II.

Kaksi ensimmäistä vuotta oli kulunut nopeasti, melkein kuin huomaamatta. Lapin suurenmoinen luonto tuntureineen, kirkasvetisine jokineen ja järvineen, rannattomine, penikulmaisine aapoineen ja pohjattomille pounujänkineen oli ollut uusi maailma, johon etelästä muuttanut nuori ja herkkä Jonatan Stark oli astunut ihmetellen kuin sadun maalaispoika kuninkaan linnaan. Valtava talvi, joka kokonaisena, eheänä kuin taivaan lahja, oli tullut tämän pohjoisen seudun osaksi, vangitsi mielen ehdottomasti, samoinkuin valoisa, hiukan surunvoittoinen kesäkin. Tämän luonnon keskellä liikkui umpimielinen kansa kuin elämän ikuista arvoitusta miettien. Se oli kansa, joka vaelteli näillä mailla samankaltaisissa mietteissä kuin vangitut israelilaiset Baabelissa kerran. Heidän elämänsä ainoana toiveena oli kerran päästä "kirkkaaseen ilmaan". Sellaisina he tekivät ensi näkemältä hiukan kömpelön, haaveellisen vaikutuksen. Jonatan Starkin mielenkiintoa he eivät aluksi olleet herättäneet. Mutta — kun hän oli päässyt syventymään heidän sieluunsa, missä vanhat tarinat ja taikausko elelivät rinnan kristinopin alkuperäisten käsitysten kanssa, hänen mielenkiintonsa oli herännyt. Hän oli löytänyt kultakaivoksen.

Niin — ne vanhat tarinat. Ne oli heitetty huiskin haiskin ja ajelehtivat ihmisten jaloissa kuin lastunhelpeet pitkin pirtin lattiaa. Ne olivat niin jokapäiväistä tavaraa, ettei niihin sen suurempaa huomiota kiinnitetty. Vasta kun joku vieras rupesi niitä tarkkaamaan, hän teki sen havainnon, että ne kuuluivat oleellisesti tämän umpimielisen kansan elämään.

Jonatan Stark oli hymyillyt itsekseen. Hän oli löytänyt vanhan taikauskon elinvoimaisena ja väkevänä. Häntä oli huvittanut panna merkille, kuinka lapsellisesti kansa siihen luotti, ja häntä oli naurattanut muistellessaan, mitä seurakuntavuosikertomukset tässä kohden sisälsivät. Niiden mukaan ei taikauskoa enää Lapissa tavattu. Tervaristit navetoiden ovissa todistivat kuitenkin toista. Niitä ilmestyi sinne joka kesä lehmien uloslasku-aikaan. Revontulten loimutessa oli vaarallista hiihtää. Kas, sauvojen "kiernaseminen" pakkaskelillä saattoi ärsyttää taivaan valkeat ylimielisen kulkijan kimppuun. Varovaisinta oli siis hiihtää sauvat kainalossa.

Jonatan Stark oli elänyt kuin satumaassa, kuin lumotussa linnassa. Hänen papilliset vaistonsa olivat nukkuneet hurskaan unta. Niitä ei ollut yhtään ärsyttänyt taikauskon voima. Ne olivat suhtautuneet tyynesti vanhoihin "lukuihin" kuten toisiinsa saman talon kissa ja koira. Vanhat tarinat tietäjistä ja "myrrysäijistä" olivat hiljaisen rukin hyrinän tavoin tuudittaneet Jonatan Starkin papilliset vaistot syvään, rauhalliseen uneen.

Hän ei siis noussut saarnaamaan "pimeyttä" vastaan. Ei, hän oli asettanut entistä mukavampaan asentoon ja kuunnellut, kuunnellut henkeään pidättäen. Hän oli rakastunut tuohon vanhain tärinäin maailmaan niin, että oli uhrannut virkansa, vaikutusvaltansa ja uskonsa. Toisin sanoen: — hän oli antanut ihmisten saada sellaisen käsityksen, ettei hän ollut "uskomassa" niinkuin entinen pappi. Se kun hän vain muuten oli sattunut "kirkkopapiksi" lukemaan.

Ihmiset olivatkin kummastelleet aluksi. Mikä se sellainen pappi oli, joka ei kristillisyydestä puhunut? Kuunteli vain vanhoja loruja makaillen pirtin penkillä kuin mikäkin etelän jätkä piippunysä suupielessä. Ei entinen pappi ollut sillä tavoin käyttäytynyt. Ei, hän oli mennyt seurojen jälkeen kamariin ja istahtanut soututuoliin keinumaan asettaen kädet ristiin vatsansa päälle. Niin hän oli keinuskellut odotellen, tulisiko joku kristillisyydestä puhelemaan. Ja tulihan se aina joku vanha vaimo tai eläkevaari. Mutta tämä, Tarkka, lojui pirtissä kaiket illat ja kuunteli ruotiukon juttuja. — Ja kaikkea se kyselikin! Niinkuin sitäkin, minkävuoksi veneen kaaripuihin ja reunalistaan aina piirrettiin kolme viirua vierekkäin. No ka, kun se oli niin "somaton" ilman niitä, rikkoviivoja. Eihän rikkomatonta venettä kukaan edes ostanutkaan.

Ei, ei se ollut sen vuoksi. Jonatan Stark oli maannut totisena ja tuijottanut kattoon. Joku muu syy siihen täytyi olla.

Emäntä väki pyörähteli suu naurunmujeessa. Joku piikatytöistä tirskahti ja juoksi lopulta navettaan nauramaan. Miehet iskivät toisilleen silmää…

Mutta papin vakavuus oli saanut voiton. Se oli saattanut koko pirttiväen oudon hämmingin valtaan. Kunnes ruotivaari lopuksi oli laukaissut lumouksen:

No ka, kun rikkomaton vene tuotti onnettomuutta. Ei sellaisella kukaan vesille lähtenyt. Hukutti itsensä jo ensimmäisessä koskessa. Se oli nähty useamman kuin yhden kerran.

Ruotivaari oli katsellut pirtti väkeä kuin uhmaten: "Ei teistä yksikään uskalla totuutta sanoa!"

Jo menivät vakaviksi miehetkin ja naisten nauru tyrehtyi. Niin… kyllä vaari oikeassa oli. Vene piti "rikkoa" niinkuin rekikin. Silloin ne vasta taipuivat ihmisen palvelukseen eivätkä juonitelleet.

Pappi puhalteli mietteissään savuja ilmaan. Hän oli merkillisen totinen, melkein totisempi kuin rippiä jakaessaan. Nyt hän vasta oikein papilta näytti, jollei vain olisi maannut seljällään tuossa pirtin penkillä.

Pirtin väki tarkasteli häntä salavihkaa ja pudisteli päätä. Ei, tämä ei ollut oikea pappi. Niin huonoissa vaatteissakin kulki. Mistä maailmasta lie hankkinut nuo nahkahousunsakin? Ihan se makasi siinä kuin Sapalakki lovessa.

Pirtissä vallitsee hiiskahtamaton hiljaisuus. Henget liikkuvat siellä. Lapset kyyköttävät suurin silmin takan loukossa. Heitä pelottaa.

Mutta yhä makaa pappi seljällään pirtin penkillä. Hänen kasvoillaan lepää haaveksiva ilme. Hän vaeltaa hengessä himottuja maita. Lappi, vanha, salaperäinen Lappi, on avannut hänelle ovensa. Haltijat seisovat lakki kourassa taikalinnan portilla. He lausuvat yhteen ääneen: "Astu sisään, Jonatan Stark, sinä kapan ja kauluksen kantaja!" "Sinä osaat syödä meidän ruokaamme siitä kuolematta."

Ja Jonatan Stark astuu sisään. Hänet istutetaan parhaaseen pöytään. Hän on kuin Iisak, joka syö himoruokaansa. Mutta häntä ei petetä. Hän syö avosilmin. Täällä ei sovi erehtyä laulamaan: "Herra olkoon teidän kanssanne!" Se olisi sama kuin lyhyt loppu koko juhlallisuudesta. Ei, täällä oli yhdyttävä tonttujen lauluun:

"Kulki muinoin matkojaan Sapalakki noita. Tarvinnut ei toisinaan ajoahkioita. Rovaniemeen kyydin toi tuuli myrskysäässä. Tuokio — niin murkinoi jo Inarjärven päässä."

Kuinka kauan olisi Jonatan Stark mahtanut kulkeakaan Sapalakin parissa, jollei emäntä olisi tarjonnut kahvia.

— Nukkuiko se pappi jo siihen?

Jonatan Stark nousee. Ei hän ole nukkunut. Hän oli taas antautunut mielikuviensa matkaan. Nyt ne johtavat hänet ulos taikalinnasta ja vanhin haltijoista ripustaa portilla papinkauhtanan jälleen hänen hartioilleen.

Jonatan Stark juo kahvia eikä huomaa, että hänen kauhtanaansa on tullut vika tämän ensimmäisen osanoton jälkeen Lapin tonttujen kesteihin. Vasta vuosia jälkeenpäin se selviää hänelle. Hänen kauhtanassaan on kolme laskosta molemmissa rintapielissä. Se on vanhaa mallia eikä hän ole siihen huomiota kiinnittänyt. Mutta seurakuntalaiset näkevät laskokset uudessa valossa. Ne eivät enää merkitse pyhää kolminaisuutta, vaan aivan toista. Pappi oli kysellyt "rikotuista" veneistä. Nyt oli paholainen "rikkonut" hänen kauhtanansa.

Kuka ymmärtää erämaan lasten sielunelämän, tuon kansan, joka toisinaan esiintyy avomielisenä kuin lapsi, toisinaan juroutuu umpimielisyyteensä ihan käsittämättömällä tavalla? Jonatan Stark ei näiden kahden vuoden kuluttua saanut enää nähdä luonnonlasta, joka takkatulen ääressä vanhoja "muistelee". Se puoli maailmaa sulkeutui hänelle tyyten. Kukaan ei enää ruvennut kertomaan hänelle mitään. Vain joskus, aniharvoin, hänen onnistui houkutella joku talon nuoremmasta väestä "muistelemaan". Mutta se, mitä hän kuuli, kerrottiin ylimielisesti, naurun ja kokkapuheiden säestämänä. Siitä oli kadonnut entinen naivi hartaus.

Tämän jälkeen Jonatan Stark oli nähnyt seurakuntansa uudessa valossa. Sen uskonnollinen puoli oli ruvennut kiinnittämään hänen huomiotansa. Hän oli jo tulomatkallaan saanut tehdä tuttavuutta sen kanssa. Mutta nyt hän syventyi sitä lähemmin tutkimaan.

Kaikkein eniten hän oli huvitettu seuroissa esiintyvistä liikutuksista. Hän oli aluksi kauhistunut niitä. Sellaisia omituisia ääniä hän ei olisi ikinä uskonut ihmisen suusta lähtevän. Aluksi istuttiin hiljaa, totisina, kuten hartaustilaisuudessa ainakin. Mutta kuta pitemmälle ilta kului, sitä hermostuneemmaksi muuttui kuulijakunta. Ja kun Kurki-Aatami, saarnamies, ääni itkusta väristen viimein rupesi puhumaan Vapahtajan viidestä haavasta, silloin puhkesi myrsky. Kuulijat kavahtivat penkeiltään, rupesivat hypähtelemään ja tanssimaan. Kuului vain yhtenäinen "voi, voi!" ja "hih, hih" Toisinaan kuulosti siltä, kuin olisi joku nauranut, mutta sekin muuttui yht'äkkiä käheäksi parkumiseksi, aivan kuin olisi asianomaista pieksetty. Ne olivat liikutuksia, Lapin kansan uskonnollisen hurmiotilan ilmauksia.

Aluksi hän oli koettanut niitä hillitä. Hän oli noussut puhumaan. Mutta se oli vain vaikuttanut kiihdyttävästi. Liikutukset olivat kasvaneet myrskyksi. Se oli uhannut nielaista hänetkin, yliopistollisen sivistyksen saaneen miehen. Siinä oli ollut jotakin suggeroivaa. Hän oli tuntenut sen ja paennut.

Hän oli miettinyt kysymyksen ratkaisua, miettinyt kauan ja pitkään. Hän oli ollut tekevinään tarkkojakin havaintoja ja päätynyt toisinaan aivan lystikkäihinkin loppupäätelmiin. Miksi ei liikutuksia syntynyt enää sen jälkeen, kun hän ensi kerran oli seuroissa istunut? Miksi ei Kurki-Aatami lämmennyt kuten tavallisesti? Eikö Pyhä Henki voinut vaikuttaa papin läsnäollessa? Pelkäsikö Pyhä Henki pappia?

Se oli tuntunut naurettavalta. Se ei voinut olla mahdollista. Mutta miten oli selitettävissä, ettei liikutuksia enää esiintynyt hänen läsnäollessaan? Hän oli koettanut asiasta alkaen ottaa niistä selvää. Ne olivat herättäneet hänessä samanlaista mielenkiintoa kuin vanhat tarinat staaloista ja tietäjistä. Hän oli toisinaan oikein vilpittömästi pyrkinyt saarnamiesten ystävyyteen löytääkseen arvoitukselle ratkaisun. Mutta vastaus oli aina ollut sama: "Ei luonnollinen ihminen ymmärrä niitä kuin Jumalan Hengen ovat. Ne ovat hänelle hulluus."

Hän oli toistamiseen seisonut lukitun linnan portilla. Tämän linnan haltijat olivat yhtä itsepintaisia kuin ensimmäisenkin. Ne eivät avanneet portteja omallekaan väelle hänen sattuessaan joukkoon.

Epäonnistumisistaan huolimatta Jonatan Stark oli yrittänyt yrittämistään, mutta lopuksi hänen oli täytynyt lakata. Hän oli tyytynyt vain kauempaa katselemaan ja silloin hän oli tehnyt toisen mielenkiintoisen havainnon.

Kurki-Aatami ja muut saamamiehet puhuivat merkillisen yksinkertaisesti. Oikeastaan se ei ollut mitään puhetta, vaan jonkunlaista vakavaa juttelua. He juttelivat "aapostoleista" ja profeetoista sangen alkuperäisellä, klassillisella tavalla.

Jonatan Starkin oli täytynyt tunnustaa, ettei hän olisi pystynyt siten puhumaan. Kurki-Aatamin esityksessä oli mieskohtaisen puhuttelun leima. Mutta se oli kokonaan toisenlaista kuin papilla. Siinä soi vielä persoonallisempi sävy. Yksin apostoleitakin kohtaan hän käyttäysi tuttavallisesti. Hän puhui "Pekka-veljestä" ja "Paavo-veljestä". Jonatan Stark oli aluksi loukkaantunut tällaisesta tuttavallisuudesta. Hän oli tahtonut puolustaa apostolisten esimiestensä kunniaa. Mutta turhaan. "Pekka" ja "Paavo" vaelsivat ympäri seuratuvassa. Ja vaikka Jonatan Starkista oli aluksi tuntunut, että heillä oli peski päällä, oli hän lopuksi oppinut näkemään apostolisen paimensauvan heidän kädessään. Ja siitä alkaen peski oli ruvennut loistamaan hänen silmissään paavin purppuralta.

Oli totta, että Lappi "taamoi", taivutti alleen. Se oli riistänyt Jonatan Starkilta kyvyn tunkeutua lukitun linnan pyhäkköön: liikutusten salaperäisyyden perille. Mutta samalla se oli taivuttanut hänet näkemään apostoli Paavalin ja Pietarin lähempinä tuttuina Kurki-Aatamin kanssa. Eikä se edes viime aikoina ollut enää kadehdittanut häntä. Siinä määrässä Lappi taamoi.

Ihmeellinen, salaperäinen Lappi. Jonatan Stark oli yhdeksäntoista vuotta etsinyt sen sielua, kuten kuninkaanpoika noita-akaksi loihdittua prinsessaa, mutta ei ollut löytänyt. Häneltä nähtävästi puuttui taikasana, se jumalallinen "sesam", joka olisi avannut hänelle portit lapinelämän kätkettyihin kammioihin. Alussa hän oli luullut onnistuneensa. Se oli alkuaikoina. Mutta kuta kauemmin hän oli Lapin kansan keskellä elänyt, sitä lujemmin hän oli ruvennut uskomaan Lapin sielun saavuttamattomuuteen. Se pakeni kuin riekkoparvi hänen edellään. Kesämatkailjat kulkivat riemuiten etelään. He luulivat löytäneensä tämän etsityn helmen. Mutta itse asiassa he olivat löytäneet vain värjätyn lasipalasen. Surullista oli vain se, että useimmat heistä uskottelivat itselleen ja muille löytäneensä oikean.

Jonatan Stark oli siis koettanut jos kukaan, mutta turhaan. Lapin sielu, tuo äänetön ja kuitenkin kuuluva, tuo näkymätön ja kuitenkin joka päivä näkyvä, pakeni hänen edellään kuten poro, joka ei tahdo antautua kiinni. Se oli "menentelijä sielu". Sen nimen hän oli antanut sille. Hän näki vain vilahduksia siitä. Milloin se häivähti silmään kotalappalaisen kirkkopeskin koristuksissa, milloin hän oli kuulevinaan sen äänen Kurki-Aatamin saarnassa. Silloin se usein muistutti jänkälinnun yksitoikkoista piipitystä. Toisinaan, kesäöinä, hän oli näkevinään sen nousevan maasta ilmaan kevyen usvan kaltaisena. Ihminen asui sen keskellä, mutta ei saanut sitä käsiinsä. Milloin se muistutti tanssivaa keijukaista, harsopukuista ja hienoa, milloin pimeästä tuijottavaa kuolleen silmää. Ja joskus: — sillä ei ollut silmiä ollenkaan. Se oli kuin pääkallo.

Jonatan Stark oli lopettanut Lapin sielun etsimisen, sillä hän oli "taamoutunut", käynyt niin kesyksi ja hiljaiseksi kuin poro, joka pitkän temppuilun jälkeen on saatu kulkemaan suoraan.

Hän oli kulkenutkin "suoraan" nämä viimeiset vuodet, mutta matka oli hänestä ollut mielenkiintoa vailla. Hän halusi uusille palkisille, etelään — sinne, missä ihmiset elivät onnellisempina kuin täällä karun kiveliön keskellä.

Mutta — olivatko etelän ihmiset sen onnellisempia?

Merkillistä. Nyt, kun hän oli saanut varmuuden poispääsystään, oli tämänkaltaisia kysymyksiä johtunut hänen mieleensä. Hän oli vuosikausia kurkottanut kättänsä maljaa kohti, joka hänen mielestään sisälsi onnen. Mutta nyt hän oli ruvennut pelkäämään: eikö senkin maljan pohjalla ajelehtinut kaipaus, kaipaus uuteen, parempaan, valoisampaan, ehyempään — kaipaus onneen, kaukaiseen onneen?

III.

Jonatan Stark muisti ensimmäiset hautajaiset, joihin hän Lainiossa oli joutunut. Ne eivät olleet millään tavalla poikenneet tavallisista lainiolaisista hautajaisista, mutta hänen mieleensä ne olivat painuneet sen vuoksi, että hän niissä oli ensi kerran joutunut väittelyyn Kurki-Aatamin ja paikkakunnan uskovaisten kanssa.

Kaisan-Juntti, vanha mäkitupalainen, oli kuollut. Hänen arkkunsa oli levännyt kuusimajassa Poikelan talon pihalla. Juntti oli aikomaan ottanut osaa moneen heinäntekoon Poikelan Aapon avaroilla luonnonniityillä ja siitä hyvästä oli Aapo-isäntä kustantanut Juntin hautajaiset. Juntilta ei nimittäin ollut jäänyt ketään läheisempiä omaisia.

Juntti-vainaja oli ollut ahkera kirkossakävijä. Joka sunnuntai hän oli istunut määrätyllä paikallaan Lainion pienessä kirkossa. Mutta hän ei ollut kuulunut paikkakunnalla vallitsevaan uskonsuuntaan. Se seikka oli laskettu Juntin menopuolitilille sangen painavasti.

— Hyvä mies, mutta huonosti kävi, oli joku hautajaisvieraista huomauttanut.

— Kuinka niin? oli Jonatan Stark kysynyt.

— No, kun meni liikkumattomana. Kyllä kai kirkkoherra sen tietää, mihin silloin joudutaan.

— Tarkoitatteko, ettei hän olisi tullut autuaaksi?

Halveksiva pihaus tuvan täyteisestä miesjoukosta. Vielä nyt autuudesta puhuttiin Kaisan-Juntin hautajaisissa!

— Sanotaan suoraan, mitäpä tässä kierrellään. Kaisan-Juntti meni helvettiin niin että tömähti.

Jonatan Stark oli kauhistunut. Hän oli muistanut jokivarren. Se hoiti uskonasioita ankaralla kädellä. Tiukalla oli häntä itseäänkin pidetty. Mutta lausua nyt noin ankara tuomio köyhästä vainajasta, joka oli koko elämänsä ajan harrastanut jumalisuutta ja kirkossakäyntiä. Tiesivätkö läsnäolijat Kaisan-Juntista mitään pahaa?

— No ei! Siitä se nyt ainakin oli poikki! Rehellisempää miestä ei ollut asunut koko törmällä… mutta ei kai pappi tarkoittanut, että sinne Jumalan eteen paljaalla rehellisyydellä…?

Ei kyllä, mutta hedelmistähän puu tunnettiin.

Sama halveksiva pihaus kuin edelliselläkin kertaa. Oli siinä pappi, joka ei uskosta paljon tiennyt!

Mihinkäs pappi sen uudensyntymisen pani?

No tietysti! Sitä ei Jonatan Stark ollut tahtonut syrjään työntää. Mutta se kun oli kerta kaikkiaan Jumalan työ, ei hänellä, papilla, ollut oikeutta sitä parantelemaankaan ruveta.

Silloin oli myrsky lauennut. Vai Jumalan työ! No niin… kyllä tavallaan… mutta välittäjät, ihmiset, mihinkäs ne pantiin? Huonostipa osasi tämä Lainion uusi pappi Raamattunsa. Eikö Vapahtaja ollut Luukkaan evankeliumin 15:ssä luvussa selvästi näyttänyt, että palvelijoita tarvittiin? Kuka puki tuhlaajapojalle parhaat vaatteet ylle? Kuka pani kengät hänen jalkoihinsa ja sormuksen hänen sormeensa? Eivätkö ne olleet palvelijat.. kristityt… joille Jumala oli jättänyt vallan pukea ja riisua, avata ja sulkea? Ja mikäs tehtävä oli seurakunnalla? Eikö vaimo evankeliumissa lakaissut huonetta siihen asti kunnes löysi kadottamansa rahan? Eikö pappi ollut Ilmestyskirjaa lukenut? Ehei… seurakunta piti olla… seurakunta, joka etsi ja löysi. Mutta eikö ollut Kaisan-Juntti mennyt ilman seurakuntaa… vanhan… suuripränttisen virsikirjansa varassa, jossa oli rautalankaha'at ja messinkinupit? Kyllä taisi Jumala taivaassa vähän ihmetellen avata kirjan ja kysyä: "Mitäs pränttiä se tämä on?" "Uusi virsikirja!" "Kylläpä on kaunisteltu!" "Kun ei pirun nimeä edes kehdata mainita, vaikka pojalla oli sellainen kamppailu tämän kanssa siellä korvessa."

Siitä oli syntynyt kiivas väittely. Jonatan Stark oli silloin ollut kolmenkymmenen vanha ja hänellä oli vankka niska. Sitäpaitsi hänellä oli ollut uusi papintakki ja hohtavan valkoiset liperit. Hän oli siis ottanut väittelyyn osaa virkansa puolesta. Mutta Kurki-Aatami ei ollut antanut perään, vaikk'ei hänellä ollut ollutkaan yllään kuin kotikutosarkaa ja poronsarvista sorvatut napit takissaan. Häntä ei ollut häikäissyt papin punakka, hiukan kiivastunut muoto. Hän oli siis lyönyt tämän laudalta kuin mies, kuulijoiden vakuutellessa: "Niin on kuin Aatami sanoo. Ahtaasta portista on kaikkien mentävä, jos mieli autuaaksi tulla."

Mutta hyvä mies oli Kaisan-Juntti ollut, hyvä ja luonnonsiivo. Siitä oli vallinnut vain yksi mielipide. Sellaista niittomiestä ei kirkonkylän törmällä ollut löytynyt toista, jollei nyt itse Poikelan Aapo… Mutta ei… alakynteen oli Poikelan Aapokin tunnustanut joutuneensa. Ei Juntin kanssa ollut kilpasille pystynyt kukaan. Siinä se olisi kirkkoherrallekin ollut heinämies.

Keskustelu oli suuntautunut rauhallisemmille aloille, heinäntekoon ja kalanpyyntiin. Niillä aloilla oli Jonatan Stark'kin saanut asemansa pitää. Hän olikin innokas kalamies, joka jo tullessaan oli tuonut alhaalta kaksi valtavaa rysää. Niillä kelpasi koettaa jokivuopajista jäänlähdön aikaan. Sen olivat lainiolaisetkin myöntäneet.

Omituisten tunteiden vallassa oli Jonatan Stark niistä hautajaisista palannut. Hän oli taistellut ensimmäisen taistelunsa uskon puolesta ja joutunut tappiolle. Vielä olivat kylänpoikaset nostaneet lakkia hänelle, mutta hänestä oli tuntunut, että se pian lakkaisi. Niinkuin oli tehnytkin. Vain päätä nyökäyttivät vastaan tullessaan, jos nyökäyttivät ollenkaan.

Siitä alkaen oli yhteisymmärrys hänen ja seurakunnan välillä ollut rikki. Eivätkä seuraavat vuodet olleet sitä korjatuksi saaneet. Kumpikaan puoli ei ollut halunnut myydä mielipiteitään. Jonatan Stark oli ensi vuosina saarnannut armonjärjestystä lujasti, enemmän kuin oli itsekään halunnut. Sillä oikeastaan hän ei kuulunut dogmien palvojiin. Mutta täällä, missä uskonkappaleet seisoivat perustuksillaan lujina kuin lumihuippuiset tunturit keskellä erämaata, se oli näyttänyt tarpeelliselta. Hän oli toivonut ihmisten tulevan järkiinsä. Mutta — turha toive. — Kurki-Aatami veti vastavedon joka sunnuntai. Jos Jonatan Stark, innostuneena ja lämminneenä, oli nostanut Nikodemuksen taivaaseen, oli Kurki-Aatami iltaseuroissa hänet sieltä alaskiskaissut. Tuota vanhaa juutalaisten ylimmäistä oli siis riepoitettu taivaan ja kadotuksen väliä. Kunnes Jonatan Stark oli kyllästynyt. Hän oli heittänyt Nikodemuksen ja muut erimielisyyttä herättävät Raamatun henkilöt oman onnensa nojaan ja saarnannut vain sellaista, josta ei suoranaisia uskonriitoja syntynyt. Viime vuosina hän olikin saarnannut itselleen enemmän kuin muille, rohkaistakseen itseään tässä karussa erämaassa. Jumalanpalveluksista oli muodostunutkin virkistyshetkiä, ainoita, joita hänellä kalastusta ja kirjallisuuden viljelyä lukuunottamatta vielä oli.

Kovaa oli siis ollut hänen virkansa ulkonainen puoli, mutta sitä siunatummaksi se oli muodostunut sisäänpäin.

Jonatan Stark oli näiden yhdeksäntoista vuoden kuluessa arvioinut uskonnolliset arvot uudelleen, sikäli kuin hän kirjallisuuden puutteessa oli pystynyt niille kaikille selvää muotoa antamaan. Mutta Lapin suuren hiljaisuuden keskellä hän oli oppinut aavistelemaan totuutta siinäkin, missä lujaa pohjaa ei muuten löytynyt. Hän oli kehittänyt oman teologiansa, joka kyllä — kun hän siitä suljetussa seurassa puhui — usein sangen surkeasti kärsi kiinteiden puitteiden puutetta, mutta jossa siitä huolimatta sykähteli uusi elämä. Se oli riittänyt ylläpitämään hänen yksinäisen sielunsa usein sammumaisillaan lepattavaa liekkiä tämän harmaan yksitoikkoisuuden keskellä. Hän oli vuosien varrella varovaisesti raaputellut Vapahtajan kuvan haalistunutta kultausta ja löytänyt ilokseen sen alta uusia, tuoreempia värejä. Monta ennen rakasta kultalevyn palasta hän tosin oli tässä työssä menettänyt, mutta löytämänsä uusi väri oli tuoreudellaan korvannut menetetyn, korvannut moninkertaisesti.

Hänelle oli selvinnyt, ettei uskonnossa ollut tärkeintä sen ulkonainen muoto, ei edes opinkappalten vanha asukaan, vaan se, että ihminen eli, eli sisällisesti uutta, täydellisempää elämää. Näin hän oli päässyt henkisyyden korkeammalle tasolle, jolta katsottuna elämä oli ruvennut näyttämään toiselta kuin ennen. Hän oli oppinut ymmärtämään enemmän ja suhtautumaan myönteisesti sellaiseenkin, jota hän ennen oli jyrkästi tuominnut.

Mutta tämä uuden uskonnollisen maailman löytö oli vaikuttanut sangen haitallisesti hänen ulkonaiseen asemaansa. Kun hän ei kuulijakuntansa kehittymättömyyden vuoksi voinut uusia oppejaan julistaa, hän oli vuosien varrella yhä enemmän sulkeutunut itseensä, vetäytynyt erilleen ihmisistä, muistamatta, että nämä luonnonlapsen uteliaisuudella seurasivat jokaista hänen askeltaan. Harhaopista he eivät pystyneet puhumaan, mutta he puhuivat sitä enemmän hänen muuttuneesta olennostaan. He moittivat häntä ylpeäksi.

Jonatan Stark oli alkuaikoina esiintynyt moitteettomasti puettuna, arkipäivinäkin kauluksissa ja kalvostimissa. Silloin olivat lainiolaiset ihailleet hänen 'alhaisuuttaan'. Nyt, kun hän sisäiseen maailmaansa vetäytyneenä ei enää tullut tarpeeksi kiinnittäneeksi huomiota ulkonaiseen, kummastelivat seurakuntalaiset, että mies paikatuissa sarkahousuissa saattoi olla niin luoksepääsemätön ja ylpeä. Vain joskus, kun yksitoikkoiset, toistensakaltaiset päivät eivät enää tuoneet minkäänlaista pienintäkään vaihtelua tullessaan, hän saattoi keskellä viikkoa pukeutua juhlapukuun ja astella pappilan salissa pitkin, miettivin askelin. Oli, kuin olisi epätoivoinen sieluparka kiiltävien kaulusten ja kalvostinten avulla rimpuillut pinnalla pysyäkseen. Oli miten oli: tulos tällaisesta "muodonvaihdoksesta" oli hänelle itselleen tavallisesti ollut sangen vähäinen, mutta ulospäin, kirkonkyläläisiin, se aina oli vaikuttanut voimakkaasti. "Mitäs nyt kirkkoherra juhlii, kun on luopunut paikkahousuistaan ja pukeutunut parhaaseen verkaan? Ja oikein kauluksissa keskellä viikkoa! Oliko siellä vieraita, vai mitä juhlaa pappilassa vietettiin?"

Kauppias Raattaman palvelijatar oli juossut ottamaan siitä selvää, mutta palannut pettyneenä takaisin. Ei sinne vieraita ollut tullut eikä pappilan palvelijatar ollut tiennyt mitään merkkipäivästäkään. Kirkkoherran rouva vain oli sanonut papalla taas olevan hänen raskaat aikansa. Mitkä ihmeen raskaat ajat? Lainiossa, hyvätuloisessa seurakunnassa, ja kaksi tervettä ihmistä, joiden lapsetkin jo olivat aikuiset? Palkkaa runsaasti ja työtä vähän. Ei siinä olisi luullut raskaiden aikojen käsiksi pystyvän.

Mutta kirkonkyläläiset eivät ymmärtäneet, he, jotka olivat seudulla syntyneet ja kasvaneet. He eivät käsittäneet, kuinka musertavaksi hiljaisuuskin toisinaan saattoi ihmiselle käydä, — ihmiselle, joka oli elänyt vilkkaammissa oloissa. He eivät aavistaneet, että pappi taisteli synkkämielisyyden kanssa, taisteli kunnes voitti.

Sellaisten hetkien jälkeen oli Jonatan Stark leikkinyt sielussaan kuin lapsi päivänpaisteisella nurmikolla.. Kaikki oli tuntunut ihmeellisen hauskalta ja mielenkiintoiselta. Hän oli muuttunut aivan lapselliseksi, niin että hänen vaimonsa oli täytynyt väkistenkin nauraa. "Kun nyt yltyy kiilloittamaan vanhojen kaulusnappien kantojakin!" "Siunatkoon sitä pappaa, se on toisinaan juuri kuin pikkuinen poika!" Mutta Julia-rouva ei ymmärtänyt, että kun hänen miehensä sielussa paistoi päivä, tuli hänelle tavaton kiire saada kaikki yhtä kirkkaaksi ja loistavaksi ympäristössäänkin. Ja kun ei lopuksi enää muuta kiilloittamista löytynyt, hän haki kaulusnapit esille ja ryhtyi kiilloittamaan niiden mustuneita kantoja.

Taikka — kyllähän Julia-rouva sen tavallaan ymmärsikin. Sellaisina päivinähän todettiin kaikenmoiset pikkuasiat. Neule kirkkoherran paulakengissä oli ihan riittävän korkea. Ne olivatkin norjalaista mallia, jota Lainiossa yleisesti käytettiin. Ja se Johan Henrik Huikuri oli kerrassa erinomainen suutari. Paria vanhaa kaulusta saattoi yhtä hyvin pitää nurinpäinkin, kunhan Julia-rouva vain ne nurjalta puolen silitti. Ruskeaa kenkämustetta oli vielä puoli purkkia. Se riitti vielä ensi kesän yli, joten ei tarvinnut tilata uutta. Mutta se piti säilyttää kosteassa ja kylmässä paikassa, jottei se kuivaisi. Sandra-piika sai nimenomaisen määräyksen viedä purkin kellariin.

Ne olivat valoisia päiviä Lainion pappilassa. Aurinko paistoi saliin myöhäissyksyn vaisulla loisteella, mutta Jonatan Stark kulki hyräillen kukkaruukulta toiselle kooten pudonneita lehtiä kouraansa ja heitellen niitä uuniin. Hän poimi sielunsa alakuloisuuden siruja ja hävitti ne tyyten. Isävainajan kuva riippui hiukan vinosti seinällä. Se oikaistiin matemaattisella tarkkuudella. Kirjoituspöydän pulpettialmanakka, joka osoitti viittä vuotta ajassa taaksepäin, sai uuden imupaperin. Kynän varret varustettiin uusilla terillä, lyijykynät teroitettiin ja lopuksi ryhtyi kirkkoherra hiomaan puukkoaan.

"Saisit sinä kerran laskea kyökkiveitsetkin, Jonatan", oli Julia-rouva sanonut nähdessään miehensä työinnon. Sitä ei ollut tarvinnut kahdesti sanoa. Oikopäätä oli Jonatan Stark lähtenyt suntion mökille. Siellä oli hyvä pyörätahko, jolla sopi teroittaa. Mäki-Roope oli vääntänyt tahkoa ja Jonatan Stark laskenut. Hänen sielussaan olivat taas pitkästä ajasta soineet elämän sävelet ja veitsistä piti tulla hyvät. Oliko Roope koskaan nähnyt parempaa terästä? Se oli sitä kuuluisaa Kauhavan rautaa, josta jo laulussakin mainittiin. Niinpä niin. Hyvää taisi olla, mutta hyvää oli Norjan teräskin. Raaterovan porvarilla oli kerran ollut puukko, jolla oli saanut ajaa parran, milloin vain halusi. Oliko kirkkoherra koskaan sellaista puukkoa nähnyt?

Yksinkertainen Roope! Hän oli ollut onnellinen nähtyään kerran Raaterovan porvarilla "sellaisen puukon". Hän olisi tuntenut itsensä sata kertaa onnellisemmaksi, jos kerrankin olisi saanut istua pääkaupungin parturin tuoliin. Hän, Jonatan Stark, oli istunut niissä monta monituista kertaa. Mutta — mahtoikohan käydä niin, että hän joskus tulisi kadehtimaan Roopen onnea?

Eikö Julia ollut joskus laulanut:

"Dort, wo du nicht bist, dort ist das Glück?"

(Siellä, missä sinä et ole, siellä on onni.)

Kummallista, kummallista kaikki.

IV.

Kuka mittaa kaikki yksinäisen Lapin papin pitäjämatkat? Kuka luettelee ne lukemattomat ahkionjäljet, jotka talvien kuluessa ovat piirtyneet lumisten aapojen pintaan? Yhdeksäntoista vuoden tuiskut ovat ne peittäneet umpeen.

Kuka voi osoittaa ne levähdyskivet, joilla Lapin pappi on pitäjämatkoillaan istunut, sillä aikaa kuin opas pisti piippuun "Ruijan leikkoja" ja yksikantaan jutteli ilmoista ja vuodentulotoiveista? Erämaa lepäsi ympärillä hiljaisena. Sääsket vain survoivat vimmoissaan. Niiden kiukku ihmistä ja jokaista elävää kohtaan oli pysynyt samana sitten aikojen alun. Sama yksitoikkoinen ininä, vuoroin intohimoisempi, vuoroin tylsä ja kalsea. Niin — kuka voi laskea ne hyttyset, jotka Jonatan Stark on yhdeksäntoista kesän kuluessa pyyhkäissyt kasvoiltaan maahan? Niiden nimi on legio ja ne makaavat hajallaan pounumättäiden lomissa ja saraheinäin tyvillä antaakseen laihan, säälittävän pienen ruumiinsa höysteeksi karulle maalle.

Nyt, kun Jonatan Stark tietää pääsevänsä pois, hän kulkee muistoissaan entisiä pitäjämatkojaan. Hän retkeilee yhdeksäntoista kesää ja talvea. Mutta nyt kuluvat matkat kuin siivellä pyyhkäisten. Vanhat muistot antavat valjastaa itsensä ahkion eteen ja hui! — ne suorittavat nuo tutut taipaleet suunnattomalla nopeudella. Ne käyttävät häntä eksyksissäkin kädenkäänteessä ihan. Ne juoksevat aavat, jängät ja tunturiseljanteet pienessä, lyhyessä tuokiossa, kaikki pysähdysajat lukuunotettuina. Jonatan Stark, ehtii useamman kerran hengessään huutaa: "hohooi!" johon hiljainen, luminen kiveliö vastaa: "hohooi!" Mutta kerran hän on huutanut "hohoita" tuska ja epätoivo sydämessä.

Hän oli jo luullut jääneensä erämaahan kuolemaan.

Hän muistaa senkin päivän kuin eilisen. Se oli tapahtunut kolmantena talvena hänen tulonsa jälkeen. Hän oli silloin hoitanut Tenomuotkan kappeliseurakuntaa, josta pappi oli muuttanut etelään kulkusten soidessa. Tuo pappi, Filemon Krook, oli sillä kertaa upeillut purgapeskissään kuin keisari kruunausmanttelissa, ja hän, Jonatan Stark, oli hiukan säälinyt miestä. Hän oli vielä silloin elänyt nousutunnelmissa ja oli melkein loukkaantunut Filemon Krookiin. Tämä oli rekeen istuessaan lausunut: "No, terve, Jonatan Stark, jos löydät piippuni sieltä käsivarren puolesta, niin pidä se muistona minulta." Filemon Krook oli ollut sellainen iloinen velikulta. Seuraavana syksynä hän oli lähtenyt "käsivarteen" kouluntarkastusmatkalle. Siitä matkasta oli vähällä ollut muodostua hänen viimeisensä.

Lähdettyään tuossa neljän tienoissa iltapäivällä Kierukkavaaran talosta aikeissa ajaa Äkässuvantoon, Norjan puolen kirkolle yöksi, hän olikin ajanut harhaan. Kierukkavaaran Kalla oli yksityiskohtaisesti neuvonut: — piti vain välttää vasemmanpuoleista heinätietä, joka parin, kolmen kilometrin päässä talosta oli valtatieltä poikennut syrjään.

Hän oli lähtenyt. Iltapäivä oli ollut kaunis, tuollainen surumielisyyttä herättävä Lapin kevättalven iltapäivä, ja keli erinomainen. "Humu", hänen uskollinen ajokkaansa, oli tolvannut virkeänä. Se oli Kierukkavaarassa saanut runsaasti jäkälää. Hän oli vaipunut omituisiin tunnelmiin. Hänestä oli tuntunut, että hän oli viimeisen päivän mies, joka ajeli auringonlaskua kohti. Maailma hänen takanaan pimeni, mutta edessäpäin loisti avaruus kirkkaana. Sinne… kauas meren äärille oli kerääntynyt koko maailma. Siellä… rannattomalla rannalla, lumihuippuisten tunturien totisina katsellessa, pidettäisiin tuomio kaiken lihan yli, sillä siellä oli valoa. Yksinäiset mökit joen rannalla olivat näyttäneet autioilta. Aurinko oli kullannut niiden pienipuitteisia ikkunoita. Se tarkasteli, olivatko kaikki lähteneet. Kaikki, kaikki olivat menneet. Vain hän, Jonatan Stark, Lainion pappi, oli ajellut vielä kuin myöhästyneenä, tutkien itseään. Hiljaisuus hänen ympärillään, laskevan auringon raukea hohde lumelle, oli nostattanut kaikenmoisia kysymyksiä hänen sielunsa sisimmästä. Oli ollut taas yksi niitä hetkiä, jolloin hän oli käynyt käräjiä itsensä kanssa. Ympäröivä luonto oli hellittämättömällä tavalla pannut hänet katumaan sellaistakin, jota hän tavallisissa oloissa ei katunut. Hän oli taas kokenut, että Lapin hiljaisuuden keskellä elämän pikkutapauksetkin saivat aivan uuden tunnesisällön.

Tällaisissa omituisissa, hiukan raskasmielisissä tunnelmissa hän oli ajellut eteenpäin yhtään huomaamatta, että poro oli poikennut heinätielle. Hän oli ajellut menemään tarkaten auringonlaskun aikaansaamia värivivahduksia taivaalla. Jo olivat hävinneet viimeisetkin keltaiset juovat ja hämärä oli laskenut tiheänä huntuna yli seudun. Ympäristö oli ruvennut elämään eikä hiljaisuus ollut enää tuntunut niin oudolta.

Jänkiä ja aapoja ja vuoroin metsäsaarekkeita. Hän oli hiukan ihmetellyt. Niemi, jonka yli hänen oli ollut ajettava, oli tuntunut luonnottoman laajalta. Eikä hän edellisiltä matkoiltaan Krookin kanssa ollut siellä puolen muistanut jänkiä olevankaan.

Mutta tie oli ollut leveä ja kova. Se oli johtanut suoraan eteenpäin yli järviltä näyttävien aukeamain ja kiivennyt toisinaan synkkään korpeen.

Oikealla puolen oli kohonnut tunturinselkiä, toinen toistaan korkeampia. Tie oli kulkenut matalampaa vaaran seljännettä, jossa kasvoi vankkoja, kääkkyräisiä mäntyjä. Niiden välistä olivat kuumottaneet siniseltä välkehtivät tunturit, joita tiestä oli näyttänyt erottavan vain jyrkkä, kapea rotko.

Hän oli pysäyttänyt poronsa ja katsonut tulitikun valossa kelloaan. Se oli osoittanut puolta yhdeksää. Tavallisten laskujen mukaan hänen olisi jo seitsemältä pitänyt olla perillä Äkässuvannossa. Hän oli huomannut eksyneensä.

Sinä iltana olivat Norjan tunturit saaneet kuulla Lainion kirkkoherran Jonatan Starkin messuäänen. "Hohooi, hohooi!" Kaikesta päättäen ne olivat pitäneet ääntä hyvänä, sillä ne olivat kilpaa — tosin hiukan kuin ilkkuen — vastanneet: "Hohooi!" Mutta hän, Jonatan Stark, ei ollut sinä iltana ollut leikkipäällä: — hän oli tuntenut itsensä vaivaiseksi syntiseksi.

Eksyneen mielialoja ei ymmärrä kukaan muu kuin se, joka on itse kerrankin pahanlaisesti eksynyt. Jonatan Stark tiesi sen illan jälkeen, mitä kaikkea voi mieleen tulla.

Hän oli siirtynyt kuin itsensä ulkopuolelle katselemaan elettyä elämäänsä. Ja se, mitä hän oli nähnyt, oli nostattanut kaipauksen kyyneleet hänen silmiinsä.

Hän oli istunut kumoonkäännetyllä ahkiolla ja tarkannut elämänsä eri jaksoja. Ne olivat vyöryneet hänen silmäinsä ohitse kuin kuvaelmat moniosaisessa näytelmässä.

Jonatan Stark ylioppilaana istumassa sängyssään "Saima"-nimisessä matkailijakodissa Helsingissä. Hämärä, hauskannäköinen huone ja sen pöydällä ikkunan edessä valkoinen ylioppilaslakki. Sen hän oli edellisenä iltana saanut ja rinta laajeni vieläkin Alppilan muistoista. Ylioppilas nousee vuoteestaan, asettaa ylioppilaslakin päähänsä ja jää paitasillaan katselemaan nukkuvia kivimuurien päätyjä…

Toinen kuva: — Jonatan Stark nuorena pappiskokelaana seisomassa Porvoon vanhassa tuomiokirkossa. Valkohapsinen piispa alttarilla puhuu lempeästi. Hän puhuu kristittyjen veljeydestä. Jonatan Stark katselee alttaritaulua edessään. Niin selvinä, niin häikäisevän kauniina hän ei ollut koskaan nähnyt itämaalaisten pukujen loistavia värejä kuin silloin eksyksissä ollessaan. Vapahtajan sininen tooga oli näyttänyt yhtä siniseltä kuin kaakon taivas hänen ajaessaan jokea pitkin…

Hän ei ollut hirvennyt ajatella Lainion pappilaa sen yksityiskohtia myöten, vaan oli torjunut ne kuvat mielestään hukkuvan epätoivolla. Tuo pieni rakennus oli tuntunut paratiisilta, mutta niin saavuttamattomalta. Hän oli riistäynyt niistä kuvista irti luontaisella päättäväisyydellään, joka ei vielä ollut häntä tyystin jättänyt. "Ei pappilaa, ei pappilaa"; hän oli hokenut haaliessaan kokoon puita yönuotiota varten. Hänellä oli onneksi ollut kirves ja tulitikut matkassa. Poro oli viety kaivamaan pienen matkan päähän ja hän itse oli heittäynyt maata ahkion suojaan tulen loisteeseen. Olipa sillä kertaa osoittautunut hyväksi, että hän ylioppilasaikanaan oli nukkunut rakovalkealla useamman yön. Mutta maat olivat silloin olleet tutut. Nyt ne sitävastoin olivat uppo-oudot. Sinä yönä hän oli täydellisesti käsittänyt Jaakobin tilan tämän viettäessä yötään erämaassa kivi päänsä alla. Eroitus oli vain ollut siinä, ettei hän ollut unissa nähnyt enkeleitä, vaan hirvittäviä susilaumoja, jotka joka hetki olivat valmistautuneet hyökkäämään hänen kimppuunsa.

Vitkaan, perin vitkaan oli päivä valjennut. Hämärä oli kuin kiusaa tehden viipynyt lumella ja puiden oksilla. Hän oli seurannut sen leikkiä toivon ja pelon vaiheilla. Kunhan ei aamusta vain rupeaisi satamaan lunta. Silloin hän ei osaisi takaisin. Hän oli lähettänyt korkeuteen palavan rukouksen: "Ei lunta, ei hinnalla millään!" Uutistalokkaat väylän varrella toivoivat sitä kyllä. Heistä oli ollut vielä liian jyleä ajaa. Mutta hän, Jonatan Stark, oli hengessään taistellut heidän toivomuksiaan vastaan. Kai Jumala sentään oli siksi oikeamielinen, että pani ainakin kymmenen velttoa huokausta yhtä kiinteää, hätääntyneestä sydämestä lähtenyttä rukousta vastaan, — kun sen vielä päällepäätteeksi rukoili mies, joka hoiti kahta seurakuntaa. Suunnilleen tähän tapaan olivat hänen ajatuksensa risteilleet. Arveluttavan kohtalon painon alla hän ei ollut johtunut ajattelemaan, kuinka naiviksi hän oli tullut uskossaan, — hän, laudatuurin pappi ja rovastin poika kymmenennessä polvessa. Mutta mitä välitti Lapin kiveliö laudatuureista ja rovastinpojista. Se kohteli kaikkia samalla tavalla taivuttaen oppineen Lainion kirkkoherrankin ajattelemaan yhtä mutkattomasti kuin ajatteli joku lappalainen. Lopputulos oli kuitenkin ollut se, ettei lunta ollut satanut.

Hän oli ajanut entisiä jälkiään takaisin ja kymmenen tienoissa aamupäivällä istunut jälleen Kierukkavaaran pirtissä.

Mutta — siellä hän oli jälleen ollut laudatuurin pappi ja rovastinpoika kymmenennessä polvessa. Hän oli kertonut yöllisen seikkailunsa ja siitä oli ollut leikki kaukana. Kun ihmiselle tuli oikea hengenhätä, merkitsi hänelle elämää tai kuolemaa sellainenkin jokapäiväinen seikka kuin tämä: — ripsahuttiko aamuyöstä lunta vai ei. Jos olisi hiukankin ripsahuttanut, ei hän, Jonatan Stark, nyt istuisi tässä muistelemassa, vaan harhailisi, tiesi missä. Mutta kun ihminen oikein sydämensä pohjasta huusi Herraa, oikein sillä Eliaan rohkeudella: että "näytä tänä päivänä" j.n.e., silloin tuli apu. Sen oli hän, Jonatan Stark, saanut elävästi kokea.

Talonväki oli päivitellyt ja siunaillut. Hyvänen aika sentään! Me tässä nukutaan, tuuhotetaan lämpimässä… ja sillä aikaa pappi paljaan taivaan alla! O Herra Jietari, kokonainen yö metsässä! Todellakin: — jos vain olisi ripsahuttanut, ei pappi olisi osannut takaisin. Tässä meidän isä juuri noustessaan toivotteli, että annapa nyt ripsahuttaa hiukan enemmän… mutta varjelkoon, se olisi ollut sama kuin varma kuolema… (Kierukkavaaran Liisa oli säikähtyneenä pysähtynyt keskelle lattiaa ja hänen silmistään oli saattanut lukea, mitä hän ajatteli.) Olisipa nyt Jumala vain Kallan toivomuksen kuullut, olisivat Kierukkavaaran lehmät tosin saaneet vereksiä heiniä, mutta Lainion pappi olisi eksynyt erämaahan. Ja kuin yhteisymmärryksestä taivaallisen haltijan kanssa oli Liisa-emäntä laittanut kahvipannun tulelle tavallisuudesta poikkeavalla kiireellä.

Kirkkoherran eksymisestä oli riittänyt puhetta koko aamurupeamaksi. Oli siinä yksi ja toinen aamuaskar jäänyt toimittamatta, mutta eihän nyt aina ollut pappikaan talossa ja vielä sellaisen retken jälkeen. Yksi ja toinen naapurikin oli pistäytynyt Kallan pirttiin ja jokainen oli saanut tarpeekseen siunailla ja päivitellä. Kun nyt ihan oppaatta, kulki! Kun nyt ei Kallakaan ollut lähtenyt papin matkaan? — Kalla oli joutunut hiukan ahtaalle. — Kuinkapa se hän… kun se Ruukikin oli kulkenut yksin… Vieläpä nyt Ruuki, joka oli sellainen tunturien karpeaja. Se poika ei välittänyt, vaikka olisi viikon kiveliötä kiertänyt, kunhan vain tupakat riittivät. Oli se sekin eksynyt kerran ja juuri samalle kairalle. Piippunsakin oli äijä pudottanut ja niin oli ollut kovassa tupakantuskassa, että "rötkäleitä" oli tehnyt Kuttasen Petterin lapsen ristimäkirjasta. Ei ollut sattunut muuta paperia matkaan. Paluumatkalla hänen oli häätynyt ottaa lapsen nimet ja kummit uudelleen muistiin. Oli siinä jo ollut hätä… papilla.

— No, kun ei repinyt käsikirjastaan lehtiä?

— Ei… sekin oli jäänyt kotiin. Se oli…Ruuki-pappi sellainen, ettei sillä toisinaan ollut rippineuvojakaan matkassa. Mikä lie ollut… maailman harava… hänkin, mutta iloinen ja leikkisä mies. Ja Kierukkavaaran Kalla oli ruvennut kertomaan Ruuki-papista.

Kerrankin… Äkässuvannossa oli nimismies panettanut tämän kiinni. Ei ollut tuntenut Suomen puolen pappia. Tämä oli tainnutkin olla ensi kertaa Äkässuvannossa käymässä… Oli tiukannut passia kylän tiellä… No… eihän papilla mitään kirjoja ollut. Ei muuta kuin lähde konttoriin. Ruuki-pappi oli talsinut nimismiehen edellä ja pyydellyt, että eikö hän saisi pappilassa käydä… Hänellä olisi ollut kirkkoherralle asiaa… Mitä vielä… ei kirkkoherra joutanut kaikkien kulkurien kanssa… Mitäpä siinä. Ruuki-pappi oli talsinut nimismieheen ja sielläkös oli tiukalle otettu… Mistä mies ja mikä nimi? Hilemon Ruuk… Ammatti? Pappi… Mitä… pappi? "Tässä ei kieroileminen auta!" Kyllä… pappi kuin pappi! Ei se siitä parannut. No… merkillistä! "Ettehän vain ole Tenomuotkan pappi?" "Kyllä, juuri se enkä kukaan muu." Nimismies oli pyydellyt anteeksi ja noitunut itsekseen. "Ei se mitään", oli Ruuki-pappi vakuutellut, "saatiinhan tehdä tuttavuutta." — Kyllä oli Äkässuvannon kirkkoherra nauranut ihan katketakseen, kun oli tapauksen kuullut.

Sellaista se oli. Missä lie nyt sekin mies? Ainakohan asunee siellä Helsingin korvallisella?

Siellä oli, mutta ikävää kuuluu pitävän.

— Ikävää? Mitenkäs siellä ikävä… sakeammassa kansassa?

Niin — kummalta se kuului, mutta niin oli pastori Krook kirjoittanut, että yksinäisyyden tunne saattoi siellä toisinaan käydä vielä painavammaksi kuin Lapissa. Katuvan kuului muuttoaan.

Kierukkavaaran Kalla oli vaipunut mietteisiinsä. Hän oli pudistanut päätään. Sen hän hyvin käsitti, että hänen moisellaan siellä olisi ollut ikävä. Mutta — Ruuki-pappi, joka oli valittanut ikävää täällä ja nyt — ikävä siellä. Herroista ei päässyt koskaan selvyyteen.

Ei se ole ainoa kerta ollut, jolloin Jonatan Stark on eksyksissä harhaillut. Mutta niin pahasti kuin tuolla kertaa tuskin milloinkaan ennen tai myöhemmin. Aina hän oli sentään taloon yöksi päässyt.

Niin — ne Lapin talot. Olivat nekin hiukan omituisempia paikkoja kuin talot muualla maailmassa. Jonatan Stark oli tehnyt sen havainnon, että kuta pohjoisempana ihminen asui, sitä hatarammin hän asumuksensa kyhäsi. Lainiossa käytettiin jo kaksoisikkunoita ihan yleiseen, mutta Tenomuotkan puolella niitä ei tavattu lainkaan. Pakkanen huurusi kyynärän pituudelta ikkunan raoista huoneeseen, joka sekin oli niin kylmä, ettei riisuutuminen tullut kysymykseenkään. Talonväki istui takkatulen ääressä aamusta iltaan. Siinä pysyi sentään sulana. Mutta aamulla kun herättiin, oli kahvikuppi jäätynyt lautaseen kiinni. Koko hoidon saattoi korvasta kiikuttaa pataan.

Monenlaisissa paikoissa hän oli näiden yhdeksäntoista vuoden aikana öitä viettänyt. Nyt poismuuton edellä oli niiden muisteleminen hauskaa. Lapinkota oli sentään jäänyt parhaiten mieleen. Sellaisessakin hän oli useampia öitä maannut.

Aluksi se oli tuntunut sangen kodikkaalta. Heittäytyä noin vain täysissä pukimissa, peski päällä, lapinlakki päässä ja poronnahkakengät jaloissa porontaljavuoteelle nukkumaan paksujen Ruijan raanujen alle. Tuli sammui hiljakseen, kodan väki asettui levolle, koirat sijoittuivat ihmisten jalkopäähän tahi seljän taakse, savuaukosta tuikkivat taivaan tähdet ja ympärillä huokaili luminen erämaa, missä yö tuuli vain hiljaa tohahteli. Jossakin lähellä kalahti poronkello. Siellä kaivoi tokka, lappalaisen satapäinen lauma.

Mutta keskellä yötä kavahtaa isäntä ylös komentaen rengit jalkeille, sieppaa rihlansa ja syöksyy koirien kera ulos. Susi on poroissa! Alkaa vimmattu haukunta, jonka katkaisee laukaus… parikin. Koiranhaukku yltyy, poronkellot kalkattavat, rengit hoilaavat. Koko kiveliö raikuu monenkaltaisen äänen pauhusta. Öinen hiljaisuus on rikottu. Kunnes isäntä palaa hengästyneenä, heittää rihlansa kodan nurkkaan ja heittäytyy pitkälleen. No, mitenkäs kävi? Hajaantuivat. Pari kolme laukausta lyijyä kintuille ja sillä hyvä. Ei tainnut sattua? Mikä se pimeässä satutti! Pääasia vain, että kaikkosivat. Olivatko ehtineet vahinkoa tehdä? Yhden vasan olivat haavoittaneet. Se täytyi tappaa… No hyvä kaikki, pari rengeistä sai jäädä vahtiin aamuun saakka… Keskustelu lakkaa ja hetken päästä vallitsee kodassa taas syvä hiljaisuus.

Sellaista oli Lapin elämä. Jonatan Stark oli ehtinyt sitä kyllikseen nähdä. Illalla, tulen valossa teki kota romanttisen, sadunomaisen vaikutuksen, mutta aamulla näytti kaikki harmaalta, synkältä ja ikävältä, varsinkin jos sattui pilvinen päivä. Mielellään lähti silloin ajamaan kotia kohti.

Kuka mittaa kaikki yksinäisen Lapin papin matkat? Kuka luettelee kaikki hänen yönviettopaikkansa? Aamutähti, joka muita kirkkaampana heloittaa taivaalta, on kerran tervehtinyt Jonatan Starkia sänkyyn Liepimän Petterin vaatimattomassa kamarissa. Se pääsi parahiksi paistamaan muutamasta lämpimän katon halkeamasta sisään ja vilkutti niin ystävällisesti, että Jonatan Stark oli luullut näkevänsä unta. Sillä kertaa ei kamarin kohdalla ollut sattunut vesikattoa olemaankaan. Petteriltä olivat kattolaudat loppuneet kesken ja niin oli kamarin kohta jäänyt vesikattoa vaille. Oli siis siitä sopinut aamutähden sisälle pilkistellä.

Se oli ollut sitä aikaa.

Kerran oli sama aamutähti tervehtinyt Jonatan Starkia kotipappilassa kaukana Pohjanmaalla. Hän oli ollut viimeistä yötä vanhassa kodissa ennen Lappiin lähtöään. Aamutähti oli heloittanut vinttikamarin ikkunasta suoraan hänen sänkyynsä. Mutta silloin hän oli maannut mukavasti kahden lakanan välissä.

Se oli ollut sitä aikaa.

V.

Muistaako Jonatan Stark "Sturm und Drang"-kauttansa Lainion Lapissa?

Toki hän sen muistaa, sillä pienemmätkin asiat johtuvat hänen mieleensä, saatikka sitten sellainen aika.

Sturm und Drang — myrsky- ja kiihkokausi. Sellaisenkin ajanjakson hän on Lainiossa elänyt.

Paljon ennättää tapahtua yhdeksässätoista vuodessa, — varsinkin kun kulunutta aikaa jälkeenpäin rupeaa muistelemaan. Siihen mahtuvat ne toti-illatkin, jotka Jonatan Stark on apteekilla viettänyt.

Myrsky- ja kiihkokausi kuuluu tavallisesti nuoruusvuosien elämään, sinne ylioppilasaikoihin tahi lähivuosiin heti jälkeen. Se muodostuu itsekullekin luonteen ja taipumusten mukaiseksi, yhdelle rajummaksi, toiselle tyynemmäksi. Jonatan Stark ei sitä aikaisemmin ollut elänytkään — ei ainakaan siinä mielessä, kuin mitä sillä tavallisesti tarkoitettiin. Se oli häneltä säästynyt Lappiin. Harmaiden vuosien paino, yksitoikkoinen, tappava elämä oli sen loihtinut esiin. Ja se oli eletty totilasin ääressä apteekin suuhuoneessa siellä Kyläkosken toisella rannalla.

Vanhaan aikaan ei sitä olisi pidetty minään? — siihen aikaan, jolloin pappiloissa vielä yleisesti tarjottiin totia. Niin oli tehty Jonatan Starkinkin kotona. Vasta elämänsä loppupuolella oli vanha rovasti Stark mukautunut ajan henkeen ja totikutsut olivat loppuneet. Jonatan Stark oli taas ylioppilasaikoinaan kuulunut ehdottoman raittiuden kannattajiin. Hän oli halunnut kulkea eri tietä kuin isäukko eikä hän koskaan olisi uskonut tulevansa istumaan maljan ääressä. Mutta niin oli kuitenkin käynyt.

Kerran, kun elämä oli tuntunut oikein raskaalta, — muutamana talvi-iltana vuoden pimeimpään aikaan —, kun kirjatkaan eivät enää olleet huvittaneet, ei edes rakastettu Frenssen, oli Jonatan Stark suunnannut askeleensa kosken yli apteekille. Siellä oli 'Viina-Tofferi' häärinyt iloisena purkkiensa ääressä ja Jonatan Starkia vastaan oli tuulahtanut jonkunlainen kamferttitippojen ja konjakin sekainen akateemisuuden tuoksu. Loistihan pullojen kyljistä selvä latina — vaikkakin lyhennetyssä muodossa — ja kaasihan Tapfer parast'aikaa helmeilevää konjakkia kimaltelevaan kristallikarahviin.

— Tjänare! Tulitpa sopivaan aikaan, oli Tapfer lausunut silmää iskien. — Tässä juuri veli Hubertuksen kanssa aioimme aloittaa.

Se oli tietysti ollut leikkiä apteekkarin puolelta. Tiesihän hän, että pappi oli raittiusmies. Hän oli sanonut sen muuten vain. Mutta Jonatan Stark ei ollut sillä kertaa sattunut leikkituulelle. Hän oli näyttänyt jokseenkin synkältä ja vastannut:

— Sepä sattuikin. Minä olenkin sen aineen tarpeessa, jos kukaan.

Mitäpä siinä, apteekkari Tapfer oli ollut mies, joka kyllä oli osannut tilanteihin suhtautua. Hän oli iskenyt silmää ja vienyt papin sisään.

Siellä, suuhuoneessa, oli jo istunut vanha Malmström. Kulunut naapukka oli maannut tuolilla kuin kavin syömä koira. Jonatan Stark oli pannut merkille, että karvaton laikka oli melkoisesti kasvanut sitten viime näkemän. "Terve, terve!" "Vai tuli veli Jonatankin." Niinpä niin.

Apteekkari oli laittanut totivehkeet valmiiksi ja sitten oli sekoitettu. Vanha Malmström oli katsahtanut pappiin kummissaan.

— Onko velikin ruvennut…?

— En. Aion nyt vasta ruveta.

Mitäpä siinä. Vanha Malmström oli sen "suunnilleen" ymmärtänyt… suunnilleen, suunnilleen. Saihan nyt pappikin hiukan… kuinka nyt sanoisi… maistaa, — varsinkin näin kaukana napapiirin pohjoispuolella.

Ei Jonatan Stark ollut isosti aikonutkaan. Sen verran vain, että pilvenreunat rupeaisivat hiukan punertamaan.

Niinpä niin… niinpä niin… Se oli… kuinka nyt sanoisi… runollisesti sanottu. Veli Jonatanilla oli hiukan niitäkin lahjoja.

Vanha Malmström oli kumarrellut syvään lasi kädessä.

— Jos me nyt sitten… terve!

Hubertus Malmström oli muistanut muutaman Jonatan Starkin joulusaarnan. Se oli ollut kerrassaan mainio, se Betlehemin pimeys ja sitten se suuri valkeus. Todellakin… veli Jonatan oli sattuvasti verrannut Vapahtajaa ritariin prinsessa Ruususen sadussa. Se oli ollut mainio kuvaus! Terve!

Niin siinä oli sitten istuttu tupakoiden ja tarinoiden. Vanha Malmström oli vilkastunut. Hän oli ruvennut kertomaan viimeisestä leimausmatkastaan. Uskoivatko veljet, se oli ollut vaikea matka vanhalle miehelle? Reumatismi… reumatismi ja sellainen saakelinmoinen pakkanen… (Veli Jonatan soisi anteeksi, että hän, vanha Jeegis, kirosi… hän koettaisi muistaa…). Mutta hän, Malmström, oli jo eläkkeensä saanut: reumatismin, jonka jokainen Lapin virkamies vuosien lopulla sai… juuri varmaan… juuri varmaan. Eikä sitä tarvinnut senaatilta hakea.

Mutta virka piti hoitaa siitä huolimatta. Ei auttanut. Olipa soma nähdä, kelpasivatko A. B. Prospector O. Y:lle ne tukkipuut, jotka hän, Malmström, oli Pasmarovasta leimannut. Edellisestä paikasta oli yhtiö riitelemällä päässyt eroon, mutta se nyt ei ollutkaan ihme. Täytyihän — puolueettomasti asiaa harkiten — myöntää, ettei Komsiovaara ollut kenenkään ajopaikka. Sieltä kaukaa, latvajokien varsilta niitä tuskin koskaan olisi saanut uitetuksi. Olisi täytynyt kaivaa kanavia ja perkata koskia eikä Prospector ollut halunnut sellaiseen puuhaan ryhtyä muutaman sadan tukkipuun vuoksi. Se ei olisi kannattanut. — Mutta miksi antoi metsähallitus vapaat kädet? "Metsänhoitaja leimatkoon paikasta oman valintansa mukaan…" Niin oli seisonut määräyksessä. Hän, Malmström, oli luonnollisesti leimannut sieltä, mistä valtion etu oli parhaiten vaatinut. Ja Komsiovaara oli juuri ollut sellainen paikka: — sieltä ei uittanut vihollinenkaan, hahhah! Mutta — mitäpä se hänelle kuului. Hän, Malmström, oli seurannut määräystä. Jokainen hoiti virkansa parhaan ymmärryksensä mukaan, vai mitä veli apteekkari arveli?

Se oli selvä! Niin hänkin teki. Hän, Tapfer, ei juuri mielellään myynyt paljasta spriitä. Hän tiesi, ettei se tavara lappalaisten hyppysissä siunausta tuottanut. Joivat ja mellastivat juhla-aikoina, niin että siitä toisinaan häiriytyi koko kylän elämä. (Stark pappina saattoi sen parhaiten todistaa). — Ei, hän teki tippoja. Ne eivät olleet lähimainkaan niin vaarallisia kuin tuo yhdeksänkymmenenkuuden prosentin "alkuaine". Niitä kesti sentään koko paljon nauttia, ennenkuin mies tuli hullupäiseksi. Ja toiseksi: — sillä tavoin hän ansaitsi hiukan enemmän, — seikka, joka ei suinkaan merkinnyt vähää tällaisessa paikassa, missä lääkäri kerran oli saanut sellaisen fix-idean, että lappalaisille riitti vain terveydenhoito-opetus. Ei, niin kauan kuin tohtori ei määrännyt tavallisia lääkkeitä, oli hänen, apteekkari Tapferin, pakko myydä tippoja edes jotenkuten toimeentullakseen.

Veli Tapferia ei voinut moittia, hän oli oikeassa. Jokainen hoiti virkansa parhaan ymmärryksensä mukaan. Niinkuin hänkin, Jonatan Stark, joka kohta vuosikymmenen oli joka vuosi rakentanut Lainion lapsille Jerusalemin ja sitten taasen hävittänyt sen - tietysti Baabelin kuninkaan Nebukadnesarin suosiollisella avulla. Vai luulivatko veljet, että oli niinkään helppo joka syksy aloittaa Aatamista ja lopettaa kristinuskon voittokululla kautta maailman? Totisesti — siinä kysyttiin kärsivällisyyttä ja lujaa tahtoa, ettei pappi vain päästänyt Jaakobin poikia liian monta kertaa Egyptiin. Mitä ne olisivat ylimalkaan siellä tehneet?… Ei, piti vain laskea kahdesti… kahdesti… ja vasta toisella kerralla Benjamin. — Tai luulivatko veljet, että oli kovinkaan hauskaa antaa Mooseksen joka vuosi lyödä egyptiläinen kuoliaaksi? Totisesti — siinä jo rupesi toivomaan, ettei mies olisi joka kerta yhtä kovasti lyönyt. Olisihan kerrankin ollut muutteen vuoksi soma selittää, että se tummaverinen lurjus virkosi. Silloin olisi Mooseskin kenties päässyt sakoilla… sensijaan että hänen nyt joka vuosi täytyi talsia Midianiin. Eikä Jetro-veljellä siellä kuitenkaan ollut koskaan sen parempaa tointa hänelle annettavana kuin halpa lammaspaimenen virka. Teepä sitä sitten neljäkymmentä vuotta ja pidä kurssi korkealla, jotta lopuksi pääset johtamaan Israelin kansaa Egyptistä luvattuun maahan! — Mutta siinä meillä on esimerkki, mitä mies saa aikaan, kun hän ei anna perään… korvessakaan.

Jonatan Stark oli päässyt puhumaan mieliaineestaan: lapinvirkamiehen Midianista. Eikö ollut totta: — tällainenkin paikka kuin tämä Lainio oli todellakin kuin mikäkin Midianin korpi. Täällä elää kituutti kerran akatemian ovia kolkutellut mies yksinkertaisen kansan keskellä, joka ei isosti välittänyt maailman menosta. Sille riitti vain se, että tuli hyvä vuosi… ja että Kurki-Aatami piti seuroja silloin tällöin. Ihanteellinen kansa! Se ei kaivannut sanomalehtiä eikä kirjallisuutta. Sille riitti almanakka ja Raamattu. Mitä se siis ymmärsi sellaisen ihmisen sielunkärsimyksistä, joka oli syönyt vähän isomman omenan hyvän ja pahantiedon puusta? Ei kerrassa mitään! Ja sitä he olivat tehneet kaikki, tämänkin pitäjän virkakunta: — opiskelleet, lukeneet, eläneet kerran "mukana"… suuremmassa maailmassa, missä ihminen löytää vaihtelua henkirievulleen.

— Katsopas nyt, Tapfer, tätä Malmströmiä tässä. Sama lakki vuosikymmenet läpeensä ja karvattomat paikat sen puuhkassa suurenevat vain. (Suo anteeksi, Malmström, että otan esimerkin näin läheltä, mutta minä säälin sinua, vaikka tiedänkin, ettet sääliäni kaipaa. Sinustahan tämä Lainio on paratiisi.). Eikä se suinkaan johdu köyhyydestä, vaan siitä, että mies on kolmekymmentä vuotta hoitanut Lainion metsänhoitajan virkaa Suomen Lapissa. Siinä ajassa totisesti näivettyy pakostakin. Minä ymmärrän sen, minä, joka vasta olen elänyt täällä kymmenen vuotta. Viidentoista vuoden perästä minä olen juuri samanlainen — sillä erotuksella vain, että olen käynyt tavattoman katkeraksi kaikkia ihmisiä ja koko yhteiskuntaa kohtaan. Minä en silloin saata enää Malmströmin lailla sanoa: 'Suunnilleen, suunnilleen', — vaan minä sanon: 'Zum Teufel!' niin pappi kuin olenkin. Sillä se ei ole enää Jumalankaan järjestyksen mukaista, että joku pappi tahi metsänhoitaja istuu itsensä tylsäksi jossakin lapinpitäjässä, sillä aikaa kuin toiset riehuvat etelässä kuin kärpäset puurovadin ympärillä.

Vanha Malmström yksin oli pannut terhakasti vastaan. Hän ei ollut tahtonut myöntää olevansa "Lapin painama", niinkuin veli Stark oli sen tulkinnut. Hänestä oli Lainio ollut maailman paras paikka — paratiisi. Siinä oli veli Stark sanonut aivan oikein. Jos vain olisi saatu mylly Kyläkoskenrannalle, eihän puolestaan olisi enää kaivannut mitään.

Niin — mylly! Tosiaankin — mylly ja sähkölaitos! Jonatan Stark oli saanut uutta tuulta purjeisiinsa. Hän ei ollut pannut merkille, että Malmström oli vastustanut sähkölaitosta. Hän oli maininnut suunnitelmasta, joka hänenkin ajatustaan oli pitemmät ajat askarruttanut.

Niin — todellakin. Kyläkosken rantaan. Se kohisi tuossa juuri apteekin ikkunan alla ja oli kuin luotu myllyn paikaksi. Siitä saisi voimansa myös saha ja sähkölaitos. Nyt sai hänkin, pappi, jauhattaa jyvänsä kahdeksan penikulman päässä. Karttui siinä ohrarieskalle hintaa. Mikä huojennus, jos olisi ollut mylly ja saha. Sahautapas nyt lautoja. Kyllä — käsipelillä niitä sait, mutta — mitä ne tulivat maksamaan? Ja kuinka paljon niitä miespari päiväkaudessa sahasi? Toista olisi ollut turbiinilla käypä saha. Totisesti! Eiköhän ruvettu herättelemään Lainion rahamiehiä, jotta saataisiin sähkölaitos kylään?

Oli innostuttu ja tuumittu, kunnes lopuksi oli huomattu yrityksen mahdottomuus. Sellaista uskallusta ei lainiolaisissa ollut. Olisi vaatinut vuosikausien muokkaamista, ennenkuin heidän kukkaronsa olisivat sellaiseen yritykseen avautuneet. Se oli kyllä nähty — pienemmistäkin asioista.

Mutta — olihan saatu suunnitella, kuvitella ja haaveilla, — vaikkapa vain Lainiossakin. Eihän kuvittelu mitään maksanut. Saihan siten iltansa kulumaan ja — se oli pääasia.

Tämä ei suinkaan ollut ensi kerta, jolloin apteekin suuhuoneessa oli myllyn rakentamista suunniteltu. Mutta ennen ei siihen ollut osaaottanut pitäjän arvoisa kirkkoherra. Nyt oli saatu yksi mies lisää, joka antoi kannatuksensa hyvälle asialle. Vaikkapa vain kannatuksensa, — sillä olihan kysymys teoriassa ratkaistu. Joskus maailmassa se ratkaistaisiin käytännössäkin. Silloinpa tultaisiin heitäkin muistamaan: — Ne… metsänhoitaja, pappi ja apteekkari sitä jo aikoinaan suunnittelivat. Sitä ei silloin uskottu, mutta — nyt se on käynyt toteen. Siinä hyrräsi turbiini Kyläkoskessa ja pappilan navetassakin loisti sähkövalo.

Kello oli lähennellyt puolta yötä, kun toverukset olivat eronneet. Jonatan Stark oli ollut intoa ja elämänhalua täynnä.

— Katsopas, Malmström, kyllä on sentään tämä Lappi kaunis! Katselepas noita revontulia tuolla pohjan taivaalla… Niitä ei nähdä Helsingissä. Katso… katsopas… lumen pintakin elää! Siellä juoksee yön salaperäinen hengetär… tohvelit jalassa. Ja tuolta… tuolta Keilatunturin huipulta katselee Isä-Jumala yömyssy päässä ja hymyilee.

Jonatan Stark oli osoittanut kuuta, joka parhaillaan oli tehnyt nousua Keilatunturin takaa.

He olivat kulkeneet metsänhoitajan kanssa jutellen ja haastellen tähdistä ja muista taivaankappaleista. Uskoiko veli Stark, että Marsissa asui ihmisiä?

Kyllä, kyllä… mutta minkälaisia virkamiehiä luuli veli Malmström siellä olevan?

Tjaah! — Vanhan Malmströmin oli ollut hiukan vaikea siihen kysymykseen vastata.

Katsopas… siellä oli paljon helpompi toimia esimerkiksi metsänhoitajana. Saattoi jo konttorista nähdä, kuka kulloinkin kruununmetsää varasti. Jaha, vai Ranta-Manne, joka vastikään oli maan päältä muuttanut eikä ollut vielä käynyt piirilääkäriltä sähkösilmälasia. Se veitikka siellä hakkasi. Ei muuta kuin annapas haaste, niin tiesi mies tottua maan tapoihin. — Ja pappinakin siellä oli kerrassa helppo olla. Katsopas… ihmisillä oli vain päätä… eikä muuta ruumista juuri ollenkaan. Siellä kävi rippikouluopetuskin ihan leikiten vain… Ei niille… Marsin lapsille tarvinnut Jaakobin poikain nimiä päähän takoa… Muistivat jo ensi lukemalta…

Jonatan Stark oli saatellut metsänhoitajaa kotiin. Kaatuneen kilometripylvään luona he olivat pysähtyneet ja se oli antanut heille aihetta syvällekäypiin mietiskelyihin. Metsänhoitaja oli puhunut huonosta viranhoidosta. Joutaisi se "Horsta" nyt tuon korjauttamaan. Sääli matkannäyttäjää, joka keuvotti ojan syrjällä kuin tukkihumalainen. Mutta Jonatan Stark oli siinä nähnyt symboolin itsestään.

— Katsos, Malmström, tuommoinen olen minä. Minäkin olen matkannäyttäjä, mutta tavallisissa oloissa minä makaan murtuneena kuin tuo kilometripylväs tuossa. Minä olen masentunut, Lapin painama, epätoivoon saakka. Minusta ei ole papiksi kuin kauniiksi ilmoiksi toisinaan. Mutta nyt… tällaisena iltana minä pystyisin saarnaamaan. Minä saarnaisin niin, että kivetkin itkisivät. Vahinko vain, ettei seurakunta minua nytkään ymmärtäisi — paremmin kuin selvillänikään ollessa… Kuule, Malmström, jokohan meillä meni hiukan hattuun?

Puustellin veräjällä olivat toverukset eronneet ja Jonatan Stark oli lähtenyt hoippumaan kotiinsa. Hän oli hengessään pitänyt puhetta tähdille ja nämä olivat sangen ymmärtäväisesti vilkuttaneet hänelle. Mutta kotona, pappilassa, oli Julia-rouva itkenyt, itkenyt katketakseen. Sitä oli Jonatan Starkin ollut hiukan vaikea käsittää. Hän oli itse ollut niin kerrassaan iloisella päällä. Lopuksi oli Julia-rouvankin täytynyt nauraa hänen tempuilleen ja silloin oli Jonatan Stark tehnyt sen havainnon, että kyyneleet hänen vaimonsa silmissä olivat kimallelleet kuin tähdet. Hän oli sinä iltana selittänyt vaimolleen inhimillisyyden arvoitusta. Sitä eivät ihmislapset tavallisesti käsittäneet, — niin kummalta kuin se kuuluikin. Mutta oli yksi, joka sen käsitti paremmin kuin kukaan muu, käsitti täydellisesti, ja tämä yksi se katseli tälläkin kertaa, kuinka nöyrästi Julia Stark, o.s. Hagelin, veti housut miehensä, kirkkoherra Jonatan Starkin, jaloista, joka mainittu herrasmies oli kyllä maistanut "pikku liite" liian paljon, mutta siitä huolimatta kykeni seisomaan yhdellä jalalla vaikka tunnin.

Sellaista se oli ollut. Pari, kolme kertaa kuukaudessa oli Jonatan Stark "hairahtunut" apteekille ja sitä oli kestänyt nelisen vuotta. Mutta se ei ollut vielä kaikkein pahinta. Hänellä oli vielä eräs lankeemus, jota muistellessa häpeän puna vieläkin toisinaan valahti hänen poskilleen.

Löytyikö maailmassa toista pappia, joka kylmällä sydämellä on tyhjentänyt pullon rippiviiniä ja sitten kirjoittanut ylistysrunon "Kristuksen kyyneleelle", kuinka se viiniin sekoitettuna antoi tälle taivaan ja kadotuksen esimaun? Jonatan Stark on sen tehnyt, Lainion pappi ja "hieno mies", — hän, joka sunnuntaisin saarnaa kauniisti ja messuaa kuin Herran enkeli. Hän on sen tehnyt.

Ja se tapahtui muutamana synkänsynkkänä hetkenä hänen elämässään.

Se oli ollut omituinen ilta. Julia-rouva oli mennyt levolle tavallista aikaisemmin. Hän oli valittanut päänkipua. Jonatan Stark oli istunut pöytänsä ääressä ja katsellut, kuinka ukkospilviä kerääntyi Keilatunturin ylle. Rajuilma oli uhannut yöksi.

Kylä oli levännyt varjossa kuin hyvästit heittäneenä Norjan puoleiselle, valossa uivalle rannalle. Kansliahuone oli pimennyt. Se pimeys oli rynnännyt Jonatan Starkin sydämeenkin ja saanut siellä aikaan kammottavan hiljaisuuden.

Silloin — juuri kun ensimmäinen salama oli leimahtanut ja sitä seurannut jyrähdys pannut pappilan vapisemaan, Jonatan Stark oli tehnyt päätöksensä. Hän oli astunut kansliakaapille, avannut oven ja katsellut sen hyllyllä seisovaa viinipulloriviä. Ne olivat rippiviinipulloja, mutta sinä hetkenä ne olivat hänestä tuntuneet elämän viimeisiltä vartijoilta, joihin kuoleva turvautuu. Hän oli ottanut yhden pullon ja asettanut sen eteensä pöydälle.

Hän, Jonatan Stark, aikoi istua kuin muinoinen Neero ja katsella maailman häviötä. Hänellä ei tosin ollut luuttua kuten tuolla kerrallisella hävityksen ihailijalla. Mutta hänellä oli pullo parasta italialaisia viiniä, "kirkonviiniä", nimeltä "Lacryma Christi". Se saisi hänen sydämensä laulamaan kaiken häviötä ja ikuista unohdusta.

Salamoiden leimahdellessa ja ukkosen jyrähdellessä hän oli ryypiskellyt tyynesti kuten näytelmän katselija. Hei, siellä iski salama metsään kylän laidassa! Paksu savupatsas kohosi valtavana ilmaan. Kaipa nyt Lainio paloi tänä yönä. Hän, Jonatan Stark, ei aikonut panna tikkua ristiin sen pelastamiseksi.

Nyt iski salama kirkon ristiin. Kirkas välähdys ja omituinen, kumiseva ääni oli kantautunut heikkona hänen korviinsa. "Tuomion pitää Jumalan huoneesta alkaman", oli välähtänyt hänen aivoissaan. Niin — se oli oikein: ensin kirkko ja sitten pappila ja sitten kaikki muut talot perässä! Ei ollut ihme, että korkeus puski vihojaan. Olihan siinä kirkossa saarnannut hän, Jonatan Stark, jo toistakymmentä vuotta. Mutta temppeli oli kuitenkin viaton ja kas: — se seisoikin vielä. Taivas säästi ilmeisesti Suomen evankelisluterilaisten seurakuntain paloapuyhtiötä. Ja oikein se olikin, sillä kirkko oli vakuutettu 50.000 markasta. Tännepäin… tännepäin siis! Ei pappilaa… Herra siunatkoon!… Ei pappilaa! — se oli palovakuutettu myös — vaan suoraan kohti kansliahuoneen ikkunaa… suoraan Jonatan Stark'ia sydämeen! Yksin häntä… yksin häntä vain… pappilaa vahingoittamatta.

Kas niin… se välähti jo ihan nenän edessä! Mutta — terve! Ei ollut vielä aika…

Jonatan Stark oli nauranut, kädessä täytetty viinilasi. Hänen oli tehnyt mieli laulaa… Mutta silloin hän oli muistanut, että Julia-rouva saattaisi tulla katsomaan. Hän oli vääntänyt kansliahuoneen oven lukkoon.

Kas niin… nyt sai paukkua taas. Ja kyllä oli paukkunutkin. Julia-rouva oli huutanut makuuhuoneesta. Hän, raukka, oli herännyt kesken ukonilman ja peljännyt… peljännyt hirmuisesti. Hän oli huutanut miestänsä apuun.

Mutta Jonatan Stark oli siirtynyt pois säälin mailta. Jokainen huolehtikoon itsestään. Hänellä oli pullo vielä puolillaan… eikä Julia-rouva sitäpaitsi uskaltanut vuoteestaan mihinkään. Hei vain… taivas iski vanhurskauden salamoita, mutta tässä istui Lainion pappi kilistäen poissaolevien ystäväinsä kanssa.

Terve, Tofferi! Sinunkin talosi seisoo vielä, vaikka oletkin myynyt pirtua niin jumalattomasti ja pannut vielä Kyläkosken vettä sekaan. Jos kuka meistä ensiksi lähtee, olet se sinä, veljeni. Terve!

Hän oli humaltunut vähitellen ja kulkenut hoippuen huoneessa, ikkunasta toiselle, sitä mukaa missä salama kulloinkin oli kiinteimmin iskenyt alas. Mutta ihme ja kumma, vaikka metsä ympärillä oli savunnut, ei kylään ollut sattunut ainoatakaan salamaa, — lukuunottamatta niitä, jotka ukkosenjohdatin kirkontornissa oli puoleensa houkutellut.

Vähitellen oli rajuilma lakannut. Kesäyön aurinko oli jälleen pilkistänyt kansliahuoneen maantienpuoleisesta ikkunasta sisään. Se oli nähnyt surullisen näyn.

Pöydällä oli seisonut tyhjä viinipullo ja sen nimilipussa oli ollut luettavana: "Lacryma Christi". Humalainen pappi oli paitahihasillaan istunut pöydän ääressä ja kirjoittanut jotakin, suuret kyynelet poskillaan. Mitä pappi oli kirjoittanut, sitä ei aurinko kaikkea ollut nähnyt. Vain viimeisen, päällimmäisen liuskan se oli lukenut papin maata mentyä. Siihen oli kirjoitettu näin:

"Lacryma Christi, sä kyynel helmenkirkas, näin viinin kera sinut juonut oon. Sa, jumalainen, hoidit hyvin virkas: nyt portit Gehennan siis auetkoon! Tää viime malja sinun maljas on, sen muistolles juo miesi onneton."

Jonatan Stark muisti aamun tuon jumalattoman yön jälkeen. Hän oli lukenut runonsa selvin päin ja hänen sydämensä oli kiemurrellut kadotuksen tuskissa. Hän, pappi, pyhään virkaan vihitty, oli juomahimoaan tyydyttänyt rippiviinillä ja sitten ylistänyt "Kristuksen kyyneltä" tuntemistansa taivaan riemuista ja kadotuksen tuskista. Hän oli tuominnut itsensä ajaksi ja iankaikkisuudeksi: — hän oli tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan.

Jonatan Stark ei voinut käsittää, ettei hän sinä aamuna ollut tehnyt itsemurhaa. Hänen elämänsä oli tuntunut kurjaakin kurjemmalta. Hän oli vuoroin sadatellut itseään, vuoroin tuntikausia maannut kasvoillaan lukitussa kansliahuoneessa. Ihmiset olivat nähneet hänen kurjan muotonsa, mutta kukaan, ei edes hänen vaimonsakaan, ollut aavistanut, mitä oli tapahtunut. Hän uskoikin, ettei yksikään ihminen olisi voinut häntä ymmärtää. Yksimielinen tuomio olisi tullut hänen osaksensa. Ainoastaan Jumala oli nähnyt hänen sielunsa huutavan hädän. Ja Jumala oli lopuksi häntä armahtanut.

Se lankeemus, lankeemuksista suurin, oli kuitenkin koitunut hänelle siunaukseksi. Juopottelu oli loppunut kuin yhdellä iskulla. Eivät astuneet enää hänen jalkansa apteekin portaita ylös entisissä aikeissa. Hänestä oli jälleen tullut raittiusmies ja hiljalleen oli rauha palannut hänen sydämeensä.

Hänen myrsky- ja kiihkokaudellaan oli kuitenkin ollut sangen ratkaiseva vaikutus ulospäin, seurakuntalaisiin. Siitä huolimatta, että hän jo kohta viitisen vuotta oli elänyt ehdottomasti raittiina, hän kantoi yhä edelleenkin "Toti-Tarkan" nimeä. Ihmiset olivat hitaita unohtamaan ja anteeksiantamaan. He kyllä puhuivat siitä paljonkin, mutta itse asiassa ei siitä elämässä suuria jälkiä näkynyt. Joka kerran oli ottanut ryypyn, oli juoppo, auttamattomasti juoppoja asianomainen sai tyytyä siihen.

Jonatan Stark oli jo oppinut tyytymään. Hänelle oli Lappi opettanut niin paljon, ettei hän enää nurissut. Hän oli jo päässyt sille asteelle, jolloin ihminen tyynenä nielee suurimmankin loukkauksen. Hän oli siinä suhteessa valmis.

"Omalle Herralleen jokainen seisoo ja lankee". Nämä sanat ovat muuttuneet Jonatan Starkin uskontunnustukseksi. Hän on monesti langennut, mutta hän on langennut "omalle Herralleen". Toisin sanoen: se on jäänyt hänen ja hänen Jumalansa väliseksi asiaksi, johon muilla, parhaimmillakaan, ei ollut oikeutta sekaantua. Tämä Herra oli myös auttanut häntä nousemaan yhä uudestaan, auttanut läpi raskaiden, pimeiden aikojen, auttanut surussa ja auttanut ilossa. Tätä Herraansa kohtaan tuntee Jonatan Stark syvää kiitollisuutta. Se täyttää hänen sydämensä kokonaan. Hänen on nyt niin helppo osoittaa ystävällisyyttä ja rakkautta kaikkia kohtaan, pahimpia parjaajiaankin kohtaan. Sillä hän on päässyt elämässään nousemaan sille tasolle, jolta ihminen näkee selvemmin asioiden ytimeen, ymmärtää syyt ja vaikuttimet — ja siitä Jonatan Stark on ennen kaikkea kiitollinen Herralleen.

VI.

Siinä harmaassa yksitoikkoisuudessa, missä päivät Lainiossa tavallisesti kuluvat, muodostaa syntymä- ja nimipäivien vietto terveellisen vaihtelun, joka virkistää mieliä moneksi aikaa. Ne ovat kuin keitaita Saharan erämaassa ja pappilan Julia-rouva on odotellut niitä samanlaisella kärsimättömyydellä, kuin millä aavikon matkaaja odottaa viheriöitsevää palmulehtoa. Almanakat ovat varsinkin viime vuosina tulleet varustetuiksi punaisilla, määrättyjen nimien alle vedetyillä viivoilla. Se on ollut Juliarouvan mielityötä aina edellisen vuoden lopulla.

Tammikuun kohdalla ei löytynyt yhtään punaista viivaa, mutta helmikuun 6. päivän kohdalla jo löytyi. Silloin vietti Horstan Dortte-rouva nimipäiväänsä. Seuraavalla viikolla otti taas pappilan rouva vastaan Julian päivän vieraita. Maalis- ja huhtikuu olivat niinikään jääneet punaisista viivoista osattomiksi. Mutta ne kuukaudet olivat sentään kuluneet muutenkin. Olihan silloin oikeastaan Lapin ihanin vuodenaika: kevät kimaltelevine hankineen ja erinomaisine keleineen. Niinä kuukausina Jonatan Stark suoritti kinkeri- ja kouluntarkastusmatkansa.

Mutta toukokuu oli muodostunut oikeaksi juhlien kuukaudeksi. Silloin kokoonnuttiin ensinnäkin pappilaan vappuna. Kahden päivän perästä vaellettiin taas Jerikoon. Siellä hallitsi Roosa Malmström —. "Jerikon ruusu", niinkuin häntä kylän kesken kutsuttiin — ja se oli ainoa kerta vuodessa, jolloin Lainion pieni virkakunta pyörähteli tanssin sävelien mukaan. Malmström omisti vanhan gramofoonin, jonka levyt oli vuosien varrella soitettu pilalle. Vain pari, kolme levyä oli vielä siinä kunnossa, että niitä saattoi soittaa, ja niiden sävelten tahdissa pyörähtivät nimismies ja apteekkarin rouva sekä apteekkari ja pappilan Julia-rouva.

Olihan se vaihtelua sekin, vaikka kyläläiset saivatkin siitä paljon puhumisen aihetta ja Kurki-Aatami tekstin seuraavan sunnuntai-illan seuroihin. Mutta mitäpä siitä välittivät pappilan Julia-rouva paremmin kuin apteekkarin rouvakaan. Kun heidät kerran oli suruttomien joukkoon luettu, he olivat sitä ja sillä hyvä.

Yhtä murheettomina vaellettiin siis seuraavalla viikolla apteekille Flooran päiville. Siellä ei tosin tanssittu, mutta siellä oli taas muuta hauskaa, varsinkin herroilla. Apteekkari vei miesvieraansa apteekin suuhuoneeseen ja tarjosi todit. Silloin juteltiin taas vahvasti viranhoidosta ja sähkölaitoksesta, joka kerran tultaisiin rakentamaan Kyläkosken rannalle, ja jolloin Lainio kiitollisena muistelisi kolmea aatteen miestä, metsänhoitaja Malmströmiä, apteekkaria ja Jonatan Starkia. Horsta-vallesmanni ei ottanut ryypiskelyyn osaa, sillä hän oli sitä mieltä, ettei Lapissa saanut väkijuomia ollenkaan nauttia.

Mutta siihen panivat Malmström ja apteekkari jyrkästi vastaan. Laissa oli kielletty vain Lappiin tuonti, mutta juonnista ei oltu mainittu sanaakaan. Jos veli Horsta tapasi jonkun väkeviä kuljettamassa, silloin: — pass på! — mutta ei muulloin.

Nimismies väitti vastaan. Kuinka silloin voitaisiin juoda, jos ei kerta saanut tuoda?

Niin juuri — siinäpä se niksi olikin. Mutta — jos jonkun onnistui tilkkanen tuoda, niin ettei veli Horsta sitä huomannut, silloin hän sai myös sen juoda. Ne lainsäätäjät olivat noin vain hienosti jättäneet tuollaisen pienen takaportin. Ne olivat hienoja miehiä — siis: terve!

Horsta-vallesmanni jäi siis auttamattomasti tappiolle niin juristi kuin hän olikin. Minkäs sille mahtoi. Mutta tappiostaan närkästyneenä hän ei kannattanut sähkölaitostakaan. Mikäpäs siinä: jälkipolvi jättäisi hänet mainitsematta vuodattaessaan kiitollisuuttaan aatteen kannattajille. Yhtähyvin olisi nyt Horstakin otettu mukaan. Mutta — joka jäi pois, se jäi pois. He, apteekkari, metsänhoitaja ja pappi, aikoivat kerran kuolemansa jälkeen ajaa triumfivaunuissa läpi Lainion kylän ja kuunnella Konrad Raattaman juhlapuhetta, joka päättyisi huutoon: "Eläkööt Lainion myllyn ryynikivet!"

Olipa siis toukokuu juhlien kuukausi. Julia Starkin almanakassa oli nimittäin vielä yksi punainen viiva sen kuukauden kohdalla. Se oli Alarik-nimen alla. Sen omistaja oli apteekkari Tapfer ja siis: — sinä päivänä kokoonnuttiin taas apteekille panemaan uudelleen pystyyn Lainion sähkölaitosta ja ajamaan triumfivaunuissa Lainion kylän läpi. Mutta siihen juhlat loppuivatkin pitkiksi kuukausiksi. Olihan niitä sattunutkin yhden kuun osalle tavallista enemmän. Joudettiin siis paastoamaan ja odottamaan Gottfridin päivää.

Gottfridin päivän vietto oli näet muodostunut suurenmoisimmaksi kaikista — ainakin miesten mielestä. Silloin ei tosin tarjottu totia, ei soitettu gramofoonia eikä tanssittu, mutta sittenkin pitivät miehet, että Horstalla oli kaikkein hauskin. Se johtui kai siitä, että jokainen oli edellisenä yönä ollut ensi kertaa jäniksenajossa ja sai nyt kertoa kokemuksiaan.

Jokaisella olikin kerrottavaa yllin kyllin. Kirkkoherra oli ollut metsällä apteekkarin kanssa ja heidän saaliinsa oli kaikkiaan kahdeksan jänistä. Lukumäärää sitä oli siinäkin, — mutta nimismies, päivän sankari, oli ampunut kaikkiaan kahdeksantoista! Ja ihan yksin. Se vasta oli ollut alstuuti! Hän, Horsta, oli soittanutkin sen vasta kotiin lähtiessään. Niin oli puhaltanut lujaa, että Raatikaisen mökissä olivat kaikki heränneet, luullen tuomiopäivän koittaneen.

Vieraat iskivät toisilleen silmää. Se oli sitä Horstan metsästystä. Mies liioitteli silmää räpäyttämättä kuin turkkilainen, varsinkin jos oli jahdista ja yleensä pyyntihommista kysymys. Se tiedettiin vanhastaan ja Horsta oli siinä suhteessa parantumaton. Ei hänelle enää kehdattu siitä huomauttaakaan. Se ei olisi sitäpaitsi sopinutkaan, — varsinkaan nimipäivillä. Dortte-rouvan leivokset olivat kuulut kautta Lainion ja talo muutenkin vierasvaraisuuden esikuva. Kuunneltiin siis tyynesti talonisännän lohkomisia, joita kyllä riitti.

Vai kahdeksantoista? Millä suunnalla oli veli ollut?

Niin, milläkö suunnalla? Hän oli kulkenut ristiin rastiin koko Rajasaaren ja ampunut jok'ikisen, mitä siellä löytyi. Ja kahdeksantoista niitä oli löytynyt. Sen saattoi todistaa vaikka Raatikaisen Heikki, joka oli ollut apuna kantamassa saalista kotiin. Se olisi kai kuulunut Norjalle, koska saarikin kuului, mutta kun Norjan hallitus ei kerta ollut asettanut ketään oikeuksiaan valvomaan, oli hän, Horsta, merkinnyt jänikset Suomen tiliin.

Kyllähän Horsta tunnettiin. Ei hän raja-asetuksista isosti välittänyt, vaikka esiintyikin viina-asioissa ankarana. Mutta se nyt taisi olla enemmän Dortte-rouvan ansiota ja kuin oikusta oli lakikin sattunut Horstan puolelle.

Gottfridin päivillä ei kuitenkaan väitelty kieltolaista — ei, se kuului apteekkiin — vaan puhuttiin yksinomaan pyssyistä, koirista ja pyyntiasioista. Vanha Malmström kuunteli juttuja ihastuksissaan. Hän ei enää jaksanut metsälle. Hän siis nautti kaksin verroin veli Horstan kokemuksista tällä alalla. Uskoivatko veljet, että hän, Horsta, oli kerran saanut yhdellä laukauksella kaksi hanhea, kaksi haapanaa ja koppelon?

Se oli tuntunut mahdottomalta. Mutta — älähän huoli, kyllä Horsta osasi selittää.

Hän oli muutamana keväänä jäänlähdön aikaan ollut Kuruseljässä. Niinpä niin. Silloin hän äkkää joella, alempana, kaksi hanhea ja kaksi haapanaa jäälautan reunalla. No mitäs… hän lähtee hiipimään rinnettä alas ja pääsee tuuhean kuusen alle. Siinä on jo kerrassa soma tähtäyspaikka. Hän tähtää… tähtää… odottaen, että linnut asettuisivat yhteen linjaan. Jopa asettuivatkin… asettuivat riviin kuin sotamiehet. No, nyt oli hyvä laukaista. Hän tärähyttää ja — kups! — sinne kaatuvat linnut jäälautan reunalle.

Mutta — miten ollakaan — saman kuusen latvassa, jonka alla hän oli lintuja vaaninut, istui iso koppelo. Hän, Horsta, ei tiennyt siitä mitään. Naapurikuusen latvassa taas kyykötti koppelohaukka. Tämä oli tietysti ajanut koppeloa, mutta ihmisen nähdessään luopunut hetkeksi takaa-ajosta. Siinä istuvat nyt molemmat katsellen toisiaan, koppelolla sydän kurkussa. Kun laukaus pamahtaa, kahahtaa koppelo lentoon. Silloin — tui! — koppelohaukka suoraan koppelon niskaan. Mutta raskas lintu ei olekaan niin helppo saalistettava. Koppelohaukka räpyttelee… räpyttelee… mutta ei pääse kohoamaan. Yhä alemmas painuu vedenpintaa kohti. Silloin — juuri kuin Horsta hyökkää paikalle, saa koppelohaukka kyntensä irti koppelon seljästä. Jo ovatkin molemmat ihan joessa. Hän, Horsta, hotaisee haavoitettua lintua pyssynperällä ja niin on hänellä viisi lintua selkään lyötäväksi. Jos veljet eivät usko, kysykööt Dortelta. Hän kyllä todistaa, että heillä syötiin samana päivänä hanhea ja koppeloa.

Uskoivathan veljet, mikä ettei… kummempiakin niitä oli maailmassa sattunut.

Niinpä kyllä.

— Vai miten oli se sinun kerrallinen oravanmetsästyksesi, Horsta?

Malmström katsoo nimismiestä veitikka silmäkulmassa.

Niin — olihan se sekin. Kolmattasataa "häntähirvasta" yhdestä ainoasta honganrungosta.

Kolmattasataa? Jo nyt Jonatan Stark panee sinut pannaan, Gottfrid Forstadius!

Se oli totinen tosi! Eikä hän, Horsta, ampunut laukaustakaan.

Ei laukaustakaan? Sinä olet sentään suurenmoinen valehtelija, Gottfrid Forstadius. Sinä olet taiteilija sillä alalla.

No vaikka tuosta poikki! Nimismies asettaa kämmensyrjän kaulalleen ja tekee paljonpuhuvan liikkeen. Katsokaas, hän kaasi kerran Halsikankaalla hongan. Mitä hän sillä teki, sitä hän ei nyt oikein muista. Mutta samapa se — pääasia vain, että hän kaasi kerran Halsikankaalla hongan. Niinpä niin. No ihme ja kumma! Honka oli ontto sisältä ja täältäkös rupesi tippumaan kuolleita oravanpoikasia ihan köytenä aivan. Hän laskee ja laskee… pääsee kahteensataan ja heittää. Niin — niitä oli hyvän joukon kolmattasataa. — Katsokaapas… orava oli joka vuosi penikoinut samaan honganrunkoon. Syystä tai toisesta olivat poikaset kuolleet… nähtävästi paleltuneet. Siitä tuo tavaton luku, heh!

Vanha Malmströmkin innostuu. Hänkin on metsästänyt viisikolmatta vuotta, vaikka ei olekaan yhdellä kertaa saanut kolmattasataa "häntähirvasta" niinkuin Horsta, — mutta yhtä ja toista on hänellekin sentään ehtinyt tapahtua. Uskoivatko veljet, että hän kerran oli ampunut jäniksen pimeässä, ihan säkkipimeässä?

Mikä ettei… kyllähän se uskottiin. Veli oli vain hyvä ja kertoi.

No niin… hän oli kerran ollut pikku Hubertuksen, poikansa, kanssa metsällä. Siinä…, kotiin palatessa, oli puhe johtunut erilaisiin ampumatapoihin. Toiset olivat sitä mieltä, että oli varminta käydä hanat päällevedettyinä. Mutta hän, Malmström, oli aina vastustanut sellaista tapaa. Se oli ensinnäkin vaarallista: — pyssy saattoi laueta tapaturmaisesti — ja sitten: — se ei ollut ylimalkaan tarpeellistakaan. Kyllä metsämies ennätti alasviedessään vetää molemmat hanat päälle, jos tarve vaati. Sitä hän oli ollut pikku Hubertukselle selittämässä, kun tämä samassa oli huudahtanut: 'Pappa, jänis!' Hän oli katsonut, missä, missä? Pimeää metsä-aukeamaa oli kiitänyt valkoinen otus. Herre jämmer! Hän, Malmström, oli kuin vaistomaisesti suorittanut äsken selittämänsä liikkeet: pyssy alas!… hanat päälle!… tähtäys ja… pam! (Toinen piippu oli tyhjennyt.) Sen synnyttämässä valaistuksessa uusi tarkistettu tähtäys ja… pam! Sitten — säkkipimeys ylt'ympäri ja syvä hiljaisuus, kunnes pikku Hubertus huudahtaa: 'Pappa, siinä on jänis kuolleena.' Herre jämmer, se oli ollut laukaus, mestarilaukaus kerrassaan!

Vanha Malmström nauraa kyynelet silmissä. Vanha muisto virkistää hänen sydäntään jalon viinin tavoin. Herre jämmer, kyllä toisinaan sattui niin kummituksen kummasti, että saattoi jo ruveta epäilemään, oliko paholainen mukana pelissä.

Hänelle oli edellisellä viikolla sattunut sellainen tapaus, että hän tulisi siitä iloitsemaan koko loppuikänsä. Saattoivatko veljet ajatella, että kolme laukausta sadan metrin päästä ammuttuina sattui yhteen ja samaan reikään?

Olipa se koko tapaus! Herrat höristävät korviaan.

Niin — sellainen oli sattunut hänelle, Malmströmille, edellisellä viikolla. Hän oli ottanut pikku Hubertuksen sotakiväärin ja lähtenyt koettamaan, sattuisiko vielä maaliin. Välimatka oli ollut sata metriä senttimetrin päälle mitattuna. Kyllähän veljet tiesivät hänen patterinsa siellä Jerikon takana?… Juu, juu… sadan metrin päästä hän oli päättänyt koettaa ja makuultaan. — Ensimmäinen laukaus oli sattunut keskelle, ihan keskelle! 'Se oli sattuma', hän oli päätellyt, mutta — Herre jämmer! — se oli sentään tuntunut kovin hauskalta. Hän oli ampunut toisen ja kolmannen kerran ja mennyt katsomaan. Silloin hän oli kironnut: — molemmat jälkimmäiset olivat lentäneet yli… metsään!…

Mutta — miten ollakaan… hän oli tarkastanut maalia lähemmin ja — ei ollut enää voinut uskoa omia silmiään. 'Roosa, tule nopeasti katsomaan! Minä luulen, että täällä on käynyt kummituksen kummasti: kolme laukausta yhteen reikään!' Roosa-rouva oli juossut paikalle ja todennut niin tapahtuneen. Herre jämmer, kolme laukausta yhteen reikään ja vielä päällepäätteeksi pikku Hubertuksen sotakiväärillä, joka vei hiukkasen vasempaan laitaan! Saattoivatko veljet sitä käsittää?

Jonatan Stark ottaa sananvuoron. Hänellä on selitys valmiina. Pyhä Hubertus, metsästäjäin suojeluspyhimys, jonka henki elää suurissa erämaissa, oli sattunut lehahtamaan paikalle, kun veli Malmström tähtäsi. Häntä oli huvittanut nähdä veli metsänhoitaja vatsallaan tähtäämässä pikku Hubertuksen sotakiväärillä. Häntä oli liikuttanut vanhan Jeegiksen into ja hänen sydämensä oli vallannut armollinen suosion osoittamisen tarve. 'Sallimme vanhalle miehelle suuren ilon: — kolme laukausta yhteen reikään!' Siinä oli selitys.

Herrat nauravat. Vanha Malmström nauraa mukana, niin että kyyneleet taas kohoavat silmiin. Mutta yht'äkkiä hän muuttuu vakavaksi ja katsoo veljiä totisena:

— Mutta — jos se oli piru?

Niin… niin juuri, niinkuin oopperassa "Friskytten" kävi… de… de… de… kuka se nyt olikaan, joka siinä ampui sen mestarilaukauksen?

Eikö mitä. Veli Malmström sai olla varma, että se oli pyhä Hubertus, kaimamies, eikä mikään piru.

Keskustelu purkautuu vapauttavaan nauruun. Vanha Malmströmkin nauraa, niin että pää tutajaa. Juu… juu… niinhän se… niinhän se… kummituksen kummitus… juuri varmaan.

Ei vanha Malmström enää metsälle jaksa. Hän on jo tullut vanhaksi. Tai oikeastaan hän ei vielä niin vanha ole, hän on vain raihnaantunut. Hän istuskelee siis kotosalla ja miettii. Viime aikoina hän on mietiskellyt koirakysymystä. — Kun voisi kasvattaa sellaisen koiran, joka ajaisi jänistä, haukkuisi lintua ja seisoisi linnulle. Se olisi jotakin! Hänellä oli kotona, Jerikossa, pentu, josta hän luulisi sellaisen tulevan, suunnilleen, "Den lilla Roliga". Kun olisi vain joku, joka opettaisi…

Jah, jah, se olisi jotakin! Siitä mainittaisiin koiraklubin aikakauskirjoissakin. Den lilla Roliga! Siitä tulisi kuuluisa koira ja sen jälkeläiset kilpailisivat kunniasta Gordon- ja Irlannin setterien kanssa.

Sellaista oli herrojen puolella. Entäs naisten?

Siellä istuivat rouvat keskustellen omasta maailmastaan. Heillähän oli jokaisella omat huolensa. Palvelijatarkysymyksestä se tavallisesti alkoi ja päättyi kylän tuoreimpiin skandaalihistorioihin. Niinkuin pienessä Lainiossa olisi sellaisia tapahtunut sanan vasituisessa merkityksessä. Eivät ne koskeneet avioliittodraamoja eivätkä rakkausseikkailuja, ei — sillä sellaiset uudenaikaisuudet kuin esim. avioero, olivat Lainiossa tuiki tuntemattomia. Jokainen oli tyytyväinen "ukkoonsa" ja mitäs niissä ukoissa olisi sitten moittimista ollut. Ei, ne olivat maailman parhaita ukkoja jok'ikinen. Mutta sellainen tapaus kuin se viimeviikkoinen oli sentään saanut kielet käyntiin. Ajatelkaapa, hyvät ihmiset, kun sepän koira oli syönyt kätilöltä kanan! Se oli jo sensatsioonitapaus, jollei sitä jo sanottu skandaaliksi. Kätilö, joka ensimmäisenä Lainiossa oli ruvennut kananhoitoa harrastamaan, oli tämän tapauksen jälkeen korotettu aatteensa marttyyriksi. Että saattoikin tuollainen ruskea lappalaisrössö tehdä sellaisen sivistymättömän teon! Ja arvatenkin nautti seppä vahingosta, sillä hänen ja kätilön välillä tiedettiin vallinneen vanhaa kaunaa. Niin — miehet olivat aina itsekkäitä, asettuivat väkevämmän puolelle. Heillä, pappilassa, oli jo käyty kiivas väittely siitä, maksaisiko seppä vahingon vai ei. Jonatan-rovasti oli tietysti ollut sitä mieltä, ettei seppä maksaisi, ei vaikka mikä olisi, — ei ainakaan kätilön pakotuksesta. Tyydytyksellä todettiin, että Jerikossa ja apteekilla oli väitelty niinikään ja juuri samasta asiasta. Samaa mieltä olivat olleet apteekkari ja metsänhoitajakin: ei maksaisi! Mutta tietty nyt meidän pappa, jonka mielestä koirien piti saada tehdä, mitä ikinä halusivat. "Den lilla Roligaakin" pidettiin kohta parempana kuin häntä, Roosa-rouvaa.

Äsken niin kiltit ukot saivat nyt yksi toisensa perästä hienoja nuhteita. Eihän kukaan saattanut jäädä huonommaksi toista, kun kerran metsänhoitajan rouva oli asian alulle pannut. Sellaisia olivat miehet! Rouvakuoro oli yhtenä äänenä.

Nimismiehen Dortte vain oli toista mieltä. Ei nyt niin yksipuolisesti pitänyt päättää. Hänen Gottfridinsa esimerkiksi oli heti huomauttanut siitä mahdollisuudesta, että seppä joutuisi maksamaan. (Niin, niin, kyllähän se ymmärrettiin. Dortte-rouvan täytyi esiintyä juuri noin, koska hänen tiedettiin määräävän talossa kaiken.) Pappilan Julia-rouva ja "Jerikon Ruusu" vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Mutta Dortte-rouva nosti päänsä juhlallisesti pystyyn ja katseli ystävättäriään silmälasiensa takaa ja silloin vaikenivat kapinoitsijat hetipaikalla. "Katsokaahan, se on suora rikos lakia vastaan." "Kätilöllä on laki puolellaan." (Dortte-rouva vilkaisi silmälasiensa yli miesten huoneeseen kuin nähdäkseen, kuuliko nimismies häntä.) Niinpä tietysti. Ja vaikk'ei lakiinkaan mentäisi, niin kyllä kätilö muutenkin puolensa pitäisi. Hän oli siksi sisukas ihminen. Itsetyytyväisyyden häivähdys käväisi rouvien kasvoilla. Piti nyt naisenkin kerran voittaa tässä maailmassa!

Siirryttiin rauhallisemmille aloille, päivän hintoihin ja lasten hoitoon. Niistä riitti puhetta loppumattomiin. Mistä nyt esimerkiksi johtui, että Raattama peri aina hiukan enemmän kuin Könni? Samanlainen pumpulikangas maksoi ensinmainitussa kymmenen penniä enemmän metriltä.

No, eikö Floora-rouva ollut sitä ajatellut? Raattama, asuen keskellä kylää, luotti siihen, etteivät ihmiset kymmenen pennin vuoksi viitsineet lähteä kävelemään Konniin, kahden kilometrin päähän. Mutta hän, Dortte-rouva, aikoi tästälähtien kävellä. Taloudellinen piti olla, muuten ei tultu toimeen.

Mitäs nyt Dortte-sisko tyhjiä puhui? Etteikö tultu toimeen? Oh, hyvänen aika! Lapsetkin vielä pieniä ja miehellä kaikki maailman virat, metsäkasöörin, sairaalan taloudenhoitajan ja mitkä kaikki. Rouva-kuoro oli jälleen yhtenä äänenä tukevaa, juhlallista Dortte-siskoa vastaan. Pappilan rouva varsinkin korotti äänensä korkealle. Toista oli esimerkiksi heidän. Tihuntia saatiin, jos saatiin, ja sekin, mitä saatiin, oli useimmassa tapauksessa aivan ala-arvoista tavaraa — paljaita kahuja vain. Jollei valtion palkkaa olisi tullut, ei Julia-rouva tiennyt, miten olisi toimeentultu.

Mutta silloinkos hän sai vastaansa toiset, joilla tietysti oli paljon huonommin asiat, varsinkin apteekkarin rouvan. Heillä se köyhyys oli! Kun ei hänenkään, Floora-rouvan, ollut vielä pitänyt saada uutta leninkiä ylleen. Vanhalla sai kulkea, että ihan hävetti. Nytkin oli toisilla ihkasen uudet, mutta katsoisivatpa siskot häntä. Tämän ruskean, helmirintaisen, oli jo nähnyt jokainen Lainion ruoti vaivainenkin. Jollei hänen miehensä olisi myynyt tippoja, he olisivat jo aikoja olleet maantiellä joka sorkka.

Mutta silloinkos vasta pauhu nousi. Vai että Floora-sisko ihan tosissaan puhui köyhyydestä!

Ai, ai, ei olisi pitänyt. Kyllähän apteekkarin varallisuus tiedettiin. Jos jollakin läsnäolijoista olisi ollut kymmeneskään osa siitä, hän olisi käynyt silkissä ja sametissa.

Siitä olisi ehkä syntynyt vakavampikin sanakiista, jollei nimismiehen pikku tyttö olisi juossut huoneeseen. Ne lapset, ne lapset, ne olivat sentään parasta tässä maailmassa. Jokainen rupesi puhumaan lapsistaan, niiden hyvyydestä, teräväpäisyydestä ja pikku kepposista, jotka nekin — ainakin näin kylässä — laskettiin noiden pikkuolentojen ansiopuolelle. Jokaisen lapset olivat parhaat ja niinhän piti ollakin.

Gottfridin päivä! Mitä olisi Lainion tunturipitäjän herrojen ja rouvien elämä ilman Gottfridin päivää?

Viimemainitut olisivat olleet paljon tyytymättömämpiä. Joku palvelustyttö olisi saanut toria hiukan useammin kuin mitä nyt sai. Mutta Gottfridin päivän jälkeen vallitsi rouvien ja palvelustyttöjen välillä suloinen sopu ja yksimielisyys jonkun aikaa. Rouvat olivat saaneet keventää sydäntänsä, neuvoa ja lohduttaa toisiaan. Kyllä kaikki lopuksi hyvin kävi.

Ja herrat — hekin olivat tyytyväisiä.

Ainoastaan Lainion jänisten yhteiskunta näytti kärsineen suunnattoman häviön.

Mutta mitä merkitsi jänisten häviö sen rinnalla, että Horsta-vallesmannilla oli nimipäivänään ollut kertomista. Sillä, itse asiassa: — se häviö oli kai sittenkin ollut paljon vähäisempi metsässä, Rajasaarella ja jokivarren lepistöissä, kuin mitä se oli seuraavana päivänä Gottfrid Forstadiuksen pienessä työhuoneessa, — siellä, missä paloi se maailman ihmeellisin lamppu, öljykaasulamppu, jota seudun lappalaiset katselivat kunnioituksen sekaisella pelolla, kuin olisi se ollut itse Jumala. Siellä, Gottfrid Forstadiuksen kamarissa, kajahtelivat laukaukset nimipäivävieraiden mielikuvituksessa paljon lukuisammin kuin metsässä edellisenä yönä. Siellä huudettiin "alstuutia" aina vähäväliä. Siellä puhuivat toisinaan kaikki yhteen ääneen, kun jokainen koetti selittää, millä kivellä hän edellisenä yönä oli istunut ja miten ampunut. Herre jämmer, sitähän ampui toisinaan ihan kuin naulan kantaan ja taas toisin vuoroin: — hiu vaan! Jänisjussi meni että vilisi. Herre jämmer, kyllähän hännän ja tuulen väliin ampua kesti, kun sattui huono onni. De… de… siinä koirakin toisinaan hermostui ja lähti suuttuneena kotiin. Niin oli kerran käynyt Hubertus Malmströmille siellä ihan Jerikon takana. Herre jämmer, oli sekin ollut: — ihan hän. oli koiran katseesta lukenut, että 'olet se sinäkin koko mies, äijäparka, kun toinen saa haukkua vatsansa rikki ja ajaa riistan ihan nenäsi eteen, etkä sittenkään osaa.' Hehhehhee!

Se oli siunattu päivä se Gottfridin päivä, vaikka ei silloin nautittukaan kuin kahvia ja tupakkaa. Mutta vanha metsämies juopui toisinaan jäniksen verestäkin, niin että vielä kotimatkallakin huudahteli toverilleen maantiellä: 'Herre jämmer, kyllä se jahti on hauskaa, kyllä se on, kyllä se on, juuri varmaan se on hauskaa! Mitä olisi elämä Lainiossa ilman sitä? No, suunnilleen niinkuin alstot, suunnilleen, suunnilleen. Kaikki kuollutta, kaikki kuollutta.

VII.

Kuka voisi uskoa, että tavallinen sittiäinen pystyisi vapahtamaan ihmisen alakuloisuuden lumoista, pystyisi osoittamaan olemisen tarkoituksen ja havainnollisesti opettamaan elämisen taitoa? Kuka voisi uskoa, että sittiäinen, tuo mustatakki, jonka oma olemus ja elämä näyttää niin kankealta, pystyisi saarnaamaan ilon evankeliumia ihmislapselle, jota synkkämielisyys painaa? Kuka voisi uskoa, että sittiäinen, tuo kaavoihin kangistunut teoloogi koppakuoriaisten monikirjavassa seurakunnassa, kykenisi avaamaan virka veljelleen ihmislasten keskuudessa oven elämän kukkivaan paratiisiin?

Sitä on ehkä vaikea uskoa, jollei sitä itse ole sattunut kokemaan.

Jonatan Stark, Lainion pappi, olisi ennen nauranut moisille väitteille, — silloin kuin hänen sydämessään vielä kumpusi ilon lähde ja veri virtasi raikkaana hänen suonissaan. Mutta Lapissa sai ihminen toisinaan kääntyä luomakunnan kaikkein vähäväkisimpäinkin puoleen neuvoa ja lohtua saadakseen. Jonatan Stark oli niin tehnyt ja tullut lohdutetuksi.

Tahi oikeammin: aloite ei ollut lähtenyt hänestä, vaan kävellessään kerran mustien mietteiden ahdistamana, muutamana kesäpäivänä, Pekkalan talon takana lähellä maantienpolveketta, hän oli tiellä tavannut sittiäisen, joka oli hänelle opettanut elämisen taidon.

Siunattu sittiäinen.

Jonatan Stark muisti senkin päivän, muisti kuin eilisen. Ei kyennyt aina Lapin ihana kesäpäiväkään ilahduttamaan ihmislapsen mieltä. Aurinko kulki niin korkealle ja näytti jättäneen maan asukkaat oman onnensa nojaan. Se seurasi vain luonnon järjestystä ja sitä liikutti vähät tahi ei ollenkaan, mitä pienessä Lainiossa tapahtui. Ihmiset tekivät heinää vainioillaan ja näyttivät tyytyväisiltä. He, onnelliset, eivät pystyneet filosofoimaan. Heille riitti vain se, että niitty tuoksui tuoreuttaan sateen jälkeen ja ettei pilvenlonkaakaan näkynyt taivaanrannalla.

Mutta pappi, joka oli vuokrannut maansa, käveli toimetonna pitkin maantietä. Hän ei näyttänyt kuuluvan tähän työstä kuhisevaan yhteiskuntaan. Hän oli vain katselija, kuin muualta tullut turisti. Häneltä puuttui vain turistin tunkeilevaisuus ja lörpöttelyhalu. Hän oli nähnyt toistakymmentä kesää tämän saman tienoon ja nuo samat ihmiset, kuin myöskin nuo samat sapilaat kauppias Raattaman aitan päässä. Joku intomielinen Lapin hullaama olisi saattanut kuvitella niitä Jaakobin tikapuiksi, jotka johtivat taivaaseen, — tuonne korkealle, missä kiuru näkymättömissä lauloi pakahtuakseen. Mutta Jonatan Stark ei ollut niitä miehiä. Hän huomasi vain ruskettuneen oksan sijan toisen sapilaan puolitiessä. Se oli suurenpuoleinen oksa ja Jonatan Starkin alakuloisessa mielessä oli ailahtanut epämääräinen ajatus: kumma, kun ei sapilas katkennut. Sekin ajatus syntyi kuin vanhalta muistilta, heräsi eloon kuin talvikärpänen, joka kankein siivin pörrää huoneessa. Jonatan Stark muisti ajatelleensa saman ajatuksen jo monena kesänä ennemmin ja häntä oli tympäissyt niin, että hän oli sylkäissyt.

Ei ollut hän kehdannut Raattamaankaan poiketa. Mitäpä hän siellä olisi tehnyt? Siellä olisi uusiutunut sama näytelmä kuin niin monena kesänä ennen, heinänteon aikaan. Kauppias ei olisi antanut hänen jäädä puotiin katselemaan sen vaatimatonta varastoa.

Ja sitä hän juuri olisi halunnut katsella, jos kerran olisi mennyt. Hän olisi tahtonut seisoskella puodissa ja tarkastella erikokoisia lehmänkelloja, joita riippui rykelmä muurin kupeella, — samoinkuin tiukuja, joita oli puodin ovensuuseinä täynnä. Se olisi ollut jonkinlaista museossa käyntiä. Hän olisi halunnut koetella kellojen ja tiukujen ääntä ja sitten vaipua miettimään niitä erilaisia ajatuksia, joita nuo äänet olisivat hänen alakuloisessa mielessään herättäneet. Hän oli nimittäin sangen usein kokenut, kuinka tuollainen, tyhjänpäiväiseltä näyttävä erilaisten esineiden katseleminen, oli tuottanut lepoa hänen kiusaantuneelle sielulleen. Mutta kuinka olisi Raattama ymmärtänyt sitä? Hänestä olisi tietysti tuntunut hassunkuriselta, että pappi, etsi lehmänkelloista elämän säveltä. Ei, hän olisi vienyt vieraan puotikamariin ja siellä olisi jälleen virinnyt yksitoikkoinen, unettava keskustelu hyvistä poutapäivistä. Siihen keskusteluun olisi sitten kuin voiteena sekaantunut tylsähköä surkuttelua sen johdosta, että 'rovasti oli vuokrannut maansa' eikä saanut 'heilua omalla niityllään'. Ei, Jonatan Stark ei saattanut poiketa Raattamaan. Hänen osansa oli kävellä pölyistä "kruununtietä" ja kuunnella hautajaiskellojen soittoa alakuloisessa sielussaan.

Mikä olikaan tämä Lappi, tämä etelän ihmisten ihannoima paratiisi, tämä "satumaa", jossa sääsket lauloivat kuolettavan yksitoikkoista säveltään, ja jossa tehtiin kaikki sitten, kun hyvästi kerjettiin. Touhua näytti olevan maantien kummallakin puolen, mutta aniharva sentään viitsi heinää tehdä niin paljon, kuin olisi tarvinnut talven katkaisemiseksi. Heinät loppuivat…

Ei, tämä oli kirottu maa, maa täynnä unteluutta ja velttoutta, matalamielisyyttä ja äärimmäistä ahneutta. Lapin asukkaat muistuttivat karhua, joka talvet pesässään makaa. Se oli syksyllä kaatanut uutistalokkaan lehmän ja kömpinyt sitten pesäänsä nukkumaan. Sellaisia olivat lainiolaisetkin. Hekin nukkuivat suurimman osan vuotta.

Jonatan Stark kävelee sillalle ja nojautuu kaidepuuta vasten. Olisihan siinä ollut istuinpenkkikin, jollei joku mammonan orja olisi kiskonut irti sitä kannattavaa rautatankoa ja vienyt muassaan. Se kai kannatti takan otsapuolta jossakin kirkonkylän talossa. Valtio huolehti lainiolaisten mukavuudesta laitattamalla istuinpenkit silloille. Lainiolaiset osoittivat kiitollisuuttaan valtiota kohtaan varastamalla sopivassa tilaisuudessa niitä kannattavat rautatangot. Se tuli huokeammaksi, sillä Raattama ei antanut rautatavaraa ilmaiseksi.

Siellä juosta liritti joki sillan alta muodostaen hiukan alempana apteekin kohdalla kosken, Kyläkosken, jonka rannalle he, kirkonkylän herrat, olivat talvi-iltoina rakentaneet saha- ja myllylaitoksen senkin seitsemät kerrat. Siinä oli jokipahanen juossut maailman alusta alkaen ja juoksisi maailman loppuun saakka. Koste joen keskellä törröttävän kiven takana oli ollut samanlainen sata vuotta sitten ja olisi kai sadan vuoden päästäkin. Virta pyyhkäiseisi eteenpäin kiven molemmin puolin. Mutta kosteessa kieppuva lastunpalanen ei tietäisi minnepäin lähtisi. Se lähenisi virran reunaa juuri niinkuin nytkin, mutta kuin hyljäten tämän päättämättömän, puoleen ja toiseen horjuvan olennon, virran lieve heittäisi sen yhä uudestaan kosteeseen, joka mielihyvin ottaisi sen vastaan kieputellakseen sitä ympäri ja sukelluttaakseen sitä vähän väliä kiven suojassa. Juuri niinkuin nytkin. Lasturiepu: se luuli kai kulkevansa eteenpäin nähdessään virran kiinteän juoksun molemmin puolin itseään eikä huomannut, kuinka surkeasti sitä petettiin. Virta kulki tasaista vauhtiaan laskien alempana kirkon kohdalla suurempaan rajaväylään, lastun jäädessä kieppuamaan kosteen helmaan. Vain vedennousu tahi joku muu onnellinen sattuma saisi sen irti kosteen lumoista ja riennättäisi rajaväylän avaraan syliin. Sieltä aukeneisi sille tie mereen, suureen, avaraan maailmaan.

Jonatan Stark näki lastun taistelussa oman elämänsä taistelun. Noin hänkin oli tullut virran kiidättämänä onnensa hakuun ja pysähtynyt kieppumaan Lainion harmaan yksitoikkoisuuden kosteeseen. Noin hänkin oli vakinaisen virkapaikan toivossa kiepahtanut kiven suojaan luulotellen itseään tavattoman onnelliseksi. Siinä hän oli kitunut toistakymmentä vuotta pääsemättä enää virran matkaan monista yrityksistään huolimatta. Häntä sukellutti ja kieputti Lainio niinkuin koste lastunpalasta, ja hän, raukka, oli luullut sitä elämäksi. Ei, elämä oli tuolla kaukana… tuolla, missä rajaväylä laski mereen… siellä, missä ensimmäinen kaupunki tervehti ylimaasta saapuvaa matkustajaa.

Jonatan Stark huokaa raskaasti lähtien jatkamaan matkaansa. Siinä on apteekki, vanha tuttu paikka. Sen oveen on ilmaantunut huomiota herättävä paperilappu: 'Kaikki matkustajat, jotka ovat innostuneet skruuvipeliin, ovat tervetulleet apteekkiin.' Jonatan Stark tutkii itseään. Hän ei ole innostunut mihinkään. Hän kävelee vain tässä hengeltään köyhänä ja vaivaisena. Hän olisi maksanut sata markkaa ryypystä hyvää konjakkia, mutta nykyinen apteekkari ei anna. Toista oli Tapfer, veli Tapfer, hän olisi antanut, sillä hän oli saattanut jo melkein ostajan silmistä lukea, mitä tämä kulloinkin tarvitsi. Mutta Tapfer lepäsi hautausmaassa ja hänen leskensä oli muuttanut "alas".

Jonatan Stark kävelee alakuloisena. Hänen katseestaan kuvastuu epätoivo. Sieluparka kamppailee viimeisiä taistelujaan. Siellä, apteekin takana kalliolla, kasvaa kääkkyräinen petäjä. Sen oksat ovat vahvat ja ryhmyiset. Yksi niistä ojentautuu koukkuisena kuin valtava käsivarsi piirtyen selvästi sinistä taivasta vasten.

Yht'äkkiä Jonatan Stark pysähtyy keskelle maantietä. Ajatus ei ole uusi, mutta se huimaa häntä tällä hetkellä, keskellä kirkasta päivää. Niin pimeää on hänen sielussaan, että hän innostuu runoilijan tavoin kuvittelemaan oman kuolemansa toimeenpanoa. Tuonne korkealle… taivaan ja maan välille, olisi ripustettava köysi. Köyden toisessa päässä olisi luja silmukka. Lähellä olevalle kannolle olisi helppo nousta ja sitten: — potkaisu vain ja Jonatan Stark riippuisi kuolinpuussaan kaiken kansan nähtävänä.

Se tekisi suurenmoisen vaikutuksen. Keskellä kirkasta Jumalan päivää! Parhaan työtouhun vallitessa! Ja sellaiselle paikalle… näkyvälle kuin Golgata.

Mutta siitä tulisikin toinen Golgata. Hän, Jonatan Stark, kuolisi suuren aatteen puolesta — aatteen, joka varmaan hänen kuolemansa jälkeen löytäisi hallitusmiehissä toteuttajansa. Miksi ei sallittu Lapin pappien valtion kustannuksella muuttaa joka kesä pariksi kuukaudeksi etelään? Sellainen matka olisi virkistänyt heitä sanomattomasti. Nyt he kulkivat täällä itsemurha-ajatuksia hautoen keskellä kirkasta Jumalan päivää. Eikä yksikään taivaassa eikä maan päällä kohottanut sormeansakaan estääkseen sellaisia ajatuksia syntymästä.

Jonatan Stark kääntyy lähtien jatkamaan matkaansa 'Herra Jumala', hokee hän itsekseen, 'millaista onkaan taas talvella?' Hänen mieleensä johtuvat vanhat, käytetyt kirjekuoret. Jumalan kiitos, niitä on kasaantunut taas. Hän ei kääntäisi niitä ennenkuin vasta talvella, pimeimpänä aikana. Häntä helpottaa hiukan ajatellessaan, että apteekista sai arabikumia. Paluumatkalla hän poikkeaisi sitä ostamaan.

Eteenpäin, eteenpäin, pitkin päivän paahtamaa tietä. Hän kiiruhtaa askeleitaan kuin päästäkseen eroon äskeisistä hirvittävistä ajatuksista. Hyvä Jumala sentään, kuinka kurjassa tilassa mies vaeltaa! Miettii jo itsemurhaa kuin suuri rikollinen. Mitä sanoisi Julia ja lapset? Itsemurhan tehneen papin puoliso ja lapset. Ohhoi, elämä oli sentään raskasta raskaampaa!

Jonatan Stark kulkee huomaamatta vastaantulijoita. Nämä katsahtavat kummissaan pappia, joka astuu kuin unissaan. Olisiko juovuksissa taas? Vastaantulijat kääntyvät katsomaan. Ei tuntunut väkevien hajua. Vastaantulijat iskevät itsekseen silmää: — herroilla oli herrain konstit.

Jonatan Stark sivuuttaa Pekkalan. Se on viimeinen talo ennen maantienpolveketta. Rakennuksen läpi johtaa ajoportti pihaan. Toisella puolen porttia on talli, toisella asuinrakennus. Molemmat ovat yhteisen katoksen alla. Tallin ovi on raollaan. Jonatan Stark näkee hevosen koukistuneen takajalan. Se muistuttaa hänen mielestään nauravan paholaisen koparaa.

Mutta korkealla kummulla Pekkalan talon takana seisoo kirkko. Auringonvalo kimaltelee sen ikkunoissa. Turvekatolla kasvaa heinää. Tuuli huojuttelee heinänkorsia. Ne nyökäyttävät Jonatan Starkille ja sanovat: 'Täällä olemme turvassa, tänne ei viikatemies uletu.'

Niin… niin… jokaisella on aikansa. Niittyheinän kaataa niittomies. Mutta heinän kirkon katolta kaataa syksy. Ne kuihtuvat sinne korkeuteensa, käyvät kuiviksi ja keltaisiksi, sillä aikaa kuin niiden heimolaiset lepäävät ladoissa, — tosin kuolleina, mutta elinnesteet suonissaan tuoreina, vaikka jähmettyneinä.

Ihmeellinen oli luonnon järjestys. Jokaiselle tuli aikansa. Hän, Jonatan Stark, oli noiden kirkon katolla kasvavain heinänkorsien kaltainen, jotka syksy kuihduttaisi. Paljon mieluummin hän kuolisi miehuutensa parhaissa voimissa. Mutta niittomiestä, joka leikkaisi poikki hänen elämänsä langan, ei kuulunut. Eikä hän itse tahdo alentua sen virkaa toimittamaan.

Jonatan Stark pysähtyy keskelle maatietä. Hän seisoo siinä jalat haarallaan, kädet upotettuina syvälle takin taskuihin. Hän tarkastelee outoa ilmiötä jalkainsa juuressa: — sittiäinen mataa maantien poikki ahkerasti liikutellen tuntosarviaan joka suuntaan.

Jonatan Stark tuntee omituista mielihyvää. Siinä kamppailee virkaveli, "mustatakki", maailman suuressa erämaassa. Viiden ja puolen metrin levyinen maantie on siitä kuin mikäkin Sahara. Se on tullut niityltä, maantien toiselta puolen, kiivennyt yli leveän ojan, kiertänyt kivet ja puunpalaset, samonnut läpi ojanreunaa peittävän tiheän ruohikon. Sepä on ollut sen mielestä kokonainen aarniometsä! Niin se on saapunut hiekkaisen erämaan laitaan. Tuntosarviaan liikutellen ylös ja alas se on tunnustellut: ei aarniometsää enää, vaan — Gobin erämaa, karkeaa maantiensoraa, joka sen matkalle tuottaa suunnatonta hankaluutta. Se miettii, uskaltaako yli, vai palatako takaisin suojaavan ruohikon kätköön. Mutta se haluaa vuoristoon, korkeaan, rauhalliseen seutuun, missä illoin kohoavat ilmoille lämpimät huurut, — tuoreen lehmänlannan virkistävät höyryt. Siellä — Pekkalan navetan takana on retkeilijän luvattu maa, himottu Himalaja — valtainen lantakasa. Ei siis muuta kuin yli vain, yli penikulmaisen hiekkaerämaan.

Sittiäinen ei epäröi, se lähtee rohkeana maantien yli. Se ei ajattele, että kulkijan jalka voisi sen kuoliaaksi tallata tahi kärrynpyörä ajaa yli. Se kulkee hitaasti, mutta varmasti. Tuon tuostakin se pysähtyy jonkun suuremman kiven edessä. Se tutkii sitä joka puolelta, yrittää yli, mutta — pyörtää lopuksi takaisin. Kuin äkeissään viivytyksestä se levittää hiukan mustankiiltäviä peitesiipiään, jolloin niiden, raosta pilkistää esiin valkoinen paidan selkä. Onpa pastorilla puhtaat liinavaateet, ihan kuin oikealla gentlemannilla! Niin pitääkin olla. Sen, mikä ei näy, tulee aina olla ehdottoman kunnollista, sillä jokainenhan nyt voi parasta päällimmäiseksi panna, vaikk'ei alla sitten olisikaan muuta kuin paljaita ryysyjä. Alusvaatteistaan maailmanmies tunnetaan. 'Mitäs sill' pairall' välii, kunhan on hienot mansetit.' Sinä, veljeni, et hyväksy sellaista elämänjärjestystä.

Sittiäinen tuumii, sulkee siipensä ja kiertää kiven. Miksi se ei olisi voinut lentääkin. Huihai, olisi varallakin! Mutta se ei tahdo, — se haluaa tutkia elämän karun erämaankin. Jokainen askel merkitsee sille uutta mielenkiintoista kokemusta. Siinä on multakokkare, veljeni, siinä taas kivi… siinä on auringon kuivaama lantapalanen. Kas niin, se on sinulle tuttua maata! Se ei ole mikään terra incognita — tuntematon seutu… Mutta liian kuiva, veljeni, liian kuiva. Pekkalan navetan takana on paljon mehukkaampaa lantaa. Sinä tiedät sen… se kun sinä vain tutkit ja tunnustelet, veljeni mustatakki… Siinä on kärrynpyörän jälki. Sitä myöten saapuvat sanomat suuresta maailmasta… sieltä, mihin veljesi niin palavasti ikävöi. Ne saapuvat kahdesti viikossa — eilen viimeksi. Mutta… vähän oli uutisia, vähän näin kesähelteellä. Koko maailmaa painaa uneliaisuus… Tutki vain tarkkaan.

Kas! — siinäpä kohosi vallitus eteesi! Sen on kärrynpyörä muodostanut pehmeään multaan. Se on kulttuurin kirousta kaikki, veljeni mustatakki. Pääsetkö yli, sinä koppakuoriaisten lääninrovasti? Kas — pääsithän kuin pääsitkin! Ja nyt: — kipi, kipi… yli ajoradan! Älä luulekaan, veli, että olet jo kaikesta selviytynyt. Ei kulttuurista niinkään vain eroon päästä. Kas niin — jopa arvasin! Siellä makaat nyt seljälläsi pikku jalat taivasta kohti! Ne liikkuvat edestakaisin kuin sahanterät… nopeasti. Joko turmelus valtasi sydämesi? Kuuluu niinkuin hiljaista turinaa sieltä kärrynpyörän jäljestä? — vähän samanlaista kuin separaattorin alkusoitto… Älä, älä, veljeni, ei turmeluksella pitkälle potkita! No niin — vihaksi se hiukan pistää. Jonatan Stark, Lapin lääninrovasti, ymmärtää sinut erinomaisen hyvin. Älä vilkuta valkean paitasi selkämystää. Jonatan Stark kyllä uskoo, että se on priimaa… ostettu Turun paitakaupasta Helsingistä. Sieltä on Julia-rouvakin tilannut tusinan etupaitoja veljellesi. — Kas niin — nyt olet rauhallinen taas ja matka jatkuu turvallisesti. Onhan kiviä ja kallioita vielä edessäsi. Kaukana on vielä maantien toinen ruohoa kasvava reuna — toinen aarniometsä. Mutta sinä kuljet harkiten… jokaista askeltasi miettien. Uusia kokemuksia, uusia kokemuksia, veljeni mustatakki! Sinä olet paljon rikastunut tällä matkalla. Sinä tiedät, mitä Sahara on. Siellä käy polttava samum-tuuli. Kas niin — sait hiukan pölyä kauhtanallesi! Älä välitä… veljelläsi, Jonatan Starkilla, on käännetty kauhtana ja sen nykyinenkin päällypuoli alkaa jo näyttää melko haalistuneelta. Maailman korvessa ei kannata kiinnittää huomiota ulkonaiseen. Sisäinen elämä on ainoa arvokas. Se on kerätty monenlaisista kokemuksista pitkien vuosien varrella ja kärsimykset muodostavat sen jalokivikokoelman. Ja onpa sinullakin niitä, veljeni mustatakki, joka tulet kukkaiselta niityltä ja nyt maantien yli matkatessasi kellahdit taas kumoon! Ei pidä olla uhkarohkea. Se on vain tavallinen nyrkinkokoinen kivi, mutta sinulle se on jättiläinen, hiidenkivi. Kas niin… sivuitse on paras mennä… Etkö jo erota aarniometsää maantien toisella laidalla? Siellä huojuvat palmut ja sykomooripuut. On vielä kuljettava ojan yli, mutta sitten alkaakin ihana seutu — Pekkalan vainio! Siellä on heinä vielä kaatamatta. Siellä kasvaa leiniköitä, kurjenpolvia, lemmikeitä ja tähtikukkia. Siellä avautuu eteesi kokonainen yrttitarha, paratiisi, sinulle, pitkästä erämaanmatkasta väsyneelle. Eikä Pekkalan lantatunkiokaan ole vallan kaukana. Kas niin — nyt olet maantien yli! Kulttuurin vaikeudet ovat onnellisesti voitetut.

Mitä nyt —?

Etkö aiokaan käydä aarniometsään? Etkö tarvitsekaan levähtää? Mitä tarkoitat, veljeni mustatakki?

Mitä — aiotko todellakin lentää, — nyt, vaivojen jälkeen…?

Surrr!

Sittiäinen on lähtenyt pörräten lentämään yli kukkia kasvavan niityn. Jonatan Stark seuraa sen suuntaa. Se pitää tiukasti Pekkalan lantatunkiota kohti. Auringonvalo välkehtii sen siivissä ja Jonatan Stark seuraa sen lentoa niin kauaksi kuin saattaa.

Nyt se hävisi näkyvistä. Hetken päästä se istuisi Pekkalan lantaläjän kupeella ja antaisi auringon paistaa mustaan selkäänsä. Sitten se kaivautuisi piiloon lantaläjän sisään ja olisi tyytyväinen.

Jonatan Stark kohottaa päätään ja vetää ilmaa keuhkoihinsa. Raskaat ajatukset ja sydämen pakottava tuska ovat kuin poispuhalletut. Hän katselee ympärilleen ja hänestä tuntuu, kuin näkisi hän ensi kertaa edessään leviävän kylän. Siellä on Raattama… siellä pappila. Etempänä kohoaa Konnin komea kauppakartano ja sen vieressä uusi lääkärinpuustelli. Parvi lapsia leikkii Pekkalan talon pihalla. Niillä on kukkaseppeleet päässä ja ne laulavat:

"Majan rakennan ma yrttitarhaan, missä linnut laulaa aamuin varhain. En mä rakenna sit' itselleni, vaan sille, joka on mun ystäväin. Ai, ai, ai, vai niin! Ai, ai, ai, vai niin!"

Lapset lyövät käsiään yhteen kuin ihmetellen toistensa suurenmoisia suunnitelmia.

Jonatan Starkin täytyy hymyillä. Kesä, kesä! Koko luonto mitä juhlallisimmassa valaistuksessa!

Hänen tekee mieli kääntyä aurinkoon päin ja komentaa sitä seisomaan alallaan, kuten muinoin oli tehnyt Joosua Vanhan Testamentin aikaan. 'Aurinko, seiso alallasi Giibeonissa!' Tämä tuskien ja taistelujen päivä, jolloin kuitenkin oli saatu niin ihana voitto, ei saisi loppua koskaan.

Jonatan Stark lähtee kulkemaan takaisin kylää kohti. Keilatunturin selkä kohoaa mahtavana hänen edessään. Jopa kylvetti aurinko rosopintaista jättiläistä! Se höyrysi. Ilma on täynnä auerta kuin metsäpalon savua, mutta nenään tuoksuu vain kukkien lemu.

Jonatan Stark astuu reippain askelin. Hän katselee tunturia ja hyräilee hiljaa.

Hän poikkeaa apteekkiin. Apteekkari pilkistää uteliaana kamarin ovelta.

— Kas, hyvää päivää! Se olikin rovasti.

— Niin… pitäisi saada arabikumia jonkun verran.

— Paljonko pannaan?

— No, parin markan arvosta.

— Rovastilla taitaa olla paljon liimaamista?

Apteekkari hymyilee ystävällisesti.

Jonatan Stark katsahtaa häneen hiukan arasti.

— Ainahan sitä on… yhtä ja toista.

Hän maksaa ja yrittää lähteä, mutta apteekkari kysäisee:

— Ei rovasti pelaa skruuvia?

Jonatan Stark hymähtää hengessään. Se ainainen skruuvi! Mutta samassa hänen käy apteekkaria sääli. Tämä kärsii ikävästä ilmeisesti.

— Ikävä kyllä, en osaa, mutta shakkia minä osaan jonkun verran.

Apteekkarin kasvot kirkastuvat.

— Ei rovastilla taitaisi olla aikaa…? Hän avaa varovasti puotipöydän taakse johtavan oven.

On Jonatan Starkilla aikaa, on. Hän haluaa auttaa ikävän kanssa kamppailevaa miestä. Hän on itse tullut ihmeellisesti autetuksi. Hänkö ei siis auttaisi veljeään. Hän astuu sisään.

Kun Jonatan Stark parin tunnin kuluttua palaa, on apteekkari tehnyt hänestä "matin" puolikymmentä kertaa. Tämä on tyytyväinen ja vakuuttelee ihastuksissaan, ettei rovasti ole ollut pelituulella. Mutta joka tapauksessa hän nauttii voitoistaan.

Jonatan Stark sallii kernaasti hänelle sen ilon. Hänellä itsellään on ihmeen hyvä olla pitkästä aikaa.

Sillalla hän pysähtyy. Kuin jonkinlaisesta uteliaisuudesta hän haluaa nähdä, kieppuiko päivällinen lastu vielä kiven kosteessa.

Ei kieppunut. Koste pyöri rauhallisena. Suuria vaahtotäpliä ajelehti sen pinnalla.

Jonatan Stark tuntee omituista mielihyvää. Lastu oli päässyt vankeudestaan. Se oli löytänyt tien rajaväylään ja oli nyt matkalla kohti merta — vapauteen!

Valoisin ajatuksin astuu Jonatan Stark pappilaa kohti.

VIII.

Monien muistojen joukosta, joista useimmat ovat ikäviä ja alakuloisia, välkähtävät Jonatan Starkille kirkkaina mieleen kesämuistot. Nousee kuin usvan seasta sielun silmien eteen Huomenjärven hohtava, tyyni pinta. Sitä reunustavat tuuheat, koskemattomat rantakoivikot, joissa yörastas laulaa. Kalamaja sen rannalla, korkealla törmällä, on rauhan satama, maailman tapahtumien ulkopuolella oleva paikka korven kätkössä. Siellä on Jonatan Stark viettänyt monta monituista yötä veli Horstan kanssa.

Se on ehkä ainoa paikka, jossa Jonatan Stark on tuntenut elävänsä, henkensä virkoavan näiden yhdeksäntoista vuoden aikana. Siellä on puhunut hänen väsyneelle sielulleen erämaa, kiveliö. Siellä hän on tuntenut itsensä onnelliseksi ja vapaaksi. Siellä on hän, kulttuurin kiroama, päässyt lähelle elämän alkusielua, missä kaikki tajuinen ja tajuton yhtyy. Siellä on juttelu Horstan kanssa saanut hänet unohtamaan elämän jokapäiväisyyden, vaikka juttelu itsessään on ollut kaikkein jokapäiväisintä. Vain se seikka, että he olivat olleet kahden keskellä hiljaista saloa, missä kolmatta aniharvoin kohtasi, oli antanut heidän juttelulleen erikoisen, salaperäisen viehättäväisyyden leiman. He olivat olleet kuin kaksi alkuihmistä, jotka ensi kertaa ovat työntäneet venheensä järvelle, minkä yllä vielä äsken Jumalan henki liikkui. Tämä Jumala lymyili jossakin rantakoivikon katveessa katsellen, kuinka kaksi ihmislasta onki ahvenia, jotka nekin kuin äsken luotuina kimaltelivat niin harvinaisen heleän vihreinä, että onkija hämmästyi. Heidän tämänkaltaisia tunnelmiaan ja mielikuviaan ei ollut yhtään häirinnyt Horstan vavassa killunut koreanpunainen kuuluvainen, joka ilmeisesti oli johdattanut mieleen Raattaman puodin pöydällä komeilevan lasikantisen laatikon, — tahi Jonatan Starkin jalkain juuressa virunut norjalainen selkäreppu, josta sangen hauskasti oli pistänyt esille termospullon kiiltävää pää. He eivät näiden, eivätkä muiden samantapaisten uudenaikaisuuksien vuoksi olleet hetkeksikään joutuneet kiusaukseen filosofoida, kuinka kaksi "alkuihmistä" saattoi olla varustettu sellaisilla vehkeillä. He pistivät molemmat tupakaksi ja niskat kyyryssä kuuntelivat, kuinka Jumala käyskenteli rantakoivikossa ja toisinaan pisti juoksuksikin, niin että nilkat napsuivat. Heitä ei yhtään häirinnyt sellainen sivuajatus, että se oli poro. Kun he eivät sitä nähneet, he tyytyivät siihen, että se oli Jumala.

Mutta "kun ilta viileeksi tuli", kävi heille kuten muinoin Aatamille ja Eevalle: — he halusivat lymytä puiden sekaan paratiisissa t.s. he muistivat, keitä olivat ja halusivat päästä kalamajalle yöksi. Vuotava vene oli vettä puolillaan. Se ammennettiin äänekkäästi, reippaasti viskaamalla vesi yli laidan, yhtään huomioonottamatta hiljaisuuden häiriintymistä, — mistä he päivällä olivat olleet niin arkoja.

Parhaan syönnin aikana pidetyt pikku pakinat olivat menettäneet viehätyksensä. Ahvenet veneen pohjalla olivat tummuneet. Niiden heleänvihreä väri oli hävinnyt. Syönti oli loppunut, lumous särkynyt. Lännen taivas oli vetäytynyt pilveen. Yöksi teki sade tuloaan. Horsta-vallesmanni nosti ankkurin ja istahti keulatuhdolle soutamaan. Hän souteli levein vedoin. Hänen soutunsa oli nyt aivan toisenlaista kuin päivällä: — silloin hän vain oli liputellut hiljaa. Hän oli nyt nimismies Gottfrid Forstadius, joka ei voinut antaa anteeksi voudille, että tämä vastusti hänen erivapausanomustaan. Niinkuin hän ei olisi osannut virkakirjeitä kirjoittaa. Helkutti, joka oli maailman yksinkertaisin asia! 'Siihen katsoen, että…' tahi: 'Sittenkuin allekirjoittanut Herra Kruununvoudin määräyksen johdosta…' Eikö se ollut juuri lakikieltä?

Niinpä niin… mitäs se muuta oli. Ne virastot, ne virastot! Vainosivat rauhaa rakastavaa Lapin virkamiestä turhilla tiedusteluilla. 'Kiireellisesti!' Niinkuin sitä sanaa olisi tunnettu napapiirin pohjoispuolella! Ei, kyllä oli vanha Malmström tehnyt oikein kerran metsähallitukselle vastatessaan, ettei sitä sanaa löytynyt täkäläisessä murteessa.

Hohoi! Mutta saatiinpa kaloja! Se oli vielä, Jumalan kiitos, hyvä, ettei onkimista tarvinnut viran puolesta harjoittaa. Silloin sille olisi antanut palttua. Mutta nyt… nyt se menetteli, kun saatiin olla omissa oloissa… kaukana virkapaikoista, täällä Huomenjärvellä, keskellä Lapin ääretöntä saloa. Vene töksähti rantaan. Horsta kömpi varovasti pystyyn, astui maalle ja vetäisi veneen tiukempaan.

Hei, pojat, oli taas mammalle viemistä! Oli viemistä ja syömistä ja piikatyttärille perkkaamista. Ne tahtoivat mutista, kun eivät koko kesänä päässeet ahvenen perkkuusta. Mutta minkäs sille mahtoi? Talon työ kuin talon työ, vaikka olisi isäntää piesty. Toverukset kokosivat saaliinsa tuohikontteihin upottaen ne hetteeseen yöksi. Aamuyöstä vielä yritettäisiin ennen kotiinlähtöä.

Nurkuminen vaikeni. Piikojen saama tyyni moite oli viimeinen syntisen sydämen purkaus, mikä muistutti siitä, että aamulliset "alkuihmiset" olivat taas muuttuneet tavallisiksi, jokapäiväisiksi ihmisiksi. He olivat tulleet paratiisista karkoitetuiksi ja nyt oli heidän katsottava, miten saada olo mahdollisimman mukavaksi yötä vasten.

Ensimmäiset vesipisarat putoilivat. Toverukset käärivät vapansa ja kiiruhtivat majaan. Pian roihusi avosuisessa takassa iloinen pystyvalkea, kahvipannu kiikkui keitinpuun nokassa, kalakeitto pantiin tulelle, saappaat ja sukat ripustettiin orteen kuivamaan ja toverukset tassuttelivat avojaloin, piiput hampaissa. He olivat jälleen päässeet alkuihmisen asteelle, sillä heitä ei taaskaan ollut maailmassa useampaa kuin kaksi.

Oikealla alkuihmisen hartaudella he keskustelevat päivällisestä pyynnistään. Oo, sitä siunattua Huomenjärveä! Niin viheriäistä vettä ei löytynyt yhdessäkään toisessa tämän puolen järvessä. Vesikin kukki, kukki kuin riemusta, että sai nähdä ihmisiä, näitä luomakunnan korkeimpia olentoja, ja tarjota heille aarteitaan. Huomenjärvi olisikin ollut yksinäisyyteen tuomittu, jolleivät pappi ja Horsta olisi silloin tällöin siellä pistäytyneet. Se kuului kalavetenä pappilaan ja kohtuullisen etäisyytensä vuoksi se harvoin houkutteli luvattomia pyytäjiä rannoilleen. Horsta ja pappi olivat siis melkein ainoat, joita se pinnallaan näki. Se oli siis tottunut näihin kahteen pyytäjään. Laki ja evankeliumi! Alkuperäisyydessään Huomenjärvi ymmärsi tämän raamatullisen järjestyksen erinomaisen hyvin.

Horsta makoilee selkäpiillään lavitsasängyssä kahisevien kaislojen päällä. Hän juttelee korkista, joka painuu. Merkillistä, kuinka aikamiehenkin sydän saattoi iloita siitä näystä, nauttia oikein pikkupojan lailla. Plumps! Sinne se sukelsi, viheriän pinnan alle, ja katseli sieltä kuin ilkkuen, että 'vedä! vedä!' Toisinaan ei tehnyt yhtään mieli vetää, vaikka hiukkasta ennen oli toivonutkin sen painuvan. Ei, halutti vain nauttia ilo loppuun: — nähdä, kuinka korkki viipotteli veden alla, teki äkkirynnistyksiä pohjaa kohti, kohosi hiukan, kaarsi ison kiehkuran ihan veden kalvossa, niin että sen läpi juoksevan sulan kärki piirsi vettä kuin vedenalaisen savutorvi, — kunnes se taas yht'äkkiä painui kohti pohjaa kuin kivi. Mutta — äläpäs! Etpäs mennytkään enää. Vavan kärki taipui luokille, siima jännittyi niin kireälle, että olisi soinut ja — ähhäh! — tulitkos sieltä, senkin körri! Lippo, lippo! Tämä on iso juutas! Kas, kas… pyrkii veneen alle! Et mene… et mene… et piru vie mene! Se on Horsta, joka hoitelee vapaa ja antaa ahvenen ajaa karusellia. Pass på! — Pappi sujahuttaa lipon kalan alle ja — köntsis! Siinä sätkyttelee kilon painoinen ahven veneen pohjalla, niin että vene tärähtelee. — Horsta nousee istumaan sängyssä. Hänen silmissään on onnellinen, riemuitseva kiilto. Hän on hengessään suorittanut mestaritempun uudestaan.

Niin, niin, kyllä oli hupaista tämä onkiminen. Heti sen näki mallista, milloin oli ahventen ottoaika. Ne veivät korkin tyynesti veden alle. Mutta särkiriepu, se nyki ja tanssitti kuuluvaista kuin säkkipillin soittaja paholaista pullossa. Ne olivat koko veitikoita, veden keveäkenkäistä väkeä. Horsta vertasi niitä sosialisteihin. Nekin häärivät ja huitoivat sen uuden yhteiskuntansa kimpussa. Piti muka maailma saada äkkiä valmiiksi. Mutta heidän puuhansa muistuttivat särjen nykimistä: — yhdestä koukusta toiseen ja viisaasti vain! Piti vain katsoa, ettei maailmaa mullistettaessa itse jouduttu satimeen. Pääasia vain, että korkki heilui! Mutta ahven — se piikkinen porvari — se kun ryntäsi näyttämölle, niin jo tiesivät listit lähtönsä. Mitäs — manttaalimies, joka elätti yhteiskunnan! Hei vain! — korkki otti uudet konstit käytäntöön. Näki heti, että uudet oliot olivat astuneet entisten tilalle. Hätiköiminen pois ja vakava meininki joka suhteessa.

Horsta ja pappi saattoivat toisinaan innostua niin, etteivät kuulleet kahvipannun kuohuntaa. Sinne meni hyvä tavara pitkin takan kiviä, mutta toverukset istuivat hengessään järvellä. Muistiko veli sitä sormenmittaista kiiskeä, joka tuli kuin muina miehinä keskellä parasta ahvenen syöntiä? Hahhaa, niin silmät pyöreinä kuin rippikoulupojalla, jota pappi kinkereillä on juuri tukistanut! Mutta — joka piikki pystyssä, sepä tietty! Miehellä oli miehen sisu! Kumma, että raukkanen sai syöntivuoroa ollenkaan.

Uusi, entistä käheämpi pihaus takasta saa papin hypähtämään pystyyn. Peijakas, siellä menivät makovedet pitkin kiviä ja tässä kun oli kahvia odotettu kieli kallellaan! (Jonatan Stark oli tehnyt sen havainnon, että "luonnon helmassa" pääsi häneltäkin toisinaan pikkuinen napsaus, — elävä esimerkki siitä, että hän eli ja hengitti taas.) Horsta-veli kaivaa pussistaan uusia höysteitä. Ei hätää, kahvia kyllä riitti — jäämäänkin. Saakoon piisikin, ilonantaja, osansa. Ei hätää, veli Jonatan. Meillä eivät pikku elävät nilkuta! Kas tuossa, turisepas taas sinä mustanaamainen, nuuskanokkainen Kaisa! Toverukset rauhoittuvat ja jatkavat pakinaansa.

Mutta — yht'äkkiä kavahtaa Horsta pystyyn ja tempaa paistinpannun: — räiskäleitten paistaminen oli ollut vallan unhottua! Sehän kuului heidän iltaohjelmaansa. Jonatan Stark oli kyllä muistanut sen, mutta ei ollut viitsinyt ottaa aloitetta. Hän oli liiaksi mukavuutta rakastava, kalamatkoillakin. Mutta — taikinan hän kyllä tekisi, jos vain Horsta ryhtyisi paistamaan.

Horstalle ei tarvinnut sellaista kahdesti sanoa. Räiskäleitten paistaminen kuului hänen päätaitoihinsa. Hän oli kerran Krasnoje Selon leirillä paistanut räiskäleen muutamalle ryssän kenraalille, joka leiriä kierrellessään oli sattunut heidän tulilleen. Niin oli ojentanut pihisevän räiskäleen haarukan kärjessä hänen ylhäisyydelleen tehden vasemmalla kädellä kunniaa. Kenraali oli ottanut räiskäleen käteensä ja kironnut: — se oli hiukan poltellut äijän hyppysiä. Mutta ryssä oli ryssä: — vaikka eräs tovereista oli tarjonnut lautasta ja veistä, ei tämä ollut huolinut, vaan naureskellen syönyt kynsistään. 'Vot, vot!'