II. (continued 2)

Jonatan Stark nauraa. Hän on ripustanut nenäliinan leukansa alle ja kahden kannun vetoinen maitohinkki sojottaa hänen polviensa välissä. Hän sekoittaa räiskäletaikinaa, niin että sitä pärskyy hänen silmilleen. Horsta kääntelee paistinpannussa valtaista voimöhkälettä, joka nopeasti sulaa. Hänen liikkeensä todistavat, ettei hän ole ensikertalainen tässä ammatissa. Jo joutuu Jonatan Stark'kin valmiiksi. Pannu saa ensimmäisen taikina-annoksensa ja toverusten korviin kohahtaa äkäinen pihinä ja porahtelu. Horsta on vetänyt sukan käteensä ja seisoo takan ääressä sääret koukussa, kuin olisi kilpajuoksuun lähdössä. Hän tutkii räiskäleen reunoja. Jo rupeavat nämä huomattavasti ruskettumaan. Silloin: — yks' kaks'… veitsi tekee nopean kierroksen pitkin paistinpannun reunoja… sukeltaa räiskäleen alle… ja Horstan lausuessa: 'Koko käänne, mars!' se kiepahtaa ilmassa kerran ja putoaa räiskähtäen pannuun, äskeinen päällypuoli alaspäin. Horsta sylkee hyppysiinsä, lausuu pari lievempää voimasanaa, pyyhkäisee kämmenselkää reittänsä vasten ja on jälleen paistoasennossa. Ei kulu pitkää aikaa, ennenkuin ensimmäinen räiskäle höyryää lautasella levittäen suloista tuoksua ympärilleen.

— Ehkä minä nyt ryhdyn paistamaan, uskaltaa Jonatan Stark arkana huomauttaa. Hänen omatuntonsa nuhtelee häntä: hän ei tarkoita täyttä totta. Hän tuntee, ettei hänestä ole Horstan tilalle.

Horsta ei kuule muuta kuin rehellisen tarjouksen. Hänen hyväsydämisyytensä tulvahtaa yli reunojen, vaikka hän koettaakin sitä peittää puhumalla "ammattisalaisuuksista".

— Ei, kyllä minä, veli… katso, tässä on pieniä konsteja, jotka on otettava huomioon, lausuu hän pyyhkien hikeä otsaltaan.

Jonatan Stark hymyilee. Sellainen on Horsta-vallesmanni, hyväsydäminen ja aina palvelukseen altis. Hän kai pukisi toverilleen vaatteetkin ylle, jos tämä vain kehtaisi sellaista esittää.

Jo on pino räiskäleitä pöydällä, kalakeitto valmis, kahvi keitetty. Toverukset ryhtyvät aterioimaan. Siinä maistellaan toistensa eväitä. Horstalla on iso kimpale järvitaimenta. Hän työntää sen papin eteen lausuen:

— Jos vain maistaa, veli, niin syö! Minä en nyt oikein taimenesta, kun on tuoretta kalaa padassa. Katsos… taimen on syötävä, sillä ensi kerralla ei eukko väki pane laukkuun mitään, jos huomaa jotakin takaisintuoduksi.

Toverukset aterioivat. He ovat tyytyväisiä itseensä ja toisiinsa. Horstan nenänpäässä on nokitahra ja papilla samanmuotoinen omassaan, mutta valkoinen. Se on kuivunutta räiskäletaikinaa. He huomauttavat siitä toisilleen ja nauravat. Heistä on kaikki niin tavattoman huvittavaa. Keskellä pöytää pohottaa perunapata, josta punaiset ahvenen pyrstöt riippuvat yli laidan. Se on kuin liputettu laiva. Mutta toverukset pitävät huolen, että "liputus" lakkaa. He ihmettelevät, että ruoka maistuu niin erinomaisesti täällä Huomenjärven tuvassa, kaukana kirkonkylästä. Tyhjän pullon suuhun pistetty kynttilä palaa pöydällä. Ulkona sataa, mutta kalamajassa on lämmintä ja kodikasta.

Aterian jälkeen sytytetään piiput ja istutaan hetkinen takan ääressä tarinoiden. Mieli tekisi valvoa, mutta kun aamulla on noustava neljältä, katsotaan parhaaksi lopettaa haastelut ja kömpiä rankiseen.

Toverukset nukkuvat. Unessa he istuvat taas järvellä ruohikon rinnassa ja onkivat. Korkki painuu vähä väliä ja Horsta herää siihen, että suuri ahven on häneltä päässyt. Pappi ei ojentanut lippoa ajoissa. Horsta murahtelee unenpöpperössä, kiroaakin epäselvästi, kavahtaa lopuksi istumaan ja toteaa, että pappi vetelee unia hänen vieressään, niin että maja tärisee. Hän kääntyy toiselle kyljelle ja taas painuu korkki. Mutta tällä kertaa hän saa jok'ikisen. Ja ne ovat suuria, mahdottoman suuria kaikki.

Aamulla ovat toverukset jälleen pystyssä. Horsta kertoo silmät loistaen yöllisestä saaliistaan. Hänestä se on hyvä merkki. Hän on usein uneksinut seuraavan päivän saaliin. Nopeasti he ryyppäävät kahvit ja painuvat sitten veneelleen. Ulkona paistaa kirkas päivä. Tuulen viri käy järven seljällä. Sitä katsellessa karsii kylmä selkäpiitä. Vahva yökaste kimaltelee ruohikossa. Yksinäinen sammakko loiskahtaa järveen. Plumps! Se meni sanaa viemään, että tultiin taas.

Voimakkain vedoin soutaa Horsta eiliselle paikalle ruohikon rintaan. Hänellä on sellainen usko, että jos se paikka ei anna, on turha yrittääkään muualta. Pappi ehdottelee niemenkärkeä ulompana. Siellä olisi karipohja. Mutta Horsta pudistaa päätään. Hän tuntee Huomenjärven tavat ja niin ankkuroi hän jälleen vanhaan, tuttuun paikkaan.

Oikeassa on Horsta. Eilinen paikka on oikea kala-aitta. Sieltä nousee taas ahventa kuin tuskassa. Heti ensimmäisellä heitolla painuu korkki. Kalat kimaltelevat aamuauringon valossa. Kaikki käy kuin tanssi ja toverukset ovat tyytyväisiä.

Parin tunnin kuluttua on onkiminen lopetettava. Kalaa on saatu runsaasti. Haikein mielin käärivät toverukset vapansa. Ei auta. Jos he vielä istuisivat tunnin, he eivät voisi koko saalista kotiin kuljettaa.

Paluumatka muodostuu riemukuluksi. Kontissa onkin kolmattakymmentä kiloa ahvenia kummallakin. Miehet marssivat hiukan etukumarassa sauvat käsissä. Selkää ja hartioita painaa, ruumis on väsynyt, mutta mieli virkeä.

He astuvat perätysten jängän poikki johtavia teloja pitkin. Karpalot kukkivat mättäillä telapuitten molemmin puolin. Ne ovat kuin kukoistavia viinitarhoja, pieniä yhteiskuntia, joissa pikku hyönteisiä vilisee karpalon varsien juurella. Mätäs heilahtaa keveästi. Kaksi mahdottoman suurta jättiläistä huojuu telapuita pitkin suuret kantamukset seljässä. Yhteiskunta häiriytyy hetkiseksi. Pienenpienet onkalot ja käytävät mättään sammalpeitteisellä pinnalla vavahtavat. Sitä jatkuu poikki koko jängän sitä mukaa kuin jättiläiset kulkevat eteenpäin.

Mutta — jängän keskipaikoilla tapahtuu kauhea hävitys. Toinen jättiläisistä, etumainen, astuu teloilta syrjään lähtien harppaamaan pitkin pounumättäitä. Kukoistavat viinitarhat sortuvat hänen askeltensa alla. Kummut painuvat kokoon, hennot onkalot ja luolat rutistuvat kasaan, karpalon varret ja myöhästyneet hillankukat tallaantuvat jättiläisen jalkoihin ja pikku hyönteisiä kuolee kymmenittäin, sadoittain. Vesi tulvahtaa sammalkäytäviin. Syntyy tavaton hälinä ja hätä, mutta jättiläisen korvat ovat korkealla. Ne eivät kuule muuta kuin sääskien, noiden korppikotkien laulun. Jättiläinen harppaa tuohikontti seljässä ja poimii raakoja hilloja suuhunsa. Siinä menee satojen pikkuhyönteisten kesämuona muille markkinoille.

Jo lähtee toinenkin jättiläisistä syrjään. Uusi hävitys! Toiset, vielä äsken säästyneet viinitarhat menevät nurin. Ja tämän jättiläisen jälki on vielä kauheampi kuin edellisen. Se painaa mättään pinnalla olleet sammalkäytävät ihan kadotuksen syvyyteen, mistä kuuluu vain mustien pohjavesien urahtelu. Voi sitä hävityksen kauhistusta! Koko suuri hyönteisyhteiskunta aivan raunioina.

Mutta — ihme! Kun jättiläisten askeleet häipyvät kuulumattomiin, nousevat viinitarhat jälleen. Mikä ne nostattaa? Pikku hyönteistenkö yhteisponnistus? Ei, vaan niiden oman kauneuden voima. Ne ovat luodut kukoistamaan, iloa tuottamaan, ja siksi ne kohoavat uudestaan. Sudensammal niiden kyljissä hohtaa jälleen kuin punainen kallioseinä. Taipuneet karpalonvarret ojentuvat uudelleen pystyyn. Entinen elämä alkaa. Hyönteisyhteiskunta ei pitkään sure. Aurinko paistaa ja ilman täyttää sääskien yksitoikkoinen, unettava ininä.

Äskeiset jättiläiset ovat jättäneet taaksensa jängän ja istuvat kaatuneella honganrungolla tupakoiden. Sääskiparvet hyökkäävät heidän kimppuunsa, mutta pikiöljy tekee niiden liiallisen lähentelyn vaikeaksi. Toverukset tatuoivat itsensä juhlallisesti. Äkkinäistä kulkijaa he voisivat säikähdyttää. Viimeiset papillisuuden piirteet Jonatan Starkin kasvoissa peittyvät leveiden pikiöljylaikkojen alle. Hän muistuttaa nyt Mefistoa. Kuin kaksi metsien intiaania istuvat toverukset honganrungolla puhallellen verkkaisia savuja ilmaan. Heidän hartiansa höyryävät hiljaa ja tuohikontin nurkasta tipahtelee vesipisaroita heidän selkäänsä pitkin.

Metsässä vallitsee raukaiseva kuumuus. Ei edes varjopaikoissa ole viileämpää. Sammal toverusten jalkain juuressa uhoo kosteaa lämpöä, joka unettavana tunkeutuu sieraimiin. Olisi soma hetkisen uinahtaa, mutta sääskiltä ei saa rauhaa.

Toverukset nousevat jatkamaan matkaansa. Viimeinen silmäys, hyvästijättösilmäys Tela-aavalle, joka vilkkuu puiden välistä kuumuudesta höyryten. Sen takana on Huomenjärvi, kumppanusten kaipaama rauhan tyyssija. Nyt sekin loistaa häikäisevän kirkkaana kuin olisi se erämaan silmä.

Toverukset astuvat peräkanaa. Vielä on neljä kilometriä kirkonkylään. Puolen tusinaa jänkiä on myös kuljettava yli, mutta ne ovat jokainen varustetut teloilla. Entiset papit ovat pitäneet huolen niiden laittamisesta. Huomenjärvi on ollut heillekin rakas.

Runsaan tunnin päästä he saapuvat maantielle. Se on hiljainen ja kuollut, mutta se tuo mieleen suuren maailman jossakin kaukana. He astuvat horjahdellen. Taakat ovat loppu taipaleella ruvenneet painamaan.

Kirkko näkyy kaukaa, paljon ennen maantienpolveketta. Se seisoo kummullaan aivan samannäköisenä kuin heidän lähtiessäänkin. Mutta siitä huolimatta tuntuu toveruksista, kuin näkisivät he sen taas ensi kertaa pitkästä aikaa. Se on vaihtelu, joka sen saa aikaan.

Jonatan Stark käsittää sen astuessaan tuossa Horstan jäljissä. Se ei olekaan Huomenjärven ansiota niin paljon, kuin hän oli kuvitellut. Sen teki vaihtelu, yksitoikkoisen kotona-istumisen äkillinen katkeaminen, vuorokauden oleskelu kirkonkylästä poissa.

Vaihtelu — mitä oli vaihtelu? Vain hetken kestävä unilääke, jota piti taas uudestaan ottaa.

Jonatan Stark aavistelee jotakin, jotakin, jota ei voinut koskaan tyydyttää. Se lauloi sydämessä lakkaamatta, kuin laulaa maininki merenrantaa vasten. Se kohosi ihmisrinnasta salaa kuin huokaus korven povesta, kuin ikuinen etsijän ikävä. Sitä tuntiessa johtui mieleen etelä, hymyilevä etelä.

Jonatan Stark ei voinut mietteitään jatkaa, sillä häntä häiritsi Horstan kovaääninen juttelu, joka pani metsän raikumaan.

IX.

Talvipäivät kuluvat toisinaan tuskallisen hitaasti. Elämä on menettänyt tarkoituksensa täydellisesti. Kylä uinuu hiljaisuuden vallassa. Ei minkäänlaista liikettä näy. Ei edes kauppias Raattaman rouvakaan juokse kellarissa kuten tavallisesti ja turhaan sai Jonatan Stark odottaa Konrad Raattamata konttorin rappusille. Hän ei ilmesty, vaikka kello kansliahuoneen seinällä on jo lyönyt yksi. Äänettömyys vallitsee pappilassakin. Julia-rouva on vetäytynyt makuuhuoneeseen. Mitä miettinee piika Sandrakin keittiön päässä, kun ei kuulu tavallista astioiden kalinaa. Tuntuu siltä, kuin olisivat kaikki, koko Lainion kylä, vaipuneet tarkkaamaan oman elämänsä tarkoituksettomuutta. "Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta", julistaa puoleksi kaatumaisillaan oleva kaivonvintti navetan päässä. Kauppias Raattaman poro, joka on kiinni jäkäläkannossa, heittäytyy maata ummistaen silmänsä, aivan kuin yhtyäkseen tuohon Vanhan Testamentin viisaan sanaan.

Jonatan Stark käänteleikse tuolissaan. Hän tuntee nämä tällaiset päivät. Ne ovat harmaita vieraita, jotka saapuvat asioimaan papin luo. Ne haluavat koetella, kestikö tämä Lapin yksitoikkoisten päiväin painoa. Pilviröykkiöt makaavat Keilatunturin laella. Näyttää, kuin olisi tunturi litistynyt niiden painosta. Entä sitten ihmisten lapset? Miten kestivät he?

Harmaja päivä on tehnyt kierroksensa heidän luonaan.

Siellä istuu vanha metsänhoitaja Jerikossaan alakuloisena, sivellen harmahtavaa partaansa. Juuri varmaan olisi pitänyt ruveta Mäntypään joukkoa kartoittamaan, mutta oli niin pimeä, niin pimeä, niin pimeä. Ne aikoivat rakentaa kievarin sinne jonnekin Lohijoen seuduille… valtio… kruunu… ja sitä varten tarvittaisiin kuulemma kartta. Mutta oli niin pimeä, niin pimeä, ettei voinut, ei mitenkään voinut. Jerikon muuritkin olivat kaatuneet eikä siihen oltu tarvittu Joosuan sotajoukkoa, vaan tavallista harmaamman lapinpäivän rynnistys.

Apteekkari istuu apteekilla korttipakka kädessä. Harmaja päivä on vieraana sielläkin. Ja mikä ikävintä: — harmaja päivä ei kärsi edes pasianssia.

Tahi jos kärsii, käy lopputuloksen aina sangen surkeasti.

Apteekkari asettaa korttipakan pöydälle, jolloin "herttakuningas" joutuu päällimmäiseksi. Mutta harmaja päivä ei ihaile sen uljuutta. Päinvastoin: — se varjostaa sen tummaksi, epäselväksi, niin että se alkaa apteekkarin mielestä muistuttaa paholaista.

Hän astuu apteekkihuoneeseen. Harmaja päivä seuraa perässä. Se hiipii pitkin hyllyrivejä, sivuaa hiljaa porsliinipurkkien rintaa. Se opettelee latinaa. 'Clyserin', 'Garbol'… Apteekkari hiipii hyllyn luo. Oliko etiketteihin sattunut virhe? Ei, ei… oikeinhan niissä seisoi: 'Glyserin'… 'Carbol'… Hänestä vain oli hämärässä näyttänyt, kuin olisi C vaihtunut G:ksi ja päinvastoin. Ei soi apteekin ovitiuku. Yhtään asiamiestä ei näy. Kaikki tuntuu kuolleelta.

Nimismies Forstadiuksen virkahuoneessa käy sen sijaan touhu. Harmaja talvipäivä ei ole pystynyt sen järjestystä muuttamaan, ainakaan tällä kertaa. Ne pyssyt… ne pyssyt. Niillähän mies puolustihe pimeää ja alakuloisuuttakin vastaan. Pöydällä palaa lamppu, vaikka on jo puolenpäivän aika. Horsta puhdistaa pyssyä hiessä päin. Oli se kumma mies se Stark, kun ei viitsinyt pyssyään puhtaana pitää. Ja sellainen ase kuin hänellä oli. Se oli ollut nyt lainassa Horstalla parisen viikkoa huurremetsojen ampuma-aikaan. Hän ei ollut sitä kuitenkaan tarvinnut. Mutta — sellaisessa kunnossa, kuin missä se oli, hän ei hirvennyt sitä takaisin viedä. Sen sisus… herrajumala… niin täynnä likaa, etteipä juuri läpi nähnyt! Siinä menivät hyvät rihlat aivan pilalle. Ja hän, Horsta, kun oli sen jo kerran papille puhdistanut sanoen, että pidä nyt, hyvä veli, puhtaana. Se on hyvä pyssy. Mutta ei ollut pappi viitsinyt. Ruostua oli antanut.

Harmaja lapinpäivä tekee kierrostansa kylässä. Sen asiana on istua ja tylsästi tuijottaa eteensä. Nyt se istuu pappilan kansliahuoneessa pitäen seuraa rovasti Starkille.

'Minkähänvuoksi tuo kruunukin arkistokaapin päällä on lohennut?' Jonatan Stark istuu tuijottaen puustaveistettyyn, tummaksi maalattuun kruunuun, mutta kukaan ei vastaa. Harmaja talvipäivä pysyy äänettömänä eikä vastausta synny hänenkään päässänsä. Liekö pudonnut vai muuten omia aikojaan haljennut? Sen voisi kääntää toista tietä. Niin… kuka sen kääntäisi? Jonatan Stark ei halua sitä kääntää eikä kukaan muukaan sitä tee. Se ei olisi vaikeaa: nousta tuolille ja kääntää. Mutta Jonatan Stark ei halua nousta tuolille. Hänen mielestään se on tarpeetonta. Mitä se hyödyttäisi? Kolo pysyisi siinä kumminkin. Hän tietäisi sen! Niin rehellisyyttä rakastavana hän on vielä Lapissakin pysynyt, ettei anna näön pettää itseään.

Mutta jotakin olisi tehtävä. Päivä ei saanut kulua tylsyyden vallassa. Siitä oli ravistauduttava irti hinnalla millä hyvänsä. Harmaja talvipäivä istuisi muuten vaikka kuinka kauan kansliahuoneen penkillä ja katselisi hänen toimettomuuttaan, toimeton toista toimetonta. Se tuntui masentavalta. Jommankumman täytyi liikkua, jommankumman, siitä ei päässyt! Jonatan Stark väänteleikse tuolissaan. Elämä tuntui niin sanomattoman lohduttomalta.

Hän nousee hitaasti tuolistaan. Hänen kasvoillaan asustaa syvä alakuloisuus. 'Tarpeeton ihminen', välähtää hänen sielussaan. Hän pysähtyy keskelle lattiaa syviin mietteisiin vaipuneena. Mitä varten hänkin oli olemassa?

Jonatan Stark avaa hiljaa arkistokaapin. Siellä on suuri läjä vanhoja, käytettyjä kirjekuoria. Niitä on sinne kasaantunut kuukausien varrella. Ne tarjoavat hänelle pelastuksen tällaisina harmaina päivinä. Hän ryhtyy niitä kääntämään.

Elämällä on sittenkin tarkoituksensa. Älä murehdi, Jonatan Stark, sinä et ole turhaan elänyt. Tämä yksi ainoa päivä elämässäsi antaa täyden oikeutuksen kaikille ennen vietetyille vuosille: nousta rikkaläjältä lentoon ja kohota navetan harjan tasalle, — onhan se jotakin elättivariksesta, jonka toinen siipi on leikattu lyhemmäksi. Käännellä käytettyjä kirjekuoria Lainion pappilan hiljaisessa kansliahuoneessa ja houkutella sen askartelun avulla henkensä lentoon, tuon häkkilinnun, jonka pimeä talvinen päivä on kahlehtinut, — onhan siinä elämän tarkoitusta kylliksi, — ainakin yhden pilvisen päivän osalle. Sinä käännät nurin nuo jo kerran tehtävänsä tehneet kirjekuoret, lähetät ne uudelleen maailmaa kiertämään. Mitäs sinä siitä välität, vaikka ihmiset sanovatkin: 'Stark on tullut tarkaksi, kääntää jo kirjekuoretkin'. Et mitään. Sinä loihdit niiden avulla vanhoja muistoja eloon. Sinusta tulee runoilija, joka laulaa kuolleet eläviksi jälleen. Tuo Bulevardin Kukkakaupan kirjekuori on kellastunut lehti, mutta se kertoo sinulle kesästä, joka oli lämmin ja kaunis. Mitäs siitä, vaikka se onkin kellastunut lehti. Sinä runoilet sen viheriöitseväksi jälleen.

Se johdattaa mieleesi muutaman tummatukkaisen kukkaismyyjättären, joka kerran palveli juuri tuossa samaisessa Bulevardin kukkakaupassa. Sillä sieltä on Julia-rouva tilannut viimekesäiset kukkasipulinsa ja kuin sattumalta osui kukkakaupan kirjekuori ensimmäisenä käteesi.

Sinä kätket tosin muistosi jälleen tuon saman kirjekuoren sisään ja kirjoitat tyyneesti päälle: 'Arvoisa Pastorinvirasto, Tenomuotka.' Mutta se vain todistaa, kuinka ihmeen hyvin olet oppinut itsesi hillitsemään. Ja kerran sinä kirjoitit vapisevalla kädellä ja veren lämminnä virratessa sydämeen: 'Neiti Aleksandra Ek, Bulevardin Kukkakauppa'.

Sinä olit silloin vahvasti rakastunut, Jonatan Stark. Sinä ajattelit tummatukkaista tyttöä muutamassa kukkakaupassa, sillä aikaa kuin professori luennoi valituita kappaleita profeetta Jesajasta. Mitä välitit sinä hepreasta siihen aikaan. Et yhtään mitään. 'Jerusalemin tyttäristä' kuullessasi ajattelit vain yhtä: hänellä ei ollut nilkkarenkaita eikä hän kulkenut kenossa kauloin, mutta hänellä oli niin ihmeen kauniit ruskeat kengät ja niska kuin kuningattarella. Hän rakasti ruskeaa ja eikö se ollut sinunkin mielivärisi siihen aikaan, Jonatan Stark, ja ole vieläkin?

Oh, sinä muistat ne lukemattomat illat, jolloin kuljit Bulevardia pitkin ja tähystelit levottomana eteesi. Sinä etsit ihmisvilinästä vain yhtä: Aleksandra Ekiä. Muut olivat sinulle vieraita ja muukalaisia. Ja kuinka sydämesi löikään, kun hän sipsutteli sinua vastaan ruskeassa päällystakissaan! 'Oletko se sinä, Jonna?' 'Minä, minä… ja sinä pääsit jo, Alix?' 'Pääsin, pääsin ja nyt mennään meille, Jonna.' Sitä sinä olit toivonutkin. Te lähditte yhdessä kulkemaan Kruunuhakaa kohti. Siellä asui Aleksandra Ek muutamassa kivijalassa vanhan tätinsä kanssa. Huone oli yksinkertainen ja vaatimattomasti kalustettu, mutta sinun mielestäsi se oli taivaan esikartano, sillä siellä asui Aleksandra Ek, ja hän oli kaunis ja hän oli tumma ja hänen silmänsä olivat vihreät kuin meri! Seinällä riippui kitara ja se tervehti teitä jo ovessa. "Nyt sinä laulat, Jonna, tänä iltana, laulat 'Caro mio ben'in'". Hän oli laulanut sydän onnea tulvillaan Aleksandra Ekin säestäessä häntä.

Jonatan Stark katselee mietteissään edessään olevaa kirjekuorta. Aivan samanlainen kuin muinoin kaksikymmentäviisi vuotta taaksepäin, mutta käsiala oli toinen. Niin — kuinka monta kertaa se oli muuttunutkaan noiden kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa? Uudet myyjättäret astuivat entisten tilalle. Mutta tuskin yksikään heistä lie tuollaiselle kirjekuorelle kirjoittanut loistavammin kuin kirjoitti kerran Aleksandra Ek: 'Herra Ylioppilas Jonatan Stark, Pohjois-Esplanaadinkatu 7.' Siinä oli rakkautta jokaisessa i:n pisteessäkin. Ja seitsemäinen — se oli ollut kuin tanssissa liehuva keijukainen.

Jonatan Stark huokaa ja kääntää kirjekuoren. 'Toivehet, pois, pois…' soi hänen rinnassaan. Sitä laulua hän oli kerran tovereista haalitun kuoron kanssa laulanut Aleksandra Ekin ikkunan takana tämän syntymäpäivän vastaisena yönä. Silloin oli loistanut täysikuu ja muutaman ravintolan edustalla torkkuva ajurikin oli hänen mielestään ollut satumainen olento. Hän olisi saattanut olla vaikka morsiusparia odotteleva kartanon kuski, joka mikä hetki hyvänsä oli valmis kiidättämään nuoren parin sulhasen kotiin läpi kuutamoisen, kirkkaan yön.

Paljon sinä haaveilet, Jonatan Stark, mutta siihenhän on luonnollinen syy: Julia-rouva on loukkautuneena sulkeutunut makuuhuoneeseen. Te olette riidelleet aamiaispöydässä ja kuin sattumalta on Bulevardin kukkakaupan kirjekuori nyt ensimmäisenä käteesi osunut. Minkäs sinä sille mahdat? "Hvem kan nu rå för sina känslor?" oli apteekkarin rouva kerran kysynyt, kun puhe oli johtunut avioeroihin. Hän, se näpsäkkä Floora-rouva, oli lingonnut tämän kysymyksen Jonatan Starkille vasten silmiä, kun tämä oli epäillen pudistellut päätään. Ei sitä niin vain erottu, vaikka tunne-elämässä toisinaan tapahtuikin pieni vallankumous, aiheuttipa sen sitten vaikka hetken kinastelu tahi luvaton kiintymys. Solmitut siteet olivat siksi lujat. Tuollainen vanha muisto hiveli vain sydäntä suloisesti, kuin lääkiten sitä pienen vamman jälkeen. Missä lienetkään, Aleksandra Ek? Lienetkö elävien mailla? Jonatan Stark, entinen naivi ylioppilas, joka rakasti sinua tulisesti, mutta jota sinä et uskaltanut seurata, muistelee sinua, kädessään kirjekuori samasta kukkakaupasta, missä kerran palvelit myyjättärenä. Ja kirjekuori — se on nyt käännetty nurin.

Jonatan Stark kääntää ja liimaa kirjekuoria asettaen ne kirkonkirjojen alle painumaan, sitä mukaa kuin ne valmistuvat. Niitä on eri kokoa, tavallisista virkakirjekuorista pieniin, siroihin dandykuoriin asti. Kuka veitikka se niin hienosti elelee? No jo… Gösta Lagerborg, hänen vanha luokkatoverinsa, kaunosielu ja aatteiden mies, josta konventtiaikana odotettiin suuria, mutta josta ei kuitenkaan tullut muuta kuin tavallinen kauppamatkustaja. Hän sortui kauniilta uraltaan ja nai rikkaan lesken, joka omisti tuottavan kahvilan muutamassa rannikkokaupungissa. Siellä kuului nyt Gösta-poika soittelevan klaveeria kahvilayleisön ratoksi, milloin ei kauppamatkoilla kulkenut. Ja liike tuotti, tuotti hyvin. Gösta Lagerborg oli kirjoittanut tulevansa ensi kesänä Lainioon harrinongintaan ja tiedustellut Starkilta sopivia paikkoja sitä varten. 'Ja olisihan soma vielä istua vastatuksin ja väitellä siitä, ihannoiko Runeberg "Vänrikki Stoolin tarinoissa" sotaa vai ei, hahhah!'

Jonatan Stark kääntää kirjekuoria. Hänen silmänsä säteilevät. Ajatus kulkee muistojen teitä eikä Lapin harmaja päivä näe enää syytä viipymiseensä. Se hiipii hiljaa ulos Jonatan Starkin huomaamatta. Keittiön puolelta rupeaa kuulumaan astioiden kalinaa ja laulun hyräilyä.

Julia-rouva ilmesyy kansliahuoneen kynnykselle. Hän hymyilee ystävällisesti.

— Mitäs se pappa täällä puuhailee? Ai, ai, noitako sinä taas olet ruvennut kääntämään? Eikö sinulla nyt ole parempaa työtä?

Jonatan Stark vastaa loistavin kasvoin:

— 'Ja hädässänsä hän turvautui yhteen sen vieraan maan kauppiaaseen…' Katsopas, Julia, tässäkin hommassa tulee mieleen, 'kuinka monella minun Isäni palkollisella on kyllin leipää ja minä kuolen nälkään.' — Hei, eikö olekin soma kokoelma?

Julia-rouva hymyilee miehensä innostukselle.

Jonatan Stark katsahtaa vaimoaan silmiin. Hän huomaa niissä anteeksi pyytävän ilmeen. Hänen sydämeensä tulvahtaa veri lämpimänä. Hän tarttuu vaimoaan kädestä.

— Näin minä täällä taistelen henkiriepuni puolesta, Julia, ja nyt olen voitolla taas.

Julia-rouva nyökkää. Sellaistahan se oli. Hän kesti sittenkin paremmin kuin miehensä. Jonatanille se toisinaan kävi ylivoimaiseksi.

Hän jättää miehensä työn ääreen. Hän on vakuutettu, ettei Jonatan enää kääntele kirjekuoria ikävänsä vuoksi, vaan siksi, että tuntee itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi taas.

Ja ihmeellistä. Tämän jälkeen ei Jonatan Stark enää ajattele menneitä. Hän kääntää kuoren toisensa jälkeen ja se ilo, jota hän nyt tuntee, on jonkunlaista ammattimiehen iloa. Työ käy näet jo sangen sukkelaan. Hän ajattelee väliin, tuliko helpommaksi kääntää vai ostaa uusia. Kumiliima maksoi… sekin… Mutta — vaikka se olisi tullut kalliimmaksikin, hän olisi sittenkin kääntänyt. Se tuotti hänelle iloa. Ja kaikkeen, mikä Lapissa oli omiansa iloa tuottamaan, oli suhtauduttava vakavasti, olipa se sitten itsessään vaikka kuinka lapsellista. Sen oli Jonatan Stark ottanut elämänsä säännöksi. Hän siis kääntelee kirjekuoria, kun ei muuta työtä ole. Ja hauskaa oli nähdä sitä valikoimaa, joka niistä vähitellen syntyi. Hämähäkinverkko-kuoria oli useita. Ne tekivät oikeastaan hiukan taiteellisen vaikutuksen. Toiset olivat taas niin ohutta paperia, että rikkoutuivat käännettäessä. Vaivaiset, jotka eivät jaksaneet kustantaa itselleen kuin menomatkan Lappiin. Toisilla oli vielä varoja paluumatkaakin varten. Jonatan Stark kääntää kääntämistään. Hän on onnellinen ja tyytyväinen taas ja hän viheltelee hiljaa. Talven pitkään kulkisivat hänen kirjekuorensa alas, — sinne, mistä olivat tulleetkin. Hän lähettelisi niitä kuten muinoin Noak kyyhkysiä arkistaan. Ne veisivät mukanaan hänen kaipauksensa.

Jonatan Stark huokaa asettaen viimeisen kirjekuoren kirkonkirjan alle painumaan. Hän vääntää lamppua pienemmälle. Hän on hiukan alakuloinen, mutta kuitenkin tyytyväinen kohtaloonsa.

Harmaja lapinpäivä painuu iltaan. Tyranni, sielujen kiduttaja, palaa linnaansa jälleen. Se on siellä jossakin Keilatunturin takana, rannattomien aapojen keskellä, jotka nyt kääriytyvät pimeään. Harmaja päivä on käynyt alustalaisiaan katsomassa ja ilokseen huomannut heidät lujasti valtaansa kahlehdituiksi. Vain yksi heistä, pappi, jonka tehtävänä on valkeutta julistaa, on hiukan saanut kahleitaan irroitetuksi. Hänen huoneessaan on palanut lamppu jo kello yhdestä saakka. Kuin merkkituli se on loistanut muille kylän asukkaille, jotka vähitellen, yksi toisensa jälkeen, ovat tehneet tulen pirtin takkaan. On se hetki, jolloin sielut saavat vapaammin hengittää. Takkatulen loiste ottaa haltuunsa pirtin. Se on itsevaltias, joka ei siedä harmajan lapinpäivän valtaa. Se valaisee ja lämmittää. Sen kanssa taistelevat rinnan navettakiilut ja Ruijan porsliinikupuiset lamput. Nekin julistavat omalta osaltaan, että yötä ja pimeyttä vastaan on taisteltava valolla, siksi kunnes aurinko, elonantaja, on jälleen saavuttanut hallitsevan asemansa Lapin taivaalla loistaakseen kaksi kokonaista kuukautta yhteen menoon.

X.

Viime vuosina on Jonatan Stark saarnannut melkein yksinomaan itselleen. Eikä hänellä juuri monta kuulijaa ollutkaan. Kirkonkyläläisistä eivät muut käyneet säännöllisesti kirkossa kuin Suutari-Kalle ja hänen hiukan yksinkertainen vaimonsa Gravilda sekä kylän kansakoulunopettajatar. Juhlapyhinä, kuten Marianpäivänä, juhannuksena ja Mikkelinä, saapuivat tosin syrjäkyläläiset mieslukuisina kirkolle ja silloin oli Lainion pieni kirkko ääriään myöten täynnä. Mutta ennen saarnaa lähti suurin osa miehistä tavallisesti pois, sillä heitä ei huvittanut Tarkan "muistelusten kuunteleminen", kuten he sanoivat. He menivät siis kirkkomäelle tupakalle ja juttelemaan hevoskaupoista. He ymmärsivät niitä paljon paremmin kuin papin puheita 'Kristuksen kuvan kultauksista', joka nyt oli paljasta jaaritusta.

Eivät syrjäkyläläiset paremmin kuin kirkonkyläläisetkään ymmärtäneet, mikä pappiin oli mennyt. Ensi vuosina tämä oli saarnata paukutellut kuin mies, puhunut armonjärjestyksestä ja apostoleista, karahteerannut synti-äijääkin tämän oikealla, raamatullisella nimellä. Tosin oli häneltä silloinkin synteinanteeksiantaminen ja Golgata jäänyt melkein säännöllisesti pois, mutta olihan nyt toki saatu kuulla, kuka ihmistä vietteli ja mihin lopulta päädyttiin, jollei parannuksia tehty, — kuin myöskin, että Jumalan Poika se pelasti ja näytti pirulle lopullisen pitkän nenän, kun tämä jo oli valmistautunut korjaamaan syntisraukan. Nyt jutteli Tarkkapappi ulkomaitten kaupungeista ja turistiteistä, niinkuin niillä olisi minkäänlaista yhteyttä ollut Nikodemuksen ja hänen epäuskonsa kanssa. Vai oliko kukaan lukenut, että Nikodemus olisi ollut erikoisempi reissaaja? Ei sitä ainakaan kirjoitukset näyttäneet.

Vikaan oli siis mennyt Tarkka-pappi, pahasti vikaan. Joku tiesi mainita, ettei Tarkalla enää ollut kaikki ruuvit paikoillaan, toinen arveli sen viinan syyksi: — kas, kun pappi itse huonosti eli, ei hän saattanut terää muillekaan näyttää. Se olisi tainnut silloin kääntyä kohti omaa povea. Niinpä niin… Mutta Juustila oli taas tehnyt hyvät hevoskaupat. Olivatko miehet nähneet hänen uutta orittansa? Totisesti, siinä oli hevonen, joka oli pidollensa hyvä! Ja viidelläsadalla oli mies sen saanut. Kirkkomiehet juttelivat Juustilan oriista siksi kunnes kirkosta rupesi kuulumaan papin messu. Silloin he kopistivat piippunsa ja työntyivät jälleen kirkkoon: — he olivat päättäneet ottaa ripin.

Sellaista se oli. Jonatan Stark oli kyllä vuosien varrella manannut ja nuhdellut, pitänyt välistä pitkiäkin saarnoja kirkossa käyttäytymisestä, mutta kaikki turhaan. Lainiolaiset pitivät tapansa. Viime vuosina hän oli siitä luopunut. Hän oli lopuksi unohtanut koko seurakunnan ja saarnannut vain itselleen.

Mutta — jos seurakunnan enemmistö oli kääntänytkin hänelle selkänsä, olivat Suutari-Kalle Gravildoineen ja kylän kansakoulunopettajatar jääneet hänelle uskollisiksi. Kukin heistä käsitti saarnan omalla tavallaan, mutta siitä he olivat yksimielisiä, että rovasti saarnasi hyvin. Suutari-Kalle, ainoa Lainion sosialisti, piti erikoisesti siitä, että pappi puhui pienistä mökeistä ja kololaitaisista kahvikupeista. Hänen mökkinsä kirkon takana oli juuri niin kookas, että sänky mahtui pisimmälle seinälle, ja siinä ainoassa kuppiparissa, jonka he Gravildan kanssa omistivat, oli todella suuri lovi, niin että toinen puoli kahvia valui lautaselle. Mutta Suutari-Kalle iloitsi, että pappi ymmärsi köyhälistön asian ja että hänen äänensä sen esilletullessa värähteli erikoisen lämpimänä. Miksi ei — kyllä Suutari-Kalle olisi sen suonut, että Vapahtaja olisi tullut heidän mökkiinsä käymään. Olisipa saanut kerran kyllikseen jutella köyhän ihmisen elämästä ja kysyä, oliko oikein, että Könni maksoi pieksun pohjauksesta puolosta vähemmän kuin muut.

Kallen Gravilda ei pystynyt niin syvällekäypiin mietiskelyihin. Hän vain kuunteli ihastuneena selityksiä Jerusalemin vaimojen kirjavista puvuista ja vilkaisi silloin tällöin alttaritauluun. Todellakin… sellaisia pukuja olisi kannattanut pitää. Mahtoivat olla värinsä pitävämpiä kuin hänen retonkihameensa, joka nyt oli melkein siintynyt. Eikä Raattamalla paremmin kuin Könnilläkään ollut hyviä värjäysaineita.

Ainoa, joka pystyi seuraamaan Jonatan Starkia tämän kaunopuheisilla poluilla, oli kansakoulunopettajatar. Hän oli lukenut paljon, mietiskellyt vielä enemmän, jotenka hänestä oli nautintorikasta kuulla kuvausta Jaakobin taistelusta Jabbok-joen rannalla. Hän näki hengessään auringonlaskun, itämaan loistavan auringonlaskun. Siellä, toisella rannalla, kuumottivat Jaakobin leirin valkeat teltat. Raakel ja Lea asettautuivat levolle tyynnytellen lapsiaan, jotka levottomina kyselivät, minne isä oli mennyt. Sinä iltana järjesti Raakel, tuo yksinkertainen sielu, isältänsä Laabanilta varastamansa kotijumalat riviin teltan perälle ja kumarteli niitä, rukoillen sydämensä pohjasta pelastusta Jaakobille, jota hän oli rakastanut siitä hetkestä saakka, jolloin tämä pitkästä matkasta uupuneena, mutta kuitenkin niin kauniina, oli ensi kerran suudellut häntä Haaranin kaivolla. Mutta siellä, toisella rannalla, istui Jaakob kalpeana rantakivellä sydämessä ahdistava tuska: — miten oli Esau kohteleva häntä? Ja tuska oli niin suuri, että hänestä tuntui, kuin painiskelisi hän oudon miehen kanssa kokonaisen pitkän yön.

Mutta — sitten tuli aamu! Aurinko nousi mahtavana vuorten takaa. Jabbok-joen pinta kimalteli sen ensimmäisistä säteistä. Vieno tuulenhenkäys vastakkaiselta rannalta toi Jaakobin nenään leirisavun tuoksun: — siellä olivat jo jalkeilla hänen omaisensa. Kalpea mies nousee. Hän tuntee itsensä vahvaksi jälleen. Rauha on palannut sydämeen, rauha ja lepo. Jaakob kahlaa joen yli leirin puoleiselle rannalle. Oi, kuinka mielellään kansakoulunopettajatar olisi tahtonut olla Raakelin sijassa tämän käydessä miestänsä vastaan! Mutta sitä hänen oli hiukan vaikeampi käsittää, millä mielellä Lea, vanhempi sisar, olisi silloin katsellut häntä. Ne itämaalaiset naiset olivat hiukan arvoituksellisia suhteessaan miehiin.

Ei aavistanut Lainion suntio, vanha Mäki-Roope, minkälaisissa mielikuvituksissa ja ajatuksissa nuo kolme sanankuulijaa elivät rovastin saarnojen aikana. Hän kulki hiilihanko kädessä pitkin sivukäytävää ja kolisteli hirmuisesti. Hänen mielestään oli seurakunnan varojen tuhlausta lämmittää kirkkoa kolmea henkeä varten. Mutta se Tarkka oli niin täsmällinen ja tarkka, ettei vain saanut laiminlyödä kirkonmenoja. Miksi ei nyt noita olisi yhtä hyvin saattanut pitää pappilan pirtissäkin? Niin oli entinen pappi tehnyt. Mutta tämä… tämä oli kyllä visu omissa asioissaan, mutta kirkonkassasta hän ei isoja välittänyt. — Mäki-Roope kolisteli ja hymähteli. Mitähän se Suutari-Kallekin hyötyi Gravildansa kanssa? Niin jököttivät joka pyhä samalla paikalla, Gravildalla suu puoleksi auki, kuin olisi avisuunissa istunut. Mäki-Roope sylkäisi kuuman kaminin kylkeen. Sen pihaus tulkitsi parhaiten hänen tunteitaan.

Lukkari, lihava ja pyylevä Poikkijärvi, luki lauantaipostin lehtiä lehterillä urkuharmoonion takana. Hän ei isosti välittänyt koko kirkonmenoista. Hänelle riitti vain se, että sai rauhassa lukea lehtiään, silloinkuin ei lehterillä sattunut muita olemaan. Eikähän siellä, jumalankiitos, tavallisina pyhinä istunutkaan muita kuin hän, Basilius Poikkijärvi, lukkari ja kiertokoulunopettaja, Lainion varakkain vanhapoika. Hän seurasi maailmansotaa paljonsuuremmalla jännityksellä kuin Tarkka-rovastin saarnaa. Pääasia vain, että saarnan jälkeinen virsi oli valmiiksi haettu. Lukkari syventyi sotauutisiinsa. Vai olivat valloittaneet Varsovan. Katsos niitä poikia! Ne eivät muuta kuin antoivat ryssälle selkään. Oli se Saksan Ville poikaa…Ja Rantahalvari Lompolonsuusta tehnyt konkurssin. No ihme! Siinä meni taas iso rikas nurin. Olisipa lähempänä, sopisi huutaa maa. Sen saisi polkuhinnalla. Lukkari syventyi miettimään, paljonko sellaisesta uskaltaisi tarjota. Ei se ollut kaukana kolmestakymmenestätuhannesta. Siinä piteli korvilla. Lukkari mietti, kuka lainiolaisista mahdollisesti yrittäisi. Tuskinpa kukaan. Könnillä oli maa ja hyvä… samoin Raattamalla. Tavallisia talokkaita ei tarvinnut peljätä. Mutta — miten lienevät varoissa siellä Lompolonsuussa? Isoja rikkaita niitä löytyi sielläkin. Mutta… mahtaisiko sentään kellään olla kolmeakymmentätuhatta yhdellä kertaa pöytään paiskata niinkuin hänellä, Basilius Poikkijärvellä. Kuivia rahoja oli sikäläisillä vähän. Mutta — entäpä jos siinä saisi kynsilleen? Mahdotonta. Sellaiselle maalle aina ostajia löytyi. Kannatti siis koettaa… riskeerata hiukan… noin vähän amerikkalaiseen tapaan. Siinä tarjoutui hyvä ahvääri ihan kuin käteen…

… — Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse.

Lukkari havahtui. Joko se Tarkka nyt kerkesi loppuun? Mitä? Amenhan sieltä taisi jo pamahtaa. Lukkari kääntyi urkuharmoonion puoleen ja rupesi soittamaan alkusoittoa. Hetken kuluttua kaikui kirkossa kansakoulunopettajattaren kirkas ääni:

"Kiitos sulle, Herra taivaan, Ettäs kuulit ääneni."

Ja ihmeellistä! Lukkarikin veisasi sen tällä kertaa sellaisella voimalla, että Jonatan Stark ihmetteli laskeutuessaan saarnatuolista alas.

Sellaista se oli. Jonatan Stark oli viime vuosina saanut saarnata melkein yksinomaan itselleen. Hän oli eläytynyt uskonnollisiin mielikuviinsa ja hänen sydämensä oli sykähtänyt ilosta, jos joku tekstin sana oli sattunut välähtämään hänen sielussaan ihan uudessa valossa. Kullanhuuhtojan tavoin hän oli visusti säilyttänyt sen kultajyväsen vastaisten päivien varalle. Viime vuosien kuluessa hän oli tehnyt sen havainnon, että Raamatusta löytyi aina uutta ja mielenkiintoista. Samaa mieltä hän oli ennenkin ollut, mutta vasta viime vuosina sen todeksi huomannut. Tosin ihmiset pudistivat päätään niille kultajyväsille, joita hän Raamatusta löysi, — se oli heidän mielestään katinkultaa — mutta samapa se: — ne ilahduttivat kuitenkin sanomattomasti hänen yksinäistä sieluaan. Hän siis saarnasi sunnuntaisin siitä ilosta, joka viikolla oli hänen sydämensä vallannut jonkun kultajyväsen löydettyänsä. Ja sunnuntainen saarna oli taas kuin kehoituksena hänen sielulleen yhä uuteen, innokkaampaan etsimiseen.

Mutta alastoman alttarin ääressä seisoessaan hän usein masentui. Hän muisti veljiään etelässä. Siellä olivat kauniit, usein taiteellisesti koristetut kirkot hartaita kuulijoita täynnä. Urkujen ääni vyöryi juhlallisena yli kirkon ja veisuuseen harjaantunut seurakunta lauloi mukana voimakkaasti. Se tempasi mukaansa papinkin.

Mutta täällä, Lainiossa, oli kirkko autio ja tyhjä eikä kirkkomusiikista voinut puhuakaan. Lukkari soitteli toisinaan vain yhdellä sormella ja veisasi, jos sattui. Ei siis kumma, jos hänen mieleensä muistui etelä ja siellä palvelevat virkaveljet. Siellä oli toki papillakin jotakin tehtävää. Mutta täällä… täällä kaukana korvessa… täällä tunturien takana seisoi hän, Jonatan Stark, sunnuntaista sunnuntaihin, vuodesta vuoteen yksin… alastoman alttarin ääressä, voimatta useinkaan tuntea muuta kuin syvää alakuloisuutta. Hän oli puhunut sielulleen, rohkaissut sitä kuin kuolevaa ja sanonut: 'Mitäs murehdit minun sieluni ja olet niin levoton minussa. Turvaa Jumalaan, sillä vielä nytkin hän sinua auttaa kasvoillansa.' Mutta se oli tapahtunut ylhäällä saarnatuolissa, jossa yksi ja toinen lohduttava näköala oli auennut hänelle yli tyhjän kirkon… siitä huolimatta. Siellä ylhäällä hän oli ollut kuin aavikon tähystäjä, nähden toisinaan kauniita kangastuksia niin elävästi, että mieli ilahtui ja sydän keveni.

Mutta — alttarin ääressä ne häipyivät näkyvistä. Hänet valtasi tyhjyyden tunne ja hän iloitsi ajatellessaan hetken päästä pääsevänsä kotiin, hiljaiseen kansliaansa. Sieltä, alttarin äärestä, hän ei nähnyt muuta kuin nuo kolme sanankuulijaa ja etupenkissä istuvan suntion, joka näytti varmalta kuin laivan kapteeni ja tuntui sanovan: 'Huuda, mitä huudat, se menee niinkuin se menee.' 'Olkoon vain Herra sinunkin kanssas.' Masentunein mielin hän siis kääntyi lukemaan kollehtarukousta ja "Benedicamus" särähti heikkona ja hapuilevana. Ainakin lukkarin vastaus kuulosti kovin olantakaiselta. "Herran siunaus" tuntui taas saavan lämpöä siitä, että kaikki näyttivät olevan hyvillään jumalanpalveluksen päättymisestä, niin pappi kuin seurakuntakin.

Sellaista se useimmiten oli. Mutta joskus hän oli jaksanut vielä jälkialttaritoimituksenkin aikana pitää katseensa tulevaisuuteen tähdättynä. Sellaisina sunnuntaina hän oli nähnyt suuren kuomureen kulkevan viimeistä kertaa jokivartta alas. Hän oli matkalla etelään… muuttamassa pois. Jaakobin palvelus Laabanin luona oli päättynyt. Hän oli palaamassa kotimaalleen takaisin. Kaikki eletyt vuodet olivat kauniisti kestetyt. Esau oli tullut monta kertaa vastaan 400 miehen kanssa. Mutta nyt… nyt viimeinkin hän oli leppynyt ja laskenut Jaakobin kulkemaan. Sellaisina sunnuntaina hän oli kävellyt pappilaan reippain mielin ja pitkistä ajoista taas havainnut kirkonkylän kauneuden. Punaisine ja valkeine taloineen se oli näyttänyt kerrassaan viehkeältä, varsinkin talvella. Kaikki oli uhkunut puhtautta ja tuoreutta. Oli tuntunut siltä, kuin olisi noissa monissa pikku taloissa asunut erinomaisen uuttera ja valveutunut kansa. Talvipäivän kirkas hohde oli näyttänyt ihmiset kuin uudessa valossa. Sellaisina sunnuntaina hän oli istunut kauan ruokasalissa jutellen vaimonsa kanssa. Hän ei ollut sanallakaan maininnut poispääsyn mahdollisuuksista. Hän oli vain puhellut muista asioista, mutta hänen sielussaan oli asunut kirkas kuva kotimaalle matkaavasta Jaakobista. Hän oli tuntenut että jos hän siitä olisi maininnut — vaikkapa sanasenkin — tuo kirkas kuva olisi särkynyt ja hän olisi taas haparoinut pimeässä pitkät ajat. Siksi hän oli keskustellut vain pikkuasioista salaten ilonsa todellisen aiheen. Ja hänen äänensä oli soinut erikoisen lämpimänä, kun hän lopuksi oli kiittänyt vaimoaan kahvista ja vetäytynyt kansliaansa.

Julia-rouva ei aina ollut ymmärtänyt miehensä outoa reippautta. Mutta siitä huolimatta hän ei ollut viitannut siihen sanallakaan. Hän oli vain kuunnellut ja vastaillut yksikantaan. Hänestä oli tuntunut hyvältä, että Jonatan keskusteli hänen kanssaan, vaikkapa vain sellaisista pikkuasioista kuin pirtin lämmityksestä tai uuden lukon laittamisesta halkovajan oveen. Hiukan hän tosin oli hämmästynyt, kun Jonatan oli äkkiä noussut, kiittänyt ja mennyt. Mutta silloinkaan hän ei ollut puhunut mitään.

Jonatan Stark oli mennyt kansliaansa ja istahtanut soututuoliin. Hänen katseensa oli osunut kirjoituspöydän alle. Sieltä olivat paistaneet häntä vastaan hänen jalkainsa jäljet.

Silloin oli tunnelma särkynyt ja hänen sydämestään oli jälleen kohonnut tuskaisa, epätoivoinen kysymys:

Milloin? Milloin?

XI.

Rovasti Starkin suuri kuomureki on matkalla jokivartta alas. "Vaalimatka", on Lainion sillankorvassa asuva Mäki-Roope sanonut vaimolleen, kun rovastin reki oli tuvan ohi vilahtanut. "Vaalimatka", sanovat jokivarren kievaritalojen isännät ja kiroavat hiljaa.

Sai taas lähteä vedättämään tuota kirottua rumilasta penikulmakaupalla.

Hiljaa, kievari talojen isännät, vain tämä kerta ja sitten vielä viimeinen, — sitten pääsette Lainion papin kuomureestä eroon ikuisiksi ajoiksi.

Mutta — kukas sen takasi? Jokivarren kievarit ovat vedättäneet Lainion rovastin kuomurekeä niin monta kertaa, että heidän uskonsa on loppunut. Lainion papilla on ollut huono onni, niin merkillisen huono onni. Kukas sen takaisi, etteivät jokivarren kievarit saisi kiskottaa kuomurekeä niin kauan kuin maailma seisoi.

Hiljaa, jokivarren kievarit, hiljaa! Vain tämä kerta ja sitten vielä viimeinen. Sillä rovasti Jonatan Stark on vaalimatkalla Jolmanrantaan.

Mutta jokivarren kievarit eivät ole hiljaa. Rovasti Starkin kuomureki on ylimalkaan sellainen laitos, että sen lähestyminen saa verkkaisimmatkin veret kiihdyksiin. Häijy paikka — sen edessähän ihan hevosetkin uupuivat! Pitikin olla kievarisäännössä sellainen pykälä, että matkustajat saivat käyttää omia ajoneuvojaan. Olisi maaherra saanut muuttaa sen pykälän, — jos ei muuten, niin Lainion papin kuomureen vuoksi.

Jokivarsi kuohuu ja kohisee. Käsittämättömällä tavalla on sana Lainion rovastin tulosta kulkenut monta kievariväliä hänen edellään. Kuka sen vei? Tuuliko, joka tanssitti lunta maantiellä? Harakatko, jotka kieppuivat aidan seipäissä ja utelivat: 'Vaalimatka taas?'

Kaipa ne olivat harakat, sillä niillä oli erikoinen syy pitää silmällä Lainion papin kuomurekeä, niinkuin yleensä kaikkia rekiä. Niiden sevistä löytyi aina jotakin. Lainion papin kuomureestä ne eivät olleet koskaan löytäneet mitään. Senvuoksi ne aivankuin kiukuissaan räkyttivät: 'Lainion papin kuomureki, kuomureki tulee! Älkää vaivautuko!'

'Lainion rovasti kuuluu olevan vaalimatkalla.' Kaupunkiin palaava rahtimies kertoo sen kievarinisännälle, joka hakkaa jäätä tallin kynnyksestä. Kuka sitä kertoi? Viime kievarissa olivat kertoneet. Huomenaamulla se viimeistään on täällä, — jollei jo ole aamuyöstä.

— Perhana! Kievarinisäntä iskee niin, että suuri kappale kynnystä lohkeaa hänen lyönnistään.

Kievaritaloissa ryhdytään toimenpiteisiin. Isäntä määrää, mikä hevonen lähtee heinään, mikä jää kotiin. Sieltä kuuluu taas tulevan se Lainion pappi sillä sen vietävällä kuomureellään eikä sitä jaksanut kiskoa muut kuin "Rusko". "Rusko" jääköön siis kotiin, että saadaan taival katkaistuksi.

Se on merkkitapaus koko jokivarrella. Ihmiset virkistyvät. Keskustellaan kuomureestä. Kuka muistaa, milloin se ensi kerran näille maille ilmestyi? Aprikoidaan, tuumitaan. Siitä on kauan, kuka sen muistaneekaan. Kunnes lopulta eläkevaari lausahtaa: 'Siitä on tullut viime keväänä yhdeksäntoista vuotta, sillä tuo Penjaami oli silloin viiden viikon vanha ja täyttää nyt ensi Matin päivänä kaksikymmentä.

Niinpä niin — eläkevaaripa sen tietää. Sillä on hyvä muisti. Osaa ulkoa kymmenittäin virsiäkin vanhasta virsikirjasta, vieläpä senkin, että 'Pujer natusin Betlehem', vaikka se olikin latinaa ja vaikk'ei sitä ymmärrettykään. Niinpä niin — eläkevaari sen muistaa. Mutta muistiko vaari, mihin Lainion pappi nyt oli hakenut?

Ei — sitä ei vaari muista. Ei muista kuulleensakaan. Oliko se seisonut aviiseissa?

Joku mainitsee, että oli, joku toinen tekee sen taas jyrkästi valheeksi. Ei auta muu kuin ruveta vanhoja sanomalehtiä hakemaan. Mutta niin vanhoja, joissa tuo uutinen olisi ollut, ei enää löydy. Joku muistaa lukeneensa uutisen ainakin kolmisen kuukautta sitten. Kolmisen kuukautta! Ole höpertämättä! Ei se niin vanha asia ole. Vastahan äijä on matkassa. — Uutisen lukija, joka ei ole kukaan muu kuin Penjaami, ei voi siihen mitään sanoa. Hän istuu kuin tuomittu pirtinnurkassa valmiina vastaanottamaan uusia nuhteita. 'Mikset silloin sanonut, kun jo kerran luit?' 'Kukapa se kaikkia muistaa maailmalle kuuluttaa.' (Penjaamin on Lainion rovasti ristinyt. Siksi on uutinen hänestä ollut paremmin kuin mieskohtainen asia, jota ei ole tarvinnut toisille jutella.). Vai maailmalle? Olisiko tuo nyt maailmalle ollut, jos olisi kotiväelle maininnut. 'Sinähän tässä olet vakituinen aviisien lukija, niin että hoida virkasi!'

Joku uskaltaa ryhtyä syytettyä puolustamaan. Ei niitä lehtiä enää siinä koukussa ollut. Niillähän paperoitiin tuvan peräkamari. Talonväki rientää kamariin. Tavaillaan seiniä, mutta uutista ei löydy. Se on tietysti joutunut nurjalle puolelle. Vai nurjalle puolelle! Sitä ei ole ollutkaan koko uutista!

Mutta nyt uskaltaa jo yksi ja toinen äänensä koroittaa. Kyllä — kyllä siitä oli puhettakin silloin. Olikopa? No, oli varmaan! Isä vielä nauroi ja sanoi, että 'nyt saadaan taas kuomurekeä kiskottaa.' Kievarin isäntä naurahtaa, leppyy hiukan; sieppaa sitten naulasta längät ja painuu talliin. Mutta pihan poikki mennessään hän jälleen kiroaa.

Sillä välin on keskustelu pirtissä päässyt vauhtiin. Penjaamikin uskaltaa nousta loukostaan ja siirtyä takan ääreen. Ei sillä, että hänellä olisi keskusteluun mitään lisättävää eikä hän olisi siihen pystynytkään, sillä eläkevaari ja äitimuori ovat kristillisyyden syvillä vesillä. 'Mikä sillä on, kun se ei pääse? Onko se niin huonolahjainen?' 'Eikö mitä, mutta sillä kun ei ole henkeä, Pyhää Henkeä.' 'No, mutta ei sitä nyt ollut Raaluntillakaan isosti ja pääsi kuitenkin ihan ensi yrityksellä.' 'No se — kun se sattui niin.' 'Niinpä niin.'

Ei — ei sitä vain aina niin menty, kuinka aiottiin. Siellä oli etelässäkin kristityitä ja ne kyllä hengen tunsivat. Eikä lie Tarkan henki Lainiossa lisääntynyt. Hyvinpä tuo muistettiin sekin päivä, jolloin hänen kanssaan uskosta ensi kerran tingattiin.

Eläkevaari vääntäytyy istumaan sängyn laidalle. Hänen poskilleen kohoaa puna ja silmät säteilevät. Hän asettaa sauvan jalkainsa väliin ja tekee sen vaikutuksen kuin pussitaistelija, joka on kiivennyt renkulle ja valmistautunut lyömään.

— Niin, siitä uudensyntymisen paikastahan meillä tuli tinka.

Ja vaari rupeaa kertomaan vuosikausia sitten sattunutta tapausta. Oli se kumma, kun ei siellä akatemiassa uskosta isosti välitetty. Oppia ja kirjatietoa siellä kyllä annettiin: lukivat läpi kaiken maailman lorut. Mutta usko ja Pyhä Henki jäivät aina pois.

Niin oli Lainion pappikin lyönyt eteen jos minkälaista koukkua ja temppua. Oli kierrellyt kuin kissa kuumaa puuroa, latonut raamatunlauseita päällekkäin kuin leipiä uunista, mutta pääkohta oli aina jäänyt selittämättä. 'Minkä te päästätte maan päällä.' Siitä ei ollut ruvennut puhumaan mitään. Oli sanonut, ettei hänellä ollut niin paljon aikaa, kuin olisi tarvittu sen raamatunpaikan oikeaan valaisemiseen. Hehheh, aikaa! Niinkuin ei Vapahtajan sana olisi ollut selvä selittämättäkin.

Eläkevaari oikaiseikse jälleen sänkyyn. Kukaan ei ole puuttunut hänen puheeseensa, sillä emännän ajatuksetkin ovat jo pyörähtäneet toisaalle. Vaari siis oikaisee sänkyyn ja on tyytyväinen.

Tällaisiin keskusteluihin antaa aihetta sanoma Lainion rovastin tulosta. Oikeastaan niissä jää pappi syrjään, vaikka hänestä puhutaankin paljon. Päätekijänä niissä kuitenkin on kuomureki, suuri kuomureki.

Ajettiinko etelässä sellaisilla rumilailla? Kaipa, koska tämäkin oli sieltä tuotu. Mutta siellä nyt olivat paremmat tiet ja lyhyemmät taipaleet. Mikäs siellä… mutta täällä, erämaassa, missä yksi ainoa tuisku toisinaan pysäytti viikoksi koko liikenteen. Ajomiehiä oli vähän, varsinkin nyt, kun ei sattunut ruukkipaikkojakaan läheisyyteen. Kievari yksin sai pitää huolen teiden auki pysymisestä.

Lyhyesti sanoen: — sanoma Lainion rovastin ja hänen kuomurekensä tulosta vaikutti herättävästi koko jokivarteen, Lainiosta kaupunkiin saakka. Taloissa, erityisesti kievaritaloissa, elettiin henkisesti virkeämpää elämää. Oli toki jälleen asia, josta riitti puhetta päiväkausiksi. Yksimielisesti lausuttiin toivomus, että "äijäriepu" vihdoinkin pääsisi, mutta se ei suinkaan johtunut lähimmäisenrakkaudesta, vaan kiukusta kuomurekeä kohtaan. Koko jokivarsi ei viikkokauteen puhunut muusta kuin Lainion rovastin kuomureestä ja nuo tavallisesti niin hyväluontoiset ihmiset kiukuttelivat, riitelivät ja torailivat aivan kuin pahankuriset lapset jo päiviä ennen tämän sekaannuksen aiheuttajan ilmestymistä.

Mutta Jonatan Starkille siitä on vain hyötyä. Sillä kun hän saapuu, ei äskeisestä kiukusta näy jälkeäkään. Kievarinisännät ovat purkaneet sappensa jo kolme, neljä päivää aikaisemmin ja nyt heillä ei ole muuta sanottavaa kuin: 'Jaha, vai on se rovasti taas matkalla.' 'Ja yhä se entinen reki vain.' Ei sanaakaan sen painosta. Päinvastoin: talonväki kerääntyy ihailemaan reen kuomua. Sellainen soma nahkakoppero, ihan kuin pienoinen huone. Ja ikkunat, oikeat messinkipuitteiset lasi-ikkunat. Ja sisällä lyhty, jossa paloi kynttilä. Aivanhan siellä istui kuin herran kukkarossa ja lueskeli lyhdyn valossa. Niin, niin… mitäpä pitkillä taipaleilla juuri muutakaan saattoi tehdä. Joku naisista kurkistaa kuomuun ja huomaa istuimella kirjan. Oliko hengellinen kirja? No… eipä nyt juuri… olihan siinä sitäkin tosin… mutta se nyt oli paremmin sellainen kertomus vain…

Jonatan Stark ryyppää kahvit, ristii lapset — jos sellaisia sattuu olemaan — heittää hyvästit talonväelle ja kömpii kuomuunsa. Hän syventyy kirjaansa, ajattelematta mitään muuta. Vaalimatkat ovat muodostuneet hänelle virkistysmatkoiksi. Saihan edes siten käydä kaupungissa — kerran parissa, kolmessa vuodessa ja nähdä ihmisiä, — ihmisiä, jotka eivät olleet lainiolaisia. Pappilasta pappilaan kulkee hänen tiensä, nyt niinkuin ennenkin, ja hän on mieluinen vieras niissä jokaisessa.

Mutta ihme ja kumma — kuta lähemmäksi kaupunkia hän ehtii, sitä voimakkaammin hän kaipaa takaisin hiljaiseen Lainioonsa. Täällä nyt ei tavannut ainoatakaan kunnon ihmistä, ei yhtään lainiolaista. Ruustinna Kjellman suokoon anteeksi, — hän ei suinkaan tarkoittanut talonväkeä. Mutta nämä maalaiset — niin juroja ja liikkumattomia. Ei ystävällistä sanaa vieraalle. Herrasväki oli hyvä ja tuli Lainioon. Siellä otettaisiin selvää, kuinka paljon ruustinnan puserokangasta oli maksanut metri. Ei, häntä kadutti, että oli ollenkaan lähtenyt. Olisi ollut parempi pysyä poissa. Mutta tämä olikin viimeinen kerta.

Jonatan Stark innostuu kuvaamaan Lainiota. Rovasti Kjellman on vasta muuttanut jokivarteen ja hänelle se on jo täyttä Lappia. Jokivarsiko? Oh, Herra! Ei! Lainio — se vasta oli sama kuin Lappi. Sellainen talvi, majesteetillinen, mahtava! Vapun päivänä mäenlaskua Keilatunturilta peski päällä ja neljän tuulen lakki päässä. Kelkallako? Ei — anteeksi! — vatsallaan. Herra siunatkoon! Ruustinna Kjellman lyö hämmästyneenä käsiänsä yhteen.

Entä sitten kesä! Valoisa, ihana! Niin — "ihana", se oli lainiolainen adjektiivi. Ei täällä, alempana, aavistettukaan, millainen oli Lapin kesä. Ihmiset valvoivat, eivät hennoneet käydä levolle. Oli niin kaunista, satumaisen kaunista. Aurinko kiersi korkealla, vaikka oli puolenyön aika. Koko ympäristö verhoutui autereiseen, harsomaiseen valoon. Morsiusleninki! Lainion morsiusleninki! Ihailtiin, katseltiin, ja yks' kaks' lähdettiin naapuriin kylään. Yövisiitti, kesäyövisiitti kello kaksi aamulla! Se oli aurinko, se siunattu aurinko, joka houkutteli sellaiseen järjestykseen.

Entä kalavedet ja metsästysmaat. Ei siellä Lainiossa haukea syöty. (Anteeksi, hauki maistui erinomaiselta, varsinkin kun sitä harvoin sai. Ruustinna Kjellman älköön käsittäkö väärin.). Mutta Lainiossa se oli veden peto, jota ei ihminen korjannut. Lohi ja siika… ne olivat kalaa… ja "ukkometso", se oli lihaa, jota syötiin kaiket talvet. Jonatan Stark innostuu. Hänen poskilleen kohoaa puna ja silmät loistavat kuin koulupojalla. Hän on päivän sankari.

Ruustinna Kjellman tarjoaa riisipuuroa, kaikki jokivarren pappilanemännät tarjoavat riisipuuroa, nyt niinkuin ennenkin. Se on Jonatan Starkin mieliruoka. Uskoiko ruustinna Kjellman: häneltä, Jonatan Starkilta, ei käynyt saarnaaminenkaan, jollei pyhäaamuksi ollut paistettua riisipuuroa? Se antoi hengen, hahhah!

Pappilanrouvat kestitsevät Jonatan Starkia kuin piispaa, paremmin kuin piispaa. Riisipuuroa aamulla, päivällä ja illalla. Sitä tuskin lie yksikään piispa saanut jokivarren pappiloissa niin monta kertaa päivässä.

Jonatan Stark juttelee ja syö. Hän sanoo häpeävänsä. Häntä hemmoiteltiin. Oh, se veitikka, joka osasi niin mainiosti teeskennellä! Eivätkö pappilanrouvat olisi tarjonneet hänelle mielellään, niin mielellään! Hänhän puhui kuin enkeli ja toi tullessaan sellaisen raikkaan tuulahduksen, että se tuntui vielä viikkoja jälkeenkinpäin. Pappilanrouvat katselevat kaihomielellä valtavaa kuomurekeä sen kääntyessä pihaportista maantielle. He eivät sitä kiroa, he siunaavat.

Jonatan Stark ajelee etelää kohti tietämättä, millaisen ilon hän on muassaan tuonut. Iloa — Lainiosta? Niin kummalta kuin se kuuluikin, oli se kuitenkin totta. Hän, joka kotona taisteli synkkien ajatusten kanssa ja käänteli vanhoja kirjekuoria aikansa kuluksi, saapui jokivarren pappiloihin kuin mikäkin pelastuksen enkeli.

Mutta erilainen Jonatan Stark matkoillaan olikin. Hän eli ja nautti, nautti ystävällisistä kasvoista, hyvistä ruuista, makeasta kahvista, tuoksuavasta sikarista, mukavasta leposohvasta, jollaista hänellä ei ollut. Joka kerta hän oli aikonut kotiin palattuaan laittaa samanlaisen, juuri samanlaisen. Kauppiaalta sai vanhoja pakkilaatikoita ja heiniähän löytyi joka talossa… niin, pappilassakin. Kauppiaasta sai myös kangasta päälliskankaaksi. Mutta — joka kerta se oli jäänyt, jok'ikinen kerta. Eikä Jonatan Stark sitä surrut. Hänellä oli taas kotona ollut niin paljon muuta miettimistä. Hän oli ajatellut alamaata. Naapuriseurakuntakin oli hänen mielestään jo ollut alamaata. Hän oli kyllä muistanut mukavan leposohvankin. Mutta sekin oli kuulunut alamaahan, — sinne, missä oli tarjolla jos jonkinlaisia mukavuuksia. Niin oli leposohvan laittaminen jäänyt aina, joka kerta.

* * * * *

Jonatan Stark on paluumatkalla. Hän on suorittanut vaalinäytteensä.

Mutta miksi oli Jolmanrannassa tuntunut niin vieraalta?

Senkö vuoksi, että hän oli koko ajan koettanut ajatella sitä vain käymäpaikaksi, jossa oli tullut vain kuin sattumalta pistäytymään. Niin — kai se oli siitä johtunut. Hän oli kyllä huomannut, että seutu oli rehevää, pappila suuri ja muhkea — ehkä hiukan liiankin suuri — ja pappilan puutarha erinomainen. Hän oli käyskennellyt vanhojen omenapuiden alla, jotka vielä nukkuivat talven unta. Minkälaisia ne mahtoivat olla kesällä? Virkaatoimittava kirkkoherra oli kertonut, että he kesäisin hyvin usein aterioivat omenapuun alla. Jonatan Stark oli tuntenut sydämensä värähtävän. Juuri sitä hän oli Lainiossa monta kertaa haaveillut: — saada kerran syödä päivällistä kukkivan omenapuun alla ja tietää, että puu oli oma. Mutta — hän oli niin monta kertaa pettynyt, ettei hän Jolmanrannassa ollut uskaltautunut minkäänlaisiin kuvitteluihin. Hän oli vain kuunnellut talon isännän puheita tuollaisella viileällä hyväntahtoisuudella, joka pitää mielen tasapainossa.

Mutta lähdettyään kaupungista ajamaan jokivartta ylös hän ei ollut enää jaksanut sydäntänsä hillitä. Se oli kuullut liian paljon, aivan liian paljon, ja hän oli hävennyt menomatkalla pitämiään ylistyspuheita. Etelä — se oli sentään toista. Jolmanrannan v.t. kirkkoherra oli edellisenä syksynä myynyt kuusi kuormaa omenoita kaupunkiin. Herra varjele, kuusi kuormaa! Sydän ei ollut yhtään tyyntynyt, vaikka Jonatan Stark oli koettanut kuvitella niitä perunoiksi. Hän oli kerran myynyt kolme kuormaa perunoita Tenomuotkaan. Sydän, tuo oikullinen ja herkkä, oli vain pannut vastaan: 'Perunoita! Mitä ovat perunat? Alinkokansan muonaa.' Mutta omenat — ne olivat filosoofien ja runoniekkojen ruokaa!

Hänen oli täytynyt ponnistaa koko tahtonsa voima saadakseen sydämensä rauhoittumaan. Kuin turhien kuvittelujen vastapainoksi hän oli Lompolonsuun pappilassa ryhtynyt talon isännän kanssa kantamaan perunoita pirttiin. Ne oli pantu pakkilaatikoihin itämistä varten. Parasta oli pysytellä realiteeteissa. Sydän oli rauhoittunut kokonaan. Mikäs siinä. Perunat olivat perunoita ja sillä hyvä.

Mutta kesä oli kulunut riuduttavassa odotuksessa. Jolmanrannasta ei ollut kuulunut mitään. Sanomalehdistä Jonatan Stark oli lukenut, että kolmannen vaalisaarnaajan sairauden vuoksi vaali oli lykkäytynyt myöhäiseen syksyyn. Silloin hän oli heittänyt irti. Turha toive! Yksikään kuolevainen ei enää muistaisi hänen huhtikuussa pitämäänsä vaalisaarnaa. Hän oli kävellyt puutarhaan ja vaipunut katselemaan kukkivaa pihlajaa. Se oli luvannut syksyksi taas runsaan sadon. Mutta nyt ei marjoja enää annettaisikaan tilhien syödä. Hän, Jonatan Stark, halusi kerran itse korjata sadon, sillä hän oli koulupojasta alkaen pitänyt paleltuneista pihlajanmarjoista. Jolmanrannassa söivät omenoita. Syökööt. Hän, Jonatan Stark, tyytyisi pihlajanmarjoihin.

Mutta sitten, sitten. Niin omituisesti oli käynyt, että kun hän oli korjannut pihlajanmarjasatonsa, oli Jolmanrannan vaali ratkaistu hänen edukseen. Jumala taivaassa ei ollut saattanut sulattaa, että pappi aikoi syödä pihlajanmarjoja. Ne olivat sentään liian happamia. Ei, omenat — ne olivat paratiisista asti olleet aatteen miesten ruokaa…

Mutta — viime viikkoina häntä kuitenkin oli ruvennut arveluttamaan. Jos siellä, etelässä, uusissa oloissa, Lappi rupeaisi kummittelemaan hänen mielessään? Jos Lapin sielu, jota hän yhdeksäntoista vuotta oli etsinyt, antautuisi kiinni vasta siellä?

Silloin hän eläisi loppuikänsä onnettomana. Sillä päivästä päivään, vuodesta toiseen, hän kuulisi korvissaan Lapin salaperäisen kutsun, — Lapin, joka veti luokseen ja työnsi taas pois, näin leikitellen ihmissielulla kuten oikullinen rakastaja.

Jonatan Stark ei tahtonut uskoa sitä.