ALKULAUSE. (continued 5)

Kaikille oli tällä mahtavalla kreivillä varattuna kumarrus, tai ainakin hymy, usein ystävällinen sanakin. Useimmiten suuntasi hän nämä kohteliaisuudenosoituksensa hovimiehille, joiden nimet ovat aikoja sitten uponneet unohduksen virtaan; mutta joskus myös sellaisille, joiden nimi inhimillisen elämän jokapäiväisten ilmiöiden yhteydessä mainittuna kuulostaa meistä kummalliselta, jälkimaailman kiitollisuus kun on ne korottanut kauvas niiden yläpuolelle. Muutamat Leicesterin puhuttelulauseista kuuluivat seuraavasti:

»Poynings, hyvää huomenta, miten voivat puolisonne ja kaunis tyttärenne? Miks'eivät he tule hoviin? — Adams, anomuksenne ei anna aihetta toimenpiteeseen — kuningatar ei halua enää suoda yksinoikeuksia — mutta minä olen valmis palvelemaan Teitä jollakin muulla tavalla. — Hyvä neuvosmies Aylford, Lontoon porvariston Queenhitheä koskevaa pyyntöä olen minä puoltava niin pontevasti, kuin heikko valtani suinkin sallii. — Herra Edmund Spenser, minä tahtoisin mielelläni edistää Teidän irlantilaista anomustanne, koska rakastan runottaria; mutta valtiovarain hoitaja on Teille vihoissaan.»

»Herra kreivi», vastasi runoilija, »jos minun vain sallittaisiin selittää —»

»Tulkaa asuntooni, Edmund», keskeytti kreivi — »ei huomenna, eikä ylihuomennakaan, mutta piakkoin. — Ahaa! William Shakespeare — villi Will! — Sinä olet antanut lemmenjuomaa sisarenipojalle Filip Sidneylle — hän ei osaa enää nukkuakaan, ell'ei Sinun 'Venus ja Adonis'-runoelmasi ole hänen pieluksensa alla! Me aijoimme hirtättää Sinut Europan pahimpana taikurina. Kuule, Sinä veikeä velikulta, minä en ole unohtanut etu-oikeusanomustasi enkä karhujuttua.»

Näyttelijä kumarsi, ja kreivi jatkoi kulkuaan päätänsä nyökäyttäen — näin olisi silloinen aika asian esittänyt; meidän päivinämme sanottaisiin ehkä, että kuolematon kumarsi kuolevaiselle. Seuraava, jonka puoleen mahtava suosikki kääntyi, oli hänen innokkaimpia puoluelaisiaan.

»Entä nyt, herra Francis Denning», kuiskasi hän vastaukseksi toisen riemuitsevaan tervehdykseen, »tuo hymy tekee naamasi kolmannesta lyhyemmäksi aamullista. — Kuinka, herra Bowyer, peräydyttekö Te ja luuletteko Te minun kantavan Teille kaunaa? Te teitte vain velvollisuutenne tänä aamuna; ja jos minä jotakin silloisesta kohtauksestamme muistan, on se tapahtuva Teidän eduksenne.»

Sitten lähestyi kreiviä monin kummallisin kumarruksin outoon, mustasta sametista tehtyyn ja omituisesti tulipunaisella silkillä reunustettuun ja koristettuun nuttuun puettu henkilö. Pitkä kukonsulka samettilakissa, jota hän piti kädessään, ja suunnaton kaularöyhelö, joka oli laitettu äärimmäisen kankeaksi sen ajan hullun kuosin mukaan, sekä terävä, eloisa ja pöyhkeilevä katsanto näyttivät ilmaisevan hassahtanutta, typerää houkkiota, kun taas sauva, jota hän piteli toisessa kädessään ja koko hänen ryhtinsä mahtipontisuus osoittivat jonkunlaista virka-arvon tuntoa, jota vielä lisäsi hänen eleittensä luontainen rehenteleväisyys. Lähtemätön puna, joka asui mieluummin tämän henkilön terävällä nenällä kuin laihalla poskella, näytti puhuvan enemmän »hyvästä elämästä», kuten sitä silloin nimitettiin, kuin kohtuuden suosimisesta; ja tapa, jolla hän lähestyi kreiviä, tuki tätä epäilystä.

»Hyvää päivää vain, mestari Robert Laneham», sanoi Leicester ja näytti aikovan sen pitemmittä puheitta kulkea edelleen.

»Minulla olisi tuota noin tehtävänä muuan anomus Teidän jalolle Korkeudellenne», virkkoi ilmestys, seuraten häntä rohkeasti.

»Ja mikä se olisi, hyvä mestari neuvoshuoneen ovenvartija?»

»Neuvoshuoneen oven ylivartija», lausui mestari Robert Laneham pontevasti vastaukseksi ja oikaisuksi.

»Hyvä, hyvä, nimitä nyt virkaasi miten haluat, mies», virkkoi kreivi; »mutta sano toki, mitä minulta tahdot?»

»En mitään muuta», vastasi Laneham, »kuin että Teidän Korkeutenne olisi yhä edelleen, kuten tähänkin asti, minun suosiollinen herrani ja hankkisi minulle luvan lähteä mukaan kesäretkelle Teidän Korkeutenne ihanaan ja kaikin puolin voittamattomaan Kenilworthin linnaan.»

»Mitä varten, hyvä mestari Laneham?» tiedusteli kreivi; »älä unohda, että vieraita muutoinkin tulee olemaan paljon.»

»Ei kuitenkaan niin paljon», intti anoja, »ett'ei Teidän Jaloudeltanne vielä jäisi vanhan palvelijanne varaksi pientä soppea ja ruuanhiukkaista. Ajatelkaahan, herra kreivi, kuinka tarpeellinen tämä minun sauvani onkaan ajamaan tiehensä kaikkia noita urkkijoita, jotka muutoin olisivat piilosilla korkeasti kunnioitettavan neuvoskunnan kanssa ja jotka muutoin kurkistelisivat kaikista neuvoshuoneen oven avaimenreijistä ja raoista, niin että minun sauvani on siellä tosiaankin yhtä välttämätön kuin kärpäslätkä teurastajan myymälässä.»

»Minun mielestäni käytit Sinä liiaksi kärpäsenlikaamaa vertausta korkeasti kunnioitettavasta neuvoskunnasta, mestari Laneham», sanoi kreivi; »älä yritäkään ryhtyä sitä puolustelemaan. Tule Kenilworthiin, jos mielesi tekee; siellä tulee olemaan pöllöpäitä ja narreja aika joukko ilmankin, niin että siten pääset sopivaan seuraan.»

»No, jos siellä on pöllöpäitä, armollinen herra», vastasi Laneham ihastuneena, »niin takaanpa röykyttäväni niitä kunnon tavalla; sillä ajokoira ei ikinä juokse niin innokkaasti jäniksen jäljille kuin minä kaikenlaisten pöllöpäiden ja narrien kimppuun. Mutta minulla on vielä erikoinen suosionosoitus anottavana Teidän Korkeudeltanne.»

»Sano se ja päästä minut menemään», tiuskaisi kreivi; »kuningatar tulee tuossa paikassa.»

»Sangen armollinen herra, minä haluaisin ottaa matkaan myös vuodekumppanin.»

»Kuinka, Sinä häpeämätön konna!» huudahti Leicester.

»Älkäähän kiivastuko, armollinen herra», vastasi tuo punastumaton, tai oikeammin sanoen tuo aina punastuva anoja, »pyyntöni ei sodi mitenkään kirkkolain säännöksiä vastaan. Minulla on yhtä utelias vaimo kuin hänen esi-äitinsäkin, se sama, joka omenan söi. Mutta nyt en minä voi ottaa häntä mukaani, koska Teidän Korkeutenne on ankarasti määrännyt, ett'eivät virkamiehet saa laahata vaimojaan kiertomatkoille ja siten täyttää hovisaattuetta naisromulla. Nyt minä pyytäisin, että Teidän Korkeutenne toimittaisi sille minun eukolleni osan jossakin naamio-ilveilyssä tai juhlallisessa loistonäytelmässä, missä hän siihen tai tuohon valepukuun puettuna ei saisi mitään loukkausta aikaan, kosk'ei kukaan tuntisi häntä minun vaimokseni.»

»Vieköön lempo teidät molemmat!» huudahti Leicester, jonka mielessä nämä sanat nostattivat hillittömien tunteiden ja muistojen kuohun. — »Mitä tulet Sinä pidättämään minua sellaisilla hullutuksilla!»

Neuvoshuoneen oven ällistynyt ylivartija pudotti tämän tahtomattaan herättämänsä raivonpuuskauksen pelästyttämänä sauvansa ja töllisteli vimmastunutta kreiviä niin typerän ihmettelyn ja kauhistuksen ilme kasvoillaan, että Leicester tuli heti järkiinsä.

»Minä vain koettelin Sinua, onko Sinulla virkaasi kuuluvaa rohkeutta», selitti hän kiireisesti. »Tule nyt Kenilworthiin ja ota vaikka itse paholainen mukaasi, jos haluat.»

»Vaimoni onkin jo näytellyt paholaisen osaa eräässä hengellisessä kappaleessa kuningatar Marian aikana — mutta ainahan sitä varustuksiin sentään kuluu yhtä ja toista.»

»Tuossa on kultakolikko», sanoi kreivi — »suori nyt matkoihisi — iso kello soi jo.»

Mestari Robert Laneham ihmetteli hetkisen kiivastusta, jonka hän oli saanut aikaan, ja puheli sitten itsekseen, kumartuessaan virkasauvaansa ottamaan: »Se jalo kreivipä oli tänään tuimalla päällä; mutta ne, jotka noin vain kultarahoja viskelevät, odottavat meiltä älymiehiltä, että me ummistaisimme silmämme heidän hurjistumisilleen; ja, kautta kunniani, ell'eivät ne herrat lepyttelisi meitä väliin kolikolla ja toisellakin, niin kyllä me niitä poukuttaisimme!»

Leicester jatkoi kiivaasti kulkuaan, jättäen nyt suorittamatta kaikki ne kohteliaisuudet, joita hän äsken oli niin anteliaasti jaellut, kiirehti läpi hovimiesten tungoksen ja vetäytyi erääseen pieneen sivuhuoneeseen, sulkeutuen sinne muiden häiritsemättä hetkiseksi hengähtämään.

»Mikä minä olen», raivosi hän itsekseen, »kun annan moisen kurjan hupsun tolvanan puheiden tuolla lailla viedä järkeni! — Omatunto, Sinä olet verikoira, jonka ärjyntä herää yhtä hyvin hiiren tai rotan arkailevasta liikehtimisestä kuin leijonankin astunnasta. — Enkö minä voi yhdellä rohkealla tempauksella pelastua tälläisestä raivostuttavasta, häpeällisestä asemasta? Mitäpä, jos minä polvistuisin Elisabetin jalkojen juureen, tunnustaisin kaikki ja heittäytyisin hänen armoilleen?» — Hänen näitä ajatellessaan avautui huoneen ovi ja Varney syöksähti sisään.

»Jumalan kiitos, armollinen herra, että Teidät löysin!» huudahti hän.

»Kiitä paholaista, jonka kätyri olet», vastasi kreivi.

»Kiittäkää ketä tahdotte, armollinen herra», jatkoi Varney; »mutta kiiruhtakaa joen rannalle. Kuningatar on jo veneessään ja kysyy Teitä.»

»Mene ilmoittamaan hänelle minun tulleen äkkiä sairaaksi», käski Leicester; »sillä taivaan nimessä, pääni ei kestä tätä kauvemmin!»

»Saatanpa minä niin sanoakin», virkkoi Varney katkerasti, »sillä Teidän paikkanne ja minulle, Teidän tallimestarillenne, jonka oli määrä seurata Teidän Korkeuttanne, varattu paikka kuningattaren veneessä ovat jo joutuneet muille. Uutta lellipoikaa, Walter Raleighia ja vanhaa tuttavaamme Tressiliania kutsuttiin juuri meidän paikoillemme, kun minä kiiruhdin Teitä hakemaan.»

»Sinä olet paholainen, Varney», sanoi Leicester kiihtyneenä; »mutta nyt tunnustan minä taitavuutesi ja seuraan Sinua.»

Varney ei vastannut mitään, vaan lähti kulkemaan palatsista jokea kohti, herransa seuratessa häntä koneellisesti; vihdoin sanoi hän taakseen katsahtaen äänellä, jossa helähti ainakin tuttavallisuus, ell'ei suora käsky: »Mitä tuo nyt on, hyvä herra? — viittanne roikkuu toiselta olkapäältä — sukkanauhanne on auki — sallikaahan minun —»

»Sinä olet yhtä suuri narri kuin konnakin, Varney», sanoi Leicester työntäen hänet syrjään ja hyljäten hänen tarjoamansa avun. »Meidän on parempi näin, herra — kun me käskemme Teitä pukuamme järjestämään, niin tehkää silloin se, nyt emme Teitä tarvitse.»

Ja kreivi otti jälleen entisen käskevän ryhtinsä ja palasi samalla myös täysin järkiinsä — ravisti pukunsa vielä huolimattomampaan asuun — astui Varneyn edelle ylempi-arvoisen ja mahtavamman sävy koko olemuksessaan ja johti vuorostaan kulkua jokea kohti.

Kuningattaren alus oli juuri lähtemässä rannasta; Leicesterille perään ja hänen tallimestarilleen kokkapuolelle varatut paikat olivat tosiaankin jo täytetyt. Mutta Leicesterin lähetessä syntyi vaiti-olo, ikäänkuin olisivat veneessä-olijat odottaneet istuinpaikkojen muutosta. Suuttumus karehti kuningattaren poskella, kun hän sillä kylmällä äänellä, jonka verhoon ylempi-arvoiset koettavat peittää sisäisen kuohuntansa, puhuessaan sellaisille, joiden edessä olisi alentavaa sitä näyttää, lausui nämä tylyt sanat: — »Me olemme odottaneet, herra Leicester.»

»Kaikkein armollisin Kuningattareni ja Käskijättäreni», vastasi Leicester, »Te, joka osaatte antaa anteeksi niin monet Teidän sydämellenne tuntemattomat heikkoudet, osannette myös paraiten sääliä mielenliikutuksia, jotka hetkiseksi valtaavat sekä sielun että ruumiin. Minä tulin tänään pelkäävänä ja syytettynä alamaisena eteenne; Teidän hyvyytenne hajoitti panettelun pilvet ja antoi minulle takaisin kunniani, ja mikä vielä tärkeämpää, Teidän suosionne — on kummastuttavaa, vaikka minulle sangen onnetonta, että tallimestarini tapasi minut tilassa, joka tuskin jätti minulle kylliksi voimia ponnistautumaan hänen jäljissään tänne, kun yht'äkkiä Teidän Majesteettinne katsahdus, vaikkakin, ah! suuttunut katsahdus sai minussa aikaan sellaista, missä ei itse Aeskulapiuskaan olisi onnistunut?»

»Kuinka?» kysyi Elisabet nopeasti, Varneyhin vilkaisten; »voiko herranne pahoin?»

»Hän sai jonkunlaisen pyörtymiskohtauksen», vastasi aina ovela Varney, »kuten Teidän Majesteettinne voi havaitakin hänen nykyisestä tilastaan. Herrani kiire ei sallinut minun edes järjestää hänen pukuaan.»

»Eipä siitä lukua», virkkoi Elisabet katsellessaan Leicesterin jaloja piirteitä ja uljasta ulkomuotoa, joiden mielenkiintoa vain lisäsivät niiden ristiriitaisten tunteiden jäljet, mitkä juuri äsken olivat hänen mieltään kuohuttaneet, »tehkää tilaa jalolle kreiville — Teidän paikkanne, Varney, on täytetty; Teidän täytyy etsiä itsellenne sijaa toisesta venheestä.»

Varney kumarsi ja poistui.

»Ja Teidänkin, nuori Viittaritarimme», lisäsi hän Raleighiin katsahtaen, »täytyy tällä kertaa siirtyä hovinaistemme venheeseen. Mitä Tressilianiin tulee, on hän jo saanut kärsiä niin paljon naisten oikuista, ett'en minä enää tahdo henkilökohtaisesti loukata häntä suunnitelmani muuttamisella.»

Leicester istuutui paikalleen aivan lähelle kuningatarta; Raleigh nousi lähteäkseen, ja Tressilian aikoi sopimattomaan aikaan sattuneessa kohteliaisuudessaan tarjota ystävälleen oman paikkansa, mutta Raleigh, joka nyt näytti päässeen oikealle alalleen, huomautti hänelle merkitsevällä silmäyksellä, että niin kärkästä kuninkaallisen suosionosoituksen halveksumista saatettaisiin selittää väärin. Hän istui siis äänettömänä alallaan, kun taas Raleigh syvään kumartaen ja suurimman alistumisen ilme kasvoillaan suoriutui lähtemään veneestä.

Muuan jalomielinen hovimies, uljas Willoughby, luuli voivansa kuningattaren katseessa lukea jotakin, joka näytti säälivän Raleighin todellista tai teeskenneltyä mielihaikeutta.

»Meidän vanhain hovimiesten», virkkoi hän, »ei tule peittää aurinkoa nuoremmilta tovereiltamme. Minä luovun siis, Teidän Majesteettinne luvalla, tunniksi siitä, mikä Teidän alamaisillenne on kallisarvoisinta: Teidän Majesteettinne läheisyyden nauttimisesta ja suostun surukseni kävelemään tähtien valossa, poistuessani lyhyeksi ajaksi Dianan omien säteiden paisteesta. Minä siirryn naisten veneeseen ja jätän tälle nuorelle ritarille toivotun onnen hetken.»

Kuningatar vastasi puolittain leikillisesti, puolittain vakavasti: »Jos Te niin kovin haluatte poistua luotamme, hyvä herra, täytyy meidän kai kestää se harmi. Mutta luvallanne sanoen, me emme usko nuoria hovinaisiamme Teidän hoimiinne, — niin vanha ja kokenut kuin Te lienettekin omasta mielestänne. Teidän kunnioitettava ikänne, hyvä herra», jatkoi hän hymyillen, »sopinee paremmin valtiovarain hoitajani seuraan kolmanteen veneeseen, sillä hänen kokemuksistaan saattaa jopa herra Willoughbylläkin olla oppimista.»

Herra Willoughby peitti harminsa hymyilyyn — naurahti, hämmentyi, kumarsi ja lähti kuningattaren veneestä mennäkseen Burleighin seuraan. Leicester, joka koki pidättää ajatuksiansa kaikesta sisäisestä syventymisestä, kiinnittämällä ne ympäristön tapauksiin, huomasi muiden muassa tämän kohtauksen. Mutta kun vene irtaantui sillasta — kun soitto kajahti jälempänä soutavasta haahdesta — kun kansan riemuhuudot raikuivat rannalta ja kun kaikki muistutti hänelle asemaa, johon hän oli joutunut, eristi hän ankaralla ponnistuksella ajatuksensa ja tunteensa kaikesta muusta paitsi valtijattarensa suosion säilyttämisestä ja käytti miellyttäviä seurakykyjään niin suurella menestyksellä, että kuningatar ihastuneena kuunnellen hänen haasteluaan, mutta samalla peljäten hänen terveyttään, viimein leikillisesti, mutta kuitenkin huolestuneena määräsi hänet olemaan hetkisen vaiti, jott'ei hän aivan menehtyisi henkensä kiihkeään lentoon.

»Hyvät herrat», jatkoi hän, »koska me nyt olemme lyhyeksi ajaksi käskeneet kunnon Leicesterimme vaikenemaan, esitämme me Teidän pohdittavaksenne erään hauskan asian, joka sopii paremmin käsiteltäväksi nyt, ilon ja sävelten humussa, kuin tavallisten vakavain neuvottelujemme yhteydessä? — Ken Teistä, hyvät herrat», lisäsi hän hymyillen, »tietää jotakin Orson Pinnitin, meidän kuninkaallisten karhujemme vartijan — siksi hän itseään nimittää — anomuksesta? Kuka Teistä on sen anomuksen kummi?»

»Minäpä toki, Teidän Majesteettinne luvalla», sanoi Sussexin kreivi. — »Orson Pinnit oli reima sotilas, ennen kuin irlantilaisen Mac Donough-heimokunnan väkipuukot pitelivät häntä niin pahoin, ja minä olen varma niitä, että Teidän Majesteettinne on oleva, kuten tähänkin asti, hyvä kuningatar hyville ja uskollisille palvelijoilleen.»

»Aivan niin», vastasi kuningatar, »niin on tarkoituksemme, ja erittäinkin köyhille sotilaillemme ja merimiehillemme, jotka vähästä palkasta panevat henkensä alttiiksi. Me luovuttaisimme mieluummin», jatkoi hän säkenöivin silmin, »tuon kuninkaallisen palatsimme heidän hoitolakseen, kuin että he voisivat sanoa kuningatartaan kiittämättömäksi. — Mutta siitä ei nyt ole kysymys», lisäsi hän, alentaen isänmaallisten tunteiden kohottaman äänensä hilpeään ja kevyeen keskustelusävyyn; »sillä tämä Orson Pinnitin anomus menee hieman pitemmälle, Hän valittaa, että se suunnaton innostus, jolla ihmiset käyvät näytelmähuoneissa ja erittäinkin heidän erinomaisen harras halunsa nähdä erään Will Shakespearen (josta luullakseni, hyvät herrat, me kaikki olemme jotakin kuulleet) esityksiä, saattavat tuon miehekkään karhunajohuvituksen pahasti unohduksiin, koska nyt kerran ihmiset mieluummin tungeskelevat katsomaan, miten nuo näyttelijälurjukset tappavat toisiaan piloillaan, kuin ihailemaan, miten meidän kuninkaalliset koiramme ja karhumme repivät toisiaan oikein verisessä totuudessa. — Mitä Te tähän sanotte, herra Sussex?»

»Suoraan puhuakseni, armollinen Kuningatar», vastasi Sussex, »tulee Teidän odottaa minulta, vanhalta sotilaalta, hyvin heikkoa pilatappelujen puolustusta, kun niitä verrataan tosi-otteluihin; mutta siitä huolimatta en minä suinkaan toivo Will Shakespearelle mitään pahaa. Hän on aika mies miekan ja kalikan käyttelyssä, vaikka hänen sanotaankin ontuvan; ja hän kuuluu väkevästi otelleen Charlecotin vanhan Tuomas Lucyn metsänvartijain kanssa, murtauduttuaan hänen riista-alueilleen ja suudeltuaan vartijan tytärtä.»

»Pyydän anteeksi, herra kreivi», keskeytti Elisabet; »tämä asia on ollut esillä neuvoskunnassa, enkä minä toivo liioiteltavan sen veitikan rikosta — suutelemista ei ole lainkaan tapahtunut, ja vastaaja onkin toimittanut kieltävän selityksensä pöytäkirjoihin. — Mutta mitä sanotte Te, herra kreivi, hänen nykyisistä näyttämöesityksistään? Sillä ne tässä kuitenkin ovat tärkeimmät, eivätkä hänen entiset hairahduksensa, metsästyspuistoihin murtautumisensa ja ne muut hullutukset, joista Te puhutte.»

»Pyydän yhä edelleenkin vakuuttaa, armollinen Kuningatar», vastasi Sussex, »ett'en toivo sille iloiselle, hurjalle veitikalle mitään pahaa. Muutamat hänen sen lemmon vietävistä runoelmistaan (pyydän armolliselta Hallitsijattareltani anteeksi tuollaista puheentapaa) kajahtivat korvissani kuin olisivat säkeet soittaneet saappaisiin ja satulaan. — Mutta sitten on kaikki taas mielettömyyttä ja hullutusta — ei mitään pätevämpää eikä vakavampaa esiinny, kuten Teidän Majesteettinne jo aivan oikein huomauttikin. — Mitä merkitsee puoli tusinaa kurjia miehenroikaleita, jotka ruostuneine miekkoineen ja halenneine kilpineen pitävät uljasta tappelua suorana pilkkanaan kuninkaallisen karhunajohuvituksen rinnalla, se kun on saanut osakseen niin Teidän Majesteettinne kuin kuninkaallisten edeltäjäinnekin suosion tässä mahtavassa valtakunnassanne, joka on kautta koko kristikunnan kuuluisa verrattomista verikoiristaan ja urheista karhunvartijoistaan? On suuresti pelättävissä, että molempain rotu huononee, jos ihmiset tungeskelevat kuuntelemaan kurjan näyttelijän kirkumaa järjetöntä, pöyhkeilevää pötyä, sen sijaan että uhraisivat roponsa edistämään uljainta sodan kuvaa, mitä voi nähdä rauhan aikana, karhutarhan esityksiä. Siellä näette karhun makaavan väijyksissä punaisia silmiään vilkutellen ja odottaen verikoiran hyökkäystä taitavan sotapäällikön tavoin, joka pysyy puolustus-asemassaan, jotta vihollinen viehättyisi rynnätessään antautumaan vaaraan. Ja tuossa tuleekin koira uljaana sota-urohona ja karkaa täyttä vauhtia vastustajansa kurkkuun — mutta silloin opettaa mesikämmen miehelle, miten niiden käy, jotka uhkarohkeudessaan unohtavat sotataidon vaatiman oveluuden, ja sen syliinsä siepaten puristaa sitä rintaansa vasten väkevän painijan tavoin, siksi kunnes kylkiluu katkeaa kylkiluun jälkeen raksahtaen kuin pistolinlaukaus. Ja tuossa tarraa toinen koira yhtä urheasti vaikka hieman varovammin ja viisaammin mesikämmentä alahuuleen ja roikkuu siinä, vaikka toinen koettaa, verta ja kuolaa ympärilleen roiskien, kaikin tavoin saada hurttaa hellittämään otteensa. Ja sitten» —

»Ei, mutta kautta kunniani, herra kreivi», nauroi kuningatar, »Te kuvailitte koko jutun niin mainiosti, että vaikk'emme olisi ikinä nähneetkään karhunajoa, kuten on kuitenkin usein tapahtunut ja tulee toivoakseni taivaan sallimana vielä usein tapahtumaan, Teidän sananne olisivat riittäneet luomaan koko karhutarhan ilmi-eläväksi silmiemme eteen. — Mutta kukapa nyt lausuu mielipiteensä asiasta? — Herra Leicester, mitä Te sanotte?»

»Saanko minä nyt katsoa vapautuneeni kuonokopasta, armollinen Valtijatar?» kysyi Leicester.

»Kyllä, herra kreivi — joshan vain Teillä on tarpeeksi rohkeutta ottaa osaa ajoomme», vastasi Elisabet; »ja kuitenkin, kun ajattelen vaakunanne karhua ja ryhmysauvaa, tuntuu minusta viisaammalta kuulla puolueettomampaa puhujaa.»

»Ei, kautta kunniani, armollinen Valtijatar», virkkoi kreivi, »vaikka veljeni Warwickin Ambrosius ja minä käytämmekin sitä vanhaa kilpeä, johon Teidän Majesteettinne suvaitsi viitata, toivon minä siitä huolimatta rehellistä peliä molemmin puolin, ja tämän sananparren noudattamista, 'jos päästät koiran, päästä karhukin'. Ja mitä näyttelijöihin tulee, täytyy minun sanoa, että ne ovat älykkäitä veitikoita, joiden pöyhkeä sanatulva ja ilveily pitävät yhteisen kansan mieliä erossa valtion asioista ja estävät sen kuuntelemasta petollisia puheita, turhia huhuja ja kapinallisia yllyttelyjä. Kun ihmiset töllistelevät suu auki nähdäkseen miten Marlow, Shakespeare ja muut näytelmäsepät kehittelevät ihmeellisiä juoniaan, kuten he niitä nimittävät, eivät katselijat jouda huolehtimaan hallitsijain toimista.»

»Me emme suinkaan toivo alamaisiamme estettävän tarkastamasta meidän tekojamme, herra kreivi», vastasi Elisabet; »jota huolellisemmin niitä tutkitaan, sitä selvemmin astuvat näkyviin ne oikeat ja rehelliset periaatteet, jotka meitä ohjaavat.»

»Minä olen kuitenkin kuullut, armollinen Kuningatar», puuttui puheeseen Pyhän Asaphin tuomiorovasti, kiihkeä puritani, »että nämä näyttelijät ovat tottuneet kappaleissaan ei ainoastaan käyttämään alhaisia ja riettaita lauseparsia, jotka voivat synnyttää vain syntiä ja irstaisuutta vaan myös huutamaan kaikelle maailmalle sellaisia mietteitä hallituksesta, sen alkuperästä ja tarkoituksesta, että ne voivat ajan oloon saattaa alamaisen tyytymättömäksi ja järkyttää yhteiskunnan lujia perustuksia. Niin että minusta ei näytä suinkaan viisaalta, Teidän Majesteettinne luvalla puhuen, sallia näiden ilkeiden, rivosuisten lurjusten tehdä vanhurskaita naurunalaisiksi heidän hartaan vakavuutensa takia ja taivasta kiroillen ja sen maallisia käskynhaltijoita panetellen pilkata niin Jumalan kuin ihmistenkin käskyjä.»

»Jos voisimme uskoa tämän todeksi, hyvä herra», vastasi Elisabet, »rankaisisimme me ankarasti sellaisia rikkomuksia. Mutta on paha lähteä moittimaan jonkun seikan käyttämistä vain sen takia, että sitä myöskin voidaan käyttää väärin. Ja mitä tähän Shakespeareen tulee, niin luulemmepa hänen näytelmiensä vastaavan kahtakinkymmentä karhutarhaa; ja nämä hänen uudet Historialliset Tarinansa, kuten hän niitä nimittää, tulevat viatonta iloa ja tarpeellista opetusta jakaen huvittamaan ei ainoastaan meidän alamaisiamme, vaan myöskin tulevia sukupolvia.»

»Teidän Majesteettinne hallitus ei kaipaa niin heikkoa apua pysyäkseen kuuluisana kaukaisimpaan tulevaisuuteen asti», virkkoi Leicester. »Ja kuitenkin on tämä Shakespeare käsitellyt erinäisiä Teidän Majesteettinne onnellisen hallituksen tapauksia tavalla, jonka saattaa hyvin asettaa vastapainoksi Hänen Korkea-arvoisuutensa Pyhän Asaphin tuomiorovastin esittämille näkökohdille. Eräässä keijukaisia, lemmentenhoa ja ties mitä hullutuksia esittelevässä mielettömässä tarinassa tapaa esimerkiksi säkeitä — toivoisinpa, että sisareni poika Filip Sidney olisi nyt tässä, sillä hänen suustaan pysyvät ne harvoin poissa — jotka ovat hyvin kauniita, vaikk'eivatkaan ne luonnollisesti kykene kohoamaan aiheen verroille, jota ne rohkeudessaan käsittelevät — Filip kai mumisee niitä unissaankin.»

»Te kiusaatte meitä Tantaluksen tuskilla, herra kreivi», vastasi kuningatar. — »Herra Filip Sidney on, sen me tiedämme, runotarten lemmikki ja meitä ilahuttaa, että niin on. Urhous ei milloinkaan esiinny niin edullisessa valossa kuin yhtyneenä hienostuneeseen makuun ja kaunotieteiden rakkauteen. Mutta varmaankin on täällä meidän nuorten hovimiestemme joukossa joitakuita, jotka muistavat, mitä Teidän Jaloutenne on unohtanut tärkeimpien asiain takia. — Herra Tressilian, Teitä on sanottu minulle Minervan palvelijaksi — muistatteko Te niitä säkeitä?»

Tressilianin sydän oli liian raskas, hänen toiveensa liian tuhoisasti murskautuneet hänen käyttääkseen tilaisuutta, joka hänelle siten tarjoutui kuningattaren huomion herättämiseksi, vaan päätti hän suoda sen edun kunnianhimoiselle nuorelle ystävälleen; ja syyttäen pettävää muistiaan huomautti hän luulevansa, että herra Walter Raleigh varmaankin taitaisi ne Leicesterin kreivin mainitsemat kauniit säkeet.

Kuningattaren käskystä lausui nuori ritari Oberonin kuuluisan näyn sävyllä ja tavalla, jotka vielä lisäsivät sen viittailujen erinomaista hienotunteisuutta ja sen kuvausten kauneutta:

»Näin silloin minä (Sinä sit' et voinut) Cupidon lentelevän täysin asein Kuun väliä ja maan; hän Vestan impeen, Ihanaan lännen haltijahan tähtäs Ja lemmennuolen vinhaan jousest' ampui, Ikäänkuin sydämiä lävistää Hän aikois sadoin tuhansin. Mut katso. Kosteisen kuunpa kainoon sädevaloon Cupidon nuoren tulinuoli sammuu, Ja papitar tuo kuninkaallinen Vapaana lemmest' impimiettein astuu.»

Viimeisissä säkeissä vapisi hiukan Raleighin ääni, ikäänkuin olisi hän pelännyt, miten hallitsijatar, jolle tämä mairittelu oli osoitettu, ottaisi sen vastaan, niin hienotunteinen kuin se olikin. Jos tämä pelko oli teeskennelty, oli se joka tapauksessa viisaasti harkittu; mutta jos se oli todellinen, niin oli siihen hyvin vähän syytä. Säkeet eivät varmaankaan olleet uusia kuningattarelle, sillä milloinka pysyi niin loistava imartelu kauvan poissa sen kuninkaallisen korvan kuuluvilta, jolle se oli tarkoitettu? Mutta ne eivät tulleet vastenmielisemmiksi sen takia, että ne esitti sellainen lausuja kuin Raleigh. Yhtä ihastuneena runon aiheeseen kuin nuoren, uljaan lausujan esitystapaan, miellyttävään ulkomuotoon ja ilmeikkäisiin kasvonpiirteihin, säesti Elisabet jokaista nousua ja laskua katsein ja kädenliikkein. Kun Raleigh oli lopettanut, mumisi hän viimeisiä säkeitä ikäänkuin tuskin tietäen muiden sitä kuulevan, ja lausuessaan sanoja:

»Vapaana lemmest' impimiettein astuu»

pudotti hän Temsiin kuninkaallisten karhujen vartijan Orson Pinnitin anomuksen, hakemaan suosiollisempaa huomiota Sheernessistä tai muualta, minne virta sattuisi sen ajamaan.

Leicesteriä kannusti kilvoitteluun nuoren hovimiehen menestys, aivan niinkuin vanha juoksijakin yltyy uuteen intoon tulisen varsan kiitäessä sen ohi. Hän käänsi keskustelun juhlapitoihin, näytelmiin, naamio-ilveilyihin ja ihmisiin, jotka näissä iloisissa tilaisuuksissa kävivät. Hän yhdisti teräviä huomautuksia kevyeen ivaan siinä oikeassa suhteessa, joka oli samalla vapaa ilkeämielisestä panettelusta ja mauttomasta ylistelystä. Hän jäljitteli taitavasti teeskentelevän tai moukkamaisen ihmisen esiintymistä ja saattoi siten oman viehättävän käytöksensä ja liikehtimisensä loistamaan sitä kirkkaammassa valossa. Vieraat maat — uuden tavat ja tottumukset — niiden hovisäännöt — niiden muodit ja yksinpä niiden naisten pukukin saivat suoda hänelle puheenaihetta; ja harvoin lopetti hän haastelunsa omistamatta jotakin hienotunteisesti suunniteltua ja taitavasti esitettyä kohteliaisuutta neitseelliselle kuningattarelle, hänen hovilleen ja hänen hallitukselleen. Näin keskusteltiin tällä huviretkellä, ja muutkin kuningattaren seuralaiset tekivät parhaansa tässä iloisessa juttelussa, johon liitettiin huomautuksia muinaisista ja nykyisistä kirjailijoista ja jota höystivät syvän viisauden ja terveen siveysopin ohjauksilla läsnäolevat valtiomiehet ja oppineet, siten tuoden painavampia aineksia naisellisen hovin kevyeen haasteluun.

Heidän palatessaan palatsiin hyväksyi tai pikemminkin valitsi Elisabet Leicesterin käsivarren tuekseen maallenousuportailta suurelle portille kuljettaessa. Jopa hänestä tuntui (vaikka se voi olla vain hänen oman mielikuvituksensa imartelua) kuin olisi kuningatar tällä lyhyellä matkalla nojannut häneen hieman raskaammin kuin tien niljakkuus olisi ehkä välttämättä vaatinut. Joka tapauksessa osoittivat hallitsijattaren teot ja sanat sellaista suosiota, jota ei Leicester mahtavimpina aikoinaankaan ollut vielä saavuttanut. Tosin sai hänen kilpailijansa usein myös osakseen kuningattaren huomiota; mutta se näytti johtuvan vähemmän tahattomasta taipumuksesta kuin hänen ansioittensa tunnustamisen pakosta. Ja useiden kokeneiden hovimiesten mielestä teki kaiken tämän suosion tyhjäksi hänen kuiskauksensa Derbyn kreivittären korvaan, että »nyt hän näki sairauden olevan paremman kullantekijän kuin hän oli tähän asti luullutkaan, koska se oli muuttanut Sussexin kreivin kuparinenän kultaiseksi».

Pistopuhe pääsi muidenkin kuuluville, ja Leicesterin kreivi nautti voitostaan miehen tavoin, jolle hovisuosio on aina ollut elämän ensimäisenä ja viimeisenä ehtona ja joka unohtaa hetken huumauksessa tukalan asemansa vaarat. Ja niin omituiselta kuin se kuulostaneekin, ajatteli hän sillä hetkellä vähemmän salaisesta avioliitostaan koituvia vastuksia kuin mieltymyksenosoituksia, joita Elisabet tuon tuostakin soi nuorelle Raleighille. Tosin olivat ne vain aivan tilapäisiä, mutta ne suunnattiin miehelle, joka loisti yhtä hyvin älyllään kuin muodoillaankin ja jonka siro käytös, kohtelias puheentapa, lukeneisuus ja urhous olivat toistensa vertaisia. Illan kuluessa sattui vielä tapaus, joka kiinnitti Leicesterin huomiota yhä lujemmin tähän nuorukaiseen.

Ylimykset ja hovimiehet, jotka olivat saattaneet kuningatarta huviretkellä, kutsuttiin ruhtinaallisella vieraanvaraisuudella valmistettuihin loistaviin kemuihin palatsiin. Pöytää ei tosin sulostuttanut hänen majesteettinsa läsnäolo; sillä seuraten käsitystään soveliaisuudesta ja arvokkaisuudesta oli neitseellisen kuningattaren tapana moisissa tilaisuuksissa nauttia keveä ja kohtuullinen ateriansa joko yksinään tai parin suositun naisen seurassa. Lyhyen ajan kuluttua kokoontui hovi jälleen palatsin komeihin puutarhoihin; ja siellä kysyi kuningatar äkkiä eräältä naiselta, joka sekä asemansa että suosion puolesta oli häntä lähellä, mihin nuori Viitaton Ritari oli joutunut.

Rouva Paget vastasi nähneensä herra Raleighin vain pari, kolme minuuttia sitten seisomassa erään pienen, Temsille näkyvän huvihuoneen akkunassa piirtämässä jotakin ruutuun timanttisormuksella.

»Se sormus», virkkoi kuningatar, »on pieni muistolahja, jonka hänelle annoin hänen turmeltuneen viittansa korvaukseksi. Tule, Paget, menkäämme katsomaan, miten hän sitä käyttää, sillä minä luulen häntä jo ymmärtäväni. Hänen älynsä on ihmeteltävän terävä.»

He saapuivat paikalle, jonka näkyvissä, vaikka hieman ulohtaammalla nuori ritari yhä viipyi, ikäänkuin linnustaja, joka vartioi virittämäänsä verkkoa. Kuningatar lähestyi akkunaa, johon Raleigh oli hänen lahjallaan kirjoittanut seuraavan säkeen: —

»Kiipeisin, vaan putoomista pelkään.»

Kuningatar hymyili, luki säkeen kahdesti, toisen kerran harvakseen rouva Pagetille, toisen itsekseen.

»Kaunis alku», sanoi hän hetkisen mietittyään; »mutta minusta nähden on runotar hyljännyt nuoren älyniekkamme juuri yrityksensä parhaassa paikassa. Olisi armeliasta — eikö olisikin, rouva Paget? — päättää se hänen puolestaan. Koetappas runolahjojasi.»

Rouva Paget, joka oli kehdostaan saakka ollut yhtä epärunollinen kuin kuka tahansa kamarirouva ennen häntä tai hänen jälkeensä, selitti olevansa kerrassaan kykenemätön avustamaan nuorta säeseppää.

»No sitten täytyy meidän itsemme uhrata runottarille», sanoi Elisabet.

»Kenenkään suitsutus ei voi olla heille mieluisampi», virkkoi rouva Paget; »ja Teidän Korkeutenne on saattava Parnasson neitsyet niin suureen kiitollisuudenvelkaan —»

»Vaiti, Paget», sanoi kuningatar, »Sinä pilkkaat sitä kuolematonta yhdeksikköä — mutta koska he itse ovat neitseitä, katsahtavat he varmaankin suosiollisesti neitseellisen kuningattaren puoleen — ja siksi — kuinka tämä säe nyt taas olikaan: —

»'Kiipeisin, vaan putoomista pelkään.'

»Eiköhän vastaus voisi paremman puutteessa kuulua näin: —

»'Jos pyörryttää, äl' kiipee ensinkään.'»

Kamarirouva päästi ilon ja hämmästyksen huudahduksen niin onnistuneesta lopusta; ja on totta totisesti huonompaakin säettä kehuttu, vaikka sen olisikin sepittänyt halpa-arvoisempi runoilija.

Täten rohkaistuna otti kuningatar timanttisormuksensa ja sanoen: »Me hieman hämmästytämme sitä nuorta urhoa, kun hän huomaa runonsa täydennetyksi ilman omaa työtään», piirsi hän säkeensä Raleighin säkeen alle.

Kuningatar poistui sitten huvihuoneesta — mutta hitaasti ja usein taakseen katsahtaen, ja hän näkikin nuoren ritarin hyypän ketteryydellä vilkkaisevan paikalle, missä oli huomannut Elisabetin käyneen. — »Minä pysähdyin vain katsomaan», selitti tämä, »toimiko minun ansani hyvin», ja nauraen rouva Pagetin kanssa seikkailulleen palasi hän hitaasti palatsiin. Matkalla kielsi Elisabet seuralaistaan puhumasta kenellekään avusta, jota hän oli antanut nuorelle runoilijalle — ja rouva Paget lupasikin pitää asian mitä ankarimmin salassa. Mutta otaksuttavasti sulki hän mielessään sen lupauksen piiristä Leicesterin, jolle hän viipymättä kertoi tämän vastenmielisen uutisen.

Raleigh hiipi sillä välin akkunan luo ja luki huumautuen itsensä kuningattaren tällä tavoin suoman rohkaisun seuraamaan haaveilemaansa kunnianhimoista uraa, ja hän palasi Sussexin ja hänen saattueensa luo, joka oli juuri aikeissa astua veneisiin ja soutaa virtaa ylös, ja hänen sydämensä löi rajusti tyydytettyä itserakkautta ja tulevan suosion toiveita.

Kreiville kuuluva kunnioitus esti kaikkia pienimmälläkään sanalla viittaamasta vastaanottoon, jonka hän oli saanut osakseen hovissa, siksi kunnes he olivat nousseet maihin ja kokoontuneet Say's Courtin suureen saliin. Kreivi vetäytyi huoneeseensa äskeisen sairautensa ja päivän vaivojen raukaisemana, käskien luokseen Waylandia, taitavaa lääkäriään. Waylandia ei kuitenkaan löydetty mistään, ja toisten seuralaisten etsiessä häntä oikealla sotilaallisella kärsimättömyydellä ja kiroillessa hänen katoamistaan, kokoontuivat muut Raleighin ympärille onnittelemaan häntä niistä suurista edellytyksistä, joita hänellä nyt oli hovisuosion saavuttamiseen.

Hänellä oli hienotunteisuutta ja älyä siksi paljon, ett'ei maininnut sanaakaan säkeestään, jolle, merkittävää ja ratkaisevaa kyllä, Elisabet oli suvainnut löytää loppusoinnun; mutta oli tullut kuuluville paljon muuta, joka selvästi osoitti hänen päässeen pitkälle kuningattaren suosiossa. Kaikki kiiruhtivat ilmaisemaan hänelle ilonsa hänen onnensa suotuisasta käänteestä: toiset todellisen myötätuntoisuuden johtamina, toiset ehkä toivoen hänen menestyksensä jouduttavan heidänkin nousuaan, enimmät näistä molemmista vaikuttimista ja tietoisuudesta, että suosio, joka oli tullut jonkun Sussexin seuralaisen osaksi, samalla todellisuudessa merkitsi myös koko puolueen voittoa. Raleigh kiitteli heitä kaikkia mitä kohteliaimmin, huomauttaen kainosti, ett'ei yhden päivän suopeus vielä tehnyt suosikkia enempää kuin yksi pääskynenkään kesää. Mutta kun hän huomasi, ett'ei Blount yhtynytkään yleiseen onnitteluun, kysyi hän hieman loukkautuneena tästä ilmeisestä kylmäkiskoisuudesta suoraan sen syytä.

Blount vastasi yhtä suoraan: — »Hyvä Walter, minä toivon Sinulle yhtä hyvää kuin nuo typerät lörpöttelijätkin, jotka kirkuvat ja karjuvat onnittelujaan korvaasi, koska Sinulle nyt aurinko paistaa. Mutta minä pelkään puolestasi, Walter» (ja hän pyyhkäisi kyyneleen rehellisestä silmästään), »minä pelkään puolestasi koko sydämestäni. Nämä hovijuonittelut ja vehkeilyt ja naissuosion puuskaukset ovat niitä pauloja ja ansoja, jotka kiristävät monen kauniin omaisuuden pikkukolikoiksi ja jotka vievät monen älystään ylpeilevän pään tylyn mestauspölkyn ja terävän kirveen tuttavuuteen.»

Näin puhuttuaan nousi Blount istuimeltaan ja poistui salista; Raleigh jäi katselemaan hänen jälkeensä kaikissa piirteissään ilme, joka hetkiseksi vaalensi hänen rohkeat, eloisat kasvonsa.

Samassa astui Stanley saliin ja sanoi Tressilianille: »Herrani kysyy sitä Teidän miestänne, Waylandia, ja se Teidän miehenne Wayland tuli juuri tänne ruuhella ja kysyy Teitä, eikä tahdo mennä herrani luo, ennen kuin on puhutellut Teitä. Mies näyttää menettäneen kokonaan järkensä — ja minun nähdäkseni olisi Teidän parasta käydä heti paikalla häntä katsomaan.»

Tressilian lähti viipymättä salista ja käski tuomaan seppä Waylandin erääseen sivuhuoneeseen; kun oli tuotu valoa ja taitoniekka saapunut, hämmästyi hän suuresti miehen kiihtynyttä näköä.

»Mikä Sinun on, Wayland?» kysyi Tressilian; »oletko nähnyt itse pääkehnon?»

»Pahemman, herra, pahemman olennon näin», vastasi Wayland, »lohikäärmeen, taruhirviön näin. Jumalan kiitos, minä näin sen ensiksi, eikä se nähnyt minua, niin että siten saa se vähemmän pahaa aikaan.»

»Jumalan nimessä, puhu nyt jotain järkeäkin!» huudahti Tressilian, »ja selitä, mitä tarkoitat!»

»Entisen mestarini näin», vastasi seppä. — »Eilen illalla vei muuan uusi ystäväni minut katsomaan palatsin kelloa, arvellen moisten taitotöiden minua huvittavan. Ja kellohuoneen viereisen tornin akkunassa näin entinen mestarini.»

»Varmaankin Sinä erehdyit», sanoi Tressilian.

»Minä en erehtynyt», vakuutti Wayland. — »Ken on kerran nähnyt hänen kasvonsa, tuntisi ne miljoonien joukosta. Hänen pukunsa oli kyllä hyvin kummallinen, mutta hän ei voi kätkeytyä minulta valeverhoon, niin kuin minä, Jumalan kiitos, voin piiloutua häneltä. Minä en tahdo kuitenkaan kiusata Kaitselmusta pysymällä hänen näkyvillään. Näyttelijä Tarletonkaan ei osaisi niin ovelasti kätkeytyä valepukuun, ett'ei Doboobie ennemmin tai myöhemmin häntä keksisi. Minun täytyy poistua näiltä mailta huomenna; sillä meidän suhteemme ollessa sillä kannalla kuin se on, syöksyisin omaan surmaani, jos viipyisin hänen ulottuvillaan.»

»Mutta entä Sussexin kreivi?» kysyi Tressilian.

»Hän on nyt jo melkein täydelleen parantunut nauttimansa lääkkeen vaikutuksesta, mutta hänen tulee yhä ottaa pavunkokoinen määrä orvietanoa joka aamu syömättömään vatsaan — mutta hänen tulee varoa taudin uusiintumista.»

»Ja miten on siinä meneteltävä?» kysyi Tressilian.

»Niin huolellisesti, kuin taistelisitte itse paholaista vastaan», vastasi Wayland. »Kreivin keittiömestarin tulee itse teurastaa eläimet, joista hän ottaa lihan herransa ruokaan, ja laittaa se itse, käyttämättä mitään muita mausteita kuin niitä, jotka hän saa täysin luotettavista käsistä. — Edeskäyvän tulee palvella häntä itse ja kreivin hovimestarin tulee tarkoin valvoa, että kokki ja edeskäypä maistavat ruokia, joita edellinen laittaa ja jälkimäinen taritsee. Kreivi ei saa käyttää haju-aineita, joita hän ei ole saanut uskotuilta henkilöiltä, enempää kuin voiteita tai rasvojakaan. Hän ei saa millään ehdolla kallistaa maljoja tuntemattomien ihmisten seurassa eikä syödä hedelmiä heidän kanssaan, ei päivällisekseen eikä muutoinkaan. Erittäinkin tulee hänen käyttäytyä näin varovasti, jos hän lähtee Kenilworthiin — sellaisen menettelyn omituisuuden saa ja täytyy selittää hänen sairautensa ja sen vaatimat parannuskeinot.»

»Entä Sinä, mihin Sinä aijot ryhtyä?» tiedusteli jälleen Tressilian.

»Ranska, Espanja, Itä- tai Länsi-Intia olkoot ennemmin pakopaikkoinani», vastasi Wayland, »kuin panisin henkeni vaaraan jäämällä seudulle, missä Doboobie, Demetrius tai mikä hänen nimensä nykyään lieneekään, voisi minut saavuttaa.»

»Hyvä», virkkoi Tressilian, »sepä sattuukin sopivaan aikaan. — Minulla on erinäisiä asioita toimitettavina Berkshiressä, mutta vastakkaisella taholla sitä paikkaa, missä Sinut tunnetaan; ja jo ennen kuin Sinä olit löytänyt tämän uuden syyn piiloutumiseesi, olin minä päättänyt lähettää Sinut sinne salaiselle asialle.»

Seppä ilmoitti olevansa valmis noudattamaan hänen käskyjänsä, ja Tressilian, tietäen hänen ainakin pää-osiltaan tuntevan hänen hovi-anomuksensa, selvitti hänelle suoraan koko jutun, viittasi hänen ja Giles Goslingin välillä tehtyyn sopimukseen ja kertoi, mitä Varney oli tänään väittänyt vastaanottohuoneessa ja mitä Leicester vahvistanut.

»Sinä näet», jatkoi hän, »että minun olosuhteissa, joihin olen joutunut, täytyy pitää mitä tarkimmin silmällä noiden tunnottomien miesten, Varneyn ja hänen kätyriensä Fosterin ja Lambournen toimia, jopa Leicesterin kreivinkin, sillä minä epäilen hänen tässä asiassa näyttelevän myös pettäjän, eikä ainoastaan petetyn omaa. Tässä saat sormukseni sovituksi merkiksi Giles Goslinngille. — Tässä on rahaa, ja sen määrä on kohoava kolmenkertaiseksi, jos palvelet minua uskollisesti. Matkalle siis Cumnoriin, ja katso tarkoin, mitä siellä tapahtuu.»

»Minä lähden mielelläni kahdestakin syystä», vastasi seppä; »ensiksikin, koska voin siten palvella Teidän kunnianarvoisuuttanne, joka olette ollut minulle niin hyvä, ja sitten paetakseni entistä mestariani, jossa, ell'ei hän olekaan suoranainen perkeleen lihaksitulemus, on kuitenkin niin paljon paholaista tahdon, sanan ja teon puolesta, ett'ei ikinä ole kamalampi otus ihmiskuntaa saastuttanut. — Mutta varokoon hän sentään minua. Minä pakenen häntä nyt kuten ennenkin; mutta jos hän ärsyttää minua hellittämättömällä vainoamisella, käännyn minä villin skotlantilaisen hatasarven tavoin päin ja suuntaan häneen kaiken hurjan vihani ja raivoni. — Suvaitsetteko käskeä hevostani satuloittavaksi? Minä sillä välin annan lääkkeen sopiviin osiin jaettuna kreivin haltuun, samalla toistaen vielä lyhyet ohjeeni. Hänen pelastuksensa riippuu sitten hänen ystäviensä ja palvelijainsa huolellisuudesta — menneisyydestä ei ole enää pelkoa, mutta olkoon hän varuillaan tulevaisuuden suhteen.»

Seppä Wayland kävi siis heittämässä hyvästit Sussexin kreiville, antoi neuvoja hoitotavasta, kehoitti yleiseen varovaisuuteen ja lähti Say's Courtista odottamatta aamun sarastusta.

XVIII Luku.

Jo hetki saapuu, jolloin Sinun täytyy Elämäsi suuri lasku päättää. Voittoon viittailevat taivaan merkit, Tähdet onnekkaina kimmeltävät, Sulle huutain: nyt on aika.

Schiller: Wallenstein.

Palattuaan asuntoonsa niin tärkeän ja niin rasittavan päivän jälkeen, jolloin hänen purtensa, kestettyään monet myrskyt ja koluttuaan monet karit, oli lopultakin laskenut satamaan liehuvin lipuin, tunsi Leicester itsensä yhtä väsyneeksi kuin merimies vaarallisen matkan tehtyään. Hän ei lausunut sanaakaan kamaripalvelijan vaihtaessa hänen komeata hoviviittaansa turkisreunusteiseen yönuttuun, ja kun tämä virkamies ilmoitti herra Varneyn haluavan puhutella hänen jalouttaan, vastasi hän vain jurolla päännyökkäyksellä. Varney, selittäen tämän merkin luvaksi, astui kuitenkin huoneeseen ja kamaripalvelija poistui.

Kreivi istui äänettömänä ja melkein liikkumattomana tuolillaan, pää käteen nojauneena, kyynärpää läheisellä pöydällä, näyttämättä tietävänkään uskottunsa tulosta tai läsnä-olosta. Varney odotti hetkisen, kunnes hän alkaisi puhua, hartaasti haluten tietää, mikä oli lopullisesti tullut mielen vallitsevaksi tunteeksi, jossa tänään niin monet väkevät liikutukset olivat mellastaneet. Mutta hän odotti turhaan, sillä Leicester pysyi yhä vaiti, ja uskottu palvelija huomasi olevansa pakotettu puhumaan ensiksi.

»Saanko luvan onnitella Teidän Korkeuttanne», sanoi hän, »siitä hyvin ansaitusta voitosta, jonka Te tänään saavutitte peljättävimmästä kilpailijastanne?»

Leicester kohotti päänsä ja vastasi murheellisesti, mutta ilman vihastusta: »Sinä Varney, jonka nokkela kekseliäisyys on kietonut minut mitä alhaisimman ja vaarallisimman petollisuuden verkkoon, tiedät parhaiten, kuinka vähän syytä on todellisuudessa onnitteluihin.»

»Moititteko Te minua siitä, armollinen herra», virkkoi Varney, »ett'en heti ensi iskemältä paljastanut salaisuutta, josta Teidän onnenne ja menestyksenne riippuu ja jonka säilyttämisestä Te olette minua niin usein ja niin ankarasti huomauttanut? Teidän Korkeutennehan oli myös paikalla ja olisi voinut sanoa minun valehdelleen ja syöstä itsensä perikatoon totuuden tunnustamisella; mutta eipä totisesti sopinut uskollisen palvelijan sitä tehdä ilman Teidän nimenomaista käskyänne.»

»En voi kieltää sitä, Varney», sanoi kreivi nousten kävelemään pitkin huonetta; »kunnianhimoni sai minut pettämään rakkauteni.»

»Sanokaa pikemmin, armollinen herra, että rakkautenne on saanut Teidät pettämään suuruutenne ja että se on sulkenut Teidät niin huimaavista kunnian ja vallan toiveista, ett'ei maailma olisi voinut moista kenellekään toiselle tarjota. Korottaaksenne kunnioitettavan puolisonne kreivittäreksi olette Te itse luopunut mahdollisuudesta kohota —»

Hän pysähtyi, eikä näyttänyt haluavan päättää lausettaan.

»Kohota miksi?» kysyi Leicester; »ilmaise ajatuksesi, Varney.»

»Kohota kuninkaaksi, armollinen herra!» vastasi Varney; »ja Englannin kuninkaaksi päälle kaupan! — Ei ole mikään rikos kuningatartamme kohtaan sanoa niin. Siten olisi hän vain saanut sen, mitä kaikki uskolliset alamaiset hänelle toivovat — uljaan, jalon ja ylhäisen puolison.»

»Sinä hourailet, Varney», virkkoi Leicester. »Sitäpaitsi olemme me nyky-aikana nähneet tarpeeksi sellaista, mikä saattaa miehen kammomaan naimiskaupassa ansaittua ja naisen helmasta poimittua kruunua. Muistakaamme vain Skotlannin Darnleyta.»

»Häntäkö!» vastasi Varney; »hänhän oli pöllöpää, hupsu, kolminkertainen aasi, joka antoi räjäyttää itsensä ilmaan kuin minkäkin sähikäisen juhlapäivänä. Jos Marialla olisi ollut onni naida se jalo kreivi, jonka oli kerran määrä nousta hänen rinnalleen valta-istuimelle, olisi hän saanut kokonaan toisenlaisen puolison; ja hänen miehensä olisi saanut hänestä yhtä tottelevaisen ja rakastavan vaimon kuin on ikinä halvimman maalaisritarin aviokumppani, joka seuraa koiria ratsain ja pitelee herransa suitsia, tämän noustessa satulaan.»

»Olisipa voinut niin käydä kuin sanot, Varney», virkkoi Leicester, pienen itsetyytyväisyyden hymyn välähtäessä hänen tuskanilmeisillä kasvoillaan. »Henrik Darnley tunsi liian vähän naisia — Marian rinnalla olisi ehkä mies, joka olisi paremmin tuntenut hänen sukupuolensa, osannut pitää kiinni oman sukupuolensa oikeuksista. Mutta ei Elisabetin, Varney — sillä minä uskon Jumalan, antaessaan hänelle naisen sydämen, lahjoittaneen hänelle miehen pään valvomaan edellisen hullutuksia. — Ei, minä tunnen hänet. — Hän saattaa suvaita lemmenosoituksia, niin, jopa maksaa ne samalla mitallakin — pistää sokeroituja sonetteja poveensa — vastatakin niihin — päästää kiemailu aivan sille rajalle, missä se muuttuu hellyyden ilmauksiksi — mutta silloin kirjoittaa hän nil ultra kaikkeen, mitä sitten seuraisi, eikä luovuttaisi pienintäkään hituista omasta vallastaan ja voimastaan koko Cupidon ja Hymenin kirjaimistonkaan hinnalla.»

»Sen parempi Teille, armollinen herra», sanoi Varney, »ainakin siinä tapauksessa, että kuningattaremme on sellainen kuin miksi Te hänet otaksutte, koska Teidän on omasta mielestänne mahdoton silloin pyrkiä hänen puolisokseen. Hänen suosikkinsa olette ja tulette pysymäänkin, jos Cumnorin linnan rouva yhä edelleenkin jää nykyiseen yksinäisyyteensä.»

»Amy-parka!» virkkoi Leicester syvään huo'aten; »hän toivoo niin hartaasti minun tunnustavan hänet puolisokseni Jumalan ja ihmisten edessä!»

»Niin, mutta, armollinen herra», sanoi Varney, »onko hänen toivonsa järkevä? — siinä kysymys. — Hänen uskonnolliset epäilyksensä on tyydytetty — hän on kunnioitettu ja rakastettu aviovaimo — hän nauttii miehensä seurasta aina silloin kun tämän tärkeämmät velvollisuudet sallivat hänen tulla häntä katsomaan. — Mitä tahtoisi hän muuta? Minä olen aivan varma siitä, että niin hyväsydäminen ja rakastettava nainen suostuisi mieluummin elämään koko ikänsä verrattain huomaamattomassa asemassa — joka asema ei oikeastaan ole sen huomaamattomampi kuin hänen olonsa Lidcoten linnassakaan — kuin rupeaisi rahtuakaan vähentämään puolisonsa kunniaa ja suuruutta, yrittämällä ennen aikojaan päästä niistä osallisiksi.»

»Puheessasi on jotakin pätevää», myönsi Leicester; »ja hänen esiintymisensä täällä olisi tuhoisa — mutta hänen täytyy näyttäytyä Kenilworthissa; Elisabet ei ole unohtava niin käskeneensä.»

»Antakaa minun nukkua yö tätä tukalaa pulmaa selvitelläkseni», vastasi Varney, »en ole vielä saanut valmiiksi suunnitelmaa, joka on parhaillaan alasimella, mutta minä luulen sen tulevan tyydyttämään kuningatarta ja miellyttämään kunnioitettavaa kreivitärtä; toistaiseksi on viisainta jättää tämä ankara salaisuus sinne, minne se on nyt haudattu. — Onko Teidän Korkeudellanne muuta käskemistä yön varalle?»

»Haluan olla yksin», virkkoi Leicester. »Jätä minut ja laske teräslippaani pöydälle. — Pysy kuitenkin kuuluvillani.»

Varney poistui. — Kreivi avasi huoneensa akkunan ja katseli kauvan ja levottomana tähtien loistavaa joukkoa, joka kimalteli kesä-yön kirkkaalla taivaalla. Nämä sanat pääsivät ikäänkuin huomaamatta hänen huuliltaan: »En ole vielä koskaan niin suuresti tarvinnut taivaankappalten apua kuin nyt, sillä mainen polkuni on hämärä ja peloittava.»

On hyvin tunnettua, että silloinen aika suuresti luotti ovelain tähtienselittäjäin mitättömiin ennustuksiin, eikä Leicester, vaikk'ei hän ollutkaan ehkä niin syvästi taika-uskon valloissa kuin muut aikalaisensa, ollut tässä suhteessa ylempänä vuosisataansa, vaan oli juuri erikoisesti huomattava siitä, että hän kaikin tavoin tuki ja auttoi tämän petollisen tieteen harrastajia; ja niin yleinen kuin halu katsahtaa tulevaisuuteen onkin ihmisten keskuudessa, on se erittäinkin merkittävä niiden joukossa, jotka hyörivät valtiosalaisuuksien ja hovien vaarallisten juonittelujen ja vehkeilyjen ilmapiirissä.

Hätäisen varovasti tarkasteltuaan, ett'ei sitä oltu avattu eikä sen lukkoihin koskettu, pisti Leicester avaimen teräslippaaseensa ja otti sieltä ensiksi kultarahakääryn, jonka hän pudotti silkkikukkaroon, sekä sitten kiertotähden merkeillä ja kohtalonennustuksissa käytetyillä viivoilla ja laskelmilla kirjaillun nahkapaperin, jota hän hartaasti katseli muutamia minuutteja; vihdoin haki hän suuren avaimen, jonka hän verhoja kohottaen sovitti pieneen sala-oveen huoneen nurkassa, ja paljasti sen avattuaan paksuun muuriin laitetut portaat.

»Alasco!» huusi kreivi lujalla äänellä, ei kuitenkaan lujemmalla kuin tarvittiin portaihin yhtyvän pienen tornin asukkaan huomion herättämiseksi — »Alasco, kuule, tule alas.»

»Minä tulen, herra kreivi», vastasi ääni ylhäältä. Ijäkkään miehen askeleet kuuluivat hitaasti laskeutuvan ahtaita portaita, ja Alasco ilmestyi kreivin huoneeseen. Tähtienselittäjä oli pieni mies ja näytti hyvin vanhalta, sillä hänen partansa oli pitkä ja valkoinen ja valui hänen mustan nuttunsa yli aina silkkivyöhön asti. Hänen tukkansa oli samoin kunnioitusta herättävästi valkoinen. Mutta hänen kulmakarvansa olivat yhtä mustat kuin ne terävät, läpitunkevat silmätkin, joita ne varjostivat, ja tämä omituisuus antoi hurjan, eriskummallisen ilmeen ukon kasvoille. Hänen poskensa olivat yhä tuoreet ja punakat, ja äsken kuvailemamme silmät muistuttivat katseen tuikeudessa ja tulisuudessa rotan silmiä. Hänen käytöksestään ei puuttunut jonkunlaista arvokkuutta, ja vaikka tähtienselittäjä esiintyikin hyvin kunnioittavasti kreiviä kohtaan, tuntui hän sentään olevan kuin kotonaan, puhuttelipa hän joskus hieman neuvovasti, jopa käskevästikin Elisabetin ensimäistä suosikkia.

»Ennustuksesi ovat pettäneet, Alasco», sanoi kreivi, heidän tervehdittyään toisiaan. — »Hän on toipumassa.»

»Poikani», vastasi tähtienselittäjä, »sallikaa minun huomauttaa Teille, ett'en hänen kuolemaansa taannutkaan — eikä ole ainoatakaan taivaankappaleista ja niiden asennoista ja yhtymistä johdettua ennustusta, jota ei taivaan tahto voisi vielä muutella. Astra regunt homines, sed regit astra Deus.»

»Mitä hyötyä on sitten koko salataidostasi?» kysyi kreivi.

»Paljon, poikani», vastasi ukko, »koska se voi näyttää tapahtumain luonnollisen ja otaksuttavan kulun, vaikka tämä kulku taas riippuukin vielä korkeammasta voimasta. Niinpä olette Te havaitseva sitä kohtalonennustusta tarkastaessanne, jonka Teidän Korkeutenne antoi taitoni suoritettavaksi, että Saturnus, ollessaan kuudennessa piirissä Marsia vastapäätä, peräytyy Elämän piiriin, mikä voi tietää vain pitkää ja vaarallista sairautta, jonka päätös on taivaan tahdossa, vaikka luultavasti kuolema seuraakin. — Mutta jos minä tietäisin asianomaisen henkilön nimen, voisin minä laatia uuden suunnittelun.»

»Hänen nimensä on salaisuus», sanoi kreivi; »kuitenkin täytyy minun myöntää, ett'ei ennustuksesi ollut aivan kaikkea perää vailla. Hän on ollut sairas, vaarallisesti sairas, vaikkeikaan kuollakseen. Mutta oletko jälleen ottanut selvää kohtalostani Varneyn antamien ohjeiden mukaan, ja osaatko nyt sanoa, mitä tähdet ilmoittavat läheisistä vaiheistani?»

»Taitoni on käskettävissänne», vastasi ukko; »ja tässä, poikani, on onnenne kaavaelma, niin loistava näöltään kuin ikinä säteili noista pyhistä taivaanmerkeistä, jotka elämäämme suuntaavat, mutta ei myöskään vapaa pelosta, vaikeuksista eikä vaaroista.»

»Osanihan ei enään olisikaan kuolevaisen osa, jos se muunlainen olisi», virkkoi kreivi; »jatka, isä, ja usko puhuvasi miehelle, joka on valmis alistumaan kohtaloonsa, joko sitten toimivana tai kärsivänä, kuten englantilaisen ylimyksen tulee ja sopii.»

»Halunne uurastamaan ja kestämään täytyy kohota vielä yhtä astetta korkeammalle», vastasi vanhus. »Tähdet viittaavat vielä uljaampaan arvonimeen, vielä ylhäisempään asemaan. Teidän asianne on arvata niiden tarkoitus, eikä minun sitä sanoa.»

»Sano se, minä pyydän Sinua — sano se, minä käsken Sinua», huudahti kreivi silmät säkenöiden.

»Minä en saa, enkä tahtoisikaan», vastasi vanhus. »Ruhtinasten vihastus on kuin jalopeuran raivo. Mutta kuunnelkaa ja päättäkää itse. Tässä on Venus, joka nousee Elämän piiriin ja joka aurinkoon yhtyneenä vuodattaa alas tuon hopeanhohtoisen kultakimalteisen valovirran, mikä lupaa valtaa, rikkautta, arvoa, kaikkea, mitä miehen ylpeä sydän toivoo, ja niin runsaasti, ett'ei tuon vanhan, mahtavan Rooman tulevaisuuden Augustus ikinä kuullut elämänennustajiensa suusta sellaista kunnian tarinaa kuin nyt nämä jalot merkit minun taitoni kautta julistavat rakkaalle pojalleen.»

»Sinä pidät minua vain pilanasi, isä», sanoi kreivi, hämmästyen sitä tavatonta innostusta, jolla tähtienselittäjä lausui ennustuksensa.

»Sopiiko sen pilailla, jonka silmä katsoo taivaaseen ja jonka jalka on haudassa?» vastasi vanhus juhlallisesti.

Kreivi kulki pariin, kolmeen kertaan huoneen ympäri, käsi eteenpäin ojennettuna, ikäänkuin seuraten jonkun haamun kutsuvaa, suuriin töihin kehoittavaa viittausta. Mutta kääntyessään huomasi hän tähtienselittäjän seuranneen häntä koko ajan silmillään, ampuen häneen tuuheain, mustain kulmakarvainsa varjosta mitä terävimpiä, tutkivimpia katseita. Leicesterin korskea, epäluuloinen mieli iski heti tulta; hän syöksähti vanhusta kohti korkean huoneen perimäisestä nurkasta ja pysähtyi vasta sitten, kun hänen ojennettu nyrkkinsä oli jo aivan lähellä tähtienselittäjän rintaa.

»Konna!» kiljaisi hän, »jos Sinä uskallat pelata väärää peliä minun kanssani, nyljetän minä nahkasi elävältä! — Tunnusta, että Sinut on palkattu pettämään ja peijaamaan minua — että Sinä olet suuri veijari ja minä Sinun typerä uhrisi ja saaliisi!»

Vanhus näytti hieman levottomuuden oireita, mutta ei kuitenkaan enempää kuin mitä hänen herransa raivoava vihastus olisi saattanut viattomimmassakin herättää.

»Mitä tarkoittaa tämä suuttumus, armollinen herra?» kysyi hän, »tai millä tavalla olen minä sen Teiltä ansainnut?»

»Todista minulle», huusi kreivi yhäti kiihkoissaan, »ett'et puno salajuonia vihollisteni kanssa!»

»Armollinen herra», vastasi vanhus arvokkaasti, »parempaa todistusta ette voi saada kuin sen, minkä olette itse valinnut. Tuolla tornissa olen minä viettänyt viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia, ja sen tornin avain on ollut Teidän omassa huostassanne. Pimeän hetket olen minä kuluttanut tähystelemällä taivaankappaleita näillä sameilla silmilläni, ja valon paistaessa olen minä vaivannut tätä vanhaa päätäni saadakseni suoritetuiksi niiden yhtymistä johtuvat laskelmat. Maallista ravintoa en ole maistanut — maallisia ääniä en ole kuullut — Tehän itse tiedätte, ett'en sitä voinut — ja kuitenkin sanon minä Teille — minä, joka olen ollut sillä tavalla suljettuna yksinäisyyteeni ja tutkimuksiini — että näiden kahdenkymmenenneljän tunnin aikana on Teidän tähtenne noussut vallitsevaksi näköpiiriin, ja joko sitten taivaan kimalteleva kirja valehtelee tai on Teidän onnessanne ja mahdollisuuksissanne tapahtunut vastaava kumous täällä maan päällä. Ell'ei tämän ajan kuluessa ole sattunut mitään, joka vahvistaa Teidän valtaanne tai edistää Teidän suosiotanne, silloin olen minä tosiaankin suuri veijari ja se jumalainen taito, joka ensinnä keksittiin Kaldean tasangoilla, vain häpeällistä petosta.»

»Se on totta», myönsi Leicester hetken mietittyään, »Sinä olit lujissa sulkeissa — ja totta on myöskin, että minun asemassani on tapahtunut sellainen muutos, kuin Sinä sanot ennustuksen ilmoittavan.»

»Miksi siis tämä epäluulo, poikani?» kysyi tähtienselittäjä nuhtelevasti; »taivaalliset henget eivät siedä epä-uskoa, eivät edes suosikeissaan.»

»Vaikene, isä», vastasi Leicester; »olin väärässä epäillessäni Sinua. Mutta Dudleyn huulet eivät ole lisäävät enää sanaakaan puolustuksekseen tai nöyryyttämisekseen ei kuolevaiselle ihmiselle eikä taivaallisille hengille, sen vannon Korkeimman nimessä. — Puhu siis nykyisestä asiastamme. — Sinä sanoit niiden loistavien lupausten joukossa näkyneen myös jotakin uhkaavaa. — Voiko taitosi sanoa, mitä ja kenen kautta moinen vaara lähenee?»

»Vain näin paljon», virkkoi tähtienselittäjä, »saattaa taitoni vastata kysymykseenne: pahansuopa ja vihamielinen merkki, joka uhkaa Teille onnettomuutta, liittyy erääseen nuorukaiseen — luullakseni kilpailijaan, mutta en sitten tiedä, kilpailijaanko lemmenseikoissa vaiko ruhtinassuosiossa; enkä minä voi antaa hänestä muitakaan lähempiä tietoja, kuin että hän tulee lännestä käsin.»

»Lännestä — haa!» huudahti Leicester, »riittää — myrsky on tosiaankin nousemassa siltä ilmansuunnalta! Cornwall ja Devon — Raleigh ja Tressilian — toista niistä tarkoitetaan — minun täytyy varoa molempia. — Isä, jos kohtelin pahoin taitoasi, niin annanpa siitä sinulle ruhtinaallisen korvauksen.»

Näin sanoen otti hän rahakukkaron teräslippaasta, joka oli hänen edessään pöydällä. »Tässä on kaksinkerroin se palkkio, minkä Varney lupasi. — Ole uskollinen — ole vaitelias — tottele tallimestarini antamia ohjeita äläkä pahaksu lyhyttä yksinäisyyttä tai eristyneisyyttä minun palveluksekseni. — Sinä olet saapa siitä runsaan korvauksen. — Hoi, Varney — vie tämä Kunnianarvoisa vanhus omaan asuntoosi — katso, ett'ei häneltä mitään puutu — mutta varo päästämästä häntä yhteyteen kenenkään kanssa.»

Varney kumarsi, tähtienselittäjä suuteli kreivin kättä hyvästiksi ja seurasi tallimestaria erääseen toiseen huoneeseen, minne oli laitettu häntä varten viiniä ja ruokaa.

Tähtienselittäjä istuutui aterioimaan, ja Varney sulki huolellisesti kaksi ovea, tutki seinäverhoja, olisiko niiden taakse kätkeytynyt joku kuuntelija, istahti sitten tietäjää vastapäätä ja aloitti kyselynsä.

»Näitkö merkkiäni alhaalta pihasta?»

»Näin», vastasi Alasco, sillä tällä nimellä mainittiin häntä nykyään, »ja laadin ennustukseni sen mukaan.»

»Ja se meni kreiviin vastustelematta?» jatkoi Varney.

»Ei aivan», vastasi vanhus, »mutta menihän se sentään; ja minä lisäsin, kuten olimme sopineet, että paljastettu salaisuus ja lännestä tullut nuorukainen uhkasivat vaaraa.»

»Herrani pelko on oleva toisen ja hänen omatuntonsa toisen ennustuksen kummina», virkkoi Varney. »Varmaankaan ei ole vielä kukaan ryhtynyt niin jaloon kilvoitteluun kuin hän, ja kuitenkin yhä säilyttänyt noita typeriä arkailuja! Haluaisinpa mielelläni pettää häntä hänen omaksi edukseen. Mutta mitä Sinun asioihisi tulee, viisas tähtien tulkki, niin saatan minä kertoa Sinulle omasta kohtalostasi enemmän kuin ikinä joku kaavaelmasi tai kuviosi voi Sinulle ilmoittaa. Sinun täytyy lähteä täältä.»

»Minä en tahdo», vastasi Alasco nurpeana. »Minua on viime aikoina lennätetty liian nopeasti paikasta toiseen — minut on suljettu päiväksi ja yöksi autioon tornikamariin — minun täytyy saada takaisin vapauteni ja jatkaa tutkimuksiani, sillä ne ovat paljoa tärkeämpiä kuin viidenkinkymmenen hovien ilmakehässä paisuvan ja vaahtokuplan tavoin raukenevan valtiomiehen ja suosikin kohtalot.»

»Miten vain suvaitset», sanoi Varney, huulillaan ivahymy, jonka tottumus oli pysyväisesti liittänyt hänen piirteihinsä ja joka on kuvaavin ominaisuus maalarien esittämälle saatanalle. — »Miten vain suvaitset», sanoi hän; »Sinä pääset nauttimaan vapaudestasi ja tutkimuksistasi, siksi kunnes Sussexin miesten tikarit kolisevat nutussasi ja kylkiluissasi.»

Ukko kalpeni, ja Varney jatkoi: — »Etkö Sinä tiedä hänen luvanneen palkintoa sen pääpuoskarin ja myrkynsekoittajan Demetriuksen kiinniottajalle, joka myi erinäisiä kallisarvoisia höysteitä hänen ylhäisyytensä kokille? — Kuinka! kalpenetko, vanha veikko? Näkeekö Hali jo tuhon nousevan Elämän piiriin? — Kuule, Sinun tulee lähteä erääseen vanhaan maalaistalooni, ja siellä tulet Sinä asumaan yhdessä erään naulakenkäisen tolvanan kanssa, jonka Sinä kullantekijänä saat lyödä kokonaan kolikoiksi, sillä vain sellaiseen muuttamiseen Sinun taitosi kelpaa.»

»Sen Sinä valehtelet, Sinä rivosuinen pilkkaaja!» huudahti Alasco, vapisten voimatonta raivoa. »Onhan tunnettua, että minä olen päässyt lähemmäksi kullantekotaitoa kuin kukaan nykyään elävä kemisti. Ei ole kuutta oppinutta maailmassa, jotka olisivat ennättäneet niin lähelle suurta tietoa —»

»Hiljempää, hiljempää», keskeytti Varney, »taivaan nimessä, mitä tämä on tarkoittavinaan? Emmekö me muka tunne toisiamme? Minä uskon Sinun olevan niin perehtyneen — niin täysin perehtyneen pettämisen salaisuuksiin, että kun Sinä olet ensin vetänyt kaikkia muita ihmisiä nenästä, Sinä lopulta jossain määrin puijaat itseäsikin, ja herkeämättä peijaamasta muita, olet Sinä päästänyt mielikuvituksesi pitämään Sinua itseäsi pilkkanaan. Älä siinä punastele, miekkonen — Sinä olet oppinut ja Sinun tulee saada klassillista lohdutusta:

»Ne quisquam Ajacem possit superare nisi Ajax.

»Vain Sinä itse olisit kyennyt pettämään sinunlaisesi veijarin — ja Sinä olet siinä sivussa pettänyt koko Ruusuristin veljeskunnan — jonka jäsenistä ei kukaan ollut niin syventynyt kaikkiin salaisuuksiin kuin Sinä. Mutta kuuleppas, mitä kuiskaan korvaasi: Jos Sussexin lihaliemeen sekoitettu höyste olisi vaikuttanut varmemmin, olisin minä saanut parempia ajatuksia Sinun kemiallisista tiedoistasi, joista nyt niin kerskailet.»

»Sinä olet paatunut konna, Varney», vastasi Alasco; »Monet suorittavat sellaisia töitä, mutta eivät sentään uskalla niistä puhua.»

»Ja monet puhuvat niistä, mutta eivät sentään uskalla niitä suorittaa», iski Varney; »mutta älä raivostu — en tahdo haastaa kanssasi riitaa — jos sen tekisin, täytyisi minun elää pelkillä kananmunilla kokonainen kuukausi, sillä vain niitä uskaltaisin syödä pelkäämättä. Selitähän minulle, miksi taitosi petti juuri tässä tärkeässä asiassa?»

»Sussexin kreivin kohtalonselitys osoittaa», sanoi tähtien tulkki, »että koska nousemisen merkki on palamistilassa —»

»Hiiteen tuo siansaksasi», käski Varney; »luuletko Sinä nyt puhuvasi kreivin kanssa?»

»Minä pyydän anteeksi», vastasi vanhus, »ja vannon tuntevani vain yhden ainoan lääkkeen, joka olisi voinut pelastaa Sussexin kreivin hengen; ja koska ei Englannissa ole ainoatakaan elävää ihmistä, joka tuntisi vastamyrkyn, paitsi minua itseäni — ja koska lisäksi sen valmisteita, erittäinkin yhtä, on melkein mahdoton saada, täytyy minun väkisinkin uskoa hänen pelastumisensa johtuneen sellaisesta keuhkojen ja muiden elimien rakenteesta, ett'ei moista ole vielä tavattu hajoovassa tomukasassa.»

»Olen kuullut puhuttavan eräästä puoskarista, jonka piti häntä tohtoroineen», sanoi Varney hetkisen mietittyään. »Oletko varma, ett'ei Englannissa ole ainoatakaan ihmistä, joka tuntisi salaisuutesi?»

»Oli yksi mies», vastasi ukko, »entinen palvelijani, joka on voinut sen minulta varastaa sekä lisäksi pari kolme muuta taitotemppua. Mutta rauhoittukaa, herra Varney, oveluuteeni ei kuulu päästää moisia poropeukaloita sotkemaan asioitani. Hän ei urki enää mitään salaisuuksia, sen minä takaan; sillä kuten minä lujasti uskon, lensi hän taivaaseen tulisen lohikäärmeen siivillä. — Rauha olkoon hänelle! — Mutta onko siellä uudessa piilopaikassa edes työhuonetta käytettävissäni?»

»Kokonainen työpaja, ukkoseni», ilmoitti Varney; »sillä muuan kunnianarvoisa munkki-isä, joka mielellään soi sijaa ankaralle Heikki-kuninkaalle ja muutamille hänen hovikoilleen, parisenkymmentä vuotta sitten, omisti täydelliset kemistin kojeet, mitkä hänen oli pakko jättää seuraajilleen. Siellä saat Sinä sitten askarrella ja sulatella ja puhallella ja keitellä ja monistella, kunnes viheriä lohikäärme muuttuu kultaiseksi hanheksi, tai miten veljeskuntasi uusin lauseparsi nyt kuuluneekaan.»

»Olet oikeassa, Varney», sanoi kullantekijä hampaitaan kiristellen. — »Olet oikeassa, niin suuresti kuin oikeutta ja järkeä halveksitkin. Sillä mitä Sinä nyt puhut piloillasi, saattaa olla muuttunut täydeksi todeksi ennen kuin jälleen tapaamme. Jos muinaisten aikojen suurimmat viisaat olisivat lausuneet totuuden — jos meidän päiviemme oppinein mies olisi sen oikein käsittänyt — jos minua olisi kaikkialla, missä olen matkustanut: Saksassa, Puolassa, Italiassa ja kaukaisessa Tartariassa pidetty tietäjänä, jolle luonto on paljastanut hämärimmätkin salaisuutensa — jos minä olisin päässyt selville juutalaisen salatieteen pulmallisimmistakin merkeistä ja tunnussanoista, niin että synagogan harmaapartaisinkin vanhus lakaisisi portaat edestäni puhtaiksi — jos kaikki tämä olisi tapahtunut, ja jos olisi jäljellä enää vain yksi askel — pienen pieni askel minun pitkän, syvän, pimeän maanalaisen uurrokseni ja sen valonloimotuksen välillä, joka näyttää luonnon vaalimassa kauneimpia, mahtavimpia luomiaan niiden kehdossa — yksi askel riippuvaisuuden ja ehdottoman vallan välillä — yksi askel köyhyyden ja sellaisen rikkauden ylenpalttisuuden välillä, ett'ei maa ilman tätä jaloa salaisuutta saa niin suurta kultamäärää kerätyksi kaikista vanhan tai uuden maailman kaivoksista — jos näin olisi, niin eikö ole luonnollista, että minä uhraan sellaiselle tarkoitusperälle koko vastaisen elämäni ja koetan vapauttaa sen siksi lyhyeksi uurastavan kärsivällisyyden ajaksi, mikä minulla on vielä jäljellä, siitä suosikkien ja näiden suosikkien alhaisesta riippuvaisuudesta, jonka orjuuteen minä nyt olen joutunut?»

»Hyvä! hyvä! kunnon isäseni», pilkkasi Varney tavallinen ivahymynsä huulillaan; »mutta koko tämä viisaudenkiven lähestyvä keksintö ei puijaa ainuttakaan kolikkoa Leicesterin kreivin taskusta, ja vielä vähemmän Rikhard Varneyn. — Me vaadimme maallista, näkyvää ja tuntuvaa palvelusta, ukkoseni, emmekä huoli siitä, ketä Sinä muutoin kykenet pettämään järjettömillä puoskarinpuheillasi.»

»Poikani Varney», sanoi kullantekijä, »epä-usko, joka ympäröi Sinua kuin kylmä sumu, on himmentänyt Sinun muutoin terävän järkesi havaitsemasta sitä, mikä muuttuu rikkiviisaalle vain kompastuskiveksi, mutta mikä paljastaa sille, joka nöyryydessä tietoa etsii, niin selvän opetuksen, että tarkkaamattominkin sen huomaa. Etkö luule ihmisen taidolla olevan keinoja täydentää luonnon vajanaisia tuotteita pyrkimyksessään muodostamaan kalliita metalleja, koska me voimme parantaa muitakin menettelytapoja, kuten hautomista, tislaamista, käymistä ja muita samanlaisia yleisiä ilmiöitä, joiden avulla me herätämme eloa tunnottomaan munaan, luomme puhtautta ja elinaineita inhoittavista jätteistäkin ja panemme jähmeän, liikkumattoman nesteen poreina kuohumaan?»

»Minä olen kuullut kaiken tuon ennenkin», sanoi Varney, »ja minun sydämeni on vahvasti paatunut tuollaiselle kerskailulle siitä asti, kun minä tuhlasin kaksikymmentä oivallista kultakolikkoa — mutta olipa sentään järkeni silloin vielä lapsenkapaloissaan — suurta tietoa saavuttaakseni ja kun ne kaikki, Jumala paratkoon, haihtuivat in fumo. Siitä hetkestä lähtien, jolloin minä maksoin nämä oppirahani, halveksin minä kullantekotaitoa, tähtienselitystä, käsi-ennustusta ja kaikkia muita salatemppuja, ja vaikka ne olisivat niin salaisia ja niin mahtavia kuin horna itse, eivät ne enää saa kukkaroni nauhoja heltiämään. Mutta minä en, hitto vieköön, halveksi ensinkään Pyhän Nikolain mannaa, enkä voi tulla toimeen ilman sitä. Ensi toimenasi siellä pienessä syrjäisessä piilopaikassasi on valmistaa sitä jonkun verran; sitten saat tehdä kultaa niin paljon kuin haluat.»

»Minä en valmista enää hituistakaan sitä ainetta», virkkoi kullantekijä päättävästi.

»Sitten», vastasi tallimestari, »hirtetään Sinut sen hitusen takia, mitä jo olet valmistanut, ja niin olisi se suuri salaisuus mennyt ihmiskunnalta hukkaan ikipäiviksi. — Älä tee maailmalle niin suurta vahinkoa, ukkoseni, vaan taivu ennemminkin kohtaloosi ja valmista meille pari unssia samaa ainetta, vain sen verran, että se riittää korkeintaan kahdelle henkilölle, niin että sitten saat lopun ikäsi rauhassa keksiä sitä yleislääkettä, joka pyyhkäisee kaikki kuolevaisten taudit tiehensä yhdellä kertaa. Reipastuppas nyt, Sinä vakava, oppinut, ynseän alakuloinen narri! Etkö Sinä kerran jutellut minulle, että kohtuullinen määrä sitä Sinun ainettasi vaikuttaa hyvin lievästi, ett'ei se ole mitenkään erikoisemmin vaarallista ihmisruumiille, vaan että se saa aikaan mielen masennusta, kuvotusta, päänsärkyä, haluttomuutta paikan vaihtamiseen — aivan sellaisen mielentilan, joka estäisi linnun lentämästä häkistä, vaikka ovi olisikin jäänyt auki?»

»Niin olen sanonut, ja se on totta», vastasi kullantekijä; »sellainen on sen vaikutus, ja lintu, joka nauttii sitä soveliaan määrän, on nuokkuva koko kauniin vuodenajan orrellaan, ajattelemattakaan vapaata sinitaivasta tai kaunista viheriätä metsää, vaikka edellistä valaisevat nousevan auringon säkeet ja vaikka jälkimäinen raikuu kaikkien sen siivekkäiden asujanten kevätlaulusta.»

»Eikä henki ole vaarassa?» kysyi Varney hieman levottomana.

»Ei, kunhan ei vain mennä oikean määrän ja mitan yli, ja kunhan on aina lähellä joku, joka tuntee mannan ominaisuudet, tarkkaa oireita ja auttaa tarvittaessa.»

»Sinä saat hoitaa koko yritystä», sanoi Varney; palkkiosi on oleva ruhtinaallinen, jos suoritat kaikki oikealla ajalla, pysyt sanassasi, etkä mittaa ainettasi niin runsaasti, että sen hempukan terveys joutuisi siitä kärsimään — muutoin tulee rangaistuksesikin olemaan yhtä esimerkillinen.»

»Sen hempukan terveys!» kertasi Alasco; »naiseenko minun siis pitääkin koetteleman taitoani?»

»Ei, Sinä pöllöpää», vastasi Varney, »enkö minä jo sanonut Sinulle, että se oli lintu — pyydystetty hamppuvarpunen, jonka piipitys pysäyttäisi haukankin keskelle iskuaan? — näenpä silmiesi säkenöivän, ja minä tiedän, ett'ei partasi todellisuudessa ole aivan niin valkea kuin miksi Sinä olet sen tehnyt — sen Sinä ainakin olet kyennyt muuttamaan hopeaksi. Mutta huomaa hyvin: hänestä saat Sinä pitää hyppysesi erossa. Tämä häkkiin suljettu lintu on hyvin rakas eräälle miehelle, joka ei siedä kilpailua ja vielä vähemmän Sinun kilpailuasi, ja sen terveydestä täytyy ennen kaikkea pitää huolta. Mutta nyt on sitä käsketty saapumaan noihin Kenilworthin juhliin; ja on hyvin toivottavaa — hyvin tärkeätä — aivan välttämätöntä, ett'ei se lennä sinne. Näistä syistä ja niiden perusteluista ei sen tarvitse tietää mitään, vaan on kaikki toimitettava niin, että juuri hänen oma tahtonsa näyttää vastustavan kaikkia hänen kotiin jäämistään estäviä seikkoja.»

»Sehän nyt on luonnollista», sanoi kullantekijä, huulillaan omituinen hymy, joka muistutti enemmän ihmisilmettä, kuin se välinpitämätön ja kohteeton sävy, joka tähän asti oli hänen kasvoillaan väikkynyt ja joka näytti kokonaan suuntautuneen johonkin etäiseen, todellisesta ympäristöstä huolimattomaan maailmaan.

»Niin on», vastasi Varney; »Sinä kai ymmärrät hyvin naisia, vaikka lieneekin pitkä aika siitä kun lähemmin seurustelit heidän kanssaan. — Hyvä, sitä hempukkaa ei siis saa vastustaa, mutta hänen mieltänsä ei myöskään tule kokonaan noudattaa. Ymmärrä minut oikein — pieni pahoinvointi, joka riittää poistamaan halun lähteä muuanne ja joka pakottaa ne Sinun viisaan veljeskuntasi jäsenet, joita ehkä haetaan apuun, määräämään hänet rauhallisesti pysymään alallaan, siinä lyhyesti sanottuna se pieni palvelus, jota tullaan pitämään suurena ja sen mukaisesti palkitsemaan.»

»Minua ei siis vaadita käymään käsiksi Elämän piiriin?» kysyi kullantekijä.

»Päinvastoin: Sinut hirtetään, jos sen teet», ilmoitti Varney.

»Mutta minun tulee saada toimia oman pääni mukaan ja minun piiloutumistani tai pakoani on kaikin tavoin avustettava, jos sattuisin tulemaan ilmi.»

»Kaikki, kaikki myönnetään, Sinä epäuskoinen, joka epäilet kaikkea muuta paitsi kullantekotaidon mahdottomuuksia. — Minä Sinä ukkoseni minua oikeastaan pidät?»

Vanhus nousi, otti kynttilän ja astui sitä nurkkaa kohti, mistä ovi johti siihen pieneen makuuhuoneeseen, joka oli hänelle varattu yösijaksi. — Ovella kääntyi hän ympäri ja kertasi hitaasti Varneyn kysymyksen, ennen kuin vastasi siihen. »Minäkö minä Sinua pidän, Rikhard Varney? — Peloittavampana paholaisena kuin olen itsekään ollut. Mutta minä olen joutunut Sinun pauloihisi ja minun täytyy palvella Sinua määrä-aikani loppuun.»

»Hyvä, hyvä», vastasi Varney kerkeänä, »ole jalkeilla aamun sarastaessa. Saattaahan käydä niinkin, ett'emme tarvitse lainkaan Sinun rohtoasi. — Älä tee mitään, ennen kuin minä tulen itse käymään siellä. — Mikael Lambourne kuljettaa Sinut määräpaikkaasi.»

Kuultuaan salatieteilijän sulkevan ovensa ja telkeävän sen huolellisesti sisäpuolelta, hiipi Varney sen luo ja salpasi sen yhtä huolellisesti ulkopuolelta ja otti avaimen lukosta, mutisten itsekseen: »Peloittavampiko muka kuin Sinä, Sinä myrkynsekoittaja, puoskari ja noita! Ell'et Sinä ole oikein pirun perintö-orjia, niin voi sen selittää vain siten, ett'ei se huoli sellaisesta opetuslapsesta! — Minä olen kuolevainen ihminen ja koetan kuolevaisten tavallisilla keinoilla tyydyttää intohimojani ja edistää suunnitelmiani — Sinä olet itsensä helvetin alamainen. — Ho, hoi, Lambourne!» huusi hän toisesta ovesta, ja Mikael kompuroi esiin punoittavin poskin ja huojuvin askelin.

»Sinä olet juovuksissa, roisto!» karjaisi Varney hänelle.

»Epäilemättä, jalo herra», vastasi hämmästymätön Mikael, »me olemme kaikki kallistelleet maljoja päivän kunniaksi ja korkeasti kunnioitettavan Leicesterin kreivin ja hänen urhean tallimestarinsa terveydeksi. — Juovuksissa! Puukot ja tupet! Joka sellaisena iltana kieltäytyy tyhjentämästä koreata maljatusinaista, on kurja raukka ja maanmuna ja mitä muuta tahansa, ja hänet pakotan minä nielemään kuusi tuumaa tikariani!»

»Kuule nyt, heittiö», sanoi Varney, »selkiä heti paikalla — minä käsken. Minä tiedän Sinun voivan päästä humalastasi yhtä helposti kuin narrin kaavustaan, jos vain tahdot; ja ell'et pääsisi, niin sen pahempi Sinulle.»

Lambourne painoi päänsä alas, poistui huoneesta ja palasi jälleen parin, kolmen minuutin kuluttua kasvot rauhallisina, tukka kammattuna, puku järjestettynä ja niin muuttuneena äskeisestä ulkomuodostaan, että olisi luullut koko miestä uudeksi.

»Oletko nyt järjilläsi ja ymmärrätkö, mitä sanon?» kysyi Varney ankarasti.

Lambourne kumarsi myöntävästi.

»Sinun täytyy lähteä kohta Cumnorin linnaan tuon kunnianarvoisan tietoniekan kanssa, joka nukkuu tuolla pienessä holvihuoneessa. Tässä on avain, jotta voit herättää hänet ajoissa. Ota toinen luotettava mies mukaasi. Kohtele ukkoa hyvin matkalla, mutta älä päästä häntä käsistäsi — ammu hänet, jos hän yrittää pakoon, minä vastaan kaikesta. Fosterille viet minulta kirjeen. Tohtorin tulee asua niissä alakerroksen huoneissa pihan itäpuolella ja hän saa vapaasti käyttää sitä vanhaa työpajaa ja kaikkia sen kojeita. — Hän ei saa päästä mihinkään yhteyteen armollisen rouvan kanssa, ell'en minä erikoisesti toisin määrää — häntä saattaisivat huvittaa ukon silmänkääntäjätemput. Sinä odotat Cumnorin linnassa lähempiä ohjeitani; ja jos henkesi on Sinulle kallis, karta olutpenkkiä ja viinapulloa. Ainoakaan henkäys, minkä vedät Cumnorin linnassa, ei saa sekoittua yhteiseen ilmaan.»

»Riittää, armollinen herra — kunnioitettava herrani, tarkoitin sanoa — ja pian, toivoakseni, kunnioitettava ritarillinen herrani. Te annoitte minulle ohjeeni ja valtakirjani; — minä olen noudattava edellisiä, enkä käyttävä jälkimäistä väärin. — Olen satulassa aamun sarastaessa.»

»Tee niin, ja koeta ansaita suosioni. — Seis — ennen kuin menet, täytä maljani — ei siitä pullosta, mies», kun Lambourne aikoi kaataa pullosta, jonka Alasco oli jättänyt puolilleen, »hae uusi.»

Lambourne totteli, ja Varney, huuhdeltuaan suunsa viinillä, tyhjensi täysinäisen maljan ja mutisi lamppua ottaessaan ja makuuhuoneeseensa mennessään: »Se on kummallista — minä olen yhtä vähän kuin kuka tahansa mielikuvituksen orja, mutta minä en voi puhua pariakaan minuuttia tuon Alasco-lurjuksen kanssa luulematta suutani ja keuhkojani arsenikkihöyryjen saastuttamiksi — hyi olkoon!»

Hän poistui huoneesta. Lambourne jäi juomaan siemauksen juuri avatusta pullosta. »Se on Pyhän Johanneksen Vuorelta», päätteli hän, pysähtyessään keskellä kulausta nauttimaan sen hyvästä mausta, »ja siinä on oikea orvokin tuoksukin. Mutta nyt minun täytyy lakata, saadakseni juoda sitä kerran niin paljon kuin haluttaa.» Ja hän kaatoi kurkkuunsa pikarillisen vettä vaimentamaan reininviinin huuruja, vetäytyi hitaasti ovea kohti, pysähtyi ja, havaiten kiusauksen vastustamattomaksi, astui nopeasti takaisin ja otti uuden pitkän siemauksen suoraan pullosta, muodollisuuksien vaatimaa maljaa käyttämättä.

»Ell'ei minulla olisi tätä kirottua tapaa», nikotteli hän, »voisin minä kiivetä yhtä korkealle kuin Varneykin. Mutta kiipeäppäs nyt, kun koko huone pyörii silmissäsi kuin kirkon kukko! Toivoisinpa, että matka kädestäni suuhun olisi pitempi tai tie hankalampi! — Mutta huomisesta alkaen juon minä vain vettä — vain silkkaa vettä.»