ALKULAUSE. (continued 2)

Sitten kääntyi hän jälleen Varneyn puoleen kysymään, oliko hänen herrallaan muuta toimitettavaa hänelle.

»Tämä kirje, kunnioitettava rouva», sanoi hän, vetäen povestaan pienen, tulipunaiseen silkkiin käärityn mytyn, »sekä sen mukana muistolahja hänen rakkautensa kuningattarelle.»

Innokkaan kiiruisasti ryhtyi nainen purkamaan pienen mytyn silkkipeitettä, ja kun ei hän kyllin nopeasti saanut solmua aukenemaan, huusi hän jälleen äänekkäästi Janetille: »Tuo minulle veitsi — sakset — mitä tahansa, joka vain avaisi tämän ilkeän solmun.»

»Eiköhän minun halpa tikarini saisi suorittaa sitä palvelusta, kunnioitettava rouva», sanoi Varney, tarjoten pientä, erinomaisen hienotekoista tikariaan, joka riippui hänen loistenahasta valmistetussa miekkavyössään.

»Ei, herra», vastasi nainen, sysäten pois tarjotun aseen — »teräksinen tikari ei saa leikata minun lemmensolmuani.»

»Ja kuitenkin on se niitä leikannut jo monta», virkkoi Anton Foster puolittain itsekseen, katsahtaen Varneyhin. Samassa oli jo solmukin avattu ilman muuta apua kuin Janetin somien, taitavien sormien, sillä Janet, yksinkertaisesti puettu kaunis neitonen, Anton Fosterin tytär, oli emäntänsä uudistetuista kutsuista vihdoinkin juosten saapunut huoneeseen. Itämaisista helmistä punottu kaularihma, joka seurasi hyvältätuoksuavaa kirjettä, saatiin pian esille mytystä. Rouva antoi edellisen, hätäisesti sitä silmäiltyään, kamarineitonsa huostaan, ja luki, tai pikemminkin ahmi jälkimäisen sisällön.

»Varmaankaan, rouva», sanoi Janet, ihastuneena katsellessaan helmikoristetta, »eivät Tyron tyttäret kantaneet kauniimpia kaulanauhoja kuin tämä — Ja sitten tämä muistolause: 'Koristetta kauniimmalle kaulalle' — jokainen helmi on ritaritilan arvoinen.»

»Jokainen tämän rakkaan kirjeen sana on arvokkaampi kuin koko helminauha, tyttöseni — Mutta lähdetäänpäs pukuhuoneeseeni; meidän täytyy pitää kiirettä, sillä puolisoni tulee tänne tänä iltana. — Hän pyytää minua olemaan Teille ystävällinen, herra Varney, ja hänen tahtonsa on minun lakini. — Minä kutsun Teidät illalliselle huoneeseeni, ja myöskin Teidät, herra Foster. Käskekää laittaa kaikki valmiiksi ja pitäkää huolta siitä, että tarpeellisiin valmistuksiin ryhdytään puolisoni vastaanottoa varten tänä iltana.» Näin sanoen lähti hän huoneesta.

»Hän alkaa jo pöyhistellä», virkkoi Varney, »ja hän lahjoittaa vastaanottonsa suosiota aivan kuin jakaisi hän jo herramme arvon. — No hyvä — onhan viisasta jo edeltäpäin harjoitella osaa, jota kohtalo ehkä panee meidät näyttelemään — kotkanpojan täytyy tuijottaa aurinkoon, ennen kuin se väkevin siivin nousee sitä kohti.»

»Jos pään pystynä kantaminen», sanoi Foster, »estää hänen silmänsä sokenemasta, niin takaan minä Teille, ett'ei se naikkonen suinkaan laske harjaksiansa. Hän haluaa nykyään jo kohota tykkänään minun vihellykseni kuuluvilta, herra Varney. Uskokaa pois, hän ei enää välitä minusta tuon taivaallista.»

»Se on Sinun oma vikasi, Sinä juro, kömpelö lurjus», vastasi Varney, »joka et tunne muuta keinoa hänen vartioimisekseen kuin suoran raa'an voiman. — Etkö Sinä voi sulostuttaa tätä taloa säveleillä ja leikeillä? Etkö Sinä osaa tehdä ympäristöä peloittavaksi hänelle haastelemalla kummituksista? — Sinä asut aivan hautuumaan läheisyydessä, eikä Sinulla ole tarpeeksi älyä manata esiin paria aavetta kauhistuttamaan naikkostasi ja pitämään häntä aisoissa.»

»Älkää noin puhuko, herra Varney», varoitti Foster; »eläviä en pelkää, mutta minä en suinkaan lähde leikittelemään hautuumaan kuolleiden naapurien kanssa. Uskokaa vain: siinä tarvitaankin urheata mieltä, kun asuu näin lähellä hautuumaata; arvoisa herra Holdforthkin, Pyhän Antoniuksen kirkon iltapuolissaarnaaja, pelkäsi vahvasti viimeksi täällä meillä käydessään.»

»Hillitse jo taika-uskoista kieltäsi», käski Varney; »ja koska sinä käymisestä puhut, niin vastaa minulle, Sinä ovela veijari, mitenkä Tressilian oli joutunut tämän talon takaportille?»

»Tressilian!» vastasi Foster, »mitä tiedän minä Tressilianista? — minä en ole kuullutkaan sitä nimeä.»

»No kuule siis, lurjus, että hän oli nyt se cornwallilainen varis, jolle vanha herra Hugh Robsart määräsi ihanan Amynsa, ja nyt on tuo höyrypäinen hullu tullut tänne hakemaan kaunista karkulaistaan: hänen suhteensa täytyy ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin, sillä hän luulee olevansa loukattu, eikä hän ole niitä poikia, jotka pitävät loukkaukset hyvänään. Onneksi ei hän tiedä herrastani mitään, vaan luulee olevansa tekemisissä vain minun kanssani. Mutta mitenkä, paholaisen nimessä, tuli hän tänne?»

»Mikko Lambournen kanssa, se täytyy Teidän saada tietää», vastasi Foster.

»Ja kuka on Mikko Lambourne?» kysyi Varney. »Kautta taivaan! Sinunhan olisi parasta ripustaa ovesi yläpuolelle majatalon kilpi ja kutsua jokaista ohikulkevaa maankiertäjää katsomaan sitä, mitä Sinun tulisi kätkeä jopa auringolta ja ilmaltakin.»

»Ai! Ai! tämäpä on oikeata hovimiehen palkintoa palveluksistani, herra Rikhard Varney», vastasi Foster. »Etkö Sinä käskenyt minun etsiä miestä, jolla olisi hyvä miekka ja avara omatunto? Ja enkö minä liehunut hiki hatussa löytääkseni sellaisen otuksen — koska, Luojan kiitos, minun tuttavani eivät kuulu moisten veijarien joukkoon — kun, aivan kuin olisi taivas itse niin asettanut, tuo pitkä lurjus, joka kaikkine ominaisuuksineen on täydellisin konna mitä toivoa saatat, tuli hävyttömyytensä rajattomuudessa hieromaan tuttavuutta minun kanssani, ja minä suostuin hänen tarjoukseensa, koska luulin siten tekeväni Sinun mieliksesi — mutta nytpä näen, minkä palkan sain alennuttuani keskustelemaan hänen kanssaan!»

»Ja toiko tämä veijari», kysyi Varney, »joka on samanlainen roisto kuin Sinäkin, mutta jolta luullakseni puuttuu tuo Sinun nykyinen tekopyhyytesi, mitä on niin ohuelta Sinun kovan, konnamaisen sydämesi pinnalla kuin kultasilausta ruostuneessa raudassa — toiko hän, kysyn minä, tuon hurskastelevan, huokailevan Tressilianin matkassaan?»

»He tulivat yhdessä, kautta taivaan!» vastasi Foster; »ja Tressilian — puhuakseni puhtainta totuutta — pääsi lyhyeksi ajaksi kahdenkesken sen Teidän naisrääpäleenne kanssa, sillä välin kun minä ja Lambourne juttelimme tuolla viereisessä huoneessa.»

»Varomaton roisto! me olemme molemmat hukassa!» huudahti Varney. »Hän on viime aikoina heittänyt yhdenkin kaihoavan katseen isänsä kartanoa kohti, heti kun hänen kreivillinen rakastajansa jättää hänet yksin. Jos tämä tekopyhä narri saisi vihellyksillään houkutelluksi hänet entisille orsilleen, olisimme me molemmat mennyttä miestä.»

»Ei siitä pelkoa, herrani», lohdutti Anton Foster; »hänellä ei ole vähintäkään halua laskeutua hänen kuvilleen, sillä hän kirkaisi hänet nähdessään kuin kyyn pistämänä.»

»Se on hyvä. — Mutta etkö voi saada tyttäreltäsi vihiä siitä, mitä heidän välillään tapahtui, Foster-hyvä?»

»Minä sanon Teille suoraan, herra Varney», vastasi Foster, »minun tyttäreni ei pidä sekaantuman meidän juoniimme eikä astuman meidän polkujamme. Ne sopivat kyllä minulle, joka osaan katua pahoja tekojani; mutta minä en halua saattaa lapseni sielua hukkumisen vaaraan, en Teidän enkä Teidän herranne mieliksi. Minä kyllä voin kävellä ansojen ja salahautojen keskellä, koska minulla on sen verran ovelaa järkeä, mutta enpä minä päästäisi sitä karitsaraukkaa niiden sekaan.»

»Mitä joutavia, Sinä epäluuloinen narri; minullehan olisi yhtä vastenmielistä kuin Sinullekin nähdä lapsekkaan tyttäresi sekaantuvan vehkeisiini tai astelevan suoraan helvettiin isänsä käsikynkässä. Mutta etkö Sinä voisi epäsuorasti saada häneltä mitään tietoja?»

»Sen olen jo tehnyt, herra Varney», vastasi Foster, »ja hän sanoi rouvan kirkaisseen kuultuaan isänsä sairaudesta.»

»Hyvä!» virkkoi Varney; »se on tieto, joka on muistamisen arvoinen ja jota tulee osata käyttää. Mutta tämä tienoo täytyy vapauttaa tuosta Tressilianista. — En olisi vaivannut ketään muuta sillä asialla, sillä minä vihaan häntä kuin kuolettavaa myrkkyä — hänen näkynsä on minulle katkeruuksien katkeruus — ja tänään olisinkin minä päässyt hänestä, mutta jalkani luiskahti, ja totta puhuen, ell'ei se Sinun toverisi olisi tullut avukseni ja pidättänyt hänen kättänsä, tietäisin minä nyt tällä hetkellä, vaelsimmeko me molemmat, Sinä ja minä, taivaan vaiko helvetin tietä.»

»Ja Te voitte puhua tuolla tavalla niin suuresta vaarasta!» huudahti Foster; »Teillä on kova sydän, herra Varney — mitä minuun tulee, niin ell'en minä toivoisi eläväni vielä monta vuotta ja saavani aikaa katumuksen suureen työhön, en minä sen pitemmältä kulkisi polkujanne!»

»Oh! Sinä olet elävä yhtä vanhaksi kuin Metusalem», sanoi Varney, »ja kokoova yhtä paljon rikkautta kuin Salomo ja Sinä olet niin hartaasti katuva että Sinun katumuksesi on tuleva konnamaisuuttasi kuuluisammaksi — ja se on jo rohkeasti sanottu. Mutta kaiken muun ohella: Tressiliania on pidettävä tarkasti silmällä. Se Sinun roistokumppanisi on lähtenyt häntä vakoilemaan. Tässä on kysymyksessä meidän onnemme, Anton.»

»Niin, niin», murisi Foster äkäisenä, »se siitä tulee, kun on liitossa miehen kanssa, joka ei tiedä niinkään paljoa raamatusta, että työmies on palkkansa ansainnut. Minun täytyy, kuten tavallisestikin, ottaa niskoilleni kaikki vaiva ja vaara.»

»Vaara! ja mikä tässä nyt on niin julmana vaarana, jos saan kysyä?» ivaili Varney. »Se lurjus kai tulee uudelleen nuuskimaan Sinun alueillesi tai taloosi, ja jos Sinä pidät häntä murtovarkaana tai salametsästäjänä, eikö ole sangen luonnollista, että Sinä tervehdät häntä kylmällä teräksellä tai kuumalla lyijyllä? Kahlekoirakin kaataa ne, jotka tulevat liian lähelle sen koppia; ja kuka moittii sitä siitä?»

»Niinpä niin, kahlekoiran työ ja kahlekoiran palkka minulla onkin Teidän joukossanne», sanoi Foster. »Tässä olette Te, herra Varney, muodostanut oivallisen itsenäisen maatilan tuosta entisestä taika-uskon laitoksesta; mutta minulla on tähän kartanoon vain kurja vuokra-oikeus, jonka Teidän Korkeutenne voi tehdä mitättömäksi milloin vain suvaitsee.»

»Niin, ja Sinä tahtoisit muuttaa vuokra-oikeutesi vapaaläänitykseksi — sekin voi tapahtua, Anton Foster, jos toimitat tehtäväsi hyvin. — Mutta hiljakseen, Anton veikkonen, hiljakseen, — jättämällä tästä vanhasta kartanosta huoneen tai pari herrani kauniin papukaijan säilykkeiksi — sulkemalla hyvin ovesi ja akkunasi, jott'ei se pääsisi lentämään tiehensä, voit Sinä vain ansaita sen palkinnon. Huomaa hyvin: kartanon ja kymmenysten on laskettu puhtaana vuositulona tuottavan seitsemänkymmentäyhdeksän puntaa viisi killinkiä ja viisi ja puoli penniä, ottamatta lukuun metsän arvoa. Katsos: täytyyhän Sinunkin sentään pysyä kohtuudessa; suurilla ja salaisilla palveluksilla voit Sinä ansaita kaiken tämän ja vielä muuta lisäksi. — Ja nyt käske palvelijaasi vetämään saappaita jalastani. — Hanki myös jotakin purtavaa ja malja parasta viiniäsi. — Minun täytyy esiintyä sille laulurastaalle moitteettomana ulkoasultani, kirkkaana kasvoiltani ja reippaana mieleltäni.»

He läksivät kumpikin suunnalleen, ja kello kaksitoista, joka silloin oli päivällisen aika, tapasivat he toisensa jälleen ruokapöydässä; Varney oli uljaasti puettu silloisten hovimiesten tapaan, ja Anton Fosterinkin näkö oli parantunut, mikäli puku saattoi somentaa niin epäsuotuisaa ulkomuotoa.

Tämä muutos ei jäänyt Varneylta huomaamatta. Kun ateria oli lopetettu, pöytäliina korjattu ja heidät jätetty kahdenkesken puhelemaan, sanoi Varney, isäntäänsä katsellen: — »Sinähän olet korea kuin tiklivarpunen, Anton; luulenpa Sinun nyt viheltävän vaikka leiskuvaa polkkaa — mutta suo anteeksi, sehän toimittaisi Sinulle lähtöpassit Abingdonin uskonintoisten kengänpaikkaajain, puhdassydämisten kankurien ja pyhien leipurien — ne aina heittävät uuninsa kylmilleen aivojaan kuumentaessaan — jalosta seurasta.»

»Vastaaminen Teille oikeassa hengessä, herra Varney», virkkoi Foster, »olisi — suokaa anteeksi vertaus — olisi pyhien ja kallisarvoisten esineiden heittämistä sikojen eteen. Niinpä puhunkin minä Teille maailman kielellä, jota maailman ruhtinas on opettanut Teitä ymmärtämään ja siitä myöskin tavallista suurempaa hyötyä saamaan.»

»Puhu Sinä mitä sinua miellyttää, kunnon Tony», vastasi Varney; »sillä sopikoonpa se nyt Sinun houkkiomaiseen uskoosi tai konnamaisiin töihisi, on se joka tapauksessa mitä oivallisimpana höysteenä tälle alikante-viinille. Sinun haastelusi on huvittavaa ja terävää, ja se voittaa kaviarit, kuivatut naudankielet ja kaikki muut kiihoitusaineet, joiden on määrä maustaa hyvää juomaa.»

»No hyvä, jos niin on, niin sanokaa minulle», virkkoi Anton Foster, »eikö meidän hyvä herramme tulisi paremmin palvelluksi ja eikö olisi parempi, että hänen odotushuoneessaan olisi vain säädyllisiä, jumalaapelkääväisiä miehiä, jotka työskentelevät levollisesti hänen tahtoansa ja omaa etuansa silmällä pitäen, ilman maallista häväistystä, kuin että häntä avustavat, palvelevat ja seuraavat sellaiset tunnetut irstailijat ja konnamaiset miekkamiehet kuin Tidesly, Killigrew, tuo Lambourne-lurjus, jonka Te pakotitte minut etsimään tarpeiksenne, ja muut sellaiset, jotka kantavat kasvoillaan hirsipuun leimaa ja oikeassa kädessään murhaa — jotka ovat rauhallisten ihmisten kauhistus ja herramme häpeä?»

»Tyynny, tyynny, kunnon Anton Foster», vastasi Varney; »sen, joka harjoittaa monenlaista metsästystä, täytyy pitää monenlaisia haukkoja, sekä lyhyt- että pitkäsiipisiä. Tie, jota herrani kulkee, ei ole suinkaan mikään helppo, ja hänellä täytyy kaikissa kohdissa olla luotettavia apulaisia, jotka ovat valmiita mihin palvelukseen tahansa. Hänellä täytyy olla nokkela hovimiehensä, kuten esimerkiksi minä, uljastelemassa vastaanottohuoneissa ja laskemassa käden miekan kahvalle silloin kun joku rohkenee puhua halventavasti herrani kunniasta —»

»Niin», sanoi Foster, »ja kuiskaamassa sanasen hänen puolestaan jonkun kauniin naikkosen korvaan silloin kun ei hän itse voi häntä lähestyä.»

»Sitten», jatkoi Varney, panematta nähtävästi mitään huomiota keskeytykseen, »täytyy hänellä olla lainoppineensa — syvälliset, tarkkasilmäiset nuuskijansa — rakentamassa hänen sopimuksensa, hänen ennakkosopimuksensa ja hänen jälkisopimuksensa ja keksimässä keinoja saada herralleen herumaan mahdollisimman paljon hyötyä kirkontiluksista, seurakuntain maa-omaisuudesta ja yksinoikeuksista —. Ja sitten täytyy hänellä olla lääkärinsä, jotka osaavat höystää viinimaljan tai sairaan väkiliemen — ja hänellä täytyy olla salattujen tieteiden taitajansa, kuten Dee ja Allan, manaamassa esiin paholaista. — Ja hänellä täytyy olla uljaita miekkamiehiä, jotka kävisivät itsensä punaisimman paholaisenkin kimppuun sitten, kun se on manattu esiin — ja ennen kaikkea täytyy hänellä olla, toisia apulaisia loukkaamatta, sellaisia jumalisia, viattomia puritanilaissieluja kuin Sinä, kunnon Anton, jotka uhmailevat saatanaa, mutta tekevät samalla hänen töitään.»

»Ettehän toki tarkoittane sanoa, herra Varney», virkkoi Foster, »että meidän herramme ja käskijämme, jonka minä uskon kaikilla jaloilla ominaisuuksilla varustetuksi, käyttäisi niin halpamaisia ja synnillisiä keinoja kohotakseen kuin mihin puheenne nyt tähtäilee?»

»Vaiti, mies», sanoi Varney, »äläkä tuijota siinä minuun niin surkein silmin — Sinä et minua peijaa — enkä minä silti ole Sinun vallassasi, kuten ehkä höperöt aivosi kuvittelevat, vaikka minä Sinulle vapaasti selitänkin ne koneet, pontimet, ruuvit, köydet ja koukut, joiden avulla suuret miehet kohoavat levottomina aikoina. — Sanoitko Sinä meidän hyvän herramme olevan varustetun kaikilla jaloilla ominaisuuksilla? — Amen ja niin tapahtukoon — senpä takia tarvitseekin hän sitä enemmän sellaisia miehiä ympärilleen, jotka hänen palveluksessaan heittävät kaiken siekailun ja jotka, koska he tietävät, että hänen kaatumisensa murskaisi heidätkin, panevat alttiiksi verensä ja älynsä, sielunsa ja ruumiinsa, pitääkseen häntä pystyssä; ja tätä minä kerron Sinulle, koska minusta on samantekevää, kuka sen tietää.»

»Puhuttepa oikein, herra Varney», myönsi Anton Foster; »puolueen pää on vain vesillä keinuva vene, joka ei kohoa itsekseen, vaan jota nostaa sen alainen aalto.»

»Sinä haastelet tunnusmerkkein kautta, kunnon Anton», vastasi Varney; »tämä samettinuttu on tehnyt Sinusta kohtalonlauseiden latelijan — Sinunpa pitääkin lähteä Oxfordiin suorittamaan tieteellisiä oppi-arvoja. — Mutta oletko sillä välin järjestänyt kaikki ne tavarat, jotka sinulle Lontoosta lähetettiin ja laittanut läntiset huoneet sellaiseen kuntoon, että ne vastaavat herramme makua?»

»Niitä sopisi kuninkaankin käyttää hääpäivänään», vastasi Anton; »ja minä vakuutan Teille, että rouva Amy istuu niissä niin mahtavana ja komeana kuin olisi hän Saban kuningatar.»

»Sen parempi, kunnon Anton», vastasi Varney; »meidän täytyy rakentaa tuleva menestyksemme hänen suosioonsa.»

»Silloin rakennamme hiekalle», sanoi Anton Foster; »sillä jos otaksumme, että hän kerran purjehtii hoviin kaikessa miehensä arvossa ja komeudessa, millä silmillä luulette hänen katselevan minua, joka olen ikäänkuin hänen vanginvartijansa, pitämässä häntä täällä vastoin hänen tahtoansa ja kohtelemassa häntä kuin ränsistyneen seinän toukkaa, kun hän itse haluaisi olla korea perhonen ja liihoitella hovipuutarhassa?»

»Älä pelkää hänen epäsuosiotansa, mies», lohdutti Varney. »Minä kyllä todistan hänelle, että kaikki, mitä Sinä olet siinä suhteessa tehnyt, oli sekä herramme että hänen parhaakseen; ja kun hän puhkaisee munankuoren ja pääsee omille jaloilleen, täytyy hänen tunnustaa, että me olemme hautoneet hänen suuruutensa.»

»Olkaahan varoillanne, herra Varney», sanoi Foster, »Te saatatte erehtyä kokonaan laskuissanne. — Hän otti Teidät vastaan tänä aamuna hyvin kylmästi, ja katselee luullakseni niin Teitä kuin minuakin karsaalla silmällä.»

»Sinä ymmärrät häntä väärin, Foster — Sinä ymmärrät häntä kokonaan väärin. — Minuun on hän sidottu kaikilla niillä siteillä, mitkä voivat häntä kiinnittää mieheen, joka on auttanut häntä tyydyttämään niin hyvin rakkauttansa kuin kunnianhimoansa. Kuka nosti tuntemattoman Amy Robsartin, köyhtyneen, vanhuudenhöperön ritarin tyttären — sellaisen kuuhoureisen, haaveilevan narrin kuin Edmund Tressilianin luvatun morsiamen, hänen alhaisesta tilastaan ja valmisti hänelle mahdollisuuden saavuttaa Englannin, niin, ehkäpä koko Europan loistavin asema? Kuule, mies: minähän — kuten olen sinulle usein kertonut — keksin tilaisuudet heidän salaisiin kohtauksiinsa. — Minähän vartioin metsää sillä välin kun herra kulki otuksen jäljillä — minuahan vielä tänäkin päivänä tytön perhe kiroaa hänen pakokumppaninaan, ja jos minä asuisin heidän naapuristossaan, pitäisin minä hyvin mielelläni paremmasta aineesta kuin Hollannin palttinasta tehtyä paitaa, jott'eivät kylkiluuni tulisi tekemisiin espanjalaisen teräksen kanssa. Kuka kuljetti heidän kirjeensä? — Minä. Kuka hauskutteli sillä aikaa vanhaa ritaria ja Tressiliania? — Minä. Kuka suunnitteli heidän pakonsa? — Minä. Lyhyesti: minä, Dick Varney, poimin tämän pienen, ihanan satakaunon kurjasta sopestaan ja pistin sen Britannian uljaimpaan lakkiin.»

»Voi niin olla, herra Varney», myönsi Foster, »mutta saattaapa hän joutua ajattelemaan, että jos asia olisi vain Teistä riippunut, olisitte Te pistänyt kukan niin huolimattomasti lakkiin, että ensimäinen intohimojen vaihtelevan tuulen puuskaus olisi puhaltanut tuon satakaunoraukan kaikkeen maailmaan.»

»Hänen tulisi huomata», sanoi Varney hymyillen, »että totinen uskollisuus herraani ja käskijääni kohtaan esti minua ensimmältä neuvomasta avioliittoa — ja että minä kuitenkin sitä neuvoin, kun näin, ett'ei hän tyyntynyt ilman, ilman siunausta tai juhlamenoja — miten niitä nyt nimitätkään, Anton?»

»Mutta hän pitää Teille vihaa vielä toisestakin syystä», virkkoi Foster; »ja minä sanon sen Teille, jotta osaatte pitää ajoissa varanne. — Hän ei suinkaan haluaisi kätkeä loistettansa tämän vanhan luostarin pimeään lyhtyyn, vaan tahtoisi paistaa kreivittärenä kreivitärten joukossa.»

»Sangen luonnollista, varsin oikein», vastasi Varney; »mutta mitä minä sille voin? — hän paistakoon sarven tai kristallin läpi, aina miten herraani miellyttää, minun ei siihen tule mitään.»

»Hän luulee Teillä olevan airon tälläkin puolella venettä, herra Varney», vastasi Foster, »ja että Te voitte auttaa asiaa tai kaataa, aina miten vain suvaitsette. Sanalla sanoen: hän laskee sen yksinäisyyden ja eristyneisyyden, missä häntä pidetään, Teidän salaisten neuvojenne ja minun ankaran kohteluni ansioksi; ja niin rakastaa hän meitä molempia niin kuin tuomittu rakastaa tuomariaan ja vankilansa vartijaa.»

»Hänen täytyy pitää meistä enemmän, ennenkuin hän täältä lähtee, Anton», vastasi Varney. »Jos minä painavien syiden takia olen neuvonut säilyttämään häntä täällä jonkun aikaa, niin voin minä myöskin neuvoa, että hänet tuodaan ihmisten ilmoille täydessä loistossaan. Mutta olisinhan hullu, minä, joka olen niin lähellä herraani, jos niin tekisin silloinkin, kun hän vielä olisi viholliseni. Paina tilaisuuden tarjoutuessa tämä totuus hänen mieleensä, Anton, niin kyllä minä taas kehun Sinua hänen kuultensa ja kohotan arvoasi hänen silmissään. — Niinkuin Sinä minulle, niin minä Sinulle — se sananparsi pitää paikkansa koko maailmassa. — Rouvan täytyy oppia tuntemaan ystävänsä ja havaitsemaan, kuinka mahtavia he ovat hänen vihamiehinään. — Sillävälin vartioi häntä tarkasti, mutta kuitenkin kaikella sillä ulkonaisella huomaavaisuudella, minkä Sinun karkea luontosi suinkin sallii. Sinun yrmy katsantosi ja verikoiraluonteesi sopivat mainiosti; Sinun tulisi kiittää niistä Jumalaa, ja niin tulisi herrammekin; sillä milloin tahansa on tehtävä jotakin tylyä tai kovasydämistä, niin teet Sinä sen aivan kuin oman luonnollisen petomaisuutesi vaikutuksesta, etkä käskystä, ja niin säästyy herramme moitteista ja häpeästä. — Mutta kuule — ovelle kolkutetaan — katso akkunasta — älä päästä ketään sisään — tämä olisi paha ilta häirittäväksi.»

»Kolkuttaja on sama mies, josta puhuimme ennen päivällistä», sanoi Foster, katsahdettuaan akkunanraosta, »Mikael Lambourne.»

»Ah, päästä hänet kaikin mokomin sisään», sanoi hovimies, »hän tuo uutisia vieraastaan — meidän on hyvin tärkeätä tietää, mitä Edmund Tressilian puuhaa. — Päästä hänet sisään, sanon minä, mutta älä tuo häntä tänne — tulen kohta luoksenne päämunkin kirjastoon.»

Foster lähti huoneesta, ja hovimies, joka jäi sinne yksikseen, mitteli lattiaa moneen kertaan, syviin ajatuksiin vaipuneena, käsivarret ristissä rinnalla, kunnes hän lopulta purki mietteitään muutamin katkonaisin sanoin, joita olemme hieman laventaneet ja yhdistelleet, tehdäksemme hänen yksinpuhelunsa lukijalle ymmärrettäväksi.

»Se on totta», sanoi hän, äkkiä pysähtyen ja laskien oikean kätensä pöydälle, jonka ääressä he olivat istuneet, »tuo typerä tolvana käsitti pelkoni koko syvyyden, enkä minä kyennyt sitä häneltä salaamaan. — Amy Robsart ei pidä minusta — tahtoisinpa sen olevan yhtä totta kuin ett'en minä pidä hänestä! — Hullu mikä olinkin, kun rupesin häntä itselleni toivomaan, kun järki käski minun pysyä vain herrani uskollisena apulaisena! — Ja tämä onneton erehdys on tehnyt minut hänestä riippuvaisemmaksi kuin viisas mies mielellään olisi paraastakaan punanaamaisesta Eevan tyttärestä. Siitä hetkestä alkaen, jolloin minun oveluuteni astui niin tuhoisan harha-askeleen, en voi katsella häntä ilman niin omituisesti sekautunutta pelkoa, vihaa ja rakkautta, ett'en tiedä, omakseniko hänet ottaisin vai perikatoonko syöksisin, jos se olisi vallassani. Mutta hän ei saa poistua tästä piilopaikasta, ennen kuin minä olen selvillä siitä, millä kannalla asiat ovat. Herrani etu — ja se on minunkin etuni — sillä jos hän kukistuu, kaadun minäkin hänen mukanaan — vaatii tämän alhaisen avioliiton salaamista — enkä minä sitä paitsi suinkaan halua tarjota tuolle naikkoselle käsivarttani hänen kiivetäkseen kunniaistuimelleen, jotta hän sitten painaisi jalkansa niskalleni, kun olisi sille mukavasti asettunut. Minun täytyy herättää mielenkiintoa hänessä, joko sitten rakkauden tai pelon avulla — ja kukapa tietää, vaikka minä siten saisin mitä suloisimman, iskevimmän koston hänen entisestä ylenkatseestaan? — se olisi tosiaankin hovimiehen taidon mestarinäyte! — Kunhan minä vain ensin pääsen hänen neuvonantajakseen — kunhan hän vain ensin uskoo minulle yhdenkin salaisuuden, koskekoonpa se sitten vaikka vain hamppuvarpusen pesän ryöstöä, niin silloin, kaunis kreivitär, olet Sinä minun!» Hän asteli jälleen vaijeten huonetta edes ja takaisin, pysähtyi, täytti viinimaljan ja joi sen pohjaan, ikäänkuin mielensä kuohuntaa tyynnyttääkseen; ja mutisten: »Nyt kysytään suljettua sydäntä ja avonaista, kirkasta katsantoa», poistui hän huoneesta.

VI Luku.

Yö kastehensa lauhan loi, Ja kuuhut kirkkaan taivahan Cumnorin tornit hopeoi Ja monen tammen mahtavan.

Mickle.

Neljä huonetta, jotka muodostivat Cumnorin kartanon vanhan nelikulmaisen pihan länsisivun, oli koristettu mitä loisteliaimmalla tavalla. Se oli ollut muutamien, ennen meidän kertomuksemme alkua kuluneiden päivien työ. Lontoosta lähetetyt työmiehet, joita oli kielletty ennen tehtävänsä suorittamista poistumasta kartanon alueelta, olivat nostaneet tämän rakennuksen kyljen huoneet hyljätyn luostarin rappeutuneesta tilasta kuninkaallisen palatsin arvoisiksi. Kaikissa näissä toimissa noudatettiin mitä suurinta salaperäisyyttä: työmiehet tulivat sinne ja poistuivatkin öiseen aikaan, ja kaikkiin varokeinoihin ryhdyttiin estämään kyläläisten tungettelevaa uteliaisuutta huomaamasta tai omalla tavallaan selittämästä muutoksia, joita toimitettiin heidän ennen niin köyhän, mutta nyt niin rikkaan naapurinsa Anton Fosterin kartanossa. Siten olikin salaisuus saatu niin hyvin säilymään, että vain hämäriä, epämääräisiä huhuja oli päässyt liikkeelle, ja niitä kuunneltiin ja toisteltiin, niitä sen suuremmasti uskomatta.

Sinä iltana, josta on puhe, oli tämä äskettäin koristettu, muhkea huonesarja ensi kerran valaistu, ja valaistu niin väkevästi, että se loisto olisi varmastikin näkynyt viiden, kuuden peninkulman päähän, ell'eivät tammiset, salparautojen ja lukkojen vahvasti suojaamat luukut, joita vielä sisäpuolelta verhosivat pitkillä kultaripsuilla koristetut, silkistä ja sametista valmistetut pitkät uutimet, olisi estäneet pienimmänkin valonpilkahduksen näkymistä ulkoapäin.

Päähuoneet, joita oli, kuten näimme, neljä, olivat toistensa kanssa yhteydessä. Niihin päästiin leveitä, tavattoman pitkiä ja korkeita portaita, jotka taas päätyivät erään pylväskäytävän tapaisen etuhuoneen ovelle. Tätä huonetta oli päämunkki käyttänyt tilapäisenä neuvostosalinaan, mutta nyt peitti seiniä kaunis laudoitus, joka oli tehty ruskeasta ulkomaisesta puusta ja joka oli kiilloitettu erinomaisen hienoksi; tämän kiilloitustavan sanottiin olleen kotoisin Länsi-Indiasta ja saavutetun Lontoossa vain suunnattomalla vaivalla ja vähintäkään surkeilematta työkaluja. Tämän kiillon loistavuutta enensivät vielä lukuisat seiniin kiinnitetyissä monihaaraisissa hopeajaloissa palavat kynttilät, ja kuusi suurta, komea-puitteista, sen ajan ensimäisten taiteilijain maalaamaa taulua. Huoneen alipäähän sijoitettu jykevä tammipöytä palveli niiden harrastuksia, jotka pitivät silloiseen aikaan paljon käytetystä työntöpelistä; ja toisessa päässä näkyi koroke niitä soittoniekkoja ja laulutaitureita varten, joita mahdollisesti kutsuttaisiin enentämään illan iloa.

Tästä etuhuoneesta tultiin pitosaliin, joka ei ollut niin erin suuri, mutta joka kykeni huikaisemaan katsojan silmät sisustuksensa komeudella. Äsken vielä niin paljaita ja kolkkoja seiniä peittivät nyt taivaansinisestä hopeakuteisesta sametista valmistetut verhot; istuimet olivat kauniisti veisteltyä mustaapuuta ja niiden tyynyt samaa väriä kuin seinäverhotkin; ja etuhuonetta valaisevia hopeaisia kynttilänjalkoja vastasi täällä suunnaton, samasta jalosta metallista tehty kruunu. Permantoa peitti espanjalainen matto, johon oli kudottu kukkia ja hedelmiä niin hehkuvin ja luonnollisin värein, että epäili koskettaa jalallaan niin ihanaa mestariteosta. Vanhasta Englannin tammesta tehtyä ruokapöytää peitti mitä hienoin liina, ja suuren, liikkuvan astiakaapin avatut, kohokoristeihin leikellyt ovenpuoliskot paljastivat komean hopea- ja porsliinivaraston. Keskellä pöytää upeili italialaisen taideteollisuuden mestarituote, muhkea, loistava, yli kaksi jalkaa korkea hopeainen mauste-asetin, esittäen Briareus-jättiläistä, joka sadasta hopeakädestään tarjosi vieraiden ruuan höysteiksi mitä moninaisimpia maustelajeja.

Kolmatta suojaa sanottiin vierashuoneeksi. Senkin seiniä peittivät mitä kauneimmat, Phaetonin putoamista esittävät verhot sillä Flanderin kangaspuut saivat silloin hyvin usein aiheensa muinoisesta kreikkalaisesta tarustosta. Tämän huoneen pää-istuimena oli kunniatuoli, joka oli parin askelman verran koholla permannosta ja johon sopi istumaan kaksi henkeä. Sitä varjosti telttakatos, joka, samaten kuin sen tyynyt, sivu-uutimet ja jalkamattokin, oli tehty tulipunaisesta, hietahelmin koristetusta sametista. Katoksen ylä-osassa upeili kaksi kruunua, kreivin ja kreivittären. Samettipeitteiset jakkarat, ja lukuisat maurilaistekoiset ja kuvio-ompelein koristetut pielukset tekivät istuinten virkaa tässä huoneessa, missä lisäksi näkyi soittokoneita, koru-ompelupuitteita ja muita naisten työkaluja. Paitsi pieniä kynttilöitä, valaisi vierashuonetta neljä suurta, puhtaimmasta vahasta valmistettua tuohusta. Kukin niistä törrötti asestettua mauria esittävän kuvapatsaan oikeassa kädessä; vasemmassa kädessä riippui pyöreä, hopeainen, kirkkaaksi kiilloitettu kilpi, joka oli asetettu maurin rinnan ja valon väliin, niin että kynttilän paiste siten heijastui voimakkaasti kuin kristallikuvastimesta.

Tähän upeaan huonesarjaan kuuluva makuusuoja ei ollut koristettu niin komeilevaan, vaikk'ei silti köyhempään tapaan kuin muut. Kaksi tuoksu-öljyllä täytettyä hopealamppua levitti samalla ihanaa lemua ja väreilevää hämäränkajastuksen tapaista valoa tähän rauhalliseen kammioon. Sen lattiaa peittivät niin paksut matot, ett'ei raskainkaan askel niillä kuulunut, ja untuvatäytteistä vuodetta verhosi leveä kultasilkkinen vaate, jonka alta näkyivät hienoimmasta palttinasta neulotut lakanat ja villapeitot, valkeammat niitä valkoisia lampaita, jotka olivat luovuttaneet nahkansa niiden valmisteiksi. Uutimet olivat tulipunaisella silkillä reunustettua ja pitkin kultaripsuin koristettua sinistä samettia, jonka ompelus esitti Cupidon ja Psyken lemmenseikkailuja. Pukupöydällä upeili hopealankapuitteissaan kaunis venetsialainen peili, ja sen vieressä kultainen malja yöllisen janon varalle. Kaksi pistoolia ja kultasilainen tikari riippui vuoteen pääpuolessa, yö-aseina, jotka aina tarjottiin kunnioitetuille vieraille, pikemminkin, kuten saattaa otaksua, kohteliaisuuden vaatimuksesta kuin todellisen vaaran pelosta. Meidän ei tule suinkaan unohtaa, paremmin tämän ajan tapojen kunniaksi, mainita, että erääseen pieneen, kynttilän valaisemaan seinäkomeroon oli asetettu veistellystä mustastapuusta tehty korkea rukoustuoli ja sen eteen kaksi kultakuteista, vuodevaatteiden väriin vivahtavaa samettista polvipatjaa. Tämä komero oli ennen ollut päämunkin yksityisenä rukouskammiona, mutta nyt oli ristiinnaulitunkuva poistettu ja sen sijaan tuolin selkämyställe laskettu kaksi komeasti sidottua ja hopeasilauksin koristettua rukouskirjaa. Tähän kadehdittavaan makuusuojaan, joka oli niin eristetty kaikesta melusta, paitsi puiston tammissa tohisevan tuulen huounnasta, että Morpheus itse olisi toivonut sitä omaksi lepokammiokseen, liittyi kaksi asiaankuuluvasti varustettua ja ylempänä kuvattuun uhkeaan tapaan somistettua pukuhuonetta. Lisäksi sopinee mainita, että osa rakennuksen läheisen siiven huoneita oli keittiönä ja sen tarvesuojina, ja että sen tarkoituksena oli suoda suojaa sen suuren ja mahtavan ylimyksen lähimmille palvelijoille, jonka mukavuudeksi kaikki nämä komeat valmistukset oli suoritettu.

Jumalatar, jonka kunniaksi tämä temppeli oli koristettu, ansaitsi hyvin kaiken tämän tuhlauksen |a vaivan. Hän istui äsken kuvailemassamme vierashuoneessa, luonnollisen ja viattoman ylpeyden ihastuneella silmällä katselemassa komeutta, joka oli niin äkkiä luotu häntä varten ja hänen kunniakseen. Sillä koska hänen oma oleskelunsa Cumnorin kartanossa oli syynä näiden huoneiden avaamiseen yhtyneiden valmistusten salaperäisyyteen, oli myöskin pidetty tarkkaa huolta siitä, ett'ei hän ennen aikaansa millään keinoin saanut tietää, mitä tapahtui tuossa vanhan rakennuksen osassa, sekä ett'eivät huoneita koristavat työmiehet suinkaan päässeet häntä näkemään. Hänet johdatettiin vasta siis tänä iltana siihen talon osaan, jota hän ei koskaan vielä ollut nähnyt ja joka niin suuresti erosi koko talon muista osista, että se niihin verrattuna näytti lumolinnalta. Ja kun hän nyt ensi kertaa tarkasteli ja kierteli näitä upeita huoneita, tapahtui se sellaisen maalaiskaunottaren rajulla, hillitsemättömällä riemastuksella, joka huomaa yht'äkkiä joutuneensa keskelle komeutta, mitä hän ei hurjimmissakaan unelmissaan ollut osannut kuvitella; ja samalla liittyi tähän iloon lempivän sydämen syvä tunne siitä, että kaikki tämä tenhoava loisto, joka häntä ympäröi, oli tuon suuren taikurin Rakkauden työtä.

Kreivitär Amy — sillä tähän arvoon oli hänet koroittanut hänen salainen, vaikkakin juhlallisesti toimitettu avioliittonsa Englannin mahtavimman kreivin kanssa — oli siis jonkun aikaa liehunut huoneesta huoneeseen, ihaillen jokaista uutta näytettä rakastajansa ja puolisonsa mausta, ja tuntien tämän ihastuksensa yhä kasvavan siitä ajatuksesta, että kaikki, mitä hän katseli, oli yhtä samaa loppumatonta todistusta hänen hellästä ja hartaasta rakkaudestaan. — »Miten kauniita ovatkaan nämä verhot! — Miten luonnollisia nämä maalaukset, nehän aivan elävät! — Kuinka sirosti muovailtu onkaan tämä hopeakalusto, jonka takia luulisi kaikki Espanjan laivat ryöstetyn valtamerillä! — Ja ah, Janet!» huudahteli hän yhä uudestaan ja uudestaan Anton Fosterin tyttärelle, läheisimmälle palvelijattarelleen, joka yhtä uteliaana mutta hieman ankarammin ihastustansa hilliten seurasi emäntäänsä — »Ah, Janet! miten paljon ihanampaa onkaan sentään ajatella, että hän on koonnut kaiken tämän komeuden tänne rakkaudesta minuun! ja että vielä tänä iltana — juuri tänä iltana, joka pimenee pimenemistään — minä saan kiittää häntä enemmän siitä rakkaudesta, joka on luonut tämän sanoin kuvailemattoman onnelan, kuin kaikista sen ihmeistä.»

»Jumalaa on etusijassa kiitettävä», sanoi soma puritanilaistyttö, »Häntä, joka antoi Teille, valtijattareni, hellän ja huomaavaisen puolison, jonka rakkaus on taas tehnyt niin paljon hyväksenne. Minäkin olen tehnyt kaiken heikon voitavani. Mutta jos Te juoksette sillä tavalla huoneesta huoneeseen, haihtuu käherrysrautojeni ja neulojeni työ kuin akkunan jääkukat auringon noustessa korkeammalle.»

»Olet oikeassa, Janet», sanoi nuori, kaunis kreivitär, pysähtyen äkkiä hurmautuneen ihastuksensa hyppelevästä kulusta ja asettuen tarkastelemaan itseään kiireestä kantapäähän suuressa kuvastimessa, sellaisessa, ett'ei hän moista ollut koskaan nähnyt ja ett'ei useata sen vertaista totisesti ollut kuningattarenkaan palatsissa. — »Olet oikeassa, Janet!» vastasi hän, nähdessään hyvin anteeksiannettavalla itsetyytyväisyydellä jalon kuvastimen heijastavan suloja, jollaisia harvoin näytettiin sen sileälle, kiiltävälle pinnalle; »minä muistutan pikemminkin jotain maitotyttöä kuin kreivitärtä, näine kiireisen juoksun punaamine poskineni ja kaikkine näine ruskeine kiharoineni, joita Sinä yrittelit laittaa järjestykseen, mutta jotka nyt taas liehuvat villeinä kuin karsimattoman viiniköynnöksen vesat. — Kaularöyhelönikin on rypistynyt ja paljastaa kaulan ja rinnan laveammalti kuin on säädyllistä ja sopivaa. — Tule, Janet — me pukeudumme juhla-asuun — me menemme vierashuoneeseen, hyvä tyttöseni, ja Sinä saat pakottaa nämä kapinalliset kiharat järjestykseen ja vangita pitsein ja palttinoin tämän liian korkeana aaltoilevan rinnan.»

He menivät siis vierashuoneeseen, missä kreivitär pilaillen heittäytyi maurilaisille pieluksille, puolittain istuvaan, puolittain makaavaan asentoon, puoliksi omiin ajatuksiinsa vaipuneena, puoliksi kuunnellen kamarineitonsa rupattelua.

Sellaisena kuin hän siinä loikoi, hienoilla, älykkäillä kasvoillaan huolettomuuden ja odotuksen ilme, olisit saanut etsiä meret ja maat löytääksesi mitään puoliksikaan niin ilmeikästä ja miellyttävää. Hänen tummanruskeassa tukassaan kimalteleva jalokiviseppele ei vetänyt kirkkaudessa vertoja hänen erinomaisen hienosti kaareutuvain, kepeiden, ruskeain kulmakarvojen varjostamille pähkinänruskeille silmilleen, joita samanväriset pitkät ripset reunustivat. Ankara liike, jossa hän äsken oli ollut, hänen kiihkeä odotuksensa ja tyydytetty turhamaisuutensa levittivät väkevän hehkun hänen hienoille kasvoilleen, joita joskus muulloin olisi moitittu (sillä kauneudella samoin kuin taiteillakin on omat turhantarkat arvostelijansa) liian kalpeiksi. Hänen kaulanauhansa, saman, jonka hän juuri oli lemmenlahjana saanut puolisoltaan, maidonvalkoiset helmet eivät puhtaudessa kyenneet kilpailemaan hänen hampaittensa ja hänen hipiänsä kanssa, paitsi missä riemastuksen ja tyytyväisyyden hehku oli värittänyt kaulan kepeän punertavaksi. — »No, anna nyt toimeliaiden sormiesi levätä, Janet», sanoi hän kamarineidolleen, joka yhä innokkaasti puuhaili hänen tukkaansa ja pukuansa kuntoon. — »Anna jo olla, sanon minä — minun täytyy tavata isääsi ennen herrani saapumista, ja myöskin Rikhard Varneytä, jota herrani pitää niin suuressa arvossa — vaikka minä voisinkin kertoa asioita, jotka piankin syöksisivät hänet herrani suosiosta.»

»Oi, älkää sitä tehkö, hyvä emäntäni!» huudahti Janet; »jättäkää hänet Jumalan haltuun, Hän kyllä rankaisee rikolliset ajallansa; vaan älkää Te vain millään tavoin asettuko Varneyn tielle, sillä hänellä on niin kokonaan herramme korva vallassaan, että harvat ovat menestyneet, jotka ovat vastustaneet hänen aikeitaan.»

»Ja keneltä olet Sinä tätä kuullut, rehellinen Janetini?» kysyi kreivitär; »ja miksi pitäisi minun menettelemän niin varovaisesti niin halvan miehen suhteen kuin Varneyn, minun, joka olen hänen käskijänsä ja herransa puoliso?»

»Niin, rouva», vastasi Janet Foster, »Teidän Armonne ymmärtää kyllä asian paremmin kuin minä. — Mutta minä olen kuullut isäni sanovan, että hän mieluummin haluaisi osua nälkäisen suden tielle kuin häiritä Rikhard Varneyn tuumia. — Ja hän on usein varoittanut minua antautumasta mihinkään tekemisiin hänen kanssaan.»

»Isäsi on oikeassa Sinuun nähden, tyttöseni», vastasi rouva, »ja minä olen vakuutettu siitä, että hän sillä tarkoittaa Sinun parastasi. Sääli vain, että hänen kasvonsa ja esiintymistapansa niin huonosti sopivat hänen todellisiin tarkoituksiinsa — sillä minä uskon hänen tarkoitusperiensä lopultakin olevan rehellisiä.»

»Älkää sitä epäilkö, kunnioitettava rouva», vastasi Janet, — »älkää epäilkö isäni tarkoittavan hyvää, vaikka hän onkin yksinkertainen mies, ja vaikka hänen karkea näkönsä saattaakin hänen sydämensä valehtelijaksi.»

»En minä sitä epäilekkään, tyttöseni, vaikkapa vain Sinun takiasi; ja kuitenkin ovat hänen kasvonsa sellaiset, että ihmiset vapisevat ne nähdessään. — Luulenpa, ett'ei äitisikään, Janet — no, anna sen käherrysraudan nyt jo olla rauhassa — voinut katsoa häneen vapisematta.»

»Jos niin olisi ollutkin, rouva», vastasi Janet Foster, »olisi äidilläni kyllä ollut niitä, jotka olisivat pitäneet hänestä arvonsamukaista huolta. Mutta vapisittehan ja punastuittehan Tekin, kunnioitettava rouva, äsken, kun Varney toi kirjeen herraltanne.»

»Sinä rupeat rohkeaksi, neitokaiseni!» sanoi kreivitär, nousten pieluksilta, joilla hän oli puoliksi palvelijattarensa syliin vaipuneena loikoillut. — »Tiedä, että on vapisemisen syitä, joilla ei ole mitään tekemistä pelon kanssa. — Mutta, Janet», lisäsi hän, yht'äkkiä taas heittäytyen sille hyvänsävyiselle ja tuttavalliselle tuulelle, joka oli hänelle ominaista, »usko minua: minä tahdon tehdä kaiken voitavani isäsi hyväksi, sitäkin mieluummin, kun Sinä, sydänkäpyseni, olet hänen lapsensa. — Ah! Ah!» jatkoi hän äkkinäisen surumielisyyden levitessä hänen ilmeikkäille kasvoilleen ja kyynelten tulviessa hänen silmiinsä, »minä otan sitäkin mieluummin osaa Sinun hellän sydämesi huoliin, kun minun oma isäraukkani ei vielä tiedä mitään kohtalostani ja kun sanotaan hänen olevan sairaana ja huolissaan minun, arvottoman, takiani! — Mutta pian minä hänet ilostutan — tieto onnestani ja ylenemisestäni tekee hänet nuoreksi jälleen. — Ja jotta sitä pikemmin saisin hänet iloiseksi», hän pyyhkieli silmiään näin puhuessaan — »täytyy minun itsenikin olla iloinen. — Puolisoni ei saa luulla minua kiittämättömäksi hänen hyvyydestään eikä nähdä minua surullisena silloin, kun hän niin pitkän ajan kuluttua varastaa hetkisen, käydäkseen katsomassa erakkoaan. Ole iloinen, Janet — yö lähenee, ja herrani tulee pian. — Kutsu isäsi tänne, ja Varney myöskin. — Minä en kanna kaunaa heille kumpaisellekaan; ja vaikka minulla ehkä olisi syytä olla heille vihoissani, niin on oleva kokonaan heidän oma syynsä, jos minun kauttani milloinkaan tunkeutuu valitus heistä kreivin korvaan. — Kutsu heidät tänne, Janet.»

Janet Foster totteli emäntänsä käskyä; muutamien minuuttien kuluttua astui Varney vierashuoneeseen täydellisen hovimiehen miellyttävällä luontevuudella ja kasvot pilvettöminä, hovimiehen, joka on tottunut ulkonaisen kohteliaisuuden varjoon peittämään omat tunteensa ja ottamaan selvää muiden mielen liikkeistä. Anton Foster rähmästeli huoneeseen hänen jäljestään, ja hänen luonnollinen synkkä ja inhoittava ulkomuotonsa näytti tulevan sitäkin vastenmielisemmäksi, kun hän koetti kömpelösti salata sitä pelon ja vihan sekaista neuvottomuutta, joka hänet valtasi kreivittären nähdessään, kreivittären, jota hän oli tähän asti niin ankarasti kohdellut, mutta joka nyt seisoi siinä hänen edessään niin komeasti puettuna ja varustettuna niin monilla todisteilla puolisonsa suuresta rakkaudesta. Se kankea kumarrus, jonka hän teki pikemmin kreivittäreen päin kuin kreivittärelle, tunnusti koko asian — sitä sopi verrata kumarrukseen, jonka rikollinen suorittaa tuomarilleen, äkkiä tunnustaessaan syyllisyytensä ja rukoillessaan armoa — joka on samalla hävytön ja kömpelö yritys puolustautua tai hankkia lievennystä, rikoksen tunnustus ja laupeuden anomus.

Varney, joka aatelisen sukuperänsä nojalla oli astunut huoneeseen ennen Anton Fosteria, osasi paremmin sanoa sanottavansa ja varmemmin ja miellyttävämmin kuin hän.

Kreivitär tervehtikin häntä näennäisen sydämellisesti, mikä tuntui ilmaisevan hänen täydellisesti antaneen anteeksi kaiken sen, mitä hänellä mahdollisesti oli ollut valittamista Varneyta vastaan. Hän nousi istuimellaan, läheni häntä kaksi askelta, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: »Herra Rikhard Varney, Te toitte minulle tänä aamuna niin mieluisia uutisia, että minä pelkään hämmästyksen ja riemun saaneen minut unohtamaan herrani ja puolisoni kehoituksen kohdella Teitä kaikella kunnioituksella. Me tarjoamme Teille, herra, kätemme sovinnon merkiksi.»

»Minä olen arvoton koskettamaan sitä muulla tavoin», sanoi Varney, laskeutuen toiselle polvelleen, »kuin niinkuin alamaisen tulee kunnioittaa hallitsijatartansa.»

Hän kosketti huulillaan näitä kalliiden sormusten ja jalokivien peittämiä kauniita, hoikkia sormia; sitten nousi hän ylös ja aikoi viehättävän kohteliaasti taluttaa hänet kunnia-istuimelle, kun kreivitär sanoi: »Ei, hyvä herra Rikhard Varney, minä en asetu sille paikalle, ennenkuin herrani itse johtaa minut sinne. Minä olen toistaiseksi vain valekreivitär, enkä minä halua anastaa oikeata arvoani, ennenkuin se, joka on minut siihen koroittanut, myös oikeuttaa minut sitä julkisesti kantamaan.»

»Minä toivon, kunnioitettava rouva», puuttui nyt Foster puheeseen, »ett'en minä täyttäessäni herrani ja Teidän puolisonne käskyjä mitä nyt tulee esimerkiksi Teidän vartioimiseenne ja muuhun sellaiseen, ole vetänyt päälleni Teidän vihastustanne, koska minä tein vain velvollisuuteni sekä Teitä että minun herraani kohtaan; sillä taivas, kuten Pyhässä Raamatussa sanotaan, on asettanut miehen vaimon pääksi — luullakseni kuuluu se paikka jotenkin niin, tai ainakin sinnepäin.»

»Minulle on nyt valmistettu niin iloinen yllätys, herra Foster», vastasi kreivitär, »ett'en voi muuta tehdä kuin antaa anteeksi sen ankaran uskollisuuden, joka sulki minut näistä huoneista siksi kunnes ne olivat muuttuneet näin uusiksi ja komeiksi.»

»Niin, rouva», virkkoi Foster, »siihen on hautunut monikin kirkas kolikko; ja jott'ei enempää kulutettaisi kuin mikä on aivan välttämätöntä, jätän minä Teidät herrani saapumiseen asti kunnon herra Rikhard Varneyn pariin, jolla luullakseni on jotakin puhuttavaa Teille jalolta herraltanne ja puolisoltanne. — Janet, tule mukanani katsomaan, onko kaikki järjestyksessä.»

»Ei, herra Foster», sanoi kreivitär, »me tahdomme tyttärenne jäävän tänne luoksemme, ja saa hän väistyä sivummalle siinä tapauksessa, että Varneylla on minulle jotakin asiaa herraltani.»

Foster suoritti kömpelön kumarruksensa ja lähti huoneesta sen näköisenä, kuin äkäilisi hän siitä tuhlaavasta komeudesta, jota oli käytetty hänen aution ja rappeutuneen talorähjänsä muuttamiseksi aasialaiseksi palatsiksi. Hänen mentyään otti Janet ompelupuitteensa ja asettui huoneen perälle, sillä välin kun Rikhard Varney syvällä, nöyrällä kohteliaisuudella etsi matalimman jakkaran, minkä löysi, istuutui sen pieluskasan sivulle, jolle kreivitär oli uudestaan laskeutunut ja viipyi siinä asennossa kotvan aikaa, puhumatta sanaakaan, silmät maahan luotuina.

»Minä luulin, herra Varney», virkkoi vihdoin kreivitär, nähtyään, ett'ei hän ollut halukas alkamaan keskustelua, »Teillä olevan jotakin puhuttavaa herraltani ja puolisoltani; niin ainakin ymmärsin herra Fosterin ja siksi lähetin kamarineitonikin syrjemmälle. Jos olen erehtynyt, kutsun minä hänet luokseni jälleen; sillä hänen neulansa ei ole vielä niin täysin varma laaka- ja ristipistoissa, ett'ei hän tarvitsisi minun ylivalvontaani.»

»Rouva», vastasi Varney, »Foster ymmärsi osittain väärin minun tarkoitukseni. Ei jalolta puolisoltanne ja minun kunnioitetulta ja korkea-arvoiselta herraltani ole minulla Teille sanomia tuotavana, vaan hänestä tunnen minä tarvitsevani puhua, niin, olevani pakotettu puhumaan.»

»Aihe on hyvin tervetullut, herra», sanoi kreivitär, »koskekoonpa se sitten minun jalon puolisoni sanomia tai häntä itseään. Mutta lausukaa sanottavanne lyhyesti, sillä odotan joka hetki hänen tuloaan.»

»Lyhyesti sitten, rouva», vastasi Varney, »ja rohkeasti; sillä minun asiani vaatii sekä kiirutta että rohkeutta. — Te tapasitte tänään Tressilianin?»

»Niin tapasinkin, herra, ja mitä sitten?» vastasi kreivitär hieman terävästi.

»Ei mitään, mikä minua koskisi, rouva», vastasi Varney nöyrästi. »Mutta luuletteko, kunnioitettava rouva, herranne kuulevan sen uutisen yhtä tyynellä mielin?»

»Ja miks'ei kuulisi? — Minulle yksin oli Tressilianin käynti tukala ja tuskallinen, koska hän toi sanoman hyvän isäni sairaudesta.»

»Isänne sairaudesta, rouva!» hämmästyi Varney. »Sepä on sitten äkkiä tullut — hyvin äkkiä; sillä sanansaattaja, jonka herrani käskystä lähetin matkaan, tapasi sen kunnon ritarin metsästysretkeltä, huutelemassa koirilleen yhtä iloisen pontevasti kuin ennenkin. Luulenpa Tressilianin kokonaan keksineen sen uutisen. — Hänellähän on syynsä, kuten Te, rouva, hyvin tiedätte, kaikin tavoin häiritä Teidän nykyistä onneanne.»

»Te teette hänelle vääryyttä, herra Varney», vastasi kreivitär kiivaasti, — »Te teette hänelle katkeraa vääryyttä. Hänellä on maailman suorasukaisin, avonaisin, jaloin sydän. Paitsi kunnioitettavaa herraani en tunne ketään, jolle petollisuus olisi vastenmielisempi kuin Tressilianille.»

»Pyydän anteeksi, rouva», virkkoi Varney, »tarkoitukseni ei ollut tehdä sille herralle mitään vääryyttä. — Enhän tiennyt, kuinka läheltä hänen asiansa Teitä koskee. Mies saattaa erinäisissä tilaisuuksissa jonkun jalon ja kunniallisen tarkoituksen tähden verhota totuuden, sillä jos se aina ja joka paikassa puhuttaisiin suoraan, ei tässä maailmassa voisi elää.»

»Teillä on hovimiehen omatunto, herra Varney», sanoi kreivitär, »eikä Teidän totuudenrakkautenne tule luullakseni panemaan minkäänlaisia esteitä menestymisellenne maailmassa, sellaisena kuin se nyt kerran on. — Mutta mitä Tressilianiin tulee — niin täytyy minun olla häntä kohtaan oikeudenmukainen, sillä minä olen tehnyt hänelle suurta vääryyttä, kuten Te niin erinomaisen hyvin tiedätte. Tressilianin omatunto on toista tekoa. — Maailma, josta puhuitte, ei voi tarjota mitään, joka voisi houkutella hänet totuuden ja kunnian tieltä; ja yhtä vähän voisi hän elää siinä maailmassa maineensa tahrattuna kuin kärppä valitsisi asunnokseen saastaisen hillerin luolan. Siksipä isäni häntä rakastikin — siksipä olisin minäkin häntä rakastanut — jos olisin voinut. — Ja nyt tässäkin tapauksessa, tietämätön kun hän oli avioliitostani ja puolisostani, näyttivät hänestä syyt, jotka vaativat minun poistumistani tästä talosta, olevan niin pakottavia, että minä uskon hänen paljon liioitelleen isäni sairautta ja että minun nähdäkseni Teidän iloisemmat uutisenne ovat totuudenmukaisempia.»

»Uskokaa vain, rouva, niin ne ovatkin», vastasi Varney; »minä en suinkaan pyri viimeiseen asti taistelemaan tuon alastoman hyveen, totuuden, puolesta. Minä suostun varsin kernaasti siihen, että sen suloja hieman hunnulla verhotaan, vaikkapa vain säädyllisyyden nimessä. Mutta Teidän täytyy ajatella huonompaa minun päästäni ja sydämestäni kuin sopisi miehelle, jota jalo herrani suvaitsee kutsua ystäväkseen, jos otaksutte minun saattavan tahallani ja tarpeettomasti uskotella Teidän Armollenne valhetta, joka voi käydä niin pian selville ja joka koskee Teidän onneanne.»

»Herra Varney», sanoi kreivitär, »minä tiedän herrani kunnioittavan Teitä suuresti ja pitävän Teitä luotettavana ja taitavana oppaana sillä valtamerellä, missä hän on nostanut niin korkean ja niin uhkarohkean purjeen. Älkää sentähden luulko minun ajatelleen pahaa Teistä, vaikka lausuinkin totuuden Tressilianin puolustukseksi. — Minähän olen, kuten Te hyvin tiedätte, kasvatettu maalla, ja minä pidän enemmän suorasta maalaistotuudesta kuin hovikohteliaisuuksista; mutta minun täytyy kai asemani mukana muuttaa myöskin tapani.»

»Totta, rouva», virkkoi Varney hymyillen, »ja vaikka nyt puhuittekin leikillänne, niin eipä totta tosiaan olisi pahemmaksi, vaikka Teidän äskeinen sananne olisikin jossain yhteydessä vakavan tarkoituksenne kanssa. — Hovinainen — olkoonpa vaikka jaloinkin — hyveisinkin — moitteettominkin niistä, jotka ympäröivät kuningattaremme valta-istuinta — olisi visusti kavahtanut lausumasta totuutta, tai sitä, mitä hän totuudeksi luulee, hyljätyn kosijansa ylistykseksi jalon puolisonsa palvelijan ja uskotun kuullen.»

»Ja miks'en minä saisi», sanoi kreivitär, maittamattomuuttaan hehkuen, »tehdä oikeutta Tressilianin hyville avuille puolisoni ystävän kuullen — puolisoni itsensä kuullen — koko maailman kuullen?»

»Ja aikooko nyt Teidän Armonne», kysyi Varney, »yhtä avoimesti tänä iltana kertoa jalolle herralleni ja Teidän puolisollenne, että Tressilian on löytänyt Teidän niin tarkasti maailmalta salatun oleskelupaikkanne ja että hän on keskustellut kanssanne?»

»Vähääkään epäröimättä», vastasi kreivitär. »Se on oleva ensimäinen asia, minkä hänelle kerron, ja minä lisään siihen jokaisen sanan, minkä Tressilian lausui ja minkä minä vastasin. Minä kyllä siten puhun omiksi häpeikseni, sillä Tressilianin moitteet, vaikkeivät ne olleetkaan niin ansaittuja kuin hän luuli, eivät kuitenkaan olleet aivan aiheettomia. — Puhuminen tulee sentähden olemaan minulle vaikeaa, mutta minä puhun sittenkin, ja minä puhun kaikki.»

»Teidän Armonne tekee tietysti niinkuin häntä miellyttää», vastasi Varney; »mutta minusta nähden olisi yhtä hyvä, koska nyt ei kerran mikään seikka vaadi niin suoraa selitystä, säästää itseltänne se tuska ja jalolta herraltani se levottomuus ja herra Tressilianilta se vaara, johon hän ilmeisesti joutuu, kun hänen suhteensa asiaan otetaan lähemmin pohdittavaksi.»

»Minä en voi huomata ainoatakaan näistä peloittavista seurauksista», vastasi rouva lujasti, »ell'eihän otaksuta ylevän herrani hautovan ajatuksia, joiden minä varmasti uskon ikiajoiksi pysyvän poissa hänen jalosta sydämestään.»

»Olkoon minusta kaukana moinen otaksuma», sanoi Varney. — Ja sitten lisäsi hän hetkisen kuluttua, joko sitten todellisella tai teeskennellyllä suoruudella, joka kokonaan erosi hänen tavallisesta liehittelevästä kohteliaisuudestaan: — »Kuulkaa, rouva, minä näytän Teille, että hovimies uskaltaa puhua totuuden yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, vaikkapa se sitten koskisikin niiden parasta, joita hän kunnioittaa ja pitää arvossa, niin, vaikkapa se syöksisi hänet itsensäkin vaaraan.» — Hän pysähtyi, ikäänkuin odottaen käskyä tai ainakin lupaa jatkaa, mutta kun rouva oli vaiti, puuttui hän uudelleen puheeseen, vaikkakin ilmeisesti sangen varoen. »Katsahtakaa ympärillenne, jalo rouva», sanoi hän, »ja huomatkaa nämä suojamuurit, jotka ympäröivät tätä kartanoa, se ankara salaperäisyys, jolla Englannin kirkkain jalokivi kätketään ihailevilta katseilta. Nähkää, kuinka tarkasti Teidän jokaista askeltanne valvotaan ja jokaista liikettänne rajoitetaan tuon Foster-tolvanan viittauksesta. Havaitkaa kaikki tämä, ja päättäkää itse, mikä siihen voi olla syynä.»

»Herrani tahto», vastasi kreivitär; »eikä minun tule etsiä mitään muuta syytä.»

»Hänen tahtonsa tosiaankin», vastasi Varney; »ja hänen tahtonsa syntyy rakkaudesta, joka on sen esineen arvoinen. Mutta jos kenellä on aarre ja jos hän pitää sitä suuressa arvossa, haluaisi hän usein, sikäli kuin hän sitä aarrettaan arvostaa, suojata sitä muiden saaliinhimolta.»

»Mitä hyödyttää kaikki tämä puhe, herra Varney?» oli rouvan vastaus; »Te haluatte saada minut uskomaan jaloa herraani mustasukkaiseksi. — Jos otaksuisimmekin, että niin olisi asianlaita, niin kyllä minä osaan mustasukkaisuuden parantaa.»

»Tosiaanko, rouva!» huudahti Varney.

»Se käy siten», vastasi rouva, »että minä aina puhun herralleni totuuden; että minä aina pidän mieleni ja ajatukseni hänen edessään niin puhtaina kuin tuo kiilloitettu kuvastin tuossa; niin että kun hän katsahtaa sydämeeni, näkee hän siellä vain omien piirteidensä heijastuksen.»

»Minä olen mykkä, rouva», vastasi Varney; »ja kun ei minulla ole mitään syytä huolehtia Tressilianista, joka vuodattaisi sydänvereni, jos voisi, niin taivun minä helposti siihen, mikä saattaa kohdata sitä herraa, kun Teidän suora tunnustuksenne ilmaisee hänen rohjenneen tunkeutua Teidän yksinäiseen asuinpaikkaamme. — Te, joka tunnette herrani paljoa paremmin kuin minä, voitte myös arvata, jättääkö hän moisen loukkauksen kostamatta.»

»Ei, jos minun täytyisi ajatella olevani syynä Tressilianin perikatoon», sanoi kreivitär, — »minun, joka olen jo tuottanut hänelle niin paljon tuskaa, olisin mieluummin vaiti. — Ja kuitenkin: mitä se hyödyttäisi, koska hänet näki Foster ja luullakseni vielä joku muukin? — Ei, ei, Varney, älkää enää sitä vaatiko. Minä kerron koko asian herralleni, ja minä puolustan Tressilianin hulluutta niin taitavasti, että puolisoni jalo sydän pikemmin taipuu häntä auttamaan kuin rankaisemaan.»

»Teidän arvostelunne asiasta, rouva», vastasi Varney, »on minun ajatustani paljoa korkeampi, etenkin kun Te voitte, jos haluatte, koetella jäätä ennen sille astumistanne, mainitsemalla Tressilianin nimen herralleni ja tarkkaamalla, kuinka hän sen kestää. Foster ja hänen palvelijansa eivät tunne Tressiliania henkilökohtaisesti, ja minä voin helposti keksiä heitä varten jonkun järkevän syyn, joka selittää tuntemattoman miehen ilmestymisen näille maille.»

Rouva vaikeni hetkiseksi ja vastasi sitten: »Jos, Varney, on tosiaankin totta, ett'ei Foster vielä tiedä, että mies, jonka hän näki, oli Tressilian, niin myönnän, ett'en mielelläni soisi hänen saavan tietää sellaista, mikä ei häntä mitenkään koske. Hän on jo muutenkin kyllin ankara minua kohtaan, enkä minä suinkaan haluaisi häntä omien asiaini tuomariksi enkä neuvonantajakseni.»

»Rauhoittukaa», sanoi Varney, »mitä on sillä kärtyisellä äijänkähnyksellä tekemistä Teidän Armonne yksityisissä asioissa? — Ei totisesti enempää kuin kahlekoiralla, joka vartioitsee pihaansa. Jos hän on vähimmässäkään määrässä Teidän Armollenne vastenmielinen, niin on minulla kylliksi valtaa toimittaakseni hänen tilalleen isännöitsijän, joka on paremmin Teidän tahtonne mukainen.»

»Herra Varney», sanoi kreivitär, »jättäkäämme tämä kysymys — jos minulla on jotakin valittamista palvelijain suhteen, jotka herrani on asettanut ympärilleni, täytyy valittamisen tapahtua herralleni itselleen. — Kuulkaa! Minä eroitan hevosen kavioin kapsetta. — Hän tulee! hän tulee!» huusi hän ja hypähti riemuisaan seisaalleen.

»En voi uskoa hänen vielä tulevan», sanoi Varney; »enkä Teidän voivan kuulla hänen hevosensa kavioin kapsetta näiden paksulti verhottujen akkunain läpi.»

»Älkää minua pidättäkö, Varney — korvani ovat tarkemmat kuin Teidän — se on hän!»

»Mutta, rouva! — mutta, rouva!» toisteli Varney levottomana, yhä vieläkään väistymättä hänen tieltään. — »Minä rohkenen uskoa, ett'ei se, mitä olen tässä puhunut alamaisen velvollisuuden ja palvelusinnon pakottamana, kääntyisi minun tuhokseni? — Minä toivon, ett'ei minun rehellistä neuvoani selitettäisi vahingokseni? — Minä rukoilen, ett'ei — —»

»Tyyntykää, mies — tyyntykää!» huudahti kreivitär, »ja päästäkää hameeni — Te olette liian rohkea pidättäessänne minua tuolla tavalla. — Rauhoittukaa, en enään ollenkaan ajattele Teitä!»

Samassa avautui kaksipuolinen ovi selkiseljälleen, ja yleväryhtinen, pitkään, tummaan ratsastusviittaan kääriytynyt mies astui huoneeseen.

VII Luku.

Hän Hovituulet tuntee; hovin vuorovedet, Salaiset särkät, pohjapyörteet tietää. Katseensa tuima kaataa, hymynsä nostaa. Taivaankaarena hän loistaa — värinsä, Pelkään, tuskin kestävämmät lie.

Vanha näytelmä.

Kreivittären otsalla väreili vieno suuttumuksen ja hämmennyksen ilme, seurauksena hänen taistelustaan Varneyn itsepintaisuutta vastaan; mutta se muuttui heti puhtaimman riemastuksen ja hellyyden hohteeksi, kun hän ehti heittäytyä jalon tulijan syliin ja häntä rintaansa vasten painaen huudahtamaan: »Vihdoinkin — vihdoinkin tulit!»

Varney poistui nöyrästi huoneesta hänen herransa astuttua sisään, ja Janet aikoi tehdä samoin, kun hänen emäntänsä viittasi häntä pysähtymään. Hän väistyi huoneen äärimäiseen soppeen ja jäi sinne seisomaan, ikäänkuin odottaen lähempiä käskyjä.

Sillä välin kreivi, sillä sen alhaisempi hän ei ollut, vastasi puolisonsa hyväilyihin mitä hellimmällä rakkaudella, mutta oli vastustelevinansa, kun tämä yritti riisua hänen viittaansa.

»Ei», sanoi kreivitär, »minä tahdon riisua viittasi — minun täytyy saada nähdä, oletko pitänyt sanasi ja tullut tänne sinä mahtavana kreivinä, joksi ihmiset Sinua sanovat, etkä, kuten tähän asti, halpa-arvoisena ratsumiehenä.»

»Sinä olet aivan niinkuin muutkin, Amy», sanoi kreivi, jättäen hänelle voiton tässä pilakiistassa; »jalokivet ja liehuvat sulat ja silkki merkitsevät heille enemmän kuin mies, jota ne koristavat — monikin miekkarämä näyttää komealta samettitupessa.»

»Mutta niin ei voi suinkaan Sinusta sanoa, jalosta kreivistä», vastasi hänen puolisonsa, kun viitta vaipui maahan ja näytti kreivin sellaisessa puvussa, jota vain ruhtinaat käyttävät julkisilla matkoillaan; »Sinä olet sitä hyvää ja koeteltua terästä, jonka sisäinen arvo ansaitsee ulkonaisia koristuksia, vaikkeikaan niitä kaipaa. Älä luule Amyn rakastavan Sinua enemmän tässä upeassa puvussasi kuin antaessaan Devonin metsissä sydämensä hänelle, jonka yllä oli vain punaisenruskea ratsastusviitta.»

»Ja Sinäkin», virkkoi kreivi, miellyttävästi ja ylevästi johtaessaan kaunista kreivitärtään heille molemmille varattua kunnia-istuinta kohti, — »Sinäkin, armaani, olet valinnut säätysi mukaisen puvun, vaikk'ei se voikaan Sinun kauneuttasi enentää. Mitä ajattelet hovimme mausta?»

Kreivitär heitti ohi kulkiessaan syrjäsilmäyksen suureen kuvastimeen ja vastasi sitten: »En tiedä, mistä se tulee, mutta minä en ajattele lainkaan itseäni katsellessani Sinun ylevyytesi heijastusta. Istu tuohon», sanoi hän, heidän lähestyessään kunniatuolia, »ihmisten kunnioituksen ja ihailun esineeksi.»

»Kyllä, rakkaani», sanoi kreivi, »jos Sinä jaat sen paikan kanssani.»

»Eihän toki», vastasi kreivitär; »minä istun tähän jakkaralle jalkojesi juureen, katselemaan Sinun komeuttasi ja näkemään ensi kerran eläessäni, miten ruhtinaat käyvät puettuina.»

Ja lapsellisella ihmettelyllä, jonka hänen nuoruutensa ja maalaiskasvatuksensa tekivät ei ainoastaan ymmärrettäväksi vaan myös soveliaaksi, siihen kun liittyi mitä hienotunteisin, hellin aviollisen rakkauden sävy, tarkasteli ja ihaili hän kiireestä kantapäähän sen miehen jaloja muotoja ja ruhtinaallista komeutta, joka oli Englannin neitseellisen kuningattaren hovin ylpeimpänä kaunistuksena, niin kuuluisa kuin se hovi olikin loistavista ylimyksistään ja viisaista neuvonantajistaan. Katsellen hellästi suloista puolisoaan ja iloiten hänen teeskentelemättömästä ihastuksestaan, kuvastutti kreivi mustien silmiensä säihkyssä ja jaloissa piirteissään, paljon vienompia tunteita kuin paljasti tavallisesti se käskevä ja kunnianhimoinen ilme, joka väikkyi hänen korkealla otsallaan ja hänen mustien silmiensä läpitunkevassa hehkussa; ja hän hymyili sille viattomalle tietämättömyydelle, joka sai nuoren rouvan utelemaan kaikenlaista hänen kunniamerkeistään.

»Tämä koru-ompelein koristettu hihna, kuten Sinä sitä nimität, tässä polveni ympärillä», selitti kreivi, »on englantilaisen Sukkanauhan ritarikunnan merkki, jota kuninkaatkin ylpeydekseen kantavat. Katsos, tässä on siihen kuuluva tähti, ja tässä ritarikunnan jalokivi, Yrjön timantti. Olethan kai kuullut, miten kuningas Edvard ja Salisburyn kreivitär —»

»Oi, minä tiedän koko tarinan», vastasi kreivitär kepeästi punastuen, »siitä, miten erään naisen sukkanauhasta tuli Englannin ritariston mahtavin kunniamerkki.»

»Aivan niin», vahvisti kreivi; »ja tämä mitä arvokkain kunniamerkki oli minulla onni saada yhdessä kolmen ylhäisen toverin: Norfolkin herttuan, Northamptonin markiisin ja Rutlandin kreivin kanssa. Meistä neljästä olin minä arvossa alhaisin — mutta mitä siitä? joka kiipeää tikapuita, hänen täytyy alottaa ensimäiseltä nappulalta.»

»Mutta mitä merkitsee tämä kaunis, niin hienotekoinen kaulanauha, jonka keskelle on kiinnitetty lampaanmuotoinen koriste?» uteli nuori kreivitär.

»Tämä kaulanauha», vastasi kreivi, »näine kaksinkertaisine vinokaidekuvioineen ja niiden välisine pienine nuppineen, jotka ovat esittävinään tulilimsiötä ja jotka ympäröivät tiedustelemaasi koristetta, on mainion, muinoin Burgundian hallitsijahuoneelle kuuluneen Kultaisen Taljan tähdistön merkki. Siihen liittyy, rakas Amy, korkeita etu-oikeuksia, tähän jaloon tähdistöön; sillä ei Espanjan kuningaskaan, joka on nyt vallannut kaikki Burgundian arvo-asemat ja alueet, saata tuomita Kultaisen Taljan ritaria muutoin kuin tähdistön Suurneuvoston avulla ja suostumuksella.»

»Ja tämä tähdistö arvonmerkkeineen kuuluu siis sille julmalle Espanjan kuninkaalle?» virkkoi kreivitär. »Voi että Sinäkin, jalo herrani, saastutat kunniallisen englantilaisen rintasi sellaisella merkillä! Muistele niitä onnettomia, surkeita kuningatar Marian päiviä, jolloin se samainen Filip piti Englannissa valtaa hänen kanssaan, ja niitä lukemattomia rovioita, joita rakennettiin meidän jaloimmille, viisaimmille ja hurskaimmille papeillemme ja hengenmiehillemme. — Ja haluatko nyt Sinä, jota sanotaan oikean protestanttisen uskon lipunkantajaksi, alistua pitämään sellaisen paavilaisen tyrannin tähtiä ja kunniamerkkejä kuin Espanjan kuninkaan?»

»Oi, tyynny, tyynny, armaani», vastasi kreivi; »me, jotka olemme levittäneet purjeemme hovisuosion tuulahduksille, emme voi aina nostaa lippua, josta eniten pidämme, emmekä aina kieltäytyä purjehtimasta värien alla, jotka ovat meille vastenmielisiä. Usko minua, minä en silti ole lainkaan huonompi protestantti, vaikka minä valtioviisaudesta olenkin ottanut vastaan Espanjan minulle tarjoaman kunniamerkin ja pääsön sen mukana espanjalaisen ritariston korkeimman tähdistön jäseneksi. Sitä paitsi kuuluu se oikeastaan Flanderille, ja Egmont, Orania ja muut ovat ylpeitä nähdessään sen upeilevan englantilaisella rinnalla.»

»No niin, herrani, Sinäpä parhaiten tiesi tunnet», vastasi kreivitär. — »Entä tämä kaulanauha, mille maalle se kaunis koriste kuuluu?»

»Hyvin köyhälle, rakkaani», vastasi kreivi; »se on viimeisen Skotlannin Jaakon uudistama Pyhän Antreaan ritarimerkki. Sen sain minä silloin kun ajateltiin nuoren Ranskan ja Skotlannin lesken mielellään naivan jonkun Englantilaisen ylimyksen; mutta vapaa englantilainen kreivinkruunu on parempi kuin avioliiton kautta saatu ja sellaisen naisen oikusta riippuva kruunu, joka voi sanoa omikseen vain Pohjolan karuja kallioita ja upottavia rämeitä.»

Kreivitär vaikeni, ikäänkuin olisivat kreivin viimeiset sanat synnyttäneet hänen mielessään tuskallisen, mutta tärkeän ajatusten sarjan; ja kun hän yhä pysyi äänettömänä, jatkoi hänen puolisonsa:

»Ja nyt on, armahin, toiveesi täyttynyt ja nyt olet Sinä nähnyt palvelijasi kaikessa siinä komeudessa, minkä ratsastuspuku suinkin sallii; sillä juhlavaatteet ja kruunut kuuluvat vain ruhtinasten saleihin.»

»Hyvä niin», virkkoi kreivitär, »mutta tyydytetty toive on, kuten tavallista, herättänyt toisen.»

»Ja mitä voisit Sinä pyytää, minkä minä voisin evätä?» kysyi hellä aviomies.

»Minä halusin», sanoi kreivitär, »nähdä kreivini käyvän tässä tuntemattomassa ja salaisessa sopukassa kaiken ruhtinaallisen loistonsa koristamana; mutta nyt haluaisin minä istua jossakin hänen ruhtinaallisessa salissaan ja nähdä hänen astuvan sisään puettuna siihen yksinkertaiseen punaisenruskeaan viittaan, jota kantaen hän voitti köyhän Amy Robsartin sydämen.»

»Se toive on helppo täyttää», virkkoi kreivi — »jos tahdot, puen jo huomenna päälleni sen yksinkertaisen punaisenruskean viitan.»

»Mutta saanko minä», jatkoi rouva, »lähteä Sinun kanssasi johonkin linnaasi näkemään, mitenkä asuntosi komeus sopii pukusi yksinkertaisuuteen?»

»Kuinka, Amy», virkkoi kreivi ympärilleen katsahtaen, »eivätkö nämä huoneet ole kyllin upeasti koristetut? Annoinhan minä mitä laajimmat käskyt, ja minun nähdäkseni on niitä verrattain hyvin noudatettu — mutta Sinun tarvitsee vain sanoa, mitä vielä puuttuu, ja minä toimitan sen heti paikalla.»

»Ei, herrani, nyt Sinä teet pilkkaa minusta», vastasi kreivitär; »tämän komean asunnon loisto voittaa mielikuvitukseni, samoin kuin ansionikin. Mutta eikö Sinun puolisoasi, rakkaani, jonakin päivänä, ja jo pian pitäisi ympäröimän sen arvon ja kunnian, joka ei synny hänen huoneitansa koristelevain työmiesten uutteruudesta eikä sinun anteliaisuutesi jakelemain silkkikankaiden ja jalokivien loistosta, mutta joka liittyy hänen asemaansa muiden ylimysnaisten joukossa Englannin jaloimman kreivin tunnustettuna puolisona?»

»Jonakin päivänä?» virkkoi kreivi. — »Niin kyllä, Amy, rakkaani, jonakin päivänä se varmasti tapahtuu; etkä Sinä, usko minua, saata toivoa sitä päivää tulevaksi hartaammin kuin minäkään. Millä riemulla vetäytyisinkään pois valtio-asioiden vaivoista ja kunnianhimon huolista ja murheista viettämään elämääni arvossa ja kunniassa jollakin avaralla maatilallani Sinun kanssasi, rakas Amyni, ystäväni ja toverini! Mutta, Amy, nyt ei se vielä käy päinsä, ja nämä kalliit, vaikkakin varastetut hetket ovat ainoat, mitä minä voin nyt suoda sukupuolensa armaimmalle, rakastettavimmalle olennolle.»

»Mutta miks'ei se käy päinsä?» ahdisti kreivitär vienoimmalla, suostuttelevimmalla äänellään. — »Miks'ei se voi heti paikalla käydä päinsä, tuo täydellisempi, keskeytymätön yhdistys, jota Sinäkin sanot toivovasi ja jota niin hyvin Jumalan kuin ihmistenkin lait vaativat? — Ah! jos Sinä toivoisit sitä vain puoliksikin niin hartaasti kuin sanot, niin kuka tai mikä voisi estää Sinua, mahtavaa ja suosittua ylimystä, tahtoasi täyttämästä?»

Kreivin otsa pimeni.

»Amy», sanoi hän, »nyt Sinä puhut sellaista, mitä et ensinkään ymmärrä. Me hovien eläjät olemme kuin kuohkealle hiekkavuorelle kiipeejöitä — me emme uskalla pysähtyä, ennenkuin joku ulkoneva kallionkieleke tarjoaa meille varman jalansijan ja lepopaikan — jos me pysähdymme ennemmin, vyörymme me omasta painostamme alas ja joudumme yleisen naurun esineiksi. Minä seison korkealla, mutta minä en seiso vielä kyllin lujasti voidakseni seurata omia mielitekojani. Jos julkaisisin avioliittoni, tulisin samalla oman tuhoni sepäksi. Mutta usko minua, minä saavutan aivan pian niin varman pohjan, että voin tehdä oikeutta sekä Sinulle että itselleni. Älä kuitenkaan sillä välin myrkytä nykyisen hetken autuutta vaatimalla sellaista, mikä ei nyt voi käydä päinsä. Sano minulle pikemminkin, toimitetaanko täällä kaikki Sinun mieliksesi. Miten käyttäytyy Foster Sinua kohtaan? — Kaikin puolin kunnioittavasti, toivoakseni, sillä muuten saisi se äijänkörri katua vahvasti pahuuttaan.»

»Hän teroittaa minulle joskus tämän yksinäisen elämän tarpeellisuutta», vastasi rouva huoahtaen; »mutta sehän muistuttaa samalla Sinun käskyjäsi, ja niin olen minä hänelle pikemminkin kiitollisuuden kuin moitteen velkaa.»

»Minä olen jo puhunut Sinulle siitä ankarasta välttämättömyydestä, joka meitä painaa», vastasi kreivi; »Foster on nähdäkseni hieman juro ja yrmy luonteeltaan, mutta Varney takaa minulle hänen uskollisuutensa ja palvelusintonsa. Mutta jos Sinulla vain on jotakin valittamista siitä tavasta, millä hän täyttää velvollisuutensa, niin on hän saava sen kalliisti maksaa.»

»Oi, ei minulla ole mitään valittamista», vastasi rouva, »kunhan hän vain uskollisesti toimittaa velvollisuutensa Sinuun nähden; ja hänen tyttärensä Janet on yksinäisyyteni suloisin ja herttaisin toveri — hänen pieni puritanilaisleimansa sopii hänelle niin erinomaisesti!»

»Tosiaanko?» virkkoi kreivi; »joka tuottaa Sinulle mielihyvää, ei saa jäädä palkitsematta. — Tuleppas tänne, neitokaiseni!»

»Janet», lisäsi rouva, »tulehan tänne lähemmäs.»

Janet, joka, kuten jo mainitsimme, oli häveliäästi vetäytynyt syrjemmälle, jott'ei hänen läsnä-olonsa olisi mitenkään häirinnyt herran ja rouvan tuttavallista keskustelua, astui nyt lähemmäs; ja kun hän suoritti kunnioittavan niiahduksensa, ei kreivi voinut olla hymyilemättä sille vastakohdalle, minkä hänen pukunsa äärimäinen yksinkertaisuus ja hänen katsantonsa pinnistetty vakavuus muodostivat hänen sangen kauniiden kasvojensa ja hänen mustien silmiensä kanssa, jotka nauroivat huolimatta emäntänsä kaikesta ponnistelusta näyttää totiselta.

»Minä olen kiitollinen Sinulle, kaunis neitokaiseni», puhui kreivi, »siitä tyytyväisyydestä, jota palveluksesi on tuottanut puolisolleni.» Näin sanoen otti hän sormestaan kallisarvoisen sormuksen ja tarjosi sitä Janet Fosterille, lisäten: »Pidä tätä meidän muistoksemme.»

»Olen hyvin iloissani siitä, herrani», vastasi Janet vakavana, »että halpa palvelukseni on tyydyttänyt rouvaa, jota ei kukaan voi lähestyä, haluamatta olla hänelle mieliksi; mutta me rakkaan herra Holdforthin sisarkunnan jäsenet emme tämän maailman koreilevain tytärten tavoin pyydä ahtaa sormiimme kultaa ja kaulallemme kalliita kiviä kuten Tyron ja Sidonin turhamaiset vaimot.»

»Ohoo! oletpa Sinä ankaran sisarkunnan ankara saarnaaja, kaunis neito Janet», sanoi kreivi, »ja luulenpa isäsikin kaikessa totuudessa kuuluvan samaan hengelliseen seuraan? Minä pidän Teistä molemmista sitä enemmän; sillä minun puolestanikin on niissä Teidän hengellisissä seuroissanne rukoiltu ja lausuttu hyviä toivomuksia. Muutoin voit Sinä sitäkin paremmin, neito Janet, olla vailla kaikkia koristuksia, koska sormesi ovat hoikat ja kaulasi valkoinen. Mutta tässäpä saat jotakin, jota ei paavilainen eikä puritani, vapaa-ajattelija eikä uskonkiivailija säikähdä eikä halveksi. Ota se siis, tyttöseni, ja käytä se, miten hyväksi näet.»

Näin puhuen painoi kreivi hänen käteensä viisi suurta Filipin ja Marian aikuista kultarahaa.

»Minä en ottaisi näitä kultarahojakaan», sanoi Janet, »ell'en toivoisi voivani käyttää niitä meidän kaikkien siunaukseksi.»

»Tee niinkuin ikinä itse haluat, kaunis Janet», vastasi kreivi, »ja minä tulen siihen täysin tyytymään. — Mutta nyt pyydän minä Sinua kiiruhtamaan illallista pöytään.»

»Minä pyysin herra Varneyta ja herra Fosteria aterioimaan kanssamme, armas puolisoni», sanoi kreivitär Janetin lähdettyä toimittamaan kreivin käskyä; »onko Sinulla mitään sitä vastaan?»

»Mitä ikinä Sinä teet, on minulle aina mieleen, suloinen Amyni», vastasi kreivi; »ja minusta on sitäkin hauskempaa, että Sinä soit heille tämän suosion, koska Rikhard Varney on kokonaan minun miehiäni ja salaisintenkin neuvottelujeni läheisin uskottu; ja nykyään täytyy minun luottaa paljon Anton Fosteriinkin.»

»Minulla on vielä Sinulta muuan armolahja anottavana ja muuan salaisuus kerrottavana, rakas herrani ja puolisoni», jatkoi kreivitär pysähtelevällä, vapisevalla äänellä.

»Jätä molemmat huomiseksi, armaani», vastasi kreivi. »Näenpä ovia avattavan ruokasaliin, ja koska olen ratsastanut kauvan ja kovaa, ei maljallinen viiniä tule tosiaankaan tekemään pahaa.»

Näin sanoen johti hän ihanan puolisonsa seuraavaan huoneeseen, missä Varney ja Foster ottivat heidät vastaan syvin kumarruksin; edellinen suoritti ne hovimiehen tavoin ja jälkimäinen hengellisen veljeskuntansa sääntöjen mukaan. Kreivi vastasi heidän tervehdyksiinsä välinpitämättömällä kohteliaisuudella, miehen, joka jo kauvan on tottunut sellaisiin kunnianosoituksiin, kun taas kreivitär toimitti saman tehtävän erinomaisen tarkalla huolellisuudella, mikä todisti, että kaikki tämä oli hänelle vielä verrattain uutta.

Pitopöytä, johon seurue istuutui, vastasi komeudessa huoneen loistoa, mihin se oli katettu, mutta ainoatakaan palvelijaa ei ollut tarjoilua hoitamassa. Janet yksin seisoi valmiina palvelemaan seuruetta; ja pöydässä oli tosiaankin niin runsaasti kaikkea, mitä saattoi toivoa, ett'ei pieninkään apu ollut tarpeellinen. Kreivi ja hänen puolisonsa istuivat pöydän yläpäässä, ja Varney ja Foster olivat saaneet paikkansa alapuolelle suola-astiaa, sillä sellainen oli ajan tapa halvempisäätyisiin nähden. Jälkimäinen, joka ei ollut lainkaan tottunut tällaiseen seuraan ja joka ei siis siinä tuntenut olevansa oikein kotonaan, ei lausunut sanaakaan koko aterian aikana; mutta Varney piti suurella taidolla ja älykkäisyydellä keskustelua juuri niin paljon vireillä, ett'ei se päässyt laimenemaan ja osoittamatta lainkaan tungettelevaisuutta koki säilyttää kreivin hyvää tuulta korkeimmillaan. Tämä mies olikin saanut luonnolta mitä oivallisimmat lahjat sen osan näyttelemiseen, johon hän oli joutunut; hän oli niin hienotunteinen ja varovainen yhdeltä puolen ja toiselta puolen taas niin sukkela, terävä ja kekseliäs, että kreivittärenkin, niin monessa suhteessa kuin hän olikin Varneylle epäsuosiollinen, täytyi tuntea ja tunnustaa hänen seurustelutaitonsa ja nauttia siitä, niin että hän nyt oli taipuvaisempi kuin koskaan ennen yhtymään niihin ylistyksiin, joita kreivi tuhlaili suosikilleen. Saapui vihdoin levon hetki; kreivi ja kreivitär vetäytyivät huoneisiinsa, ja lopun yön oli kaikki hiljaista linnassa.

Varhain seuraavana aamuna toimitti Varney kreivin kamaripalvelijan samoin kuin hänen tallimestarinsakin tehtäviä, vaikka tämä jälkimäinen olikin hänen varsinaisena virkanaan tässä mahtavassa taloudessa, missä jalosukuiset ritarit ja aatelismiehet kilvan pyrkivät sellaisiin palvelijantoimiin, joita ylimykset yleensä hoitivat kuninkaan hovissa. Kumpaisenkin toimen mutkat tunsi Varney hyvin, hän kun vanhasta vaikka hieman rappeutuneesta perheestä lähteneenä oli ollut kreivin hovipoikana tämän aikaisemmissa, huomaamattomammissa oloissa, ja oltuaan hänelle uskollinen vastoinkäymisen kestäessä, oli hän sittemmin osannut tehdä itsensä yhtä välttämättömäksi kreivin nopean ja loistavan menestyksenkin aikoina, siten kiinnittäen hänet itseensä sekä nykyisillä että entisillä palveluksilla ja tullen hänelle miltei välttämättömäksi uskotuksi.

»Autappas minua pukeutumaan yksinkertaisempaan ratsastuspukuun, Varney», sanoi kreivi heittäessään yltään silkkikukallisen, turkisreunaisen aamunuttunsa, »ja pane nämä nauhat ja ketjut» (viitaten pöydällä viruviin erilaisiin ritarimerkkeihin) »takaisin talletuspaikkoihinsa — eilen illalla oli niskani vähällä taittua niiden painosta. Olenpa melkein sitä mieltä, ett'en enää kajoa niihin kiusankappaleihin. Ne ovat vain kahleita, joita konnat ovat keksineet, kuljettaakseen niissä hulluja. Vai mitä Sinä arvelet, Varney?»

»Kautta kunniani, hyvä herra», sanoi hänen apulaisensa, »minä arvelen, ett'eivät kultakahleet ole samanlaisia kuin muut kahleet — mitä raskaampia, sen rakkaampia.»

»Kuitenkin, kaikitenkin, Varney», vastasi hänen herransa, »olen minä melkein päättänyt, ett'eivät ne enää kauvemmin saa sitoa minua hoviin. Mitä voivat vastainen palvelus ja korkeampi suosio antaa minulle arvossa ja rikkaudessa enempää, kuin mitä minä jo olen saavuttanut? — Mikä vei isänikään mestauslavalle muu kuin se, ett'ei hän osannut antaa oikeuden ja järjen suistaa toiveitaan? — Minullakin on, kuten tiedät, ollut omat vaaralliset seikkailuni ja omat pelastumiskeinoni: minä olen tosiaankin melkein päättänyt heittää sikseen meren uhittelemisen ja istuutua rauhallisesti rannalle.»

»Kokoelemaan simpukankuoria Don Cupidon avustamana», virkkoi Varney.

»Mitä Sinä sillä tarkoitat, Varney?» kysyi kreivi jotenkin kiivaasti.

»Kunnioitettava herrani», vastasi Varney, »älkää vihastuko. Jos Teidän Korkeutenne on niin onnellinen kauniin, suloisen naisen omistamisesta, että Te, saadaksenne nauttia hänen seurastaan hieman vapaammin, olette taipuvainen luopumaan kaikesta, mille olette tähän asti elänyt, niin saattavat kyllä muutamat köyhemmistä palvelijoistanne siitä kärsiä, mutta Teidän hyvyytenne on pitänyt minusta niin runsasta huolta, että minulla aina tulee olemaan kylliksi varoja köyhänäkin aatelismiehenä pitää arvonmukaista huolta siitä korkeasta toimesta, joka minulle on suotu Teidän Korkeutenne perheessä.»

»Ja sittenkin näytät Sinä tyytymättömältä minun ehdottaessani herkeämistä vaarallisesta pelistä, joka saattaa loppua meidän molempien tuholla.»

»Minäkö, armollinen herra?» virkkoi Varney; »minulla ei totta totisesti ole vähintäkään syytä pahoitella Teidän Korkeutenne syrjään vetäytymistä! — Ei Rikhard Varney suinkaan joudu hänen majesteettinsa suuttumuksen ja hovin pilkan esineeksi, kun mahtavin rakennus, mitä milloinkaan on perustettu ruhtinasten suosioon, sulaa näkymättömiin kuin härmä aamu-auringon säteistä. — Minä tahtoisin vain, että Te puolestanne, armollinen herrani, ennen kuin astutte peruuttamattoman askeleen, tarkkaan punnitsisitte maineenne ja onnenne tässä yrityksessä.»

»Puhu edelleen, Varney», sanoi kreivi; »minä vakuutan Sinulle, ett'en ole vielä mitään päättänyt ja että tahdon tutkia kaikki näkökohdat sekä myötä että vastaan.»

»No, hyvä, armollinen herrani», jatkoi Varney, »me otaksumme siis askeleen astutuksi, vihat vihoitelluiksi, naurut nauretuiksi, valitukset valitelluiksi. Te olette vetäytynyt, sanokaamme, johonkin syrjäisimpään linnaanne, niin kauvas hovista, ett'ette kuule sinne ette ystävienne surkutteluja ettekä vihollistenne voittoriemua. Me otaksumme myös, että Teidän onnellinen kilpailijanne tyytyy (mikä on sangen epäiltävää) vain lyhentelemään ja leikkelemään sen suuren puun oksia, joka niin pitkät ajat pimitti häneltä auringon, sekä ett'ei hän vaadi sen repimistä ylös juurineen. Hyvä; niin on nyt Englannin tähänastinen ensimäinen suosikki, joka käytteli sen maan komentosauvaa ja johti sen parlamenttia, vain maalaisparooni, joka metsästää koirilla ja haukoilla ja joka juo paksua olutta maalaisherrojen kanssa ja joka tarkastelee miehiänsä suurvoudin käskystä —»

»Varney, herkeä jo!» rukoili kreivi.

»En, armollinen herra, Teidän täytyy sallia minun päättää kuvaukseni. — Sussex hallitsee Englantia — kuningattaren terveys heikkenee — kruununperimyksestä on päätettävä — kunnianhimolle on avoinna loistavampi tie kuin se ikinä osasi uneksiakaan. — Mutta Te kuulette kaikesta tästä vain etäisiä huhuja, istuessanne siinä takkanne varjossa. — Ja sitten Te vasta johdutte ajattelemaan, mistä toiveista Te luovuitte ja mihin mitättömyyteen Te suistuitte — ja kaikki tämä vain siksi, että saisitte katsella kauniin puolisonne silmiin useammin kuin kerran kahdessa viikossa!»

»Minä käsken, Varney», vastasi kreivi, »ei sanaakaan enää tästä. Minä en ole suinkaan sanonut, että askel, johon oma haluni ja mukavuuteni minua houkuttelevat, olisi astuttava kiiruisasti, ottamatta tarpeelliseen huomioon maan yleistä hyvää. Ole siitä minun todistajani, Varney: minä hylkään väistymistoiveeni, en oman kunnianhimoni käskystä, vaan pysyäkseni asemassa, missä paraiten voin palvella maatani hädän hetkellä. — Käske satuloimaan hevosemme joutuisasti. — Minä puen päälleni, kuten ennenkin, palvelijanviitan ja ratsastan tallirengin sijalla. — Ole Sinä herrana tämä päivä, Varney — älä jätä mitään toimittamatta, mikä voi johtaa epäluuloja harhaan. Me nousemme hevosen selkään ennenkuin ihmiset ovat jalkeilla. Minä vain heitän puolisolleni hyvästit ja olen heti valmis. Minä teen väkivaltaa omalle sydämelleni ja haavoitan toista, joka on minulle vielä rakkaampi; mutta isänmaanystävän tulee käydä ennen aviomiestä.»

Puhuttuaan näin surunvoittoisella, vaikkakin lujalla äänellä, poistui hän pukuhuoneesta.

»Olenpa iloinen, että läksit», ajatteli Varney, »muutoin olisin minä, niin tottunut kuin olenkin ihmisten houkkamaisuuksiin, nauranut Sinulle vasten naamaa! Sinä saat hullutella itsesi väsyksiin tuon uuden leikkikalusi, tuon sievän Eevantyttären kanssa, minä en halua Sinua siitä estää. Mutta vanhaan leikkikaluusi, kunnianhimoon, et Sinä saa väsyä, sillä kun Sinä kiipeät vuorta, herraseni, täytyy sinun vetää Rikhard Varneykin mukanasi korkeuksiin; ja jos hän voi ajaa Sinut sille kukkulalle asti, jossa hän aikoo luoda onnensa, niin usko minua, ett'ei hän tule säästämään ruoskaa eikä kannuksia. — Ja mitä Sinuun tulee, kaunis rouvaseni, joka tahtoisit olla kreivitär oikopäätä, niin olisi Sinulle parasta, ett'et kävisi aikomusteni tielle, muutoin lisätään vanhaan laskuusi uusi velka. Ole Sinä herrana, sanoi hän? — Kautta kunniani, hän on kerran havaitseva puhuneensa oikeammin kuin aavistikaan — ja niin hänestä, joka monien päteväin miesten mielestä vetää vertoja Burleighille ja Walsinghamille valtioviisaudessa ja Sussexille sotataidossa, tulee oman palvelijansa holhokki; ja kunnianhimo raukeaa tyhjiin pähkinänruskean silmän ja ovelan punaiselta ja valkoiselta paistavan naaman takia! Ja jos yleensä kuolevaisen naisen sulous voi olla riittävänä puolustuksena miehen valtioviisaan pään hullaantumiselle, saa minun herrani puolustuksekseen viitata äsken kuluneeseen siunattuun iltaan. Hyvä — käyköötpä asiat miten tahansa, hänen täytyy tehdä minut suureksi, tai teen minä itse itseni onnelliseksi; ja ell'ei tuo suloinen olento kielittele kohtaustansa Tressilianin kanssa, ja luulenpa, ett'ei hän uskalla sitä tehdä, täytyy hänen kaikesta halveksumisestaan huolimatta suostua tuumiini asian salaamisesta ja keskinäisestä avusta. — Nyt täytyy lähteäkseni talliin. — Hyvä, herraseni, minä järjestän nyt vielä Sinun matkojasi; mutta pian on tuleva aika, jolloin minun tallimestarini pitää huolta minun matkoistani. — Mitä oli Tuomas Cromwell muuta kuin sepän poika, ja hän kuoli korkeana herrana — tosin kyllä mestauslavalla, mutta sekin kuului luonteeseen. — Ja mitä oli Ralph Sadler muuta kuin Cromwellin kirjuri; ja hän kokosi haltuunsa kahdeksantoista kaunista herraskartanoa, — via! Minä tunnen tieni yhtä hyvin kuin hekin.»

Näin mutisten lähti hän huoneesta.

Sillä välin oli kreivi jälleen astunut makuukammioon, päätettyään ottaa pikaiset hyvästit suloiselta puolisoltaan, tuskin uskaltaen antautua hänen kanssaan läheisempään haasteluun, koska hän jälleen pelkäsi kuulevansa hartaita pyyntöjä, joita ehkä kävisi vaikeaksi väistää, mutta jotka hän äskeisen keskustelunsa johdosta tallimestarinsa kanssa oli päättänyt evätä.

Hän tapasi kreivittären puettuna valkeaan, turkisreunusteiseen silkkiseen aamutakkiin; hänen pienet jalkansa olivat paljaaltaan hätäisesti pistetyt tohveleihin; hänen palmikoimaton tukkansa aaltoili yömyssyn alta, eikä hänellä ollut tuskin muuta koristetta kuin oma suloutensa, jota pikemminkin lisäsi kuin vähensi lähenevän eronhetken tuottama murhe.

»Jumala olkoon nyt kanssasi, oma rakkaani!» sanoi kreivi, vaivoin irroittautuen hänen hyväilyistään, yhä uudestaan ja uudestaan palatakseen sulkemaan hänet syliinsä ja sanomaan hyvästi ja suutelemaan ja hyvästelemään vielä kerran. »Aurinko on sinisen näköpiirin rajalla. — En uskalla enää viipyä. — Minun pitäisi jo oleman kymmenen peninkulman päässä täältä.»

Näillä sanoilla yritti hän vihdoinkin katkaista lähtöhetken katkeruuden.

»Sinä et siis aijo suostua pyyntööni?» virkkoi kreivitär. »Ah, petollinen ritari! pyysikö milloinkaan paljasjalkainen nainen urhoolliselta ritarilta suosion-osoitusta, saaden kieltävän vastauksen?»

»Pyydä mitä muuta tahansa, Amy, mitä muuta tahansa, ja minä suostun siihen», vastasi kreivi, — »mutta älä koskaan sellaista, mikä koituisi meidän molempain turmioksi.»

»Ei», sanoi kreivitär, »minä en nyt puhu halustani päästä arvoon, joka tekisi minusta koko Englannin kateuden esineen — päästä urhoollisen ja jalon herrani, Englannin ensimäisen ja rakastetuimman ylimyksen, tunnustetuksi puolisoksi. — Salli minun vain paljastaa salaisuus rakkaalle isälleni! — Salli minun vain lopettaa hänen kärsimyksensä minun muka häpeällisestä teostani — sanovat hänen olevan sairaana, tuon rakkaan helläsydämisen vanhuksen!»

»Sanovat!» kysyi kreivi kiivaasti; »kuka sanoo? Eikö Varney ilmaissut herra Hughille kaikkea, mitä me nykyään rohkenemme ilmaista Sinun onnestasi ja voinnistasi? ja eikö hän ole Sinulle kertonut tuon vanhan kunnon ritarin ilomielin ja täysin terveenä harjoittaneen tavallista mielitointansa? Kuka on uskaltanut ajaa muita ajatuksia päähäsi?»

»Oi, ei kukaan, armollinen herrani, ei kukaan», ehätti kreivitär vastaamaan säikähtyneenä kysymyksen kiivaasta sävystä; »minä vain olisin niin mielelläni halunnut tulla omin silmin vakuutetuksi siitä, että isäni voi hyvin.»

»Rauhoitu, Amy — nyt et vielä voi ryhtyä mihinkään yhteyteen isäsi etkä hänen talonsa kanssa. Katsomattakaan siihen, että valtioviisauden syvimpiä sääntöjä on, ett'ei uskota tarpeettomasti salaisuutta useammille henkilöille kuin välttämätöntä on, olisi riittävänä syynä salaisuuden säilyttämiseen sekin, että tuo Cornwallin mies, tuo Trevanion tai Tressilian tai mikä hänen nimensä nyt lieneekään, on pysyväisenä vieraana vanhan ritarin talossa ja tietää luonnollisesti kaikki, mitä siellä tiedetään.»

»Herrani», vastasi kreivitär, »minä en ajattele niin. Isääni on kauvan pidetty kunnianarvoisana, rehellisenä miehenä; ja mitä Tressilianiin tulee, niin jos me voimme antaa itsellemme anteeksi sen pahan, mitä olemme hänelle tehneet, niin uskallan minä panna vetoon kruunun, jota jonakin päivänä tulen kerallasi kantamaan, siitä, ett'ei hän koskaan maksa vääryyttä vääryydellä.»

»Minä en sittenkään luota häneen, Amy», vastasi hänen puolisonsa; »kautta kunniani, minä en sittenkään luota häneen — pikemminkin uskoisin salaisuutemme itse pahalle viholliselle kuin tälle Tressilianille!»

»Ja miksikä niin, herrani?» kysyi kreivitär, vaikka hän vavahtikin sitä päättävää ääntä, jolla kreivi puhui; »salli minun vain tietää, miksi ajattelet niin pahaa Tressilianista?»

»Rouva», vastasi kreivi, »minun tahtoni pitäisi jo oleman riittävä syy — mutta jos haluat enemmän tietää, niin huomaa, missä suhteissa tämä Tressilian on ja kenen kanssa. Hän on tuon Radcliffen, tuon Sussexin, jota vastaan minä vain töin ja tuskin voin säilyttää asemani epäluuloisen hallitsijattaremme suosiossa, luotetuimpia miehiä; ja jos hän saisi minusta sellaisen voiton, Amy, että hän pääsisi tietämään avioliittomme salaisuuden, ennenkuin Elisabet olisi siihen sopivasti valmistettu, menettäisin minä hänen suosionsa ikipäiviksi — menettäisin kukaties sekä hänen suosionsa että omaisuuteni, sillä hänessä on hitunen isäänsä Henrikiä — minusta tulisi hänen julmistuneen, mustasukkaisen vihansa uhri, ehkäpä verinen uhri.»

»Mutta miksi, armollinen herrani», ahdisti rouva jälleen, »ajattelet niin loukkaavasti miehestä, jota tunnet niin vähän? Mitä Sinä Tressilianista tiedät, sen olet Sinä saanut tietää minulta, ja minä vakuutan Sinulle, ett'ei hän millään muotoa tulisi kavaltamaan salaisuuttasi. Koska minä olen Sinun takiasi, rakas puolisoni, tehnyt hänelle vääryyttä, täytyy minun nyt sitä enemmän pitää huolta siitä, että Sinä teet hänelle oikeutta. — Sinä loukkaannut jo kun minä vain puhun hänestä; mitähän sanoisit, jos olisin tosiaankin hänet tavannut?»

»Jos niin olisi laita», vastasi kreivi, »tekisit viisaimmin pitäessäsi sen tapaamisen niin salassa kuin olisi se kerrottu vain rippituolissa. Minä en etsi kenenkään turmiota; mutta se, joka tunkeutuu salaisiin yksityisiin asioihini, saa totta totisesti katsoa eteensä. Karhu ei siedä kenenkään osumista peloittavalle polulleen.» [Leicesterin vaakunassa olivat hänen isänsä, silloisen Warwickin kreivin, ottamat vanhat merkit, karhu ja ryhmysauva.]

»Peloittavalle tosiaankin!» huokasi kreivitär ankarasti kalveten.

»Sinä voit pahoin, armaani», sanoi kreivi, ottaen hänet syliinsä; »oikaise tuohon tilallesi jälleen, nousitkin siltä aivan liian varhain. — Vieläkö Sinulla on mitään pyytämistä, joka koskee vähempää kuin kunniaani, onneani ja henkeäni?»

»Ei mitään, rakas herrani ja puolisoni», vastasi kreivitär heikolla äänellä; »kyllähän minulla vielä oli jotakin Sinulle kerrottavana, mutta suuttumuksesi karkoitti sen muistostani.»

»Säästä se tulevan kohtauksemme varalle, armaani», virkkoi kreivi hellästi, jälleen häntä suudellen; »ja ottamatta lukuun pyyntöjä, joihin en voi enkä uskalla suostua, täytyy Sinun toiveesi olla enemmän kuin mitä Englanti ja kaikki sen alusmaat voivat täyttää, ell'ei sitä kirjaimelleen toteuteta.»

Näin puhuen otti hän vihdoin lopulliset jäähyväiset. Portaiden alapäässä ojensi Varney hänelle avaran palvelijaviitan ja leveälierisen hatun, joihin hän verhoutui pysyäkseen tuntemattomana ja kokonaan salatakseen kasvojensa piirteet. Hevoset seisoivat pihalla valmiina hänelle ja Varneylle; — sillä pari hänen seuralaistaan, jotka olivat niin pitkälti perehtyneet salaisuuteen, että tiesivät tai arvasivat kreivillä tässä talossa olevan lemmenkohtauksia jonkun kauniin naisen kanssa, vaikka he eivät aavistaneetkaan hänen nimeänsä tai aivoansa, oli jo lähetetty yöllä matkaan.

Anton Foster itse piteli kreivin vankkaa, kestävää hevosta suitsista, sillä välin kun hänen vanha palvelijansa hoiteli sitä komeampaa ja uljaampaa ratsua, jota Rikhard Varneyn oli herrana käyttäminen.

Mutta kreivin lähestyessä riensi Varney kuitenkin pitämään herransa ohjaksia ja estämään Fosteria suorittamasta kreiville tätä palvelusta, jota hän ilmeisesti piti omaan toimeensa kuuluvana. Foster näytti hapanta naamaa tästä tungettelemisesta, joka selvästi tarkoitti hänen syrjäyttämistään armollisen herransa ja käskijänsä suosiosta, mutta luovutti kuitenkin paikkansa Varneylle; mutta kreivi, kiinnittämättä asiaan sen enempää huomiota ja unohtaen, että hänen teeskennelty palvelijanasemansa olisi oikeastaan sijoittanut hänet otaksutun herransa jälkijoukkoon, ratsasti mietteliäänä pihasta, heiluttaen kuitenkin usein kättään vastaukseksi kreivittären liinanhuiskutuksiin akkunastaan.

Hänen muhkean vartalonsa häipyessä pihasta johtavan holvikäytävän pimeyteen, mutisi Varney: »Onpa siinäkin oivaa oveluutta — palvelija ratsastaa herransa edellä!» ja käytti sitten kreivin poistuttua näkyvistä tilaisuutta vaihtaakseen pari sanaa Fosterin kanssa. »Katseletpa karsaasti minuun, Anton», virkkoi hän, »ikäänkuin olisin minä ryöstänyt Sinulta armollisen herramme jäähyväistervehdyksen; mutta minä toimitin Sinulle paremman palkinnon uskollisesta palveluksestasi. Kas tässä kukkaro, joka on täynnä niin hyviä kultarahoja kuin ikinä välkkyi saiturin peukalon ja etusormen välissä. Niin, niin, laske ne vain, vanha veijari», jatkoi hän, kun Foster otti lahjan vastaan happamesti hymyillen, »ja lisää niihin se kaunis muistolahja, jonka kreivi eilen illalla antoi Janetille.»

»Kuinka! Kuinka!» toisteli Anton Foster hätäisesti; »antoiko hän rahaa Janetille?»

»Entä sitten, ukkoseni? — eikö hänen kauniille emännälleen suorittamansa palvelukset vaatineet palkitsemista?»

»Hän ei saa pitää sitä», sanoi Foster; »hänen pitää antaa koko lahja takaisin. Minä tiedän, että sen herran hullaantuminen kauniisiin kasvoihin on yhtä lyhytaikainen kuin syvällinenkin. Hänen kiintymyksensä ovat vaihtelevia kuin kuu.»

»Foster, Sinä olet hullu — et suinkaan Sinä vain toivo sellaista onnea, että muka kreivi silmäilisi Janetia? — Kuka paholaisen nimessä kuuntelisi rastasta satakielen laulaessa?»

»Rastas tai satakieli, samapa se linnustajalle; ja Te, herra Varney, osaatte niin vietävän ovelasti soittaa pyypilliä houkutellaksenne kevytmielisiä naikkosia hänen verkkoihinsa. Minä en toivo Janetini ylenevän sellaiseen pahanhengen arvoon kuin Te olette valmistanut jo monelle tyttöparalle. — Vieläkö naurattaa? — Minä tahdon pelastaa ainakin yhden perheeni jäsenen saatanan kynsistä, siitä saatte olla varma. — Hänen pitää antaman ne rahat takaisin.»

»Niin, taikka uskoman ne Sinun huostaasi, Tony, mikä olisi yhtä hyvä», vastasi Varney; »mutta on minulla Sinulle vakavampaakin puhuttavaa. — Armollinen herramme lähti täältä meihin suuttuneena.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Foster. »Joko hän nyt väsyi siihen kauniiseen nukkeensa — tuohon leikkikaluunsa tuolla? Hän maksoi siitä ruhtinaallisen hinnan, ja takaanpa hänen alkavan katua kauppaansa.»

»Ei sinne päinkään, Tony», vastasi tallimestari; »hän on aivan hulluna vielä ja aikoo hyljätä hovin hänen takiansa — hyvästi silloin toiveet, rikkaus ja turvallisuus — kirkontilukset palautetaan, Tony, ja hyvä vielä, ett'ei niiden vuokraajia haasteta vastaamaan valtiovarain hoitokunnan eteen.»

»Se olisi meidän tuhomme se», virkkoi Foster, ja hänen otsansa synkistyi pahojen aavistusten tiestä. »Ja kaikki tämä yhden ainoan naikkosen takia! — Olisipa se edes tapahtunut hänen sielunsa pelastuksen nimessä, niin olisi se vielä jotakin ollut; ja minäkin joskus toivoisin voivani heittää luotani kaiken maallisen, joka minussa vielä riippuu, ja olla kuin yksi kirkkomme köyhimmistä.»

»Pian Sinä siihen pääset, Tony», vastasi Varney; »mutta minun luullakseni ei paholainen maksa paljoakaan Sinun teeskennellystä köyhyydestäsi, ja niin saat Sinä pitkän nenän joka taholta. Mutta seuraa minun neuvoani, ja Cumnorin kartano on sittenkin jäävä perintö-omaisuudeksesi. — Älä hiiskahdakaan Tressilianin käynnistä täällä — — älä sanaakaan, ennen kuin minä annan luvan.»

»Ja miks'ei, jos saan kysyä?» uteli Foster epäluuloisena.

»Typerä nauta!» vastasi Varney; »armollisen herramme nykyisessä mielentilassa ollessa olisi paras keino vahvistaa häntä vallastaluopumisen tuumissaan, jos hän saisi tietää, että hänen rouvalleen ilmestyy sellainen kummitus hänen poissa-ollessaan. Hän haluaisi piankin itse esiintyä lohikäärmeenä ja vartioida kultaomenoitaan, ja silloin, Tony, on Sinun toimesi täällä lopussa. Ei viisas pitkiä puheita kaipaa — jää hyvästi. — Minun täytyy kiirehtiä hänen perässään.»

Hän pyöräytti hevosensa ympäri, painoi kannuksensa sen kylkiin ja ratsasti holvitietä herransa jälkeen.

»Kunpa Sinunkin toimesi loppuisi tai kaulasi katkeaisi, kirottu parittaja!» murisi Anton Foster itsekseen. »Mutta minun täytyy totella hänen vihjaustaankin, sillä meidän etumme käyvät yksiin, ja hän osaa johdatella ylpeätä kreiviä aivan oman mielensä mukaan. Janetin täytyy antaa minulle ne kultarahat — ne pitää käyttää jollakin tavoin Jumalan kunniaksi, ja minä säilytän niitä erillään raha-arkussani, siksi kunnes sopiva tilaisuus niiden uhraamiseen esiintyy. Mikään saastainen henkäys ei saa ulottua Janetiini — hänen pitää pysyä puhtaana kuin autuaan hengen, vaikkapa vain rukoillakseen Jumalaa isänsä puolesta. Minä tarvitsen hänen rukouksiaan, sillä minä olen nyt pahassa ahdingossa. — Kummallisia huhuja kiertelee elämäntavoistani. Hengellinen seuramme kohtelee minua kylmästi, ja kun mestari Holdforth viimeksi puhui tekopyhistä, jotka ovat ulkoa kuin valkeiksi sivutut haudat, mutta sisältä täynnänsä kuolleiden luita, tuntui hän minusta katselevan suoraan kasvoihini. Paavinusko oli tosiaankin mukava usko, siinä oli Lambourne oikeassa. Siinä sai mies seurata vapaasti omaa luontoaan, miten aina kulloinkin sopi — kunhan sitten vain hypistelit rukousnauhasi kertaalleen — kuulit messun — kävit ripillä — niin heti sait syntisi anteeksi. Nämä puritanit käyvät jyrkempää ja vaivaloisempaa polkua; mutta tahdonpa minäkin yrittää — tahdonpa lukea tunnin raamattuani, ennen kuin jälleen avaan rauta-arkkuni.»

Sillä välin kiiruhti Varney herransa jälkeen, tavaten hänen odottamasta puiston takaportilta.

»Sinä tuhlaat aikaa, Varney», sanoi kreivi; ja se on kuitenkin hyvin täpärällä. Minun täytyy olla ainakin Woodstockissa, ennen kuin voin täysin turvallisesti luopua valepuvustani, ja siihen mennessä ei matkani ole suinkaan ilman vaarojansa.»

»Siihen tarvitaan vain kahden tunnin rivakka ratsastus, armollinen herra», vastasi Varney; »minä vain hetkiseksi pysähdyin takomaan huolellisuuden ja tarkan valvonnan käskyjänne sen Foster-köntyksen kalloon ja ottamaan selkoa sen miehen asunnosta, jonka minä haluaisin toimittaa Teidän Korkeutenne seurueeseen Trevorin tilalle.»

»Onko hän Sinun mielestäsi sovelias odotushuoneen ilmapiiriin?» kysyi kreivi.

»Hän lupaa hyvää, herra», vastasi Varney; »mutta jos Teidän Korkeutenne suvaitsisi ratsastaa edellä, palaisin minä Cumnoriin ja toisin sen miehen Teidän korkeutenne nähtäville Woodstockiin ennen kuin olisitte ehtinyt nousta vuoteestannekaan.»

»Minunhan, kuten tiedät, pitäisi tällä hetkellä nukkuman siellä kaikessa rauhassa», virkkoi kreivi; »mutta minä pyydän, älä säästä ratsujen koipia, ollaksesi läsnä aamuisessa vastaanotossani.»

Näin sanoen kannusti hän hevostansa ja lähti matkaan, kun taas Varney ratsasti takaisin Cumnoriin valtamaantietä, puistoa välttäen. Hän laskeutui satulasta iloisen »Mustan Karhun» ovella ja pyysi puhutellakseen Mikael Lambournea. Tämä kunnioitettava henkilö ilmestyikin pian uuden isäntänsä näkyville, vaikkakin maahan suunnatuin katsein.

»Sinä olet joutunut seikkailutoverisi Tressilianin jäljiltä», virkkoi heti Varney; — »minä näen sen hirtehisnaamastasi. Tämäkö nyt on sitä Sinun valppauttasi, häpeämätön lurjus?»

»Tuhannen tulimmaista!» puolustihe Lambourne, »ei milloinkaan ole otusta sen ovelammin ajettu. Minä näin hänen tulevan tänne enoni majataloon — imeydyin häneen kuin mehiläisvaha — näin hänet illallisella — seurasin häntä hänen makuuhuoneeseensa asti, ja yht'äkkiä — hän on tipotiessään seuraavana aamuna, eikä tallirenkikään tiedä miten ja minne hän katosi!»

»Tämä kuulostaa aivan siltä kuin yritettäisi minua vetää nenästä, herraseni», vastasi Varney; »ja jos tosiaankin niin on, niin sieluni autuuden nimessä, saatpa sitä katua!»

»Herra, paraskin koira erehtyy joskus», selitteli Lambourne; »mitä hyötyä olisi minulla ollut siitä, vaikka olisinkin päästänyt sen veijarin pakenemaan? Saatte kysyä Giles Goslingilta, isännältä — saatte kysyä viinurilta ja tallirengiltä — saatte kysyä Cicelyltä ja koko talolta, enkö minä pitänyt Tressiliania tarkasti silmällä hänen täällä ollessaan. — Kautta sieluni, eihän minun kai sentään pitänyt vahtiman häntä sairaanhoitajan tavoin, kun kerran olin nähnyt hänen asettuvan kauniisti nukkumaan huoneeseensa, sehän toki myönnettänee!»

Varney toimitti tosiaankin talossa erinäisiä kuulusteluja, jotka vahvistivat Lambournen väitteen todenperäisyyden. Tressilian oli, niin vakuutettiin yksimielisesti, lähtenyt äkkiä ja odottamatta matkaan siinä aivan aamupuhteella.

»Mutta minä en tahdo tehdä vääryyttä kenellekään», virkkoi isäntä, »hän jätti huoneensa pöydälle täyden maksun laskustaan ynnä jonkun verran juomarahaa talon palvelijoille, mikä oli sitäkin tarpeettomampaa, kun hän näyttää satuloineen ruunansa ilman tallirengin apua.»

Saatuaan täten selville Lambournen menettelyn rehellisyyden, alkoi Varney jutella hänelle tulevaisuuden suunnitelmista ja tavasta, jolla hän aikoi kunnostautua, viittaillen ymmärtäneensä Fosterin puheista, ett'ei häneltä puuttunut halua astua jonkun ylimyksen palvelukseen.

»Oletko milloinkaan ollut hovissa?» kysyi Varney.

»En», vastasi Lambourne; »mutta aina kymmenvuotiaasta asti olen minä kerran viikossa nähnyt unta olevani siellä ja saavuttavani siellä onneni.»

»Tulee olemaan oma vikasi, ell'ei unesi toteudu», sanoi Varney. »Tekeekö raha kiusaa?»

»Hm!» vastasi Lambourne; »minä rakastan huvituksia.»

»Se on riittävä ja rehellinen vastaus», virkkoi Varney. »Tiedätkö mitään niistä vaatimuksista, joita asetetaan kohoavan hovimiehen seuralaiselle?»

»Olenpa niitä hieman itsekseni ajatellut, herra», vastasi Lambourne; »häneltä vaaditaan esimerkiksi nopsaa silmää — suljettua suuta — ketterää ja rohkeata kättä — terävää älyä ja tylsää omaatuntoa.»

»Ja Sinun omantuntosi kärki», sanoi Varney, »on luullakseni jo aikoja sitten tylsistynyt?»

»Enpä muista sen kärjen koskaan niin erin terävän olleenkaan», vastasi Lambourne. »Nuorempana taisi minulla vielä olla jonkunlaisia pistoksia, mutta niitä minä hankasin pois muististani sodan karkealla tahkolla ja loput huuhtelin minä Atlannin valtameren avaroihin aaltoihin.»

»Sinä olet siis palvellut Indiassa?»

»Sekä Itä- että Länsi-Indiassa», vastasi tämä hovimiehen ehdokas, »sekä merellä että maalla; minä olen palvellut sekä portugalilaista että espanjalaista — sekä hollantilaista että ranskalaista, ja käynyt ominpäin sotaa muutamien reippaiden poikain kanssa, joiden mielestä ei ollut koskaan rauhaa linjan tuolla puolen.» [Francis Drake, Morgan ja monet muut sen ajan urheat merenkulkijat olivat tuskin merirosvoja parempia.]

»Sinä voit tehdä minulle, armolliselle herralleni ja itsellesi hyviä palveluksia», sanoi Varney hetkisen vaijettuaan. »Mutta huomaa, minä tunnen maailman — vastaa minulle vilpistelemättä, osaatko olla uskollinen?»

»Ell'ette Te tuntisi maailmaa», virkkoi Lambourne, »olisi minun velvollisuuteni vastata myöntävästi ilman muuta ja vannoa se todeksi hengen ja kunnian ja muun semmoisen kautta. Muta kun nyt Teidän Armonne näyttää olevan niitä, jotka pitävät enemmän rehellisestä totuudesta kuin ovelasta valheesta — niin vastaan minä Teille, että osaan olla uskollinen hirsipuun juurelle, jopa siitä roikkuvaan silmukkaankin asti, jos minua vain hyvin kohdellaan ja palkitaan; — en muuten.»

»Osaat kai myös muihin avuihisi liittää tämän: näyttää hartaalta ja uskovaiselta, jos hetki vaatii?» jatkoi Varney pilkallisella äänellä.

»Eipä maksaisi minulle mitään», sanoi Lambourne, »vaikka vastaisinkin myöntävästi, — mutta suoran totuuden puhuakseni täytyy minun väkisinkin kieltää. Jos tarvitsette tekopyhää, niin ottakaa Anton Foster, jota jo lapsuudesta asti on vainonnut eräänlainen kummitus, mitä hän nimittää uskonnoksi, vaikka se onkin sitä lajia hurskautta, joka aina vie mahdollisimman suureen hyötyyn. Sitä temppua minä en osaa.»

»Hyvä», vastasi Varney, »ell'ei Sinulla olekaan tekopyhyyden temppua tiedossasi, niin on kai sinulla hemppu tallissa?»

»On kyllä, herra», virkkoi Lambourne, »ja sellainen vielä onkin, että se hyppää yli pensasaitojen ja ojien kilpaa herttuan parhaiden metsästysratsujen kanssa. Kun minä kerran hieman erehdyin Shooter's Hillissä ja pysäytin erään entisen karjakauppiaan, jonka taskut olivat paremmin varustetut kuin hänen aivokoppansa, lennätti se reipas rusko minut ihanasti paikalta, huolimatta kaikista takaa-ajajain kirkumisista.»

»Satuloi se sitten heti paikalla ja seuraa minua», sanoi Varney. »Jätä vaatteesi ja tavarasi isännän huostaan, ja minä vien Sinut palveluspaikkaan, missä syy ei ole onnen, vaan Sinun, ell'ei Sinun käy hyvin.»

»Reippaasti ja rehellisesti puhuttu!» huudahti Lambourne, »ja minä olen ratsun selässä heti paikalla. — Tallirenki, senkin lurjus, satuloi hituistakaan viipymättä hevoseni, jos vähääkään huolehdit pääkuoresi eheydestä — Kaunis Cicely, ota puolet tämän kukkaron sisällöstä lohdutukseksesi äkillisestä lähdöstäni.»

»Mene hiiteen!» vastasi tytön isä, »Cicely ei lainkaan tarvitse Sinun lahjojasi. — Lähde matkaasi vain, Mikko, ja koeta hankkia itsellesi parempia tapoja, jos taidat, vaikk'et Sinä minun luullakseni koskaan osukkaan siihen maahan, missä niitä kasvaa.»

»Näytäppäs minullekin sitä Cicely-tyttöäsi, hyvä isäntä», sanoi Varney; »olen kuullut kovin kehuttavan hänen kauneuttaan.»

»Se on vain auringonpolttamaa kauneutta», vastasi isäntä, »joka kylläkin kestää sateet ja tuulet, mutta joka ei ole lainkaan aijottu miellyttämään niin tottuneita naistuntijoita kuin Te olette. Hän pysyy nyt huoneessaan, sillä hän ei voi tosiaankaan kestää niin päivänkirkkaiden hovimiesten katsetta kuin jalon vieraani.»

»No, rauha hänelle sitten, hyvä isäntä», vastasi Varney; »hevosemme käyvät kärsimättömiksi — toivotamme Sinulle hyvää päivää.»

»Lähteekö sisarenipoika mukaanne, jos saan luvan kysyä?» tiedusteli Gosling.

»Kyllä, niin on ainakin hänen aikomuksensa», vastasi Rikhard Varney.

»Olet oikeassa — aivan oikeassa», toisteli isäntä — »olet, sanon minä, aivan oikeassa, sukulaispoikani. Sinulla on allasi vireä ratsu, pidä vain hyvä huoli ohjasnuorista — tai jos Sinä aivan välttämättä tahdot päästä kuolemattomuuteen jonkun nuoran suosiollisella avustuksella, minkä aikomuksen lähtösi tämän herran matkaan tekee varsin otaksuttavaksi, kehoitan minä Sinua tapaamaan hirsipuusi niin kaukana Cumnorista kuin suinkin mahdollista; ja niin jätän minä teidät satulainne huomaan.»

Tallimestari ja hänen uusi seuralaisensa nousivat siis ratsuillensa, jättäen majatalon isännän aivan mielensä mukaan päättämään pahaa-ennustavan jäähyväispuheensa omiksi iloikseen, ja kulkivat ripeätä laukkaa, joka esti keskustelun, kunnes erään jyrkän hiekkamäen nouseminen salli heidän sitä jatkaa.

»Oletko Sinä siis tyytyväinen nyt», sanoi Varney matkatoverilleen, »päästessäsi hovipalvelukseen?»

»Olen kyllä, kunnioitettava herra, jos Te vain pidätte minun ehdoistani yhtä paljon kuin minä Teidän.»

»Ja millaiset ne ehdot sitten ovat?» kysyi Varney.

»Jos minulla tulee olla tarkka silmä käskijäni palveluksessa, täytyy hänellä olla hyvin huomaamaton silmä vikoihini nähden», sanoi Lambourne.

»Kyllä niin», virkkoi Varney, »ell'eihän niitä törrötä niin julmasti kaikkialla, että hän väkisinkin taittaa säärensä niihin.»

»Ei suinkaan», vastasi Lambourne. »Sitten: jos minä kaadan otuksen, täytyy minun saada imeä luut.»

»Sehän on vain kohtuullista», sanoi Varney, »kunhan vain parempasi ovat ensin saaneet osansa.»

»Hyvä», jatkoi Lambourne; »sitten on enää sovittavana vain se seikka, että jos laki ja minä joudumme riitaan keskenämme, herrani tulee auttaa minut pälkähästä, ja tämä on pääpykälä.»

»Kohtuullista sekin», virkkoi Varney, »kunhan riita on vain sattunut herrasi palveluksessa.»

»Mitä palkkaan ja muihin semmoisiin tulee, niin minä en puhu mitään», jatkoi Lambourne; »salaisista ansiolahjoistahan minun tuleekin elää.»

»Ei pelkoa», sanoi Varney; »Sinulla tulee olemaan vaatteita ja taskurahoja tarpeeksi vetääksesi vertoja kenelle virkaveljellesi tahansa, sillä nyt pääset Sinä taloon, jossa sataa kultaa, kuten sanotaan.»

»Tämä on kaikki erinomaisesti mieleeni», vastasi Mikael Lambourne; »Teidän tulee nyt enään ilmoittaa minulle herrani ja käskijäni nimi.»

»Nimeni on Rikhard Varney», selitti hänen matkatoverinsa.

»Mutta minä tarkoitankin sen jalon ylimyksen nimeä, jonka palvelukseen Te suvaitsette minut korottaa», intti Lambourne.

»Kuinka, lurjus, oletko Sinä liian hyvä kutsumaan minua herraksesi?» tulistui Varney; »Sinä voit olla kopea muille, mutta älä rupea minulle hävyttömäksi.»

»Pyydän Teidän Armoltanne anteeksi», vastasi Lambourne; »Te vain näytitte niin kovin hyvältä tutulta Anton Fosterin kanssa, ja minäkin olen sen samaisen Antonin ystäviä.»

»Oletpa sinä totta totisesti ovela veitikka», virkkoi Varney. »Huomaa tämä — minä kyllä toimitan Sinut erään ylimyksen seurueeseen, mutta lähinnä saat Sinä palvella minua ja noudattaa minun tahtoani. Minä olen hänen tallimestarinsa — Sinä kyllä saat pian kuulla hänen nimensä — sen nimen kantaja johtaa neuvoskuntaa ja hallitsee valtiota mielensä mukaan.»

»Kautta tämän auringonvalon, tosiaankin oiva loitsu paljastamaan kätkettyjä aarteita!» tokaisi Lambourne.

»Varovasti käytettynä voi se ehkä sellainen ollakin», vastasi Varney; »mutta huomaa hyvin — jos Sinä rupeat sillä temppuilemaan omin päisi, saattaa se manata eteesi paholaisen, joka repii Sinut kappaleiksi.»

»Kylliksi sanottu», jatkoi Lambourne; »minä osaan kyllä pysyä rajoissani.»

Matkustajat jatkoivat sitten taas samaa nopeata kulkuaan, jonka heidän haastelunsa oli keskeyttänyt, ja saapuivat niin pian Woodstockin kuninkaalliseen puistokartanoon. Tämä vanha Englannin kruunun tilus oli silloin aivan toisessa kunnossa kuin ollessaan kauniin Rosamundan asuinpaikkana ja Henrik Toisen salaisen ja luvattoman lemmentarinan näyttämönä; vieläkin enemmän poikkesi se siitä näystä, jonka se tarjoaa meidän päivinämme, jolloin Blenheim-House julistaa Marlboroughin voittoa, eikä suinkaan vähemmän Vanburghin neroa, vaikka hänen paljoa huonommalla maulla varustetut aikalaisensa niin suuresti häntä mustasivatkin. Woodstock oli Elisabetin aikaan vanha kartanorähjä, joka oli jo kauvan, läheisen kaupungin suureksi häviöksi, saanut olla vailla kuninkaallisen asuinpaikan kunniaa. Kaupungin asukkaat olivat kuitenkin useat kerrat anoneet kuningattarelta, että heille suotaisiin edes tilapäisesti se onni, että hallitsijatar suvaitsisi asua heidän keskuudessaan; ja juuri tämän asian takia, näennäisesti ainakin, oli se jalo ylimys, jonka jo olemme esitelleet lukijoillemme, saapunut Woodstockiin.

Varney ja Lambourne karahuttivat suoraan vanhan, rappeutuneen linnan pihaan, jossa tänä aamuna vallitsi sellainen hälinä ja tungos, ett'ei kahteen hallituskauteen. Kreivin talouden virkamiehiä, palvelijoita ja huoveja tuli ja meni kaikella sillä hävyttömällä korskeudella, joka on heidän ammatilleen ominaista. Kuului hevosten hirnuntaa ja koirien haukuntaa; sillä kreivillä, kartanon ja sen alueiden tarkastajana ja ylivalvojana oli luonnollisesti valta mielin määrin metsästellä puistossa, jonka sanotaan olleen vanhimman aidatun metsästysalueen Englannissa ja jossa vilisemällä vilisi riistaa, se kun oli saanut pitkät ajat olla täydellisessä rauhassa. Paljon kaupungin asukkaita, tuskallisesti toivoen tämän harvinaisen käynnin johtavan suotuisiin tuloksiin, vetelehti pihalla, odottaen mahtavan miehen näyttäytymistä. Heidän odotuksensa kiihtyi suuresti Varneyn kiireisen saapumisen johdosta ja kuiskina: »Kreivin tallimestari!» kiersi heidän joukossaan, sillä välin kun he kiirehtivät saavuttamaan hänen suosiotansa ottamalla hätäisesti lakin pois päästään ja tunkeutumalla pitämään tämän kreivin suosikin ja hänen seuralaisensa ohjaksia ja jalustinta.

»Pysykääpäs siitä loitommalla, ukkoseni!» huusi Varney ylpeästi, »ja antakaa palvelijain tehdä tehtävänsä.»

Loukatut kaupunkilaiset ja talonpojat väistyivät tästä huudosta; Lambourne puolestaan, joka piti tarkasti silmällä esimiehensä käytöstä, hylkäsi vielä epäkohteliaammin hänelle tarjotun avun. — »Pois tieltä, pois tieltä, moukat! Menkää hiiteen ja antakaa näiden palvelijalurjusten täyttää velvollisuutensa!»

Jätettyään hevosensa talon palvelijain huostaan, astuivat he linnaan kasvoilla korskean ylemmyyden ilme, jonka pitkä tottumus ja sukuperänsä tietoisuus teki luonnolliseksi Varneylle, jota Lambourne koki parhaansa mukaan jäljitellä ja joka sai Woodstockin asukasparat kuiskuttelemaan keskenään: »No, voi mun päiviäni! — Jumala armahtakoon meitä tuollaisista kopeilevista keltanokista! Jos isäntä tulee palvelijoihinsa, niin vieköön piru heidät kaikki tyyni, silloin saa se vain sen, mikä sille kuuluu!»

»Hiljaa, hyvät naapurit!» varoitti kylänvouti, »ja pitäkää kielenne hampaitten takana — pian saamme asiasta paremman selvän. — Mutta tuskinpa tulee enää Woodstockiin mainiompaa herraa kuin se vanha ankara Heikki-kuningas! Hän ruoski kerrankin omalla kuninkaallisella kädellään erään miekkoisen vallan pehmeäksi ja heitti sitten ukolle haavojen voiteiksi kourallisen hopearahoja, joissa näkyi hänen oma leveä naamansa.»

»Niinpä niin, rauha olkoon hänelle!» kaikui kuulijain joukosta; »saammepa kauvan odottaa, ennen kuin tämä Elisabet-rouvamme pieksee jonkun meistä.»

»Ei puhumistakaan», vastasi kylänvouti. »Mutta kärsivällisyyttä, hyvät naapurit, mehän voimme lohduttaa itseämme ajattelemalla, että me ansaitsemme sellaisen armonosoituksen hänen majesteettinsa kädestä.»

Sillävälin astui Varney, uusi palvelijansa aivan kintereillään, vastaanottosaliin, missä arvokkaammat ja tärkeämmät henkilöt odottivat vielä huoneessaan viipyvän kreivin esiintymistä. Kaikki mielistelivät Varneyta, kuka nöyrästi, kuka vieläkin nöyremmin, riippuen heidän arvostaan ja niiden asiain tärkeydestä, jotka olivat tuoneet heidät kreivin aamuvastaanottoon. Yleiseen kysymykseen: »Milloinka herra kreivi näyttäytyy, herra Varney?» antoi hän lyhyitä vastauksia kuten: »Ettekö näe saappaitani? Vasta äsken juuri palasin Oxfordista, enkä siis tiedä siitä mitään», ja siihen suuntaan, tai, jos saman kysymyksen teki korkeammalla äänellä joku arvokkaampi henkilö: »Tiedustelenpa asiaa kamariherra Tuomas Copelyltä.» Kamariherra, joka arvonsa merkiksi kantoi hopeista avainta, vastasi kreivin odottavan vain herra Varneyn saapumista tullakseen alas, mutta tahtovan kuitenkin sitä ennen puhutella häntä yksityishuoneessaan. Varney kumarsi siis seurueelle ja poistui kreivin huoneeseen.

Nyt syntyi muutamia minuutteja kestävä odotuksen hälinä, jonka vihdoinkin keskeytti kaksipuolisen perä-oven avautuminen, ja kreivi astui saliin kamariherransa ja hovimestarinsa edeltämänä ja Rikhard Varneyn seuraamana. Hänen jalossa ryhdissään ja ruhtinaallisissa piirteissään eivät katselijat keksineet jälkeäkään siitä kopeudesta, jota hänen palvelijansa olivat osoittaneet. Hänen kohteliaisuutensa oli kyllä mitattu kunkin arvon ja aseman mukaan, mutta halvinkin läsnä-olijoista sai osan hänen miellyttävästä huomiostaan. Kysymykset, joita hän teki linnan tilasta, kuningattaren oikeuksista siihen, ja hänen tilapäisestä oleskelustaan Woodstockin kuninkaankartanossa johtuvista eduista ja haitoista, näyttivät osoittavan hänen vakavasti perehtyneen asukkaiden anomuksen aiheeseen ja hänen haluavan pitää silmällä paikkakunnan parasta.

»Näyttääpä hän, Jumalan kiitos, jalolta mieheltä», kehui kylänvouti, joka oli tunkeutunut vastaanottohuoneeseen hänkin; »vain hieman kalpea hän on. Takaanpa hänen kuluttaneen koko yön meidän anomuksemme tutkimisessa. Ja kuitenkin sanoi mestari Toughyarn, jolta meni kuusi kuukautta sen kyhäämiseen, tarvittavan viikon sen ymmärtämiseksi; ja nyt on kreivi nakuttanut siitä ytimen kahdessakymmenessäneljässä tunnissa!»

Kreivi julisti sitten heille, että hän puolestaan koettaisi kyllä taivuttaa hallitsijatarta silloin tällöin kuninkaallisilla kiertomatkoillaan kunnioittamaan Woodstockia läsnä-olollaan, jotta kaupungille ja sen ympäristölle vuotaisi hänen armostaan ja suosiostaan samoja etuja kuin hänen edeltäjäinsäkin aikoina. Sillävälin sanoi hän olevansa iloinen saadessaan julistaa hänen armollista tahtoaan ja vakuuttaa, että hänen majesteettinsa aikoi, liikkeen vilkastuttamiseksi ja Woodstockin arvoisain porvarien rohkaisemiseksi suoda kaupungille villakaupan erikois-oikeudet.

Tämän iloisen sanoman kuulivat riemuiten eivät ainoastaan vastaanottohuoneeseen päässeet paremmat ihmiset, vaan myöskin ulkona odottava yhteinen kansa.

Seudun arvohenkilöt ojensivat polvistuneina kreiville kaupungin kunniaporvarikirjeen sekä kultarahoilla täytetyn kukkaron; tämän jälkimäisen luovutti kreivi Varneylle, joka taas puolestaan antoi siitä osan Lambournelle, tämän uuden toimen tervetulleena käsirahana.

Kreivi ja hänen saattojoukkonsa nousivat pian sen jälkeen ratsuilleen, palatakseen hoviin; Woodstockin asukkaat saattoivat heitä valtavin huudoin, joiden kaiku kierteli läheisessä vanhassa tammimetsässä: »Kauvan eläkööt kuningatar Elisabet ja jalo Leicesterin kreivi!» Kreivin kohteliaisuus ja hyväntahtoisuus heitti suosionkajastuksen hänen palvelijoihinsakin, kuten äsken heidän korskea käytöksensä oli himmentänyt heidän herransa kansansuosiota; ja niin huusivat ihmiset: »Kauvan eläkööt kreivi ja hänen uljaat seuralaisensa!» Varneyn ja Lambournen ylpeästi ratsastaessa, kumpikin omalla paikallaan, pitkin Woodstockin katuja.

VIII Luku.

Isäntä. No, tahdon sitte kuulla Teitä, herra Fenton; ja lupaan ainakin pitää suuni kiinni.

Iloiset Windsorin Rouvat.

Meidän täytyy nyt palata yksityiskohtaisesti esittämään ne tapaukset, jotka liittyivät Tressilianin äkilliseen katoamiseen Cumnorin »Mustan Karhun» majatalosta, tai jotka oikeammin sen aiheuttivat. Muistettanee vielä, että tämä aatelismies oli Varney-kohtauksensa jälkeen palannut Giles Goslingin majataloon, missä hän, kynää, mustetta ja paperia pyydettyään sulkeutui huoneeseensa, ilmaisten aikomuksensa olevan pysyä siellä häiritsemättä koko päivän: illalla ilmestyi hän jälleen vierastupaan, missä Mikael Lambourne, joka Varneyn kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan piti häntä silmällä, yritti uudistaa tuttavuutta hänen kanssaan, lausuen sen toivomuksen, ett'ei herra Tressilian suinkaan vihalla muistelisi hänen esittämäänsä osaa tämänaamuisessa kahakassa.

Mutta Tressilian torjui hänen lähentelemisensä päättävästi, joskin kohteliaasti. — »Herra Lambourne», sanoi hän, »luullakseni olen riittävästi korvannut Teille ajan, jonka olette tuhlannut takiani. Sen rajun karkeuden kuoren alla, jota Te ihmisille näytätte, uskon minä Teillä olevan älyä tarpeeksi ymmärtämään minua, kun minä sanon suoraan, että koska meidän tilapäisen tuttavuutemme tarkoitus nyt on täytetty, meidän tästä lähin täytyy olla aivan vieraita toisillemme.»

»Voto!» vastasi Lambourne, kierrellen viiksiään luisella kädellään ja hypistellen toisella miekkansa kahvaa; »tietäisinpä vain, tarkoittaako tämä kohtelu minun loukkaamistani —.»

»Te suvaitsisitte epäilemättä kestää sen tyynesti», keskeytti Tressilian, »kuten Teidän joka tapauksessa täytyy tehdä. Tehän tunnette liiankin hyvin välimatkan, joka eroittaa meidät toisistamme, vaatiaksenne minulta lähempiä selityksiä. — Hyvää yötä.»

Näin puhein käänsi hän selkänsä entiselle toverilleen ja ryhtyi keskusteluun isännän kanssa. Mikael Lambourne tunsi väkevää halua ruveta metelöimään; mutta hänen vihastuksensa kuoli muutamiin yhteydettömiin sadatteluihin ja huudahduksiin, ja hän joutui vastustamattomasti sen nöyryyttävän vaikutusvoiman valtaan, joka korkeammilla hengillä on hänentapaisiinsa ja -arvoisiinsa ihmisiin. Hän vaipui sentähden yrmeäksi ja äänettömäksi erääseen huoneen nurkkaan, erinomaisen tarkkaavasti seuraten entisen matkakumppaninsa jokaista liikettä, sillä hän alkoi nyt vihata Tressiliania omastakin puolestaan, ja hän luuli pääsevänsä tyydyttämään tätä tunnetta noudattamalla huolellisesti uuden herransa Varneyn käskyjä. Illallisen aika saapui, pian levonkin, ja Tressilian vetäytyi muiden tavoin makuuhuoneeseensa.

Hän ei ollut vielä pitkältä virunut vuoteessaan, kun niiden raskaiden ajatusten sarjan, jotka hänen hämmentyneessä mielessään kävivät levon tilalle, äkkiä keskeytti oven narahdus saranoillaan ja valkean välke huoneessa. Tressilian, joka oli urhea kuin teräs, hypähti heti vuoteeltaan, ja oli jo tarttunut miekkaansa, kun hänet esti sitä paljastamasta ääni, joka sanoi: »Älkäähän käytelkö liian äksysti kalpaanne, herra Tressilian — minähän täällä vain olen, isäntänne Giles Gosling.»

Samassa avautui salalyhty, joka tähän asti oli levittänyt vain hämärän kajastuksen ja »Mustan Karhun» isäntä seisoi kaikessa pyylevyydessään hämmästyneen vieraansa edessä.

»Mitä ilveilyä tämä on, isäntä?» kysyi Tressilian; »oletteko jälleen pitänyt yhtä iloisia illalliskemuja kuin eilenkin ja erehtynyt huoneestanne? Tai onko keskiyö Teistä sovelias aika naamiaisten pitämiseen vieraittenne makuukammioissa?»

»Herra Tressilian», vastasi isäntä, »minä tiedän paikkani ja aikani yhtä hyvin kuin kuka tahansa Englannin iloisista majatalonisännistä. Mutta nyt on täällä se hirtehinen sukulaisekseni vaaninut Teitä yhtä tarkasti kuin ikinä kissa hiirtä; ja sitten olette Te toiselta puolen riidellyt, ehkäpä mitellyt miekkojakin joko hänen tai jonkun muun kanssa, ja pelkäänpä tässä olevan vaaran lähellä.»

»Mene mäkeen, mies, Sinähän olet aivan hullu», sanoi Tressilian; »sukulaisesi on liian alhaalla, jotta minä voisin häneen suuttua; ja sitten, mistä päätät minun riidelleen jonkun kanssa?»

»Oh! herra», vastasi ravintoloitsija, »minä näin Teidän poskipäillänne punaisen pilkun, ja se ilmoittaa hiljattain tapahtunutta tappelua yhtä varmasti kuin Marsin ja Saturnuksen yhtymys uhkaa onnettomuutta — ja kun Te palasitte tänne, olivat vyönne soljet viistossa ja astuntanne nopea ja hätäinen, kaikki seikkoja, jotka todistivat kätenne ja miekkanne kahvan äskettäin uudistaneen tuttavuuttaan.»

»No hyvä, isäntä, jos minun onkin ollut pakko vetää miekkani», sanoi Tressilian, »niin mitenkä saattaa se seikka pakottaa Sinut jättämään lämpimän vuoteesi tähän aikaan yöstä? Näethän, että kaikki vaara on jo ohi.»

»Luvallanne puhuen, sitä minä juuri epäilenkin. Anton Foster on vaarallinen mies, jolla on mahtava puoltaja hovissa ja joka on jo siten pelastunut monista hyvin ankaroista pulmista. Ja sitten sukulaiseni — no, minähän olen Teille kertonut, mikä hän on miehiänsä. Jos nyt nämä kaksi vanhaa veijaria ovat uudistaneet entisen tuttavuutensa, niin en minä tahtoisi, kunnioitettava vieraani, sen tapahtuneen Teidän kustannuksellanne. Minä vakuutan Teille Mikko Lambournen erinomaisen tarkasti udelleen tallirengiltä, milloin ja mitä tietä te lähdette matkaan. Nyt minä pyytäisin Teitä ajattelemaan, oletteko Te tehnyt tai sanonut jotakin, jonka vuoksi Teitä tiellä väijyttäisiin ja ylivoimin ahdistettaisiin.»

»Sinä olet kunnian mies, isäntä», virkkoi Tressilian hetkisen mietittyään, »ja minä tahdon puhella suoraan kanssasi. Jos näiden miesten salatoimet ovat suunnatut minua vastaan — mitä en suinkaan sano mahdottomaksi — niin tapahtuu se siksi, että he ovat paljoa mahtavamman konnan kätyreitä kuin he itse.»

»Te tarkoitatte herra Rikhard Varneyta, eikö niin?» kysyi isäntä; »hän kävi Cumnorin linnassa eilen, eikä osannut kulkea täällä niin salaa, ett'ei häntä olisi tuntenut sellainen mies, joka taas kertoi asian minulle.»

»Sitä samaa herraa minä tarkoitan, hyvä isäntä.»

»Olkaa silloin Jumalan nimessä varoillanne, kunnioitettava herra Tressilian», ehätti kunnon Gosling. »Tämä Varney on Anton Fosterin suojelija ja käskijä, ja hänen toimestaan ja suosiostaan juuri on Foster saanut vuokralle sen kartanon ja puiston. Varney sai lahjaksi suuren osan Abingdonin luostarin alueita, ja niiden mukana Cumnorin linnan, herraltaan Leicesterin kreiviltä. Puhutaan hänen johtavan herraansa mielensä mukaan, vaikka minä puolestani pidänkin kreiviä liian jalona ylimyksenä käyttämään häntä sellaisiin toimiin kuin huhutaan. — Ja sitten johtaa kreivi kuningatarta, jota Jumala siunatkoon, aivan mielensä mukaan kaikissa asioissa (se on: kaikissa oikeissa ja sopivissa asioissa); niin että Te näette nyt, millaisen vihollisen olette hankkinut itsellenne.»

»No — se on tehty, eikä sille enää voi mitään», vastasi Tressilian.

»Koira soikoon, sille täytyy voida jotakin», innostui isäntä. »Rikhard Varneyta pelkäävät täkäläiset ihmiset, osaksi hänen vaikutusvaltansa takia kreiviin, osaksi hänen pitäytymisensä tähden moniin entisen päämunkin vanhoihin, rasittaviin oikeuksiin ja vaatimuksiin täällä, niin, että tuskin uskaltavat lausua hänen nimeänsä, vielä vähemmän nousta häntä vastustamaan. Sen kai kuulitte eileniltaisesta keskustelustamme. Ihmiset puhuvat suunsa puhtaaksi Tony Fosterista, mutta ei sanaakaan Rikhard Varneysta, vaikka hän kaikkien mielestä onkin sitä kaunista naista koskevan salaisuuden sielu. Mutta ehkäpä Te tiedättekin tästä asiasta enemmän kuin minä, sillä naiset, vaikk'eivatkaan he miekkaa kanna, ovat usein syynä siihen, että moni säkenöivä säilä vaihtaa naudannahkaisen huotransa lihasta ja verestä tehtyyn tuppeen.»

»Minä tiedän tosiaankin siitä onnettomasta naisraukasta enemmän kuin Sinä, hyvä isäntä; ja niin typi tyhjä olen minä tällä hetkellä ystävistä ja hyvistä neuvoista, että minä mielelläni teen Sinusta uskottuni ja kerron Sinulle koko jutun, etenkin kun minun on tarinani päätyttyä pyytäminen Sinulta pientä palvelusta.»

»Hyvä herra Tressilian», vastasi Gosling, »minä olen vain köyhä majatalonpitäjä, eikä minulla ole suurin kykyä neuvomaan tai avustamaan sellaista vierasta kuin Te olette. Mutta niin totta kuin minä olen oikeilla mitoilla ja kohtuullisilla laskuilla kunniallisesti noussut ylöspäin tässä maailmassa, olen minä rehellinen mies; ja ell'en minä sellaisena kykenisikään Teitä avustamaan, niin en minä kuitenkaan saata käyttää väärin luottamustanne. Puhukaa siis vain yhtä avomielisesti kuin puhuisitte isällenne; ja olkaa ainakin vakuutettu siitä, että minun uteliaisuuteeni — sillä enpä tahdo kieltää sen kuulumista ammattiini — yhtyy tarpeellinen määrä vaiteliaisuutta.»

»En sitä epäilekään, hyvä isäntä», vastasi Tressilian; ja kuulijansa odottaessa jännitettynä mietti hän hetkisen, millä tavoin alkaisi kertomuksensa. »Minun täytyy alkaa tarinani», puhui hän vihdoin, »hieman etäämpää, jotta Sinä sen täydellisesti ymmärtäisit. — Olet kai kuullut, hyvä isäntä, Stoken tappelusta, ja ehkäpä vanhasta Roger Robsartistakin, joka tässä tappelussa urheasti puolusti Henrik Seitsemännen, nykyisen kuningattaren iso-isän asiaa ja löi pakoon Lincolnin kreivin, lordi Geraldinin ja hänen hurjat irlantilaisensa, sekä ne flanderilaiset, jotka Burgundian herttuatar oli lähettänyt tänne Lambert Simnelin riidassa?»

»Molemmathan minä toki muistan», vastasi Giles Gosling, »niistähän hoilataan kymmenkunnan kertaa viikossa olutpenkilläni tuolla alhaalla. — Devonin herra Roger Robsart — niinpä niin — hänestähän lauluniekat veisaavat vielä tänäkin päivänä, —

»Loi maineensa hän Stoken kentällä, Kun Martin Swartinkin kuula kaasi; Tulisimman tuoksinan keskellä Hän seisoi kuin hyrskyissä paasi.»

[Tämä säkeistö tai ainakin sen tapainen, esiintyy eräässä pitkässä balladissa eli runoelmassa, nimeltä Flodden-Field, jonka Henrik Weber-vainaja on uudelleen painosta julkaissut.]

»Ja sitten kertoili minulle iso-isäni Martin Swartistakin ja hänen komentamistaan iloisista saksalaisista, joilla oli halkileikkoiset nutut ja omituiset, polvien kohdalta nauhakkein koristellut kaatiot. — Onpa hänestä laulukin, kunhan vain sen muistaisin: —