SUOMEN SISÄLLINEN TILA KUSTAA AADOLFIN JA KRISTIINAN AIKANA.[1] (continued 2)

Asiain näin ollen ei ole ihme, että Brahe Suomessa oli rakastettu. Täydellä syyllä saattoi hän muistikirjassaan kehua: "Minä olin Suomeen ja Suomi minuun mieltynyt." Kansa nimitti häntä yleisesti Maan Isäksi. Ja onpa muisto tästä rakkaudesta säilynyt aina meidän aikoihimme asti tuossa tavanmukaisessa ruotsalaisessa sananparressa: "han har kommit i grefvens tid (hän on tullut kreivin aikaan)", jolla tarkoitetaan, että on tullut otolliseen aikaan. Samoin ei ollut suinkaan laita muitten ruotsalaisten herrojen, jotka sen vuosisadan alkupuoliskolla saivat Suomessa korkeita virkoja. Muistakaamme, miten Bjelke ja Rothovius valittivat olevansa vihatut. Samoin teki myöskin Bjelken edellinen kenraalikuvernööri Kaarle Oxenstjerna jokaisessa kirjeessään Aksel Oxenstjernalle; samoin Brahen aikana Turun maaherra Falkenberg, joka, kun hän viimein muutettiin Ruotsiin takaisin, kiitti kreiviä siitä ikäänkuin suuresta armosta. Syynä epäilemättä oli se, että he aina pysyivät vieraina meidän kansallemme. He olivat kaikki kunnon miehiä, he tarkoittivat maan etua, mutta tyrkyttivät parannuksiansa väkisin, lausuen julki ylenkatseensa suomalaisia kohtaan. Bjelken ja Rothoviuksen lauseet ovat meille jo ennestään tutut. Falkenberg kirjoitti kerran: "Jumala tiesi, miten tämän paksunahkaisen kansan saisi kuuliaiseksi; he eivät tottele toruja eikä vankeutta". Bjelken jälkeinen kenraalikuvernööri Gabriel Oxenstjerna taas puhui halveksimalla "näiden barbarien (suomalaisten) mielipiteistä". Brahe menetteli ihan toisin. Hän ei suinkaan ollut näkemättä Suomen kansan silloisia monia ja pahoja vikoja; hän ei myöskään salannut niitä, vaan puhui niistä suoraan. Mutta hän teki sen isällisellä hellyydellä. Hän oli käsittänyt suomalaisten luonteen, joka ylpeää jyrkkyyttä vastaan on itsepäinen, jörömäinen, jäykkä, mutta lempeydelle heti on altis. Mikä sitten sen ihmeen oli vaikuttanut, että Brahe paremmin kuin muut käsitti meidän mielemme? Olisiko syy ollut yksistään hänen omassa jalossa, ylevässä sydämessään? Kukaties voisi osittain toinenkin selitys olla mahdollinen. Hän oli, niinkuin tiedämme, useat vuodet sotinut Kustaa Aadolfin rinnalla. Hänellä oli siellä ollut tilaisuutta kuulla urhoollisuuden ja uskollisuuden teräksen kalsketta Suomen miesten sydämestä töykeän, ruosteisen ulkokuoren alta. Eiköhän vain Brahen parempi käsitys, hänen kunnioituksensa, hänen rakkautensa liene voittosaalis, jonka hakkapeliitat olivat isänmaallensa voittaneet Puolan ja Saksan verisillä kentillä?

9. Pietari Brahe.

Pietari Brahe kuului Ruotsissa vanhastaan arvossa pidettyyn ja opistansakin tunnettuun ylimyssukuun. Ennen jo näissä kertomuksissa mainittu oppinut Pietari Brahe vanhempi 16:nnen vuosisadan loppupuolella oli hänen isoisänsä, Brahe oli syntynyt Rydboholmin kartanossa helmik. 18 p. 1602. Hänet kasvatettiin kotona, jossa vanhemmat häntä ohjasivat jumalisuuteen sekä hyviin tapoihin, ja yksityinen opettaja neuvoi tietä tarpeellisiin tieteisiin. Kaarle IX, samoinkuin hänen puolisonsakin, piti paljon tästä vilkkaasta pojasta, jonka he usein antoivat leikitellä omien lastensa kanssa ja olla läsnä kaikissa hovin juhlallisuuksissa. V. 1618 läksi Brahe kotiopettajansa johdolla Köpenhaminan kautta Saksaan opintojansa jatkamaan. Giessenin yliopistossa hän vietti kolmatta vuotta, muun muassa harjoitellen "ranskan ja heprean kieltä, miekkailua sekä tanssia". Sitten hän jatkoi matkaansa, viipyen lyhyemmän aikaa Münchenissä, Strassburgissa, Parisissa ja kiersi Englannin sekä Alankomaitten kautta kotiin. Saksan pienet ruhtinaat useissa paikoissa osoittivat nuorelle ruotsalaiselle kohteliaisuutta. Giessenissä hänet käskettiin Hessin maakreivin pöytään, samoin Reinin seudulla pfaltzkreivin luokse; kävipä hän Englannissakin Jaakko kuninkaan luona vieraisilla. Näin liittyi oppiin hienompi hovimiehen käytös, ja tuttavuus hallitsijain sekä korkeain valtiomiesten kanssa laajensi näköalaa. Kotona välillä oltuaan hän läksi uudestaan ulkomaille, käyden tällä kertaa paitsi Saksassa, myös Sveitsissä ja Italiassa — kuuluisissa Bolognan ja Padovan yliopistoissa.

Sieltä palattuansa hän sai kuninkaan kamariherrana (ajutanttina), niinkuin edellisessä kertomuksessa jo mainittiin, ottaa osaa Preussin sekä Saksan sotaan. V. 1628 hän tuli Smoolannin ratsurykmentin everstiksi; seuraavana vuonna hän määrättiin valtaneuvokseksi sekä Taalain ja Vestmanlannin laamanniksi.

V. 1631 kotiin lähetettynä vaati Brahe valtaneuvoskunnassa itselleen sijaa yläpuolella vanhimpiakin virkaveljiänsä, lähinnä valtionholhoojia; hänellä näet oli monien hyvien avujensa rinnalla se paha vika, että hän oli kovin arka kreivinarvostaan. Hänen vaatimuksensa kuitenkin herätti suurta tyytymättömyyttä, eikä kuningaskaan siihen suostunut. Samoin myös Brahe, kuninkaan kuoleman jälkeen, oli liian ylpeä ottaaksensa vain neuvoksena osaa Svean hovioikeuden istuntoihin, koska hänelle ei oltu suotu valtadrotsetinvirkaa, johon kuului hovioikeuden esimiehyys. "Kreivin ja vapaaherranarvot", sanoi hän, "ovat siksi perustetut, etteivät kaikki olisi tasa-arvoisia, niinkuin siansorkat." Paitsi tätä heikkoutta hän mielellään kuunteli koreita kiitospuheita itsestään ja otti vastaan julkisia kunnianosoituksia.

Hänen eripuraisuudestansa Aksel Oxenstjernan kanssa on jo ollut puhetta. Heidän välillänsä oli alinomaa riitaa neuvoskunnassa. Aiheena oli tavallisesti se, että kansleri tahtoi sovittaa aatelin silloiset liiat etuoikeudet yhteen isänmaan sekä muiden säätyjen hyödyn kanssa, mutta Brahe oli kiivaimpia siinä puolueessa, joka vaati aatelille kaiken vallan ja aivan rajattomia etuuksia. Brahe esim. tahtoi aatelisten henkiveron poistettavaksi. "Se on orjuuden kaltaista", sanoi hän, "pantakoon ennemmin sen sijaan vero aatelin hevosille." Saman mielipiteen hän toi esiin kaikissa veroitusasioissa. Oxenstjerna sanoi: "Tässä te vaan pidätte aatelin edun puolta, ei kukaan puolusta kruunun eikä muitten säätyjen oikeutta; se on vasten kaikkia järjellisiä valtiollisia periaatteita." — "Siinä on kyllin valtiollista periaatetta", vastasi Brahe, "että aatelin tulee olla vapaa kaikesta yhteiskunnallisesta kuormasta." Myöskin hän arveli hyödylliseksi, että kaikki maaomaisuus tulisi aatelin käsiin; aatelin piti olla välittömästi, talonpoikien ainoastaan välillisesti, s.o. aatelin lampuoteina, kruunun alamaisia. Niin kiivaasti hän piti kiinni kaikista etuuksistaan, että hän kerta myöhemmin, kun kreivin tuomio-oikeuden vahingollisuus tuli puheeksi, suutuksissaan sanoi: "Ennen minä jättäisin maatilukseni ja koko maan, kuin siitä oikeudesta luopuisin."

Tämä liika ylpeys, joka hänelle ensi alussa Ruotsissa tuotti monta vihamiestä, ei tullut kuitenkaan suuressa määrin Suomessa esille. Hän oli täällä ylimäisenä miehenä ja kaikki laajan maan asukkaat osoittivat hänelle, niinkuin hallitsijalleen, kunniaa; siinä oli kyllin tyydytystä suurellekin kunnianhalulle. Toiselta puolen ilmenivät täällä runsain määrin Brahen ylimysylpeyden ohella hänen jalot ominaisuutensa, jotka niinikään ovat ylimyssäädylle ominaiset. Hän oli ylevämielinen, omaa aikakauttansa paljoa valistuneempi, armelias, oikeutta harrastava alempia kohtaan ja antelias. Vielä lisäksi mainitaan hänestä, että hän oli "rehellinen vanhanajan ruotsalainen", taipumaton uusiin tapoihin, tarkka taloudessaan, olematta silti itara, totisesti jumalinen, eikä puhunut pahaa kenestäkään poissaolevasta. Töissänsä ja toimissansa hän oli väsymättömän ahkera. Hänen oppinsa oli laaja ja syvä kaikellaisissa tieteissä; erittäinkin oli Ruotsin historia hänen mieliaineitansa.

Brahen ja kanslerin huono väli ilmeni vielä silloinkin, kun Brahe ensi kertaa palasi Suomesta. Oxenstjerna ei silloin lausunut ainoatakaan kiitossanaa Brahen ansiollisesta hallituksesta. Juuri saman eripuraisuuden tähden oli tämä toiselta puolen Kristiina kuningattarelle sitä suotuisampi. Mutta tämä suosio ei kestänyt kovin kauan. Brahe ei tahtonut ottaa osaa nuoren kuningattaren ylellisiin, tuhlaavaisiin huvitteluihin. Hän puhui myös monasti tapansa mukaan suunsa puhtaaksi, moittien tätä sekä muuta moitteenalaista kuningattaren käytöksessä. Sen sijaan lähenivät nyt kreivi Brahe ja Aksel Oxenstjerna toisiansa. He olivat viimeinkin oppineet tuntemaan toinen toisensa kelvollisuuden. Tästä suuttuneena lähetti Kristiina Brahen taas "kunnialliseen maanpakolaisuuteen", määräten toistamiseen hänet Suomenmaan kenraalikuvernööriksi. Pian taipui kuitenkin kuningattaren vaihteleva mieli jälleen hänen puolellensa, ja Brahe sai sangen suuria kunnianosoituksia sekä lahjoja.

Kaarle X:nen aikana oli Brahe myöskin suuressa suosiossa, ja kuninkaan kuoltua sai hän jälleen paikan holhoushallituksessa.[26] Hän kuoli viimein v. 1680, viimeiseen saakka kunnioitettuna ja rakastettuna, juuri parhaaseen aikaan, niin ettei hänen tarvinnut nähdä Ruotsin aatelin mahtavuuden ja rikkauden, joita hän niin hartaasti oli harrastanut, yhtäkkiä romahtavan raunioksi.

10. Samuli Cröell.

Kreivi Brahen parannustoimet eivät tietysti olleet voineet kerrassaan poistaa kaikkia vanhoja, juurtuneita pahoja tapoja. Erittäin maamme itäisissä osissa pysyivät vielä virkamiesten vääryydet ja sortamiset suuressa voimassa. Niiden ilmisaamiseksi lähetti valtiovarain toimituskunta eli "kamari" Tukholmassa tuon tuostakin eri lääneihin viskaaleja, joiden piti tutkia, mitä petoksia kruunua ja alamaisia vastaan voudit olivat tehneet, ja saattaa syylliset rangaistuksen alaisiksi. Näistä viskaaleista tuli varsinkin eräs kuuluisaksi rohkeutensa ja surkean kohtalonsa kautta.

Samuli Cröell, niin oli hänen nimensä, lähetettiin v. 1646 Viipurin sekä Savonlinnan lääniä tarkastamaan. Rahakamari oli katsonut hänet siihen toimeen erittäin soveliaaksi, koska hän oli Viipurista kotoisin ja myös 1630-luvulla siellä palvellut lääninsihteerinä, jonka vuoksi hän perinpohjin tunsi seudun olot. Viipurin silloisella maaherralla Rosenhanella oli kuitenkin miehen soveliaisuudesta toinen mieli. Kohta kun Cröell oli tullut Viipuriin, otti Rosenhane häneltä viskaalinvaltakirjan pois ja kirjoitti rahakamarille, ettei se, tätä miestä lähettäessään, suinkaan ollut mahtanut oikein tuntea häntä. Hän oli näet lääninsihteerinä väärennellyt henkikirjoja sekä rekryyttiluetteloita ja lahjojen nojalla päästänyt pois sotamiehiksi otettavia ja otettujakin. Siitä oli hänet v. 1637 uskottomana kruunun palvelijana tuomittu kuolemaan, vaikka rangaistus sitten helpoitettiin, niin että hän pääsi virkansa ja kunniansa menettämisellä sekä 3,000:n talarin sakoilla. Näistä syistä, lisäsi maaherra, pidettiin häntä Viipurissa yleisesti kevytmielisimpänä veijarina koko Suomessa. — Cröell puolestaan ei tästä maaherran kirjeestä kovin säikähtynyt. Hän väitti maaherran vain siksi vetävän esille noita vanhoja asioita, kun hän tahtoi sijaan toista viskaalia, "joka ei niin tyystin ja tarkoin kaikkia silmäisi", — niin muka oli Rosenhane suoraan sanonut. Tähän puolustukseen oli samassa liitetty kertomus Viipurin läänin tilasta. Täällä, sanoi Cröell, voudit kirjoittavat monta taloa autioiksi tai antavat köyhyydentodistuksia, vaikka on joskus kahdeksankin lehmää navetassa ja viljaa niin paljon, että korjuuseen menee useampia talkoopäiviä. Karjaveron noista taloista he pistävät omaan taskuunsa. Samoin myös he omaksi edukseen ottavat täysin määrin semmoisia veroja, joista kruunu on suonut helpoitusta. Sitä paitsi otetaan täällä kaikellaisia ylimääräisiä veroja, joista kamariherrat Ruotsissa eivät koskaan saa tietoa. Jos lääninsihteeriltä kysyy, miksi hän ei niitä kirjaan pane, niin hän vastaa: "Eipähän ole ollut niin ennenkään tapana; mitäs minä uusia tapoja alottaisin." Lopulla ei Cröell itse maaherraakaan säästänyt. "Näitä petoksia", sanoi hän, "tukee se, jonka ylimäisenä tulisi kruunun etua valvoa. Vaan nuo riivatut lahjomiset täällä lumoavat esivallalta sydämen ja silmät; sillä voudeilla, kun he saavat varastaa, on pian paljon tavaraa koossa, millä he hankkivat itselleen suosiota."

Rahakamari käski eteensä sekä maaherran että Cröellin, ja kun jälkimäinen ei Tukholmassa voinut tuoda esiin tarpeellisia todisteita syytöksiensä vahvistukseksi, päätettiin lykätä asia Turun hovioikeuden tutkittavaksi. Tämä päätös ei kuitenkaan näy tulleen toimeenpannuksi — mikä sitten siihen lieneekin ollut syynä — ja asia raukesi sikseen. Sen sijaan lähetti rahakamari ankaran tutkijansa takaisin Savonlinnan lääniin, jossa hän jo edelliselläkin kerralla oli pikimmältään käynyt ja jonka tilaa hän oli kuvannut vieläkin pahemmaksi kuin Viipurin läänin. Maaherra ja lääninsihteeri, oli hän kertonut, määräävät verot siellä joka vuosi. Se talonpoika, jolla on "koura ja käsivarsi enimmin koukussa", saapi vähimmät verot; köyhälle sitä vastoin, jolla ei ole varaa tuoda hyväntekijäisiä, määrätään isompi maksu.

Tämmöisten ilmiantojen perästä ei Cröell tietysti ollut Savonlinnassa suosittu vieras. Kohta kun hän kesällä 1648 saapui sinne, ryösti maaherra Jordan häneltä pois valtakirjan ja panetti hänet vankeuteen. Tämä vangitseminen tapahtui itse kenraalikuvernööri Brahen käskystä, joka, juuri maahan tultuaan, ei ollut ehtinyt tutkia asian oikeaa laitaa ja nähtävästi tuon vanhan tuomion tähden katsoi Cröelliä epäluuloisin silmin. Jos hän Savonlinnaan tulee, oli Brahe kirjoittanut, niin "pistäkää hänet muurin alle". Kuitenkin Cröell pääsi heti jälleen vapaaksi ja sai valtakirjansa takaisin niinpian kuin Brahe oli saanut tietää, että Kristiina kuningatar nimenomaisella kirjeellä oli jälleen antanut Cröellille hänen poistuomitun kunniansa sekä oikeuden päästä virkoihin. Rohkea viskaali, "muurin alta" irti päästyänsä, käytti vapauttansa heti paikalla uusiin tutkimisiin, joiden nojalla hän toi esiin uusia syytöksiä entisten lisäksi. Jokaisen voudinvirkaan pyrkijän Savonlinnan läänissä, kertoi hän, täytyy antaa maaherralle 100:n luodin painoinen hopeakannu sekä lääninkamreerille 150 talaria. Näyttää siltä kuin Cröell olisi tällä kertaa saanut kanteillensa vahvempia todistuksia, sillä Jordan menetti v. 1650 virkansa.

Sitä ennen oli väsymätön tutkija jo siirtynyt kolmannelle työalalle; hän oli samana kesänä 1648 ruvennut tarkastamaan Käkisalmen oloja. Täällä hän osoitti vielä suurempaa intoa ja ahkeruutta, tyystin noudattaen rahakamarin käskyä ja pitämättä lukua korkeasta suvusta tai arvosta. Hän oli läsnä kaikilla käräjillä, sitä paitsi hän muutenkin tiheään piti kokouksia, joissa hän kuulusteli talonpoikien valituksia ja lupasi apua. Kun Cröell oli voittanut Jordanin, oli rahvaan luottamus, samoinkuin myös hänen oma rohkeutensa suuresti enentynyt. Hän alkoi nyt sekaantua sekä hallintoon että lainkäyttöön, kumosi niin kihlakunnan kuin myös laamannin tuomioita, helpoitti veroja, antoi päätöksiä anomuksista, jotka oikeastaan olivat kirjoitetut Käkisalmen ja Inkerinmaan silloiselle yhteiselle kenraalikuvernöörille, vapaaherra Mörnerille. Sanalla sanoen, hän menetteli — käyttääksemme Mörnerin lausetta "niinkuin hän olisi itse ollut maan hallitsija". Läänin kaikkia virkamiehiä hän haukkui konniksi ja varkaiksi ja uhkasi heille hirsipuuta sekä niininuoraa, joten hän vihdoin yllytti talonpojat semmoiseen vimmaan, että kruununvoudit surman pelosta eivät tohtineet lähteä ulos virkaansa toimittamaan. Maaherra Metstakeakin Cröell kohteli röyhkeällä mahtipontisuudella, varoitellen häntä yhä kirjeillään pitämään virastaan innokkaammin ja huolellisemmin vaaria.

Luonnollisesti tulivat läänin virkamiehet tämän kautta Cröellin verivihollisiksi. Eräs heistä, vouti Klaus Kristerinpoika, pieksi häntä syyskuussa 1648 hänen omassa majatalossaan Käkisalmessa. Cröell juoksi maaherran luo valittamaan ja uhkasi mennä hovioikeuteenkin kannetta viemään; mutta maaherra Metstake käski panna linnan portit lukkoon. Muutamia päiviä myöhemmin, Metstaken lähdettyä matkalle, pääsi kuitenkin Cröell karkuun linnan komentajan avulla. Kurkijoelta, minne hän oli paennut, hän lähetti nyt ankaran kirjeen Metstakelle. "Olenpa", sanoi hän, "käynyt monessa maaherranläänissä tarkastamassa, vaan en missään ole tavannut niin sopimatonta menoa kuin täällä. Veronkokoojien vääryys ja väkivalta. on tässä läänissä niin suuri, etteivät turkkilaiset eivätkä tataritkaan olisi julmemmin kohdelleet talonpoikia ja kruunun alamaisia." Siitä hän uhkasi rangaistusta itse maaherrallekin, noiden sortajien suojelijalle. — Metstake vastaukseksi panetti kirjeentuojan rautoihin ja sidotti seinään, niin että tuskin varpaat maahan ylettyivät. Tässä tilassa täytyi miesparan riippua koko vuorokauden ajan.

Cröell kääntyi nyt kenraalikuvernööri Mörnerin puoleen ja pyysi häntä tutkimaan Käkisalmen läänin oloja. Mutta Mörner ei ottanut näitä kanteita korviinsa, sillä hänkin oli ylen rohkeaan viskaaliin kovin vihastunut. Kirjeissään hän aina nimitti Cröelliä liikanimillä "päävalehtelija", "maanvalehtelija" ynnä muilla. "Hän olisi ansainnut kahdenkertaisen hirttämisen", kirjoitti hän kreivi Brahelle, "ja että se kerran kumminkin hänelle tapahtuisi, sen suokoon Kaikkivaltias Jumala!"

Nyt Cröell meni Turkuun ja luki huhtikuussa 1649 hovioikeuden kuullen kertomuksensa Käkisalmen läänin tilasta. "Lainlukija ja lautakunta", sanoi hän, "aina, ennenkuin he rupeavat jotakuta asiaa tutkimaan, ottavat rahaa kantajalta, ja sitten samaten myös vastaajalta; sen jälkeen he venyttelevät juttua ratkaisematta sitä, kunnes kantaja siihen väsyy ja sen jättää". Antti Yrjänänpojalla, siihen aikaan kun hän oli lainlukijana, oli semmoinen tapa: kun hän istui pöydän päässä käräjätuvassa ja asianomaiset astuivat hänen eteensä, katsoa tuijotti hän heihin; silloin nämät ojensivat ylös muutamia sormiansa, joka merkitsi, että yhtä monta talaria luvattiin kuin sormia oli pystyssä; tällä tavalla hän haali itselleen kokoon suuren rikkauden. Jokainen taarosta (nimismies) käräjille mennessään antaa maaherralle 80-90 ruplaa, jonka maksun hän sitten kolminkerroin ottaa takaisin kansalta. Kaikki rikosasiat peitellään. Jos joku uskaltaa tuoda esiin kanteen, niin hän ajetaan lyöden ja piesten pois tai pannaan rautoihin, niin että jokainen ennemmin kärsii ja on vaiti. Käkisalmen läänissä on 8,000 loismiestä, joiden täytyy jokaisen maksaa maaherralle talari vuosittain. Sakkorahat maaherra, lainlukija ja vouti jakavat keskenään, pistäen punaisiin venäläisiin rahakukkaroihinsa, eikä kruunulle tule niistä mitään. Kenraalikuvernööri Mörnerin ruokaa varten yhden yön ajaksi otettiin 1293 talaria 24 äyriä. Talonpojilta vaaditaan erinäistä veroa kukkaro- eli hevosruplien nimellä, joista kenraalikuvernööri, maaherra sekä voudit saavat kukin osansa. "He tahtovat", lopetti viskaali, "Käkisalmen läänissä tehdä aivan kuin Venäjällä on tapa, missä myöskin muut saavat enemmän kuin suuriruhtinas. Tuossa maanääressä ei ole enää mitään tietoa Jumalasta eikä kunniasta, ja rehellisyys on ikäänkuin kuollut ja sahalautojen väliin arkkuun pantu."

Kreivi Brahe myönsi, että tässä kertomuksessa saattoi olla hyvin paljon perää, mutta ei uskonut Mörneriä vastaan tehtyjä syytöksiä. Tämä selittikin, että tuo muka hänen ravinnokseen otettu vero oli tullut käytetyksi Venäjälle matkustavan ruotsalaisen lähettiläskunnan tarpeisiin. Samaa mieltä kuin Brahe näkyy myös hovioikeus olleen, sillä se määräsi Mörnerin muutamien miesten kanssa, jotka hän itse saisi valita, tutkimaan asiaa. Kokouksia pidettiin nyt talonpoikien kanssa joka pitäjässä, ja loppupäätöksenä oli se, että Mörner ilmoitti hovioikeudelle Cröellin juttujen olleen enimmäksi osaksi "loruja ja valheita". Kuitenkin täytyi hänenkin myöntää, että hän vasta tämän tutkinnon kautta oli saanut tiedon useista laittomista veroista, joilla kansaa oli rasitettu.

Samassa tutkinnossa suututti Cröell Mörneriä vielä pahemmin sillä, että hän rohkeni tuoda esiin pitkän luettelon lahjoista, joita talonpojat olivat tuon tuostakin vieneet kenraalikuvernöörilleen. Mörner vastauksessaan ihmetteli suuresti, että viskaali nuuski ja pani kirjaan kaikki ne antimet, mitä sillä maanäärellä on saatu; epäilemättä hän arveli täydeksi oikeudekseen ottaa vastaan lahjoja, joita ei annettu jonkun erinäisen asian aikaansaamiseksi, vaan ylimalkaan toivotun suosion tähden. Kenraalikuvernöörin mielestä oli viskaali tässä asiassa "kauheasti väärinkäyttänyt valtakirjaansa", jonka tähden hän otti sen häneltä pois. Mutta Cröell, niinkuin ennenkin tämmöisistä vastuksista, kiihtyi vain yhä kiivaammaksi; hän rupesi etsimään esille ja antamaan ilmi kaikellaisia kenraalikuvernöörin virkavirheitä ja laiminlyöntejä, niin että tämä viimein joutui tulisimpaan tuskaan. "Minun laitani", kirjoitti hän Brahelle, "on nyt aivan sama kuin sen, joka makaa meressä ja jonka pään yli vesi nousee." Hän rukoili Brahea estämään "tuon hylkiön uhkarohkeutta, joka ei tule Jumalasta, vaan perkeleestä". Viimein hän saikin rauhan, kun hänet v. 1651, luultavasti Cröellin esiintuomien syytösten tähden, muutettiin pois kenraalikuvernöörinpaikastaan Tarton hovioikeuden presidentiksi. Seuraavana vuonna Käkisalmen maaherra Metstakekin pyynnöstään eroitettiin virastaan, sen jälkeen kun syytöksiä häntä vastaan oli pari vuotta tutkittu. Kenraalikuvernööriksi tuli nyt kreivi Eerikki Stenbock ja Käkisalmen maaherraksi Törnsköld. Cröellin syytökset eivät kuitenkaan sen kautta lakanneet eivätkä vähenneet. Kenraalikuvernööri, niin kirjoitti hän pian, suopi anteeksi varkaudesta tai muusta pahuudesta tavatuille ja tuomituille miehille ja antaa semmoisille, jotka kolmella, neljällä rikoksella olisivat kuoleman ansainneet, todistuksen, että he kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksessa ovat aina rehellisten palvelijoiden tavalla käyttäytyneet. Maaherra Törnsköld puolestaan on etumainen noista "Käkisalmen nurkkakuninkaista" ja "hirttämättömistä kruununvarkaista". Jos Cröell hänen luokseen tuli jotain ilmoittamaan, oli siitä "yhtä paljon apua, kuin jos olisi ilmoittanut hänen kokkipojalleen tai koiralleen. Yhtä vähän vastausta voi saada heiltä kaikilta". Virkamiehet, korkeimmasta hamaan alimpaan asti, ovat kaikki yhtenä petturiliittona, pitäen yhtä "niinkuin herneenvarret". Ei ole maassa mitään lakia, mitään oikeutta; ne ovat "täältä maanpakolaisuuteen ajetut maitten ja merien taakse, eivätkä ole pysähtyneet, ennenkuin Kaspian meren rantaan".

Tähänastinen onni kääntyi nyt kuitenkin äkkiä Cröelliltä. Alussa vuotta 1653 sulki hänet maaherra Törnsköld Käkisalmen linnaan, jossa hän sitten sai useampia vuosia istua ilman mitään laillista tutkintoa. — Tässä vankeudessa häntä kohdeltiin — niin ainakin hän itse valittaa — "melkein pahemmin kuin paha henki kärsivällistä Jobia". Miten lieneekin ollut laita, mutta yhdessä suhteessa hänen vankeutensa ei sittenkään ollut kovin kova; hänen sallittiin estämättä lähetellä katkerimmalla sapella kirjoitettuja epistoloitansa kaikille haaroille. Niistä ei hänelle vain ollut pienintäkään apua; itse rahakamarikin, jonka erikoisessa palveluksessa hän oli ollut, näytti kyllästyneen hänen tuottamiinsa alinomaisiin selkkauksiin ja jättäneen hänet oman onnensa nojaan. Vasta joulukuussa 1654 sai uusi kenraalikuvernööri Kustaa Eevertinpoika Horn rahakamarilta käskyn tutkia Cröellin asiaa ja, jos mahdollista, päästää hänet vapaaksi. Mutta Horn ei tahtonut olla missään tekemisissä sen miehen kanssa, vaikka hän arvelikin tarkan viskaalin olevan hyvin tarpeen Käkisalmen läänissä. "Sillä Cröell", sanoi hän, "ei tee muuta kuin häpäisee ja soimaa, säästämättä korkeita tai alhaisia, eläviä tai maan mullassa jo lepääviä, niin ettei tiedä, miten rehellinen mies tuon kunniantahraajan vuoksi voisi toimittaa virkaansa." Vapaudenpäivä ei koittanut Cröellille ennen kuin helmikuussa 1656. Sen jälkeen Cröell näyttää eläneen yksityisenä miehenä tiloillaan Viipurin läänissä.

Kuinka paljon näissä ristiriitaisissa väitteissä ja syytöksissä on totta? Oliko Cröell, niinkuin hänen vihamiehensä sanoivat, kunnoton koira, joka vain häntä korkeammille kiusaksi keksi perättömiä valheita? Vai oliko hän jalo isänmaan ystävä, totuuden marttyyri? Hänen luotettavuuttansa tietysti suuresti vähentää hänen petollinen sotamiesottonsa, jonka vuoksi hän menetti ensimäisen virkansa. Hänen syytöstensä todellisuutta, ainakin Viipurin läänin kohdalta, saattaa epäilyksen alaiseksi se seikka, että Brahe ensimäisenä hallitusaikanaan juuri kehui sen läänin vouteja ainoiksi kelvollisiksi koko maassa. Häntä vastaan puhuu vihdoin vielä kahden niin jalon, oikeutta harrastavan miehen, kuin Brahen ja Hornin, vihamielisyys. Mutta toiset seikat taas painavat vaa'an alas hänen puolelleen. Aikakauden yleinen turmelus oli semmoinen, että sama mies, jolle isänmaallinen henki ja ylimalkainen totuuden harrastus oli ominaista, saattoi joskus heikkoudesta tehdä itsensä syypääksi epärehellisyyteen — samoinhan oli myös ollut lainsuomentajan Speitzin laita. Toiseksi oli Brahen kehumisen ja Cröellin moitteen välillä kulunut kymmenen vuotta, jolla ajalla toiset maaherrat olivat olleet haltijoina. Brahen vihamielisyyteen mahtoi myös osaksi ainakin olla syynä se, että kreivi, joka oli aatelisetujen ja aatelisarvon suhteen niin ylen arka, ei voinut olla inhoamatta sitä, että mokoma halpasukuinen mies uskalsi hyökätä aatelissukuisten, korkeavirkaisten herrojen kimppuun. Sitä paitsi käy Cröellin vapautuksesta Savonlinnasta ja maaherra Jordanin virkaerosta ilmi, että Brahe sittenkin oli mieltään muuttanut. Mitä viimein Käkisalmen lääniin tulee, oli jo ennen Cröelliä myös Henrik Fleming viskaalina, kenraalikuvernööri Mörnerin suureksi harmiksi, "haukkunut kaikkia virkamiehiä varkaiksi ja konniksi ja yllyttänyt kansaa syyttä valituksiin". Samoin Horn sitten, kenraalikuvernööriksi tultuaan, todisti: "Laki ja oikeus ovat täällä ihan unohduksiin joutuneet, johon suurimpana syynä on se, että maaherra on pitänyt enemmän silmällä suurten herrojen suosiota, joille koko tämä lääni on lahjoitettu, kuin kohtuullista kruunun etua". Maaherrat Jordan ja Metstake olivat kolmekymmenvuotisessa sodassa olleet urhoollisia sotureita; mutta tämä sota oli huono koulu lainkuuliaisuuteen ja talonpojan omaisuuden pyhänäpitämiseen. Kenraalikuvernööri Mörner puolestaan, niinkuin hänen omista kirjeistään näkyy, ei voinut ollenkaan kärsiä viskaaleja ja katsoi siis Cröelliäkin alusta alkaen karsain silmin. Viimeinkin se seikka, että Cröelliä itseään sekä hänen kirjeenviejäänsä kohdeltiin laittoman väkivaltaisesti, kun häneltä ryöstettiin valtakirjat ja hänet viskattiin vankeuteen, on selvänä todistuksena lain voimattomuudesta niillä seuduilla. Enimmäksi osaksi mahtoi siis onnettoman viskaalin kertomus olla täyttä totta, hänen toimensa oikeutetut, vaikka tosin toiselta puolen sivistyksen puute teki sen, että hän suoritti tehtävänsä loukkaavan röyhkeästi ja kostonhimon kiihdyttämällä ylen suurella kiivaudella.

Cröell oli syntynyt Viipurissa 1600 vuoden paikoilla. Hänen isänsä oli siellä pormestarina; hänen äitinsä oli piispa Juustenin tytär. Suku näyttää kuuluneen Viipurissa suomalaiseen puolueeseen, joka, niinkuin vasta saamme nähdä, kiisteli vallasta kaupungin ruotsalaisten ja saksalaisten porvarien kanssa.

11. Kajaanin vapaaherrakunta.

V. 1645 oli Kristiina kuningatar lisännyt Brahen omistaman Visingsborgin kreivikunnan Ruotsissa 143:lla talolla neljästä läheisestä pitäjästä. Sittenkin hän arveli, koska hänen suosionsa v. 1650 jälleen oli kääntynyt Suomen kenraalikuvernöörin puoleen, että Brahe-suvulle ennemnuinoin oli muka vääryyttä tapahtunut. Se oli näet suorastaan tullut koroitetuksi kreivinarvoon; sillä olivat siis vapaaherran-arvo sekä lääni jääneet saamatta. Tämän vahingon korvaamiseksi lahjoitti hän nyt v. 1650 Pietari Brahelle Kajaanin vapaaherrakunnan, nimittäin Kajaanin linnan lääneineen (nyk. Paltamon, Sotkamon, Kuhmoniemen, Hyrynsalmen ja Suomussalmen pitäjät kappeleineen) sekä Kuopion ja Iisalmen pitäjät Savossa (nyk. Iisalmen, Nilsiän, Pielaveden, Keiteleen, Karttulan, Kuopion ja Tuusniemen pitäjät kappeleineen), yhteensä 805 taloa. Kuopion pitäjässä oli tosin noin 30 taloa toiselle herralle läänitettynä; mutta niiden lunastamiseksi suotiin uudelle vapaaherralle saman verran taloja Pieksämäellä. Seuraavana vuonna Brahe lisäksi osti kruunulta koko Salosten pitäjän Pohjanmaalla, ja v. 1653 sotakomisarius Cronstjernalta Pielisen pitäjän (nyk. Pielisen, Nurmeksen sekä Juu'an), Sitä paitsi oli hänellä vielä Brahe linnanlääni Etelä-Savossa (nyk. Ristiinan pitäjä), 500 manttaalia, sekä pienempiä maatiluksia Paraisten ja Marttilan pitäjissä Turun seudulla, 142 manttaalia.

Vuotuista tuloa kaikista alusmaistaan Suomessa oli Brahella v. 1656 tehdyn arvion mukaan melkein 25,000 hopeariksiä, s.o. noin 98,000 nykyistä markkaa.[27] Ne olisivat epäilemättä voineet nousta vielä monta vertaa suuremmiksi, jos Brahe useitten muitten sen ajan herrojen tapaan olisi ruvennut armottomasti rasittamaan talonpoikiansa. Mutta siksi oli hänen sydämensä liian oikeuttarakastava, liian lempeä, liian jalo. Hän kysyi tosin sekä Kajaanin läänin että Pielisen pitäjän asukkailta, eikö heidän kannattaisi maksaa hänelle vähän suurempaa veroa kuin kruunulle; sillä he olivat, uudistalolaisina muka, yhä vielä päässeet paljoa huokeammalla kuin muu Suomi. Mutta kun he osoittivat vastahakoisuutta, ei asiasta tullut sen enempää puhetta. Päinvastoin kulutti Brahe sitten tuloistansa melkoisia summia näille alustalaisille hyödyllisiin yhteisiin laitoksiin. Myös varoitti hän ankarasti voutejansa, etteivät he saisi tehdä mitään vääryyttä, ja käräjillä tiedusteltiin aina tarkasti, eikö ollut kansalla kanteita heitä vastaan. Ihme kyllä uskalsivat nuo ahneet lurjukset kuitenkin välistä ruveta sortamaan, niinkuin muutamat meille säilyneet valituskirjat todistavat. Erittäinkin oli heille isännän vaihto hyvänä tilaisuutena riistää kansalta kahdetkin verot samalta vuodelta. Luultavasti oli jotain semmoista tapahtunut Pielisessä, silloin kun Brahe oli sen ostanut. Talonpojat siellä osoittivat ensin uudelle herralleen vastahakoisuutta, jota eräs sinne tullut paltamolainen vielä enensi sillä juorupuheella, että Brahella ei ollut siellä enää mitään käskemistä, koska muka koko vapaaherrakunta oli häneltä jälleen poisotettu. Se osoittaa, että kajaanilaiset katselivat myöskin karsain silmin ja epäluulolla uutta tilaansa.

Tämä heidän pelkonsa oli kuitenkin, niinkuin jo olemme nähneet, aivan perätön. Päinvastoin tuli nyt täällä Brahen toimesta parempi järjestys aikaan ja alkoi edistys niin hyvin varallisuuden kuin hengenkin suhteen. Kajaanin vapaaherra ei koskaan koettanut riistää lääniinsä kuuluvilta talonpojilta omistusoikeutta heidän tiloihinsa, niinkuin monikin muu herra teki. Päinvastoin hän piti huolta siitä, että he saivat laillisia kiinnekirjoja maihinsa. Kalavesiä ja metsää, jotka siihen asti olivat olleet yhteisiä ja siis hankalia käyttää, ruvettiin nyt jakamaan. Kovinkin tiheitten katovuosien varalle laitettiin Kajaanin linnaan viljamakasiini. Kauppaliikkeen helpoitukseksi perustettiin kaksi uutta kaupunkia, nimittäin Kajaani samannimisen linnan viereen, ja Brahea Lieksanjoen suuhun Pieliseen. Kolmas oli ennestään Salosten pitäjässä; sen oli Brahe jo kenraalikuvernöörinä perustanut ja muutti nyt vain sen nimen Brahestadiksi (Raaheksi). Olipa neljäskin kaupunki vielä aiottu Kuopionniemelle, vapaaherrakunnan savonpuolisen osan keskustaksi; mutta se tuuma jäi sitten kuitenkin paljoa myöhemmän ajan toimeenpantavaksi.

Uusille kaupungeilleen soi Brahe anteliaalla kädellä etuoikeuksia. Kajaanissa olivat porvarit vapaat kaikista veroista vapaaherralleen. Tämä päinvastoin omalla kustannuksellaan rakensi heille komean kirkon ja ylläpiti heille koulun. Myöskin hän lahjoitti kaupungille läheisen maatilan palkanavuksi pormestarille sekä raatimiehille. Brahean suhteen oli hän hiukan vähemmän antelias. Senkin asukkaat kyllä saivat veronvapauden ja koulu heille perustettiin; mutta kirkkoja käskettiin heidän itsensä rakentaa, toisen luterilaisia, toisen kreikanuskoisia varten, joita viimeksimainittujakin silloin oli paljon Pielisessä.

Viimein on vielä mainittava Brahen huolenpito maan suojeluksesta. Kajaanin asukkaat olivat ennen ajoittain olleet vapaat sotamiehenotosta sillä välipuheella, että sota-aikoina joka mies nousisi rajan puolustukseen; ajoittain taas oli heiltä yritetty ottaa rekryyttejä, jolloin he kuitenkin aina miehissä karkasivat Venäjän puolelle. Nyt teki Brahe sellaisen sovinnon hallituksen kanssa, että hän pitäisi 30 rakuunaa valtakunnan armeijassa, jolla ehdolla vapaaherrakunnan asukkaat rauhanaikana olisivat vapaat sotapalveluksesta. Mutta vihollisen rynnätessä maahan oli jokainen terve mies 15:stä 60:een ikävuoteensa velvollinen "kruunun joutsena" aseihin tarttumaan. Sitä varten piti jokaisella olla teräsjousi, pienempi käsijousi, keihäs sekä sukset varalta. Tätä nostoväkeä, jota Kajaanin läänissä oli noin 600 miestä, harjoitettiin käräjien aikana, ja sen lisäksi kolme päivää juhannuksen seuduissa. Päällikkönä oli yksi yhteinen rajakapteeni ja hänen allansa pitäjänluutnantteja. Näin oli yleinen asevelvollisuus, tuo nykyajan sotalaitoksen periaate, jo siihen aikaan pantu toimeen Suomen syrjäisimmillä rajaseuduilla.[28]

Kajaanin linna oli tullut perustetuksi jo Kaarle IX:nnen aikana, v. 1605, turvaksi Vienan karjalaisten ja venäläisten ryöstöretkiä vastaan. Mutta vasta nyt v. 1666 valmistui se viimein täyteen kuntoon Brahen kustannuksella. Komentajana asui siinä "hoppmanni" eli päällikkö, jolla oli käskynalaisenaan useampia alhaisempia virkamiehiä ja palvelijoita, sekä 20 sotamiestä, kaikki vapaaherran palkoissa.

Pian sen jälkeen kun se oli järjestetty, sai tämä Brahen suojeluslaitos näyttää kuntoansa. Kaarle X:nnen Kustaan aikana, niinkuin vasta tulee kerrottavaksi, kävivät taas venäläiset Suomen kimppuun ja Kajaaninkin seuduille ilmestyi melkoinen vihollisjoukko. Mutta linna oli Brahen kustannuksella tullut vahvasti varustetuksi, kreivin soturit karkoittivat nostoväen avulla vihollisen pahasti teloitettuna ja saivat saaliikseen muun muassa kaksi lippua, jotka he urhoutensa merkiksi lähettivät Ruotsin kuninkaalle. Vapaaherrakunnan eteläosissa ei näytä silloin käyneen muita kuin talonpoikaisia sissijoukkoja Venäjän-Karjalasta, jotka kuitenkin sen johdosta tulivat vaarallisemmiksi, kun heidän uskolaisensa Suomen-Karjalassa liittyivät heihin. Mutta sielläkin teki nostoväki heidän yrityksensä tyhjäksi. Brahean luona oli suurempi kahakka, jolloin koko kaupunki paloi poroksi.[29] Kuopion talonpoikien johtajana mainitaan Paavo Lyytikäistä, joka korpraalina oli sotinut Saksanmaalla ja oli siis sota-asioihin enemmän harjaantunut.

Paljon olivat muuten nuo Pohjan perät muusta Suomesta jäljellä, niin hyvin maanviljelyksen kuin myös kansan sivistyksen suhteen. Kajaanin kulmasta tiedetään, että se tähän aikaan vielä oli enimmäksi osaksi erämaana. Maata viljeltiin vielä tuiki vähän, enimmältään vain vähän ohraa kaskimaissa. Paraana elatuskeinona oli metsästys ja kalastus. Suksilla hiihtäen, pitkä keihäs sauvana, saavuttivat ja tappoivat kajaanilaiset vuosittain paljon karhuja, susia, kettuja sekä peuroja. — Taikausko oli vieläkin yleisempi kuin Etelä- ja Länsi-Suomessa: paikoittain oli jonkunlaisia epäjumalanpalveluksenkin jäännöksiä jäljellä. Kuopion pitäjässä seisoi vielä monen talon vieressä pyhä puu, jonka juurelle uhreja vietiin vanhoina pyhäpäivinä. Ankaran kirkkoherra Fabritiuksen (1649-66) kerrotaan tehneen parastansa niiden hävittämiseksi; mutta ei kukaan turmion pelosta tohtinut totella hänen käskyjänsä eikä iskeä kirvettänsä tämmöiseen puuhun. Viimein kuitenkin sai hän lukkarikseen yllä jo mainitun urhean Paavo Lyytikäisen, ja hän rupesi nyt täälläkin "hakkaamaan päälle", niinkuin ennen Lützenin kentällä. Samoja seikkoja valaisevat myös pöytäkirjat Paltamon rovastin Cajanuksen, koko vapaaherrakunnan ylimäisen kirkonpaimenen, tutkinnosta v. 1670 ja seuraavina vuosina. Kansa oli silloin aivan taitamaton kristinopissa, johon kirkkojen harvuus taisi olla suurena syynä. Lapsia ei tuotu ristittäviksi, ennenkuin ne olivat jo suuret. Aikaihmisetkin kävivät vallan harvoin kirkossa, ja silloinkin usein humalapäissään melusivat. Kuopion pitäjässä oli kolme talonisäntää, jotka eivät vielä eläissään olleet kirkonkynnyksen yli astuneet eivätkä Herran ehtoollisella käyneet. Vanhat, pakananuskon sekaiset juhlamenot olivat vielä täydessä voimassa niin Kuopiossa kuin myös Iisalmessa ja Pielisessä — Olovin ja Köyrin lampaansyönnit, Katriinan lahjat, Tapanin maljat ja Ukon vakat. Kun Cajanus kielsi semmoiset menot, ihmetteli kansa suuresti, arvellen: eihän papeilla ennen ole ollut mitään niitä vastaan, vaan ovat itsekin tulleet juhlajoukkoon!

Ylhäisemmissäkin säädyissä nähtiin ja kuultiin vielä kaikellaista taikauskoa ja raakuutta. Eräs luutnantinrouva Kajaanissa haastettiin noituudesta oikeuteen. Hän oli linnanpäällikönrouvalle, tämän sairastaessa, antanut lääkkeen asemesta paperilipun, johon oli kirjoitettu: "S:t Maaria, S:t Lauri ja useita muita". Samalla linnanpäällikönrouvalla oli sitten käräjäjuttu pormestarinrouvan kanssa, kun he molemmat olivat törkeästi herjanneet toisiansa. Eräs porvari haastatti oman vaimonsa oikeuteen sen johdosta, että tämä oli häntä haukkunut "verkavarkaaksi". Tämmöisiä juttuja olivat Kajaanin raastuvanoikeuden pöytäkirjat siihen aikaan täynnä.

12. Turun yliopiston perustaminen.

Kustaa Aadolfilla jo oli aikomus perustaa Suomeen yliopisto; toimeenpanon esti kuitenkin Saksan sota ja kuninkaan aikainen kuolema. Aksel Oxenstjerna, ensi häiriön selvittyä, otti heti jälleen tämän tuuman puheeksi valtaneuvostossa; hän tahtoi, että Tartossa oleva yliopisto muutettaisiin Turkuun. Mutta tämäkin oli Kustaa Aadolfin perustama, ja holhoushallitus piti aina kaikkia sankarivainajan laitoksia erinomaisen pyhinä; sentähden ei tästä ehdoituksesta tullut mitään.

Pietari Brahe, kenraalikuvernööriksi tultuaan, rupesi sitten tätä asiaa yli kaiken muun harrastamaan. Heti ensimäisessä kirjeessään täältä hän huomautti hallitukselle, miten välttämättömän tarpeellinen oma yliopisto olisi Suomelle; ensimäisessä virkakertomuksessaan hän puhui siitä kolmessa kohdin; samoin hän teki perästäkinpäin melkein joka kerta, kun hän kirjoitti Suomen oloista valtionholhoojille. Ja välilläkin hän lähetteli kirjeitä milloin yhdelle, milloin toiselle mahtavalle herralle Tukholmaan, pyytäen, että he muistuttaisivat tätä asiaa hallituksen jäsenille. Suomen yliopiston perustus oli hänelle samallainen "ceterum censeo", kuin muinoin Catolle Karthagon hävitys. Turun piispalle ja konsistorille hän kerta innoissansa lupasi: "Ennenkuin sallin sen jäädä syntymättä, panen sen vaikka itse toimeen!"

Valtionholhoojat myös, niinkuin yllä näimme, olivat jo asiaa ajatelleet. Kun Brahen virkakertomus v. 1638 oli luettu, lausui valtaneuvostossa Aksel Oxenstjerna, että Turkuun pitäisi perustaa yliopisto, "koska suomalaiset ovat yksinkertaista kansaa ja hyvinkin opin tarpeessa in exercitiis theologicis et politicis (kirkollisissa ja valtiollisissakin tieteissä". Yksimielisesti yhtyivät muutkin samaan mielipiteeseen — todella ihmeteltävän jalo ja rohkea päätös niin ahtaina aikoina, jolloin suuri sota näytti vaativan kaikki valtakunnan varat.

Tuumasta toimeen kului kuitenkin vielä joku aika. Maaliskuun 26 p. 1640 vasta saattoi nuori kuningatar Kristiina allekirjoittaa perustuskirjan, joka Turun akatemialle soi samat edut ja vapaudet kuin Upsalassa olevalle. Samassa sai Suomen kenraalikuvernööri käskyn pitää huolta sen juhlallisesta vihkimisestä.

Heinäkuun 14:nä päivänä 1640, kello 1 jälkeen puolenpäivän, ilmestyi tämän johdosta kuninkaallinen virkamies torvensoittajien ja rummunlyöjien kanssa Turun torille. Torvet torahtivat, rummut pärähtivät, ja sitten julistettiin lukuisasti kokoontuneelle kansalle: että kuningatar erinomaisesta suosiosta ja armosta tätä suuriruhtinaskuntaa kohtaan oli päättänyt perustaa tänne Turkuun yliopiston, siksi että Suomi aikaa myöten saisi runsaammin kotimaisia, kaikkiin virkoihin taitavia miehiä.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 15:ntenä 1640, kello 7 aamulla, olivat jo lukuisat kutsuvieraat kaikki koolla kreivi Brahen luona linnassa. Täältä lähti sitten juhlasaatto liikkeelle. Ensiksi astui kolme torvensoittajaa ja rumpalia, jotka "virkaansa uutterasti ja iloisesti toimittivat". Sitten ratsasti eräs aatelisherra poissaolevan aatelismarskin sijaisena; häntä seurasi vielä 30 aatelismiestä parittain, nuoremmat ja halvemmat ensimäisinä. Sitten astui akatemian depositor (uusien ylioppilaiden vastaanottaja), kantaen yliopiston avaimia; ylioppilas, joka kantoi rehtorin punasamettista, valkoisella silkillä vuorattua kaapua; yliopiston professorin apulainen kantaen sinettiä; notaari, kädessään yliopiston nimikirja; rahanvartija, joka kantoi kahta hopeista valtikkaa. Hänen jäljessänsä kulki kenraalikuvernööri itse, ympärillään 12 pertuskoilla varustettua henkivartijaa; sitten piispa Rothovius ja hänen rinnallaan tuomiorovasti Petraeus, joka oli akatemian rehtoriksi määrätty; sihteeri, jolla oli perustuskirja kädessä; 10 professoria parittain; hovioikeuden assessorit; linnan virkamiehet; pappeja ja koulunopettajia; pormestarit ja raati, kaikki parittain; parhaat porvareista; ylioppilaat; viimeksi muuta herrasväkeä.

Kun oli tultu ulos linnanpihalle, paukahtivat tykit kaikilta valleilta. Portista alkaen joen rantaan asti muodosti 1,000 ratsumiestä kunniakujan, jonka läpi kuljettiin. Nyt astuivat juhlavieraat lipuilla sekä köynnöksillä koristettuun laivaan, joka vei heidät ylöspäin Aurajokea presidentti Kurckin komean kartanon edustalle. Ratsuväki sillä välin kiersi rantaa pitkin. Matkalla kuului rannoilta yhtämittaista riemullista rummutusta ja torvensoittoa, ja kun maalle laskettiin, alkoi taas kaksi siellä seisovaa tykkiä paukahdella. Juhlasaatto kulki nyt akatemiahuoneelle samassa järjestyksessä; ainoa eroitus oli se, että ratsumiehetkin seurasivat muitten perässä ja kunniakujan muodostivat vuorostaan nyt neljä komppaniaa porvariväkeä, palavat sytyttimet kädessä.

Yliopistossa tervehdittiin tulijoita laululla sekä soitolla. Brahe astui sitten esiin ja piti avauspuheen. Hän kehui Suomen monia luonnollisia etuja, mutta valitti samalla sitä suurta vahinkoa, joka tähän saakka oli koitunut maalle sen johdosta, ettei nuorisolla, yhtä vähän aatelisella kuin aatelittomalla, ollut tilaisuutta antautua kirjallisiin opintoihin; siitä syystä oli moni kunniallinen suku joutunut turmioon, moni jalo luonnonlahja jäänyt viljelemättä, joista Jumalan siunauksen ja opin harjoituksen avulla olisi voinut tulla isänmaalle hyötyä. Siksi oli nyt Kuninkaallinen Majesteetti suostunut tämän uuden akatemian perustamiseen. — Kun sitten perustuskirja oli luettu, julisti Brahe piispa Rothoviuksen sijaiskansleriksi, antoi latinaisella puheella kaikki yliopiston arvomerkit hänen haltuunsa, toivotti onnea sekä opettajille että oppilaille ja käski viimein kaikki vieraat linnaan juhlapäivällisille. — Nyt kajahti taas musiikki ja laulu, jonka jälkeen Rothovius piti latinaisen puheen, julisti Petraeuksen rehtoriksi, puki punaisen kaavun hänen ylleen ja antoi hänelle yliopiston arvomerkit. Rehtori puheessaan kehoitti ylioppilaita ahkeruuteen sekä hyviin tapoihin, ja hänen jälkeensä piti vielä dekaanus opettajien, ja nuori Juhana Stålhandske oppilaitten puolesta kiitospuheita, kaikki latinaksi. — Sitten mentiin kirkkoon. Sillä aikaa kun sisällä veisattiin virttä, paukkuivat kanuunat lakkaamatta sekä torilla että myös laivassa joella; samoin myös ratsuväki ja porvarikomppaniiat ehtimiseen laukaisivat muskettejaan. Kello 4 alkoivat pidot linnassa. — Heinäk. 17 p. esittivät ylioppilaat professori Wexioniuksen johdolla ruotsinkielellä näytelmän, jonka eräs heidän Ruotsista tullut, semmoisia töitä harrastava kumppaninsa, Chronander nimeltään, oli sepittänyt.

Tätä juhlapäivää vietettiin myös muuallakin yli koko Suomen jumalanpalveluksella. Jokainen ajattelevainen tunsi selvään, että tämä oli tärkeä hetki Suomen kansan historiassa, täynnä kirkasta tulevaisuuden toivoa. "Tämän suuriruhtinaanmaan asukkaille", lausui Rothovius juhlan johdosta annetussa kiertokirjeessään papistolle, "on täten tullut niin suuri Jumalan armolahja osaksi, ettei kristinuskon tuonnin jälkeen ole senvertaista ollut suotuna." Ja Tammelinus ajantiedossaan riemuitsi:

Ah mun armast' isänmaatan', sangen suloist' Suomensaarta! Ei nyt mennä Saksan vesill', oppi korkia koton' käsill'.

Ensi alussa oli sittenkin niiden luku, jotka tätä armolahjaa riensivät nauttimaan, sangen vähäinen; elok. 17 p. oli vasta 44 sisäänkirjoitettua oppilasta, joista vaan 8 suomalaista. Mutta toisia alkoi pian karttua lisään suurin joukoin; 1641 vuoden alussa jo mainitaan olleen 250. Suurin osa näistä oli kuitenkin ruotsalaisia, joita uuden oppilaitoksen opettajien etevyys sekä myös elannon huokeus täällä "Ruotsin vilja-aitassa" oli tänne houkutellut. Jos voimme tehdä päätöksiä ensiaikoina Turun akatemiassa pidetyistä puheista ja väitöksistä, niin oli ruotsalaisten luku 2/3 suomalaisiin verraten. Samaa myös vakuuttavat stipendien saaneitten nimet. Perin vastainen suhde toiselta puolen käy ilmi, jos tutkimme konsistorin pöytäkirjoista rangaistujen kansallisuutta, sillä siinä ovat suomalaiset suuresti voitonpuolella. Meidän maassamme valitettavasti vallitseva yleinen tapojen turmelus ja raakuus näyttäytyi tässäkin selvästi. Jonkun ajan perästä pääsivät kuitenkin oman maan pojat enemmistöön myös tieteellisissä harjoituksissa.

Kolme vuotta perustusjuhlansa jälkeen vietti jo nuori yliopistomme toukok. 14 p. 1643 ensimäiset maisterinvihkiäisensä. Hallitus oli siihen antanut luvan, kuitenkin varoittaen, ettei suotaisi laakeriseppelettä liian monelle, vaan ainoastaan muutamille harvoille hyväoppisille ja hyvätapaisille, joista olisi akatemialle kunniaa. Senvuoksi konsistori ankarasti pohti niitä, jotka pyrkivät maisterinarvoon. Markus Zadeler esim. hylättiin; opin puolesta hän olisi kyllä täyttänyt kohtuulliset vaatimukset; mutta hän oli in vita et moribus (elämässään ja tavoiltaan) vähän sivistymätön. Torpensis hyväksyttiin, vaikka häntä vastaan tosin muistutettiin, että hän useammassa paikassa yht'aikaa oli ollut kosimisvehkeissä; myös varoitettiin häntä, ettei hän vasta enää joka paikassa laulelisi viisujansa ja riimejänsä, jotka muka vain olivat häpeäksi hänelle itselleen sekä yliopistolle. Herliciukselle pantiin se ehto, että hän vielä kolme vuotta jatkaisi opinharjoituksiaan, taikka heti menisi takaisin Ruotsiin semmoiseen paikkaan, missä hänen heikkoutensa in studiis (tieteissä) ei tulisi kovin paljon näkyviin. Kaikkiansa vihittiin; vain kymmenen nuorukaista maisteriksi, niistä 2-3 suomalaista. Juhlapäivänä olivat vieraat kello 8 aamulla kutsutut dekaanuksen taloon, josta juhlasaatossa, parittain, yksi professori aina kunkin vihittävän rinnalla, mentiin akatemian juhlasaliin. Vaelluksen aikana soivat kirkonkellot juhlallisesti koko ajan. Pidot kestivät kaksi yötä yhtä mittaa. Nuorille maistereille osoitettiin sitten kunniaa monella tavalla; muutamat heistä esim. kutsuttiin lukukauden lopussa rehtorin pitoihin, joihin eivät edes kaikki hovioikeuden assessorit eivätkä kaupungin pormestarit päässeet.

13. Tieteelliset harjoitukset Turun yliopiston ensi aikoina.

Nuoren yliopistomme laitokset ja tulot, vaikka ne epäilemättä silloisille valtionvaroille olivat sangen tuntuvat, olivat kuitenkin alussa varsin vaillinaiset ja vähäiset. Uuden akatemiahuoneen rakentamista varten ei ollut rahoja; vanha kymnaasirakennus siis korjattiin kutakuinkin ja muutettiin yliopiston tarpeitten mukaan. Siinä oli vain kaksi isompaa luentosalia sekä kolmas pienempi matematinen, jonka vieressä oli "mallikamari", aiottu vähäisten tieteellisten kokoelmien säilytyspaikaksi. Viides huone oli alussa lakitieteellisenä luentosalina, vaan määrättiin pian konsistorin istuntoja varten. Siinä kaikki! Luentosaleissa ei ollut uuneja, millä lämmittää; oppilaitten täytyi siis talvisaikana istua turkki päällä taikka säestää opettajien selityksiä hampaitten kalinalla ja jalkojen töminällä. Opetuksen ulkonaisista apukeinoista, meidän vaatimustemme mukaan, oli täydellinen puute. Ei ollut mitään anatomiasalia, ei kemiallista laboratoria, ei tähtitornia kiikareineen; kasvitieteellisellä puutarhalla oli tosin paikkansa, mutta siinä ei kasvatettu muuta kuin kaaleja ja nauriita professorien keittiöitä varten. Kirjoja ei ollut alussa muuta kuin ne parikymmentä, jotka yliopisto oli perinyt emältänsä, kymnaasilta; v. 1645 saatiin kuitenkin, niinkuin ennen on kerrottu, Stålhandsken lesken lahjoituksen kautta 960 nidosta, siis sitä nimeä toki hiukan ansaitseva kirjaston alku. Kirjakaupan laita oli myös sangen huono. Kustaa Aadolf oli tosin, suomalla kaikellaisia etuja, houkutellut saksalaisen kirjakauppiaan muuttamaan Turkuun; mutta tämä palasi pian takaisin maahansa, koska ei ollut kyllin menekkiä hänen tavaroillansa, jotka pitkän matkan tähden mahtoivatkin tulla sangen kalliiksi. Samasta syystä eivät myöskään yliopiston ensi aikoina kirjakaupat moneen aikaan oikein menestyneet. Professorien täytyi siis, kun he tarvitsivat harvinaisempia kirjoja, joskus lähteä niitä ostamaan ulkomaille, kauas Saksaan ja Hollantiin, ja kunkin oman tieteensä alalla toimittaa uusia teoksia oppilaittensa tarpeeksi. Nämät tulivat sitten vähä kerrassaan, väitösten muodossa julkisuuteen, joten oppilaitten oli helpompi niitä ostaa. Kirjanpainaja oli nyt viimein saatu Turkuun v. 1642, niin ettei enää, niinkuin edellisinä aikoina, tarvinnut lähettää Suomessa sepitettyjä teoksia painettaviksi Tukholmaan, Lübeckiin tai Rostockiin asti.

Kaikkia yliopiston tarpeita varten oli kruunun varoista määrätty yhteensä vain noin 6,400 hopeatalaria s.o. 23,000 nykyistä Suomen markkaa. Tämä summa oli tosin siihen aikaan, elintarpeiden huokeihin hintoihin nähden, yhtä suuri kuin meidän aikoinamme 70,000 markkaa; mutta kovin vähäinen se kaikissa tapauksissa oli. Apurahoiksi köyhille, ahkerille ylioppilaille annettiin näistä yhteensä 3,360 markkaa. Professorien palkka, 1,500 mk. (nykyajan hintojen mukaan 4,500), ei olisi kuitenkaan ollut aivan huono, jollei se rahakamarissa vallitsevan epäjärjestyksen sekä kruunun varojen yleisen rappiotilan tähden olisi usein jäänyt tulematta. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee senaikuisten professorien rakkaus isänmaataan ja tieteitään kohtaan, mikä saattoi heidät monasti uhraamaan melkoisia summia kaikellaisiin yliopistollisiin tarpeihin, milloin ei niihin kruunulta saatu rahaa. Kustantivatpa he v. 1656, yhdessä piispan kanssa, niinkin kalliin työn kuin akatemiarakennuksen korjauksen palon jälkeen, ja lainasivat suuria summia lisäksi, kun heidän omat varansa tietystikään eivät riittäneet. Sillä "niiden sanomattomien vastusten tähden", sanoivat he, "jotka nyt rasittavat kuninkaallista majesteettia vierailla mailla, sodassa valtakunnan vimmaisia vihollisia vastaan", he eivät tahtoneet lisätä huolia pyytämällä apua kruunulta.

Luennot alkoivat siihen aikaan jo kello seitsemältä aamulla, osaksi luentosalien vähyyden vuoksi, osaksi myös sentähden, että ihmiset silloin ylimalkaan olivat enemmän aamuvirkkuja. Ylioppilaat olivat opinharjoituksissansa paljoa tarkemman ja ankaramman tarkastuksen alaisina kuin tätä nykyä. Ankarasti valvottiin, että he säännöllisesti kävivät luennoilla — heidän huolimattomuudestaan kuului kuitenkin paljon valituksia — ja tiheään tutkittiin, miten opetus oli päähän pystynyt. Tarkasti myös pidettiin silloin huolta siitä, että nuorukaiset harjaantuisivat selvästi ja sujuvasti esiintuomaan oppiansa. Sangen usein pidettiin väitöksiä; joissa oppilaitten tuli vastustaa ja puolustaa luennoissa käsiteltyjä opinkappaleita, jotta oppi ei tulisi vain muistiasiaksi, vaan syihin perustuvaksi. Sen lisäksi harjoitettiin puhetaitoa puheitten pitämisellä, joka tavallisesti tapahtui pyhäpäivinä iltapuolin; enimmiten nämät puheet olivat suorasanaisia, mutta joskus myös runomittaisia. Ne käsittelivät väliin tieteellisiä asioita, väliin taas kunkin omaa syntymäseutua, jota tavallisesti tulisella innolla ja ylenmäärin suurentelemalla kehuttiin. Runojen sepittäminen muutenkin kuului jokaisen ylioppilaan välttämättömiin harjoituksiin, joita erityinen professori johti. Tämä runonsepustus tapahtui enimmiten latinaksi, joka muutenkin oli kaiken opetuksen, luentojen, väitösten sekä puheenharjoitusten kielenä. Mutta pian alettiin myös yhä useammin sepittää kreikkalaisia runoja, joskus ihmeeksi heprealaisiakin; samoin kotimaiset kielet, suomi ja ruotsi, ainakin onnentoivotuksina väitösten johdosta saivat sijansa. Myöhemmin vuosisadan loppupuolella ilmeni niinikään enenevä uudempi, ulkomaisten kielten taito saksalaisissa, ranskalaisissa, joskus italialaisissa ja englantilaisissa runoissa. Näin saatua runotaitoa viljeltiin sitten ahkerasti kaikellaisissa tilaisuuksissa: paitsi onnentoivotuksia sepiteltiin riemurunoja häihin ja suruvirsiä hautajaisiin. Todellista runollisuutta ei tietysti kuitenkaan näissä kokeissa ollut eikä voinut olla.

Näihin yllämainittuihin harjoituksiin, jotka tarkoittivat kirjoittamis- ja puhumistaidon edistämistä, liittyi myös draamallisia. Sen jälkeen kuin Messenius, jesuittakoulujen esimerkin mukaan, oli Upsalassa pannut näytelmiä alulle, olivat ne tulleet Ruotsinvallan yliopistoissa hyvin yleiseksi ja suosituksi tavaksi. Turussakin pantiin jo heti uuden yliopiston vihkiäisissä näytelmä toimeen, ja sitten esitettiin niitä tavallisesti kaikissa akatemiallisissa juhlissa, joskus yliopiston piirin ulkopuolellakin. Chronanderin sepittämästä näytelmästä presidentti Kurckin häitten kunniaksi on jo ollut puhetta. Toinen, saman miehen sepittämä, nimeltä "Surge, eller Flijt och Oflijtighets Skodespegel" (Nouse, eli ahkeruuden ja laiskuuden peili) esitettiin 1647:n vuoden maisterivihkiäisissä. V. 1650 saatiin sellaisesta huvituksesta nauttia kolmekin erää; ensin esitettiin ruotsalainen näytelmä maisterivihkiäisissä, sitten suomenkielinen "Tuhlaajapoika", Justanderin kääntämä, vasta valitun uuden rehtorin kunniaksi, ja viimeksi vielä latinalainen. Samalla tavalla harrastettiin näytelmätaidetta Viipurin kymnaasissakin, jonka opettajista Petrus Carstenius oli näytelmänkirjoittaja. Kaikki nämät kokeet olivat kuitenkin yhtä paljon vailla runollista aistia kuin muutkin sen ajan runosepustukset.

Professoreita oli Turussa alussa yksitoista, nimittäin jumaluusopissa kolme, lääketieteessä ja lakitieteessä yksi kummassakin, sekä filosofian tiedekunnassa kuusi. Viimemainituista opetti "kaunopuheisuuden" professori latinaa; toisella oli "pyhät kielet", s.o. heprea ja kreikka; kolmannella historia ja valtiotiede; neljännellä logiikka eli ajatustiede ja runousoppi — todella eriskummallinen kaksoispari! — viidennellä matematiikka; kuudennella fysiikka ja kasvitiede. Vähän ajan perästä eroitettiin runousoppi erinäisen professorin hoidettavaksi, ja ensimäinen siinä virassa oli ennen jo mainittu Brahen suosikki Eerikki Justander (eli oikeastaan Juusti), joka samalla suomenteli asetuksia. Hän se myös oli tuon komedian Tuhlaajapojasta suomentanut, ja muutenkin hän oli ohjaamallensa nuorisolle esimerkkinä suomenkielisen runouden harjoittamisessa.

Niinkuin jo professorien luettelostakin näkyy, suosittiin ja viljeltiin silloin eri tieteitä ihan toisessa suhteessa kuin tätä nykyä. Meidän aikanamme niin rehoittavaan kukoistukseen ja korkeaan arvoon päässeet luonnontieteet lähimpine sukulaisineen olivat silloin suuresti laiminlyödyt. Lääketieteen professoriksi ei, yliopistoa perustettaessa, saatukaan heti varsinaista tohtoria, vaan täytyi tyytyä vanhaan ylioppilaaseen, joka Upsalassa oli lääketiedettä opiskellut. Hänen taidostansa voi seuraava pieni juttu antaa käsityksen. Eräs rouva oli piispan rouvalle neuvonut pistosta muka ehkäiseviä lääkkeitä, jotka olivat valmistetut vanhasta oluesta, sahramista, muskottineilikoista sekä hevosensonnasta. Piispa, joka pelkäsi myrkyllisiksi näitä lääkkeitä, pyysi lääketieteen professori Achreliuksen lausuntoa, ja tämäpä päätti kun päättikin, että "succus fimi eqvini" (hevosen sonnan mehu) on vallan hyvä pistoksia vastaan. Tämmöisen opettajan johdolla ei tietystikään lääketiede voinut suuriin edistyä meidän maassamme. Kauan aikaa olikin vielä koko avara Suomenmaa oppinutta lääkäriä vailla. Turussa ja Viipurissa oli kuitenkin sairaitten apuna "partureita", joille kaupunki maksoi palkkaa. Ei ollut myöskään ainoatakaan apteekkaria, paitsi yksityistä, joka yhteen aikaan oli kenraalikuvernööri Flemingin palveluksessa. — Samoin oli luonnontieteidenkin laita; todellista tietoa oli kovin vähän, ja sekin suuresti sekoitettuna kaikellaisella taikauskolla. Tähtitiede kuului matematiikan professorin opetuspiiriin. Hän kävi öisin oppilaittensa kanssa "stellatim" (sen ajan ylioppilaitten puheenparren mukaan; "tähdystämässä", jos niin sopinee sanoa). Kokonaan kiikarien puutteessa tarkasteltiin taivaankappaleita paljain silmin, neuvottiin niiden nimiä ja annettiin salamielisiä selityksiä niiden aseman vaikutuksesta muka ihmisten kohtaloihin. Tähtiennustusoppi (astrologia) oli näet vielä täydessä voimassaan; ensimäinen matematiikan professori Kexlerus puolusti vielä 1647 julkisessa väittelyssä sen luotettavuutta. Sitä vastoin sama herra kiven kovaan väitti, että Copernicuksen oppi maailmanrakenteesta, joka on nykyisen tähtitieteen perustana, oli aivan perätöntä lorua. — Fysiikka, johon kuului myös samalla eläin- ja kasvitiede sekä mineralogia, liikkui silloin enimmiten kaikellaisissa hämärissä haaveksimisissa luontokappaleitten synnystä. Se nojautui yhä Aristoteleen jo melkein 2,000 vuoden vanhoihin arveluihin, varsin vähän välittäen luonnon ja sen lakien tutkimisesta, jonka avulla olisi voitu tehdä uusia keksintöjä. Luontokappaleitten todellisesta olosta ja elosta ei ole sen ajan kirjoissa paljon puhetta. Itse eläimistä tehtiin tosin jonkinlaisia luetteloita; mutta ne olivat vallan vaillinaisia, kaikkea järjellistä järjestystä vailla. Eräässä Turussa painetussa oppikirjassa esim. ovat nelijalkaiset eläimet jaetut "kotimaisiin" ja "ulkomaisiin". Kertomukset eläimien muodosta ja tavoista, jos niitä lainkaan oli, lainattiin enimmiten kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain teoksista (jopa runoelmistakin!), eikä luonnosta. Kerrottiinpa vielä täytenä totena kaikellaisia vanhoja juttuja lohikäärmeistä sekä muista olemattomista pedoista. Joskus eivät sen ajan luonnontieteelliset kirjat sisältäneet hituistakaan oikeata luonnontiedettä, vaan ainoastaan kaikellaisia muita joutavia, hullunkurisia loruja. Niin esim. eräässä väitöksessä "Valaskaloista", joka v. 1683 pidettiin Turussa, käsiteltiin vain rikkiviisailla syillä ja vastasyillä kysymystä: oliko Jumala tuonut valaskalatkin Aatamin eteen nimitettäviksi? — kuinka Hän saattoi ne sinne kuljettaa? minkälaisen nimen Aatami mahtoi niille antaa? y.m.s. — Vähäiset varsinaiset tiedot luonnon ilmiöistä pidettiin silloin tarkasti salassa, ja ilmoitettiin oppilaille ainoastaan sen jälkeen, kun nämät valalla olivat luvanneet olla niitä levittämättä. Siitä oli, niinkuin pian saamme nähdä, seurauksena se, että fysiikan viljelijöitä luultiin "mustan taidon mestareiksi" eli noidiksi. — Kemia, jota muuten Turun yliopistossa ensi aikoina ei harjoitettukaan paljon ensinkään, oli silloin joka paikassa enimmäkseen vain alkemiaa, s.o. turhaa kullanteon harrastusta.

Poikkeuksena kaikkien noiden hullutusten keskellä loistaa vain yhden ainoan todellisen luonnontutkijan nimi meidän tieteittemme alkuhistoriassa. Se oli toinen lääketieteen professori, ruotsalainen Elias Tillandz (1670-93). Hän oli Hollannissa, varsinaisen tieteensä ohella, myös ahkerasti harjoittanut kasvitiedettä ja hänen mukanaan siirtyi tämä harrastus tännekin. Hän jätti kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat tomuisille hyllyillensä, ja läksi oppilaittensa kanssa ulos tuoretta, elävää luonnon kirjaa lukemaan. Ruissalon tammistoista ja nurmikoilta poimittiin kukkia ja ruohoja, tarkasteltiin ja tutkittiin niitä ja puheltiin niiden ominaisuuksista, joten nuorison silmät aukenivat havaintojen tekoon. Kaalit yliopiston puutarhassa saivat nyt siirtyä kaikellaisten lääkkeiksi kelpaavien tai muuten merkillisten ulkomaan kasvien tieltä. Ja kun kesä loppui, jatkettiin elävän luonnon tutkimista opettajan omassa talossa, jossa yksi huone oli muodostettu ansariksi kuumaa ilmaa vaativia ulkomaan kasveja varten. Näistä hoidokkaistansa, niinkuin myös monesta sadasta Turun seudun metsäkasvista, painatti sitten Tillandz selittävän ja kuvillakin varustetun luettelon. Latinaisen nimen vieressä oli siinä hyvin usein suomalainenkin mainittu. Pikemmin on senaikuisen ajan syyksi luettava kuin itse nerollisen tutkijan, että tämäkin luettelo on vailla tieteellisempää järjestystä. — Kotonansa oli Tillandzilla myös pieni kemiallinen keittohuone eli laboratori, missä hän valmisteli lääkärin virassa tarpeellisia rohtoja. Vielä toista huonetta hän käytti ruumiinleikkaus- eli anatomiasalina. Vasta v. 1683 suotiin hänelle itse yliopistolla sijaa tätä varten, jolloin myös ensi kertaa Suomessa otettiin ihmisruumis leikattavaksi; siihen asti oli vain koirien sekä sikojen paloittamisella annettu lääkäreiksi aikoville nuorukaisille jonkunlaista tietoa ihmisen sisällisestä rakennuksesta. Lopuksi vielä, esimerkkinä siitä, miten ei nerokkain ja valistuneinkaan ihminen voi kokonaan vapautua aikakautensa yleisestä hengestä, mainittakoon, että Tillandz luuli voivansa ennustaa ihmisten tulevia kohtaloita.

Samoinkuin luonnontieteissä oli filosofiassakin Aristoteles kaiken opin perusteena, kuitenkin siinä kristillisyyteen sovitetussa muodossa, jonka mainio uskonpuhdistaja Melanchton oli saattanut voimaan. Silloisten opettajien työnä oli pääasiallisesti vain tämän valmiin opin selittäminen; mutta heidän selittelemisensä muuttuivat suureksi osaksi joutaviksi hiuksenhalkaisemisiksi. Filosofian ajatustieteellisellä eli logiikan alalla tuli tähän aikaan erään suomalaisen miehen Antti Thuroniuksen (papin poika Hämeenkyröstä, professorina 1655-65) nimi sangen kuuluisaksi. Hänen kirjansa olivat koko sinä vuosisatana sekä Suomessa että myös Ruotsissa tämän tieteenhaaran yleisenä ohjeena. Hänen aikalaisensa kehuivat häntä "isänmaan tähdeksi" ja "Suomen loistavaksi kruunuksi", väittäen että Aristoteles sekä Plato, jos he silloin olisivat eläneet, olisivat oppilaina hänen jalkojensa juuressa istuneet. Ja nykyajan kirjailijatkin, jotka filosofian vaiheita meidän yliopistossamme ovat tutkineet, sanovat hänen olleen merkillisimpiä miehiä, joita Auran akatemiassa on nähty; tunnustaen hänen oppinsa puutteet, he kuitenkin arvelevat hänen, jos hänelle vain pitempi ikä olisi ollut suotu, luultavasti päässeen neronsa lentimillä ajatuksen silloisten ahtaitten rajojen yli. Valitettavasti hän kuoli jo 33-vuotisena, saatuaan professorinviran konsistorin yksimielisellä suostumuksella jo kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä. Ihmeellistä muuten, että ranskalainen Descartes, joka alottaa filosofiassa uuden aikakauden ja joka Kristiina kuningattaren kunniavieraana jonkun aikaa asui Tukholmassa, ei vielä paljon ollenkaan vaikuttanut Ruotsinvallan tiedemiehiin. — Käytännöllisessä filosofiassa, valtio- ja siveysopissa, oli taas yliopistomme ensi aikoina ruotsalainen Mikael Wexionius, josta pian enemmän, yhtä mainio ja vaikutusvaltainen kuin Thuronius. — Myöskin lakitieteen alalla oli meillä silloin (1640-47) kuuluisa opettaja, ruotsalainen Juhana Dalekarlus (sittemmin aateloitu Stjernhöökin nimellä), jota pidetään yhtenä Ruotsin etevimpänä lainoppineena kaikkina aikoina. — Historiaa silloin vielä varsin vähän viljeltiin meidän yliopistossamme. Ei yksikään Suomen mies tänä aikakautena saanut sillä alalla mitään mainiompaa aikaan. Se on sangen ihmeteltävä seikka juuri sinä vuosisatana, jolloin meidän miehet enemmän kuin koskaan muulloin ovat vaikuttavasti ottaneet osaa yleiseen historiaan. Erittäin Suomen historiaa koskevia teoksia ei silloin syntynyt enempää kuin kolme, niistä yksi suomenkielinenkin riimein tehty "Ajan-Tieto", Tammelan kirkkoherran Lauri Pietarinpojan kirjoittama (v. 1658). Kaikki silloiset historiat, jos ne vain koskettelivat vanhempia ajanjaksoja, olivat muuten täynnä aivan perättömiä, mielettömiä taruja.

Uudempia kieliä ruvettiin Turun akatemiassa hartaammin viljelemään vasta 17:nnen vuosisadan loppupuolella. Saksankielen taito oli kuitenkin kolmekymmenvuotisen sodan kautta sangen paljon levinnyt meidän maassamme; englanninkieltä niinikään osattiin merikaupungeissa. Hepreaa ja kreikkaa opiskeltiin ahkerasti raamatun tutkimisen tarpeeksi; mutta jälkimäisen maallista kirjallisuutta pahasti laiminlyötiin. Myöskin Rooman klassillista kirjallisuutta luettiin ensi aikoina verrattain vähän; latinan opetus tarkoitti enimmiten vain ulkonaista käytäntöä. Tämä kieli tulikin siihen aikaan, jokapäiväisen viljelyksen kautta kaikissa korkeammissa aineissa, sivistyneitten ikäänkuin toiseksi äidinkieleksi. Useimmat heistä osasivat paljon selvemmin kirjoittaa ja paljon kauniimmin puhua latinaa kuin oman maan kieltä. Tätä viimeksimainittua, jos sitä juhlallisemmissa aineissa käytettiin, sekoitettiin aina latinaisilla mahtisanoilla, jopa höystettiin kokonaisilla lauseillakin.

Seitsemännentoista vuosisadan tieteelliset harjoitukset, niinkuin ylläkerrotusta käy ilmi, olivat ylimalkaan vielä jokseenkin lapsuuden kannalla. Ne eivät uskaltaneet askeleenkaan vertaa erota vanhasta imettäjästään ja kasvattajastaan, muinaisajan kirjallisuudesta. Kaikissa tieteissä pidettiin tärkeämpänä tukea esiintuotavaa oppia itse ainetta koskevasta kirjallisuudesta tai muista vanhoista kirjoista saaduilla lauseella, kuin itse asian omassa luonteessa olevilla todistavilla syillä. Piti muka aina olla tuommoinen vanha, vakava takuumies selkäturvana, ennenkuin tohdittiin astua esille. Jos joku poikkesi uusille, ennen käymättömille poluille, niin nousi siitä kohta kauhea melu ja huuto: "Hän on harhateillä! Hän on harhateillä!" V. 1642 Turussa tehdyn yliopiston konsistorin päätöksen mukaan piti jokaisen professorin varoa: "ettei hän toisi esille mitään uutta, ikäänkuin muka näyttääkseen osaavansa enemmän kuin muut; sillä siitä johtuisi vain pahennusta ja eripuraisuutta". V. 1678 taas keskusteltiin samassa konsistorissa, sallittaisiinko maisteri Achreliuksen jatkaa Contemplationes Mundi (Mietteitä maailmasta) nimisen teoksensa painatusta. Siinä kirjassa, niin lausui melkein koko filosofinen tiedekunta, "näyttää yksi osa sotivan saniorum philosophorum dogmatibus (viisaampien oppineitten oppia) vastaan sekä tuovan esiin nova principia (uusia periaatteita) ynnä muuta semmoista, jota olisi parannettava". Tillandz sai kuitenkin jumaluusoppineitten avulla uhkaavan kiellon estetyksi; jälkimäiset eivät katsoneet noita uusia periaatteita kovinkaan vaarallisiksi, "koska ne eivät kuitenkaan sotineet raamattua vastaan".

Tässä onkin nyt samalla tullut mainituksi toinen lapsenhoitaja, joka siihen aikaan piteli tiedettä talutusnuorassa, nimittäin jumaluusoppi. Myöskin semmoisissa asioissa, jotka eivät vähääkään koskeneet autuudenoppiin, pidettiin raamattua epäämättömänä oppikirjana. Siihen totuuteen oli tosin jo täytynyt alistua, että maa liikkui ja aurinko seisoi suhteellisesti paikoillaan; vaan muuten luonnontieteissäkin piti aina ottaa lukuun, sopiko se ja se todennäköinen arvelu myös raamatun sanojen kanssa yhteen.

Ylin arvossa, enimmin viljelty kaikista tieteistä oli silloin jumaluusoppi — eikä se ollutkaan ihmeellistä tänä aikakautena, jolloin parasta aikaa vuodatettiin niin paljon verta, hävitettiin niin paljon maita erilaisten katkismusten tähden. Mainittu jo on, että neljäs osa professoreista oli välittömästi sen palveluksessa. Näillä professoreilla oli, paitsi kruunulta tulevaa palkkaansa, kullakin vielä lisäksi kirkkoherran saatavat yhdestä pitäjästä. Siitä johtui, että melkein kaikki muutkin professorit (lakitieteen viljelijää lukuunottamatta, jolla oli hovioikeuden assessorina hyvä lisävirka) ahkerasti harjoittivat jumaluusoppia ja heti, jos vain siihen tiedekuntaan ilmaantui avonainen paikka, kilvan koettivat päästä teologeiksi. Moni jumaluusopin professoreista Turussa oli siten ensin opiskellut mikä kieliä tai logiikkaa, mikä matematiikkaa tai fysiikkaa.

Sen ajan jumaluusoppi oli valitettavasti kuitenkin kaikkea elävää henkeä vailla, kuolleinta, kuivinta, ahdasmielisintä sanojen saivartelemista. Samoin kuin Saksassa oli meilläkin protestanttisuus ihan kivettynyt kaavoihinsa. Ken niistä vain sanasenkin poikkesi, sitä ruvettiin heti ahdistamaan katkerimmalla, leppymättömimmällä, epäkristillisimmällä vihalla. Meidänkin yliopistossamme on kyllin esimerkkejä tämmöisistä myrkyllisistä uskonnollisista riidoista. Yksi sen ensimäisistä ja etevimmistä opettajista, jumaluusopin professori Johannes Terserus (Ruotsista kotoisin) oli Turun piispaksi tultuansa painattanut katkismuksen selityksen. Tästä kirjasta professori Svenonius, oikeauskoisuuden valppain vartija Turussa, keksi muutamia mitättömiä lauseita, jotka osoittivat hiukan taipumusta Lutherin ja Calvinin oppien yhdistämiseen. Tästäkö nyt heti aika hätä nousi! Riitaveljekset vaativat viimein toinen toisensa julkiseen sanasotaan, jota pidettiin eräässä akatemian luentosalissa koko ylioppilasjoukon sekä lukemattomien muitten ihmisten läsnäollessa. Terserus, joka oli jo vastustajansa edellisistä myrkyllisistä soimauksista kiihtynyt, ei osannut myöskään tässä tilaisuudessa hillitä mieltänsä, vaan soimasi Svenoniusta "nuorison viettelijäksi", "riivatuksi ihmiseksi" y.m. ja lopulla, piispan arvonsa nojalla, käski hänen vaikenemaan. Kostonhimoa palava Svenonius pani nyt koko maailman liikkeelle ja saikin viimein aikaan sen, että Terserus vääräuskoisena menetti hiippansa. Samoin ahdisti Svenonius myöhemmin toistakin ansiollista Turun piispaa, Gezeliusta, muutamien vähemmän onnistuneitten sanojen vuoksi Gezeliuksen toimittamassa katkismuksessa. — Niinikään oli v. 1666 kiivas kahakka uuden jumaluusopinprofessorin Bångin ja latinankielenprofessorin Miltopaeuksen välillä, johon Svenoniuskin otti osaa edellisen apulaisena.[30]

Tällainen oli tieteellisen hengen laita Turun yliopiston ensi aikoina; sen pyrinnöt olivat, kuten näemme, monin suhtein puutteelliset, monin suhtein kovin yksipuoliset. Vaan semmoisinaankin ne tuottivat kuitenkin Suomelle sanomattoman suurta hyötyä. Suomalaiset kohosivat kuitenkin niiden johdosta vähitellen siitä törkeästä raakuudesta, siitä perinpohjaisesta henkisten harrastusten puutteesta, siitä ilkeästä omanvoitonpyynnöstä, jossa he siihen asti olivat rypeneet. Loppupuolella 17:ttä vuosisataa esiintyy jo ylimalkaan virkamieskunta rehellisempänä, papisto sivistyneempänä, elämässään siivompana — ja sen parannuksen aikaansaamisessa oli Turun yliopistolla, tuomittakoon muuten sen puutteita ja virheitä miten ankarasti tahansa, suurin ansio.

14. Mikael Wexionius.

Niiden yhdentoista professorin parissa, jotka määrättiin Turun yliopiston ensimäisiksi opettajiksi, ei ollut enempää kuin kaksi suomalaista. Tätä seikkaa ei saa kuitenkaan ymmärtää siten, ettei olisi tahdottu päästää meidän miehiämme näihin virkoihin. Kreivi Brahe varsinkin, niinkuin tiedämme, harrasti aina sitä, että Suomessa käytettäisiin maan omia lapsia taikka ainakin täällä pitemmän aikaa asuneita ja meidän oloihimme tutustuneita miehiä. Saakoot tässä vielä muutamat todisteet tästä hänen mielipiteestään sijansa. Kun uusi runousopinprofessorin virka perustettiin, mainitsi hän sen saajan erikoisena ansiona sen, että Justander oli "suomalainen kansallisuudeltaan, jotka sillä maanäärellä parhaiten tulevat toimeen ihmisten kanssa". Samoin myöskin, kun Tillandzia ehdoitettiin professoriksi, tuotiin esiin se seikka, että hän, vaikka olikin ruotsalainen, oli täällä ennen oleskellut ja opintoja harjoitellut, joten maan sekä sen asukasten luonne oli hänelle hyvin tuttu. Syynä suomalaisten opettajien vähyyteen yliopistomme ensi aikoina ei näy olleen mikään muu, kuin että oli mahdoton saada kelvollisia. Suomen siihen-astisissa kouluissa ei ollut edes kunnon alkuopetustakaan ollut saatavana, ja se seikka, että Suomen mahtavammat, rikkaammat aatelissuvut yleisesti muuttivat tähän aikaan Ruotsiin, vaikutti sen, että varsin harvalla suomalaisella nuorukaisella oli tilaisuutta, niinkuin sangen monella ruotsalaisella, päästä kotiopettajaksi johonkin suureen perheeseen ja sitten nuorten herrojen mukana seurata ulkomaan matkoille. Vielä myöhemmin tahtoi piispa Gezelius avonaiseen jumaluusopinprofessorin paikkaan ruotsalaista, joka olisi opiltaan kelvollinen ja myös muualla maailmassa jotain nähnyt, "sillä vaikea on tulla toimeen täkäläisten kanssa, jotka täällä ovat syntyneet ja täällä koulun sekä yliopiston läpikäyneet, eivätkä ikänä nähneet muuta kuin Turun tuomiokirkon sekä linnan".[31]

Tämän suuren ruotsalaisjoukon asettaminen Turun akatemiaan ei siis suinkaan osoittanut mitään ruotsalaistuttamistuumaa eikä suomalaisen kansallisuuden sortamishalua. Päinvastoin oli näiden professorien lähettäminen selvänä todisteena siitä, että hallitus tahtoi hellästi pitää huolta meidänkin maastamme. Ruotsi antoi tänne suurimman osan parhaista opin ja neron edustajistaan ja riisti itsensä melkein paljaaksi virittääkseen Suomelle niin kirkkaan valistuksen valon kuin mahdollista. Juhana Dalekarlus (aatel. Stjernhöök), Juhana Terserus, Mikael Wexionius ja Eskeli Petraeus olivat nimiä, joilla ei ollut Ruotsin oppineitten parissa monta vertaistansa ja tuskin ainoatakaan, joka ne olisi voittanut.

Nämät uudet tulokkaat sitä paitsi käsittivätkin silloin velvollisuutensa sitä kansaa kohtaan, jonka keskuuteen he olivat tulleet. He koettivat rehellisesti tutustua Suomen oloihin ja suomalaisten luonteeseen; he oppivat suomeakin ihmeen lyhyessä ajassa, useat niinkin hyvin, että ovat taidostansa jättäneet kirjallisia jälkiä. Petraeus, niinkuin tiedämme, oli osallisena raamatun suomennoksessa ja sepitti suomenkielen oppikirjan; piispana hän lähetti sitten myös suomenkielisen kiertokirjeen hiippakuntalaisilleen. Terserus saarnasi jo v. 1641 suomeksi Naantalissa, josta hänelle tulivat kirkkoherran saatavat. Tillandz, niinkuin jo mainittu, antoi suomenkin kielelle sijaa kasvitieteellisessä teoksessaan.

Samallainen mieliala oli myös Mikael Wexioniuksella, josta nyt tulee laveammin puhetta erään hänen kirjoittamansa, Suomellekin tärkeän teoksen johdosta.

Wexionius oli köyhän kappalaisen poika Wexiön hiippakunnasta Smoolannissa, jonka mukaan hän ottikin nimensä. Tultuansa maisteriksi Upsalassa, hän pääsi matkoille Saksaan sekä Hollantiin; tarpeelliset rahat antoi Aksel Oxenstjerna, jonka tietoon nuorukaisen hyvät luonnonlahjat olivat tulleet. Tämän matkan jälkeen Wexionius sai rehtorin paikan Wexiön koulussa, josta hänet kuitenkin jo parin vuoden perästä muutettiin Turkuun valtiotieteen ja historian professoriksi. Täällä sepittämässään juhlarunossaan yliopiston vihkiäisiin hän lauloi:

"Terve, oi Suomen urhokas kansa, terve Sulle! Ota vastaan Göötin rannoilta tullut uusi vieras — käypä vieras eipä hän lienekään nyt enää, vaan vastainen kansalaises! Vaikka syntyisin göötiläinen, tulen nyt suomalaiseksi.[32]

Tämän lupauksensa hän täyttikin sitten aika miehen tavoin; sillä merkillisimmässä teoksessaan: Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae et subjectarum provinciarum (Lyhyt kertomus Ruotsin-, Gootin- ja Suomenmaasta sekä vallanalaisista voittomaista), jonka hän v. 1650 painatti kreivi Brahen kehoituksesta, ei ilmene vain tiedemiehen mieltymystä aineeseensa, vaan myös monin paikoin enempää — isänmaanystävän rakkautta Suomenmaahan. Saakoot tässä sijansa muutamat otteet tästä teoksesta, osaksi näytteinä sen ajan tieteestä, osaksi myös valaistuksena maamme silloisille oloille.

Aikansa tavan mukaan Wexionius ensiksi kokee selittää Suomenmaan nimeä. Se voi, sanoo hän, johtua joko _suo_sta, koska täällä on niin paljon soita, taikkapa _suomu_sta, koska täällä on niin paljon kaloja. Mahdollista myös on, että se johtuu _Sem_istä, Noan pojasta, jota muutamat oppineet arvelevat suomalaisten kantaisäksi. — Sitten hän kertoo miten Suomi on täynnä ihania ja viljavia seutuja. "Niin hedelmällinen on täällä maa, niin voimakas päivänpaiste, ettei sitä kokematon tahtoisi uskoakaan — yhdestä kylvetystä tynnyristä saadaan viisitoista." Erittäin runsaan saaliin tuottaa myös metsästys sekä kalanpyynti; joka vuosi viedään Ruotsiin kaupaksi summattomia määriä suolakalaa. Samoin on Suomi vallan rikas äärettömistä metsistä. — Edempänä hän luettelee kaikki Suomen maakunnat vesineen, kaupunkeineen, aateliskartanoineen ja antaa kuvauksen kunkin maakunnan omituisesta luonteesta. Pohjanmaalla, sanoo hän, ei maaperä ole hedelmätön; se tuottaa asukkailleen tarpeeksi viljaa, jollei vain satu kolkompia ilmoja. Sen metsät antavat äärettömästi tervaa, sen karjalaitumet voita ulosvietäväksi. Yhtä runsaasti saadaan siellä kalojakin, varsinkin haukia ja lohia. Venäjän puolella idässä on rajaharju, joka ei kuitenkaan voi venekulkua estää, sillä alukset karvastetaan sen yli ja jatkavat sitten vesimatkaansa Pohjanlahden ja Valkeanmeren välillä. Suomen (Varsinais-Suomen) jakaa Aurajoki kahteen osaan: Pohjois-Suomeen, johon myös Satakunta luetaan, sekä Etelä-Suomeen. Edellisessä on kuuluisa Kokemäenjoki, mainio lohen sekä muun kalan pyynnistä. Etelä-Suomessa on niinikään kaikellaista kalaa ja runsaasti viljaa, humalia y.m. Kemiön pitäjässä hakataan marmoria, josta on saatu pylväät useampiin Tukholman ynnä muiden kaupunkien kirkkoihin. Ahvenanmaalla, jonka läpi meri polvittelee ikäänkuin joki, ovat asukkaat ruotsalaisia, vaikka se on likempänä Suomen rantaa, He elättävät itseään kalastuksella, vesilintujen pyynnillä sekä laivankululla; myös saavat he rahaa puutöistään ja kalkinpoltolla. Siellä on paljon hirviä ja jäniksiä, joita yksistään kuningas saa pyytää. Susia ja täpläkauriita (cervus dama) on vähän.[33] Hämeenmaa (jonka nimen hän muka heimosanasta johtaa) on viljava, missä ei halla tee turmiota. Summattomasti saadaan erittäinkin ohraa, pellavaa sekä nauriita semmoisista maista, joista "nurmikamara on päälleviskatuilla palavilla puilla poispoltettu" (huhdilta). Tässä maakunnassa on myös paljon ja suuria kalavesiä; Rautalammin järvistä sitä paitsi saadaan rautamutaa. Savo, vaikka kaukana merestä, oli kuitenkin täynnä vedenselkiä, jotka ovat suolattomia, ja polvittelevat lukemattomia lahdelmia ja salmia myöten, sekä viimein Vuoksen kautta virtaavat Laatokkaan. Sielläkin poltetaan metsiä ja nurmikoita, niin että koko maa on savua täynnä (siitä hän arvelee maakunnalle nimenkin tulleen). Näistä tämmöisistä viljelysmaista saadaan summattoman paljon hyvää viljaa, eikä ole Savossa hallakaan kovin vaarallinen. Uusimaa on saanut nimensä siitä, kun siellä ennen asui suomalaisia, nyt ruotsalaisia. Maa on viljava, rikas myös metsänotuksista, linnuista sekä kaloista. Rautaa murretaan kallioista Anskuussa ja Mustiossa. Karjalassakin on maa viljelykseen hyvin sovelias; on siellä myös kelpo karjalaitumia. Linnun- ja kalansaalis on runsas, erittäinkin lohenpyynti Käkisalmen kohdalla. Tämän linnan läänistä, Kitelästä, saadaan rubiineja.

Suomen vesistä on sitten vielä eri luvussa puhe. Muun muassa hän kertoo, että Hämeessä sekä Savossa on äärettömiä järviä, suuria selkiä ja leveitä lahtia, niin ettei silmä kannata rannasta rantaan. Varsinkin suuri on se järvi, ettei mereksi sanoisi, joka Lapveden nimellä[34] alkaa Lapista asti. Savossa kulkee kuitenkin sen poikki peltoja, niittyjä ja metsiä, jotka ovat sangen ihanat katsella. Tämän jälkeen hän lavealta ja suurella innolla kertoo jalosta Imatran koskesta. Viimein vielä hän mainitsee "Skandinavian äärimäisen järven", Laatokan, jossa sanoo olevan paljon kaloja ja myös hylkeitä, samoin Lapvedessä. Meressä, pitkin Suomenmaan rannikoita, on niinikään runsaasti kaikellaisia kaloja. Pohjanlahdessa lohet ovat paremmat kuin Suomenlahdessa. Jälkimäisellä puolestaan on silakkansa eli hailinsa, joita saadaan summattomin määrin joka vuosi, paikoittain niin hyviä, että ne vetävät vertoja Skotlannin ja Skoonen silleille.

Suomen kansaan poiketen, johon hän virolaisetkin lukee, kuvaa hän sen luonnetta. Suomalaiset, sanoo hän, eivät ylimalkaan ole niin paljon kehuttavat tapojensa hienouden vuoksi kuin uskollisuudestaan kuningasta kohtaan. He ovat itsepäiset päätöksissään, käräjänkäyntiin kärkkäät sekä sangen terävä-älyiset. Pohjalaiset — joiden Wexionius erehdyksestä sanoo enimmäksi osaksi puhuvan ruotsia — ovat kaikista vapaamielisimmät sekä luonnonlahjoiltaan etevimmät. Hämäläiset ovat jörömäisiä, näöltään tylyjä. Savolaiset, aivan kuin taalalaiset, käyvät mielellään toisissa maakunnissa ojia kaivamassa ja metsää raivaamassa. Uusmaalaiset ovat ruotsalaisten kaltaisia, vieraanvaraisia. Karjalaiset ovat itsepäisiä — josta syystä itsepintaista ihmistä on tapana karjalaispääksi nimittää. — Yhtä ja toista hän vielä sen lisäksi eri kohdissa juttelee kansamme tavoista ja menoista. Suomalaiset, sanoo hän, hyvin mielellään käyvät saunassa. Kylvettyänsä he hyppäävät ulos, vaikka kuinka kovalla pakkasella, ammentavat jäistä vettä kaivosta, joesta tai merestä, ja valelevat sitä, iloisesti nauraen, alastomalle ihollensa; siitä heidän ruumiinsa vahvistuu. Saunaan viedään myös lapsensaajat, ja vastasyntyneitä lapsia vihdotaan heti, kunnes niiden iho on ruskea niinkuin Venäjän saapasnahka. Pienokaisille, vielä paljoa ennen kuin hampaat ovat puhjenneet, pistetään sianliha imettäväksi suuhun, josta heidän arvellaan tulevan väkeviksi. Muuten Suomessa syödään paljon nauriita, niin myös silakoita, sekä paistettuina että keitettyinä; näyttävätpä nämät kalat raakoinakin kelpaavan talonpojille, sen jälkeen kuin pikkuisen vaan ovat olleet suolavedessä. Vasikanlihaa sitä vastoin, jota ei muuten Ruotsissakaan paljon syödä, ei suomalainen koskaan ota suuhunsa. Karjalaiset eivät valmista juustoa, vaan kun heiltä maitoa liikenee, pistävät sen uuniin paistumaan.

Suomenkielen alan arvelee Wexionius ennen muinoin olleen sangen avaran, Weikseljoelta Valkeallemerelle ja Pohjois-Jäämereltä Donjoelle saakka. Nykyään se esiintyy puhtaimpana Hämeessä, rantamailla ruotsinsekaisena, Karjalassa se muutamissa puheenparsissa on eroava; vielä erilaisempi on murre Virossa. Tämän johdosta hän selittää muutamia kohtia suomenkielen luonteesta, viitaten erittäin siihen, että suomalaisen on vaikea saada kielensä muiden kielten kaikkiin ääniin taipumaan, jollei lapsuudesta ole niihin harjaantunut. Pari sanaa hän myös puhuu vanhasta Suomen runomitasta, joista näkyy, että tämä, jos kohta vaillinaisesti, oli oppineille tuttu.

Kansamme muinaisuudesta hän puhuu useammissa paikoissa. Hän kertoo, kuinka muutamat arvelevat suomalaisten polveutuvan Semistä, toiset taas luulevat heitä Magogin, Jafetin pojan, jälkeläisiksi. Nimensä Fenni olivat he muka saaneet siitä, kun niin kauan asuivat Venäjällä. Wexioniuksen oma johtopäätös on kuitenkin se, että meidän kansamme on Aasiasta tullut, missä vielä samojedit (muka = Suomi jätti) ovat jääneet entisille asuinsijoille. Suomalaisten pakanuuden ja itsenäisyyden ajalta tietää hän mainita useampia kuninkaita (Islannin tarujen mukaan). Vakinaisen valtiolaitoksen olemassaoloa jo siihenkin aikaan todistavat muka semmoiset sanat kuin opas = ritari, ratsasmies = tavallinen soturi. Nyt ei Suomi enää ole kuningaskuntana, vaan suuriruhtinaanmaana. Ruotsin vallan yhteyteen jouduttuaan ovat suomalaiset aina olleet hyvin uskollisia, josta syystä heitä kohdellaankin niinkuin veljiä ja liittolaisia, ja tämä Ruotsin ja Suomen keskinäinen luja liitto onkin Ruotsin vallan paras turva.

Historiallisessa osassa, niinkuin näemme, haparoitsi Wexionius, aikansa oppineitten tapaan, kaikellaisia perättömiä loruja ja mielikuvitelmia. Joskus sattuu hänelle omistakin ajoista puhuessaan sangen pahoja hairahduksia. Niinpä esim. hän väittää Riian kaupungin ohitse virtaavan Väinäjoen tulevan Aasian puolisesta Venäjänmaasta, nähtävästi sekoittaen sen Vienanjokeen, jolla venäjäksi on sama nimi. Epätarkkuus oli ominainen koko aikakauden luonteelle. Sittenkin on tämä Wexioniuksen teos sangen tärkeä, koska siinä on ensimäinen laveampi kertomus meidän maastamme sekä kansastamme.[35] Se pysyi kauan aikaa kaikkien käyttämänä päälähteenä näistä asioista ja herätti Suomen omissa miehissä kotimaantuntemisen halun ensi kipinän. Kuinka syvälle ja pitkälle se vaikutti, näkyy siitä, että esim. semmoisiakin Wexioniuksen lauseita Suomesta kuin että Ruissalo likellä Turkua on Thessalian Tempeäkin ihanampi, lainataan teoksesta teokseen koko sen vuosisadan ajalla ja seuraavankin alussa.

Monipuolisuus oli silloisille tiedemiehille ominainen avu; se oli mahdollinen aikakautena, jolloin ei vielä vaadittu perinpohjaista, omaperäistä tutkimista, vaan enimmiten tyydyttiin vanhojen oppien märehtimiseen. Wexionius oli myös siihen määrään monipuolinen ja moneen tieteeseen perehtynyt, että häntä mainittiin "tavattomasti oppineen tohtorin" liikanimellä. Valtiotieteen alalta, joka samoinkuin historiakin kuului hänen opetuspiiriinsä, on hän toimittanut kauan aikaa arvossa pidettyjä teoksia Hugo Grotiuksen tapaan. Hän piti niissä innokkaasti aatelisvallan puolta, muun muassa tuoden esiin sen mielipiteen, että muka ainoastaan aateliset ovat kruunun välittömiä alamaisia, muut säädyt välillisiä, siis ikäänkuin aatelin alamaisia. Tämän paikan luettuaan kuuluu kuningas Kaarle X niin kovasti suuttuneen, että vihapäissään nakkasi koko kirjan lattiaan. Luonnollista oli toiselta puolen, että juuri samat mielipiteet saattoivat sen tekijän Kristiinan aikuisten aatelisten hallitsijain suureen suosioon. — Ulkomailla ollessaan oli Wexionius myös niin ahkerasti harjoittanut lakitiedettä, että hän Dalekarluksen poismuuton jälkeen v. 1647 saattoi ottaa hoitoonsa häneltä tyhjäksi jääneen viran, kirjoittaa useampia sangen kiitettyjä lakitieteellisiä teoksia ja viimein v. 1657 tulla Turun hovioikeuden assessoriksi. Siinä virassa hän kuoli v. 1670. Palkkioksi ansioistaan hän oli jo Kristiinan kruunausjuhlassa saanut aatelisarvon, nimen Gyldenstolpe sekä muutamia taloja Suomessa.

15. Turun ylioppilaitten menot ja tavat.

Pääsötutkinnon jälkeen oli silloisella yliopistoon pyrkijällä vielä toinenkin paha kiirastuli läpikäytävänä, ennenkuin hänen sallittiin astua tieteen salin kynnyksen yli; hänen tuli kestää depositsionin kaikki temput.

Konsistorin määräämä depositor[36] kutsui näet tutkinnossa hyväksytyt koululaiset eteensä, puetti ne erivärisistä tilkuista tehtyihin eriskummallisiin nuttuihin, nokesi heidän kasvonsa mustiksi, kiinnitti heille pitkät sarvet ja korvat hattuun ja pisti suuren sian-torahampaan kumpaankin suupieleen. Sitten otti hän sauvan, jonka pää oli pienen kirveen muotoinen, ja ajoi heitä hosumalla, ikäänkuin aasi- tai härkälaumaa, depositsionisaliin. Siellä heidät asetettiin piiriin ja depositor itse, keskellä seisoen, rupesi mittailemaan ja kohentelemaan joukkoansa, jotta he seisoisivat oikeassa järjestyksessä pituutensa mukaan. Sen tehtyänsä hän alkoi kauheasti mulkoilla silmiänsä, irvistellä ja piloillaan kumarrella heille syvästi, samalla kuitenkin sanoillaan tehden heistä pahinta pilkkaa. Sitten hän piti pitkän latinalaisen puheen, nuorison yleisistä pahoista tavoista, osoittaen kuinka tarpeellista oli ojentaa ja sivistyttää heitä tieteellisillä harjoituksilla. Lopuksi hän kysyi muutamia kysymyksiä, ja raukat kun eivät voineet suussa olevien sianhampaitten tähden selvästi vastata, vaan kangertelivat ja mongertelivat kuin röhkivät siat, hosui hän heitä selkään aika lailla, haukkuen järjettömiksi luontokappaleiksi ja sioiksi, jotka vasta ihmisiksi olivat tehtävät. Näin sanoen hän pihdeillä tempasi heiltä torahampaat pois, usein niin kovasti nyhkäisten, että verta purskahti suusta. "Samalla tavalla", lausui hän, "temmattakoon sinusta pois ylensyömisen ja ylenjuomisen himo!" Sitten hän nyhti hatusta pois pitkät korvat ja virkkoi: "Tule ahkeraksi, niin että aasista muutut ihmiseksi!" Samalla tavalla hän kiskaisi nyt pitkät sarvet: "Täten hävitän sinusta hävyttömyyden ja raakuuden!" Sitten käskettiin deponeerattavat kukin vuorostaan penkille pitkälleen, ja depositor otti höylän, jolla höylätä huilautteli pitkin selkää, että luut naksahtelivat: "Näin silittäkööt tieteet ja taiteet sinut siveäksi ja höylätkööt °höyliksi!" Viimein vielä hän valeli heitä vedellä kiireestä kantapäähän ja pyyhki kuiviksi, kovasti hieroen karkealla rievulla: "Näin lähteköön sinusta kaikki riettaus ja saastaisuus!" Nyt julisti hän tulokkaat "vapaiksi ylioppilaiksi!" — Kuuden ensimäisen kuukauden aikana ei ollut kuitenkaan tämä vapaus vielä ylen kehuttava. Nuorten ylioppilaitten — beanien eli pennalien — täytyi näet passailla vanhempia osakuntalaisiansa ja totella kaikkia heidän käskyjänsä, jossa toimituksessa ei puuttunut tylyjä sanoja eikä selkäsaunoja. Beaniajan kuluttua pitivät nuoret ylioppilaat vanhemmille kumppaneilleen suuret kestit, joissa aika lailla juotiin — ja tapeltiin. Nyt olivat tulokkaat jonkun aikaa vielä junioreina, ennenkuin he senioreina viimein saivat ihan täydet ylioppilasoikeudet ja vuorostaan vallan myöhemmin tulleitten beanien yli.

Tieteellisistä harjoituksista yliopistomme ensi aikoina on jo ollut puhe edellisessä luvussa. Niihin saattoi kuitenkin harva ylioppilas yksinomaan antautua; useimpien täytyi köyhyytensä tähden käyttää osa ajastaan elatuksen hankkimiseen. Tavallisin elatuskeino oli lasten opettaminen. Monelle sattui se hyvä onni, että hän semmoisella ehdolla sai vapaan asunnon ja ruuan jonkun turkulaisen luona; useimpien täytyi kuitenkin tätä varten oleskella pitemmän tai lyhyemmän aikaa maaseudulla, kaukana yliopistosta. Opetusviran ohessa sai siellä nuori ylioppilas toimitella kaikellaisia muitakin asioita; hänet esim. lähetettiin kiertämään ympäri pitäjää papin saatavien ajoon, tai saattelemaan isännän viljoja myllyyn, tai lähimpään kaupunkiin noutamaan emännälle taloustarpeita. Turussa oli joskus kelpo rahansaalis saatavana niillä näytelmillä, joita ylioppilaat panivat toimeen. Sisäänpääsyrahaa ei niistä tosin maksettu; mutta kaupungin arvohenkilöt, kun ylioppilaat kävivät heitä kutsumassa, antoivat aina varojensa ja arvonsa mukaan rahalahjan. Tällä lailla karttui yhdestä tilaisuudesta jokaiselle 3-4 hopeatalaria, siis yhtä paljon kuin tavallinen palkka teki kolmenkuukautisesta lastenopetuksesta tai koko ruistynnyrin hinta. Vielä paremmin kannatti — jos sitä työtä osasi — juhlarunojen sepittäminen korkeitten herrojen kunniaksi; eräs senaikuinen ylioppilas sai semmoisesta sepustuksestaan kerta kultakolikon. Moni ylioppilas koetti myös jos jollakin käytännöllisellä toimella elättää itseänsä; pyysipä v. 1642 eräs, jonka naineena perheellisenä miehenä oli erittäin vaikea tulla toimeen, konsistorilta lupaa saada pitää olutkrouvia. Paras raha-apu tietysti oli se, joka itse yliopistosta saatiin stipendin nimellä; sillä niiden ehtona oli määrättyjen tutkintojen ja väitösten suoritus, joten samassa tieteellinen tarkoitus tuli edistetyksi. Paha vain, että näitä yliopiston apurahoja oli niin tuiki vähän.

Paljon enemmän aikaa vielä kuin välttämättömän leivän hankkiminen kuluttivat muuten kaikellaiset, enemmän tai vähemmän viattomat huvitukset. Ahkeruutta noina yliopiston ensi aikoina ei liioin kehuta. V. 1643 esim. professori Kexlerus valitti konsistorissa, että hänen kuulijansa kovin tiheään jäivät pois, ja seuraavana vuonna on konsistorin pöytäkirjassa yleinen valitus siitä, että ylioppilaat pahasti laiminlyövät velvollisuutensa ja vain harvoin käyvät luennoilla. Turhaan koetettiin parantaa tätä epäkohtaa varoituksilla sekä rangaistuksilla. Kerta esim. v. 1643 käskettiin konsistorin eteen neljä pahinta laiskuria, jotka tuskin kertaakaan olivat pistäneet jalkaansa opinsaleihin — niiden joukossa kolme suomalaista ja yksi ruotsalainen. Viimemainitulta kysyttiin silloin: "Lupaatko vasta parantaa tapasi?" Mutta hän vastata hotaisi siihen: "Minime" (En suinkaan). — Kysyttiin taas: "Lupaatko täst'edes tulla julkisiin luentoihin?" — "En", vakuutti taas hävytön. Päätös oli sitten se, että hän, niinpian kuin meri sulaisi, lähetettäisiin Ruotsiin takaisin.

Suurin osa ylioppilaista piti oluttupia paljoa hauskempina olopaikkoina kuin akatemian lämmittämättömiä oppisaleja. Krouvissa he istuivat myöhään yöhön saakka oluthaarikan tai paloviinalasin ääressä. Tämmöisiin kokouspaikkoihin ei akatemiaan kuulumattoman silloin ollut hyvä pistää nenäänsä. Sillä ylioppilaitten nyrkit ja miekat — heidän arvonsa ulkonaisena merkkinä oli silloin leveä viitta ja miekka — olivat sangen kerkät todistamaan opin ja sivistyksen etevämmyyttä oppimattomien soturien ja sällien suhteen. Semmoisten luonnollisten vihollisten puutteessa "Muusain (runottarien) pojat" — siksi he mielellään nimittivät itseään — usein myös tappelivat keskenään. Vähinkin pistosana, kiivaampi teologinen tai filosofinen väittely, siinä oli jo kyllin syytä kauheaan meteliin, joskus miestappoon. Yöllä, kun humalaisina lähdettiin krouveista, vietettiin usein vielä joku aika "grassatim"-käymisellä, s.o. vallattomuuden tekemisellä, ikkunoiden ja porttien särkemisellä sekä tappeluilla poliisin kanssa. Eikä ollut häitä tai muita pitoja kaupungissa, joihin ei ylioppilaita olisi saapunut kuokkavieraiksi, ja jollei ennen vielä ollut melua tarpeeksi, niin kylläpä sitä silloin nousi. Konsistorin senaikuisista pöytäkirjoista otamme nyt tämän elämän tarkemmaksi kuvaamiseksi muutamia kertomuksia ylioppilaitten yöllisistä sankaritöistä.

V. 1640 valitti eräs porvarivaimo konsistorille, että kaksi suomalaista ylioppilasta oli yöllä tullut hänen huoneeseensa, paljas miekka kädessä. Heidän siellä ollessansa tuli taas eräs ylioppilas pihaan ja rupesi kivellä koputtelemaan ikkunaan. Ensimainitut olivat silloin hyökänneet ulos ja lyöneet ulkona telmivän verille. Toinen näistä nuorukaisista, Esko Vihtilaeus (Vihtiläinen), sai sitten surmansa samallaisessa kahakassa. Hän ja eräs toinen ylioppilas, nimeltä Salko, olivat kello 10 illalla tulleet sen talon eteen, missä edellisen morsian asui, nostaneet portin pois saranoiltaan ja ruvenneet talossa juomaan olutta sekä paloviinaa. Ei aikaakaan, niin alkoivat he jo täydessä humalassa hyppiä ja tanssia lattialla. Tästä nousi riita samassa talossa asuvan tullikirjurin sekä kahden ruotsalaisen ylioppilaan kanssa, ja tappelussa saaduista haavoistaan Vihtilaeus kuoli sitten parin päivän jälkeen. — V. 1654 valitti eräs ylioppilas konsistorille, että hänen kumppaninsa Simo Aboensis (Turkulainen) oli häntä purrut peukaloon, niin että koko kynsi läksi. Tutkittaessa tuli selville, että mainitut nuoret herrat olivat riitaannuttuaan ruvenneet tukkanuottasille, jolloin Simo oli toista purrut ja antanut hänelle muutamia korvapuusteja. Päätökseksi tuli: että haavasta sekä korvapuusteista oli sakko maksettava; tukistukset molemmin puolin sitä vastoin pidettiin kuitattuina. Samainen Simo Aboensis kutsuttiin taas seuraavana vuonna konsistorin eteen rikotun ikkunalasin sekä tehdyn väkivallan tähden. Kiistan alkuna oli ollut väittely De creatione (Luomisesta), mutta riita oli pian kiihtynyt niin, että kanteenalainen kynttiläjalalla löi vastustajalleen verihaavan otsaan. — V. 1655 ilmoitti rehtori, että Johannes Mathesius yhdessä muutamien muitten pohjalaisten kanssa oli iskenyt suuren reijän hänen renkipoikansa päähän. Riita oli saanut alkunsa siitä, ettei renkipoika, herrojen ylioppilaitten ohitsekäydessä, ollut nostanut lakkiansa. Pahantekijät saivat maksaa sakkoa, ja yhdeltä heistä otettiin pois miekanpitämisen oikeus. — V. 1656 Sipri Pärttylinpoika, suomalaisen seurakunnan kappalainen, kertoi, että Johannes Lempälensis (Lempääläinen) yöllä oli tullut hänen ikkunansa edustalle, huutaen: "Pirun pappi, harmaa pappi, teini-pappi, tule ulos"![37] Syytöksenalainen selitti istuneensa Remaisen krouvissa juomassa, jolloin eräs huovi (sotamies) oli soimannut ylioppilaita mustasta taidosta (noituudesta), mainiten todisteeksi, että Sipri-pappikin oli sitä samaa saarnassaan sanonut. Lempälensis oli nyt tahtonut kysyä papilta, oliko huovin sanoissa todellakin perää. — V. 1657 toi Johannes Nerpensis (Närpiöläinen) esiin sen kanteen, että eräs toinen ylioppilas, Henricus a Börgen, oli häntä pahasti haukkunut. Toinen vastasi: että Nerpensis, vaikka oli nuori poika ja vasta deponeerattu, oli tahtonut häneltä anastaa ylemmän sijan pöytäkunnassa. Silloin hän oli ärjäissyt: "Huuti, sinä Närpiönpoika, sinä olet jokseenkin nokkela koiranraato!" — Tappelut ja raa'at haukkumiset eivät muuten olleet ainoat rikokset, joihin ylioppilaat tekivät itsensä syypäiksi, vaan puhutaan konsistorin pöytäkirjoissa sangen usein myös velkojen maksamisen laiminlyömisestä, kortinpeluusta, hävyttömistä puheista ja kirjeistä naisille, irstaisesta elämästä y.m. Rangaistukseksi määrättiin tavallisesti nuhteita, istumista "prubbassa", s.o. akatemian vankihuoneessa, pahimmissa tapauksissa karkoitusta yliopistosta joksikuksi ajaksi tai iäksi. — Huomattava seikka on, että valitettavasti enin osa kanteenalaisista ja tuomituista oli suomalaisia, mikä on sitä ikävämpi todistus maan omien lasten tavoista, koska alussa ruotsalaisten luku, niinkuin pidetyistä puheista ja väitöksistä, stipendiaattien nimistä ynnä muista seikoista voimme päättää, oli suurempi. Lisättävää on kuitenkin, että useimmat noista raa'oista, vallattomista pojista muuttuivat sittemmin vakaviksi, hyödyllisiksi papeiksi ja virkamiehiksi, jopa muutamat ahkeriksi työmiehiksi juuri nyt alkavan suomalaisen kirjallisuuden alalla.

Valtiollisiin rikoksiin, kapinallisiin sanoihin tai tekoihin eivät sen ajan ylioppilaat ajatelleetkaan tehdä itseänsä syypäiksi. Joskus syttyi kuitenkin, ylläkerrottujen yksityisten kahakkojen ohessa, joku yleisempikin mellakka yliopistossa.

Joskus olivat tieteelliset riidat opettajien kesken syynä semmoisiin. Jo ennen on esim. ollut puhetta siitä, miten kiivas kiista nousi Bångin ja Miltopaeuksen välillä. Kun edellinen v. 1665 piti alkuväitöksensä, oli jälkimäinen kovasti tarttunut kiinni muutamiin hänen lauseisiinsa, sanoen varsinkin eräästä sellaisesta, että sitä oli mahdoton harmitta kuulla ja lukea. Bång sen johdosta naulasi yliopiston ilmoitustauluun varoituksen ylioppilaille, että he pitäisivät mielessään Paavalin sanoja kirjeessä Kolossilaisille: "Katsokaa, ettei joku teitä viettele filosofialla ja turhilla jaarituksilla", sekä kavahtaisivat erästä opettajaansa, joka tahtoo nuorisoa pettää. Miltopaeuskin kääntyi nyt ylioppilaitten puoleen, ja sai 43:n nimen allekirjoittaman todistuksen, ettei hän suinkaan ollut koettanut depraedari studiosam juventutem (pettää oppia harjoittelevia nuorukaisia), vaan aina oli solidis rationibus philosophice (tukevilla syillä filosofisesti) kaikki selittänyt ja todistanut. Muutamien päivien jälkeen ilmestyi sen lisäksi akatemian ovelle kirjoitus, jossa muutamat ylioppilaat kehoittivat kumppaneitansa yhteiseen kokoukseen, jossa keskusteltaisiin, miten he voisivat puolustaa kuuluisaa filosoofiansa ja opettajaansa uuden tulokkaan ryntäyksiä vastaan. Tähän loppuvat saatavilla olevat tiedot ylioppilaitten osanotosta tähän asiaan. Itse riidan jatko ja loppu ei kuulu tähän.

Tavallisemmin kuitenkin antoivat vähäpätöisemmät syyt kuin tieteelliset aihetta ylioppilasmeteleihin, joissa nuorison yli rajojensa uhkuva itsetunto puhkesi tyhmänrohkealla tavalla ilmi. Maalisk. 18 p. 1658 esim. istuivat yliopiston patres (professorit) sangen vakavina konsistorin huoneessa, jonne rehtori Martti Stodius oli kutsunut heidät ylimääräiseen kokoukseen. Hänelle oli näet ilmoitettu, että kaksi ylioppilasta, Tuderus ja Sundelius, jotka edellisenä päivänä olivat viedyt "prubbaan", olivat yöllä karanneet. Asia oli monin puolin arveluttava. Vankihuoneen vahvaa, vankoilla telkeillä varustettua ovea eivät vangit suinkaan olisi omin voimin saaneet auki; nähtävästi oli siis suurempi ylioppilasjoukko ulkoa käynyt auttamassa. Eikä siinä vielä kaikki, vaan veitikat olivat päällepäätteeksi vieneet koko ovenkin mennessään, joka vasta myöhemmin löytyi avannon suusta Aurajoen jäältä. Molemmat karkurit olivat vanhastaan konsistorille tutut röyhkeydestään ja väkivaltaisuudestaan. Gabriel Tuderus, Kemin kirkkoherran poika, oli jo kaksi vuotta sitten, heti ylioppilaaksi päästyään, tehnyt itsensä kuuluisaksi kahakassa poliisin kanssa, joka tahtoi viedä muutamia hänen pohjalaisia kumppaneitaan vankeuteen. Siitä oli hän joksikuksi aikaa menettänyt oikeutensa käyttää miekkaa vyöllä. Nyt äsken oli hän taas Kangasalan rovastin pojan ynnä muiden suomalaisten ylioppilaitten seurassa kello 1 yöllä koputtanut krouvin ovelle, huutaen olutta sekä viinaa, ja kun emäntä ei niin myöhään ruvennut mitään antamaan, olivat he lyöneet rikki kaikki ikkunat sekä ovet talossa. Konsistori oli tuominnut hänet maksamaan 7 talaria vaskirahaa (n. 9 markkaa). Mutta ne rahat eivät hellinneet Tuderuksen kukkarosta enempää kuin toinenkaan sakko, johon hänet oli tuomittu sen johdosta, että hän oli lyönyt verille erään kumppaninsa. Hän hangoitteli kaikkia konsistorin muistutuksia vastaan, väittäen ettei hän ollutkaan niin monta verihaavaa lyönyt kuin mitä syyttäjä oli ilmoittanut. Sundelius niinikään oli jättänyt hänelle tappelusta määrätyn sakon maksamatta. Ja kun viimein molemmat olivat uppiniskaisuutensa tähden vietävät "prubbaan", ei Tuderus totellut, vaan sanoi vankihuoneen olevan häväistyn, koska siellä juuri vähää ennen oli istunut eräs varas ja "pennalis" (nuori ylioppilas). Vihdoin oli pakko kuljettaa hänet väkivoimalla.

Asiain näin ollen ei sopinut konsistorin jättää tuota karkausasiaa sillensä; pakenijat otettiin jälleen kiinni ja lähetettiin nyt linnan torniin. Mutta siitäkös vasta nousi oikea meteli! Ylioppilaat kaikki miehissä väittivät kumppaniensa linnaan vientiä etuoikeuksiensa rikkomiseksi; heitä ei muka ollut lupa pitää siellä vankeina yhtä vähän kuin vetää yleisten tuomarien eteen. He pitivät tiheään kokouksia, joissa ankaria puheita julkilausuttiin; he ripustivat kaikkiin kadunkulmiin herjauskirjoituksia konsistoria vastaan; he panivat kaikellaisia katumeteleitä toimeen. Hädissään kääntyi konsistori silloisen kenraalikuvernöörin, kreivi Kustaa Hornin puoleen, pyytäen häneltä apua. Hän kirjoittikin varoituskirjeen nuorisolle, jota kuulemaan konsistori käski kaikki ylioppilaat kokoon marrask. 22:ksi päiväksi. Mutta nämät vain yltyivät sitä pahempaan vimmaan. Pohjalais-osakunnassa ensin nostettiin puheeksi, pitikö ollenkaan mennä nuhteita saamaan. Yleisessä ylioppilaskokouksessa, joka sitten pidettiin Hämeentullin ulkopuolella, väiteltiin myöskin pitkältä samasta asiasta. Viimein päätettiin mennä akatemiaan, vaan ainoastaan siksi, että saataisiin tilaisuus julkisesti lausua ilmi ylioppilaitten suuri mielipaha kenraalikuvernöörin muka sopimattoman sekaantumisen johdosta. Akatemian suuressa salissa istuivat heidän tullessaan jo patres kaikki juhlallisina, yksivakaisina; istuipa siellä myös Turun läänin maaherrakin, von der Linde, ikäänkuin konsistorin tukena ja turvana. Mutta hänen läsnäolonsa ei millään tavalla säikähdyttänyt uppiniskaista nuorisoa, päinvastoin vain kiihdytti heidän vimmaansa. Kun yliopiston sihteeri oli lukenut kenraalikuvernöörin kirjeen ja kun maaherra nousi lisätäksensä itsekin vielä muutamia varoitussanoja, syntyi kauhea melu. Ylioppilaat keskeyttivät hänen puheensa raappimalla jalkojaan ja huutamalla. "Maaherralla ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme!" tokaisi yksi heistä, joka seisoi siellä röyhkeänä, lakki päässä. Maaherra ja professorit pitivät nyt viisaampana lähteä tiehensä kuin kauemmin olla pilkattavina. Mutta mennessään he saivat vielä hyvän matkan kuulla vihellyksiä ja huutoja jäljessään.

Kreivi Horn aikoi ensin käyttää ankaruutta ja rangaista kapinoitsijoita lain kovimpien pykälien mukaan. Mutta hovioikeuden presidentti, iloinen, hyvänsävyinen Sparre, sai hänet siitä luopumaan, muun muassa muistuttaen, että akatemialla todella oli hallituksen suoma, oma, ihan itsenäinen tuomiovaltansa. Asia lykättiin siis konsistorin tuomittavaksi, ja patres, nähtävästi säikähdyksissä poikien uhkarohkeudesta, päättivät tyynnyttää mieliä lempeydellä. Ensi työkseen he tuottivat Tuderuksen sekä Sundeliuksen pois linnasta, ja päästivät heidät vapaiksi. Sitten vasta he uskalsivat ryhtyä itse kapinan tutkimiseen. Hämeentullin kokouksen johdosta sakoitettiin 26 vanhempaa ylioppilasta, 1 riksillä mieheen. Niistä läsnäolleista, jotka olivat 15 vuotta nuoremmat, päätettiin, että heidän piti saada kuritusta yksityisopettajiltaan. Itse kapinan johtajakin — samainen, joka maaherralle oli niin röyhkeästi vastannut, Vikman niminen, ruotsalainen ylioppilas, olisi päässyt yllämainitulla mitättömällä sakolla, jos hän vain olisi taipunut pyytämään maaherralta anteeksi. Mutta sen sijaan hän vielä uudestaan suututti von der Lindeä puheella, jonka hän pian sen jälkeen piti jossain akatemiallisessa juhlassa ja jossa hän haukkui kansalaisiansa (Lindekin oli ruotsalainen), jotka muka häntä vastaan vehkeilivät. Nyt vuosi ennestään jo reunojaan myöten täysi mitta viimein yli ja Vikman eroitettiin yliopistosta iäkseen.

16. Koulut.

Uskonpuhdistuksen jälkeen olivat oppilaitokset Ruotsin valtakunnassa joutuneet aivan rappiolle; kirkon varat, joilla niitä katolisena aikakautena kannatettiin, oli nyt kruunu anastanut omakseen ja enimmäksi osaksi määrännyt muihin tarpeisiin. Ainoa yliopisto oli hajallansa, harva koulu enää elää nyhjytteli kurjimmassa tilassa. Tätä puutetta ryhtyi vasta Kustaa Aadolf perin pohjin auttamaan; valtiopäivillä v. 1620 hän ehdoitti uutta kouluasetusta. Upsalan akatemia, sanoi hän, sekä kaikki koulut ovat niin huonossa kunnossa, ettei niistä monta kunnollista pappia lähde; vielä vähemmän voi niistä saada kelvollisia hallintovirkamiehiä, koska kaikki opetus melkein yksinomaan tarkoittaa papillisia toimia. Siitä on seurauksena, että monasti esim. kaupunkien maistraattien jäsenet eivät osaa edes omaa nimeänsäkään kirjoittaa. Kuulusteltuansa papiston mieltä, joka ei kuitenkaan sanonut Suomen hiippakuntien oloista ja tarpeista "tietävänsä mitään", päätti kuningas perustaa kaksi kymnaasia, joista toisen Turkuun; puolikymnaaseja eli trivialikouluja piti olla useampia, yksi Viipurissa. Tämän päätöksen mukaan laajennettiin Turun vanha tuomiokirkkokoulu kymnaasiksi, johon tarpeeseen määrättiin Helsingin, Rauman sekä Porin pikkukoulujen tähänastiset tulot; näiden siis arvattavasti täytyi lakata. — Täydellisemmän koululaitoksen sai sitten Suomi Kristiinan aikana, kreivi Brahen toimesta. Hänen virkakertomuksensa johdosta perusti holhoojahallitus v. 1641 trivialikouluja Turkuun (yliopistoksi muutetun kymnaasin sijaan), Poriin, Helsinkiin sekä Uuteen-Kaarlepyyhyn. Viipuri sai kokonaisen kymnaasin, ja kaikki muut kaupungit "lapsikouluja" eli ala-alkeiskouluja. "Me olemme jo kauan ajatelleet", kirjoittivat valtionholhoojat, "miten kirjallinen taito sekä hyvät tavat ja avut saataisiin kukoistamaan meidän suuriruhtinaanmaassamme Suomessa, ja kaikki barbarinen epäjärjestys sieltä poistetuksi." Sittenkään ei tullut nytkään Suomen osaksi kouluja yhtä runsaassa määrässä kuin itse Ruotsille. Meillä oli yksi kymnaasi, Ruotsissa kahdeksan, johon oli syynä se, ettei näitä suurempia oppilaitoksia katsottu voivan olla muualla kuin piispain valvonnan alla, eikä meidän maamme hiippakuntia ollut niin moniksi eikä pieniksi jaettu.

Kristiinan aikana ei ainoastaan koulujen luku karttunut, vaan niiden sisällinen rakennuskin vakaantui 1649 vuoden kouluasetuksen johdosta, jota asiantuntijat tätä nykyäkin vielä kiittävät erinomaiseksi.

Yksiluokkaiset lapsikoulut (paedagogiat) olivat oikeastaan kansakouluja. Niissä opetettiin yhden opettajan johdolla lukemista, kirjoittamista, luvunlaskua ja katkismusta. Myös saivat ne, jotka aikoivat edemmäksi opinteille, oppia hiukan latinaa. Tämmöinen koulu työskenteli jokaisessa kaupungissa, olipa niitä myös muutamia maapitäjissäkin, nimittäin Saltvikissä Ahvenanmaalla (perustettu v. 1639), Kemiössä (v. 1649 vapaaherra Aksel Oxenstjernan toimesta) ja Lohjalla (v. 1661).

Trivialikouluissa oli neljä luokkaa ja tavallisesti neljä opettajaa; alin luokka oli jokseenkin lapsikoulujen kaltainen. Näissä, niinkuin Kristiinan kouluasetus määräsi, oli kieliopetus pääaineena, "koska se oppi on sille iälle soveliain". Maankielen (nimittäin ruotsin) harjoittamista ei laiminlyöty niin peräti kuin tavallisesti luullaan. Huolta pidettiin siitä, että oppilaat, latinasta kääntäessään, valitsivat kauniita, sivistyneitä lausetapoja; myös harjoitettiin sitä ainekirjoituksen sekä näytelmien välityksellä. Mutta paljon tärkeämpänä vielä pidettiin latinaa, "koska siitä on niin suuri hyöty tieteellisissä opinnoissa sekä muutenkin elämässä". Silloin ei, niinkuin nyt, tyydytty senkielisten kirjojen ymmärtämiseen ja kohtalaiseen kirjoittamisentaitoon, vaan oppilaitten piti myös oppia "sujuvasti, puhtaasti ja kauniisti puhumaan" tuota senaikuista tieteen ja myös kansainvälisen valtiollisen keskustelun yleistä kieltä. Siksi kehoitettiin lapsia alimmallakin luokalla sekoittamaan äidinkieliseen puheeseensa latinaisia sanoja ja puheenparsia, sitä myöten kuin he niitä oppivat. Toisella luokalla jo kiellettiin, ettei saatu koskaan puhutella opettajaa eikä hänen läsnäollessaan kumppaneitakaan muuten kuin latinaksi. Ken sitä sääntöä rikkoi, siitä tehtiin asinus, s.o. hän asetettiin luokan eteen seisomaan, pitkäkorvainen paperimyssy päässä. Korkeammilla luokilla piti oppilaitten sakon uhalla yksinkin, keskenänsä ollessaan, aina vain käyttää latinaa. Vielä parempaa puheenharjoitusta varten alettiin näillä luokilla pitää jo väitöksiäkin. Nyt tuli myös kolmas kieli, kreikka, lisäksi. Uudempia kieliä ei opetettu ollenkaan, eikä ollut muistakaan oppiaineista suurta lukua. Uskonopissa luettiin ensin katkismus, sitten vähän teologiaa; siihen tuli trivialikoulun ylimmällä luokalla lisään hiukan luvunlaskua ja logiikkaa — siinä kaikki. Luonnosta sekä ihmiselämästä piti vain opettajan hiukan suullisesti selittää, milloin joku kohta luettavassa latinaisessa kirjassa antoi siihen aihetta. Yliluokalla oli kuitenkin rinnakkaisosasto, "kirjurien luokka", missä kirjureiksi, kauppiaiksi y.m.s. aikovat saivat enemmän harjoittaa luvunlaskua, kaunokirjoitusta sekä kirjeittenkirjoittamista ruotsinkielellä.

Kymnaaseissa, joissa opetustapa jo läheni yliopistoissa vallalla olevaa siinä suhteessa, että luentojakin pidettiin, oli myös neljä luokkaa, mutta seitsemän opettajaa lehtorien tai professorien arvonimellä. Näissäkin oli latina aina pääaineena, sen ohessa kreikka; lisäksi tuli myös heprea, ainakin papeiksi aikovia varten. Muuten harjoitettiin ahkerasti jumaluusoppia. Luonnontieteitäkin varten oli nyt eri opettaja, joka selitteli varsinkin kasvitiedettä, ihmisen ruumiinrakennusta sekä terveydenhoitoa. Mathematicus opetti myös suullisesti hiukan maantietoa kartan avulla. Historicus et poëta (historian ja runouden opettaja) luetti latinaista runoutta, opetti runoelmia sepustamaan ja oli johtajana oppilaitten näytelmänharjoituksissa. Historiallinen opetus koski enimmiten vain muinaista Kreikan ja Rooman historiaa; yleisestä historiasta annettiin vain lyhyitä tietoja aikataulujen avulla. Myöskin saivat oppilaat vähän tutustua Ruotsin lain perusteihin sekä valtiotieteeseen.

Tuntijärjestys oli suuresti eriävä nykyisestä. Kesällä kello neljä, talvella kello viisi aamulla piti jo koululaisten olla koossa; kymnaasilaisten aina kello viisi. Tunnin verran kestävän rukouksen ja raamatunluvun jälkeen alkoi opetus. Kahdeksasta yhdeksään oli välitunti; kello 10 mentiin neljännestunniksi kirkkoon rukoilemaan, sitten päästiin kotiin syömään. Kello 12 "päivällisen jälkeen" alkoi sitten lauluharjoitus. Kahdesta kolmeen oli jälleen välitunti, ja kello viisi, vielä kaksi tuntia luettuansa, olivat pojat siksi päiväksi suorittaneet päivätyönsä. Keskiviikko- ja lauvantai-iltapuolet olivat vapaat. Lauvantaina aamupuolella kerrattiin aina koko viikon oppimäärä ja pidettiin väitöksiä, sunnuntai-ehtoona iltakirkon perästä puheharjoituksia. Varsinaista loma-aikaa oli yksi kuukausi jouluna, toinen kesällä (kesäk. 29 p. — heinäk. 29 p.), jolloin kuitenkin piti edellisenä lukukautena luettua kotona kerrata. Niinkuin tästä näkyy pidettiin silloin poikia koulussa paljon enemmän kuin meidän aikanamme; loma-ajat olivat lyhyemmät ja koulutunteja useampia joka päivä. Mutta sen sijaan ei näytä myöskään olleen juuri mitään kotiläksyjä.

Säännöt kurinpidosta Kristiinan kouluasetuksessa olivat lempeät. Opettajia varoitettiin, etteivät heti löisi oppilaita, vaan ensin koettaisivat varoitusten, sitten uhkausten vaikutusta. Ei ollut myöskään lupa lyödä poikaa siitä syystä, ettei hän voinut läksyä käsittää. Mitä rikoksia viikon varrella tapahtui, ne piti kaikki panna muistiin, ja lauvantaina sitten huuhdottiin kaikki synnit yht'aikaa pois suurella selkäsaunalla. Luultavasti pysyivät kuitenkin asetuksen lempeät määräykset enimmiten paperilla; koko aikakauden henki oli siksi väkivaltainen ja raaka, etteivät ne olisi voineet päästä täyteen voimaan. Kumminkin tiedetään Suomesta eräs tapaus, jolloin eräs alaopettajakin sai vitsakuritusta koulun rehtorilta. Vielä pahemmat lyömään kuin opettajat olivat luokanjärjestäjiksi asetetut vanhemmat oppilaat; he repivät pienempiä poikia aivan armottomasti, useinpa sivaltelivat silmiäkin vasten. Koulunuorison tavat Suomessa eivät muuten olleet parasta laatua, niinkuin sivistyksen yleisestä kannasta kyllin sopii arvata. Rothovius valitti, että kymnaasilaiset tiheään laiminlöivät luennoilla käymistä ja yöllä kulkivat pitkin katuja, hoilaellen sekä ikkunoita särkien.

Enin osa koulupojista oli köyhiä. Kouluun tullessa oli heillä tavallisesti suuri osa lukukausi-elatuksestaan kuivana, suolattuna mukanansa, kun ei ollut rahaa, millä ruokaa kaupungissa ostaa. Monasti kuitenkin sattui, että kotieväät eivät riittäneet lukukauden loppuun asti, ja silloin oltiin pahassa pulassa. Niin mainitaan esim. erään rovasti Sackliniuksen elämäkerrassa — hän kävi Oulun koulua lopulla yllämainittua vuosisataa — että hän joskus kokosi ja paistoi nahkapalasia jo syödyistä kapahauista ja kaapiskeli eväsvakkansa laitoja, juoden vettä päälle. Puutteen auttamiseksi oli köyhillä koulupojilla eli "teineillä" välistä lupa käydä kerjäämässä, ja oli kullakin koululla oikein esivallan määräämät pitäjänsä, joihin sen oppilaat saivat mennä. Tavallisin kerjuuaika oli joulu, jolloin oli loma-aika ja talonpojan aitta täysimpänä. Vähäistä rahanapua oli myös siitä, kun teinit kävivät rikkaampien ruumiita "koululla" saattamassa. Huolimatta tästä köyhyydestä oli kuitenkin kouluissa runsaasti oppilaita. Brahen perustamaan Käkisalmen lapsikouluun tuli esim. heti 80 poikaa; Turun koulussa oli vuosisadan lopulla noin 300 oppilasta. Viipurin kymnaasissa ja koulussa oli niitä myös niin paljon, että niistä, venäläisten tultua kaupunkia piirittämään v. 1656, saatiin kaksi komppaniaa.

Viimein on vielä senaikuisten koulujen suhteen eräs seikka huomattava, joka Suomen kansan vastaiseen kohtaloon on suuresti vaikuttanut. Opetuksessa oli näet latinan apuna siihen asti aina käytetty useitten oppilaitten äidinkieltä, suomea. Turun koulun suomennosharjoitukset raamatusta Agricolan aikana esim. ovat meille vielä säilyneet painettuina. Mutta Kristiinan kouluasetuksessa oli nimenomaan säätty, että alkukielenä oli ruotsi käytettävä. Tämä sääntö pantiin myöskin Suomenmaassa toimeen korkeammissa kouluissa; sen todistavat Hämeenlinnan sekä Käkisalmen uusien lapsikoulujen vielä säilyneet perustuskirjat. Niissä näet on säätty, että piti "erittäin harjoittaa katkismusta, ruotsinkieltä, luvunlaskua, kirjoittamista sekä laulua, niin että oppilaat vähän edistyttyänsä voisivat päästä trivialikouluihin". Oppilaitten taitamattomuus ruotsinkielessä oli kuitenkin syynä, ettei vielä tultu toimeen aivan ilman suomea. Senvuoksi nähdään senaikuisissa latinaisissa sanakirjoissa myöskin suomalaisia selityksiä ruotsin rinnalla; samoin myös koulussa paljon käytetty Erasmus Rotterodamuksen kirja Libellus aureus (kultainen kirja) painettiin Turussa siten, että alkuperäisen tekstin rinnalla käy ruotsalainen, saksalainen ja suomalainen käännös. Mutta kaikissa tapauksissa oli Kristiinan koulusäännön kielimääräys kenties voimallisin niistä syistä, jotka, niinkuin vasta saamme nähdä, vähitellen ruotsalaistuttivat Suomen herrassäädyn ja vuosisadoiksi hidastuttivat kansallisen sivistyksen kohoamista.

17. Noitien vainoaminen.

Keskiajalla oli ollut vallan tavallista, että noidiksi luultuja ihmisiä vedettiin oikeuteen ja kaikellaisten perättömien, mahdottomien syitten nojalla tuomittiin koviin rangaistuksiin, monasti kuolemaan polttoroviolla. Etenkin joutuivat vanhat, rumat akat usein tämmöisen vainon alaisiksi; he harjoittelivat tavallisesti vähän lääketiedettä, moni kenties koetti vielä parantaa lääkkeitänsä ja voiteitansa joillakuilla loitsuloruilla; siinä muka oli kyllin todistusta liitosta paholaisen kanssa. Tätä julmaa epäluuloa ei edes uuden ajan mukana alkanut kirkkaampi opin valo heti hävittänyt; päinvastoin kiihtyi noitien vainoaminen 17:nnellä vuosisadalla taas uuteen vauhtiin. Tietysti saattoi Suomi, vanhastaan noituuden kuuluisa pesäpaikka, vielä vähemmän kuin muut maat pysyä vapaana tästä hurmauksesta.

Noitien vetäminen oikeuteen oli täällä jo 1620 vuoden seuduilla alkanut tulla yleisemmäksi; mutta aivan yleinen vimma tässä suhteessa nousi kaksikymmentä vuotta myöhemmin — ihme kyllä, juuri samaan aikaan, kun yliopistomme perustettiin. Näytti siltä kuin olisivat taikauskon sumut, valistuksen päivän koittaessa, vielä kerran ponnistaneet viimeiset voimansa ja saenneet entistäkin sakeammiksi.

V. 1641 tutki Turun hovioikeus kuuluisaa noitaa Eero Juhananpoikaa, liikanimeltään Puujumala. Hän oli syntyisin Oulusta, pormestarin sisarenpoika. Nuorempana hän oli 25 vuotta ollut sotapalveluksessa, ensiksi kuormastopoikana "veljes-sodassa" Eerikki kuninkaan ja Juhana herttuan välillä. Sittemmin otettuaan eron, oli hän ruvennut elättämään itseään noituudella. Hänellä ei ollut missään pysyväistä asuntoa. Kaksikymmentä vuotta hän oli vain kuljeskellut pitäjästä pitäjään, hankkien olut- ja voionnea, parantaen tauteja ja toimittaen varastettua tavaraa takaisin. Häneltä tiedusteltiin, millä taioilla hän sai oluen ja voin hyväksi? Hän vastasi: edellisen sillä, että astia pestiin vedellä, mihin katajan, pihlajan ja kanervan oksanpalasia oli murenneltu, ja kirnut vedellä, jota kuumalla, harmaalla kivellä oli lämmitetty. Sairaita hän sanoi parantaneensa voiteilla sekä Jumalan sanan voimalla, lukemalla pääsiäisevankeliumia vaimoista, jotka menivät voitelemaan Jesuksen ruumista. Keinon, miten hän oli pakoittanut erään rengin tuomaan varastettuja jauhoja takaisin, selitti hän seuraavalla tavalla. Hän pani vanhan aurtuarahan siihen paikkaan, missä varas jauhoja ottaessaan luultavasti oli seisonut, ja sanoi: "Avaa korvas, Jumala, anna varkaan palkkansa saada!" Silloin oli syyllinen renki sairastunut ja tunnonvaivoissaan rikoksensa tunnustanut. Nämät luonnolliset selitykset eivät kuitenkaan ukko-paralle olleet miksikään avuksi. Hän olikin, viisaasti kyllä, jättänyt kertomatta, että hän yllämainittujen keinojen vaikutuksen enentämiseksi oli lukenut loitsurunoja sekä tehnyt taikatemppuja. Useammista alaoikeuksista, missä häntä ensiksi oli tutkittu, oli tullut valalla vahvistettuja todistuksia, että ukko usein — varmaankin pakoittaaksensa lahjojen antamiseen — oli uhkaillut ihmisille tauteja, josta muka olikin ollut se seuraus, että uhatut sairastuivat ja kuolivat. Olipa hän kerta uhannut muuttaa koko hääjoukon susiksi — ihme kyllä eivät vieraatmiehet kuitenkaan vannoneet nähneensä heitä susiksi muuttuneina. Mutta hovioikeuden mielestä oli jo ilmankin kyllin syytä; se tuomitsi ukko-paran noitana poltettavaksi.

Samana vuonna poltatti hovioikeus myös Elinan, vanhan akan Lapin pitäjästä, likellä Rauman kaupunkia, joka "tyränteolla" — siksi noituutta silloin usein sanottiin — muka oli tappanut vanhan ratsumiehen Euran pitäjässä. Hovioikeus kirjoitti tämän asian johdosta Turun konsistorille, kehoittaen papistoa paremmin valvomaan noituutta, joka Vehmaan kihlakunnassa sekä Ali-Satakunnassa oli kovin yleinen.

V. 1643 taas syytettiin Kurkijoen pogostan (seurakunnan) kreikanuskoista pappia noituudesta. Seudun kansa oli sen rikoksen tähden häntä pahoin piessyt ja pannut kiinni samaan kahleeseen kahden ilkeän pahantekijän kanssa. Hän väitti, ettei hän ollut tehnyt muuta, kuin rukouksilla ajanut ulos pahoja henkiä talosta, jossa kummitteli. Oikeaksi syyksi kansan vihaan hän sanoi sen, että hän, esivallan käskyn mukaan, oli ruvennut opettamaan uudesta, Tukholmassa venäläisillä kirjaimilla painetusta, suomenkielisestä katkismuksesta. Hän pääsi toki vapaaksi ja asetettiin virkaansakin jälleen, sillä varoituksella vain, "ettei enää sekaantuisi kummitusjuttuihin eikä muihin joutaviin, jotka eivät papille sovi".

V. 1646 oli Turun konsistorin eteen käsketty kirjuri Eerikki, joka omalla verellään oli kirjoittanut kirjeen perkeleelle, pyytäen 400 riksiä sielunsa hinnaksi. Häneltä kysyttiin, oliko paholainen sen jälkeen häntä kiusannut? "Perkele", vastasi hän, "on sitten kolme päivää peräkkäin ilmestynyt minulle, tarjoten rahapussia. Vaan minä en kuitenkaan ottanut." Kirjuri pääsi vain sakoilla.

Pahemmin sitä vastoin kävi Valpuri Kynin, mainion noita-akan Tyrväältä, joka v. 1649 käskettiin hovioikeuden eteen. Hänen sanottiin käärmeenkedellä hosuneen lehmiä, niin että ne rupesivat verta lypsämään, ja saattaneen noitumisellaan viljan turmiolle sekä ihmisiä hukkumaan. Hän puolusti itseänsä rohkeasti. Kun kysyttiin, oliko totta, että hän oli loitsinut kolme sutta erään vihamiehensä päälle, hän vastasi siihen: "En minä osaa luoda susia enkä perkeleitä!" Puolustus oli kuitenkin turha. Hänen käskettiin lukea uskontunnustus sekä Herran rukous, jolloin häneltä unehtui kappale Pyhästä Hengestä, sekä kuudes ja seitsemäs rukous. Se muka suuresti vahvisti epäluuloja. Hän vietiin nyt, ajan tavan mukaan, Aurajoen rannalle ja viskattiin veteen, kädet ja jalat sidottuina. Jos hän olisi uponnut, olisi se muka ollut syyttömyyden merkki. Mutta hän pysyikin veden pinnalla; siitä päätettiin, että hän oli yliluonnollisia keinoja käyttänyt. Ei auttanut, että hän selitti: "En uponnut senvuoksi, kun pidin kiinni suun." Tässä ja yllämainituissa seikoissa oli hovioikeuden mielestä jo kyllin todistusta häntä vastaan, varsinkin kun tutkinnossa sen lisäksi oli tullut ilmi, että myös hänen äitinsä ja äidin-äitinsä olivat olleet noitia ja siitä rikoksesta saaneet surmansa polttoroviolla. Akka parka siis tuomittiin poltettavaksi; mutta ei tuo edessä oleva tuskallinen kuolemakaan voinut hänen rohkeuttansa masentaa. Tuomion kuultuansa hän vaan vastata tokaisi: "Onpa jo sen seitsemänkin minua parempaa ennen mennyt samaa tietä!"

Kävipä tuo julma taikausko itse meidän äskenperustetun yliopistommekin kimppuun. Professori Martti Stodius, samainen mies, joka oli ollut raamatun suomennoksessa osallisena ja myös Petraeuksen apuna suomalaisen kieliopin sepittämisessä, harrasti luonnontieteellisiä tutkimuksia. Ajan tavan mukaan piti hän niitä kuitenkin salassa ja vaati oppilaaltaan vaitiolovalaa, ennenkuin hän rupesi heille tietojansa jakelemaan. Tästä joutui hän noituuden huutoon; hänen hoettiin harjoittavan "mustaa konstia" ja pitävän spiritus familiaris'ta, s.o. kotihaltijaa palveluksessaan. Viimeinpä nostettiin kannekin häntä vastaan. Piispa Rothovius oli v. 1644, piispankäräjillä käydessään, tavannut hullun ylioppilaan, nimeltä Eerikki Kyrkslättensis. Tämän vanhemmat olivat syyksi poikansa surkeaan tilaan selittäneet sen, että hän Stodiukselta oli oppinut salaisia, luvattomia konsteja. Omantunnonvaiva oli hänen päänsä sekoittanut. Nuorukainen itsekin soimasi Stodiusta "sielunsa murhaajaksi". Piispa nosti nyt asian puheeksi konsistorissa. Stodius myönsi ottaneensa oppilailtaan vaitiolon valan; sen hän oli tehnyt senvuoksi, etteivät hänen opettamansa asiat joutuisi pahanilkisten ihmisten tietoon, jotka niitä voisivat väärinkäyttää. Mutta opetuksen aineena ei ollut mitään noituutta ollut, ainoastaan aivan luonnollisia asioita, semmoisia kuin esim. tulen virittäminen poltinlasilla, salamusteen valmistaminen, joka ei tullut näkyviin muuten kuin paperia vähän lämmitettyä y.m.s. Muut professorit todistivat, että Stodius, vaikka hän muuten olikin löyhäkielinen mies, joka juttelee paljon sellaista, mistä on enemmän huvia kuin hyötyä, ei ollut kuitenkaan koskaan heidän kuullen, ei selväpäisenä eikä humalassakaan, puhunut yhtään noituuteen vivahtavaa sanaa. Näiden todistusten nojalla pääsi Stodius vapaaksi. Epäluulosta ei hän sittenkään voinut vapautua. Huhuttiin, että hän öisin sekä torstai-iltoina piti salaisia luennoita kodissansa, jolloin hän opetti oppilailleen taikoja. Yksi näistä oli sitten muka viskautunut kirkon katolta alas ja noitakonstiensa avulla päässyt eheänä maahan. Toinen oli, raamattua lukiessaan, heti osannut jokaisen lukemansa värssyn ulkoa. Kolmas, kotoisin Pohjanmaalta, oli lyönyt vetoa juovansa koko kannullisen olutta yhdellä suun avauksella, ja kun hän kannun suulleen kohotti, olikin se samassa tyhjä. Neljättä syytettiin siitä, että hän osasi loitsia käärmeitä liikkumattomiksi; "niin kyllä", selitti hän asian, "mutta en pidellytkään niitä loitsuluvuilla, vaan päästään halkaistulla kepillä". V. 1656 joutui viimein Stodius uudestaan syytteeseen. Viipurissa oli lehtori Forstadiuksella tavattu Palezin Kabbala (noituuden oppikirja). Tästä hovioikeuden eteen vedettynä tunnusti Forstadius saaneensa kirjan lainaksi Stodiukselta. Nyt otti Turun konsistori tämän tutkintonsa alle. Stodius myönsi, että kirja oli hänen omansa, isältä peritty; samoin myöskin, että hän oli lainannut sen Forstadiukselle, joka silloin luki maisteriksi. Mutta hän vakuutti taas, ettei hän koskaan ollut mitään luvattomia opettanut. Siitä huolimatta tuomitsi hänet konsistori eroon professorinvirasta. Mutta kun tuomio tuli kreivi Brahen eteen, jonka vahvistettava se oli, ennenkuin se saattoi saada laillisen voiman, kumosi tämä jalo mies heti koko tuomion. Todistettu ei ole millään muotoa, kirjoitti hän konsistorille, että Stodius on harjoittanut luvatonta noituutta, vaikka hän onkin salaa opettanut luonnontieteitä. Eikä ole noitakirjojen omistaminen, jollei niitä väärinkäytetä, vielä mikään rikos. Konsistori puhuu siitä, että Stodius on häväistykseksi yliopistolle; mutta suurempi häpeä akatemialle olisi vielä se, jos yleisesti saataisiin tietää, että eräs sen jumaluusopin professoreista on noituuden tähden tullut eroitetuksi virastaan.

Yhtä ylevää vapautumista aikakautensa epäuskosta osoitti Brahe parissa muussakin samallaisessa tilaisuudessa. Ylioppilas Eolenius esim. oli v. 1661 tullut tuomituksi kuolemaan sen johdosta, että hän muka oli tehnyt liiton paholaisen kanssa. Todisteeksi oli tuotu esiin: että hän, vaikka oli laiska luennoita kuulemaan, oli ihmeen lyhyessä ajassa harjaantunut erinomaiseksi latinankielen mestariksi, voittaen kaikki kumppaninsa, vieläpä monen professorinkin. Samoin kävi myös kreikan sekä hepreankielen; ja Syyrian kirjoitusta hän, jo heti ensi kerran siihen ryhtyessänsä, kirjoitti ihan selvästi, aivan kuin se olisi ollut painettua. Toisenkin ylioppilaan, joka ei ollut juuri mitään osannut, oli hän yks kaks saanut kirjoittamaan pari aivan virheetöntä latinaista kirjettä. Näitä seikkoja piti koko yliopiston konsistori yksimielisesti täysinä todisteina, ja enemmistö, piispa Terserus etupäässä, vaativat hänelle sen johdosta kuolemanrangaistusta; muutamat hellempiluontoiset arvelivat ikuisen relegatsionin jo riittävän. Mutta kansleri Brahe lähetti asiapaperit takaisin merkillisen vastauksen seuraamana. Hänen mielestään vankeus, jossa ylioppilasta tutkintoajalla oli pidetty, oli aivan riittävä rangaistus, koska hänen noitakonstinsa kuitenkaan eivät voineet olla muuta kuin tyhjää kerskausta. "Paljon on esimerkkejä Suomessa nähty", lopetti hän, "että tuommoisista seikoista on suurta melua nostettu ja monelle viattomalle on sellaisten epäluulojen tähden pahoin käynyt, vaikka koko asia, päivän valossa katsoen, ei ole ollut muuta kuin turhuutta."

Noin vuosikymmenen kuluttua levisi Suomeenkin uusi noitajuttujen laji, joka Ruotsissa oli saanut alkunsa, nimittäin retket Hiidenvuorelle (Blåkulla-färderna). Vanhojen noita-akkojen sanottiin näet öisin ratsastavan luudalla halki ilman paholaisen asunnoille, vieden kanssansa hänen ilkeihin pitoihinsa viattomia lapsiakin. Meilläkin muutamia ämmiä tuomittiin tämmöisten retkien tähden, joilla he muka olivat käyneet; mutta ei se hullutuksen laji meidän maassamme kuitenkaan tullut yleiseksi.

Noitien vainoaminen, vaikka vähitellen laimeten, kesti siten vielä 18:nnen vuosisadan keskipaikoille saakka.

18. Aateli.

Seitsemännentoista vuosisadan keskivaihe muodostui aatelin kulta-ajaksi Ruotsinvallassa; sen rikkaus ja mahtavuus ei ollut koskaan ennen eikä koskaan myöhemmin ollut niin suuri muiden säätyjen varoihin sekä arvoon verraten. Eerikin ja Juhanan suomat suuret etuoikeudet oli Kustaa Aadolfin täytynyt kuninkaaksi tullessaan vielä enentää; hän tarvitsi aatelin suosiota hiukan epävakaisen perintöoikeutensa tueksi. Tosin saivat Suomen herrat kieltävän vastauksen, kun he jälleen, niinkuin jo Kaarle IX:nnen aikana, vaativat alustalaistensa suhteen samaa valtaa kuin Virossakin oli. Mutta heille yhteisesti valtakunnan muiden aatelisten kanssa suodut oikeudet olivat ilmankin kyllin laajat. Nuori kuningas lupasi, että kaikkiin korkeampiin virkoihin asetettaisiin ainoastaan Ruotsinvallan aatelisia miehiä eikä "kohotettaisi halpasukuista heidän yläpuolelleen, kruunulle sekä valtakunnalle häpeäksi". Aatelinen, joka hengellekäyvästä rikoksesta tuli syytetyksi, sai vaatia, että ainoastaan hänen omat säätyläisensä tuomitsisivat häntä. Jos joku aatelin alustalainen tai lääniläinen teki rikoksen, oli se osa sakkoa, joka muuten lakikirjan mukaan olisi tullut kuninkaalle, suoritettava herralle. Aatelisilla oli oikeus tullitta viedä tilustensa tuotteita ulkomaille ja samoin taas ulkomailta tuottaa taloutensa tarpeita. Aatelin alustalaiset, jotka asuivat peninkulman laajuisessa piirissä herraskartanon ympärillä, olivat vapaat sotamiehen otosta sekä kaikista veroista kruunulle paitsi varsinaisesta maaverosta (säterivapaus); edempänä asuvat lampuodit suorittivat kruunulle tulevista veroista, päivätöistä, kyydeistä sekä rekryyteistä puolta vähemmän kuin kruunun- ja verotalot. Täten tietysti oli herrojen mahdollista saada heiltä sitä suurempia maksuja. Kreiveillä ja vapaaherroilla oli paitsi näitä etuoikeuksia vielä erinäisiä lisäksi. Niinpä esim. heillä oli oikeus itse tuomita alustalaisiansa, jota varten heidän kartanoissaan oli omat vankihuoneet.

Aateliston alkuaikuisena perusteena ollut ratsupalvelus oli sitä vastoin tullut yhä helpoitetuksi. Olipa aatelisarvo oikeuksineen viime aikoina kokonaan vapautunut siitä velvollisuudesta; aatelisherra, joka joutui kartanottomaksi eikä siis enää voinut suorittaa ratsupalvelusta, ei nyt enää senvuoksi tullut hylätyksi säädystänsä. Tälle uudelle aatelin käsitykselle antoi Kustaa Aadolf laillisen vahvistuksen ritarihuoneen perustuksella, jonka kirjaan kaikki aateliset luvut kirjoitettiin. Aatelisarvo, niin oli sen säännöissä määrätty, piti olla jokaisella, jonka isä ja äiti, tahi ainakin edellinen, oli Ruotsin tai Suomen aatelia. Sitä vastoin ei ulkomaalaisen aatelismiehen perillisillä, vaikka hän olisikin täällä nainut, ollut aatelisoikeutta Ruotsinvallassa.

Nämätkään etuoikeudet, vaikka ne olivatkin näin laajat, eivät kuitenkaan tyydyttäneet aatelin ahneutta; he koettelivat vielä laajennella niitä laittomilla keinoilla. He ostivat kruunun- ja verotaloja lisäksi, vaatien niillekin rälssioikeutta; samoin niille autiomaille, jotka he omin luvin ottivat viljelläkseen. He tahtoivat myös vapauspeninkulman ulkopuolella asuvat alustalaisensa vapauttaa tuosta raskaasta kyydistä sekä veronkuljetuksesta. He veivät ostotavaraakin tullitta ulkomaille, samoin he tuottivat sieltä tavaraa kaupiteltavaksi. Kaupungeissa he vaativat omistamillensa taloille täyttä vapautta kaikista kunnallismaksuista, eivätkä totelleet maistraatin järjestyssääntöjä. Maaseudulla tahtoi jokainen aatelisherra, samoinkuin Saksanmaalla, saada yksin määrätä, kuka pääsisi kirkkoherraksi siihen pitäjään, missä hänellä oli kartanonsa.

Niinkuin olemme nähneet, rupesi Kustaa Aadolf häätämään näitä väärinkäytöksiä ja samoin myös talonpoikien sortamista, niinpian kuin kruunu hänen päässänsä oli vakautunut. Aksel Oxenstjernakin sitten ankarasti ja hyvällä menestyksellä vastusti kaikkia laittomia vaatimuksia, vieläpä monasti koki laillisiakin etuoikeuksia rajoittaa, jos valtakunnan etu sitä vaati. Esim. hän sai aatelin luopumaan tuosta väärinkäytetystä, kruunulle sekä kaupungille haitallisesta tullivapaudesta, jonka sijaan heidät vapautettiin henkiverosta. Ja suostuipa aateli joskus siihen, että he hänen kehoituksestaan sallivat sotamiehen- sekä veronottoa alustalaisiltaan saman määrän mukaan kuin muilta talonpojilta. Mutta sekä Kustaa Aadolf että Aksel Oxenstjerna kumpikin tekivät taas toiselta puolen aatelin vallan vielä paljoa rasittavammaksi.

Senaikuisiin suuriin sotiin näet eivät kruununtulot tahtoneet millään lailla riittää, vaikka uusia veroja oli milloin milläkin nimellä otettu lisäksi. Riittämättömät olivat myös liittolaisilta saadut apurahat sekä vihollismailta kiskotut polttoverot. Valtiolainoja ei silloin vielä osattu ottaa nykyisellä vakinaisella tavalla, niin että niitä olisi lyhennelty vähitellen pitkän ajan kuluessa. Hädissänsä ei siis Kustaa Aadolf keksinyt muuta keinoa kuin ruveta myömään kruununtiloja sekä kruununsaatavia verotaloista. Nämät joutuivat kaikki tyyni aatelin käsiin, sillä aatelittomille ei ollut niiden ostaminen sallittu. Sen lisäksi täytyi hänen myös antaa koko kyläkuntia lahjoitusmaiksi ansiollisille sotasankareilleen, koska ei ollut varaa palkita heitä muulla lailla. Samaa apukeinoa käyttivät sitten myös valtionholhoojat. Sen vaarallisia seurauksia ei silloin vielä osattu arvata; päinvastoin arveltiin siitä olevan maalle hyötyä, koska kruununtaloja, niin pian kuin ne joutuivat yksityisten aatelisherrojen omiksi, huolellisemmin viljeltiin. Senvuoksi suotiin tämmöisiä lahjoitus- ja ostomaita erittäin Suomessa, jossa viljelys oli huonommassa kunnossa. Näkyypä Oxenstjernan mielipide olleen semmoinen, että olisi parasta muuttaa kaikki talonpojat aatelin lampuodeiksi, josta puhuessaan hän viittasi Englannin esimerkkien.