ALKULAUSE. (continued 4)

»En tiedä, herra», vastasi mies; »mutta hyvin sairas hän vain on. Lääkärit eivät tiedä, mihin ryhtyä, ja useat talossa epäilevät jotakin konnankoukkua — noitakeinoja tai vieläkin pahempaa.»

»Millaiset ovat taudin oireet?» kysyi seppä Wayland käyden nopeasti lähemmäksi.

»Että mitkä?» ihmetteli lähetti, joka ei ollut ymmärtänyt hänen kysymystään.

»Mitä paikkaa hän valittaa?» tiedusteli Wayland; »missä kipu asuu?»

Mies katsahti Tressilianiin ikäänkuin kysyäkseen, pitikö hänen vastata muukalaisen uteluihin, ja saatuaan myöntävän viittauksen, luetteli hän kiireesti asteettaisen voimien vähenemisen, ankaran yöhikoilemisen, ruokahalun häviämisen, yleisen heikkouden, j.n.e.

»Joihin liittyy kalvava tuska vatsassa ja lievä kuume», virkkoi Wayland.

»Aivan niin», myönsi lähetti hiukan ihmeissään.

»Minä tiedän, miten se tauti on syntynyt», sanoi seppä, »ja minä tiedän sen syyn. Teidän isäntänne on syönyt Pyhän Nikolain mannaa. Minä tiedän myöskin parannuskeinon — mestarini ei saa sanoa minun turhaan opiskelleeni hänen työpajassaan.»

»Mitä tarkoitat?» kysyi Tressilian kulmakarvojaan rypistäen; »puheena on tässä muuan Englannin korkeimpia ylimyksiä. Huomaa hyvin, ett'ei ilvehtiminen käy tässä lainkaan päinsä.»

»Jumala minua siitä varjelkoon!» huudahti seppä Wayland. »Minä sanon vain, että minä tiedän hänen tautinsa ja että osaan sen parantaa. Muistakaa, mitä tein ritari Hugh Robsartille.»

»Meidän täytyy heti paikalla matkaan», sanoi Tressilian. »Jumala kutsuu meitä.»

Ilmoitettuaan kiireesti tämän uuden syyn pikaiseen lähtöönsä, viittaamatta kuitenkaan Stevensin epäilyihin tai seppä Waylandin vakuutuksiin, heitti hän siis hellimmät hyvästit ritari Hughille ja koko Lidcoten linnan väelle, jotka saattoivat häntä rukouksin ja siunauksin, ja matkusti sitten niin nopeasti kuin suinkin pääsi Waylandin ja Sussexin kreivin palvelijan seuraamana Lontoota kohti.

XIII Luku.

Mä tiedän, Teill' on arsenikkia, Vihtrilliä, lipeää, väkisuolaa, Viinikiveä, sinuperia. — Siitä Miehestä viel' suuri tietoniekka paisuu: Viisaiden kiven löytää hän, elleikään Täydelleen, niin hyvin lähipitäin.

Kullantekijä.

Tressilian ja hänen seuralaisensa katkaisivat taipalettaan kaikella kiireellä. Lähtiessä oli hän kysynyt sepältä, eikö tämä haluaisi välttää Berkshireä, missä hän oli näytellyt niin huomattua osaa. Mutta Wayland vastasi epäröimättä kieltäen. Hän oli käyttänyt sitä lyhyttä aikaa, minkä he viettivät Lidcoten linnassa, muuttaakseen ulkomuotonsa ihmeellisellä tavalla. Hänen sakea, rehoittava partansa oli nyt supistunut pieniin, sotilasmaisesti ylöspäin kiverrettyihin viiksiin. Runsaan maksun saanut räätäli Lidcoten kylästä oli tilaajan ohjaamana käytellyt taitoansa niin erinomaisesti, että hän oli täydellisesti muuttanut Waylandin ulkonaisen ihmisen ja tehnyt hänet näöltään melkein kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Ennen, noen ja hiilten mustaamana — pitkätukkaisena ja työnsä köyristämänä — eriskummallisen pukunsa rumentamana näytti hän vähintäin viidenkymmenen vanhalta. Mutta nyt, päällänsä Tressilianin siro palvelijanpuku, miekka sivullansa ja kilpi käsivarrellansa oli hän mitä uljain, mahtavin asemies, joka iältään saattoi olla siinä kolmenkymmenen ja kolmenkymmenenviiden maissa, ihmiselämän parhaassa kukoistuksessa. Hänen entinen villi, kömpelömäinen käytöksensäkin näytti muuttuneen rohkeaksi, teräväksi, itsetietoiseksi katseen ja teon kerkeydeksi.

Kun Tressilian halusi tietää syytä niin omituiseen ja niin täydelliseen muodonvaihdokseen, vastasi Wayland vain laulamalla pari säettä eräästä näytelmästä, joka siihen aikaan oli vielä uusi ja jonka suosiollisemmat arvostelijat myönsivät ilmaisevan jonkunlaista neroutta tekijässä. Me olemme onnellisia saadessamme pelastaa ne säkeet unhoon joutumasta; ne kuuluivat täsmälleen näin:

»Ban, ban, ca Caliban — On uusi mies — sai uuden herran.»

Vaikk'ei Tressilian muistanutkaan säkeitä, muistuttivat ne kuitenkin häntä siitä, että Wayland oli kerran ollut näyttelijänä, seikka, joka jo semmoisenaan verrattain hyvin selitti sen kätevyyden, millä hän toimitti niin perinpohjaisen muutoksen ulkomuodossaan. Taiteilija luotti niin suuresti valepukunsa täydelliseen vaihtumiseen tai valepukunsa täydelliseen vaihtamiseen, mikä lienee oikeampi sanantapa, että hän pahoitteli kovin, kun ei heidän tiensä johtanut hänen vanhan pakopaikkansa sivu.

»Minä uskaltaisin», kerskaili hän, »tässä puvussa ja Teidän Korkeutenne suojassa astua itsensä herra tuomari Blindasin eteen, vaikkapa neljänneskäräjien istuntopäivänä; mutta haluaisinpa tietää, mitä on tullut pikku tontustamme, joka varmasti näyttelee vielä paholaisen osaa maailmassa, jos hän vain pääsee eroon kotonurkistaan ja iso-äidistään ja koulumestaristaan. — Niin, ja entä tuhoutunut holvi!» jatkoi hän; »tekisipä mieleni nähdä, millaisen hävityksen niin suuren ruutimäärän räjähdys sai aikaan tohtori Demetrius Doboobien lasikulhojen ja pullojen seassa. Olen varma siitä, että minun maineeni kiertelee vielä Whitehorsen laaksoa kauvan sen jälkeen kun ruumiini on jo mädäntynyt; ja että moni hölmö sitoo hevosensa kiveen, laskee hopeakolikkonsa entiselle paikalleen ja piipittelee kuin tyynellä viheltelevä merimies, kutsuakseen seppä Waylandia kengittämään hänen koniansa. Mutta hevonen saa kangistustaudin ennen kuin seppä tottelee kutsua.»

Tässä suhteessa osoittautuikin Wayland oikeaksi ennustajaksi; ja niin helposti syntyvät tarut, että muuan hämäräperäinen kertomus hänen tavattomasta hevosten käsittelytaidostaan elää vielä tänäkin päivänä Whitehorsen laaksossa; eivätkä tarinat Alfredin voitosta eikä kuuluisasta Puseyn sarvesta ole niin hyvin säilyneet Berkshiressä kuin kaamea juttu seppä Waylandista.

Matkustajain kiire ei sallinut heidän pysähtyä muulloin kun milloin hevosia oli välttämättä syötettävä; ja koska monet niistä paikoista, joiden läpi he kulkivat, olivat Leicesterin kreivin tai hänestä välittömästi riippuvain henkilöiden aluetta, pitivät he viisaimpana salata nimensä ja matkansa tarkoituksen. Moisissa tilaisuuksissa tuli seppä Waylandin nokkeluus (tällä nimellä mainitsemme edelleenkin taitoniekkaa, vaikka hänen oikea nimensä olikin Lancelot Wayland) erinomaiseen tarpeeseen. Hän näytti tosiaankin suureksi huvikseen käyttävän oveluuttaan kaikenlaisen vakoilun pettämiseksi ja juomanlaskijain ja majatalojen isäntäin uteliaisuuden johtamiseksi väärille jäljille. Heidän lyhyen matkansa aikana toimitti hän heistä kiertämään kolme erilaista ja vastakkaista huhua; nimittäin ensiksi, että Tressilian oli Irlannin varakuningas, joka oli valepuvussa tullut kuulemaan kuningattaren käskyjä sen suuren kapinoitsijan Rory Oge MacCarthy Mac Mahonin suhteen; toiseksi sanoi hän Tressilianin olevan Ranskan kuninkaan vanhimman veljen asiamiehen, joka oli tullut hänen puolestaan tavottelemaan Elisabetin kättä; kolmanneksi, että hän oli Medinan herttua, joka oli tuntemattomana saapunut sovittamaan Filipin ja kuningattaren riitaisuuksia.

Tressilian oli kaikesta tästä suutuksissaan ja nuhteli ankarasti seppää niistä erilaisista haitoista ja erittäinkin siitä tarpeettomasta huomiosta, joiden alaisiksi he joutuivat näiden tekaistujen juttujen takia; mutta hänet tyynnytti (ja kukapa olisi voinut vastustaa sellaista todistelua?) Wayland sillä vakuutuksella, että suurinta huomiota herätti hänen, Tressilianin, oma esiintyminen, minkä takia taas oli välttämätöntä keksiä joku tavaton syy hänen matkansa nopeuden ja salaperäisyyden selittämiseksi.

Vihdoin saapuivat he lähemmäksi pääkaupunkia, missä matkustajain suuremman tulvailemisen takia heidän kulkunsa ei herättänyt huomiota eikä uteluja, ja lopulta astuivat he Lontoon portista sisään.

Tressilianin aikomuksena oli matkustaa suoraan Deptfordiin, missä Sussexin kreivi asui, ollakseen lähempänä hovia, jota siihen aikaan pidettiin Greenwichissä, Elisabetin mielipaikassa, se kun samalla oli hänen syntymäsijansa. Mutta lyhyt viivähtäminen Lontoossa kävi tarpeelliseksi; ja sitä pitensivät vielä jonkun verran seppä Waylandin hartaat pyynnöt, tämä kun anoi lupaa saada hieman kierrellä kaupungilla.

»Tartu miekkaasi ja kilpeesi ja seuraa minua sitten», sanoi Tressilian; »minäkin aijoin lähteä asioilleni ja niin voimme kulkea yksissä.»

Tämän hän sanoi sen takia, ett'ei hän vielä ollut niin varma uuden seuralaisensa uskollisuudesta, että olisi voinut päästää hänet näkyvistään tällä tärkeällä hetkellä, jolloin Elisabetin hovin kilpailevat puolueet olivat niin kireällä sotakannalla. Seppä Wayland alistui kernaasti tähän varovaisuuskeinoon, jonka syyn hän luultavasti oivalsi, mutta pyysi vain isäntäänsä seuraamaan häntä niiden rohdoskauppiaiden ja apteekkarien myymälöihin, jotka hän oli osoittava Fleetkadulla ja sallimaan hänen toimittaa erinäisiä välttämättömiä ostoksia. Tressilian suostui ja kulki palvelijansa opastamana perättäin neljässä, viidessä myymälässä, missä hän havaitsi Waylandin ostavan kustakin vain yhtä ainoata lääkettä ja eri määrissä. Aineet, joita hän ensiksi kysyi, olivat pian käsillä, toinen toisensa jälkeen, mutta niitä, joita hän sitten tiedusteli, oli paljon vaikeampi löytää — ja Tressilian huomasi Waylandin useammin kuin kerran myyjän suureksi hämmästykseksi hylkäävän tarjotun kasvipihkan tai yrtin ja pyytävän vaihtamaan sitä oikeaan lajiin tai lähtevän hakemaan sitä muualta. Erittäinkin yhtä ainetta näytti olevan melkein mahdotonta löytää. Muutamat rohdoskauppiaat ilmaisivat suoraan, ett'eivät olleet sitä koskaan nähneetkään — toiset väittivät, ett'ei sellaista ainetta ollut olemassakaan muualla kuin hassahtaneiden kullantekijäin mielikuvituksessa — ja useimmat yrittivät tyrkyttää ostajalle jotakin sijaisainetta, jolla he vakuuttivat olevan aivan samat ominaisuudet, vieläpä paljoa suuremmassa määrässä, kun Wayland oli sen hyljännyt ilmoittamalla, ett'ei se ollut hänen pyytämäänsä lääkettä. Ja yleensä olivat he kaikki kovin uteliaita tietämään, mihin hän aikoi sitä ainetta käyttää. Muuan vanha, laiha rohdoskauppias, jolle seppä oli tehnyt tavallisen kysymyksensä sanoilla, mistä Tressilian ei ymmärtänyt eikä muistanut mitään, vastasi suoraan, ett'ei koko Lontoosta löytynyt sitä ainetta, ell'ei Yoglan juutalaisella sattunut sitä olemaan jonkunverran varastossa.

»Sitäpä minäkin tässä ajattelin», virkkoi Wayland. Ja heti heidän myymälästä lähdettyään sanoi hän Tressilianille: »Minä pyydän Teiltä anteeksi, herra, mutta työmies ei voi tulla toimeen ilman työkalujaan. Minun täytyy välttämättä mennä sen Yoglanin puhelle; ja minä vakuutan Teille, että jos tämä retki pidättääkin Teitä kauvemmin kuin aikanne näyttäisi myöntävän, niin olette Te saava runsaan korvauksen siitä tavasta, millä minä aijon käyttää tätä harvinaista ainetta. Sallikaa minun», lisäsi hän, »käydä edellänne, sillä meidän on nyt poikkeaminen valtakadulta ja me pääsemme kaksin kerroin nopeammin perille, jos minä näytän tietä.»

Tressilian suostui, ja seuratessaan seppää erästä pikkukatua pitkin, joka kääntyi vasempaan jokea kohti, huomasi hän oppaansa kulkevan erinomaisen vikkelästi ja ilmeisesti kaupungin täysin tuntien sivukatujen, pihojen ja käytävien sokkeloissa, siksi kunnes Wayland vihdoin pysähtyi keskelle erästä hyvin kapeata katua, jonka päästä häämöitti sumuinen, samea Tems ja jonka taustalla näkyi, mestari Mumblazenin sanantapaa käyttääksemme, Andreaanristi: kahden nousuvettä odottavan lastiveneen mastot. Myymälässä, jonka edustalle hän seisahtui, ei ollut nykymaailman tapaan lasi-akkunaa lainkaan — kurja, karkeakankainen verho vain ympäröi sellaista kojua, jollaisissa kengänpaikkaajat meidän päivinämme työskentelevät; kojun etupuoli oli auki samaan tapaan kuin kalakauppiaiden teltoissa näkee nykyään. Pieni, vanha, naismaisen näköinen äijänkäppyrä, olemukseltaan aivan juutalaisen vastakohta, sillä hänen tukkansa oli hyvin hento ja heikko ja partaa ei hänellä ollut lainkaan, ilmestyi näkyviin ja tiedusteli monin kumarruksin, mitä Wayland suvaitsi tarvita. Tuskin oli hän maininnut lääke-aineen nimen, kun juutalainen säpsähti ja näytti ylen hämmästyneeltä. »Ja mitte suvaitse Teite Korkeutenne tehtä sille rohtol, jota ei ole, Herra nähkö, kysytty niihi neljikymmene vuotte ku minä ole ollu tässä kauppiaana?»

»Minun tehtäviini ei kuulu vastaaminen näihin kysymyksiin», virkkoi Wayland; »minä tahdon vain tietää, onko Teillä haluamaani tavaraa, ja jos on, suostutteko myymään sitä?»

»Ah, Herra nähkö, kylle sit on, ja myytä kans, sille minu ole rohdoskauppias ja mine myy kaikki, mite on.» Näin puhuen otti hän esille erästä jauhetta ja jatkoi sitten: »Mutta se maksa paljo raha. — Mine maksa siitte paino kulta — ah, kirkas kulta — mine sano kuusi kerta paino. — Se tule Siinai vuorelt, misse anta meitä pyhä laki, ja se kasvi kukki vain kerta nin sata vuote.»

»Minä en tiedä, kuinka usein sitä voi koota Sinain vuorelta», sanoi Wayland, katsahdettuaan suuresti halveksien hänelle tarjottua jauhetta, »mutta minä panen miekkani ja kilpeni vetoon tuota Sinun kulunutta päällystakkiasi vastaan, että tätä roskaa, jota Sinä tyrkytät minulle muka oikeana, saa mielin määrin kerätä minä viikon päivänä tahansa Aleppon linnankaivannosta.»

»Te ole julma mies», virkkoi juutalainen; »muute, minulla ei ole parempi — ja jos oliski, ei minu myisi site ilma lääkäri määräystä — tai ilma ett'ei Te sano, mite Te sille teke.»

Seppä vastasi lyhyesti kielellä, josta Tressilian ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta joka näytti lyövän juutalaisen perinpohjaisella hämmästyksellä. Hän tuijotti Waylandiin ihmisen tavoin, joka olisi äkkiä tuntenut mahtavan sankarin tai peljätyn kuninkaan vähäpätöisessä, vaatimattomassa muukalaisessa.

»Pyhä Elias!» huudahti hän ensi ällistyksestä toinnuttuaan, ja muuttaen sitten äskeisen epäluuloisen, äreän käytöksensä mitä matelevimmaksi kohteliaisuudeksi, kumarteli hän syvään sepälle ja pyyteli häntä käymään matalaan majaansa ja tuottamaan hänen kurjalle kynnykselleen onnea ja siunausta astumalla sen yli.

»Eikö Te tahto maista malja köyhä juutalaise, Zacharias Yogiani kansa? — Tahtoko Te tokaijeri? — pitäkö Te lacryma-viiniste? — tahtoko Te —»

»Sinä kiusaat minua noilla tarjoiluillasi», vastasi Wayland; »anna minulle, mitä pyydän, ja heitä sikseen turhat lorusi.»

Täten nuhdeltu Israelin lapsi otti esille avainkimppunsa, ja avattuaan varovaisesti erään kaapin, joka näytti vahvemmin varustetulta kuin muut sitä ympäröivät lääkesäiliöt, veti hän näkyviin pienen salalaatikon, jossa oli lasikansi ja joka sisälsi hyvin pienen määrän jotakin mustaa jauhetta. Sen ojensi hän mitä suurinta kunnioitusta osoittaen Waylandille, vaikka hän näyttikin ahneella ja kateellisella silmällä seuraavan jokaista jauhehituista, joka siirtyi ostajan haltuun; mutta hänen kasvonsa pyrkivät yhä ilmaisemaan entistä alamaista nöyryyttä.

»Onko Sinulla vaakaa?» kysyi Wayland.

Juutalainen viittasi vaakaan, jota myymälässä käytettiin jokapäiväiseen tarpeeseen, mutta sen teki hän niin epäilevän ja pelokkaan näköisenä, ett'ei se jäänyt sepältä huomaamatta.

»Parempi tässä täytyy olla», sanoi Wayland ankarasti; »etkö Sinä tiedä, että pyhät aineet kadottavat voimansa, jos niitä punnitaan väärällä vaa'alla?»

Juutalainen painoi päänsä alas, otti eräästä teräslevyin vahvistetusta lippaasta oivallisen vaa'an ja sanoi sitä sepän tarpeiksi laitellessaan: — »Tällä minu teke kaikki oma koe — karva ku otta ylimmäise papi parrasta jo siine tuntu.»

»Hyvä on», vastasi seppä, punnitsi itselleen kaksi drakmaa mustaa jauhetta, laittoi sen sitten hyvin huolellisesti kääreeseen ja pisti taskuunsa muiden lääkeaineiden joukkoon. Sitten kysyi hän sen hintaa juutalaiselta, joka päätään pudistaen ja kumarrellen vastasi:

»Ei raha — ei, ei mite sellaiselta miehelte kuin Te ole. — Mutta eikö Te tahto nähde köyhe juutalaine jälle? Eikö Te tahto katso häne työkoppiisa, misse hen, Herra nähkö, on rutistunu kasa kuin pyhe profeta Joona kuivanu kurpitsa? — Te tahto sääli hente ja näytte hente hiuka etepäi sille suurella tielle?»

»Vaiti!» sanoi Wayland, nostaen sormensa salaperäisesti huulilleen, »ehkäpä vielä tapaammekin toisemme — Sinä olet jo saavuttanut Schahmajmin, kuten Sinun omat kirjanoppineesi sitä nimittävät — yleisluomisen; valvo sentähden ja rukoile, sillä Sinun täytyy ensiksi päästä Alchahest-väkinesteen, Samechin, tuntemukseen, ennen kuin minä voin ryhtyä lähempiin tekemisiin kanssasi.»

Sitten vastasi hän vain kevyesti päätään nyykäyttäen juutalaisen syviin hyvästelykumarruksiin ja asteli arvokkaana katua ylös, jäljissään isäntänsä, jonka ensimäisenä huomautuksena tästä äsken näkemästään kohtauksesta oli, että Waylandin olisi toki pitänyt maksaa äijälle rohdosaineestaan, mitä se sitten lie ollutkin.

»Minäkö hänelle maksamaan?» huudahti seppä. »Maksakoon itse pääkehno minulle, jos minä sen teen! — Ell'en olisi pelännyt Teidän Korkeutenne suuttuvan, olisin minä vaihtanut häneltä pari unssia kultaa täsmälleen samaan määrään tiilikivijauhetta.»

»Minä neuvon Sinua heittämään kaikki tuollaiset konnankoukut ollessasi minun palveluksessani», käski Tressilian.

»Enkö minä jo sanonut», vastasi seppä, »että minä juuri siitä syystä säästin häntä tällä kerralla? — Konnankoukuiksi sanotte Te niitä — ja kuitenkin on sillä kurjalla luurangolla rahaa vaikka laskemaan koko sen kadun, jonka varrella hän asuu, kultakolikoilla, eikä hän vielä sittenkään saisi kovin suurta lovea rautakirstuunsa; mutta hän ajattelee hulluksi asti viisauden kiveä — ja sitä paitsi, hänhän aikoi ensin tyrkyttää minulle, koska hän piti minua vain halpana palvelijana, sellaista roskaa, joka ei ollut penninkään arvoista. — Vuoroin vieraissa käydään, sanoi piru sysimiehelle; jos hänen väärä lääkkeensä oli minun hyvien kolikoitteni arvoista, niin oli minun oikea tiilikivijauheeni hänen hyvän kultansa vertaista.»

»Saattaapa niin olla asian laita juutalaisten ja apteekkarien kaupoissa», virkkoi Tressilian; »mutta huomaa hyvin, että moiset veijaritemput, jos niitä harjoittaa minun palvelukseeni antautunut mies, leikkaavat kunniaani, ja ett'en minä tule sellaista sallimaan. Toivon Sinun jo lopettaneen ostoksesi?»

»Niin olenkin, herra», vastasi Wayland; »ja näistä rohdoksista valmistan minä vielä tänä päivänä oikeata orvietanoa, sitä jaloa lääkettä, jota niin harvoin tavataan puhtaana ja vaikutusvoimaisena näissä Europan maissa, koska siitä puuttuu tämä erinomaisen harvinainen ja kallisarvoinen aine, jota minä nyt sain Yoglanilta.»

[Orvietanoa eli venetsialaista vastamyrkkyä, joksi sitä joskus myös nimitettiin, pidettiin kerrassaan erinomaisena myrkkyä vastaan, ja lukijan täytyy näitä sivuja tutkiessaan antautua samaan luuloon, joka oli kerran yleisesti levinnyt niin oppineiden kuin rahvaankin keskuuteen.]

»Mutta miksi et toimittanut kaikkia ostoksiasi samassa myymälässä?» kysyi hänen isäntänsä; »nyt olemme juoksennelleet melkein kokonaisen tunnin toisen laastarinlatsuttajan luota toisen luo.»

»Älkää olko siitä vihoissanne, herra», vastasi Wayland. »Kenenkään ei tarvitse saada selkoa salaisuudestani; eikä se olisi enää kauvan ollut minun yksityisomaisuuttani, jos minä olisin ostanut kaikki tarveaineeni samalta rohdoskauppiaalta.»

Sitten palasivat he majataloonsa, kuuluisaan »Kulkusmetsäläiseen», ja sillä välin kun Sussexin kreivin palvelija varusteli hevosia matkaan, sulkeutui Wayland, keittiömestarilta huhmarin saatuaan, yksityiseen huoneeseen, missä hän survoi, sekoitti ja yhdisti ostamansa aineet kunkin määränsä jälkeen niin näppärästi ja taitavasti, että selvästi huomasi hänet hyvin perehtyneeksi kaikkiin rohtojen käsittelyssä esiintyviin käytännöllisiin toimiin.

Waylandin saadessa lääkkeensä valmiiksi, olivat hevosetkin lähtökunnossa, ja lyhyen tunnin ratsastus vei heidät Sussexin kreivin silloiseen asuntopaikkaan, Deptfordin lähelle, erääseen vanhaan kartanoon, jota sanottiin Say's Courtiksi, joka oli kauvan ollut samannimisen suvun omaisuutta, mutta joka sata vuotta sitten oli joutunut vanhan ja arvossapidetyn Evelynien perheen haltuun. Tämän vanhan suvun silloinen edustaja oli innokkaimpia Sussexin kreivin miehiä ja oli mielellään luovuttanut vieraanvaraisen talonsa sekä hänen että hänen lukuisan seurueensa käytettäväksi. Say's Court oli myöhemmin sen kuuluisan Evelynin asuinpaikkana, jonka »Silva» on yhä kaikkien brittiläisten metsänistuttajain käsikirjana, ja jonka elämän, tapojen ja periaatteiden, sellaisina kuin ne esiintyvät hänen »Muistelmissaan», tulisi samaten olla kaikkien todelliseen sivistykseen pyrkivien englantilaisten ohjeena.

XIV Luku.

Kummiapa kerrot, veli hyvä; Kaksi hurjaa härkää tuimaa taistoa Niityllään käy takia hiehon kauniin — Jos toinen sortuu, rauhaisamp' on laakso, Ja niiden mylvinästä piittaamaton Lauma saa häiriöittä syödä.

Vanha näytelmä.

Say's Courtia vartioittiin kuin piiritettyä linnaa ikään; ja niin suuri oli epäluulo niinä aikoina, että Tressiliania ja hänen seuralaisiaan tuon tuostakin pidättivät ja tutkivat sekä jalan että ratsain kulkevat vahtimiehet, heidän lähestyessään sairaan kreivin asuntoa. Ja korkea arvo, joka Sussexin kreivillä oli kuningatar Elisabetin suosiossa ja hänen tunnettu ja tunnustettu taistelunsa ylivallasta Leicesterin kreivin kanssa kiinnittävätkin mitä suurinta huomiota hänen terveydentilaansa; sillä siihen aikaan, josta me nyt kerromme, olivat vielä kaikki epätietoisia siitä, hänkö vai Leicesterin kreivikö lopullisesti saavuttaisi etusijan hallitsijattaren suosiossa.

Elisabet oli monen samaan sukupuoleen kuuluvan tavoin taipuvainen hallitsemaan puolueitten avulla, pitäen vastakkaiset edut tasapainossa ja varaten vain itselleen vallan nostaa toinen tai toinen etusijaan aina sen mukaan miten valtiolliset näkökohdat tai ehkäpä hänen oma naisellinen oikkunsa (sillä tästä heikkoudesta ei hänkään ollut vapaa) kulloinkin määräsivät. Viekastelu — korttien pitäminen lujasti kädessään — toisen edun asettaminen toista vastaan — sen masentaminen, joka luuli päässeensä korkeimmalle hänen arvonannossaan, pelolla, että toinen, yhtä luotettu, vaikk'eikaan yhtä rakastettu suosikki työntäisi hänet syrjään, olivat keinoja, joita hän käytti koko hallituksensa ajan ja joiden avulla hän, niin usein kuin hän lankesikin suosikkijärjestelmän pauloihin, esti useimmat tuollaisen järjestelmän haitat vahingoittamasta hänen valtakuntaansa ja hallitustansa.

Niillä kahdella ylimyksellä, jotka silloin kilpailivat hänen suosiostaan, oli kumpaisellakin hyvin erilaiset edellytykset sen saavuttamiseen; yleensä saattaa kuitenkin sanoa, että Sussexin kreivi oli suorittanut erinomaisia palveluksia kuningattarelle, kun taas Leicester oli rakkaampi naiselle. Sussex oli, käyttääksemme sen ajan lausepartta, Mars-jumalan suosikkeja; hän oli toiminut hyvällä menestyksellä Irlannissa ja Skotlannissa ja erittäinkin suuressa pohjoisten maakuntain kapinassa v. 1569, joka saatiin tukahutetuksi etupäässä hänen sotaisen kyvykkäisyytensä avulla. Hänet ympäröivät ja häneen katsoivat nyt luonnollisesti kaikki ne, jotka toivoivat asetietä kohoavansa arvoon ja kunniaan. Lisäksi oli Sussexin kreivi vanhempaa ja arvokkaampaa syntyperää kuin hänen kilpailijansa, hän kun oli samalla kertaa sekä Fitz-Walterein että Ratcliffein edustaja, kun taas Leicesterin vaakunakilpeä tahrasi hänen iso-isänsä, Henrik VII:n tyrannimaisen ministerin, arvonalennus ja kun sitä tuskin kykeni puhdistamaan hänen isänsä, onnettoman Dudleyn, Northumberlandin herttuan elokuun 22 päivänä v. 1553 tapahtunut mestaus Towerin mäellä. Mutta ulkonaisessa olemuksessaan, kasvojensa piirteissä ja hienossa käytöksessään, jotka kaikki ovat peloittavia aseita naishallitsijan hovissa, oli Leicesterillä enemmänkin kuin tarpeeksi etuja vastaamaan Sussexin kreivin sotilaspalveluksia, korkeata syntyperää ja suorasukaista esiintymistä; ja hän olikin hovin ja koko kuningaskunnan mielestä saavuttanut suuremman osan Elisabetin suosiota, vaikk'eikaan sitä oltu koskaan vakuutettu niin selvästi (se kuului hallitsijattaren muuttumattomaan valtiotaitoon), ett'ei hänen olisi tarvinnut peljätä kilpailijansa lopullista voittoa. Sussexin sairaus oli sentähden niin otollinen Leicesterille, että se herätti mitä omituisimpia arveluja yleisön keskuudessa ja täytti toisen kreivin seuralaiset mitä synkimmällä pelolla ja toisen puoluelaiset mitä valoisimmilla toiveilla sen otaksuttavasta päättymisestä. Sillävälin kokoontuivat kumpaisenkin ylimyksen ystävät johtajansa ympärille — sillä noina vanhoina aikoina eivät ihmiset koskaan unohtaneet sitä mahdollisuutta, että riita ratkaistaisiin miekan mittelöllä — esiintyivät hyvin aseistettuina aivan hovin läheisyydessä ja kiusasivat hallitsijattaren korvia alituisilla meluavilla kahakoillaan, jotka sattuivat joskus itsensä palatsin rajojen sisällä.

Tämä alustava selonteko on välttämätön, jotta lukija ymmärtäisi tässä myöhemmin kerrotut tapaukset.

Tressilianin saapuessa Say's Courtiin oli linna täynnä Sussexin kreivin seuralaisia ja aatelismiehiä, jotka olivat tulleet tervehtimään sairasta suojelusherraansa. Aseet välkkyivät jokaisen kädessä, ja synkkä ilme väikkyi jokaisen kasvoilla, aivan kuin olisivat kaikki pelänneet vastapuolueen pikaista, ankaraa hyökkäystä. Mutta siinä salissa, johon Tressilianin johti muuan kreivin palvelijoista, samalla kun toinen meni ilmoittamaan Sussexille hänen tulonsa, tapasi hän vain kaksi päivystävää aatelismiestä. Heidän puvuissaan, ulkomuodossaan ja tavoissaan oli suuri vastakohta huomattavissa. Vanhemman aatelismiehen, — hän näytti olevan ylhäistä säätyä ja parhaassa ijässään — vaatetus oli hyvin yksinkertainen ja sotilasmainen, hänen vartensa lyhyt, jäsenensä voimakkaat, käytöksensä hiomaton ja hänen piirteensä sellaiset, jotka ilmaisevat tavallista tervettä järkeä mutta eivät hituistakaan vilkkautta eivätkä mielikuvitusta. Nuorempi taas, joka nähtävästi oli siinä kahdenkymmenen maissa, oli puettu loistavimpaan pukuun, mitä säätyhenkilöt siihen aikaan pitivät, hänellä kun oli tulipunainen, runsaasti punoksin ja ompelein koristettu samettiviitta, hänen hattunsa oli samaa ainetta ja sitä kiersivät kolmeen kertaan hohtavan soljen pitelemät kultavitjat. Hänen tukkansa oli järjestetty melkein samaan tapaan kuin useiden meidänkin aikojemme hienojen herrasmiesten: se oli kammattu ylöspäin ja törrötti uljaasti pystyssä; ja korvissaan kantoi hän hopeaisia renkaita, joissa hohteli kumpaisessakin melkoisen suuri jalokivi. Tämän nuorukaisen kasvot olivat säännöllisen kauniit, niiden vaikutusta lisäsi miellyttävä ruumiinmuoto, ja ne olivat lisäksi niin eloisat ja jyrkkäpiirteiset, että ne näyttivät samalla kertaa ilmaisevan sekä päättävän luonteen lujuutta että yritteliään luonteen tulta, sekä harkitsemisvoimaa että kykyä ripeään toimintaan.

Molemmat nämä aatelismiehet lepäsivät melkein samassa asennossa penkeillä lähellä toisiaan; mutta kumpainenkin näytti vaipuneen omiin mietteisiinsä ja katseli suoraan vastakkaiseen seinään, ryhtymättä puheisiin kumppaninsa kanssa. Vanhemman katse sai mahdollisen tarkastelijan vakuutetuksi siitä, ett'ei hän eteensä tuijotellessaan, nähnyt mitään muuta kuin viittojen, metsäkauriin sarvien, kilpien, vanhojen rautavarustusten, tapparain ja muiden samanlaisten huonekoristusten peittämän vanhan salin seinän. Mutta nuoremman sota-uroon katseessa oli jotakin haaveksivaa; hän oli vaipunut unelmiinsa, ja tyhjä ala hänen ja seinän välillä oli aivan kuin näyttämö, jolla hänen mielikuvituksensa tarkasteli hänen omia dramatis personaeitaan ja joka tarjosi hänelle aivan toisenlaisia näkyjä kuin mitä hänen valvovat ruumiilliset silmänsä olisivat voineet esittää.

Tressilianin astuessa huoneeseen kavahtivat molemmat uinailustaan ja toivottivat hänet tervetulleeksi, etenkin nuorempi hyvin vilkkaasti ja sydämellisesti.

»Oletpa totisesti tervetullut tänne, Tressilian», virkkoi nuorukainen; »viisaustieteesi varasti Sinut luotamme silloin kun tässä talossa oli vielä kunnianhimon kiihdykkeitä — mutta se oli oivallista viisaustiedettä se, koska se tuo Sinut takaisin silloin kun täällä on enää vain vaaroja jaettavana.»

»Onko herra kreivi siis tosiaankin niin sairaana?» kysyi Tressilian.

»Me pelkäämme pahinta», vastasi vanhempi aatelismies, »ja pahimpain juonten aiheuttamaa.»

»Hyi!» virkkoi Tressilian, »Leicesterin kreivi on kunnian mies.»

»Mutta mitä tekee hän sitten sellaisilla palvelijoilla kuin hänellä on ympärillään?» intti nuorempi soturi. »Mies, joka manaa pirun esille, saattaa olla kunniallinen ja rehellinen, mutta hänen on siitä huolimatta vastattava kaikesta pahasta, minkä se sielunvihollinen saa aikaan.»

»Ja oletteko te, hyvät toverit», kysyi Tressilian, »ainoat, jotka ovat saapuneet tukemaan jaloa kreiviämme hänen äärimäisessä hädässään.»

»Emme, emme», vastasi vanhempi aatelismies, »etäällä on Tracy, Markham ja monta muuta; mutta me vain kahden tässä vahtia pidämme, sillä toiset ovat väsyksissä ja nukkuvat tuolla ylishuoneessa.»

»Ja muutamat», sanoi nuorukainen, »ovat menneet tuonne Deptfordin laivatokkaan katselemaan sellaista alusta, jonka he jaksavat ostaa hävinneitten varojensa yhteisillä rippeillä; ja heti kun kaikki on lopussa, laskemme me jalon kreivimme komeaan tuoreeseen hautaan, kolautamme, mikäli tilaisuus sallii, päihin niitä, jotka ovat häntä sinne jouduttaneet, ja purjehdimme sitten Indiaan raskain sydämin ja kevein kukkaroin.»

»Mahdollisesti yhdyn minä tuumaanne, heti kun olen suorittanut erään asian hovissa», virkkoi Tressilian.

»Sinulla on asiaa hoviin!» huudahtivat molemmat yht'aikaa; »ja Sinä tulet mukaan Indian matkalle!»

»Kuinka, Tressilian», sanoi nuorukainen, »etkö Sinä ole naimisissa ja kaukana niiden onnen puuskausten ulottuvilta, jotka tässä ajavat meikäläisen suoraan ulapalle, vaikka hänen purtensa olisi mitä koreimmin suunnattu satamaa kohti? — Mitä on tullut siitä suloisesta Indamirasta, jonka piti oleman minun Amoretini vertainen uskollisuudessa ja kauneudessa?»

»Älä puhu hänestä!» vastasi Tressilian ja käänsi kasvonsa sivulle.

»Ahaa, niinkö asiasi ovatkin?» sanoi nuorukainen tarttuen hyvin sydämellisesti hänen käteensä; »älä sitten pelkää minun koskettelevan avonaista haavaa. — Mutta se on kuitenkin yhtä kummallinen kuin surullinen uutinen. Eikö sitten kukaan meidän uljaasta ja iloisesta joukostamme säästy tekemästä toiveiden ja onnen haaksirikkoa tässä äkillisessä myrskyssä? Luulinpa Sinun nyt ainakin päässeen satamaan, rakas Edmundini. — Mutta oikein sanookin rakas kaimasi:

»Ken pyörän näkee ikikiertovan Sattuman, mi ihmiskohtaloita Ohjaa, mä hänen luulen tuntevan Epävakaisuuden lain ruhtovan Ja sen julman vallan, jot' et voita.»

Vanhempi aatelismies oli noussut penkiltään ja asteli hieman kärsimättömänä pitkin huonetta, nuorukaisen vakavasti ja tunteellisesti lausuessa näitä säkeitä. Kun hän oli lopettanut, kääriytyi toinen viittaansa ja ojentautuessaan jälleen pitkäkseen puheli näin: »Minua ihmetyttää, että Sinäkin, Tressilian, suosit tuon piimäparran hullutuksia. Sillä mitä on ajatteleminen sellaisesta hurskaasta ja kunniallisesta huonekunnasta kuin meidän jalon herrammekin, jos siihen pääsee pesiytymään tuollainen uikuttava, ruikuttava, lapsellinen runous, jonka ovat keskuuteemme tuoneet tämä herra Walter Älypää ja hänen toverinsa ja joka kietoo rehellisen, suoran englantilaisen sanantapamme, minkä Jumala antoi meille ajatuksemme ilmaisijaksi, kaikenlaisiin outoihin ja hassunkurisiin lauseparsiin.»

»Blount luulee», sanoi hänen toverinsa nauraen, »että piru viekasteli Eevalle runokielellä, ja että hyvän ja pahan tiedon puun salaperäinen aate tarkoittaa yksinomaan säkeiden helskyttäjän ja kuusimitan sepittäjän taidetta.»

Samassa astui kreivin kamaripalvelija huoneeseen ja ilmoitti herransa haluavan puhutella Tressiliania.

Hän tapasi Sussexin kreivin lojumasta vuoteellaan, puettuna, mutta kaikki napit ja paulat avattuina, ja hän säikähti muutosta, minkä tauti oli saanut aikaan koko hänen olemuksessaan. Kreivi otti hänet vastaan mitä sydämellisimmällä tavalla ja tiedusteli heti hänen kosintansa tulosta. Tressilian väisteli hetkisen hänen kyselyjään ja kääntäen puheen kreivin omaan terveyteen, havaitsi hän suureksi hämmästyksekseen hänen kipunsa oireiden vastaavan täsmälleen Waylandin ilmoittamia. Hän ei siis epäillyt kertoa Sussexille palvelijansa koko tarinaa ja varmuutta, jolla tämä lupaa parantaa hänen tautinsa. Kreivi kuunteli häntä epäilevän tarkkaavasti siksi kunnes Demetriuksen nimi esiintyi, jolloin hän äkkiä käski kirjurinsa tuomaan hänelle erään tärkeitä papereita sisältävän lippaan.

»Etsi sieltä», jatkoi hän, »sen kokkiroiston tunnustus, jonka se antoi kuulustelussa, ja katso tarkkaan, eikö siinä mainita Demetriuksen nimeä.»

Kirjuri löysi heti tarkoitetun kohdan ja luki: »Ja mainittu todistaja kertoi, kuulusteltuna, muistavansa, että hän oli valmistanut kastikkeen sanottuun sammenpaistiin, jonka nautittuaan mainittu jalo herra tunsi kääntyvänsä kipeäksi, ja että hän oli pannut siihen tavallisia aineita ja mausteita, kuten —»

»Jätä se roska sikseen», käski kreivi, »ja katso, eikö hän saanut niitä aineitaan eräältä Demetrius nimiseltä yrttikauppiaalta?»

»Niin kävikin», vastasi kirjuri. »Ja hän lisää, ett'ei hän ole sen jälkeen enää nähnyt mainittua Demetriusta.»

»Tämähän sopii Sinun miehesi tarinaan, Tressilian», sanoi kreivi; »käske hänet tänne.»

Kreivin eteen kutsuttuna toisti seppä Wayland entiset puheensa tarkasti ja varmasti.

»Sinä saatat kyllä olla», sanoi kreivi, »niiden lähettämä, jotka ovat tämän työn alkaneet, lopettamaan se heidän puolestaan; mutta ajattele, että jos minä kuolen lääkkeesi vaikutuksesta, on Sinun käyvä huonosti.»

»Se olisi ankaraa komentoa se», vastasi Wayland, »koska kerran lääkkeen vaikutus ja ihmisten henki ovat Jumalan kädessä. Mutta minä suostun koetukseen. Minä en ole elänyt niin kauvan maan alla hautaa pelätäkseni.»

»No, jos Sinä luotat niin suuresti asiaasi», sanoi Sussexin kreivi, »niin antaudun minäkin kokeeseen, sillä oppineet lääkärit eivät osaa tehdä minulle mitään. Kerro nyt, miten se lääke on nautittava.»

»Sen teen aivan heti», vastasi Wayland; »mutta suostukaa siihen ehtoon, että koska minä otan niskoilleni kaiken edesvastuun tämän aineen käyttämisestä, ei kukaan muu lääkäri saa tulla väliin.»

»Sehän on vain kohtuullista», myönsi kreivi; »ja valmista nyt rohtosi.»

Waylandin totellessa hänen käskyään riisuivat kreivin palvelijat sepän kehoituksesta herransa ja laskivat hänet vuoteeseen.

»Minä sanon Teille jo edeltäpäin», virkkoi Wayland, »että tämän lääkkeen ensimäisenä vaikutuksena on raskas uni, jonka kestäessä huoneessa tulee olla aivan rauhallista, koska seuraukset muutoin voivat olla hyvin vaarallisia. Minä haluan valvoa itse kreivin vuoteen ääressä jonkun hänen kamaripalvelijansa kanssa.»

»Poistukoot kaikki huoneesta, paitsi Stanley ja tämä kunnon mies», käski kreivi.

»Ja paitsi minä», ehätti Tressilian. »Minuakin koskee syvästi tämän parannusjuoman vaikutus.»

»Olkoon niin, hyvä ystäväni», sanoi kreivi; »ja nyt toimeen; mutta kutsukaa ensiksi tänne kirjurini ja kamaripalvelijani.»

»Olkaa todistajiani», jatkoi hän näiden saavuttua huoneeseen, »olkaa todistajiani, hyvät herrat, ett'ei kunnioitettava ystävämme Tressilian ole millään muotoa edesvastuussa tämän lääkkeen vaikutuksesta minuun, sillä minä otan sen omasta vapaasta tahdostani ja halustani, koska luulen sitä parannusaineeksi, jonka Jumala on odottamattomalla tavalla lähettänyt pelastamaan minua nykyisestä taudistani. Sanokaa minulta terveisiä jalolle kuninkaalliselle käskijättärelleni ja ilmoittakaa, että minä elän ja kuolen hänen uskollisena palvelijanaan ja että minä toivotan kaikille hänen valtaistuintaan ympäröiville miehille samaa sydämen suoruutta ja samaa palvelusintoa, vaikkakin suurempaa kykyä kuin mitä oli suotu Tuomas Ratcliffe-paralle.»

Sitten risti hän kätensä ja näytti hetkiseksi vaipuneen äänettömään hartauteen, tarttui lääkemaljaan ja loi pysähtyen Waylandiin katseen, joka näytti haluavan tunkeutua hänen sielunsa syvyyksiin, mutta joka ei herättänyt pienintäkään levottomuutta tai epäröimistä sepän kasvojen ilmeissä eikä käytöksessä.

»Tässä ei ole mitään pelättävää», sanoi Sussex Tressilianille ja nielaisi lääkkeen sen enempiä aikailematta.

»Minun täytyy nyt pyytää Teidän Korkeuttanne», neuvoi Wayland, »käymään niin mukavaan asentoon kuin suinkin voitte, ja teitä, hyvät herrat, pysymään niin hiljaa ja äänettöminä kuin valvoisitte te äitinne kuolinvuoteen ääressä.»

Kamaripalvelija ja kirjuri poistuivat huoneesta antamaan käskyn, että kaikki ovet oli suljettava ja pienintäkin melua tarkalleen vältettävä koko talossa. Muutamat aatelismiehet kävivät vapaa-ehtoisesti vartioimaan etusaliin, mutta sairaan kreivin huoneeseen jäivät vain hänen suosituin kamaripalvelijansa, seppä ja Tressilian. — Seppä Waylandin ennustukset toteutuivat pian, sillä kreivi vaipui kohta niin syvään ja raskaaseen uneen, että hänen vuoteensa ääressä valvojat rupesivat pelkäämään hänen heikossa tilassaan kuolevan heräämättä horroksistaan. Seppä Waylandkin näytti levottomalta ja tunnusteli tuon tuostakin hiljaa kreivin ohimoita, tarkaten eritotenkin hänen hengitystään, joka oli täyteläinen ja syvä mutta samalla myöskin kevyt ja keskeymätön.

XV Luku.

Te tyhmät, härkäpäiset, raa'at kollot! Kuin, ei arvoa, ei palvelusta? Miss' on se lurjus, jonka lähetin?

Äkäpussin kesytys.

Ei ole hetkeä toista, jolloin ihmiset näyttäisivät toistensa silmissä kehnommilta tai jolloin he tuntisivat olonsa tukalammaksi kuin aamun ensi sarastukseen asti valvotun yön jälkeen. Ensi luokan kaunotarkin tekisi aamuruskon keskeyttämäin tanssijaisten jälkeen viisaimmin poistuessaan innokkaimpienkin, puolueellisintenkin ihailijainsa nähtäviltä. Tuollainen kalpea, rumentava ja epäkiitollinen valo alkoi hämärtää niillekin, jotka olivat koko yön pitäneet vahtia Say's Courtin etusalissa, ja se sekoitti kylmän, heikon, sinisen kajastuksensa sammuvien lamppujen ja soihtujen punakeltaisiin, savuaviin säteisiin. Nuori urho, jonka tunnemme edellisestä luvusta, oli muutamia minuutteja sitten lähtenyt huoneesta ottamaan selkoa ulkoportilla kuuluneesta kolkutuksesta, ja palatessaan hämmästyi hän niin kovin valvontatovereinsa kurjaa, aavemaista näköä, että huudahti: »Voi minun päiviäni sentään, hyvät herrat, kuinka Te olette tarhapöllön näköisiä! Enpä tiedä, vaikka näkisin Teidän auringon noustessa lentää kahnuttelevan tiehenne sokaistuin silmin ja piiloutuvan läheisimpään seiniläspensaaseen tai rappeutuneeseen torniin!»

»Suistappa suusi, Sinä hassutteleva narri», sanoi Blount; »suistappa suusi. Onko tässä nyt tuollaisten pilapuheiden aika, kun koko Englannin miehuus vetelee ehkä tuolla seinän takana viimeisiä henkäyksiään?»

»Siinä Sinä loikoelet», vastasi nuori urho.

»Kuinka, loikoelen!» huudahti Blount hypähtäen pystyyn, »valehtelen siis! Ja sen Sinä sanot minulle?»

»Niin sanonkin, sillä niin Sinä teit, Sinä närkäs narri», vastasi nuorukainen; »etkö Sinä äsken juuri loikoellut tuossa penkilläsi, etkö jo? Mutta Sinunpa sitä pitää aina oleman tuollainen lyhytnokkainen tuittupää, joka tarraa niin vimmatusti kiinni pieneen viattomaan sananvääntelyyn! Mutta mitä itse asiaan tulee, niin vaikka minä rakastankin ja kunnioitankin jaloa herraamme yhtä uskollisesti kuin Sinä tai kuka rahansa, sanon kuitenkin, että jos taivas nyt ottaisi hänet meiltä, ei kaikki Englannin miehuus silti kuolisi hänen kanssaan.»

»Sepä sen», ivaili Blount, »sillä suuri osa siitä jäisi tietysti Sinun kanssasi eloon.»

»Ja hyvä osa Sinunkin kanssasi, Blount, ja tämän väkevän Markhamin ja Tracyn ja kaikkien meidän kanssamme. Mutta minä luulen osaavani parhaiten käyttää taivaan meille kaikille lahjoittamaa leiviskää.»

»Ja mitenkä niin, jos saan kysyä?» virkkoi Blount; »kerrohan nyt tässä meille se enentämissalaisuutesi.»

»Miks'enkäs, hyvät herrat», vastasi nuorukainen; »te olette ikäänkuin hyvä maa, joka ei kanna hedelmää, koska sitä ei ole lannalla virvoitettu; mutta minussa on sellainen ylöspäin pyrkivä henki, että se pakottaa heikot kykyni väkisinkin pysymään sen kanssa yhtä rinnan. Kylläpä kunnianhimoni panee aivoni työhön, sen minä takaan.»

»Rukoilen Jumalaa, ett'ei se tekisi vielä Sinusta hullua». virkkoi Blount; »minä puolestani, jos me kadotamme jalon kreivimme, sanon hyvästit sekä hoville että leirille. Minulla on viisisataa akrea huonoa maata Norfolkissa, ja sinne minä menen ja vaihdan hovisipsuttimet maalaisiin naulakenkiin.»

»Mikä kurja vaihto!» huudahti hänen vastustajansa; »Sinulla onkin jo aivan moukan ryhti — hartiasi ovat kumarassa, ikäänkuin pitelisivät kätesi jo auran kurkea, ja Sinua ympäröi jo jonkunlainen maan haju, vaikka sinun pitäisi hienoimmille tuoksu-aineille lemuaman kuten uljaan keikarin ja hovimiehen tulee ja sopii. Kautta sieluni, Sinä olet tästä pujahtanut kierittelemään johonkin heinälatoon! Ainoana puolustuksenasi olisi, jos vannoisit miekankahvan nimessä, että talonpojalla oli kaunis tytär.»

»Pyydän Sinua, Walter», sanoi joku toinen joukosta, »heitä jo nuo pilailusi, jotka eivät sovi aikaan eivätkä paikkaan ja kerro meille, kuka siellä portilla rytysi.»

»Tohtori Masters, hänen majesteettinsa henkilääkäri, jonka tämä oli erikoisesti lähettänyt tiedustelemaan kreivin terveydentilaa», vastasi Walter.

»Haa! Mitä!» huudahti Tracy, »se ei ollut mikään pieni suosionosoitus se; jos kreivi vain pääsee tästä pälkähästä, niin kyllä hän nyt pitää Leicesterille puoliansa. Onko Masters nyt kreivin luona?»

»Ei», vastasi Walter, »hän on tällä hetkellä puolitiessä Greenwichiin ja vahvasti vihoissaan.»

»Et suinkaan vain kieltänyt häneltä sisäänpääsyä?» huudahti Tracy.

»Ethän toki niin mieletön ollut?» säesti Blount.

»Minä kielsin häneltä sisäänpääsyn yhtä tiukkaan kuin Sinä, Blount, kieltäisit pennin sokealta kerjäläiseltä ja yhtä kivenkovaan kuin Sinä, Tracy, ikinä torjuit luotasi malttamattoman velkojan.»

»Mutta miksi sen tuhannen lemmon nimessä päästit Sinäkin sen nulikan porttia avaamaan?» kivahti Blount Tracylle.

»Se sopi hänen ijälleen paremmin kuin minun», vastasi Tracy; »mutta nyt hän teki lopun meistä kaikista kerrassaan. Eläköön jalo kreivimme sitten tai kuolkoon, milloinkaan ei hän ole enää saava suosiollisia silmäystä hänen majesteetiltaan.»

»Eikä valtaa kohottaakseen seuralaisensa arvoon |a kunniaan», sanoi nuori urhomme halveksivasti hymyillen; »siinä se kipeä kohta, joka ei kärsi koskettamista. Hyvät herrat, minä uikutin valituksiani jalon kreivimme kohtalosta hieman matalammalla äänellä kuin te, mutta jos tulee tarvis toimia hänen puolestaan, en minä ole jäävä teistä kenestäkään jälkeen. Etkö Sinä usko, että jos minä olisin päästänyt sen oppineen rohtoherran sisään, olisi siitä syntynyt hänen ja Tressilianin lääkärin välillä sellainen metakka, että siitä eivät olisi heränneet ainoastaan nukkujat, vaan jopa kuolleetkin? Kyllä minä tiedän, millaista rähinää se on tohtorien keskustelu.»

»Ja kuka ottaa niskoillensa syyn kuningattaren käskyjen vastustamisesta?» kysyi Tracy; »sillä kieltämättä tuli tohtori Masters tänne hänen Armonsa nimenomaisesta kehoituksesta parantaa kreivi.»

»Minä otan huolekseni syyn, joka pahankin tein», sanoi Walter.

»Niinpä siis lensivät tiehensä kaikki haaveilusi hovisuosiosta», virkkoi Blount; »ja kaikesta pöyhkeästä taituruudestasi ja kunnianhimostasi huolimatta on Devonshire näkevä Sinut loistamassa oikeana nuorempana veljenä, jonka sopii istua pöydän alapäässä, leikata paistia vuorotellen kappalaisen kanssa, katsoa, ovatko koirat saaneet syödäkseen ja ovatko metsälle lähtevän herran satulahihnat tarpeeksi kireällä.»

»Ei», sanoi nuorukainen punastuen, »ei niin kauvan kun Irlanti ja Alankomaat käyvät sotia ja niin kauvan kun meressä vyöryy vielä poluttomia aaltoja. Rikkaassa Lännessä on maita, joista ei ole osattu uneksiakaan ja Britanniassa rohkeita poikia, jotka uskaltavat lähteä niitä etsimään. — Hyvästi hetkiseksi, herraseni. Käyn pihalla tarkastamassa vartiostoja.»

»Sillä nulikalla on elohopeaa suonissaan, se on varmaa», sanoi Blount Markhamiin katsahtaen.

»Hänellä on sekä päässään että veressään sellaista ainetta, joka joko nostaa tai kaataa hänet. Mutta sulkiessaan oven Mastersilta, teki hän sekä rohkean että terveellisen työn; sillä Tressilianin mieshän se vakuutti vakuuttamasta päästyään, että jos kreivi herätetään, seuraa siitä kuolema, ja Mastershan herättäisi seitsemän unikekoakin, jos hän saisi selville, etteivät ne nuku kaikkien lääketieteen sääntöjen mukaisesti.»

Aamu oli jo verrattain pitkälle kulunut, kun Tressilian valvomisesta väsyneenä tuli saliin tuomaan sitä iloista uutista, että kreivi oli itsestään herännyt, että hän tunsi sisäisten kipujensa melkoisesti vähentyneen, että hän puheli niin hilpeästi ja katseli ympärilleen niin eloisasti, että nämä merkit jo yksinään todistivat suuren, suosiollisen muutoksen tapahtuneen. Tressilian määräsi samalla, että parin herran tuli saapua kreivin huoneeseen kertomaan kuluneen yön tapauksista ja vaihtamaan vahteja.

Kun kuningattaren lähettilään käynnistä ilmoitettiin kreiville, hymyili hän ensiksi sille jyrkälle tavalle, jolla hänen innokas nuori seuralaisensa oli sulkenut oven lääkäriltä, mutta tullen heti toisiin ajatuksiin käski hän tallimestarinsa Blountin paikalla käymään veneeseen ja soutamaan jokea alas Greenwichin palatsiin nuori Walter ja Tracy mukanaan ja kohteliaasti esittämään hänen alamaisimmat kiitoksensa hallitsijattarelle ja mainitsemaan syyn, joka esti häntä käyttämästä hyväkseen viisaan ja oppineen tohtori Mastersin apua.

»Hitto soikoon!» sadatteli Blount portaita laskeutuessaan, »jos hän olisi lähettänyt minut viemään taisteluhaastetta Leicesterille, niin olisinpa luullakseni suoriutunut siitä toimesta verrattain hyvin. Mutta nyt minun pitää menemän armollisen hallitsijattaremme luo, jonka korvissa kaikkien sanojen tulee olla niin siloiteltuja ja kullattuja ja sokeroituja, ja se on sellaista sokerileipurin työtä, johon minun kurjat muinaisenglantilaiset aivoni eivät pysty. — Tule mukaani, Tracy ja tule Sinäkin, herra Walter Älypää, joka koko tämän liemen keitit. Näytäppäs nyt, osaako sinun terävä järkesi, joka muutoin sytyttelee niin komeita ilotulituksia, auttaa yksinkertaista miehenkörriä pulasta niillä ovelilla sanankäänteilläsi.»

»Älä yhtään pelkää, älä yhtään pelkää», lohdutti nuorukainen, »kyllä minä Sinut pälkähästä päästän — salli minun vain noutaa viittani.»

»Mitä? Siinähän se roikkuu hartioillasi», sanoi Blount, — »se nulikka on järjiltään.»

»Ei, ei, tämä on Tracyn vanha viitta», vastasi Walter; »minä lähden mukanasi hoviin vain aatelismiehelle sopivassa asussa.»

»Ja kuitenkin häikäisee Sinun komeilusi ehkä vain jonkun vaivaisen tallirengin tai ovenvartijan silmät», ivaili Blount.

»Minä tiedän sen», vastasi nuorukainen; »mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan päättänyt ottaa oman viittani, vieläpä harjata nuttunikin, ennen kuin tikahdankaan paikaltani, ja siinä se.»

»Hyvä, hyvä», sanoi Blount, »tässäpä nyt on touhua yhdestä nutusta ja viitasta — suoriu sitten valmiiksi, Jumalan nimessä!»

Pian kiitivät he leveän Temsin mahtavaa pintaa, jolle aurinko nyt valoi täyttä loistoaan.

»Kahta tuskin mikään voittaa maailmassa», sanoi Walter Blountille — »aurinkoa taivaalla ja Temsiä maan päällä.»

»Toinen valaisee meitä Greenwichiin asti moitteettoman hyvin», vastasi Blount, »ja toinen lennättäisi meitä hieman nopeammin, jos olisi pakoveden aika.»

»Ja sitä Sinä vain ajattelet — siitä Sinä vain huolehdit — sen tehtävän sinä vain annat alkuvoimien kuninkaalle ja jokien kuningattarelle, että ne saavat avustaa kolmea sellaista miehen rääpälettä, kuin Sinua, minua ja Tracya, hovitapojen vaatimalla mitättömällä matkalla!»

»Ei tämä toimi ole minun valitsemani, usko pois», vastasi Blount, »ja minä säästäisin mielelläni sekä auringolta että Temsiltä vaivan kuljettaa minua sellaiseen paikkaan, minne en minä kovin halusta mene ja missä minä odotan vain koiran palkkaa puuhistani — ja kautta kunniani», lisäsi hän katsellessaan veneen kokasta eteenpäin, »näyttääpä minusta koko toimemme olevan turhaa hoppua; sillä katsokaa, kuningattaren haaksi odottaa tuossa portaiden ääressä, ikäänkuin aikoisi Hänen Majesteettinsa lähteä vesille.»

Niin olikin asian laita. Kuninkaallinen alus näkyi tosiaankin, kuningattaren merimiesten hoitamana — nämä ylpeilivät komeissa kuninkaallisen palveluskunnan puvuissa ja olivat nostaneet Englannin lipun — suurten, virrasta nousevain portaiden ääressä, ja sen lähettyvillä pari, kolme muuta venettä valmiina kuljettamaan sellaisia hänen seurueensa jäseniä, jotka eivät kuuluneet hänen kuninkaallisen henkilönsä lähimpään ympäristöön. Henkivartijat, pisimmät, kauneimmat miehet, mitä Englannista suinkin löytyi, muodostivat tapparakeihäineen kujan palatsin portilta joen rannalle, ja kaikki näytti olevan kunnossa kuningattaren tuloa varten, vaikka aamu oli vielä niin aikainen.

»Kautta kunniani, tämä ei ennusta meille hyvää», virkkoi Blount; »varmaankin joku sangen tähdellinen syy ajaa Hänen Armonsa liikkeelle näin varhain. Minun ymmärtääkseni olisi meidän parasta kääntyä takaisin ja kiiruhtaa kertomaan kreiville, mitä olemme nähneet.»

»Kertomaan kreiville, mitä olemme nähneet!» huudahti Walter; »ja mitä olemme sitten nähneet: vain veneen ja tulipunaisissa nutuissa komeilevia miehiä, tapparakeihäät käsissä. Suorittakaamme hänen asiansa ja kertokaamme hänelle kuningattaren vastaus.»

Näin puhein soudatti hän veneen eräälle maallenousupaikalle, joka oli hyvän matkan päässä kuninkaallisesta sillasta, sillä tätä ei olisi sillä hetkellä ollut kunnioittavaa lähestyä, ja hyppäsi rannalle varovaisten, arkailevain ja koko tuumaan vastahakoisten tovereinsa seuraamana. Heidän lähestyessään palatsin porttia ilmoitti ovenvartija, ett'eivät he nyt voineet päästä sisään, koska Hänen Majesteettinsa oli juuri lähdössä vesille. He mainitsivat Sussexin kreivin nimen, mutta se ei vaikuttanut vähintäkään virkamieheen, joka vastasi vain, että hän menettäisi paikkansa, jos hän pienimmässäkin rikkoisi hänelle annettuja käskyjä.

»No, johan minä sen sanoin», tuskitteli Blount; »lähdetään pois, rakas Walter, veneeseen ja palataan takaisin, minä pyydän oikein koreasti.»

»Ei ennen kuin minä olen nähnyt kuningattaren tulevan palatsistaan», vastasi nuorukainen lujana.

»Sinä olet hullu, pähkähullu, kautta messun!» iski Blount.

»Ja Sinusta on äkkiä tullut aika pelkuri», vastasi Walter. »Olenhan minä nähnyt Sinun yksinäsi löylyttävän kymmenkuntaa pörröpäistä englantilaista tolvanaa, ja nyt sinä pakenisit kauniin naisen vihastunutta katsetta!»

Samassa portit avautuivat, ja airueita alkoi virrata rivittäin ulos, edellä ja sivuilla kunniavartioston joukko. Näiden jäljessä astui Elisabet itse, ympärillään suuri joukko herroja ja naisia, jotka olivat kuitenkin niin asetetut, että hän voi vapaasti katsella kaikille tahoille ja että hänet saattoi nähdä joka puolelta. Hän oli silloin ikänsä kukoistuksessa ja säteili suloutta, jota hallitsijattaressa nimitettiin kauneudeksi ja jota alhaisimmankin säädyn jäsenessä olisi varmasti sanottu jaloksi ulkomuodoksi ja johon liittyivät ilmeikkäät, käskevät kasvojenpiirteet. Hän nojasi lordi Hunsdonin käsivarteen, sillä tämän sukulaisuus hänen kanssaan hänen äitinsä puolelta tuotti hänelle usein tällaisia arvokkaita osoituksia Elisabetin ystävällisyydestä.

Nuori aatelismies, josta olemme niin usein puhuneet, ei ollut luultavasti koskaan vielä päässyt niin lähelle hallitsijatartaan ja hän tunkeutui eteenpäin niin pitkälle kuin vartijain rivi salli, käyttääkseen hyväkseen tarjoutuvaa tilaisuutta. Hänen kumppaninsa sitä vastoin kiroili hänen varomattomuuttaan ja veti häntä taaksepäin siksi kunnes Walter työnsi hänet kärsimättömästi syrjään, heittäen komean viittansa huolettomasti riippumaan toiselta olkapäältä, mikä vaistomainen liike päästi entistä paremmin näkyviin hänen sopusuhtaisen vartalonsa. Ottaen samalla hatun päästään kiinnitti hän palavan katseensa lähestyvään kuningattareen, kuvastuttaen siinä sekä kunnioittavaa uteliaisuutta että kainoa, mutta syvää ihailua, mikä kaikki sopi niin hyvin hänen kasvojensa hienoihin piirteihin, että vartijat hänen komean pukunsa ja jalon ryhtinsä lyöminä päästivät hänet lähemmäksi sitä paikkaa, mistä kuningatar oli kulkeva ohi, kuin oli sallittu tavallisille katselijoille. Siten joutui tuo rohkea nuorukainen aivan Elisabetin silmien eteen — silmien, jotka eivät milloinkaan välinpitämättöminä katselleet ihailua, mitä hän syystä kyllä herätti alamaisissaan, tai kaunista ulkomuotoa, mistä joku hänen hovimiehistään saattoi ylpeillä. Hän heitti siis sitä paikkaa lähestyessään, missä hän seisoi, nuorukaiseen terävän katseensa, jossa kuvastui hämmästystä hänen rohkeudestaan, kuitenkin ilman suuttumusta, kunnes muuan vähäpätöinen seikka kiinnitti vielä enemmän hänen huomionsa tuohon uljaaseen aatelismieheen. Yö oli ollut sateinen, ja juuri siinä, missä nuorukainen seisoi, sulki pieni lätäkkö kuningattarelta tien. Kun hän epäröi kulkea edelleen, tempaisi nuori urho viitan hartioiltaan ja levitti sen lokaisen paikan peitoksi, niin että kuningatar saattoi käydä yli kuivin jaloin. Elisabet katsahti nuoreen mieheen, joka liitti tähän kunnioittavan kohteliaisuuden tekoonsa syvän kumarruksen, samalla kun ankara puna lennähti hänen kasvoilleen. Kuningatar joutui hämilleen ja punastui vuorostaan, nyykäytti päätään, kulki kiireesti ohi ja astui venheeseensä sanaakaan sanomatta.

»Tule pois, herra Pöllöpää», neuvoi Blount; »Sinun komea viittasi tarvitsee kyllä tänään harjaa, siitä saat olla varma. Jos Sinulla kerran oli aikomus tehdä siitä lattiamatto, niin parempihan olisi ollut ottaa Tracyn vanha, karkea, värinsä kadottanut viitta.»

»Tätä viittaa», sanoi nuorukainen, ottaen sen maasta ja käärien sen kasaan, »ei harjata koskaan, niin kauvan kun se on minun hallussani.»

»Ja siihen ei mene pitkää aikaa, ell'et Sinä opi hieman säästäväisemmäksi — kohta me kai saamme nähdä sinut aivan en cuerpo, kuten espanjalainen sanoo.»

Heidän haastelunsa keskeytti muuan kunniavartiostoon kuuluva ritari.

»Minut lähetettiin», sanoi tämä, katseltuaan heitä tarkkaavasti, »hakemaan aatelismiestä, jolla ei ole viittaa ollenkaan tai jonka viitta ainakin on hyvin likainen. — Te, herraseni», jatkoi hän nuorempaan urhoon kääntyen, »olette luullakseni se aatelismies; suvaitkaa seurata minua.»

»Hän kuuluu minun seurueeseeni», virkkoi Blount; »ja minä olen jalon Sussexin kreivin tallimestari.»

»Siihen ei minulla ole mitään sanomista», vastasi lähetti, »olen saanut käskyni suoraan Hänen Majesteetiltaan, ja ne koskevat vain tätä aatelismiestä.»

Näin puhein lähti hän matkaansa; Walter seurasi häntä ja jätti toverinsa siihen, ja Blountin silmät olivat pelkästä hämmästyksestä aivan pudota päästä. Vihdoin hän sen sai puretuksi seuraavaan huudahdukseen: — »Kuka sen lemmon tuuterissa olisi osannut sitä aavistaa!» Ja pudistettuaan päätään salaperäisen näköisenä, asteli hän veneelleen, nousi siihen ja palasi Deptfordiin.

Sillävälin johti lähetti nuoren ritarin joen rannalle ja osoitti hänelle erikoista kunnioitusta, seikka, jota hänen asemaansa joutuneet henkilöt kai pitäisivät melkoisen tärkeänä enteenä. Hänet saatettiin erääseen niistä veneistä, jotka olivat valmiina seuraamaan kuningattaren alusta; se kulki jo jokea ylöspäin saman nousuveden avittamana, jota Blount oli virtaa alas soutaessaan kumppaneilleen valitellut.

Soutumiehet liikuttelivat lähetin viittauksesta niin ketterästi airojaan, että pikku-vene piankin saavutti kuningattaren aluksen, missä hän istui suojakatoksen alla parin, kolmen hovinaisen ja seurueensa aatelismiesten ympäröimänä. Hän katsahti useammin kuin yhden kerran veneeseen päin, missä nuori seikkailija oli, ja näytti nauraen puhelevan seuralaistensa kanssa. Vihdoin antoi yksi heistä, ilmeisestikin kuningattaren käskystä, veneelle merkin laskea isomman aluksen viereen, ja nuorukaista kehoitettiin astumaan omasta veneestään kuningattaren haahteen, minkä hän miellyttävän notkeasti suorittikin veneen keulapuolesta, ja niin vietiin hänet kuningattaren eteen, veneen samalla jäädessä jälemmäs. Nuorukainen ei kestänyt hänen majesteettinsa katsetta sen epäedullisemmin, vaikka hänen varmuuteensa sekoittuikin hieman hämmentynyttä pelkoa. Likainen viitta riippui yhä hänen käsivarrellaan ja muodosti luonnollisen aiheen, josta kuningatar alotti keskustelun.

»Te turmelitte tänään kauniin viitan meidän takiamme, nuori mies. Me kiitämme Teitä palveluksestanne, vaikka tapa, jolla sen suorititte, oli outo ja ehkä hieman rohkeakin.»

»Hallitsijattaren palveluksessa on jokaisen kunnon alamaisen velvollisuus olla rohkea», vastasi nuorukainen.

»Taivas nähköön! Se oli hyvin sanottu, herrani», virkkoi kuningatar kääntyen erään vakavan henkilön puoleen, joka istui hänen lähellään, ja joka vastasi juhlallisesti päätään nyökäyttäen ja mutisi joitakin myöntäviä sanoja. »Hyvä, nuori mies, Teidän kohteliaisuutenne ei ole jäävä palkintoaan vaille. Menkää pukuvarastomme hoitajan luo, ja hän on korvaava viitan, jonka Te teitte kelpaamattomaksi meidän palveluksessamme. Te olette saava kokonaisen puvun, vieläpä uusinta kuosia, sen minä lupaan Teille kuningattaren sanalla.»

»Kuten Teidän Armonne suvaitsee», vastasi Walter epäröiden; ei ole Teidän Majesteettinne nöyrän alamaisen asia määrätä Teidän armonosoituksianne, mutta jos minä saisin valita —»

»Niin tahtoisit Sinä mieluummin kultaa, sen takaan», keskeytti kuningatar; »hyi, nuori mies! Häpeän sanoa, että meidän pääkaupungissamme on niin paljon ja niin monenlaisia keinoja tuhlaavan hulluttelun harjoittamiseen, että rahan antaminen nuorukaisille on samaa kuin tuleen puhaltaminen, ja että se samalla jouduttaa heidän perikatoaan. Jos minä elän ja hallitsen, pitää näistä epäkristillisen vallattomuuden välikappaleista tuleman loppu. Sinä olet ehkä köyhä», jatkoi hän, »tai ovat vanhempasi varattomia. — Saat siis rahaa, jos niin haluat, mutta Sinun täytyy tehdä minulle tili sen käyttämisestä.»

Walter odotti kärsivällisesti kuningattaren puheen loppua, ja vakuutti sitten nöyrästi, että hän vielä vähemmän halusi kultaa kuin pukua, jota hänen majesteettinsa oli hänelle aikaisemmin tarjonnut.

»Kuinka, nuori mies!» ihmetteli kuningatar, »ei rahaa eikä vaatteita? Mitä sinä sitten minulta tahdot?»

»Vain lupaa, armollinen Valtijatar — ell'en mahdollisesti pyydä liian suurta kunniaa — lupaa saada yhä edelleen kantaa viittaa, joka teki Teille tuon vähäpätöisen palveluksen.»

»Lupaa saada kantaa omaa viittaasi, typerä poika!» huudahti kuningatar.

»Se ei ole enää minun», vastasi Walter; »siitä hetkestä asti, jolloin Teidän Majesteettinne jalka kosketti sitä, ansaitsee se riippua ruhtinaan olkapäillä ja on liian arvokas entiselle omistajalleen.»

Kuningatar punastui jälleen ja koetti salata naurulla heikkoa äkillisen mielihyvän hämminkiä.

»Oletteko ennen mointa kuulleet, hyvät herrat? Tuon nuorukaisen pään on romaanien lukeminen pannut pyörälle. — Minun täytyy saada hänestä lähempiä tietoja, jotta voin lähettää hänet vahingoittumattomana ystäviensä luo jälleen. — Kuka Sinä olet?»

»Aatelismies Sussexin kreivin seurueesta, Teidän Armonne palvelukseksi, ja lähetti hän minut tänne tallimestarinsa kanssa tuomaan erästä sanomaa Teidän Majesteetillenne.»

Silmänräpäyksessä vaihtui se suosiollinen sävy, joka oli tähän asti väikkynyt Elisabetin kasvoilla, ynseään ja ankaraan ilmeeseen.

»Sussexin kreivi», virkkoi hän, »on sillä arvonannolla, minkä hän suo meidän läheteillemme, opettanut meille, miten meidän on kohteleminen hänen sanansaattajiaan. Me lähetimme tänä aamuna hänen luokseen oman henkilääkärimme, eikä suinkaan aivan tavalliseen aikaan, koska olimme kuulleet hänen ylhäisyytensä sairauden olleen vaarallisempaa laatua kuin ensin olimme uskoneet. Ei missään Europan hovissa ole taitavampaa miestä pyhässä ja hyödyllisessä ammatissaan kuin tohtori Masters, ja hänet toimitimme me itse alamaisemme luo. Mutta hän tapasi Say's Courtin portteja vartioimasta aseistetut miehet ja pitkät tykit, aivan kuin olisi kreivi asunut Skotlannin rajoilla, eikä hovimme läheisyydessä; ja kun hän pyrki sisään meidän nimessämme, kiellettiin se häneltä jyrkästi. Tästä sen pahempi vain liiankin alentuvaisen suosionosoituksemme halveksimisesta emme ainakaan nyt halua kuulla mitään anteeksipyytelyjä, ja ne olivat kuitenkin luullaksemme Sussexin kreivin lähetystön toimena.»

Tämä lausuttiin äänin ja elein, jotka panivat Sussexin kreivin läsnäolevat ystävät vapisemaan. Mutta se, jolle tämä puhe oli suunnattu, ei vavissut, vaan vastasi suurella kunnioituksella ja nöyryydellä, heti kun kuningattaren kiihtymys soi hänelle sanansijaa: — »Teidän armollinen Majesteettinne sallinee minun ilmoittaa, ett'ei Sussexin kreivi lähettänyt minua esittämään mitään anteeksipyyntöjä.»

»Ja miksi hän sitten lähetti Teidät, herraseni?» kysyi kuningatar sillä kiivaudella, joka jalompien ominaisuuksien ohella oli hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä; »puolustamaanko itseään? — tai, kautta Herran kuoleman! haastamaanko minua taisteluun?»

»Armollinen Hallitsijatar!» vastasi nuori mies, »herrani Sussexin kreivi tiesi, että tapahtunut loukkaus lähenee valtiorikosta, eikä siis ajatellut muuta kuin syyllisen pidättämistä ja hänen lähettämistään Teidän Majesteettinne valtaan ja tuomioon. Jalo kreivi nukkui sikeästi Teidän armollisen lähettinne saapuessa, koska hänen lääkärinsä oli antanut hänelle uneen vaivuttavan parannejuoman; eikä hänen korkeutensa tiennyt siis mitään siitä töykeästä kohtelusta, joka oli tullut Teidän Majesteettinne kuninkaallisen ja kaikkein armollisimman lähetin osaksi, ennen kuin herätessään tänä aamuna.»

»Ja kuka hänen palvelijoistaan, taivaan nimessä, uskalsi sitten pyörtää minun lähettini takaisin, vaikk'ei lääkäriäni olisikaan laskettu sen luo, jonka avuksi minä hänet toimitin?» kysyi kuningatar kovin hämmästyneenä.

»Syyllinen seisoo edessänne, armollinen Hallitsijatar», vastasi Walter syvään kumartaen; »syy on kokonaan ja yksinomaan minun; ja herrani Sussexin kreivi onkin tehnyt erinomaisen oikein lähettäessään minut vastaamaan rikoksen seurauksista, johon hän on yhtä syytön kuin nukkuvan miehen unet ikinä voivat olla syyttömiä valvovan miehen tekoihin.»

»Kuinka! Sinäkö se olitkin? — Sinäkö juuri estit lähettini ja lääkärini pääsemästä Say's Courtiin?» huudahteli kuningatar. »Mikä sai Sinut tekemään moisen hävyttömyyden, Sinut, joka näytät — se on: joka ulkonaisen esiintymisesi puolesta tunnut — hallitsijattaresi hartaalta palvelijalta?»

»Armollinen Kuningatar», vastasi nuorukainen, joka pakotetusta ankaruudesta huolimatta oli keksivinään Elisabetin kasvoissa jotakin, mikä ei näyttänyt aivan leppymättömältä —, »meidän puolessa on tapana sanoa, että lääkäri on ajallaan potilaansa mahtavin valtijas. Nyt hoiti jaloa herraani muuan rohtojen tuntija, ja hän parani huomattavasti, erittäinkin noudattamalla sitä käskyä, ett'ei potilasta saisi koko yönä vähimmässäkään määrässä häiritä, muutoin olisi hänen henkensä vaarassa.»

»Herrasi on varmaankin antautunut jonkun puoskari-veijarin käsiin», sanoi kuningatar.

»Minä tiedän vain, armollinen Kuningatar, sen tosiasian, että hän nyt — juuri tänä aamuna — heräsi paljon virkistyneempänä ja vahvempana unesta, jota hän ei ollut saanut pitkiin aikoihin.»

Ylimykset katsahtivat toisiinsa, pikemmin nähdäkseen, mitä kukin ajatteli tästä uutisesta, kuin vaihtaakseen mielipiteitään siitä, mitä oli tapahtunut. Kuningatar vastasi kiireesti ja koettamatta peittää tyytyväisyyttään: »Sanani kautta, minä olen iloinen hänen toipumisestaan. Mutta Sinä olit liian korskea evätessäsi sisäänpääsyn tohtori Mastersiltani. Etkö Sinä tiedä Pyhässä Sanassa sanottavan: 'neuvottelevien paljoudesta pelastus tulee'?»

»Kyllä, armollinen Hallitsijatar», vastasi Walter, »mutta minä olen kuullut oppineiden miesten sanovan, että mainittu pelastus tuleekin lääkärien, eikä potilaan hyväksi.»

»Kautta kunniani, lapsi, autoitpa Sinä minut oikeille jäljille», virkkoi kuningatar nauraen; »sillä minun hebreantaitoni tahtoo joskus pettää. — Mitenkä on, Lincolnin piispa? Selittikö tuo poikanen oikein tekstiä?»

»Olisi ehkä liian harkitsematonta, kaikkein armollisin Hallitsijatar», vastasi piispa, »kääntää siten tuota sanaa pelastus, katsoen siihen, että hebrealainen sana —»

»Herra piispa», sanoi kuningatar keskeyttäen, »johan me sanoimme, että olemme kokonaan unohtaneet hebreamme. — Mutta mikä onkaan nimesi ja syntyperäsi, nuori mies?»

»Raleigh on nimeni, kaikkein armollisin Kuningatar, ja minä olen erään lukuisan kunnianarvoisan Devonshireläisen perheen nuorin poika.»

»Raleigh?» virkkoi Elisabet hetkisen mietittyään; muistelemme kuulleemme jotakin Teidän Irlannissa suorittamistanne palveluksista.»

»Olen ollut niin onnellinen, että olen saanut siellä jotakin toimittaa, armollinen Kuningatar», vastasi Raleigh, »vaikkakaan sellainen tuskin ansaitsi tulla Teidän Armonne korviin.»

»Ne kuulevat pitemmälle kuin Sinä luuletkaan», sanoi kuningatar suosiollisesti, »ja ne ovat nyt kuulleet eräästä nuorukaisesta, joka puolusti muuatta kaalamoa kokonaista hurjien irlantilaisten kapinoitsijain laumaa vastaan, siksi kunnes virta tuli punaiseksi heidän ja hänen verestään.»

»Ehkäpä menetin siellä hieman vertakin», vastasi nuorukainen silmät maahan luotuina, »mutta se tapahtui siinä, missä minun pitää sydänverenikin vuodattaa: Teidän Majesteettinne palveluksessa.»

Kuningatar vaikeni hetkiseksi ja lausui sitten suopeasti: »Sinä olet vielä kovin nuori taistellaksesi niin urhoollisesti ja puhuaksesi niin hyvin. Mutta Sinä et ole pääsevä rangaistuksestasi, koska Sinä kerran pyörsit Mastersin takaisin — se miesparka kylmettyi joella; sillä meidän käskymme tapasi hänet juuri kun hän oli palannut Lontoosta erinäisiltä sairaskäynneiltä, ja hän piti kuuliaisuuden ja omantunnon asiana lähteä heti jälleen matkaan. Kuule siis, herra Raleigh: muista nyt pitää tuota likaista viittaasi katumuksen merkkinä siksi kunnes tahdostamme toisin ilmoitetaan. Ja tässä», lisäsi hän, antaen Raleighille shakkinappulan muotoisen kultakorun, »lahjoitan minä Sinulle tämän kaulassa kannettavaksi.»

Raleigh, jolle luonto oli ikäänkuin välittömästi opettanut sen kohteliaan ja hienon käytöstavan, mitä monet tuskin saavuttavat pitkällä harjoituksella, polvistui ja, ottaessaan lahjaa kuningattaren kädestä, suuteli sormia, jotka sen antoivat. Hän osasi ehkä paremmin kuin kukaan hallitsijatartaan ympäröivistä hovimiehistä yhdistää kuningattaren vaatimaan alttiuteen hänen henkilökohtaiselle kauneudelleen kuuluvan mielistelyn — ja tässä ensimäisessä yrityksessään onnistui hän niin hyvin, että hän tyydytti samalla kertaa Elisabetin luontaisen turhamaisuuden ja hänen vallanhalunsa.

Hänen herransa, Sussexin kreivi, sai kaiken edun siitä tyytyväisyydestä, jota Elisabet tunsi ensimäisestä kohtauksestaan Raleighin kanssa.

»Hyvät herrat ja naiset!» puhui kuningatar seurueensa puoleen kääntyen, »minun nähdäkseni olisi meidän parasta, kun nyt kerran joella olemme, luopua alkuperäisestä aikomuksestamme matkustaa kaupunkiin ja yllättää Sussexin kreivi-parka tervehdyskäynnillä. Hän on sairas ja hän kärsii varmaankin meidän vihastuksemme pelosta, vaikka hänet onkin kaikesta syystä puhdistanut tämän pahankurisen pojan suora tunnustus. Mitä arvelette? Eikö kuuluisi lähimmäisenrakkauteen lohduttaa häntä ja eivätkö juuri hänen uskollisia palveluksiaan suosiollisesti muistelevan kuningattaren kiitokset siihen parhaiten sopisi?»

On helppo arvata, ett'ei kukaan niistä, joille tämä puhe oli tarkoitettu, rohjennut ruveta vastustamaan tehtyä ehdotusta.

»Teidän Armonne», sanoi Lincolnin piispa, »on sieraintemme henkäys.» Miekan miehet väittivät, että hallitsijattaren kasvot olivat sotilaan säilän kovasin, kun taas valtiomiehet olivat sitä mieltä, että kuningattaren silmien paiste oli lyhtynä hänen neuvonantajiensa polulla; ja naiset myönsivät yksi-äänisesti, ett'ei kukaan Englannin ylimyksistä ansainnut niin hyvin Englannin kuninkaallisen Valtijattaren kunnioitusta kuin Sussexin kreivi — tekemättä silti vääryyttä Leicesterin kreivin hyvälle oikeudelle, kuten muutamat kaikkein viisaimmista suostumuksensa ilmaisivat — huomautus, johon Elisabet ei näyttänyt panevan sen suurempaa arvoa. Venhe sai sen vuoksi käskyn laskea kuninkaallinen kuormansa Deptfordiin, kohtaan, mistä olisi lyhyin ja mukavin matka Say's Courtiin, jotta hallitsijatar saattaisi rauhoittaa kuninkaallisen ja äidillisen huolensa ottamalla henkilökohtaisesti selkoa Sussexin kreivin terveydentilasta.

Raleigh, jonka terävä äly aavisti ja pelkäsi tärkeitä seurauksia pienimmistäkin tapauksista, kiiruhti pyytämään kuningattarelta lupaa saada astua pikkuvenheeseen ja lähteä ilmoittamaan herralleen aijotusta kuninkaallisesta vierailusta, kekseliäästi huomauttaen, että tuo iloinen yllätys saattaisi vaikuttaa haitallisesti hänen terveyteensä, aivan niin kuin paraimmat ja jaloimmatkin vahvistuslääkkeet saattavat joskus muodostua tuhoisiksi niille, jotka ovat kauvan kituneet uupumuksen ja heikkouden valloissa.

Mutta joko nyt kuningattaren mielestä oli liian röyhkeätä niin nuoren hovimiehen ilmaista käskemättä mielipiteensä, tai vaikutti hänessä sitten joku epäluulon ailahdus, joka oli mahdollisesti herännyt hänessä sellaisten huhujen johdosta, että kreivillä muka oli aseistettu joukko ympärillään, kehoitti hän tiukasti Raleighia pitämään neuvonsa omina hyvinään siksi kunnes niitä pyydettäisiin ja toisti aikaisemman käskynsä Deptfordiin laskemisesta, lisäten: »Me tahdomme itse nähdä, millaista taloutta se Sussexin kreivi oikeastaan pitää.»

»Nyt armahtakoon meitä Jumala!» huokasi nuori hovimies itsekseen. »Uskollisia sydämiä on kreivillä kyllä useita ympärillään; mutta teräviä päitä meillä tuskin on — ja hän on itse liian sairas johtaakseen kaikkea. Ja Blount siellä parhaillaan vetelee aamiaisekseen Yarmouthin silliä ja olutta; ja Tracy ahmii kamalaa verimakkaraansa ja reininviiniään; — nuo jyhkeät walesilaiset Tuomas ap Rice ja Evan Evans ovat täyttä päätä laukkaliemensä ja paahdetun juustonsa kimpussa — ja hänen sanotaan inhoavan kaikkia halpoja ruokalajeja, pahoja hajuja ja väkeviä viinejä. Kunpa heillä nyt olisi älyä polttaa hieman rosmarinia suuressa salissa! Mutta vogue la galère, kaikki on nyt jätettävä sattuman varaan. Onni on hymyillyt minulle tänä aamuna verrattain suosiollisesti, sillä minä olen turmellut viittani ja sen takia päässyt suosioon hovissa. — Olisipa se nyt yhtä hyväntahtoinen jalolle herralleni!»

Kuninkaallinen venhe pysähtyi pian Deptfordiin, ja väkijoukon väkevästi huutaessa, sillä kansa innostui aina hänet nähdessään, asteli kuningatar hänen päänsä yllä kannetun kunniakatoksen suojaamana ja seurueensa saattamana Say's Courtia kohti, minne rahvaan etäiset huudot toivat ensimäisen viestin hänen saapumisestaan. Sussex, joka parhaillaan neuvotteli Tressilianin kanssa, mitenkä olisi soveliaimmin tukittavissa kuningattaren suosioon otaksuttavasti syntynyt aukko, hämmästyi rajattomasti kuullessaan hänen pikaisen tulonsa — vaikk'eikaan kuningattaren tapa käydä katsomassa arvokkaimpia ylimyksiään, olivatpa ne sitten terveitä tai sairaita, saattanut olla hänelle tuntematon; äkillinen sanoma ei kuitenkaan jättänyt vähintäkään aikaa sellaisille tervetuliaisvalmistuksille, joista hän tiesi Elisabetin pitävän, ja hänen sotilasmaisen taloutensa yksinkertaisuus ja epäjärjestys, jotka vielä olivat paljon lisääntyneet hänen viimeisen sairautensa aikana, panivat hänet hallitsijattaren vastaanottoon nähden täydelliseen pulaan.

Sydämessään sadatellen onnetonta sattumaa, joka toimitti hänelle kokonaan aavistamatta tämän armollisen vieras-käynnin, riensi hän alas Tressilianin kanssa, jonka seikkailurikasta ja mieltäkiinnittävää kertomusta hän oli juuri tarkkaavasti kuunnellut.

»Arvoisa ystäväni», sanoi hän, »rehellisyys ja kiitollisuus antavat Teille yhtä suuren oikeuden odottaa, että minä kaikella voimallani tuen syytettänne Varneyta vastaan. Sattuma on nyt näyttävä, mahdanko minä enää mitään hallitsijattaremme suosiossa, vai vahingoittaako Teitä sekaantumiseni asiaanne itse teossa enemmän kuin hyödyttää.»

Näin puheli Sussex hät'hätää heittäessään ylleen kiiltonäädännahkaisen väljän takin ja kohentaessaan ulkomuotoaan parhaaseen kuntoon, voidakseen esiintyä hallitsijattarelleen. Mutta ei pikainen puvun järjesteleminenkään voinut poistaa sitä kalman leimaa, jonka pitkä sairaus oli painanut hänen luonnostaan pikemmin, voimakaspiirteisille kuin miellyttäville kasvoilleen. Lisäksi oli hän varttansa vähäinen, ja vaikka hänen hartiansa olivatkin leveät, hänen ruumiinsa vankka ja sotaisiin toimiin erittäin sovelias, ei hänen esiintymisensä jossakin rauhallisessa salissa ollut suinkaan omiansa herättämään naisten suosiollista huomiota; tämän seikan sanottiinkin asettavan Sussexin, niin suuresti kuin hänen hallitsijattarensa häntä kunnioitti ja suosikin, aivan kokonaan varjoon Leicesteriin verrattuna, joka loisti yhtä paljon tapojensa siroudella kuin ulkomuotonsa komeudella.

Kreivin tulisinkin kiire ehätti hänet vain kohtaamaan kuningattaren suuren salin kynnyksellä, ja hän huomasi heti pilven nousseen Elisabetin otsalle. Hänen epäluuloinen silmänsä oli nähnyt aseistettujen aatelismiesten ja palvelijain sotaisan joukon, joka täytti kartanon, ja hänen ensimäiset sanansa ilmaisivatkin heti paheksumista. — »Onko tämä jotakin kuninkaallista linnuetta, herra Sussexin kreivi, koska täällä näkyy niin paljon peitsiä ja pyssyjä? Tai olemmeko ehkä laskeneetkin Say's Courtin ohi ja saapuneet Toweriimme Lontooseen?»

Sussexin kreivi kiiruhti heti puhumaan jotakin puolustuksekseen.

»Ei tarvita», virkkoi kuningatar. »Herra kreivi! Meidän aikomuksemme on kohdakkoin ratkaista muuan riita Teidän Ylhäisyytenne ja erään toisen hovimme mahtavan ylimyksen välillä, samoin kuin yrittää poistaa tuota raakamaista ja vaarallista tapaa pitää ympärillään asestettuja miehiä ja kaikenlaisia tappelupukareita, ikään kuin valmistelisitte te kansalaissotaa pääkaupunkimme läheisyydessä, niin, jopa itsensä kuninkaallisen asuinpaikkamme alueella. Me iloitsemme nähdessämme Teidät jo noin toipuneena, herra kreivi, vaikk'ette suvainnutkaan käyttää sen oppineen lääkärin apua, jonka Teille lähetimme. — Ei mitään anteeksipyytelyjä — me tiedämme jo, miten sen asian kävi, ja me olemme siitä jo rangaisseet hurjapäistä nuorta Raleighia. — Sivumennen sanoen, herra kreivi, tahdomme me piakkoin vapauttaa talonne hänestä ja ottaa hänet omaan hoviimme. Hänessä on jotakin, joka ansaitsee parempaa vaalimista kuin mitä voi otaksua olevan tarjolla Teidän kovin sotaisten seuralaistenne keskuudessa.»

Tähän ehdotukseen saattoi Sussex vain kumartaen suostua, vaikka hänen olikin vaikeata käsittää, miten kuningatar oli tullut sen tehneeksi. Sitten pyyteli hän hallitsijatarta viivähtämään, siksi kunnes voitaisiin tarjota virvokkeita, mutta turhaan. Ja lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia, jotka olivat paljon kylmempiä ja jokapäiväisempiä kuin olisi saattanut odottaa niinkin ratkaisevan suosionosoituksen kuin henkilökohtaisen vieraskäynnin tekijältä, heitti kuningatar hyvästit Say's Courtille, tuotuaan sinne hämmästystä ja sekasortoa ja jätettyään jälkeensä epäilystä ja pelkoa.

XVI Luku.

Sisähän heidät tuokaa. Silmä silmää Ja otsa otsaa vastaan vapahasti Haastelkoon syyttäjä ja syytetty; Kopeat ovat, ja, kun kuohuu veri, Rutot kuin tuli, kuurot niinkuin meri.

Rikhard II.

»Minut on käsketty huomenna hoviin», sanoi Leicester Varneylle, »kohdatakseni siellä, kuten arvellaan, Sussexin kreivin. Kuningatar aikoo varmaankin käydä käsiksi meidän keskinäisiin riitoihimme. Tämä johtuu kaikki hänen käynnistään Say's Courtissa, josta Sinun muka täytyy puhua niin halveksivasti.»

»Väitän yhä, ett'ei se merkinnyt mitään», vastasi Varney; »ei, minulle on kertonut eräs luotettava henkilö, joka kuuli omin korvin melkein kaikki, mitä siellä puhuttiin, että Sussex sai siitä käynnistä enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Kuningatar oli jälleen veneeseensä astuessaan sanonut Say's Courtin näyttäneen vahtituvalta ja lemunneen sairaalalta. 'Pikemminkin joltain Ram's Alleyn rahvaanruokalalta', oli lisännyt Rutlandin kreivitär, joka on yhä Teidän Ylhäisyytenne hyvä ystävätär. Ja sitten sitä piti Lincolnin piispankin kaikin mokomin sanoa pyhä sanansa ja huomauttaa, että Sussexin kreiville oli annettava anteeksi hänen karkea ja vanhanaikainen talonpitonsa, katsoen siihen, ett'ei hänellä vielä ollut vaimoa.»

»Ja mitä sanoi siihen kuningatar?» kysyi Leicester innokkaana.

»Hän kuumensi miehen korvat», vastasi Varney, »ja kysyi, mitä Sussexin kreivillä oli vaimon kanssa tekemistä ja mitä herra piispalla oli puhumista sellaisesta asiasta. Jos avioliitto onkin sallittu», oli hän lisännyt, »en ole kuitenkaan mistään lukenut, että sitä olisi määrätty pakolliseksi.»

»Hän ei kärsi kirkonmiesten avioliittoja, eikä edes sallisi heidän avioliitosta puhuvan», virkkoi Leicester.

»Eikä hovimiestenkään», jatkoi Varney; mutta huomattuaan Leicesterin kasvoilla ilmeen muuttuneen, lisäsi hän heti että kaikki saapuvilla olleet naiset olivat yksissä tuumin ivailleet Sussexin kreivin talonpitoa ja viittailleet, mitenkä Hänen Majesteettinsa olisi Leicesterin kreivin linnassa varmasti saanut aivan toisenlaisen vastaanoton.

»Sinä olet onkinut tietoosi paljon uutisia», sanoi Leicester, »mutta Sinä olet unohtanut tai sivuuttanut tärkeimmän kaikista. Hän on jälleen lisännyt yhdellä niiden liehitteleväin seuralaistähtien lukua, joita hän näkee niin mielellään kiertämässä ympärillään.»

»Teidän Korkeutenne tarkoittaa kai Raleighia, sitä devonshirelaista nuorukaista», kysyi Varney, »Viittaritaria, kuten häntä hovissa nimitellään?»

»Hänestä voi kerran vielä tulla Sukkanauhan ritari, aavistan sen», vastasi Leicester, »sillä hän menee nopeasti eteenpäin. — Kuningatar on jo kiistellyt hänen kanssaan raamatunlauseista ja tehnyt muita samanlaisia hullutuksia. Minä luopuisin kernaasti omasta vapaasta tahdostani hänen epävakaisesta suosiostaan; mutta minä en voi sietää, että minut potkaisisi paikaltani tuo moukkamainen Sussex tai tämä uusi nousukas. Kuulen Tressilianin olevan Sussexin luona ja hänen parhaina ystävinään. — Minä tahtoisin erinäisistä syistä säästää häntä, mutta hän vain luottaa omaan onneensa — Sussexkin kuuluu olevan yhtä hyvissä voimissa kuin terveytensäkin aikoina.»

»Jalo herrani», sanoi Varney, »epätasaisuuksia on sileimmälläkin tiellä, etenkin jos se vie ylämäkeen. Sussexin sairaus oli meille odottamaton voitto, josta minä toivoin paljon. Nyt on hän tosin toipunut, mutta eipä hän ole nyt sen kauheampi kuin ennen sairastumistaankaan, jolloin hän joutui alakynteen useammin kuin kerran Teidän Korkeutenne kanssa kamppaillessaan. Älkää vain päästäkö rohkeuttanne lannistumaan, armollinen herrani, ja kaikki käy hyvin.»

»Rohkeuteni ei ole koskaan lannistunut, herra», vastasi Leicester.

»Ei suinkaan, armollinen herra», jatkoi Varney; »mutta se on hyvin usein houkutellut Teidät harhapoluille. Joka tahtoo kiivetä puuhun, armollinen herra, hänen täytyy tarttua oksiin, eikä kukkiin.»

»Hyvä, hyvä, hyvä!» huudahti Leicester kärsimättömänä; »minä ymmärrän tarkoituksesi. — Rohkeuteni ei ole koskaan lannistuva eikä johtava minua harhaan. Järjestä seurueeni — pidä huolta siitä, että heidän varustuksensa ovat niin loistavat, että he saattavat häpeään ei ainoastaan Ratcliffen moukkamaiset miehet, vaan jokaisen muunkin ylimyksen tai hovikon palvelijat. Katso myös, että he ovat hyvissä aseissa kuitenkaan näyttelemättä niitä liiaksi, ikäänkuin kantaisivat he niitä enemmän tavan kuin tarpeen vuoksi. Pysy sinä itse lähettyvilläni, sillä voinpa Sinua tarvita». —

Sussexin ja hänen puoluelaistensa varustelut eivät olleet suinkaan vähemmän huolellisia kuin Leicesterinkään.

»Anomuksesi, missä Sinä syytät Varneyta naisen viettelemisestä», sanoi kreivi Tressilianille, »on jo kuningattaren käsissä — lähetin sen varmaa tietä. Luullakseni tulee asiasi menestymään, sillä perustuuhan se oikeuteen ja kunniaan, ja Elisabet on oikea esikuva kumpaisessakin. Enpä tiedä mistä se johtuu, mutta tuolla mustalaisella» (niin oli Sussexilla tapana nimitellä kilpailijaansa tämän tumman ihonvärin takia) »on paljon sananvaltaa näinä rauhan aikoina. — Olisipa sota ovella, niin olisin minä hänen lellipoikiaan; mutta sotilaat, samoin kuin heidän kilpensä ja bilboalaiset miekkansa, joutuvat muodista pois rauhan aikana, ja silkkihihat ja lelusäilät kulkevat kellokkaina. Mutta eipä sitä huoli surra, koska nyt kerran sellainen on muoti. — Blount, oletko Sinä toimittanut joukkueellemme uudet, komeat puvut? — Mutta Sinä ymmärrät näistä hullutuksista yhtä vähän kuin minäkin — paljoa paremmin osaat Sinä käsitellä keihäitäsi ja pyssyjäsi.»

»Armollinen herrani», vastasi Blount, »Raleigh oli tässä ja otti koko sen toimen huolekseen. — Seurueenne on loistava kuin toukokuun aamu. — Mutta lempo soikoon, maksu on toinen asia. Johan kymmenen tuollaisen komean palvelijaroikaleen kuluilla pitäisi yllä kokonaista vanhojen sotilasten hoitolaa.»

»Tänään ei meidän auta kuluista huolehtia, Niklas», vastasi kreivi; »olen Raleighille kiitollinen hänen huomaavaisuudestaan. — Toivoakseni on hän kuitenkin ottanut lukuun, että minä olen vanha sotilas ja ett'en minä halua niitä hassutuksia enempää kuin mitä välttämätöntä on.»

»Ei, minä en ymmärrä koko jutusta mitään», jatkoi Blount; »mutta tässä tulee Teidän Korkeutenne upeita sukulaisia ja ystäviä laumoittain saattamaan Teitä hoviin, ja muodostammepa me siellä totisesti yhtä uljaan rintaman kuin ikinä Leicester, rimpuilkoonpa hän nyt sitten miten rimpuilleekin.»

»Anna heille mitä ankarin varoitus», sanoi Sussex, »etteivät he saa ryhtyä riitaan muutoin kuin suoran väkivallan pakoittamina — heidän verensä on kuuma, enkä minä toivoisi Leicesterin saavan mitään etua heidän äkkipikaisuutensa takia.»

Sussexin kreivillä oli sellainen hätä ja hoppu kaikkia näitä järjestelyjä toimittaessaan, että Tressilian vain vaivoin sai vihdoinkin tilaisuuden ilmaista hämmästyksensä siitä, että kreivi oli menetellyt niin kiireisesti ritari Hugh Robsartin asiassa ja lähettänyt hänen anomuksensa suoraan kuningattarelle. — »Sen nuoren naisen ystävät ajattelivat», sanoi hän, »että olisi ensiksi ollut vedottava Leicesterin oikeudentuntoon, koska rikoksen oli tehnyt hänen palvelijansa, ja siitähän minä erikoisesti herra kreiville huomautinkin.»

»Sehän olisi voinut tapahtua lainkaan minun puoleeni kääntymättä», vastasi Sussex hieman ylpeästi. »Minä en ainakaan olisi neuvonut toimenpiteeseen, joka tarkoitti nöyryyttävän anomuksen esittämistä Leicesterille; ja minua ihmetyttää, että Tekin, Tressilian, kunnian mies ja minun ystäväni, olette taipuvainen niin alentavaan tekoon. Jos Te olette jotakin siihen suuntaan puhunut, en ole varmaankaan Teitä ymmärtänyt, koska moinen ei kuulostanut ensinkään Teidän tapaiseltanne.»

»Armollinen herrani», puolustihe Tressilian, »jos olisi kysymyksessä oma asiani, seuraisin empimättä Teidän esittämäänne tietä; mutta tämän onnettoman naisen ystävät —»

»Oh! ystävät — ystävät!» keskeytti Sussex; »niiden täytyy antaa meidän toimia tässä asiassa tavalla, mikä meistä näyttää parhaalta. Nyt on aika ja hetki kerätä niin paljon syytöksiä Leicesteriä ja hänen joukkoaan vastaan kuin mahdollista, ja Teidän valitustanne tulee kuningatar pitämään kylläkin raskauttavana. Mutta kaikissa tapauksissa on se nyt jo hänen käsissään.»

Tressilian ei voinut olla epäilemättä, että Sussex oli kiihkeästi halutessaan varustautua kilpailijaansa vastaan tahallisesti käynyt sellaiseen keinoon, jonka varmimmin saattoi otaksua asettavan Leicesterin huonoon valoon, ajattelematta tarkoin, veikö se keino myös varmimmin suotuisiin tuloksiin. Mutta askel oli nyt peruuttamattomasti astuttu, ja Sussex pelastihe enemnästä väittelystä lähettämällä Tressilianin luotaan seuraavalla käskyllä: »Laittakaa kaikki kuntoon kello yhdeksitoista; sillä minun täytyy olla hovissa ja vastaanottohuoneessa täsmälleen kello kaksitoista.»

Sillä välin kun nämä kilpailevat valtiomiehet täten huolellisesti varustautuivat lähenevään kohtaukseensa kuningattaren silmien edessä, ei Elisabetkaan voinut olla tuntematta pientä pelkoa ajatellessaan niitä seurauksia, mitä saattaisi olla kahden niin helposti syttyvän ylimyksen yhteentörmäyksestä, etenkin kun kumpaakin seurasi vielä luja ja lukuisa saattue ja kun nämä riitamiehet jakoivat keskenään, joko sitten julkisesti tai salaa, melkein koko hänen hovinsa toiveet ja pyrkimykset. Henkivartijat olivat kaikki aseissa ja lisäjoukkoja oli tuotettu Lontoosta Temsiä pitkin. Kuninkaallinen julistus kielsi ankarasti kaikkia ylimyksiä, olivatpa he arvoltaan keitä tahansa, lähestymästä palatsia ampuma-aseilla tai peitsillä varustettujen seuralaisten tai palvelijain saattamana; ja kuiskailtiinpa lisäksi, että Kentin ylivouti olisi saanut salaisen käskyn pitää osan piirikuntansa joukkoja valmiina tottelemaan pienintäkin viittausta.

Kohtalokas hetki, johon kaikilla tahoilla niin tuskallisella kiiruulla valmistauduttiin, saapui viimein, ja ystäväinsä ja seuralaistensa pitkäin, loistavain kulkueitten saattamina astuivat kilpailevat kreivit täsmälleen kello kaksitoista Greenwichin palatsin pihaan.

Liekö sitten jo ennakolta niin sovittu tai ehkä oli huomautettu kuningattaren sitä toivovan, saapui Sussex seurueineen palatsiin Deptfordista vesitietä, kun taas Leicester tuli maitse; ja niin astuivat he pihaan vastakkaisilta tahoilta. Tämä vähäpätöinen seikka antoi Leicesterille rahvaan silmissä jonkunlaisen etusijan, koska hänen ratsasjoukkonsa näytti lukuisammalta ja komeammalta kuin Sussexin saattue, joka pakostakin kulki jalan.

Kreivien välillä ei vaihdettu tervehdyksen alkuakaan, vaikka kumpikin terästi toiseen katseensa varmaankin toivoen kohteliaisuuden vaatimuksien täyttämistä, jossa kumpikaan ei sentään halunnut olla ensimäinen. Melkein täsmälleen heidän saapumisensa hetkellä kajahti linnan kello soimaan, palatsin portit avattiin, kreivit astuivat sisään, ja kumpaakin seurasi suuri joukko sellaisia heidän saattueittensa aatelismiehiä, joiden arvo salli heille tämän etu-oikeuden. Asemiehet ja alhaisemmat palvelijat jäivät pihaan, missä vastakkaiset puolueet kyräilivät toisiansa julmistuneen vihaisin ja pilkallisin katsein, ikäänkuin kärsimättömästi odottaen soveliasta syytä mellakan alkamiseen tai riittävää aihetta molemminpuoliseen hyökkäykseen. Mutta heitä pitelivät aisoissa johtajain ankarat varoitukset, ja lisäksi peloitti heitä kai tavattoman lukuisan aseistetun vartijajoukon näky.

Sillä välin saattoivat kumpaisenkin seurueen arvokkaimmat henkilöt päämiehiään kuninkaallisen palaisin korkeihin saleihin ja etuhuoneisiin, kulkien samaa uraa, ikäänkuin kaksi yhteen uomaan pakotettua virtaa, jotka visusti välttäisivät vesiensä sekaantumista. Puolueet järjestyivät ikäänkuin vaistomaisesti eri puolille korkeita saleja ja näyttivät erittäin innokkaasti pakenevan sitä hetkellistä yhtymystä, johon pää-ovella syntynyt tungos oli heidät pieneksi ajaksi alistanut. Heti sen jälkeen avattiin avaran etuhuoneen kaksipuoliset ovet, ja kuiskaillen ilmoitettiin kuningattaren olevan jo vastaanottosalissaan, jonne nämä ovet johtivat. Molemmat kreivit astuivat hitaasti ja juhlallisesti salia kohti, Sussex Tressilianin, Blountin ja Raleighin seuraamana, Leicester Varneyn. Leicesterin ylpeyden täytyi taipua hovisääntöihin, ja jäykästi ja muodollisesti päätään nyökäytettyään odotti hän siksi kunnes hänen kilpailijansa vanhempana valta-ylimyksenä oli ehtinyt hänen ohitseen. Sussex vastasi kumarrukseen samalla muodollisella kohteliaisuudella ja astui saliin. Tressilian ja Blount aikoivat seurata häntä, mutta heitä ei päästetty, vaan esitti Mustan Sauvan Airut puolustuksekseen, että hänet oli käsketty tänään tarkoin katsomaan, kenen hän päästi vastaanottosaliin, ketä ei. Raleighille, joka tovereinsa saaman kiellon kuultuaan oli vetäytynyt takaisin, sanoi hän: »Te, herra, saatte käydä sisään», ja tämä noudatti tietysti lupaa.

»Pysy kintereilläni, Varney», sanoi Leicesterin kreivi, joka oli seisonut hetkisen sivummalla katselemassa, millaisen vastaanoton Sussex saisi osakseen; ja lähestyen ovea oli hän juuri astumaisillaan sisään, kun ovenvartija pysäytti Varneyn, joka asteli aivan hänen takanaan ja joka oli päivän vaatimusten mukaisesti puettu komeimpiin varustuksiinsa, kuten oli aikaisemmin pysäyttänyt Tressilianin ja Blountin.

»Mitä tämä merkitsee, herra Bowyer?» sanoi Leicesterin kreivi. »Ettekö tiedä, kuka minä olen, ja että tämä on ystäväni ja seuralaiseni?»

»Teidän Ylhäisyytenne suvainnee antaa minulle anteeksi», vastasi Bowyer lujasti, »ohjeeni ovat selvät ja pakoittavat minut tarkasti noudattamaan velvollisuuttani.»

»Sinä olet puolueellinen lurjus», tulistui Leicester, veren noustessa hänen kasvoilleen, »tehdessäsi minulle tämän häpeän, kun juuri äsken päästit sisään erään Sussexin kreivinkin seuralaisen.»

»Armollinen herra», vastasi Bowyer, »herra Raleigh on äskettäin valantehneenä ritarina otettu Hänen Majesteettinsa palveluskuntaan, ja häntä eivät minun käskyni koske.»

»Lurjus Sinä olet — kiittämätön lurjus!» kiukutteli Leicester; »mutta joka ylensi, voi alentaakin — et Sinä kauvan siinä virassasi kopeile!»

Tämän uhkauksen lausui hän vastoin tavallista viisauttaan ja varovaisuuttaan korkealla äänellä, astui sitten saliin ja kumarsi kuningattarelle, joka tavallistakin komeammin koristettuna ja ylimysten ja valtiomiesten ympäröimänä, joiden urhous ja taito ovat tehneet hänen hallituskautensa ikimuistettavaksi, oli valmistunut ottamaan vastaan alamaistensa kunnianosoituksia. Hän vastasi armollisesti suositun kreivin syvään kumarrukseen ja katseli vuorotellen häneen ja Sussexiin, ikäänkuin aikoen ruveta puhumaan, kun Bowyer, joka ei jaksanut sulattaa loukkausta, minkä Leicesterin kreivi oli hänelle virkansa toimituksessa niin julkisesti tehnyt, astui saliin musta sauva kädessään ja polvistui kuningattaren eteen.

»No, mitä nyt, Bowyer?» kysyi Elisabet, »kunnianosoituksesi tulee hieman omituiseen aikaan!»

»Armollinen Hallitsijattareni», sanoi hän, kaikkien hovimiesten vavistessa hänen rohkeuttaan, »minä tulin vain kysymään, kummanko käskyjä minun on virkani toimituksessa noudatettava, Teidän Majesteettinne vai Leicesterin kreivinkö, joka on julkisesti uhannut minua suuttumuksellaan ja puhutellut minua solvaisevalla tavalla, kun minä en Teidän Majesteettinne selvää käskyä noudattaen päästänyt sisään erästä hänen seuralaistaan?»

Henrik VIII:n henki kuohahti heti hänen tyttärensä rinnassa, ja kuningatar kääntyi Leicesterin puoleen kasvoillaan ankaruus, joka sai hänet ja kaikki hänen puoluelaisensa kalpenemaan.

»Kautta Herran kuoleman! kreivi», sellainen oli hänen tavallinen mahtipontinen puheenpartensa, »mitä tämä tarkoittaa? Me olemme ajatelleet hyvää Teistä, ja nostaneet Teidät lähelle itseämme; mutta ei ollut tarkoitus, että Te peittäisitte auringon muilta uskollisilta alamaisiltamme. Kuka antoi Teille oikeuden vastustaa käskyjämme tai arvostella virkamiestemme tekoja? Minun tahtoni on, että tässä hovissa, niin, koko tässä valtakunnassa pitää oleman vain yksi käskijätär, eikä yhtään käskijää. Katsokaa, ett'ei herra Bowyerille mitään pahaa tapahdu sen takia, että hän uskollisesti suorittaa velvollisuutensa minua kohtaan; sillä niin totta kuin olen kristitty nainen ja kruunattu kuningatar, Te saatte sen kalliisti maksaa. — Mene nyt, Bowyer, Sinä olet menetellyt niin kuin kunnon miehen ja uskollisen alamaisen tuleekin. Me emme kärsi täällä mitään palatsityranneja!»

Bowyer suuteli kättä, jonka kuningatar hänelle ojensi, ja vetäytyi paikalleen, itsekin hämmästellen rohkeutensa menestystä. Voitonhymy kierteli Sussexin puoluelaisten huulilla, mutta Leicesterin miehet näyttivät sen sijaan hyvin pelästyneiltä, ja suosikki itsekään ei uskaltanut yrittää sanaakaan puolustuksekseen, vaan seisoi siinä syvimmän nöyryyden esikuvana.

Hän menetteli viisaasti; sillä Elisabetin tarkoituksena oli tosin masentaa häntä, vaan ei jättää häntä epäsuosioon, ja varovaisinta oli siis antaa hänen vastustamatta tai puhumatta nauttia valtansa koko loistoa. Kuningattaren arvo oli siten saanut hyvityksen, ja nainen alkoi pian tajuta sen nöyryytyksen katkeruuden, jonka hän oli valmistanut suosikilleen. Hänen terävä silmänsä huomasi myös ne salaiset vahingoniloiset katseet, joita Sussexin puoluelaiset toisilleen lähettelivät, eikä hänen valtioviisauteensa suinkaan kuulunut toisen ryhmän päästäminen toisen ratkaisevaksi voittajaksi.

»Mitä minä tässä sanoin Leicesterin kreiville», jatkoi hän lyhyen vaiti-olon jälkeen, »sen sanon minä myös teille, herra Sussex. Teidänkin sitä pitää muka niin komeasti rynnistämän Englannin hoviin oman joukkonne etunenässä!»

»Minun joukkoni, kaikkein armollisin Hallitsijatar», vastasi Sussex, »ovat kyllä komeasti rynnistäneet Teidän asiaanne puoltaen irlantilaisten, skotlantilaisten ja noiden pohjoisten maakuntain kapinallisten kreivien kimppuun. Mutta minä en tiedä —»

»Rupeatteko te vaihtamaan katseita ja sanoja kanssani, herraseni?» kysyi kuningatar keskeyttäen; »minusta nähden voisitte Te oppia Leicesterin kreiviltä nöyryyttä, joka osaa pysyä äänettömänä ainakin meidän nuhteitamme kuunnellessaan. Minä sanon Teille, hyvä herra, että iso-isäni ja isäni kielsivät viisaudessaan tämän sivistyneen maan ylimyksiä kulkemasta niin suunnattomien seurueiden saattamina; ja luuletteko te nyt, että koska minä kannan naisen päähinettä, heidän valtikkansa olisi minun kädessäni muuttunut kehräspuuksi? Minä vakuutan Teille, ett'ei ainoakaan kristikunnan kuninkaista jyrkemmin pidä huolta siitä, ett'ei liiaksi paisuneen vallan pöyhkeys häiritse hänen hovi-elämäänsä, rasita hänen kansaansa ja riko hänen valtakuntansa rauhaa kuin se, joka nyt teille puhuu. — Herra Leicester, ja Te, herra Sussex, minä käsken teitä molempia olemaan ystävyksin, tai kautta tämän kruununi, te olette tapaava minussa vihollisen, joka on liian väkevä teille kummallekin!»

»Armollinen Kuningatar», vastasi Leicesterin kreivi, »Te, joka itse olette kunnian lähde, tiedätte parhaiten, mitä minun kunniaani kuuluu. Minä jätän sen Teidän valtaanne ja sanon vain, ett'ei suhde, jossa minä olen ollut herra Sussexiin, ole johtunut minun käytöksestäni; eikä hänellä ole ollut mitään syytä pitää minua vihamiehenään, ennen kuin hän teki minulle suurta vääryyttä.»

»Mitä minuun tulee, armollinen Kuningatar», virkkoi Sussexin kreivi, »niin en tahdo lainkaan ruveta vastustamaan Teidän armollista käskyänne; mutta minä olisin tyytyväinen, jos herra Leicester suvaitsisi ilmoittaa, milloin minä olen tehnyt hänelle suurta vääryyttä, kuten hän julistaa, koska kerran minun kieleni ei ole ikinä lausunut sanaakaan, jota minä en olisi kernaasti ollut valmis puolustamaan joko jalkaisin tai ratsain.»

»Ja mitä minuun tulee», jatkoi Leicester, »niin on minun käteni kaikkein armollisimman Hallitsijattareni luvalla oleva yhtä valmis vastaamaan sanoistani kuin ikinä miehen, joka kirjoittaa nimekseen Ratcliffe.»

»Hyvät herrat», nuhteli kuningatar, »nämä eivät ole tähän huoneeseen kuuluvia puheita, ja ell'ette voi hillitä kiukkuanne, olemme me löytävät paikkoja, missä sekä sillä että Teillä on oleva tarpeeksi ahdasta. Paiskatkaa nyt toisillenne kättä, hyvät herrat, ja unohtakaa nuo turhat riitanne.»

Kilpailijat katsahtivat toisiinsa vastahakoisin silmin eikä kumpikaan halunnut ensinnä lähteä tottelemaan kuningattaren käskyä.

»Sussex», sanoi Elisabet, »minä pyydän — Leicester, minä käsken.»

Mutta hänen sanoissaan oli sellainen sävy, että pyyntö kuulosti aivan käskyltä ja käsky pyynnöltä. He seisoivat yhä paikoillaan vaijeten ja itsepäisinä, kunnes hän korotti äänensä tavalla, joka ilmaisi sekä suuttumusta että ehdotonta päättäväisyyttä.

»Herra Henrik Lee», sanoi hän päivystävälle upseerille, »pitäkää vartijajoukkonne valmiina ja miehittäkää vene viipymättä. — Hyvät herrat Sussex ja Leicester, minä käsken teitä vielä kerran ojentamaan toisillenne kättä — ja kautta Herran kuoleman! se, joka ei tottele, saa maistaa Towerimme ruokaa, ennen kuin hän jälleen näkee kasvomme. Minä lannistan Teidän pöyhkeät sydämenne, ennen kuin tästä erotaan, sen lupaan kuningattaren sanalla!»

»Vankeuden voisi vielä kestää», vastasi Leicester, »mutta ell'ei saisi nähdä Teidän Majesteettinne kasvoja, olisi se samaa kuin valon ja elämän menettäminen yht'aikaa. — Tässä on käteni, Sussex.»

»Ja tässä on minun käteni», sanoi Sussex, »kaikessa uskollisuudessa ja kunniassa; mutta —»

»Ei, ei sanaakaan enää, jos suvaitsette», keskeytti kuningatar. »No niin, nyt on kaikki niin kuin ollakin pitää», lisäsi hän, katsahtaen heihin suosiollisemmin, »ja kun te, kansan paimenet, yhdytte sitä suojelemaan, niin on käyvä hyvin sen lauman, jota minä hallitsen. Sillä, hyvät herrat, minä sanon sen suoraan, teidän järjettömät riitanne johtavat kummalliseen vallattomuuteen palvelijainne keskuudessa, — Herra Leicester, Teidänhän seurueessanne on muuan aatelismies, nimeltä Varney?»

»On kyllä, armollinen Kuningatar», vastasi Leicester, »minä toin hänet suutelemaan kuninkaallista kättänne Teidän viimeksi ollessanne Nonsuchissa.»

»Hänen ulkomuotonsa oli kyllä siedettävä», jatkoi kuningatar, »mutta minun nähdäkseni tuskin niin kaunis, että joku kunniallisesta perheestä lähtenyt, toivorikas neitonen olisi vaihtanut hyvän maineensa hänen koreihin kasvoihinsa ja ruvennut hänen rakastajattarekseen. Niin on kuitenkin käynyt — tämä Teidän palvelijanne on vietellyt erään vanhan kunnon devonshirelaisen ritarin Hugh Robsartin, Lidcoten linnan herran tyttären, ja tämä on kurjan hylkytytön tavoin karannut hänen kanssaan isänsä kodista. — Herra Leicester, voitteko pahoin, koska olette aivan kalman kalpea?»

»En, armollinen Hallitsijatar», vastasi Leicester, ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa kyetäkseen lausumaan nämä kolme sanaa.

»Te voitte varmasti pahoin, herra kreivi!» jatkoi Elisabet ja riensi hänen luokseen hätäisenä, ilmaisten siten syvimmän osanottonsa. »Kutsukaa Mastersia — kutsukaa henkilääkäriämme — missä ne typerät kuhnustelijat viipyvät? — Me kadotamme hovimme ylpeyden heidän huolimattomuutensa takia. — Taikka olisiko mahdollista, Leicester», jatkoi hän ja katseli kreiviä hyvin hellästi, »että vihastukseni pelko koski Sinuun niin kovasti? Älä luule hetkeäkään, jalo Dudley, että me moittisimme Sinua seuralaisesi tyhmyyksistä — Sinua, jonka ajatusten me tiedämme käyvän aivan toisia teitä! Joka kiipeää kotkan pesälle, herra kreivi, ei välitä siitä, kutka pyydystelevät hamppuvarpusia vuoren juurella.»

»Kuulkaas tuota?» kuiskasi Sussex Raleighille. »Piru auttaa häntä ilmeisesti? Sillä se, mistä toinen olisi jo vajonnut kymmenen sylen syvyyteen, näyttää vain sysäävän hänen purttaan parempaan vauhtiin. Olisipa joku minun miehistäni tehnyt tuon —»

»Vaiti, hyvä herra», sanoi Raleigh, »Jumalan nimessä, vaiti! Odottakaa vuoroveden vaihtumista; se tapahtuu tuossa tuokiossa.»

Raleighin terävä huomautus osasi ehkä oikeaan; sillä Leicesterin hämminki oli niin suuri ja hetken aikaa niin vastustamattoman voimakas, että Elisabet, tarkasteltuaan häntä ihmettelevin silmin ja saamatta mitään järjellistä vastausta niihin tavattoman suosion ja hellyyden osoituksiin, jotka hän oli tullut antaneeksi, loi tutkivan katseensa hovimiesten piiriin, ja lukien ehkä heidän kasvoiltaan jotakin, joka sopi hänen omaan heräävään epäluuloonsa, sanoi hän äkkiä: »Tai onko tämän takana enemmän kuin me näemmekään — tai kuin Te, herra kreivi, haluatte meille näyttää? Missä on se Varney? Onko kukaan nähnyt häntä?»

»Jos Teidän Armonne suvaitsee» puuttui puhumaan Bowyer, »hän on sama herra, jolta minä äsken kielsin pääsyn vastaanottosaliin.»

»Jos minä suvaitsen!» toisti Elisabet tiukasti, sillä hän oli nyt tosiaankin sellaisella tuulella, ett'ei hän suvainnut mitään. — »Minä en suvaitse hänen tunkeutuvan röyhkeästi vastaanottosaliini, mutta minä en myöskään suvaitse Sinun sulkevan sieltä sellaista henkilöä, joka oli tullut vastaamaan tehtyyn syytökseen.»

»Miten suvaitsette, miten suvaitsette», vastasi ylen määrin hämmentynyt ovenvartija, »jos minä tietäisin, miten menetellä sellaisissa tapauksissa, niin kyllä minä varoisin —»

»Sinun olisi pitänyt esittää sen miehen asia meille, herra Ovenvartija, ja odottaa meidän määräyksiämme. Sinä luulet kai olevasi aika mahtava herra nyt, kun me äsken nuhtelimme Sinun takiasi erästä ylimystämme — mutta meidän silmissämme olet Sinä vain samanarvoinen kuin lyijypaino, joka pitää ovea kiinni. Kutsu se Varney tänne heti paikalla — tässä anomuksessa on mainittu myös muuan Tressilian — käske molemmat puheillemme.»

Häntä toteltiin, ja Tressilian ja Varney astuivat siis saliin. Varneyn ensimäinen katse välähti Leicesteriin, toinen kuningattareen. Tämän jälkimäisen ilmeistä näki hän myrskyn lähenevän, eikä hän herransa alaspäin painuneilta kasvoilta saattanut lukea mitään neuvoja, mihin suuntaan hänen oli ohjattava laivaansa uhkaavassa kamppailussa — sitten huomasi hän Tressilianin ja yht'äkkiä selvisi hänelle se vaarallinen asema, johon hän oli joutunut. Mutta Varney oli yhtä julkea ja terävä-älyinen kuin ovela ja häikäilemätön, — taitava perämies äärimmäisessäkin hädässä; hän oivalsi täydellisesti ne edut, jotka hän oli saavuttava, jos hänen onnistuisi pelastaa Leicester uhkaavasta vaarasta, ja perikadon, joka ammotti hänen jalkojensa juuressa, jos hänen yrityksensä ei veisi toivottuun tulokseen.

»Onko totta, mies», kysyi kuningatar, heittäen Varneyhin yhden noita tutkivia katseitaan, joita vain harvat kykenivät kestämään, »että Te olette häpeällisellä tavalla vietellyt erään nuoren, sivistyneen, jalosukuisen neidon, ritari Hugh Robsartin, Lidcoten linnan herran, tyttären?»

Varney polvistui ja vastasi, kasvoillaan syvimmän katumuksen ilme, että hänen ja neiti Amy Robsartin välillä oli tosiaankin ollut jonkunlaisia lemmensuhteita.

Leicesterin koko ruumis värisi suuttumuksesta, kun hän kuuli palvelijansa tekevän moisen tunnustuksen, ja hetkisen aikoi hän jo rohkeasti astua esiin ja heittää hyvästit hoville ja kuninkaalliselle suosiolle, kertomalla koko salaisen avioliittonsa tarinan. Mutta sitten katsahti hän Sussexiin, ja ajatellessaan sitä voitonriemuista hymyä, joka väreilisi tämän huulilla tuollaisen tunnustuksen tapahduttua, sulki hän suunsa. »En ainakaan nyt», ajatteli hän, »tai en ainakaan tässä huoneessa minä tahdo suoda hänelle niin suurta iloa.» Ja pusertaen huulensa tiukasti yhteen, seisoi hän siinä lujana ja kylmäverisenä, tarkaten jokaista sanaa, minkä Varney lausui ja vahvasti päättäen peittää viimeiseen asti salaisuuden, josta hänen hovisuosionsa näytti riippuvan. Sillä välin jatkoi kuningatar Varneyn kuulustelemista.

»Lemmensuhteita!» toisteli Elisabet hänen viimeisiä sanojaan; »mitä suhteita, konna? ja miksi et pyytänyt isältä tytön kättä, jos rakkaudessasi oli vähääkään rehellisyyttä?»

»Jos Teidän armollinen Majesteettinne suvaitsee», vastasi Varney, pysyen yhä polvillaan, »minä en uskaltanut, koska isä oli luvannut hänen kätensä eräälle jalosukuiselle aateliselle, kunnian miehelle. — Minä teen hänelle oikeutta, vaikka tiedänkin hänen kantavan minulle kaunaa — eräälle herra Edmund Tressilianille, jonka näen tässä huoneessa.»

»Vai niin!» jatkoi kuningatar; »ja mitä oikeutta oli Sinulla lemmensuhteittenne avulla, kuten Sinä ylpeydessäsi ja omahyväisyydessäsi niitä nimität, saattaa se typerä houkko rikkomaan arvoisan isänsä sopimuksen?»

»Armollinen Kuningatar», vastasi Varney, »on turhaa puolustaa inhimillisen heikkouden asiaa tuomarin edessä, jolle se on tuntematon, tai rakkauden asiaa henkilön edessä, joka ei ole koskaan langennut siihen intohimoon» — Tässä vaikeni hän hetkiseksi ja lisäsi sitten hyvin hiljaa ja arkaillen, »vaikka hän sitä kaikissa muissa herättääkin.»

Elisabet yritti rypistää otsaansa, mutta hymyili tahtomattaankin, vastatessaan: »Sinä olet ihmeteltävän hävytön lurjus. — Oletko Sinä naimisissa sen tytön kanssa?»

Leicesterin tunteet kuohuivat tällä hetkellä niin sekavina ja tuskallisen voimakkaina, että hänestä näytti hänen elämänsä riippuvan Varneyn vastauksesta. Tämä virkkoi, hiukan todellisesti epäröityään: »Olen.»

»Sinä kavala konna!» huudahti Leicester hillittömässä raivossaan, kykenemättä kuitenkaan lisäämään sanaakaan niin suurella intohimoisella ponnella alkamaansa lauseeseen.

»Ei, herra kreivi», virkkoi kuningatar, »me asetumme, luvallanne, tämän miehen ja Teidän vihanne väliin. Me emme ole vielä lopettaneet kuulusteluamme. — Tiesikö herrasi, Leicesterin kreivi, tästä Sinun kauniista kepposestasi? Puhu totta, minä käsken, ja minä lupaan suojella Sinua vaaralta, tulkoon se mistä tahansa.»

»Armollisin Hallitsijatar», vastasi Varney, »puhuakseni puhtaimman totuuden: herrani oli syynä koko asiaan.»

»Sinä konna, aijotko pettää minut?» huudahti Leicester.

»Jatka», sanoi kuningatar kiireisesti; hänen poskensa hehkuivat, ja hänen silmänsä säkenöivät, hänen puhutellessaan Varneyta; »jatka — täällä ei kuulla muiden käskyjä kuin minun.»

»Ne ovat kaikkivaltiaita, armollinen Kuningatar», vastasi Varney; »eikä Teidän edessänne saa olla mitään salattua. — Kuitenkaan en minä haluaisi», lisäsi hän ympärilleen katsahtaen, »puhua herraani koskevista asioista kaikkien kuullen.»

»Väistykää syrjemmälle, hyvät herrat», käski kuningatar seuruettaan, »ja jatka Sinä. — Mitä oli kreivillä tekemistä Sinun rikollisen juonesi kanssa? — Katso nyt, mies, ett'et laskettele hänestä valheita!»

»Olkoon kaukana minusta, että rupeaisin puhumaan pahaa jalosta herrastani», vastasi Varney; »mutta minun on pakko ilmaista, että joku syvä, valtaava, salainen tunne on viime aikoina juurtunut herrani mieleen, riistänyt hänet kaikista huonekuntansa askareista, joista hän ennen piti niin ankaraa huolta, ja antanut meille tilaisuuden hullutusten tekemiseen ja niiden kautta, kuten tässäkin tapauksessa, saanut meidät osaksi häpäisemään herraammekin. Ilman sitä ei minulla olisi ollut aikaa eikä tilaisuutta langeta siihen hairahdukseen, joka nyt on suunnannut minuun hänen vihastuksensa, raskaimman, mikä minua olisi koskaan saattanut kohdata, — ottamatta kuitenkaan lukuun Teidän Majesteettinne peloittavinta suuttumusta.»

»Ja vain tässä mielessä, eikä missään muussa, on hän ollut osallinen rikokseesi?» kysyi Elisabet.

»Vain siinä, armollinen Kuningatar, eikä missään muussa», vastasi Varney; »sillä tuon salaperäisen muutoksen tapahduttua olisi häntä tuskin luullut samaksi mieheksi. Katsokaa häntä, armollinen Valtijatar, kuinka kalpea hän on ja miten hän vapisee siinä seisoessaan — kuinka se poikkeaakaan hänen tavallisesta ylevästä esiintymistavastaan! — mitä saattaakaan hän pelätä, vaikka minä mitä puhuisin Teidän Majesteetillenne? Ah, armollinen Valtijatar, sen jälkeen kun hän sai tuon turmiollisen kääryn!»

»Minkä kääryn, ja keneltä?» kysyi kuningatar kiireisesti.

»Keneltä se tuli, armollinen Kuningatar, sitä en voi arvata; mutta minä pääsen häntä niin lähelle, että tiedän hänen siitä asti aina kantaneen kaulassaan, poveaan vasten hiuskiehkurasta riippuvaa pientä, sydämenmuotoista kultakorua — hän puhelee sille ollessaan yksin — hän ei luovu siitä nukkuessaankaan — eikä mikään pakana ole sen hartaammin palvonut epäjumalankuvaansa.»

»Sinä olet tungetteleva lurjus, kun noin tarkkaan urkit herrasi tekoja», sanoi Elisabet, punastuen, mutta ei nyt suuttumuksesta; »ja juoruileva lurjus, kun sitten taas kuulutat kaikkialla hänen hullutuksiaan. — Minkä värinen liekään se hiuskiehkura, josta lörpöttelet?»

Varney vastasi: »Runoilija, armollinen Valtijatar, sanoisi sitä Minervan kultakankaasta pirahtaneeksi säikeeksi; mutta minun nähdäkseni oli se vaaleampi kuin puhtainkaan kulta — se oli pikemminkin kuin laskevan auringon viimeinen säde ihanimpana kevätpäivänä.»

»Tehän olette runoilija itsekin, herra Varney», virkkoi kuningatar hymyillen; »mutta minun järkeni ei jaksa seurata Teidän korkealentoisia vertauksianne — katsokaa näitä kunnioitettavia naisia — onko täällä» — (hän epäröi ja koki pakottaa kasvoilleen suurimman välinpitämättömyyden ilmeen) — »onko täällä, tässä salissa, naista, jonka tukan väri muistuttaa näkemäänne hiuskiehkuraa? Tahtomatta lainkaan tunkeutua herra Leicesterin lemmensalaisuuksiin, olisi minusta hauska tietää, millaiset kiharat ovat Minervan kultakuteen, tai — mitenkä se nyt olikaan? — toukokuun auringon viimeisten säteiden kaltaisia.»

Varney tähysteli pitkin salia, hänen katseensa vaelsi naisesta toiseen, kunnes se lopulta pysähtyi kuningattareen itseensä, mitä syvimmän kunnioituksen ilmeellä. »En näe tässä huoneessa kiharoita», sanoi hän, »joista saattaisi lausua sellaisia vertauksia, paitsi päässä, johon en uskalla kohottaa katsettani.»

»Kuinka, herra lurjus», tiuskasi kuningatar, »uskallatko Sinä viittailla —»

»En, armollinen Valtijatar», vastasi Varney, verhoten silmänsä käsillään, »toukokuun auringon säteet ne vain huikaisivat heikot silmäni.»

»Mene tiehesi — mene tiehesi», virkkoi kuningatar; »Sinä olet aika hullunkurinen veitikka» — ja kääntyen nopeasti hänestä, kiiruhti hän Leicesterin luo.

Väkevä uteliaisuus, sekaantuneena kaikkiin niihin moninaisiin toiveisiin, pelon syihin ja intohimoihin, jotka vaikuttavat hovipuolueisiin, oli vallinnut vastaanottosalissa sillä aikaa kun kuningatar puheli Varneyn kanssa, ikäänkuin olisi koko seurue ollut itämaisen taikakalun lumoissa. Miehet välttivät pienintäkin liikahdusta ja olisivat mielellään lakanneet hengittämästä, jos luonto olisi sallinut sellaista keskeytystä toiminnassaan. Ilmapiiri oli tartuttava, ja Leicester, joka näki ympärillään vain toivottavan tai pelättävän hänen pelastumistaan tai kukistumistaan, unohti kaiken, mitä rakkaus oli hänelle aikaisemmin kuiskannut ja näki tällä hetkellä vain suosion tai epäsuosion, jotka riippuivat Elisabetin päännyökkäyksestä ja Varneyn uskollisuudesta. Nopeasti keräsi hän kaiken kylmäverisyytensä ja valmistautui näyttelemään osaansa lähestyvässä kohtauksessa, koska hän näki kuningattaren häneen suuntaamista katseista, että Varneyn paljastukset, millaisia ne sitten olivatkin, edistivät hänen asiaansa. Elisabet ei jättänytkään häntä pitkäksi ajaksi epätietoisuuteen; sillä se suosiollisuuttakin hellempi sävy, jolla hän häntä puhutteli, ratkaisi hänen voittonsa hänen kilpailijansa ja koko Englannin hovin silmissä. — »Tuo Sinun Varneysi on lörpöttelevä mies palvelijaksi, herra kreivi», virkkoi Elisabet; »on parasta, ett'et usko hänelle mitään sellaista, joka voisi vahingoittaa Sinua meidän silmissämme, sillä ole varma siitä, hän ei voisi pitää sitä kielensä takana.»

»Olisikin valtiopetosta», sanoi Leicester, sulavasti toiselle polvelleen laskeutuen, »jos hän salaisi jotakin Teidän Majesteetiltanne, ja minä toivoisin, että sydämeni olisi avoinna edessänne, avoimempana ja paljastetumpana, kuin mitä palvelijan kieli voi ilmoittaa.»

»Kuinka, herra kreivi», sanoi Elisabet, katsellen häntä hellästi, »eikö ole sydämessänne pienintäkään soppea, jonka yli Te tahtoisitte heittää verhon? Ah! minä näen, että tämä kysymys saattaa Teidät hämillenne, mutta kuningattarenne tietää, ett'ei hänen tule katsahtaa liian syvälle palvelijainsa uskollisesti täytetyn velvollisuuden syihin, jott'ei hän näkisi sellaista, mikä voisi, tai minkä ainakin tulisi häntä loukata.»

Näiden viimeisten sanojen rauhoittamana puhkesi Leicester palavasti vakuuttamaan syvää ja järkkymätöntä kiintymystään, joka ei ehkä tällä hetkellä ollut kokonaan teeskenneltyä. Ne erilaiset mielenliikutukset, jotka olivat hänet ensin vallanneet, olivat nyt antaneet tilaa tarmokkaalle päätökselle pitää paikkansa kuningattaren suosiossa; eikä hän ollut Elisabetista koskaan tuntunut niin kaunopuheiselta, niin komealta, niin miellyttävältä kuin siinä polvillaan rukoillessaan häntä ottamaan häneltä kaikki muut lahjansa takaisin ja jättämään hänelle vain palvelijansa nimen. — »Riistäkää Dudley-raukalta», huudahti hän, »kaikki, mitä Teidän hyvyytenne on hänelle antanut, ja käskekää häntä olemaan jälleen se köyhä aatelismies, mikä hän oli ennen kuin Teidän suosionne aurinko alkoi hänelle paistaa; jättäkää hänelle vain viitta ja miekka, mutta sallikaa hänen aina kerskua omaavansa — minkä menettämistä hän ei sanalla eikä teolla ole ansainnut — jumaloidun Kuningattarensa ja Valtijattarensa kunnioitus!»

»Ei, Dudley!» sanoi Elisabet, nostaen häntä toisella kädellä ja tarjoten toisen hänen suudeltavakseen; »Elisabet ei ole unohtanut, että silloin kun Te olitte köyhä, peritystä arvostanne alennettu aatelismies, oli hänkin yhtä voimaton prinsessa, ja että Te silloin hänen puolestaan panitte alttiiksi kaikki, mitä sorto oli Teille jättänyt — henkenne ja kunnianne. — Nouskaa, herra kreivi, ja päästäkää käteni! — Nouskaa, ja olkaa, mitä olette aina ollut, hovimme kaunistus ja valtaistuimemme tuki. Hallitsijattarenne saattaa tulla pakotetuksi nuhtelemaan Teidän hairahduksianne, mutta se ei ole koskaan tapahtuva, myöntämättä Teidän ansioitanne. — Ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon», lisäsi hän kääntyen seurueeseen, joka oli vaihtelevin tuntein katsellut tätä jännittävää kohtausta — »niin totta kuin Jumala minua auttakoon, hyvät herrat, luulen minä, ett'ei ainoallakaan hallitsijalla ole vielä ollut uskollisempaa palvelijaa kuin minulla tässä jalossa kreivissä!»

Hyväksymyksen humina nousi Leicesterin puolueesta, eivätkä Sussexin ystävät uskaltaneet sitä vastustaa. He seisoivat siinä silmät maahan luotuina, vastustajainsa julkisen ja ehdottoman voiton pelästyttäminä ja nöyryyttäminä. Leicester käytti ensiksi sitä luottamusta, johon kuningatar oli hänet niin ratkaisevasti jälleen korottanut, kysyäkseen hänen määräyksiään Varneyn rikoksen suhteen. »Vaikk'ei», sanoi hän, »se veijari ansaitsekaan minulta muuta kuin epäsuosioni, niin rohkenisin kuitenkin pyytää —»

»Tosiaankin, olimmepa aivan unohtaa koko asian», vastasi kuningatar; »ja me olisimme tehneet pahoin, sillä meidän tulee jakaa oikeutta niin halvimmalle kuin korkeimmallekin alamaisellemme. Meitä ilahuttaa, herra kreivi, että Te juuri ensimäisenä huomautitte meille asiasta. — Missä on Tressilian, syyttäjä? — käskekää hänet eteemme.»

Tressilian astui esiin ja teki syvän, siron kumarruksen. Hänen koko olemuksessaan, kuten olemme jo maininneet, oli jotakin miellyttävää ja jaloakin, joka ei jäänyt kuningatar Elisabetin tarkalta silmältä huomaamatta. Hän katseli tutkivasti Tressiliania, joka seisoi hänen edessään varmana, mutta syvimmän surumielisyyden ilme kasvoillaan.

»En voi olla surkuttelematta tätä herraa», sanoi Elisabet Leicesterille. »Minä olen ottanut hänestä selkoa, ja hänen käytöksensä vahvistaa sen, mitä minä olen kuullut, nimittäin että hän on sekä oppinut että sotilas ja hyvin harjaantunut niin tieteisiin kuin aseiden käyttelyyn. Me naiset, herra kreivi, olemme oikullisia valinnassamme — minä sanoisin jo pelkän ulkomuodon perustuksella, ett'ei Teidän seuralaistanne voi verratakaan tähän aatelismieheen. Mutta sillä Varney-veitikalla on taitava puhelahja, ja totuuden tunnustaakseni, sillä voi vaikuttaa paljon meihin heikomman sukupuolen ihmisiin. — Katsokaas, herra Tressilian, hukkunut nuoli ei ole vielä katkennut jousi. Teidän totinen rakkautenne, sillä sellaisena tahdon sitä pitää, näyttää saaneen huonon palkan; mutta Te olette oppinut ja Te tiedätte, että tässä maailmassa on ollut monta petollista Cressidaa sitten Troijan sodan. Unohtakaa, hyvä herra, tämä neiti Kevytkenkä — ja opettakaa rakkautenne vast'edes katsomaan paremmin eteensä. Tätä me puhumme Teille enemmän oppineiden miesten kirjoitusten perustalla kuin omasta tiedostamme, koska me emme jo asemamme emmekä erikoisen tahtommekaan takia halua hankkia kokemusta sellaisissa muuttelevien tunteiden arvottomissa leikeissä. Mitä sen neidon isään tulee, niin aijomme me huojentaa hänen suruansa kohottamalla hänen vävynsä asemaan, jossa hän kykenee hankkimaan puolisolleen kunniallisen toimeentulon. Eikä Teitäkään unohdeta, Tressilian — käykää hovissamme ja Te olette huomaava, että uskollisella Troiluksella on jonkun verran oikeutta tuta meidän suopeuttamme. Muistakaa, mitä se pääveitikka Shakespeare sanoo — susi hänet syököön, tulevathan hänen hullutuksensa aina mieleeni, kun minun pitäisi muuta ajatteleman! — Odottakaahan, mitenkä se nyt olikaan?

»'Sun sitoi taivaan side Cressidaan. Se taivaan side höltyi, purkes, laukes, Ja toinen solmu, viiden sormen solmu, Tuon naisen valan pirstat, lemmen rippeet Kytki Diomedeeseen.'

»Te hymyilette, herra southamptonilainen — ehkä minun huono muistini panee näytelmäseppänne säkeet ontumaan. — Mutta se siitä — loppukoon tämä typerä juttu nyt kerrassaan tähän.»

Vaan kun Tressilianin asento osoitti hänen haluavan puhua, vaikka samalla mitä syvin kunnioitus kuvastihen hänen kasvoillaan, lisäsi kuningatar hieman kärsimättömänä. — »Mitä nyt vielä? Tyttöhän ei voi ruveta Teidän molempien vaimoksi. — Hän on nyt kerta kaikkiaan tehnyt valintansa — olkoonpa, ett'ei se ollut viisas; mutta hän on kun onkin Varneyn vihitty puoliso.»

»Anomukseni pitäisi raukeneman tähän, kaikkein armollisin Hallitsijatar», vastasi Tressilian, »ja sen mukana kostonikin. Mutta minä en pidä tämän Varneyn sanaa riittävänä totuuden takeena.»

»Jos tämä epäilys olisi lausuttu muualla», kivahti Varney, »olisi minun miekkani —»

»Sinun miekkasi!» keskeytti Tressilian halveksivasti; »Teidän Majesteettinne luvalla on minun miekkani näyttävä —»

»Hiljaa, te lurjukset, mitä olettekin molemmat!» huudahti kuningatar. »Tiedättekö, missä olette? — Tämä johtuu teidän riitelemisistänne, hyvät herrat», jatkoi hän Leicesteriin ja Sussexiin katsahtaen; »teidän seuralaisenne saavat teidän päänne, ja niiden pitää oikeiden tappelupukarien tavoin toraileman ja kahakoiman minun hovissani, jopa minun läsnä-ollessanikin! — Huomatkaa, hyvät herrat, joka vielä puhuu miekkojen paljastamisesta muussa asiassa kuin minun tai Englannin, hänelle toimitan minä, kautta kunniani, rautarenkaat käsiin ja jalkoihin!»

Sitten vaikeni hän hetkiseksi ja puuttui jälleen puheeseen lempeämmällä äänellä: »Minun täytyy kuitenkin ratkaista niiden röyhkeiden ja hillittömien lurjusten välit. — Herra Leicester, tahdotteko vakuuttaa kunniasanallanne — se on: parhaan luulonne mukaan — palvelijanne puhuvan totta sanoessaan olevansa naimisissa neiti Amy Robsartin kanssa?»

Se oli Leicesterille isku suoraan sydämeen, ja se oli vähällä saada hänet horjumaan. Mutta hän oli nyt mennyt liian pitkälle peräytyäkseen, ja vastasi siis, hetkisen epäröityään: »Parhaan luuloni mukaan — varman tietoni mukaan — on neiti Amy Robsart naimisissa.»

»Armollinen Hallitsijatar», virkkoi Tressilian, »sallikaa minun kysyä, milloin ja missä olosuhteissa tämä luuloteltu avioliitto —»

»Ohoo, mies», keskeytti kuningatar; »luuloteltu avioliitto! — Eikö tämän maan mainion kreivin sana ole Teidän mielestänne riittävänä takeena hänen palvelijansa puheen todenperäisyydestä? Mutta Tehän olette hävinnyt puoli — tai ainakin luulette olevanne — ja Teitä kohtaan on oltava kärsivällinen — me kyllä tutkimme toiste tätä asiaa tarkemmin. — Herra Leicester, toivoakseni muistatte vielä meidän ensi viikolla aikovan kokea Kenilworth-linnanne vieraanvaraisuutta — me pyydämme Teitä kutsumaan hyvän ja kunnioitetun ystävämme Sussexin kreivin sinne seuraksemme.»

»Jos jalo Sussex», sanoi Leicester, mitä sulavimmin ja kohteliaimmin kumartaen kilpailijalleen, »suvaitsee niin suuresti kunnioittaa halpaa taloani, niin pidän minä sitä uutena todistuksena niistä ystävällisistä suhteista, joiden Teidän Majesteettinne toivomuksesta tulee tästä lähtien vallita välillämme.»

Sussexilta ei sovinnon teko luistanut yhtä helposti. — »Minä olisin viimeisen ankaran sairauteni jälkeen vain iloisten hetkienne häiritsijänä, armollinen Kuningatar», vastasi hän.

»Oletteko Te tosiaankin ollut niin sairaana?» kysyi Elisabet, katsellen häntä tarkemmin kuin tähän asti; »Te olette, se täytyy myöntää, suuresti muuttunut, ja minua surettaa syvästi, kun näen Teidät sellaisena. Mutta rohkaiskaa mielenne — me tahdomme itse pitää huolta niin arvokkaan palvelijan terveydestä, sillä mehän olemme Teille niin paljosta kiitollisuuden velassa. Masters saa määrätä Teille hoitotavan; ja jotta me itse voisimme katsoa, noudatatteko Te hänen ohjeitaan, täytyy Teidän seurata meitä tälle Kenilworthin retkelle.»

Tämä sanottiin niin käskevästi ja kuitenkin samalla niin ystävällisesti, ett'ei Sussexin, niin vastenmielistä kuin hänen olikin mennä kilpailijansa vieraaksi, auttanut muu kuin kumartaa syvään, merkiksi taipumisestaan kuningattaren tahtoon, ja ilmaista kömpelöllä, vaivaloisella kohteliaisuudellaan Leicesterille ottavansa kutsun vastaan.

Kreivien vaihdellessa näitä muodollisuuksia sanoi kuningatar valtiovarain hoitajalleen: »Meistä nähden, hyvä herra, muistuttavat nuo meidän jalot kreivimme koko olemuksellaan niitä kahta kuuluisaa klassillista jokea, joista toinen oli niin synkkä ja surullinen, toinen niin kaunis ja miellyttävä. — Vanha opettajani Ascham olisi nuhdellut minua, jos olisin unohtanut sen klassillisen kirjailijan, joka niistä puhuu. — Se oli luullakseni Caesar. — Katsokaa, mikä ylevä tyyneys lepää jalon Leicesterin otsalla, kun taas Sussex näyttää puhelevan hänelle ikäänkuin meidän tahtoamme totellakseen, mutta pakosta.»

»Epätietoisuus Teidän Majesteettinne suosiosta», vastasi valtiovarain hoitaja, »saattaa ehkä aiheuttaa tämän eroituksen, joka on yhtä vähän kuin mikään muukaan jäänyt Teidän Majesteettinne tarkalta silmältä huomaamatta.»

»Moinen epäilys olisi loukkaavaa meille, hyvä herra», vastasi kuningatar. »Meille ovat molemmat yhtä läheisiä ja rakkaita, ja me tahdomme puolueettomasti käyttää molempia kunnialliseen palvelukseen valtakuntamme parhaaksi. Mutta tällä hetkellä täytyy meidän katkaista heidän haastelunsa. — Herrat Sussex ja Leicester, meillä on teille vielä sananen sanottavana. Tressilian ja Varney kuuluvat lähimpään seurueeseenne — katsokaa, että he joutuvat mukaan Kenilworthiin. — Ja koska siellä siten tulevat puhuteltavinamme olemaan sekä Paris että Menelaus, niin täytyy sinne saapua myös kauniin Helenan, jonka huikentelevaisuus on saanut aikaan tämän riidan. — Varney, Sinun täytyy tuoda vaimosi Kenilworthiin ja esittää hänet minulle käskettäessä. — Herra Leicester, me odotamme Teidän pitävän huolta siitä, että näin tapahtuu.»

Kreivi ja hänen seuralaisensa kumarsivat syvään, mutta eivät uskaltaneet päätään nostaessaan katsoa kuningattareen eivätkä toisiinsa; sillä molemmat tunsivat tällä hetkellä, että heidän petollisuutensa kutomat verkot ja paulat alkoivat kiristyä heidän ympärilleen. Kuningatar ei kuitenkaan huomannut heidän hämminkiään, vaan jatkoi: »Herrat Sussex ja Leicester, me pyydämme teitä piakkoin saapumaan valtioneuvostoon, missä pohditaan tärkeitä asioita. Me lähdemme sitten huviksemme vesille, ja te, hyvät herrat, saatte tulla mukaan. — Tämä tuo mieleemme erään seikan. — Älkää Te, herra Tahratun Viitan Ritari (tässä sai Raleigh osakseen suosiollisen hymyn), myöskään unohtako, että Teidän tulee seurata meitä retkellemme. Te tulette saamaan tarpeellisen avustuksen pukuvarastonne uudistamiseen.»

Ja niin päättyi tämä kuuluisa vastaanotto, missä Elisabet, kuten kautta koko elämänsä, yhdisti sukupuolensa tilapäiseen oikullisuuteen sen terveen järjen ja viisaan valtiotaidon, joissa ei ainoakaan mies eikä nainen ole häntä vielä voittanut.

XVII Luku.

Hyvä — on suunta selvä — mastoon purjeet — Pohjaa koitelkaa ja tulos merkitkää — Hoida peräsintä, mies — monet karit Rannalla tällä kaamealla uhkaavat, Ja kallioilla istuu merenneito, Niinkuin vallanhimo miehet tuhoon syösten.

Haaksirikko.

Vastaanoton päättymisen ja valtioneuvoston istunnon alkamisen välisellä lyhyellä ajalla ennätti Leicester selvittää itselleen, että hän oli tänä aamuna ratkaissut kohtalonsa iki-ajoiksi. »Minun on nyt enää mahdotonta», ajatteli hän, »mentyäni kaiken sen kuullen, mitä Englannissa on jaloa ja ylhäistä, kunniasanallani takaukseen Varneyn väitteen todenperäisyydestä — vaikkakin jättämällä lauseeni kaksimieliseksi — minun on nyt enää mahdotonta puhua sitä vastaan tai kieltää sitä, menettämättä ei ainoastaan hovisuosiotani vaan myös saamatta osakseni kuningattaren, petetyn hallitsijattareni, kiivainta suuttumusta ja samalla sekä kilpailijani että kaikkien hänen puoluelaistensa ivaa ja halveksumista.» Tämä varmuus ryntäsi väkevänä hänen mieleensä yhdessä kaikkien niiden vaikeuksien kanssa, joihin hän ehdottomasti joutuisi säilyttäessään salaisuutta, joka nyt näytti yhtä välttämättömältä hänen pelastumiselleen kuin hänen mahtavuudelleen ja kunnialleenkin. Hän oli aivan samanlaisessa asemassa kuin pettävällä jäällä kulkija, jonka ainoana pelastuksena on käyminen eteenpäin lujin ja horjumattomin askelin. Kuningattaren suosio, jota saavuttaakseen hän oli tehnyt niin suuria uhrauksia, oli nyt säilytettävä keinolla millä tahansa ja uhalla kuinka suurella tahansa — se oli ainoa lauta, johon hän saattoi tarrautua tässä myrskyssä. Kaiken hänen toimintansa täytyi siis suuntautua tästä lähtien ei ainoastaan kuningattaren mieltymyksen säilyttämiseen, vaan myöskin sen lisäämiseen. — Hänen täytyi joko pysyä Elisabetin suosikkina tai joutua mahtavuuden ja kunnian puolesta täydelliseen haaksirikkoon. Kaikkien muiden näkökohtien oli pakko väistyä tällä hetkellä, ja hän vaimensi ne kiusalliset ajatukset, jotka Amyn kuva nosti hänen mieleensä, selittelemällä itselleen, että kyllähän hänellä sitten myöhemmin on aikaa miettiä, miten selvitä lopullisesti tästä umpisokkelosta, aivan niin kuin ei perämieskään, joka näkee Scyllan laivansa kaarien alla, ajattele sillä hetkellä Charybdiin kaukaisempia vaaroja.

Tässä mielentilassa astui Leicester sinä päivänä sijalleen Elisabetin neuvottelupöydän ääreen, ja kun vakavammat toimet olivat ohi, siinä samassa mielentilassa istui hän kuningattaren vieressä kunniapaikalla Temsin huviretkellä. Eikä hän milloinkaan esiintynyt edullisemmin ensi luokan valtiomiehenä, eikä milloinkaan näytellyt paremmin täydellisen hovimiehen osaa.

Sen päivän neuvotteluissa sattui juuri olemaan pohdittavana onnettoman Marian asia, jonka seitsemäs vuosi englantilaista tuskallista vankeutta oli juuri kulumassa. Neuvostossa oli esitetty tälle onnettomalle ruhtinattarelle suosiollisia mielipiteitä, ja niitä olivat voimakkaasti tukeneet Sussex ja muut, jotka panivat suurempaa painoa kansainoikeuteen ja vieraanvaraisuuden lakien rikkomiseen, vaikkakin lievennellen ja rajoitellen, kuin oli kuningattaren korville mieluista. Leicester puolusti vastakkaista kantaa suurella ponnella ja kaunopuheisuudella ja kuvaili innokkaasti, mitenkä välttämätöntä oli yhä edelleenkin pitää skotlantilaisten kuningatarta tarkasti vartioituna jo yksistään valtakunnan rauhan, mutta erittäinkin Elisabetin pyhitetyn henkilön turvallisuuden takia, Elisabetin, jonka pienimmänkin kiharan tulisi hänen mielestään olla herrojen valtioneuvosten syvemmän ja tuskallisemman huolen esineenä kuin sellaisen kilpailijattaren onnen ja hengen, joka, perusteettomasti ja väärin tavoiteltuaan Englannin kruunua, nyt yhä Elisabetin maiden sydämessäkin oleskellessaan oli armollisen kuningattaren kaikkien vihollisten alituisena toivona ja kiihoittimena, sekä rajojen tällä että tuolla puolen. Lopettaessaan pyysi hän anteeksi herroilta valtioneuvoksilta, jos hän puheensa innostuksessa oli tullut jotakuta loukanneeksi, mutta kuningattaren turvallisuus oli aihe, joka aina sai hänet käymään tavallisen rauhallisen asioiden pohdinnan rajojen yli.

Elisabet nuhteli häntä, mutta ei suinkaan ankarasti, siitä liian suuresta huomiosta, jota hän osoitti hänen henkilökohtaisille eduilleen; mutta hän myönsi kuitenkin, että kun nyt kerran taivas oli yhdistänyt ne edut hänen alamaistensa onneen ja menestykseen, teki hän ainoastaan velvollisuutensa ryhtyessään sellaisiin toimenpiteisiin oman turvallisuutensa takaamiseksi, joita olosuhteet vaativat; ja jos neuvoskunta olisi viisaudessaan sitä mieltä, että oli tarpeellista jatkaa hänen onnettoman skotlantilaisen sisarensa vartioimista, ei hän uskonut heidän moittivan häntä, jos hän pyytäisikin Shrewsburyn kreivitärtä kohtelemaan Mariaa kaikella sillä hellyydellä, minkä hänen varma säilyttämisensä sallisi. Ja tähän kuningattaren tahdon selvittämiseen päättyi istunto.

Ei milloinkaan oltu vielä niin hetaasti ja nopeasti väistytty Leicesterin kreivin tieltä, kuin hänen kulkiessaan palatsin täysinäisten salien läpi joen rantaa kohti, seuratakseen hänen majesteettiaan veneretkelle — milloinkaan eivät olleet airueet kaikuvammin huutaneet: »tilaa — tilaa jalolle kreiville!» — milloinkaan ei oltu näitä huutoja joutuisammin eikä kunnioittavammin toteltu — milloinkaan ei oltu kohotettu häneen huolekkaampia katseita, saamaan suosiollista silmäystä tai edes tuntemisen merkkiä, sillä välin kun monen hänen halvan seuralaisensa sydän löi halua onnitella häntä ja pelkoa pyrkiä niin paljoa korkeamman henkilön huomioon. Koko hovi piti sen päivän vastaanottoa, jota oli odotettu niin suurella tuskalla ja jännityksellä, ratkaisevana voittona Leicesterille, ja katsoi varmaksi, että hänen kanssaan kilpailevan kiertotähden, ell'ei hänen loistonsa sitä kokonaan pimentänytkään, täytyisi täst'edes kulkea hämärämpiä ja etäisempiä ratoja. Niin ajattelivat hovi ja hovikot ylhäisemmästä alhaisempaan, ja sen mukaan sovitti kukin käytöksensä.

Toiselta puolen ei Leicester ollut koskaan vastannut tähän yleiseen kunnioittavaan tervehdykseen alentuvammin, kohteliaammin ja miellyttävämmin, eikä paremmalla menestyksellä yrittänyt kerätä (käyttääksemme henkilön sanoja, joka niihin aikoihin oli häntä varsin lähellä) »kaikenlaisten ihmisten kultaista suosiota».