LÄHTÖ

I.

Jonatan Stark seisoo Lainion kirkon saarnatuolissa. Viimeistä kertaa… Hän muistaa sunnuntain, jolloin hän ensi kertaa seisoi tässä samassa paikassa.

Kuinka monet sunnuntait ovat vierineetkään hänen ohitsensa kuin huomaamatta…

Hän on seisonut täällä ylhäällä sumu silmäin edessä. Hän ei usein ole nähnyt mitään. Hän on ollut kuin hukkuva, joka on puhellut itselleen rohkaisevia sanoja ennen kuoleman tuloa. Nyt hän näkee selvästi, ihmeen selvästi. Hän, joka on saavuttanut rannan, näkee veljensä hädässä ja hän tahtoisi ojentaa heille auttavan käden. Hän ei ajattele noita kaikkia, jotka täyttävät kirkon penkit. Merkillistä, ettei hän saata heitä kaikkia ajatella. Hehän muodostavat sentään hänen varsinaisen seurakuntansa. Ei, hän ajattelee vain muutamia yksityisiä: metsänhoitaja Malmströmiä, kansakoulunopettajatarta, nimismies Horstaa ja Suutari-Kallea vaimoineen. Tapfer, apteekkari Tapfer, on haudassa. Hänkin istuisi luultavasti täällä tänä sunnuntaina kuuntelemassa, mitä hänen "vanhalla veljellään" oli sanomista. Mutta nuo toiset… ne ovat sumua vain. Hän on elänyt heidän keskuudessaan yhdeksäntoista vuotta eivätkä he ole päässeet toisiaan ymmärtämään.

Kenen oli syy?

Jonatan Starkin tekisi mieli käsitellä tätä kysymystä tänä viimeisenä sunnuntaina. Mutta hän huomaa, ettei tilaisuus ole sitä varten. Ja tuskin kysymys selviäisikään. Selvittäköön jokainen sen tunnossaan.

Jonatan Stark tuntee omituista liikutusta. Senkö vuoksi, että hänen pitää erota tästä kansasta? Ei, vaan sen vuoksi, että paikka, jossa hän seisoo, on käynyt hänelle tutuksi ja rakkaaksi.

Hän tarkastelee kirjalautaa edessään. Se on ollut samassa maalissa koko hänen oloaikansa ja hän voisi melkein matemaattisella tarkkuudella sanoa, minkä verran puu on paljastunut hänen aikanaan. Aivan samalla tavalla kuin hän voisi arvostella, kuinka paljon karvaton laikka metsänhoitaja Malmströmin talvilakissa on kasvanut näiden yhdeksäntoista vuoden aikana. — Siellä näkyy Malmströmin lakki penkintolpan nenässä. Karvaton laikka tuijottaa saarnatuoliin kuin kuolleen silmä. Jonatan Starkin sydäntä kaihertaa sanomaton epätoivo.

Hän silmäilee ympärilleen. Kaikki on samanlaista kuin ennenkin. Mäki-Roope vain on käynyt kumarammaksi. Mutta yhtäläisellä ankaruudella hän silti kolistelee kamiineja. Häntä se ei häiritse eikä se häiritse Jonatan Starkiakaan enää. Päinvastoin: hänestä tuntuisi oudolta, jos Mäki-Roope nyt käyttäytyisi toisin kuin ennen. Ei, siellä hän seisoo ja sylkäistä pihauttaa kuuman kamiinin kylkeen.

Lukkari istuu harmoonin takana. Hän ehkä näyttää hiukan tyytymättömältä. Lehteri on täynnä väkeä eikä Basilius Poikkijärvi nyt voi lukea lauantaipostin lehtiä. Ehkäpä hän ei sentään haluakaan. Ehkäpä hänkin tahtoo kuulla, mitä Tarkka lähtiäisikseen sanoo.

Jonatan Stark lausuu apostolisen tervehdyksen.

Kirkko kajahtaa hänen voimakkaasta äänestään. Kaikki nuo yhdeksäntoista vuoden aikana lausutut tervehdykset heräävät ja hyökkäävät saarnatuoliin. 'Mitä? Joko nyt on viimeinen? Nytkö on lukumme täysi?'

Jonatan Stark kuuntelee myrskyä, joka hänen ympärillään pauhaa. Hän erottaa ensimmäisen tervehdyksen noista sadoista muista. Se on sukulainen tälle viimeiselle. Samanlaisella väreilevällä tunteella lausuttiin sekin yhdeksäntoista vuotta sitten.

Mutta joukossa soi monenkaltaisia ääniä. Useimmat niistä vaikeroivat heikkouttaan. Ne soivat alakuloisilta, miltei synkiltä, ja Jonatan Starkista tuntuu, kuin ne vaikeroisivat hiljaa.

Niitä on paljon, enimmät viime vuosikymmeneltä. Niiden keskellä käyvät muutamat harvat, soinnukkaammat, täyteläisemmät kuin kuninkaanpojat orjajoukon keskellä.

Mutta tämä viimeinen apostolinen tervehdys on sentään isällisempi kaikkia muita. Siinä soi yhdeksäntoista vuoden kokemus ja hillitty kärsimys. Se kääntyy kuin vanhin noiden toisten puoleen ja lausuu: 'Hiljaa! Meidän lukumme on täysi. Me saamme lähteä.'

Ja 'amenen' saattamana, 'amenen', joka kajahtaa kuin lyhyt rummunpäristys lähtövalmiille sotajoukolle, häipyvät yhdeksäntoista vuoden apostoliset tervehdykset menneisyyteen.

Jonatan Stark aloittaa saarnansa. Se ei ole minkäänlainen välien selvittely seurakunnan ja papin välillä, — välien selvittely, jossa seurakuntalaisten maksettaviksi joutuisivat suurimmat velat. Ei, se on vain viimeinen saarna, mahdollisimman yksinkertainen ja lyhyt, jossa hän haluaa käsitellä kysymystä: 'Mikä on sunnuntaillisen sananjulistuksen käytännöllinen merkitys?'

Mutta sitä ennen hän tuntee tarvetta muutamin sanoin ilmaista kiitollisuutensa kaikesta siitä, mitä hän yhdeksäntoista vuoden kuluessa on Lainiossa kokenut. Hän ei tahdo ajatella yksityistapauksia. Hän ajattelee vain sitä vuosien pitkää sarjaa, jonka hän täällä on viettänyt. Loppusumma niistä kaikista oli saavutettu elämänkokemus, jonka rikkausarvoa hän omalle kohdalleen ei voinut kyllin korkeaksi arvostella. Hän ei halua ruveta puhumaan minkäänlaisista "veloista", joita tällaisissa tilaisuuksissa hyvin usein käsiteltiin. Niiden niminä oli tavallisesti "hyvä opetus", "kristillinen, esimerkiksi kelpaava elämä" taikka "papillinen vaellus". Näistä hän ei halua puhua, koska näihinkin "saataviin" oli viime kädessä oikeus vain Jumalalla. Ei, hän haluaa vain vilpittömästi lausua kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan siitä opetuksesta, jonka hän on saanut näiden yhdeksäntoista vuoden aikana. Ja tämän opetuksen antajina ovat tieten tahi tietämättään toimineet hänen seurakuntalaisensa, niin ystävät kuin vihamiehetkin.

Jonatan Stark lämpenee. Tällä hetkellä hän tuntee, ettei tuo suuri, harmahtava ja tummankirjava joukko, joka täyttää kirkon penkit, ole hänelle niinkään samantekevä. Hän puhuu niistä monista mielenkiintoisista hetkistä, joita seurakuntalaiset tietämättään olivat kodeissaan hänelle valmistaneet. Hän ajattelee epälukuisia ristiäis- ja hautajaistilaisuuksia, joissa hän on saanut vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan, saanut pilkistää erämaan lapsen sieluun. Hän muistelee pirtti-iltoja tunturitaloissa, jolloin on keskusteltu "maallisista". Hän mainitsee vanhoista tarinoista, joita hän on kuullut, — varsinkin alkuaikoinaan, ja sanoo siunaavansa niitä hetkiä, jotka hän on viettänyt takkatulen ääressä siellä täällä ympäri pitäjää niitä kuunnellessaan.

Mitä olisi elämä ollut hänelle ilman näitä elämyksiä? Kuivaa ja hedelmätöntä. Arvonanto, jota seurakunnissa yleensä nauttivat määrätyn uskonnollisen suunnan tahi kirkon tunnustukselle kirjaimellisesti uskolliset papit, ja joka arvonanto visseistä syistä ei ollut tullut hänen osakseen, ei olisi korvannut näitä kokemuksia. Hän, Jonatan Stark, on tavallaan ollut "luopio" siinä merkityksessä, ettei hän aina ole pysynyt oikeaoppisuuden satulassa. Tämän vuoksi hän ei ollut pyrkinyt vaikuttamaankaan seurakuntalaistensa uskonnollisiin käsityksiin, vaikka ei suinkaan ollut aina niitä hyväksynyt. Hänen mielilauseekseen oli tullut: 'Omalle herralleen jokainen seisoo ja lankee', myös hengen ja hengellisen elämän alalla.

Yhdessä suhteessa hän kuitenkin joutui koskettelemaan käsitystänsä pappisviran käytännöllisestä merkityksestä ja niin myöskin hyvästijättösaarnansa varsinaista ainetta. Papin tehtävä ei ainoastaan ollut Raamatun selitys, uskonopillisten asioiden selostus eikä ylimalkaan saarnaaminen. Vaan papin tärkeimpänä tehtävänä oli hänen, Jonatan Starkin, mielestä auttaa ihmisiä elämän taakkaa kantamaan viikosta toiseen, sunnuntaista sunnuntaihin. Tätä auttamistyötä harjoitti pappi etupäässä saarnatoimensa kautta pyrkiessään Raamatun sanan pohjalta mahdollisimman monipuolisesti valaisemaan ihmiselämän eri ilmiöitä, yksinkertaisimpiakin. Siitä syystä hän oli niin usein saarnannut pelloista ja niityistä ja auran jäljessä astumisesta. Hän oli tahtonut solmia lujat siteet näiden jokapäiväisten askarten ja Jumalan isällisen rakkauden kesken osoittaakseen kuulijoilleen, että Jumala seurasi heitä pienimmässäkin. Siitä syystä hän oli mahdollisimman niukasti käyttänyt raamatunlauseita, koska ne olivat jokaiselle tutut ja lukemattomat kerrat kuultuja, ja pyrkinyt päämääräänsä sadunomaisen opetuksen kautta. Suurimpia totuuksia oli näet usein opetettu sadun muodossa. Hänen "mukavilla puheillaan" oli siis ollut hyvä ja vakava tarkoitus, vaikka seurakunta ehkä usein oli ne käsittänyt väärin.

Jonatan Stark oli tyyntynyt saarnansa lopulla. Ääni tosin väreili liikutuksesta loppuun saakka, mutta hän käytti sitä hillitysti, puhuen välistä melkein hiljaa. Seurakunta oli kuunnellut hiiskahtamatta. Se ei kokonaisuudessaan ehkä sittenkään ymmärtänyt kaikkea, mitä Jonatan Stark sanoi, mutta se näki hänen kasvoistaan ja kuuli äänen värinästä, että papilla oli täysi tosi. Lopuksi hän toivotti kaikille seurakuntalaisille Jumalan armoa ja rauhaa ja lopetti toimituksen saarnatuolissa sanoilla: 'Jumalalle, Isälle, kaikesta kiitos ja kunnia. Amen.'

Kollehtivirttä veisattiin. Jonatan Stark istui sakaristossa ja kuunteli haikein mielin. Hän erotti Horstan särkyneen, hiukan rämisevän äänen. Nyt niinkuin ennenkin valtasi hänet sitä kuunnellessaan sanoin selittämätön sääli. Hän painoi kädet silmilleen ja suuret kyyneleet rupesivat kumpuamaan sormien lomista. Horstan äänessä soi sellainen avuttomuus, että hänen sydäntänsä repi. Ehkä ei Horsta itse tuntenut sitä, vaan Jonatan Stark tunsi. Siinä lauloi Horstan särkynyt, pettynyt sydän, joka ei enää pitkälti jaksaisi kamppailla Lapin yksinäisyyden kanssa.

"Horsta veljeni", hoki Jonatan Stark itsekseen. "Sinua tahtoisin sydämestäni auttaa, mutta enhän voi. Sinä kuolet tänne erämaahan, sinä murrut kesken ikäsi. Oi, jospa voisin auttaa sinua!"

Kirkkoväärti tuli sakaristoon kollehtihaavia kantaen. Hän katsahti kummissaan Jonatan Starkia, jonka silmistä virtasivat vuolaat vedet. Ihmeellinen pappi! Entiset lähtevät eivät olleet vuodattaneet kyyneltäkään, seurakuntalaisten sen sijaan itkiessä katketakseen. Tämä taas itki yksin, kun sitävastoin seurakuntalaisten silmät pysyivät ihan kuivina. Vanha kirkkoväärti ei voinut sellaista käsittää.

— Kaikki sinne nyt ovat kokoontuneetkin, yksin Horstakin. Mitenkähän on äijä joutanut kirkkoon, kun huomenna alkaa metson rauhoitusaika?

Niin — ne metsot ja jänikset, Horsta-veljen karja. Kunpa pitäisivät miehestä huolen, jotta elämänhalu pysyisi yllä.

Jonatan Stark ajatteli yhteisiä pyyntiretkiä Horstan kanssa. Metsä oli Horstan kirkko ja ihmeen hyvä kirkko se olikin. Hän muisti, millaisella hartaudella Horsta aina metsälle lähti, ihan kuin jumalanpalvelukseen. 'Minä en eläisi ilman metsää ja metsästystä!' oli hän monesti huudahtanut heidän yhteisillä pyyntiretkillään. Ja niin kai se olikin. Petäjän pankolla istuva metso oli Horstan pappi, istuipa se sitten siinä todellisuudessa tahi vain mielikuvituksessa. Mutta mitäs siitä. Pääasia vain, että oli miehellä joku, jonka varassa eli. Ja Horstalla oli metsä.

Jonatan Stark astui kirkkoon mieli rauhallisempana. Hän messusi "Benedicamuksen" ja lausui viimeisen kerran Herran siunauksen seurakunnalle. Hän sulki siihen kaikki, Horstan ja Horstan metsotkin. Vanha Malmström istui allapäin sivellen pitkää partaansa. Tuntui, kuin olisi hän ajatellut: 'Juuri varmaan taisi olla viimeinen kerta, kun Jonatan-veli meille saarnasi… viimeinen kerta juuri varmaan… juuri varmaan…'

Hän nousi penkistä lähtien kävelemään ovea kohti mietteissään kallistellen päätään. Hän ei huomannut, että lukkari rupesi soittamaan loppuvirttä. Mitäpäs hän siitä, kyllä hän sai Poikkijärven rimputusta aina kuulla, mutta veli Jonatan oli saarnannut viimeisen kerran… juuri varmaan.

Jonatan Stark seisoo kirkon rappusilla jumalanpalveluksen päätyttyä. Kyläntiellä kulkee kirkkomiesten jono. Vähän erillään muista astuvat Horsta ja Malmström. Viimeksimainittu selittelee kumppanilleen jotakin vähä väliä sivellen partaansa. Horsta astuu kaula hiukan etunojossa. Jonatan Starkista tuntuu, kuin näkisi hän heidät viimeisen kerran. Hän pyyhkäisee kämmenseljällä silmiään.

Tapulissa soittaa Mäki-Roope: 'Pim-pom! Se oli Tarkan viimeinen saarna. Pim-pom! Se oli Tarkan vii-mei-nen saarna.'

Kaksi pikkupoikaa kurkistelee tapulin luukusta. Jonatan Stark kuulee heidän juttelunsa:

— Tarkka-äijä seisoo vielä portailla.

—. Mitä se siinä seisoo?

— Tiesi vain.

— Minne se muuttaa?

— Minne muuttanee… sinne Helsingin taakse.

— Viekö se kuomureen?

— Vie tietysti.

— Me lähdemme kannaksille!

— Lähdemme!

— Maantienmutkauksessa pudotamme pois.

Jonatan Stark lähtee astumaan kirkkomäkeä alas. "Maantienmutkauksessa pudotamme pois", soi hänen mielessään. Se lause sisälsi itsetiedottoman kohtaloonsa alistumisen. Hänen sitä oli enää mahdoton saavuttaa. Se kuului lapsuudelle. Mutta milloin oppisi hän alistumaan tietoisesti?

II.

Jonatan Stark seisoo tuolilla arkistokaapin edessä. Hän järjestelee kaapin viimeisiä hyllyjä. Hän on käyttänyt viimeiset päivät arkiston järjestämiseen. Hän haluaa jättää kaiken mahdollisimman hyvään kuntoon.

Siinä seisovat hänen edessään ylimmäisellä hyllyllä "Kungliga Förordningar" vuodesta 1589 alkaen vuoteen 1808, viidessä osassa. Kuluneissa, keltaisissa nahkaseljissä viheriöine nimilippuineen, joista kirjainten kultaus on jo koko lailla haalistunut, ne muistuttavat vanhaa henkikaartiosastoa. Kuin itseoikeutettuina ne ovat saaneet parhaan ja näkyväisimmän paikan arkistokaapin ylähyllyllä, hyllyn keskiosassa, ihan etualalla. Niiden molemmin puolin ja takana on taajat rivit monenkaltaisia nidottuja kokoelmia kuin mitäkin linjarykmenttejä, joille ei enää ole riittänyt univormuja, vaan ovat saaneet tyytyä mitä erilaisimpiin asuihin. Mutta vanha henkikaarti seisoo niiden edessä vaatien kunnioitusta koko kirjavalle joukolle. Vuosikymmenien ajan se on uskollisesti pitänyt paikkansa. Siitä ovat merkkeinä paksut tomukerrokset nidosten yllä. Ylähyllyn tehtävänä on ollutkin vain vartioida, että alapuolella olevat pysyivät järjestyksessä. Siellä, alemmilla hyllyillä, sijaitsi varsinainen liikkuva armeija: kastettujen, vihittyjen ja kuolleiden historiakirjat ynnä monet muut jokapäiväisessä viranhoidossa tarvittavat paperit, tuomiokapitulin kiertokirjeistä nykyaikaisiin asetuskokoelmiin saakka. Ja uskollisesti onkin ylähylly vartiopalveluksensa suorittanut vuosien varrella, täydellisesti säilyttäen oman rauhansa. Jokainen poismuuttava pappi oli vähää ennen lähtöään pitänyt arkistokaapin perusteellisen tarkastuksen. Mutta ylähyllyyn ei ollut yksikään kajonnut. On, kuin olisivat kuninkaalliset asetukset joka kerta huomauttaneet: 'Täällä on kaikki hyvin, mutta alempana… siellä on mönsträys tarpeen'. Niiden haalistuneista kultakirjaimisista nimilipuista ikäänkuin säteili kuninkaallista käskyvaltaa.

Jonatan Stark seisoo tuolilla, kädessä inventariokirja. Hän on tarkastanut alemmat hyllyt. Hän tahtoo vielä heittää silmäyksen kaikkein ylimmäiseenkin. Onko vanha henkikaarti paikallaan? 'On, herra kirkkoherra ja lääninrovasti! Tässä olemme seisseet sitten autuaan Manne-papin ajoista alkaen ja yhä seisomme.' Jonatan Stark ei kajoa hyllyyn. Siinä on kaikki koskemattomana.

Hän laskeutuu tuolilta, panee inventariokirjan paikalleen ja sulkee hiljaa arkistokaapin oven. Sinne jää pimeään vanha henkikaarti linjarykmentteineen. Mutta Jonatan Stark on vakuutettu, että yhtä tarkasti kuin hänen silmäänsä yhdeksäntoista vuotta sitten, sattuisivat uudenkin papin silmään ylähyllyllä sijaitsevat kuninkaalliset asetukset nahkaköltereissään.

Jonatan Stark luo katseen arkistokaapin päällä olevaan kolmeen kruunuun. Hänen katseensa osuu lohenneeseen kruununsakaraan. Ei, se ei saanut noin jäädä. Se oli käännettävä. Tulija ei saanut sitä ainakaan ensimmäiseksi havaita.

Hän kiipeää uudestaan tuolille ja kääntää rikkoutuneen kruunun niin, ettei lohennutta kohtaa näy.

Nyt on kaikki järjestyksessä. Jonatan Stark ei huomaa kansliahuoneessa enää mitään tekemistä. Hän on järjestänyt kaiken mitä huolellisimmin, hellin käsin, hieno kaipaus sydämessä. Siihen jäi vanha arkistokaappi seisomaan. Jonatan Stark nyökkää sille päätään ja astuu saliin.

Se on tyhjä, niinkuin kaikki muutkin huoneet. Hän kävelee ikkunan ääreen vaipuen katselemaan lumen peittämiä vainiosarkoja.

Siellä täällä on jo hangen pinta rikkoutunut. Länteen painuva aurinko luo välkkyvän hohteen lumelle. Kevät näyttää tänä vuona saapuvan Lappiin tavallista aikaisemmin. Kaikki merkit viittaavat siihen. Vesakko vainion takana hohtaa sinipunervana. Sekin heräisi eloon parin kuukauden päästä. Se on kasvanut sinne huomaamatta parin vuosikymmenen aikana. Kerran oli sekin ala ollut raivattua maata, Jonatan Starkin edeltäjän aikana. Nyt se kasvaa viiden kyynärän korkuista koivikkoa. Ei ole tullut välitetyksi siitä.

Hänen sydäntään kaihertaa epätoivo. Noin pensoittuivat paikat. Oliko hengellisellä vaimolla asia yhtä huonosti? Surkeaa, jos oli. Hän tuntee yht'äkkiä halua ryhtyä työhön: kaikkein ensimmäiseksi olisi tuo vesakko raivattava pois. Edeltäjän käsialat eivät saisi unhoon jäädä. Uusi, voimakas työ olisi pantava alulle niin maan kuin seurakuntahoidonkin alalla.

Mutta siellä, maantien syrjässä, makaa vanha kilometripylväs pitkällään haalistunut numerotaulu päivää vasten. Siitä erottaa vielä selvästi koukkunenäisen kakkosen. Näyttää siltä, kuin valittaisi makaaja: 'Näin varhain sorruin… jo toisella askelella.'

Ei… ei täällä kukaan saisi äkkimuutoksia aikaan. Lapin rautainen koura puristaisi miehestä tarmon, ennenkuin tämä olisi ehtinyt aloittaakaan. Varmaa oli, että vaikka hän, Jonatan Stark, jäisikin, elämä vierisi kuitenkin entistä menoaan.

— Voi, miltä täällä nyt näyttää!

Jonatan Stark pyörähtää katsomaan. Kauppias Raattaman rouva miniänsä kanssa oli astunut huoneeseen.

— Pappila autio ja tyhjä… ei uskoisi.

Raattaman rouvan silmiin kohoavat kyyneleet.

— Kyllä te, rovasti, olisitte saanut tänne kuolla.

Mutta miniä, nuorempi rouva Raattama, panee jyrkästi vastaan:

— Ihanaa, että pääsette pois! Pois minäkin lähtisin, mutta en saa Konradia taipumaan.

Hänkin rupesi pyyhkimään silmiään.

Jonatan Stark katselee molempia naisia. Siinä on kaksi eri katsantokantaa edustettuna. Vanhempi rouva Raattama, paikkakunnalla syntyneenä, ei voinut käsittää, että kukaan saattoi Lainiosta lähteä, — Lainiosta, joka hänen mielestään oli paras paikka maailmassa. Nuorempi taas, etelästä tullut, käsitti erinomaisen hyvin, millaisella mielellä rovasti ja ruustinna muuttoon suhtautuivat. Hän itki omaa kohtaloaan.

Julia-rouva tulee huoneeseen silmät itkusta punaisina. Hän on itkenyt koko päivän. Hänen on ollut niin paha nähdä kotinsa kappale kappaleelta häviävän. Huonekalut rahtimiesten reissä olivat näyttäneet kuin huutavan: 'Voi, me emme tahdo muuttaa! Me olemme jo niin tottuneet tänne.' — Mutta rahtimiehet olivat ajaneet hevosensa maantielle ja siellä oli muiden muassa mennä kellottanut salin sohva, jalat taivasta kohti.

— Voi hyvänen aika! Ei täällä ole enää yhtään istuintakaan. Julia-rouva koettaa niellä kyyneleitään. Hän johdattaa itkevät naiset ruokasaliin.

Kansliahuoneessa kuuluu kopisevan joku. Rovasti ei ollut sitä ennemmin huomannut. Hän menee katsomaan, kuka siellä mahtoi olla.

Horsta-vallesmanni seisoo ovensuussa alakuloisen näköisenä. Hänen muotonsa kirkastuu, kun hän huomaa rovastin.

— Terve, terve! Istuhan, veli, siinä on sentään vielä penkinpäätä sen verran.

Mutta Horsta ei istu. Hän ryiskelee vain ja kopeloi hajamielisenä taskujaan.

— Muistin sinun maininneen, että kapsäkistäsi oli lukko rikki. Löysin vinniltä tämän vanhan remmin. Tällä voisit sitoa, niin eivät tavarat tielle tipu.

Se hyväsydäminen Horsta! Aina hän ajatteli lähimmäisensä parasta. Jonatan Starkin silmät vettyvät.

— Sinä olet, veli rakas, aina… niin ystävällinen. Minä en tiedä, miten sinua kiittäisin.

Horstakin taistelee liikutustaan vastaan.

— Älähän nyt, veli, tällainen vanha remmi. Kyllä tämä minulta joutaa.

Jonatan Stark astuu nimismiehen luo. Hänen leukansa vavahtelee ja silmät ovat kyyneleitä tulvillaan. Hän tarttuu nimismiestä kaulasta ja molemmat purskahtavat itkuun.

— Veli, veli, hokee Jonatan Stark puristaen nimismiestä rintaansa vasten. — Sinä uskollinen kumppani ja toveri…

Horsta nyyhkyttää kuin pieni lapsi.

— Kalareissut jäävät nyt… minulla on ollut nii-in hupainen sinun ka-ans-sasi… Hän tarttuu Jonatan Starkia kädestä ja sammaltaa:

— Hy-yvästi nyt, veli rakas. Sano rouvallesi terveisiä. Mi-nä en saata nyt mennä…

Jonatan Stark vaipuu penkille istumaan Horstan antama remmi kädessä. Hän itkee kuin lapsi. Eteisestä kuuluvat Horstan askeleet, kun tämä ryiskellen laskeutuu portaita alas. Siellä menee viimeinen toveri… ystävä, jonka kanssa hän näiden yhdeksäntoista vuoden aikana oli jakanut ilot ja surut.

Hän nousee ja hakee kapsäkkinsä. Remmi olikin hyvään tarpeeseen. Se ylti riittävästi. Köydenpätkä, jolla kapsäkki oli sidottu, jouti pois. Jonatan Stark vetää soljen tiukalle kyynelten tipahdellessa kapsäkille.

Rouva Raattama miniänsä kanssa tulee hyvästiä heittämään. Jonatan Stark kuivaa kyynelensä. Hän tarttuu rouva Raattamaa kädestä.

— Hyvästi nyt ja Jumalan haltuun! Kiitos kaikesta ystävyydestä!

Vanhemman rouva Raattaman on hyvin vaikea lähteä. Hän niiailee pyyhkien silmiään:

— Hyvästi, hyvästi. Jumalan haltuun jääkää tekin… ja muistakaa meitäkin.

Miniänsä käsipuolessa hän hoippuu ulos ovesta. Mutta tämä, nuorempi rouva Raattama, kääntyy vielä ovessa. Kyynelet silmissä, mutta loistavin kasvoin hän lausuu:

— Ihanaa nähdä voimakkaan miehen itkevän. Minä muistan tämän aina.

Hän nyökäyttää päätään ja kääntyy menemään.

"Ihanaa!" Se oli jäänyt nuoremman rouva Raattaman melkein ainoaksi laatusanaksi. Siinä oli alkuvuosina ollut sointua ja sisältöä, mutta vuosien varrella se oli menettänyt värinsä niinkuin syksyn kellastama heinä. Se kai johtui siitä, että asianomainen käytti sitä melkein missä tilaisuudessa hyvänsä. Kaikki oli hänestä "ihanaa", sade ja päivänpaiste, leipomuksen onnistuminen ja venäläisten tappiot maailmansodassa. "Ihanaa, ihanaa!" Vain joskus hän vielä saattoi lausua sen entisellä lämmöllä, entinen sointu äänessään. Äskettäin hän todella oli ollut "ihana", kyyneleet silmissä ja loistavin kasvoin, kuin joku Ariadne, joka suri yksinäiselle saarelle jäämistään. Jonatan Stark olisi paremmalla syyllä saattanut sovittaa sanan häneen itseensä.

Mutta nyt ajaa Posti-Iisakki reen portaiden eteen. Hän on lupautunut kyyditsemään kaupunkiin saakka. Saihan Iisakki siten nähdä kaupungin ennen kuolemataan. Poika sai pitää huolta postinkuljettamisesta sillä aikaa. Rovastin vanha naapukka päässä hän puuhailee kuomureen kimpussa, — kuomureen, joka nyt lähtisi viimeistä kertaa alamatkalle.

Kaikki on valmista. Piika Sandra auttelee ruustinnalle matkaturkkeja ylle. Itkettyneiltä näyttävät hänenkin kasvonsa.

— Hyvästi nyt, Sandra — voi hyvin!

— Hyvästi, hyvästi! Voi, kun te menette…

— Täytyyhän meidän nyt mennä. Hyvästi, Sandra rukka!

Nyt istuu Jonatan Stark rouvineen kuomureessä. Posti-Iisakki selvittelee suitsia. Hän kokoaa susiturkkinsa helmat visusti seviin ja nykäisee.

— Hyvästi nyt vain!

Reki lähtee liikkeelle. Jonatan Stark heittää viimeisen katseen kansliahuoneen ikkunaan, joka tyhjänä ammottaa häntä vastaan. Hänen leukansa värähtää.

Jo ollaan maantiellä. Siinä seisovat pappilan jyväaitat tien syrjässä, toinen punainen, toinen harmaa ja ilman syömä. Jonatan Stark nyökäyttää niille päätään kuin unissaan.

Ruustinna on painautunut kuomun nurkkaan ja itkee hiljaa. Hän ei tahdo katsella ympärilleen. Hän pelkää, ettei hän kestäisi eroa. Hän on kuin mestauslavalle kulkeva, joka ei enää uskalla silmätä rakkaaksi käynyttä ympäristöä.

Mutta Jonatan Stark katselee, katselee joka puolelle. Jokaista aidan seivästä sivuaa hänen katseensa. Hän tahtoo jättää hyvästit niillekin, pienimmällekin esineelle tien varrella.

Hän on omasta mielestään kuin poikanen, joka ensi kertaa lähtee kotoa kouluun.

Siinä on Raattama. Punainen navettarakennus maantietä vasten, mutta sen takaa sukeltaa näkyviin valkea päärakennus. Renki kantaa jauhosäkkiä makasiiniin, mutta pysähtyy huomatessaan rovastin reen. Hän laskee säkin maahan ja jää tyynenä katselemaan maantielle. Siellä se Tarkka nyt menee. Ja Posti-Iisakki kyydissä. Tenomuotkalaisia se olikin aina suosinut. Hyvästi, hyvästi! Renki heiluttaa lakkiaan, sillä rovasti on reestä viitannut hänelle kädellään.

Ajetaan Mäki-Roopen mökin sivu sillan korvassa. Roopea ei näy, mutta Roopen vaimo kurkistaa ikkunasta. Rovasti viittaa hänellekin ja eukon kasvot vääntyvät ystävälliseen irvistykseen.

Silta!

Kuinka monta kertaa onkaan Jonatan Stark sen yli kulkenut matkalla apteekille. Sieltä näkyy apteekkirakennus maantien poskesta, mutta ei isännöi siellä enää Tapfer, Viina-Tofferi. Uudet ovat haltijat ja uudet talon tavat. Ei pisaraakaan herahda sieltä enää.

Jonatan Stark vaipuu mietteisiinsä. Ne portaat olivat hänelle sentään muodostuneet nousemisen portaiksi, vaikka hän ennen oli ajatellut niiden johtavan kadotuksen syvyyksiin. Hänelle kirkastuu tänä hetkenä lankeemuksen arvo. Noita portaita noustessaan hän oli omasta kokemuksesta oppinut ymmärtämään, mikä ihminen oli: heikko, horjuva raukka, joka ei aina voinut vastustaa hetken kiusausta. Noilta portailta, jotka huojuivat askelten alla, hän oli saanut katsahtaa elämään syvemmin kuin ehkä mistään muualta. Hän oli huomannut niiden horjuvan ja liitoksissaan vapisevan ja hänelle oli selvinnyt, mitä elämä oli. Sekin oli portaiden kaltainen, — portaiden, joilla ihmiset kiipeilevät, levoton halu mielessä päästä sisälle… sinne, missä tyydytys, onni, oli kunkin mielestä parhaiten löydettävissä.

Mutta monikaan ei huomannut portaiden pettävää rakennetta. He nousivat rohkein, varmoin askelin, koko ruumiin painollaan, ja makasivat seuraavassa tuokiossa maassa. Portaat olivat pettäneet. Viisas kulki varovasti, tunnustellen joka askeleella, kestäisikö pohja jalkojen alla. Hänkin, Jonatan Stark, oli alkuvuosina kulkenut pää pystyssä… rohkeana ja varmana… ylpeästi sivuillensa katsellen. Väkijuomat eivät olleet häntä varten. Hän oli raittiusmies ja halveksi juoppoja. Raukat, joilla ei ollut muita pyyteitä kuin himonsa tyydyttäminen. Mutta kerran hänkin oli suistunut: — apteekin portaat olivat johtaneet hänet sellaisiin elintapoihin, jotka olivat uhanneet, saattaa hänen tulevaisuutensa vaaraan. Hän oli juonut, juonut intohimoisesti, ollenkaan muistamatta, mikä virka hänellä oli. Hän oli ollut olevinaan jonkunlainen idealistinen juoppo, runoilija. jonkunlainen toinen Gösta Berling, — mutta hän ei ollut ajatellut, ettei Lainiossa löytynyt mitään Ekebytä eikä Ekebyn rouvaa, joka olisi tarjonnut hänelle ja hänen vaimolleen täysihoidon mahdollisen haaksirikon jälkeen papin arkaluontoisessa virassa.

Mutta — o felix culpa Adami! Oi, onnellinen Aatamin lankeemus! Niin hänen täytyi kuitenkin sanoa tuota aikaa muistellessaan. Eikö kirkkoisä Augustinus ollut kerran niin huudahtanut syventyessään katselemaan Kristuksen lunastustyötä. Ilman syntiinlankeemusta ei Golgatan maailmanhistoriallista näytelmää olisi koskaan esitetty.

O felix culpa Adami!

Jonatan Stark tuntee tänä hetkenä, että nuo Augustinuksen sanat soveltuvat hänenkin lankeemukseensa. Ilman sitä hän ei olisi koskaan oppinut niin perinpohjin tuntemaan omaa avuttomuuttaan, omaa kurjuuttaan. Ja: ilman sitä, lankeemustaan, hän ei olisi koskaan oppinut oikein ymmärtämään toisia langenneita.

'Veljien tähden, veljien tähden', kaikuu Jonatan Starkin povessa. Hän ei suinkaan väheksy syyllisyyttään. Hän ei ole niitä, jotka tahtovat tehdä syntiä, että "armo suuremmaksi tulisi." Siinä suhteessa hän täysin hyväksyy apostoli Paavalin ajatuksen. Ei, vaan kun lankeemus kerran oli sattunut hänen elämässään, hän iloitsee nyt siitä, että se on kääntynyt siunaukseksi. Hän ymmärtää, että kaikki on ollut hänelle tarpeellista, lankeemuksetkin. Ja siksi ei niiden aiheuttama tuska enää vaivaa hänen tuntoaan.

Apteekkitalo liukuu ohitse. Joku siirtää syrjään ikkunaverhoa. Jonatan Stark ei saa selville, onko se apteekkari vai hänen palvelijansa. Mutta — yhtä kaikki: hyvästi, hyvästi!

Maantien molemmin puolin seisoo vankkoja taloja. Siinä on m.m. kirkkoväärtin talo. Suuri lautakasa navetan takana kohoaa melkein maantien vierestä. Kirkkoväärti seisoo lantakasan harjalla talikko kourassa. Hän keskeyttää työnsä ja huutaa rovastille:

— Jaa… nyt sitä mennään.

— Niin… hyvästi nyt, kirkkoväärti!

— Hyvästi, Jumalan haltuun!

Tuntui, kuin olisi kirkkoväärtin äänessä värähtänyt hellempi sointu kuin tavallisesti. Johtuiko se siitä, että lantakasa tänä vuonna oli entistä korkeampi, vai värähtikö äänessä todellakin kaipaus? Jonatan Stark ei koko Lainiossa oloaikanaan ollut voittanut kirkkoväärtin ystävyyttä. Itseensä sulkeutuneena ja ankaran vanhoillisena uskovaisena tämä oli aina suhtautunut pappiin epäluulolla. Minkäänlaiset lähentelemisyritykset eivät olleet auttaneet. Hän oli lopuksi luopunut niistä ja he olivat tavanneet toisensa vain virkatoimissa. Yhtä mykkänä kuin kotioloissaankin oli kirkkoväärti kantanut sunnuntaillisen kollehdin ja tyhjentänyt sen sakariston pöydälle kuin halveksien niitä, jotka moiseen rahansa viskasivat. Mutta nyt tuntui siltä, kuin olisi Jonatan Stark viimeinkin kuullut hänen sydämensä äänen.

Ohi liukuvat talot molemmin puolin maantietä. Siellä täällä ilmestyy kasvoja ikkunoihin, mutta kukaan ei tule ulos. Lainiolaisia ei niin helposti järkytetty. Mutta Jonatan Stark ei ajattele sitä nyt. Hän miettii vain, että kaikki tämä nyt jää… kaikki nämä tutut ja rakkaiksi käyneet paikat. Ennemmin hän ei ole tullut sitä juuri siltä kannalta ajatelleeksi. Hän oli vain halunnut päästä pois. Mutta nyt hän tuntee eron katkeruuden.

Siinä on paikka, jossa hän kerran oli katsellut sittiäisen vaellusta ja oppinut elämän viisautta. Ei pitänyt antaa alakuloisuudelleen liian suurta valtaa. Piti koettaa lentää, vaikkapa väsyneenäkin. Mutta, toisinaan oli ihan mahdotonta päästä siivilleen, niin hartaasti kuin sydän olisi halunnutkin. Hän oli kuvitellut lähtöhetken riemua jo kuukausia ennen. Hän oli luullut vapautuksen tunteen silloin täyttävän rintansa kokonaan… täydellisesti. Mutta nyt, kun lähtöhetki oli lyönyt, velloi sydämessä aivan päinvastainen tunne: suru, kaipaus, sanoin selittämätön ikävä.

Kirkko seisoi mäellä muistuttaen lentoon kohoamassa olevaa lintua. Ristiosat olivat kuin siivet, jotka lintu on levittänyt lentoon noustakseen. Tapuli seisoo suorana kuin hiukan takakenollaan ja kirkon leveä pääovi näyttää huutavan: 'Voi teitä, te arkipäiväiset sielut! Te ette ymmärrä aatteen merkitystä!'

Jonatan Stark tulkitsee tunnelmansa näin, sillä hänestä tuntuu, ettei kirkko soimaa häntä. Hänestä tuntuu päinvastoin, kuin kääntyisi se kankeasti katsomaan hänen jälkeensä. Hän katselee tornin, huippua ja nyökäyttää mietteissään päätään. Hyvästi, hyvästi!

Yht'äkkiä hän havahtuu. Kuomun takaa kuuluu hiljaista puhelua. Kaksi pojanääntä juttelee tietämättä, että keskustelu kuuluu selvästi kuomun sisään.

Julia-rouva suoristautuu säikähtyneenä:

— Mitä se on?

Jonatan Stark tekee hänelle hillitsevän eleen ja hymyilee. Siellä istuvat perälaudalla samat pojat, jotka hyvästijättösunnuntaina olivat keskustelleet tapulissa.

— Mitä, jos me ajammekin Helsinkiin asti?

— Ei… en minä Lainiosta lähde. Isälle ja äidille tulee ikävä.

— Kyllä Tarkka antaa meille ruokaa. Tullaan sitten pois.

Hetken äänettömyys, jolloin ei kuulu muuta kuin reenjalaksen kitinä.

— Ei… en minä Lainiosta lähde. Täällä kasvaa nauriita!

Taas äänettömyyttä.

— Mutta etelässäpä kasvaa niin suuria nauriita kuin miehen pää!

— Ei kasva! Niin suuria ei kasva missään!

— Kasvaa Helsingissä!

— Kasvakoon, mutta sielläpä ei ole sellaista mäkeä kuin kirkkomäki.

— On siellä… suurempiakin.

— Mutta ei sellaista, joka huilaa Pekkalan asuinrehdon läpi.

Toinen ei puhunut mitään. Hetken päästä kuuluu taas:

— Nyt tuli maantienmutkaus! Minä hyppään pois…

Kuului kohahdus ja toinen huusi:

— Älä vielä… mennään vielä.

Mutta samassa löi Posti-Iisakki hevosen juoksuun. Toinenkin pojista pudottautui tielle.

Jonatan Starkin silmät kostuvat. Kysymys, jota hän viime päivinä oli mietiskellyt, selviää hänelle nyt, kun maantienpolveke on jäänyt. Hän oli kysynyt itseltään uudelleen ja yhä uudelleen: oliko hän saavuttava onnen etelässä? Nyt hän saattoi siihen vastata ja vastaus oli kieltävä. Etsijän ikävä jatkuisi. Nuo äskeiset pikkupojat olivat auttaneet häntä selvyyteen.

Mutta — samalla kuin tämä hänelle selvisi, selvisi hänelle toinenkin asia suurena ja vapauttavana. Se oli häivähdellyt hänen mielessään hänen palatessaan kerran Huomenjärveltä Horstan kanssa. Se oli soinut sydämessä kuin outo kello löytämättä oikeaa kaikupohjaa: — hän oli vielä silloin liian kiihkeästi kaivannut etelään. Hän oli aavistellut sitä hyvästijättösunnuntaina kirkosta palatessaan. Nyt hän sen käsitti täydellisesti.

Hänen kaipauksensa etelään oli vain osa siitä ikuisesta kaipauksesta, jonka Jumala kerran istutti ihmislapsen poveen pakottaakseen häntä etsimään ja pyrkimään eteenpäin, siitä huolimatta että päämäärä usein näytti saavuttamattomalta. Ja tämä kaipaus oli kaikkialla sama. Siitä johtui, että ihmiselo pohjaltaan muodostui samanlaiseksi niin Lapissa kuin etelässäkin: alituiseksi pyrkimiseksi, etsinnäksi ja ikäväksi. Mutta siinä juuri oli ihmiselon kauneus ja onni. Onnellinen oli vain se, joka tyytyi etsimään ja kaipaamaan, vaikk'ei sitten koskaan saavuttaisikaan ikuista valoa. Mutta — ehkä kuolemassa kaikki selviäisi? Ehkä silloin avautuisi etsineen silmälle ikuinen kirkkaus?

Kuin vastaukseksi näihin Jonatan Starkin mietteisiin levisi samassa seudun yli omituinen, kullanhohtoinen valo. Taivaankansi ikäänkuin aukeni ja aukeamasta säteili alas ihmeellinen, salaperäinen kirkkaus leviten hangille maantien molemmin puolin. Se oli kuin avattu tie, hohtava, välkähtelevä pohjoisesta etelään. Sitä kesti vain tuokion. Taivaankansi sulkeutui jälleen. Mutta edessäpäin häämöittävän metsänreunan yläpuolella tuikki iltatähti kuin kehoittaen jatkuvaan etsintään ja ponnisteluun.

"Kaukainen onni", ajatteli Jonatan Stark, mutta hän ajatteli sen kohtaloonsa alistuen, joskin hiukan surumielisenä, niin kuitenkin tyynenä ja lujana.