviimeisen, vyötti hänelle miekan vyölle ja saattoi kunniapaikalle istumaan, jonka jälkeen sitten iloiset juomingit alkoivat. — Presidentin kartano oli aina kohteliaasti avoinna kaikille Turussa asuville tai asioilla käyville korkeille aatelisherroille ja virkamiehille; niin myös yliopiston tiedemiehille. Sangen usein myös pantiin toimeen suuria, komeita pitoja. Tällaisia tilaisuuksia varten ripustettiin silkki- tai verkakankaita seinille, jotka muulloin olivat paljaat, tapetteja vailla; ainoastaan muutamat esi-isien muotokuvat, joskus jokin muukin ulkomaan mestarin tekemä maalaus koristi niitä. Pöydille oli ahdettuna lukemattomia hopea- ja kulta-astioita, joita Suomen rikkaissa suvuissa oli monen tuhannen luodin verran. Sitä vastoin ei käytetty milloinkaan pöytäliinaa. Juomaa sekä ruokaa oli ylellisin määrin tarjona. Virtana valui etelämaiden rypäleitten neste, etenkin Espanjan ja Ranskan viini. Olutta oli sekä Saksasta, paras Rostockista, että myös kotimaista, joka oli siihen aikaan hyvässä maineessa. Ruokalajeja oli tavallisesti 20-30. Kaloja oli kaikellaisia, lihaa aina useampaa lajia. Paitsi kotikarjan lihaa oli runsaasti metsänriistaa, hirviä, peuroja, jäniksiä, metsälintuja omasta maasta, Saksan peuroja eli sarvaita, metsäkauriita, metsäkarjuja ulkomailta. Metsänotuksista valmistettiin mielellään piirakka. Paistetut elukat, jolleivät ne olleet ylen suuria, tuotiin kokonaisina sisään, päineen, kaikkineen. Hedelmiä syötiin suurella halulla. Enimmäksi osaksi ne tuotiin Saksasta, mutta olipa myös kotikasvamia tarjona. Erittäin mainitaan Kurckilla olleen suuren ansarin, jossa hän kasvatti viinirypäleitäkin niin suurin määrin, että niitä yli oman kotitarpeen liikeni lähetellä Tukholmaan, Kristiina kuningattarelle tai suurisukuisille ystäville lahjaksi. Kirsikoita tai pähkinöitä tarjotessa oli tapana pistää koko joukko mukailtuja, kivisiä hedelmiä sekaan, ja seurassa syntyi aina suuri ilo, jos jonkun pöytäkumppanin hampaat yhtäkkiä narskahtivat tämmöiseen valehedelmään. Liemiruokia valmistettiin manteleista, kirsikoista, riisistä tai mannasta; kelpasipa munamaitokin vielä, vaikka kuninkaankin pöydälle. Ryytejä pantiin kourittain melkein kaikkiin ruokalajeihin. Härkäpaistia esim. maustettiin korinteilla, rusinoilla, sahramilla tai muskottineilikoilla, jotka sekoitukset meidän suussamme tuntuisivat vallan oudolta. Viinikin ryyditettiin usein.

Kurck oli muutenkin hyvin runsaskätinen, antelias. Salamontanukselle esim., joka oli ollut hänen lastensa kotiopettaja, lahjoitti hän koko talon, käsikirjurilleen niinikään toisen. Kun Turun tuomiokirkkoon ruvettiin hankkimaan uutta kelloa, antoi presidentti sitä varten 30 puntaa vaskea.

Tällainen anteliaisuus ja komea elämä kannattikin miehelle, jolla oli niin suuret varat ja tulot. Presidenttinä oli hänellä läänityksenä koko Vöyrin pitäjä (170 taloa), josta v. 1635 lähti 1,543 talaria. Paitsi sitä sai hän kaikki kruununverot kalastuksesta Kokemäenjoessa ynnä vielä saatavat Länsigöötin lakikunnasta Ruotsissa sekä Vehmaan kihlakunnasta, joissa hän nimeksi oli tuomarina. Kristiina kuningatar koroitti hänet v. 1651 vapaaherranarvoon, samalla suoden hänelle vapaaherraläänitykseksi 32 taloa Lempäälässä. Paljoa suuremmat olivat vielä perityt tai hänen itsensä ostamat tilukset. Suomessa (paitsi mitä vähäisen Ruotsissa) oli hän isänsä jälkeen perinyt Laukon ja Anolan kartanot, äidiltä 11 taloa Vesilahdella ja Tyrväällä. De la Gardien suvun heimolaisena hän omisti Köyliön kartanon (77 taloa). Itse hän oli eri aikoina rälssiksi ostanut 25 taloa Köyliössä ja Ulvilassa, 11 Vehmaalla, 7 Ali-Satakunnassa, 7 Lempäälässä. Norrköpingin ehdoilla (jotka läänitykset mieskannan kuoltua sukupuuttoon olivat kruunulle palautettavat) oli hänellä 50 taloa Vesilahdella, 48 Yli-Satakunnassa y.m.m.

Kurck oli niitä harvoja etevämpiä Suomen aatelisia, jotka tähän aikaan pysyivät kotimaassaan. Useimmat muut veti Ruotsiin hovin loistavampi, huvittavampi elämä ja hallitsijan läheisyys, jonka kautta helpommin saattoi saada etuja, ylimalkain hienompi, sivistyneempi seura ja lauhkeampi ilmanala. Yhä enenevä keskittyminen kokosi myös yhä enemmän korkeimmat virat Tukholmaan. Valtaneuvokset oleskelivat nyt melkein aina siellä, eikä niinkuin ennen maakunnissa. Tukholmassa olivat sitä paitsi kaikki suuret valtiokollegiot eli ylihallitukset. Näin vieraantuivat vähitellen melkein kaikki mainioimmat aatelissuvut Suomesta. Mutta Kurck, vaikka hänkin tultuaan v. 1633 valtaneuvokseksi, ajoittain kävi Tukholmassa, piti kuitenkin aina asuntoansa Suomessa. Hän kuoli Turussa v. 1652.

5. Iisakki Rothovius.

Piispa Eerikki Sorolainen oli Kustaa Aadolfin hallitusaikana jo tullut vanhaksi, kykenemättömäksi. Senvuoksi hän kirjoitti Aksel Oxenstjernalle ja pyysi itselleen apulaista, ehdoittaen siihen virkaan Turun koulun rehtoria, Gabriel Melartopaeusta. Tätä miestä sanoi hän erittäin soveliaaksi, muun lisäksi senkin vuoksi, "että hän taitaa molemmat kielet, sillä täällä tarvitaan semmoista, joka osaa suomea". Ennenkuin vastaus vielä oli tullut, painoi kuitenkin Eerikki piispa päänsä v. 1625 levolle, lopettaen pitkän, monivaiheisen ja monivaivaisen elämänsä.

Seuraavana vuonna kysyi kuningas Ruotsin piispoilta, kuka heidän mielestänsä olisi soveliain Turun hiipan kantajaksi. He panivat ehdolle neljä miestä, kaksi suomalaista ja kaksi ruotsalaista, toisesta jälkimäisistäkin viitaten siihen ansioon, ettei "hän ollut suomenkielessä taitamaton". Lopuksi he vielä lausuivat sen mielipiteen, että jos joku suomalainen tulisi määrätyksi, pitäisi hänelle antaa koulu- ja konsistorioviroissa ollut ruotsalainen apulainen. Täten vain tulisi mahdolliseksi viimeinkin saada kirkolliset asiat Suomessa Ruotsin mukaisiksi. Kustaa Aadolf jätti lopullisen vaalin v. 1627 kokoontuneille papiston valtiopäivämiehille, ja nämät valitsivat yksimielisesti Nyköpingin kirkkoherran Iisakki Rothoviuksen. Hän oli tosin umpiruotsalainen, Suomen oloille aivan outo, mutta toiselta puolen, niinkuin perästäpäin Tammelinus suomalaisessa riimikronikassaan häntä kuvaa:

Uros uljas, taitava tavois, oikia opis, selkiä sanois.

Hän, jos kukaan, oli mies häiriössä olevaa Suomen kirkkoa järjestämään.

Rothovius ensimmältä ei olisi tahtonut suostua hänelle tarjottuun kunniavirkaan. Hän pelkäsi näet tehtävänsä suuria vaivoja ja vastuksia; myös sanoi hän senkin esteeksi, ettei hän muka "slavonian kieltä osaa". Viimein kuitenkin hän taipui kuninkaan, piispojen sekä muiden valtiopäivämiesten hartaisiin pyyntöihin, ja saapui Turkuun heinäk. 6 p. 1627.

Pari viikkoa täällä oltuansa hän jo lähetti hallitukselle katkeran valituskirjeen siitä "hirmuisesta epäjärjestyksestä", jonka hän oli tavannut, "varsinkin pappissäädyssä". Tässä valituksessa olikin todella paljon perää, vaikka kyllä osaksi Rothoviuksen silminnähtävät ennakkoluulot suomalaisia vastaan lienevät vaikuttanet sen, että hän näki mustan vieläkin mustempana.

Jumalanpalveluksessa sekä kansan tavoissa oli vielä paljon "paavilaista hapatusta" jäljellä. Kirkossa veisattiin välistä latinaisiakin virsiä, sanaakaan ymmärtämättä, papukaijan tavalla. Alttareille tuotiin kaikellaisia uhreja. V. 1627 esim. rankaisi konsistorio erästä vaimoa, joka vasikkaonnen tähden oli sytyttänyt vahakynttilän alttarille. V. 1640 vielä nuhteli piispa niitä, jotka alttareille ripustivat vahakuvia (vahakäsiä, jalkoja, sydämiä y.m. kiitosuhriksi kipeitten jäsenien paranemisesta), oravannahkoja (kenties metsäonnen tähden) y.m. Monessa paikassa vietiin niinikään uhreja maahan pystytettyjen ristinpuitten juurelle, ja jos papit joskus hakkasivat semmoisen ristin maahan, niin kansa kiireesti toimitti itselleen uuden sellaisen, sillä muuten ei muka karja voinut menestyä.

Tämän paavilaisen taikauskon rinnalla oli myös vanha pakanallinenkin vielä suuressa voimassa. Ristinpuitten ohessa pidettiin, ainakin sydänmailla, vanhoja karsikkopuitakin pyhinä. Noitia oli joka paikassa, joiden taitoon turvattiin taudeissa sekä kaikellaisessa muussa hädässä. "Tässä maassa", valitti Rothovius v. 1640, "on paljon noitia. Kun ihminen sairastuu, niin he hakevat apua pirulta ja uhraavat kiitosuhreja pirulle. Jos hevonen tulee kipeäksi, haetaan kohta koko joukko äijiä ja ämmiä kokoon, jotka pimeässä pirtissä tyhjentävät olutpuolikollisen, tehden temppujansa." — Kotinoitien apua ei pidetty vielä niin voimallisena kuin kauempana, pohjoisempana asuvien, erittäinkin lappalaisten. V, 1650 esim. mainitaan nuoren rengin Uudestakaupungista käyneen Kitkajärvellä, Kemin Lapissa asti, noidalta varasta tiedustamassa.

Pyhiä päiviä ja kirkkoja pidettiin sangen halvassa arvossa. "Sabbatin rikkominen työnteolla", sanoi Rothovius, "on tämän kansan mielestä leikintekoa." Kirkonmäellä pidettiin jumalanpalveluksen aikana suurta olut- ja viinakauppaa. Kirkossa usein meluttiin ja räyhättiin sopimattomalla tavalla. Vanajan kirkkoherra valitti kerta konsistorioon, että hänen seurakuntalaisensa kirkonaikana juoksevat ulos ja sisään, "niinkuin hullut vuohet". V. 1644 rupesivat Hammarlandissa muutamat vallattomat rengit, papin paraikaa saarnatessa, liikuttamaan saarnastuolia kangilla. Kirkkoherra, joka pelkäsi pönttöineen putoavansa alas, otti viimein karangon ja rupesi kirkkorauhan rikkojia hosumaan. V. 1662 Perniön kirkossa kaksi aatelismiestä, Sass ja Sabelfana, rupesivat riitelemään, vetivät miekkansa esille ja vaativat toinen toisensa taisteluun.

"Jumalan sanan väärinkäyttämistä harjoitetaan häpeämättömästi", kirjoitti piispa v. 1640. Niin myös olivat törkeät haukkumasanat, rivot puheet, raa'at kiroukset ja tappelut aivan tavallisia kaikkien säätyjen parissa. V. 1621 esim. oli Hannu Munck tullut Eerikki piispan luo ja vaatinut Salon vanhaa kappalaista eroitettavaksi virasta; sillä hän tahtoi hänen sijaansa nuorta poikaa, joka oli luvannut naida hänen kamarineitsyensä. Kun piispa kielsi, rupesi aatelisherra hyppimään lattialla niinkuin hurja, haukkuen piispaa kelmin ja varkaan vertaiseksi ja kiroten: "Piru minut vieköön ruumiineni, sieluineni, jollen tee sinusta valitusta kuninkaalle!" — V. 1644 Lemun kirkkoherra rovastikunnan pappien kokouksessa tutkisteli erään kappalaisen oppia, ja kun tämä luultavasti ei osannut selvästi vastata, huusi hän vihoissaan latinaksi: "Audi, bestia!" (Kuules, luontokappale!) Toinen puolestaan oli vastaukseksi paiskannut korvapuustin ja tarttunut kirkkoherraa tukkaan. — V. 1659 haukkui nuori pappi, maisteri Paavali, Kumlingen kirkkoherraa, ampui pyssyllä hänen jälkeensä ja suuteli hänen rouvaansa väkisin. — Samana vuonna syytettiin Pietarsaaren kirkkoherraa siitä, että hän löi vaimoansa. Konsistorion päätös on ajan sivistyskannalle erittäin kuvaava: "Jos kirkkoherra pieksää yli kohtuuden, niin vedettäköön oikeuteen."

Juoppous ja irstaisuus oli myös kauheasti yleistä niin alhaisten kuin ylhäisten parissa. Pari päivää ennen Rothoviuksen tuloa oli eräs pappi kello 7 aamulla tullut aivan juovuksissa konsistorion kokoukseen ja ruvennut hävyttömästi haukkumaan sekä pauhaamaan. —- V. 1648 eräs Turun pappi moitti julkisesti saarnastuolista, että kaupungin raatimiehet tavallisesti tulivat raastupaan "humalaisina kuin siat". V. 1649 Rothovius arveli kappalaisilla useimmissa paikoissa olevan semmoisen palkan, että he tulisivat toimeen sillä, "jolleivät he olisi ahnaat juomaan ja taitamattomat hoitamaan talouttansa". V. 1662 mainittiin Orihveden kirkkoherrasta, että hän on alituisesti humalassa, niin ettei päivällä eikä yöllä ole eroa; niin myös hänen rouvansa enimmiten rypee juovuksissa vuoteellaan. Humaltumista ajoittain pidettiin aivan tavallisena ja luonnollisena asiana, jota ei kunnon miehessä ollenkaan voitu kummeksia, jollei se ainaiseksi tavaksi yltynyt. Virkamiehiltä vaadittiin sitoumus, etteivät he viinapäissäänkään ilmaisisi virkasalaisuuksia. V. 1639 käski hallitus Viipurin vanhan piispan Gabriel Melartopaeuksen hakea itselleen apulaista, jos löytyisi semmoista miestä, joka ei olisi juoppo. — Aviorikokset ja salavuoteudet niinikään olivat hyvin tavallisia ja lapsenmurhia tapahtui niin paljon, että hovioikeus v. 1641 vartavasten kysyi hallitukselta, mitä sen asian parantamiseksi sopisi tehdä.

Niinkuin tästä olemme nähneet, olivat papitkin, "kansan oppaat", osalliset kaikessa ilkeydessä. Paitsi sitä oli myös suuri osa heistä oppimattomia, sivistymättömiä. Vielä v. 1657 valitti Turun maaherra, että eräs mies, joka oli kruunun merimieheksi kirjoitettu, kiireesti oli vihittänyt itsensä papiksi, välttääkseen sotapalvelusta. Että semmoiset miehet eivät olleet hartaita virassansa, on helppo arvata. Rothovius nuhtelikin kiertokirjeissään heitä sangen usein laiskuudesta, koska he välistä jättivät jumalanpalveluksen pitämättä. Yhdessä suhteessa vain hän sanoi heidän kaikkien osoittavan suurta ahkeruutta — nimittäin saatavien koonnissa.

Virkaan tultuansa ryhtyi nyt Rothovius heti ankaraan parannuspuuhaan kirkollisella alalla, kilpaillen yhtä ankaran Bjelken kanssa, joka samalla aikaa puhdisteli maallista alaa. Kerran, välistä kahdestikin vuodessa, hän piti yleisiä pappienkokouksia Turussa,[14] joissa opin kartuttamiseksi pantiin toimeen väittelyjä jostain uskonkappaleesta ja sitten keskusteltiin seurakuntain järjestyksestä. Samaten paremman järjestyksen aikaansaamiseksi julisti hän useampia asetuksia papeille sekä seurakunnille. Ensimäiseen oli hän voimallisemman vaikutuksen vuoksi hankkinut itse kenraalikuvernöörin, Niilo Bjelken vahvistuksen. Myöskin kävi piispa joka vuosi pitkillä matkoilla avarassa hiippakunnassansa, omin silmin joka paikassa valvomassa käskyjensä täyttämistä. Välillä lähetteli hän papeilleen tuon tuostakin kiertokirjeitä. Niissä hän milloin ankarasti nuhteli heidän "suurta uneliaisuuttansa ja huolimattomuuttaan, jota on mahdoton kärsiä", milloin kielsi heitä suotta kuljeksimasta talonpoikien luona kestejä pitämässä, käskien heidän pysyä kotonaan kirjansa ääressä, jollei heitä vaadittu pitäjälle virantoimitukseen; milloin taas hän kehoitteli heitä poistamaan kansan pahoja tapoja, erittäin noituutta ja sabbatin rikkomista. — Niinikään hän painatti omia kirjoittamiaan saarnakokoelmia malliksi taitamattomille papeille.

Varoituksilleen ja kehoituksilleen antoi Rothovius suuremman painon ankarilla rangaistuksilla. Pappi, joka kaksi kertaa oli laiminlyönyt jumalanpalveluksen, pantiin viikoksi vankeuteen,[15] kolmannella kerralla hän menetti virkansa; samoin se, joka ilman laillista estettä jäi pois yhteisistä kokouksista. Tietysti rangaistiin myös juoppoutta, irstaisuutta ja väkivaltaisuutta, jos näistä kanne tehtiin. Nuoria kappalaispappeja pitivät kovassa kurissa ja kuuliaisuudessa kirkkoherrat, joiden renkiä he oikeastaan olivat, ja jos he näille olivat olleet uppiniskaiset, kutsuttiin heidät aina heti Turkuun, missä he saivat kuulla ankaria nuhteita.

Seurakuntalaisia, jotka olivat rikkoneet kirkonjärjestystä tai siveyden sääntöjä, rangaistiin julkisilla nuhteilla saarnastuolista ja sakoilla; useinkin tuomittiin syylliset pari, kolme pyhää peräkkäin kirkon ovella seisomaan taikka jalkapuussa istumaan. Välistä myös käytti Rothovius, vaikka hän muuten olikin niin suuri paavilaisuuden jäännösten perkaaja, vanhaa paavilaista "pannajulistusta", sulkien rikollisen seurakunnan kirkon lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.

Saarnoissansa Rothovius aina erittäin varoitti kansaa noituudesta ja pyhäpäivän väärinkäyttämisestä. Hän kielsi väkevien juomien kaupan pyhäpäivinä, samoin myös kaikki muutkin työt, yksin käsikivien käyttämisen, joilla jokapäiväiset jauhotarpeet hankittiin. Kiivastelipa hän myös sitäkin "täällä Suomessa yleistä sian tapaa ja koiran elämää" vastaan, että kansa söi ja joi ennen kirkkoonmenoa. Luultavasti hän tahtoi sillä estää heitä humaltumasta väkevästä oluesta, vai lieneekö katsonut paastoovan vatsan Jumalalle otollisemmaksi? Samoin myös oli Herran ehtoolliselle aikovilta tupakanpoltto kielletty.

Varoituksilla, säännöillä ja rangaistuksilla yksin, sen Rothovius hyvin tiesi, ei voitu kuitenkaan kirkollista epäjärjestystä ja tapojen turmiota Suomessa poistaa. Pääsyy ja juuri kaikkeen pahuuteen oli opin ja sivistyksen puute. Paitsi paria pikkulastenkoulua oli hänen tullessaan ainoastaan Turun koulu voimassa, sekin pahasti rappiolla. Uuden piispan ensimäisiä toimia oli senvuoksi tämän koulun puuhaaminen kymnaasiksi, jommoisia oli jo Ruotsissa melkein kaikissa hiippakuntien pääkaupungeissa. Hänen pyyntöihinsä suostuen perustikin holhoojahallitus v. 1630 Turun kymnaasin. Tällä tavoin laskettuansa perustuksen pappien sekä muiden virkamiesten paremmalle sivistykselle, rupesi Rothovius myös kansanopetuksesta pitämään huolta. Kiertokirjeissään papistolle hän kehoitteli ahkerasti katkismuksen opettamiseen ja lukukinkereitten pitämiseen, vaikka hän ihme kyllä ei sallinut niitä muualla pidettäviksi kuin kirkoissa, johon pitkät matkat estivät monta seurakuntalaista saapumasta. Näihin lukukinkereihin piispa ankarasti vaati kaikkia säätyjä ja lähetti hallitukselle valituskirjeen siitä, että aateli monin paikoin osoitti vastahakoisuutta. Mutta valtionholhoojat pitivätkin tätä viimeksimainittua vaatimusta liikana; lukukinkerit, sanoivat he, ovat niitä varten, jotka eivät voi kotona hankkia itselleen oppia. Myöskin käski piispa, että lauvantaisin ennen niitä pyhiä, jolloin Herran ehtoollista jaettiin, oli kuulusteltava rippivieraitten katkismuksen taitoa, "joka asia.", sanoi hän, "tässä barbaarisuudessa on vallan tarpeellinen". Pian tuli sen lisäksi se sääntö, ettei kukaan katkismuksessaan taitamaton saisi päästä naimiseen eikä edes kummiksi.

Rothoviuksen aikana ja avulla ilmestyi nyt viimein koko raamattu suomenkielellä. Agricolan työn jatkamista ja täydentämistä varten oli Kaarle IX:nnen aikana komitea ollut asetettuna Eerikki Sorolaisen johdolla; mutta sen toimesta ei ole varmaa tietoa. Nyt toi Rothovius 1635:n ja 1638:n vuoden valtiopäivillä esille hiippakuntansa toiveet tästä asiasta, ja kaikki Suomen valtiopäivämiehet yhtyivät hänen pyyntöönsä. Hallitus otti työn huostaansa ja määräsi suomentajiksi Turun kymnaasin lehtorit Eskeli Petraeuksen ja Martti Stodiuksen sekä Maskun kirkkoherran Henrik Hoffmanin ja Piikkiön kirkkoherran Gregorius Favorinuksen. Näistä etevin, ensinmainittu Petraeus, oli, Tammelinuksen senaikuisen suomalaisen riimikronikan sanoilla puhuen, "Ruotsis syntynyt", mutta "Suomeen suostunut". Hän oli tänne tultuaan hyvin oppinut maan kielen, josta hän v. 1649 laati ensimäisen kieliopin. Hänen syvä ja laaja oppinsa sitä paitsi tekivät hänet vallan soveliaaksi tämän tärkeän työn johtajaksi. Suomalainen raamatunkäännös tuli näin olemaan aikansa paraita; kielensä puolesta se mukaili kuitenkin yhä vielä liiaksi muukalaisia puheenparsia, vaikka se olikin Agricolan yritystä puhtaampi.

Niin perinpohjainen parannustyö kuin se, johon Rothovius oli ryhtynyt, ei tietysti onnistunut heti ensimäisellä iskulla. Yllä esiintuoduista esimerkeistä näkyy yltäkyllin, että myös Rothoviuksen loppuaikoina, vieläpä hänen kuoltuansakin, oli paljon kaikellaista säädyttömyyttä jäljellä. Suurena haittana papiston parantamiselle oli se seikka, ettei niiden virkaanasettaminen ollutkaan aina piispan vallassa. Usein tuli hänen luokseen pappeja, joilla oli kuninkaalta tai sittemmin valtionhoitajilta saatu käskykirja, että heille piti ensitilassa antaa virka. Sitä paitsi oli myös kaikilla aatelismiehillä oikeus siinä pitäjässä, missä heillä oli kartanonsa, valita papiksi, kenen tahtoivat. Vieläpä jäi tämä oikeus, jos isäntä itse muualla asui, raa'an, sivistymättömän pehtorin käsiin. Tällä lailla saivat usein aivan oppimattomat, kelvottomat miehet pappisvirkoja, kun vaan osasivat hallitusmiehien luona käydä kumartamassa, tai jossain aateliskartanossa kotipapin virkaa toimittaessaan olla herralle mieliksi, tai pehtorille kyllin hyväntekijäisiä tarjota. V. 1627 esim. valitti Rothovius, että eräs Hieronymus oli kuninkaallisen suosituskirjeen saanut, vaikka hän oli "juoppo kuin sika" ja muutamia vuosia sitten, jätettyään vaimonsa, oli piikansa kanssa karannut Liivinmaalle. Erittäin oli vastusta sotapapeista, jotka rykmenttiensä kanssa retkeillessä olivat tottuneet irstaisuuteen ja vallattomuuteen ja joilla oli ollut hyvä tilaisuus päästä mahtavien sotaherrojen suosioon. Vaikea oli sitä paitsi täyttää kaikki paikat täydesti kelvollisilla sielunpaimenilla. Vielä yliopiston perustamisen jälkeenkin oli puute niin suuri, että monasti täytyi ottaa papeiksi kymnaasilaisia, jopa koululaisiakin. Yliopiston konsistorio valitti v. 1643 tätä seikkaa ja pyysi piispaa, että kaikilta pappisvirkaan pyrkiviltä vaadittaisiin akatemiallinen todistus riittävästä opista ja hyvistä tavoista.

Vastusta oli Rothoviuksella myöskin usein kansan vastahakoisuudesta uusiin parannuksiin. Suomalaista silloinkin sanottiin itsepäiseksi; hän pysyi mielellään vanhoillansa. "Jos, Jumala auttakoon", valitti piispa v. 1633, "tätä hävytöntä kansaa tahtoo kurittaa ja Jumalan vihaa välttämään neuvoa, niin saapi ylenkatsetta ja pahoja, pilkallisia sanoja vastaukseksi. Julkiset aviorikkojat vastustavat häpeämättä kirkon isällistä rangaistusta." V. 1640 hän taas sanoi: "Julkisesti vastataan tutkimuskinkereillä rovasteille ja piispallekin, kun he noituutta moittivat, ettei Jumalan avulla yksin aina voi tulla aikaan, on tarvis myös käyttää suola- ja ihralukuja y.m."

Kansan luonnonomaista vastahakoisuutta enensi muuten vielä piispa itsekin omalla käytöksellään. Hänen, joka ei ollut maassa syntynyt, ei osannut kansan kieltä eikä tuntenut kansan luonnetta, olisi pitänyt olla hyvin varovainen, sillä muukalaisen moitteita aina kärsitään vähemmän kuin omamaalaisen miehen nuhteita. Mutta ajattelemattomassa, joskin hyvää tarkoittavassa innossaan, ei Rothovius vähääkään hillinnyt vihaansa päästessään täällä vallitsevan epäjärjestyksen perille, hän ei koskaan viitsinyt valikoida sanojansa moittiessaan tapoja, jotka todella tai hänen mielestään olivat moitittavia. Pappejansa rangaistessaan hän ei myöskään aina noudattanut kohtuutta ja liiassa tulisuudessaan hän joskus teki vääryyksiäkin, niin että kenraalikuvernööri Bjelken täytyi sekaantua asiaan ja määrätä, miten pappeja vastaan nostetut kanteet olivat konsistoriossa tutkittavat. Ja tämän lisäksi hän välistä puki moitteensa semmoiseen muotoon, että se loukkasi suomalaisten kansallistuntoa, joka siihen aikaan oli sangen arka.

V. 1634 piispa täten, juhlallisena rukous- ja katumuspäivänä saarnatessaan Turun ruotsalaiselle seurakunnalle, haukkui suomalaisia luontokappaleitakin pahemmiksi, koska he muka suosivat enemmän vellipataa ja kaalivatia kuin Herran huonetta. Kirkkoon he, sanoi hän, vaan tavan vuoksi tulevat, kerran tai pari "Jumala! Jumala!" huutamaan ja sitten taas siirtyvät maallisiin toimiinsa. — Tämä julkinen soimaus, joka, vieraassa seurakunnassa lausuttuna, ei ollut sielunpaimenen ojennusta, vaan pikemmin pilkantekoa, nosti katkeraa vihaa Turun suomalaisissa porvareissa. Suuri joukko kokoontui Esko Kopparin taloon, jossa he Erkki Kokkapäällä kirjoituttivat ankaran valituskirjan, tuoden esiin yllämainitut piispan sanat ynnä vielä kaikellaisia muitakin kanteita, esim. epärehellisestä kirkonvarain käyttämisestä y.m. Kokkapää, joka taisi tietää, että nuo lisäkanteet olivat vähemmän luotettavia, koki varoitella sanoen: "Älkää, hyvät miehet, panko tähän paperiin enempää kuin mitä voitte todistaa." — Mutta vimma oli, niinkuin aina, silmitön ja korvaton. — "Kirjoita, kirjoita vaan", huusivat porvarit kaikki yhteen suuhun, "kyllä me siitä vastaamme!" — "Piispa on opetettava jättämään meidät rauhaan", lisäsi yksi heistä, Matti Seppä, "kuka tietää, mitä pahempaa hänestä muuten vasta voi lähteä." — Valituskirja lähetettiin Tukholmaan lehtori Martti Stodiukselle,[16] joka siellä oleskeli valtiopäivämiehenä. Aikomuksena oli antaa se valtionholhoojille, mutta luultavasti ei Stodiuksella ollut siihen uskallusta. Sittenkin Rothovius sai tiedon asiasta ja haastoi vastustajansa oikeuteen. Tässä hän näytti kanteet epärehellisyydestä y.m. perättömiksi, ja sanansa hän koetti selittää siten, ettei niissä olisi kansallistunnolle mitään loukkaavaa. Selitykseksi siihen, että hän, vaikka hän ruotsalaiselle seurakunnalle saarnasikin, oli ottanut suomalaisten pahat tavat puheeksi, sanoi hän sen, että hän oli asetettu kumpaistenkin piispaksi ja siis oli velvollinen valvomaan toisten kuin toistenkin elämää.[17] Ja sitä paitsi tiesi hän myös, että suurina juhlapäivinä, jolloin piispa itse saarnasi, kävi paljon suomalaisiakin ruotsalaisessa jumalanpalveluksessa. Syyttäjät, jotka muuten käyttäytyivät kovin pelkurimaisesti, lykäten syyn toinen toisensa päälle, tuomittiin suuriin sakkoihin.

Seuraavana vuonna syntyi Rothoviukselle suurisuisuutensa vuoksi taas toinen paha juttu. Hän oli jälleen saarnannut epäjärjestyksestä Suomessa, kertoen kuinka täällä tehtiin julkisia syntejä ja rikoksia ilman mitään rangaistusta. "Hovioikeuden assessorit", lausui hän, "istuvat täällä Jumalan sijassa ja heitä sanotaan jumaliksi; mutta hekin lahjojen tähden ummistavat silmänsä." — Pari päivää sen jälkeen lähetti hovioikeus kaksi jäsentä vaatimaan piispalta selitystä, muuten he uhkasivat valittaa hallitukselle. Rothovius taas koetti lieventää sanojansa: hän ei muka ollut sanonut assessorien ottavan lahjoja, vaan ainoastaan varoittanut heitä ottamasta. Siihen selitykseen lähettiläät viimein tyytyivät, vaikka inttivätkin: "Tietäväthän sen kaikki, miten sanat alkuaan kuuluivat."

Vielä v. 1650, vähän ennen kuolemaansa, sai Rothovius kolmannen syytteen. Turun koululaiset olivat hänelle käyneet valittamassa, että heidän rehtorinsa, joka oli ruotsalainen, aina teinirahain jaossa suosi enemmän omia kansalaisiansa kuin suomalaisia, ja sitä paitsi otti kaikilta laittomia koulumaksuja. Myös paheksivat he sitä, että piispa välistä määräsi osan heille aiottuja tuloja muihin tarkoituksiin. Koska Rothovius, niinkuin näyttää, ei ottanut asiaa korviinsa, lähettivät koulupojat kannekirjan itse valtionholhoojille, ja nyt tuli piispalle käsky korjata puheenalaiset vääryydet.

Saipa Rothovius kerran, vaikka hän, niinkuin olemme nähneet, liiallisen virkaintonsa vuoksi joskus joutui ahdinkoihin, kuitenkin myös päinvastaistakin moitetta kärsiä. Suomen kenraalikuvernööri Brahe, josta pian tulee lavealta puhetta, oli v. 1638 ensimäisessä virkakertomuksessansa muun muassa myös maininnut, että Suomessa kirkollisella alalla yhä vielä tapahtui epäjärjestystä. Sen johdosta lähetti holhoushallitus Turun piispalle ankaran, paikoittain pilkallisen nuhdekirjeen, varoittaen häntä liiallisesta höllyydestä ja leväperäisyydestä etenkin pappien elämän valvomisen suhteen. Tämä ansaitsematon moite kävi kipeästi Rothoviuksen sydämelle. Hän luetteli kaikki, mitä hän jo oli tehnyt kirkon järjestämiseksi sekä tapojen parannukseksi, ja väitti hallituksen epäilyksen Suomen tilasta olevan liiallisen. "Kyllähän täällä tosin", arveli hän, "harjoitetaan monta syntiä, varsinkin epäjumalan palvelusta ja noituutta; mutta pidetään täällä kuitenkin saarna ja rukous hyvässä voimassa, eikä suinkaan, niinkuin te näytätte luulevan, eletä pimeitten pakanoiden tavalla, joille Jumalan sanan valo vielä on koittamatta." Ukko, niinkuin moni muu ankara saarnamies, oli sangen arka, kun moite koski häntä itseänsä; omia tekojansa puolustaessaan hän nyt rupesi myös puolustamaan suomalaisten tapoja, joita hän muuten sekä ennen että jälkeenpäin kuvaili aika mustiksi.

Tästä samasta kirjeestä tuli myös ilmi hänen suuttumuksensa virkaansa. "Nyt olen", kirjoitti hän, "jo ollut yksitoista vuotta tässä vaivalloisessa virassa, jolla ajalla en ole monta rauhan päivää nähnyt." Parannuspuuhillaan sanoi hän vain joutuneensa pahansuopien vihan alaiseksi, ja olevansa nyt työstä sekä vastuksista niin perin väsyksissä, että soisi itselleen jo pois pääsöä täältä. — Vaan tämä kyllästyminen oli vain hetkellinen. Eipä aikaakaan, niin hän vaikutusinnossansa pyysi saada hoitoonsa Viipurinkin hiippakunnan, — jossa epäjärjestys oli vielä suurempi kuin hänen omassaan. Hän lupasi siinä tapauksessa "siellä vuoden kuluessa saada toimeen enemmän, kuin mitä siihen saakka oli monena vuonna tehty". Tämä hänen toivonsa ei tullut kuitenkaan täytetyksi.

V. 1652 nukahti viimein Rothovius 82-vuotisena kaikista puuhistansa ja huolistansa. Köyhän Smoolannin talonpojan pojasta oli hän neronsa ja intonsa kautta kohonnut korkeaan, mahtavaan arvopaikkaan. Suomalaiset, vaikk'eivät he häntä juuri rakastaneet,[18] eivät kuitenkaan voineet olla häntä kunnioittamatta, ja jälkimaailma, joka ottaa lukuun enemmän työn hedelmät kuin työn ulkomuodon, ylistää häntä paremman kirkkojärjestyksen ja siivompien tapojen aikaansaamisen tähden meidän maassa. Huomattavaa on, että hänen jälkeensä aina Isoon Vihaan asti ei Turun hiippa enää joutunut ainoankaan Suomen miehen päähän. Viipurissa oli vielä tämän vuosisadan keskipaikoille asti suomalaisia piispoja, vaan sitten sinnekin asetettiin enimmiten Ruotsin miehiä.

6. Johannes Messenius.

Kustaa Aadolfin aikana oli vielä uskonpuhdistuksen herättämä uskonnollinen into täydessä voimassaan. Raamattu, ainakin ylemmissä säädyissä, jotka lukea osasivat, oli jokapäiväisenä neuvon ja lohdutuksen lähteenä. Aamu-, pöytä- ja iltarukouksia pidettiin hartaasti, koko perhekunta palvelijoineen yhteisesti. Pyhänä ei jumalanpalvelusta ilman laillista estettä laiminlyöty.

Kaikkiin sekä yleisiin että yksityisiin yrityksiin ryhtyessä anottiin kaikkein ensiksi Jumalan siunausta.[19]

Tällä kauniilla innolla oli kuitenkin myös huono puolensa; alinomaisessa taistelussa katolista kirkkoa vastaan oli sen rinnalla näet muodostunut ahdasmielinen, toisuskolaisia tuomitseva ja vainoova kiihko. Papiston kehoituksesta tuli Kustaa Aadolfin kuningasvalassaan vannoa, ettei hän sallisi mitään muuta jumalanpalvelusta valtakunnassaan, paitsi luterilaista, eikä myöskään kruunun palvelukseen ottaisi ketään vierasuskolaista. Poikkeusasemassa olivat ainoastaan soturit, kauppiaat sekä tehtailijat; sillä niitä oli kotimaisten vähyyden vuoksi pakko ottaa ulkomailta. Heidän piti saada häiritsemättä pysyä uskossansa "niin kauan kuin olivat hiljaa alallaan", s.o. eivät harjoittaneet uskonmenojansa julkisesti, ulkopuolella kotia; "sillä", lisäsi Kustaa Aadolf, "esivalta ei voi omaatuntoa hallita".

Oman kansan omaatuntoa pidettiin siitä huolimatta ankarassa kurissa. Kolme ruotsalaista, jotka Kustaa Aadolfin hallitessa kääntyivät katolisuskoon, eivätkä suostuneet siitä luopumaan, mestattiin lain puustavin mukaan. Sama kohtalo oli jokaiselle jesuitalle tarjona, joka uskalsi tulla Ruotsinvallan rajojen yli; niin suuresti pelättiin tätä mahtavata, viekasta veljeskuntaa. V. 1630 vielä sai Viipurin maaherra käskyn valppaasti pitää silmällä kaikkia kaupunkiin tulevia tuntemattomia ihmisiä, sillä oli muka saatu tietää, että kolme jesuittaa hankiskeli Suomeen, niiden joukossa eräs Viipurissa syntynyt. Tällä kovuudella ja pelolla oli valtiollinenkin syy uskonnollisen ohessa; sillä katolilaisten tiedettiin harrastavan puolalaisen Vaasa-haaran palauttamista Ruotsinmaahan, siksi että heidän uskonsa siellä jälleen pääsisi valtaan.

Vaarallinen oli yksin kirjeenvaihtokin katolilaisten kanssa; sen sai kuuluisa Messenius, josta jo olemme ennen maininneet, kovaksi onnekseen kokea. V. 1616 joutui kiinni eräs Puolan kuninkaan salalähettiläs, tavallisesti Jussi Papistaksi (Paavilaiseksi) nimitetty. Hädissään hän ilmoitti Messeniuksenkin olevan osallisena hänen salahankkeisiinsa. Tämä ei voinut kieltää viljelleensä kirjeenvaihtoa muutamien Puolassa asuvien miesten kanssa, mutta väitti sen koskeneen osaksi aivan yksityisiä perheellisiä asioita, osaksi muutamien Ruotsin historialle tärkeitten paperien takaisinsaamista, jotka eräs Kustaa Vaasan aikana paennut piispa oli vienyt sinne. Messeniuksen osallisuutta valtiollisiin vehkeisiin ei saatukaan todistetuksi, mutta vahingoksi hänelle joutui oikeuden käsiin eräs hänen kirjeensä, missä hän vakuutti yhä vielä olevansa harras katolilainen, vaikka hänen sitä täytyi salata.[20] Pitkän tutkinnon jälkeen tuomittiin Messenius kuolemaan, jonka päätöksen kuningas kuitenkin muutti elinaikaiseksi vankeudeksi.

Samoin kuin siihen aikaan, niinkuin olemme nähneet, Inkerinmaa oli Ruotsin Siperiana, samoin Suomen itärajan linnoja, Kajaanin ja Käkisalmen, käytettiin talletuspaikkoina kovasti rangaistaville valtiovangeille. Siellä he olivat aivankuin elävältä haudatut, koko sivistyneestä ihmiskunnasta eroitetut. Oulun läänin maaherra Eerikki Hare, joka juuri silloin sattui olemaan Tukholmassa, sai käskyn viedä Messeniuksen mukanansa Kajaaniin. Viikon päivät he purjehtivat pääkaupungin ja Vaasan väliä; täällä he viipyivät useampia viikkoja, kunnes pakkanen oli rakentanut siltansa ja portaansa avaroille soille. Sitten vasta ajettiin loppumatka, sillä ei ollut vielä mitään maantietä noilla Pohjan perillä.

Saaressa, keskellä Ämmäkosken vihaisia kuohuja, sai nyt Messenius ahtaassa linnankammiossa viettää koko yhdeksäntoista vuotta. Alussa oli hänellä täällä poikansa opettaminen hupaisena ajanvietteenä; mutta muutamien vuosien kuluttua otettiin häneltä lapsi pois, ettei hän häneen muka saisi istuttaa katolinuskoa. Myös varoitettiin yhä linnanisäntää valvomaan, ettei vangilla olisi tilaisuutta jatkaa salaista kirjeenvaihtoa ulkomaan katolilaisten kanssa.

Käskyläiset, niinkuin tavallisesti käypi, tekivät tylyt käskyt vieläkin tylymmiksi pannessaan ne toimeen. "Maaherra Eerikki Hare", valitti Messenius eräässä riimissään, "ahdisti minua pahemmin kuin painajainen",[21] ja hänen vävynsä Helge oli siinä asiassa hyvänä apulaisena. Hän otti Messeniukselta pois omat tutut palvelijat, vieläpä haukkui ja torui vahtimiehiäkin, jos joku heistä joskus armahti vankia. Uusi tupa rakennettiin tuoreista hirsistä niin alhaalle ja lähelle kosken kuohua, että vesi usein hyrskähteli lattian saumojen läpi. Maapuolella oli ikkunan alla linnan navetan tunkio, ja ruoka-aitaksi määrättiin lautakoppi, jota sotamiehet ennen olivat likaiseen tarkoitukseen käyttäneet. Tähän käskettiin Messeniusta muuttamaan ja, kun hän ei suostunut, kannettiin hän väkisin. Vastaan ponnistaessa repeytyivät häneltä silloin vaatteet hajalleen ja kylkiluu katkesi. Jonkun ajan kuluttua otti Helge pois kirveen, jolla Messenius pilkkoi itselleen polttopuita — vangilla ei muka saanut olla asetta — ja kun eräs armelias sotamies sitten lainasi hänelle puukkonsa, sai hän sen johdosta kovia nuhteita. Usein kehoitti Helge vahtimiehiä viskaamaan Messeniusta kivillä. Omin käsin hän kerta iski rouvalle verihaavan. "Ei se mitään", ivaili hän vaan, "vaikka Messenius itsekin menettäisi henkensä!"

Vaikka Messenius olikin tavattoman voimakas sekä ruumiiltaan että hengeltään, olisi hän kuitenkin epäilemättä menehtynyt tähän kurjuuteen, jollei hänellä olisi ollut vaimonsa ja kirjansa; näitä molempia lohdutuksia eivät toki armottomat vanginvartijat olleet häneltä kieltäneet. Edellinen teki kaikki, mitä uhrautuvainen rakkaus tämmöisessä tapauksessa voi, huojentaakseen miehensä elämää. Jälkimäiset saattoivat nuo pitkät päivät täällä yksinäisyydessä pikemmin kulumaan. Messenius jatkoi ennen jo alotettuja historiallisia tutkimuksiansa ja kirjoitti ensimäisen täydellisen Ruotsinvallan historian, nimeltä Scondia Illustrata (Valaistu Skandinavia). Paitsi sitä valmistui häneltä vielä useampia muitakin historiallisia teoksia, niiden joukossa myös ruotsinkielinen "Suomen riimikronikka".

Surkeasta tilastansa oli Messenius monta kertaa kirjoittanut kuninkaalle; mutta enimmäksi piti linnanisäntä huolta siitä, etteivät kirjeet päässeetkään linnan porttia edemmäksi; taikka, jos ne perille tulivatkin, oli muuten lempeä Kustaa Aadolf niin leppymättömästi vihastunut tähän mieheen, ettei hän pitänyt niistä lukua. Vasta kuninkaan kuoltua suotiin vankiparalle vähitellen huojennusta. Pohjanmaan lääni oli nyt saanut myös uuden, armeliaamman maaherran, joka todisti todeksi sen, mitä Messenius kirjoitti valmistuneista arvokkaista teoksistaan. V. 1635 sallittiin siis hänen muuttaa Oulun linnaan, likemmäksi ihmismaailmaa, ja annettiin hänelle runsaammin elatusta. Mutta kuolema tekikin jo seuraavana vuonna lopun hänen levottomasta elämästään.

7. Kemin lappalaisten käännytys.

Noituus ja taikausko olivat, niinkuin olemme nähneet, yleiset koko Suomessa Rothoviuksen aikana. Mutta vielä huonompi oli valistuksen tila hänen hiippakuntansa eräässä osassa, nimittäin Kemin Lapissa; siellä näet oli pakanuus vielä täydessä voimassa. Katolisella aikakaudella ei ollut kristinopin saarna juuri ollenkaan kaikunut Lapin tuntureilla. Pirkkalaiset olivat sitä kaikin voimin vastustaneet, sillä he pelkäsivät ja syystäkin, ettei heidän sallittaisi kristityitä ihmisiä riistää ja ryöstää, niinkuin heillä oli ollut tapana tehdä pakanallisille alamaisilleen. Kustaa Vaasa oli sitten, hävitettyään Pirkkalaisvallan, lähettänyt lappalaisille lähetyssaarnaajia. Kaarle IX oli rakennuttanut kirkon kuhunkin Lappiin, kuitenkaan pappeja niihin asettamatta; ja Kustaa Aadolf oli Lykseleen, Uumajan Lappiin perustanut koulun, jossa kymmenkuntaa lappalaispoikaa aina kasvatettiin. Mutta näistä toimista ei ollut vielä paljon nähtäviä hedelmiä tullut ilmi, ei ainakaan Suomen puolella. Lappalaiset turvasivat täällä yhä vielä yksistään seitoihinsa eli epäjumaliinsa ja käyttivät omia noitiansa pappeina.

Hädän tullessa kutsuttiin aina noita avuksi. Hän tuli kannuksinensa, noitarumpuinensa, jonka pärmä oli pureksitulla lepänkuorella piirustettu täyteen punaisia viiruja ja kuvia. Siinä olivat kuvatut Lapin jumalat, siinä lappalaiset itse kotineen, poroineen, siinä metsän otukset ja pedot, siinä vuoret ja metsät, joet ja järvet, siinä toiset kansat, joiden yhteyteen lappalainen saattoi tulla, sanalla sanoen, kaikki, mikä hänen elämäänsä suinkin koski. Noita, syvään kumartaen, pani nyt arvan, s.o. vaskirenkaan tai vaskilevyn, keskelle pärmää ja rupesi rummuttamaan, jolloin tietysti arpa hyppeli paikasta toiseen. Tätä tehdessään joikui (lauloi) hän kaikuvasti, ja kaikki läsnäolevat säestivät, naiset alemmalla, miehet kimakammalla äänellä. Sen mukaan mihin kohtaan arpa viimein seisahtui, antoi sitten noita ennustuksensa ja selityksensä. Monesti myös joutui hän haltioihin ja vaipui horroksiin, jolloin luultiin hänen sielunsa lentelevän asioita tiedustelemassa.

Enimmiten noita liitti selitykseensä sen neuvon, että pahan poistamiseksi tai toivon täyttämiseksi piti viedä anne eli uhri seidalle. Hän valmisti nyt itsensä siihen pyhään toimitukseen paastolla sekä kylpemisellä; hän puki ylleen parhaat vaatteensa; hän pujotti vaskirenkaan oikeaan käsivarteensa sekä pani valkoisen olkavyön vasemmalta olalta oikealle kupeelle. Päässä piti olla valkoinen palttinainen hytyrä. Muutamin seuduin koristi hän sekä itsensä että uhrieläimen lehti- ja kukkaskiehkuroilla. Talonväki, samoinkuin juhlaan kutsutut vieraat seurasivat häntä pyhävaatteissaan.

Heimokunnan seita seisoi aina korkealla vuorella, jota nimitettiin passevaareksi (pyhävuoreksi). Tämmöisen pyhän paikan läheisyydessä ei saanut olla ihmisasuntoa. Vaimoväki ja koirat eivät saaneet sitä ollenkaan lähestyä; muuten oli vaara tarjona. Noita, perille tultuansa, riisui kengät jalastaan; sillä olihan mahdollista, että niiden nahka olisi sattunut olemaan peittousastiassa samalla kertaa kuin naisen kenkänahkakin, ja silloin olisi pyhä paikka ollut saastutettu. Uhripaikassa ei vaaran uhalla saatu meluta, ei edes kovasti puhua.

Seidat olivat joko kivestä tai puusta. Edellisiksi valittiin joku muodoltaan eriskummallinen, jos mahdollista hiukankin ihmisennäköinen kallionlohkare. Puiset tehtiin tavallisesti koivunkannosta, jonka juuripuoli, ylöspäin käännettynä, oli päänä hiuksineen, ja tyvipuoleen hakattiin kirveellä muutamia uurteita, niin että siihen tuli jonkunlainen kömpelö rungon ja jalkojen kuva. Erittäin mainio oli Tornion Lapissa tämmöinen puunkanto, jota läheiset sekä kaukaiset lappalaiset, Vironakan nimellä, pitivät suuressa arvossa ja palvelivat. Seitojen alla piti aina olla talvella tuoreita havuja, kesällä lehtiä ja ruohoa; niinpian kuin ne kuivuivat, toimitettiin heti vereksiä. Epäjumalan kuvan ympäri oli tavallisesti laitettu uhrilava neljän pönkän nojaan, ja sen ympärille oli taas pystytetty kauniita nuoria koivuja ja kuusia.

Uhratessa otettiin lakki päästä ja kumarrettiin syvään, jopa heittäydyttiin polvilleen ja lyötiin otsa maahan. Kun uhrieläin oli tapettu, paloiteltiin ruumis ja kappaleet viskattiin jo kiehuvaan vaskiseen uhrikattilaan. Keitoksen valmistuttua lankesivat kaikki polvilleen ja rukoilivat, joikuen epäjumalien kunniaksi. Sitten he söivät etupuolen eläimestä; takapuoli katsottiin halvemmaksi ja säästettiin kotona syötäväksi. Liemi valettiin ja uhrivalkean tuhka pirskoitettiin uhraajien päälle. Osa lihoista asetettiin lavalle seitaa varten; myös voideltiin sitä paksulta verellä sekä rasvalla. Uhrattujen porojen sarvet ladottiin ympyrään lavan reunoja myöten sarvitarhaksi.

Tämä lappalaisten perin pakanallinen elämä ei voikaan meitä ihmetyttää, kun saamme tietää heidän kirkollisten asioittensa laidan. Koko Kemin Lappi, nykyiset Utsjoen, Inarin, Kemijärven, Kuolajärven, Sodankylän sekä Kuusamon pitäjät kuuluivat näet Kemin kirkkoherran piiriin. Tuon äärettömän pitäjän ainoa pappi asui siis Pohjanlahden rannalla, 70-80 peninkulman päässä seurakuntansa toisesta päästä. Rothoviuksen alkuaikoina oli Kemissä hyvin innokas, ankara kirkkoherra, Juhana Pictorius. Tämä hävitteli, huolimatta lappalaisten katkerasta vihasta, paljon noitarumpuja ja antoi noituudesta tavatuille omin käsin selkään. Mutta paljonkos hän kerkesi kulkea valvomassa äärettömässä piirikunnassaan. Senvuoksi jaettiin Kemin pitäjä v. 1648 Kristiina kuningattaren käskystä. Kruunun kustannuksella rakennettiin Kemin Lappiin kaksi kirkkoa, toinen Inariin, toinen Kemijärven rannalle, ja Rothovius toimitti sinne kirkkoherroiksi Esaias Bothniensiksen eli Ijanderin sekä Jaakko Lappoensiksen eli Lapodiuksen. Nämät nuoret papit jatkoivat innolla edeltäjänsä työtä polttaen noitarumpuja sekä hävittäen seitoja. Vaan vielä kului jommoinenkin aika, ennenkuin pakanallinen epäjumalanpalvelus niiltä mailta saatiin poistetuksi. Pictorius kehui tosin tehneensä noitarummuista melkein lopun, ja professori Wexionius pari vuotta uusien kirkkojen perustamisen jälkeen väitti, ettei Lapissa muka enää ollenkaan kuulu noituutta, paitsi kenties paimentolaisina kuljeksivien joukossa. Mutta sittenkin tapasi vielä Kemijärveltä v. 1675 eroitetun Kuusamon pitäjän ensimäinen kirkkoherra, Gabriel Tuderus, kosolta sekä noitarumpuja että myös "kannuksia" (puuseitoja), jotka hän sitten kokosi kasaan, saareen keskelle Kuusamonjärveä, ja juhlallisesti poltti tuhaksi.

Pakanuuden ulkonaisten merkkien hävityksen ohella ruvettiin nyt myös opetuksen välityksellä karkoittamaan sisällistä pakanuutta. Mutta Kemin Lapin papit eivät siinä toimessa viitsineet vaivata itseään oppimalla seurakuntalaistensa kieltä, jotta he olisivat voineet käyttää Ruotsissa siihen aikaan jo toimitettuja lappalaisia kirjoja. He katsoivat mukavammaksi pakottaa lappalaisia heidän äidinkieltänsä, suomea, käyttämään. He antoivat heille ainoastaan suomalaisia kirjoja käteen, jotka olivat, monasti ymmärtämättä, luettavat ulkoa; myös käskivät he lappalaisten kotonakin aina puhutella lapsiansa suomeksi, että nämät jo aikaiseen tottuisivat kirkkokieleen. Tämän suomalaistuttamishankkeen paremmaksi menestykseksi kutsui Rothovius koko joukon suomalaisia uudistalolaisia rantamaalta Lappiin. Semmoisia oli kyllä jo aikaisemminkin tämän vuosisadan alusta muuttanut näille seuduille, vaan nyt karttui heidän lukunsa karttumistaan. Lappalaiset täten osittain karkoitettiin vielä pohjoisemmaksi; osaksi he muuttuivat suomalaisiksi naimisten kautta tulokasten kanssa tai mukaantumalla heidän elantotapoihinsa. Kielten sukulaisuus vaikutti sen, että yhteensulaminen kävi verraten nopeasti. Lappalaiset oppivat helposti suomenkieltä ja unohtivat omansa, niin että sitä nyt enää ainoastaan Utsjoella sekä Inarissa kuulee. Näin tekivät siis täällä omat heimolaiset lappalaisten kansallisuudelle paljon enemmän väkivaltaa ja vahinkoa kuin ihan muukalaiset valtiaat Ruotsissa ja Norjassa.

8. Kreivin aika Suomessa.

Nuorempien aatelismiesten joukossa, joita Kustaa Aadolf enemmän kuin muita suosi ja joista hän toivoi paljon hyötyä isänmaalle, oli jo aikaisin kreivi Pietari Brahe. Alettiinpa yleisesti puhua, että tästä nuoresta herrasta voisi kohota vaarallinen kilpaveli itse Aksel Oxenstjernallekin, kuninkaan rakkaimmalle ystävälle ja luottamusmiehelle. Brahe oli mukana sekä Puolan että Saksan sodassa, aina Kustaa Aadolfin lähimmässä seurassa, ottaen osaa sankaripäällikkönsä moniin vaaroihin. Onnettomassa yrityksessä Danziger-Hauptia vastaan v. 1627 oli Brahe samassa veneessä kuin kuningas, ja kun tältä kypäri putosi jokeen, antoi hän omansa sen sijaan. Yhdeksän luotia lensi silloin heidän välitsensä veneen laidan läpi, ja Brahella oli täysi työ tukkiessaan reikiä vaatteista reväistyillä tilkuilla, ettei vene uppoaisi. — Würzburgin edustalla v. 1631 taas linnasta tullut tykinkuula iski maahan heidän eteensä, ajaen hiekkaa ja soraa molempien silmille. Pian tämän tapauksen jälkeen lähetettiin kuitenkin Brahe kotimaahan takaisin. Hänellä näet oli soturiksi kovin heikko terveys, ja Kustaa Aadolfin tarkka silmä oli sitä paitsi jo huomannut, että isänmaalla olisi suurempaa hyötyä rauhan toimissa hänen nuoresta ystävästänsä.

Kilpailu kuninkaan suosiosta oli varmaan jo alusta alkaen saattanut Oxenstjernan ja Brahen välit vähemmän ystävällisiksi; Kustaa Aadolfin kuoltua ainakin syttyi heidän välillään sangen pian julkinen eripuraisuus, varsinkin senjälkeen kun kansleri oli tullut Saksanmaalta kotiin. Jos jossain asiassa tehtiin valtaneuvostossa vastarintaa Oxenstjernan tuumille, niin oli Brahe aina kiivaimpia. Silminnähtävää oli, että tästä alinomaisesta riidasta näiden molempien mahtavien miesten välillä oli koituva valtakunnalle vahinkoa.

Tähän hätään ilmaantui kuitenkin pian hyvä apuneuvo. Hallitussääntö vuodelta 1634 oli kaikki kenraalikuvernöörinvirat hävittänyt: mutta Suomesta alkoi jo seuraavana vuonna kuulua tämän: johdosta katkeria kaipauksia. Ennen oli toki, niin sanottiin, siellä edes kuninkaansijainen ollut, jolle voitiin valittaa; mutta nyt oli pakko kärsiä kaikki vääryydet, jollei ollut varaa mennä Tukholmaan saakka, meren taakse. Valtionholhoojat päättivät siis uudestaan asettaa Suomeen kenraalikuvernöörin, ja valitsivat siksi yksimielisesti kreivi Brahen. Siellä hän saisi, niin arvelivat virkakumppanit, aivan itsenäisen toimialan, missä hän omin päin, kenenkään muun häiritsemättä, saisi säätää ja päättää, mitä hän maalle paraimmaksi katsoisi. Brahe kiitti hänelle osoitetusta luottamuksesta, jonka vuoksi hän ei tahtonutkaan kieltäytyä, vaan lupasi kaikin voimin koettaa parastansa. Kuitenkaan hän ei voinut olla huomauttamatta, että hän tämmöisessä virassa oli vielä aivan kokematon, sitä paitsi suomenkieltä taitamaton, ja pyysi, että hänelle siis annettaisiin anteeksi, jos hän jossain asiassa sattuisi erehtymään.

Keskipaikoilla marraskuuta 1637 hän astui rouvansa kanssa Neito-laivaan ja läksi purjehtimaan Suomeen päin. Mutta matka Ahvenanmeren yli oli näin myöhään syksyllä sangen vaivalloinen; useat kerrat oli pakko vastatuulen tai liian kovan myrskyn tähden palata Ruotsin rannalle, jotta vasta marrask. 21 p:nä viimein saavuttiin Aurajoen suuhun.

Pietari Brahe oli nyt, niinkuin hänen valtakirjansa osoitti, määrätty "Suomen, Ahvenanmaan sekä molempien Karjalain"[22] ylimmäksi hallitusmieheksi. Hän tuli varustettuna sijaiskuninkaan vallalla ja myös sen mukaisella komealla seurajoukolla. Hänellä oli sangen suuri joukko kanslianvirkamiehiä, 12 drabanttia eli henkivartijaa, jotka juhlatiloissa kulkivat pertuska kädessä hänen edellään sekä takanaan, torvensoittaja, neljä kirjeenviejää (kun ei vielä postilaitosta ollut) y.m.

Jos hänellä oli valtaa, niin olipa voimaakin tehtävänsä täyttämiseen. Brahe oli nyt 35:n vuoden vanha, siis miehuutensa jaloimmassa kukoistuksessa. Hänellä oli sen lisäksi yhtä hyvä tahto kuin valta ja voima tehdä kaikki voitavansa hänelle uskotun maan hyväksi. Saadakseen omin silmin tutustua sen oloihin sekä nähdä sen puutteet ja tarpeet, hän läksi jo alussa vuotta 1638 pitkälle matkalle. Hän kulki Hämeenlinnan, Savonlinnan ja Käkisalmen kautta Viipuriin, josta hän sitten keväällä palasi merta myöten Uudenmaan rantaa pitkin Turkuun. Samalla tavalla hän seuraavinakin vuosina kuljeskeli useampia kuukausia milloin missäkin piirinsä osassa. Enimmiten hän matkusteli talvella, jolloin rekikeli korvasi maanteitten huonouden tai perinpohjaisen puutteen sisämaissa. Mutta merkillisin kaikista hänen matkoistansa on se, jolloin hän kesällä v. 1639 kiersi Suomen jylhimpiä sydänmaita pitkin. Hän ajoi Helsingistä Hämeenlinnan kautta Savonlinnaan ja kulki sitten veneillä järviä sekä jokia myöten, välistä vedättäen aluksensa taipaleitten poikki, Käkisalmen läänin pohjoisimmalle perukalle, Liperiin ja Lieksaan saakka. Vieläpä poikkesi hän rajankin toiselle puolelle, Venäjän alueelle, käyden Lendelässä (Lentiirassa), jossa hän tapasi kaksi kreikanuskoista erakkoa. Sieltä hän jatkoi matkaansa Kajaanin kautta Oulunjärvelle, laski kaikki Oulunjoen kosket ja palasi sitten Turkuun, osaksi laivalla Pohjanlahden rantaa pitkin, osaksi maitse Hämeenkankaan poikki. Näin tuli siis Pohjanmaakin, vaikka se ei oikeastaan kuulunut hänen piiriinsä, Brahen huolellisen tarkastuksen alaiseksi. "Tällä retkellä", kirjoitti hän myöhemmin muistikirjaansa, "oli enemmän nähtävää kuin kukaan uskoisi, sillä kesänaikana ei ennen minua ole vielä yksikään arvokkaampi mies käynyt niillä mailla. Lähetinpä myös miehen Valkeallemerelle saakka tiedustamaan. Tämä takaisin tultuansa antoi tietoja maasta ja kertoi, miten venäläiset keittävät merivedestä suolaa Kemin-Koudassa sekä Kannanlahdessa. Suomenkieltä puhutaan siellä vielä kymmenen (viiden nykyisen) peninkulman päässä merenrannasta, ja sitä paitsi on paljon suomalaisia hamaan Arkangeliin ja Novaja-Semliaan sekä samojedeihin saakka, josta kansasta kaikki suomalaiset ja lappalaiset ovat peräisin." — V. 1640 hän niinikään matkusteli pitemmältä, poiketen Inkerinmaallekin, missä hänen lankonsa kenraalikuvernööri Pentti Oxenstjerna ystävällisesti häntä kestitsi Narvassa. Sieltä hän sitten kiersi Käkisalmen ja Savonlinnan sekä Kuopion, Rautalammin ja Ruoveden kautta. Kaikilla näillä matkoilla, niin hän muistikirjassaan vakuuttaa, pitivät häntä asukkaat, sekä aatelisherrat ja sotaväki että myös papit, porvarit ja talonpojat, aina tervetulleena vieraana.

Kohta ensimäisellä retkellään huomasi Brahe "paljon epäjärjestystä kaikissa asioissa". Sitä hän rupesi nyt kaikin tavoin parantelemaan. Osaksi hän teki sen oman valtansa nojalla, osaksi, jos parannukset vaativat suurempia hankkeita ja perinpohjaisempia muutoksia, täytyi hänen pyytää niihin valtionholhoojain apua. Siksi hän lähetti v. 1638 hallitukselle lavean, merkillisen kertomuksen Suomen tilasta, joka näyttää, kuinka tarkka hän oli ollut huomaamaan maamme edut sekä puutteet ja keksimään apuneuvoja edellisten edistämiseksi, jälkimäisten poistamiseksi.

"Tämä maa", kirjoitti hän, "on niin suuri ja monin paikoin niin rikas, varsinkin on runsaasti kaloja sekä merenrannalla että myös sisämaan avarissa järvissä, että se siinä suhteessa voittaa melkein kaikki tunnetut maat. Hyödyllisiä metsiä on yltäkyllin, lintuja ja metsäneläimiä runsaasti, metallivuoria on myös alkanut tulla ilmi; jos Jumala sallisi sen vaurastua sellaiseen tilaan, mihin se ihmisjärjen arvion mukaan voisi nousta, niin se minun mielestäni olisi (sen suuresta, avarasta alasta puhumattakaan) moneen melkoiseen kuningaskuntaan Euroopassa verrattava."

"Kauppaliikkeelle", lisää hän edempänä, "on koko tämä Suomen suuriruhtinaanmaa jokiensa, salmiensa sekä järviensä puolesta niin sovelias kuin suinkin joku maa voi olla, vähällä vaivalla[23] voi päästä veneellä Porista Päijänteeseen, Päijänteestä Lapveteen (Saimaaseen), sieltä Lapinmaalle Kajaaninjärveen (Oulunjärveen) ja taas sivullepäin Käkisalmen lääniin. Näin voisi kuljettaa tavaroita sekä yhdelle että toiselle haaralle, ja tavaraa liikenisikin täältä paljon yli sen, mitä on tarvis tuottaa ulkomaalta. Jos vaan Jumala antaisi siunauksensa, että kaikki saataisiin säntilleen, niin ei mikään estäisi kaupunkien hyvää vaurastusta."

Yhtä tyytyväinen ei hän kuitenkaan ollut maan asukkaihin. Suuresti valittaa hän voutien sekä lainlukijain huolimattomuutta ja kelvottomuutta, niin ettei maaherroilla ole monta, jos yhtään, johon he voisivat luottaa.[24] "Ahkerasti haetaan parempia", lisää hän, "mutta harvoja löydetään. Jos tänne yliopisto saataisiin, niin kansa luultavasti edistyisi, ja varsinkin saataisiin soveliaampia lainlukijanaineksia." Papeista hän arvelee, että enin osa on sanankuulijoilleen vain pahentavana esimerkkinä, sillä elämässään he harjoittavat jos joitakin pahoja tapoja. Jumalanpalvelusta ja saarnaa pidetään kuitenkin ylimalkaan puhtaasti, paitsi Käkisalmen läänissä. Kansa riippuu sittenkin vielä paljon kiinni vanhoissa epäluuloissa ja taikauskossa.[25]

Tämän kuvauksen johdosta tekee Brahe suuren joukon tärkeitä parannusehdoituksia.

Luonnollisten kulkuneuvojen lisäksi hän tahtoi nyt vielä saattaa valmiiksi Eerikki Tuurenpoika Bjelken keskenjääneen työn, Saimaan kanavan. "Olen myös", sanoo hän, "katsellut tuota alotettua kaivantoa Lappeenrannassa, ja arvelen luultavaksi, että sen vähällä kustannuksella sekä vedentulvan vaaratta voisi saada laivoilla kuljettavaan kuntoon Viipuriin saakka. Vuoksikin", lisää hän, "näyttää minusta ikäänkuin se ei olisi luonnon luoma, vaan kaivettu, niin niskasta kuin myös alempana, missä koski käy."

Turkua Brahe ehdoitti laajennettavaksi, Viipuri piti uuden kaavan mukaan järjestettämän, Helsinki muutettaman Vantaanjoen suusta soveliaampaan paikkaan, ja useampia uusia kaupunkeja sekä kauppaloita perustettaman sisämaahan kaupan helpoitukseksi.

Hämeenlinnan ja Viipurin läänit (joista edelliseen myös kuului Uusimaa, jälkimäiseen Savo) olivat hänen mielestänsä liian avarat. Kansan oli syrjäisemmiltä kulmilta vaikea esittää valituksiansa maaherralle, ja tämän puolestaan oli mahdoton niin usein kiertää ympäri piirikuntaansa, että oikeus ja järjestys tulisi tyystin valvotuksi. Heidän piti siis kumpaisenkin saada apulaisensa. Samoin olivat useimmat sisämaan pitäjistäkin ylen suuret, ja sietäisivät siis jakamista.

Vouteja oli liian monta, eri miehiä samoilla seuduilla eri veronlajeja varten, niin että kun toinen juuri talosta läksi, toisen jo nähtiin tulevan, eikä kukaan heistä vähääkään sovittanut ajoaikaansa niin, että se talonpojalle olisi tuntunut helpoimmalta. Brahe ehdoitti senvuoksi, että kaikki saman seudun verot annettaisiin yhden voudin haltuun. Tälle sitten voitaisiin myöntää suurempi palkka, joten saataisiin kelvollisempia miehiä. Myöskin lainlukijain palkkaehdoista piti Brahe huolta lahjainoton estämiseksi; hänestä oli lähtenyt määräys heidän vakinaisesta palkastaankin, josta ennen on ollut puhe.

Samalla kun hän tahtoi vähentää voutien lukumäärää, hän ehdoitti toisen tarpeellisen parannuksen veronmaksutapaan nähden. Talonpoikien täytyi näet, paitsi maansa päätuotteita, vielä tuoda kaikellaista pientä tavaraakin, niinkuin turkiksia, lankaa, sukkia, kintaita y.m. kruunulle veroksi. Siitä johtui, että talonpojan pää meni ihan pyörälle eikä hän koskaan tiennyt, milloin kaikki oli suoritettu; vouti siis helposti sai tilaisuutta harjoittaa petosta. Sen estämiseksi veresti nyt Brahe ehdoituksen, jonka jo Bjelke oli tuonut esiin, että nimittäin verot vasta maksettaisiin ainoastaan rahassa, viljassa, voissa, kaloissa sekä tervassa.

Sotamiehenoton suhteen hän niinikään esitti uuden ehdotuksen. Me muistamme, miten kansa rekryyttiherrojen tullessa aina miehissä pakeni saloille. Ainoaksi avuksi tätä vastaan arveli Brahe, että kunkin maakunnan asukkaitten kanssa tehtäisiin sovinto vakinaisesta sotamiesmäärästä, jonka sitten kansa itse saisi keskenään hankkia sille soveliaimmalla tavalla.

"Suomalaisten päävirheitten (nimittäin huolimattomuuden, laiskuuden ja juoppouden) poistamiseksi niin hyvin käskyläisistä kuin käskynalaisista, sekä jumalisemman, säädyllisemmän, paremman elämän aikaansaamiseksi ei ole, lähinnä Jumalan siunausta, muuta kuin yksi keino — se on akatemian perustus." Näillä sanoilla lopettaa Brahe viimein kertomuksen, vielä kerran uudistaen ennen jo pari kertaa siinä lausutun tärkeimmän ehdotuksensa.

Hänen neuvonsa olivat niin viisaat, hänen arvonsa ja voimansa Tukholmassa sitä paitsi niin suuri, että hallitus varsin pienillä muutoksilla suostui kaikkeen, mitä hän oli ehdottanut. Brahe sai nyt siis yllin kyllin työtä yllämainittujen sekä vielä perästäpäin lisäksi keksittyjen parannusten toimeenpanosta. Saimaan kanavan kaivattamiseen hän tosin, luultavasti rahanpuutteen tähden, ei voinut ryhtyä; mutta ainakin perattiin ensi aluksi Varkauden ja Konnuksen kosket veneillä kuljettaviksi. Kaupungeita laajennettiin tai muutettiin ehdotuksen mukaan; uusia kauppaloita perustettiin sisämaahan. Läänejä ja pitäjiä jaettiin. Veronkoonti järjestettiin paremmalle kannalle. Sotamiesotto ruoduittain saatiin toimeen ensialuksi Savossa; muistikirjassansa kehuu Brahe saaneensa "jäykät savolaiset" suostumaan siihen, että aina kuusi taloa varustaisi yhden soturin. Yliopisto sekä koko joukko kouluja perustettiin. Useat tarpeelliset uudet virastot ja laitokset saivat muutenkin tänä aikana alkunsa. Ensimäiset maamittarit olivat jo vähää ennen Brahen tuloa saapuneet maahan. Nyt määrättiin erinäinen vuorimestari Suomea varten. Myös perustettiin v. 1638 postilaitos, ensin kuitenkin ainoastaan rantamaitten tarpeeksi. Tukholmasta kulki posti Turkuun, sieltä kahta eri tietä Viipuriin, nimittäin ylistä Hämeenlinnan kautta taikka merenrantaa myöten. Viipurista se pitkitti matkaansa toiselta puolen Käkisalmeen, toiselta Narvaan; Helsingistä vietiin kirjeet jaalalla Rääveliin. Pohjoiseen päin Turusta ulottui sen tie Ouluun saakka. Postimaksu oli eri suuruinen matkan pituutta myöten, esim. Turusta Helsinkiin 22,50 penniä, Viipuriin 45 p., Käkisalmeen 66,50 p. Pian postin perustamisen jälkeen saatiin myös vihdoin nuo jo kauan aikaa hankkeissa olleet kestikievarit asetetuiksi, v. 1638 kaupunkeihin ja 1649 maalle, jolla tavoin vapaa kyyditseminen loppui. Näin tehtiin kaikilla aloilla ahkerasti työtä Suomen vaurastuttamiseksi, kylvettiin uuden toivorikkaan tulevaisuuden siemeniä.

Vuonna 1640 loppui Brahen virka-aika; sillä 1634 vuoden hallitussääntö ei sallinut ilman uutta määräystä läänien ja valtakunnanosien hallitusmiesten kauemmin pysyä virassansa. Hän palasi Tukholmaan, missä hän valtaneuvostolle teki tiliä toimistansa. Sen kuultuansa lausui silloin neuvoskunnan esimies Aksel Oxenstjerna nämät merkilliset sanat: "Me olemme aina kuulleet, että jos vain Suomea hyvin hallittaisiin ja kaikki saataisiin siellä hyvään kuntoon, niin että pää, kädet ja jalat soveltuisivat yhteen, niin se maa vetäisi voimassa, varallisuudessa sekä väen paljoudessa Ruotsille vertoja."

Brahe tehtiin nyt valtadrotsetiksi eli oikeusministeriksi ja holhoushallituksen jäseneksi, joissa viroissa hänellä epäilemättä oli hyvin paljon työtä. Mutta sittenkin hän otti vielä pari, kolme vuotta edelleen sangen paljon osaa Suomen maan asioihin, melkein niinkuin hän yhä olisi ollut sen kenraalikuvernöörinä. Hän kirjoitteli tiheään käskykirjeitä kaikellaisille virkamiehille Suomessa, ja he puolestaan lähettivät hänelle kertomuksia toimistansa. Eikä aikaakaan, niin lähetettiinkin hän jälleen takaisin Suomen hallitsijaksi. Hän tuli Turkuun vähää ennen juhannusta 1648, jolloin läänin maaherra ja piispa, papisto ja yliopistokunta, pormestari ja koko raati sekä neljä lippukuntaa aseellisia porvareita oli häntä Auran rannalla juhlallisesti vastaanottamassa. Tällä kertaa oli Pohjanmaakin laskettu hänen hallituspiirinsä lisäksi; mutta sen sijaan oli Käkisalmen lääni siitä eroitettu ja yhdistetty Inkeriin. Brahe alkoi nyt taas tehdä pitkiä matkoja ympäri Suomea ja työskenteli väsymättömästi maamme hyväksi. Mutta tämä hänen virka-aikansa ei ole kuitenkaan jättänyt yhtä syviä jälkiä kuin ensimäinen. Jollemme ota lukuun muutamien uusien kaupunkien ja koulujen perustamista, oli hänen toimensa nyt pikemmin vain entisten laitosten menestymisen valvomista. Osaksi oli edellisellä kerralla jo laskettu pääperustus tärkeihin ja suuriin uudistuksiin, osaksi myös Kristiina kuningattaren tuhlaukset vaikuttivat vuosi vuodelta yhä pahemman puutteen kruunun varoissa. Surkeata on melkein jokaisesta kenraalikuvernöörin kirjeestä tältä ajalta lukea valituksia, miten vaikea on pitää voimassa kaikkia Suomen laitoksia, kun niiden kustantamiseksi aiotut talot ja pitäjät lahjoiteltiin aatelisherroille.

Tällä ajalla oli Brahe Turussa läsnä suuressa riemujuhlassa, jota tuomiokirkossa vietettiin suurilla menoilla kolmekymmenvuotisen sodan loppumisen johdosta. Olipa tosiaan syytäkin riemuita rauhasta, kun valtakunta nyt viimein satavuotisten melkein lakkaamattomien sotien jälkeen (vuodesta 1555) kerran sai huoahtaa. Mutta myös surullista juhlaa oli hänen pakko täällä viettää. Hänen rakas puolisonsa, joka noilla vaivalloisilla matkoillakin oli enimmiten seurannut hänen mukanaan, kuoli Turussa v. 1650. Hautajaiset tietysti olivat komeat; juhlavärssyjen parissa oli myös suomalaisia, jotka eräs kreivin suomalainen suosikki Eerikki Justander oli sepittänyt.

Samana vuonna tuli kruunun sotalaiva noutamaan Brahea Tukholmaan Kristiinan kruunaukseen, jossa hän yhdessä arkipiispan kanssa laski kruunun kuningattaren päähän. Sen jälkeen hän palasi Suomeen Pohjanlahden ympäri; mutta syksyllä 1651 hän läksi jälleen takaisin Ruotsiin, eikä enää sitten käynyt meidän maassamme. Osaksi tyhjyys vainajan jälkeen täällä pahemmin tuntui; osaksi Brahe ei joutanut olla poissa muista viroistansa. V. 1654 lakkautettiin sitä paitsi kruunun varojen rappiotilan tähden kenraalikuvernöörinvirka.

Drotsetina oli kuitenkin Brahella yhä edelleen Suomenkin oikeusasiain ylimäinen hoito. Vielä lähemmin kiinnitti häntä meidän maahan hänelle jo v. 1646 uskottu Turun yliopiston kanslerin virka. Tässä hän elämänsä loppuun saakka osoitti hellintä huolta ja tarkinta valppautta, auttaen Auran akatemiaa mahtavalla puoltosanallaan, jos sen hyväksi oli kruununvaroja tarpeen, nuhdellen keskenään riitaisia professoreita ja käskien heitä yhteisen yliopistonsa kunnian tähden sovintoon, suojellen niitä opettajia tai oppilaita, jotka turhien syitten tähden joutuivat vainonalaisiksi, sekä kehoitellen kaikellaisten tieteellisten teosten valmistamista ja painattamista. Vaan kaikkia noita ulkonaisia siteitä vahvempi oli ja sinä pysyi kuitenkin Brahen harras rakkaus meidän maahamme ja meidän kansaamme. Ne olivat hänellä aina mielessä, aina kielellä. Usein kuultiin hänen niin hyvin Ruotsin herroille kuin myös ulkomaalaisille ylistäen puhuvan niistä. V. 1654 esim. hän Whitelockelle, joka Englannin protektorin, Cromwellin, lähettiläänä kävi Tukholmassa, kehui Suomenmaan suuruutta, jonka hän sanoi vetävän vertoja Ranskalle, ja sen viljan sekä kaikellaisten muiden kauppatavaroiden rikkautta. Kansaa siinä tosin ei ollut niin paljon kuin Ranskassa, mutta kuitenkin runsaasti.

Sopisipa melkein sanoa, että hän täällä oli ikäänkuin suomalaistunut, tullut "suomikiihkoiseksi". Hän ei huolehtinut näet vain suomalaisten ulkonaisesta vaurastumisesta ja sivistymisestä yleensä, vaan hän harrasti myös erityisesti meidän kansallisuutemme luonnollista varttumista ja meidän kielemme edistymistä. Jo ensi kirjeessään valtionholhoojille, jossa hän otti yliopiston sekä koulujen perustamisen puheeksi, esitti hän pääsyynä sen, että ainoastaan tällä keinolla "voidaan itse tästä kansasta nostattaa hengellisiin sekä muihin virkoihin kelvollisia miehiä". Käytännössäkin hän sitten, milloin vain oli mahdollista, koki saada virkoihin maan omia lapsia tai ainakin maahan jo tutustuneita. Miten hän siinä kohdin menetteli yliopistovirkojen suhteen, saamme toisessa luvussa nähdä; mainittakoon tässä nyt pari esimerkkiä toiselta alalta. V. 1642 hän moitti sitä, että ruotsalainen mies oli tullut lainlukijaksi Käkisalmen lääniin, ja käski vaihtaa hänet sellaiseen, joka osaisi kieltä ja tuntisi tavat. Samana vuonna hän myös muistutti Viipurin läänin kuvernööriä lääninsihteerin vaalissa pitämään silmällä sitä, että viransaaja osaisi molempia kieliä. Suuresti hän niinikään harrasti suomenkielen viljelystä, tutkimista sekä käyttämistä kaikilla aloilla. Tarpeellisten varojen hankkimisessa raamatun suomennosta varten hänellä oli paljon ansiota. Rothovius, kiittäessään häntä siitä, kirjoitti: "Me näemme tästä taas suureksi iloksemme, miten te, kreivillinen armo, aina pidätte huolta tämän kansan edusta." Mainittu jo on, että sota-artikkelien suomentaja Speitz sai Brahelta kehoituksen julkaista teostansa. Myöhemmin asetusten suomentajaksi määrätty Justander oli kreivin erinomaisessa suosiossa, jonka johdosta voi olettaa, että koko virka oli Brahen hankkima. Eskeli Petraeus suomalaisen kielioppinsa esipuheessa niinikään sanoo sepittäneensä sen kirjan hänen kehoituksestaan; "sillä te, kreivillinen armo", lisää hän, "pidätte aina huolta siitä, että yhteinen etu edistyisi, alamaiset tulisivat onnellisiksi ja tämän maan kieli mainioksi". — Samaa mieltä osoitti Brahe vielä v. 1666. Piispa Gezelius oli kirjoittanut hänelle ja arvellut tarpeelliseksi saada Turun yliopistoon jonkun saksalaisen professoriksi, joka varsinaisen tieteensä ohella voisi kieltänsä opettaa. Sillä nuoret aateliset ylioppilaat olisivat olleet hyvin halukkaita saksaa oppimaan, ja niille papeille, jotka suomalaisten rykmenttien kanssa majailivat Viron- ja Liivinmaalla, oli se vallan välttämätöntä. Brahe suostui siihen, mutta kuitenkin muistutti, ettei virkojen antamisella ulkomaalaisille olisi ylimalkaan hyvä masentaa maan omien lasten mieltä, jotka siinä tapauksessa saattaisivat kokonaan luopua tieteellisistä harjoituksista, koska heillä ei kuitenkaan ollut niistä toivoa. Eikä hän myöskään sanonut pitävänsä saksankielen perinpohjaista taitoa Suomessa niin tuiki tarpeellisena; päinvastoin olisi paljoa parempi, jos piispa voisi saada Suomessa asuvat saksalaiset ja ruotsalaiset suomea oppimaan, "jolla on sangen miellyttävä elegantia dictionum (puheenparsien sievyys)", ja muukalaisten taivuttaminen siihen olisi "meidän maakunnillemme kunniaksi". — Paria vuotta myöhemmin, v. 1669, hän samaten valtaneuvoskunnassa lausui sen mielipiteen, "ettei olisi hyödytöntä, vaikka meidän nuori kuninkaamme myös saisi oppia suomenkieltä".