SUOMENTAJAN ALKUSANANEN. (continued 3)

Joukko tungeskeli ja työnsi toisiaan. Äkkiä tämän käsikahakan kestäessä joutui Valdemar erään repaleisen, kurjan miehen kanssa vastakkain, jota oli kuulusteltu eräässä varkausjutussa ja kuljetettiin nyt takaisin arestiin.

Samassa Borris tunsi nämät röyhkeät, veristyneet silmät.

Hän se oli murtautunut Egtvediin!

"Hohoo! Minä tunnen sinut! Minä tunnen sinut!" sähisti tämä riemuiten ja puri hampaitaan. "Nyt me seisomme oikeuden edessä kumpikin, ystävä kulta, mutta minun paperini ovat kunnossa, minua ei voi karkoittaa!"

Mutta Borriksen "paperit" olivat myös kunnossa, vaikka herrat niitä olisivat käännelleet ja väännelleet kuinka paljo hyvänsä ja puuhanneet niiden tähden minkä ikänä olisivat jaksaneet.

"Olen pahoillani, ettette voi saada minua Tanskan alamaiseksi", sanoi Valdemar, nostaen mennessään kohteliaasti hattuaan.

Tiellä hän kohtasi Winbergin.

"Eikö sinua karkoiteta?" kysyi Valdemar. "Sinähän olet Tanskan alamainen. Heidän ei tarvitse sitä edes tiedustella."

Mutta Winberg loi silmänsä alas ja kiiruhti pois.

Ja kuitenkin oli koko tässä sekamelskassa, tässä karkeassa ja sokeassa masentamisessa muutamia maahanmuuttaneita saksalaisia, jotka olivat päässeet nimismiehiksi ja jotka mielestään olivat aivan kuin teloittajia ja joita ankarat määräykset pöyristyttivät.

Niinpä muutamat heistä, joiden omatunto ei ollut kylliksi jykevä, uhkasivat luopua toimestansa, jos tällaista menoa jatkuisi.

Siten kiihkeä ajo saattoi takaa-ajajatkin hengästymään.

Siitä huolimatta oli Eteläjyllanti ainoa seutu nykyisessä Saksan valtakunnassa, missä ei keisarista herjaten puhuttu ja jossa majesteettirikokset olivat kuulumattomia.

Kuitenkin preussilainen sisäasiainministeri Rheinhaben selitti valtiopäivillä:

"Pohjoisslesvigissä ovat olot hallituksen liiallisen suopeuden johdosta kehittyneet sellaisiksi, että ne helposti olisivat voineet saattaa valtion jakamattomuuden vaaraan!"

"Täyttäkää sitten sopimusten mukaiset velvollisuudet meitä kohtaan!" sanoivat eteläjuutilaiset.

19.

"Täytyykö meidän nyt olla täällä?" mutisi Keldet. "Niin, niin, uutta on tullut vielä entisen lisäksi! Karkoittavat optanttien lapsia, jotka ovat syntyneet Eteläjyllannissa, missä heillä on kotipaikka ja jossa he pakkotilassa ovat oikeutetut saamaan elantoapua."

Hän oli matkalla nimismiehen luo, jolta konstaapeli oli tuonut hänelle haasteen ja siellä hänelle ilmoitettiin suoraan maaneuvoksen nimessä, että hän oli optantti.

"Vai niin! Olenko minä tullut Tanskan alamaiseksi?" sanoi Keldet. "Niin, minä olin tanskalainen sotilas 1864, mutta kun te anastitte Eteläjyllannin, niin minä 1866 tulin Preussin alamaiseksi.”

"Ja wohl. Det versteht sich! [Niin kyllä. Sehän on selvää!] Mutta 1867 te valita Tanska ja tulla taas Tanskan alamainen."

"Niin, se on kyllä totta, mutta minä palasin takaisin Eteläjyllantiin 1868 ja minut otettiin jälleen Preussin alamaisuuteen. Ei kukaan silloinen slesvigiläinen virkamies ollut vähimmässäkään määrässä epätiedossa siitä, että minä laillisella tavalla olin saanut kansalaisoikeuteni takaisin, olin saanut oleskeluluvan sekä pantu sotilasluetteloihin. Täytyykö minun kolmenkymmenenkolmen vuoden jälkeen jälleen tulla Tanskan alamaiseksi?"

"Se olla erehdys", sanoi nimismies, joka ikäänkuin väänteli itseään tehdessään tämän tunnustuksen, "että maaneuvos koko ihmisikä sitten luuli että te olla otettu takaisin Preussin alamainen."

"Preussilaiset maaneuvokset ovat usein erehtyneet", arveli Keldet, "ja erehtynevät vielä nytkin. No, koska te tahdotte saada niin monta kuin suinkin Tanskan alamaisiksi, niin siirtäkää vain rajaa! Silloin me kaikki muutumme!"

"Was sagen Sie?" [Mitä te sanotte?] kysyi nimismies ja nosti päänsä pystyyn.

"Minä sanon: mitä minun tulee tehdä?" kysyi Keldet.

"Te pitä hankkia kotiseututodistus ja pyytä asumalupa."

"Sitä minä en voi enkä tahdo tehdä, sillä minun kotini on tässä maassa."

Taaskin tuntui ikäänkuin nimismies olisi itseänsä väännellyt, vaikka hän ei ollutkaan niitä kelpo saksalaisia, jotka olivat huolissansa, ja joiden omatunto ei ollut kyllin jykevä.

"Niin, mitä me teke teille?"

"Voittehan viedä minut ulos tielle ja ampua minut niinkuin loppuun palvelleen hevosen. Minä olen vanha invaliidi, ja minulla on invaliidi-eläke. Enemmän kuin koko ihmisiän olen täyttänyt kaikki preussilaisen kansalaisen velvollisuudet ja käyttänyt hyväkseni kaikkia saksalaisen alamaisen oikeuksia. Velvollisuudet eivät ole olleet vähäiset, sen minä voin teille vakuuttaa. Minut kutsuttiin sotapalvelukseen. 1870 minä menin rykmenttini keralla Ranskaan, mutta ehkä sekin oli erehdys? Sillä minä, vanha tanskalainen sotilas vuodelta 1864, uskalsin panna henkeni ja ruumiini alttiiksi Saksan edestä monessa verisessä taistelussa. Se maksoi minulle vasemmasta kädestäni kolme sormea ja vasen käsivarteni jäykistyi. Senkö minä saan palkakseni? Sitten olen hoitanut virkaani, en ole kenenkään oikeutta loukannut, enkä edes kissallekaan pahaa tehnyt."

"Ei se mikä auta. Ei se yhtään mikä auta. Teidän isä olla optant, hän olla ulkomaalainen."

"No, sitten on Saksan valtakunnankansleri Bülow, joka itse oli tanskalaisen virkamiehen poika ja Tanskan alamainen, myös yksi niitä, jotka ulkomaalaisina karkoitetaan, kun ne tulevat vastuksellisiksi. Ja samoin myös monet tanskalaiset optantit, jotka lepäävät taistelutantereilla Ranskanmaalla. Te saatte kaivaa heidät ylös haudoistansa, voidaksenne heitä karkoittaa, herra nimismies. Meitä on ajettu kuin karjaa preussilaiselle teurastuspenkille. Mitä se sota meille merkitsi?"

Hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että rystöt tulivat valkoisiksi.

"Minä olen koditon. Mitä sille voi tehdä? Ampukaa minut!"

"Te olla vain neljä päivä valmistusaika", jyrähteli nimismiehen ääni. "Lähde Dänemarck, siellä teidän koti, ei täällä."

Ja kun maahanmuuttanut brandenburgilainen oli pamahuttanut tämän laukauksen miestä kohti, jonka esi-isät vuosisatojen kuluessa olivat asuneet maassa, niin hän käänsi selkänsä Tyge Keldetille ja läksi pois.

"Vieraat ihmiset ajavat maan omat lapset ovelle!" mutisi Keldet.

Vain neljä päivää valmistusaikaa!

Niinä päivinä oli paljo tekemistä.

Karen tuli heti ajaen heidän luokseen.

"Minä otan Ebben meille", sanoi hän. "Hän jää meille, ja saamme sitten nähdä miten asiat kääntyvät. Ja voihan Asta tulla jäljessä junalla, kun hän on saanut talon lukkoon. Mutta sitä ennen hän ajaa Egtvediin päivällistä syömään. Sulkekaa vain talo, älkääkä tehkö mitään muuta. Te ette tiedä vielä, miten kaikki päättyy."

Kun Karen tuli kotiin, niin hän kirjoitti heti Gyrithelle, — Borris oli heillä parasta aikaa käymässä:

"Pyydä Valdemaria tulemaan kotiin, niin pian kuin suinkin. Keldet on saanut karkoituskäskyn."

Sillä välin kulki Tyge Keldet santarmin rinnalla pohjoiseen päin.

"Karkoitettu! Enkä ole mitään kuitenkaan rikkonut!" mutisi hän. "Voisipa luulla minua pahantekijäksi."

Hän sepitti runon käydessänsä ja se oli hänen omasta mielestään kaunis, syystä että se oli niin tosi.

Vaikea oli pysyä pitkäjalkaisen santarmin rinnalla, mutta tepastellessansa Keldet alkoi hyräillä ja sepitti säveleenkin samalla:

"Hyvästi, lapsuuskoti, jää, kaikk' kasvinpaikat armaat! Teist' ei mun mieltäni eroittaa voi etäisyydet harmaat."

"Halt Maul! Der Gesang ist verboten!" [Suus kiinni! Tuo laulu on kielletty!] murahti santarmi totuttuun tapaansa, tähystellen huolettomasti pilvien kulkua ilmassa.

Keldet, joka heräsi ajatuksistansa, nosti ihmeissään päätään ja katseli ympärilleen.

"Jumala tiesi, milloin sekin kiellettiin? — Ei, sitäpä minä en usko, hyvä ystävä, sillä juuri äsken minä sen sepitin."

He astuivat hetken aikaa.

"Ajatelkaa itse, jos teidät karkoitettaisiin lapsuudenkodistanne", sanoi Keldet.

"Se on Preussin Eylaussa", vastasi santarmi.

"Niin juuri, se on Preussin Eylaussa. Oi, minä mielessäni näen, kuinka kaunista siellä on. Villiviini —"

"Ei, vaan humala!" oikaisi toinen.

"Niin, enkö minä niin sanonut? Humalaköynnökset koristavat seiniä, ja kaali ja peruna kasvaa puutarhassa."

"Niin", puuttui santarmi puheesen, jonka mieli lämpeni, "mutta kuinka te tiedä sitä? Te ei koskaan olla siellä."

"Minä voin kuvailla sitä mielessäni", vastasi Keldet. "Koti on aina koti. Enpä tahtoisi olla teidän asemassanne."

"Miksikä ette?"

"Sillä minä en mitenkään tahtoisi karkoittaa ketään — en edes teitä sellaisesta kodista. Oi, sinä rakas Jumala! Joka niittyveräjä, joka oja! Enkö itse ole sitä kaivanut? Enkö itse ole sitä tehnyt? Otsani hiessä olen viljellyt pientä maatilkkuani. Ja se oli hyvää maata, oikein hyvää. Parempaa ei olisi voinut toivoakkaan."

Santarmi tuli oikein oudolle mielelle ja tähysteli Keldetin jälkeen, kun tämä tepasteli yli rajan, jossa tietolpat olivat muuttuneet punavalkeiksi.

Ehkä hänen preussilaiseen sydämeensä ensi kertaa hiipi hämärä aavistus siitä, että hän oli mukana väkivallantyössä.

Mutta Tyge Keldet astui kuningaskuntaan laulaen:

"Hyvästi, lapsuuskoti, jää, kaikk' kasvinpaikat armaat! Teist' ei mun mieltäni eroittaa voi etäisyydet harmaat."

Santarmi pudisti päätänsä, teki käännöksen oikealle ja astui etelää kohti.

Sillä välin Asta Keldet siivosi ja järjesteli. Äkkiä hänen mieleensä iski.

"Ketä varten minä siivoan?" kysyi hän.

Hän sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja istahti kivelle oven eteen odottaen Egtvedin vaunuja.

Hän heitti esiliinan päänsä yli ja istui huojuen edes ja takaisin.

"Oi Jumala, oi Jumala!" sanoi hän. "Tätä maailman surkeutta! Tätä maailman surkeutta! Maa on kyllä hyvä, maa on kyllä hyvä, mutta ihmiset, jotka vaeltavat siinä, ovat surkeita!"

Talo oli lukossa ja tuli sammutettu. Savu ei kohonnut piipusta, kissa vain istui katonharjalla ja naukui surkeasti.

"Voisipa luulla, että talo olisi kuollut tai noiduttu", sanoi eräs polkupyöräilijä, joka ajoi ohitse.

"Jos kolkuttaisi ovea, niin varmaan ei kukaan tulisi avaamaan. Monta tuollaista lukittua taloa on nykyään Eteläjyllannissa."

Borris oli sillä välin Esbenin ja Gyrithen luona.

"Mitä sinä tähystelet?" kysyi hän Esbeniltä, joka jälleen istui ikkunansa ääressä.

"Oi, anna hänen istua!" pyysi Gyrithe, "hän katselee Eteläjyllannin tulia."

"No! Jospa minulla olisi vain Højemarke täällä, eikä vääryyttä olisi olemassa", alkoi Esben, "niin sanoisin suureksi vapautukseksi, kun saa olla vapaana miehenä vapaassa maassa. Sitä en koskaan ennen ole kokenut. Täällä minä voin tehdä jotakin Eteläjyllannin hyväksi, siellä minä olin sidottu."

"Olipa se kuitenkin hyvä, kun niiksi tulee, että Esbenillä oli ne suitset suussansa, että hän oli optantin poika", sanoi Valdemar.

"Mutta ne olivat rautakuolaimet, jotka repivät hänet verille", vastasi Gyrithe.

Sitten he keskustelivat Karenista. Gyrithe mainitsi hänen nimeänsä ja kertoi Karenin taistelusta ja raskaasta työstä. Hän oli kuullut siitä Højemarkesta, Frandseneilta ja rouva Borrikselta. Kaikki he kirjoittivat siitä.

Valdemar nousi äkisti ylös ja asettui Esbenin rinnalle.

"Onko nyt kylliksi monta lainetta jo rantaan tullut?" kysyi hän laskien kätensä Esbenin hartioille. "Voitko sinä nyt antaa anteeksi?"

Mutta Esben käänsi vain päätään ja kysyi vastaan:

"Voitko sinä?"

20.

"Jouluna usva, kynttilänä kinos."

Jouluaattona sumu peitti niin paksuna laakson, ettei Højemarkesta voinut eroittaa muuta kuin uuninpiiput ja terävät päädyt.

Ei valonsädettäkään tunkeutunut ikkunoista.

Sumu piteli edessä kylmänkosteaa kättänsä. Se vaimensi myöskin jouluvirsien äänen, kun niitä veisattiin joulun kunniaksi sisällä huoneissa.

Rouva Borris, joka Valdemarin poissa ollessa vietti joulua yhdessä rouva Grunnetin ja Karenin kanssa, istui nyt mukavasti Højemarken arkihuoneessa.

Äkkiä kolkutettiin ovea ja Kai säikähti. Hän muisti kehrääjäeukkoa ja verisiä käsiä.

Ei siellä sentään ollut ketään muuta kuin eräs Borrisgaardin miehistä, joka toi paketin ja samalla kertoi, että Borris oli tullut kotiin, mutta "pyysi ettei rouva kiiruhtaisi sen vuoksi kotiin."

Mies poistui ja Karen meni hänen jäljessään väentupaan kestitäksensä häntä, mutta kun hän palasi jälleen sisään, niin hän huomasi, että jotakin oli tapahtunut.

Sekä äidin että tädin silmät loistivat, ja Kai hyökkäsi häntä vastaan kirja kumpaisessakin ojennetussa kädessään ja huusi riemuiten:

"Katsos, katsos! Tämän minä olen saanut! Minä sain sen setä Valdemarilta!"

Karenin jalat tuntuivat horjuvan hänen allansa, eikä hän voinut oikein selvästi eteensä nähdä.

Hän istahti lähimmälle tuolille, otti kirjat vapiseviin käsiinsä ja avasi ne.

Ne olivat H.C. Andersenin satuja ja Valdemar oli lujalla, reippaalla käsialallaan kirjoittanut niihin:

"Kaille Valdemar sedältä!"

Karen ei nostanut päätään, vaan jäi hiljaa istumaan katsellen kirjoja, jotka lepäsivät hänen helmassansa; sillä välin molemmat äidit vaihtoivat katseita, jotka merkitsivät enemmän kuin monet sanat.

Mitäpä Karen tänä hetkenä olisi antanut, jos hän olisi saanut olla yksin, aivan yksin, niin ettei ainoakaan silmä, ei edes hellinkään, olisi häntä nähnyt!

Hänen päähänsä iski ajatus:

"Valdemar oli siis vihdoinkin tuntenut, että hänen tuli olla hyvä hänen pienelle pojallensa!"

Ja Karen alkoi käsittää, ettei Valdemar enää voinut kantaa vihaa lasta kohtaan, jonka hän oli estänyt tulemasta raajarikkoiseksi tai pelastanut varmasta kuolemasta.

"Oi, kuinka ystävällinen Valdemar setä oli!" sanoi Karen, sillä pitihän hänen sanoa jotakin, ja rouva Borris alkoi heti puhua jostakin muusta.

"Olipa se oikea joululahja! Olipa se oikea joululahja!" kajahteli alituisesti Karenin rinnassa ja hänen silmänsä loistivat, sillä ne olivat täynnä iloa.

Mutta Kai nukkui kirjat päänaluksen alla ja siitä päivästä pitäen hän rupesi puhumaan paljo Valdemar sedästä.

"Miksi hän ei tule koskaan meille? Miksei hän koskaan tule?" kysyi Kai.

Kun rouva Borris tuli kotiin, niin hän oli vain sanonut: "Oi, minkä ilon sinä tuotit kahdelle ihmiselle! Se, joka itsensä voittaa, on suurempi kuin se, joka valloittaa suuren kaupungin."

Valdemar kääntyi pois, eikä vastannut mitään. Hän sanoi vain kirjoittaneensa Keldetille, että hän heti tulisi takaisin.

Kun hän joulupäivänä kuljeskeli tietä myöten rautatieasemalle päin, kirkonkellojen kutsuessa preussilaisia virka- ja toimimiehiä jumalanpalvelukseen, niin hän pysähtyi äkkiä kuuntelemaan.

Kaukaa kuului ääntä. Tuulen siivillä se ennätti hänen luokseen ja se kuului niin ihmeen vakavalta ja kehoittavalta.

Hän astui edemmäksi, — siinä se oli taaskin, kaukainen kaiku vanhoilta, aikoja sitten vierineiltä ajoilta!

Hän pysähtyi vaistomaisesti ja katseli ympärilleen.

"Mitä ihmeen laulua se saattoi olla?"

Se läheni lähenemistään, mutta se kuulosti pikemmin hyräilyltä kuin laululta.

Nyt hän kuuli sen selvästi! Kansanlaulun liikuttavan kerron:

"Sota, turmio uhkaapi maata."

"Mutta kukahan kumma se siellä laulaa?" huudahti hän jääden kuuntelemaan.

Äkkiä hän näki pienen, lyhyen miehen, jolla oli valkea, kihara tukka ja täysiparta, tepastelevan tiellä ja hyräilevän:

"Sota, turmio uhkaapi maata."

"Hoi, Keldet, hoi!" huusi Valdemar.

Heidän tultuaan toistensa kohdalle puristi Valdemar hänen kättään.

"Sepä olisi puuttunut, että he olisivat petkuttaneet sinua, Tyge Keldet. Karkoitus on heti kumottava, sillä sinä olet syntynyt ennen 1 päivää tammikuuta 1871."

"No, se on nyt varma, että ennemmin minä olen syntynyt! Sillä 1871 minä, Jumala paratkoon, olin jo preussilainen sotilas."

Valdemar pudisteli häntä olkapäistä.

"Älä väisty jalankaan vertaa laillisesta oikeudestasi, mies! Jäsenet eivät saa vapista! Sitä minun tuskin tarvinnee sanoa vanhalle sotilaalle!"

Mutta tuskinpa Keldet oli tullut kotiin, niin santarmi taas haki hänet kuulusteltavaksi nimismiehen luo.

"Mikä se merkitsee, mies? Hän olla karkoitettu ja hän tulla takaisin!"

"Minua ei voi karkoittaa", vastasi Keldet, jolle lakia tunteva Borris nyt oli selittänyt asiat perin juurin. "Minä olen ollut preussilainen sotilas ja minulla on invalidin eläke."

Mutta nimismies ei ottanut puhetta kuuleviin korviin. Hän uudisti jälleen:

"Miksi te tulla takaisin? Was will das sagen [Mitä se merkitsee?], mies? Hän olla karkoitettu ja tulla takaisin!"

"Siksi, että olen Preussin alamainen, ja että poliisi on laittomasti kuljettanut minut rajan yli."

"Voiko todista se?" huusi nimismies.

"Minä annan teidän todistaa, ettei se ole totta", vastasi Keldet.

Tämä merkillinen sananvaihto merkittiin pöytäkirjaan. Kuulustelupöytäkirja luettiin ääneen ja allekirjoitettiin, ja sillä se asia toistaiseksi oli suoritettu.

Ei kuitenkaan kokonaan, sillä oikeus tuomitsi hänelle neljän päivän arestia luvattomasta takaisin tulosta ja Flensborgin maaoikeus vahvisti myöhemmin tuomion.

Kynttilänpäivä valkeni sillä välin yli maan.

Ennen muinoin, katoliseen aikaan, vaelsi kansa suurin joukoin, vahakynttilät käsissä kirkoista sisään ja ulos, mutta nyt laulettiin vain:

"Kynttelinuutti majaa muutti, valkeat tammansa tanhualla juotti."

Mutta tänä vuonna ei näkynyt valkeita tammoja. Leivo liiteli ylhäällä ilmassa ja ennusti kevättä. Ilma oli täynnä värähtelevää riemua.

Bodil istui avonaisen ikkunan ääressä ja hyräili vanhaa fyeniläistä laulua, jossa oli neljäkolmatta säkeistöä; sen nimi oli: "Maalaistyttöjen ajanvietto", ja viimeinen säkeistö kuului näin:

"Pyhät kaiket kuluu noin kynttelimessuun asti; vaan se on surkeus suunnatoin, surtava haikeasti, ettei pyhäks se päivä jää, että turhuudessa vietämme kalliin joulun vinkuessa viulun."

"Tuo ei ole mistään kotoisin", mutisi Klaus syvällä äänellään, istuen veistämässä. "Ei, kuuleppas tätä, se on paljoa parempi! Tällä tavalla Peder Syv[15] laulaa:

"Kynttelinuutti vielä on ajamassa tiellä. Kottarainen, hyyppä ja hanhi jo palaa; talvi ei sentään siirtyä halaa, siihen saakka sen sakara jää, kuin tulee pääskynen silkkipää."

"Mutta sitä paitsi", lisäsi hän opettavaisesti, "sanon minä vanhan sananlaskun, ja vanha on aina parasta: 'Niin kauan kuin leivo laulaa ennen kynttilänmessua, yhtä kauan se on sen jälkeen vaiti - tai itkee vapun jälkeen'."

"Oletko kuullut", kysyi Bodil, joka ei tahtonut ruveta kilpalaulantaan Klausin kanssa, "että Keldetin asia, jonka oli määrä olla esillä Kielissä huhtikuussa, onkin siirretty toukokuuhun?"

"Kyllä minä sen tiedän", vastasi Klaus, "ja tiedänpä vielä muutakin! Ehkä julkinen asian valvoja aikoo uudestaan tutkia asiaa, koska se on otettu valtiopäivillä esille. Niin, niin, kyllä ne herrat osaavat pitää paljon melua turhasta asiasta. Tuskinpa Herra Jumala itsekään tahtoisi olla preussilainen tuomari."

Valitsijamiesten vaali oli tapahtuva maaliskuun neljäntenä päivänä, täydennysvaali maapäiviä varten yhdentenätoista päivänä ja valtiopäivävaali kahdeksantena päivänä maaliskuuta.

"Jospa voisi siirtää päivää vieläkin tuonnemmaksi!" ajattelivat preussilaiset. Mutta se ei käynyt päinsä.

Jotakin oli kuitenkin voitettu. Noin viisisataa Preussin kansalaista oli kaikkien näiden mahdottomien koirankonstien kautta tehty "vaarattomiksi" valitsijoiksi.

Tokko tanskalaiset voisivat tointua siitä vahingosta?

Mutta paljon enemmän oli tehtävä, paljon enemmän vielä oli tehtävä!

Oli niin kiire kuin muurahaispesässä:

Vanhoja työmiehiä uhattiin, että he heti kadottaisivat vanhuudeneläkkeensä, jos he ottaisivat osaa vaaleihin.

Tanskalaisia uhattiin sillä, että saksalaiset heti sanoisivat irti lainansa.

Preussilaiset postinkuljettajat koettivat kaikkialla, kaikilla kaduilla, kaikissa taloissa, kaikilla teillä ja kaikilla paikoilla tyrkyttää ihmisille saksalaisia vaalilippuja.

Ei siitä apua!

Ne revittiin rikki, poltettiin, tai niillä sytytettiin piippu.

"Oletteko koskaan kuullut, että Jens[16] äänestäisi saksalaista?" kysyi Klaus, kun hänen vuoronsa tuli. "Kas vaan!" lisäsi hän, kun hän lähemmältä tarkastettuansa huomasi, että hänelle tyrkytetty vaalilippu oli merkitty kolmella pilkulla.

Klaus rupesi äkkiä viheltämään.

"Ha, haa! Jotta he voisivat tuntea lipun ja tarkastaa, olenko äänestänyt saksalaista! Sellaisia veitikoita! Niin, niin, sellaista menettelyä muissa maissa sanotaan vaalisalaisuuden loukkaukseksi! Eikö sitä siksi sanota? Niin, niin! Olisipa muuten hauska tietää, kuinka monen osaksi on tullut tällaisia somia halpamaisuuksia, minä tarkoitan pilkkuja."

Samoihin aikoihin kehoitti Haderslevin maaneuvos erään Tanskan alamaisen poikaa ja vävyä, jotka molemmat olivat Saksan alamaisia, allekirjoittamaan sitoumusta, että he pysyisivät vaalista poissa, luvaten, ettei talon vanhusta siinä tapauksessa karkoitettaisi.

He joutuivat ansaan pelätessään vanhan isän puolesta, ja tulivat jäljestäpäin petkutetuiksi.

Kiitokseksi siitä, että he olivat alistuneet laittoman vaalipainon alle, kieltäytyi nimismies, kun vaalit olivat ohitse, uudistamasta appi-isän asuntolupaa. Hänen täytyi poistua maasta ennen sunnuntai-iltapäivää.

Ei mikään auttanut!

Husmandit, palstatilalliset ja maatyöntekijät astuivat rohkeasti esiin, ja kuinka monet työmiehet eivät pelänneet joutuvansa kerjäläisiksi, vaan äänestivät tanskalaista!

Valdemar oli läsnä kaikkialla omassa piirissänsä. Hän ei suonut itselleen lepoa yöllä eikä päivällä.

Hän rauhoitti pelkureita, rohkaisi alakuloisia, pilkkasi horjuvia missä ikänä hän niitä tapasi.

Preussilaisten oli pakko tuottaa lisäväkeä!

Kuljeskelevia, saksalaisia sällejä tuotettiin maahan taas pari päivää ennen vaalia ja kirjoitettiin vaalilistoihin, vaikka he heti sen jälkeen katosivatkin aivan kuin meteorit.

Madsen rupesi juttelemaan kahden tällaisen reservijoukkolaisen kanssa.

"Niin, niin, minä saada neljä markka kun äänestä saksalainen", sanoi toinen, joka näytti olevan humalassa.

Toinen ei myöskään hävennyt kertoa, että häntä usean kerran oli rangaistu kerjäämisestä ja että hän juuri äsken oli päässyt vapaaksi vankeudesta.

"Tuhat tulimmaista!" sanoi Madsen. "Olipa se somaa."

Ihmeellinen huhu levisi sitten kaikkialle: "vapautettuja kuritushuonevankeja tuli joukolla ottamaan osaa vaaliin! He ovat sinne komennetut!"

Huhu oli tosi. Huonosti puettuina, monet repaleisinakin, kasvot naarmuissa ja pöhötyksissä he kiiruhtivat talojen sivuitse.

Muutamat joutuivat matkalla tappeluun. Kirouksia ja pilkkasanoja sateli ilmassa. Kohoutuneita käsivarsia ja nyrkkiin puristettuja käsiä näkyi kaikkialla.

"Arvokkaita valitsijoita! Arvokkaita valitsijoita!" sanoivat tanskalaiset keskenänsä ja pudistelivat päitänsä. "He tuottavat Saksan valtakunnalle suurta kunniaa."

"Minä lähden vaaliin", sanoi vanha Frandsen, vaikka hän jo kauan oli sairastanut kuolemantautiaan. "Sitä sinä et tee, Kræn", pyysi hänen vaimonsa. "Sinä olet viidenyhdeksättä vanha; nyt sinä voit jo suoda itsellesi lepoa."

"Minä olen viidenyhdeksättä vuoden vanha", myönsi Frandsen, "mutta sinä et saa estää minua äiti. Minä en voisi maata rauhassa haudassani, jollen nyt lähtisi vaaliin. Sillä nyt miestä kysytään. Joka mies kannelle! Ei kukaan saa laskea lippua. Auta minua nyt vaatteisin, äiti! Runko kestää kyllä sen verran."

"Jeesuksen nimeen sitten!" sanoi hänen vaimonsa. "En tahdo estää sinua velvollisuuttasi täyttämästä, Kræn."

Kun Frandsen oli päässyt lämpimästi käärittynä vaunuihin, niin hän läksi matkalle yhdessä Valdemarin kanssa, joka tuki häntä.

"Pidä kiinni minusta!" mutisi Frandsen, "päätäni pyörryttää. Minä olen noussut liiaksi ylätuuleen."

Frandsen oli niin kalpea kuin kuolema, ja kaikki kääntyivät häntä katsomaan ja sanoivat toisillensa:

"Siinä on vanha Frandsen! Siinä vanha Frandsen ajaa vaaliin!"

"Niin, vanha Frandsen se on, hyvät ihmiset", mutisi vanhus, laskeutuen suurella vaivalla ja Borriksen avulla alas vaunuista. "Te tunkeudutte minun ympärilleni, lapset. Niinkauan kuin minun ääneni voi kuulua maan päällä, niin se on kajahtava tanskan kielellä. Mitäpä te luulette suuren päällysmiehen muuten sanovan, kun minut viedään katselmukseen? Hän sanoisi: 'Frandsen, sinä olit pelkuri!'"

Toinen vanha mies tulla koppuroitsi keppinsä varassa. Hän oli jo täyttänyt yhdeksänkymmentäviisi vuotta.

"Sepä oli hyvin tehty! Hyvin osattu, Greisen, haudan partaalla!" sanoi Frandsen ja kiinnitti kuoppaiset, kuumehohteiset silmänsä häneen. Ne olivat syvällä tuuheitten kulmakarvojen alla. "Sinä olet kuitenkin minun esimieheni. Jumala suokoon, että me molemmat nyt samalla voisimme uhrata henkemme isänmaamme puolesta, niin että siitä olisi jotakin hyötyä! Minä olen aina rukoillut Jumalaa, että hän vapahtaisi minut luonnollisesta kuolemasta."

Ja molempien vanhusten täyttäessä vaalivelvollisuutensa, seisoi Borris ihmeissään erään nuoren saksalaisen rinnalla, joka vastikään oli muuttanut maahan ja jonka tyttärelle ei annettu vapautusta koulunkäynnistä syystä, että hänen piti palvella Borrisgaardissa.

"Mitä te sanotte, Burkhardt, aiotteko te saksalaisena äänestää tanskalaista?"

"Ja wohl! Das will ich!" [Kyllä minä aijon!] Mies nyökkäsi päätään. "Jos minä kohdella kuin tanskalainen, niin minä olla myös kuin tanskalainen!"

Mutta kun vanha Frandsen nousi jälleen vaunuihin, niin hän lyyhistyi kokoon ja ajoi sitten kotiinsa kuollaksensa.

Vaali oli suoritettu.

Vaikka lukemattomia oli karkoitettu, vaikka melkein viideltäsadalta valitsijalta viime hetkessä oli riistetty tilaisuus ottaa osaa taisteluun, vaikka entisiä kuritushuonevankeja ja tilaisuuteen kutsuttuja kätyrejä oli saapunut, vaikka oli olemassa pelkureita ja arkoja, niinkuin aina kaikissa maissa, — olihan muutamia talonomistajia siellä täällä, jotka pelkäsivät kadottavansa väkensä, — huolimatta ehdottomasti riippuvaisista, sai hra Jessen sittenkin kaksi sen vertaa ääniä, kuin hänen kaksi vastaehdokastansa yhteensä.

"Me olemme kaikesta huolimatta pitäneet puolemme", sanoi Valdemar, ja veti syvältä henkeä, sillä oli ollut aika ottelu.

Tämä oli ollut ottelu elämästä, niinkuin niin monta kertaa ennenkin historian varhaisemmista ajoista asti.

Pohjan aallonmurtaja, Eteläjyllanti, oli jälleen käyttänyt myrskytulvan voimaa. Mainingin melske ja hyrsky näkyi ja kuului kauaksi ympäristöön.

Voitto oli taaskin saavutettu — se oli tanskalaisten ihmeteltävän järjestyskyvyn ansio, arvelivat saksalaiset.

Eteläjuutilaiset saattoivat täydellä syyllä siihen lisätä: "Se on meidän erinomaisen tanskalaisen sanomalehdistömme ja kuningaskunnan rajalla olevien tanskalaisten kansanopistojemme sekä jatkokoulujemme ansio. Rinnatusten ne seisovat parhaimpana turvanamme."

21.

Taisteluun ryhdyttiin uudestaan kaikilla aloilla.

Ei se ollut ainoastaan valtiollista taistelua, taloudellista taistelua, taistelua kirkossa, vaan siinä oli vielä taistelua koulupenkeilläkin.

Tanskalaisilta olisi paraiten ollut kiellettävä korkeampi sivistys tykkänään. Olihan mahdotonta tulla toimeen, jos oli tanskalaisia lääkäreitä, asianajajia, pappeja y.m. Eteläjyllannissa.

Ja kuitenkin saattoi huomata, että vapaa, tanskalainen hengenelämä valtasi siihen määrin maahan muuttaneet saksalaisetkin, että he kävivät rajan pohjoispuolella, kuningaskunnassa pidetyissä kansankokouksissa.

Se brandenburgilainen, joka oli äänestänyt yhdessä tanskalaisten kanssa, tuli vaalin jälkeen haastetuksi nimismiehen eteen.

Matkalla sinne hän kohtasi Madsenin.

"No, nyt teistäkin ehkä tehdään Tanskan alamainen!" naureskeli Madsen.

Brandenburgilainen kohotti olkapäitään.

"Niin, ei ole hyvä tietää, mitä he voivat keksiä."

Kun hän astui virkahuoneesen, niin nimismies alkoi sättiä häntä.

"Oletteko te galizialainen?" huusi hän.

"En, sitä ihmisrotua en tunne. Ettekö tahtoisi selittää minulle millaisia ihmisiä ne ovat?"

"Mistä te olette kotoisin?"

"Brandenburgista."

"Oletteko äänestänyt tanskalaista ehdokasta?"

"Olen."

"Kuinka te saatoitte sitä tehdä, kun olette syntynyt vanhassa, preussilaisessa maakunnassa?"

"Niin, sitä minä saatoin hyvinkin tehdä, sillä tanskalaisella väestöllä on oikeus puolellansa."

"Onko joku teitä kehoittanut siihen?"

"Ei, minä tein sen omasta vapaasta tahdostani ja vakaumuksestani."

Saksalaiset boikottasivat miesparkaa. He saattoivat hänet vihan alaiseksi ja hänen oli vaikea tulla toimeen. Tanskalaiset auttoivat sitten häntä puolestansa.

Mutta vanhan Frandsenin piti ensimäisenä saada kärsiä siitä, että hän oli ollut uskollinen kuolemaansa saakka.

Poliisi tunkeutui melua pitäen sisään, vaikka rouva Frandsen koetti saada häntä olemaan vaiti ja astumaan Jumalan tähden hiljaa huoneesen.

Hän astui vuoteen ääreen haasteineen.

"Mitä ihmettä?" kysyi Frandsen. "Tahdotteko tekin ottaa minut?" Hän nousi vaivoin ylös ja hänen kasvonsa hehkuivat kuumeesta. "Sanokaa nimismiehelle, että on parasta antaa minun kuolla Preussin alamaisena, sillä muuten se voi kirvellä heitä itseänsä, ja antaa viranomaisille voittamattomia ikävyyksiä. Viekää kunnioittavat terveiseni herra nimismiehelle ja sanokaa hänelle, että hän varmaan on unohtanut minun olleen valamiehenä. Sanokaa hänelle, että olin valamiehenä, kun Schenkel tuomittiin kuolemaan, ja että hän tietää varsin hyvin, että jokainen tuomio, joka on langetettu ulkomaalaisen, tietää täällä, Jumala paratkoon, Tanskan alamaisen ollessa valamiehenä, on pätemätön."

"Nun ja" [No niin], puuttui poliisi puheesen. "Sitten se murha-asia pitä otta uusi kerta eteen."

Silloin kuoleva purskahti niin kovaan nauruun, että seinät kajahtivat.

"Mutta Schenkel on mestattu, mies! Kysy nimismieheltä, voiko hän kaivaa hänet ylös maasta ja puhaltaa henkeä päättömään mieheen! Kylläpä viranomaisten kävisi huonosti tässä maassa, jos useammat valamiehet muuttuisivat optanteiksi; silloinpa olisi koko joukko oikeusasioita koko miespolven aikana, jotka olisivat laittomina otettavat uudelleen esille. Viranomaiset eivät suorastaan voisi niitä suorittaa. Ja sanokaa hänelle sitä paitsi, että minut on jo haastettu korkeamman tuomioistuimen eteen. Menkää nyt, menkää! Minä tahdon kuolla rauhassa!"

Ei, niin helposti ja nopeasti ei voinut Preussin alamaisia muuttaa tanskalaisiksi, kuin preussilaiset olivat luulleet, ja siitä syystä useat, joiden nimet pyyhittiin pois vaalilistoista, kun he muka olivat optantteja ja optantin lapsia, otettiin takaisin.

Mutta se tapahtui vasta vaalin jälkeen, ja siten oli saavutettu mitä oli tarkoitettu: tanskalaisten valitsijoitten luku oli saatu vähennetyksi.

"Hei, hei!" huusi Klaus hypäten penkiltä ylös, missä hän oli istunut. "Katsoppas Frandsenin krouville päin! Kun haikara kurkistaa savupiipusta sisään, niin kuolema ei ole kaukana kartanosta."

"Minä otan eron sinusta, Klaus, sen minä todellakin teen!" sanoi Bodil. "Sillä jos sinä yhä jatkat tuota ennustelemistasi, niin minä en sitä kauemmin kestä."

Mutta kaikki, jotka kulkivat krouvin ohi, vilkaisivat sivuilleen ja sanoivat toisillensa:

"Niin, loppu taitaa jo olla lähellä?"

Ja kaikki, jotka astuivat krouvin katon alle, paljastivat päänsä ja puhuivat hiljaisella äänellä:

"Mitenkä täällä voidaan? Joko vanha kunnon mies on pian päättänyt taistelunsa?"

Huoneessa vallitsi hiljaisuus.

Elämän luodevesi pakeni, kuume kohosi yhä korkeammalle ja pian se oli tuhoava hänet kokonaan.

Sivuhuoneessa istuivat täysi-ikäiset lapset, sillä vaimo tahtoi olla yksin miehensä kanssa viimeisenä hetkenä.

"Joku tulee krouviin", huusi Frandsen. "Onko kukaan hevosia vastaan ottamassa?"

"Hiljaa, Kræn", sanoi hänen vaimonsa ja laski kätensä hänen kätensä päälle.

Hän oli niin kauan ollut lasten isä ja koko talon isä; nyt hän oli taaskin vain Kræn, hänen oma Kræninsä, eikä mikään muu koko maailmassa.

"Kunpa haikara lakkaisi kalkuttelemasta!" Frandsen heitteli päätään edestakaisin.

"Se kiusaa minua. Laula!" pyysi hän.

"Mitä minä laulaisin?" kysyi vaimo.

Ja hän alkoi laulaa vapisevalla äänellään:

"Mitä voittoa suo meri maailman eksyttäväinen!"

"Se on hyvä", sanoi Frandsen. "Se sopii vanhalle merikarhulle. Minä olen ollut hurjapäinen ja suuri syntinen, Hertha."

"Aivan niin", uudisti hän. "Mutta joka kerta, kun olin ohjata purren karille, rukoilin minä Jumalaa tarttumaan peräsimeen. Muistatko Hertha?"

"Kyllä, Kræn."

"Hevoset!" huusi hän. "Voiko kukaan pidellä hevosia?"

Työinto valtasi hänet jälleen.

Hän yritti kohota ylös.

"Ja aja haikara pois! Se herättää minut! Minä tahdon nukkua! Minä tahdon nukkua! Ja tuossa on päätön Schenkel, — he kaivavat hänet ylös maasta! Hän ajaa minua takaa!"

"Hiljaa, Kræn, hiljaa!"

"Niin, niin! Niin, niin!"

Hän vaipui voihkuen vuoteelleen.

"Voi, rakas Herra Jumala, nyt minä niin mielelläni tahtoisin päästä viimeiseen satamaani!"

"Kræn! Oi, rakas, vanha Kræn!"

Sitten Frandsen alkoi puhua, mutta hän oli kaukana poissa, sillä ääni kuulosti kaukaiselta.

"Maantuntu! — Poijukello! — Se soi! -Varokaa poijukelloa!" ‒ ‒ ‒

Kova kolkutus kuului ovelta.

Ei kukaan liikahtanut eikä vastannut.

Kolkutettiin uudestaan, — vielä kolmannenkin kerran.

Silloin konstaapeli repäisi lujasti lukkoa ja murtautui sisään.

"Haaste nimismieheltä! Herra Frandsen pitä tulla huomenna kello kymmenen aamu nimismieskonttori!"

Mutta leski kohosi istualtaan ja kääntyi niin ylevänä väkivallantekijää kohtaan, että tämä siitä hämmästyi.

"Te tulette liian myöhään", sanoi leski. "Täällä on jo ollut toinen ennen teitä."

Konstaapeli väistyi ja katsoi arasti kuolinhuoneesen, sillä "toinen" oli jo ollut siellä ja riistänyt Kræn Frandsenin pois hänen vallastansa.

22.

Vävy puhutteli pappia.

"Me toivoisimme kaikki ja myös meidän äitimme, että kelloja soitettaisiin", sanoi hän.

"Ei", vastasi pappi jyrkästi, "sillä silloinhan olisi poliisi haettava paikalle. Ja sitäpaitsi", lisäsi hän pilkallisesti, "pitäisi kai tuoda tanskalaista multaakin, johon hän haudattaisiin."

Kun vävy toi sen sanoman kotiin, niin äiti sanoi nöyrästi:

"Ja hän olisi kuitenkin niin mielellään halunnut kellonsoittoa! — Niin, niin, kuulihan hän ainakin poijukellon äänen."

Mutta nimismiehenvirastoon oli kuulunut kummia huhuja. Huhu kertoi, että Esben Grunnet aikoi tulla hautajaisiin.

Sitä ei Esben Grunnet mistään hinnasta saisi tehdä, muuten Saksan keisarin valtaistuin horjahtaisi.

Eikö hän ollut jo tunnettu ja suosittu mies kuningaskunnassa, sekä eteläjuutilaisten laulujensa, että myös saksalaisuutta vastaan harjoittamansa innokkaan kiihoituksensa vuoksi?

Sen vuoksi saivat rajapäällysmiehet toimekseen pitää Esbeniä tarkasti silmällä.

Mutta koska hän oli ollut poissa kotoa neljä vuotta, niin muutamat vastatulleet santarmit eivät tunteneet häntä, tai ehkäpä hän oli muuttunutkin, — mikäpä ei voisi tapahtua neljän vuoden kuluessa? — ja niinpä poliisin piti ajaa Esbeniä takaa muotokuvan avulla.

Konstaapeli lähetettiin siviilipuvussa Koldingiin ja siellä hän kävi kaikkien kaupungin valokuvaajien luona tiedustelemassa, olisiko heillä Esbenin kuvaa, mutta kaikki vastasivat kieltävästi. He eivät tunteneet Esbeniä.

Kun konstaapeli siten sai palata nolona takaisin, niin hän pukeutui univormuunsa ja astui vakavin askelin suruhuoneelle.

Mustalla verhotut ruumisvaunut ja hevoset, päät alaspäin painettuina, seisoivat pihalla, mutta lainvoimassapitäjä ei niistä välittänyt.

Hän astui kaliseva miekka laahaten kupeellaan portaita ylös. Jokainen askel, jonka hän portaissa nousi, oli sanovinansa:

"Tässä minä tulen! Saksan valtakunnan edustaja! Mitä minä välitän kuolemasta?"

Vanha taloudenhoitaja tuli pelästyneenä ulos ja kohotti varoittavasti vanhoja, vapisevia käsiänsä.

"Viekää hänet ulos! Ettekö tiedä, että Frandsen on kuollut?"

Ei! Konstaapeli ei pelännyt kuolemaa.

Hän työnsi vanhuksen syrjään, vetäisi oven voimakkaasti auki ja astui sisään.

Keskellä huonetta seisoi koroituksella tamminen arkku kukkien peitossa.

Huone oli täynnä surupukuisia ihmisiä. Kynttilät paloivat arkun ääressä ja lähimmät omaiset seisoivat ympärillä.

Arkun pääpuolessa seisoi tanskalaisen vapaaseurakunnan pappi ja luki:

"Isä meidän, joka olet taivaissa."

"Sagen Sie mal!" [Sanokaappas!] huusi konstaapeli äkkiä kovalla äänellä. "Ist Esben Grunnet hier?" [Onko Esben Grunnet täällä?]

Kaikki läsnäolijat kohottivat päänsä pystyyn ja Karen vilkaisi Borrikseen.

"Ei", vastasi Borris, joka seisoi lähinnä ovea.

Hän kääntyi taakseen ja katsoi niin suuttuneena konstaapeliin, että tämän täytyi hiukan peräytyä.

"Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Ettekö näe, mies, että täällä on suru talossa?"

Ei, konstaapeli ei välittänyt myöskään surusta.

Hän vilkaisi seppeleihin, ikäänkuin hän olisi epäillyt Esbenin piiloutuneen niiden alle.

Ehkäpä hän epäili itse arkkuakin ja olisi halunnut ruuvata kannen auki nähdäksensä, eikö Esben ollut vaihtanut kuolleen kanssa paikkaa. Ei voinut koskaan tietää, kuinka kavalat tanskalaiset saattoivat olla.

Hän tunkeutui suruväen joukon läpi, hän suorastaan hajoitti ne toisistaan ja meni vierashuoneesen telefonoimaan poliisisantarmia.

Sillä välin Esben Grunnet istui ikkunassaan rajan toisella puolen ja tuijotti Eteläjyllantiin aavistamatta, että siellä puhuttiin hänestä, vaikkei hän itse ollutkaan saapuvilla.

"Jumala tiesi, mitä he nyt siellä tekevät?" sanoi hän. "Ovatkohan he jo peittäneet sen multaan ja palanneet takaisin kotiin?"

"Ja me istumme täällä", vastasi Gyrithe, jonka ääni vapisi, vaikka hän koettikin puhua niin varmalla äänellä kuin suinkin.

"Oi, sinä rakas, vanha isoisä! Minkä rangaistuksen pitäisi kohdata niitä, jotka riistävät toisistaan ne, jotka kuuluvat yhteen!"

Santarmi tuli, mutta vaikka hän konstaapelin kanssa etsi koko talon lävitse, vinnistä kellariin asti, niin he eivät löytäneet mitään Esbeniä.

He etsivät häntä keittiökaapeistakin ja avasivat uuninsuut.

Kaikki oli turhaa!

Mutta he eivät sittenkään rauhoittuneet. Jos suuri palkinto olisi luvattu Esbenin päästä — kuolleena tai elävänä! — niin eivät he olisi voineet tutkia suuremmalla innolla ja kiihkolla joka hiirenloukkoa.

Kello kaksi yöllä kolkutettiin sapelin kahvalla ulko-ovea.

"Jumalan nimessä, mikä nyt on hätänä?" huudahti rouva Frandsen, joka oli maannut valveilla eikä saanut surultaan unta. "Onko meidän suruhuoneemme muuttunut piiritetyksi linnoitukseksi?"

Yksi palvelijoista heitti vaatteet ylleen ja avasi oven.

"Kello on kaksi yöllä."

"Schadet nichts! Kommen Sie mal her!" [Ei se mitään tee. Tulkaappas tänne!]

Ja vartiojoukon etunenässä, — yhden santarmin asemesta heitä oli nyt neljä tai viisi, — kulki santarmi koko talon läpi. Ensiksi alhaalla, sitten vinnillä, portaita ylös ja alas.

Raskaat askeleet jymisivät nukkuvassa talossa.

Ovia avattiin, kasvoja tarkisteli sieltä-täältä ja ovia taas suljettiin.

"Santarmit eivät usko omia silmiänsä!" mutisi väki.

He murtautuivat makuuhuoneihin. He sytyttivät tulitikkuja, laskeutuivat maahan vatsalleen ja kurkistivat vuoteiden alle.

Mutta leski makasi kuunnellen melua ympärillään.

"Rakas, vanha Kræn", sanoi hän pannen kätensä ristiin, "sinä et tuntisi omaa taloasi."

Ei Esbeniä missään! Hän nukkui syvää, viatonta untansa tuolla puolen Kongeaata, eikä uneksinut edes hurjimmissakaan unennäöissänsä, jos hän yleensä lainkaan näki unta, että hän täten kummitteli keskellä yötä ja veti koko santarmivirastoa nenästä.

Ei etsitty ainoastaan Frandsenin krouvista, vaan myös naapuritaloista, ja kun ei niistäkään Esbeniä löytynyt, niin asetettiin mitä pikimmin vahdit — ei sen vähempää kuin kaksi konstaapelia ja kuusi santarmia, — niille molemmille teille, jotka johtivat rajan yli sille seudulle kuningaskuntaa, missä Esben asui.

Kylläpä siinä vahtiessa yöllä tuli kylmä.

Ilma oli raakaa ja tiet liejuiset ja ilkeät kaikella tavalla.

Sadepisarat ja rakeet löivät heitä kasvoihin ja sokaisivat silmiä. Ja kirvelivät nenää. He tömistivät jalkojansa hampaitten kalistessa suussa.

Mutta sitä myöten kuin aika kului, ja tämä ihmeellinen yöllinen vahdissaolo tuli tunnetuksi, kajahteli nauru heidän ympärillään yön hiljaisuudessa.

Eräs santarmeista oli ärtyneessä, katkerassa ja jähmettyneessä tilassaan kuulevinaan kaukaa vanhan Frandsenin kajahtelevaa merimiesnaurua.

Se nauru kuulosti myrskyiseltä!

Metsässä rapisi hänen takanansa.

"Halt!" huusi santarmi vetäen miekkansa esille.

Siellä oli vain jänis, joka laukkasi tien yli.

Pöllö huhui, painoi päänsä kallelleen ja tähysteli häntä pyöreillä silmillään.

Äkkiä ilmassa kajahteli tuhansia lintujenääniä, ja muuttomatkalla olevien lintuparvien siivet suhisivat korkealla pimeän yötaivaan alla.

Hanhet liitivät pesäpaikoilleen Jäämeren rannoille. Sorsat kotkottivat, kuovit piipattivat, haikaroiden ja kurkien kirkunta viilteli kimakkana melun keskeltä ja silloin tällöin kuului ruovonpäristäjän syvät urkuäänet.

"Zum Teufel!" [Piru vieköön!] huusi santarmi, joka katsellessaan ylös ilmaan joutui aivan päästään pyörälle kaikesta tästä kohinasta ja suhinasta ja merkillisistä äänistä, jotka eivät yhtään kuuluneet asiaan, "da ist ja der wilde Jäger und die wilde Jagd!" [Tuossahan on hurja metsästäjä ja hurja ajo.]

Päivän valjetessa ja äänien vaietessa ilmassa santarmit saivat syytä iloita, sillä heidän onnistui saada eräältä saksalaiselta valokuvaajalta Esbenin kotiseudulla tämän kuva, joskin se oli hiukan vanhentunut.

Kylläpä nyt tuli kiire! Mitä pikimmin se monistettiin ja vihdoinkin seisoi jokainen santarmi rajalla varustettuna Esbenin muotokuvalla.

Seurasipa nyt mitä ihmeellisin tarkastus.

Jokaiselle tietä myöten vierivälle vaunulle, jokaiselle jalkamiehelle, niille, jotka tulivat etelästä ja niille, jotka tulivat pohjoisesta, huusivat santarmit "Halt!"

Liike keskeytyi äkkiä koko linjalla.

Ja santarmit tähystelivät kaikkia kasvoihin, he katselivat kuvaa, ja jälleen kasvoja edessänsä, mutta merkillisintä kaikesta merkillisestä oli se, etteivät mitkään näistä kasvoista olleet Esbenin!

23.

Muuten ei tapahtunut mitään ihmeellistä tänä keväänä, jollei ota lukuun sitä, että Keldet sai jälleen tulla Preussin alamaiseksi maksamalla viisi markkaa, minkä hän myös teki, ja että brandenburgilainen, joka oli äänestänyt tanskalaisten ehdokasta, ja jota sen vuoksi preussilaiset boikottasivat, oli tullut sairaaksi, niin että häntä oli leikattava. Hänen tanskalainen naapurinsa sanoi: "Matkusta huoleti; minä pidän huolta kustannuksista!"

Mutta leikkaus ei onnistunut ja hän kuoli. Mutta kun mies oli haudattava, niin hänen vaimonsa vaati, että siunaus oli toimitettava tanskaksi, vaikkei hän ymmärtänytkään monta tanskan sanaa, eikä hänen miehensäkään olisi ymmärtänyt sitä paljoa paremmin.

Pappi kieltäytyi kauan sanoen: "Unsinn! Unsinn!" [Hullutusta!] Mutta lopulta hänen täytyi myöntyä.

Vaimo ja lapset jäivät tukalaan tilaan. Tanskalaiset keräsivät rahoja ensi hätään, mutta eräs maahanmuuttanut preussilainen antoi heidät ilmi, ja siten ne eteläjuutilaiset, jotka olivat keräyksen etupäässä, saivat maksaa kymmenen markkaa sakkoa, syystä että he olivat auttaneet ahdinkoon joutuneita saksalaisia.

Eräänä päivänä, jolloin saksalaiset viettivät vallankumousjuhlaa 1848 vuoden muistoksi, seisoi Karen satamassa pidellen Kaita kädestä ja hän näki että satamamestari suutuksissaan huitoi hurjasti käsiään ja huusi jotakin parille laivurille, jotka jahteineen olivat tulleet satamaan rajuilmaa pakoon. "Ei, ei, ei, ei!" huusivat laivurit. "Siunatkoon!" sanoi Karen. "Hän näyttää tahtovan pakoittaa heitä nostamaan Saksan lippua!"

Ja sitten hän kuuli satamamestarin huutavan: "Jollette nosta lippua, niin minä karkoitan teidät pois satamasta nousevan myrskyn käsiin!"

Laivurit silmäilivät merelle, joka aaltoili vaahtopäisenä, niin pitkälle kuin silmä kannatti. He pyöräyttivät mälliä suussaan ja kohauttivat öljylakkejaan.

"Tahtoisinpa nähdä, miten te sen tekisitte!" huusi toinen maallepäin. "Me emme nosta lippua emmekä ankkuriakaan. Meillä on oikeus jäädä satamaan niin pitkäksi aikaa kuin haluamme."

Karen puristi Kain kättä ja astui heti kotiin äyrään yli.

Kun hän pääsi sisään, niin hän riisti vaipan ja hatun päältään, ikäänkuin vaatteet olisivat tukehduttaneet häntä.

Hän ei tiennyt mistä se johtui, mutta tämä pieni tapaus, jonka hän sattumalta oli nähnyt, oli kiirehdyttänyt sitä, mitä oli mahdoton välttää.

Mitäpä sillä väliä, tapahtuisiko se ennemmin vai myöhemmin! Mitä oli tapahtuva, sen täytyi tapahtua. Se, mitä hän aina oli pelännyt, mutta alituisesti lykännyt toistaiseksi, oli nyt tullut.

Kesäloman loputtua tuli Kain mennä kouluun, hän oli kuuden vuoden vanha ja hän voisi saada tietää sen toisilta, mitä hänen piti saada kuulla vain omalta äidiltänsä.

"Kai", sanoi Karen äkkiä.

Kai tuli. Karen nosti hänet syliinsä, puristi häntä lujasti käsivarsillansa ja istui sitten kauan aikaa hiljaa mietteissään.

Häntä ihmetytti, mitenkä saattoi olla mahdollista, ettei kukaan sitä hänelle vielä ollut kertonut. Ja kuitenkin se oli mahdollista.

Poika oli melkein aina hänen luonaan, tai muuten vain Bodil, Klaus, isoäiti tai rouva Borris joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, eivätkä he tahtoneet sitä hänelle sanoa, kun Karen itse ei ollut sitä kertonut.

Kain ainoa leikkikumppani oli Ebbe, mutta Ebbe oli vähäpuheinen, eikä suinkaan hän ollut sitä kertonut.

Siten he istuivat kauan ja Kai alkoi jo ihmetellä tätä hiljaisuutta,

"Kai", sanoi Karen vihdoin, ja vaikka hän oli mielessään ajatellut, että tätä tunnustusta olisi vaikea tehdä, niin nyt vasta hän tiesi miten vaikeaa se oli. "Äiti oli kerran isoäidille tottelematon ja tuotti hänelle suuren surun."

Kai katsoi äitiin ihmeissänsä. Hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanutkaan, että äiti olisi voinut olla tottelematon.

"Niin, Kai. Äiti meni naimisiin saksalaisen kanssa. Sinun isäsi oli saksalainen, Kai!"

"Oikeinko totta!" sanoi Kai.

Hänen pieni päänsä tuli aivan pyörälle.

"Mutta nyt sinun pitää auttaa äitiä sovittamaan sitä jälleen ja tulla oikein hyväksi tanskalaiseksi. Ja kun sinä tulet täysikasvuiseksi, niin sinä paremmin ymmärrät mitä minä nyt sinulle sanon, mutta älä sitä unohda! — 'Koeta karhita sitä, mitä minä olen kyntänyt, niin saat tietää mitä minä olen kärsinyt.' Voitko pitää sitä mielessäsi, Kai?"

Kyllä, Kai pitäisi sen mielessänsä, mutta kun Karen päästi hänet alas sylistänsä, niin Kai heti rupesi leikkimään ja hänen ajatuksensa olivat niin kokonaan leikkiin kiintyneet, että Karenin sanat silminnähtävästi eivät olleet tehneet häneen niin syvää vaikutusta kuin Karen oli pelännyt.

"Jumalan kiitos", ajatteli Karen, "hän on vielä niin pieni."

Ja isä, joka on kuollut ja jota hän ei voi muistaa, on jotakin niin epätodellista, ikäänkuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan.

Ruprecht Jürgens parka! Miksi Karen ei ollut puhunut hänestä enemmän pojalle? Tuo omantunnonpisto tuli aivan odottamatta.

Ei!

Karen nousi äkkiä ylös ja löi nyrkkiin puristetut kätensä yhteen. Hän tiesi, niin hän tunsi sielunsa syvimmässä, ettei hän koskaan oikein ollut rakastanut Jürgensiä ja että isä yhä enemmän oli vieraantunut omasta pojastansa.

Hän olisi aina pysynyt vieraana.

Mutta sattui kuitenkin usein, että kun Kai äkkiä keskeytti leikkinsä ja katsahti äitiin kirkkain, avonaisin silmin ja näytti kysyvän jotakin, jota hänellä oli oikeus kysyä, niin Karen laski silmänsä maahan.

Mitäpä Karen silloin ajatteli?

Mutta pelätty päivä läheni lähenemistään, ja jos Karen olisi sen unohtanut, niin Winberg olisi häntä siitä muistuttanut.

Karen laskeutui vuoteelle selvästi tuntien, että piiska heilui hänen niskassansa. He iskivät häneen pojan kautta.

Joka isku, joka suunnattiin poikaan, tarkoitti häntä. Poika saisi kärsiä hänen tähtensä, sillä vihollinen tiesi sen hänen arimmaksi kohdaksensa.

Kymmenen kertaa mielemmin hän olisi lähettänyt pojan luotaan, kuningaskuntaan, mutta Preussin kamarioikeus ei kieltänyt ainoastaan alaikäisten lasten lähettämistä ulkomaalaisiin kouluihin, vaan he eivät sallineet yksityiskoulujakaan eikä kotiopettajia.

Hänen kätensä olivat köytetyt kiinni ja nuora hankasi lihaan asti, niin että hän olisi voinut tuskasta huutaa.

Kai oli kovassa puuhassa. Hän heräsi hyvin varhain ja tahtoi heti pukeutua.

"Kyllä sinä sittenkin ehdit hyvissä ajoin, pikku Kai", sanoi äiti auttaessaan häntä.

Karenin kädet vapisivat varustaessaan hänelle evästä kouluun ja laittaessaan sitä kääröön.

"Mitenkä voi selittää tuollaiselle lapselle, mikä hänellä nyt on edessään?" ajatteli Karen. "Parasta olla yrittämättäkään, se tulee itsestäänkin."

"No, nythän sinne on mentävä! Nyt sinua uhataan, ja nyt sinua viekoitellaan. Keisarin syntymäpäivänä lähettää Hänen Majesteettinsa itse sinulle saksalaisia kirjoja, sillä hienoa pitää olla", sanoi Klaus nostaessaan Kain vaunuihin.

Klaus saattoi hyvin viedä hänet sen matkan hevosella, ja kun he sitten läksivät matkaan, ja Karen jäi katselemaan heidän jälkeensä, niin hän tiesi, että tästä päivästä aikain paha mahti oli taisteleva häntä vastaan vuodet umpeensa, vuodesta vuoteen.

Se oli käyttävä kaiken vaikutuksensa: millä keinoin hyvänsä oli koetettava riistää häneltä hänen lapsensa ja vieroittaa hänet ei yksin äidistä ja hänen suvustansa, vaan myöskin hänen maastansa ja kansastansa.

Ei mikään keino olisi liian pikkumainen, ei mikään keino liian alhainen.

"Oi", sanoi Karen opettaja Videbekille, joka pistäysi hänen luokseen aamupäivällä, "jospa hän edes olisi tullut teidän kouluunne!"

"Älkää sanoko sitä!" vastasi tämä hiljaisesti. "Minun luonani on mahdotonta kestää. Sillä tanskalaismieliselle opettajalle on koulu jokapäiväisenä piinapenkkinä, ja siksi se lapsillekin muuttuu. Sillä paitsi hengellisiä tarkastajia on meillä monta muuta saman hengen miestä, ja koko tuo koulutarkastajien sotajoukko hermostuttaa meitä. Sitä se ei tee, jos opettaja on saksalaismielinen; siellä ei vakoilla eikä pidetä niin ankarasti silmällä.

"Me emme koskaan ole heistä turvassa. Aavistamattammekin, niin, silloin kun me vähimmin voimme sitä odottaa, karkaavat he kimppuumme - usein aivan perätysten. Ei kukaan tiedä edeltäpäin päivää eikä hetkeä. Koko kouluajan me istumme jännityksessä ja kuuntelemme askelia käytävästä tai portaista.

"Minä kuulen askelia yksin unissanikin, he seuraavat minua koko elämäni ajan. Kuin kiljuvat jalopeurat he tulevat nielläksensä meitä. Aina meidän pitää olla valmiit panemaan toimeen tutkintoa saksan kielessä, Saksan maantiedossa ja Saksan historiassa. Aina minun ja lapsiparkojen täytyy olla taisteluvalmiina, ja kuinka tukalaa on opettaa saksan kielellä, kun me itse tuskin osaamme puhua saksaa!

"Ja nuo lukemattomat pöytäkirjat, joita aina on tarkastettava! Ja mitä varten on hukattava niin paljon aikaa ja vaivaa, kun lapset kuitenkin parin vuoden kuluttua lopetettuaan koulunsa ovat unohtaneet saksan? Mutta uskokaa minua, Karen, pahinta on sentään, kun tanskalaismielisen opettajan on pakko pitää puheita keisarin syntymäpäivänä - tai muuten hän pannaan pois viralta!

"Ja vieläkin pahempaa kun me historian tunneilla puhumme Slesvigin valloituksesta ja ainoastaan vilkuttamalla silmiämme uskallamme lapsille osoittaa, että me opetamme heille saksalaista valhetta. Niin, yhtä kovaa se on, mutta pahinta kaikista on kuitenkin, kun me kerromme vuodesta 1864 ja kaikesta siitä mitä preussilaiset ovat tehneet vapauttaaksensa meidät vihatusta ja epäinhimillisestä, tanskalaisesta ikeestä, sillä tavalla kuin saksalaiset sitä tahtovat!

"Varsinkin tutkinnossa kun tarkastajat ovat läsnä. Niin, niin, kylläpä lapset saavat kauniin oppijakson teeskentelyssä eteläjuutilaisissa kouluissa! Ei ole ihmeteltävää, että me poloiset tanskalaismieliset opettajat vain toivomme voivamme ottaa eromme, luemme, montako vuotta meillä on jäljellä, ja kadehdimme vanhuksia, jotka ovat päässeet vapaaksi pakkotakista. Tiedättekö mitä, Karen!

"Vuonna 1864 määrättiin saksa eräässä pitäjässä yksinomaiseksi opetuskieleksi vaikka siellä ei ollut muuta kuin yksi ainoa saksaa puhuva perhe! Eteläjuuttien kustannuksella kaikki tämä käypi. Niin, niin, jolleivät lapset lopetettuaan koulunsa ole aivan täydellisiä kastettuja pakanoita, niin se ei ole koulujen syy.

"Eipä niinkään ihmeellistä, että synodikokouksissa valitetaan siveettömyyden lisääntymistä. Ei opita kerrassaan mitään. Eikö Slesvigin piispa, tohtori Kaftan, ole myöntänyt, että kaksi miespolvea on uhrattava, ennenkuin voidaan rakentaa saksalaiselle perustukselle?

"Ja tokkopa se riittää? Kuinka monta sataa tuhatta elävää ihmistä uhrataan tälle saksalaiselle Molokille? Ei, parasta on Kain olla saksalaisen opettajan opetettavana."

Videbek lopetti pitkän yksinpuhelunsa syvällä huokauksella.

Hän oli kertonut surullisen elämäntarinansa ja nousi mennäksensä.

Pian sen jälkeen avasi Winberg oven auki ja katsoi sisään.

"Onko poika mennyt?" kysyi hän.

Karen ei nostanut silmiään työstään.

"On", vastasi hän.

"Nyt sinun pitää ruveta puhumaan saksaa hänelle kotona, muuten se ei käy", sanoi Winberg.

"Tiedäthän itse, etten minä osaa puhua saksaa paremmin kuin sinäkään", sanoi Karen sulkien oven hänen jälkeensä.

Karen tunsi, että siitä päivästä alkain, jolloin Kai joutui kouluun, ei hänellä ollut rauhaa ainoatakaan tuntia, sillä Winberg oli tullut hänen ja pojan haltiaksi.

Winbergin oli tähän asti täytynyt pysytellä hiukan peremmällä. Hän ei ollut voinut tunkeutua äidin ja lapsen salakammioon, mutta nyt kun Kain oli pakko käydä koulua, niin Winberg tunsi pelkurin iloa antaessaan Karenin tuntea voimaansa.

Kuinka aamupäivä oli pitkä! Karen sai tuskin sen kulumaan. Ei mikään, mihin hän ryhtyi, tahtonut sujua.

Vihdoin tuli Kai takaisin ja jo kaukaa hän heilutti hattuansa.

Karen juoksi häntä vastaan.

"No, mitenkä kävi, Kai?" kysyi Karen, kun he olivat tulleet sisään.

"No, kävihän se!" sanoi Kai toimessaan. "Opettaja komensi: 'Ein!'" [Yksi!]

"Mitä te sitten teitte?"

"Me nousimme kaikki pystyyn. Opettaja komensi: 'Zwei!'" [Kaksi!]

"Ja mitä te sitten teitte?"

"Niin, me kävimme sitten istumaan."

"No, vai sitäkö te teitte? Mutta ettekö te sitten muuta tehneet?"

"Kyllä, meidän piti ottaa taulut esille, ja opettaja komensi jälleen: 'Ein!'" [Yksi!]

"No! Ja sitten?"

"Sitten me tartuimme kiinni tauluihin molemmin käsin — näin!"

"No! Sehän oli reippaasti tehty!"

"Sitten opettaja komensi: 'Zwei!' [Kaksi!] Ja sitten me kohotimme ne pöydältä ylös."

"Mitkä?"

"Taulut!"

"Vai niin!"

"Sitten hän komensi: 'Drei!'" [Kolme!]

"Ja mitä te sitten teitte?"

"Sitten me laskimme ne pöydälle", sanoi Kai.

Karen nauroi iloista, kajahtelevaa nauruaan, mutta Kai, joka yhä kuvitteli olevansa koulussa, huusi jälleen samoinkuin opettajakin: "Parademarsch!" [Paraatimarssi!] ja marssi kiireesti pöydän ympäri, jotta äiti oikein saisi nähdä, miten kaikki kävi.

"Mutta ethän sinä voi ymmärtää saksaa", nauroi Karen,

"En, mutta minä teen niinkuin muutkin pojat."

Seuraavana päivänä kysyi Karen:

"Mitä sinä tänään olet oppinut?"

Niin, Kai oli oppinut miten Jumala loi maailman saksaksi.

"Sillä se tapahtui hiukan toisin kuin tanskaksi."

"Miten se sitten kävi?" kysyi Karen.

Niin, siitä hän ei ollut ymmärtänyt hituistakaan, hän muisti vain sen, että kun seitsemäs päivä tuli, niin Jumala läksi soutelemaan.

"Mitä hän teki?" kysyi Karen.

"Hän otti veneen ja läksi soutamaan!" vakuutti Kai.

Äkkiä asia Karenille selvisi.

"Er ruhte aus! [Hän lepäsi. (Poika oli käsittänyt saksalaiset sanat 'er ruhte aus' tanskaksi 'han roede ud' = hän läksi soutamaan).] No, sinä opit yhtä hyvin puhumaan saksaa kuin Ebbekin, sillä kerran kun hän tuli liian myöhään kouluun, puolustautui hän sanoen: 'Ich sollte erst die Kühe trinken!'" [Minun piti ensin juoda lehmät!]

"Äiti, yhden asian minä olen unohtanut!" huudahti Kai äkkiä.

"No! Mitäs vielä?"

"Niin! Kaikkein ensiksi aamulla opettaja komentaa: 'Ein!' Silloin me heti nousemme pystyyn. Sitten hän komentaa: 'Zwei!' Silloin me panemme kädet ristiin. Sitten hän komentaa: 'Drei!' Silloin me katsomme ylös kattoon. Sitten hän komentaa: 'Vier!' [Neljä!] Ja silloin me luemme kaikki aamurukouksen."

"Hauska tietää, mitä Jumala siitä aamurukouksesta arvelee!" sanoi Karen.

Ensi alussa oli paljon naurun syytä, mutta kun Karen eräänä päivänä elokuussa näki Kain istuvan karttansa ääressä ja kuuli hänen luettelevan: "Königsau, Inseln Alsen, Sundewitt, Flensburger Meerbusen, die Nordsee", ja näki sitten Tanskan kartan, johon oli painettu Fyenin, Langelandin, Lollandin, Falsterin ja Sjaellandin saarien yli "Inseln Preussen" [Preussin saaristo], niin hän ymmärsi, että nyt oli aika ruveta joka päivä kitkemään pois sitä rikkaruohoa, jota joka päivä kylvettiin.

Ja sitä vaivalloista työtä tehdään ja on tehty monessa tuhannessa kodissa koko maassa.

"Tiedätkö missä Eichtwitt on?" kysyi Kai. "Opettaja sanoi tänään, että minun pitäisi mennä Eichtwittiin."

"Hän tarkoitti, että menisit kotiin. Se on täällä missä sinä asut."

"Niin mutta täällä! Senhän minä tiedän paljoa paremmin! Sehän on Egtved!"

"Niin, Egtved se on", sanoi äiti, "mutta hän on vieras maassa. Hän ei ymmärrä asiata sen paremmin. Katsoppas, Kai! Kaikki se, minkä näet tällä kartalla on Alsia ja Sundevedia, ja tässä näin me asumme."

Mutta nyt alkoi toinen isku seurata toistaan. Eräänä päivänä tuli Kai juoksujalassa kotiin ja kertoi, että opettaja oli kieltänyt heitä puhumasta tanskaa leikkipaikalla.

"Jos me sitä teemme, niin saamme selkäämme. Ja minun piti tuoda terveiset sinulle ja sanoa, että sinun pitäisi puhua minulle saksaa kotona, muuten minä saisin vielä enemmän selkääni kuin muut. Tiedäthän itse, minkä vuoksi!"

Karen kalpeni, mutta oli vaiti.

"Nyt se alkaa! Nyt se alkaa!" ajatteli hän. "Miten minä voin sitä kestää, kun poika ensi kertaa saa selkäänsä?"

Tästä lähin oli Kailla joka päivä tilaisuus kertoa, että se ja se oli saanut selkäänsä, koska hän oli puhunut tanskaa leikkipaikalla ja kepille he olivat antaneet nimeksi: "Dänenhass." [Tanskalaisviha.] Nyt he olivat jo melkein kaikki saaneet selkäänsä.

"Melkeinpä kaikki muut paitsi sinä", sanoi Karen purren hampaansa yhteen.

Paksunahkainen täytyi olla, eikä akkamaisesti taipua vähästä tässä maassa!

"Opettaja väijyy ja kuuntelee", sanoi Kai, "hän kuulee kun me kuiskutammekin."

"Hyi sentään!" huudahti rouva Borris, joka istui vieressä kuunnellen. "Niin, niin, Karen, sinun ei tarvitse kehoittaa häntä olemaan tanskalainen. Preussilaiset tekevät sitä sen sijaan selkäsaunalla. He eivät säästä vitsaa, joka päivä saa joku häpeällisen selkäsaunan. Kuinka suuresti preussilaiset rakastavatkaan meitä, eteläjuutilaisia, koska he kurittavat meitä niin kovasti! Eikö opettaja Kleiss sano lyödessänsä heitä: 'Nun soll ich euch die Pojutten Gedanken aus dem Kopfe treiben!" [Nyt minä ajan teidän päästänne juutilaisajatukset. (Pojutten = Potjyde = ruukkujuutilainen, jolla nimellä länsi-Jyllannin asukkaita nimitetään, syystä että ne aikoinaan ovat harjoittaneet suurta saviruukkuteollisuutta).]

Mutta seuraavana päivänä Karen säikähti, sillä Kai tuli hyvin kiihtyneenä kotiin.

Hän hyökkäsi sisään ja viskasi kirjat luotaan. Hattu oli takaraivolla ja kiharatukka aivan hiessä, sillä hän oli juossut hyvin kiireesti.

"Onko se totta?" huudahti hän. "Onko se totta, mitä opettaja sanoi tänään?"

"Mitä sitten, Kai? Mitä hän sanoi?"

"Äiti, onko se totta, että tanskalaiset vuonna 1864 olivat niin pelkurimaisia, että he juoksivat pakoon kuin jänikset, ja että tanskalaiset kiusasivat ja rääkkäsivät meitä, aivan kuin pahimmat maantienkulkurit ja rosvot?"

"Se on valetta!" huudahti Karen hypäten ylös. "Se on mustinta valetta, mitä opettajasi eläissään on sanonut!"

Mutta Winberg oli taaskin saapuvilla.

Hän oli juuri vasta tullut sisään ja istui tapansa mukaan pyöritellen hattuansa peukaloiden välissä.

"Älä sano sitä", sanoi hän paksulla äänellä, "sillä täytyy kunnioittaa esivaltaa, ja vanhempien velvollisuus on opettaa lapsiansa kunnioittamaan ja ihailemaan opettajaansa."

"Missä sitä sanotaan?" kysyi Karen pilkallisesti.

"Se on Jumalan sanaa", vastasi Winberg hartaudella.

"Niin, sinä puhut kuin saksalainen pappi, mutta sinun laitasi on kuin pirun, joka luki raamattua. Tiedätkös mitä siinä sanotaan, Winberg? Siinä sanotaan: enemmän tulee kuulla Jumalaa ja totuutta kuin ihmisiä, niin, enemmän kuin esivaltaa, joka valehtelee."

"Kaikki esivalta on Jumalalta", puhui Winberg nenäänsä ja vilkutteli silmiään.

"Se on Jumalan pilkkausta. Sinä pilkkaat Jumalan pyhää nimeä, Winberg. Silloinhan Nero ja Caligula ja mitä niiden kaikkien nimet olivatkaan, olisivat olleet Jumalan asettama esivalta. Te, kotisaksalaiset, sanoitte muuten toisin, kun oli kysymys tanskalaisista kuninkaista. Ei, Kai", jatkoi Karen kääntyen pojan puoleen, "ole ylpeä tanskalaisesta kansastasi! Ylpeile tanskalaisesta armeijasta sekä sen voittaessa kolmivuotissodassa, että sen joutuessa tappiolle, kun musertava ylivoima sen voitti vuonna kuusikymmentäneljä. Monet eivät ole osoittaneet sellaista vastarintaa. Aina se on tuottanut kunniaa tanskalaiselle nimelle. Ja kuunteleppas nyt, Kai! Miten vapaita ja kelvollisia ja itsetietoisia talonpojat täällä olivatkaan preussilaisten tullessa maahan! Olivatko näiden talonpoikien selät koukistuneet ja taipuneet orjuuden pelosta ja vääryydestä? Eivätkö he pitäneet päätänsä pystyssä ja katsoneet jokaista suoraan silmiin? Ja eivätkö heidän talonsa olleet varakkaat ja heidän maansa rikkaat! Niin, Winberg", Karen kääntyi taas häneen, "kerro sinä vain edemmäksi, mitä minä olen sanonut. Minä pysyn sanoissani ja sano opettajalle, että jos hän tahtoo minua puhumaan saksaa Kaille, niin tulkoon ensin opettamaan minulle saksaa."

Se oli raskain aika, mitä Karen mielestään oli kokenut, mutta pahin, sietämättömin kaikista oli Winberg, joka hiipi siellä ja täällä ja sekaantui jos johonkin.

Pelkuri ei unohtanut. Rouva Grunnet oli oikeassa: hänkin voi pistää!

Karen vääntelihen näiden myrkyllisten pistojen tuskissa.

Ja rouva Borris, joka näki, miten paljon tuskia ne tuottivat Karenin ylpeälle, voimakkaalle ja totuutta rakastavalle sielulle ja mitä kärsimyksiä hän kaikessa hiljaisuudessa kesti, teki eräänä päivänä suuren ja ratkaisevan päätöksensä.

Illallisen jälkeen hän istahti Valdemarin luo ja kertoi hänelle Winbergin kiusanteosta ja Karenin vastuksista.

Ja lopuksi hän lisäsi:

"Jospa olisi joku hyvä, tanskalainen mies, joka olisi Preussin alamainen, ja joka olisi siksi jalomielinen, että hän rupeaisi sille pojalle isäksi!"

Rouva Borris nousi heti ylös.

Valdemar ei vastannut, — äiti ei ollut odottanutkaan vastausta, — mutta hän näki, että Valdemar sätkähti. Isku osui häneen, ja herätti hänet äkkiä toimettomista mietteistänsä.

23.

Elonkorjuu vuonna 1902 oli myöhäinen ja hyvin tukala.

Ankarien sateitten vuoksi oli ruis monin paikoin mennyt lakoon ja sitä oli senvuoksi vaikea leikata.

Paljon ruista oli vielä korjaamatta ja odotti poutaa päästäkseen katon alle.

Ohraa oli hiukan leikattu, mutta vehnä ja varsinkin kaura ei ollut lainkaan tuleentunutta.

"Kun ilma vain asettuisi, niin että se saataisiin pilaantumatta korjuusen", sanoi Klaus, "niin emme valittaisi korjuuaikaa. Heinänsato on hyvä ja saatiin hyvään korjuusen, ja se on keskinkertaista paljoa parempi."

Peltokanojen metsästysaika oli käsissä, mutta näillä seuduin ei ollut montakaan parvea.

"Ehkäpä tulee useampia, kun kesävilja on korjattu", arveli Ebbe, "mutta suuri osa poikasista kuoli, kun kevät oli niin kylmä!"

"Katsos, katsos, Ebbe! Katsos!" huusi Kai äkkiä viitaten kädellään kiihkeästi niinkuin ainakin. "Mitä tuo on? Mitä tuo voi olla?"

"Kas vain! Peltokanoja!" vastasi Ebbe. "Puhu hiljaa; älä pelästytä niitä."

Ja molemmat lapset kyykistyivät pensaikkoon ja katselivat suurin, tarkkaavin silmin, miten peltokanat poikasineen pakenivat talojen suojaan kylmää ja sadetta pakoon.

"Tämä ei ennusta hyvää säätä", kuiskasi Ebbe.

"Voi, kuinka märkiä ne ovat ja kuinka viluisia!" sanoi Kai.

Syyskuun ensimäisenä, pyhän Egidiuksen päivänä, istui Karen iltamyöhällä pää käden varassa kuunnellen eläköön-huutoja, jotka kajahtivat yltympärillä maakylistä, kun viimeisiä elokuormia ajettiin kotiin.

Hän ajatteli, että huomenna oli yksi preussilaisten monista "verijuhlista", — Sedanin päivä, — ja kaikki ne vanhemmat, jotka eivät antaneet lastensa juhlan kunniaksi kulkea huilujen ja rumpujen kajahtaessa juhlakulkueessa, saivat maksaa sakkoja, niin, ylemmissä kouluissa uhattiin lapsia eroittamisellakin.

Ei siinä mikään auttanut! Pojan täytyi lähteä. Sakot hän kyllä olisi maksanut, mutta poika olisi saanut siitä kärsiä.

Karen sai puraista tätäkin hapanta omenaa, niinkuin niin monta muutakin.

Sen jälkeen kuin lapsi oli joutunut kouluun, tuntui hänestä, ikäänkuin preussilaiset olisivat tienneet pitelevänsä hänen sydäntänsä rautakourassansa. Ei heidän tarvinnut muuta kuin kovasti puristaa, oikein kovasti puristaa!

Winberg avasi oven ja kurkisti sisään.

"Meneehän Kai Sedanjuhlaan?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi Karen.

Seuraavana aamuna meni Kai kouluun ja piteli päätään tavallistakin pystympänä.

Ihmeellistä kuinka "Dänenhass", joka hyppeli hänen toveriensa selässä, kiihoitti poikien sotarohkeutta ja sotahalua.

Mitä useammin se hyppeli, sitä vähemmän sitä pelättiin.

"Minun aarteeni! Minun oma, pieni, siunattu aarteeni!" mutisi Karen katsellessaan hänen jälkeensä ilosta säkenöivin silmin, jotka samalla kiilsivät kyynelissä.

Kaksi tuntia myöhemmin hän näki Klausin kantavan selässään Kaita pihan poikki.

"Hyvä Jumala!" huudahti Karen tuskissaan ja hyökkäsi ulos.

"He löivät häntä, senkin tolvanat!" sanoi Klaus. "Hän saattoi tuskin laahautua kotiin. Koetetaan riisua häneltä vaatteet päältä!"

"Kai! Pikku Kai! Äidin oma poika!" huudahti Karen ojentaen kätensä häntä kohti.

Mutta Klaus kantoi hänet sisään ja Karen riisui kiireesti häneltä vaatteet. Hän ei sanonut sanaakaan.

"Tuosta voi rouva nähdä!" murisi Klaus osoittaen paisunutta selkää. "He osaavat lyödä verille, nuo ihmiset!"

Äiti toi vettä ja sienen ja pehmeän liinarievun.

"Särkeekö, Kai? Särkeekö hyvin kovasti?"

"Ei", vakuutti poika koettaen pusertaa esille veitikkamaisen hymyn, joka kuitenkin oli varsin surkea.

"Miksi hän löi sinua?" kysyi Karen vapisevalla äänellä.

Lakkaamatta kuului ääniä hänen rinnassansa:

"Millä oikeudella he lyövät minun poikaani? Millä oikeudella? Onko Jumala sanonut, että heidän pitäisi käydä käsin pieneen, viattomaan poikaan!"

"Sen vuoksi, että tulin sanoneeksi torstai enkä Donnerstag" [saksaksi torstai], kertoi Kai.

"Etkö muistanut saksalaista sanaa?"

"En", sanoi Kai. "Mutta ei se ollut vain siksi."

Kai vaikeni.

"Oliko muutakin, Kai?"

"Niin", — tuntui siltä ikäänkuin pojan olisi käynyt äitiä sääliksi ja hän mietti hetken, — "minä sain kaksi sen vertaa lyöntejä syystä — syystä —"

"Minkä vuoksi? Miksikä, lapseni?"

"Syystä että olin saksalaisen poika, enkä sittenkään osannut sanoa Donnerstag."

"Kai!"

Samassa syöksyi tumma verivirta pojan suusta.

"Klaus, Klaus, valjasta hevonen ja lähde hakemaan lääkäriä. Mutta kiiruhda, kiiruhda! Voi, kiiruhda oikein!"

"Minkä hihnat ja valjaat pitävät, pikku rouva!"

Ja Klaus, joka oli yhtä huolissaan kuin Karenkin, ajoi pian aika ravia pihalta.

Karen oli laskenut pojan vuoteelle. Selällään hän ei voinut maata, — epätoivoissaan Karen käytti kaikkea minkä hän luuli auttavan: etikkaa, kylmää vettä, kylmiä kääreitä.

"Oi, jospa vain lääkäri tulisi! Jumala suokoon, että hän tulisi! Mutta jos hän ei olisikaan kotona! Jos verensyöksy uudistuisi! Oi, rakas Herra Jumala, armahda minua, äiti parkaa, joka olen sellaisessa kuolemantuskassa!"

Lääkäri tuli. Vaaraa ei ollut, mutta pojan täytyi maata aivan liikkumatta. Hän ei saisi yhtään liikkua. Lepoa, täydellistä lepoa, kunnes poika parantuisi, muuten hän ei vastaisi mistään.

Kai nukkui ja Karen istui aivan hiljaa katsellen poikaansa.

"Saksalaisen poika! Saksalaisen poika!" kaikui alati hänen korvissansa. "Se oli hänen surullinen perintönsä. Siinä oli syytös ja uhkaus lisäksi. Oi, rakas Jumala, auta! Minä en lopulta tiedä mitä tehdä!" — — —

"Jospa olisi joku hyvä, tanskalainen mies, joka olisi Preussin alamainen, ja joka olisi siksi jalomielinen, että hän rupeaisi sille pojalle isäksi!"

Äidin sanat olivat juurtuneet. Valdemar ei voinut riistää niitä enää pois eikä heittää niitä luotaan.

"Se, joka itsensä voittaa, on suurempi kuin se, joka valloittaa suuren kaupungin."

Hän oli ajatellut sitä ja taistellut itsensä kanssa monena, pitkänä, unettomana yönä.

Millä tavalla hän oli taistellut, se oli vain hänen ja Jumalan välinen asia.

Ja siten kävi, että Kai vei heidät yhteen tietämättänsä.

Borris tunsi sen velvollisuudeksensa. Ei Karenia, sellaisena kuin hän oli nuorena, vaan toista Karenia, tämän lapsen äitiä, jonka hän vasta äsken oli oppinut tuntemaan, ja jonka äidinsydämeen hän oli saanut silmätä, hän tahtoi nyt auttaa.

Hän ei nähnyt sitä nuorta naista, jota hän oli rakastanut, vaan hän näki ihmisen Karenin, ja hänelle hän kunnioittaen kumarsi.

Koko hänen luontonsa ritarillisuus pakoitti häntä auttamaan Karenia. Tosin hän oli epäsuosiossa jos kenkään, mutta he ajattelisivat kuitenkin kahteen kertaan, ennenkuin he riistäisivät häneltä isintimän oikeuden. Kyllä he sitä varoisivat!

Ja kuitenkin — sitä myöten, kuin hän astui yli maiden, hän kuuli tuttuja ääniä hyvin kaukaa, ääniä vanhoilta ajoilta, mutta ne olivat hyvin etäällä:

"Sanoppa pikku Karen, sä mitä mietitkään?"

Herra Jumala, kuinka kauan aikaa sitten hän tuota laulua oli laulanut!

Hän astui hitaasti, mutta joka askeleella tuli Egtved yhä lähemmäksi ja lähemmäksi häntä.

"Ei kukaan voi kohtaloaan välttää", ajatteli hän.

Miten kaikki käy toisin, kuin mitä on uneksinut!

Tässä hän kulki ja saattoi olla niin varma Karenin myöntävästä vastauksesta, kuin jos hän sen jo olisi saanut!

Hän oli tulisen nuoruudentoiveensa perillä, mutta minne riemu oli kadonnut? Missä onni?

Winberg astui portaita ylös. Hän yski ja sylki ääneensä, niinkuin tavallisesti.

Karen sätkähti. Äänettömästi hän kiiruhti ulos, sillä Kai nukkui levollisesti ja sikeästi, ja hän tuli käytävässä Winbergiä vastaan.

"Miksei Kai ole mennyt Sedanjuhlaan?" kysyi Winberg käheällä äänellä. "Opettaja on kaipaava ja tiedusteleva häntä."

"Sitä en usko", vastasi Karen kylmästi. "Kai ei tule, syystä että opettaja on rääkännyt häntä tänään, niin että hän on sylkenyt verta. Vie hänelle terveiseni, terveiset Kain äidiltä, ja kiitokset!"

"Minä tahdon sen kuitenkin ensin omin silmin nähdä", sanoi Winberg aikoen astua sisään.

Mutta Karen asettui ovelle ja hänen silmänsä salamoivat.

"Lääkäri on jyrkästi kieltänyt häntä herättämästä. Hän ei saa liikuttaa itseään. Henki on kysymyksessä, jos kohtaus uudistuu!"

"Sitä minä en usko", sanoi Winberg. "Se on vain temppu päästäkseen Sedanjuhlasta. Minä tahdon nähdä häntä!"

Hän tarttui lujasti Karenin käsiin.

"Kuinka sinä uskallat?" huusi Karen. "Luuletko minun valehtelevan?"

Ei kumpainenkaan ollut tämän nopean, hillityn sananvaihdon kestäessä huomannut, että Borris oli astunut käytävään heti Winbergin jäljissä.

Mutta tuskin Winberg oli koskettanut Karenia, niin hänet viskattiin syrjään sellaisella voimalla, että hän horjahti seinää vasten.

"Valdemar!" huudahti Karen.

Borris tarttui Winbergiä olkapäihin ja työnsi hänet ulko-ovelle.

"Sinä menet!" sanoi Borris käskevästi.

Ja Winberg vilkutteli silmiään ja hiipi syrjittäin ulos.

Sanaakaan sanomatta tarttui Borris lujasti Karenin käteen ja talutti hänet vierashuoneesen.

Hän sulki oven hiljaa, mutta tarkalleen ja kääntyi Kareniin.

Karen ihmetteli hänen äänettömyyttänsä ja hänen polvensa alkoivat vapista.

Miksi hän tuli?

Hänessä oli jotakin juhlallista, hiljaista rauhaa, jonka taistelulla saavutettu päätös jättää ihmisen olentoon.

"Istu", sanoi Valdemar.

Karen totteli heti istuutuen alas.

Miksikä hän tuli!

Karenin huulet vapisivat, joka jäsen värisi ja hän puristi kätensä yhteen, voidakseen pysyä alallaan.

Hän tunsi, että jotakin oli tulossa, jotakin suurempaa ja voimakkaampaa, kuin mitä elämä tähän asti oli hänelle antanut.

"Mitä nyt on tulossa? Mitä nyt on tulossa?" ajatteli Karen vavisten.

Ja kuitenkaan hänellä ei ollut minkäänlaista syytä tällaiseen vapisemiseen ja värisemiseen.

Valdemarin katse ei ilmaissut muuta kuin surumielisyyttä ja lujaa tahtoa, kun hän kiinnitti sen Kareniin.

"Karen", sanoi Valdemar levollisella äänellä, "minä olen vihdoinkin oppinut antamaan anteeksi. Minä tahdon olla rehellinen sinulle. Sinä sanoit minulle kerran, että sinä rakastit minua jo ennen kuin menit naimisiin Jürgensin kanssa, ja minä olen ajatellut sitä paljon, voimatta ymmärtää sitä. Mutta nyt minä luulen päässeeni selville, ja sinun pitäisi myös selvittää itsellesi, että oikeastaan olet erehtynyt. Joka tapauksessa se olisi voinut jäädä todistamatta; ja Jürgens olisi helposti voinut sammuttaa sen pienen liekin. Jos hän olisi ollut tanskalainen eikä mitään sellaista olisi ollut teidän välillänne, niin olisit aivan hyvin voinut elää aavistamatta, että sitä pientä liekkiä oli ollut olemassakaan. Enkä minä usko sitä olleenkaan. Sinä panit arvoa minuun vasta sitten, kun olin tullut kielletyksi hedelmäksi."

"Valdemar!" sanoi Karen. "Kuinka sinä minua kiusaat!"

"Minä en ole katkera, Karen", jatkoi hän surumielisesti hymyillen. "Mutta jos me tahdomme päästä totuuden perille, niin meidän täytyy etsiä sitä yhdessä. Sinä tahdot ehkä sanoa, että sinä aivan toisella tavalla, parhaimmalla minuudellasi rakastit minua, mutta mitä se auttaisi? Niin, aivan oikein! Sinä rakastit hänen kaunista ruumistansa, mutta et hänen sieluansa, sinä rakastit minun sieluani, mutta et minun ruumistani. Kumpikin seikka tuottaa onnettomuutta avioliitossa. Olisihan onnen huomaan tuokin voinut käydä — sinultakin ja Jürgensiltä. Mutta vähät siitä! Sinä olit lapsi, sinä et tiennyt mitä sinä teit, ja sen vuoksi olen voinut antaa sinulle anteeksi."

Valdemar oli hetken vaiti, ikäänkuin hän itse olisi pelännyt sitä, mikä nyt seuraisi.

Ja sitten hän sanoi:

"Minä tulen kysymään sinulta, tahdotko ottaa minut pikku Kain isäksi?"

"Valdemar!" huudahti Karen, hypähtäen pystyyn.

"Minä tahdon olla hänelle hyvä isä", sanoi Borris, "mutta minä tahdon taaskin olla sinulle rehellinen. Sillä tavalla kuin kerran olisin voinut sinua rakastaa, niin sanomattomalla riemulla, en nyt enää voi rakastaa sinua. Meidän suhteemme ei voi olla, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, niinkuin kaikkea sitä, mikä meidän välillämme on, ei olisi olemassa. Minun rakkauteni on — ehkä parempi, ehkä vähemmän itserakas, mutta siihen on sekaantunut surua, sillä jotakin ehkä ei kuitenkaan kokonaan voida sovittaa. Minun täytyy valmistaa sinua siihen, että minulle voi tulla synkkiä hetkiä, joita minun jälleen on vaikea voittaa. Tahdotko sinä olla kärsivällinen minun kanssani? Uskallatko sinä suostua, nyt kun sinä tiedät totuuden? Minä lupaan sinulle, että Jumalan nimessä teen kaikki mitä voin voittaakseni sitä."

Karen seisoi hiljaa liikahtamatta. Hän tunsi Valdemarin sieluntuskan hiipivän jäätävällä kylmyydellä omaan sydämeensä. Se tunkeutui aivan sydänjuureen saakka. Nyt vasta hän tiesi, kuinka paljon hän oli rikkonut Valdemaria vastaan ja mitä hän hänelle oli tehnyt.

Ei, Valdemar ei ollut enää sama kuin ennen, ja syy oli kokonaan Karenin.

He tunsivat kumpikin, että muisto, aivan kuin enkeli liekkimiekkoinensa, oli vartioimassa heitä ja sulki heiltä huolettoman onnen paradiisin, ja että heidän nyt aivan kuin kahden syntisen ihmisen täytyi tehdä työtä tuskissansa.

Mutta niin suuri oli Karenin rakkaus, niin suuri hänen katumuksensa ja niin suuri hänen uskonsa Jumalan armolliseen apuun, että hän uskoi tämän rakkautensa, tämän katumuksensa ja tämän uskonsa voiman olevan siksi väkevän, että se voisi parantaa haavat umpeen ja tehdä rikkiruhjotun eheäksi.

"Valdemar! Valdemar!"

Tällä kertaa se tuli niin hiljaa, että Valdemar sitä tuskin kuuli.

Karen vaipui hänen jalkoihinsa ja ojensi riemullisen ja surunsekaisen ilon vallassa kätensä häntä kohti.

Valdemar painoi hänet voimakkailla, vapisevilla käsivarsillaan syliinsä.

Ja silloin tapahtui ihmeellinen asia:

Entisten päiväin kaukaiset äänet tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.

"Pikku Karen!" sanoi Valdemar. "Pikku Karen!"