SUOMEN SISÄLLINEN TILA KUSTAA AADOLFIN JA KRISTIINAN AIKANA.[1] (continued 3)

Mutta tämä kaikki oli kuitenkin ainoastaan alkua. Kristiinan hallitessa vasta paisui aatelisvalta tulvaksi, joka kuohahti kaikkien rajojen yli ja uhkasi kokonaan hukuttaa muiden säätyjen itsenäisyyden. Kristiina laajensi vielä Kustaa Aadolfin suomia aatelis-etuoikeuksia, vaikka Oxenstjerna varoitti, sanoen niiden pikemmin sietävän vähennystä. Muun muassa vapautettiin nyt vapauspeninkulman ulkopuolellakin olevat alustalaiset kaikesta rasituksesta. Erittäin lisättiin kuningattaren kruunauksessa suuresti etuoikeuksia. Kreiville annettiin nyt yksinomainen valta panna toimeen hovioikeuden tuomiot sellaisissa asioissa, jotka hänen kreivikuntansa tuomarin alta olivat tulleet vedotuiksi; täten tietysti nämät tuomiot, jos ne olivat kreiville vastenmieliset, jäivät toimeenpanematta. Myös suotiin kreivin perustamille kaupungeille kymmenvuotinen veronvapaus, jonka ajan kuluttua kreivin piti saada puolet porttitullista. Tullimiehiksi, samoin kuin muutenkin voudeiksi, tuomareiksi y.m. piti kreivin saada asettaa ketä tahtoi.

Vielä turmiollisempaa oli, että Kristiina aivan hillittömästi ja järjettömästi jatkoi kruunun- sekä verotalojen myömistä ja lahjoittamista. Kustaa Aadolf oli myönyt noin 1,000 manttaalia (joiden vuotuinen vero oli 26,000 hopeatalaria), valtionholhoojat n. 2,000 manttaalia (vero 60,000 tal.) — Kristiina möi enemmän kuin 4,000 manttaalia (vero 120,000 tal.). Vielä hurjemmin jakeli hän lahjoitusmaita kelle hyvänsä, ansioita paljon kysymättä. Kustaa Aadolfin lahjoittamien talojen veron summa oli ollut 190,000 tal., holhoushallituksen aikuisten lahjojen 69,000 — Kristiina tuhlasi 560,000 talarin arvosta veroa. Täten karttui nyt rälssimaitten ala lyhyessä ajassa entiseen verraten kolmenkertaiseksi.

Suuri osa Kristiinan lahjoituksista tuli osaksi niille monille, jotka hän itse koroitti aatelis-, vapaaherran- ja kreivinarvoon. Ennen häntä oli Ruotsissa ja Suomessa ollut 321 alhaisempaa aatelissukua — hän loi lisään 363 uutta. Suomessa oli ollut vain yksi kreivikunta, kolme vapaaherrakuntaa — hän lisäsi kahdeksan kreivin, kaksikymmentäyksi vapaaherran aluetta. Hänen hallituksensa lopulla oli koko Käkisalmen lääni poislahjoitettu; samoin myös melkein koko Pohjanmaa, huolimatta tuosta vanhasta sananparresta: ettei siellä aateli viihdy enempää kuin ravutkaan. Turun läänistä oli vain 1/3, muista lääneistä tuskin puoli enää välittömästi kruunun omana. Suomen maaverosta oli 1/3, siis kolmas osa kaikista meidän maasta tulevista kruunun saatavista aatelin käsissä.

Suurin kreivikunta oli Vasaborg-niminen, joka sisälsi 878 taloa Uudenkaupungin ympäristöllä. Paitsi tätä oli Turun läänissä myös Porin kreivikunta (362 t.); Uudellamaalla Raaseporin (722 t.); Pohjanmaalla Korsholman (413 t. Vaasan seudulla) ja Karleborgin (285 t. Uudesta-Kaarlepyystä alkain itäänpäin); Käkisalmen läänissä Salmin (Laatokan rantamaan koko koilliskulma), Sortavalan, Nyborgin (Parikkala sekä Uukuniemi) ja Kronoborgin (Kurkijoki). Avarin vapaaherrakunnista, niinkuin kaikista lahjoitusmaista Suomessa, oli Brahen Kajaani. Muuten oli niitä Turun läänissä kuusi, joista suurimmat Kemiön (298 mantt.), Korpon, Loimaan ja Lempäälän; Uudellamaalla Elimäen (301 tal.); Viipurin läänissä Koiviston; Pohjanmaalla kymmenen, joista mainittavat Närpiön, Laihian, Kokkolan, Ikalaborgin (Kalajoella), Limingan ja Iin; Käkisalmen läänissä Liperin, Tohmajärven, Kiteen, Pyhäjärven ja Örneholmin (Raudulla).[38] Lisäksi tuli vielä ääretön joukko tavallisille aatelismiehille annettuja lahjoitusmaita, joista sangen moni avaruutensa sekä verojensa suhteen veti vertoja kreivi- ja vapaaherrakunnille.

Useitten herrojen tulot näistä tiluksistaan olivat oikein ruhtinaalliset. Kuinka suuret kreivi Brahen vuositulot hänen suomenpuolisista tiluksistaan olivat, on jo kerrottu. Kustaa Aadolfin avioton poika sai Vasaborgin kreivikunnasta melkein 60,000 nykyistä Suomen markkaa vuosittain, Aksel Oxenstjerna Kemiön vapaaherrakunnasta n. 25,700, Leijonhufvudit Raaseporista n. 19,000, erään Rosenstjernan perilliset lahjoitusmaistaan Muolassa, Uudellakirkolla sekä Kivennavalla melkein 38,000 m. Useimmista muista kreivikunnista oli vähintänsä 21,000 markkaa tuloa, vapaaherrakunnista viisi-, seitsemän-, yhdeksäntuhatta. Muistettava on, että hyvin monella noista herroista samalla oli koko joukko alusmaita Ruotsissa, Virossa sekä Liivinmaalla. Paitsi sitä olivat todelliset tulot tavallisesti vähintänsä kahta vertaa suuremmat kuin mitä kruunun verokirja osoitti, josta yllä luetellut summat ovat otetut. Kajaanin läänin vero esim. on kruunun kirjoissa arvattu ainoastaan n. 5,000:ksi markaksi, tulot Brahen tiluksista Paraisten pitäjässä 3,200:ksi, mutta kreivin omissa tilikirjoissa 12,250:ksi ja 5,100:ksi. Laskekaamme nyt vielä lisäksi ne suuret kruununpalkat, joita useat heistä saivat mikä missäkin korkeassa virassa. Valtionholhoojilla esim. oli 63,000 markkaa vuodessa, muilla valtaneuvoksilla 21,000 sekä vielä sama verta ruokarahaa pitoja varten. Suomen kenraalikuvernöörinä oli Brahella, paitsi valtaneuvospalkkaansa, vielä 10,500 Suomen markkaa. Eversteillä Suomen rykmenteissä oli enemmän kuin 5,000 mk. Monella oli varsinaisen virkansa ohella myös saatavat jostain laamanni- tai kihlakunnasta, vaikkei hänellä itsellään ollut tuomarinvirasta mitään vaivaa. Niin esim. oli Turun hovioikeuden presidentillä Kurckilla Länsigötinmaan laamannina 3,000 tynnyriä viljaa. V. 1638 tuotti Pohjois-Suomen laamannikunta valtaneuvos Skyttelle 2,471 mk, etelä-suomalainen amiraali Klaus Flemingille n. 4,500 mk, karjalainen K. Bondelle melkein 8,000 mk. Suuria rikkauksia olivat myös kaikki senaikuisissa voitollisissa sodissa käyneet päälliköt koonneet itselleen ryöstösaaliilla sekä polttolunnailla. Kertokaamme nyt lopulta kaikki tässä luetellut summat kolmella, koska silloiset elintarpeitten hinnat olivat noin kolme vertaa huokeammat kuin tätä nykyä — silloin vasta voimme saada täyden käsityksen sen ajan korkeitten herrojen summattomista tuloista.

Nämät äkisti saadut rikkaudet muuttivat keskipaikoilla vuosisataa Ruotsin vallan aatelin elämän ja tavat perinjuurin. Entisen yksinkertaisuuden, koristelemattomuuden sijaan tuli nyt mitä ylellisin prameus. Korkeat herrat rakensivat itselleen uhkeita kivikartanoita kaariportteineen, torneineen niin hyvin asuintiluksilleen kuin myös suurempiin kaupunkeihin, varsinkin Tukholmaan. Sisältä ne koristettiin kalleilla huonekaluilla sekä ulkomaan mestarien maalauksilla. Maakartanoiden ympäristö laitettiin komeiksi puutarhoiksi ja kukkasmaiksi ansareineen, suihkukaivoineen, marmoripatsaineen. Näissä palatseissa vietettiin loistavaa elämää, tuhlattiin äärettömiä summia kaikellaisiin juhlapitoihin. Samassa kuitenkin myös moni herra, se tulee heidän kunniakseen tunnustaa, edisti yliopistoja ja kouluja, koristeli kirkkoja sekä auttoi muita yleishyödyllisiä laitoksia ruhtinaallisen anteliaasti. Alhaisemman aatelin varat tietysti eivät tämmöiseen ylenmääräiseen komeuteen riittäneet. He asuivat enimmiten puisissa turvekattoisissa kartanoissa, pieni puutarha ympärillään; mutta puvussa, ruuassa sekä pöytäastiain kalleudessa koettelivat hekin, niin paljon kuin mahdollista, noudattaa ylhäisempien esimerkkiä. Yhdessä suhteessa kumminkaan ei sopinut heitä suinkaan arvostella heitä halvemmiksi ja se oli — kopeudessa.

Yhteistä koko aatelille oli silloin rajaton ylpeys; nekin, jotka juuri ikään olivat koroitetut aatelissäätyyn, pöyhkeilivät kaikin voimin, jotta heidän äskeinen alhaisempi säätynsä muka sitä pikemmin unhottuisi. Samasta tunteesta johtui, etteivät he nyt tyytyneet vanhan aatelin tapaisiin koruttomiin, yksinkertaisiin nimiin, vaan keksivät itselleen mitä koreimmat, komeimmat, niinkuin Gyllengranat, Silfversparre ja Rosenstjerna y.m. täynnä kultaa, hopeaa, tähtiä sekä muita loistoaineita. Aatelittomia kohdellessaan olivat aateliset röyhkeät siinä määrin, että meidän on vaikea sitä todeksi uskoa. Aatelin etuoikeuskirjassa oli nimenomaan säätty, että aatelisneidon, joka meni aatelittomalle miehelle vaimoksi, piti menettää perintöoikeutensa sukunsa tiluksiin. Ei hän myöskään koskaan päässyt aatelisten sukulaistensa häihin taikka ristiäisiin, ja jos hänen joskus armosta sallittiinkin tulla tavallisiin pitoihin, istutettiin hän ainakin alimmaiselle sijalle. Samoin myös, jos aatelisherra oli nainut aatelittoman neidon, ei tullut lapsille aatelisarvoa eikä perintöoikeutta muuten kuin erinäisen kuninkaallisen armokirjan kautta. Tämmöisiä avioliittoja ei katsottu juuri paljon paremmiksi luvatonta yhtymistä. Turussa esim. vuosisadan toisella puoliskolla mieltyi hovioikeuden presidentin, vapaaherra Creutzin poika piispa Gezeliuksen tyttäreen, ja huhu levisi ympäri kaupunkia, että hän aikoi naida tytön. Tästäkö vasta nuoren junkkarin korkeassa kodissa hätä nousi! Sisaret, tavatessaan kadulla piispan neitosia, käänsivät pois päänsä eivätkä olleet heitä näkevinään; isä palkkasi erään papin piispan perhettä häpäisemään. Ja eräänä pyhänä mainittiin kirkossa, kuudetta käskyä selitettäessä, miten muutamat tässä kaupungissa hävyttömästi rikkovat tätä käskyä vastaan, koreillen vastoin säätynsä tapaa silkissä ja sametissa, ja pyydellen korkeasukuisia nuorukaisia pauloihinsa. — Samallaista röyhkeyttä ilmeni kaikessa muussakin. Moni korkea aatelisherra esim. piti itseänsä varten kotipappia; sillä olisihan hänen yhteisessä jumalanpalveluksessa täytynyt istua saman katoksen alla maamoukkien sekä poroporvarien kanssa. Osaksi aatelittomat säädyt imartelevalla käytöksellään tekivät myös itsensä tähän syypäiksi. Mainittu jo on, kuinka Turun yliopiston konsistori useamman kerran pyysi jotakuta presidentti Kurckin nuorta poikaa kunniarehtorikseen. yliopiston juhlissa annettiin ylioppilaina oleville kreivien ja vapaaherrojen pojille etusija ennen professoreitakin. Ja pitipä kerta eräs meidän ensimäisistä professoreistamme, Alanus nimeltään, julkisen väitöksen, jossa hän vakuutti aatelisarvon olevan Jumalan säätämän, ja aatelislapset luodut jalommasta, paremmasta aineesta kuin muut ihmiset.

Muutamissa ylemmissä aatelissuvuissa Suomessa olivat jo tämän vuosisadan alkupuolella oppi ja sivistys nousseet sangen korkealle sen johdosta, että nuorukaiset, saatuansa hyvän perustuksen taitavien kotiopettajien johdolla, matkustelivat ja oleskelivat useita vuosia ulkomailla. Eevert Horn esim. osasi useampia vieraita kieliä ja kirjoitti kirjeitänsä sekä neuvojansa hyvin usein latinaksi, ranskaksi tai saksaksi. Saksaa Kustaa Hornkin kirjeissään paljon viljeli. Edellinen näistä veljeksistä harrasti myös historiaa ja tallensi Kankaisten kartanoon suuren, keräämänsä historiallisten asiapaperien kokoelman. Juhana Kurckin tieteellisistä harrastuksista, erittäin historiallisista, on jo ennen ollut puhe. Klaus Hermaninpoika Fleming, mainion kaimansa, marskin, aikalainen, kirjoitti latinaksi historian tapauksista Suomessa 16:nnen vuosisadan lopulla. Hänen poikansa Klaus, josta pian tulee enemmän puhetta, oli hyvin perehtynyt Rooman klassilliseen kirjallisuuteen; sen todistaa eräs Horatiuksen värssy, jonka hän lohdutuksekseen kirjoitti asiapaperin reunaan, kun perätön kanne oli tullut häntä vastaan nostetuksi. Kristiinan loppuaikoina alettiin kuitenkin valittaa, että ylellinen elämä oli veltostuttanut korkeammat suvut, niin että nuoret herrat eivät enää paljon huolineet tosiopista, tositoimista, vaan pääasiallisesti ainoastaan huvittelivat, harjoitellen tanssia, miekkailua sekä metsästystä. Alhaisempi aateli puolestaan ei ollut opissa ja sivistyksessä aina edes aatelittoman keskisäädyn vertainen. He olivat muka liika hyvät lähettämään poikansa kouluun samoille penkeille kaikellaisten halpasäätyisten kanssa; vaan kotiopettajan pitämiseen sekä ulkomaan matkoihin ei ollut varoja. Käytöksessä ja tavoissa ilmeni senvuoksi — ainakin täällä Suomessa — usein ilettävää raakuutta ja siveettömyyttä. V. 1642 esim. Niilo Boijen tytär oli kirkon luukammiosta salaa ottanut lapsen ruumiin — aviottomien lasten ruumiit pantiin sinne hautaamatta tallelle. Tämän ruumiin hän vei erään räätälin mökin edustalle; hän oli näet räätälin vaimolle suuttunut ja tahtoi siten saattaa tätä epäluuloon lapsenmurhasta. — V. 1658 eversti Antti Munckin rouva oli ottanut, miehen ollessa poissa linnoissa ja leireissä, rakastajikseen milloin kartanon kalamiehen, milloin räätälin, milloin tallirengin. Tappelut olivat aatelisherrojen kesken hyvin tavallisia, joskus murhiakin tapahtui. Luvussa Rothoviuksesta on jo semmoinen tapaus tullut kerrotuksi, jolloin kaksi aatelismiestä riitaantuessansa rupesivat itse kirkossa miekkasille. V. 1634 sai maaherra Ernesti Creutz surmansa aatelismiehen Pietari Dufvan kädestä. Tämä Dufva oli muutenkin hurja, jumalaton mies, jolla oli kuusi aviotonta lasta. Kuinka hän vältti kuolemanrangaistuksen murhateostansa, siitä ei ole tietoa, mutta kuoltuansa v. 1647 hänet haudattiin "ketunkuoppaan", samaan paikkaan, missä hänen nuorena kuolleet lapsensakin jo olivat saaneet sijansa. — Sten Tavast, samainen, jonka väkivaltaisuudesta jo ennen on ollut puhetta,[39] tappoi sittemmin kornetti Bosinin ja mestattiin senvuoksi v. 1644. Koska tämmöisiä tekoja herrojenkin kesken tapahtui, voi arvata, miten rasittava ja vaarallinen heidän väkivaltaisuutensa, kun siihen liittyi vielä röyhkeys alhaisempia vastaan, oli aatelittomille säädyille. Niinpä esim. v. 1650 herra Jaakko Spåre Janakkalassa suuttui silmittömästi siitä, että kirkkoherra Mattias Laurinpoika oli seurakuntalaistensa tapoja saarnassaan moittinut. Vimmoissaan hän jumalanpalveluksen jälkeen kävi seisomaan kirkon pääovelle, paljastettu miekka kädessään, odotellen kirkkoherran tuloa. Mutta kun tämä, luultavasti siitä tiedon saatuansa, oli toista tietä mennyt ulos, pisti Spåre kumminkin kirkkoherran seitsemäntoistavuotiaan pojan kuoliaaksi. Asia vedettiin hovioikeuteen, mutta Spåre osasi ystävien kautta hankkia itselleen turvakirjeen kuningattarelta. Nyt ratsasti hän seuraavana pyhänä kirkolle ja tepastelutti siellä kirkonmäellä hevostansa kirkkoherran kiusaksi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Piti, piti! eipä olekaan niin suurta lukua mokoman papinpennun surmasta!"

Vielä pahemmassa ahdistuksessa kuin verraten itsenäiset papit ja muut virkamiehet olivat tietysti talonpojat, erittäinkin uudet alustalaisparat. Mainittakoon tässä vain muutamia esimerkkejä, jotka ovat otetut yhtenä ainoana vuonna 1655 esiintuoduista valituksista. Syynä oli tavallisesti nytkin sama kuin Kustaa Aadolfin hallituksen alussa, että herrat tahtoivat pakoittaa heidän alusmaillansa asuvia talonpoikia luopumaan omistusoikeudestaan verotaloihin. Siinä tarkoituksessa majuri Pistolehjelm Akaalla määräsi talonpojillensa kauhean suuria veroja, ja kun se ei auttanut, oli hän ruvennut tekemään kaikellaista väkivaltaa. Erään uppiniskaisen talonpojan hän ripusti koko vuorokaudeksi käsiraudoista riippumaan. Kornetti Stjernkors Orivedellä oli piessyt erästä talonisäntää, raiskannut emännän ja sitten ajanut molemmat pois heidän kotitalostansa. — Herra Simo Skraggenskjöld Äyräpäässä oli väkivallalla ryöstänyt talonpoikiensa tavarat ja sitten ajanut ne pois tyhjistä tuvistansa. — Korkea aateli ei nyt enää itse tehnyt tämmöisiä ilkitöitä; mutta heidän voutinsa, herran poissaollessa, eivät olleet suinkaan paremmat kuin ylläkuvatut pienet herrat. Jopa alkoi kuulua ääniä, jotka suoraan vaativat talonpoikien orjuuttamista; niinhän muka oli muissa Euroopan mannermaan valtakunnissa — miksikä siis Ruotsin vallan piti olla poikkeuksena? Muutamin paikoin tehtiinkin jo alku sillä, että herrat tahtoivat estää alustalaisiansa muualle muuttamasta; mutta tätä laittomuutta hallitus vastusti kumminkin aina ankarasti. Sortoa sitä vastoin oli vaikeampi estää, sillä hovioikeuden oli mahdoton valvoa tilaa kreivikunnissa, ja lain voima muuallakin oli taas suuresti heikontunut.

Niinkuin tästä näkyy, oli aatelisvallalla tosin muutamia hyviä puolia, mutta pahat puolet voittivat suuresti. Ja mitä Suomeen tulee, on huomattava, että meidän maamme edellisistä sai sangen vähän nauttia, mutta jälkimäisiä sitä vastoin runsaassa määrin osaksensa. Useimmat lahjoitusmaitten isännistä näet olivat maallemme kokonaan vieraita, Ruotsissa asuvia. Suomen omia miehiä oli kreiveistä vain kolme: Porin (Horn), Nyborgin (Wittenberg) sekä Karleborgin (Tott), tai neljä, jos nimittäin Raaseporin Leijonhufvudit, jotka eivät juuri Suomen asioihin olleet osaa ottaneet, tahtoo lukea mukaan. Vielä vähemmän oli suomalaisia vapaaherrojen parissa, nimittäin ainoastaan: Joensuun (Hornien toinen haara), Loimaan (Wittenberg), Kokemäen (Forbus), Lempäälän (Kurck), Elimäen (Wrede) ja Liperin (Fleming). Mutta näistä Suomenkin korkeammista suvuista useimmat tähän aikaan muuttivat Ruotsiin, ja jos monessa vielä parin miespolven ajalla säilyikin hiukan rakkautta alkuperäiseen kotimaahansa, tuli kuitenkin heidän vaikutuksensa ja rikkautensa melkein yksistään Ruotsin osaksi. Suomen rahvas sai kärsiä aatelisvoutien kiskomisia ja ryöstämisiä; se sai otsansa hiessä haalia kokoon veroja herroillensa. Mutta ne verot, samoinkuin myös enin osa Suomen tuomarinvirkojen tuloista, menivät pois Pohjanlahden taakse. Niillä rakennettiin siellä komeita palatseja ja elettiin ruhtinaiksi; Suomen osaksi siroitettiin ani harvoin vain joku murunen rikkaan pöydästä. Hyvin vähän tiedämme mainita anteliaisuudesta, jota lahjoitusmaitten isännät olisivat osoittaneet meidän yliopistollemme ja kouluillemme. Stålhandsken leski lahjoitti Turun akatemiaan sen kirjaston, jonka hänen miehensä oli Tanskan sodassa saanut. Niin myös Kustaa Hornin leski jätti vaatimatta yliopistolta sitä velkaa, joka häneltä oli otettu yliopiston palaneen kartanon uudestirakentamiseksi. Mutta sama leski taas, samoinkuin muuten vainaja itsekin, antoi kreivikunnassaan olevan Porin trivialikoulun rappeutua, koska ei sanonut enää jaksavansa sitä kustantaa sen jälkeen kuin kuningas Kaarle X oli ottanut osan lahjoitusmaista takaisin. Ei tiedetä ainoatakaan esimerkkiä siitä, että joku aatelisherra olisi tänä aikana kustantanut köyhien suomalaisten nuorukaisten opintomatkoja ulkomaille, niinkuin Ruotsissa oli tavallista. Kirkkomme yksin vain saivat runsaammalla kädellä osaa Suomen lahjoitusmaitten rikkauksista. — Eipä edes tullut maallemme osaksi paljon siitä loistosta, jonka korkeamman aatelin elämä tähän aikaan loi ympärillensä, siitä vilkkaammasta kauppa- ja käsiteollisuusliikkeestä, jonka se herätti. Suomessa on kaikkiaan kaksi suurempaa aateliskartanoa muistona tältä aatelimme kukoistusajalta. Ne ovat kolmikertaiset kartanot Louhisaaressa (Flemingin) Ahlaisten kappelissa ja Sarvilahdellla (Creutzin) Pernajan pitäjässä. Mutta mitäs ovat nekin, verrattuina niihin komeihin, koreihin linnoihin, jotka samalla ajalla kohosivat Ruotsissa? Ja aatelimme poismuuton vahingollista vaikutusta kauppaliikkeeseen todistaa taas meille epäilemätön vierasmies, Pietari Brahe. Hän valitti jo v. 1638, että tuontikauppa Turussa oli varsin huono siitä syystä, että maan korkeat herrat enimmiten eivät olleet kotona, vaan Saksan sodassa tai muualla kruunun palveluksessa. Mikä silloin vielä oli ajallinen haitta, se tuli sitten ainaiseksi.

Aateli tosin ei harjoittanut yhtä julmaa sortoa ja väkivaltaa kuin ennen vuosisadan alussa. Sen verran vaikutti toki Turun hovioikeus. Mutta sen sijaan oli nyt aatelisvallan rasitus tullut monta, monta vertaa yleisemmäksi ja sen kautta tuntuvammaksi. Siihen lisäksi tuli, että koko maan mehu vuosi pois meidän maastamme kaukana asuville herroille. Jollei siis Kristiinan hullujen tuhlausten jälkeen olisi vielä ennen sen vuosisadan loppua alkanut Kaarle XI:nnen ankara ja perinpohjainen lahjoitusmaitten peruutus, niin olisi Suomi iäksi vaipunut Irlannin tapaiseen kurjuuteen.

19. Klaus ja Henrik Fleming.

Näissä kertomuksissa on jo ollut puhe useista etevistä Suomenmaan aatelisherroista Kustaa Aadolfin sekä Kristiinan aikoina. Me olemme likemmin tutustuneet Kustaa Horniin sekä useihin muihin sotureihin, niin myös Juhana Kurckiin. Näiden lisäksi tulee vielä kahden miehen elämäkerrat, joista toinen hyvinkin oli yllämainittujen vertainen, toinen, jos kohta vähemmän ansiokas, kuitenkin antaa sangen valaisevan kuvan sen ajan aateliston elosta ja olosta.

Mainion marski Klaus Flemingin suku, niinkuin me tiedämme, oli loppunut hänen onnettomaan poikaansa, Juhanaan. Mutta toinen, nuorempi haara rehoitti yhä edelleen. Kuuluisin näistä Flemingeistä oli nyt taas Klaus nimeltänsä. Hän oli syntynyt 1592 Louhisaaren kartanossa Askaisten kappelissa likellä Turkua. Hänen isänsä, Lauri Fleming, aikoinaan Savonlinnan maaherra, oli kuollut aikaiseen; mutta äiti, Anna Horn, piti tarkan huolen pojan kasvatuksesta. Useita vuosia oltuaan ulkomaan opistoissa, tuli Klaus Fleming takaisin v. 1612 ja meni heti Venäjälle, Eevert Hornin johdolla taistelevaan armeijaan. V. 1614 hän tuli siellä Uplannin ratsumieslippukunnan ratsumestariksi. Mutta v. 1619 hänet jo muutettiin toiselle alalle; hän määrättiin näet ala-amiraaliksi, josta paikasta hän 10 vuotta myöhemmin kohosi amiraaliksi. Hän rupesi siis siinä asiassa astumaan kuuluisan kaimansa teitä. Tässä virassaan hän oli johtavana sieluna meriasiain virastossa, vaikka sen nimellisenä ylipäällikkönä oli valta-amiraali Gyllenhjelm. Ruotsin vallan sotalaivasto oli Kustaa Aadolfin hallituksen alussa ollut aivan rappiolla; se piti luoda melkein uudestaan, ja siihen toimeen ryhtyi Fleming suurella innolla. Suurempia laivoja rakennettiin kruunun kustannuksella koko joukko;[40] vanhat korjattiin tai myötiin. Täten oli Kustaa Aadolfin aikoessa Saksan sotaan neljättäkymmentä alusta valmiina häntä sekä hänen sotureitansa varten. Muutamia vuosia myöhemmin, v. 1636, tarkastettiin laivaston tilaa hallituksen käskystä, ja siinä toimessa olleet valtaneuvokset ilmaisivat sitten kertomuksessansa ihmetyksensä sen johdosta, miten täsmällensä ja perinpohjin amiraali Fleming oli osannut johtaa laivojen rakennusta. Enemmän vielä kuin suurten sotalaivojen rakentamista harrasti Fleming pienempien saaristohaaksien hankkimista. Hän saatti taas voimaan vanhan säädännön, jonka mukaan merenrantalaisten tulisi, paitsi merimiehiä, hankkia lotjia kruunun palvelukseen. Näitä tämmöisiä oli v. 1643 jo karttunut sataviisikymmentä; jokaisessa oli yksi kanuuna.

Tämä oli kuitenkin vaan yksi puoli Flemingin monihaaraista toimintaa. Kustaa Aadolf oli Saksaan lähtiessään uskonut valtion raha-asioiden hoidon langollensa, pfalzkreivi Juhana Kasimirille; mutta kun tämä tunsi sangen vaillinaisesti sekä ruotsinkieltä että sen lakia, annettiin hänelle Klaus Fleming apulaiseksi. Kuninkaan kuoltua erotettiin pfalzkreivi siitä virasta, jota Fleming nyt vähän aikaa sai yksin hoitaa holhoushallituksen jäsenenä. Kun sitten holhoushallitus v. 1634 asetettiin vakinaiselle kannalle, saivat Klaus Fleming sekä Gabriel Oxenstjerna yhtä monta ääntä valtiorahastonhoitajan vaalissa. Se tuli jälkimäiselle osaksi, jolle Aksel Oxenstjerna oli antanut äänensä; mutta useat valtaneuvokset vakuuttivat perästäpäin julkisesti, että hekin olisivat antaneet Flemingille äänensä, jollei hän meriasiain virastossa olisi niin välttämättömän tarpeellinen. Myöhemminkin kysyttiin kuitenkin aina Flemingin neuvoa tärkeämmissä raha-asioissa.

V. 1637 oli puhe kauppa- ja meriliikkeen asettamisesta erinäisen kauppakollegion hoitoon; silloin aiottiin taas Klaus Flemingiä sen ylijohtajaksi. Koko hankkeesta ei tullut vielä silloin mitään; mutta Fleming ilmankin jo edisti hyvin hartaasti Ruotsinvallan kauppaa, teollisuutta ja merenkulkua, erittäinkin viimeksimainittua, joka olikin hänen varsinaista virkatointansa lähimpänä. Hänellä oli näissä asioissa enimmäkseen samat mielipiteet kuin Aksel Oxenstjernalla; tavallisesti mietiskelivät ja keskustelivat he ensin yhdessä, ennenkuin uusia, siihen kuuluvia asetuksia otettiin puheeksi. Suorastaan omalla toimellaankin otti Fleming osaa teollisuuteen sekä kauppaan. Nähtyänsä, kuinka vaikea aina oli hankkia tarpeellisia aseita maasta lähetettäville sotureille, perusti hän Ruotsiin asetehtaan. Myöskin hän otti aina suurien summien edestä osakkeita kaikkiin yhtiöihin valtamerentakaista kauppaa varten. Hän oli esim. Länsi-Intian komppanian johtaja, joka perusti ruotsalaisen siirtomaan Amerikkaan, Delaware-joen rannalle. Kenties oli hänen tointansa sekin, että niin suuri joukko noita vainottuja Vermlannin suomalaisia sinne lähetettiin. Hänen kuoltuansa laimeni into mainitun siirtomaan edistämiseen.

Paitsi jo mainituita virkoja oli Flemingillä myös Etelä-Suomen laamannin paikka, josta ei kuitenkaan, aikakauden tavan mukaan, ollut mitään vaivaa. Työläämpi oli jäsenyys valtaneuvoskunnassa, jossa hänellä vuodesta 1625 oli ollut sijansa. Mutta vielä monin verroin vaivalloisempi, vastuksellisempi oli eräs luottamustoimi, joka hänelle v. 1634 uskottiin kaikkien yllämainittujen lisäksi; hän määrättiin näet Tukholman kaupungin kuvernööriksi. Semmoisena hän edisti kaikin tavoin pääkaupungin vaurastumista, järjestystä ja siisteyttä. Hän oli hartaasti apuna, kun koko Pohjanlahden kauppa päätettiin laskea Tukholman alaiseksi. Hän järjesti kadut suoriksi ja leveiksi sekä valvoi ankarasti järjestystä, huolimatta siitä, että hän sen johdosta joutui tuhansiin riitoihin aatelisherrojen kanssa.

Näin ihmeteltävä oli hänen toimeliaisuutensa. "Jos Pietari Brahe neron puolesta oli Aksel Oxenstjernaa lähin mies", sanoo hänestä eräs ruotsalainen historioitsija, "niin oli Klaus Fleming työvoimaan, toimellisuuteen sekä ahkeruuteen nähden häntä yhtä lähellä." — Valtiollisiin puolueriitoihin valtaneuvoskunnassa hän ei paljon sekaantunut. Hänen paras harrastuksensa oli saada kokonaan antautua hänelle uskottuihin tärkeihin hallintotoimiin. Joskus vain moitittiin, että hän otti tehtäväkseen liian paljon työtä, jota kaikkea hän ei sitten ajallaan saanut valmiiksi. Neuvoskunnassa hän aina uskollisesti piti Aksel Oxenstjernan puolta, vaikka tämä äänellään oli ollut syynä siihen, ettei Fleming päässyt holhoushallituksen jäseneksi. — Nuoruudessaan hän oli, niinkuin muutkin Suomen aateliset, koettanut vääryydellä enentää etuoikeuksiansa ja vähentää velvollisuuksiansa. Hänestä valitettiin v. 1618, että hän laiminlöi ratsupalvelustansa ja että hän erään Lemun pitäjässä läänitykseksi saadun talon lisäksi oli ottanut vielä neljä omin luvin. Mutta valtaneuvoskunnassa hän sitten aina lujasti vastusti aateliston liikoja vaatimuksia. Kuinka harras hän siinä suhteessa oli, sen osoitti hänen ehdoituksensa väliaikaisessa holhoushallituksessa, että kaikki Kustaa Aadolfin lahjoittamat tai myömät talot lunastettaisiin jälleen takaisin kruunulle.

Koko miehuutensa parhaan iän Fleming asui ulkopuolella synnyinmaatansa; mutta ei hän sitä kuitenkaan koskaan unhottanut, vaan piti, missä taisi, kansalaistensa puolta. Niin esim. hän v. 1635 toi valtaneuvoskunnassa esiin suomalaisten talonpoikaisten valtiopäivämiesten valituksen, etteivät he ymmärrä esittelyitä eikä keskusteluita, ja hänen ehdoituksestaan päätettiin nyt hankkia heille tulkki.

Ruotsin laivaston hyväksi oli hän kaikkein enimmin ponnistellut voimiansa; sen palveluksessa hän myös viimein henkensäkin heitti. Tanskan sodan alkaessa tulivat vasta oikein hänen ahkeruutensa hedelmät esille; monen ajan perästä saattoi nyt Ruotsin laivasto ensi kertaa kilpailla tanskalaisen kanssa. Fleming meni v. 1644 vesille 39:n suuremman, 10:n pienemmän sotalaivan sekä 68:n saaristolotjan kanssa. Jollei vain väki olisi suureksi osaksi ollut niin tottumatonta, olisi hän sillä voimalla saanut suuria aikaan. Heinäk. 1 p. kohtasi Fleming lähellä Femern-saarta Tanskan laivaston, jota itse kuningas Kristian IV johti. Tässä syttyi nyt tulinen tappelu. Tanskalaisilla oli ensin myötätuuli, mutta Flemingin onnistui rohkealla käännöksellä saada tuuli puolelleen. Kuningas tuli haavoitetuksi, josta säikähtyneinä tanskalaiset joutuivat häiriöön. Sen päätti Fleming heti käyttää edukseen, hyökkäsi suoraan päälle ja käski muittenkin laivojensa seuraamaan esimerkkiä, jotta saataisiin vihollisen sotarinta läpimurretuksi. Mutta ainoastaan neljä laivaa seurasi häntä; muut jäivät jäljelle. Täten joutui Fleming ankaraan ristituleen tanskalaisten väliin, ja pääsi vain töin tuskin pahasti runneltuna pois. Voitto ei kallistunut ratkaisevasti puolelle eikä toiselle; yö lopetti taistelun. Aamulla olivat kuitenkin tanskalaiset vetäytyneet pois, jonka johdosta ruotsalaiset väittivät voittaneensa.

Fleming vei nyt isomman osan laivastoansa Kielin lahteen korjattavaksi. Mutta sen suulle tuli Kristian kuningas ja sulki heiltä poispääsön, niin että heidän täytyi monta viikkoa maata siinä jouten. Pian alettiin Ruotsin laivastoa myös maanpuolelta ahdistaa. Tanskalaiset laittoivat rannalle patterin, josta heinäk. 26 p. rupesivat ampumaan. Ylimalkaan oli matka siksi pitkä, etteivät heidän luotinsa voineet suurta vahinkoa aikaan saada; yksi kuula kuitenkin kilpistyi veden pinnalta ylös ja lensi amiraalilaivan peräkokan ikkunasta sisään. Kello oli 6; Fleming parasta-aikaa pesi käsiänsä. Luoti löi mäsäksi hänen vasemman säärensä ja tappoi siihen paikkaan palvelijan, joka piti pesumaljaa. Kohta huomattiin, ettei amiraalilla itselläänkään ollut enää monta hetkeä elettävänä. Hän määräsi siis sijaisensa ja otti alipäälliköiltään sen lupauksen, että he tottelisivat häntä. Hänen poikansa Herman seisoi vuoteen vieressä. Hänelle kuuluu kuoleva amiraali silloin sanoneen: "Älä itke, poikaseni! Laita vaan, että sinäkin kuolet tanskalaisten vihollisena, niinkuin minä!"

Ruumis vietiin Tukholmaan ja haudattiin Vermdön kirkkoon, missä komea hautakivi osoittaa hänen lepopaikkaansa. Kaikki surivat hänen kovin aikaista poismenoansa; kaikki kaipasivat tuota "uskollista miestä, jota ilman ei voitu tulla toimeen". Kristiina sekä suuri osa valtaneuvoksista olivat läsnä hautajaisissa. Kuningatar sitten, osoittaakseen maan kiitollisuutta Klaus Flemingin ansioiden johdosta, antoi hänen pojilleen Liperin vapaaherrakunnan.

Tähän mainioon, etevään mieheen ei voida hänen orpanaansa Henrik Flemingiä suinkaan verrata; sittenkin hänkin ansaitsee saada tässä sijansa siitä syystä, että hän on kirjoittanut elämäkertansa, joka valaisee senaikuisen aatelin oloja. Kirjallisen harrastuksensa, joka siihen aikaan oli kovin harvinainen, oli hän perinyt isältänsä, Klaus Hermaninpoika Flemingiltä. Tämä, niinkuin jo kerrottu, oli sepittänyt latinaisen kertomuksensa tapauksista Suomessa kuudennentoista vuosisadan lopulla. Näiden samojen tapausten tähden oli hänen täytynyt paeta Saksanmaalle, johon myös poikakin sitten lähetettiin jäljessä. Siellä oleskeli nyt Henrik Fleming useampia vuosia, luultavasti harjoitellen opintoja oppineen isänsä johdolla. Ainakin oli hän latinaiseen kirjallisuuteen hyvin perehtynyt. Mutta v. 1604 he palasivat ulkomailta Tukholmaan, jossa kuitenkin isä heti vangittiin ja poikakin oli jonkinlaisessa kotiarestissa. Eräänä päivänä v. 1605 hän pääsi vähän kävelemään, jolloin hän kohtasi kuningas Kaarle IX:nnen. Hän seurasi silloin hovijunkkarien kanssa ja käskettiin sitten palatsissa pesuvettä pitämään, kun kuningas pesi itseänsä. Kuningas kehoitti silloin häntä rupeamaan sotapalvelukseen. Nuori Fleming esteli, sanoen aikovansa ensin taas mennä ulkomaille. "Kylläpä täälläkin annetaan yhtä kovia läimäyksiä kuin Tanskassa tai Hollannissa!" sanoi kuningas. Viimein hän myöntyi, kun näki kuninkaan muuten pahastuvan. Kaarle lahjoitti silloin hänelle ratsun sekä tarpeelliset aseet ja varustukset. Jonkun ajan perästä onnistui Flemingin myös rukouksillaan saada isänsä vapaaksi. Liivinmaan sodasta palattuaan, jossa hän kuninkaan kanssa oli käynyt, nai hän v. 1608 ruotsalaisen aatelisneidon, Erland Båtin tyttären. "Meillä oli", kertoo hän itse, "sangen vähän omaisuutta: vaimollani vaatteet, minulla hevonen satuloineen sekä pyssy ja muut aseet. Näihin luottaen, lähinnä Jumalaa, toivoin kuitenkin voivani hankkia elatusta itselleni sekä vaimolleni." Sitten hän kuitenkin möi hevosensa ja aseensa, sai lisäksi 100 talaria rahaa sekä liha- ja jauhovaroja apeltansa, ja läksi näin varustettuna Suomeen, missä hänen isänsä antoi hänelle pienen tilan viljeltäväksi. Vuoden ajan siellä köyhyydessä elää nyhjysteltyänsä, muutti hän appensa kehoituksesta Ruotsiin ja otti erään appensa tilan arennille. Siellä hän ahkerasti harjoitti maanviljelystä ja purjehti myös joskus, aatelin tullivapautta käyttäen, omalla laivallaan Saksan maalle kauppaa tekemään. Täten alkanut varallisuus karttui sitten rikkaudeksi Tanskan ja Venäjän sodissa, joihin hän otti osaa. "Jumala", kertoo hän, "minulle niissä niin runsaasti ja ihmeellisesti siunasi kultia, hopeita sekä muuta ylellisyyttä, että pääsin kaikista veloistani sekä ostin useampia maatiloja sekä Ruotsissa että Suomessa." Myös hän peri v. 1616, isänsä kuoltua, Lehtisten kartanon. Sittenkin hän katsoi luvalliseksi, niinkuin samana vuonna hänestä valitettiin, eräältä hänelle läänitetyltä verotalon isännältä anastaa viljaa, karjaa, jopa tuvankin, hän kun tahtoi talonpoikaparkaa pakoittaa luopumaan omistusoikeudestaan.

V. 1617 määrättiin Henrik Fleming Viipurin ja Savonlinnan läänien maaherraksi sekä kaiken Karjalan jalkaväen everstiksi. Tässä virassa ollessaan vuokrasi hän kruunulta vuosiksi 1618-19 Savonlinnan läänistä tulevat verot, josta hänelle, niinkuin hän itse sanoo, jäi voittoa 5,000 talaria. Samalla ajalla hän yhä myös jatkoi laivaliikettänsä, vaikkei enää itse kapteenina. V. 1619 tuli hänen laivansa Hollannista, tuoden täyden lastin suoloja sekä viinejä, sitä paitsi rahaa 3,000 talaria sekä 700 Unkarin kultakolikkoa voittona myödyistä tavaroista. V. 1620 pääsi Fleming Narvan ja Länsi-Inkerin maaherraksi, jolloin hän taas yhdessä erään kauppiaan kanssa vuokrasi kruununtulot siitä maakunnasta ja eräänä vuonna voitti 10,000 talaria. Sillä lailla meidän herrat siihen aikaan osasivat koota rikkauksia. Myöhemmin hänkin muutti Tukholmaan asumaan, missä hän v. 1638 sai asessorin viran sotakollegiossa. Tanskan sodassa hän v. 1644 valloitti Jämtlannin maakunnan Norjalta. Hän kuoli v. 1650 ja haudattiin Mynämäen kirkkoon. Hän oli eläissänsä antanut suuria lahjoja Turun sekä Viipurin tuomiokirkkoihin sekä kokonaan omalla kustannuksellaan rakennuttanut kirkon Mietoisten kappeliin, samoinkuin hän puolisonsa kanssa kustansi Jaakon kirkon uhkean porttirakennuksen Tukholmassa.

20. Kauppa ja teollisuus.

Kauppa, laivaliike ja teollisuus Ruotsissa sekä Suomessa olivat Kustaa Aadolfin hallituksen alkaessa aivan rappiolla; Kustaa Vaasan toimesta alkanut vaurastus oli seuraavien kuninkaitten aikana jälleen kokonaan rauennut. Itse pääkaupunkikaan ei voinut vetää vertoja edes Viron- ja Liivinmaan kauppakeskuksille. V. 1624 maksoi Tukholma suostuntaveroa 6,000 talaria, mutta Rääveli 10,000, Riika 25,000! Vielä pienemmät, huonommat olivat tietysti meidän maamme kaupungit. Kaikkein parhaimmat niistä, Turku ja Viipuri, maksoivat yllämainittuna vuonna kruunulle edellinen 2,090 talaria, jälkimäinen 1,425. V. 1626 tuotti meritulli Turun, Viipurin sekä Helsingin kaupungeissa, ainoat meidän maassa, joille ulkomaan kauppa oli sallittu, yhteensä ainoastaan 6,000 talaria, mikä oli vain 18:s osa Ruotsin vallan yleisistä tullituloista ja puolet niistä, mitkä tulivat yksin Räävelistä. Omia laivoja ei ollut edes Tukholmallakaan. Maan tavarat tavallisesti vietiin ulos, ulkomaan tavarat tuotiin maahan ulkomaalaisissa aluksissa, enimmiten hollantilaisissa. Hyvin monella Ruotsin ja Suomen porvarilla ei ollut edes omia varoja liikkeeseensä panna; he pitivät kauppaa ulkomailta saaduilla lainarahoilla, ja olivat siis oikeastaan vain ulkomaalaisten puotirenkejä.

Syyt tähän kaupunkien huonoon tilaan olivat useampaa laatua. Pääsyyksi väitti Aksel Oxenstjerna sitä, että porvarit tahtoivat heti ruveta elämään komeasti ja prameasti, ennenkuin heidän liikkeensä olisi kannattanut semmoista elämää. Myös valitettiin, etteivät porvarit kasvattaneet poikiaan ammattiinsa, vaan antoivat heidän joutilaisuudessa rentustella taikka myös pyrkiä kruunun virkoihin. Hallitus niinikään monasti veti pois rikkaita, toimellisia kauppiaita sekä tehtailijoita luonnollisesta piiristänsä siten, että se koroitti heidät aatelissäätyyn; silloin he näet hylkäsivät liikkeensä ja ostivat itselleen maakartanoita, joilla elivät herroiksi. Työ oli ylimalkaan liian halvassa arvossa. Ruotsin mahtavuus 17:nnellä vuosisadalla ei sen halpaa arvoa suinkaan koroittanut; päinvastoin aleni se, silloisten voitollisten sotien kautta vielä halvemmaksi. Sotamaine tuli ainoaksi halutuksi maineeksi; paitsi sitä oli soturin tie rikkauteen, ryöstön kautta, paljoa joutuisampi ja hupaisempi, kuin rahojen kokoaminen äyrittäin otsan hiessä. Se teki, että moni porvarinpoika vaihtoi isänsä kyynärpuun tahi neulan miekkaan.

Muutenkin olivat nuo alinomaiset sodat monella tavalla haitallisia kaupunkien liikkeelle. Välistä, kun laivat juuri paraikaa olivat valmiina lähtemään satamasta, tuli kruunulta käsky, että niillä piti kuljettaa sotaväkeä sinne tai tänne: ruumaan jo ladottu lasti täytyi silloin jälleen purkaa rannalle, suureksi vahingoksi kauppiaalle. Sen ohessa myös sota suuresti enensi verokuormaa. Erittäin rasittavaksi ja liikkeelle haitalliseksi tuli v. 1622 keksitty "pikkutulli", joka oli suoritettava maalta kaupunkiin tuoduista tavaroista. Otettiinpa tullia niistäkin viljoista sekä muista tavaroista, jotka rahvas toi kaupungissa asuvalle voudille kruununverojensa maksuksi! Tullittoman tavaran tuonnin estämiseksi rakennettiin joka kaupungin ympäri kahdeksan kyynärää korkea hakuli-aitaus, jonka portit pidettiin lukossa aamulla kello 4:ään kesällä, kello 6:teen talvella. Päivällä oli siellä tullimiehiä vahtimassa. Tämä tulli, ennenkuin siihen totuttiin, nosti suurta tyytymättömyyttä, koska se esti niin pahasti kaikkea liikettä ja hankaluutti ruokatavarain saantia. Ruotsissa liehahti useammissa paikoissa pieniä kapinoita; tullimiehiä haukuttiin ja piestiin; aituukset revittiin maahan. Suomessa ei ollut kuitenkaan tämmöisestä vastarinnasta tietoa.

Kustaa Aadolf koetti ahkerasti ja innokkaasti kohottaa kauppaa ja teollisuutta sen kurjasta tilasta. Valitettavasti olivat useimmat hänen käyttämänsä apukeinot pikemmin haitaksi ja vahingoksi. Hän luuli näet asetuksilla kaikin puolin määrätyn järjestyksen kaupan perusehdoksi. Kauppaa ei pitänyt saada harjoittaa missään muualla, kuin kaupungeissa. Kaikkia maakauppiaita vainottiin niin paljon kuin mahdollista. Ainoastaan Käkisalmen läänin talonpoikien suhteen tehtiin poikkeus, koska muka maanviljelys siellä oli vähän antava. Eivät porvarit itsekään saaneet käydä maakylissä talonpoikien tavaroita ostamassa; rahvaan piti ne tuoda kaupunkiin määrättynä toripäivänä, lauvantaina. Ainoa poikkeus oli se, kun muutamin paikoin kaupungeista kaukaisemmissa seuduissa joku kerta vuodessa pidettiin markkinoita kirkonkylässä. Muutamissa tämmöisissä kaukaisemmissa paikoissa oli sitä paitsi jonkunlaisia pieniä kauppaloita, joissa lähimmän kaupungin porvarit saivat ostaa niinikään lauvantaina tuodut maatavarat. Jokaisella kaupungilla muuten oli määrätyt pitäjänsä, joiden kanssa se piti kauppaa, eikä ylimalkaan sallittu toisen kaupungin porvarien siihen sekaantua. Rantalaistalonpoikien kauppa oli kuitenkin vähemmän ahtaissa siteissä. Etelärannan asukkaat saivat omilla aluksillaan viedä ruokatavaraa sekä polttopuita Rääveliin ja tuoda sieltä viljaa sekä suoloja. Ahvenanmaalaisilla sekä muilla Varsinais-Suomen rantalaisilla oli lupa samaten viedä ruoka-aineita Tukholmaan.

Kaikilla kaupungeillakaan ei ollut yhtä laajaa kauppaoikeutta. Useimmilta kiellettiin purjehtiminen ulkomaille sekä ylimalkaan kaikki kauppa ulkomaalaisten kanssa. Tämä oikeus, n.s. tapulioikeus, suotiin ainoastaan muutamille harvoille, jotka hallituksen mielestä olivat siihen erittäin soveliailla paikoilla ja joita tahdottiin tällä keinoin saada kasvamaan yli muiden. Erittäin suosittiin näin Tukholmaa. Suomessa oli täysi ulkomaankaupan oikeus ainoastaan Turulla, Viipurilla sekä Helsingillä (alussa Porvoolla). Käkisalmi sai ainoastaan omilla laivoillaan harjoittaa kauppaa Saksan kanssa.[41] Porilla, Raumalla sekä Uudellakaupungilla niinikään oli lupa omilla laivoillaan purjehtia ulkomaille; mutta ne eivät saaneet viedä ulos muuta kuin puuastioita, joita molempien jälkimäisten ympäristössä kosolta valmistettiin. Kaikkien muitten tavaroiden, erittäin ruoka-aineitten vienti maasta oli niiltä ankarasti kielletty; samoin he eivät paluumatkallaan saaneet tuoda muuta kuin suoloja. Tätä rajoitettua oikeutta käytti erittäin Uusikaupunki suurella voitolla hyväkseen. Kun ruuma oli jo täynnä puuastioita, kertoo Wexionius, ladottiin kannellekin vielä pyttyjä, korvoja sekä sankoja aina puoliväliin maston korkeutta myöten ja kiinnitettiin siihen konstikkaasti köysillä. Vastaantulijan silmissä näytti siis kauempaa nähden tuommoinen Uudenkaupungin laiva ikäänkuin uivalta vuorelta. Eikä tarvinnut näissä aluksissa uppoamista pelätä, koska lastissa oli niin paljon onteloita. Tullimiehet kuitenkin valittivat, että nuo ontelot pohjanpuolisissa astioissa vallan usein sisälsivät muutakin paitsi ilmaa, nimittäin voita tai muita hyviä ruoka-aineita. Tämän johdosta olikin koko ulkomaalle purjehtimislupa yhteen aikaan peruutettu. Kaikilla Etelä-Suomen porvareilla oli muuten oikeus käydä kauppaa Inkerissä, Virossa sekä Liivinmaalla, vaan ei Ruotsissa muualla kuin yksistään Tukholmassa. Ruotsin kaikkien eteläisten rantakaupunkien porvarit saivat puolestaan estämättä käydä Suomessakin. Vielä enemmän rajoitettu kauppaoikeus oli pohjalaisilla; he eivät saaneet viedä tavaroitansa mihinkään muualle kuin Tukholmaan taikka Turkuun.[42] Nämät monet ahtaat säännöt nostivat yhtä suurta vastahakoisuutta kuin pikkutullikin; valtiopäivillä toivat porvarit kauan aikaa joka kerta esiin valituksiansa. Mutta Kustaa Aadolf heille vain vastasi kauppasäännön kyllä olevan hyvän ja terveellisen; vika vain oli muka porvareissa, jotka eivät sen hyötyä ymmärtäneet. Tukholmalle se olikin epäilemättä eduksi, sillä se imi melkein koko maan mehun itseensä; se kasvoi ja paisui oikein silminnähtävästi. Mutta ne kaupungit, joilta ulkomaan kauppa oli kielletty, menettivät senkin vähän liikkeen, mikä heillä ennen oli ollut. V. 1659 esim. Pori, joka ei voinut käyttää sille suotua rajoitettua oikeutta siitä luonnollisesta syystä, ettei sen ympäristöllä tehty mitään puuastioita, valitti nyt peräti köyhtyneensä, vaikka se ennen oli ollut varakas. V. 1662 niinikään mainitsi Uudenmaan maaherra Porvoon joutuneen kiellon kautta semmoiseen köyhyyteen, että harvalla porvarilla edes oli leipää. Muutamien vuosikymmenien perästä kuitenkin valitukset valtiopäivillä lakkasivat; porvariparat olivat nähneet, ettei niistä ollut apua ja tottuivat ahtaaseen tilaansa, niinkuin vankikin viimein kahleisiinsa. — Aivan vapaa ei ollut kauppa edes noissa etuoikeutetuissa merikaupungeissakaan, vaan oli määrätty, että ulkomaan laivat saisivat viipyä niissä enintänsä 6-8 viikkoa. Niiden kuluttua täytyi lähteä pois, vaikkei olisikaan vielä saatu koko lastia myödyksi taikka toista sijaan. — Suureksi haitaksi oli myös se, että tullitaksaa pidettiin salassa ja mielivaltaisesti muuteltiin; jopa välistä yhtäkkiä jonkun tavaran, useimmiten viljan, vienti maasta kokonaan kiellettiin. Vaikea olisi sen, joka jonkun maan kaupan olisi tahtonut väkisin kuristaa, ollut keksiä enemmän ahdistavia säädöksiä ja kuitenkin olivat ne kaikki tehdyt sulasta hyvänsuonnista, paraimmalla tarkoituksella!

Melkein yhtä vahingollinen oli toinenkin keino, jolla Kustaa Aadolf pyysi "auttaa" valtakuntansa huonoa kauppaliikettä. Tämä keino oli suurten kauppayhtiöiden perustaminen, joille annettiin yksinomainen etuoikeus kaupitella jotain määrättyä tavaraa, esim. tupakkaa, taikka myös välittää kaikkea kauppaa jonkun määrätyn maan kanssa, esim. Intian kauppayhtiö. Nämä yhtiöt, joiden pesäpaikaksi myös Tukholma tehtiin, estivät vielä enemmän muiden kaupunkien liikettä. Paitsi sitä ne, niinkuin kaikki luonnottomat hankkeet, eivät edes tuottaneet suurta etua itse osakkaillensa: Vaikka ne saivatkin suuria raha-avustuksia kruunulta, kituivat ne kitumistaan ja osaksi hävisivät.

Aksel Oxenstjerna oikeastaan oli vapaamielinen kauppa- ja teollisuus-asioissa, niinkuin muissakin suhteissa. Päästyänsä valtaan helpoitti hän hiukan siis sekä kauppasääntöä että myös ammattipakkoa. Mutta suurta muutosta ei hän kuitenkaan voinut saada aikaan. Olihan kauppasääntökin rakkaan kuningasvainajan tekemä, jonka kaikkia säädöksiä, niin paljon kuin mahdollista, pidettiin pyhinä. Paitsi sitä seisoi Oxenstjerna vapaamielisyydessään jokseenkin yksin; se oli vasten aikakauden yleistä henkeä. Suomen pienten kaupunkien edusmiehetkin valtiopäivillä esim. hyvin usein, samaan hengenvetoon kuin he rukoilivat itselleen enemmän vapautta, kuitenkin myös pyysivät, että heidän lähimmät naapurikaupunkinsa pantaisiin vielä ahtaammalle taikka kokonaan hävitettäisiin, koska ne muka heille olivat haitaksi! Ylimalkaan pysyi siis kauppa-asetus voimassansa: niin myös annettiin yhä edelleen yksinoikeuksia yksityisille kauppayhtiöille. Syntyipä juuri tällä ajalla v. 1648 se yksinoikeutettu yhtiö, joka meidän maalle teki suurimman vahingon. Kaikki tervakauppa näet tuli nyt Tukholmaan perustetun tervayhtiön käsiin. Se sai yksinomaisen oikeuden viedä ulkomaille kaiken tervan sekä pien koko Suomesta sekä ruotsinpuoliseltakin rannikolta Tukholman pohjoispuolelta. Suomen kauppiaat, jotka välittivät yhtiölle tervakaupan, sekä Suomen talonpojat, jotka möivät tervat rantakaupunkeihinsa, olivat siis kokonaan tämän yhtiön armoilla. Etuuskirjassa oli tosin määrätty, miten paljon sen tulisi tynnyriltä maksaa; mutta sitä määräystä tietysti oli mahdoton panna toimeen. Suurta apua ei myös ollut siitä, että muutamien vuosien perästä, Suomen kauppiaitten surkeitten valitusvirsien tähden, annettiin Viipurille, Turulle sekä Helsingille lupa määrätyllä summalla ruveta yhtiön osakkaiksi. Suomen porvareilta ei näet niin suuria summia kerrallaan liiennyt panna yhteen asiaan.

Muutamat hyvät säädökset kaupan suhteen tulivat kuitenkin tehdyiksi holhoojahallituksen aikana. Aatelin tullinvapaus, niinkuin jo tiedämme, poistettiin. Väkinäiset laivojen anastukset sotaväen kuljetusta varten lakkasivat; niin myös mielivaltaiset, ennen arvaamattomat ulosviennin kiellot. Julkinen, vakinainen tullitaksa määrättiin vientitavaroiden suhteen. Yleiset vakinaiset mitat ja painot säädettiin koko valtakunnalle entisten eri paikkakunnissa vaihtelevien sijaan. Rahalaitos saatiin myös vakinaisemmalle kannalle. Kaupunkien kruununverot huojennettiin ja niille suotiin kaikenlaisia uusia etuja, niinkuin maatiluksia sekä osa pikkutullista. Omien laivojen rakentamisen edistämiseksi myönnettiin suuri tullinhuojennus semmoisissa aluksissa tuoduille tavaroille, niin että, jos tavaratkin olivat oman maan miehen, ainoastaan neljäs osa otettiin siitä, mikä ulkomaalaiselta. Tämän asetuksen nojalla karttui sitten laivojen luku melkoisesti sekä Ruotsissa että Suomessa. Mutta varsin vähän ahtaitten kauppasääntöjen tähden Suomi sittenkään hyötyi valtakunnan vaurastuvasta kauppaliikkeestä. V. 1673 oli tosin meritulli Suomessa noin viidenkymmenen vuoden kuluessa karttunut kolmenkertaiseksi (v. 1626 6,000 talaria, v. 1673 n. 16,400). Mutta mitäs se oli Ruotsin edistymisen rinnalla, kun Ruotsin ja Suomen tulli yhteensä jo v. 1662 oli tehnyt toista miljonaa.

Maamme parhaana vientitavarana eivät olleet vielä silloin, niinkuin tätä nykyä, lankut ja laudat. Ei ollut vielä maassamme vesisahoja, puhumattakaan tietysti höyrysahoista; se vähä, mitä lankkuja ja lautoja valmistettiin, halkaistiin ja tasoitettiin kirveellä. V. 1637 esim. vietiin maasta 258 tolttia, v. 1640 ainoastaan 87 t. (tätä nykyä 2-3 miljoonaan t.). Sitä vastoin olivat terva ja piki hyvin tärkeitä kauppa-aineita. Vielä tärkeämpi oli vilja, jota kauppiaat suurin määrin saivat aateliskartanoiden isänniltä ja möivät välistä sangen kaukaisiin maihin. V. 1631 esim. kulki Juutinrauman kautta koko 38,289 tynn. Suomen viljaa, enimmäksi osaksi rukiita. V. 1637 vietiin kuitenkin vähemmän, nimittäin ei täyttä 28,000 tynn., monta kertaa vielä vähemmän, niin että keskimäärä vv. 1627-32 oli ainoastaan 18,500. Tervaa meni ulkomaille v. 1637 melkein 40,000 tynn., kolme vuotta myöhemmin melkein 46,000, pikeä samoina vuosina n. 5,000 ja 1,000 tynnyriä. — Tärkeitä vientitavaroita olivat silloin nahat ja tali; voitakin meni silloin jonkun verran muille maille, varsinkin Ruotsiin. Metsästä saadut turkikset olivat haluttua tavaraa; v. 1637 vietiin maasta noin 90,000 oravannahkaa sekä muun muassa myös muutamia majavankin nahkoja. Suurin määrin ostivat ulkomaalaiset myös suola- ja kapakaloja, erittäinkin haukia, joita tavaroita sekä voita Suomen kolmella merikaupungilla oli enemmän myödä kuin Tukholmallakaan, vaikka tämä viimeksimainittu imi kaikki Pohjanlahden rannikkojen tuotteet. Merellistäkin on mainittu meidän maamme silloisten tärkeiden vientitavaroiden joukossa. Yllämainitut luvut eivät kuitenkaan vielä osoita Suomen vientikaupan todellista määrää; sillä koska suuren osan meidän maamme tavaroista täytyi mennä Tukholman kautta, ja hyvin paljon myös myötiin Riikaan tai Rääveliin, niin olivat luultavasti todelliset summat toista vertaa suuremmat.

Ulkomaalta tuodut tavarat sekä määräänsä että laatuunsa nähden erosivat niinikään suuresti nykyisistä oloista. Viljaa, joka nyt hyvinäkin vuosina tavallisesti vie eninten rahaa maasta, meni siihen aikaan, niinkuin näimme, päinvastoin Suomesta ulkomaille. Sitä lähinnä ovat nyt meille kalleimmat kahvi ja sokeri; niistä oli siihen aikaan edellinen vielä tuiki tuntematon, jälkimäistä tuotiin silloin sangen vähän, ei likimain tuhannetta osaakaan nykyisestä määrästä. Tärkein tuontitavara oli suola; siihen meni noin 1/3 kaikista ulkomaan tavaroista maksetuista rahoista. Sittenkin oli suolan tuonti vielä sangen vähäinen, noin 15,000 tynnyriä vuodessa suoraan ulkomaalta; ja jos paneekin toisen verran lisäksi Tukholman sekä Riian ja Räävelin kautta tulleiden suolojen osaksi, niin ei se nouse kuitenkaan vielä viidenteentoista osaan nykyisestä. Sitä vastoin tuotiin paljon enemmän ryytejä ruoan höysteeksi, samoin myös kaikellaista hilloa ynnä muita pöydän ylellisyyteen kuuluvia aineita,esim. v. 1637 inkiväärihilloa 297 tynnyriä, pähkinähilloa 24 tynn. — Rommista ja konjakista, joita me nyt niin suurin määrin ostamme ulkoa, ei silloin vielä tiedetty mitään. Mutta viiniä tuotiin melko paljon. Enimmät viinit tulivat Ranskasta, sitä lähinnä Espanjasta. Saksasta ostettiin niitä varsin vähän, mutta sitä runsaammin olutta, varsinkin Rostockista ja Lybeckistä. Myöskin paloviinaa tuotiin silloin ulkomaalta pieni määrä, luultavasti enin osa siitä, mitä juotiin. Tupakan tuonti oli vasta alulla, mutta karttui vuosi vuodelta erinomaisella nopeudella. V. 1637 oli sitä vasta tullut Suomeen 2,000 naulaa sekä 414 tusinaa piippuja; mutta v. 1640 olivat luvut jo 5,500 ja 1,300! Kankaihin meni silloinkin, niinkuin vielä nytkin, suuria summia ulkomaille. Varsinkin tuotiin verkaa, mutta myös silkkikankaita, vähemmässä määrässä kultaisia ja hopeisia nappeja, nyörejä ja päärmeitä. Kirjojen tuonnista ennen yliopiston perustamista saattoi tuskin puhuakaan, eikä se perästäpäinkään ollut kovin suuri. Tuontikaupankin suhteen pitää muuten muistaa, että ainakin toinen verta kaikkia tavaroita, kuin mitä tullisummat näyttävät, mahtoi tulla Tukholman kautta.

Ylimalkaan täytyy meidän, paha kyllä, myöntää, että Suomen vientikauppa verrattuna tuontikauppaan ei ole enää niin edullinen kuin kaksisataa vuotta takaperin. Ulkomaan tavaroiden tarve on äärettömästi enentynyt, mutta sen sijaan, että muutamia uusia vientitavaroita on tullut lisään, muutamien vanhojen määrä karttunut, kuitenkin useimmat vallan tärkeät ovat menneet suuresti alaspäin, jopa kokonaan lakanneet. Sitä vastoin on nyt laivakulku edullisemmalla kannalla. Silloin oli Suomella ainoastaan vähän omia laivoja; kaupanvälittäjinä olivat melkein yksistään ulkomaan laivat. Enimmin kävi täällä hollantilaisia, sitä lähinnä saksalaisia; englantilaisia laivoja nähtiin vielä kovin vähän.

Teollisuutta ja käsityötä koetettiin myös johtaa yhtä ankarilla, monasti pahoin ahdistavilla asetuksilla. Käsityöläiset olivat jaettuina toisistaan jyrkästi erotettuihin ammattikuntiin (ruotsiksi "skrån"). Maalla ei saanut kukaan käsityöläinen asua lähempänä kuin useamman peninkulman päässä lähimmästä kaupungista. Etäämpänäkin asuville, jos suinkin mahdollista, määrättiin joku kauppala asunnoksi. Jolleivät he totelleet, kuljetettiin heidät sinne väkisin, tai myös kirjoitettiin sotamiehiksi. Kaupungeissa oli kovasti kielletty, ettei käsityöläinen saisi kauppaa harjoittaa eikä kauppias käsitöitä; ei myöskään kukaan useampia käsitöitä, samoinkuin suuremmissa kaupungeissa eri kauppalajitkin olivat tarkasti eroitetut toisistansa.

Tehdasteollisuus muuten oli silloin vielä aivan alullansa Suomessa. Ojamon vuoresta oli pitkän väliajan jälkeen taas v. 1615 ruvettu rautaa särkemään. Malmi vietiin v. 1616 perustettuun Mustion ruukkiin. Molempia käytti ensialussa kruunu itse; mutta kun se ei kannattanut, annettiin ne vuokralle rikkaalle Turun porvarille Jaakko Wollelle. Lähiseudun talonpojille nämät laitokset olivat vain uutena rasituksena; sillä heitä pakoitettiin maksuttomaan päivätyöhön, malmin sekä sysien kuljettamiseen. Brahen aikana sitten, niinkuin hän sanoi, "rupesi metallivuoria täällä vähän ilmaantumaan". Pinjaisten rautaruukki perustettiin v. 1642, Fiskars v. 1649. Porkkalassa koetettiin kaivaa esille vaskisuonta, mutta hylättiin se heti jälleen. Suomi sai nyt oman vuorimestarinsa, ja vuorityötä koskevia asetuksia suomennettiin. Ruotsin runsaaseen vuorityöhön verraten oli kuitenkin tämä kaikki vallan mitätöntä. Rautalammin rautamudasta oli jo hiukan tietoa; mutta ylimalkaan ei Suomen itäisen puoliskon järvimalmia vielä ollenkaan käytetty tehtaissa. Laatokan puoliset vaskikaivannot olivat vielä tuntemattomia. Kemiön pitäjässä, niinkuin tiedämme, murrettiin marmoria. Sitä paitsi oli vielä ruutitehdas olemassa Viipurissa, ja salpietaria, ruudin tekoa varten, valmistettiin myös yhteen aikaan tehtaissa. Mutta sitten se jäi kokonaan talonpoikien kotityöksi. Kotiteollisuutta olikin ylimalkaan melkein kokonaan se vähäinen teollisuus, mitä maassamme harjoitettiin. Ei ollut vesisahoja, vaan talonpojat halkaisivat kirveillään pölkyt ja hakkailivat sitten lankut sileiksi. Ei ollut kangastehtaita, vaikka liinakangasten kutominen yksityisten kankurien kodissa tähän aikaan rupesi leviämään hallituksen erinäisestä kehoituksesta. Samoin pani hallitus nyt myös karduani- ja säämiskänahan valmistuksen alkuun Ruotsissa sekä Suomessa. Ylimalkaan oli kuitenkin käsitöittenkin taito meidän maassamme vielä kovin kurjalla kannalla. Kattotiilet Turun tuomiokirkkoa varten täytyi esim. v. 1635 tuottaa Hollannista; samoin mainitaan kerta kivenlaskijoita tuoduksi Turun katuja varten Lybeckistä. Enimmiten vietiin raaka-aineet ulos maasta ja ostettiin sitten, ulkomaalla tehtyinä valmisteina, monenkertaisesta hinnasta takaisin. Viipurista on v. 1637 mainittu, että sieltä lähetettiin Saksaan vanhoja hopea- ja tina-astioita korjattaviksi, lankaa kankaiksi kudottavaksi sekä Venäjän sarkaa värjättäväksi. Myös Brahekin valitti, etteivät suomalaiset huoli oppia mitään käsitöitä, vaikka he niihin enemmän kuin moni muu kansa ovat soveliaita.

Käytännössä olevat rahat Ruotsissa ja Suomessa olivat kultaisia, hopeisia sekä vaskisia. Kultarahat olivat kaikki ulkomaalaisia, m.m. unkarilaisiakin. Hopeaa oli hopeariksi (5 markkaa 70 penniä nykyistä rahaamme). Paitsi sitä luettiin myös tavaroiden hinnat markoittain.[43] Markassa oli 8 äyriä, äyrissä 3 aurtuata, aurtuassa 8 penninkiä. Neljä markkaa oli yksi talari hopearahaa (eroitettava hopeariksistä). Vaskiset rahat, joita ruvettiin Kustaa Aadolfin aikana lyömään, olivat äärettömän suuria neliskulmaisia möhkäleitä (plootuja), joita niiden raskauden tähden oli vallan vaikea kuljettaa ja jotka siinäkin suhteessa olivat hankalat, etteivät ulkomaalaiset tahtoneet niitä vastaanottaa.

21. Suomen kaupungit.

Meidän maamme kaupungeista olivat ainoastaan Turku ja Viipuri siihen aikaan huomattavat.

Turussa oli Kristiinan hallituksen lopussa noin 6,000 asukasta. Sen suurin ja paras osa, niinkuin nytkin, oli itäpuolella Aurajokea. Pohjoisessa oli ensin Mätäjärven kaupunginosa, jossa asui melkein vain köyhää kansaa, ja missä Karjatullin lähellä oli kivillä ympäröity mestauspaikka. Sen eteläpuolella olevat Luostarin ja Kirkon kaupunginosat olivat komeimmat ja parhaiten rakennetut, joissa parhaasta päästä virkamiehet sekä rikkaat porvarit asuivat. Luostarin kaupunginosassa oli Isotori, jonka ympärillä oli paljon komeita, suuria asuinkartanoita sekä kauppapuoteja. Täällä oli raastupa, jonka tornissa yövartia valvoi: täällä oli myös Hornin kolminkerroksinen kartano, johon myöhemmin tällä vuosisadalla hovioikeus muutettiin. Kirkon kaupunginosaan taisi kuulua presidentti Kurckin kaunis kivimuuri joen rannalla puutarhoineen, ansareineen. Parhaana koristeena oli kuitenkin vanha tuomiokirkko, jota ei Ruotsissakaan, niin ainakin kehuttiin, voittanut muu kuin Upsalan tuomiokirkko. Se kohosi korkeana, jalona pieneltä kummulta, joka, siksi että sitä oli hautausmaana käytetty, oli saanut nimekseen Unikankari. Tämän kummun ympärillä kävi 12 jalkaa korkea, 4 jalkaa paksu muuri, rakennettu osaksi harmaasta kivestä, osaksi tiilistä. Itäisellä kulmalla se oli varsinkin korkea, aivan kuin linnanvalli. Pitkin reunoja oli rakennettu nastoja, joiden välistä sopi ampua; sillä tämä muuri oli muinoin sota-aikoina ollut suojelusvarustuksena. Kuuden portin kautta päästiin sen läpi sisään; itäinen ja eteläinen portti olivat holvatut ja niiden yläpuolella oli huoneita, joissa portinvahdit asuivat. Kirkko oli Kustaa Aadolfin aikana tehty vielä entistä pitemmäksi; korkeakuori oli siihen lisään rakennettu rikkaan porvarin Jaakko Wollen kustannuksella. Permantona oli suureksi osaksi hautakiviä, sillä siihen aikaan vielä haudattiin korkeasukuisia ja rikkaita kirkkoihin. Vainajien vaakunat sekä hautajaisissa käytetyt suruliput riippuivat patsaista molemmin puolin isoa käytävää. Paitsi sitä olivat entiset sivukappelit kaikki muutetut hautakammioiksi. Komeimmat olivat Tottin, Stålhandsken, Tavastin sekä Kankaisten (Kurck- ja Horn-sukujen) kappelit. Niissä oli taiteellisesti veistettyjä marmorisia muistokiviä ja kuvapatsaita. Niissä riippui viljalta sodista saaliiksi tuotuja vihollislippuja hautojen yläpuolella, samoinkuin myös sankarien omia, taisteluissa käytettyjä haarniskoita ja kypäriä. Muutamissa olivat vainajien muotokuvatkin nähtävinä, marmorista veistettyinä tai öljymaalauksina. Keskipaikoilla vuosisataa sai kirkko loistavan vaskikaton; sitä ennen oli katto parikymmentä vuotta ollut tiilinen, ja vielä aikaisemmin oli se, Rothoviuksen tullessa maahan, ollut 1601 vuoden palon jälkeen niin rappiolla, että lunta sekä vettä satoi lautakatoksen läpi sisään. Aivan kiinni muurissa, osaksi sen sisäänkin rakennettuna seisoi kaakkoisen portin vieressä kaksinkertainen yliopistorakennus, sitten yliopiston kirjasto, vanha kouluhuone. Vähän matkaa kirkosta, joen rannalla oli piispan talo.

Korkeakaarisen sillan yli päästiin joen toiselle rannalle Aningaisten kaupunginosaan. Sen avaralla alalla asui taas enimmäkseen köyhää väkeä; mutta pitkin joenrantaa oli kuitenkin. myös komeita rakennuksia, jos kohta suureksi osaksi vain puisia. Muita merkillisempi oli suuri kivimuuri, jossa hovioikeus, majailtuaan ensiaikansa linnassa, nyt piti istuntojaan. Aningaisten kaupunginosan sekä linnan välillä oli ennen Brahen aikoja ollut avara, tyhjä lakeus; mutta hänen toimestaan jatkettiin kaupunkia sinnepäin varsin pitkältä, ja loppumatka Aniniemeen, missä linna kohosi, tehtiin hauskemmaksi istuttamalla tien molemmille puolin lehtipuita.

Aurajoen rannat olivat alkuaan lietteiset; kaupungin nykyistä asemaa kuuluu ennen muinoin sanotun Viljasuoksi — Turun vastaista rikkautta ennustava nimi, niinkuin eräs sen ihailija 17:nnellä vuosisadalla väitti. Tämän lietteisyyden vuoksi oli täytynyt rakentaa rantatalot maahanjuntatuille paaluille, ja sitä paitsi oli vielä paaluttamalla rakennettu rantaa pitkin osaksi puinen, osaksi kivinen laituri, jonka ääreen laivat sekä venheet saattoivat laskea. Siellä oli tavaroiden purkaminen sekä sisäänsälyttäminen hyvin mukava, sillä kauppiaitten vara-aitat seisoivat enimmäksi osaksi juuri laiturin partaalla. — Kivimuureja oli paremmissa kaupunginosissa jokseenkin paljon, enimmiten kuitenkin vain yksikerroksisia, palkiten puuttuvan korkeuden suuremmalla avaruudellaan. Kivisissäkin kartanoissa oli katto enimmiten laudoista sekä tuohista; puisissa epäilemättä, vaikkei siitä ole erittäin mainittu, useimmiten turpeista, niinkuin silloin oli yleisesti Ruotsin valtakunnassa tapana. Näille katoille päästettiin kesä-aikoina vuohet ruohoa syömään. Kadut olivat vielä alkupuolella 17:ttä vuosisataa kovin kapeat ja koukkuiset ja tonttialat pienet. Mutta kreivi Brahen toimesta useimmat kadut ojennettiin ja levennettiin, samoin yhdistettiin monessa paikoin useita tonttialoja yhdeksi suuremmaksi. Rakennusten välissä oli hyvin monessa talossa ryytimaa sekä hedelmäpuutarha, joissa porvarit ihanina kesäiltoina työnsä tehtyään istuskelivat. Suosittu kävelypaikka oli myös jo silloin Ruissalon kuninkaankartanon puisto. Juhannusaattona kokoonnuttiin varsinkin Kupittaalle kaikellaisia leikkejä lyömään ja taikoja tekemään. Muulloinkin oli sen lähde usein loitsupaikkana; luultavasti kävivät kaupungin neitoset siellä muun muassa "lempeäkin nostamassa" vanhaan suomalaiseen tapaan, koska eräs senaikuinen ruotsalainen johtaa paikan nimen roomalaisten lempijumalasta Cupidosta.

Paljon siitä, mitä me nykyään pitäisimme välttämättömänä mukavan ja siivon elämän ehtona, puuttui silloin vielä Turussa, saatikka sitten muissa Suomen kaupungeissa. Iltasilla ei esim. minkäänlaiset lyhdyt valaisseet katuja. Jos joku tahtoi valoa, piti hänen kuljettaa lyhtyä muassansa. Kadunlaskijoita sanotaan tosin kerran tuotetun Saksasta, mutta ylimalkaan ei mahtanut olla monta paikkaa kivettynä, koska kiveäminen oli Tukholmassakin vain alullaan. Voipi siis arvata, miten syvässä loassa syksyisin kahlattiin. Poliisi ei myöskään pitänyt huolta pihojen tai katujen siivoamisesta. Sinne jäivät kaikellaiset keittiöistä heitetyt roskat mätänemään. Kun sen lisäksi otamme huomioon kaupungin mutaisen pohjan sekä katujen ja pihojen ahtauden, niin ei voi kummeksia, jos ilma olikin kovin turmeltunut ja pahat kulkutaudit pääsivät usein liikkeelle. Ja sellaisissa tapauksissa ei ollut edes lääkäreitä, jotka olisivat voineet auttaa! Vielä sata vuotta myöhemmin on Turusta mainittu, että kuolleitten luku tavallisesti oli melkein yhtä suuri kuin syntyneitten, monasti vielä paljoa suurempi. Siitä voi päättää, millainen asian laita oli 17:nnellä vuosisadalla. Ahtaat kadut ja pihat sekä se seikka, että useimmat talot olivat puusta, vaikuttivat sen, että tulipaloja oli hyvin tiheään ja että ne tekivät suurta tuhoa.

Turun ympärillä kohoaa vuoria, joilla siihen aikaan, varsinkin Venäläismäellä, Mätäjärven pohjoispäässä, seisoi suuri joukko (melkein satamäärä) tuulimyllyjä, näky, joka muualla Suomessa siihen aikaan oli aivan outo. Näitä vuoria kehuvat välistä sen ajan kirjailijat kaupungin suojelusmuuriksi, mutta oli sillä myös oikea multavallituskin sekä kivinen muuri ympärillään, jotka olivat tehdyt kreivi Brahen toimesta.

Omituista Turulle, niinkuin muillekin senaikuisille Suomen kaupungeille, oli se, että talot eivät olleet numeroidut, vaan kukin varustettu omalla, omistajienkin vaihtuessa aina ennallaan pysyvällä nimellä, esiin. Heikkilä, Rantala j.n.e., aivankuin maatilat. Sukunimistä päättäen oli muuten enin osa asukkaista suomalaisia. Näiden suomalaisten sukunimien joukossa tapaamme joskus nen-päätteisiä, jotka tätä nykyä ainoastaan Itä-Suomessa ovat yleisemmät, joskus la-päätteisiä, niinkuin nykyään Länsi-Suomessa, vaan suuri osa oli lyhyitä, esim. Hirvi, Alli, Viisas, Raikoi, olipa joukossa myös sangen lystikkäitä köllejäkin esim. Mustapää, Jauhopää ja Rahapää, Vääräjalka, Tomuhousu, Hassuparta ja Piruntappaja. Ruotsalaisia ja saksalaisia nimiä tavattiin verrattain enemmän kaupungin paremmissa osissa, josta voinee päättää, että niihin kansallisuuksiin kuuluvat porvarit ylimalkaan olivat rikkaimmat. Saksalaisilla oli tämän vuosisadan edellisellä puoliskolla oma kirkkokin, joka sittemmin otettiin yliopiston kirjastoa varten. V. 1638 heidän lapsilleen myös hankittiin omakielinen koulumestari.

Vaikka Turku oli harvoja maan merikaupunkeja, ei se kuitenkaan ollut erittäin kehuttava kaupastansa eikä teollisuudestaan. Kustaa Aadolfin aikana ei sillä ollut yhtään omaa laivaa, eikä siellä käynyt ulkomaalaisiakaan enempää kuin 11-12 vuodessa. V. 1640 kirjoitti kreivi Brahe, kun hän sai käskyn kehoittaa Turun porvareita käyttämään muutamia ulkomaan laivoja, jotka kruunu oli sotaväen kuljetusta varten sinne tilannut, vaan joita ei sitten siihen tarkoitukseen tarvittukaan: "Ei täällä ole yhtään semmoista kauppiasta, jolla olisi rahtia annettavana sattumalta tänne saapuvalle laivalle. Vähäisiä tavaroitaan varten he ovat jo tilanneet laivoja Lybeckistä." V. 1638 hän niinikään kuvasi liinakangastyötä, johon hallitus silloin kehoitti, tällä tavoin: "Täällä on 200 liinakankuria, vaan he kutovat kapeita, harvoja, solmuisia kankaita, niin etteivät ne tahdo mennä kaupaksi. Yksi ainoa vain on hyvä, vaan ei hänkään osaa kutoa hienompaa kilpi- eikä damastikangasta." Vuosisadan lopulla kuitenkin mainitaan jo olevan taitavia liinakankureita, ja valmistellaan myös verkaa sekä "kalminkiä". Krouveja sitävastoin oli paljon, ja ne menestyivät vallan hyvin, arvattavasti monien ylioppilaitten vuoksi. Yliopistokaupungiksi oli muuten Turku erittäin sovelias sen vuoksi, että elanto siellä oli huokea. "Seutu sen ympärillä on niin viljavaa, vedet niin kalaisia, ettei missään maailmassa saa huokeammalla ruokatarpeita", kehuu Wexionius. Vilja sekä kaikellaiset ruokatarpeet olivatkin Turun tärkeimmät vientitavarat. Niitä tuotiin kaupunkiin varsinkin sen kolmina markkinoina: molempina Heikinmessuina tammik. 19:nä ja kesäk. 17:nä, sekä vielä syysk. 8:na p:nä. Vuosisadan toisen puoliskon alussa oli hallituksen kehoitus laivanrakentamiseen vaikuttanut sen, että Turussa oli porvareita, jotka lähettivät 3-5 omaa laivaa ulkomaille. Mutta muutamia vuosikymmeniä myöhemmin oli laivaliike jälleen rauennut; tavarat tuotiin enimmiten Tukholmasta.

Maamme toinen kaupunki oli Viipuri, muutamissa suhteissa ajoittain aivan ensimäinen. Ulkoasultaan se oli silloin aivan toisellainen kuin nyt. Venäjän puolella se loppui jo Karjaportin paksun tornin kohdalle; sieltä ulkovalli kulki suoraan suomalaisen kirkon kellotapulin kautta, joka oli vallitornina. Pietarin etukaupunkia ei ollut olemassa, koska venäläisten alinomaisten hyökkäysten tähden siellä ei olisi ollut rauhaa. Neitsytniemen, Saunalahden ja Hiekan etukaupungeista, jotka suurimmaksi osaksi vasta nykyaikana ovat syntyneet, ei ollut ainoatakaan olemassa. Sitä vastoin olivat silloin pitkänsillan tausta sekä nykyinen Tervaniemi sataman laidassa tiheästi asutut; siellä oli Siikaniemen etukaupunki, jolla oli oma kirkkokin, luultavasti puinen. Toisella puolella kaupunkia oli Pantsarlahden linnoituksessa toinen etukaupunki. Itse kaupunki eli "huhma" — siksi kansa sitä sanoo — oli ympäröity vahvalla muurilla, josta suuri joukko torneja törrötti. Mutta vuosisadan loppupuolella ne olivat, uuteen linnoituslaatuun sopimattomina, tulleet hävitetyiksi; ei jäänyt jäljelle muuta kuin nuo kaksi yllämainittua sekä joitakuita raunioita. Sisään päästiin seitsemän holviportin kautta. Alkupuolella 17:ttä vuosisataa oli huhmassa sekä porttien järjestys että suunta ihan toinen kuin tätä nykyä; sen näkee vielä nytkin vanhoista rakennuksista, jotka kaikki seisovat viistoon nykyisiin katuihin verraten. Mutta suuren palon jälkeen rakennettiin kaupunki kreivi Brahen käskystä uuden kaavan mukaan, jonka jälkeen, niin kehutaan, ei ollut enää montakaan väärää katua. Silloin oli jo myöskin, niinkuin asemakaavasta näkyy, aikomus laajentaa Viipuria itään päin siihen muotoon, joka sillä oli ennenkuin vallit revittiin; mutta sitä ei Ruotsin vallan aikana vielä pantu toimeen. Kivimuureja oli jo ennen tätä uudestaanrakentamistakin koko joukko, sillä Kustaa Aadolfin aikana sai jokainen porvari siellä 100 talarin veronhuojennuksen, jos hän rakensi kivimuurin. V. 1636 kehuttiinkin, että Viipurissa on tosin huonot vallit, mutta komeat porvarien kartanot. Tämä viimeksimainittu kerskaus kumminkin oli liioiteltu; sillä siltä ajalta jäljellä olevat rakennukset ovat kaikki matalanlaisia, pienten ikkunainsa vuoksi synkännäköisiä, osaksi harmaasta kivestä kyhättyjä — esim. kaksikerroksinen entinen piispan talo Uudenportinkadun varrella. Palon jälkeen rakennettiin niin ahkeraan tiilikivisiä huoneita, ettei v. 1694:n jälkeen huhmassa ollutkaan paljon muita. Katotkin enimmiten tehtiin tiilikivestä, niinkuin vieläkin monessa vanhassa rakennuksessa näkee; mutta oli myös turvekattoja. Erittäin komeat kuuluvat olleen rakennukset torin ympärillä, likellä Turunporttia, missä myös raatihuone seisoi. Merkillinen avaruudeltaan sekä koristeiltaan oli tuomiokirkko (nykyinen venäläisen sotaväen jauhoaitta), johon Agricola oli haudattu. Senaikuinen kertoja kehuu sen vahvoja holvikaaria, sen loistavaa saarnastuolia, sen taidokkaasti tehtyjä urkuja sekä muuta sisäkoristusta. Tässä tuomiokirkossa pidettiin ruotsalaista jumalanpalvelusta; suomalaisilla oli nykyinen kirkkonsa. Paitsi näitä oli vielä kolmaskin Herranhuone huhmassa, likellä vallia, köyhien ja vaivaisten varalta, joita vaivaishuoneessa elätettiin. Kaupungissa oli myös kymnaasi ja kirjapaino. Maaherra asui linnassa, komeassa palatsissa, jonka seinät kuitenkin ovat nyt jo toiselta puolelta maahan vaipuneet. Viipurin ympäristössä kuuluu olleen paljon puu- ja kukkastarhoja.

V. 1658 oli kaupungissa 3-4,000 asukasta. Nimistä päättäen oli Viipuri paljoa enemmän ulkomaalainen kuin Turku. Muutamia venäläisiä oli jo silloinkin sinne muuttanut. Saksalaisia oli melkein yhtä paljon kuin ruotsalaisia. Näitä molempia melkein yksistään asui huhmassa, suomalaiset enimmäkseen etukaupungeissa. Viimeksimainittujen ja edellisten välillä oli usein vaaliriitoja, sillä ruotsalaiset ja saksalaiset yhdessä liitossa tahtoivat määrätä virkoihin keitä he halusivat, huolimatta suomalaisista, jotka aina äänestivät oman maan miehiä.

Uudet valloitukset Kustaa Aadolfin hallituksen alussa ensin suuresti enensivät Viipurin kauppaliikettä. Ennen se oli jo ollut Saimaan vesistön tavaroiden viennin välittäjänä; nyt rupesi myöskin, niin kertoo kreivi Brahe, Käkisalmen läänin sekä Inkerin, jopa avaran Venäjänkin kauppa käymään sen kautta. Jälkimäisestä maasta tuotiin talia sekä kalliita turkiksia. Lähempää sai Viipuri viljaa, voita ja varsinkin tervaa sekä pikeä. Näiden molempien viimeksimainittujen tavaralajien suhteen oli Viipuri valtakunnan toinen kaupunki lähinnä Tukholmaa. V. 1640 vietiin koko Ruotsin valtakunnasta tervaa, pikeä sekä merellistä yhteensä 250,000:n talarin arvosta, ja Viipurin osaksi siitä summasta tuli 91,000, siis melkein kaksi viidennestä. Tässä asiassa sai kuitenkin yllämainittu tervakomppania suuren muutoksen aikaan, mutta sittenkin pysyi Viipurin tervakauppa edelleen sangen tärkeänä. Kun Suomen merikaupungeille viimein suotiin lupa ottaa osaa tähän tervakomppaniaan määrätyllä summalla, säädettiin Viipurin osaksi 18,000 talaria, Turun ja Helsingin kumpaisenkin ainoastaan 6,000. Komppanian tervojen talletuspaikkana oli Siikaniemi, joka siitä vähitellen saikin nykyisen nimensä Tervaniemi. Myöskin Viipurin muussa kaupassa oli jo jonkun aikaa ennemmin alkanut tuntuva vähennys näkyä. Nevajoen suulle oli tullut perustetuksi Nevanlinnan kaupunki, josta sangen pian kasvoi Viipurille vaarallinen kilpailija. Brahe ehdoitti jo v. 1638, että Venäjän kauppa johdettaisiin takaisin Viipuriin, niinkuin se Kustaa Aadolfin hallitessa oli ollut. V. 1650 hän taas kovasti valitti siitä suurta haittaa, minkä Nevanlinna teki Viipurille; ja v. 1662 ilmoitti senaikuinen Viipurin maaherra, että Venäjän kauppa oli nyt sieltä melkein kokonaan loppunut; ainoastaan terva ja piki olivat nyt kaupungin tärkeämmät vientitavarat. Se oli jo pienoinen etumaku vastaisen Pietarin kaupungin vaikutuksesta!

Helsinki, Suomen kolmas merikaupunki, muutettiin tähän aikaan v. 1640 kreivi Brahen toimesta Vantaanjoen suulta nykyiseen paikkaansa "Estnäs-nokan" päähän. Vanhan Helsingin sekä Porvoon asukkaat saivat käskyn muuttaa sinne; kuitenkin on osoitteena aikakauden tapojen lauhtumisesta huomautettava, ettei heitä tähän muuttoon väkisin pakoitettu, niinkuin vielä Kustaa Vaasan aikoina oli tehty samallaisissa tilaisuuksissa. Uutta paikkaa kehuttiin suuresti, erittäinkin sen hyvän sataman vuoksi, jossa ulos- ja sisäänpääsö oli mahdollinen millä tuulella hyvänsä, ja joka oli niin syvä, että laivat saattoivat tulla aivan rantaan. Sittenkään ei Helsinki nytkään täyttänyt hallituksen suuria toiveita enemmän kuin Kustaa Vaasankaan aikana. V. 1662 valitti läänin maaherra, etteivät helsinkiläiset ollenkaan kykene harjoittamaan ulkomaan kauppaa, vaan ottavat kaikki tavaransa Tukholmasta tai Räävelistä.

Näiden kolmen kaupungin keskinäistä suhdetta valaiskoot vihdoin vielä seuraavat tilastolliset numerot. Niistä 38,000:sta viljatynnyristä, jotka v. 1638, niinkuin jo kerrottu, Suomesta vietiin Juutinrauman kautta, oli noin 30,000 Turusta, 5,800 Viipurista, 2,300 Helsingistä. Tervaa sitä vastoin lähetti v. 1628 Viipuri 1,800 sälytystä à 288 leiviskää, Turku edellisenä vuonna ainoastaan 800; Helsingistä ei ole tietoja. V. 1620 tuotti iso eli ulkomaan tulli Viipurissa noin 5,000 talaria, Turussa, Raumalla sekä Porissa yhteensä 6,500, Helsingissä ja Porvoossa yhteensä 2,000. V. 1638 saatiin pientä tullia maalta tulevista tavaroista Viipurissa 7,300 talaria, Turussa 5,528, Helsingissä (ennen muuttoa) 250. Samana vuonna sai kruunu veroa Turusta 2,000 talaria, Viipurista 1,672, Helsingistä 150. Turku ylimalkaan oli etevämpi tuonnin, Viipuri taas viennin suhteen. V. 1637 esim. oli Turun kautta tuotu ulkomaan tavaraa 96,800:n talarin arvosta, viety ulos 121,000:sta; Viipurin summat olivat n. 84,600 ja 121,700! V. 1640 ne olivat Turussa 96,000 ja 71,000; Viipurissa 70,000 ja 163,000.

Muut kaupungit, sen jälkeen kuin niiltä ulkomaille purjehtimisoikeus oli kielletty, vaipuivat täydelliseen voimattomuuteen ja mitättömyyteen. Porvoosta esim., joka vielä v. 1638 maksoi kruunulle veroa 300 talaria, mainitsi, niinkuin tiedämme, läänin maaherra v. 1662, että se oli aivan häviöllä. Sittenkin on tämän vuosisadan alkupuoli ja vielä enemmän sen keskivaihe merkillinen sangen monen uuden kaupungin perustamisen vuoksi meidän maahan. Osaksi se johtui siitä, että kreivi- ja vapaaherrakuntien isännät, "herruutensa kannattamiseksi", mielellään käyttivät heille suotua kaupunkien perustamislupaa. Vielä halukkaampi siihen toimeen oli hallitus, joka siten tahtoi estää yleistä maakauppaa. Kustaa Aadolf oli perustanut Uudenkaupungin v. 1617 sekä Uudenkaarlepyyn ja Kokkolan v. 1620; sen lisäksi Tornion, joka ei kuitenkaan silloin vielä kuulunut Suomen maahan. Kristiinan aikana karttui niiden luku vielä kymmenellä. Silloin näet perustettiin Saloisten kaupunki eli Raahe, Koppö eli Kristiina, Pietarsaari ja Vehkalahti (nykyinen Hamina) meren rannalle, sekä Kajaani, Brahea, Sortavala, Savonlinna, Lappeenranta sekä Hämeenlinna sisämaahan. Näistä olivat nuo molemmat, jotka saivat Brahen nimen, niinkuin tiedämme, myös Brahen perustamat; Pietarsaaren rakennutti Jaakko de la Gardien leski kreivikuntaansa. Puhetta oli myös jo silloin kaupunkien perustamisesta Kuopioon sekä Tammer- tai Nokiakosken rannalle. Paitsi sitä oli pieniä kauppaloita Salmissa, Kurkijoella ja Suvannon-Taipaleessa Laatokan rannalla sekä Muolan pitäjässä. Tällä tavoin oli nyt myös sisämaa saanut kauppapaikkoja keskeensä, joita se siihen asti oli ollut ihan vailla. Kaikki nuo uudet kaupungit, niinkuin useimmat vanhemmatkin, olivat sittenkin aivan mitättömiä, ilman sanottavampaa liikettä. Hyvin monessa elivät porvarit sillä, että he viljelivät kaupungille lahjoitettuja maita. Hämeenlinnasta on v. 1662 mainittu, että porvarien ainoana elatuskeinona oli krouvinpito.

22. Suomen talonpojat.

Nyt vuorossaan on puhuttava siitä säädystä, joka tosin oli alhaisin, arvoltaan halvin, vaan kuitenkin vielä enemmän kuin tätä nykyä Suomen koko valtiorakennuksen laajana ja lujana perustuksena. Meidänkin aikoinamme sopii sanoa Suomen kansaa talonpoikaiseksi kansaksi, koska maanviljelijöihin verraten muut kansanluokat yleensä muodostavat vain vähäisen osan koko väestön luvusta. Mutta seitsemännentoista vuosisadan keskipaikoilla oli tämä suhde vielä paljon mitättömämpi. Suomen suuriruhtinaskunnassa ynnä Käkisalmen läänissä oli silloin noin 450,000 asukasta, ja niistä 25,000:n paikoilla, siis ainoastaan joka kahdeksastoista, kuului muihin säätyihin yhteensä.

Maanviljelys oli meillä näet silloinkin se elatuskeino, joka voitti kerrassaan kaikki muut toimeentulolähteet. Tärkeätä on siis tietää, millä kannalla se oli. Me olemme jo nähneet, miten kaikki, jotka siihen aikaan Suomesta kirjoittivat — Buraeus, kreivi Brahe, Wexionius — kehuivat maamme erinomaista viljavuutta. Me tiedämme, että 17:nnellä vuosisadalla vietiin ulkomaille paljon enemmän viljaa kuin meidän aikanamme. Samaa yltäkylläisyyttä näyttävät myös viljan silloiset hinnat todistavan, jotka olivat erittäin huokeat, Suomessa vielä paljoa huokeammat kuin Ruotsissa. Viimemainitussa maassa oli viljatynnyrin keskimääräinen hinta Kristiinan hallitusaikana puolineljättä talaria, s.o. nykyisessä rahassamme 12 mk. 60 p. Mutta Suomessa otettiin vähän aikaisemmin, v. 1619, veronmaksussa ruistynnyri 6 markasta 30 pennistä, ja v. 1636 sekä 1638 oli sen hinta 8 mk. 10 p. V. 1649 se tosin maksoi Turussa kahdeksan talaria vaskirahaa, s.o. 10 mk. 80 p. ja Porissa 13 nykyistä markkaa, vaan silloin kreivi Brahe, joka sen kertoo, valittaakin katovuotta ja tavattoman kallista aikaa. — Yhtä huokeat olivat myös muut ruokatavaroiden hinnat Suomessa siihen aikaan. V. 1619 otettiin leiviskä voita veronmaksussa 5:stä markasta 40 pennistä; v. 1636 se oli kohonnut puolta markkaa kalliimmaksi. Jälkimäisenä vuonna saatiin härkä 36:lla markalla; lammas (samoin v. 1638) maksoi 2 mk. 70 p., hanhi 1 mk. 35 p., kana 34 penniä, 20 munaa myös saman verran (v. 1638 ainoastaan 22,50 p.), leiviskä sianlihaa 4 mk. 50 p., raavaanlihaa 2 mk. 70 p., kupo olkia noin 6 penniä; silakkatynnyri v. 1619 maksoi 10 mk. 80 p., v. 1636 14 mk. 40 p.

Sittenkään viljelys maassamme ei ollut 17:nnen vuosisadan keskipaikoilla vielä levinnyt sinnepäinkään niin laajoille aloille kuin meidän aikanamme. Silloinen vuotuinen kylvö Suomessa, kaikki viljalajit yhteenlaskettuina, arvioidaan 140,000:ksi tynnyriksi, se ei siis ollut enempää kuin noin 1/15 nykyisestä. Vielä suurempi on eroitus silloisen ja nykyisen maanviljelyksen välillä sisämaakunnissa eli ylimaassa. Sillä yllämainitusta siemenmäärästä kylvi silloin Turun lääni yksin enemmän kuin kolmannen osan, yhtä paljon kuin kaikki seudut, jotka nyt kuuluvat Viipurin, Mikkelin, Kuopion sekä Hämeenlinnan lääneihin, ja jotka meidän aikanamme tuottavat puolet kaikesta Suomessa kasvavasta viljasta, 2,5, jollei kolmekin, sen vertaa kuin Turun lääni. Vaasan lääni, jonka viljantulo nyt on yhtä suuri kuin Turun läänin, antoi silloin vain kolmannen osan siitä, mitä jälkimäinen. Uusimaa puolestaan antaa nytkin yhtä suuren suhteellisen osan Suomen koko viljamäärästä kuin silloinkin. Sama seikka pistää myös meidän silmäämme, jos keskenään vertamme joitakuita rantamaan sekä ylimaan pitäjiä. V. 1656 esim. kylvettiin Raision pitäjässä Turun tienoolla 505 tynnyriä, Maskussa 525, Nousiaisissa 544, Mynämäellä 959, mutta Rautalammilla (myös Hankasalmi ja Vesanto) 153 t., Viitasaaressa (myös Kivijärvi ja Pihtipudas) 142, Laukaalla (myös Jyväskylä) 107, ja silloisessa Jämsässä 271. Pohjanmaalla olivat Kyrönjoen rannikot, seudun nykyinen vilja-aitta, vielä autioina nevoina; niiden viljelemiseen ryhdyttiin vasta 17:nnen vuosisadan lopulla. Viipurinkin läänissä, vaikka se osaksi on meren rannikkoa, oli maanviljelys peräti huonoa, koska maakunta aina oli sodan jaloissa; samasta syystä oli se myös varsin köyhä hevosista sekä lehmistä! Kaskenviljelys, ihme kyllä, ei näytä kuitenkaan silloinkaan Länsi-Suomessa olleen yleisempi kuin tätä nykyä; Wexionius mainitsee siitä ainoastaan Hämeessä, Savossa sekä Karjalassa.

Me olemme siis nähneet, että maamme, vaikka sitä niin viljavaksi kehuttiin, vuosittain antoi paljon vähemmän viljaa kuin meidän aikanamme. Mutta vielä ihmeellisempää on, että tämä viljantulo myös suhteellisesti, silloiseen asukaslukuun nähden, oli paljoa vähempi. Nykyään se on, niinkuin mainittu, viisitoista kertaa silloista suurempi; mutta Suomen kansa on samalla ajalla karttunut vain vähän enemmän kuin seitsemän sen vertaa. Jokaista henkeä kohtaan tuli siis keskipaikoilla 17:ttä vuosisataa puolta vähemmän viljaa kuin tätä nykyä. Sen lisäksi sattui silloin, taitamattoman maanviljelyksen tähden, katovuosia vielä paljoa tiheämmin kuin meidän aikanamme. Mitenkä on siis tuo hämmästyttävä ristiriitaisuus selitettävissä, että vilja siihen aikaan Suomessa, vaikka sitä saatiin suhteellisesti niin paljon vähemmän, kuitenkin oli paljoa huokeampaa, vieläpä riitti ulkomaillekin vietäväksi?

Suurena syynä oli ensinkin se, ettei viinaan vielä tuhlattu niin suuria viljamääriä, kuin nykyään; ne säästyivät siis kaikki hyödylliseksi ravinnoksi. Toiseksi oli elanto silloin paljoa vähemmän yksistään maa- ja karjantuotteitten varassa; metsä ja vesi antoivat runsaasti antimiansa lisäsärpimeksi. Muistakaamme, kuinka senaikuiset kirjailijat kehuvat kaikkien Suomen maakuntien ylenpalttista rikkautta siinä suhteessa. Ja kolmanneksi Suomen talonpojalla silloin oli tuiki vähän, tuskin ollenkaan tarpeita, joita olisi tarvinnut ulkoa hankkia ja joiden lunastamiseen kotituotteita olisi ollut pakko panna. Katovuosina varsin vähän ostettiin ja saatiin jauhoja muualta avuksi, vaan jatkettiin vähäiset kotivarat petäjän kuorella, vehkan juurella. Tavallisinakaan vuosina ylimaalainen, jos paljoa myöhempien aikojen tavasta saa päättää, ei syönyt selvää leipää siitä pelosta, että voisi tottua liian herkulliseen elämään. Kahvista ja sokerista, näistä nykyisistä suurista rahansurmista, ei vielä tietty mitään; ulkomaan silkit ja verat, napit ja helyt eivät myöskään hoikentaneet kukkaroa. Vaatteet kudottiin kaikki kotona — Suomen emäntiä mainitaan uutteriksi kankureiksi; parhaat pyhäpuvut tosin tulivat kalliiksi, mutta kestiväthän myöskin, niin että ne menivät perintönä lapsille sekä lastenlapsille. Posliineihin ja lasiastioihin ei myöskään kulunut rahaa. Tarpeelliset astiat tehtiin kotona, mitkä puusta, mitkä tuohesta. Ainoa jo silloin suureen valtaan päässyt ulkomaan ylellisyystavara oli tupakka. Paitsi sitä tuotiin kaupungista pääasiallisesti vain rautaa sekä suoloja, niitä kumpiakin myös verraten paljoa vähemmän kuin meidän aikanamme. Rekien jalakset, astioiden vanteet, naulat ynnä monet muut nykyiset rautakalut olivat silloin pelkkää puuta. Viipurin läänin maaherra ilmoitti vielä v. 1664, että käskettyyn maantientekoon tarvitsisi tuottaa Ruotsista rautalapioita, koska hänen läänissään talonpojilla ei ollut semmoisia. Suolan säästämiseksi kalat tavallisesti vaan kuivatettiin. Koettivatpa merenrantalaiset omienkin vähäsuolaisten lahtiensa vettä kiehuttamalla hankkia itselleen tuota haluttua, vaan liian kallista maustetta.

Kauppapuodissa ei täten tarvittu kovin usein käydä, eikä se olisikaan ylimaalaisille ollut mahdollista, koska kaupungit olivat kaukana, vuosisadan keskipaikoille saakka kaikki tyyni merenrannalla. Varmaankin oli miesten parissa monta, vaimoväestä epäilemättä enin osa, jotka eivät olleet ikänään nähneetkään kaupunkia. Ensimäinen kaupunkiretki oli siis juhlallinen asia. Pitäjän rajalla tai muuten tavaksi tulleessa merkillisessä paikassa piti nuorten härkämiesten (ensikertalaisten) tehdä kaikellaisia temppuja ja laittaa pienet kestit vanhemmille matkakumppaneille. Tavallisesti läksivät ylimaalaiset tämmöiselle retkelle talvella, kun lumi oli tasoittanut teitä mantereella, rakentanut siltoja vesille. Jos kesällä matka oli välttämätön, kuljettiin niin paljon kuin mahdollista vesiä myöten ja karvastettiin (vedettiin) veneet kannaksien yli. Lyhyemmillä maamatkoilla, kun ei joku harvoista maanteistä ollut lähellä, käytettiin purilaita, s.o. hevosen taakse valjastettuja, takapäästään yhteensidottuja aisoja, joiden haarukkaan pieni kuorma sopi. Tervatynnyrit saivat köysiin sidottuina ilman muuta pyöriä hevosen jäljessä.[44] — Kirkossa käynti ei laajoissa ylimaan pitäjissä myöskään ollut erittäin tavallinen. Lapset syrjäisemmillä kulmilla eivät saaneet Herran huonetta nähdäkään, ennenkuin omin jaloin jo kykenivät hiihtämään sinne "nimeä saamaan", s.o. ristittäviksi.

Asiain näin ollen ei ollut kumma, jos Suomen talonpoika, erittäinkin ylimaassa, vielä oli hyvin alkuperäisellä kannalla. Sisämaakunnissa asuttiin paljoa myöhempinäkin aikoina pirteissä, joissa hevoset, siat ja kanat jakoivat ihmisten kanssa savuisen lämpimän. Eivätkä ne näytä silloin olleen rantamaillakaan kovin outoja, koska tiedetään varmasti, että myös moni kirkkoherra Viipurin läänissä asui semmoisessa. Seinillä harvoin nähtiin pyssyn riippuvan, niinkuin meidän aikanamme. Niitä kyllä osattiin valmistaa Suomessa, mutta sota ne mahtoi vaatia melkein kaikki kruunun palvelukseen. Sen sijaan ei puuttunut missään teräsjousia eikä nuoliviinejä. Tavallisesti taisi myös niiden rinnalla välkkyä tukeva keihäs ja kirkas miekka, edellinen välttämättömän tarpeellinen alinomaisissa otteluissa salon kuninkaan kanssa, jälkimäinen tiheitten vihollisten päällekarkausten torjumiseksi. Vielä tuntemattoman viulun sijalla epäilemättä riippui silloin yli koko Suomen tuvan seinällä kansamme vanha kantele. Nykyään kadonnut, silloin yleinen tarvekalu olivat käsikivet, joilla viljaa jauhettiin. Kun myllyistä vero oli tullut säädetyksi, valitti kenraalikuvernööri Bjelke, ettei se varsinkaan Viipurin läänissä ja Hämeessä tuottanut paljon mitään; sillä siellä ei ollut kuin harvassa paikassa myllyjä, ja veronottajien tullessa vietiin käsikivet johonkuhun piilopirttiin metsään, joista niitä ei ollut mahdollista löytää. Kustaa Aadolf vastasi siihen, että Bjelke vain antaisi asian olla; olihan muka siinä jo rasitusta enemmän kuin verosta, että sellaista raskasta työtä täytyi tehdä. Lavitsat ja pöydät olivat tukevaa, vankkaa laatua; luultavasti oli silloin monessa paikassa pöytiä, niinkuin nyt vielä joskus vanhoja nähdään, joiden lauta oli yhdestä jättiläislaahkosta eli lankusta tehty, onteloksi koverrettu, summattoman avara kanto jalkana sen alla. Luultavasti olivat myös tupien seinät monessa talossa tuommoisista iäti kestävistä ikihongista, joita nyt vain jossakin vanhassa puukirkossa tai muussa muinaisessa rakennuksessa tavataan. Talon huoneet olivat muuten helpomman puolustuksen vuoksi kaikki rakennetut umpiympyrään, niin että pihassa oltiin niinkuin linnassa.

Elämä ja tavat olivat myös tietysti vanhanaikuisia. "Tämän kansan tavat", kirjoitti Brahe, "ovat semmoisia kuin ne ovat kauan aikaa olleet." Pitkät puhteet talvisaikana kulutettiin kaikellaisilla vanhoilla huvituksilla ja menoilla. Runolaulu oli vielä vuosisadan keskipaikoilla yleistä yli koko maan. Uusia runoja sepitettiin yhä vanhaan tapaan. Muinaiset pakanuuden-aikuiset näyttävät kuitenkin jo alkaneen väistyä syrjäisemmille paikoille. Piispa Bång, 17:nnen vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla, joka niitä ensiksi mainitsee, sanoo niitä laulettavan Savon ja Ruoveden saloilla. Yleisemmin sitä vastoin moittii Rothovius vielä v. 1640, että Suomen talonpojat "pimeissä pirteissänsä" pitävät karhunpeijaisia, juoden karhun maljaa sen omasta kallosta ja matkien karhun mörinää, jotta he pyyntiretkillään vastakin saisivat hyvän onnen. Näissä tilaisuuksissa, niinkuin muissakin juhlissa, ei mahtanut olla puutetta kotitekoisesta oluesta, joka vielä oli niin kuuluisaa, että Kustaa Aadolf kruunaustaan varten tuotti sitä 200 tynnyriä. Että runolaulun rinnalla vanhat loitsut ja karhunpeijaiset sekä monet muutkin muinaiset pakanalliset taikamenot vielä olivat täydessä voimassa, siitä on jo luvussa Rothovius piispasta lavealta kerrottu.

Uutterasta saunankäynnistä ja istumisesta lumessa tai kylpemisestä jäisessä vedessä sen jälkeen, niinkuin myös pienten lasten varomattomasta kohtelusta, on jo myös ennen ollut puhetta.

Suomen talonpoikaisen kansan luonteesta siihen aikaan on meille useampiakin valaisevia lauseita säilynyt. Suomalaisten itsepäisyydestä kaikki ihmiset silloin puhuivat. Brahe, niinkuin muistamme, katsoi erinomaiseksi onneksi, kun hän oli saanut "jäykät" savolaiset suostumaan ruotutuumaansa. Sävyisää Hämeen maaherraa, Arvi Hornia, hän moitti kelvottomaksi siinä läänissä, "missä on itsepäisin kansa". Ja etteivät karjalaiset suinkaan olleet pehmeämpiä luonteeltansa, sen todistaa Wexioniuksen lause, että "karjalainen pää" ja visapää ovat aivan yhtä. Tätä itsepäisyyden avua ei luettu muuten suinkaan vain Suomen talonpojille ominaiseksi, vaan ylimalkaan kaikille suomalaisille. Olipa se maine levinnyt kauas muillekin maille. Ranskan suuri valtiomies Richelieu kerran sanoi Aksel Oxenstjernassakin olevan paljon suomalaista itsepäisyyttä.

Myös moitittiin yleisesti suomalaisten nahjustelevaa toimettomuutta. "He eivät", sanoi suomalaisten ystävä Brahekin, "huoli koskaan hankkia itselleen enempää, kuin mitä heti saattavat syödä. Laiskuus ja juoppous enenevät päivä päivältä. — Ja onpa ihme, että kun tämä sama kansa joutuu Ruotsiin tai muihin maihin, niin yksi mies tekee työtä kolmen puolesta ja he ovat käteviä niin toisessa kuin toisessakin työssä. Mutta täällä kotona on heillä ihan toisellainen luonne. Talvella harvoin, oli suojainen ilma tai pakkanen, nähdään avantojen vieressä verkkoja, vielä vähemmän nuotanvetäjiä, vaikka kuitenkin joka paikassa on niin hyviä kalavesiä, joista jo yksin kokonaiset perhekunnat voisivat saada elatuksensa. Suomalaiset vain kuhnustelevat pirteissään, joista myös harvoin viitsivät mennä metsälle. Ainoastaan silloin he lähtevät liikkeelle, kun heitä väkisin vaaditaan kyytiin tai päivätöihin. Ja he syövät kaikki heti suuhunsa, mitä taloutensa parantamiseen voisivat käyttää. Eivät he myöskään huoli oppia mitään käsitöitä, joihin heillä kuitenkin olisi enemmän taipumuksia kuin monella muulla kansalla. Meren rannoilla sittenkin on väestö uutterampi ja toimeliaampi kuin ylämaassa."

Tämä toimeliaisuuden ja uutteruuden puute oli luonnollisena seurauksena liian kolkosta ilmanlaadusta sekä lakkaamattomista sodista. Mitä apua oli ahkeruudesta, kun sen hedelmät kuitenkin niin usein joutuivat hallan omiksi tai vihollisen tallattaviksi! Saman kovan koulun kasvattama oli myös itsepäisyys ja liika jäykkyys. Mutta tällä jälkimäisellä kuitenkin oli myös se puoli, että se antoi Suomen kansalle voimaa kestämään sekä silloiset että vielä pian tulevat, monta vertaa kovemmat kohtalot ja säilyttämään itsensä parempien päivien varalle.

23. Suomalaisten muutot maasta 17:nnellä vuosisadalla.

Raskaitten verojen ja peloittavan sotamiehenoton tähden jätti moni talonpoika Suomessa tähän aikaan talonsa autioksi. Hyljätyt talot tarjottiin sitten kenelle hyvänsä, kuka vain tahtoi ruveta niitä viljelemään ja niistä kruunulle tulevia veroja suorittamaan. Sangen usein kuitenkin uudet isännät asuivat talossa ainoastaan muutamia vuosia, niin kauan kuin he olivat vapaat veroista, ja jättivät sen sitten jälleen kylmille. Tästä syystä oli autiotilain luku hirvittävän suuri, Suomessa vielä paljoa suurempi kuin Ruotsissa, vaikkei niitä sielläkään suinkaan ollut vähän.

Näistä poismuuttajista siirtyi melkoinen osa Pohjanlahden taakse Ruotsin vuori- ja metsäseutuihin, Vermlannista alkaen kauas pohjoiseen, joka seutu nyt oikein vilisee suomalaisista kaskenpolttajista. Paljon väkeä myös virtaili Viroon ja Liivinmaalle, jopa Puolaan, Preussiin ja Pohjois-Saksaankin asti. Tämän muuttolaistulvan estämiseksi katsoi Kustaa Aadolf tarpeelliseksi v. 1620 säätää erinäisen lain. Aatelille annettiin lupa käydä ulkomailla opintoja harjoittamassa tai sotapalveluksessa — ei kuitenkaan jesuiittain kollegioissa eikä Puolan armeijassa. Pappien, porvarien sekä talollisten sallittiin niinikään mennä ulkomaille opistoihin tai käsityönoppiin, mutta piti antaa kirjallinen vakuutus matkan tarkoituksesta. Alhaisemmalta työväeltä sitä vastoin meno ulkomaille kokonaan kiellettiin, kaiken perintöoikeuden menettämisen uhalla. Laivuri, joka luvattomasti otti viedäkseen siirtolaisia Suomesta muille maille, menetti aluksensa lastineen. Tämän kiellon uudistaminen useampaan kertaan todistaa kuitenkin, ettei siitä ollut suurta apua.

Rupesipa pari vuosikymmentä myöhemmin hallitus itsekin suosimaan ja edistämään poismuuttoa vieläkin kaukaisemmille maille. Useimmilla Euroopan merenrantaisilla suuremmilla valtakunnilla oli silloin uutismaansa Amerikassa. Ruotsikin tahtoi itselleen osaa samoista eduista ja lähetti pienen retkikunnan, joka v. 1636 tai 1637 onnellisesti saapui Delaware-joen suulle. Tässä ensimäisessä muuttolaisjoukossa oli ainoastaan ruotsalaisia; mutta myöhemmin jäljessä lähetettyjen parissa oli myös sangen suuri määrä Suomen kansaa. V. 1649 esim. oli meikäläisiä koko 300 henkeä, jotka sinne pyrkivät. Enimmäksi osaksi he eivät kuitenkaan olleet itse Suomesta kotoisin, vaan lähteneet Vermlannista sekä muista Ruotsin vuorikunnista, missä heitä heidän kaskenhakkaamisensa, muka metsänhaaskauksensa tähden oli ruvettu pahasti vainoamaan. Delaware-joen rannoilla, likellä nykyistä Philadelphian maailmankaupunkia, useimmat suomalaiset asettausivat yhteen ryhmään Kamassung-nimiseen paikkaan, jota ruotsalaiset naapurit rupesivatkin Finlandiksi nimittämään. Siirtolaiset tulivat uudessa kodissansa vallan hyvin toimeen, sillä maa oli viljavaa ja ilmanlaatu hyvä. Hyvässä sovussa elettiin enimmiten myös maan alkuasukasten, intiaanien kanssa, jotka pitivät näistä tulokkaista enemmän kuin muista röyhkeämmistä, rauhattomammista "valko-ihoisista".

Rauhassa ei saanut kuitenkaan tämä pieni uutisvaltio kauan vaurastua. Hollantilaisilla oli Delaware-joen toinen ranta hallussaan ja he rupesivat alusta alkain naapureilleen tekemään kiusaa. V. 1655 he viimein äkkiä tulivat suurella voimalla ja valloittivat koko Ruotsin alueen Amerikassa. Vaan eipä ollut heidänkään valtansa täällä kovin pitkällinen. Heillä oli vielä mahtavammat naapurit, englantilaiset, jotka taas vuorostaan v. 1664 anastivat koko hollantilaisten alueen.

Pappeja ja uskonnollisia kirjoja lähetettiin vielä kauan aikaa näiden valloitusten perästäkin entisestä emämaasta. Mutta vähitellen alkoi siirtolaisten mieli vaihtua. Lopulla 17:ttä vuosisataa he jo ilmoittivat, etteivät he tarvinneet erinäistä suomalaista pappia, koska kaikki ymmärsivät ruotsia ja 18:nnen vuosisadan lopulla taas tuli se tieto, että ruotsalainenkin pappi oli tarpeeton, koska ainoastaan muutamat vanhat ihmiset enää ruotsinkieltä osasivat.

24. Elämänlaatu ja tavat.

Elämänlaadusta ja tavoista on ollut jo monessa edellisessä luvussa sivumennen puhetta; mutta kuvauksen täydellisyys vaatii vielä kaikellaista lisään.

Seitsemännentoista vuosisadan ihmiset olivat meihin verraten erinomaisen aamuvirkut. Me jo tiedämme, että koulutunnit alkoivat kello 5 tai 6 aamulla, yliopiston luennot kello 7. Yhtä aikaisia oltiin myös virastoissa. Maaherrojen esim. oli määrä istua kansliassaan kello 8-10 ja taas kello 2:sta alkaen iltapuolella. Kello 12 syötiin päivällinen, paitsi suurissa juhlatiloissa, ja iltasella siivet ihmiset jo hyvin varhain menivät levolle; ainoastaan juomarit ja roistot valvoivat kauemmin.

Huonekalusto keskisäädyssäkin oli sangen koristelematon ja osaksi toisellainen kuin nyt. Ei tiedetty sohvista eikä paljon tuoleista; tavallisesti seinään kiinnitetyt lavitsat, samoinkuin talonpoikienkin tuvissa, olivat istuimina. Ei tiedetty myöskään kaapeista eikä piirongeista;[45] vaatteita ynnä muita tavaroita, jolleivät ne irrallaan riippuneet tai seisoneen aitoissa, tallennettiin suurissa arkuissa. Ikkunoissa ei ollut saranoita, uuneissa ei peltejä. Posliinista ei tiedetty vielä paljon mitään; lautaset, vadit, kupit olivat tinasta tai puusta (siitä suomalainen nimitys "lautanen"), rikkaimmilla hopeasta.

Vaatteissa ja ruuassa paisui kuitenkin ylellisyys paisumistaan, ja turhaan koetti papisto saarnoillaan, esivalta asetuksillaan sitä estää.

Valtiopäivien loputtua v. 1611 pitivät edusmiehinä olleet papit vielä keskenään ylimääräisen kokouksen, missä valitettiin sitä "loukkaavata vaatepartta, joka — Jumala paratkoon! — kaikissa säädyissä on päässyt valtaan ja josta syntyy irstaisuutta sekä kaikellaista pahuutta pakanallisella tavalla". Päätettiin siis kehoittaa seurakuntalaisia luopumaan siitä prameudesta, ettei Jumala muuten "vihassaan muuttaisi heidän hyvää hajuaan pahaksi löyhkäksi, heidän kähärätukkaansa kaljupääksi ja heidän leveitä vaatteitaan ahtaaksi säkiksi". Pappien piti itsekin sanankuulijoilleen olla hyvänä esikuvana ja välttää tuota "muutamissa ilmenevää kevytmielisyyttä, he kun käyvät korkeissa huovinhatuissa, suurissa, inhottavissa kauluksissa" y.m.s. Heidän piti myös estää vaimojensa kohtuutonta koreilemista. — Toisessa senaikuisessa kirjoituksessa valitetaan myös pappien korkeita hattuja sekä sametilla päärmätyitä kauhtanoita ja sanotaan että papinemännät tahtovat koreilla aatelisrouvien tavalla, kilpikangashuiveissa ja leveissä hihoissa. — V. 1657 Turun piispa käski pappiensa keritä pitkän tukkansa — parrasta, jota he, niinkuin kaikki sen ajan miehet, kasvattivat, ei ollut kieltoa. V. 1661 taas yliopiston rehtori, Enevald Svenonius, juhlapuheessaan rauhan saannista, varoitti Turun ylioppilaita, "etteivät Jumalan tähden noilla liian ylellisillä ja sanomattomasti leveillä housuillansa pahoittaisi Jesuksen Kristuksen mieltä, josta muuten koko maalle voi tulla rangaistusta uutten, hirveitten sotien kautta".

Senaikuisista asetuksista olkoon esimerkkinä Kaarle XI:nnen aikana v. 1664 vallitsevaa ylellisyyttä vastaan myös suomenkielellä ilmestynyt asetus. Kuningas sanoi siinä erinomaisella mielikarvaudella havainneensa, miten koreus ja prameus sekä aatelissa että muissa säädyissä on yltynyt varsinkin pukuihin nähden — jonka johdosta on syytä pelätä Jumalan ankaraa vihaa sekä vahingon koitumista isänmaalle, koska kalliit ja parhaat tavarat lähetetään vieraille maille ja sieltä sijaan tuotetaan vain turhaa rihkama- ja korukalua. Sen vuoksi kiellettiin nyt käyttämästä vaatteiksi tai vaatteitten koristukseksi kulta- ja hopeakangasta, helmillä tai kalliilla kivillä ommeltuja kulta- ja hopeapäärmeitä, lasipäärmeitä, niin myös kaikkinaisia silkkinyörejä ja pitsejä "kaickein muitten ommelduin, sisälpanduin, knyplättyin ja kalliist burderattuin töitten kanssa". Liikanaiset liinavaatteet olivat myös hyljättävät. Aatelisten palvelijoiden univormuissa kuitenkin piti saada olla yksi kerros eli "laskos" silkistä tahi hienosta langasta tehtyjä nyörejä. Nappeja sai olla "halvemmasta" kullasta tai hopeasta määrätty tusinaluku, niin etteivät nämä lisäkoristeet saaneet tulla pukukangasta kalliimmiksi, eikä tikkauksiin saanut käyttää enempää kuin 120 kyynärää lankaa yhtä pukua varten. Nimenomainen poikkeus oli kuitenkin tehty mitä erittäinkin aatelin huonekaluihin, satuloihin tai muihin hevosvärkkeihin tuli. Naisilta kiellettiin pitkät hameet, jotka "maata keväisevät", samoin lasiset napit, lasiset korvarenkaat, lasiset kaulukset y.m.s. Vaateparressa ylimalkaan piti vältettämän "outoja muotoja ja mynstereitä", sekä noita alinomaisia muodin muutoksia, jotka viime aikoina, paha kyllä, olivat päässeet valtaan. Kunkin piti ottaa vaarin, ettei pukeutuisi yli säätynsä. Palkollisilta oli kaikki silkki kokonaan kielletty. Muut saivat käyttää silkkiäkin, kunhan "muoto eli mynsteri oli säädyn jälkeen". Sakko tämän asetuksen rikkomisesta oli ensi kerralta 70 hopeatalaria, sitten kaksinkertainen. Kuitenkin suotiin vielä armonaikaa juhannukseen v. 1665, jotta jo teetetyt luvattomat vaatteet saisi kuluttaa loppuun.

Samallaisilla säädöksillä koetettiin myös estää ylellisyyttä syömisessä sekä juomisessa, vaan yhtä turhaan, sillä se kuului aikakauden omituisiin synteihin. V. 1648 esim. julisti Turun maistraatti kreivi Brahen kehoituksesta asetuksen häistä sekä muista "olutkesteistä". He valittivat näet suuren epäjärjestyksen ja väärinkäytöksen päässeen kaupungissa voimaan, kun alhaiset ja varattomat eivät muka huolineet olla huonompia kuin rikkaat ja parempisukuiset, vaan valmistivat pitoihinsa liian monta ruokalajia sekä ylellisesti kalliita juomia. Säädettiin siis, ettei saisi viettää kihlajaisia millään pidoilla eikä syömingeillä. Myös oli "sisälle-ajamus" eli yljän tulo taloon häitten edellisenä päivänä kielletty; samoin julkinen saunankäynti sinä päivänä. Itse häitten ei pitänyt kestää kuin yhden päivän; seuraavana päivänä oli ainoastaan lähimpien sukulaisten sekä juhlan "virkamiesten" (edeskäypien ja kaasojen) lupa tulla pienille rääpiäisille. Hääpidoissa piti olla vain yhdet syömingit. Pormestarin häissä sai olla 50 paria kutsuvieraita, "virkamiehet" ja soittokuntakin siihen luettuna; ruokaa sallittiin yhdeksän lajia, jotka kuitenkin piti kaikki yhdellä kertaa tuoda sisään; juomia mitä lajia mieli teki ja varat kannattivat. "kuitenkin kohtuullisesti". Rikkaimmilla kauppiailla sai myös olla yhdeksän ruokalajia, vaan ainoastaan 40 paria vieraita, eikä muuta ulkomaan viiniä kuin Ranskan ja Espanjan; varattomilla käsityöläisillä sekä muilla halvemmilla kaupunkilaisilla ainoastaan 20 paria vieraita, viisi ruokalajia ja yksistään Suomen olutta juomana. Isännän ja edeskäypien käskettiin kiirehdyttää syöminkejä niin, että kello 9 illalla pöytä jälleen olisi korjattu ja Jumalaa kiitetty hänen hyvistä lahjoistansa. Alhaisemmat porvarit ja heidän kaltaisensa eivät saaneet syödä sokerimakeisia, vaan piti heidän tyytyä muunlaisiin leivoksiin. Kaason tuli katsoa, että morsian pukimissaan sekä koristeissaan seurasi säätynsä tapoja; porvarin tytärtä ei ollut lupa koristaa helmivöillä tai muilla senkaltaisilla, jotka kuuluvat korkeammalle säädylle. Kaupungin maistraatin piti käydä häissä vierasten lukua tarkastamassa, ja jokaisen eri säännöksen rikkomisesta tuomittiin 36 nykyistä Suomen markkaa sakkoa.

Myöhempi kuninkaallinen asetus vuodelta 1664 pani ilon rajat vieläkin ahtaammalle. Koko kansa jaettiin neljään luokkaan, josta kustakin oli tarkkaan määrätty, mitä se saisi syödä, mitä juoda, miten itsensä vaatettaa. Ylimmän luokankaan häissä ei saanut nyt enää olla enemmän kuin 24 paria vieraita, alimmassa ainoastaan kahdeksan.

Ylimmän luokan hääateriassa sallittiin kaksi "ruoan laitosta", "jos pöytä on niin pitkä, että yksi vati kummassakin laitoksessa haavallansa mahtuu pöytään". Kolmannessa luokassa ei saanut olla enempää kuin yksi "laitos", eikä muita makeisia paitsi leivoksia. Molemmissa ylemmissä luokissa sallittiin juoda ulkomaan viiniä, etenkin Ranskan ja Espanjan, mutta renskaa ainoastaan "visusti"; kolmannessa luokassa ainoastaan olutta, kuitenkin myös ulkomaista, jos mieli teki; alimmassa luokassa ei muuta kuin kotimaan olutta ja paloviinaa. Ylimmäinen luokka sai koristaa hääsalia tapeteilla sekä kulta- ja silkkikankailla, niinkuin myös hopeisella kynttiläkruunulla, jos talossa oli oma, vaan ei ollut lupa lainata. Toisessa luokassa olivat maalatut kuvat ainoat luvalliset seinäkoristeet; alemmissa luokissa ei yhtään mitään. Pormestarien ja raatimiesten häissä sai morsian pukeutua muutamilla timanteilla ja helminauhoilla koristettuihin silkkivaatteisiin, "kuitenkin siivosti ja kunniallisesti tehtyihin"; kruunussa olivat muutamat timantit ja helmet luvalliset. Muilla paremmilla porvareilla piti olla sama puku, ainoastaan hiukkaa halvempi, "erotukseksi esivallasta". Alhaisemmalla porvarintyttärellä oli puku verasta, hiukan kultakoristeita, vaan ei mitään timantteja eikä helmiä. Palkollisten ja heidän vertaistensa vaatteet piti olla halvemmasta aineesta, eikä suinkaan "jollakulla uudella tavalla leikatut".

Häävieton aika määrättiin kello 7-12 illalla pyhäpäivinä, kello 12-5 arkina. Morsiamen käynti kerjuulla kiellettiin; köyhissä taloissa oli kuitenkin lupa hääpäivänä pitää pöydällä pieni malja lahjoja varten.

Ei saatu ruveta "hyppimään" ennenkuin ruoka oli pöydältä korjattu ja kiitos luettu. Pelimanneille, joita ylimmässä luokassa oli 6, alimmassa 1-2, ei ollut lupaa viskata rahaa, "pyytäen esidantzia".

Samassa asetuksessa oli myös sääntöjä muista kodin juhlallisuuksista. Ristiäisiä ei saanut viettää pidoilla; ainoastaan kummien piti olla läsnä. Kaikki lahjat siinä tilaisuudessa kiellettiin, niin myös nisuleipäin sekä makeisten lähettäminen ympäri kaupunkia kaikille tuttaville. Lasta ei saanut yli säätynsä koristaa. — Kirkkoonotettavalla vaimolla ei saanut olla muita seurana kuin kaksi likimmäistä sukulaista; sen jälkeen ei ollut myöskään lupa lähettää nisuja ja makeisia ympäri. — Lapsivuoteessaan makaavan vaimon piti välttää koreilemista vaatteilla, sängyn uutimilla sekä pöytäliinoilla, kun naapurit kävivät hänen luonaan varpaisilla. — Hautajaisissa kiellettiin se ylellinen tapa, että ruumis kaksi eri kertaa kannettiin juhlallisella saatolla, ensin kirkkoon, sitten vasta hautaan. Sanomakelloja ei saanut soittaa muualla kuin kotiseurakunnan kirkossa, porvarille ei yli puoli tuntia. Ei ollut lupa ylellisesti koristaa arkkua, eikä myöskään ruumista "knyytingeillä" (pitseillä), kullalla, hopealla, silkillä, helmillä tai vitjoilla. Ainoastaan maalla, jos oli kaukaisia hautajaisvieraita, saatiin niille antaa kerran ruokaa sekä yhdeksi yöksi kortteeria. Ei saanut kutsua vieraita ihmisiä ruumiinvalvojaisiin, vaan ainoastaan oman talon väkeä; tässäkin tilaisuudessa oli makeisten ympärilähettäminen kielletty.

Erinäinen konsistorin tekemä sääntö vuodelta 1642 niinikään järjesti yliopiston rehtorien pidot. Niissä piti tarjottaman kuusi ruokalajia, paitsi voita, leipää ja siankinkkua; jälkiruokana ei saanut olla mitään makeisia, ainoastaan juustoa. Juomana piti olla hyvää Suomen olutta ja lisäksi vähäisen Ranskan viiniä; mutta jos rehtori tahtoi tarjota Rostockin olutta, niin ei saanut olla viiniä muuten kuin ylhäisempien tervehdysmaljoja varten. Tarkoin oli myös määrätty, keitä saatiin kutsua näihin pitoihin, keitä ei; naisille ei ollut se kunnia suotu, eipä edes professorien rouville.

Paloviina ja tupakka olivat kaksi ylellisyystavaraa, jotka tähän aikaan alkoivat levitä. Kumpaiseenkin tottuivat ensiksi Suomen soturit ulkomaan sodissa. Viina kyllä oli jo sata vuotta ennen ollut tuttu meidän maassamme; mutta sitä käytettiin kauan aikaa ainoastaan harvoin lääkkeenä tai karaistuksena vaivalloisilla retkillä. Yleisemmäksi se tuli vasta 17:nnen vuosisadan toisella puoliskolla, ja sen lopulla poltettiin sitä jo joka mökissä. Vielä monta vertaa suuremmalla vauhdilla levisi, niinkuin olemme nähneet, tupakka. Edellisenä vuonna valitti jo Brahe suuresti tupakan ajattomasta ja ylellisestä käyttämisestä Suomessa, niin että, pian sanoen, tuskin oli sitä miestä tai vaimoa, vanhaa tai nuorta, joka ei tupakkaa nuuskisi tai "joisi" (s.o. polttaisi) sekä varhain että myöhään. "Olisi hyvä", lisää kreivi, "jos sen maahantuonti kiellettäisiin, niin että se olisi ainoastaan kaupungeissa, apteekeista, saatavana lääkkeeksi sairaille." Mutta turhaan koetti esivalta estää tämän tavaran leviämistä, turhaan myös papit pyysivät rajoittaa sen käytäntöä arkipäiviin. V. 1659 esim. eräs renki, joka pyhäaamuna, ennen pyhälle ehtoolliselle menoa, oli "piipullisen juonut", tuomittiin seisomaan koko päivän kirkon ovella. Vielä v. 1673 talonpojat Tiilikainen ja Huussa Kuopiossa pantiin koko sunnuntaiksi jalkapuuhun sen vuoksi, että he saarnan aikana olivat ottaneet hyppysellisen nuuskaa.

Ylellisyydelle ja prameudelle likeistä sukua oli toinen sen aikakauden heikko puoli, nimittäin ääretön ylpeys. Se ilmeni muun muassa siinä, etteivät vanhat, esi-isiltä perityt nimet enää kelvanneet, vaan piti ottaa uudet, koreammat. Aatelin hopeisista ja kultaisista sukunimistä on jo ollut puhe. Samoinpa tähän aikaan, Suomessa kumminkin, rupesivat papit häpeämään sulo nimiään ja ottamaan latinaisia tai kreikkalaisia, jotka muka todistivat miehen suurta oppia. Tähän aikaan syntyi enin osa meidän herrassäädyssä nykyään niin tavallisista us-päätteisistä nimistä — Chydenius (Kytöniemestä) ja Frosterus (Pakkalasta), Lilius (Rainio) ja Alopaeus (ennen Kettunius, Kettusesta) j.n.e.

Vielä narrimaisemmalta näyttää nyt meidän silmissämme senaikuisten ihmisten ääretön oman arvon arkuus. Vähä väliä syntyi katkeria riitoja siitä, kuka juhlasaatoissa tai ovista sisäänmentäessä saisi ensiksi astua, kuka pöydässä tai kirkossa saada ylimmän sijan. Turun konsistorin edessä riitelivät kerran etusijasta maisteri Mathesius ja kappalainen Tavast Pietarsaaresta. He saivat sen päätöksen, että maisteri tosin on arvokkaampi, mutta koska molemmat ovat kappalaisia, niin astukoon edeltä ken ensiksi kerkiää. — V. 1644 tuli kanne kahdesta porvarinvaimosta, että he Turun kirkossa olivat ylimmäisestä sijasta riidellessään tyrkkineet ja tukistaneet toisiansa jumalanpalveluksen aikana; senvuoksi suljettiin kirkko kolmeksi päiväksi. Eivätpä nuo emännät kuitenkaan olleet käytöksessään vähemmän siveät kuin paljoa korkeampisukuiset ihmiset. V. 1659 Enesköldin rouva valitti konsistoriin Liljeholmin rouvasta, että tämä kirkossa kesken rukousta oli tyrkännyt hänet pois penkistä. Toinen vastasi mielellään antavansa rouvan siellä istua, vaan sitä hän ei voinut kärsiä, että rouvan nuori tytärkin pyrki häntä ylemmäksi. — V. 1675 taas oli konsistorissa ratkaistavana riita ylemmästä sijasta Siuntion pitäjän kirkossa valtaneuvos Eerikki Flemingin sekä Turun hovioikeuden presidentin vapaaherra Ernst Creutzin välillä. Toisinaan herrat kuitenkin mieluummin ratkaisivat riitansa omalla kädellänsä. Niin tekivät kerran, niinkuin jo tiedämme, kaksi aatelismiestä, Sass ja Sabelfana, kesken jumalanpalvelusta Perniön kirkossa; he paljastivat miekkansa ja rupesivat kaksintaisteluun. Viimein täytyi piispan oikein julkisella asetuksella säätää "kristillinen penkkijärjestys", joka tarkoin määräsi kullekin paikkansa.

25. Tyytymättömyys Kristiinan aikana ja kuningattaren luopumus kruunusta.

Valtionhoitajain aikana alkoi yhä suurempaa tyytymättömyyttä ilmetä aatelittomien säätyjen parissa. Talonpojat nurisivat katkerasti karttuvia verojansa ja vielä enemmän vero- ja kruununtalojen myömistä tai lahjoittamista rälssiksi, jonka kautta niin moni talonpoika joutui herrojen kovan vallan alle ja josta oli sitä paitsi seurauksena se, että verokuorma vielä jäljellä oleville talollisille tuli yhä raskaammaksi. Tähän tyytymättömyyteen sekä vihaan aatelia vastaan ottivat toisetkin aatelittomat säädyt osaa. Kaikkein rohkeimpana ilmeni se papistossa, jonka usein kuultiin saarnoissansa moittivan aatelin menettelyä, jopa hallituksenkin toimia. Osaksi tekivät papit tätä säälistä paimennettavaansa laumaa kohtaan, jonka luonnollisia puolustajia he olivat tottuneet olemaan; osaksi oli heillä myös omakohtaiset vaikuttimet. Heidänkin veronsa, samoinkuin myös porvarien, olivat enentyneet sen johdosta, että veromaa väheni. Paitsi sitä oli aatelin vaatimus saada yksin määrätä kirkkoherroja heille kovasti vastahakoinen. Ja viimein, vaikkei suinkaan vähimmin, olivat he suutuksissaan aatelin äärettömästä röyhkeydestä. Uusissa, paremmissa kouluissa olivat papit harjoitelleet opintoja, jotka vetivät vertoja useimpien aatelisherrojen opille, ja näiden halveksiva kohtelu tuntui heistä siis sitä kiusallisemmalta.

Kaikki toivoivat kuitenkin asioiden parantuvan, niinpian kuin aatelinen valtionhoitajahallitus loppuisi ja Kristiina ottaisi valtion ohjat omiin käsiinsä. Tämä toivottu hetki tuli v. 1644; mutta valtiopäiville saapuneilta säädyiltä vaadittiin vain enennettyjä veroja. Silloin talonpojat tuskissaan ottivat tuon kipeän asian julkisesti puheeksi. Uskaltamatta puuttua lahjoitusmaihin, joita he varmaan arvelivat mahdottomiksi peruuttaa, pyysivät he, että ainakin ostomaat lunastettaisiin takaisin. Kuuluupa osa heistä olleen niinkin kiivaita, että tahtoivat ottaa itse suorittaaksensa lunastuksen, kun se vain saataisiin aikaan. Tämän ohella he myös vaativat, että tästä lähtien aatelin talonpojat tasamäärin heidän kanssansa ottaisivat osaa sotamiehentekoon sekä sotaveroihin. Jälkimäisen vaatimuksen toi papistokin puolestansa esiin. Mutta aateli, vimmoissaan tästä muka rohkeudesta, nousi heti vastarintaan. Valtaneuvoskunta riensi kuningattaren luokse ja anoi säätynsä puolesta, että heidän entiset etuoikeutensa vahvistettaisiin, vieläpä uusiakin luotaisiin lisäksi. Toinen lähetyskunta meni sillä aikaa papiston sekä talonpoikien kokoushuoneisiin ja antoi heille ankaria nuhteita; jälkimäisten yritystä varsinkin soimattiin ilmikapinaksi. Siihen koko asia raukenikin; papisto ja talonpoikaissääty olivat ajaneet sitä kumpikin erikseen, yhteisiin neuvoihin ryhtymättä, ja paitsi sitä oli nyt koko valtakunta yhtaikaisten Tanskan ja Saksan sotien tähden niin vaarallisessa tilassa, ettei hetki ollut sopiva keskinäisiin riitoihin. Kuningatar oli kyllä laupiaasti kuunnellut talonpoikien valituksia, vaan sanonut rälssimaihin koskemisen mahdottomaksi.

Valtaan päästyänsä Kristiina itse, niinkuin tiedämme, jatkoi rälssiksi myömistä ja lahjoittamista vielä monin verroin suuremmassa määrässä, ja hänen mieletön tuhlaavaisuutensa kulutti kruunun varat melkein tyhjiksi. Suomessa esim. olivat Brahen ensi kertaa ollessa kenraalikuvernöörinä kruununtulot (tullia lukuunottamattakaan) riittäneet kaikkiin meidän maamme yhteisiin menoihin (virkamiesten palkkoihin, sotaväen elatukseen y.m.), vieläpä oli vuotuisesti jäänyt noin 75,000 talaria yli. Mutta v. 1649 Brahe valitti suurta puutetta, niin ettei hän tiennyt, mistä ottaa tarpeellisia varoja, ja sanoi tämän puutteen päivä päivältä tulevan yhä pahemmaksi uusien lahjoitusten, uusien myöntien vuoksi.

Tämmöinen oli tila, kun säädyt v. 1650 kokoontuivat nuoren kuningattaren kruunaukseen. Nyt oli viimeinkin pitkän ajan jälkeen lopullinen rauha saatu; Ruotsin valtakunta seisoi mahtavuutensa kukkulalla; lujasti toivottiin siis, että nuo hädän ja vaaran aikana päätetyt raskaat lisäverot saataisiin poistetuiksi. Mutta yleiseksi hämmästykseksi hallitus kaikellaisilla tekosyillä taas vaati niiden jatkamista; todellinen syy oli se, että kruunun varat olivat enimmäksi osaksi tuhlatut. Mutta tästä viimein loppui veronkantajien, aatelittomien, pitkämielinen kärsivällisyys. "Nyt on äskeisten rauhanpäätösten kautta", niin nurisivat he, "saatu monta viljavaa, rikasta maakuntaa lisää ja paitsi sitä useampia miljoonia rahassa, ja kuitenkin pitäisi muka edelleen maksaa paljon raskaampia veroja kuin ennen näiden suurten sotien alkua! Mitä voittoa sitten olisi Ruotsin asukkailla noista niin kunniarikkaiksi kehutuista rauhanpäätöksistä?"

Ihme kyllä, suuttumus ei kääntynyt kuitenkaan itse pääsyyllistä, kuningatarta, vaan ainoastaan lahjojenottajia, aatelia vastaan. "Aatelisherrat", niin huudettiin, "ovat syynä maan häviöön; he ovat anastaneet itselleen melkein kaiken maaomaisuuden, melkein kaikki kruunun tulot. Ainoa apukeino on se, että myödyt ja lahjoitetut tilat taas otetaan takaisin kruunun omaksi." — Papisto lähetti aatelille sen pilkallisen kysymyksen: "Onko kuningatar kruunattava yksistään tullien, vai ylimalkaan kruunun tulojen ja maitten omistajaksi?" Aateli vastasi siihen vain toisella kysymyksellä: "Onko tämä kysymys syntynyt itse pappien päässä, vai tullut heille talonpoikaissäädystä?" Kaikki kolme aatelitonta säätyä nyt yksissä neuvoin lähettivät lähetyskunnan kuningattaren puheille, vaatien verojen vähennystä sekä rälssimaitten peruuttamista. Vielä lisäksi he tahtoivat, ettei aatelisto yksistään saisi kruunun virkoja; ettei kukaan saisi laamannin eikä tuomarin saatavia, ellei hän todella virkaa toimittanut; että kaikki yksityiset kidutukset sekä vankinapitämiset herrojen kartanoissa kiellettäisiin y.m. Kristiina vastasi laupiaasti ja sanoi esiintuotujen valitusten olevan kohtuullisia; ainoastaan rälssitiloista ei pitäisi puhua, sillä niiden peruutus oli mahdoton.

Keskinäinen viha aatelin sekä aatelittomain säätyin välillä nyt kiihtyi kiihkeimmilleen. Aatelisherrat uhkasivat kotiin tultuaan kaikella tavoin kiusata noita uppiniskaisia pappeja ja talonpoikia. Papit puolestaan kaikissa Tukholman kirkoissa saarnatessansa soimasivat aatelia, joka silloisena kovana aikana huoleti lihotteli vain metsäkoiriansa, vaikka heidän kynnystensä edessä ihmisiä kuoli nälkään. Kaduilla tapahtui yhä kahakoita ja miestappoja riitelevien puolueitten välillä. Maaseuduilla niinikään syntyi rauhattomuuksia. Suomessa rälssitalonpojat useissa paikoissa heittivät hovin päivätyöt tekemättä; Ruotsissakin uhattiin monin seuduin tehdä samaten. Yleinen keskinäissota näkyi olevan syttymäisillään. Tästä kuitenkin pelästyivät molempien puolueitten tasaisemmat miehet ja taipuivat sovintoon. Aatelittomille säädyille suotiin muutamia pieniä myönnytyksiä. Kuninkaallinen julistus selitti tuon pahennusta nostaneen lauseen: "ettei kukaan halpasukuinen pääsisi virkoihin"; se muka ei tarkoittanut ketään rehellisistä vanhemmista laillisessa aviossa syntynyttä, oli hän aatelia tai ei. Papistolle annettiin etuuskirja, joka turvasi heidän virkatalonsa sekä saatavansa aatelin ahneudelta; porvareille suotiin helpoitusta suolatullissa; ja talonpojat vapautettiin karjaverosta ensi valtiopäiviin saakka. Paitsi sitä lupasi aateli kohtuudella kohdella alamaisiansa, ja jos joku tämän lupauksen rikkoi, piti toisten herrojen olla avullisina, jotta hän saatettaisiin rangaistuksen alaiseksi.

Siten raukeni lahjoitusmaitten peruutus taaskin täksi kertaa. Ihme ei siis ollut, että tyytymättömyys maaseudulla pysyi entisellään. Kreivi Brahe kirjoitti seuraavana vuonna Suomesta koettavansa mahdollisuutta myöten sovitella lahjoitusmaitten herrojen sekä talonpoikien väliä, mutta sanoi sen olevan varsin vaikeaa. "Talonpoika", sanoi hän, "joka jo ennenkin oli laiska, on nyt vielä lisäksi tullut vastahakoiseksi ja uppiniskaiseksi. Sangen usein kuuluu kapinallisia sanoja. Ja muutamat lainlukijat, voudit sekä pahankuriset papit heitä vain yhä enemmän kiihdyttävät." Muistakin lähteistä on meillä todistuksia aatelittomien herrasmiesten katkerasta vihollisuudesta aatelia vastaan tänä aikana. Lukijat muistanevat, kuinka Cröell kanteissaan Itä-Suomen hallitusmiehiä vastaan ei suinkaan säästänyt voimakkaita sanoja. Samoin kirkkoherra Paltheniuksen Sääksmäeltä oli tapana haukkua aatelia "puolenmarkan junkkareiksi", sekä "sienenpuristajiksi". Ja Janakkalan kirkkoherraa vastaan nostettiin muun muassa kanne sen johdosta, että hän oli aatelisia ylimalkaan soimannut "nälkäisiksi täiksi" sekä oman pitäjänsä herroja erittäin "saatanan joukoksi".

Tästä vihamielisyydestä arveli kuitenkin kaikessa jaloudessaan liian ylimyshenkinen kreivi Brahe, "ettei siitä ollut pidettävä mitään lukua". Eikä siitä pidettykään vähintäkään lukua. Kristiina tosin oli 1650 vuoden valtiopäivillä hiukan ollut kallistavinaan korvaansa aatelittomien säätyjen valituksille, koska hän silloin tarvitsi heiltä tukea korkeaa aatelia vastaan, jolla oli aikomus vähentää kuninkaallista valtaa. Mutta kun vaara oli mennyt ohitse, antoi hän nyt juuri kreiveille vielä lisäetuoikeuksia ja jatkoi tuhlaustaan sekä talojen lahjoittamista tai myömistä rälssiksi hullummin kuin koskaan ennen. Nyt viimein vasta aatelittomien säätyjen silmät aukenivat ja heidän tyytymättömyytensä kääntyi myös itse pääsyyllistä vastaan. Kristiina puolestaan yhä enemmän kyllästyi oloonsa Ruotsissa. Hän huomasi, etteivät asiat kauemmin voineet mennä menoansa eikä hän kyennyt, eikä viitsinytkään käydä muutoksiin käsiksi. Sitä paitsi häntä halutti päästä eteläisemmille maille, ihanampaan ilmanalaan, opin ja taiteen pesäpaikkoihin. V. 1654 hän senvuoksi luopui kruunustansa ja läksi ulkomaille. Voidakseen vapaammin elää katolisissa etelämaissa, luopui hän siitä uskonnosta, jonka puolustamiseksi hänen jalo isänsä oli uhrannut henkensä. Hän eli vielä kauan, vaan onnettomana, sillä hänen levoton mielenlaatunsa ei sallinut hänen missään kauan viihtyä ja saattoi ihmiset joka paikassa viimein nurjamielisiksi häntä vastaan. Roomassa hän kuoli 1689.

Viiteselitykset:

[1] Muutamissa luvuissa ulottuu yhtenäisyyden vuoksi tämä kuvaus pari vuosikymmentä edemmäksikin.

[2] Tähän luettuna kuitenkin myös kustannukset kuninkaan veljen Kaarle Filipin matkasta, joka juuri siihen aikaan palasi Ruotsiin samaa tietä.

[3] Tätä kurjuutta katsellessamme tulee kuitenkin muistaa, että Suomen talonpoikien tila, vaikka paljoa pahempi kuin ruotsalaisten, oli kuitenkin verrattomasti parempi, kuin mitä samaan aikaan oli heidän säätynsä kohtalona Keski- ja Etelä-Euroopan rikkaissa viljelysmaissa, missä orjuus oli laillinen eikä hallitus tehnyt mitään rahvaan suojaksi.

[4] Kuningas tähän aikaan oli joskus niin rahatonna, että hänen kerta, kun hän eräästä maakartanosta lähetti sanansaattajan Tukholmaan, täytyi kirjeen loppuun liittää se pyyntö, että linnanisäntä hyväntahtoisesti maksaisi kirjeentuojan kyydin edestakaisin.

[5] Sillä nimellä mainittiin silloin valtiopäiviä.

[6] Näiden lisäksi on vielä, ihme kyllä, lueteltu talonpoikia Ruokolahdelta, Säkkijärveltä ja Vehkalahdelta, vaikkeivät ne olleetkaan eri kihlakuntia, sen sijaan Kymin ja Ahvenanmaan kihlakunnat olivat jätetyt pois.

[7] Joka arvosana tarkoitti eri kansanluokkaa: kreivejä ja vapaaherroja, aatelia, sotaväkeä, papistoa, porvareita ja talonpoikia.

[8] Edelliset pidettiin aina kolmen vuoden perästä, jälkimäiset aivan epämääräisesti.

[9] Sitä vakuutti professori Lagus, joka vielä oli saanut lukea mainitut pöytäkirjat, ennenkuin ne Turun paloon hukkuivat.

[10] Vertaa Turun ja Hämeenlinnan maaherrojen virkakertomuksia vuodelta 1662, Suomi 1855.

[11] Hollolan kihlakunnan lainlukijan poika, syntynyt Sääksmäellä.

[12] Näyttää tästä melkein — vaikka valitettavasti asia vielä on hämärä puuttuvien asiakirjojen tähden — kuin olisi tässä ilmaantuvaa suomalaista kansallistuntoa pidetty liiallisena. Se on kuitenkin ainoa esimerkki tältä vuosisadalta sellaisesta suomalaisuuden pelosta.

[13] Kirkkoherran pojanpoika Karkusta, oli ollut ylioppilaana ensin Upsalassa, sitten Turussa, tuli maisteriksi ensimäisissä vihkiäisissä, vaikka ainoastaan armoilla, ei saanut yliopiston notariuksen virkaa puuttuvan ruotsinkielen taidon tähden, oli sitten alalaamannina Karjalan lakikunnassa ja kuoli v. 1667.

[14] Pohjanmaan papiston kanssa kuitenkin pidettiin joskus kokouksia heidän omassa kaukaisessa maakunnassaan.

[15] Konsistorion kartanossa Turussa oli vankihuone, jaettu useampiin kerroksiin, joista "alinta kuoppaa" pidettiin suurimpana rangaistuksena.

[16] Tätä Stodiusta olivat Turun suomalaiset porvarit, peläten sitä, että ruotsalainen Petraeus siihen virkaan tulisi, pyytäneet kirkkoherraksensa.

[17] Piispa, kun ei osannut suomea, ei voinut suomalaisessa seurakunnassa saarnata.

[18] Verrattakoon Tammelinuksen riimikronikassa yllämainittu lause Rothoviuksesta seuraaviin värssyihin hänen jälkeisestään Petraeuksesta:

Ah mun armast' isänmaatan', sangen suloist' Suomen saarta! Annoi Jumal' armost' juuri Doctor Eskel Petraeuxen, Ruotsis' syndyneen, Suomeen suostuneen.

[19] Suomessa, niinkuin edellisestä luvusta tiedämme, oli kuitenkin jumalisuus monin paikoin sangen huonolla kannalla.

[20] Messenius oli saanut kasvatuksensa ulkomaalla jesuittakoulussa,

[21] Ståthållaren Erik Hara red mig värre än en mara.

[22] Nimittäin Viipurin ja Käkisalmen Karjalan. Pohjanmaa sitä vastoin oli silloin ruotsinpuoleisen Pohjanmaan kanssa yhdistettynä yhteisen maaherran alle ja erillään Suomesta.

[23] Nimittäin taipaleitten poikki veneitä vetämällä.

[24] Toisessakin kirjeessä valittaa Brahe virkamiesten kelvottomuutta, jonka hän sanoo olevan semmoisen, ettei sillä vertaa missään muussa maassa. Myös moittii hän heidän epärehellisyyttänsä. Tässä suhteessa näkyy kuitenkin jommoinenkin edistys jo ylimalkaan tapahtuneen. Sillä valtaneuvostossa v. 1640 mainittiin, etteivät virkamiehet ole niin paljon varkaita kuin juomareita ja vetelyksiä. Ja Brahe itsekin toisessa kirjeessä sanoo pikemmin suovansa, että he vähäisen varastaisivat, kun vain samassa olisivat toimeliaat.

[25] Mitä Brahe tässä sanoo Suomen kansan luonteesta, sen säästämme toiseen lukuun.

[26] Kun Kaarle kuninkaan hallitessa venäläiset käyttivät Ruotsin ahdinkoa hyväkseen ja ryntäsivät maahan, tarjoutui Brahe heti johtamaan Suomenmaan puolustusta. Siitä ei tullut mitään, sillä kuningas oli jo määrännyt toisen päällikön, mutta se oli kuitenkin uusi osoitus hänen rakkaudestaan Suomea kohtaan.

[27] Meidän aikoinamme olisivat ne, enemmän kuin kolme kertaa nousseihin eläintarpeitten hintoihin nähden, noin 300,000 markkaa.

[28] Sama laitos kuin Kajaanin läänissä oli myös varmaankin Pielisessä; mutta epätietoista on, oliko se savonpuolisessakin osassa voimassa. Muuten asutti Brahe Pieliseen mustalaisiakin (n. 130 henkeä) autiotiloille, sillä ehdolla että he lakkaisivat kiertelemästä ja että miehet rupeaisivat hänen nostoväkeensä.

[29] Se rakennettiin sitten jälleen, mutta eli kituvaista elämää. siksi kunnes se läänitysten peruutuksen aikana aivan hävisi.

[30] Tästä kahakasta, johon ylioppilaatkin sekaantuivat, tulee toisessa luvussa vielä enemmän puhetta.

[31] Ettei Gezeliuskaan ylimalkaan yksipuolisesti suosinut omia kansalaisiansa, ruotsalaisia, näkyy toisesta kirjeestä, jossa hän arvelee haitalliseksi, jos parempiin pappisvirkoihin Suomessa asetettaisiin ruotsalaisia, sillä sen kautta laimentuisi maan omien lasten halu tieteellisiin harjoituksiin. Vuosisadan lopulla olivatkin jo useimmat virat yliopistossa suomalaisten käsissä.

[32] Salve, Fennorum gens, o fortissima, salve, Eccipe qui Gothicis venit huc novus hospes ab oris — Non hospes tamen usque vagus — patriota futurus, — — Gothus licet ortu, sim modo Fennus.

[33] Siis kuitenkin sitä sukua, josta ei nyt Suomessa tiedetä mitään.

[34] Saimaan nimeä ei siihen aikaan näy käytetyn.

[35] Ennen häntä oli kuitenkin, paitsi jo ennen mainitussa Olaus Magnuksen teoksessa 1500-luvulla, ollut myös muutamia lyhyempiä lausuntoja meidän maastamme ruotsalaisen A. Buraeuksen kirjassa Orbis arctoi descriptio (Kertomus Pohjoismaailmasta) v. 1631. Buraeus sanoo Suomen olevan rikkaan viljasta, karjasta, hevosista sekä kaloista. Erittäin mainitsee hän kapahau'it, joita suurin määrin vietiin ulos maasta. Asukkaita on myös kylliksi, jotka puhuvat Skandinavian kaikista kielistä eroavaa kieltä. Suomen maakuntia luetellessaan puhuu hän sitten Rautalammin rautamudasta sekä Laatokan ja Lapveden hylkeistä. Karjala, jatkaa hän, ulottui ennen muinoin Nevajoesta, Sermaksin joesta, Äänisjärvestä sekä Valkeaanmereen laskevasta Pimsijoesta idässä Kymijokeen ja Päijänteeseen. Nimestä näkyy, että asukkaat vanhastaan olivat karjanhoitajia. Käkisalmen läänissä Laatokan rannikot ovat hyvin viljeltyjä, mutta pohjois-osa on niin täynnä soita, että ainoastaan vaarain kukkuloita saattaa viljellä, josta syystä asukkaat enimmiten elättävätkin itseään metsästyksellä sekä kalanpyynnillä. Kitelän rubiineja Buraeuskin jo tunsi. — Sama mies oli myös v. 1626 sepittänyt ensimäiset johonkin määrin luotettavat kartat koko Skandinaviasta ja Suomesta. Niitä ei kuitenkaan siihen aikaan saatu yleisesti ostaa, kun pelättiin vihollisille sen kautta voivan tulla apua päällekarkauksissaan.

[36] Ensimäiseksi depositoriksi tahtoi konsistori ensin määrätä erään ruotsalaisen ylioppilaan, mutta Brahe käski ottaa Elias Jämseniuksen (Jämsäläisen), koska hän oli oman maan poika.

[37] Nämät sanat ovat pöytäkirjassa suomeksi, todistaen että suomalaisista paikkakunnista tulleet ylioppilaat viljelivät omaa äidinkieltänsä.

[38] Mainituista vapaaherrakunnista eivät kuitenkaan kaikki olleet varustetut kaikilla vapaaherralle kuuluvilla etuoikeuksilla, vaan olivat ainoastaan n.s. nimellisiä vapaaherrakuntia.

[39] Luvussa Helsingin herrainpäivistä.

[40] Kovin suuria eivät silloin kuitenkaan suuretkaan laivat olleet. Ne olivat ylimalkaan ainoastaan nykyisten korvettien kokoiset; suurimmalla oli 60-70 tykkiä.

[41] Sitten kun Nevanlinna oli syntynyt eivät käkisalmelaiset kuitenkaan enää käyneet sitä kauempana kaupalla.

[42] Turkuun ainoastaan suomenpuoliset pohjalaiset, Tukholmaan kaikki.

[43] Markan arvo aleni alenemistaan, se oli Kustaa Aadolfin ja Kristiinan aikoina noin 90 penniä nykyistä Suomen rahaa.

[44] Tämä kuvaus, milloin siihen ei ole todisteita senaikuisista lähteistä saatavana, on tehty monin paikoin ylimaassa vielä paljoa myöhemmin tiettävästi olleitten olojen mukaan.

[45] Vuosisadan loppupuolella tuli kaappeja käytäntöön.