SUOMENTAJAN ALKUSANANEN. (continued 2)

Valdemar vajosi jälleen niihin mietteihin, jotka aika ajoin valtasivat hänen mielensä, kävipä hän auran kurjessa tai istui laskujensa ääressä, antaessaan kynänsä levätä.

"Kuinka nainen voi tulla uskottomaksi ensi rakkaudellansa, hetkeksi heittäytyä toiselle, mennä naimisiin tämän kanssa ja tulla hänen lapsensa äidiksi ja taaskin palata takaisin ensimäiseen rakkauteensa?"

Sillä siten se kai oli, koska hän itse oli sen sanonut. Luonnollisempaa ja uskottavampaahan olisi ollut, jollei hän alkujaan olisi hänestä välittänyt.

Tämän kysymyksen ympärillä kaikki hänen ajatuksensa kiertelivät.

Hän kiersi ja kaarsi sitä joka puolelta. Se oli ikäänkuin kuollut kohta, josta hän ei koskaan voinut saada selkoa. Hän ei ymmärtänyt naisia.

Mutta hän palasi alituisesti takaisin tähän lähtökohtaan.

"Minä halveksisin sitä miestä, joka lopulta ottaisi vastaan sellaisen rakkauden! Hän ei ainakaan ansaitsisi parempaa kohtaloa."

Ja jos sellainen mies antautuisi himojensa valtaan ja antaisi halujensa yllättää itsensä, niin hän halveksisi sitä miestä niin syvästi, että hän mielestänsä voisi polkea hänet jalkojensa alle. Mies möisi itsensä ja ostaisi naisen.

Eikö hän nuorena miehenä arassa ujoudessansa ollut pitänyt tuota kaikkia aisoissa, jotta hän ei pelästyttäisi tyttöä, ja ehkäpä hän juuri sen vuoksi ei voinut voittaa häntä, vaan toinen, rohkeampi ja röyhkeämpi oli hänet ottanut!

Vaan nyt!

Hän halveksi tuota naista noiden äkillisten vaihdosten vuoksi — myös tuon viimeisen vuoksi.

Hän mielestään olisi miltei vähemmän häntä halveksinut, jollei hän olisi tehnyt hänelle tuota tunnustusta.

Mutta nämä olivat ilkeitä ajatuksia, pahoja ajatuksia! Parempina hetkinään hän katui niitä ja myönsi, että Karen oli käyttäytynyt jalosti, niinkuin harvat muut naiset olisivat tehneet, ja että hän itse oli kurja mies, jolle tätä jaloutta oli tuhlattu.

Ei, hän ei tahtonut nähdä Karenia!

Miksikäpä hän pakotta antaisi verensä kuohua kuin hirmumyrskyn, joka saattoi hänen päänsä pyörälle?

Ja poikaa, jonka holhoojaksi hän vasten tahtoansa oli tullut, — hän tuskin kärsi mainittavan! Ruprecht Jürgensin lihaa ja verta!

Siinäpä se oli! Suunnaton, katkera mustasukkaisuus muuttui sellaisina hetkinä vihaksi.

Uskottomuutta hän ei koskaan voinut antaa anteeksi! Hän ei ollut niitä, jotka tyytyivät armoon.

Eikö hän avoimin sylin ja sykkivin sydämin ollut valmis ottamaan häntä vastaan ja sulkemaan hänet syliinsä, josta hän ei koskaan olisi häntä hellittänyt, ja eikö Karen ollut kääntänyt hänelle selkäänsä ja heittäytynyt toisen miehen syliin, ja pitäisikö hänen muka nyt tyytyä leskeen?

Silloin hänen päähänsä juolahti:

"Mitähän Madsen sanoisi, jos hän aavistaisi, mitä minä nyt tässä istuessani mietin? Hän nauraisi minulle. 'Mikä kurjan surkea mies sinä olet! Pojan nulikka, etkä täysi-ikäinen mies. Antaa tuollaisen rakkauden mennä luotaan, kun sen voi saada käsiinsä, vain senvuoksi että toinen — — tuhmuutta! Sinä olet kuumehoureinen uneksija, etkä kelpaa tätä maailmaa varten! — Sinun täytyy vähentää vaatimuksesi! Tee sopimus elämän kanssa, muuten elämä sinut musertaa. Jos ei voi saada parasta, niin tulee tyytyä lähinnä parhaasen, muuten saa seisoa tyhjin käsin. Niin Madsen olisi sanonut, jos hän olisi tiennyt! Mutta hän ei sitä tiennyt."

"Mutta mitäpä tuo on?" huudahti Madsen.

"Ne ovat virvatulia, Madsen."

"Niin, nehän kuuluvat olevan vääriä maanmittareita, joiden henget kummittelevat ja koettavat viekoitella ohikulkevia soihin ja nevoihin. Mutta jos näkee sellaisen, sanoo kansanusko, niin ei tarvitse sanoa muutakuin: 'Näytä minulle tietä kotiin, niin panen kaksi killinkiä portinpieleen sinua varten. Sitten ei ole mitään hätää!"

"Pikemmin ne ovat kummittelevia preussiläisiä. He ainakin ovat kylliksi vääriä maanmittareita."

Sillä välin vaunut kääntyivät ja vierivät itää kohti.

Joka ilta kun Karen istui yksin ja kuunteli, hän kuuli tänä rauhattomana aikana kaikellaisia olemattomia ääniä.

Hän tiesi, että kaikki ovet olivat lukossa, mutta jos hiirikin rapisi laudoituksen tai ristikon takana, niin hän säikähti.

Unissakin hän kuuli rautakangen kolinaa ja tulen räiskinää, tai luuli jonkun ovissa puuhailevan.

Hänen ajatuksensa seurasivat ikäänkuin pelästynyt lintuparvi Valdemaria, jonka hän tiesi olevan matkoilla lännen puolella.

Ne seurasivat häntä ovelle, minne ikänä hän saapui, astuivat hänen kanssaan kynnyksen yli ja istuutuivat hänen mukanaan pöytään.

Eiköhän Valdemar tuntenut, että nämät hellät, nöyrät ajatukset ympäröivät häntä sekä hänen hereillä ollessansa että nukkuessansa aivan kuin pehmeät näkymättömät kädet, jotka tahtoivat tehdä hänelle vain hyvää?

Silittää hänen päänalustansa, kun hän aikoi nukkua ja ojentaa hänelle lämmintä, vahvistavaa juomaa, kun hän oli janoissansa ja väsynyt?

Niin, niin, Karenilla oli oikeus antaa, kun hänellä ei ollut oikeutta ottaa. Hän ei ollut nyt tavannut häntä saman katon alla siitä päivästä saakka, jolloin hän oli tunnustanut hänelle kaikki.

Hänen poskensa paloivat muistellessaankin vain sitä. Hän oli nähnyt hänet vain kerran tiellä.

Vaikka hänellä sen vuoksi oli paljon puuhaa yliholhoojan (piirituomarin) kanssa, niin hän antoi kaikki asiat Kain holhoojan välillä käydä kirjallisesti, säästääkseen häneltä suullisia keskusteluja.

Karen ei voinut tehdä enempää, kuin mitä hän oli tehnyt.

Hän otti vastaan Valdemarin jääkylmät, muodolliset kirjeet, joiden allekirjoituksena oli "Borris", ja joissa ei ollut edes kohteliasta tervehdystäkään. Ja kun hän ei koskaan mennyt hänen puheillensa, vaan suorastaan karttoi Borrisgaardia, niin eikö hänellä ollut oikeutta edes ajatella häntä?

Ajatukset ja kaihot ovat tullittomia, varsinkin kun ne ovat niin nöyriä ja vaatimattomia kuin hänen.

Ja kun hän koko päivän ajatuksineen ja käsineen oli kovassa työssä lapsen ja talon hyväksi, niin eikö hänellä ollut oikeutta illalla myöhään lepuuttaa käsiään helmassansa ja raoittaa ovea salaisimmalle aarteellensa?

Hänen äitinsä olisi sanonut:

"Vaarallista, vaarallista on uneksia sellaisen piiloitetun salaoven ääressä yön hiljaisuudessa, pikku Karen!

"Parempi olisi sulkea se lujaan lukkoon."

Mutta lännen puolelta tulivat vaunut vierien kaukaa yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, vaikkei hän sitä kuullut.

Talon toisessa päässä istui Klaus, jolla aina oli loppumaton varasto juttuja käsillä ja kertoi Bodilille kalisevista kahleista, sysimustista koirista ja Erik kuninkaan[10] huokauksista vanhassa Nordborgin linnassa Alsissa, kunnes Bodil tuli kalman kalpeaksi ja vapisi pelosta.

Äkkiä kuului hillittyä koiran haukuntaa. Joku houkutteli koiraa ulkona pimeässä.

Karen nousi nopeasti ylös, nojautui käsivarsineen ikkunalautaan ja kuunteli.

Kiihkeästi kuunnellessansa hän kuuli äkkiä vaunujen vierinää, ja hän kuuli senkin, että ne pysähtyivät äkisti.

"Mitäs tuo on?" sanoi Valdemar ja viittasi piiskallaan Egtvediä kohti.

"Koiralla on jotakin hätänä", arveli Madsen.

Valdemar kohosi pystyyn vaunuissa, mutta samassa hän heitti ohjakset Madsenille.

"Pidä hevosta! Siellä on joku, niin totta kuin minä tässä seison, joku mies, joka ryömii ikkunasta sisään!"

"Itäpreussilaisia varkaita", arveli Madsen.

Mutta Borris oli jo hypännyt alas vaunuista ja juoksi aika kyytiä lehtikujaa myöten pihalle ja kolkutti väentuvan ikkunaan.

"Kas vaan! Kuka se voi olla?" huudahti sikopaimen sisältä.

"Ylös vuoteesta!" sanoi Borris. "Varas on siinä huoneessa, jonka ikkuna on tien puolella. Oletko valmis? Hyvä! Astu hiljaa sisään, älä herätä talon väkeä, — sinä tunnet tien. Minä seison ikkunan ulkopuolella, niin saammepa kiinni varkaan. Oletko ymmärtänyt?"

"Olen kyllä. Ei mitään hätää."

Mutta Valdemar oli jo kadonnut ja seisoi vahdissa matalan ikkunan edessä.

Hän kuuli hiljaista häärimistä ja syvää hengitystä sisältä.

Minuutti kului kiusallisessa odotuksessa.

"Jumala tiesi, kuinka paljo aikaa se sikokuningas tarvitsee saadakseen vaatteet ylleen?" ajatteli hän. "No, tuossahan hän on!"

Sillä samassa kuului kovaa melua huoneesta, ikäänkuin joku päästäisi käsistään raskaan esineen.

Valdemar hyppäsi sisään ikkunasta ja tuli karjanhoitajan avuksi, joka painiskeli varkaan kanssa, ja siten. Valdemar ensi kertaa seisoi Ruprecht Jürgensin katon alla.

Mutta viereisen huoneen ovessa oli Karen, vieläkin kalpeampana kuuvalossa, kuin todellisuudessa. Sillä heti kun hän oli kuullut melua, oli hän juossut herättämään Klausia ja tuli nyt Klausin kanssa paikalle.

Hän näki kookkaan miehen seisovan keskellä lattiaa ja toisen, joka makasi sidottuna maassa ja kiemurteli kauheasti kiroillen tämän jaloissa.

"Äh, kyllä minä, senkin roistoväki!" Klaus alkoi kovaäänisenä ja innokkaana käydä mieheen käsiksi. Mutta kookas mies, joka seisoi siinä kohona, käänsi päätään, ja se oli Valdemar. Mitä tämä merkitsi?

Nähdessään näin äkkiä serkkunsa, alkoi Karen vapista, niin että jalat tutisivat hänen allansa.

Olivatko hänen ajatuksensa tuoneet hänet tänne? Hän luuli hänen olevan kaukana, ja kuitenkin hän oli niin lähellä, saman katon alla kuin hän itsekin.

"Älä pelkää, Karen Jürgens", sanoi hän kylmästi. "Minä ajoin tästä ohi ja näin varkaan ryömivän sisään ikkunasta, siinä kaikki."

Ja yhteisin voimin he kantoivat ulisevan itäpreussilaisen ulos ja heittivät hänet vaunuihin - Madsen oli nimittäin jo ajanut pihalle, — ja veivät hänet suoraa tietä putkaan.

"Samalla tavalla sinun isäsi ja minä kuljetimme kerran tuollaista sikamaista nautaa vaunuissamme", nauroi Madsen, "mutta sillä kertaa se oli oikea santarmi."

Borris kääntyi hänen puoleensa ja Madsen pelästyi hänen kasvojensa ilmettä.

"Jos Borriksella olisi ollut syytä lyödä minuakin", sanoi Madsen jälkeenpäin, "niin luulen, että hän olisi sitä tehnyt."

Kun mies taistelee itsensä kanssa, niin hän näyttää usein siltä, kuin hän tahtoisi ruveta taisteluun koko maailmaa vastaan.

Hän näki edessään Karenin, sellaisena kuin tämä seisoi ovessa, kalpeana ja pelästyneenä, kasvoissa kesken kauhistusta jotakin hänelle vanhastaan rakasta ja lapsekasta, ja tuo näky kiusasi häntä. Oi, miten se häntä kiusasikaan!

"Pitäisitte näitä mielemmin silmällä kuin meitä", sanoi Borris lyhyesti, kun hän jätti lurjuksen käsistään, mutta tämä yritti turhaan puristaa sidottuja käsiään nyrkkiin, pudisti päätään Valdemarille ja sähisi hampaittensa välistä:

"Kyllä minä sinut vielä muistan! Kyllä minä sinut vielä muistan!"

Karen astui ikkunan luo ja katsoi ulos.

"Sinä ja Jens saatte maata täällä sisällä tänä yönä", sanoi hän, "nyt yöllä emme voi hankkia lasimestaria. Parasta taitaa olla, että me mitä pikemmin asetamme luukut kaikkiin ikkunoihin."

Sinä yönä ei Karen saanut unta silmään.

Valdemarhan oli kuin kaitselmus, joka valvoi hänen ylitsensä, ja jonka kaikesta huolimatta täytyi olla saapuvilla, silloin kuin hän enimmin häntä tarvitsi.

Tuntui siltä, kuin salama olisi iskenyt häneen.

Hän kohosi äkkiä pystyyn ja painoi kätensä tykkiville ohimoillensa.

Valdemar nimitti häntä yhä edelleen Karen Jürgensiksi, sen sijaan että hän olisi sanonut aivan yksinkertaisesti Karen!

Tekikö hän sen siksi, että hän tahtoi tahallaan asettaa vainajan heidän välillensä?

Oliko tuo nimi ikäänkuin ojossa oleva käsi, joka eroitti heidät?

Ja kuitenkaan ei Karenin sielussa hämärtänyt heikointakaan aavistusta siitä, että juuri tämä saattoi olla todistuksena Valdemaria ja hänen vihaansa vastaan.

10.

Vanha ennustus sanoo, että kun aurinko Pyhäinmiesten päivänä (marraskuun ensimäisenä) paistaa puitten latvoissa, niin tuleva vuosi on hyvä terhovuosi.

Ja vanha laulu sanoo:

"Pyhäinmessulle minua vuota, Marttina tulen, jos tohdin vaan, ennen jos joudu en tulemaan, tulen kaiketi Kaarinan päivänä oves edessä olemaan."

Mutta Karenin portista oli ollut aika puuha!

Ensiksi maaneuvos vaati nimismieheltä tietoa asiasta. Useita todistajia kuulusteltiin, ja nimismies lähetti kuulustelupöytäkirjan maaneuvokselle, joka julisti Karenin valituksen perusteettomaksi.

Samoin teki hallituspresidenttikin ja samoin kävi Berlinissäkin.

"Yleinen rauha ja järjestys tulisi häirityksi, portti oli vaarallinen" ja valitus hyljättiin.

Karen kohotti päätään. Hän oli saavuttanut takaisin kansallis- ja esikoisoikeutensa.

Hänen porttinsa oli merkitty. Kaikki ohikulkijat saattoivat sen nähdä, samoin kuin he ennen olivat nähneet Saksan lipun.

Eikä yksin Karenin portista pidetty kovaa meteliä, vaan myös Valdemarin ajopeleistä. Niissä yhä edelleen oli kirjoitettuna Borrisgaard, eivätkä ne tahtoneet tunnustaa omakseen Bürrisgardin nimeä.

Borris tuomittiin sen vuoksi poliisisakkoihin, mutta alioikeus vapautti hänet myöhemmin.

Virallinen syyttäjä vetosi tuomion johdosta. Nyt asia oli vedottu Flensborgin maaoikeuteen ja valtion virallinen syyttäjä vaati kolmen markan sakkoa.

1899 vuoden viimeinen ohimenevä auringonväike loisti lumettomilla mailla ja lehdettömissä metsissä.

Karen oli hiukan kävelemässä tietä myöten Kain kanssa saadakseen hengittää raitista ilmaa.

Äkkiä hän näkee suoraan edessänsä Valdemarin, joka astui jalan aivan häntä kohti.

Hengitys tuntui pysähtyvän hänen rinnassansa, niinkuin usein sattuu valtavan pelon kohdatessa, ja hän puristi pikku Kain kättä lujemmin, ikäänkuin tämä voisi häntä suojella.

Jos hän suinkin olisi voinut kääntyä takaisin ja paeta, niin hän olisi sen mieluimmin tehnyt.

Mitenkä Valdemar, joka hänelle lapsena oli ollut niin tuttu ja läheinen, oli äkkiä voinut muuttua vieraaksi mieheksi!

Karen ei uskaltanut häntä kiittää, hän pelkäsi, että hänet työnnettäisiin taas pois luota, ja kuitenkin hänellä mielestään oli pakko mainita asiaa.

Hänen täytyi nyt koota kaikki voimansa ja astua häntä kohti.

"Hyvää päivää, Valdemar", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä.

Valdemar ei ollut huomaavinaan sitä, vaan nosti kohteliaasti hattuaan.

"Mikä onni minulle, Valdemar, että sinä ajoit sinä yönä tästä ohitse ja näit varkaan", alkoi Karen epävarmalla äänellä.

"Olihan se", sanoi Valdemar seisoen paikoillaan.

Mutta poikaa hän ei sietänyt katsella.

"Näetkö porttiani?" sanoi Karen surullisesti hymyillen.

Valdemar kääntyi ympäri ymmärtämättä Karenin tarkoitusta.

"En."

"Etkö ole kuullut puhuttavan portistani?" toisti Karen pettyneellä äänellä, mutta sisällisellä ylpeydellä, aivan kuin joku toinen olisi sanonut:

"Mitä sinä arvelet ritarimerkistäni? Mitä sanot kunniamerkistäni?"

Hän ei voinut tehdä toisin, hänen täytyi myös koettaa ilmaista hänelle tätä hiljaista iloaan. Eihän Valdemar voinut olla siitä väliäpitämätön.

Valdemar ei silminnähtävästi näyttänyt välittävän portistakaan. Hän kuunteli vain ääneti, mitä Karenilla oli kerrottavaa siitä ja tervapensselistä ja santarmista, ja miten se asia sitten oli kehittynyt.

Sillä välin pikku Kai koetti herättää huomiota, niinkuin lapset aina tekevät, kun he näkevät olevansa unohdetut.

Hän vihelsi ja veti äitiä hameesta, saadakseen hänet liikkeelle. Tämä alkoi tuntua kovin ikävystyttävältä.

Mutta Borriksen silmissä poika yhä vain oli ilmaa. Karen puolestaan arveli, että hänen täytyi tehdä jotakin tekeytyäkseen näkemättömäksi ja kuulemattomaksi, jotta Valdemar ei aavistaisi, että hänen rakkautensa yhä kiusasi häntä, ja jotta tämä ei seisoisi siinä niin kylmänä ja välinpitämättömänä ja itseksensä pilkkaisi hänen rakkauttansa.

"Tervehdi Valdemar setää, Kai", sanoi Karen ja ojensi pojan pienen vastahakoisen käden esille.

Sitä Karenin ei olisi pitänyt tehdä.

Saadakseen tästä lopun Valdemar kumartui äkkiä alas, nosti pelästyneen pojan käsivarsillansa ylös ilmaan ja laski hänet yhtä äkisti ja kovasti taas alas, ikäänkuin hän olisi polttanut sormensa.

Ikäänkuin polttava tuli tunkeutui hänen sieluunsa ajatus: Jospa tämä olisi ollut hänen lapsensa! Jospa se olisi ollut hänen omansa!

Kuinka hän vihasi tuota poikaa!

"Hyvästi", sanoi Valdemar nostaen hattuaan ja jatkaen matkaansa.

"Tietysti", puheli Valdemar itseksensä, "näyttäisi niin somalta, jos minä ottaisin tuon pojan huostaani, juuri sen vuoksi, että hän on toisen lapsi, kostaisinko pahan hyvällä ja kokoisin polttavia hiiliä Karenin pään päälle! Rakastaisin poikaa sitä enemmän, mitä kovemmin hänen isänsä ja äitinsä olivat kiusanneet minua! Siten ihmiset arvelisivat, eikö totta? — Herättää hänessä rakkautta minuun, ikäänkuin olisin ollut hänen isänsä? Hänen isänsä!"

Valdemar nauroi lyhyesti ja kovasti.

"Mutta sitäpä minä en tee. Minä en toivo hänelle mitään pahaa, — ei, sitä en tee! Mutta minä toivon, ettei sitä poikaa olisi olemassa, ettei hän koskaan olisi syntynyt! Ja minulla on oikeus sitä toivoa."

Vääryys voi tehdä useat ihmiset pahoiksi. Mitä voimakkaampi oikeudenkäsite ihmisessä on, sitä vaikeampi usein ihmisen on antaa anteeksi.

Ei aina ole hyväksi, että helposti antaa vääryyttä anteeksi.

Molemmat äidit tulivat hitaasti astuen häntä vastaan, Borrisgaardin ja Højemarken äidit.

Borrisgaardin äidin olennossa oli jotakin, mikä muistutti kopeaa, keskiaikuista aatelisrouvaa.

Jälkimäisessä oli leveä, kodikas ja porvarillinen sulous olennoituna.

Toisella oli kevyt, joustava käynti, toinen tepsutteli pienin askelin, mutta he olivat kuitenkin, kuvannollisesti sanoen samaa valintaa. He olivat vankkaa tekoa, oikeinajattelevia ja jalosydämisiä.

Rouva Borris ja rouva Grunnet olivat seisoneet kauan liikkumatta ja odottaneet jonkun matkan päässä, ilmaisematta itseänsä.

He näkivät kenen kanssa Valdemar puhui, eivätkä tahtoneet häiritä tätä satunnaista kohtausta. Jumala tiesi, miksi hyväksi se saattoi olla?

He katselivat kuitenkin huolestuneina ja pudistelivat päätään, sillä aikoja sitten he olivat puhuneet asiat suoriksi keskenänsä.

"Me vanhat saamme vain katsella, me emme voi mitään tehdä", sanoivat he huolissansa. "Paha voisi helposti muuttua vieläkin pahemmaksi."

"Karenin on helpompi olla", lisäsi rouva Grunnet, "hän se on tehnyt väärin, hänellä ei ole mitään anteeksi annettavaa. Hänen ei tarvitse samassa määrin voittaa itseänsä."

Heillä molemmilla oli se tunne, että heidän lapsensa olivat joutuneet metsään, jossa he eivät voineet löytää toisiansa. Jos toinen huusi, niin vastaus kuului niin kaukaa, ettei sitä lainkaan voinut kuulla.

Rouva Borris ja Valdemar olivat olleet päivällisillä Højemarkessa ja kahvia juotuaan oli Valdemar mennyt Keldetin luo, ja siltä asialta hän palasi kohdatessaan Karenin.

Kello kuusi he läksivät kotiin. Rouva Borris otaksui, että Karen ja Kai viettäisivät yhdessä uudenvuodenaattoa isoäidin kanssa ja hienotunteisena niinkuin ainakin rouva Borris ei tahtonut häiritä tätä perheiloa.

Mutta Kai oli silmäillyt vihaisesti Borrikseen, kun hän oli jälleen maassa lennettyänsä tahtomattaan ilmassa.

"Äiti, emmekö mene kotiin?" kysyi Kai.

Hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä sitä miestä kohtaan, jota hän niin harvoin näki, mutta joka saattoi äidin aina niin äänettömäksi ja omituiseksi.

Kun he palasivat takaisin, niin Kai näki, että äiti itki.

"Tuo paha, paha mies!" huusi hän. "Kun kasvan suureksi, niin lyön häntä."

Karen ei sietänyt sitä kuulla.

"Kai, Kai", sanoi hän, kyynelten virratessa poskia myöten.

Vasta paljoa myöhemmin Karen selvästi käsitti, että hän oli toiminut epähienosti ja ajatellut vain itseänsä ja lasta, pyytäessään Valdemaria Kain holhoojaksi.

Mutta tehtyä ei voinut tekemättömäksi tehdä; sanoja, joita kerran oli lausuttu, ei voitu takaisin ottaa.

"Got Dach, Frau Jürgens." [Hyvää päivää, rouva Jürgens.]

Saksalainen pitäjänpappi kulki siinä, kädet selän takana ja etsi "heikkoja sieluja" tutkiaksensa niitä.

Missä hän silmäsi preussilaisen kotkankuvan tai mustanvalkean lipputangon, siitä hän astui levollisesti ohitse, sillä siinä asui saksalainen virka- tai toimimies, tai ainakin saksalaismielinen mies.

Ja hän etsi vain kadonneita lampaita.

"Got Dach, Frau Jürgens. Niin! Onko vasta taas käynyt joku kokous?"

"Ei minun tietääkseni, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Ach so! [Vai niin!] Mutta te olla ainakin jäsen joku tanskalainen yhdistys? Kuinka monta, Frau Jürgens?"

"Herra Pastori, te tiedätte, ettei teillä ole oikeutta tiedustella minulta. Se on yksityiselämään kuuluvaa, ettekä te voi olla vähintäkään huvitettu siitä."

"Ach so! Got Morgen [Hyvää huomenta], Frau Jürgens."

Ja pappi kohotti hattuaan, asetti kätensä taas selän taakse ja astui edemmäksi.

Karenin tullessa huomasi rouva Grunnet, että hänen silmänsä olivat itkettyneet, mutta hän ei ollut mitään huomaavinansa.

Vasta syötyä, kun Kai leikitteli niillä ihmeellisillä ihmisillä ja eläimillä, hevosilla, ja reillä, joita isoäiti oli leikellyt hänelle, sanoi Karen hiljaa, hänen ja äidin istuessa kodikkaasti sohvassa:

"Valdemar ei voi sietää Kaita."

"Sepä ikävä", vastasi rouva Grunnet.

Hän olisi voinut sanoa jotakin muutakin, mutta hän ei tahtonut sitä sanoa, nimittäin: että hän oli nähnyt heidät tiellä yhdessä.

Karenin kurkku puristautui kokoon.

"Oi, miksi hänen täytyy kärsiä isänsä tähden? Miksikä ei voi rakastaa minun rakasta, siunattua poikaani hänen itsensä vuoksi? Minkä hän sille mahtaa?"

Äiti se tässä pahoillansa valitti vääryyttä, joka hänen lastansa oli kohdannut.

Rouva Grunnet ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi, ja se kuului aivan kuin oraakelin sanalta:

"Älä koskaan lähde metsätietä kulkemaan, sillä et koskaan löydä sieltä kotiin, jollet tunne metsää."

Ja hän nousi leikkiäksensä Kain kanssa.

"Suokoon Jumala, että olisit ollut Valdemarin poika", ajatteli hän itseksensä, suudellessansa lasta.

"Suokoon Jumala! Suokoon Jumala! Mutta kun onnettomuus nyt kerran oli tapahtunut, niin Jumalalle kiitos sinusta, pikku lapsi! Sinä se olet isoäidin ilo ja riemu. Sinä olet viaton. Ethän sinä voinut määrätä, kuka saisi olla sinun isäsi."

Kai saattoi tuskin istua hiljaa pöydässä ja syödä kinkkua ja vihreätä kaalia, sillä alkoi jo paukkua.

Siinä oli ilotulitusta, ja jos jotakin, joka nyt kerran kuuluu uudenvuoden paukkeesen, mutta parhaat kaikista olivat uudenvuoden "ruukut",[11] sillä silloin lapset lauloivat ulkopuolella:

"Avaa ovi, neito nuori, ruukku sisään käy!"

"Kas tuossa! Se oli hyvä! — Tuossa toinen! Ja vielä toinen! Vieläkin parempi!" huusi Kai, piteli sormeaan ilmassa ja katseli ympärilleen loistavin silmin — pelokkaana ja kuitenkin huvitettuna.

Mutta rouva Grunnet nosti Kain syliinsä ja kertoi miten joulua oli vietetty kaksikymmentäneljä vuotta sitten.

Ei ainoastaan kaikkia työkaluja vaan aura ennen kaikkea oli tuotava sisään, ennenkuin kirkonkellojen ääni ilmoitti pyhän alkaneen, sillä muuten Jerusalemin suutari istahtaisi sille levähtämään kesken vaellustansa, jos hän jouluiltana sattuisi kulkemaan seudun läpi. Mutta vieläkin vanhempina aikoina ei saatu kehrätä eikä tehdä mitään muutakaan jouluaikana. Kerrottiin, että eräs vaimo kerran hyvin kauan aikaa sitten oli rohjennut ottaa rukkinsa esille eräänä jouluiltana, mutta seuraavana jouluaattona hän oli kuollut, ja silloin hän tuli raappimaan ikkunaruutuja verisillä käsillään ja valitti: 'Tästä näette, mitä minä sillä voitin, kun pyhänä jouluaattona kehräsin.'

"Onko se totta?" kysyi Kai.

"Niin, se on totta, että siihen aikaan sellaista uskottiin", vastasi isoäiti, "mutta nykyään ollaan viisaammat."

Väentuvassa istui sillä välin eräs palvelustytöistä laulamassa ja hänen mielestänsä piti laulaa jotakin oikein kaunista, ja siksi hän lauloi:

"Älä pelkää lauma piskuinen."

Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä pappi ajoi ohitse; tämä pysähtyi ja kolkutti piiskan varrella ruutuun.

Palvelustyttö hypähti kirkuen pystyyn.

"Te ei saa laula tuo kiihoittava laulu", huusi pappi vihoissaan ja ajoi edelleen.

Tuo pappi oli todellakin niitä "Jumalan palvelijoita", jotka sanoivat Kristuksesta "että hän puhuu saksaa, tahtoo saksaksi, tuntee saksaksi, ajattelee saksaksi ja uskoo saksaksi", ja jotka sanoivat, että "saksalaisesta olemuksesta me tahdomme luoda itsellemme saksalaisen Kristuksen ja saksalaisen Jumalan." [Ote saksalaisesta aikakauskirjasta "Die christliche Welt" 1901.]

Onneksi hänelle, sillä niitä pappeja, jotka eivät olleet innokkaita saksalaistuttajia, vihattiin ja vainottiin.

Siihen aikaan pantiin alkuun kurinpitotutkimus muutamia yksityisiä vastaan ja he saivat kovat nuhteet, syystä "etteivät he edistäneet isänmaallista politiikkaa."

Ensi kertaa Kai sai olla valveilla vuoden vaihteessa.

Kello alkoi lyödä kaksitoista.

Uusi vuosisata oli astunut kynnyksen yli.

"Jumalan nimeen!" sanoi rouva Grunnet ja nousi ylös, ikäänkuin ottaakseen sitä vastaan.

"Mitähän se tuonee Eteläjyllannille?" sanoi Karen.

"Kaikki on Jumalan kädessä."

Rouva Grunnet otti Kain syliinsä, pani hänen pienet kätensä ristiin omien käsiensä lomaan ja sanoi vapisevalla äänellä:

"Sano nyt pikku Kai, niinkuin isoäiti sanoo: Jumala varjelkoon tanskalaista kansaamme!"

Yö vaipui yhä synkempänä yli maan, joka silmäili ylös tähtiin monine loistavine ikkunoineen, lyhtyineen ja majakkatulineen.

Saksalaistuttamiskourat, pikkuradat, heittelehtivät sinne ja tänne monissa päättömissä mutkissa ja kaarteissa, — luulisipa melkein vain sen vuoksi, että tie venyisi niin pitkäksi kuin mahdollista.

Ne koettivat kaartaa maata, ne ajelehtivat yltympäri silmät hehkuvina, hyökkäsivät pahaa tarkoittaen nuolen nopeudella eteenpäin, pujottelivat esiin ja vetivät perässään niinkuin mitkäkin matelijat loistavaa, monijäsenistä ruumista.

Minne ratoja rakennettiin, sinne ilmestyi saksalaisia työmiehiä, minne saksalaisia työmiehiä saapui, sinne ilmestyi krouveja. Se oli selvä asia.

Mutta tähdet kulkivat alati omia ratojaan kaikkien yläpuolella, ja vuosi alkoi taas omaa kierrettään samoinkuin vuosisatakin.

Kultavirta Berlinistä tulvaili maahan saksalaistuttamisasian hyväksi, ja tanskalainen nainen kirjoitti ensimäisen kirjoituksensa "Danevirke" lehteen helmikuun toisena päivänä..

Theodor Brix nimittää häntä ja hänen toimintaansa yleensä "alhaisimmaksi vihollisen puolelle pakenemiseksi." ["Nordschleswig und die Selbsterniedrigung Deutschlands."]

Kaikkialta kuului suuttumuksen huuto:

"Kuinka nainen saattoi tehdä sellaista! Kuinka nainen saattoi sitä tehdä!"

Naiset häpesivät sukupuolensa puolesta ja he kiittivät vain Jumalaa siitä, ettei tuo nainen ollut eteläjuutilainen.

Santarmit kulkivat pitkin teitä tuo lehti kädessä, jota ennen oli pidetty niin suuressa kunniassa, mutta jota kaikki nyt halveksivat.

He kuljettivat sitä pihoille, he veivät sen sisään taloihin. Sitä oli väkisin tyrkytettävä ihmisille, samapa se huolivatko he siitä vai ei. Aivan kuin myrkkyä olivat sen sanat salaisesti tungettavat eteläjuutilaisten mieliin. Danevirke-nimen peitossa olivat saksalaiset ja muutamat harvat vihollisen puolelle siirtyneet henkilöt väijyksissä.

Mutta ei kukaan, jota ei kova hätä pakoittanut, tahtonut saada tätä ratisevaa lehteä taloonsa. Sille käännetriin selkää ja suljettiin siltä ovi.

Borriskin kohtasi sen kerran tiellä.

"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi hän.

Winberg sen hänelle ojensi.

Winberg oli tosin Karenin kaukainen sukulainen, mutta epäluotettava tanskalainen mies.

Hän oli yksi pelkureita

Borris repi lehden kahtia ja polki sen lokaan.

"Vai sinäkin, Winberg?" sanoi Borris. "Kuulehan! Minä tahdon sanoa sinulle jotakin. Me emme tahdo kaupustella kansalaisoikeuksiamme. Me emme tahdo tehdä itseämme vikapäiksi halpamaiseen itsemmetuhoamiseen. Jos annamme saksalaisille pikkusormemme, niin he pian ottavat koko kätemme. Ja sitten saamme heidän halveksumisensa kaupan päällisiksi. Sano terveiset ystävillesi, saksalaisille, että me, eteläjuutilaiset, emme suostu välipuheihin!"

"Ei, ei", mutisi Winberg, "siksipä ei olekkaan huonompia valtioviisaita kuin me."

Borris pysähtyi.

"Minä sanon sinulle jotakin", sanoi hän. "Kun viimeksi olin nimismiehen luona, niin kohtasin etehisessä useita, jotka olivat ilmoittaneet luopuvansa tanskalaisista yhdistyksistä saadakseen palvelukseensa renkiä. He pelkäsivät samoinkuin sinäkin, Winberg."

"Hm!" sanoi Winberg.

"Mutta tiedätkös mitä nimismies sanoi, kun hän seurasi minua sivuhuoneesen?"

"En", vastasi Winberg.

"Niin, hän sanoi: 'Es sind lauter Lumpen!' [Ne ovat kaikki roskaväkeä.] Niin, minä en sitä sanonut, Winberg, vaan preussilainen nimismies."

"Winbergillä on saksalainen omatunto tanskalaisessa ruumiissa!" naureskeli Madsen, joka astui ohi.

Mutta seuraavana päivänä sattui haudankaivaja Madsenille samalla tiellä jotakin muuta hauskempaa.

Hän ajoi aika ravia ja huomasi tiellä pienen pojan, joka käveli kantaen koria, ja se oli yhtä suuri kuin poika itsekin ja näytti aivan lintuhäkiltä.

Hän oli pistänyt päänsä koriin.

Madsen pysähdytti hevosen päästessään hänen kohdallensa.

"Minnekä sinä menet?"

"Frandsenin krouville", kuului vastaus korin sisästä.

"Hyppääppäs kärryihin, niin saat ajaa sen matkan."

Sitä ei tarvinnut sanoa kahdesti Ebbe Keldetille, sillä hän se oli. Hän heitti korin vaunuihin ja hyppäsi itse perässä.

"Paljon kiitoksia", sanoi poika.

"No! Kuinka vanha sinä olet?"

"Kymmenen vuotta."

"Sittenhän sinä olet aikoja sitten koulupoika. Onko hauska käydä koulua?"

"No! Täytyyhän sitä oppia; sen isä sanoi."

"Hauska kuulla", vastasi Madsen, joka tahtoi panna häntä koetteelle, "sillä minä olen saksalainen."

"Seis!" huusi Ebbe, jolle äkkiä tuli kova kiire. "Minä tahdon mennä pois! Minä tahdon mennä pois! Minä tahdon pois!"

"Mutta mikä sinulle tuli, poika?"

"Ei, minä en tahdo ajaa kauemmin!" huusi Ebbe ja hänen kasvonsa tulivat punaisiksi ponnistuksesta, yrittäessään tavoittaa koriansa.

"Ei, minä en tahdo ajaa kauemmaksi! Minä en tahdo ajaa kauemmaksi!"

Ja Ebbe heitti korin tielle ja hyppäsi alas, ennenkuin Madsen ehti pysähdyttää hevosta. Hänellä oli kova kiire päästä pois niistä vaunuista.

Mutta Madsen katsahti taaksensa ja hänen silmäänsä osui lapsen salamoivat katseet.

Hän oli pistänyt päänsä uudelleen lintuhäkkiin ja Madsenista näytti, ikäänkuin linnun vilkkaat, kiiluvat silmät olisivat tähystelleet häntä korin lomien välistä.

"Minä voin lyödä vetoa kymmenestä markasta, että tuo oli vanhan Keldetin poika", naureskeli hän tyytyväisenä. "Sama huimapää kuin isäkin!"

Hän katsoi taaskin poikaan ja heilahutti piiskaansa, niin että se läimähti.

"Sellainen poika! Sellainen poika! Siinä hän rehkii korineen eteenpäin koko pitkän matkan tuossa loassa! Niin, kun meillä on tuollainen sotajoukko takanamme, niin me, eteläjuutilaiset, voimme huoleti odottaa tulevia aikoja!"

11.

"Kun musta haikara näyttäytyy keväällä, niin tulee takatalvi. Jos se on valkoinen ja puhdas, niin se ennustaa kuivaa kesää, mutta jos se on likainen ja pörröinen, niin tulee märkä kesä", sanoo eteläjuutilainen.

Mutta Klaus tiesi vieläkin tarkemmin, sillä hän sanoi:

"Jos samalla kertaa näkee haikaran lentävän, kuulee hyypän huutavan ja auran vakoja uurtavan, niin ennen vuoden umpeen menoa on pakko muuttaa toiselle seudulle."

"Älä turhia puhu, sinä onnettomuutta ennustava lintu", sanoi Bodil. "Hankippa minulle tässä vielä sadetta huomiseksi, parhaiksi vaatteen pesulle."

"Ei, ei, se on mahdotonta", vakuutti Klaus.

"Herra pitää kaikesta parasta huolta, mut satamaan hän ei saa, kun tuulee luoteen puolta!"

Ja lausuttuaan tämän epäluottamuslauseen jumalallisten voimien vallasta, hän läksi. Sillä hänen piti mennä kertomaan Karenille, mitä hän oli kuullut Aabenraassa, ja mitä hän oli lehdestä lukenut.

"Niinpä niin, pikku rouva, v. Köllerin täytyy alistua ja keskeyttää hiukan palvelusväen karkoitusta, sillä nyt meillä ei ole työväkeä, ja siitä saksalaiset saavat kärsiä yhtä paljon kuin mekin, ja siitäkös huuto nousee. Ei, sanovat saksalaiset, me tahdomme, tuhat tulimmaista, saada tanskalaisen palvelusväkemme takaisin, sillä matka edes ja takaisin on yhtä pitkä, ja aina on pidettävä hirveätä melua tyhjästä, ja nyt Tonderin pormestari on selittänyt, — niin, sen hän todellakin on tehnyt! - että ensi markkinoilla on siitä ilmoitettava useissa Pohjoisjyllannin lehdissä, koska ilmoitus Riben piirilehdessä ei ollut vedellyt. Niin, kostoksi tanskalainen palvelusväki on käynyt kalliiksi! Eikö viime vuonna karkoitettu Borrisgaardistakin palvelusväkeä, kun Borris ei tehnyt ostoksiaan saksalaiselta leipurilta? Mikä saksalainen osaa leipoa ruisleipää?"

Klaus löi kädellään polveensa ja nauroi, niin että hän aivan kaakotti.

"Niin, nyt on lasten vuoro!" jatkoi hän ja pyöritti hattua käsissään. "Sillä Ebbesenin hakemus hyljättiin tänä vuonna, kun hän pyysi pikku Svenille vapautusta kesäkoulusta, koska poika jälleen olisi saanut kesäksi paikan Borrisgaardissa. Sen sijaan hän saa vapautusta mielihyvällä, jos hän menee kotisaksalaisen luo palvelukseen. Niin, voisihan Borriskin saada hänet, jos hän eroaisi tanskalaisista yhdistyksistä, ja samantapaisia ilmoituksia lähetetään nyt kaikille tanskalaismielisille."

"Ja ovatko he kaikki vastanneet?"

Klaus seisoi suu selällään.

"Ei tietenkään! Tuhat tulimmaisinta — ei! Eiväthän he kaikeksi onneksi ole niin silmittömän hulluja, etteivät he kieltäytyisi yhtenä miehenä!"

"Kas vaan, Klaus!" sanoi Karen. "Kas vaan!"

Karenilta pääsi hiljainen nauru, — sitä sydämellisempi se oli, mitä hiljaisempi.

Huhtikuun toisena päivänä olikin sitte "väenmarkkinat" Tonderissä vain sitä varten, että saataisiin palvelusväkeä Tanskasta Eteläjyllantiin.

Sinne ei ollut saapunut ainoatakaan tyttöä ja ainoastaan kymmenen miestä. Saksalaiset tappelivat niistä ja miehet kohottivat hintoja. He vaativat neljäsataa, jopa neljäsataaviisikymmentä markkaa palkkaa.

"Voihan tuo olla, tavara on kallistunut!" sanoivat he nauraen. "Täällähän kiistellään meistä!"

"He ovat vähällä joutua toistensa tukkaan ja repiä käsivarret sijoiltaan!"

Samaan aikaan maaneuvokset boikottasivat kaikkia tanskalaisia krouveja.

Mutta tuskinpa he olivat edeltäpäin osanneet odottaa sitä arvokasta vastausta, jonka väestö heille antoi:

"Kesän kuluessa tulee rakennettavaksi kuusi uutta kokoushuonetta eri pitäjissä!"

Se tapahtuikin. Ja suurvaltaa kohtasi toinen tappio toisensa jälkeen pienen, urhoollisen joukon puolelta, joka oli saanut maailmanhistorialliseksi tehtäväkseen varjella kansojen itsemääräysoikeutta.

v. Köllerin pakkopolitikka epäonnistui. Poliisien uhkaukset koettaessaan saada ihmisiä luopumaan kansallisista yhdistyksistä vaikuttivat vain sen, että jäsenluku kohosi ja että rahalahjoja tulvaili yhdistyksien kassoihin.

Eteläjyllannin sanomalehtien toimittajat olivat vankeudessa tai olivat joutua vankeuteen, mutta mitäpä se auttoi, kun tilaajamäärä kohosi?

Kirkko oli kuitenkin se paikka missä kauimmin siedettiin tuota vainottua tanskan kieltä. Vieläkin pidetään tanskalaista jumalanpalvelusta noin sadassa eri pitäjässä.

Mutta mitä se merkitsee verrattuna kaikkiin muihin pitäjiin? Ja yhäti vain taannutaan. Taannutaan aivan auttamattomasti!

143,000 ihmisestä puhuu 8000 saksaa, mutta jos siitä vähennetään kaikki saksalaiset virka- ja toimimiehet ja kaikki Saksasta muuttaneet, niin tuskin jää 1,700 saksaa puhuvaa henkeä jäljelle.

Ladelundista, etelä-Tonderin provastikunnassa ja noin tusinasta muista pitäjistä on tanskalainen jumalanpalvelus hävitetty kokonaan, syystä että sinne on siirtynyt kymmenen, sanoo kymmenen saksalaista.

"Niin, niin, kun pappi tyytyy puhumaan kymmenelle ihmiselle, jotka istuvat niin harvassa, että saisivat huutaa toisilleen tyhjässä kirkossa, niin se on hänen asiansa", sanoi Madsen.

Eteläjuutilaiset alkoivat jo vuosia sitten perustaa vapaaseurakuntia ja muutamia vuosia myöhemmin rakentaa vapaaseurakunnan kirkkoja. Siihen asti he olivat pitäneet jumalanpalvelusta muissa huoneustoissa, yksinpä ravintoloissakin.

Kun Bovlundin soma kirkko oli valmis (sittemmin kävi aivan samoin Haderslevin kirkon!), niin virtasi sinne joka taholta seurakuntalaisia, pyhävaatteissa ja juhlatunnelman vallassa, tanskalaiset virsikirjat kainaloissa.

Miten hauskaa olikaan nähdä teitä, jotka olivat aivan mustanaan, niin paljon ihmisiä niillä vilisi!

He nyökkäsivät ilosta säteilevinä toisillensa.

"Se on meidän kirkkomme! Se on meidän kirkkomme! Me olemme itse sen pystyttäneet Jumalan kunniaksi."

Pianpa kirkko tuli täyteen hartaita, syvästi liikutettuja ja kiitollisia ihmisiä. Kiitollisia, syystä että he pitkän odotusajan kuluttua olivat päässeet herroiksi omaan kirkkoonsa.

Aurinko loisti kaikkien kumartuneiden päiden yli ja kaikki silmät olivat kyyneltyneet.

Mitä Jumalan sana onkaan äidinkielellä lausuttuna! Miten sitä sanaa voi näännyksiin asti janota! Kun sitä tarjotaan vieraalla kielellä, jota ei ymmärrä, tai ainoastaan vaivoin ymmärtää, niin tuntuu siltä kuin saisi kiviä leivän asemesta.

Ja nyt pappi seisoi alttarilla. — -— —

Mutta aivan samana päivänä ja aivan samaan aikaan ajoi saksalainen pappi erääsen kirkkoon niistä monista pitäjistä, joissa tanskan kieli oli Jumalan huoneesta karkoitettu.

Tämä oli ensimäinen sunnuntai väkivallantekojen jälkeen ja täynnä "pyhää" intoa ja luottamusta "hyvään" tulokseen pappi siis ajoi kirkkoon.

Hän katsoi ihmeissään ympärilleen.

"Ei ainoatakaan ihmistä! Ei teillä eikä poluilla! Niin hiljaista, kuin maa olisi ollut noiduttu ja uinunut lumottua unta!"

Hän ajoi edelleen ja monta ihmeellistä ajatusta heräsi hänen mielessänsä.

"Ei ainoatakaan ihmistä! Mitä se merkitsee? Olisiko kelloni epäkunnossa?"

Hän rupesi niin kovasti kiirehtimään, ettei hän malttanut sitä edes tarkastella.

"Minun täytyy kiirehtiä. Täytyypä minun oikein kiirehtiä! Olisinko nukkunut liian kauan? Eihän sitä koskaan ennen ole minulle tapahtunut! Aja kovemmin, ajuri, aja kovemmin!"

Ajuri nykäsi ohjaksia ja hevoset juoksivat aika kyytiä eteenpäin, mutta hiljaisuutta kesti vain papin lähestyessä yhä likemmäksi.

"Kuuletko kellojen soittoa?" kysyi pappi, joka hermostuneen levottomuuden valtaamana seisoi pystyssä vaunuissa. "Olisiko haudankaivaja unohtanut velvollisuutensa?"

Ei, kellot tekivät tehtävänsä. Hän saattoi jo kaukaa nähdä, miten innokkaasti kellon kieli häilyi edes-takaisin.

Hän tuli kirkolle, — ei ainoatakaan ihmistä!

"Mitä ihmettä! Olisiko jo niin myöhäistä, että he istuisivat kaikki sisällä odottamassa minua?"

Kellot vaikenivat.

Ei, kirkko oli tyhjä, — ei ainoatakaan ihmistä! Tyhjät tuolirivit ällistelivät epätoivoisina häneen.

"Um Gottes Willen!" [Jumalan tähden!] huusi pappi ja katseli ympärilleen. "Wo sind die Menschen?" [Missä ihmiset ovat?]

Niin — missä ihmiset olivat?

"No, tämäpä käy yhä pahemmaksi ja pahemmaksi", ajatteli hän taas. "Olisivatko he kaikki nukkuneet liian kauan? Luulenpa melkein, että heillä on tänään tanskalainen unikeonpäivä. Soittakaa uudestaan, Gredsted."

"Niin, kyllä minä soitan. Ei siitä pidä puutetta oleman", vastasi Gredsted levollisesti ja kiipesi torniin.

Ja kirkonkellot soivat parhaansa mukaan, saksalaisen papin seisoessa alttarilla ja odottaessa suuressa preussilaisessa viisaudessansa ihmisiä, jotka eivät tahtoneet tulla. He istuivat kotonansa ja lukivat vanhoja tanskalaisia postillojansa. Niitä he ainakin ymmärsivät.

"Suokoon Jumala, että kirkkotie pysyisi edelleen yhtä autiona kuin nytkin!" ajatteli Gredsted ja soitti: "Pysykää kotona! Pysykää kotona -joka ainoa sielu! Älkää tulko! — Älkää tulko!"

Kellot soittivat siten tyhjässä kirkossa, niin että ne suorastaan paukuttivat tuomiopäivän-lyöntejään papin omaan päähän.

"Katsokaa taas alas tielle!" huusi hän ylös tapuliin.

"Ei, ei ole ainoatakaan sielua!" vastasi haudankaivaja.

Ja kellot, jotka niin monien vuosisatojen kuluessa olivat keränneet seurakuntalaisia pääalttarin ympärille, kutsuivat tällä kertaa nyt turhaan.

Ei kukaan seurannut heidän kutsuansa. ‒ ‒ ‒

Mutta kun tanskalainen pappi samaan aikaan seisoi alttarin edessä monen peninkulman päässä vapaaseurakunnan kirkossa Bovlundissa, missä aurinko valaisi kumartuneita päitä, ja kaikkien silmät olivat kyynelissä, niin tuli preussilainen ratsastava santarmi äkkiä häiritsemään kirkon rauhaa.

Kalisevin miekoin ja kilisevin kannuksin hän astui kuorin läpi.

Hän nousi alttarin portaallekin ja kielsi Preussin kuninkaan nimessä, ettei Jumalan sanaa saisi tässä huoneessa saarnata.

Saksalaiset sanat sähisivät kirkon halki. Sähisevä ääni tunkeutui joka paikkaan, se tunkeutui kaikkiin sydämiin, missä hyviä tunteita vallitsi ja myrkytti ne.

Pian sen jälkeen oli kirkko tyhjänä ja kirkko suljettiin.

Vapaaseurakunnan kirkot Bovlundissa ja Haderslevissä olivat useita vuosia suljettuina.

Alemmat virkamiehet kielsivät eteläjuutilaisia käyttämästä niitä.

Eteläjuutilaiset valittivat heti, mutta asiaa viivytettiin.

Korkein tuomioistuin julisti tietysti, että kielto oli laiton, syystä ettei asianomaisilla virkamiehillä ollut oikeutta sitä säätää.

Vapaaseurakunnat aikoivat silloin ruveta käyttämään kirkkojansa, mutta sitten tuli toinen virkamies, joka taaskin antoi kiellon.

"Heitä oli kiusoitettava! Heitä oli kiusoitettava!" sanoivat saksalaiset, ja sitten oli aloitettava taas alusta.

Kaksi kertaa kirkkoasia oli ollut esillä ylituomioistuimen edessä Berlinissä, ja nyt kolmannella kerralla eteläjuutilaiset vihdoin saivat luvan käyttää niitä kirkkoja, jotka he itse olivat rakentaneet omilla varoillansa.

Yhdentenätoista päivänä toukokuuta 1900 kirkkoasia voitettiin!

Ja silloin levisi hiljainen riemu yli koko kovasti koetellun maan!

Karen, joka oli istutuspuuhassa puutarhassansa, ei voinut käsittää, mitä kiireellistä asiaa rouva Grunnetilla ja rouva Borriksella saattoi olla, kun he tulivat yhdessä melkein juoksujalkaa vainioiden poikki.

Puutarha-aidan yli hän saattoi nähdä heidän harsojensa ja huiviensa liehuvan heidän ympärillään raikkaassa tuulenhengessä.

"Mitähän se lienee? Mitähän se lienee?" ajatteli Karen, laskiessaan puutarhasakset käsistään ja mennessään heitä vastaan.

Kun he huomasivat hänet, niin he heiluttivat heti nenäliinojansa hänelle osoitteeksi, että heillä oli hyviä sanomia.

Rouva Borris sai ensin henkeään vedetyksi ja nojautui aitausta vasten.

"Kirkkoasia on voitettu!" sanoi hän. "Voi Karen, siitä vasta on lohdutusta ja iloa!"

"Niin, niin", vastasi Karen. "Kun jaksetaan vain kestää —!"

"Niin", puuttui rouva Grunnet puheesen. "Ei se koske ainoastaan Bovlundia ja Haderslevia, vaan muitakin paikkakuntia, joissa myöskin kirkkoja tulee rakennettavaksi. Minä näen jo toisiakin huippuja kohoavan. Se voi meilläkin tapahtua."

"Tiedätkö sinä jotakin, äiti?" kysyi Karen.

"En", — vastasi rouva Grunnet vältellen, — "eihän täällä Eteläjyllannissa koskaan voi tietää, mikä rajuilma on tulossa."

Ukkosen jyrinä tulikin pikemmin, kuin mitä olisi voinut aavistaa. Jo neljän päivän kuluttua saivat he tietää, että heidänkin pitäjästään hävitettäisiin tanskalainen jumalanpalvelus.

Itse asiassa heillä oli vain neljä kertaa vuodessa tanskalainen jumalanpalvelus, mutta sekin oli poistettava.

Valdemar ei ollut niinä päivinä kotona, -hän oli lähtenyt pohjoiseen päin Gustav Johansenin vaalikokoukseen toukokuun kuudentena päivänä Kristiansfeldin seuduille, siihen merkilliseen kokoukseen, joka saksalaisten ansiosta tuli kuuluisammaksi kuin mikään muu.

Ja koska Valdemar oli jo ruvennut saamaan johtajan aseman pitäjän asukkaitten keskuudessa, niin he odottivat, kunnes hän palaisi kotiin.

12.

He seisoivat kaikki tanskalaisten kokoushuoneen "Frej'n" edustalla Tyrstrupissa, eivätkä voineet päästä sisään.

Sinne oli keräytynyt kolmesataa henkeä, ja kaikki olivat preussilaisia kansalaisia.

"Mikäs on esteenä?" kysyi Borris.

"Niin, kaikki ovet ovat lukossa", vastattiin siihen. "Ettekö näe? Kaikilla ovilla koreilee nimismies Valentinerin virkasinetti."

Gustav Johansen ajoi herra Valentinerin luo.

"Koska minä preussilaisena valtiopäivämiehenä olen vuokrannut salin, niin minä vaadin, että se myös avataan."

"Ei, minä en avaa sitä."

Ja silleen se jäi.

Sitten lähdettiin ajaen, jalkaisin ja polkupyörillä herra Finnemannin talolle Taarningiin, mutta sielläkään ei saatu kokousta pitää.

Santarmit tulivat sanomaan, että huoneustot siellä eivät olleet 'määräyksenmukaiset'. "Suuresta salista puuttui hätäovi."

Ja kun vihdoin Haderslevista saapui itse santarmipäällikkö, niin hän hajoitti kokouksen ja käski jokaisen heti lähtemään Taarningista.

Muuta neuvoa ei sitten ollut, kuin että vaalimiesten ja valtiopäivämiehen oli pakko lähteä läheisen rajan toiselle puolelle Frederikshojin krouviin kuningaskuntaan.

Se oli varsin omituinen meno.

Valdemar ja muutamat muut kiiruhtivat edeltäpäin polkupyörillä, ja nostivat tervetuliaisiksi Danebroglipun liehumaan.

"Täältä tulee kokonainen siirtolaisjoukko", sanoivat he nauraen. "Meidät on potkittu pois Eteläjyllannista."

Huone oli ahdinkoon asti täynnä ja tunnelma, joka kohosi myrskyisenä Gustav Johansenia kohtaan, oli voimakas ja valtava — hän tuskin sai sananvuoroa.

Mutta vaikka he olivat päässeet tyyssijaan Tanskan puolelle, niin ei Gustav Johansen sallinut sittenkään, että he olisivat sanoneet tai laulaneet mitään sellaista, jota ei olisi voitu sanoa tai laulaa rajapyykkien eteläpuolellakin.

"No, oletko kuullut, että tekin kadotatte nyt tanskalaisen jumalanpalveluksenne?" sanoi Eskild yhteisen aterian jälkeen.

"Mitä ihmettä?" kysyi Valdemar.

"Niin, Jens Stiger Vigumista sen kertoi. Mutta nythän voit matkustaa kotiin ja ottaa asiasta selkoa."

"Niin, sittenpä lähdenkin matkaan!" sanoi Borris.

Ja hän läksi, mutta mitä lähemmäksi hän tuli kotiansa, sitä enemmän väkeä hän näki koossa keskustelemassa talojen edustalla, ja sitä useampia työmiehiä, jotka heittivät työkalut käsistään ja kiiruhtivat pelloiltaan tielle, saadakseen tarkempia tietoja ohikulkevilta.

Joka paikassa minne hän tuli, vallitsi suuri mielten kiihko.

"Mikä on hätänä?" kysyi Valdemar levollisesti ja pidätti kiihkeää hevostansa. "Antakaas kuulla."

"Niin, sellaista se on", vastasi Madsen, joka tuli Frandsenin krouvilta ja nojasi käsivartensa hevosen selkään. "Nyt he aikovat karkoittaa tanskan kielen kokonaan kirkostamme, ikäänkuin nuo neljä poloista kertaa vuodessa olisivat liikaa. Kirkkoraati panee vastaan, mutta mitä se hyödyttää?"

"Ei se paljon auta", sanoi Valdemar.

"Ensiksi saamme valittaa rovastille, ja se on turhaa! Sitten valitamme konsistoorille ja kenraalisuperintendentille, — eikä sekään auta!"

Valdemar ajoi rivakasti eteenpäin ja näki äkkiä Karenin seisovan kummullansa, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakuta, ja varjostavan kädellä silmiään auringolta.

Hän tähysteli Højemarkeen päin.

Valdemar tunsi pistoksen sydämessään ja hän vetäisi ohjaksia.

"Anna olla! Anna olla!" mutisi hän itseksensä.

"Oletko kuullut?" huudahti rouva Borris, joka juoksi portaita alas häntä vastaan.

Valdemar hypähti alas vaunuista ja heitti ohjakset rengille.

"Kyllä, kyllä! Meidän rahamme ovat hyvään tarpeesen. Kyllä niitä nyt tarvitaan!"

Valdemar suori itseään ja ojensi käsivarsiaan koetellakseen voimiaan. "Meidän täytyy mitä pikemmin saada sotakassamme täyteen. On jo aika, on jo aika! Nyt kerätään rahoja Aabenraassa vapaaseurakunnan kirkkoa varten, ja Sundevedissä kerätään myöskin. Meidänkin pitää ruveta keräämään."

Ja rinnan äitinsä kanssa hän nousi portaita ylös. Valdemar kietoi käsivartensa hänen uumillensa.

"Paha voi kääntyä hyväksi", vakuutti Valdemar. "Ole levollinen äiti. Meidän täytyy kestää kaikki levollisesti."

Kun Borris pari päivää myöhemmin seisoi lähetystön puheenjohtajana rovastin kanssa vastatusten, niin hän sanoi:

"Preussilaisten viranomaisten pitäisi toki ajatella, että me, eteläjuutilaiset, olemme vapaana syntynyt kansa, jolla on voimakas oikeudentajunta ja itsetunto."

"Das mag wohl sein" [Voihan tuo olla], huudahti rovasti kiivaasti, "aber wir wollen es knechten!" [Mutta me tahdomme musertaa sen.]

Veri kuohui Borriksessa ja hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin hänen kuullessaan tämän epäkristillisen väitteen papin suusta.

Mutta hän hillitsi itseään sittenkin ja vastasi niin täydellisellä tyyneydellä, että rovastin suorastaan täytyi räpäyttää silmiään kohdatessaan itseensä suunnatun, lujan katseen.

"Minä uudistan vain: preussilainen hallitus menettelee epäviisaasti. Olettehan itsekin sen huomannut. Jos karkoitatte meidän äidinkielemme monen vuosisadan vanhoista kirkoistamme, niin te pakoitatte meitä rakentamaan vapaakirkkoja, samoin kuin te pakoitatte meitä rakentamaan kokoushuoneita. Hallitus on itse syypää siihen, että saksalaiset papit saarnaavat tyhjille penkeille. Sellaista varoitusta ei pitäisi jättää huomioon ottamatta."

Audiensi oli lopussa ja rovasti kumarsi. Mutta nähdessään Borriksen astuvan lähetystön etunenässä kadun poikki, hän polki lattiaan.

"Der Kerl hat einen stolzen Kopf! Schade! Schade! Das haben ja alle die Schleswiger!" [Mies on ylpeäluontoinen. Sääli. Sääli. Sitähän kaikki slesvigiläiset ovat.]

13.

Satamassa olevat puulastilaivat olivat liputetut mastonhuipusta kannelle saakka juhannuksen valoisien öiden kunniaksi.

Mutta Klaus oli taaskin valmis ennustelemaan.

"Kun kanat syövät heiniä, niin nousee myrsky."

"Minun mielestäni, Klaus, sinun olisi pitänyt ruveta ilmanennustajaksi, sillä siinä toimessa sinä varmaan olisit jotakin ansainnut", arveli Bodil ja läksi ulos tyyneen juhannusiltaan poimiakseen vanhaan tapaan ”juhannuskaalia.

Sitä on poimittava auringon laskun jälkeen ja istutettava seinän viereen — kaalintaimi kutakin talon henkeä kohti. Se, jonka kaali kasvaa, elää seuraavaan juhannukseen, kenen kuihtuu, hän kuolee.

Bodil ei sitä tietysti uskonut, mutta se kuului nyt kerran asiaan. Se oli vanha tapa, joka kuitenkin on yhä enemmän häviämässä.

Sittenkin hän riemuitsi jälkeenpäin nähdessään, että sekä hänen että Klausin kaali kasvoi.

Kun aurinko juhannusiltana vajosi lakeuden viimeistä äärtä kohti, niin Karen istui kummullansa antaen katseensa kulkea yli laajan kentän ja jänönpoikaset, jotka olivat taivuttaneet pitkät korvansa alas selkäänsä, kiitivät vakoja myöten kesantopellolla.

Tuollaista auringon valaisemaa lakeutta on yhtä ihana katsella kuin merta.

Vaikka tietääkin, että jossakin on raja, niin sitä ei sittenkään voi nähdä, ja sen vuoksi se tekee äärettömyyden vaikutuksen.

Ajatus voi vapaasti liikkua aivan kuin villihevonen arolla.

Kun iltatuulen henkäys käy äänettömästi yli luonnon, vilja aaltoilee ja puunlatvat taipuvat lehahdellen, aivan kuin pitkät, pehmeät hyökyaallot, niin silloin se muistuttaa vieläkin enemmän merta, jonka heikko tuulenhenki saa liikkeelle.

Karen saattoi niin hyvin käsittää, mitä hän kerran oli lukenut, nimittäin että synnynnäiset asukkaat Borneon saarella eivät voineet hengittää, kun vuoret olivat liian korkeat.

"Jumala tiesi", ajatteli hän, "miksi niin monet eivät huomaa, että lakeuskin tai rannikko vei olla suurenmoinen, kun monet kädet uskollisesti työtä tehden ovat sen raataneet ja kun se huojuu Luojan siunauksen alla? Mutta sitä vastoin kun se on villinä, viljelemättömänä arona ja ranta kivikkona, karuna ja hedelmättömänä? Miksi sitä silloin sanotaan suurenmoiseksi? Onhan merikin yhtä villi ja voimakas, lyököön sen aallot kiviä tai hiekkasärkkiä tai multamaita vasten, ja suurenmoisin sentään kaikesta se voitto, jonka ihminen saavuttaa raa'an luonnon yli. Lannistaisivathan he sittenkin maan valtansa alle."

Karenin miettivässä ja aprikoitsevassa mielessä heräsi himmeä käsitys siitä, mitä viljelys merkitsi — myös henkisessä merkityksessä. Ei epäluonnollinen liikaviljelys, joka samoinkuin muinoinen ranskalainen puutarhataide hävittää luonnon, vaan se sivistys, joka hallitsee ja jalostaa sitä.

Jotkut saavat heinäkuumetta kun pyörtänäluste levittää pölyä, toiset jälleen saavat nuhaa rukiin heilimöimisestä.

Ja nyt ruis heilimöi.

Olisi voinut luulla, että tuuli tai aurinko olisi antanut merkin, sillä äkkiä tiheä, kullanpunertava pilvi kiiti ruispellon yli. Iltatuuli puhalsi miljaardeja hedelmöiviä itiöitä, jotka pölähtivät tähistä sikiämiin.

Itiöpilvi laskeutui alas, mutta äkkiä se taas kohosi ja pölähti taaskin niin tiheänä, että se esti Karenia näkemästä mitään.

Kun se jälleen oli laskeutunut, niin aurinko oli jo mennyt mailleen ja Karen jäi istumaan paikoillensa, kesäyön levittäessä läpinäkyvän harsonsa vesille ja maille.

Hän ei voinut nukkua. Huomattuansa ettei Valdemar voinut sietää Kaita, ja että oli parasta pitää häntä poissa tieltä, oli hän useamman kerran tullut ajatelleeksi äitinä olemisen merkitystä ja omia äidintunteitansa.

Olihan hän aina kuullut puhuttavan, että nuori tyttö halusi tulla äidiksi, että hän aavisti tätä pyhää salaperäisyyttä, lyhyesti: että nainen rakasti lasta ennenkuin se oli syntynyt, ihaili sitä, eli sen kanssa yhdessä sen vielä levätessä hänen sydämensä alla ja että hän tunsi onnenhurmausta, kun hän vihdoin piteli sitä sylissänsä.

Mutta eikö sitä sanota vain sen vuoksi, että vanhan juutalaisen määräyksen mukaan nainen tulee autuaaksi ainoastaan lapsen synnyttämisen kautta?

Miksi ei puhuta isän vaistosta yhtä hyvin kuin äidin vaistosta?

Naisilla ja eläimilläkö vain on vaisto? Eivätkö miehet itse ole sitä keksineet, jotta me olisimme heitä halvemmat?

Jos mies ymmärtää ihmisen sielun vaihteluja, niin se tietysti on ihmistuntemusta, mutta jos nainen sitä tekee, niin on se vain vaistomaista.

Niin, kyllä hän silloin ja tällöin oli kuullut sellaista sanottavan!

Tai sitten naiset ovat hyvin erilaisia, niin etteivät he vähintäkään ole toistensa kaltaisia.

Ehkäpä hänellä ei ollut yhtä kehittynyttä tunne-elämää kuin monella muulla, olihan sekin mahdollista! Hän oli vain käytännöllinen ihminen. Mutta hän ei ollut tuntenut mitään senkaltaista.

Hän ajatteli menneitä aikoja ja eli ne uudestaan mielessänsä. Ei, nuorena tyttönä hän ei ollut kaihonnut mitään sellaista. Hänen mielestään siinä oli jotakin epäpuhdasta.

Mitä oli rakkaus? Oliko se vain vietti, jonka tuli enentää sukua? Ei, ei mitenkään! Se olisi sen halventamista, sillä eläimelläkin oli sama vietti. Se, joka vain siihen tyytyy, ei tiedä mitä rakkaus on, ja vain halventaa sitä. Mutta mitä se sitten oli? Niin, ajatteli Karen edelleen, se on kaihoa ja halua päästä henkisesti ja ruumiillisesti yhdeksi sen kanssa, jonka sielua ja ruumista rakastaa.

Kuinka siveellisiksi ja puhtaiksi ihmiset tulisivat, jos he kaikki tuntisivat tällä tavalla! Sillä jos tahtoo henkisesti yhtyä jonkun kanssa, niin kylläpä sitä silloin varoo, kelle ihmiselle antautuu, eikä sitä silloin myöskään puolustaisi uskottomuutta, sanomalla sitä "vain mielenhuumaukseksi." Ja kuinka yksin ja hyljättynä sitä kulkeekaan, kun sielu ei ole kokonaan mukana!

Niin, kaikkea tätä tämä pilalle mennyt avioliitto oli opettanut hänelle. Ja kuinka monta miljoonaa sellaista avioliittoa olikaan maailmassa, ja kuinka sitä täytyi koettaa kaikin voimin pelastaa haaksirikosta sitä mitä pelastettavissa oli!

Jos naiselle ei muu ollut tärkeätä kuin äidiksi tuleminen, niin olisihan silloin yhdentekevää, kuka mies oli, sillä mieshän joutuisi silloin toiseen sijaan.

Sittenkin kun hän oli joutunut kihloihin ja naimisiin, ei hän koskaan ollut ajatellut lasta, - hän ei tehnyt itseään paremmaksi kuin mitä hän oli, — ja tietäessään että se tapahtuisi, että hän tulisi äidiksi, ei hän ollut tuntenut mitään erityistä iloa eikä liikutusta.

Hänestä se pikemmin oli vain hänen kohtalonsa; se oli sallittua. Mutta luultavasti hän olisi tuntenut toisin, jos hän olisi ollut rakastunut mieheensä. Sitä pahempi — silloin hän ei sitä enää ollut, ja sen vuoksi lapsikaan ei voinut olla hänelle mikään rakkaudenlahja.

Eikä hänellä ollut aikaa ajatella syntymätöntä lasta, sillä hänellä oli kylliksi työtä hoitaessaan taloa. Hänellä oli kädet täynnä työtä, eikä pienokaisen vaatteiden valmistus tuottanut hänelle iloa eikä riemua, se oli vain velvollisuus, joka oli omantunnonmukaisesti suoritettava.

Kun Kai sitten oli syntynyt ja hän kuuli hänen ensimäisen huutonsa, niin ottiko hän hänet ihastuksen ja riemun valtaamana syliinsä?

Ei, jos hän tahtoi olla rehellinen, ja siitähän tässä nyt oli kysymys, niin ei hän voinut sitä lainkaan sillä tavalla muistaa.

Hän oli ensin tuntenut sanomatonta vapautusta, kun tuskat lakkasivat, ja kiitollisuutta sen johdosta, että tämä elontaistelu oli loppunut, ja sitten kun hän ensi kerran katsoi lapsensa kasvoihin, niin hän teki sen jonkunmoisella nuorekkaalla uteliaisuudella, aivan kuin johonkin outoon ja arvoituksentapaiseen, jota hänen nyt tuli oppia tuntemaan.

Vasta jokapäiväisten velvollisuuksien kerällä, kun pienokainen avuttomuudessansa riippui niin kokonaan hänen huolenpidostaan ja suojastaan, heräsi äidinrakkaus hänessä ja tämä tunne kasvoi päivä päivältä ja liittyi kokonaan hänen omaan elämäänsä, kunnes se tuli yhtä kuolemattomaksi kuin hän itsekin, suuremmaksi häntä itseänsä.

Mutta se oli hiipinyt hänen sydämeensä vähitellen, se ei kuulunut itsestään hänen luonteesensa, eikä ollut mitään itsestään selvää.

Vasta sitten hän tunsi, että poika oli hänen omaa lihaansa ja vertansa, ja iloitsi siitä, kun hän näki kuinka suuresti lapsi sekä mieleltään että ulkomuodoltaan oli hänen itsensä ja Esbenin kaltainen, kun hän huomasi, että poika oli tanskalainen, samoin kuin hän itsekin, eikä saksalainen, niinkuin lapsen isä.

Ja kun häntä kohtasi se kova koettelemus, että joku teki vääryyttä hänen lapsellensa, — ja se oli suuri vääryys, — niin silloin hän ensi sijassa oli äiti, ei mitään muuta kuin äiti, vaikkapa se mies, jota hän rakasti, olisikin tämän vääryyden tehnyt.

Siten nuo kaksi, Valdemar ja Karen, ajattelivat itseksensä. He olivat liian arat ilmaistaksensa ajatuksiansa toisillensa.

Siten he koettivat itsekseen ajatellen päästä selvyyteen ja selvittää kareja hiljaisuudessa niin hyvin kuin he saattoivat. Se oli salaisuus heidän ja Jumalan välillä, eikä se liikuttanut ketään muuta ihmistä.

14.

Sekä Karen että Klaus olivat hyvin mielissään siitä pienestä, reippaasta ja luotettavasta apulaisesta, jonka he taas tänä vuonna olivat saaneet.

Preussilaiset olivat toista mieltä, sillä he arvelivat, ettei Ebbe Keldetin olo talossa kauan kestäisi.

"On tullut haaste nimismiehen luo", ilmoitti Klaus, vilkuttaen silmiään.

Klaus ymmärsi sen tarkoittavan Ebbeä. Karen ei sanonut mitään, mutta tultuaan nimismiehen luo, hän kysyi levollisesti:

"Mikä tarkoitus on sillä haasteella, jonka minä sain tänään?"

"Te otta työhön Ebbe Keldet, vanha postikuljettaja, Svend Keldetin poika, joka olla koulupakko?"

Karen myönsi.

"Hyvä on. Minä anta te lupa pitä poika."

"Minulla on siihen oikeus, herra nimismies. Minun ei tarvitse pyytää lupaa."

"Minä sano: hyvä on, te saada lupa pitä poika, mutta minä anna yksi ehto."

Nimismies rutisti kädessään lehteä.

"Ja mikä se on, herra nimismies?"

"Että te sano ylös ensi kvartali 'Hejmdal' lehti ja abonnera sen sija tämä lehti päälle."

Nimismies levitti sanomalehden Karenin eteen, jotta sen suurilla kirjaimilla painettu otsikko oikein pistäisi hänen silmiinsä.

Siinä seisoi: "Danevirke." Karen säpsähti. Hän olisi voinut repiä lehden nimismiehen kädestä.

Nimismies katsahti häneen salaisesti hymyillen, mutta hänen silmänsä olivat äkäiset.

"Tämä olla hyvä lehti, oikea lehti sellaiselle Danskan naiselle kuin te olla. Mitä te muuta tahdo, kuin mitä olla tässä? Kaikki Copenhagenin uutiset. Ja se olla halpa, oikein halpa, ja se olla niin danskalainen, niin danskalainen! Mitä te muuta tahdo?"

Jos nimismies olisi ollut huutokaupan pitäjä, niin hän ei olisi paremmin voinut suosittaa tavaroitansa.

Kun Karen tuli kotiin, niin hän otti vertavuotavin sydämin pojan puheillensa.

"Sinä saat mennä, pikku Ebbe", sanoi hän. "Nimismies ei salli sinun olla täällä."

"Sepä oli somaa", vastasi Ebbe, repien kiharaa tukkaansa ja läksi kokoomaan tavaroitaan myttyyn.

Sitten hän sai hyvän aterian ja sekä Karen että Kai katselivat häntä surumielin.

Ebbe vilkutti silmiään ja pyyhki niitä kätensä selällä, ja sitten hän kiitti ruuasta ja omasta puolestansa.

Kun hän läksi, niin hän katsoi pitkään taaksensa, niinkuin hän ei sittenkään olisi tahtonut lähteä.

Mutta seuraavana aamuna hän tuli takaisin aivan hengästyneenä, pieni vankka ruumis kiireestä kantapäähän asti täynnä velvollisuuden tunnetta ja palvelusintoa, saadakseen suorittaa totuttua työtänsä.

"Sinäkös se olet?" kysyi Klaus. "Niin, minä se tässä olen. Isä suuttui. Isä sanoo, että hänellä itsellään on valta määrätä minusta. Jos hän sanoo: mene! niin minä menen, ja jos hän sanoo: tule! niin minä tulen. Siihen preussilaisilla ei ole mitään sanomista. Niin isä sanoi!"

"Se on oikein!" sanoi Klaus. "No, no, lähdetään sitten yhtenä, pikku Ebbe!"

Ja sitten Klaus kertoi Karenille, että samoin oli vastikään käynyt Sten Martensille. Hänenkin olisi pitänyt tilata "Danevirke" lehteä ja vielä lisäksi erota kaikista kansallisista yhdistyksistä. Mutta siinäpä nimismies oikeaan osasi, sillä pojan isä itse oli itäpreussilainen, ja itäpreussilainen suuttui silmittömästi, kun nimismies tahtoi sekaantua hänen vanhemmanoikeuteensa.

"Ja se on aivan oikein. Antakaa vain saksalaisten itsensä maistella mehua, niin saisimmepa kuulla!"

Viikko kului ja santarmi tuli taaskin vetäen taskustaan "Danevirken", ja Ebben täytyi jälleen lähteä talosta.

Seuraavana päivänä poika tuli taas takaisin.

"Kas vain!" sanoi Klaus. "Hän tulee aikaa myöten aivan villakoiran näköiseksi, samoin kuin hänen isänsäkin, kun Hänelle parta ensin kasvaa. Hän on yhtä innokas toimessaan ja yhtä kepeäjalkainen."

Mutta yhtä järkähtämättömän varmaan tuli santarmikin takaisin "Danevirke"-lehtineen ja kolmannen kerran oli Ebben lähdettävä kotiin.

Seuraavana aamuna kuuli Bodil ja Klaus liikettä ja nopeaa hengitystä, ikäänkuin joku olisi kiireesti juossut.

"Kuka se voi olla?" kysyi Bodil ihmeissänsä.

"Tietysti Ebbe", sanoi Klaus.

Niin, Ebbe se aivan oikein olikin, ja hän oli oikein juhlallisessa mielentilassa, sillä hän hyvin tiesi tulleensa tärkeäksi henkilöksi.

"No, sinäkö siinä taas olet? Niin, sinusta he eivät niin helposti urakkaa saa. Tässä pojassa vasta on ydintä!"

Ja Klaus hieroi tyytyväisenä käsiään.

Mutta Ebbelle tehtiin tervetuliaisiksi taaskin täyttä kunniaa.

Kai huusi ilosta ja koko talonväki, Karen etunenässä, tulivat häntä vastaan.

"Sikokuningaskin" heitti liean käsistään ja juoksi häntä vastaan.

"Minun pitäisi jäädä sinne missä olin", selitti Ebbe, "eikä teidän pitäisi huolia yhtään mistään, mutta minun pitäisi vain täyttää velvollisuuteni. Niin isä sanoi!"

Preussilaiset viranomaiset väsyivät vihdoin Ebbeen ja antoivat hänen jäädä paikoilleen.

Eräänä päivänä oli eläinnäyttely, ja lähitienoon maanmiehet olivat kutsuneet kaikki osanottajat sekä kuningaskunnasta että Eteläjyllannista ajoretkelle.

Matkalla oli kuljettava sen kylän läpi, joka oli lähinnä Højemarkea ja eräs nuoremmista talonomistajista sanoi:

"Kunpa silloin saisi Danebroglipun liehumaan joka ainoan talon katolle!"

"Kyllä minä siitä pidän huolta", huudahti Madsen, sillä se oli jotakin aivan häntä varten.

"Mutta Madsen, miten sinä sen asian järjestät, joutumatta itse pulaan?" kysyi Valdemar.

"Niin, sen voit jättää minun huolekseni", sanoi Madsen.

Hän oli aina varma asiastansa.

Tämä suuri päivä koitti ja Karen näki koko vaunujonon kummultansa.

Kun se oli kulkenut ohi, niin sitä seurasi vielä viimeisissä vaunuissa neljä santarmia, joiden oli määrä pitää silmällä, että kaikki kävisi hyvässä järjestyksessä.

Mutta näiden vaunujen edellä olivat tyhjät vaunut, joita Madsen ajoi.

Madsen vilkaisi Kareniin, mutta Karen ei voinut sittenkään käsittää mikä niitä vaunuja vaivasi, sillä ne vierivät ojanreunalta toiselle ja näyttivät niin ihmeen epäilyttäviltä.

Karen kohosi penkiltänsä.

Mutta mikä Madseniin meni? Joko hän oli humalassa tai hullu, tai — sinä hyvä Jumala!

"Madsen, varokaa! Muuten kaadutte ojaan!" olisi Karen tahtonut huutaa, mutta Madsen ajoi syrjään.

Hän pysähtyi äkkiä, niin että vaunut kääntyivät poikittain tielle ja salpasivat eteenpäin pääsyn, ja sitten hän asettui nukkumaan vaunujen pohjalle.

Madsen nukkui vanhurskauden unta.

Samassa hetkessä kohosi Danebroglippu joka ainoan tangon päähän, joita kylässä oli ja vaunu jono kiiti hyvää kyytiä eteenpäin antaen Madsenin nukkua teloillansa.

Riemuitsevia eläköönhuutoja kajahteli ja kaikki lapset seisoivat ovilla ja liehuttivat pieniä Danebroglippuja.

Sillä välin Madsen yhä nukkui, eivätkä santarmit päässeet minnekään. Kesti hyvän aikaa ennenkuin he saivat Madsenin hereille, ja kun he vihdoin saapuivat kylään, niin ei siellä tietenkään ollut ainoatakaan Danebroglippua näkyvissä.

Kadonneet kaikki ikäänkuin hetkellinen, mutta ihana näky!

Juhlassa jälestäpäin kohotettiin Madsenille myrskyävä eläköönhuuto.

"Sillä", sanoi vanha Frandsen, "hän oli kuitenkin yleisen hyvän vuoksi uhrannut hyvän nimensä ja raittiin miehen maineensa."

Eräs järkevä ja vakava mies Pohjoisjyllannista, joka oli mukana ajoretkellä, sanoi:

"Madsenin ei olisi pitänyt sitä tehdä. Se on vain lapsen leikkiä. Ei koskaan pidä kostaa. Madsenin olisi pitänyt seisoa sellaisen yläpuolella."

"Pitäisi sitten sanoa koirallekin, jota kiusataan ja rääkätään, että sen pitää olla siivolla eikä murista pahantekijälle", mutisi Madsen. "Sillä syy on tietysti koiran eikä pahantekijän."

"Minä puolustan Madsenia", sanoi Borris järkevälle miehelle. "Eihän siitä ollut vahinkoa ristinsielullekaan, mutta monta se on ilahduttanut. Koettaisittepa itse, te jotka viisastelette, kuukauden tai pari. Ei voi ymmärtää mitä vääryys on, ennenkuin on sitä koettanut."

Valdemar kääntyi äkkiä miehen puoleen.

"Kuulkaa! Minäpä kerron teille jotakin! Kaarle Kustaan aikana oli myös muutamia järkeviä tanskalaisia, jotka olivat siksi hyväntahtoisia tai puoleksi mielettömiä, että he puolustivat väkivallantekijää, ja sanoivat, että tanskalaiset itse olivat syypäät, koska he salaviekkaudessaan olivat ärsyttäneet häntä. Kun herttainen Kaarle Kustaa ahdisti Tanskaa, niin hän oikeudenmukaisesti vain torjui väkivaltaa. Niin, sitä he sanoivat, mutta se oli valetta! Historia voi sen todistaa. Ja kuudenkymmenenneljän jälkeen ovat ehkä jotkut sanoneet samaa ja puolustaneet Bismarckia. Mutta se on valetta! Meillä on historiallisia todisteita, että hän aikoja sitten oli tehnyt kaikki suunnitelmat ja että hän sanoi: 'Me tiedämme, ettei meillä ole oikeutta, mutta meillä on valta, ja me käytämme sitä!' Ja nyt arvelevat jotkut teistä, että syy on meissä itsessämme. Mutta sekin on valetta! Nyt te sen tiedätte!"

Pian kaikki osanottajat istuivat mukavasti juhla-aterian ääressä suuressa, valkoisessa teltassa, joka oli koristettu kukilla ja pyökinlehdillä.

Siellä pidettiin monta puhetta, siellä naurettiin ja laulettiin sydämenpohjasta, mutta preussilainen santarmi vetelehti ulkopuolella ja kadehti tanskalaisten hyvää tuulta.

Mitäpä hän nyt keksisi pilataksensa tätä juhlailoa?

Aterian jälkeen teltta tyhjennettiin. Oli jo myöhäistä. Pimeys laskeutui maahan ja tilapäiset lamput sytytettiin.

Tanssi alkoi ja Madsen johti tanssia, mutta kesäyön hämäryys pimeni pimenemistään ja lamput paloivat yhä kirkkaampina teltassa.

Mutta nyt santarmi oli keksinyt keinon ja hänelle tuli äkkiä hyvin kiire.

Madsen pysähtyi kesken polkkaa.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi hän. "Tuhat tulimmaista! Nyt hän sammuttaa lamput!"

Samassa he seisoivat kaikki pilkkosen pimeässä ja täydellinen hiljaisuus vallitsi.

"Sie waren brandfarlige" [Ne olivat tulenarkoja], kuului santarmin ääni heidän keskuudestaan.

Ensin huudettiin, sitten naurettiin riemullisesti. Madsen ei ollut hidas liikkeissään.

"Esille tulitikut!" käski hän.

Teltan ulkopuolella oli koko vallitus vaunuja ja pyöriä. Äkkiä kaikki vaunu- ja polkupyörälyhdyt olivat sytytetyt ja ne muodostivat loistavan seppeleen teltan ympärillä, ne tuikkivat kuin kiiltomadot pimeässä, ja lyhtyjen valossa tanssi jatkui aamuvalkeamaan asti.

"Kävipä se mainiosti, sillä kaikki itikat ja kärpäset pysyivät ulkopuolella. Paljon kiitoksia", sanoi Madsen.

Mutta santarmi kääntyi häneen selin ja oli vimmoissaan.

15.

Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä, Istedin[12] päivänä läksi Karen Aabenraahon ja sieltä laivalla Sonderborgiin, jossa hänen oli määrä vierailla sukulaisten luona pari päivää.

Ensi kertaa hän oli näin kauan poissa, mutta hänellä oli Kai mukanansa, ja Klaus ja Bodil olivat kotona, jotta kaikki kävi hyvin.

Pikku- ja latinakoulun oppilaiden koulusoittokunta harjoitti ulkona taivasalla ja soitti korviasärkevästi torvilla ja rummuilla: "Schleswig-Holstein meerumschlungen" ja "Olen preussilainen!"

"Nyt ne soittivat väärin", sanoi Kai, jolla oli hyvä korva. "Äiti, kuuluu aivan siltä kun kissat kotona naukuvat ja lehmät ammuvat."

Kun he läksivät laivalla Aabenraasta, niin Karen ihmetteli, miten sinne oli keräytynyt niin paljon ihmisiä, ja yhä uusia tuli alas satamaan.

Kai katseli uteliaana ja suu selällään kaikkia niitä laivoja, jotka olivat hänen ympärillään. Siellä oli paljo enemmän laivoja kuin tavallisesti.

"Kas, kas!" huusi hän äkkiä. "Tuossa on meidän lippumme! Äiti, meidän lippumme liehuu!"

Karen koetti saada häntä vaikenemaan ja katseli mastonhuippuja, ja hänen sydämensä sykki ilosta hänen rinnassansa, sillä nyt hän keksi, minne kaikkien katseet satamassa olivat suunnatut, ja miksi melkein kaikki ihmiset olivat keräytyneet paikalle.

Se oli Danebroglippu, Danebrog taivasalla, joka liehui Jumalan tuulessa, liehui itse Isted-päivän kunniaksi kolmessa laivassa, jotka lepäsivät satamassa.

"Nuo laivat ovat kuningaskunnasta", sanoi joku, joka oli läsnä.

Karen kertoi sen heti Kaille, joka seurasi toisten puhetta niin pieni kuin hän olikin.

"Jos seisoisit jonkun noiden laivojen kannella, niin olisit Tanskassa", jatkoi Karen, "eikä siellä Saksan keisari eikä saksalainen santarmi uskalla koskea Danebroglippuun."

Karen pani vaistomaisesti kätensä kunnioittavasti ristiin.

Sillä välin he kulkea tupruttivat hymyilevästä Aabenraavuonosta ulommalle. He poikkesivat Eliselundiin ja Varnaesiin ja kääntyivät vihdoin Alsin lahteen.

Kaikkialta tuli vaaleita, juhlapukuisia ihmisiä, jotka täyttivät laivan kannen ahdinkoon asti.

Kaikkien näiden matkustajien joukossa herätti Karenin huomiota varsinkin eräs yksinäinen olento, vanhemmanpuolinen, surupukuinen nainen, jonka kasvoissa oli niin haikea ilme, että Karenin sydäntä kirveli katsellessansa häntä, varsinkin kun kaikki muut olivat niin iloisia ja tyytyväisiä.

Hän ei puhutellut ketään, eikä kukaan puhutellut häntä. Hän astui laivan toiselta laidalta toiselle, voidakseen pitää silmällä kumpaistakin rantaa.

Hänellä oli kartta kädessään, jota hän lakkaamatta tutki. Olisi voinut luulla hänen pelkäävän, ettei hän ollut aivan varma asiastansa, ja samalla hän otti nenäliinan esille ja pyyhki silmiänsä.

Näytti siltä kuin hän olisi seurannut jotakuta rakasta omaista hautaan, ja Karen tuli vaistomaisesti niin omituisen mielialan valtaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut mukana hautajaisissa.

Kun he kulkivat Sottrupin metsän ohi Sundevedin puolelta ja Arnkilsøren sivuitse Alsin pohjoispuolelta, niin Karen ja hänen naapurinsa keskustelivat hiljaisesti näiden onnettomien ja kohtaloa ratkaisevien päivien tapahtumista.

Karenin naapurilla oli tarkka tieto asiasta. Hän selitti ja viittasi milloin Sottrupiin, milloin Arnkilsoreen.

Tällä välin huomasi Karen, että surupukuinen nainen alituisesti pysytteli heidän läheisyydessään, niin, jopa seurasi heitä ja kuunteli koko sielullansa.

Äkkiä hän sanoi hiljaa kööpenhaminalaismurteella:

"Oi, sallikaa minun hiukan puhua teidän kanssanne! Minä kuulen, että te puhutte tanskaa."

Karen katsoi hämmästyneenä häneen ja tuli ajatelleeksi lasta, joka on joutunut vieraitten ihmisten pariin ja joka purskahtaa itkuun, kun se odottamatta kohtaa jonkun kotolaisen.

"Me puhumme täällä kaikki tanskaa", vastasi Karen. "Vieraat vain puhuvat saksaa."

"Todellako? Oi, Jumala teitä siitä siunatkoon!"

"Siitä teidän ei tarvitse kiittää meitä, sillä me olemme tanskalaisia."

Karenin hämmästys eneni.

"Minä mielestäni olen kuullut ainoastaan saksaa, tultuani tänne", mutisi surupukuinen nainen puolustuksekseen.

"Missä te sitten olette ollut?"

"Minä tulin suoraan rautateitse Koldingista ja matkustan huomenna takaisin laivalla Sonderborgista."

"No, sitten te olette puhunut ainoastaan saksalaisen tulli- ja rautatiehenkilökunnan kanssa, mutta ei teidän olisi tarvinnut heillekään puhua saksaa", sanoi Karen, "jos ei teillä itsellänne ole siitä huvia."

Äkkiä hän kääntyi naisen puoleen ja kysyi melkein vastahakoisesti:

"Miksi te tulitte tänne? Koska te lähdette täältä jo huomenna, niin miksi te lainkaan tulitte tänne?"

Nainen katsoi häneen itkettyneet silmät kyynelten vallassa.

"Minun mieheni kaatui Arnkilsøressä", kertoi hän surullisella äänellänsä. "Ja minä tahdoin vain kerran vielä ennen kuolemaani nähdä sitä paikkaa, missä hän kaatui, ja hänen hautaansa."

"Ja te ette ole nähnyt sitä ennen?"

"En — en ole voinut."

Hän löi tuskissaan kätensä yhteen.

"Oi, hän oli niin nuori, niin kaunis, täydessä miehuudenvoimassansa, ja me olimme olleet vain seitsemän kuukautta naimisissa, ja nyt minä olen viidenseitsemättä vuotias!"

Sitten hän lisäsi hiljaa:

"Ja minusta tuntuu, että nyt vasta olen oikein saattanut hänet hautaan."

He olivat molemmat ääneti.

"Äkkiä Karen, joka tunsi jonkunmoista vastenmielisyyttä naista kohtaan, huudahti:

"Niin, sen minä ymmärrän, mutta minä en käsitä, että te hennotte niin pian kiiruhtaa pois elävien luota. Voisi luulla maan polttavan teidän ällänne."

Upseerinleski katsoi kummissaan eteensä.

"Elävienkö?" toisti hän.

"Niin, minä tarkoitan meitä, joiden puolesta vainajat, myös teidän miehenne, uhrasivat henkensä. Meidän tähtemmehän he kaatuivat ja me elämme. Välitättekö te vain kuolleista, ettekä meistä? Ette siitä, minkä puolesta he taistelivat? Vai tuliko sekin heidän kanssansa haudatuksi? Meitähän se nyt lähinnä koskee."

Nainen pudisti päätänsä.

"Oi, eikö se ole toivotonta?" sanoi hän valittaen.

"Ja senkö vuoksi te heti lähdette pois? No, eihän vihollinen kuitenkaan ole teidän kintereillänne."

Valoisa hymyily ilmeni Karenin kasvoille.

"Katsokaa ympärillenne! Teidän ympärillänne on vain maanmiehiä, ja me taistelemme samaa taistelua, kuin vainajatkin taistelivat, ja sitä meidän lapsemme ja lastenlapsemmekin jatkavat."

Mutta nainen veti mustan harson silmilleen, peittääkseen kyyneliään, ja Karen pudisti päätään ja poistui hänen luotaan.

Toinen hautoi vain suruisessa mielessään entisyyttä, ja kadottamaansa onnea, toinen eli vain tulevaisuutta varten ja sen hyväksi mikä oli takaisin voitettava.

He eivät ymmärtäneet toisiansa.

Kun Karen ja Kai nousivat maihin Sonderborgissa, niin surupukuinen nainen nyökkäsi heille hyvästiksi ja poistui nopeasti.

"Hän menee hautausmaalle", ajatteli Karen.

"Niin, pikku Kai, tänään lasketaan monelle soturin haudalle, Istedin sankareille, tuoreita, tuoksuvia seppeleitä."

He saapuivat suuren, punaisen talon edustalle. Portaat olivat jyrkät, mutta asteet matalat ja kaidepuut valurautaa.

Avonaisella kadunpuolisella ovella seisoi rouva Grau, suuriruutuinen esiliina edessään, jäykistetty päähine päässään, joka hulmusi hänen päänsä ympärillä, ja hän kilisteli mahtavaa avainkimppuansa. Tuskin he olivat vaihtaneet ensimäiset tervehdykset, niin vanhus huudahti:

"Niin, sinä tapaat Valdemar Borriksen täällä, Karen, sillä hän tuli meidän isän seurassa Sottrupin kokouksesta."

Grau heitti suulaasen vaimoonsa varoittavan katseen, mutta sanottava se oli.

Karen punastui aivan veripunaiseksi — ei ainoastaan siksi, että hän nyt tiesi Valdemarin olevan täällä ja että tämä minä hetkenä hyvänsä saattoi astua ovesta sisään, vaan myös sen vuoksi, että hän huomasi toisten hämmingin.

Miten kiusallista oli istua siinä muka aivan välinpitämättömänä ja kuitenkin hytkähtää joka kerta kun ovi avautui tai kun ulkoa käytävästä kuului askelia.

Joka kerta kun joku tuli sisään, tuntui helpoittavalta, ettei se ollut Valdemar, mutta vain hetkeksi, sillä kiusallinen odotus alkoi jälleen.

Niin, välistä Karen tarttui Kain käsivarteen kiinni. Jospa hän olisi voinut juosta hänen kanssaan pois, kauas pois tuhansien peninkulmien päähän, jotta Valdemarin ei enää olisi tarvinnut nähdä tätä hänen uskottomuutensa näkyvää todistetta!

Uskottomuutta se oli, joskin pappi sen oli siunannut.

Hän melkein häpesi poikaa, ikäänkuin hän olisi ollut äpärä.

Ja äkkiä Karen muisti vastikään lukeneensa jossakin kirjassa, miten nuori nainen, joka odotti ensimäistä lastansa, vei miehen, jota hän oikeastaan oli pettänyt ja nyt rakasti koko sielullansa, katsomaan sen lapsen kehtoa ja vaatteita, jonka hän oli lahjoittava toiselle miehelle, ja että tämä mies katseli hellänä ja liikutettuna tätä kaikkea. Olisi melkein voinut luulla, että tuo lapsi olisi ollut heidän yhteinen omaisuutensa.

Sitä ei Valdemar koskaan olisi tehnyt, vaikkapa hän yhä olisi rakastanutkin häntä. Ei, juuri senvuoksi hän ei koskaan olisi sitä tehnyt. Karen olisi halveksinut häntä, jos hän olisi kyennyt sitä tekemään.

Ja hän — tuo nuori vaimo. Miten arkailematon hän oli, kun hän saattoi sitä tehdä! Se oli luonnotonta, se oli epätotta! Sellaista ei voinut tuntea. Oi, mitä ne runoilijat saattoivat keittää kokoon! Se kirjailija ei ollut itse sitä tuntenut. Hän ei edes aavistanut, mitä se merkitsi! Mutta Karen sen tiesi!

Kuitenkin — aika kului, he joivat kahvia ja söivät illallista, mutta Valdemaria ei kuulunut.

"Mikähän on voinut tapahtua?" sanoi emäntä katsellen kelloaan. "Borris ratsasti vain Dybbolmyllärin luo, siitä on jo neljä tuntia, ja hän aikoi tulla kotiin seitsemäksi."

"No! Hän ratsasti sillä uudella hevosella, jonka hän osti eilen", Grau veti pari sauhua piipustansa. "Jospa ei olisi tapahtunut mitään ikävää, sillä siihen hevoseen ei voi luottaa."

"Jeesus siunatkoon!" huudahti hänen vaimonsa.

Karen tunsi pistoksen sydämessään ja sätkähti.

Kun kello jo oli lyönyt yksitoista, eikä Valdemar vieläkään ollut tullut, niin Grau sanoi tahtovansa lähteä Dybboliin tiedustelemaan. Sitä ennen hänen kuitenkin piti toimittaa eräs kirje.

Sitten hän sekä hänen vaimonsa menivät huoneesta.

Karen ei voinut enää istua hiljaa pelkonsa vallassa, vaan juoksi paljain päin Kain kanssa lauttasillalle. Hän ei malttanut ottaa hattua päähänsä.

Niin pian kuin hän kaukaakin huomaisi Valdemarin, kiirehtisi hän heti sisään, sillä Valdemar ei saanut mistään hinnasta häntä nähdä.

Karen seisoi siinä pidellen Kaita kädestä ja tähysteli sykkivin sydämin ja tuskaisin silmin pitkin lauttasillan koko pituutta ja Dybboliin vievää mäkeä.

"Ketä me katselemme?" kysyi Kai.

Karen ei vastannut.

Ei ainoatakaan sielua näkynyt sillalla eikä maantiellä. Oli jo jokseenkin myöhäinen ilta ja yövahti tuli käyden häntä vastaan.

Hän oli kotoisin Borrisgaardista ja tervehti Karenia, aikoen ryhtyä pieneen keskusteluun hänen kanssansa.

Mutta Karen ei voinut puhua. Hänen sydämensä sykki niin kovasti, ettei hän voinut saada ainoatakaan sanaa suustansa.

"Minä tahdon mennä sillalle", sanoi Kai.

"Ei, ei, sinä jäät tänne! Me käännymme kohta kotiin!"

Ja Karen piteli lujemmin hänen kädestään kiinni.

"Ketä me odotamme?" kysyi Kai jälleen, jonka mielestä äidin käsi puristi häntä kuin ruuvi.

"Setä Valdemaria."

"Minä en kärsi häntä", huudahti Kai koko mustasukkaisen lapsensielunsa suoruudella.

Äkkiä kuului nopeata kavionkapsetta mäenrinteeltä.

Karen sätkähti ja näki samassa ruskean oriin ilman ratsastajaa kiitävän aika nelistä alas sillalle, harja liehuen ilmassa ja silmät hurjina.

"Tuolla on hevonen! Tuolla on hevonen!" huusi Kai riemuiten, mutta Karen riuhtaisi hänet syrjään.

"Se on, Jumala paratkoon, Valdemar Borriksen uusi hevonen!" keskeytti yövahti. "Minä tunnen sen ristiluun!"

Karenilta hävisi mielenmaltti kokonaan hätäillessään rakastetun miehen hengen puolesta.

Hän unohti kaikki ympärillään, päästi lapsen käden irti ja riensi pelon ajamana sillalle, näkemättä ja kuulematta yövahdin varoitushuutoa, käsittämättä mitään muuta kuin tätä ainoaa ajatusta:

"Hän makaa tiellä, hän on hengenvaarassa, hän on kuollut! Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!"

Tiedottomana rakkauden tuottamassa sieluntuskassaan hän ei huomannut myöskään, että pikku Kai juoksi hänen kintereillään.

Kai ei tahtonut jäädä yksin seisomaan, hän tahtoi mukaan ja koetti saavuttaa äitiänsä.

Kavioidenkapse kumahteli jo sillalla, ja yövahtikin tuli juosten, vaikka hän olikin jo hiukan jäykkä jaloistansa eikä sen vuoksi voinut liikkua rivakasti, ja hän näki, mitä Karen, silmittömästi juostessansa, — olisi voinut luulla että pelko olisi antanut hänelle siivet, — ei voinut huomata.

Mies, joka ajaessaan hevosta takaa varmaan oli kulkenut oikotietä, tuli nimittäin samalla kertaa kuin oriskin sillalle ja seurasi sen jäljessä.

Hevonen oli jo kiitänyt Karenin ohi, mutta Karen ei pysähtynyt, vaan juoksi suoraan nuoren miehen syliin.

"Mikä on hätänä, Karen Jürgens?" Se oli Valdemar.

"Hevonen", voihkui hän hengästyneenä. "Hevonen!"

Mutta Borris ei kuunnellut häntä. Hän juoksi edelleen, niinkuin elämä olisi riippunut hänen reippaudestansa, hän juoksi Karenin ohi, sillä hän oli nähnyt jotakin, mille Karen oli kääntänyt selkänsä. Kuului lapsen sydäntä särkevä tuskanhuudahdus ja yövahdin vieläkin kovempi huuto.

Kauhistuneena Karen kääntyi taakseen ja näki Kain, joka oli kompastunut, ja makasi pelokkaana jalkojaan sätkytellen keskellä siltaa.

Hän näki pillastuneen hevosen ilmaan kohotetun, raudoitetun kavion lapsen pään yläpuolella ja Valdemarin, joka sivulta hyökkäsi heidän väliinsä, tarttui suitsiin kiinni ja jättiläisvoimalla pakoitti hevosen takajaloilleen.

"Ottakaa pois hänet! Ottakaa pois hänet!" huusi Valdemar.

Kuin salama kiiti Karen paikalle ja riisti Kain luokseen, ja Valdemar hyppäsi hevosen selkään antaen sen tuntea kannuksiaan ja ratsastuspiiskaansa, kunnes se kaikki jäsenet vapisevina seisoi hiljaa ja äkkiä näytti yhtä lauhkealta kuin lammas.

"Hullu hevonen", sanoi Valdemar, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. "Tallirenki ei voinut sitä hallita."

Valdemar pakoitti sitä eteenpäin ja ratsasti tasaista ravia Sonderborgiin.

Mutta Karen jäi sillalle seisomaan nojautuen käsikaiteesen ja puristi itkevän Kain rintaansa vasten.

Hänen silmissään kaikki hämärsi ja hänen korvansa suhisivat. Hänen rintansa työskenteli raskaasti. Hänen aivojensa läpi kiiti ajatus:

"Minä olin jättänyt lapseni! Minä olin jättänyt lapseni! Jumala antakoon sen minulle anteeksi! Unohdin kaikki hänen tähtensä — yksin lapsenikin! Jumala olisi voinut rangaista minua, mutta hän ei sitä tehnyt. — Oi, älä itke niin kovasti, Kai, olethan sinä äidin luona! Äiti ei enää koskaan jätä sinua — ei koskaan maailmassa! Ei koskaan maailmassa!"

Ja hän näki hengessään pelon kauhistamien silmiensä edessä lapsen tumman kiharapään veren tahraamana ja hevosen kavioiden murskaamana.

Mutta samassa virtasi tulivirta hänen ruumiinsa ja sielunsa läpi, valtava kiitollisuuden tunne silti miestä kohtaan, jota hän rakasti, sen vuoksi että hän oli pelastanut hänen poikansa.

"Niin, olipa se vähällä tosiaankin, pikku rouva", sanoi yövartia. "Enkö minä saa kantaa poikaa?"

"Ei, ei! Kiitos, kiitos! Minä en henno päästää häntä!"

Ja hän kantoi aarteensa kotiin onnellisen ilon valtaamana, jota hän ei ollut tuntenut synnyttäessään hänet.

Hän oli saanut pojan nyt toistamiseen, ja Valdemar, hän oli nyt sen antanut hänelle.

Kun Karen tuli käytävään lapsi sylissänsä, niin hän huomasi pian, ettei Valdemar ollut kertonut mitään.

Karenkaan ei sanonut mitään, sillä hän arveli, että sen pitäisi jäädä salaisuudeksi heidän kesken. Hän ei muistanut silloin, että yövahtikin oli sen nähnyt.

"Hyväinen aika, mitäs tämä nyt merkitsee?" huudahti rouva Grau. "Valdemar tahtoo vielä tänä iltana lähteä kotiin. Jumala tiesi, mikä häntä oikein vaivaa? Eikä hän huoli ruuastakaan. Mitä se sitten merkitsee? Niin, niin, hän sanoo syöneensä myllärin luona. Onkos sekin laita tulla rehellisten ihmisten luo, eikä huolia heidän hyvästä ruuastansa? Olihan minulla vielä jäljellä niin mainion hyvää parsaa, todellakin erinomaista parsaa. Oikein sääli ja häpeä!"

Vanha, vieraanvarainen nainen kilisteli avainkimppuansa ja kiiruhti hakemaan miestänsä.

Mutta Karen meni sisään huoneesen Kain kanssa. Lapsi oli kietonut pyöreät käsivartensa äidin kaulaan, ikäänkuin hän ei koskaan enää aikoisi irroittaa niitä, sillä olihan hän hänen äitinsä. Poika nukkui nojaten päätään äidin olkapäähän.

"Valdemar", sanoi Karen.

Borris käännähti. Hän tunsi pistoksen sydämessään kuullessaan Karenin äänen soinnun.

Mutta Valdemarin kasvot eivät ilmaisseet mitään. Ne olivat kokonaan suljetut.

Karen olisi voinut sanoa:

"Minä tiedän, että sinä pakenet meitä, Valdemar, sillä sinä et tahdo, että me olisimme sinulle kiitollisuuden velassa."

Hän ei sanonut sitä kuitenkaan, mutta hänen äidinrakkautensa kohosi täydessä voimassaan Valdemaria kohtaan ja hän katsoi häntä suoraan silmiin.

"Valdemar", sanoi Karen, "äidin kiitosta et voi työntää luotasi. Ja vieläkin vähemmän saat sitä tehdä sen vuoksi, että minä unohdin Kain sinun tähtesi, ja luullessani sinua onnettomuuden kohdanneen, juoksin kuolemantuskassani pois hänen luotaan, löytääkseni sinut. Jumala antakoon sen minulle anteeksi. Kiitos, Valdemar."

Ja Karen meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Valdemar seisoi hetken aikaa ja koetti tointua, mutta huone hänen mielestään pyöri ympäri.

Kun hän ratsasti kotiin tyynessä kesäillassa Dybbølin kautta, niin hän näki koko ajan Karenin kalmankalpeat kasvot edessään, sellaisena kuin hän tuskansa valtaamana oli tullut häntä vastaan lauttasillalla, paljaspäisenä, hapset juoksusta hajallaan.

Hänen sydäntänsä vihloi ajatellessaan sitä. Tämä itsepintainen sydän, joka janosi hänen rakkauttansa, ja kuitenkin halveksien työnsi sen luotaan.

Miksikä mies ei voi sietää, että nainen sanoo hänelle rakastavansa häntä, ennenkuin mies on sitä häneltä kysynyt?

Hyi! Eikö hänellä olisi samaa ihmisoikeutta kuin miehelläkin?

Niin, aivan oikein! Tämä epätoivoinen, itsepäinen sydän, uskollinen rakkaudessansa, sillä se ei tahtonut antaa repiä itseänsä rikki, ja uskollinen katkerassa vihassaan.

Se ei koskaan tahtonut unohtaa, että toinen oli omistanut Karenin ennen häntä. Ei koskaan, ei koskaan hän voittaisi tätä tunnettansa, kaikkein vähimmin silloin kun hän sulkisi hänet syliinsä.

Valdemar Borris pisti kannukset hevosensa kylkiin ja ajoi nelistäen eteenpäin.

Mutta eikö hän ollut enimmin julma itseänsä kohtaan? Ja eikö itse asiassa ollut hänen oma syynsä, ettei hän sillä kertaa ollut voinut voittaa arkuuttansa ja päästää rakkauttansa valloilleen, niin että Karenkin olisi sen tuntenut?

Olihan Karen hänessä nähnyt vain kylmäverisen serkun voimatta huomata hänessä rakastajaa, ja olihan vieraan miehen täytynyt tulla opettamaan hänelle mitä rakkaus oli?

Hänen omaa syytänsä se oli, hänen syytään!

Ja tämä ajatus ajoi häntä eteenpäin yhä kovemmalla vauhdilla.

Yön kuluessa valtasi hänet uusi tunne: se tunne, että jollei hän olisi saanut poikaa pelastetuksi, niin hän olisi koko elämänsä ajan tuntenut olevansa miesmurhaaja.

Ei sen vuoksi, että hänen hevosensa olisi tullut syypääksi pojan kuolemaan, eikä senkään vuoksi, että hän koskaan olisi toivonut pojan kuolemaa, mutta siksi, että hän koko sielustaan oli toivonut, ettei sitä poikaa olisi ollut olemassa.

Ja nyt hän oli nähnyt hänet suuressa hengenvaarassa aivan silmiensä edessä ja tuntenut, että hän mielemmin olisi huutanut kuolemalle: "Ota minut! Älä ota lasta!" kuin olisi tahtonut nähdä hevosenkavion musertavan tuon lapsen päätä.

No, niin! Sitä kiirastulta hänen tuli kai kestää! Miten voisin vihata sitä ihmistä, jonka hengen olen pelastanut?

Hänet valtasi äkkiä halu kerran nostaa tuo lapsi syliinsä ja sanoa:

"Sinulle ainakaan ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa."

Hiljaisessa yössä, joka vaipui yhä syvemmälle yli Sundevedin, hän kuuli edelleen ratsastaessaan vain sovinnollisia ääniä:

"Sille, joka minua vastaan on rikkonut, tulee minun anteeksi antaa."

Satakielet, jotka tänä vuonna vielä juhannuksen jälkeenkin visertelivät, soinnuttivat viehkeitä rakkausliverryksiäan yli niittyjen ja ketojen, ja hänen mieleensä tunkeutui säteilevä valo: Hän oli sittenkin ennen kaikkia muita Karenin ajatuksissa! Karen oli unohtanut pojankin hänen tähtensä!

Salaperäisenä levisi maisema hänen ympärillään.

Vuoriseudussa on jotakin vankkaa ja käsiintuntuvaa, mutta tätä luonnonkauneutta ei voinut kosketella eikä tunnustella.

"Se voisi kadota sumuun ja utuun, jos hengittäisikin siihen", ajatteli hän.

Unikkojen maa!

Maa, jossa tätä nykyä Danebroglippu ei saa liehua, mutta jossa punaiset Danebrogunikot leviävät yhä laajemmalle.

Maa, jossa talonpoika sanoo:

"Jos minulla ei ole oikeutta nostaa oma lippuni tankoon, niin Danebroglipun värit kasvakoot maasta, sillä maa on minun!"

Voimakas, sitkeä Juutilainen istui tanakan, Juutilaisen hevosen selässä, aivan kuin hän ja hevonen olisivat olleet juotetut yhteen.

Kaviot iskivät kovaäänisesti yön hiljaisuudessa kovaa tietä vasten.

Hänen kansansa satujenmaailma heräsi hänen rinnassansa ja tuhannet äänet puhuivat luonnon pidätellessä henkeään ja kuunnellessa.

Hän olisi voinut huutaa Karenin nimen niin ääneen, että mäet ja talot Sundevedissa olisivat kajahdelleet.

16.

Kun Karen tuli kotiin, niin hän ei ensiksi aikonut kertoa mitään, mutta nähdessään rakkaan äitinsä, hänestä tuntui väärältä olla kertomatta hänelle rehellisesti ja suoraan mitä Sonderborgissa oli tapahtunut.

Ja hän ei kertonut yksin Kaista, vaan myöskin itsestänsä.

Kun hän painettuaan päänsä äidin helmaan, oli lopettanut tunnustuksensa, niin rouva Grunnet kumartui hänen ylitsensä, itki yhdessä hänen kanssansa ja suuteli häntä.

Mutta hän ei sanonut muuta kuin: "Herra olkoon teidän kanssanne!"

Rouva Grunnet kertoi rouva Borrikselle, että Valdemar oli pelastanut Kain, mutta mitään muuta hän ei sanonut.

Rouva Borris ei puhunut siitä kellekään, ei edes Valdemarille, sillä kun tämä itse ei kertonut mitään, niin tiesiväthän he siitä, että hän mieluimmin tahtoi olla vaiti.

Mutta rouva Borris katsoi poikaansa ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa:

"Jumalan kiitos, rakas, rakas poikani! Suuri paino keveni sydämeltäni."

Ja hän huokasi syvään keventynein mielin.

Karen tarttui taas työhönsä uudella voimalla. Kiitollisuus Jumalaa ja Valdemaria kohtaan antoi hänelle uutta eloa.

"Minusta tuntuu, että samalla kuin Valdemar pelasti Kain hengen, minäkin sain hänen anteeksiantamuksensa."

"Melkein kyllä, sen voipi tosiaankin sanoa", vastasi äiti.

Mutta Karen tyytyi tällä haavaa omaan suureen rakkauteensa, ja se oli muuttunut niin nöyräksi, kaikista vaatimuksista vapaaksi, sillä: "olihan syy kokonaan hänen!" — niin että hän mielestään koko elämänsä ajan olisi voinut kätkeä sydämeensä tämän poloisen hyljätyn rakkautensa.

Tämä nöyryys häikäisi siten hänen silmänsä, niin ettei hänelle tulevaisuudessakaan siintänyt vähintäkään toivoa.

Syksy oli jälleen tullut; syksy 1900. Tuhansittain pääskysiä istui sähkölennätin- ja telefoonilangoilla korkealla talojen kattojen yläpuolella.

Elonkorjuu oli täydessä vauhdissa ja pian pellot olivat tyhjinä. Paalut, jotka olivat vajotettu veteen sataman ulkopuolella, puhdistettiin, sillä niihin oli tarttunut raakkuja, ja ne kävivät erittäin, hyvin kaupaksi.

Nuorella väellä oli kiire kerätä pähkinöitä metsistä ja aitauksista.

Sinivattuja ei ollut yhtä paljon kuin tavallisesti, sillä oli ollut kovin kuivaa.

"Sinivattuja pitäisi oikeastaan poimia ennen määräpäivää, muuten peikot rasvaavat niillä seitsenpeninkulmasaappaansa", sanoi Klaus.

Sen johdosta Kai ja Ebbe liikuttivat pieniä käsiään hyvin nopeasti, sillä he pitivät kumpikin paljo sinivattuhillosta.

Hämähäkin verkot kutoutuivat ruusuihin, resedoihin ja orvokkeihin puutarhassa, mehiläisillä oli kova kiire, mutta Klaus ei voinut sittenkään käsittää, että puitten alla oli jo suuria läjiä karisseita lehtiä.

"Hatut päästä heisipuun edessä!" huusi hän. "Heisipuu heisipuun vieressä kaikissa aitauksissa. Voittekos nähdä pojat? Niin tyytyväisenä ja ahtaalla se seisoo syvimmässä varjossa. Vaikka hakkaisi sen pois kuinka usein hyvänsä, niin siihen se heti taas ilmestyy ja alkaa kukkia. Ja tiedättekö, mitä niistä kukista sanotaan? Niin, ne ovat parhaita ilmanennustajia, mitä on olemassa. Jos niiden tuoksu on hyvin voimakas ja makea, niin sade pian alkaa virtailla alas."

Klaus oli kansanrunoilija, lapio ja kuokka olkapäällä hänelle kaikki oli elollista.

Puut puhuivat ja kukat puhuivat, linnut runoilivat, eläimet aprikoivat, ja hyönteiset ja mateliaat ajattelivat maailman menoa.

Ja hän itse oli niiden kaikkien hyvä ystävä ja ymmärsi niitä.

He poimivat jonkun verran heisipuunkukkia ja ripustivat kimpuissa niitä kuivamaan, ja kun kypsät marjat riippuivat raskaissa, mustissa rypäleissä, niin pidettiin korjuujuhlaa.

Kesken kaikkea tätä korjuuiloa ja korjuukiirettä astui eräänä kirkkaana päivänä santarmi täysissä tamineissaan Egtvedin lehtikujaa pitkin.

Saattoi nähdä, että hän jätti haasteen. Sieltä hän kääntyi oikealle ja marssi Borrisgaardiin.

"Mitä pahaa heillä nyt on mielessä?" kulki sana suusta suuhun.

"Minä olen saanut haasteen Kai Jürgensin holhoojana", sanoi Borris äidillensä. "Minun täytyy mennä nimismiehenvirastoon."

"Mistähän on kysymys?" tuumi hän itseksensä ajaen pyörällänsä, sydämen tykyttäessä rinnassa.

Pääskyset lentelivät alhaalla maita myöten hänen ympärillään. Ne liitelivät aivan tien poikki pyörän editse ja räpyttelivät piipotellen teräväpäisiä siipiään, jotka koskettelivat maata.

"Me saamme sadetta! Me saamme sadetta!" ajatteli hän kesken kaikkea.

Sähkölennätinlangat suhisivat ja lauloivat kimakalla, hienolla äänellä.

"Ilma muuttuu", mutisi hän. "Jo parin kolmen tunnin kuluttua."

"Mistä on kysymys?" kysyi hän ylipoliisikonstaapelilta, joka oli korkein santarmeista.

Valdemar hyppäsi alas pyörältä ja asetti sen seinää vasten.

Ylipoliisikonstaapeli, joka aina näytti ikäänkuin haluavan syödä ihmiset suuhunsa, mutisi vain jotakin käsittämätöntä ja siveli vahattuja viiksiään.

Kun Borris astui nimismiehenvirastoon, niin hän näki Karenin seisovan alituomarin edessä.

Hänellä oli harmaa tomuvaippa yllään ja tummat kähärät ympäröivät niinkuin tavallisesti pientä, pyöreää, korkeaa olkihattua.

Borris säpsähti ja tunsi kalpenevansa. Sillä tavalla veri äkkiä poistui hänen kasvoiltansa.

Kun Valdemar tuli lähemmäksi, niin Karen kääntyi hänen puoleensa. Valdemar kääntyi myös häneen. Hetken aikaa kumpainenkin, äiti ja holhooja katsoivat toisiaan kasvoihin ja molemmat tunsivat ihmeeksensä, että olosuhteet olivat heitä itseänsä voimakkaammat ja pakoittivat heidät yhteen.

Mutta alituomarilla oli sananvuoro.

"Minä kieltä vielä yksi kerta", sanoi hän kovalla äänellä. "Te anna teidän pieni poika oppia Isämeitä tanskan kieli ja te opeta hän tanskan laulu. Te ei saa."

"Ne ovat Ingemannin aamu- ja iltalauluja sekä pieniä lastenlauluja", sanoi Karen, joka olisi ollut hyvin halukas nauramaan. "Hän laulaa haikarasta ja kanoista. Hän laulaa myös jäniksestä ja ketusta."

"Sitä te ei saa!" huusi alituomari vihaisesti. "Teidän poika on saksan poika. Hän on saksan poika ja hän pitä kasvattaa saksa."

"Sitä minä en voi", vastasi Karen. "Minä en ole saksalainen."

Hän oli kalpea, mutta levollinen.

"Ach so! Niin, sitten te ei kykene se tehtävä. Te ei voi anta hyvä, järkevä kasvatus. Se olla suurta ja ihana, kun kasvatta saksan poika, se olla omatuntovelvollisuus, kansalaisvelvollisuus. Minä otta pois teiltä — kuuletkos! — otta pois teiltä vanhempioikeus!"

Borris oikaisi itseään vaistomaisesti. Nyt hän tunsi Karenin silmät! Nuo silmät salamoivat.

"Se on mahdotonta, herra tuomari! Se on mahdotonta!" huusi Karen.

"Mahdotonta? Saa nähdä! Saa nähdä!"

"Herra tuomari!" sanoi Valdemar. "Minun täytyy huomauttaa teille, että me voimme kadottaa vanhemmanoikeutemme ainoastaan siinä tapauksessa, että me rääkkäämme lastamme tai viettelemme sen pahuuteen, tai kun emme pidä huolta sen elättämisestä."

"Eikö se olla lapsen rääkkäys? Hänen isä olla saksa. Saksalaisuuden nimessä minä käske, että toe holhoojana kieltä häntä anta lapsi lukea isämeitii ja laulaa laulu tanskan kieli. Te kieltä häntä. Hören sie mal! [Kuulkaapas!] Te kieltä häntä."

Valdemar kääntyi tuomarin puoleen.

"Ei", sanoi hän lujasti. "Vaikka itse olisin saksalainen, niin häpäisisin ja käyttäisin väärin holhoojanoikeuttani, jos tekisin itseni syypääksi niin kuulumattomaan hävyttömyyteen, sekaantumalla äidin pyhimpiin oikeuksiin."

"Ach so! Ach so! Ja te ette tahdo teke sitä?"

"Niin, minä en tahdo sitä tehdä."

"Oikkein hyvä! Oikkein hyvä! Te olla vapa holhoojatoimi, se annetaan hyvä saksan mies. Ja te, Frau Jürgens", tuomari kääntyi kiukkuisena Kareniin, "holhoojalain kaksikymmentäkahdeksan pykälä anta minulle oikeus otta leski pois vanhempioikeus ja minä otta te se oikeus!"

"Se on väärin! Se on väärin!" huudahti Karen. "Kuinka voi tehdä leskille jotakin, jota isille ei voi tehdä? Eikö kukaan sitte kysy äitiä? Eikö teillä itsellänne ole vaimo, herra tuomari? Ja eikö hän ole äiti? Ettekö te hänessä kunnioita kaikkia äitejä? Ja, herra tuomari, herra tuomari, mitä te sanoisitte, mitä te tekisitte, jos tanskalainen kieltäisi häntä rukoilemasta Isä meidän rukousta lapsensa kanssa? Oi Jumalani, oi Jumalani, eipä luulisi olevansa täällä kristityssä maassa!"

Borris katsoi lakkaamatta Kareniin, siinä kun hän seisoi puolustaen tanskalaista äidinoikeuttansa.

Hän muuttui aivan uudeksi ihmiseksi Valdemarin silmissä. Sitä Karenia hän ei ollut koskaan tuntenut.

Mitä sääliä hän tunsikaan tätä äitiä ja hänen lastansa kohtaan!

Ja hänen miehenä täytyi seisoa tässä avuttomana ja katsella miten toisen kalleinta ihmisoikeutta loukattiin, voimatta suojella häntä!

Väristys kulki hänen ruumiinsa läpi kiireestä kantapäähän asti, ja hänen ritarillisuutensa joutui kovaan tuskaan.

"Olen pahoillani: minä en voinut sitä auttaa", sanoi Valdemar, kun he olivat ulkopuolella.

Karen katsahti häneen, mutta ei voinut kyyneliltä nähdä häntä.

"Sinä autoit kerran", vastasi Karen kääntyen pois ja läksi.

Valdemar katsoi hänen jälkeensä. Kumpikin meni omaa tietään.

"Minä olen siis päässyt vapaaksi minulle tyrkytetystä Ruprecht Jürgensin pojan holhousvelvollisuudesta", ajatteli hän. "Se painosti minua, aivan kuin minulla olisi ollut raskas taakka selässäni, josta en voinut vapautua. Nyt minusta kai tuntuu keveältä? Viimeinen side on lauennut!"

Mutta hän ei tiennyt, mistä se tuli: äkkiä hänestä tuntui, niinkuin hän olisi tullut niin ihmeen köyhäksi.

Mutta Karen ajatteli:

"Miksi linnut visertelevät? Miksi linnut visertävät onnesta, jota minä en saavuttanut? Miksi aurinko paistaa ja miksi ruusut tuoksuvat? Itse olen omalla kädelläni karkoittanut auringonpaisteen ja taittanut ruusut. Minä en tiennyt mikä onni minua odotti. Kaikki on surkeata, harmaata ja kuihtunutta. Ihminen on oman onnensa seppä, eikä silloin ole valittamisen syytä."

Ja hän hyräili yhä uudelleen ja uudelleen vanhan laulun kertoa, jonka hän kerran oli kuullut, hän ei itsekään tiennyt missä:

"Ruusunkukat kuoli, ruusunkukat kuoli, ja linnut vaientui."

"Äiti, oletko kuullut? Oi, rakas, rakas äiti, oletko kuullut?" kysyi Karen tullessaan kotiin.

Äiti seisoi näet ovessa häntä vastassa. Hän oli saapunut Karenin poissaollessa.

"Minä sain aamulla vihiä siitä, että jotakin oli tekeillä", vastasi rouva Grunnet ja vei Karenin sisään, "ja minäpä tiedän kuka on holhoojaksikin valittu."

Karen kääntyi äkisti ja tarttui äidin molempiin käsiin.

"Tiedätkö sinä? Kuka sitten?" kysyi hän henkeään pidätellen.

"Ota se tyynesti, pikku Karen! Oi, ota tyynesti, kultaseni! Sillä sehän on Winberg."

"Winberg!" huudahti Karen ja päästi äidin kädet irti.

Karen tuijotti äitiin, eikä voinut uskoa korviaan.

"Winberg! Winberg! Kaikki oli siis selvää jo edeltäkäsin! Se oli edeltäpäin päätetty! Winberg! He ovat vain ilvehtineet minun kanssani! Winberg! Hyvä Jumala, Winberg! Oman suvun luopio! Kai! Kai!"

Poika tuli juosten, ja voimakkaana suuttumuksensa vallassa Karen nosti hänet korkealle ilmaan, ikäänkuin hän olisi kohottanut lasta äänettömästi vedoten taivaan suurta tuomaria kohti.

"Voisiko muka kukaan ihminen riistää minulta äidinoikeuttani sinuun, lapseni! Sinuthan Jumala antoi minulle, kun synnytin sinut oman henkeni uhalla!"

Ja hän nauroi tämän ajatuksen naurettavuutta ja mahdottomuutta.

"Tuossa Winberg tulee! Hillitse itseäsi, Karen", huudahti äkkiä rouva Grunnet ja vei Kain mukanaan kyökkiin.

"Hänellä on kiire", sanoi Karen, joka ojensi itseään ja käänsi salamoivat silmänsä ovea kohti.

Karen kuuli hänen raskaan, vetelehtävän käyntinsä ulkopuolelta ja hän veti vaistomaisesti henkeään.

Ovi avautui.

"Sinäkö se olet, Winberg?" kysyi Karen ja painoi ristiinlasketut käsivartensa rintaansa vasten hillitäkseen kovaa sydämentykytystään.

Siinä hän seisoi — lihavana, kumaraselkäisenä, suuret pussit silmien alla.

"Minä kuulen, että sinusta äkkiä on tullut saksalainen."

Winberg vilkutti silmiään ja rykäisi lakkaamatta, kierrellen hatunlieriään leveitten peukaloittensa välissä.

"Niin, syy on kokonaan sinun, Karen", sano Winberg istuutuen. "Minkä kylvää, sen saa niittää Sinun olisi pitänyt luvata."

"Sinä tarkoitat: luvata jotakin, jota en olisi voinut pitää?"

Winberg vilkutti silmiään.

"No niin, eihän sillä niin tarkkaa väliä ole. Täytyy tunnustella maata sormella ja huomata missä ollaan."

"Niin, me olemme Eteläjyllannissa", vastasi Karen. "Minä luulen, että me tuntisimme sen maan."

"Mitä hyötyä siitä on? Mitä hyötyä siitä on? Ei se siitä sen paremmaksi tule. Meidän täytyy puraista hapanta omenaa, Jumala paratkoon. Vahvempi on aina vahvempi, pantakoon hän minne hyvänsä."

Karen kääntyi hitaasti katsoen häneen.

Häntä inhotti tuo mies aivan kuin myrkyllinen, limainen eläin, joka oli päässyt ovesta sisään.

"Sinulta puuttuu voimakasta verta, Winberg", sanoi hän. "Minä sanon mikä sinua vaivaa. Sinun ajatuksesi ovat kalvakkoja, sairaaloisia. Minä vihaan niitä!"

Winberg rykäisi, vilkutti taaskin silmiään ja liikahteli tuolillaan.

"Mitä sinä oikeastaan tahdot, Winberg? Odotatko jotakin virkaa, vai toivotko lainaa saksalaisesta pankista?"

Hän vastasi luoden silmänurkistaan monta epävarmaa katsetta sivuillensa:

"Sinä saat nyt totella minua, olkoon se sinulle sitten mieliksi tai ei."

Karen astui häntä kohti ja pysähtyi aivan hänen eteensä.

"Minä sanon sinulle jotakin, Winberg. Tässä ottelussa sinä et pitkälle pääse. Sinä et voi koskaan tunkeutua siihen salakammioon, jossa äiti ja lapsi ovat kahden, — et koskaan! Sinä et voi tehdä mahdottomuuksia."

Winberg nousi ylös ja katseli Karenia, uskaltamatta kohdata hänen katsettansa.

Hän aavisti äkkiä hämärästi, kuinka hyvä olisi olla, jos selkä olisi noin taipumaton, ja jolleivät kaikki tuhannet arvelut ja varovaisuudet olisi kiusaamassa ihmistä melkein hengiltä.

Hän kadehti Karenia, ja kateus muuttui hänessä vihaksi.

"Niin, saadaanpa nähdä."

Winberg rypisteli hattuansa, seisoi hetken aikaa paikoillaan, rykäisi ja läksi pois.

"Sinun ei olisi pitänyt ärsyttää häntä", sanoi rouva Grunnet, joka oli kuullut kaikki kyökkiin, sillä he olivat puhuneet hyvin äänekkäästi. "Sinun olisi pitänyt varoa sanojasi."

"Sitten sinä et tunne Winbergiä, äiti. Hän on pelkuri."

"Mutta pelkurikin voi pistää."

17.

Valdemar Borris antoi katseensa kulkea aikoja sitten korjattujen maitten yli, jotka pehmeinä multa-aaltoina ulottuivat aina korkealla sijaitseviin myllyihin asti.

Oli myöhäinen ilta; myllynsiivet törröttivät liikkumattomina ilmassa, mutta majakat loistivat ja vilkkuivat lakkaamatta Itämeren puolella.

Hän seisoi syviin ajatuksiinsa vaipuneena ja ajatteli, mitä nämät kaksi vuotta olivat Eteläjyllannille tuoneet mukanansa.

Vuonna 1900 ei tosin ollut yhtä paljon karkoituksia kuin vuonna 1899, mutta preussilaiset olivat varmaan kilpajuoksussa hengästyneet ja tahtoivat vetää henkeä.

"He lepäsivät hiukan, ennenkuin he taas tarttuivat kiinni", oli Madsen sanonut.

Vähemmän nykyään oli kuulunut vanhempien oikeuksien riistämisestäkin kuin edellisenä vuonna.

1900 saattoi kai lähinnä ylpeillä sodasta, jota käytiin palvelusrenkinä olevia koulupoikia ja niitä käsityöläisiä vastaan, jotka olivat Tanskan alamaisia ja joita sen vuoksi kiellettiin työskentelemästä tanskalaismielisten luona.

Niin, 1900:n omallatunnolla oli vieläkin enemmän. Yhä suuremmaksi kasvoi vaino, joka kohtasi yhdistyksiä ja kokouksia.

Lopulta ei voinut saada kattoa päänsä päälle, sillä vaikka monet rohkeat krouvin isännät panivat vastaan, kun poliisi kielsi heitä vuokraamasta huoneustoja omille maanmiehilleen, niin täytyi sittenkin useimpien taipua, kun uhattiin heiltä riistää heidän elinkeinonsa, uhattiin ottaa pois heiltä heidän oikeutensa, kun uhattiin heitä uusilla rasituksilla ja jos jollakin.

Ja leipähän tässä oli kysymyksessä.

Jos uusi kokoushuone aiottiin ottaa käytäntöön, niin se julistettiin kelpaamattomaksi, eikä sitä saatu käyttää.

Kaikkien teiden varsilla, jotka johtivat rajan yli kuningaskuntaan, oli asetettu santarmeja merkitsemään muistiin niiden nimiä, jotka läksivät kokouksiin tai näyttelyihin kuningaskuntaan.

Mutta samalla kuin tämä kaikki tapahtui, -Valdemarin vakavat kasvot vetäytyivät melkein hymyyn — onnistui erään saksalaisen tiedemiehen selittää latinalainen kirjoitus Slesvigin ikivanhan tuomiokirkon Pietarin ovella.

Ja mitä tämä 750 vuoden vanha kirjoitus sisälsi?

Niin, se sanoi suoraan, ja saksalaisen oli ollut pakko kääntää se:

"Karkoita pois saksalainen, maailman hurja tyranni, ja kutsu takaisin ne, jotka Pyhää Pietaria kunnioittaen palvelevat."

Ja 1901!

Niin, se oli tosin vapauttanut heidät herra v. Kölleristä, joka nyt oli kohonnut valtioministeriksi ja valtiosihteeriksi Elsas-Lothringenissa, mutta eivätpä olot siltä parantuneet. Joku toinenhan tulisi hänen sijaansa, ja tämä olisi kai luultavasti samanlainen.

Itämereltä kuului laukauksia. Valdemar kääntyi sinne kohti, mistä laukaukset kuuluivat, ja tuijotti hetken aikaa punaisia lyhtyjä, jotka kohosivat puiden latvojen yläpuolella juuri siinä, missä saksalaiset sotalaivat pitivät ampumaharjoituksiaan. Äkkiä välähti sähkövalo. "Ne ampuvat pimeänkin tultua, nuo herrat!" mutisi hän.

"Karkoita pois saksalainen, maailman hurja tyranni, ja kutsu takaisin ne, jotka Pyhää Pietaria kunnioittaen palvelevat!"

"Pyhän Pietarin sijaan me asetamme vanhurskauden", ajatteli Borris. "Se soveltui 750 vuotta sitten, se soveltuu myös vuonna 1901."

Ja hän astui hitaammin ylös portaita, kuin mitä hänellä oli tapana, sillä Eteläjyllantia oli vastikään kohdannut niin suuri suru, kansallinen tappio, että siitä olisi vaikea toipua.

Suuri ja voimakas puu oli kaadettu. Gustav Johansen, eteläjuutilaisen kansan edusmies ja pelkäämätön puoltaja sekä Saksan valtio- että Preussin maapäivillä, oli kuollut.

Kuin kansanruhtinas hänet oli hautaan saatettu. Borris oli ollut mukana niissä hautajaisissa ja oli juuri palannut kotiin Flensborgista.

Hän tunsi olleensa mukana jossakin suuressa, ja vielä kokonaan siellä elettyjen tapahtumien valtaamana hän kertoi siitä äidilleen ja rouva Grunnetille, jotka istuivat sohvassa kuunnellen kyynelsilmin, ja hän kertoi tyyneesti ja hiljaisesti:

"Ensin neljät vaunut, joihin hädin tuskin mahtuivat kaikki kallisarvoiset seppeleet Eteläjyllannista ja kuningaskunnasta, sitten soittokunta, sitten Pyhän Knuutin yhdistys[13] ja Flensborgin ampumaseura."

"Oliko niillä suruharsot?" kysyi rouva Grunnet. Hän saattoi vaivoin itkulta puhua.

"Niin, heillä oli suruharsot."

Valdemar katkaisi hetkeksi puheensa.

"Sitten tulivat ruumisvaunut, neljä hevosta edessä, ja jäljessä valtava surusaatto, lukemattomat joukot kuningaskunnasta ja koko Eteläjyllannista."

Valdemar nimitti useita nimiä.

"Ja kun sitten kaikki oli ohitse —"

"Niin, niin", sanoi rouva Borris.

"Niin, niin, äiti! Sitten laskettiin liput alas haudan yli."

Ja tuo voimakas mies puhui hiljaisella äänellä, ikäänkuin hän vielä olisi seisonut avonaisen haudan partaalla ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Mutta hän tointui pian ja jatkoi:

"Surujuhlassa jäljestäpäin kansalaisyhdistyksessä sanoi toimittaja Jessen muistopuheessansa: 'Me annamme kaikki sen lupauksen toisillemme, että kaikki se, mikä oli suurta ja ihanaa ja hyvää Gustav Johansenin elämäntoimessa, kaikki se, mikä voi kelvata ijankaikkisuuden tuomioistuimen edessä, kaikki se, missä itsessänsä on siunauksen elinsiemen, kaikki se on myös meissä eläväksi tuleva!' Ja hän lisäsi: 'Mitä Grundtvig sanoi? Hän sanoi: 'Jalojen suku ei koskaan kuole sukupuuttoon!'"

"Ei, ei", vaivoin saattoi eroittaa, mitä rouva Grunnet sanoi, "nuo olivat tosia sanoja, ja todet sanat elävät, kun valhe kuolee."

Ja sitten hän äkkiä huudahti, kaiken sen valtaamana, jota hän niin hiljaisena ja surumielisenä oli kuunnellut:

"Oi, jospa pikku Karen olisi ollut täällä ja kuullut tätä kaikkea!"

Hän katui heti sen sanottuansa. Hän olisi voinut vaikka lyödä suutaan, mutta nyt se oli myöhäistä.

Valdemar katsoi äkkiä ylös, mutta hän ei sanonut mitään, ja äänettömyys, joka valtasi heidät kaikki, kävi vihdoin niin painostavaksi, että hän nousi ylös ja läksi pois.

"Kuinka varomaton sitä voi olla!" sanoi rouva Grunnet.

Rouva Borris kiinnitti häneen suuret silmänsä. "Miksikä niin? Minun mielestäni se oli hyvin sanottu ja oikealla ajalla, sillä tämmöistä oloa ei voi kuitenkaan jatkua."

Mutta Valdemar seisoi alhaalla puutarhassa ja tähysteli yli tienoon, mieli kuohuksissa.

Kädet hän oli pistänyt housuntaskuihin. Hänen kasvojensa eleet olivat jäykistyneet.

Hän puristi huulensa yhteen ja rypisti otsaansa. Miten naiset kuitenkin saattoivat lörpötellä! Heillä kaikilla oli lapsen armoton käsi, joka leikitteli miekalla, eikä huomannut sen pistoa.

Ja kun se vielä osui keskelle sitä haavaa, joka ei koskaan lakannut verta vuotamasta eikä ikänä voinut umpeen mennä!

Hän väänteli itseään tuskissansa. Minkä he sille mahtoivat? Eihän se heille tuskia tuottanut.

No! Jolleivät viranomaiset olisi ennättäneet ennen uutta lakia eikä tuo Kain asia olisi ehtinyt tulla esille, niin hän joka tapauksessa olisi nyt ollut vapaa holhoojavelvollisuudestansa, sillä tänä vuonna olisi Karenin itsensä sallittu ruveta poikansa holhoojaksi.

Hän oli vapaa!

Hän toisti nuo sanat monta kertaa itseksensä, hän tahtoi ne teroittaa mieleensä.

Ja kuitenkin hiipi hänen sydämeensä kaipaus, salainen kaipaus.

Kukas siellä?

Hänen äitinsä sieltä tuli.

Valdemarin mieleen iski:

"Nyt hän tahtoo puhua! Nyt minun täytyy ottaa vastaan vielä toinenkin isku. Ovatko he kaikki liittoutuneet yhteen?"

Hän puristi kätensä nyrkkiin.

Rouva Borriksen askeleet, jotka keveinä ja varmoina kuuluivat hiekalla, lähenivät Valdemarin selän takaa.

Ennättääkseen ennen häntä ja sanoakseen vain jotakin, virkkoi Valdemar nopeasti ja kääntymättä taaksensa:

"Kaikki paha tulee saksalaisista."

Ja hän katseli yhä edelleen yli tienoon ja puri hampaansa yhteen.

Rouva Borris ei vastannut aivan heti. Hän asettui Valdemarin eteen, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä suoraan silmiin.

Valdemar oli varsin kalpea.

"Poika! Poika! Sinä sietänet toki kuulla totuutta? Ethän ole mikään arka raukka? Jürgens ei tahallaan tehnyt sinulle mitään pahaa. Eihän hän aavistanut, että sinä rakastit Karenia. Tahdotkos sinäkin nyt harjoittaa vääryyttä? Minun mielestäni meillä muutenkin on kylliksi vääryyttä tässä maassa. Älä kanna vihaa kuollutta kohtaan, käänny mielemmin elävän puoleen. Käänny Karenin puoleen!"

Valdemar ei liikahtanut eikä vastannut. Hän ei myöskään ravistanut äidin käsiä olkapäiltään.

Mutta äkkiä, siinä seisoessansa, pääsi hänen rinnastaan syvä huokaus.

Ja rouva Borris katsoi säälivillä äidinsilmillään kiusaantuneen poikansa kasvoihin. Pojan tuska oli hänenkin tuskansa.

Valdemar otti hellästi äidin rakkaat kädet olkapäiltään, puristi niitä lujasti ja samalla hellästi omissansa ja sanoi murtuneella äänellä:

"Äiti, rakas äiti, en minä ole enää katkera. Usko minua, ja senhän sinä aina olet tehnyt, että kun minä —"

"Pelastit pojan hengen, Valdemar!"

Valdemar säpsähti.

"Mistä sinä sen tiedät? Kuinka sinä sen tiedät?" huudahti hän.

"Ja sitä sinä voit kysyä?"

"Äiti! Koska sen tiedät, niin tiedäthän myöskin, että kun minun oli pakko pelastaa tuo lapsi", — ja hänen äänensä kuului käheällä, — "niin täytyi minun väkistenkin samalla antaa anteeksi."

"Jumalan käsi johti sinua ja nöyryytti sinut, Valdemar", sanoi rouva Borris.

"Jumala!" uudisti Borris. "Jumala!"

Äkkiä hän tarttui rintaansa.

"Mutta se koskee niin kipeästi, äiti! Se koskee niin kipeästi. Jos joku tulisi minulle sanomaan: 'Mitä siitä? Se menee ohi! Kuinka mies voi tuollaiseen tuskaan antautua ja taistella tuolla tavalla petetyn rakkauden vuoksi? Hän on narri. Ei se maksa vaivaa!' — niin varokoon hän, ettei hän itse kerran saa sitä kokea. Varokoon itseänsä, varokoon itseänsä! Niin, totta tosiaan, Jumalan käsi on kauan levännyt raskaana minun ylitseni!"

"Ei", sanoi rouva Borris, joka nyt, kun poika ensi kertaa oikein ilmaisi hänelle salaisen tuskansa, oli niin liikutettu, ikäänkuin hän olisi päässyt ihmissielun kaikkein pyhimpään. "Suru on ihmisistä, mutta Jumala voi muuttaa surun iloksi."

Silloin Valdemar nauroi. Ja hänen toivoton naurunsa vihloi äitiä sydämeen saakka.

"Auta meitä, rakas Herra Jumala", rukoili rouva Borris ja pani vaistomaisesti kätensä ristiin. "Auta meitä."

"Voiko hän tässä kohdin minua auttaa?" kysyi Valdemar haikean tuskansa valtaamana.

"Kyllä, jos sinä tahdot tulla autetuksi", vastasi äiti.

"Josko tahdon!" huudahti hän. "Josko tahdon!"

18.

Mutta ei ollut aikaa ajatella itseänsä, eikä sitä mikä painosti oman, persoonallisen elämän aivan maan tasalle, sillä nyt oli ryhdyttävä vaaliin.

Gustav Johansenin sijainen valtiopäiville oli' valittava vanhalla, järkähtämättömällä perustalla.

"Me olemme tanskalaisia, me tahdomme yhä edelleen pysyä tanskalaisina, meitä on kohdeltava tanskalaisina kansanoikeuden määräysten mukaan."

Siten se vaalikehoitus kuului, jota pohjoisslesvigiläisen vaaliyhdistyksen toimikunta levitti ja Jessen pani jo alulle vaalikokoukset Aabenraassa ensimäisenäkolmatta päivänä marraskuuta ja Stenskrossa joulukuun kuudentena.

Valdemar, joka vähitellen oli joutunut kaikkiin niihin luottamustoimiin, joita isällä oli ollut ennen häntä, — hän oli parhaassa merkityksessä tullut hänen perilliseksensä, — antautui niin uupumattomaan, tarmokkaasen työhön, että saksalaisten viha siinä pitäjässä näytti kohdistuvan yksinomaan häneen.

Tanskalaisilla taiteilijoilla, papeilla ja esitelmänpitäjillä, jotka olivat kotoisin kuningaskunnasta, — ja "kuningaskunnalla" tarkoitetaan Eteläjyllannissa aina vain Tanskaa, — ei ollut lupa tulla sinne. Heidät karkoitettiin "valtiolle vaarallisina" henkilöinä.

"Niin, kuka ei vihaisi saksalaista valtakuntaa?" kysyi Madsen. "Koko maailma on liittoutunut sitä vastaan, yksinpä nautaeläimetkin ovat lyöttäytyneet sitä vastaan, sillä niitä ei saa tuottaa tänne, eikä meille saa opettaa, miten parhaiten hoitaisimme karjaamme. Oi, sitä Saksan valtakunnan vihollista!"

Valtakunnan vihollinen!

Ei ketään se niin vainonnut kuin Valdemaria. Se seurasi häntä kaikkialla — yksin pimeässäkin maanteillä.

Valtakunnan vihollinen!

Sitä kuiskailtiin hänen korvaansa, sitä huudettiin hänelle kansankokouksissa. Valdemar olisi voinut vastata samoin kuin eräs tanskalainen sanoi preussilaisille kadulla Broagerissa vuonna kuusikymmentäneljä:

"Mitä te tahdotte täältä? Kuka on lähettänyt teidät tänne?"

"Kun pykälä numero viisi oli säädetty", sanoi Borris eräässä vaalikokouksessa, "niin arveli 'Norddeutsche Allgemeine Zeitung,' että väestön ensin piti oppia tuntemaan Preussin vallan siunausta, ennenkuin se ratkaisisi tahtoisiko se kuulua Tanskaan vai Saksaan. Emmeköhän me ole oppineet tuntemaan preussilaista hallitusta?"

"Olemme! Olemme kyllä!"

"Liiankin hyvin!" huusi Madsen.

"Meidän viljavaa, hyvin viljeltyä, rikasta maatamme he haluavat. Se on oikea makupala rautalakeille."

"Meillä ei ole aatelistoa eikä pappissäätyä, joka voisi ottaa vastaan ensimäisen hyökkäyksen niinkuin puolalaisilla. Meillä porvarin ja talonpojan on pakko omilla hartioillaan kantaa taistelun taakkaa. Me maksamme veromme, ja palkkaamme sillä suurimmaksi osaksi ne saksalaiset virkamiehet, jotka kiusaavat meitä ja tekevät meille vääryyttä. Eikö meilläkin ole laillinen oikeus tulla virkamiehiksi?"

"On! On!"

"Mutta sellaista virkamiestä saa etsiä, joka olisi tanskalainen. Kaikki huojennukset ja suosionosoitukset, joita hallitus voi antaa, tulevat ainoastaan saksalaisten osaksi, jota vastoin meistä, eteläjuutilaisista puserretaan viimeinenkin pisara."

Pastori Jakobsen Skaæbækissä sanoi kerta julkisesti:

'Maakreivi ole kova! Terve, keisari, heiluta vasaraa ja murskaa vihollisen pää!"

"Tuo pää on meidän!"

"Kuulkaa! Kuulkaa!"

Äkkiä kajahti ääni:

"Hänenkin pitäisi olla Tanskan alamainen, kun niin monien muidenkin pitää olla. Miksikä häntä ei karkoiteta? Hän on syntynyt Kööpenhaminassa, ja hänen isänsä oli tanskalainen virkamies!"

"Juutilainen on voimakas ja sitkeä", sen saivat preussilaiset uudelleen kokea, vaikka olikin muutamia pelkureita, jotka eivät äänestäneet pelosta että ne heidän sukulaisistaan ja ystävistään tulisivat karkoitetuiksi, jotka olivat Tanskan alamaisia.

Ja preussilaiset käyttivät kaikkia mahdollisia vaalitemppuja, mitä he vain saattoivat keksiä, peloittaakseen pelkureita.

Eräässä Sonderborgin saksalaisessa lehdessä luuloiteltu "Lähettäjä" kehoitti tanskalaisia pysymään poissa vaaleista, "sillä toiset saisivat kärsiä heidän tähtensä."

Tämä täytevaali olisi sääntöjen mukaan ollut pidettävä kaksi kuukautta Gustav Johansenin kuoleman jälkeen, mutta sitä viivytettiin viidettä kuukautta.

Sillä preussilaisilla oli kiire, ja paljo muuta oli ensin toimitettava.

Ensin he yrittivät kaikenlaisilla pikkumaisilla keinoilla estää vaalikokouksia. Vaikea oli saada huoneustoja ja kun vihdoin sellainen oli saatu, niin seurasi mitä naurettavimpia kieltoja ja oikkuja joka taholta.

Milloin oli koolla liiaksi väkeä, milloin oli kokoonnuttu vierashuoneihin, eikä kokoussaleihin. Ja ulkona, paljaan taivaan alla eivät he liioin saaneet pitää kokouksia, sillä sekin oli kiellettyä.

Madsenin, jonka jalka oli kipeä, täytyi jättää keppinsä ulos.

"Minkä vuoksi?" kysyi Madsen.

"Ei olla lupa viedä aseita kokoussaliin", sanoi santarmi jyrisevällä äänellä.

"Vai niinkö! No, sitten te totta tosiaan saatte kantaa minut selässänne ulos, sillä minä en pääse käymään ilman keppiä!" nauroi Madsen ja heitti kepin ikkunasta ulos.

Ja kun kokous oli lopussa, seisoi eräs raivostunut saksalainen ulkopuolella heilutellen keppiään.

Hän huusi ja kirkui merkillisellä saksan kielellään: [Saksan kieleen Slesvigissä on tanskan kieli suuresti vaikuttanut, varsinkin sanajärjestykseen.]

"Ich haue einen jeden Däne nieder, der hier raus kommt!" [Minä isken jokaisen tanskalaisen maahan, joka yrittää täältä tulla ulos.]

Mutta mitä oli tehtävä?

Kun ei enää käynyt ahdistaminen palvelusväkeä, syystä että niiden palkat olivat niin suuresti kohonneet, niin he olivat käyneet lasten ja vanhempien oikeusten kimppuun, mutta eipä sekään käynyt päinsä.

Mitäpä nyt?

Vaalin aika oli ovella. Jotakin kuulumatonta, jotakin ennen aavistamatonta, mitä ei oltu ennen uneksittukaan, oli tehtävä, jotta saataisiin tanskalaisten valitsijamiesten luku vähenemään ja ylipresidentti Wilmovski voitti itse von Köllerinkin kekseliäisyyden.

Pahempi rajuilma kuin koskaan ennen oli tulossa. Ukkonen jyrisi jälleen ja salama iski maahan.

Entisiltä vaalimiehiltä, Preussin alamaisilta, ryöstettiin äkkiä vaalioikeus, joka heillä oli ollut kokonaisen ihmisiän ajan.

Kolmenkymmenenviiden vuoden kuluttua heidät leimattiin äkkiä Tanskan alamaisiksi.

Epävarmuus sai kaikkialla alaa. Satoja ja tuhansia synnyltään tanskalaisia Preussin kansalaisia joutui äkkiä poliisin mielivallan alaisiksi.

Tämä kaikki tähtäsi niitä eteläjuutilaisia, jotka aikoinaan olivat valinneet Tanskan alamaisuuden antamalla optsioni-ilmoituksensa,[14] koska eivät tahtoneet vannoa valaa Preussille eivätkä ruveta saksalaisiksi sotilaiksi, mutta olivat myöhemmin sen peruuttaneet ja saaneet viranomaisilta sen tiedon, että heitä vastedes tultiin pitämään Preussin valtion kansalaisina.

Siitä kaikesta tosin oli jo kulunut kokonainen ihmisikä, mutta nyt asia äkkiä vedettiin esille, ja jos asianomaiset antaessaan optsioni-ilmoituksensa olivat olleet vain pari kolme päivää Tanskassa, niin heidät merkittiin nyt Tanskan alamaisiksi, siinä tapauksessa että he olivat ottaneet osaa taisteluun saksalaistuttamista vastaan.

Ilman muuta selitettiin erehdykseksi sitä seikkaa, että Preussin hallitus oli aikaisemmin tunnustanut heidät Saksan alamaisiksi.

Ja samoin kävi myös kaikkien aikoinaan asevelvollisina olleiden eteläjuutilaisten, joita ei oltu siirretty Tanskaan ja joita saksalais-ranskalaisen sodan aikana 1870 oli kutsuttu preussilaiseen sotapalvelukseen.

Sillä kertaa olivat nimittäin nuoret miehet joukottain lähteneet kuningaskuntaan, jotta heidän ei olisi tarvinnut lähteä sotaan Ranskaa vastaan.

Muutamat tekivät sen antamatta mitään optsioni-ilmoitusta, toiset taas semmoisen antoivat, mutta sitä ei otettu vastaan.

Mutta kaikkia heitä pidettiin karkulaisina ja he joutuivat rangaistuksen alaisiksi, kun palasivat takaisin maahan.

Tanskan hallitus puhui kuitenkin heidän puolestansa, ja siten saatiin Aabenraan konventsiooni toimeen 1872, jonka molemmat hallitukset hyväksyivät.

Tämän nojalla saattoivat siis kaikki nämät eteläjuutilaiset tulla takaisin ja jäädä maahan, niinkauan kuin he eivät antaneet aihetta minkäänlaisiin valituksiin.

Useat tunnetuimmista miehistä haastettiin kuulusteltaviksi, jotta — jos mahdollista — saataisiin selkoa, olivatko he Tanskan alamaisia.

Borriskin sai käskyn.

Mikä sekaannus vallitsikaan maaneuvosvirastoissa Eteläjyllannissa!

Monet entisistä karkoitetuista olivat vuosien kuluessa olleet monissa julkisissa luottamustoimissa — sekä kunnallisissa että kirkollisissa. He olivat olleet kirkonvanhimpia, toiset jäseninä Rendsborgin kirkolliskokouksessa, eräspä oli ollut piiripäivämiehenäkin.

Kaikki he olivat olleet Preussin alamaisia.

"Mutta mitenkähän tämä päättyy?" sanoivat virkamiehet, jotka lopulta olivat aivan pyörällä päästä.

"Schwamm darüber! [Vähät siitä!] Se on heidän asiansa!" naureskeli Madsen, joka myös oli saanut käskyn ja tunkeutui joukon läpi tervehtimään Borrista.

"Nyt he karkoittavat riimukiviäkin, Borris! Molemmat kivet Luiselundin linnanpuistosta Slienin eteläpuolella ovat lähetetyt Kielin museoon. Se on aivan heidän tapaistansa! Eteläslesvigin ranskalaisuuden ikivanhat todistajat muutetaan Ejderin toiselle puolelle Holsteiniin! Eivätkö kivetkään nyt saa puhua?"