SUOMENTAJAN ALKUSANANEN.

Tämä kirja liittyy suoranaisena jatkona Laura Kielerin ennen julkaisemaan kirjaan "Sinun kansasi on minun kansani", joka ilmestyi suomennettuna v. 1902 (Otavan Helppohintainen kirjasto N:o 72). Semmoisenaankin tämä kirja kuitenkin muodostaa kokonaisuuden, jonka voipi erikseenkin lukea.

Tässäkin, niinkuin edellisessä kirjassa, on saksalais-tanskalainen sekakieli tehnyt vaikeuksia ja tässä kohdin pyydän viitata siihen, mitä edellisen kirjan alkusanasessa olen sanonut.

Sydämellisimmät kiitokseni lausun täten kirjan tekijälle, rouva Laura Kielerille, joka on avustanut suomennostyötäni monella hyvällä neuvolla ja selityksellä.

Esipuhe.

Sillä, joka kirjoittaa kirjaa tasaisista, luonnollisista ihmisistä, täytyy olla osaansa tyytymistä, sillä ne eivät meidän aikanamme ole suosittuja.

Ihmiset eivät tällaisessa tapauksessa huoli arvaella: "Kukahan tämä nyt voisi olla?" "Ja kukahan sitten tuo on?"

Liikasivistyksen voimavaikutusten-tavoittelu, joka kiihoittaa kylläisyyttä yhä uusilla, hienostuneilla ärsytyskeinoilla: tyylitetyllä kielellä ja luonnottomiksi väännetyillä luonteilla, ei löydä aiheita Kongeaan eteläpuolella, jossa tavallisesti vain tarjotaan toiminnan vankkaa arkiruokaa.

Eteläjuutilaiset eivät ole kyynillisiä eivätkä myöskään hempeämielisiä, kaikkein vähimmin kumpaistakin yhtä aikaa. He eivät tarjoa erityisempää tilaisuutta tunnelmien tutkimiseen, joissa toimintakyvyttömät hekumoivat, toisin sanoen: useimmat heistä ovat normaaleja eivätkä — onneksi tanskalaisuudelle — anna tilaisuutta mihinkään mainittaviin pikantteihin tutkielmiin.

Toimintakyvyttömät haaveilijat olisivat taistelussa saksalaisten kanssa piankin joutuneet tappiolle.

Samasta syystä — nimittäin että sielultaan terveet ihmiset ehkä eivät ole niin psykologisesti huvittavia, — ei voine kirjailija, joka erityisesti haluaa tunkeutua monimutkaisten luonteiden syvyyksiin, löytää tilaisuutta syvälliseen sielun erittelyyn. Eteläjyllannissa emme kohtaa pieniä, kiusallisia ja monimutkaisia, vaan suuria ja yksinkertaisia tunteita, sellaisia, joita Georg Brandes syyllä sanoo "rodun alkuvoimaksi."

Suorapiirteisillä — englantilaiset sanovat niitä: single-minded, single-hearted — ihmisillä tuolla alhaalla ei ole varaa kiusata itseään sillä ylellisyydellä, että he hankkisivat itselleen luuleteltuja kärsimyksiä.

Elämä antaa heille kylliksi puuhaa; se pakoittaa heitä taisteluun, ei sisältäpäin, vaan ulkoapäin. He eivät filosofeeraa, minkä vuoksi he ovat tanskalaisia. He tietävät, että he ovat tanskalaisia, eivätkä voi olla muuta, ja se on heille kylliksi.

Tanskalaisuutensa harkitseminen on jotakin, joka ei tule heille mieleenkään; sitä miettivät vain kotisaksalaiset, jotka heräävät ja alkavat palata omaan itseensä. Muille se on itsestään selvää, tosiasia, jota ei voi kumota.

On toinenkin syy, joka estää meitä ammentamasta siitä elämänraikkaasta lähteestä, jonka eteläjuutilaisten taistelu aina vuodesta 1864 on tarjonnut meille. Se on aivan luonnollinen arkuus, pelko ja haluttomuus kosketella verta vuotavaa ja kirvelevää haavaa.

Toisille ei mitkään sanat ole kylliksi suuria ja voimakkaita, kun vihdoin on siitä puhuttava, toisille, jotka pelkäävät suuria ja voimakkaita sanoja, ei mikään ole kylliksi siloitettua.

"Ei, ei niin!" sanovat useimmat. "Se olisi sanottava aivan toisella tavalla. Jos yleensä on olemassa sanoja sen ilmaisemiseen, jota on mahdoton sanoa."

Useat tuskin kärsivät ajatella Eteläjyllantia, vielä vähemmän lukea ja kuulla puhuttavan siitä, kaikkein vähimmin matkustaa sinne.

Se on toivottomuuden lyriikkaa ja surun palvelusta. Mutta se on suuri vääryys eteläjyllantilaisia ja meitä itseämme kohtaan, josta meidän mitä pikimmin pitäisi irtautua.

Heille on tarpeen, että me matkustamme heidän luoksensa, he tarvitsevat vastapainoa saksalaiselle turistivirralle, joka täyttää heidän kylpypaikkansa. Ja jos me aavistaisimme, kuinka iloisia ja onnellisia he ovat jokaisesta tanskalaisesta vieraasta, joka tulee kuningaskunnasta, niin me käsittäisimme, että tässä on velvollisuus, josta me emme voi irtaantua, niin kiusallista ja sietämätöntä kuin onkin kuulla saksaa ja nähdä saksalaisia Eteläjyllannissa. Jos on toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen, niin ei pelkää kosketella haavaa.

Mutta eikö ole kerrassaan välttämätöntä, että Eteläjyllannin nykyisiä oloja esitetään tyydyttävästi niille aikalaisille, jotka eivät tahdo, tai eivät voi matkustaa sinne, ja esikuvaksi niille, jotka meidän jälkeemme tulevat?

Eikö maksaisi vaivaa merkitä muistiin piirteitä tästä urheasta ja laadultaan ainoasta taistelusta ja siten säilyttää niitä jälkipolvelle? Kuinka moneen unohdukseen ja erehdykseen, kuinka suureen vapaasen mielikuvitteluun voi myöhempi jälkipolvi tehdä itsensä syypääksi, kun se ottaa käsitelläksensä tätä käyttämättä jäänyttä ainetta? Kykenisikö se antamaan kuvaukselle sen ajan omaa väritystä, samalla tavalla kuin nykyaika voi sen tehdä?

Eteläjyllantilaiset ovat ehkä itse vähimmin uskoneet, että olisi tarpeellista kertoa kuningaskunnan tanskalaisille enemmän heidän nykyisestä elämästänsä, kuin mitä he olettivat — ja täydellä syyllä olettivat — näiden jo edeltäkäsin tietävän. Ei aina myöskään voi kärsiä toisten kuvauksia, ja ehkäpä monet eteläjyllantilaisetkaan eivät voi sitä tehdä. Ehkäpä heidän mielestänsä sellaisessa kuvauksessa sorron luomaa mustaa varjoa — kenties etenkin silmällä pitäen ulkomaita, joiden huomiota tahdotaan herättää — tuodaan enemmän esiin kuin sitä uskon lujaa, rohkeata ja lannistumatonta varmuutta, joka auringon luovan voiman tavoin tehokkaasti vaikuttaa ja muuttaa puolustuksenkin hyökkäykseksi parhaimmassa ja syvimmässä merkityksessä. Että vääryyteen pannaan enemmän painoa kuin vastustukseen!

Mutta kun itse Georg Brandes vastikään välillisesti tunnusti pääteoksensa viimeisen saksalaisen painoksen esipuheessa, että hän vasta viime vuosina on oikein saanut selkoa siitä, miten saksalaiset käyvät hävityssotaa kaikkea tanskalaista vastaan Eteläjyllannissa ja siis monta vuotta eli siinä onnellisessa luulossa, että kaikki oli siellä varsin hyvin, niin siitä voi arvata, kuinka moni Tanskassa on yhtä tietämätön sikäläisistä olosuhteista, niin, suoraan sanoen uskoo, että sorto alkoi vasta von Köllerin karkoitusten mukana.

Kuningaskunnassa on monia tuhansia, jotka toivovat ja uskovat, sillä toivoa ja uskoa vailla olisi hirveätä jatkaa taistelua, tuhansia, jotka tekevät työtä ja ovat työskennelleet aina vuodesta 1864 Eteläjyllannin hyväksi. Monet näistä uskollisista työntekijöistä tuntevat sikäläiset olot juurta jaksain. Mutta ne tuhannet, jotka eivät tee työtä, sentähden ettei heillä ole toivoa? Jokaisen kansan keskuudessa on toivottomia ihmisiä, — monet esitelmämatkani pohjoismaissa ovat ainakin ilmaisseet minulle: kuinka monta.

Ja yhtä välttämätöntä on kasvavalle nuorisolle kuin Skandinavian maille ja ulkomaille, että sellaisia kuvauksia tulee päivänvaloon.

Mitä kirjallisuutta lukeva yleisö ulkomailla tietää Eteläjyllannista? Kuinka moni heistä kiinnittää huomionsa tilapäiseen kirjoitukseen jossakin sanomalehdessä tai aikakauskirjassa? Kuinka moni seuraa preussilaisten ja saksalaisten valtiopäivien aikakauskirjoja?

Parhaan todistuksen siitä, että luotettavat todellisuuskuvaukset Eteläjyllannin elämästä ovat suuressa määrin tarpeellisia, sain minä vuosien kuluessa esitelmieni kautta. Se into, millä seurattiin sikäläisiä oloja kuvaavia pieniä todellisuuspiirteitä, se syvä liikutus, jota ne herättivät, osoittivat, että tässä oli puute, joka oli täytettävä [Broder Bojsenin kirja ilmestyi vasta viime vuonna (1902) ja Zeemannin teos käsittelee niin varhaisia oloja kuin vuosilta 1864 ja 1848], ja se vastaanotto, joka näiden kirjojen osaksi on tullut sekä Tanskassa että ulkomailla, ilmaisee samalla, kuinka välttämätöntä oli levittää tietoja eteläjyllantilaisten jokapäiväisestä taistelusta.

Eräs tanskalainen äiti kirjoitti "Sønderjyske Born" nimisen kirjani johdosta muunmuassa:

"Tämä kirja, joka niin monissa tanskalaisissa lapsissa on herättänyt rakkautta heidän pieniä veljiään ja sisariaan kohtaan eteläpuolella Kongeaata, oli kirja oikeaan aikaan. Moni meistä ei ollut puhunut tästä asiasta lapsillensa, mutta kirja tuli ja kirvotti meidän kielemme."

Jos sanomalehtien kautta olisin kehoittanut eteläjyllantilaisia kertomaan minulle elämänvaiheitansa, niin olisin varmaan saanut tietoja hyvin monelta, mutta tuskinpa parhaimmilta. Sen vuoksi olen pitänyt parempana varmempaa, joskin paljoa vaivalloisempaa tapaa, nimittäin itse nähdä ja kuulla.

Olen pitänyt tärkeänä, etten kuvaisi ainoatakaan piirrettä preussilaisten pakkohallinnosta enkä ainoatakaan piirrettä elämästä yleensä, josta voitaisiin sanoa: "Sellaista ei ole ollut olemassa, tai sellaista ei olisi voinut: tapahtua." Mutta yhtä tärkeänä olen pitänyt yksityiselämän rauhan kunnioittamista ja kerrassaan välttänyt todellisien henkilöiden kuvaamista.

Mitä sitä vastoin siellä on tapahtunut ja mikä on julkisesti lausuttua ja tunnettua, sekä suurta että pientä, sitä olen koettanut uskollisesti säilyttää ja pelastaa unohduksesta.

Että eteläjyllantilaiset useilta eri paikkakunnilta ovat samoista seikoista vakuuttaneet: "Se on tapahtunut meillä!"… "Niin juuri on meillä käynyt!" todistaa parhaiten kerrottujen tapahtumien yleispätevyydestä. Juoni, kertomuksen kulku, rakkausjuttu, on tietysti aivan vapaata sepitystä. Paljon on muodosteltu ja paljon on sulatettu yhteen. Tämä selonteko on johtunut seuraavasta muuten erittäin hyväntahtoisen ilmoittajan lausumasta, joka koski kirjaani "Sinun kansasi on minun kansani":

"Selvästi kuulee, että itse asia, tanskalaisuus Eteläjyllannissa on pääasia, että kirjaa toisin sanoen etupäässä on pidettävä yhtenä renkaana j.n.e. Eteläjyllannin kysymyksessä."

Niin, tietystikin! Mitä se muuten olisi? Olen tosin toivonut voivani varoittaa nuoria eteläjyllantilaisia niistä kieroista oloista, joihin avioliitto saksalaisen kanssa johtaa heidät ja heidän lapsensa. He eivät huomaa sitä vaaraa, johon he syöksyvät. He luottavat ehkä liiaksi siihen, että tanskalainen aina vie voiton, eivätkä huomaa, että se on vaarallinen uhkayritys, josta täytyisi kerrassaan luopua, jos nämät avioliitot tulisivat yleisemmiksi. Mutta päätarkoitus oli sittenkin kuvailla tanskalaisuutta Kongeaan eteläpuolella.

Sentähden ovat nämät kirjat kirjoitetut.

Eiväthän historiallisissa romaaneissa ole pääaineena yksistään niihin liitetyt rakkausjutut tai persoonallisuudet, vaan — olisinpa melkein sanonut: etusijassa ajan tapahtumat ja ajan ympäristö.

Ja kuinka paljoa vaikeampi tämä kuvaus on tässä tapauksessa, on itsestään selvää. Mielikuvitus on kahlehdittava todellisuuden jyrkkien rajojen sisäpuolelle. Tältä näkökannalta on näitä kirjoja katsottava.

Suurimman tunnustuksen, jonka minä omasta mielestäni olen saanut, on seuraava todistus Eteläjyllannista:

"Kuinka hyvin Te tunnette meidän olojamme! Ikäänkuin Te aina olisitte asunut täällä, meidän parissamme. Me iloitsemme, että täten monet kotona kuningaskunnassa tutustuvat meidän elämämme raskaasen taisteluun ja näiden kirjojen kautta miltei voivat seurata meitä päivästä päivään."

Enempää minä en vaadi silmämääräni saavuttamiseksi.

Lopuksi vain pieni vastaus yhteen niistä monista lämpimistä norjalaisista lausumista, joista olen ollut enimmin kiitollinen:

Älkööt lukijat rakkaassa synnyinmaassani ihmetelkö, että minä — vaikka olenkin norjalainen synnyltäni — "niin kokonaan olen siirtynyt toiseen kansaan, etten minä norjalaisten mielestä kieleni enkä niinkään muunkaan puolesta ilmaise norjalaista syntyperääni." Älkööt he sitä katsoko kansallisuusteorian vastakohdaksi käytännössä.

Minun suvussani on nimittäin sekä isän että äidin puolelta niin paljon tanskalaista ja eteläjyllantilaista verta, jota varsinkin minun vanhempani ja minä näytämme perineen, että minun kansallisuustunteeni pikemmin todistaa kansallisuuden sitkeätä elinvoimaa.

Laura Kieler.

1.

O, Köller, Ritter ohne Gleichen, mein Lied soll preisend dich erheben, da deinethalben in zwei Reichen die Bürger jetzt voll Haders-leben.

"Hamburger Fremdenblatt", tammik. 1899.

[Oi Köller, ritari verraton, lauluni ylistäen sinua kohottakoon, sillä sinun tähtesi kansalaiset kahdessa valtakunnassa nyt elävät, täynnä vihaa. (Sanapila, jossa on käytetty eteläjyllantilaisen kaupungin Haderslevin, saks. Haderslebenin nimeä. Hader = viha, leben = elää).]

Herra von Köller arveli siis, että oli aika tehdä kiertokulku maassa, jotta saataisiin aikaan lepoa ja rauhaa, ja siinä tarkoituksessa hän saapui Hadersleviin.

Varhain aamulla kookas, solakka, nuori mies, joka ryhdiltään oli suora ja jonka kauniita teräväpiirteisiä kasvoja vaaleat viikset koristivat, kulki melkein tyhjiä katuja pitkin ja katseli ympärilleen.

Se oli Valdemar Borris Borrisgaardista.

Hän oli isänsä poika sekä ruumiiltansa että sielultansa, vain hiukan hiljaisempi ja suljetumpi, niinkuin usein ne ihmiset ovat, jotka varhain ovat saaneet kokea suruja.

Hän kohtasi käsikärryt, käsikärryihin oli maalattu tämä merkillinen sana: "Kleinbahn!"[1] ja kärryihin oli sullottu yhtä merkillinen kuorma kuorittuja salkoja.

"No! Mitäs nuo ovat?" kysyi hän äkkiä ja pysähtyi.

"Ne ovat lippusalkoja saksalaisia lippuja varten", vastasi yksi miehistä äreästi. "Ja mitäs sinulla on tuossa?"

Hän osoitti paperiliuskaa toisen miehen kädessä.

"Se on muistilippu!" Hän sanoi sen leveästi nauraen. "Siinä on kaikkien niiden nimet, joille meidän on määrä näitä antaa."

Ja hän rypisteli paperia kädessänsä, ja työnsi kärryjä ehtiäkseen suorittaa työnsä niin pian kuin mahdollista. Hän oli saanut hyvän maksun.

Mutta Borris vihelteli ja astui eteenpäin. Hän nauroi itsekseen kääntyessään kulmasta, ja seuraavalla kadulla hän huomasi samanlaisen "Kleinbahn'in".

Ja hän nauroi yhä edelleen rauhallisesti ja hillitysti, kun nämät "Kleinbahn”it seurasivat häntä kaikkialle, minne hän vain tuli ja joka paikassa oli yhdellä miehistä paperiliuska kädessä.

"Se on oikein", sanoi Borris. "Kiiruhtakaa vain, ennenkuin kovin monta ihmistä on jalkeilla. Tämähän kieltämättä näyttää hiukan nololta."

Hän kääntyi takaisin ja seurasi jäljessä. Hän tahtoi tietää, kelle kaikille näitä mainioita lippusalkoja tyrkytettiin.

Ensin pidettiin huoli poliisivirkamiehistä ja muista alemmista kunnan virkamiehistä, sitten tuli työmiesten vuoro, kaikki ne, jotka eivät voineet kieltäytyä syystä, että he olivat riippuvaiset jokapäiväisestä leivästä. Jos he olivat pikkuratojen työmiehiä, niin heitä pakoitettiin ottamaan lippu mukanansa kotiinsa.

"Jumala tiesi, mikä useimpia suurempia saksalaisia kauppiaita vaivaa?" ajatteli Borris. "He eivät ole liputtaneet. Ehkäpä he eivät tahdo loukata ostajia?"

Äkkiä hän kohtasi hartiakkaan, terveen miehen, jonka kasvot olivat iloiset ja punakat.

"Tervetuloa hyvään kaupunkiimme, Hadersleviin!" sanoi hän. "Tulitpa parhaasen aikaan! Tänään täällä kelpaa olla. Tuleppas katsomaan hiukan tätä ilveilyä!"

He kääntyivät Luostarikadulle, jossa ensimäiset liput nostettiin. Väkeä tuli ulos ovista ja lapsia keräytyi kokoon tähystelemään taloja.

He eivät tunteneet omia kotejansa.

Nuori työmies vaimoineen ja lapsineen seisoi ulkona portailla ja kieltäytyi ottamasta vastaan saksalaista lippua, jota hänelle tarjottiin. Hän oli kiiruhtanut ulos hatutta, huomatessaan pelätyn "Kleinbahn”in pysähtyvän hänen ovellensa.

"Ei, ei", sanoi hän kiivaasti. "Se ei käy. Minä en huoli tuosta lipusta. Minä en huoli siitä!"

Ja suutuksissansa hän työnsi sanat suustaan, nosti jäntevällä käsivarrellaan lipputangon ilmaan ja heitti sen takaisin kärryille. Hän oli kalpeana vihasta.

"No, no! No, no! No, no! Herra Jastrau lähettää terveisensä ja sanoo, että jollette heti nosta lippua, niin saatte lauvantaina eron työstänne."

Mies tähysteli häntä vihaisesti ja uhkaavasti suoraan silmiin. Ja työmies, jonka kasvoihin veri syöksyi, katsoi vaimoonsa ja lapsiinsa, puristi kiroillen ruskettuneet kätensä nyrkkiin ja otti vastaan lipun.

Borris kohotti olkapäitään.

"Leipä", sanoi hän lyhyesti.

"Katsos, Borris! Mutta katsos tuota, Borris! Tuo työmies, piru vieköön, ei ole niinkään typerä!"

Eskildin ääni oli täynnä riemua. Valdemar kääntyi ja näki ihmeeksensä, että työmies tietysti oli kohottanut ylös vihatun lipun, mutta että hän oli asettanut sen ylös alaisin, niin että punainen oli ylinnä.

"Ja katsos tuonne! Katsos tuonne! Siellä on vieläkin useampia! Tiedätkös sinä Borris, mitä se merkitsee, kun lippu on ylös alaisin? Se tarkoittaa kapinaa, salavehkeitä tai että joku vaara on tulossa. Ymmärrätkös?"

He astuivat talon ohi, jossa vanhemman puoleinen nainen seisoi sulkien pääsyn.

"Niitä, joiden luona asuu seminaarin oppilaita, vaaditaan liputtamaan, muuten he kadottavat hoitolaisensa", kertoi Eskild. "Niin, se on: hoitolaiset pakoitetaan muuttamaan pois. Minua ihmetyttäisi, jollei tuo nainen olisi samanlaisen painon alla. Hänen talossaan on muutamia lääninkonttorin virkamiehiä."

Molemmat pysähtyivät vaistomaisesti ja kuulivat seuraavan sananvaihdon:

"No? Herr ylipresidentti kunniaksi te ei tahdo tehdä?"

"En. Vaikkapa te minut kultaisitte, ja antaisitte minulle kaikki kuningas Salomon kaivokset päälle päätteeksi! Te olette ryöstänyt minun maani — senkö vuoksi minun pitäisi liputtaa? Te olette karkoittanut melkein koko sukuni, ja sitten te vaaditte, että liputtaisin?"

Ja sitten hän paiskasi oven kiinni.

Kuului ulos saakka, että hän veti oven salpaan.

"Hän kadotti nyt toistaiseksi kaiken sen, mistä hän elää", sanoi Eskild. "Uskallanpa lyödä vetoa, että talo jonkun ajan kuluttua on tyhjä. Nämät ovat vain valmistuksia. Niin, niin, he ponnistelevat saadakseen liput liehumaan, nuo herrat!"

Mutta kun he lähestyivät Eskildin omaa, komeaa kauppakartanoa, pysähtyi hän, ja tähysteli jäykkänä ja hämmästyneenä eteensä, sillä siellä liehui Saksan lippu muhkeana, leviten suurena ja mahtavana ulos kulmaikkunasta.

"Se, piru periköön, on parturi!" huusi hän hyökäten parturin asuntoon, jossa saksalainen parturi nousi pystyyn, punakkana kasvoiltansa, kädessään saippuaharja.

"Suvaitsetteko heti ottaa lipun alas?" kysyi Eskild tyynesti, joskin hänen äänensä vapisi.

"Aldrich! Aldrich! Aldrich! Das ist doch ein famoses Verlangen! Für was ser De mich an? Für ein Förraeter, ein Oferlaufer, ein Skurken, kurz und gut: ein recht einfames Slingel?" [Ei koskaan! Onpa sekin vaatimus! Minä te minua pidätte? Petturina, luopiona, lurjuksena, sanalla sanoen: inhottavana tolvanana.] huusi pieni, äkäinen, sileäksi ajeltu brandenburgilainen. Hän löi rintaansa. "Der Kaiser! Das Kaiserthum! Deutsches Reich!" [Keisari! Keisarikunta! Saksan valtakunta.]

Hänen isäntänsä otti silmiään räpäyttämättä vastaan tämän aitopreussiläisen sanapaukkeen.

"Suvaitsetteko heti ottaa alas lipun?" toisti Eskild.

Brandenburgilainen vapisi kuin huojuva puun latva.

"Das ist uhört, uhört! Etwas ganz abscheuliches und ungehörtes. Sagen Sie mal: hat ein Tisker nicht Lof til tiske Flagge im deutschem Lande zu heissen?" [Se on kuulumatonta, kuulumatonta! Inhottavaa ja kuulumatonta. Sanokaapas: eikö saksalaisella ole lupa liputtaa saksalaisella lipulla Saksan maalla?]

"Kyllä, Saksassa, niin paljon kuin haluatte, mutta ei tanskalaisella maalla, — kaikkein vähimmin minun talossani! Jos lippua ei oteta alas puolen tunnin kuluttua, niin saatte hakea itsellenne uuden asunnon ensi muuttopäivästä." Ja sillä hän läksi.

Neljänneksen kuluttua hyökkäsi hänen pieni tyttönsä sisään hengästyneenä, nopeasti juostuaan portaissa.

"Parturi on ottanut alas lipun!" huusi hän.

"Enkö sitä arvannut, hyvät ihmiset!" nauroi Eskild. "No niin, voisihan sitä sanoa kostoksi, mutta onhan sitä toki herra omassa talossansa."

Mutta herra Eskild sitä pahempi ei ollut herra omassa maassaan ja sai maksaa tästä niinkuin niin paljosta muustakin.

Kolme hänen palvelusväestänsä, jotka olivat syntyneet kuningaskunnassa, karkoitettiin pian sen jälkeen, eikä heille suotu pitempää valmistusaikaa kuin kahdeksasta neljäänkolmatta tuntiin. Ja kuitenkin yksi heistä oli nainut ja perheellinen.

Kello 4.50 iltapuolella läksi maaneuvos Mauve ja hallitusasessori Pahlke Vojensiin vastaanottamaan hänen ylhäisyyttänsä.

Kello löi kuusi, kun veturin puhkiminen ilmaisi ylipresidentti herra von Köllerin saapuneen Hadersleviin.

Katselijoiden kesken asemasillalla vallitsi äänettömyys, joka oli yhtä kylmä ja kostea kuin sumu, joka levisi yli kaupungin.

Ylipoliisikonstaapeli astui pitkin jättiläisaskelin edes ja takaisin, kun herra v. Köller astui ulos ensimäisen luokan odotussalista. Pormestari ja kaupungin neuvoston esimies esitettiin hänen ylhäisyydellensä, mutta ei kuulunut tervetuliaishuutoja, ja sama painostava äänettömyys vallitsi lakkaamatta.

"Ikäänkuin ruumista kuljetettaisiin tästä ohi", sanoi Valdemar, joka seisoi Eskildin rinnalla.

Kun ylipresidentti läksi ravintolaan, niin kuului kimakka vihellys ja kun vaunut kääntyivät Hautakadun kulmauksesta, niin seurasi jäljissä liuta kirkuvia katupoikia.

Se oli kunniaseurue.

"Minua ilahduttaa nähdä niin paljon lippuja", sanoi herra v. Köller hyväksyvästi ja nyökäytti päätään. "Se ilahduttaa minua todellakin!"

Ei kukaan ilmaissut, että niitä oli pakoittamaila tyrkytetty niille, jotka asemansa puolesta olivat riippuvaisia, ja että ikkunaruutujen takaa näkyi vakavia ja ärtyneitä kasvoja.

Mutta illalla loistivat maaneuvoksen ikkunat juhlan kimmeltävässä sädeloistossa. Ne välkkyivät sen miehen kunniaksi, joka oli tuottanut surua niin moneen Eteläjyllannin kotiin.

Ja soihtukulkukin piti olla!

Kaikki olivat kerätyt kokoon: virkamiehet, sotilasyhdistyksen saksalaiset voimistelijat, latinakoulun, seminaarin ja valmistuskoulun oppilaat, ratatyömiehet sekä muita työmiehiä.

Sanottiin, että työmiehet saivat palkakseen markan miestä kohti.

Maaneuvoksen asunnon edustalla komennettiin äkkiä pysähtymään. Ja sitten soittokunta soitti: "Deutschland, Deutschland über alles!" ja "Schleswig-Holstein meerumschlungen!"

Sen jälkeen puhui herra v. Köller.

Hän sanoi:

"Me tahdomme saada lepoa ja rauhaa 'Pohjoisalueelle'! — Minä jatkan karkoituksia, kunnes tulee rauha. Ensi preussilaisessa suostunnassa tullaan vaatimaan suurempaa apurahaa saksalaisten kansankirjastojen perustamista varten, saksalaisille uutisasukkaille ja saksalaisten maanviljelyskoulujen aikaansaamiseksi. Me tahdomme saada lepoa ja rauhaa 'Pohjoisalueelle'."

Raatimies kiitti "saksalaisen väestön" puolesta "hänen ylhäisyyttänsä siitä huolellisuudesta ja taitavuudesta, jolla hän oli ohjannut maakuntaa."

Oppilaat hurrasivat.

Kansanjoukko oli ääneti. Ja tämä onnettomuutta ennustava äänettömyys taajeni yhä tiheämmäksi. Se tukahutti onnettomuutta ennustaen koko preussilaisen juhlailon.

Seuraavana aamuna kello yhdeksän Eskild ja Valdemar seisoivat katsellen edellisen portilla kun Haderslevin ympäristössä asuvien maamiesten lähetystö kulki siitä ohi. Lähetystö pyysi päästä v. Köllerin puheille.

Ne olivat kelvollisia, vakavia miehiä. Etunenässä kulki puheenjohtaja, Skau Bukshavesta, hänen jäljessään Juhl Mengsgaardista, Dahl Tyrstrupista, ja Fogt, Krag, Fink ja Finnemann — kaikki neljä Stubbumista.

"Jokainen kansa voisi ylpeillä tuollaisista miehistä", sanoi Valdemar ja kohotti hattuaan.

"Niin, niin", mutisi Eskild, joka teki samoin. "Nyt he menevät suoraan jalopeuran kitaan, mutta saapas nähdä, tokko siitä apua lähtee!"

Kaikkialla missä lähetystö kulki, tervehdittiin sitä syvällä kunnioituksella, kunnioituksella, joka tulee jokaisen osaksi, jolla on kylliksi siveellistä voimaa lausua totuutta julki.

Sillä he tulivat valittamaan karkoitusten johdosta, varsinkin palvelusväen karkoitusten vuoksi Kristiansfeldin seuduilla.

"Väestö oli sekä rauhallinen että lainkuuliainen. Polisilla ei ollut mitään syytä käydä heihin käsiksi", selitti Peter Skau Bukshavesta.

Mutta v. Köller pysyi päätöksessänsä. Hän tahtoi saada aikaan rauhaa!

Jos hänelle täällä olisi annettu samat valtuudet kuin Elsass-Lothringissa, niin hän olisi "saanut sanomalehdistön suun tuketuksi. Nyt hänen täytyi tyytyä karkoituksiin."

Toisen kerran hän kovensi sanojansa, selittäen, että hänen oli pakko turvautua viimeiseen keinoon, nimittäin saattaa väestö taloudelliseen rappiotilaan. Saattaa heidät perinpohjaisesti häviöön!

Sen alituinen vauraus oli hänelle kuin oka silmässä. Miksikä niiden aitat olivat täynnä? Miksi heillä oli niin paljo rahaa säästöpankeissa?

Se oli "törkeätä epäjärjestystä!"

Ja kuitenkin oli useita saksalaisia, m.m. "Berliner Tageblatt", jotka arvelivat että nuijan [nuija = tansk. Kölle = saks. Keule: viittaus v. Köllerin nimeen] iskut olivat vain iskuja ilmaan.

Ja siinä olikin perää. "Niillä pikemmin oli päinvastainen vaikutus, kuin mitä oli tarkoitettu." Suoranaisena karkoitusten seurauksena oli se; että useita uusia jäseniä liittyi tanskalaiseen kieliyhdistykseen. Niin, tapahtuipa sekin, että kun he tahtoivat saksalaisissa, ranskalaisissa, englantilaisissa ja amerikkalaisissa lehdissä kehoittaa niitä maanmiehiä, jotka olivat hajallaan ympäri maailmaa, yhtymään tähän seuraan, niin herra v. Köllerin erinomaisen reklamin johdosta näyttäytyi tämä kehoitus varsin tarpeettomaksi.

"Berliner Tageblatt”in Aabenraan kirjeenvaihtaja lisäsi:

"'Kuninkaan', kuulin minä sanottavan, — ja kun täällä eteläjyllantilaisissa seuroissa puhutaan kuninkaasta, niin sillä tarkoitetaan aina Tanskan kuningasta, — 'kuninkaan pitäisi antaa herra Köllerille palkinnoksi Elefanttiritariston merkki'!"

Jo joulukuussa 1898 pelkäsi "Kieler Zeitung", että karkoituksista voisi johtua ikäviä seurauksia Saksan suhteille muihin maihin ja "että ne ilmeisesti oli pantu toimeen neuvottelematta Saksan vastuunalaisen viraston: valtakunnan ulkoasiain osaston kanssa."

Sihteeri Bülow ei myöskään ollut voinut puolustaa sitä valtiopäivillä.

Joulukuussa olivat viranomaiset uhanneet vanhempia Sundevedissä ja eri seuduilla Alsissa, niillä paikoilla nimittäin, mistä täysikasvuisia lapsia oli lähetetty kouluun kuningaskuntaan, että jolleivät he ottaisi lapsiaan kotiin ennen joulukuun kahdettakymmenettä päivää, niin kaikki Tanskan alamaiset [optantit. (Ks. Selityksiä kirjaan "Sinun kansasi on minun kansani")] karkotettaisiin mainituista kunnista.

Mutta vaaliyhdistyksen toimimiehet kehoittivat vanhempia, etteivät he antaisi tämän uhkauksen taivuttaa itseänsä, eivätkä sallisi muiden sekaantua oikeuksiinsa, ja panivat voimakkaan vastalauseensa preussilaisten viranomaisten toimia vastaan.

Kahdeksan päivän kuluessa oli monta sataa tunnettua miestä kirjoittanut julistuksen alle.

Tämä vetoaminen oli kuitenkin turha, kun maaneuvos asettui epäävälle kannalle näihin uhkauksiin nähden.

Varhain aamulla, v. Köllerin matkustettua pois, ajoivat vaunut pitkin Haderslevin katuja keräten kaikki ne liput ja tangot, joita oli tyrkytetty väestölle.

Saman päivän illalla oli eräs huoneusto kaupungin läheistössä ahdinkoon asti täynnä ihmisiä.

Kookas nuori mies seisoi puhujalavalla.

"Näinä päivinä", sanoi hän, "ovat kaikki nuoret minun maatilaltani, jotka talvella käyvät koulua Tanskassa ja ovat olleet joulua viettämässä kotonaan, matkustaneet takaisin kouluihinsa välittämättä nimismiesviraston uhkauksista!"

Tämä tiedonanto otettiin vastaan myrskyisellä riemulla.

Valdemar Borris johti puhetta. Äänekkäästi ja uhkarohkeasti hän pani vastalauseen kaikkien puolesta.

"Ei ole oikeudenmukaista karkoittaa meidän palvelusväkeämme. Meillä on vielä tänäkin päivänä oikeus vedota viidenteen pykälään. 'Kaikkein pyhimmän ja jakamattoman kolminaisuuden nimessä' siinä seisoi: 'Hänen Majesteettinsa Itävallan keisari siirtää Hänen Majesteetilleen Preussin kuninkaalle kaikki Wienin rauhassa 30 päivänä lokakuuta 64 saavuttamansa oikeudet Holsteinin ja Slesvigin herttuakuntiin sillä määräyksellä, että väestö Slesvigin pohjoisissa piireissä, kun se vapaaehtoisessa äänestyksessä ilmoittaa haluavansa liittyä Tanskaan, on Tanskalle luovutettava'. Se päätettiin ja vahvistettiin 23 päivänä elokuuta 1866."

"Mutta kumottiin jälleen Preussin ja Itävallan kesken yhdentenätoista päivänä lokakuuta!" kajahti äkkiä vieras ääni.

Ei kukaan tiennyt mistä se tuli.

"Kaksitoista vuotta kului, ennenkuin se kumottiin", vastasi Borris ja antoi katseensa kulkea yli läsnäolijoiden, "ja se kumottiin meidän mieltämme kysymättä."

"Kuulkaa! Kuulkaa!" huudettiin sadoista suista yhtä aikaa.

"Vuonna 1878, kun Itävalta oli luopunut oikeudestansa, sanoi eräs saksalainen pappi: 'Nyt me juomme viidennen pykälän peijaisia!'

"Mitä siihen eteläjuutilainen vastasi? Hän vastasi: 'Niin, mutta me uskomme kuolleiden ylösnousemisen, herra pastori'!"

"Se on totta! Se on totta! Se oli kunnon mies, joka nuo sanat lausui!"

"Tätä nykyä pitäisi meitä kai oikeastaan sanoa pakkopreussiläisiksi", jatkoi puhuja. "Meidän on nyt pakko taistella toisilla aseilla kuin vuonna kuusikymmentä neljä, mutta harjoitus on opettanut meitä teroittamaan aseitamme. Taistelua käydään saksalaisten rahojen ja eteläjyllantilaisten maanmiesten välillä.

"Joka talosta, joka pakosta on myötävä, tehdään tarjoumuksia toinen toisensa jälkeen.

"Maatilakysymys kysyy kaikkien voimia. Saksalaiset tahtovat riistää ne tilukset, jotka joutuvat vasaran alle, sillä pojat ovat lähteneet maasta tai tulleet karkoitetuiksi, eivätkä uskalla palata kotiin. Ruvetkoot omat kansalaiset käsityöläisiksi, jotka karkoittaisivat saksalaiset.

"Me olemme kärsineet suuria tappioita preussilaisen vallan alla, mutta pakkohallinto ei yksin ole siihen syynä. Se johtuu vain siitä, että me rehellisinä ihmisinä täydellisesti luotimme kuningas Wilhelmiin ja että hän lainmukaisesti täyttää Pragin rauhan viidennen pykälän."

"Kuulkaa! Kuulkaa!" huudettiin siellä.

"Lainvääntämispolitiikka ei ole saavuttanut mitään, tuottamatta meille onnettomuutta ja kärsimyksiä. Pahinkin sorto on vienyt meitä eteenpäin. Me emme ole koskaan, yhtä vähän kansallisuutemme kuin käytännönkään puolesta samassa määrin edistyneet, kuin väkivallanpolitiikan riehuessa. Mitä julkeammin se on raivonnut, sitä enemmän me olemme liittyneet yhteen ja asettuneet rintamaan joka taholla vihollista vastaan. Sanomalehdistömme on kasvanut taistelun mukana, sivistyksemme on kohonnut, valtiollinen ja kansallinen itsetietoisuutemme on enentynyt. Emmekö nyt päättäisi yhdessä kerätä rahoja, rahoja ja taaskin rahoja sotakassaamme varten, että me niin paljon kuin mahdollista koettaisimme pysyä maanmiestemme tasalla kuningaskunnassa?"

"Kyllä! Kyllä!"

"Ajatelkaahan, ei vähemmän kuin 7000 tynnyrinalaa nummimaata on Tanskassa tämän vuoden kuluessa viljelykseen raivattu. Maa-ala niin suuri, kuin 100 hyvää talonpoikaistaloa, joka ennen oli hedelmätöntä ja autiota, on nyt tullut viljelyksen alaiseksi. 70 neliöpeninkulmaa maata on tämän vuosisadan loppupuolella raivattu, ja kun koko nummi on voitettu, niin Tanska on tullut 130 neliöpeninkulmaa laajemmaksi.

"Ja emmekö samalla lupaisi toisillemme, että sillä aikaa kuin saksalaiset yrittävät kaikella tavalla heikentää oikeudentuntoa ja tylsistyttää kristinuskoa, jokainen mies ja nainen meidän parissamme, ken vain siihen kykenee, nousisi taipumattomaan, voittamattomaan vastarintaan?"

"Niin! Niin!" huudettiin hänelle vastaan, ja kaikki nousivat yhtenä miehenä penkeiltä pystyyn. "Angelilaiset"[2] olivat ennen taloudellisessa suhteessa muiden eteläjyllantilaisten edellä, nyt he ovat meistä paljon jäljessä. Kun he luopuivat kielestänsä, eivät he enää voineet seurata tanskalaisen edistyksen ja sivistyksen mukana. Nyt he ovat valtiollisesti haaksirikkoutuneet.

"Me eteläjuutilaiset lupaamme: Me emme tahdo muuttua henkiseksi kalmistoksi, niinkuin Angel!"

2.

"Halla ja vääryys päättyy aina pahasti", sanoi isäntärenki Klaus, kun hän läksi lakaisemaan vastasatanutta lunta Egtvedin pihamaalta. Ja sitten hän lisäsi itseksensä:

"Jumala tiesi, mitä hän nyt miettii tuolla portailla?"

Joka askeleella narisi lumi, ja silloin-tällöin pyrähti rastas peloissaan lentoon.

"Tik tak!" se viserteli. Muuta laululintua siellä ei ollutkaan, joka olisi antanut äänensä kuulua.

Kuolonhiljaisuus vallitsi puutarhassa, jossa jalavat taipuivat jääkylmän taakkansa alla. Silloin tällöin taittui pieni oksa ja risahteli hiljaisesti, kun lumi varisi maahan.

Talvitaivas lepäsi raskaana yli maan ja oli heiluttanut valkoista jauhehuiskuaan ei yksin Egtvedin kattojen, oksien ja lehtojen yli, vaan yli koko muunkin seudun.

Kun aurinko tunkeutui esim. lumipilvien lomista, niin luonto kimmelteli tammikuun pakkasen satumaisessa loistossa.

Äkkiä tuli lentäen seitsemän villijoutsenta. Klaus katsahti ylös ja seurasi niitä silmillänsä. Ne lensivät verkalleen länttä kohti rauhallisesti ja hitaasti liikutellen siipiään.

24

"Ne ennustavat kylmää talvea, sillä ne tulivat idästä", sanoi Klaus ja jatkoi lakaisemistaan.

Sitten hän hyräili:

"Kaks istui puussa rastasta, kaks ystävystä rakasta, mut miel' on raskas riemuton, sill' eron hetki heillä on."

"Halt Maul!" [Suu kiinni!] ärjäsi santarmi, joka kulki maantietä myöten, "der Gesang ist verboten!" [Tämä laulu on kielletty.]

"Sitäpä minä en voi uskoa", huusi Klaus hänelle vastaan. "Se on vaan lintuparista, heidän surullisesta elämän kohtalostansa ja rakkautensa surkeasta kurjuudesta."

Ja sanoessaan sitä, hän vilkaisi taaskin portaille.

"Ja, ja! Das notiren wir!" [Niin niin! Sen me panemme muistiin] uhkasi santarmi, ja kääntyi katsomaan alas tielle, josta äkkiä alkoi kuulua kirkonkellojen soittoa, ja lähetä suuri hautajaissaatto, jossa oli lähes viisikymmentä ajopeliä.

Etunenässä ajoi kaksi kirkon vanhinta, kaksi jättiläiskynttilää kädessä. Oli aivan hiljaista ja kirkonkellot soivat yhä edelleen, mutta niitä ei enää Madsen soittanut.

"Ketä siellä haudataan?" kysyi Karen Jürgens Egtvedistä.

Hän se siellä portailla seisoi.

Klaus katsahti työstään.

"Thor Skaerniä Sindalista."

"Onko hänkin kuollut?" sanoi Karen.

Hän ei liikahtanut paikaltansa, mutta mustiinpuettu olento tähysteli ruumissaattoa, kunnes se oli kadonnut, ja jäi kuuntelemaan kellojen ääntä.

Karen Jürgens ajatteli miten vanhat, pakanalliset tanskalaiset aikoinaan pelkäsivät aivan kuollaksensa, kun kirkonkellot Hedebyssä alkoivat soida.

He olivat aivan järkähtämättömän varmat siitä, että menninkäiset peloissansa pakenisivat maasta kirkonkellojen ääntä.

Karen puristi äkkiä kätensä yhteen ja painoi ne itsetiedottomasti lumeen, jota tuumanpaksulta oli käsipuiden reunalla.

Hänen pitkänpyöreät kasvonsa olivat käyneet lihoiksi ja hänen tumma ihonsa kalpeaksi.

Ei juuri mikään enää muistuttanut entistä Karenia, jos kohta muutamat vallattomat kiharat pistivätkin esiin ohimoilta.

Hän katsoi suoraan eteensä, katse sisäänpäin kääntyneenä. Hänen takanaan oli syvä pimeys; hän ei päässyt tunkeutumaan sen pimeyden läpi.

Karen tiesi vain, että hän oli sairastunut ankaraan hermokuumeesen. Niin monta tärisyttävää iskua perätysten oli näinä neljänä vuonna kohdannut häntä, enemmän kuin mitä hänen aivonsa kestivät.

Hänen ja Valdemarin välin rikkoutuminen, avioliitto saksalaisen kanssa vastoin sukulaisten tahtoa! Hänen miehensä kuolema Reinvirtaan!

Rouva Borris oli heti tullut tarjoamaan apuansa.

"Oi, kuinka sinä voit tulla?" huudahti rouva Grunnet, joka tuskin kykeni mielenliikutukselta puhumaan.

"Kyllä, minä voin."

Ja kävi niinkuin hän oli tahtonut, sillä hyvän ihmisen vakavan tahdon alle kaikki alistuvat.

Mutta kaiket yöt ja päivät Karen puhui yksinomaan Reinistä ja Loreleista. Hän varoitti Jürgensiä.

"Varo Loreleita!" huusi hän kerta toisensa jälkeen. "Siitä koitui sinun turmiosi. Varo Reiniä, Ruprecht. Se tahtoo vain pahaa. Etkö huomaa, — das hat ja die Loreley gethan!" [Sen on tehnyt Lorelei.]

Ja sitten Karen parka painui takaisin vuoteelleen, ja aloitti taas alusta.

Joka kerta kun joku tuli ovelle, niin rouva Grunnet hyökkäsi sinne ja raoitti sitä, mutta sulki samalla sisäänpääsyn koko leveällä ruumiillansa.

"Enkö saisi tulla sisään?" kysyi rouva Borris useasti. "Vain silmäykseltä. Eihän hän tunne ketään?"

"Ei, ei, se ei käy päinsä", vakuutti käly huolissansa. "Usko minua, se ei käy päinsä." Hän tiesi itse minkä vuoksi. Lopulta alkoi valjeta, vaikka kuluikin pitkä aika. Sinä aamuna, jolloin lääkäri vakuutti, että Karen oli vaarasta vapaa, otti rouva Borris päällysvaatteet ylleen ja sanoi rouva Grunnetille:

"Nyt minä lähden. Kun hän nyt herää, on hän tietysti täydessä tajunnassansa, ja silloin hän ei saa nähdä minua."

Hän läksi takaisin Borrisgaardiin. Mutta kaikesta tästä ei Karen tiennyt mitään; hän muisti vain, että kun hän taas heräsi elämään, ei enää sumun ympäröimänä, vaan ainoastaan voimattomana ja väsyneenä, hän heti kohosi pystyyn vuoteellansa ja kysyi:

"Kuka minua suuteli?"

"Minä olen suudellut sinua monta kertaa joka päivä", sanoi rouva Grunnet.

"Se oli joku, joka juuri läksi", intti Karen. Äiti ilmaisi vihdoin totuuden: "Se oli täti Borris."

Ja sitten hän kertoi hänelle, miten rouva Borris neljä kokonaista viikkoa, sillä aikaa kuin hän itse oli hoitanut Karenia, oli pitänyt huolta Kaista ja hoitanut taloutta Egtvedissä.

"Mutta kuka hoiti taloa?" kysyi Karen jälleen.

"Valdemar on käynyt täällä joka päivä", lisäsi rouva Grunnet, ja niin Karen sai tiedon asian laidasta.

Oli aivan hiljaista. Mutta kun äiti nousi lähteäksensä, niin hän kuuli hiljaista itkua.

Ja tämä hiljainen itku, joka tuskin kuului, mutta joka sittenkin lakkaamatta jatkui, kaikui hänen korvissansa aina siksi, kunnes hän saapui Højemarkeen.

Sitä itkua hän ei voinut koskaan unohtaa. Tuntui siltä kuin Karen olisi tahtonut itkeä loppuun kokonaisen elämän surun.

"Voihan niin olla", sanoi Esben, kun äiti kirjeessä kertoi hänelle siitä, "mutta olipa siihen jo aika."

"Sinä olet parempi, kuin miksi tekeydyt", arveli Gyrithe. "Ikäänkuin et itse olisi vuodattanut rohkeita kyyneliä, kun pelkäsimme pikku Karenin todenteolla jättävän meidät. Sinä taidat hävetä niitä kyyneliäsi, Esben!"

"Häpeänkin. Sitäpaitsi en koskaan ole kuulunut niihin, jotka tekevät sydämistään ryöväriluolan."

"Mutta joskus sinä kai sanot Karenille, ett olet antanut hänelle anteeksi?"

"Kyllä, mutta kyllä sitä ennen vielä monta lainetta saa rantaan tulla", vastasi Esben.

Karkoitettu mies katsoi ulos ikkunasta yli tienoon. Siinä oli raja, ja rajan tuolla puolen oli vääryys, joka kiusasi häntä sekä valveilla ollessa että unissa.

Kuinka usein hän istuikaan tässä ja tähysteli sinne palavin katsein! Ei hän turhan tähden tahtonut mieluimmin istua tämän ikkunan ääressä ja polttaa piippuaan! Linjaa myöten, jonka hän oli hakannut omaan metsäänsä, hän saattoi tähystää Eteläjyllantiin.

Huurteessa ja kimmeltävässä kuutamossa se laajeni hänen eteensä, ja puut etualassa muodostivat hopeaportin. Hän näki tulien loistavan ikkunoista.

"Nyt he siirtävät lamppuja!" huudahti hän. "Joku kulkee lamppu kädessä talon läpi!"

"Ihmeellistä", sanoi eräänä päivänä rouva Grunnet kälyllensä, "nyt kun Karen alkaa hiukan selvitä, niin Jürgens ja Kai ovat soljuneet pois hänen ajatuksistansa. Vain hänen entinen elämänsä, sukulaiset, Hejemarke, Borrisgaard ja hänen eronsa tuosta kaikesta on nyt elävänä hänen edessänsä." Ja viikkoa myöhemmin hän sanoi: "Nyt hän vihdoinkin on kysynyt Kaita ja poika on hänen luonansa, mutta Jürgensistä hän ei puhu. Hän ei mainitse edes hänen nimeänsä."

"Jumala tiesi, tokko hän häntä sureekaan?" sanoi rouva Borris.

"En tiedä", vastasi rouva Grunnet. "Aika sen näyttää. Mutta minä en ole enää nähnyt sormusta hänen sormessansa."

Ja ensi päivää Karen nyt oli ylhäällä ja kulki ympäri taloa ja seisoi nyt portailla ja tähysteli tyhjää lipputankoa.

"Klaus", sanoi hän äkkiä käskevästi, "hakkaa lipputanko poikki!"

Klaus täytti käskyn mielihyvällä. Hän haki terävimmän kirveensä ja iski tankoon.

Tanko kaatui.

"Onpa hän sittenkin hyvä", sanoi Klaus väentuvassa. "Onneksi sain sen laahatuksi vaunuliiteriin, jossa voin pilkkoa sen haloiksi, muuten santarmi helposti olisi voinut iskeä silmänsä siihen. Kukapa tiesi mitä hän sanoo, kun se on poissa!"

Karen vavahti, kun lipputanko kovalla ratinalla kaatui ladon seinää vasten. Hän kääntyi äkkiä pois ja meni sisään.

Jos hän yhtä helposti olisi voinut tasoittaa jokaisen jäljen omasta sielustansa, — niin hän olisi sen tehnyt!

Mutta se oli takertunut häneen kiinni, hän ei voinut sitä sillä tavalla viskata luotaan.

Miksikä miehen piti kuolla niin väkivaltaisella tavalla, jotta hän pääsisi vapaaksi?

Hän kysyi vain.

Karen astui Jürgensin huoneesen. Siellä oli hänen tupakkapöytänsä, hänen monet piippunsa; siinä seisoi hänen oluthaarikkansa, jota koristivat ruusut ja humalaköynnökset ja monivärinen kirjoitus: "Herzlicher Glückwunsch" [Sydämellinen onnentoivotus]. Mutta hän itse? Hyvä Jumala! Karen kävi istumaan ja nojasi pään käsiinsä. Ruprecht tuli parhaiksi kotiin — Reinin varrelle! Reinin varrelle! Kohtalo oli hänet pakoittanut matkalle lähtemään, Lorelei veti hänet kuoloon, sattuman oikku, arveli Karen, joka yhtä hyvin olisi voinut kohdata ketä muuta hyvänsä kuin häntä. Ruprecht Jürgens parka! Karen soi niin mielellään, että Ruprecht joutui saksalaiseen multaan, eikä tarvinnut maata täällä, jossa kaikki oli hänelle niin outoa ja vierasta.

Häntä värisytti ja hän istui kauan pää käsien varassa.

Se oli hirveätä, ja hirveintä oli se, ettei hän tuntenut 'hänen tähtensä mitään surua eikä kaipausta, hänen loppunsa herätti hänessä vain sanomatonta sääliä ja pelkoa.

Ja kuitenkin hän oli hänen vaimonsa ja kuitenkin hän oli luullut ohimenevää huumausta koko, elämän ajan kestäväksi rakkaudeksi.

"Hyvä Jumala", sanoi hän, "mitä me ihmiset' olemme, kun voimme olla uskottomat parhaimmalle, mitä meissä on?";

Hän pyysi häneltä anteeksi, samoin kuin hän antoi hänelle anteeksi. Muuta, Jumala nähköön, ei ollut tehtävänä.

Karen nousi ylös ja koetti irtaantua pelontunteesta. Mutta se takertui kiinni häneen, eikä tahtonut irtaantua. Hänestä tuntui ikäänkuin petoeläin olisi iskenyt kyntensä hänen hartioihinsa ja selkäänsä.

Äkkiä hän kohosi pystyyn ja otti Saksan keisarin ja keisarinnan kuvat alas seinältä, kantoi ne ylisille ja asetti ne selin seinää vasten.

Mutta seuraavana päivänä kun hän jälleen meni ullakolle hakeaksensa hiukan pellavia, niin hän pysähtyi kuuntelemaan. Joku tulla kompuroi portaissa ja musta kiharapää näyttäytyi äkkiä porrasaukossa.

Se ei ollut kukaan muu kuin Kai, joka tuli etsimään äitiä. Sen jälkeen kuin Karen oli päässyt jalkeille, seurasi poika häntä kuin pieni koira kintereillä, minne ikänä hän meni. Hän pelkäsi kadottavansa äidin uudelleen, sillä poissa hän varmaan oli ollut, koska Kai ei niin pitkään aikaan ollut nähnyt häntä.

Karenin etsiessä pellavia, iskivät Kain silmät muotokuviin ja lapsen helposti heräävän keksimisinnon valtaamana hän juoksi katsomaan mitä ne olivat.

"Älä koske niihin, Kai!" huusi Karen kiivaasti ja riisti hänet pois. "Niitä sinun ei koskaan pidä katsella."

Ei ole hyvä kun talossa on joku tai jotakin, jota ei ole lupa koskaan katsella. Kai peitti kasvot käsiinsä ja näytti tuumivan asiaa, ja Karen otti hänet syliinsä, suuteli häntä, pyysi häneltä anteeksi kiivauttansa ja kantoi hänet alas.

Mutta astuessansa rakas, pieni poikanen sylissänsä, heräsi äkkiä kysymys hänen mielessänsä:

"Kenenkä hän saisi lapsensa holhoojaksi? Eno Borris oli kuollut ja poissa! Esben karkoitettu!"

Ja samassa hänet valtaa yksi ainoa hurja toive saada Valdemar hänen holhoojakseen. Sen täytyi tapahtua, se oli tapahtuva!

Kellään muulla ei ollut siihen oikeutta paitsi; Valdemarilla. Vaikkapa hänen pitäisi rukoilla häntä polvillansa, niin hän sen sittenkin tekisi, hän rukoilisi kunnes hän myöntyisi.

Karen päästi Kain maahan, kävi istumaan tuolille ja peitti kasvot käsiinsä; hän tahtoi kätkeä lapsen valppailta silmiltä punan, joka kohosi hänen kasvoillensa.

Ymmärtäisikö Valdemar sen väärin? Niin, ymmärtäköön vaan! Mitä hän tänä hetkenä siitä välitti, kun hän vain sai sen toiveensa täyttymään, joka kokonaan oli vallannut hänen mielensä!

"Hurja henkihän sinuun on mennyt", sanoi hänen ylpeytensä ja hän kohotti päätään. "Ikään kuin elämäsi tästä riippuisi. Etkös häpeä!"

"Vähätpä siitä", sanoi Karen.

Ja tämä vastustamaton kaipuu sekä samalla halu saada Kai tämän voimakkaan miehen suojelukseen taisteli niin kauan Karenin vanhan, itsepäisen, joskin murtuneen ylpeyden kanssa, ettei hän enää voinut kestää tätä sisällistä epäsopua, vaan teki laskiaismaanantaina lujan päätöksensä ja ajoi Borrisgaardiin.

3.

Matkan varrella kuiskailivat kaikenlaiset äänet hänen korvaansa:

"Sinä kadut sitä vielä!" — "Hän ei suostu!" — "Ei koskaan maailmassa!" — "Häpeäisit toki, Karen Jürgens, että sellaista saattoi päähäsi pälkähtääkkään!"

Mutta hän ajoi eteenpäin. Vaikka olisi ollut kysymyksessä — hän ei itsekään tiennyt mikä, - niin hän ei olisi voinut palata takaisin. Jokin häntä itseänsä voimakkaampi voima pakoitti häntä eteenpäin.

Hän ei ollut käynyt Borrisgaardissa sen jälkeen kuin eno Borris vietiin pois, eikä hän ollut tavannut Valdemaria, siitä saakka kuin he molemmat seisoivat hänen arkkunsa ääressä.

Hänen sydämensä puristautui kokoon, ja kun hän oli noussut vaunuista, — ei hän itse tiennyt miten se tapahtui, — niin hänen täytyi nojautua siihen, sillä sydän tykytti niin kovasti, ettei hän saanut henkeään vedetyksi.

Mies tuli pitelemään hevosta ja kun Karen huomasi tämän ihmettelevän katseen, niin hän hillitsi itsensä ja oikaisi vartaloaan.

"Ei tarvitse riisua valjaista", sanoi hän ja nousi ylös portaita.

Kun hän astui eteiseen, niin siellä ei näkynyt ketään. Hän meni aina puutarhanpuoleiseen huoneesen, jossa hän tapasi Valdemarin.

Häntä hän etsikin. Halu saada nähdä häntä, vaikka vain silmänräpäykseltä, oli kalvanut ja repinyt häntä aina siitä saakka kuin hän tuli tuntoihinsa, ja kuitenkin hänestä nyt tuntui, ikäänkuin hän aivan odottamatta ja valmistumatta olisi tavannut hänet. Karen pysähtyi ja tarttui vaistomaisesti kiinni läheisimpään tuoliin. Borris, joka istui kirjoituspöydän ääressä, nousi hämmästyneenä tuoliltaan ja seisoi ääneti hänen edessänsä, tehden torjuvan liikkeen.

"Kiitos, että pidit huolta talosta minun sairaana ollessani", sanoi Karen, ojentamatta hänelle kättä, koskei hänkään omaansa ojentanut.

"No, sehän oli vain velvollisuuteni." Valdemar sanoi sen aivan lyhyesti. "Siitä ei maksa vaivaa minua kiittää."

"Niinkuin tahdot. Onhan Egtved nyt kuitenkin joutunut tanskalaisiin käsiin", sanoi Karen kyynelsilmin.

Kun Valdemar ei vastannut mitään, niin hänen mielensä masentui.

"Valdemar", alkoi Karen ja hänen huulensa vapisivat, "minä nöyryytän itseni sinun edessäsi. Huomenna tulee nimismiehenoikeus suorittamaan pesänkirjoitusta. Tahdotko sinä ruveta Kain holhoojaksi? Sinä olisit parempi holhooja minun rakkaalle pojalleni, kuin mitä hänen isäparkansa koskaan olisi ollut. Suostutko rupeamaan, Valdemar?"

Borris käänsi päätään ja katsoi Kareniin.

"Miksi sinä sanot 'parka' puhuessasi Ruprecht Jürgensistä?" kysyi hän. "Siksikö, että hän on kuollut?"

"En", vastasi Karen. "Minä saatoin yhtä vähän tehdä häntä onnelliseksi kuin hän minua. Sillä on kaikki sanottu."

"Ei kaikki, Karen Jürgens."

"Anna kuolleen olla rauhassa", pyysi Karen. "Minä olen tuottanut hänelle yhtä paljo kärsimystä, kuin hän minulle. Ja niin me olemme kuitit."

"Ehkäpä kyllä. Mutta mikä kuittaa sen kärsimyksen, jonka te molemmat olette minulle tuottaneet?"

"Valdemar", sanoi Karen, "kun minä nyt pyydän sinua rupeamaan minun tanskalaisen poikani holhoojaksi, niin on se minun syvin anteeksi pyyntöni sinua kohtaan, ja samalla se osoittaa suurinta luottamustani sinuun ja omaa suurinta nöyrtymistäni."

"Ei kokonaan."

"Mitä sinä vielä lisäksi vaatisit?" kysyi Karen. "Mitä enempää minä voisin sinulle antaa? Sitä loukkausta, jonka kerran heitin sinulle vasten silmiä, et suinkaan ottanut todeksi?"

Valdemar säpsähti.

"Sinä puhuit rahoista! Rahoista!" huusi Valdemar. "Omaisuus ei saisi joutua pois suvusta!"

"Älä sano sitä!" huudahti Karen suuressa sieluntuskassa. "Sehän oli vain lapsen kiivautta, jota olisit voinut halveksia."

"Vieläkö muuta, Karen Jürgens?" kysyi Borris.

"Oi, mitä haluat vielä?" huudahti hän aivan suunniltansa. "Enkö ole kylläksi nöyryytetty? Pitääkö minun tunnustaa sinulle, että olen rakastanut sinua, enkä ketään muuta kuin sinua — ja että olen tiennyt sen, — koko avioliittoni ajan, — Jumala antakoon syntini minulle anteeksi! — lukuunottamatta ensimäisiä hurmaavia kuukausia? Että rakastan sinua toivottomasti ikuisesti, ja aina elämäni loppuun asti rakastan sinua, vaikka tiedän ettei minulla ole toivoa? Ja että sittenkin tulen sinulta pyytämään tätä? Tahdotko saattaa minut vieläkin nöyryytetymmäksi, kuin miksi itse olen itseni nöyryyttänyt? Minusta tuntuu, kuin en enää voisi katsoa sinua silmiin, Valdemar!"

"Voi aina katsoa, yksin kadehtijaansakin silmiin, kun vain on sanonut hänelle totuuden. Ja minäkin tahdon sanoa sinulle totuuden. Minä tahdon ruveta poikasi holhoojaksi, syystä että sinä olet minun serkkuni, ja vaikka hän on Ruprecht Jürgensin poika. En mistään muusta syystä. Ja mitä sinuun tulee, niin toivon että joskus voin antaa sinulle anteeksi, mutta nyt en vielä voi sitä tehdä. Niin totta kuin Jumala on korkeudessa, en tee itseäni paremmaksi kuin mitä olen", — hän oli tukahtumassa, — "minä en voi!"

"Missä on sinun äitisi?" kysyi Karen ja käänsi kuolonkalpeat kasvonsa häneen.

Valdemar viittasi arkihuoneen ovea kohti. Karen meni sisään, hän ei nytkään ojentanut Valdemarille kättä, ja heittäytyi tätinsä syliin.

"Jumala siunatkoon sinua!" kuiskasi Karen ja suuteli häntä katuvaisena ja hellänä. "En koskaan, voi sinulle palkita sitä, mitä olet minulle tehnyt."

Täti ei sanonut mitään. Hän piteli häntä vain kauan sylissänsä.

Siinä perheessä olivat naiset enimmin säälivät luonteeltansa.

Mutta rouva Borris ei saanut Karenia istumaan. Hänestä tuntui ikäänkuin lattia olisi polttanut jalkojen alla.

"Minä tahdoin vain nähdä sinut ja kiittää sinua. Minä olen menossa Højemarkeen."

"Niinkuin tahdot."

Täti mietti hetken aikaa ja sanoi sitten:

"En tahdo pakoittaa sinua. Ehkä se onkin parasta."

Kun Karenin vaunut olivat vierineet pihalta, niin Valdemar tuli sisään.

Äiti katsoi häneen, mutta ei sanonut mitään. Hän oli huomannut piirteen hänen suupielissään, jonka hän tunsi tämän poikavuosilta, kun jokin asia häneen kipeästi koski tai häntä kiusasi, jota hän ei olisi tahtonut myöntää kellekään muulle, ei edes itsellensäkään.

"Karen Jürgens pyysi minua poikansa holhoojaksi", sanoi hän.

Sillä hänen täytyi saada se sanotuksi! Hänen täytyi saada ilmaa!

"Mitä sinä siihen sanoit, Valdemar?"

Kysymys tehtiin niin rauhallisesti, kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia, mutta rouva Borris nosti kiiruusti päätään ja odotti henkeään vetämättä vastausta.

"Minä lupasin. Tietysti! Mitä minä muuten olisin sanonut?"

Valdemar astui ovelle. Mutta äkkiä hän pysähtyi ja huudahti koko sielunsa katkeruudella:

"Äiti! Kuinka nainen voi olla niin armoton!"

Sitten hän meni ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.

"Lapsi parat!" huokasi rouva Borris.

Hänen viisaat silmänsä olivat huomanneet jo enemmän kuin mitä hänen suunsa tahtoi ilmaista.

Karenin kärsimyksen tie ei vielä ollut lopussa.

Kun hän ajoi Frandsenin krouvin ohi, niin suuri joukko naisia seisoi sen ulkopuolella. Talviaurinko oli varsin lämmin ja he näyttivät kaikki olevan hyvällä mielellä jos jostakin asiasta.

He näyttivät veitikkamaisilta ja suut sekä silmät hymyilivät.

Muutamat olivat istahtaneet suljettuihin vaunuihin ja joivat siellä kahvia ilon vallitessa.

"Mikä siellä on keskellä tietä?" kysyi Karen ja pysähdytti hevosensa.

"Me olemme valtiolle vaarallisia", vastasi naurunhaluinen nuori vaimo. "Me olemme ajetut ulos. Me olisimme tahtoneet kuunnella haudankaivaja Madsenin lukevan Holbergia, mutta sitä me naiset emme saaneet. Se oli 'grober Unfug' [Törkeätä epäjärjestystä]. Nimismies ehkä pelkää, että meidän siveytemme siitä kärsisi, ja arvelee että vain miehet saavat kuulla niin paljon sopimattomia sanoja. Sillä Madsen, hän lausuu ne kaikki niin suurenmoisen hauskasti, että niistä on oikea ilo."

"Sen jälkeen kuin hän lakkasi työstänsä kellotapulissa ja hautausmaalla, on hän ikäänkuin tullut maallisemmaksi", sanoi toinen. "Nytpä vasta hänen kelpaa johtaa tanssia kaikissa tanssiaisissa. Sellaista hyppyä kuin Madsen voi saada aikaan! Ja jos hän vaan samalla voisi potkaista preussiläisiäkin, niin olisipa hän saanut lyödyksi kaksi kärpästä yhdellä iskulla."

Eräs naisista töytäsi kylkeen sitä, joka viimeksi puhui.

"Varo suutasi", kuiskasi hän. "Häneen ei kuitenkaan voi luottaa."

Karen kuuli sen. Hän läimähytti hevostaan ja hänestä tuntui ikäänkuin jotakin pahaa olisi ollut kintereillä.

Hän tahtoi myös käydä Højemarkessa, — ei hiipiä sinne kuin varas yöllä, vaan kaikkien nähden valkealla päivällä.

Karen ajoi pihaan. Hän oli morsian, kun hän viimeksi läksi täältä ja äiti seisoi silloin ruohokentällä ja katsoi hänen jälkeensä. Niin, ajatuksissansa hän sen vain oli nähnyt, sillä eihän hän uskaltanut taakseenkaan katsoa sillä kertaa.

Hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei itse, vaan joku toinen, ventovieras, sinä päivänä olisi ajanut pois talosta.

Kuului haukuntaa, ilon vinkunaa ja Hektor oli hypätä vaunuun hänen luoksensa. Koira seisoi pystyssä, etukäpälät pyörällä ja nuoli hänen käsiänsä.

Karen hyppäsi alas ja hänen täytyi varjella itseään sen voimakkailta rakkaudenosoituksilta.

"Hiljaa, hiljaa, Hektor! Hiljaa!"

Kuinka hän saattoi ajatella koiraa, nyt kun sydän oli niin täysi, että se oli haljeta ihmisten vuoksi.

Ei Esbeniä! Ei Gyritheä! Ei Sidseliä!

Hän tiesi, että jos Esben olisi ollut kotona ja jos hän sittenkin olisi astunut tästä ovesta sisään sekä olisi kohdannut hänet ovessa, niin, — mitä Esben silloin olisi sanonut, ja mitä hän itse silloin olisi sanonut, siitä hän ei olisi välittänyt.

Mutta sen hän tiesi, että hän olisi voinut huutaa ilosta, jos hän olisi kohdannut hänet nyt tällä ovella.

Kuitenkin — äiti tuli ulos, Jumalan kiitos, ja kietoi kätensä hänen ympärilleen ja saattoi hänet varovasti sisään huoneesen, sillä hänestä tuntui, että Karen tuskin pysyi pystyssä.

Hän sai hänet istuutumaan sohvaan ja kiiruhti ulos hankkimaan lämmintä kahvia; lapsi tarvitsi jotakin vahvistavaa ja laskiaispullia piti saada pöytään.

Sohvassa Karen vähän kerrassaan tointui. Hän katseli ympärilleen rakasta, vanhaa huonetta. Kaikki oli entisellään, vain kuningatar Louisen kuvan ympärillä oli eternelliseppele. Syksyllähän eteläjyllantilaisissa lehdissä oli ollut surureuna kuningattaren kuoleman johdosta, ja itse hän myös oli ottanut osaa siihen hopeaseppeleesen ja palmukoristeesen, jotka Eteläjyllannin naiset laskivat kuningattaren arkulle.

Vanha lyömäkello kulki varmaa kulkuaan ja jauhoi aikaa juhlallisella arvokkaisuudella. Sillä ei näyttänyt olevan yhtään kiirettä.

Sitten tuli äiti sisään ja kertoi, järjestäessään kahvipöytää, kahdesta eteläjyllantilaisesta, jotka vastikään olivat saaneet käskyn tuottaa heidän kolmekymmenvuotiset poikansa kotiin maanviljelyskouluista kuningaskunnassa. Jos se ei tapahtuisi, niin karkoitettaisiin kahdeksan optantia samasta pitäjästä.

"Käskivätkö he heidät sitte kotiin?" kysyi Karen ja nousi reippaasti sohvalta.

"Ei, he eivät käskeneet", vastasi rouva Grunnet.

Ja nyt oli myös seurusteluyhdistys Aabenraassa suljettu, — se tapahtui jo joulukuussa, Karenin sairaana ollessa, — sillä sitä epäiltiin valtiolliseksi.

"Kaikkea epäillään valtiolliseksi", lisäsi hän hiljaisesti hymyillen, "jos minä vaikka saisin makkarayhdistyksen toimeen, niin sekin leimattaisiin valtiolliseksi. Ja poliisivirasto on julistanut, että jos jäsenet käyvät yhdistyksen kokouksissa, niin heitä rangaistaan viidentoista jopa sadanviidenkymmenen markan sakoilla tai kahdeksan päivän jopa kolmen kuukauden vankeudella. Tahtoisinpa tietää", ja hän hymyili uudelleen, "miten mikään yhdistys voisi pitää kokousta, jollei kukaan jäsenistä saa tulla kokoukseen? No, se oli seurauksena siitä, että yhdistyksen esimies ei suostunut eroittamaan sen naisjäseniä, juuri siitä syystä, ettei yhdistys ollut valtiollinen."

"Tahtoisinpa tietää, miksikä naiset eivät saa olla mukana valtiollisissa yhdistyksissä?" kysyi Karen vihdoin. "Olemmeko me vaarallisempia Saksan valtiolle kuin miehet?"

"Niin he kai arvelevat", sanoi äiti ja katseli sohvaan päin.

"Niin, saivatpa Jensenit kalliisti maksaa hääkemunsa jouluna! Siitä tanskalaisesta laulusta, jonka he olivat laulaneet, tuomitsi oikeus heidät maksamaan kuusikymmentä markkaa sakkoa."

"Häävieraitten joukossa oli siis vakoojia", sanoi Karen. "Täytyy varoa kenen kanssa tahtoo maistella kaaliaan."

Rouva Grunnet, joka oli antanut kielensä käydä, jotta Karenilla olisi aikaa tointua, ei ollut huomaavinaan Karenin viimeistä huomautusta, jos kohta siihen olisi voinut olla paljonkin sanomista.

"Äiti", sanoi Karen äkkiä, seuraten surusilmin rouva Grunnetin vähimpiäkin liikkeitä, "äiti, kuinka sinä voit pitää huolta kaikesta, kun sinulla ei ole Gyritheä eikä Sidseliä?"

"No, onhan minulla sittenkin hyviä apulaisia."

"Ne ovat palkattuja", sanoi Karen.

"Hyvin palkattuja", lisäsi rouva Grunnet. "Mutta ei siltä, — lamppuja ei kukaan kuitenkaan osaa pitää sellaisessa järjestyksessä kuin Sidsel."

Karen nielaisi jotakin vaivalla.

"Luuletko, että Sidsel nyt on niin reipas, että hän voi muuttaa Esbenin luo?" kysyi Karen.

"Me odotamme vielä sitä kirjettä, mutta minä aavistan, ettei Sidsel tule. Minusta tuntuu siltä, ikäänkuin me kaikki olisimme nähneet Sidselin viimeistä kertaa tässä maailmassa."

Ja sitten hän alkoi kertoa, että hän pian aikoi lähteä Esbenin ja Gyrithen luo viikon päiviksi, sillä hän halusi kuitenkin nähdä sitä taloa, jonka he siellä olivat ostaneet itselleen. Joka kirjeessä he pyysivät häntä tulemaan ja "sinähän tiedät, ettei Esben ole kaikkein kärsivällisempiä eikä jaksa kovin kauan odottaa."

Hän oli tuskin puhunut loppuun, kun Karen oli hänen vieressänsä ja otti kahvikannun hänen kädestänsä.

"Sinun pitää lähteä heti! Kirjoita vain että tulet parin päivän kuluttua. Oi, miten surkeata, kun Esben saa niin kauan odottaa! Minä kaadan. Sinä olet väsynyt, käy istumaan, äiti! Niin, kuinka suloista, että sinä lähdet Esbenin ja Gyrithen luo! Minä käyn joka päivä katsomassa taloa, siihen voit luottaa. Sinun ei pidä huolehtia mistään, äiti!"

"No niin", sanoi rouva Grunnet, ja istuutui, "ei siltä! — Voihan sitä vaikka kuollakseen kaivata lapsiansa!"

"Olenhan minä sinulla, äiti."

Se tuli naurun ja itkun sekaisesti.

"Niin, sinä olet tullut takaisin", sanoi rouva Grunnet hiljaa.

Ennenkuin hän tiesi mistään, oli tytär polvillaan hänen edessänsä ja piiloitti kiharaisen päänsä hänen syliinsä.

Herranen aika, kuinka monta kertaa Karen oli eläissänsä sitä tehnyt! Aina siitä pahasta päivästä alkain, jolloin hän kolmen vuoden vanhana oli ottanut punaisen omenan kulmakaapin korista.

Se oli sittenkin hänen varmin turvapaikkansa. Siinä hän saattoi tehdä tunnustuksensa ja siinä hän sai lohdutusta.

Äiti siveli hänen päätään.

"Mitäs nyt, pikku Karen?"

"Äiti, sinä aikana kuin minä olin poissa", - sillä tavalla hän aina puhui sairaudestansa, — "ja taas tulin tuntoihini, niin minulle selveni niin paljon, jota en ennen kyennyt selvittämään. Oletappas, että Jürgens olisi elänyt."

Hän vaikeni ja näytti etsivän sanoja.

"Niin, — jos nyt Jürgens olisi elänyt, — niin mitä sitten, Karen?"

Äiti tahtoi mielellään osoittaa hänelle suurta kärsivällisyyttä.

"Se ei koskaan olisi parantunut. Me emme olisi voineet luoda itseämme uudestaan. Onhan niitä ihmisiä, joilla ei ole kansallisuustunnetta. Niiden laita on kuin amphibioiden, joista luin luonnonhistoriassa. Mutta paneppa kala ja lintu yhteen, se ei käy päinsä. Toisen on pakko elää vedessä, toisen ilmassa. Ymmärrätkö sinä! Hän sairasti täällä koti-ikävää ja minä olisin tullut sairaaksi koti-ikävästä, jos olisin elänyt hänen kotonansa. 'Minun rakkauteni maa'! Voiko mies sanoa - sillä tavalla? Ei, ainoastaan itsensäuhraava, epäitsenäinen nainen. Tuliko Eteläjyllanti koskaan Jürgensin 'rakkauden maaksi'?"

"Ymmärrätkös äiti! Hänelle oli ylitse kaikkea muuta rakas 'der Kaiser' [Keisari] ja 'das Preusserthum' [preussiläisyys]. Luulenpa että hän asetti ne itse taivaan Luojaakin korkeammalle, äiti. Ja minä vihasin heitä, minä vihasin heitä!"

Karen veti syvältä henkeään. "Kiitin siitä joka ainoa päivä, joka kului, kiitin siitä joka ainoa ilta ja joka ainoa aamu!"

"Mistä sitten, Karen?"

"Siitä etten häntä rakastanut, äiti! En rakastanut häntä, niinkuin olisin voinut rakastaa, en rakastanut häntä sillä tavalla, että rakkaus olisi ollut minulle minun suuri elämänkohtaloni, jota minun olisi ollut mahdoton välttää, sillä se olisi ollut sietämätöntä. Nyt sinä sen tiedät, äiti!"

Karen katsoi äkkiä äitiin ja painoi pienet, nyrkkiin puristetut kätensä kasvojansa vastaan.

"Mitä sinä sitten olisit tehnyt, Karen?"

"Äiti, minä tiedän, että moni kihlaus saksalaisen ja tanskalaisen välillä purkautui sodan kestäessä, ja minä tiedän myöskin, että Luise Resen[3] Holsteinistä, joka oli naimisissa tanskalaisen upseerin kanssa, ei voinut kestää kaikkea sitä tuskaa, joka raateli hänen sieluaan ja sydäntään kolmivuotissodan aikana. Isä ja veljet toisella puolella, mies ja pojat toisella! Voitti kumpi hyvänsä, niin surua se tuotti. Hän syöksyi Vähään Beltiin. Hän piti kuolemaa elämää parempana."

Kuului syvä huokaus ja äiti katsoi kauhistuneena Kareniin, ikäänkuin hän olisi manannut esille kummituksen haudasta.

"Mutta miten sinä saatoit ottaa hänet, pikku Karen?"

"Äiti! Äiti! Oletko unohtanut, kuinka kauan nuori tyttö säilyttää lapsenuhmansa? Varjelee sitä käsillänsä, jotta ei kukaan sitä häneltä riistäisi? Hänestä se on niin sukkelaa. Ja hän tahtoo niin mielellään olla itsenäinen, jotta huomattaisiin hänen tietävän, mitä hän tahtoo. Hänellä on tahtoa, eikä aavista, mitä hän sillä tekisi, ja hän haluaa kuitenkin näyttää, että hän on tullut aikaihmiseksi."

"Minussa ei ollut sellaista uhmaa", sanoi rouva Grunnet.

"Ei, sen minä kyllä uskon, ettei sinulla sitä ole ollut, äiti, mutta mitä se minua auttaa? Äiti!" Nyt tuli viimeinenkin ja hyvin vitkastellen: "Minä pyysin Valdemaria Kain holhoojaksi."

"Oletko sinä pyytänyt Valdemaria Kain holhoojaksi?"

Se oli ikäänkuin yllätys.

"Ketä olisin muuten pyytänyt? Minä olin sen hänelle velkaa. Oi, sinä hyvä Jumala, jos hän vain kerran antaisi minulle anteeksi!"

"Auta itseäsi, niin Jumala auttaa sinua. Täytyy olla vaiti ja odottaa", sanoi rouva Grunnet ja kohotti hänet pystyyn.

Niin hienotunteinen oli tämä äiti, ettei hän antanut Karenin aavistaa hänen salaista tietoansa Eikö Karen aikoja sitten ollut kuumehoureissaan ilmaissut, kuinka intohimoisesti hän rakasti Valdemaria? Eikö äiti juuri sen vuoksi ollut väistymättä hänen vuoteensa äärestä yötä ja päivää? Eikö hän ollut lukinnut ovea ja sulkenut sisällepääsyn, kun joku pyrki hänen luokseen? Sen tiedon hän tahtoi yksin pitää Karenin vuoksi.

Ja kaikkein liikuttavinta oli, että nuo molemmat kelvolliset, arkaluontoiset äidit, rouva Grunnet ja rouva Borris, hautoivat mielessään ja vartioivat lastensa salaisuutta ja luulivat kumpikin kauan aikaa, että kumpikin oli ainoa, joka täysin tiesi asian laidan.

4.

Kun Karen sinä iltana ajoi takaisin Egtvediin, niin hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi tyhjentänyt nöyryyden kalkin viimeistä pisaraa myöten. Hän tiesi yhtä hyvin, kuin se olisi ollut poltettuna hänen sieluunsa, että hänelle nyt alkoi pitkä katumuksen ja parannuksen aika.

Hänen täytyi samoin kuin Jaakopinkin palvella seitsemän pitkää vuotta — ei siksi, että hän voittaisi sen miehen rakkauden, jota hän rakasti, vaikka hän itse olikin hylännyt hänet, — sillä se hänestä olisi ollut mahdotonta, — vaan ainoastaan voittaakseen takaisin tämän miehen ja koko sukunsa kunnioituksen ja luottamuksen.

Askel askeleelta hänen oli se voitettava takaisin. Vaikka se maksaisi hänelle hänen sydänverensä, niin hän sittenkin tahtoi sen tehdä.

Mutta se oli vaativa aikansa; hänen täytyi olla kärsivällinen. Sitä ei voinut äkkipikaa saavuttaa. Mitäpä siitä jos hän vakuuttikin heille olevansa tanskalainen koko ruumiiltaan ja sielultansa? Osoita uskosi ja rakkautesi teoillasi!

"Rosoinen laskiainen ja silliä pääsiäiseksi!"

Keldet se sivumennen tervehti häntä tällä ikivanhalla, alsilaisella tervehdyksellä.

Ja se on hyvä toivotus, joka tuo mukanaan hyvän vuoden, jos se käy toteen, sanovat alsilaiset. Sillä laskiainen on hyvä, silloin kun se on rosoinen ja tiet ovat kovaksi jäätyneet.

Laskiainen on myös tanssiaisten ja naamiaisten aika, mutta Eteläjyllannissa se on etupäässä pullien juhla, ja kun lapset ovat syöneet suuhunsa viimeisen pullan, niin saa talvikin jo mielellään luoda loppuaan, muuten ei tule "silliä pääsiäiseksi."

Karen kohosi pystyyn ja näki samassa valonhohteen kaukana läntisellä taivaanrannalla.

Se ei ollut auringonlaskua, sen hän näki selvästi. Punertavaa valoa himmensi savu.

"Se on kytövalkeaa", sanoi Karen itseksensä, "Jumala tiesi kuinka monen peninkulman päässä lännessä se on!"

Helmikuussa on vihdoin lupa kasketa kanervikkoa ja se näytti erinomaisesti palavan. Pakkanen kuivaa kanervat, niin että ne helpommin syttyvät.

Karen ajoi rivakammin ja mutisi: "Hyvä etteivät sytytä nummea palamaan enää huhtikuun ensimäisen päivän jälkeen, sillä silloin linnunpoikaset saisivat surkean lopun nummella."

Niin, pakkasta ja jäätä oli yllin kyllin, mutta lunta ei edes sen vertaa, että olisi voinut ajaa reellä.

Alkoi jo hämärtää. Hyvä että vaununlyhdyt sytytettiin jo ennenkuin hän läksi Højemarkesta.

Hän tiesi miten tarkkaa huolta santarmit pitivät lyhdyistä, ja — aivan oikein, tuossa olikin santarmi!

Kuka tiesi, oliko hänellä ollut jotakin tekemistä Egtvedissä! Karenin sydän alkoi sykkiä. Olisihan sellainen käynti ollut hänelle suureksi kunniaksi. Pannaanjulistus siten loppuisi.

Tuskin Karen oli ajanut santarmin ohitse ja kääntynyt lehtokujaan, niin hän kuuli jonkun ajavan aika ravia ja — aivan oikein! — sieltä tulivatkin vaunut kovaa kyytiä ilman lyhtyjä!

"Halt!" [Seis] huusi santarmi, sillä hän oli kovin innokas toimessansa ja tahtoi heti merkitä vaunut muistiin.

Mutta merkitsemisestä ei tullut mitään.

Vaunut pysähtyivät heti ja ikkunaruutu työnnettiin alas.

"Was giebts?" [Mikä hätänä?] huusi herra v. Kratzenstein.

Santarmi asettui heti rintamaan ja ojensi itseänsä asianmukaista kunniaa tekemään. Kylläpä hän nyt oli joutunut pahaan pulaan.

"Gnädige Hern Landrath! Bitte tausendmal! Entschuldigen Sie doch gnädigst! Ich dachte, es wäre ganz andere Leute!" [Armollinen herra maaneuvos! Pyydän tuhannesti! Suokaa minulle armollisesti anteeksi. Minä luulin aivan toisiksi.]

"Sepä oli parhaiksi!" ajatteli Karen ja hymyili ensi kertaa pitkästä aikaa. "Klaus, onko täällä käynyt ketään?"

"On, santarmi."

Klaus sylkäisi pitkään, niinkuin hän aina teki, kun hän mainitsi santarmin tai paholaisen nimeä.

"Mitä hän tahtoi?"

"Antoi minulle muistolahjan", vastasi Klaus, "ja se oli hyvin kauniisti tehty. Kolmenkymmenen markan sakot tai kolme päivää arestia, syystä että vastikään lauloin surkeasta rastasparista."

"Mutta sehän on mahdotonta."

"Ei, Herra tiesi, ei se ole mahdotonta! Mitä se auttaa, jos minä sanon laulaneeni rastaista, kun santarmi sanoo minun tarkoittaneen tanskalaisia?"

"Mutta sinä voisit kai hankkia todistajia?"

"Tokkopa voisin. Minä hyräilin vain, eikä pihalla ollut edes kissaakaan. Niin — ei suinkaan rouva sattumalta kuullut, sillä hän seisoi silloin portailla?"

"En."

"Tiesinhän sen!" sanoi Klaus. "Ja rastaat, sillä niitä oli kylliksi paikalla, eivät suinkaan kelpaisi todistajiksi oikeuden edessä. Ei, ei muuta neuvoa ole, kuin että istun siitä hyvästä."

"Sitä sinä et tee, Klaus. Nuo kolmekymmentä markkaa minä maksan ja sitten sinä varot, ettet laula enää ulkona."

"Emmekö panisi kuonokoppaa rastaillekin?" kysyi Klaus. "Mutta ei rouvan pidä maksaa niin paljon rahaa minun lauluharjoitusteni tähden. Ei! Paljoa mielemmin minä otan kolme päivää arestia. En minä siitä kuole, ja kun meillä nyt on paastonaika tulossa, niin voimmehan yksin tein syödä paastoruokaakin."

Mutta Klaus ei kertonut mitä muuta oli tapahtunut.

Niin, kun santarmi tuli pihalle, niin hän katsoi ylös ilmaan ja kysyi, minne lipputanko oli joutunut?

"Se oli kerrassaan laho", vastasi Klaus, "ja koska se helposti olisi voinut vahingoittaa Kaita, jos se olisi kaatunut hänen päällensä, niin me hakkasimme sen poikki."

Santarmi katseli häntä, ikäänkuin olisi tahtonut syödä hänet suuhunsa ja läksi pois.

"Hän kuulee kellojen soittoa, mutta hän ei tiedä, missä ne soivat", murisi Klaus.

Kun Karen oli riisunut päällysvaatteet yltään ja käynyt katsomassa Kaita, joka nukkui vuoteessansa huoletonta lapsenuntaan, laskiaisvarpuja toisessa kädessään ja laskiaispulla toisessa, — se ei ollut pyöreämpi kuin hänen omat punaiset poskensa, — niin Karen peitti häntä hiljaa ja meni arkihuoneesen.

Siellä hän kävi ääneti istumaan ja tähysteli takkavalkeaan. Ristiinpannut kädet olivat väsyneinä helmassa.

Puut paloivat loimahdellen, ja epätasainen tuli heitti milloin liekehtivää valoa, milloin synkkiä varjoja hänen kalpeille kasvoillensa. Tulenvalo punasi ne silloin tällöin terveyden ruusuilla.

Puoleksi avautuneilta huulilta kulki hengitys raskaasti ja vaivalloisesti. Niinkuin ihmisen, joka taistelee oman itsensä kanssa.

Sormet pujottautuivat lakkaamatta toisiinsa, aivan kuin monet, vastakkaiset ajatukset hänen mielessänsä.

Vihdoin kuului syvä huokaus pimeästä.

"Mitä minä sanoin hänelle! Mitä minä hänelle sanoin!" kuiskasi tyttömäinen kainous ja arka häpeän tunne hänen sielussansa. "Karen, Karen, kuinka sinä saatoit alentaa itseäsi niin suuresti ja unohtaa naisellisen arvosi?"

Ja häpeän kiusallinen, polttava puna kohosi hänen kasvoillensa. Mutta hänen rehellinen oikeudentuntonsa kohosi ylpeänä riippumattomuudessansa ja kuritti häntä.

"Kuinka kurja sinä olet! Kuinka kurja!" sanoi se. "Sinä koetat uskotella itsellesi jotakin olematonta. Sinä toivot jotakin, johon sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta. Sinä olet itse aikoja sitte omalla kädelläsi hävittänyt kaiken toivon, ja kuinka sinä julkeat toivoakkaan, että se tunne vielä voisi uudestaan herätä henkiin? Eikö sinun pitäisi koko sydämestäsi suoda, ettet uudestaan voisi herättää sitä hänessä? Sinä et ansaitsisi sitä, ja mitä ei ansaitse, sitä ei pidä saavuttaa. Miksikä sinä yhä edelleen tahdot kiusata häntä, niinkuin aina olet tehnyt, aina siitä saakka kuin olitte pieniä? Ei, Karen Jürgens, niin totta kuin sinussa oli pisarakin hyvää verta, sinä olit hänelle velvollinen antamaan sen hyvityksen, jonka hänelle annoit. Hän oli oikeassa niinkuin aina. Totuuden nimessä sinun täytyi hänelle sanoa, että rakastit häntä — ilman minkäänlaista sivuajatusta, huomaa se Karen Jürgens. Mutta minulla on lupa rakastaa häntä, rakastaa koko voimallani, ja kuitenkin minä tiedän, että se on toivotonta!"

Ja tämän rakkaudentunteensa valtaamana, joka oli voimakkaampi kuin mitä hän koskaan oli tiennyt tai aavistanut, tämän hyljätyn, liian myöhään tajutun ja eläväksi tulleen rakkauden valtaamana hän nousi ja pani käsivartensa yhteen päänsä yli.

Kauan hän seisoi liikkumatta ja tuijotti tuleen.

"Salata sitä ja aina salata sitä, niin ettei hän huomaa, kuinka se minua kiduttaa! Kaihota kuin nälkäinen ainoatakin katsetta, haluta kuin nääntynyt saada kosketella häntä, eikä kuitenkaan saada ojentaa kättänsä, vaan paeta kauaksi hänen sitä aavistamattaan! — Minä olen saavuttanut sen mitä kerran halusin. Se on minun rangaistukseni! Se on minun rangaistukseni!"

Ja hän rukoili Jumalaa avuksi, jotta hän jaksaisi arvokkaasti kantaa kohtaloansa, niinkuin sen tuli, joka itse oli kohtaloonsa syypää.

Ja Karen otti — hänestä tuntui tällä hetkellä, että siihen tarvittiin jättiläisvoimia — suuren tehtävän hartioillensa: hän tahtoi uhrata kaiken voimansa Kain ja talon hyväksi.

Kain hyväksi oli helppo työtä tehdä, mutta toinen työ oli vaikeampi. Tosin oli hänen oma ansionsa, että hän yleensä nyt saattoi pitää Egtvediä, mutta kuinka kauan?

Ajat olivat vaikeat. Mieskin voi joutua häviöön, kun asiat ennestäänkin ovat huonot.

Vuodesta 1867 vuoteen 1890 oli viisikymmentä tuhatta eteläjuutilaista osittain muuttanut maasta, osittain tullut karkoitetuksi. Siten oli viisikymmentä miljoonaa markkaa mennyt maalta hukkaan.

Kyllä se tuntuisi, ja siitä he kaikki saisivat kärsiä. Entäs talot, jotka jäivät jäljelle, kun omistajat ja perilliset ajettiin rajan toiselle puolelle?

Niitä saksalaiset juuri halusivatkin, vaikkapa heidän olisi pitänyt maksaa niistä kalliita rahoja.

"Minä tahdon tehdä työtä", sanoi Karen. "Mitenkä vanhat sananlaskut sanovat? Ne sanovat: 'Kaksi aimo käsivartta köyhän miehen palvelijat.' — 'Missä rikkaruoho hyötyy, siinä viljakin kasvaa!'"

5.

Yhtä asiaa Karenin ei olisi pitänyt tehdä, hänen ei olisi pitänyt viedä ylisille Saksan keisarin ja keisarinnan kuvia.

Ne rupesivat painamaan taloa juuri siksi, että ne olivat käännetyt selin, ja ettei kukaan niitä katsellut.

Joka kerta kun Kai seisoi mietteissänsä, sormi suussa ja katsoi niihin kulmiensa alta, sanoi palvelustyttö:

"Varo mörköä, Kai!"

Seurauksena oli tietysti se, että Kai rupesi pimeässä pelkäämään, jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, ja että hän näki mörköjä joka paikassa, itse pimeydessäkin.

Vähitellen, joskin epäselvästi, muodostui kauhuaherättävä kuva, joka lapsen mielikuvituksessa kasvoi kasvamistaan.

Kun Karen pääsi tästä selville, niin alkoivat kuvat häntäkin painaa. Ja kulkiessaan jokapäiväisessä työssään ylisillä, jossa tuuli elämöi valkoisiksi rapatuissa uuninpiipuissa ja hämähäkit kutoivat verkkojansa ja puuhailivat pimeissä sopissansa, niin valtasi hänet useinkin hyvin omituinen tunne. Se oli melkein samanlainen kuin merenhaltian Agnetan, kun tämä astui kirkkoon ja "kuvat kirkossa kaikki ne kääntyivät".[4]

Vaikkapa kohta päinvastaisessa merkityksessä.

Niinpä Karen eräänä päivänä kantoi kuvat alas, ja lähetti ne sekä Saksan lipun muistoksi Jürgensistä hänen ystävällensä Fritz Bodenstedille Rheingauhun.

Siellä ne ainakin olivat tervetulleita ja hyvänä pidettyjä. Mutta Karen rupesi aavistamaan millaiseksi elämä muuttuisi, kun Kai kasvaisi ja hänellä oli oikeus saada selkoa kaikesta, ja kun hänen itsensä pitäisi kertoa pojalle miten asiat olivat.

Mutta kullakin ajalla omat surunsa! Jokaisella päivällä on kylliksi omista huolistansa.

Oli piinaviikon keskiviikko. Klaus istui väentuvassa ja lauloi veistellessään:

"Kiirastorstai suojasää heinäkuormat hellittää. Pitkäperjantai pilvipaita, silloin luoja kaitse kasvumaita; mut jos pysyy seessä, niin on hyvä vuosi eessä. Kiirastorstai poutaa, pitkäperjantai vettä, se köyhärukan silmään tuo monta kyynelettä."

"Sellaista lörpötystä", sanoi Bodil, meijerska. "Kuules, Klaus, oletko sinä mieletön."

"Niin, niin", sanoi Klaus ja veisteli yhä järkähtämättömällä varmuudella, "jos pääsiäisyönä on pakkasta, niin tulee huono heinävuosi ja jos pääsiäisaamuna sataa, niin tulee musta lato, se tietää, lato tulee täyteen."

"Tahdotkos olla viisaampi taivaan Herraa, pikku Klaus? Sellainen joka aina käy ja katsoo hänen kortteihinsa? Mutta eipä siltä! Jos voisit sanoa minulle, minkälainen ilma tulee pitkänäperjantaina, niin se olisi jotakin, sillä silloin minä aion lähteä Aabenraahon tapaamaan Maren Smedsiä."

"Olipa ilma minkälainen hyvänsä pitkänäperjantaina, niin kerran ainakin sinä vuorokautena on tuuli luoteessa", sanoi Klaus vakavasti.

"Paljonpa siitä olisi apua", arveli Bodil. Mutta silloin tuli Karen sisään ja pyysi, että Klaus lähtisi heti postiin viemään kirjettä ja samalla kysyisi, olisiko siellä kirjettä hänelle, — hän odotti kirjettä Gyritheltä, — niin hän voisi tuoda sen kotiin samalla?

Klaus meni, mutta palatessaan takaisin hän kertoi, että siellä oli ollut aika meteli. Hän oli kysynyt:

"Onko kirjettä Karen Jürgensille Egtvediin?"

"Deutsch sprechen!" [Puhukaa saksaa!] huudettiin jyrkästi.

"Eikö ole kirjettä Karen Jürgensille Egtvediin?" uudisti hän kysymyksensä.

"Deutsch sprechen!" kuului vieläkin jyrkemmin.

"Mutta silloin, helkkarissa, minä suutuin ja sanoin hyvin kohteliaasti: 'Minun mielestäni teidän pitäisi ymmärtää kirjeen saajan nimen. Vaikka pyytäisin sitä kiinan kielellä, jota en osaa enemmän kuin saksaakaan, niin on teidän velvollisuutenne antaa se minulle.' Niinpä sain sen vihdoin monien kirousten ja somien kohteliaisuuksien jälkeen, mutta se kirje, jonka minun piti jättää", hän ojensi sen Karenille, "on tässä, sillä siinä ei saa seisoa Aabenraa, vaan Apenrade. Tässä on postimerkki!"

Hän vilkutti silmillään.

"Niin sinä panet sen kirjelaatikkoon sellaisena kuin se on, Klaus."

Ja Karen meni.

"Rouva joutuu vähitellen epäsuosioon", sanoi Klaus tyytyväisenä. "Hän näyttää värinsä ilman minkäänlaista lipputankoa."

Mutta siihen se ei päättynyt! Iltapuolella toi santarmi ilmoituksen nimismieheltä, ettei Karen saanut antaa talonsa prameilla tanskan väreillä.

Maalarisälli seurasi maalipönttöineen kintereillä.

Karen tuli ulos portaille.

"Sille minä en mahda mitään", vastasi Karen. "Minä en ole rakentanut taloa, mutta te voitte itse nähdä, että se on rakennettu tiilistä. Tiilet ovat punaisia, kalkki, joka liittää kivet yhteen, on valkeaa ja kivijalka on sementillä laastittu. Se on sellainen kuin se oli minun mieheni aikana. Miksikä te ette tulleet hänen eläessänsä?"

"Mutta portti on maalattu valkeaksi, aivan tahallisesti, ja raudat ovat punatut rautavärillä."

"Niin ne olivat minun miehenikin aikana."

"Ei, se on uudestaan maalattu, ja koska piakkoin taitaa olla Tanskan kuninkaan syntymäpäivä, niin on se valtiollinen mielenosoitus."

"Kas vaan", sanoi Karen.

"Se on valtiollinen mielenosoitus", huusi santarmi, joka kotisaksalaisena tietysti puhui paljoa paremmin tanskaa kuin saksaa. "Punavalkea väri loukkaa saksalaismielisten naapurien isänmaallisia tunteita."

"Ei minulla ole muita saksalaismielisiä naapureita kuin te", sanoi Karen.

"Tervaa portti!" huusi santarmi poissa suunniltansa ja sitten saksalainen maalaripoika alkoi käyttää tervaustaitoansa, ja ennenkuin Karen tiesi asiaakaan, oli koko portti tervattu surun ja kuoleman värillä.

"Niin, se näyttää oikein surkealta", moitti Klaus ja raappi päätänsä.

"Tämä on minun porttini", intti Karen. "Te olette tehnyt tämän ilman omistajan lupaa. Minä valitan maaneuvokselle ja hallituspresidentille, sillä tämä on luvatonta."

Vaikka Klaus rukoili, hartaasti, että pääsiäisaamuna sataisi, jotta lato syksyllä olisi mustana, niin pääsiäisaamuna aurinko leikitteli sittenkin Itämerellä.

"Niin, sinä olet mainio Sikokuningas!" sanoi hän sikopaimenelle, "nyt sinä siinä seisot ja iloitset auringosta, koska sinä aiot lähteä ristiäisiin, vaikka lato sitten seisookin valkeana, ja se on pahinta, mitä voi tapahtua."

Mutta Kai pisti päänsä esiin ja siitä Klaus heti sai hartaan kuuntelijan.

Klaus kertoi:

"Ennen muinoin noita-akat läksivät kiirastorstaina hiidenvuorelle tai Tromin kirkolle ja varikset seurasivat mukana kesteihin. Mitä talonpoika silloin teki? Niin, hän otti aurastansa etupyörän irti, etteivät he käyttäisi sitä ajopelinänsä. Sitten hän viskasi kirveitä ja rautavaajoja vainioille, sillä muuten ne vanhat akat voisivat tuottaa hänelle vahinkoa. Mutta auringon laskiessa kokoontuivat pojat huutamaan noita-akkoja esille. He kulkivat edes-takaisin kylässä ja huusivat: Uhuu, uhuu, kaikki noidat lukuun! Yksi istuu uuninpiipussa, toinen istuu olutpadassa, kolmas istuu leivinuunissa! Uhuu, uhuu, ulos noidat kaikki! Niin", sanoi Klaus, "on meilläkin nykyään joitakuita noitia maassa. Ne ovat mustanvalkeita. Ei pidä turhaan lukea! Ne ratsastavat luudalla ja hiilikoukulla ja leipälapiolla hiidenvuorelle. Ken ei tahdo kuulla, hän tuketkoon korvansa punaisilla rievuilla! Ja jos et sinä tule mukana huutamaan esille noita-akkoja, pikku Kai, niin et saa ainoatakaan pääsiäismunaa! Siitä minä annan pääni pantiksi!"

Niin, Klaus ja väentupa oli oikea loppumaton kultakaivos Kaille!

Kolmantena pääsiäispäivänä meni Karen Højemarkeen, sillä seuraavana päivänä piti rouva Grunnetin vihdoinkin matkustaa kuningaskuntaan Esbenin ja Gyrithen luo viemisille.

Kun hän ajoi Frandsenin krouvin ohi, niin seisoipa santarmi jälleen siellä maalauspönttöineen aivan kuin hiljattain Egtvedissä, ja maalarinsälli oli maalannut suurilla kirjaimilla "Gastwirthschaft" [Ravintola.] portin päälle!

Karen meni heti sisään, missä vanha Frandsen astui edes-takaisin kuin raivostunut jalopeura häkissänsä.

"Vieläkö vai? Pitikö minun vielä kokea sitä häväistystä, ettei minun tanskalainen kylttini, joka nyt on ovellani ollut kokonaista kolmekymmentä vuotta, enää kelpaisi? Täytyykö vanhan aluksen purjehtia väärällä lipulla, ikäänkuin Frandsenin krouvi ei enää olisi kyllin hyvä? Gastwirthschaft! Gastwirthschaft! Helvettiin tuo kirottu Gastwirthschaft!"

"No, no", tyynnytti häntä hänen vaimonsa. "Alus on yhtä hyvä tanskalainen siitä huolimatta, ja laivuri myöskin, luullakseni."

"No, sepä vielä puuttuisi! Olen puhunut ääneni sorroksiin toista tuntia tuolle schwabilaislurjukselle ja sanonut hänelle, että krouvini on krouvi, ja aina maailman loppuun asti se pysyy krouvina. Kuka on omistaja — hänkö vai minä? Niin, minä tahdon saada ilmaa, äiti! Ei siitä ole apua, että sinä istut siinä ja tiirotat ja siirotat silmiäsi. Olenkos minä koulupoika, joka tarvitsee selkäänsä?"

"Ei se auta, pikku Karen", sanoi vaimo ja puristi Karenin kättä, sillä Karen koetti monta kertaa turhaan sanoa hyvää päivää, "kun isä raivoo, niin hänen täytyy saada raivota. Tule huomenna uudestaan, niin luullakseni aallot eivät käy yhtä korkealla. Onhan hän Preussin alamainen, niin etteivät he hänelle mitään mahda, ja sitten me asetamme sen uudestaan ulos."

Karen seurasi hänen neuvoansa ja läksi. Kun hän tuli Højemarkeen, ei rouva Grunnet ollut kotona, sillä hän oli mennyt nimismiehen luo.

Väki sanoi, että santarmi oli käynyt häntä hakemassa.

Karen kävi sisään istumaan ja odotti; hän pelkäsi pahaa.

Keskellä lattiaa oli matkakirstu. Kansi oli auki ja vaatteita oli yltympäri tuoleilla.

Karen saattoi nähdä, että äitiä oli haettu kesken pakkaustyötä, ja kiireessään hän oli heittänyt kaikki sillensä.

Silloin äkkiä hänen suustansa pääsi:

"Äiti raukka!"

Sillä välin seisoi rouva Grunnet hiljaisena ja katsoi hämmästyksissään kysyvästi nimismieheen.

"Te aiotte huomenna lähteä poikanne luo Tanskaan, mutta te jäätte kotiin, — te ette lähde! Ymmärrättekö?"

Iskien pöytään hän pani painoa joka ainoalle sanalle.

"Eihän teidän tarkoituksenne, herra nimismies, liene kieltää äitiä matkustamasta pariksi päiväksi ainoan poikansa luo?"

"Teillä on käsky jäädä kotiin, ymmärrättekö? Te voitte vapaasti matkustaa, jos tahdotte, olkaa niin hyvä! Mutta jos te lähdette, niin teitä kielletään takaisin tulemasta. Nyt te voitte valita!"

Nimismies paukahutti taaskin pöytään ja läksi.

Rouva Grunnetkin läksi. Hän ei sanonut muuta kuin:

"Voi, Esben!"

Mutta hän istui suorana istuimella ajaessansa kotiin.

Sillä välin Karen istui ja odotti.

Vihdoin avautui ovi. Rouva Grunnet kävi istumaan Karenin viereen sohvaan, eikä sanonut luotua sanaa.

"Äiti parka!" sanoi Karen uudestaan ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. "Sinä siitä kuitenkin olit iloinnut kuin lapsi!"

Sillä hän arvasi, mikä oli tapahtunut. Mutta kun rouva Grunnet kertoi sen hänelle suoraan, niin Karen nousi pystyyn ja sanoi:

"Tomppelit!"

Hän ei löytänyt muuta ilmaisumuotoa sille harmille ja halveksumiselle, jota sellainen virkamies ansaitsi, joka suostui kohtelemaan niin epäinhimillisen lapsekkaasti turvatonta naista.

Ja kuka Eteläjyllannissa oli turvattomampi kuin tilallisen leski, jonka ainoa poika oli karkoitettu? Varsinkin, kun hän itse hoiti taloa!

Hänen täytyi astua varovasti, aivan kuin neuloilla, minne ikänä hän meni ja missä hän milloinkin seisoi, tai aivankuin raivatessaan itselleen tietä nokkosten läpi.

Pian sen jälkeen sai huimapää Klaus, joka ei millään tavalla tahtonut ottaa vastaan Karenin rahoja, sovittaa "lauluharjoituksensa" arestissa.

Siellä hän istui koppelissa kuljeskelevan saksalaisen käsityöläissällin kanssa, joka oli joutunut tappeluun tanskalaisen kanssa, syystä, ettei hän ymmärtänyt mitä tanskalainen sanoi.

Saksalainen istui pää käsien peitossa ja vaikeroi:

"Ach Herrgott! Ach Herrgott!" [Voi Herra Jumala.]

"Onko teidän mielestänne täällä hyvä olla?" [Herrgott kuuluu tanskalaisen korvissa "her er godt", suomeksi: täällä on hyvä. Suom. muist.] kysyi Klaus hämmästyneenä. "Kyllä siellä sitten, Herra nähköön, lie likaista, mistä te tulette!"

6.

Sidsel Kjeldseniltä Esben ja Gyrithe Grunnetille.

Minä sanelen ja veljenitytär, Sidsel kirjoittaa. Ei, se ei käy päinsä! Hyvät ihmiset, täytyyhän teidän ymmärtää, että sellaista vanhaa puuta kuin minua ei voi kaivaa maasta ja istuttaa uudestaan kolmatta kertaa.

Paljoa parempi, että Herra kerrallaan hakkaisi minut poikki, niin kuivan ja kuihtuneen puun kuin minut, sillä kuinka se enää voisi seisoa hyödyttömänä maassa?

Teillä olisi minusta ainoastaan vaivaa ja rasitusta, sillä asian laita on nyt sellainen, että pikku Sidsel, joka nyt kirjoittaa minun puolestani, saa pukea ja riisua minut joka ilta ja aamu. Minun jäseneni ovat niin jäykät, että kun vihdoin viimein saan käteni suoraksi, niin on yhtä vaikeaa ja vaivalloista sitä jälleen koukistaa. Sidsel voi sen todistaa. Hän sanoo, että käsivarteni rytisee, ikäänkuin se murtuisi moneen tuhanteen siruun.

Ei, kiittäkää Luojaa, että olette päässeet vapaaksi tällaisesta lahosta vaimoihmisestä. Te olette, Jumala tietää, kyllin kauan saaneet kärsiä häntä.

Keijuvuorelle he ovat vieneet minua useamman kerran, mutta nyt en jaksa nousta enää ajopeleihin, ja Liituvuoren kuningas[6] on liian kaukana täältä. Häntä ei ole niin helppo saada käsiinsä.

Mutta kun Jumala on niin armollinen ja päästää minut rauhaan, vanhan rungon, sitten kun minun aikani tulee, ja kun Jumala sanoo minullekin: "Nouse ja käy!" — niin silloin minä pääsen Liituvuorellekin ja silloin minä tulen myös Højemarkeen.

Sitä minä rukoilen, rukoilen kaikessa nöyryydessäni sekä myöhään että varhain kaikkivaltiaalta Herralta, joka on luonut sekä taivaan että maan.

Mutta Jumala siunatkoon teitä lapsia kaikkena elinaikananne, olkoon se sitten lyhyt tai pitkä, siksi että te rakastitte vanhaa Sidseliä, ja kiitos ja kunnia rakkaalle rouvalleni, kun hän hyvästä sydämestään uhraa niin paljon syntistä rahaa vanhan, vaivaisen ja heikkopäisen raukan tähden.

Tämän sanon minä, Sidsel Kjeldsen, itse totisesti uskovaisille Jeesuksen nimeen!

Sidsel Kjeldsen.

"Niin, Sidsel on aina ollut varma katkismuksessaan", sanoi Esben, kun hän oli lukenut kirjeen. "Ei ole muuta neuvoa, Gyrithe, kuin että lähdemme Stevnsiin, sinä ja minä, niin saamme samalla nähdä Sidselin. Tuon käsivartensa vuoksi hän pian tulee yhtä merkilliseksi kuin itse Liituvuoren kuningas."

Seuraavana päivänä tuli toinenkin kirje.

"Se on äidiltä! Saat nähdä, että hän tulee huomenna!" Esben repäisi kirjeen auki. "Voi, Gyrithe, Gyrithe, juokse sanomaan Jensille, että hän heti paikalla vetää vaunut esille ja valjastaa! Ja kuule, älköön unohtako tarkastaa piirtopäähevosen kenkää. Olihan se sepässä eilen, mutta ei vara vahingoksi ole. Minä en tahdo panna mitään vaaralle alttiiksi, kun äiti on mukana."

"Niin, niin!"

"Ja että hän puhdistaa vaunut paremmin kuin eilen. Äiti on aina tottunut komeasti ajamaan."

"Kyllä, kyllä!"

"Ja tomuttakoon tyynyjä. Kuuletkos? En tahdo nähdä tomuhituistakaan. Muuten hän joutuu minun kanssani tekemisiin!"

"Kyllä, kyllä, kyllä! Mutta maltahan toki, maltahan toki ja lue kirje ensin!"

Kun Gyrithe palasi takaisin, niin Esben istui jäykkänä, hampaat kokoonpuristettuina ja kädet nyrkissä katsellen Eteläjyllantiin päin.

"Jumalan nimessä, mikä on tapahtunut, Esben?"

Esben hyppäsi pystyyn ja heitti kirjeen, jota hän oli pusertanut kädessänsä, kauas luotaan.

"Jospa äiti olisi kuollut! Jospa minä olisin kuollut!"

"Hyi Esben! Sellaista ei saa sanoa!"

"Kyllä, minä sen sanon", hän pysähtyi ja polki lattiaan. "Minä, Esben Grunnet Højemarkesta! Minä sanon, että olisi parempi jos kaikki olisi mennyttä, kuin että me istumme, äiti tuolla ja minä tällä puolen tuota kirottua rajaa, ja vaikka hän olisi kuolemaisillansa, niin en sittenkään pääsisi hänen luoksensa. Niin, sillä tiedäthän sinä, että nimismies on kieltänyt äitiä tulemasta tänne, tai muuten hänen on samalla jäätävä tänne kokonaan!"

"Kuinka minä sitä voisin tietää? Enhän minä ole lukenut kirjettä."

"No lue sitten!"

Esben painoi hatun otsallensa ja kiiruhti ulos.

Muuttolinnut olivat sillä välin tulleet Eteläjyllantiin.

Taajoin jonoin ne lensivät eteenpäin yli koko linjan, eikä mikään saanut niitä pysähtymään.

"Vaikkapa itse v. Köller olisi huutanut: 'Halt!' niin ei se heille olisi merkinnyt enempää kuin sormen napsaus", sanoi Klaus.

Ne vihelsivät, visersivät, kotkottivat ja kirkuivat.

Kurppia, kaahlaajia, rastaita, punajalkavikloja, sorsia ja nokikanoja! Kaikki ne olivat mukana. Preussilaisessa armeijassa ei voisi vallita parempaa kuria.

Kun huhtikuussa sataa, ei tule hyvää maanmiehen pataan!

"Niin, onhan se totta", sanoi Bodil, "mutta mitäs nyt, kun lunta tuiskuaa?"

Sillä huhtikuun kolmantena päivänä oli täysi lumimyrsky ja myrskyn raivotessa saapuivat haikarat vanhoille asuinpaikoillensa.

Isoäiti antoi heti sanan Kaille, että haikara oli tullut Højemarkeen ja seisoa pöyhkeili pesässänsä.

Kai ajoi heti Klausin kanssa sinne.

Myrsky yhä raivosi ja Kai sekä Klaus olivat nostaneet palttoonkaulukset pystyyn.

"Siinä on kultarintakerttu! Näetkös?" huudahti Klaus. "Se purjehtii aina haikaran kölivedessä."

"Onko käkikin tullut?"

Käki ja Kai olivat nimittäin hyviä ystäviä.

"Ei, se tulee viimeisenä. Sillä se lurjus antaa toisten rakentaa pesän itselleen. Kun se tulee, niin se sanoo: 'Kukkuu! Tee talo!' Mutta katsos hyyppää!" hän huusi ja osoitti piiskalla vainiota, missä hyypät kyyköttivät rohkeasti rinta vasten lumimyrskyä, eivätkä hievahtaneet paikaltaan.

"Niin, ne ovat rohkeita lintuja", kehui Klaus. "Ne istuvat keskellä lakeutta lumituiskussa, eivätkä liikahda, vaikka astuisi aivan niiden sivuitse. Tiedätkös, mitä karja tekee? Se kääntää hännän vastatuuleen, mutta hyyppä kääntää päinvastoin päänsä suoraan riehuvaa myrskyä kohti, ettei se saisi lunta siipien alle, mutta kurpat, ne piiloutuvat kaislikkoon. Niin, hyyppä on hyödyllinen lintu, se tahtoo suojella koko ympäristöä, eikä se osaa varjella omaa turvettaan. Tiedätkös, mistä se johtuu? Niin, kun Vapahtaja riippui ristillä, niin hyyppä huusi: 'Kiusaa! Kiusaa!', mutta haikara sanoi: 'Huojenna!' ja pääskynen sanoi: 'Virkistä!'"

Kai ei voinut kieltää, että hän oppi hirveän paljon Klausilta.

Kai jäi viideksi päiväksi isoäidin luo. Hänenhän piti tutustua haikaraan ja ottaa selkoa kaikista sen salaisuuksista, mutta kun hän myöhään eräänä iltana tuli takaisin Egtvediin, — isoäiti itse kyyditsi hänet kotiin, se on: niin hyvin vaatteihin käärittynä, että hän oli kuin pieni pehmeä mytty, — niin Karen kutsui hänet heti ikkunan ääreen.

"Katsos, katsos tuonne, Kai!" huudahti Karen ja nosti hänet käsivarrellensa, jotta hän paremmin voisi nähdä. "Näetkös kaikkia noita tulia ylhäällä kummuilla? Ne ovat kuninkaantulia, Kai, sillä tänään on huhtikuun 8 päivä, kuninkaamme, Kristian yhdeksännen, syntymäpäivä, Kai. Hän on kaikkein tanskalaisten kuningas, olkoot he sitten missä hyvänsä."

Karen seisoi liikutuksen valtaamana ja katseli ulos.

Ei tuiskunnut enää, ja ulkona oli varsin hiljaista, mutta kuninkaantulien liekit loimuilivat korkealle, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet julistaa eteläjuutilaisten uskollisuutta koko maailmalle, ja liekit valaisivat koko tienoon.

Punertavassa valossa, aivan kuin tulisoihdut olisivat lekotelleet, näkyivät talojen katot, uuninpiiput, haikaran pesät ja kirkonpäädyt aivan selvästi.

Haikarat vääntelivät jäykkiä niskojansa ja katsoivat ihmeissään ympärilleen kirkkaassa valossa.

"Siinä linnussa on jotakin egyptiläismäistä", arveli Klaus, joka seisoi ikkunan ulkopuolella lapioonsa nojaten.

Ja sitten hän alkoi laulaa:

"Nuo vanhat egyptiläiset."

"Se seisoo ja katselee ympärilleen", jatkoi hän. "Vastikään se seisoi pyramidin harjalla ja katseli kuningas Faraon Egyptiä, erämaata, kamelikurkia ja beduinejä ja Niilinvirtaa ja krokodiilejä ja kaikkea senkaltaista. Ja nyt se tähystelee metsiä ja kumpuja ja kirkkoja ja salmia ja beltejä ja rautalakkeja ja paholaista ja hänen isoäitiänsä. Tahtoisinpa tietää, eikö sillä ole omat ajatuksensa siinä seisoessansa. Se on niin viisaan näköinen, tuo lintu!"

"Kas!" huudahti hän jälleen, "tuossa ne ovat! Tuossa ne ovat! Kas, miten ne pöyhkeilevät! Kas, miten ne pöyhkeilevät!"

Hän ei tarkoittanut haikaroita, vaan ratsastajajoukkiota, joka palasi marssiltaan lakeuden yli.

He kuljettivat mukanaan kuolonmerkkiä: Preussiläislippua, joka liehui pienenä mustanvalkeana viirinä heidän keihäittensä kärjessä.

"Jospa kuninkaan tulet olisivat sotatulia niinkuin ennen vanhaan, niin sepä vasta olisi jotakin. Niin sepä vasta olisi jotakin!" sanoi Klaus.

7.

Mutta lumimyrsky kestää vain aikansa, ja kun päästiin huhtikuun viidenteenkolmatta päivään, niin rinteillä kukoisti jo keväänesikkoja ja vuokkoja.

Vapunpäivänä alkoivat pyökinlehdet tunkeutua esiin ruskeista koteloistaan. Ne olivat pehmeitä ja silkinkiiltäviä.

Pensaikot olivat heleänvihreitä, valkea orjantappura ja pensaspyökki puhkesivat, pääskyset pitivät pauhinaa ja maanmiehenkin oli siis aika kiiruhtaa, sillä

"kun pyökki on vehryt ja tammi harmaa, niin maamies kylvöön lähteä arvaa."

Esille siemenpussi ja lapio!

Sisällä naiset yhtä suurella kiireellä pesivät suurpyykkiä ja suorittivat suursiivousta.

Vapunpäivä oli myös mökkiläisten ja palkollisten muuttopäivä, ja sitä menoa jota silloin oli - ei yksin sivuteillä, vaan maanteilläkin!

Muuttokuorma muuttokuorman jäljessä, pilvenkorkuisia ja häilyviä, ja vaunuja, joissa yksinäinen kaappi tai matka-arkku oli pystyssä, ikäänkuin anteeksi anoen, että se vei niin paljo tilaa.

Mutta Egtvediin tuli myös pieni kaksitoistavuotias poika; hänkin oli "palkollinen", eikä hänellä ollut muuta kuin pieni mytty kädessään.

Ja pieni kähäräpää seisoi oven sisäpuolella, mytty niin kovasti käsiin puristettuna, että olisi voinut luulla hänen pelkäävän jonkun anastavan häneltä koko hänen omaisuutensa.

"Nuo hiukset ovat todellakin aivan kuin jouhia", ajatteli Klaus. "Hauska tietää, mitä naula maksaa?"

Ja Klaus itse arveli sanoneensa hyvän sukkeluuden.

"Isä lähetti terveisiä", sanoi poika. "Tässä minä olen!" lisäsi hän reippaasti, ikäänkuin hän olisi pelännyt unohtavansa pääasian.

"No, sinäkö se olet, Ebbe?" sanoi Karen ystävällisesti koettaen ottaa häneltä myttyä, mutta Ebbe ei tahtonut sitä päästää.

Se oli Keldetin nuorin kouluakäyvä poika, jonka Karen oli kesäkuukausiksi ottanut apulaiseksi.

Illan suussa huusi Klaus:

"Tulehan Kai, niin me karkoitamme pois talven."

He juoksivat kummulle ja kantoivat sinne kuivia oksia ja kaikkea poltettavaa, mitä he käsiinsä saivat.

Ebbe ja Sikokuningas[5] [Sikopaimen] ja Bodil auttoivat mukana, niin, vieläpä isoäiti ja Karenkin olivat apuna.

"Miksi me sytytämme tulen palamaan?" kysyi Klaus.

"Kuninkaan kunniaksi", sanoi Kai.

"Ei tänään. Me valaisemme vaan tietä noidille, kun ne kiipeävät hiidenvuorelle. Me emme saaneet karkoitetuksi kaikkia kiirastorstaina. Noidat ratsastavat luudanvarrella, senhän sinä tiedät, ja kun yö on oikein pimeä, niin he tarvitsevat lyhtyjä nähdäksensä."

"Älä kerro hänelle tuollaista", naureskeli rouva Grunnet.

"Niin, se oli ennen vanhaan", oikaisi Klaus. "Muuten minä tiedän, mitä minä tiedän!" murisi hän ja heitti uuden luudan tuleen. "Varo, Kai, nyt he tulevat sytyttämään lyhtyjä!"

Siten kerättiin kasoja monella kummulla Eteläjyllannissa ja kun Vapunpäivän hämärä levisi yli maiden ikäänkuin musta harso, niin kokkotulet syttyivät yltympäri, ikäänkuin loistava seppele taivaanrantaan.

Mutta Kai ja Ebbe tulivat pian eroamattomiksi ystäviksi.

Tuolla he seisoivat laivasillalla pienen puutarhan alla.

"Katsos, katsos, tuolla on variksia kivipartaalla!" huusi Ebbe ja molemmat kuroittivat kaulojansa. "Katsos, kuinka ne siellä vaakkuvat ja tähystelevät harmaita lokkeja. Mutta lokit, ne ovat varuillansa! Ne sukeltavat veden alle ja riistävät kalasäiliöistä kaikki pikkukalat!"

Pikku Ebbe puhui hyvin järkevästi, sillä heti sen jälkeen hyökkäsivät kateelliset varikset harmaitten lokkien kimppuun ja pianpa nousi korviasärkevä huuto, kun useat lokit tulivat tovereittensa apuun.

"Minä pelkään! Minä pelkään!" sanoi Kai, pidellen molemmilla käsillään korviaan, ja pojat rupesivat juoksemaan. Mutta samassa variksetkin lensivät karkuun, ja lokit seurasivat niitä kauheasti kirkuen.

Saman päivän illalla riisti vanha Keldet talonsa oven auki.

"Mikä on hätänä, Keldet? Mikäs nyt?" kysyi hänen vaimonsa ja nousi ylös rukin äärestä.

"Ei muuta, äiti, kuin että nimismies Hahn on puinut nyrkkiään Nordborgissa ja nyt hän yrittää riistää eteläjyllantilaisilta vanhemmilta heidän oikeutensa. Niin, äiti, hauskaa peliä pidetään nyt Norre-Alsissa!"

Asta Keldet nojautui ovipieleen.

"Mutta sinä hyvä Jumala, eiväthän he voi sitä meille tehdä!"

"Mitäpä he eivät voisi meille tehdä?" kysyi Keldet vihaisesti. "Loistavaa esimerkkiä seurataan tietenkin. Pian se tulee tännekin, — saatpa nähdä! Saatpa nähdä! Ei siinä kyllin, ettei ripilläkäymättömiä lapsia saa lähettää kouluun kuningaskuntaan, vaan nyt eivät täysikasvuisetkaan lapset saa lähteä jatkokouluihin eivätkä kansanopistoihin tai maanviljelyskouluihin Tanskaan. Saatpa nähdä, että Asgerkin saa sitä kokea."

"Mutta hyvä Jumala", sanoi Asta, "eiväthän he voi sitä meille tehdä!"

Samassa kolkutettiin ovea.

"Se on poliisi!" kuiskasi Asta.

"Siinäpä se!" sanoi Keldet. "Asger on nyt kysymyksessä! Asgeria he tahtovat! He tahtovat iskeä kyntensä Asgeriin!"

Poliisi tai piiripalvelija kolkutti uudestaan.

"Niin, kolkuta sinä vaan", murisi Keldet. "Sinulla, jumaliste, on hyvä aika, kun sinulla ei ole muuta työtä. Ja paha sanoma tulee aina ajoissa taloon."

"Avaahan toki!" sanoi Asta.

Vihdoin hän avasi.

Piiripalvelija astui meluten sisään, tuoden haasteen nimismieheltä ja vaatien häntä nimismiehenvirastoon seuraavan päivän aamupuolella kello yhdeksän.

Hän oli täydessä univormussa, tummansinisessä puvussa, jossa oli vaaleansiniset punokset ja kaksi riviä preussilaisella kotkalla koristettuja nappeja. Päässä hänellä oli sininen kasetti, jossa oli mustanvalkea kokardi ja vyöllä lyhyt sapeli.

Asta kohotti käsiään, mutta Keldet ei hiiskunut luotua sanaa.

Piiripalvelija läksi ja kalisteli kauheasti sapelillansa, joka joutui oven väliin hänen aikoessaan sitä sulkea.

"Siinä se nyt on, äiti!" sanoi Keldet.

"Mitä sinä aiot tehdä?" kysyi Asta pelokkaampana, kuin mitä hänellä oli tapana olla.

"Kieltäytyä, kieltäytyä, kieltäytyä! Mitä perhanassa isä muuta voisi tehdä? Emmekö me ole ihmisiä? Hyvä Jumala, auta meitä! Emmekö me ole ihmisiä?"

Keldet meni heti levolle, sillä hänenhän piti varhain seuraavana päivänä olla paikalla.

Asta puhalsi lampun sammuksiin.

"Jumalan nimeen", sanoi hän, pannen kätensä ristiin ja asettui nukkumaan.

Mutta uni ei silmään tullut. Kuu paistoi kirkkaasti sisään matalasta, pieniruutuisesta ikkunasta. Valo virtaili huoneesen vetokaihtimien yläpuolelta.

Kirsikkapuu huojui hiljalleen ulkopuolella, ja valkeaksi kalkitulle seinälle, aivan Astan sijan yläpuolelle, kuvastuivat oksat mustina ja häilyvinä.

Keldet heittelihe vuoteessa edes-takaisin, niin että vuode narahteli.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi Asta.

Hän ei saanut vastausta.

"Pian kukot kiekuvat", ajatteli Keldet.

Ehkäpä kyllä kukot heti paikalla alkavat kiekua!

"Jos voisin vääntää heiltä niskat poikki", murisi Keldet. "Niin, niin, aika jo kuluu!"

Seuraavana aamuna hän nousi, valvottuaan koko yön.

"Kirottu kuutamo", sanoi hän, "se panee pään pyörälle."

"Nyt sinun pitää lähteä", vastasi Asta. "Muista: kellä on oikeus puolellaan, sillä on Jumala mukanaan."

"Sen minä pidän mielessäni", sanoi Keldet ja meni.

Hänellä oli pitkä matka kuljettavanaan, mutta olihan hän tottunut siihen vanhoina postipäivien aikoina.

Hän sipsutteli pienin askelin ja nyökkäsi päätään joka eläimelle ja joka ihmiselle, joka tuli häntä vastaan.

Tuntui siltä, kuin sekä ihmiset että eläimet olisivat kaivanneet vanhaa postinkuljettajaa, — viisi vuotta sitten hän oli saanut eronsa.

Sillä taaskin lehmät ja hevoset tulivat hänen luokseen ja pistivät kuononsa hänen käteensä, ja koirat juoksivat tervehtien ja nuuskien häntä vastaan.

"Minulla ei ole aikaa", sanoi Keldet, "minulla on muuta puuhaa."

Ja joka ihminen, joka häntä vastaan tuli, pysähtyi juttelemaan hänen kanssansa.

Mutta Keldet viittasi heidät luotaan.

"Ei ole aikaa", sanoi Keldet, "minä menen nimismiehenvirastoon."

"Keldet on haastettu nimismiehenviraston eteen", toistivat ihmiset ja levittivät tietoa eteenpäin.

"Talonpojan askel lihottaa peltoa. — Peltoa täytyy höystää, jos mieli viljaa korjata", murisi Keldet katsellen ympärilleen ja jatkoi matkaansa.

Vihdoin vanha postinkuljettaja tuli nimismiehenvirastoon.

Siellä nimismies otti hänet jyrinällä vastaan:

"Mitä te teke, ihminen? Viime vuonna te saada varoitus. Te ei saada panna poika se kouluun. Mitä te olla teke se varoitus kanssa?"

"Uhkaus", sanoi Keldet.

"Ja doch! [Niin juuri.] Mitä te olla teke se uhkaus kanssa? Te anta poika mennä takaisin se koulu Tanskan maassa. Te käyttä väärin isän valta ja minä otta pois te se valta."

"Teillä ei ole oikeutta, herra nimismies, tutkia minua tässä asiassa", vastasi Keldet aivan levollisesti, vaikka hänen äänensä vapisi. "Holhoojalain 28 pykälän mukaan ei nimismiehellä ole oikeutta riistää vanhemmanoikeutta isältä, ainoastaan leskeltä."

Nimismies polki lattiaan.

"Was sagen Sie? Har jeg kein Recht?" [Mitä te sanotte? Eikö minulla ole oikeutta?]

"Ei. Te ette voi riistää meiltä muuta kuin oikeuden alaikäisiin lapsiimme. Minun poikani on yksikolmatta vuotias. Hän vastatkoon itsestänsä."

"Ja te ei tahto otta pois hän Tanskan koulu?"

"Ei, minä en tahdo ottaa häntä pois. Minulla ei ole siihen oikeutta. Hän on täysi-ikäinen, herra nimismies, minä en voi enää antaa hänelle määräyksiä. Mutta kääntykää hänen puoleensa! Kirjoittakaa hänelle, niin saatte vastauksen häneltä itseltänsä."

"Se ei olla tarpeellinen. Me anna hänelle saksalainen holhooja, so wollen wir sehen! So wollen wir sehen!" [Niin saadaanpa nähdä.]

"Te ette kuullut, mitä minä sanoin teille, herra nimismies. Minun poikani on täysi-ikäinen. Te ette voi pakoittaa hänelle minkäänlaista holhoojaa. Ja sitäpaitsi —"

Hänen pienissä harmaissa silmissään välkähti.

"Miten saksalainen holhooja voisi saada täysikasvuisia nuoria miehiä takaisin kuningaskunnasta? Luuleeko herra nimismies, että tanskalaiset viranomaiset tarttuisivat heitä niskaan ja heittäisivät heidät takaisin yli rajan? Ulos! Ulos!"

"Olla niinkuin minä sano. Se käytös olla luvaton. Kyllä minä osa tarttua kiinni! Gehen Sie hinaus!" [Menkää ulos!]

Keldet astui pari askelta, mutta kääntyi heti takaisin.

"Voisinko saada kirjallisen todistuksen, että on luvatonta lähettää täysi-ikäisiä lapsiaan kouluun kuningaskuntaan? Sittenhän sitä tietää, minkä mukaan saa elää."

"Gehen Sie doch hinaus? Gehen Sie doch hinaus!" jyrisytti nimismies ja huitoi kädellään.

Mutta silloin vanha Keldet purskahti nauruun ja puheli kotimatkalla itsekseen vieläkin innokkaammin ja nyökkäsi päätään.

"Hän ei uskaltanut! Hän ei uskaltanut! Hän ei uskaltanut!"

Hänen vaimonsa tuli käyden häntä vastaan ja varjosti silmiään auringolta katsellessaan maantielle päin.

Kädessä hänellä oli kudin ja hän kutoi yhtä innokkaasti kuin Keldet jutteli.

"He eivät uskaltaneet antaa kirjallista käskyä, äiti! He eivät uskaltaneet antaa sitä kirjallisesti, sillä heillä oli paha omatunto! Paha omatunto loisti nimismiehen silmistä, sillä sitä kieltoa ei ole rikoslaissa. Se ei käy! Ei, se ei käy!"

Ei se käynytkään. Uhkaus meni myttyyn, mutta holhousvirasto tarttui kiinni asiaan.

"Nyt he lyövät peukalonsa poroon" naureskeli vanha Frandsen. "Oletko kuullut sitä, Valdemar? Kun he eivät voi riistää meiltä vanhemmanoikeutta, niin heidän pitää keksiä jotakin muuta. Voitko lukea, mitä tuossa seisoo, Valdemar?" Hän viittasi piipun varrella sanomalehden ensi sivua. "Kuules! Jos me emme tuota kotiin ripilläkäyneitä lapsiamme kuningaskunnasta ennen sitä ja sitä päivää, niin kaikki optantit meidän kunnissamme tulevat karkoitetuiksi. He, hee! Voimmepa me sanoa, että miekka alituisesti riippuu hiuskarvan varassa meidän päämme päällä!"

Borris ajoi heti nimismiehen luo. "Se on kai erehdys", hän sanoi.

"Nein, nein", vakuutti nimismies. "Kaikki olla niinkuin pitä."

"Te erehdytte. Optanteilla on laillinen oikeus oleskella Eteläjyllannissa, eikä heitä saa loukata, yhtä vähän heidän persoonaansa kuin omaisuuttansakaan."

"Aber, miksi die Schleswiger ei tahdo sich regieren lassen? Sie müssen den Zügel fühlen! Sie müssen den Zügel fühlen!" [Mutta, miksi slesvigiläiset eivät tahdo antaa hallita itseänsä! Heidän täytyy tuntea ohjaksia.]

"Siis: Optantteja on karkoitettava — ei omien rikkomusten johdosta, vaan rangaistukseksi slesvigiläisille, jotka ovat - Preussin alamaisia ja jotka eivät myöskään ole tehneet mitään lainvastaista! Suokaa anteeksi, herra nimismies, mutta tässähän ei ole tervettä järkeä."

8.

Oli tullut kesä, ja taaskin noidat pääsivät elämöimään, mutta nyt oli juhannus.

"Joka piirissä peikko, joka kylässä noita, me teljeksi niille teemme ilovalkeoita."

Laaksoalanteessa uiskenteli palava tervatynnyri alhaalla järvessä.

Esben ja Gyrithe seisoivat myös kummulla rajan toisella puolella ja kuljettivat luutia kasaan, koettaen samalla lukea montako tulta he näkivät Eteläjyllannista.

"Tahtoisinpa - tietää", sanoi Gyrithe, "tokko kukaan siellä enää viettää juhannusjuhlia!"

"Se on epävarmaa", arveli Esben, "mutta juhannusyrttejä poimii vielä moni vanha eukko auringon laskun jälkeen; hän säilyttää niitä yön yli ja ennustaa niistä sitten aamulla, — siitä voit olla varma!"

Ebbellä oli selkoa monesta asiasta, ja hän jakoi laajoja tietojaan pikku Kaillekin.

"Mehiläishoito on tänä talvena saanut kovan kolauksen", sanoi hän pari päivää juhannuksen jälkeen, "toinen puoli mehiläisistä on kuollut. Mutta tänä vuonna tulee hyvä hunajavuosi. On lämmintä ja kylliksi kosteata. Valkoapila on tällä seudulla parasta mehiläisille, ja katsos vain, kuinka se rehoittaa!"

Mutta Ebbe tiesi paljo muutakin.

Hän kertoi myöskin vanhojen ihmisten sanovan, että jos sataa Medardin päivänä[7] (kesäkuun kahdeksantena), niin sadetta jatkuu kaksikymmentäneljä päivää yhtämittaa. Jos Bodilinmessuna (kesäkuun seitsemäntenätoista) ei tule vettä, niin saa sitoa pieniä lyhteitä, mutta jos pyhän Vituksen päivänä (kesäkuun viidentenätoista) sataa, niin tulee hyvä vuosi. Mutta jos sitävastoin on vetinen juhannus, niin tulee huono pähkinävuosi. "Ja toissapäivänä ei satanut."

"Sepä oli somaa", sanoi Kai, joka kuunteli kirkkain silmin.

Eikä ollut niinkään ihmeellistä, että hänen silmänsä loistivat, sillä he istuivat aivan aitausten välissä, jossa suuria sananjalkoja, villejä ruusuja ja pähkinäpuita prameili.

Äkkiä kohotti Kai pientä sormeansa.

"Hiljaa! Käki kukkuu!" huudahti hän.

"Sitä sen ei pitäisi tehdä", arveli pikkuviisas Ebbe. "Sillä kun käki kukkuu jälkeen juhannuksen, niin tulee kallis aika. Sen isä on sanonut!"

Jos ruis kukkii ennen Bodilinmessua, niin sitä leikataan ennen Olavinmessua.

Yksinpä niitytkin, joita nurmimadot olivat pahasti turmelleet, ennustivat hyvää satoa. Touot olivat erinomaiset, vaikka vilja ei ollutkaan oikein puhdasta maata vasten. Ilma oli ollut liian kylmää viljan puhjetessa.

Mutta Karen ei ollut alistunut kaikkiin määräyksiin, joita hänelle porttinsa vuoksi oli pantu.

Asia oli tullut käsiteltäväksi yliholhousoikeudessa Berlinissä.

Kiusanteot tulivat lopulta niin nenäkkäiksi, että hän alkoi pelätä kadottavansa Bodil Hansenin, joka oli kotoisin kuningaskunnasta.

Senpä vuoksi hän eräänä päivänä kutsui Klausin puheilleen.

"Onko se totta, että sinä olet kihloissa Bodilin kanssa?"

"Se, joka sen on sanonut, ei ole valehdellut", myönsi Klaus.

"Sitten sinä heti paikalla, saat mennä vihille hänen kanssansa. Ilmoitat kuulutuksen Koldingissa, siellähän Bodilin vanhemmat asuvat, ja kun santarmi tulee, niin hän on sinun vaimosi, eikä häntä voi karkoittaa, koska sinä olet Preussin alamainen. Sinä saat ruveta pehtoriksi tähän taloon ja kyllä täällä teille on tilaa."

Niin, siihen Klaus heti paikalla suostui. Se oli kerrassaan hyvin hauska juttu.

"Sota-avioliitoksi rummun ääressä", nimitti Esben sitä, kun hän sai kuulla asiasta ja sepitti heti paikalla runon, joka pian joutui jokaisen suuhun.

Sen nimi oli "Der Vogelfänger" [Linnustaja], ja se loppui seuraaviin säkeihin:

"Kun lintukyttä (= santarmi) ehti luo, oli lintunen ollut ja mennyt."

Kuulutus kävi hyvässä järjestyksessä Koldingissa, Bodil ja Klaus matkustivat sinne ja ennenkuin he palasivat takaisin, olivat he mies ja vaimo.

Egtvedin vaunut hakivat heidät asemalta ja Karen oli portailla heitä vastassa.

Klaus työpuvussansa oli kaunis, komea mies ja juhlapuvussansa ei hän myöskään ollut hullumman näköinen.

Mutta mikä häneen tänään meni? Sellaisena ei Karen ollut koskaan nähnyt kelvollista, taitavaa isäntärenkiänsä.

Niin, hypättyänsä alas vaunuista hän käyttäytyi hyvin kummallisesti. Olihan hän sulhanen, jotta paljon saattoi antaa hänelle anteeksi, mutta sittenkin —, olihan silläkin rajansa.

Sen sijaan, että hän olisi auttanut morsiantansa alas, hän antoi hänen jäädä istumaan ja auttaa itseänsä ja nojautui itse selin vaunuihin ja nauroi, niin että tallirakennus kajahteli.

"Mikä sinua vaivaa, Klaus?" kysyi Karen.

"Niin, nyt se tulee! Nyt se tulee!" huusi Klaus. "Odottakaa vain vähäisen. Hetken kuluttua hän on täällä!"

"Meneppäs pois tieltä, Klaus, että minäkin pääsen alas", käski Bodil, joka istuessaan oli koettanut hillitä iloisuuttansa.

Ja samassa kun Bodil laski jalkansa pyörälle ja hyppäsi alas, seisoi "hän", se on: santarmi heidän vieressään ikäänkuin maasta nousseena, karkoituskäsky kädessä. Se ei ollut tavallinen santarmi; hän oli synnyltään saksalainen.

"Oletteko te Bodil Sögard?" [Søgaard] sanoi hän. "En" vastasi Bodil ja hänen siniset silmänsä suorastaan kimaltelivat vahingonilosta, "minun nimeni on Bodil Mastrup."

"Mikä tämä olla?" pärskyi santarmi ja polki maata. "Tässä minulla olla karkoituskäsky Bodil Sögardille ja sitten te sanoa, että teidän nimenne olla Bodil Mastrup! Was ist das för Snak? [Mitä lorua se on.] Eikö te ollut Bodil Sögard?"

"Olin kyllä ennen", vakuutti Bodil.

"No, sitte te olla Bodil Sögard tämä päivä!"

"En, en ole; minun nimeni on Bodil Mastrup."

Mutta nyt armahti Klaus santarmia, sillä hän näki, että tämän pää oli ihan pyörällä.

"Minun nimeni on Mastrup", sanoi Klaus. "Ja meidät vihittiin eilen Koldingissa."

"Ach so!" [Vai niin!] huudahti santarmi.

Ja sitten tapahtui jotakin, jota ei satu joka päivä, jotakin, joka yllätti heidät äkkiarvaamatta, eikä vähimmin santarmia, ja jota ei kukaan voinut unohtaa, joka sattui paikalla olemaan.

Egtvedin ympäristössä näkyi sinä päivänä äkkiä kymmenkunta pilvenpyörrettä.

"Katsokaa, katsokaa!" huusi Kai, joka seisoi portailla ja viittasi Itämerelle.

Kaikki kääntyivät äkkiä katsomaan ja he näkivät pari pilvenpyörrettä, jotka kuohuivat meressä. Vesi kohosi ylös suurina patsaina ja laskeutui taas alas kuohuvana ja kimaltelevana vesiputouksena.

Samassa kuului huminaa ylt’ympärillä ja ennenkuin arvattiinkaan oli pilvenpyörre kohottanut heinäsuovan ilmaan ja heitteli heiniä kauaksi metsään.

"Siinä on itse paholainen!" huusi Klaus, joka seisoi hämillään ja katseli heinien menoa.

"Vater! Vater!" [Isä, isä!] huusi santarmin pieni poika, joka aivan hengästyneenä tuli juosten tietä myöten. "Der Amtsvorstand! Der Amtsvorstand!" [Nimismies!]

"Niin, se on totta!" tuli Klaus hengästyneen pojan avuksi. "Nyt hän saa osansa!" ajatteli hän. "Ettekö ole kuullut santarmi, mitä minä sain tietää matkalla tänne, että nimismies on kieltänyt teidänkin poikaanne menemästä kesäksi palvelukseen Borrisgaardiin?"

"Was sagen Sie? Was sagen sie?" [Mitä te sanotte?] huusi santarmi. "Sitä Amtsvorstand ei olla oikeus tehdä!"

"Kuulkaas! Kuulkaas!" sanoi Klaus.

Tuskin hän oli sen sanonut, niin uusi pilvenpyörre syöksähti Itämereltä, yllätti santarmin ja riisti hänet ja hänen isänoikeutensa mukanaan.

"Halloo!" huusi Klaus, joka luuli santarmin lentäneen taivaasen.

Klaus ja karjanhoitaja juoksivat voimansa takaa hänen jälkeensä ja saivat hänet vihdoin kiinni.

Huhu kertoi, että muutamat kanat samaan aikaan läksivät ilmaretkelle, "mutta tulivatko ne takaisin, sitä ei tiedetä."

9.

Siten se kesä kului. Elokuussa 1899 matelivat lukemattomat tarhakäärmeet, kyykäärmeet ja vaskikäärmeet metsissä, varsinkin syrjäisissä paikoissa vadelmapensaikkojen alla.

Mutta siellä vilisi muunkinlaisia matoja ja tarhakäärmeitä.

Kevät ja kesä 1899 oli kova aika Karenille.

Mutta Jumalan nimessä hän kesti sekä kylmän että helteen vuoden mukana, ja se meni kuin menikin.

Sato oli hyvä Egtvedissä. Karen istui vankemmin satulassa kuin vuoden alussa, ja Klaus ja Bodil olivat tehneet parhaansa, sillä Karenin taistelu oli muuttunut heidänkin omaksensa.

Ei mikään heitä siinä suhteessa eroittanut. Heillä oli vain yksi päämäärä, he tahtoivat säilyttää Egtvedin tanskalaisissa käsissä.

Sukulaiset ja ystävätkin sen tunnustivat, ja se merkitsi jo jotakin.

Karen kohosi vitkalleen heidän kunnioituksessansa, jonka hän niin kevytmielisesti oli hukannut. Askel askeleelta hän valloitti sen takaisin.

Mutta tarvitaan vähintäin kaksi vertaa enemmän aikaa jonkun takaisinvoittamiseen kuin sen hylkäämiseen.

Kesä ja syksy 1899 oli sitä paitsi varsin synkkä lehti Eteläjyllannin uusimmassa historiassa.

Täydellä syyllä saattoi kysyä:

"Kuinka kauan sitä kärsitään Europassa?"

Lainkuuliaista ja rauhallista väestöä loukattiin kaikella mahdollisella tavalla, vaikka se uskollisesti ja valittamatta täytti kaikki kansalaisvelvollisuutensa eikä ollut tehnyt mitään pahaa; se ei ollut uneksinutkaan kapinasta.

Palkaksi heitä karkoitettiin ja heidän kansalaisoikeuksiansa loukattiin, niin, eipä heillä ollut edes valtaa omien lastensa yli.

Mutta kuka oli nyt muka herrana Eteläjyllannissa? Minkävuoksi eteläjyllantilaisten ulkonaista turvallisuutta uhattiin siihen määrään, että sitä tuskin enää oli nimeksikään jäljellä?

Miksikä preussilaiset poliisit pitivät niin tarkasti silmällä kunnollisia paikkakuntalaisia, miksikä he tekeytyivät heidän hoitajiksensa, miksikä he ottivat selkoa heidän kokouksistansa, tanssiaisistansa, puheistansa, yksinpä jokaisesta laulustakin?

Miksikä he juoksentelivat talosta taloon etsien sellaisia palvelijoita, joita saattoi karkoittaa vain siitä syystä, että he olivat Tanskan alamaisia, etsien joka ainoata, joka mahdollisesti olisi ollut mukana juhlissa etelä- tai pohjoispuolella Kongeaata, etsien kaikkia niitä Danebroglipun[8] kuvalla koristettuja kuppeja ja piipunpesiä, joita yleensä saattoi olla kauppiaiden varastoissa?

Niin, kysy heiltä!

Sentähden että Preussin valtio on hengenvaarassa (!), jonka vuoksi alamaisten hengenvaara ei mitään merkitse.

Poliisilla oli niin paljon puuhaa Eteläjyllannissa, että Saksan pahimmat hylyt, maantienkuljeksijat, roskaväet tulivat herroiksi maahan.

Ne ne tulivat karkoitetun palvelusväen sijaan: valtion työmiehet piiriratarakennuksilta, kaikki yhtenä miehenä saksalaistuttamisen palvelukseen.

Useat heistä olivat raakoja rikoksentekijöitä. Ne olivat itäpreussilaisia.

Veriset tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen, murhat, päällekarkaukset, väkivallanteot lapsia kohtaan, mitä inhottavimmat siveellisyysrikokset.

Olisi voinut luulla elävänsä vanhojen, saksalaisten maantieryövärien aikana, jolloin oli vaarallista kulkea sekä maanteillä että pelloilla ja puutarhoissa.

Ehkäpä olot pian muuttuvat sellaisiksi, että joka ilta, kun hämärä hiipii yli maan, vaimoja ja lapsia ajetaan takaa aivan kuin metsänotuksia.

Auringonkin paahtaessa täydeltä terältä tunkeutuivat nämät pedot taloihin, kun he vain tiesivät naisväen olevan yksin kotona.

Ja naiset hädin tuskin uskalsivat olla yksin kodeissansa tai mennä ovesta ulos muuta kuin keskipäivällä.

Pelko väijyi aitausten välissä, pähkinäpensaikoissa, lehtikujissa, ojissa ja metsissä, niin vieläpä kolmannen luokan rautatievaunuissakin.

Miehet menivät usein illalla ulos aseet käsissä ja aseettomat naiset salpautuivat taloihin.

Syyskuussa oli jo karkoitettu kuusi jopa seitsemän sataa kunnon ihmistä.

Se oli kansallisuuden, siveellisyyden, inhimillisyyden ja taloudellisen aseman rappiota.

Eiköhän se kerran tulisi haastetuksi historian tuomioistuimen eteen?

Mutta kaikkialla vallitsi pahaauhkaava hiljaisuus, murina pakkohallitusta vastaan, joka ei ennustanut viholliselle menestystä eikä voittoa.

Se oli hiljaisuutta, joka käy uuden hyökkäyksen edellä.

Kuiskaillaan vallihaudoissa, luodaan uusia valleja, kaivetaan uusia hautoja. Jokainen lapionisku maahan on äänetön.

Se on itsepuolustuksen lakkaamatonta työtä.

Marraskuussa läksi Borris yhdessä Madsenin kanssa lännen puolelle ostamaan karjaa.

Madsen oli tietysti tullut eroitetuksi virastansa. Kellojen soitto Borriksen hautajaisissa tuli hänelle kalliiksi, mutta hän olisi tehnyt sen uudestaan, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta.

Madsen oli siinäkin suhteessa filosofi, ja koska hän oli poikamies, niin ei hänen tarvinnut ottaa lukuun muita kuin itseään.

Mutta hän tuli Valdemarin oikeaksi kädeksi Borrisgaardissa. Hän oli käytettävissä jos johonkin toimeen ja aina valmis sekä vakavaan työhön että iloon.

Omituista oli tulla länsiosaan maata. Hän ei ollut käynyt siellä kuin lapsena ollessaan.

Vanhoja tammimetsiä oli kasvanut siellä, missä nyt oli soita, ketoja ja merta.

Turpeenkaivajat ja kyntömiehet kohtaavat joka vuosi muutaman jalan syvyydessä vanhoja puunjuuria.

Gesingin suolla Skærbækin lähellä saa aura aina otella kovan taistelun näitä vanhoja, entisajan metsien jäännöksiä vastaan.

Vinumin suolla Dostrupin lähellä kaivetaan kannot ja rungot ylös suosta, hakataan haloiksi, ja vanhat, köyhät ihmiset käyvät niitä kaupittelemassa.

Niin, kahlauspaikoissa, missä maata on voitettu Skærbækiin päin, tulevat suuren, hävinneen Appenholtin metsän puunrungot esille päivän valoon.

Nyt pastori Jakobsenin saksalaiset höyrylaivat, jotka ovat täynnä brandenburgilaisia kylpyvieraita, kulkevat ikivanhan tanskalaisen metsäalueen yli.

"Se on lyhytaikuista iloa", sanoi Madsen. "Saksalaiset elkeet menevät pian myttyyn Skærbækissa. Kaikki loppuu kauhistukseen. Korttitaloja kaikki! Korttitaloja!"

Mutta kun Valdemar Borris aikoi ostaa karjaa maatilaansa varten, niin hän tietysti käväisi monessa talossa kysymässä, haluaisivatko he myödä karjaa. Tätä menoa ja tuloa ei Skærbækin santarmi voinut kuitenkaan selittää muuksi kuin rikolliseksi tarkoitukseltansa ja maanpetoksillisiksi aikeiksi.

Keskellä pihamaata hän pysähdytti Borriksen. "Mitä teillä on tekeillä?" "Minä olen tullut ostamaan karjaa, mutta mitä se teihin koskee?"

"Karjaako? No, mihin sitä karjaa on käytettävä? Näyttäkää elinkeinotodistuksenne?"

"Ettekö halua samalla kaste- ja rokotustodistuksiani?" kysyi Borris. "Minä ostan karjaa vain omiksi tarpeikseni. Luuletteko ehkä, että olen härkäkauppias?"

"Nimenne? Asuntonne?"

"Mielihyvällä ne sanon teille, koska te osoitatte niin suurta harrastusta minua kohtaan. Nimeni on Valdemar Borris Borrisgaardista, Aabenraan piiristä."

Santarmi kirjoitti innokkaasti muistiin, mutta Valdemar käänsi hänelle selkänsä ja meni.

"Halt!" huusi santarmi, joka nopeasti tuli hänen jäljessään. "Mikä nimi on tuossa teidän vaunuissanne?" huusi hän, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä: "Mitä aseita tai miekkoja te kuljetatte?"

"Se on minun taloni nimi", vastasi Valdemar. "Kaikki sen tuntevat, se on Borrisgaard."

"Siinä täytyy seisoa: Bürrisgard! Haben Sie es gehört?" [Kuuletteko?]

Santarmi aivan vapisi pyhästä kiukusta ja löi miekkaansa.

Eikö saksalaistuttamispaholainen ollut muuttanut jo Asserballeskovin Altzerfolligholziksi ja Faarhusin Schafhausiksi? Eikö itse tohtori Hahn ollut samantapaisessa nimijutussa julistanut tuomionansa: "Jos oli luvallista antaa kaupungeille tanskalaisia nimiä (tanskalaisella alueella!), niin yhtä hyvin oli täällä asuvalla venäläisellä tai kreikkalaisella oikeus nimittää täkäläisiä kaupunkeja omalla kielellään, joiden kirjainmerkkejä ei kukaan täällä tunne" (!!).

Valdemar kohotti vain olkapäitänsä, ja santarmi, jota hänen levollisuutensa hämmästytti, unohti puolestaan paljastaa miekkansa preussiläisyyden kunniaksi.

Seuraavan talon, johon hän saapui, oli eräs maahanmuuttanut saksalainen vastikään ostanut.

Ohiajaessansa hän kuuli kovaäänistä puhetta ja saksalaisia kirouksia, jotka näyttivät lähtevän hurjistuneen ihmisen suusta.

Keskellä pihamaata seisoi saksalainen vihan vimmoissaan ja kohotti ratsastuspiiskaansa, iskeäkseen sillä eteläjuutilaista tallirenkiä.

Vihainen huuto kajahti ja tallirenki karkasi hänen päälleen lyöden ratsastuspiiskan hänen kädestänsä.

"Verdammter Kerl!" [Kirottu mies!] huusi saksalainen, ja kun hän huomasi Borriksen ja Madsenin, jotka olivat pysähtyneet keskelle tietä, niin hän huusi vihasta kuohuen:

"Kann man sich doch nicht selbst Recht in diesem Lande verschaffen?" [Eikö voi hankkia itselleen oikeutta tässä maassa?]

"Ei, se ei käy päinsä tässä maassa!" huusi Valdemar. "Eteläjuutilaiset eivät salli piiskata itseänsä. Sitä te voitte tarjota vain maanmiehillenne."

"Unsinn! Unsinn!" [Hullutusta!] huusi saksalainen poisvierivien vaunujen jälkeen.

"Olipa sekin germani!" sanoi Madsen. "No niin, hän on varmaan aivan vastikään tullut tänne. Ei kestä kauan ennenkuin hän osaa tanskaa, muuten hän ei voi puhua yhdenkään ristinsielun kanssa."

Kotimatkalla he ajoivat kappaleen matkaa vanhaa historiallista härkätietä.[9]

Madsen näki hengessään kaikki ne lukemattomat laumat, jotka vuosisatojen kuluessa olivat vaeltaneet tätä tietä myöten Pohjoisjyllannista etelään.

Hän oli näkevinänsä kaikki nuo tuhannet ja jälleen tuhannet sarvipäät elukat, sillä Madsenilla oli vilkas mielikuvitus, ja hän kuuli karjan mylvintää ja kaupittelijoiden äänekkäitä piiskanläimäyksiä, kun ne iskivät karvaisiin selkiin.

"Ihmiset sanovat, ettet sinä ole yhtä antelias kuin isäsi", sanoi Madsen äkkiä vilkuttaen omituisesti silmiään. "He sanovat, että sinä olet kitsas, Borris."

"Sanovatko ihmiset sitä? No, sano sinä heille, että he pakisevat sen mukaan kuin heillä on järkeä. Rahoilla on nykyään hyvä menekki Eteläjyllannissa. Kyllä minä tiedän, kelle minä säästän."

"Kyllä minäkin sen tiedän", mutisi Madsen.