Front matter

Kirj.

Marja Salmela

WSOY, Porvoo, 1916.

Äidilleni

1.

Tiedätkö ystäväni, oletko kokenut miltä tuntuu, kun vanha koti puretaan? Oletko nähnyt ja ollut muassa, kun kaikki kätköistään esiin vedetään? Oletko kuullut, kun satavuotiset kirjavanhukset hyllyillään haastelevat, oletko nähnyt vanhan kapineen, osaksi särkyneen, ummesta äkkiä esiin sukeltavan muassaan tuhannet muistot?

Jos olet kokenut, silloin tiedät — muuten et.

Mutta vanhan kodin kätköistä voit sinä arvaamattasi löytää sellaistakin, jolla ei ole entisyyden leimaa, joka päinvastoin on kuin kappale elämää, jota itse elät, kappale nykyisyyttä menneisyyden ja sen muistojen joukkoon kätkettynä.

Näin kävi minun.

Olin vanhaa kotia purkamassa. Vanhat kalut ja kapineet kertoivat minulle tarinoitaan. Pala palalta elin uudelleen, mitä toiset vuosikymmenien kuluessa tämän kodin suojissa olivat kokeneet. Iloista iloitsin, murheet murhetta toivat.

Silloin tempasi minut äkkiä menneisyydestä ullakolla sijaitsevan romusäiliön nurkkaan kätketty paperikäärö.

Mistä se sinne oli joutunut? Kuka sen näin huolellisesti oli kätkenyt?

Paperi ei ollut kellahtavaa, muste ei muuttunutta. Tuoreelta tuntui kaikki, ulkoasu samoin kuin sisältökin — päättäen siitä, mitä selaillessani näin.

Oli kuin joku vast'ikään olisi kaiken paperille pannut, pannut sen siihen, ei toisille antaakseen eikä kujilla kuuluuttaakseen, vaan oman mielensä kevennykseksi, omasta itsestään selvää saadakseen.

Kuka tässä oli elämänsä tarinan paperille pannut, kuka tässä sisimpänsä paljasti?

Uteliaisuuteni heräsi.

Paljo oli tässä kodissa vuosikymmenien kuluessa asukkaita ollut, paljo perheen jäseniä, paljo vieraita, paljo niitä, jotka viipyivät kauan, paljo toisia, jotka kerran ohi kulkiessaan tänne poikkesivat.

Venelastittain oli tänne saapunut iloisia matkailijoita. Yksinäiset, pyörällä tai palkoveneissä kulkijat olivat ohimennen hetkisen täällä levähtäneet. Toiset olivat vartavasten jättäneet kotinsa kaupungissa, saadakseen viikon tai pari levätä hiljaisessa maalaiskodissa. He olivat olleet täällä aikansa, — olivat lähteneet — ja jättäneet tilaa uusille tulokkaille.

Kuka näistä monista oli vanhan kodin ullakolle kätkenyt kappaleen elämänsä tarinaa? Oliko se joku sielun ja ruumiin puolesta sairas, joka täällä lepoa etsiessään oli yksinäisyydessä kokemiaan kertoillut? Tai oliko kenties joku iloinen matkailija käsikirjoituksensa kadottanut, ja se sitte joutunut ullakon romusäiliöön?

En saanut vastausta kysymyksiini.

Käsiala oli outo, — sisältö tuntui vieraalta.

Selailin — silmäilin —. Silloin sattui katseeni kohtaan, joka kiinnitti huomiotani:

Kappaleen matkaa olemme vasta yhdessä kulkeneet, ainoastaan kappaleen, mutta tie tuntuu vuosikymmenien taipaleelta.

Miksi?

Onko siihen syynä surujeni suuruus, vai onneni ihanuusko? En tiedä. Kenties elämän ihmeellinen — tahtoisin sanoa tappava — rikkaus.

Mutta kun sitte kysyn itseltäni: miten tuli elämäni noin rikkaaksi, miten sen tasainen, yksitoikkoinen jokapäiväisyys äkkiä muuttui, en epäröi vastatessani: Sinä, sinä yksin sen teit. Sinun ansiosi se on, sinun syysi. — Sinä toit onnen, sinä toit tuskan.

Niin oli elämäni iloineen ja suruineen kuin sisäjärven tyyneys, sisäjärven myrskyt. Vasta kun tulin tähän toiseen maahan, vasta kun sinut täällä tapasin, opin ymmärtämään, miten pientä se kaikki oli. Sinä toit suuruuden tullessasi, sinä vuorien ja vuonojen kasvatti.

Oletko sen kotimaasi luonnosta oppinut vai mistä? En tiedä. Mutta totta se ainakin on: kaikki sinussa on suurta. Oli se pahaa tai hyvää, pientä ja pikkumaista ei se ainakaan ole.

Sinä teit elämäni suureksi ja rikkaaksi. Sinua kiitän — sinua siunaan. Niinkö?

En tiedä.

Päätäni huimaa. En jaksa ajatella. — Minä vain ihmettelen, että ihminen vuoden kuluessa voi kokea vuosikymmenien ilot ja tuskat.

Ei sumene silmät, hiukset ei harmene ja kuitenkin sitä nuoresta äkkiä vanhaksi kääntyy.

Elämän kehuttu rikkausko sen vaikuttaa? En ymmärrä.

Ennen kaipasin usein jotakin —, tietämättä mitä. Kenties kaipasin iloa ja onnea. — Kaipasin ennen kaikkea vaihtelua.

Olisin siihen aikaan saattanut puhua elämän tappavasta tyhjyydestä. Nyt puhun sen tappavasta rikkaudesta.

Nyt en enää toivo enkä kaipaa mitään, en ainakaan muuta kuin mahdollisesti — lepoa. Olen niin väsynyt, niin läpeensä väsynyt. Se suuri ja rikas elämä, johon minut veit, on vienyt minulta voimat.

Moitin itseäni siitä, — halveksinkin usein, mutta minä en sille mitään voi, sillä minä olen heikko ja mitätön "pikkusielu".

En voinut jättää lukemistani tähän. Kääntelin papereita, katselin, koetin järjestää. Vihdoin löysin alun. Siitä luin.

2.

Pimeässä yössä liukuu laiva liukumistaan kauemmaksi kotimaan rannoilta. Kuu on pilvien peitossa. Rannoilla tuikkivat tulet häipyvät etäisyyteen. Matkustajat vetäytyvät toinen toisensa perästä hytteihinsä. Viimein on Salme Asp ainoa matkustavainen laivan kannella.

Tuuli rupeaa tuntumaan. Salme värähtää, käärii matkavaipan paremmin ympärilleen ja painautuu sohvan nurkkaan, saadakseen tuulessa suojaa tupakkahuoneen ulkonevalta seinältä.

Häntä väsyttää, vaan hän ei voi mennä maata. Hän ei pimeässä voi nähdä mitään, mutta poistuakaan hän ei voi. Täällä täytyy vain istua ja ajatella sitä ihmettä, että hän nyt todella on matkalla Norjaan — toiveittensa ja unelmiensa maahan.

Se on kuin unta kaikki. Hän ummistaa silmänsä ja kuva toisensa jälkeen syntyy mielessä, väikkyy hetken hänen silmissään, särkyy sitte, sammuu ja jättää sijaa uudelle.

Vaikea ja raskas oli tämä vuosi ollut. Äiti sairasti. — Se nyt oli tavallista —. Sitte tuli nuorempiin tulirokot, tuhkarokot ja vaikka mitkä. — Tulot pienet, menot suuret. Hänellä, ainoalla, joka kykeni auttamaan isää rahan hankkimisessa, oli puhtaaksikirjoitusta aamusta iltaan, vieläpä illasta aamuunkin.

Monet yöt hän oli valvonut ja usein uupuneena päivän työhön lähtenyt.

Hän värähti taas. Kauan oli tätä raatamista jo kestänyt, oikeastaan siitä asti, kun hän koulunsa lopetti. Silloin täytyi heti ruveta ansaitsemaan ja samalla piti hoitaa nuorempia ja auttaa aina sairastavaa äitiä.

Ei hän paljo saanut muistaa sitä, että hän itse oli nuori. Raatamista kesti päivästä päivään, vuodesta vuoteen.

Hän huoahti. Kymmenen vuotta oli jo näin kulunut, — paras osa nuoruudesta oikeastaan. Mutta kumman pian oli aika rientänyt ja kumman kepeä oli sittekin kuorma ollut kantaa. Se ei ollut saanut hänen mieltään lamaan, ei ollut saanut sammutetuksi hänen iloista uskoansa elämään.

Jos hetkittäin mieli väsähtikin, kohta kimmahti se taas painuksista kuin jousi. — Eihän elämä voinut olla ainaista raatamista. Totta tulisi hänellekin työpäivän perästä juhla-aika, totta saisi muistaa, että on nuori, totta iloita siitä, että elämä on edessä, uhkuva, nuorekas elämä, joka kutsuu, kiehtoo ja hurmaa.

Kauan hänen uskoaan koeteltiin. — Viime talvi oli pahin kaikista. — Mutta siitäpä ilo sitte alkoikin.

Miina-täti, — hän, joka asui pienessä, kellahtavassa talossaan kaupungin laidassa, — sattui heille juuri kun Annikki ja Olavi olivat sairastuneet tuhkarokkoon. Äiti makasi kalpeana ja rasittuneena leposohvallaan. Hän oli koettanut auttaa lasten hoidossa, kun isot pojatkin vasta olivat tulirokostaan parantuneet ja Salme yksin oli heitä hoitanut.

Miina-täti laski sukankutimen syliinsä, työnsi silmälasit otsalle ja katsoi Salmeen. — Sinä näytät rasittuneelta, sanoi hän yksikantaan.

Äiti huokasi. — Kummako se. Yöt päivät tekee työtä eikä saa levätä koskaan.

Siihen puhe katkesi. Miina-täti kutoi taas sukkaansa.

Mutta pari viikkoa myöhemmin, Salmen syntymäpäiväksi, tuli Miina-tädiltä lähetys —, 500-markkanen juhlallisesti suureen kuoreen pistettynä ja viidellä lakalla varustettuna — "Kummi-tytölleni virkistysmatkaa varten, — eikä mihinkään muuhun".

Salme oli haltioissaan. Kymmenien tuhansien perintö Amerikasta tuskin olisi suuremmalta tuntunut.

Isä ja äiti ehdottivat kylpymatkaa, mutta Salme tiesi, mitä tahtoi. Norjaan, Norjaan, — vuorien ja vuonojen maahan, — koska kerran lähtemään pääsi.

Kuinka herttaisen hyviä he sitte kaikki kotona olivat! Miten he iloitsivat hänen onnestaan ja miten valmiit olivat auttamaan ja varustamaan häntä matkalle!

Äiti osteli ja ompeli, minkä voimat ja varat myönsivät. Ja isä kiiruhti lähtöpäivänä konttorista kotiin tuomaan hänelle kauniita, ihania ruusuja, jommoisia hän ei koskaan ennen ollut saanut.

Hän hymyili. Lämmin, hyväilevä tunne hiipi sydämeen hänen ajatellessaan kotia.

Mitä siitä, jos työ olikin ollut kovaa. Sitä ihanampaa oli nyt kulkea juhlaa kohden ja sitä rikkaampi hän oli, kun oli koti, jossa paikka oli tyhjänä, ja jossa kaivattiin, muisteltiin ja odotettiin. Hän kietoi taas matkavaipan paremmin ympärilleen ja jäi ajattelemaan Miina-tätiä, joka pieniruutuisten ikkunalasiensa takaa oli hänelle huiskuttanut viime hyvästit, junan kiitäessä ohi.

Sitä muistellen hän torkahti, heräsi viluun ja läksi nukkumaan.

Aamulla, kun hän heräsi oltiin jo Tukholmassa.

Tuli aika kiire.

Onneksi ei tavaroita ollut paljo. Salme suoriutui sukkelaan tullitarkastuksesta, toimitti kaikki kapineensa laivalta rautatieasemalle ja lähti sitte kaupunkia katsomaan.

Hän osasi Tukholman melkein ulkoa. Hän oli työnsä lomassa koettanut edeltäkäsin tutustua kaikkeen, mitä tahtoi nähdä. Sentähden meni hän kaikkialle kuin kotiinsa, ennätti nähdä paljo vähässä ajassa ja jättää kaikki näkemänsä hyvin järjestettynä muistin haltuun.

Automaatti-ravintolaan pistäytyi hän syömään, kirjoitti tervehdyksen kotiin ja oli hyvissä ajoin asemalla, odottaen yöjunan lähtöä Kristiaaniaan.

Melkein tanssitahdissa kulki hän edestakaisin junan edustalla. Hän oli yksin ja vieras, ei ollut hänellä saattajia eikä kukkaisvihkoja, mutta hän loi kaikkiin ohikulkeviin niin onnea säteilevän katseen, että heidän pakostakin täytyi hymyillä hänelle. Ja muutamat pysähtyivät vielä taakseenkin katsoakseen. He olivat nähneet onnellisen ihmisen. He ymmärsivät, että hän kulki juhlaa kohden.

Oli jo pimeä, kun juna lähti. Salme seisoi ulkona ihaillen Tukholman tuikkivia tulia. Kun niitä ei enää näkynyt, vilahtivat valkeat sieltä täältä maalaiskotien ikkunoista tai yksinäisestä vahtituvasta.

Söderteljen kohdalla loistivat pienen laivan värilyhdyt kauniisti kanavan tummasta uomasta. Sitte juna taas kiiti pilkko pimeää kohden, kiiti huimaavaa vauhtia eteenpäin pitkin näkymätöntä tietä, kiidättäen Salmea näkymätöntä ja tuntematonta päämäärää kohden.

Juhlaa, juhlaa, juhlaa jyskytti juna… Juhlaa, juhlaa, juhlaa säesti Salmen sydän…

* * * * *

Sataa tihuutti aamulla, kun tultiin Norjan rajalle. Mutta pilvet hajaantuivat pian. Kongsvingerissä oli jo kirkasta, ja kun tultiin Lilleström'iin, jossa Salmen oli vaihdettava junaa, paistaa helotti aurinko pilvettömältä taivaalta.

Salme toimitti tavaransa kantajalle, tiedusteli odotettavan junan tuloa ja rupesi sitte astuskelemaan asemasiltaa pitkin, uteliaana ympärilleen silmäillen ja hymyillen tarkaten sanomalehti-poikien puhetta, kuullaksensa Norjan kielen mukavia käänteitä.

Ei ollut enää kuin viisi minuuttia junan tuloon, kun hänen huomionsa äkkiä kiintyi läheisyydestä kuuluvaan rattaiden ratinaan. Ajaa karautettiin huimaavaa vauhtia. Hevonen pysähtyi vavisten ja vaahdossa asemahuoneen läheisyyteen, herra hyppäsi rattailta, tarttui ripeästi matkalaukkuunsa ja juoksi sitte pilettiä ostamaan. Hetken kuluttua hän palasi kyyditsijänsä luo, sanoi tälle muutaman sanan, kaivoi sitte jotakin esiin povitaskustaan ja tarjosi hevoselle, jonka turpaa samassa ikäänkuin hyväillen pyyhkäisi… Vielä muutama sana ajomiehelle, sitte ripeä, voimakas päännyökkäys hyvästiksi, ja pari pitkää harppausta tehtyään, seisoi vieras tavaroidensa vieressä, valmiina astumaan junaan, joka juuri jyskien syöksyi asemasillan kohdalle.

Salmellekin tuli kiire. Mutta järjestäessään junassa tavaroitaan, hymyili hän itsekseen ajatellessaan, että ensimäinen norjalainen, johon hän tuli huomionsa kiinnittäneeksi, sattui olemaan tuollainen tyypillinen, reipas ja ryhdikäs tunturien kasvatti.

Junassa oli painostavan kuuma. Yömatkustuksen jälkeen rupesi raukaisemaan. Salme koetti pysyä virkeänä, mutta se oli vaikeaa, kun eivät maisematkaan tarjonneet mitään erinomaista.

Vasta Eidsvold'issa hän piristyi. Siellä tulvahti jo vastaan henkäys tunturi-ilmaa, ja rannassa odotti laiva, valmiina kyntämään Mjösenin vihertäviä laineita.

Junasta siirtyi paljo väkeä laivaan. Salme kiiruhti etsimään itselleen paikkaa laivan etukannella, saadakseen siellä rauhassa nauttia. Ihmiset hänen ympärillään nauroivat, puhelivat ja huvittelivat. Hän tuskin huomasikaan heitä. Hän näki vain värivivahdukset Mjösenin laineilla ja kukkulasarjat, mitkä majesteetillisena kiehkurana rantoja reunustivat.

Niinkuin kuiva maa särpii vettä, niin hän katsein ahmi kauneutta, joka häntä ympäröi. Hän katsoi niinkuin nälkäinen leipään tarttuu, katsoi, riemastui ja nautti.

Vasta kun laivan ruokakello kutsui päivällisille, rupesi hän tarkastamaan ihmisiä ympärillään.

Heti ensi silmäyksellä sattui hän näkemään matkustavaisen, joka Lilleström'issä oli hänen huomiotaan herättänyt. Hänkin oli junasta laivaan siirtynyt ja herätti nähtävästi täällä jonkinmoista huomiota. Monet juttelivat hänen kanssaan, useimmat näkyivät tuntevan hänet ja vieraat loivat häneen salavihkaa uteliaita silmäyksiä.

Hän mahtoi olla tunnettu ja varakas henkilö. Siltä ainakin näytti. Kaikki hänen matkatamineensa olivat oivallista laatua, samoin pukukin, joka, vaikkei ollutkaan keikarimainen, kuitenkin todisti omistajansa sekä tahtovan että voivan hankkia hyvää, minkä hankki.

Vaan ei se sittekään ollut ihmisten osottama huomio eikä tämä taloudellisen hyvinvoinnin leima, joka vaikutti sen, ettei Salme voinut katsettaan hänestä irrottaa. Tuon vieraan rikas ja voimakas persoonallisuus, se se hänet kietoi samanlaisella vastustamattomalla voimalla kuin tunturimaisema väririkkauksineen. Ja jota kauemmin hän katseli, kuunteli ja teki huomioitaan, sitä enemmän hän huomasi yhtymäkohtia näiden kahden välillä.

Voima oli ensimäinen yhtymäkohta, ihmeellinen, vaihteleva rikkaus toinen.

Tuhansittain oli värivivahduksia tunturin rinteillä. Juuri kun silmä jäi ihailemaan tummaa, siintävää sineä, veti jo hieno, vihertävä vivahdus puoleensa ja viheriän kupeella houkutteli hopean harmaa, harmaan takaa sinipunerva rusotti ja paistoi.

Juuri samoin vivahtivat myös eri luonteenpiirteet esiin tuon vieraan koko käytöksestä.

Hän istui paraikaa kapteenin kanssa leikkiä lyöden. Mutta äkkiä kävi otsa pilveen, äänessä väreili vihlova teräs ja nyrkki painautui raskaana pöydän laitaan.

Samassa tuli pieni poikapallero juosten. Hän oli nähtävästi karannut äitinsä turvista ja laski nyt täyttä karkua pitkin laivan kantta ennättääkseen niin pitkälle kuin mahdollista, ennenkuin kiinni joutuisi. Innossaan hän ei huomannut kapteenin kanssa puhelevan vieraan pitkälle ojennettua säärtä. Siihen hän törmäsi parhaassa vauhdissaan, horjahti — ja keikahti kumoon. Vieras oli samassa silmänräpäyksessä pystyssä.

— No pikku mies, mikä hätänä, eihän sinuun sattunut? Sano?

Poika keikkui jo kahden tukevan käden kannattamana korkealla ilmassa, niin ymmällä tästä yllätyksestä, että tuskin muisti kaatuneensa.

— Pääset sinä ratsastamaankin, puheli vieras, laskien pojan olallensa — Katsos näin, näin!

Poika taputti ihastuneena käsiään ja nauroi.

— Mutta tuolla tulee jo äitisi, juokse nyt kiltisti vastaan.

Hän laski pojan laivan kannelle, auttoi kädestä äitiä kohden ja kääntyi kapteeniin päin vasta kun äiti ja lapsi olivat näkyvistä kadonneet.

Salme ei tietänyt, oliko enemmän ihmeissään vai ihastuksissaanko. Mies oli vasta puinut nyrkkiä puhuessaan ja melkein samassa hän jo nostaa pienen lapsen syliinsä, leikkii sen kanssa ja puhua pajattelee sille, silmissään niin lempeä katse kuin äidin.

Se oli todella naisellisen lempeä katse, vaikka mies tuntui olevan oikein miesten miehiä. Mutta tuossa katseessa oli hellyyden lisänä muutakin, — oli kuin suuren, kalvavan nälän ilme.

Mahtoiko hän olla yksin maailmassa, ilman omaisia, ilman ystäviä, monen ihailemana, kaikkien kunnioittamana ja kuitenkin yksin.

Salme kuuli kapteenin sanovan jotain, vallaton, ilakoiva sävy äänessä.

— Vai viitsit sinäkin, — märehdit noita akkaväen ainaisia — — —

Salme ei kuullut muuta. Vieras nousi, keikahti kantapäällään, kävi tupakkahuoneesta hakemassa sanomalehden ja rupesi lukemaan.

Kun laiva läheni Lillehammaria, oli aurinko painumassa tunturiharjan taakse. Lännen ranta hehkui heleän punaisena. Teräväpiirteisenä kuvastui tumma kukkulasarja sen taustaan. Vastaisen puolen tunturihuipuille loi iltarusko hehkuaan ja koko loistossaan heijastuivat nämä Mjösenin vihertäviin aaltoihin.

Sitä väririkkautta, sitä luonnon ylevää kauneutta!

Salme oli niin vajonnut ihailemaan häntä ympäröivää kauneutta ettei huomannut lähteä laivasta, ennenkuin kaikki muut jo olivat nousseet maihin. Silloin vasta hän heräsi, hypähti pystyyn, tarttui matkalaukkuunsa ja aikoi kiiruhtaa maihin, mutta muistikin samalla, että hänellä vielä oli salongista noudettavia tavaroita. Ryntäämällä hän kiiruhti portaita alas, huomaamatta, että oli törmätä alhaalta ylöspäin pyrkivää vierasta vastaan. He tulivat vastatusten juuri portaitten käänteessä. — Pardon. — Vieras väistyi syrjään. Syvät, tummansiniset silmät katsoivat veitikkamaisesti säteillen Salmeen.

— Minähän sitä — — suokaa anteeksi —, sopersi Salme hämillään.

— Never mind! Kenties voin teitä auttaa?

— Kiitoksia, kyllä tulen toimeen.

— Paremmin yksinkö? En usko.

Vieras oli avonaisesta ovesta huomannut salongin sohvalla olevan hattukotelon ja kantohihnan. Hän pyörähti samassa takaisin.

— Nämäkö?

— Niin, kiitoksia — mutta — —

— Ei tarvita kiitoksia eikä mitään "mutta".

Vasta kun Salmen kaikki tavarat olivat laivasta maihin nostetut, kääntyi vieras taas Salmen puoleen.

— Aijotteko jatkaa hevosella tai jäättekö tänne?

— Kyllä aijoin jatkaa, mutta tokko saanen hevosta nyt enää? Unohduin aivan näköalaa ihailemaan.

— Minä huomasin sen.

Taas välähtivät nuo sinisilmät veitikkamaisesti. — Olkaa huoleti, kyllä minä — —

— Kiitoksia, saatte niin paljo vaivaa — Aijoin kysyä neuvoa kapteenilta.

Vieraan kasvoihin nousi tumma puna.

— Vai niin. — Hän oikaisihe jäykästi.

Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä kapteeniin. — Kuuleppas, tämä neiti tahtoo välttämättä apua sinulta, vaikka minä lupaan hankkia hänelle hevosen.

Kapteeni nauraa holautti, nähtävästi hyvillään siitä, että häntä nyt puhuteltiin, vaikka hän vasta oli puhetoveriaan suututtanut.

— Antakaa te vain hänen auttaa, hyvä neiti. Hän on rikas ja mahtava mies, tekee mitä tahtoo, vaikka kaikki Norjan tunturit esteeksi asettuisivat.

— Suus' kiinni, vastasi vieras, puolittain hämillään, puolittain hyvillään. — No, neiti, saanko auttaa teitä?

— Kiitoksia paljo! Enhän minä enää uskalla vastustaa.

He katsoivat toisiinsa ja nauroivat kumpikin.

— Itsepäisyyttänikö saan kiittää siitä?

— Ei. — Salme pudisti iloisesti päätään.

— Kiitoksia siitä! Nyt menen teille hevosta hankkimaan.

Kaikki oli selvillä hetkisen kuluttua, ja Salme tavaroineen sijoitettuna kepeille norjalaisille rattaille.

— Olisi teidän ollut mukavampi muunlaisilla rattailla, vaan en saanut niitä hankituksi näin nopeaan. Vaihtaisimme, — hän vilkaisi samalla edottaviin, hienoihin ajokaluihin — vaan ne ovat tuttavani lähettämiä minua noutamaan.

— Kiitoksia, minun on tässä mainion mukava. Ja ilta on niin ihana, niin ihana — ensimäinen ilta Norjassa — — —

— Hyvää jatkoa. — Vieras nosti lakkiaan. Kuskipoika heilautti samassa ohjasten periä. Hypähtäen lähti hevonen juoksemaan. Tie teki äkkikäänteen, rattaat katosivat vieraan näkyvistä. Salme oli yksin, — yksin ihanan tunturiluonnon ympäröimänä.

He olivat ajaneet pitkältä — enimmäkseen yhtämittaista ylämaata, kauniiden kuusikkojen läpi, kallioiden juuritse ja jyrkänteitten partaalla. Iltarusko oli häipynyt. Hämärä verhosi seudun. Silloin vasta Salme rupesi kyytipoikaa puhuttamaan. Hän tahtoi kuulla tavoista ja oloista näillä seuduin, kielestä, kansasta, saduista ja taruista. Mutta vastauksen asemasta sai hän vastakysymyksen. — Onko neiti kaukaa?

— Suomesta.

— Tunsiko neiti sen herran, joka kävi minua hakemassa teitä kyytiin?

— En, tunsitko sinä?

— Mitenkäs muuten. Hän on rikas ja mahtava mies. Monet tuntevat hänet.

— Miten he niin häntä tuntevat? Hänen rikkautensako tähden?

— En tiedä. Hän on vaan semmoinen, että tulee tutuksi kaikkien kanssa. Hänellä on saha ja metsää ja hän matkustelee paljo. Monet saavat työtä häneltä.

— Oletko sinäkin ehkä saanut?

— Olenhan minä. Isä ja äiti asuivat ennen siellä hänen kotipuolessaan. Isä oli herran kanssa karhua kaatamassa silloin, kun sai kuolinhaavansa. Se oli semmoinen iso emäkarhu, joka oikein oli ärtynyt, kun sai isän allensa. Kyllä olisi mäsäksi murskannut, vaan herra tähtäsi ja ampui juuri, kun se uudelleen oli iskenyt kiinni isään. Sitte herra itse kantoi isän kotiin. Hän ompeli haavatkin kiinni, kun ei ehditty saada lääkäriä.

— Onko hän lääkärikin?

— Ei ole, mutta hän auttaa, kun ei muita löydy. Hän osaa kaikkea. Hän toimitti minullekin paikan siellä kotipuolessa, mutta sitte jouduin tänne.

— Mikä se sinun herrasi nimi on? Ethän sitä vielä ole kertonut.

— Thoresen hän on, Holger Thoresen.

— Ja missä hän asuu?

— Hänellä on talo ja saha eteläosassa maata, mutta paljo hän on Kristiaaniassakin. Hänellä on siellä hyvä ystävä, jonka kanssa ajaa asioita.

Poika alensi äänensä melkein kuulumattomaksi kuiskaukseksi. — Ihmiset sanovat, ettei herra tahdo mennä naimisiin, kun on niin paljo pahoja muistoja heidän suvussaan. Toiset taas sanovat, ettei hän vaan huoli kenestäkään, — ei ole vielä mieleistään tavannut, vaikka jo taitaa olla neljänkymmenen tienoissa.

Salme koetti hymyillä, mutta hän tunsi, että se kävi teennäisesti. — Etkö sinä niistä muistoista uskalla puhua muuten kuin kuiskaamalla, kysäsi hän.

— Ei sitä ainakaan iloisena niistä puhu. Herra Thoresen on hyvä, — vaikka onkin monesti kova ja kiivas. — Sanotaan hänen niitä asioita paljo surevan. Mummo on kertonut hänen isästään. Hän taisi olla julma ja raju mies. — Ihmiset puhuvat paljo hänestä ja hänen hurjisteluistaan. Kerran, kun ilta oli pimeä ja tunturikoski tulvillaan, oli hän tiellä kohdannut vihamiehensä. Syntyi tappelu ja se toinen syöksyi kuiluun. Herra Thoresen etsi hänet sieltä yön pimeydessä ja upotti koskeen. Senjälkeen nousee tunturikoskesta silloin tällöin valkoinen haamu. Se liitelee laakson pohjaa pitkin, väliin nousee, väliin laskee, etsii, harhailee ja häipyy pois.

Salme kietoi matkavaipan paremmin ympärilleen. Ilta tuntureilla oli kylmä ja varjot tiellä tummia. Hän tunsi värisevänsä.

— On siinä perheessä ollut muutakin surua, jatkoi poika kuiskaillen. — Veli ampui sisarensa, — liekkö vahingossa tehnyt, vai kiivaudessako, sitä ei kukaan tiedä. — Toiset lapset kuolivat pieninä ja se sisarensa surmaaja hukkui purjeveneineen vuonoon. — Vanhat sanovat, että isän pahat työt toivat turmion lapsille. Mutta äiti oli heillä kuin Herran enkeli ja hänen siunauksensa on tullut kahden osaksi. Ne olivat kuin parihevoset, ne molemmat pojat pieninä, on äitini kertonut. Ja vielä ne nytkin ovat hyvät keskenään, vaikka toinen merillä kulkee, toinen jäi tänne. — Aina kun kapteeni tulee kotiin, pidetään juhlaa Thorsgaardin kartanossa. Ei Holger herra silloin osaa suuttuakaan, vaikka muuten kyllä pian tulistuu. — Kerrotaan, että kapteenikin on rikas mies. Hänellä on laajat asiat ja monta suurta laivaa. Itse kuljettaa hän aina yhtä. Hän on sellainen leikkisä ja lempeäluonteinen mies. Kaikki pitävät hänestä. — Soh, hepo hoi, minne nyt? — Tässähän sitä jo ollaan perillä.

Poika pysäytti pienen, kuusikon keskellä sijaitsevan majatalon edustalle.

Salme heräsi kuin unesta. Hän oli unohtanut kaiken muun, muistellen vain Holger Thoresen'in synkän surullista elämäntarinaa.

Majatalon isäntä ilmaantui samassa talon portaille, ja kohta sen jälkeen emäntäkin. Salme kiskaisihe irti ajatuksistaan, tiedusti huonetta, ja sai kuulla että semmoinen oli saatavissa. Olipa täällä jo kirjeitäkin häntä odottamassa.

Hän maksoi kyytipojalle, teki sopimukset isäntäväen kanssa, ja kiiruhti sitte ullakkohuoneeseensa.

Kun hän ensi työkseen oli viskannut ikkunan selkoselälleen, jotta raitis tunturi-ilma pääsi huoneeseen virtaamaan, haki hän kirjeensä ja asettui ikkunan viereen, siinä paremmin nähdäkseen.

Kirje oli kotoa äidiltä. Isäkin oli kirjoittanut siihen, samoin Väinö ja pikkusiskot.

Hänen täytyi suudella kirjettä. Miten rikas hän oli! Ja miten onnellinen, onnellinen kirjeineen, ajatuksineen ja kaikkine kauniine muistoineen, joita jo tämä ensimäinen ihana päivä Norjassa oli hänelle hankkinut.

Vilpeinä hivelivät tunturi-tuulet hänen poskiaan, ja joki laaksossa kimalteli kuin hohtava hopeavyö.

Kuunpuoliskokin oli vasta taivaalle noussut, valjulla valollaan lisäten tunturimaiseman kiehtovaa kauneutta.

Juhlaa kohden hän oli tuntenut kulkevansa siitä asti, kun matkalle läksi, ja ihanan ihana oli tämä juhlan alku.

Sitä ajatellen hän nukkui tunturikosken viihdyttävään lauluun.

3.

Eteenpäin, milloin hevos-, milloin junakyydillä, milloin jalkasin, jättäen tavaransa asemalle, pieni reppu ainoastaan selässään oli Salme matkustellut tunturilaaksoissa ristiin rastiin. Hän oli alkanut Gudbrand laakson eteläosasta ja oli nyt sen pohjoispäässä. Hän oli päättänyt asettua tänne pieneen sanatoorioon pariksi viikoksi, kunnollisesti levätäkseen ennen kotiin lähtöä.

Hän oli vast'ikään saapunut määränsä päähän. Päivällisaika lähestyi ja hän pukeutui, ollakseen valmiina.

Tuntui oikein oudolta näin yht'äkkiä ypö yksin joutua vieraaseen sanatoorioon. Pelottavan paljo taisi täällä olla väkeäkin. Hienoja pääkaupunkilaisneitejä oli sali ollut täynnä, hänen siitä läpi kulkiessaan ja tupakkahuoneesta hän oli kuullut herrain naurua.

Kuinka hän osaisi olla näin suuressa ja ehkä kovinkin hienossa seurassa? Ei hän ollut tottunut semmoiseen, hän, yksinkertainen suomalaistyttö.

Koti-ikävän ja orpouden tunne valtasi hänet ensi kertaa täällä Norjassa.

— Oikein tekisi mieli pakoon, ajatteli hän kun ruokakello soi. Sitte loi hän hätäisen silmäyksen peiliin, tarttui nopeasti oven ripaan ja juoksi portaita alas, niin kiivaasti, että hengästyi.

Hänen täytyi pysähtyä ruokasalin ovelle, ennenkuin uskalsi avata sen.

Sisällä asetuttiin jo pöytään, hän kuuli sen liikkeestä. Silloin teki hän lujan päätöksen, kokosi rohkeutensa ja avasi oven.

Keskellä lattiaa oli pitkä katettu pöytä, jonka ääressä istui vieraita iso joukko.

Salmen katse sattui ensimäiseksi vanhaan, valkotukkaiseen herraan, sitte lihavahkoon rouvaan, joka uteliaana tähysteli uutta tulokasta. Mutta samassa unohti hän kaiken muun, sillä hänen katseensa kiintyi pöydän yläpäähän, jossa isännän rinnalla istui ryhdikäs, keski-ikäinen herra. Samassa kun katse kääntyi sinne päin, huomasi hän tutut kasvot ja näki kirkkaitten sinisilmien veitikkamaisesti säteilevän.

— Terve tuloa! — Herra Thoresen nousi pöydästä ja kiiruhti vastaan.

— Miten kovin hauskaa, että olette täällä! — Salme tunsi punastuvansa ilosta. — Minua niin julmasti ujostutti tulla näin vento vieraitten joukkoon.

Herra Thoresen hymyili. — Lapsi, — sanoi hänen katseensa. Hymy oli kaunis ja lempeä.

— Neiti Asp, olkaa hyvä, — tännepäin. Paikkanne on isännän läheisyydessä täällä minun vieressäni. — Suomalaisia kunnioitetaan!

Miten ne silmät taas veitikkamaisesti välähtivät!

Koko ateria oli kuin juhla. Heillä oli niin paljo puhelemista, kyytipojasta ja hänen vanhemmistaan, Mjösen-matkasta, tuntureista ja kodista Suomessa, josta äiti aina ennätti joka paikkaan vastaanottamaan, niin että nytkin oli kirje tuossa lautasen vieressä.

Mutta kirje ei niinkuin muulloin tullutkaan luetuksi jo aterian aikana. Se sai odottaa.

— Minne nyt niin kiire, neiti, kysyi Thoresen, kun Salme heti pöydästä noustuaan aikoi poistua.

— Kirjettäni lukemaan tietysti.

— Se on totta se. — Mutta tulettehan pian takaisin?

— Ei, ei neiti! Kukaan ei saa seurasta poistua, huusi vanha valkotukkainen herra. — Aterian jälkeen heitetään bocciaa, ja kohteliaisuuden laki velvoittaa osanottoon.

— Uusi kauhea koetus, huokasi Salme naurussa suin katsoen Thoreseniin. — En minä osaa, en vaikka. Enhän ole moista edes nähnytkään.

— Kyllä te pian opitte. Se on hauskaa pallopeliä, joutukaa vain, niin minä selitän teille.

— Jos uskallan. — Salme livahti kirjeineen pois salista.

Kun hän hetkisen kuluttua palasi, kävi astunta kuin tanssitahdissa.

— Oletteko valmis nyt neuvojani kuulemaan? — Thoresen nousi hymyillen.

— Jos kohteliaisuuden laki vaatii osanottoon, täytyy minun kai niihin turvautua.

He lähtivät nurmikentälle, jossa toiset jo valikoivat palloja itselleen.

Vanha valkotukkainen, joka ensin oli puhunut pelaamisesta, oli nähtävästi joukon johtaja.

— Kun vain ensin koetamme, kutka joutuvat samaan puolueeseen, sitte kyllä ymmärrätte juonen, vakuutti hän isällisesti.

Salme heitti nauraen pallonsa menemään, mutta joutui kun joutuikin heittonsa kautta pelin alkajaksi.

Ja samoin kävi pitkin matkaa. Salme osui aina suoraan määränpäähän, hajottaen vastapuolueen pallot ja auttaen omaa joukkoaan voittoon.

Ilo onnistumisesta lisäsi hänen intoaan. Ujous unohtui. Lapsekas ilo sai vallan. Hän puhua liverteli kaikkien kanssa, poimi vanhalle valkotukkaiselle hänen pallonsa aina joka vuoron loputtua ja melkein hypähti ilosta joka kerta, kun heittovuoro tuli hänelle.

Thoresen ei väistynyt hänen rinnaltaan. Vanha valkotukkainen koetti ruveta Salmen isälliseksi suojelijaksi, vaan se ei onnistunut. Thoresen torjui kaikki ukon yritykset. Se osa oli hänen eikä kenenkään muun.

Oli jo pelattu kaksi peliä. Ehdotettiin kolmatta, jotta vastapuoluekin mahdollisesti kerran pääsisi voitolle.

Valkotukkainen ehdotteli uutta puoluejakoa. — Suomalaisemme on syntynyt voittajaksi. Teidän, Thoresen, pitäisi asettua toisen puolueen etua valvomaan.

— Siitä ei tule mitään, sanoi Thoresen puoliääneen.

Salme katsoi kysyvästi häneen.

— Pannaan toimeen uudet koeheitot, ehdotti Thoresen samassa, mutta Salmelle hän lisäsi hiljaa. — Kyllä pidän huolta siitä, että joudun oikealle puolelle.

Vastaukseksi sai hän uudelleen kysyvän katseen.

— Ettekö te ymmärrä? — Enhän minä ehkäisevästi vei asettua teidän tiellenne, enkä kärsi, että tekään minun tielleni asetutte.

— Tokko te yleensä kärsitte, että kukaan asettuu teidän tiellenne? Salme hymyili. — Muistatteko, kuinka kapteeni Mjösen-laivalla huusi minulle, että te ajatte tahtonne perille, vaikka kaikki Norjan tunturit asettuisivat esteeksi. Teissä on pelottavan paljo voimaa.

— Ja te olette pelottavan suora.

Salme punastui. — Minun täytyy — sanoi hän hiljaa. — Minä olen sellainen enkä voi muuta.

— Te molemmat siellä, apuun, hoi, huusi samassa valkotukkainen kentän toiselta laidalta. — Ettekö ensinkään välitä siitä että joukkonne on helisemässä?

— Ei hätää, ei huolta — Thoresen läheni. — Olkaa hyvä, neiti, te voittajaksi syntynyt!

Suoraan kuin nuoli kiiti Salmen pallo määräänsä. Thoresenin seurasi. Hetken innokkaan ottelun perästä oli voitto heidän.

— Ette saa minua ikänä uskomaan, että neiti Asp ensi kertaa pelaa bocciaa, selitti nyrpeissään neiti Holk, sen lihavahkon rouvan tytär, joka veljensä kanssa oli kuulunut vastapuolueeseen. — Koketeeraamista se on, sulaa koketeeraamista.

Hän viskasi pallonsa suuttuneena menemään. Thoresen sattui kuulemaan huomautuksen.

— Itsestään hyvä pappi saarnan pitää. — Ääni oli pureva.

Thoresen käänsi samassa selkänsä seurueelle, kumarsi Salmelle ja poistui.

Ensi päivän boccian heitto uudistui tämän jälkeen säännöllisesti. Päivällisten päätyttyä oleskeltiin tavallisesti ensin hiukan seurusteluhuoneessa. Toiset lukivat kirjeitään tai sanomalehtiä, toiset puhelivat. Herroista siirtyivät useimmat tupakkahuoneeseen, muutamat jäivät pitämään seuraa naisille.

Holger Thoresen kuului jälkimäisten joukkoon. Hän etsi Salmen seuraa.

Heidän keskustelunsa oli aina sellaista kuin se jo ensi päivänä oli ollut, iloista, vapaata, leikkisää, — pohjalla ehkä enemmän kuin uskalsivat myöntää itselleenkään.

Paitsi aterioiden aikoina ja bocciaa heitettäessä tulivat Salme ja Thoresen olleeksi paljo yhdessä myöskin kävelymatkoilla, joita sanatoorion vieraat tekivät ympäristöön. Thoresenin harmiksi asetti Salme kuitenkin niin, että harvoin jäivät kahden. Oliko tämä turhanpäiväistä kaavamaisuutta, vai tahtoiko Salme todella välttää kahden oloa, sen olisi hän tahtonut tietää.

Kerran kun hän seisoi portailla, odottaen Salmea, sattui hän kuulemaan, miten tämä pyysi neiti Holk'ia toverikseen.

— En minä viitsi tulla kuuntelemaan teidän kaksinpuhelujanne, selitti neiti, hapan sävy sanoissaan. — Kun te olette seurassa ei herra Thoresen muista muita naisia maailmassa löytyvänkään.

Thoresen ei voinut hillitä itseään. Hän tempasi oven auki. — Neiti Holk, — hän teki kohteliaan kumarruksen, — te olette nuori, kovin nuori, ja minä olen vanha mies. Miten uskaltaisi vanha nuorta lähestyä? Neiti Aspilla on suuremmat edellytykset ymmärtääkseen minua.

Hän kääntyi Salmeen päin. — Nyt en ehdi odottaa enää. Joutukaa, neiti Asp!

Kun hän avasi piha-portin Salmelle, katsoi tämä häneen veitikkamaisesti. — Vanhuuttaniko saan kiittää yhteisistä puheluhetkistämme?

— En totta minä teitä vanhaksi sanonut. Thoresen painoi kumartaen käden povelleen. — Sanoin vaan neiti Holk'ia nuoreksi ja itseäni vanhaksi ja sitte — sitte lisäsin, että teillä on paremmat edellytykset ymmärtääksenne minua kuin neiti Holkilla. Ja se on totinen tosi.

He olivat puhellessaan astuneet pihalta maantien poikki tunturien rinnettä kiertävälle metsäpolulle.

Hetken vaiti oltuaan jatkoi Thoresen: — Kiittäkää vanhuuttanne tai kiittäkää lapsekkuuttanne, kiittäkää sitä, että olette juuri se, kuin te olette. Te tunnutte vanhalta, sillä olette ikänne ajatellut ja tehnyt työtä. — Ja siltä olette samalla lapsi, aivan matkan alkupäässä oleva lapsi — ehkä siitäkin syystä, että olette tosi kuin lapsi.

— En tiedä, onko totuuden rakkaus juuri lasten tuntomerkki. — Salme koetti antaa puheelle toisen käänteen.

— En tarkoita vanhempia lapsia, jotka kenties usein heikkoudesta ja rangaistuksen pelosta taipuvat valehtelemaan. Ajattelen noita pieniä, jotka avomielisesti kysyvät, eikö setä jo mene pois niin että äiti joutaa satuja kertomaan, tai juhlallisesti ilmoittavat, että sisko ottaa uuden kauniin puvun päälleen, aina kun setä tulee. — — — Heille ei ainakaan juolahda muu mieleen kuin totuuden suoraan sanominen.

— Totuutta tarvitseisimme kaikki enemmän. Saisimme oppia lapsilta.

— Jos näkisimme enemmän totuutta teissä naisissa, oppisimme mekin toisenlaisiksi. — Te voisitte vaikuttaa äärettömän paljo, jos teillä olisi enemmän totuuden rakkautta. Mutta te olette harvoin muuta kuin näyttelijöitä. Minulla oli niin hyvä äiti, niin puhdas kuin enkeli, siksi on nais-ihanteenikin korkea ja puhdas. — Mutta todellisuus? — Usein vihaan sitä, vihaan rajusti, sillä se on ihanteeni irvikuva.

— Te tuomitsette ankarasti.

— Minä en muuta voi. Olen usein päättänyt ainaiseksi lakata seurustelemasta naisten kanssa ainoastaan heidän onnettoman näyttelemistaitonsa vuoksi. En totta olisi välittänyt teidänkään seurastanne, ellen heti olisi nähnyt — käyttääkseni suuren sadun-kertojanne kuvaa — rakkauden totuuden helmeen kuultavan koko olennostanne.

— Herra Thoresen, te käytätte liian paljo korulauseita! Ja sitte — sitte te minusta itse poikkeatte totuudesta. Sanotte karttavanne, melkein vihaavanne naisten seuraa ja kuitenkin näin jo laivassa Mjösenillä, miten tutunomaisesti ja iloisesti seurustelitte kaikkien sekä miesten että naisten kanssa. Panin jo silloin merkille, miten helposti teitte tuttavuuksia.

Thoresen katsoi pitkään. Piilikö näitten sanain alla jotain? Oliko niissä nuhde hänelle, vai oliko tarkoitus niiden kautta osoittaa, miten vähän arvoa Salme antoi hänen seuralleen.

— Kenties teen sitä tavallaan sanoi hän vitkastellen. — Mutta tavallaan en tutustu heihin koskaan. — En ainakaan anna heidän tutustua itseeni. — Te olette poikkeus tässä suhteessa, lisäsi hän hetken arveltuaan.

Salme ei vastannut.

— Emmekö ole ensi hetkestä saakka olleet kuin vanhat tutut?

— Olemme, — olen minä ainakin, vaan — —

— Vaan mitä?

— Vaan älkää siltä uskoko, että minua tunnette. — Te sanoitte, että rakastan totuutta. Se rakkaus pakottaa minun tätä sanomaan. — Mutta uskokaa minua, että luotan teihin, — ja olen kiitollinen teidän luottamuksestanne.

— Ei kannata kiittää sen luottamuksesta, jonka mieli on katkera ja jota elämäntaakka painaa. Kuormaksi käy silloin luottamuskin. — Äänen sävy oli katkera.

— Juuri silloin on luottamus suuriarvoista. Juuri silloin kannattaa siitä kiittää.

— Kannattaa kiittää kaikesta, mikä on hyvää ja kaunista tiemme varrella, muusta ei.

Holger Thoresen kumartui, taittoi tiepuolesta kukkivan valkoisen kanervan ja ojensi sen Salmelle. — Neiti Asp, tämä kukkii varmaan teitä varten.

— Kiitoksia! — Salme punastui. — Enkö sanonut, että rakastatte korulauseita, sanoi hän, pistäin naurahtaen kanervan puseronsa läpeen.

— Ja totuutta, — niinkuin tekin, vastasi Thoresen myöskin nauraen.

Kun he palasivat retkeltään, istuivat toiset paraikaa illallispöydässä. Keskustelu oli vilkasta. Suunniteltiin pitempää huviretkeä eräälle tunturihuipulle.

— Sinne tekisi mieli minunkin, selitti vanha valkotukkainen, — mutta luuvalo ja vanhuus estävät. Se lysti on jätettävä nuoremmille.

— Minä ainakin lähden, selitti nuori herra Holk, ja sisar säesti.

Mutta herrat nauroivat. — Rauta-anturaiset kengät jalkaan, sauva käteen ja pari päivää yhtämittaista vastamäessä kulkua, olettekohan te, neiti Holk, Tanskan tasangoilla sellaiseen tottunut.

— Ei minua ainakaan pelota. — Salme katsoi pöytään asettuessaan iloisesti talon isäntään.

— Mutta minua pelottaa, vastasi tämä vakavana. — Te ette arvaa, miten suuresti sellainen matka kysyy voimia.

— Miksi arvoisa isäntämme on niin juhlallinen, pisti Thoresen väliin, ennenkuin Salme ennätti vastata.

— Siksi, että tahtoisin pitää hyvää huolta vieraistani ja suomalaisestamme etenkin. Neiti Asp on liian heikko kestämään sellaisen matkan ponnistuksia.

— Tulisikohan hevoskyyti kalliiksi, kysäsi Salme.

— Parin tai kolmenkymmenen kruunun vaiheilla.

Salme pudisti nauraen päätään ja kääntyi juttelemaan vierustoverinsa, vanhan valkotukkaisen kanssa.

Mutta isäntä ja Holger Thoresen punoivat salajuonta.

Matkaa suunniteltiin myöhäiseen iltaan asti. Tuumien lopputulokseksi tehtiin päätös, että talon kaikki nuorimmat miehiset vieraat yhdessä isännän, emännän, neiti Holk'in ja Salmen kanssa varhain seuraavana aamuna lähtisivät matkalle. Holger Thoresen sanoi kuuluvansa vanhojen joukkoon, siksi hän oli päättänyt jäädä kotiin.

Salme oli varhain liikkeellä seuraavana aamuna. Mutta kun hän ullakkohuoneestaan juoksujalkaa kiiruhti ruokasaliin, huomasi hän hämmästyksekseen, että toiset jo olivatkin lähteneet. Vanha valkotukkainen istui yksin aamiaispöydässä, nauraen partaansa hänen hämmästykselleen.

— Mitä ihmettä tämä on? Ovatko he todella jättäneet minut?

Ukko ei vastannut, nakerteli vain ohutta norjalaista leipäänsä ja nauraa hymähti. — Kysykää herra Thoresenilta. Hän on tuolla pihalla.

Salme meni pihalle. Siellä seisoi Holger Thoresen vaunujen vieressä. Hän kumarsi. — Teidän armonne, tässä minä, nöyrin palvelijanne, teitä odotan.

Salme tuli hämilleen. Hän epäröi hetken. Mutta kun hän kuuli, että herra Thoresen ja isäntä yhdessä olivat suunnitelleet matkan, päättäen että tuon tuostakin yhtyisivät jalkamatkalaisiin, ei hän enää vastustanut.

Asetuttuaan vaunuihin, herra Thoresenin rinnalle tunsi hän, kuitenkin aluksi, ettei voinut olla oikein vapaa. Mutta pian ilo huvimatkasta palautti hänen luonnollisen hilpeän avomielisyytensä.

Ensimäisessä levähdyspaikassa he tapasivat jalkamatkalaiset. Nämä kiiruhtivat tielle vähän aikaisemmin, mutta pian Salme ja Thoresen sivuuttivat heidät.

Tie pujottelihe läpi kauniin kuusikon, missä metsä säesti tunturipuron säveleitä ja oravat oksilla hyppelivät.

Holger Thoresen kysyi paljo Suomesta. Hän houkutteli Salmea kertomaan kodistaan ja omaisistaan.

Ja kuuset ne lauloivat kotoista lauluaan. Se viihdytti, se lämmitti ja sai sydämen tulvilleen kotitunnelmaa.

Salme ei itsekään huomannut, miten paljo hän kertoi. Muistot ja ajatukset tulvehtivat hänen mielessään. Tunturiseudun hiljaisuus viihdytti ja kietoi. Hän eli uudelleen elämänsä ilot ja surut ja hän antoi niistä osaa rinnallaan istuvalle toverille, — antoi kuin ystävälle.

Mutta sitte vaati hän vastalahjaa. Hänkin tahtoi vuorostaan kuulla.

Oltiin metsärajan kohdalla, kun Holger Thoresen rupesi kertomaan oman elämänsä tarinaa. Orava ei enää oksilla hypellyt, kuuset eivät tiepuolessa kuiskailleet. Pyörien synnyttämä rätinä tiellä ja hevoskavioiden tasainen kapse oli ainoa, mikä täällä lakeuksilla häiritsi tunturiluonnon valtaavaa hiljaisuutta.

Holger Thoresen kertoi, miten vuonot ja vuoret olivat häntä pienenä kasvattaneet, miten ne olivat karaisseet ja kehittäneet voimaa, mutta samalla, miten raskaaksi ja synkäksi sellainen elämä muodostui.

Hillitty tuska väreili joka sanassa. Silmissä paloi outo tuli.

Ainoastaan kun puhe kääntyi äitiin, kävi Holger Thoresenin ääni lämpimäksi ja helläksi. Silloin taas tuo nälkäinen, kaipaava katse kuvastui syvällä hänen silmissään. Mutta hetkeksi vain. Sitte valtasi hänet taas synkkien muistojen katkeruus.

— Sellaista on elämäni ollut kuin tunturin laella kulkijan. Tuuliin hän on tottunut ja vilussa hän viihtyy. Hän näkee laakson pohjalla ihmis-asuntoja, näkee kotilieden loimua ja kuulee kaukaa äänien kutsuvan. Milloin raikuu laaksosta hääkulkueen riemu, milloin surusaatto kertoo tuskasta, joka siellä sydämiä särkee. Vaan kaikki tuo, se on etäällä tunturilakeuksilla kulkijasta. Se ei häntä saavuta, ei kiedo, sillä se ei kuulu hänelle. Hän on tuon kaiken ulkopuolella. Hän ei saa muuta ajatella kuin taistelua henkensä edestä tuulen ja vilun valtoja vastaan. Yksinäistä, vaan rajattoman vapaata on sellainen elämä.

Salme ei vastannut, hän kietoi vaan matkavaipan paremmin ympärilleen. Täällä ei metsä enää suojannut. Tie luikerteli tasaisesti eteenpäin, ylämaaksi kohoamatta ja hevoset juoksivat ripeästi kepeässä tunturi-ilmassa. Siksi tuntuivat tuulet täällä niin läpitunkevilta.

— Olen nauttinut, sanoi hän viimein, hitaasti ja arastellen nauttinut pitkin matkaa luonnon suurenmoisesta, ylevästä kauneudesta. Täällä tahtoisin olla, ajattelin, täällä oppia oikealla tavalla arvostelemaan ja ymmärtämään ihmiselämää. Mutta sanojenne johdosta tulin ajatelleeksi, ettei ole niinkään hyvä ruveta ainaiseksi tuntureilla asujaksi. Sellaiselle käy vaikeaksi, ehkä usein mahdottomaksikin ymmärtää muita ja heidän olojaan. Ettekö sitä usko? — Lepopaikkana on tunturilakeus ihana, mutta kolkko ja kylmä se on ainaisena asuntona.

— Surmaavan kolkko toimettomuudessa olijalle, karaiseva työtä tekevälle. — Thoresen hymyili.

— Minä olen koettanut viimeksi mainittua, jatkoi hän, ja se on estänyt minua viluun kangistumasta. — Ehkä nytkin koettaisimme samaa keinoa, lisäsi hän, tehden puheessaan äkkikäänteen. — Jos kävelemme tuonne lähimmälle tunturihuipulle, saavat hevosemme levätä ja me joudumme pieneen ravintolaan, siksi kun jalkamatkalaisetkin kerkiävät sinne.

Salme hyppäsi iloisena vaunuista. Tuntui hyvältä päästä astumaan raittiissa tunturi-ilmassa. Ja samalla hän tunsi päässeensä painostavasta pelosta.

Kun Holger Thoresen kertoi hänelle elämänsä vaiheista, oli Salmen kerran tehnyt mieli tarttua hänen käteensä ja kuiskata hänelle rakkauden rohkaisevia sanoja, kuiskata kotilieden lämmöstä, joka odotti tunturilta tulijaa. Vaan sitte valtasi hänet jäytävä pelko. Entä, jos tosi eteen tulisi? Jos Holger Thoresen todella kysyisi, jos vaatisi vastausta? — — —

Hän tunsi pelkäävänsä taakkoja. Olihan hänellä niitä ollut jo tarpeeksi. Hän ei tahtonut useampia. — Hän pelkäsi. — — Mutta toiselta puolen, tahtoisiko ja voisiko hän koskaan kieltää mitään häneltä, joka nyt kulki hänen rinnallaan?

Salme astui kiivaasti ja hermostuneesti eteenpäin. Hän kulki ajatuksiaan ja pelkoaan pakoon.

Vasta kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, unohti hän pelkonsa. Oli mahdoton surra ja huolehtia täällä tunturilla. Tuulet puhalsivat niin raittiisti. Luonnon valtava hiljaisuus viihdytti ja virkisti. Joka hengen veto tuntui täällä riemulta. Joka askel oli iloa.

— Te kiidätte eteenpäin kuin tuulen kantamana, huomautti Thoresen.

— Niinhän sitä täytyykin, täällä. Tämä tunturi-ilma vallan kuin lumoaa. — Ja sitte koetan etsiä kuuluisaa kaunotartanne, jota ruotsalaiset nimittävät tunturimorsiameksi.

— Etsitte sitä niin innokkaasti, ettette malta muistaa toverianne? — Ääni oli leikkisän nuhteleva, mutta Salme kuuli siinä samalla hillityn surun väreen.

Se surun väre hänet sitoi. Hän ei enää etsinyt tunturimorsianta jyrkänteiltä eikä iloisena hypännyt mättäältä toiselle. Hän kulki hiljaa Holger Thoresenin rinnalla, ja kun tämä ojensi kätensä auttaakseen häntä, otti hän sen vastaan.

Se äänen surunväre soi yhä hänen korvissaan. Se vaimensi hänen hilpeän ilonsa, se teki hänet hiljaiseksi ja hajamieliseksi. Hän ei enää ajatellut muuta, hän kuunteli vain, miten hiljaisuus tuntureilla haasteli ja miten lämpimän syvänä sointu Holger Thoresenin äänessä siihen sulautui.

— Tässä on paha paikka, saanko auttaa teitä?

Ennenkuin Salme ehti vastata, oli Thoresen jo hypännyt jyrkänteen toiselle puolelle ja ojensi hänelle sieltä auttavan kätensä.

Salme loi silmäyksen kuiluun päin. Päätä alkoi huimata. Hän yritti kuitenkin hypätä, mutta horjahti, ja tunsi samassa Holger Thoresenin käden vyötäisillään.

— Salme, — hänen äänensä värähti liikutuksesta — minä en enää kestä elämää tunturilakeuksilla. — Mutta yksin en uskalla laaksoon lähteä. Salme, voitteko, tahdotteko jättää kaikki seurataksenne minua?

Silloin ei Salme enää muistanut epäröimistään.

Hän tunsi vain miten suuri, vastustamaton rakkaus veti hänet puoleensa, miten se sulki hänet syliinsä, kietoi ja kahlehti ja hän antautui sen valtaan kuin tahdoton, onnellinen lapsi.

— Salme, iloni, onneni, tunturimorsioni!

Kaksi voimakasta käsivartta kiertyi hänen ympärilleen. Ne nostivat hänet, — kohottivat korkealle, — kantoivat eteenpäin — ylöspäin — kohden tunturin huippua.

* * * * *

He olivat kumpikin hajamielisiä paluumatkalla.

He tulivat laskeutuneeksi toista rinnettä kuin olivat nousseet. Polku luikerteli heitä pakoon, ja heidän oli mahdoton löytää tietä. Kauan harhailtuaan eksyksissä kuulivat viimein kellojen kalketta ja näkivät karjamajan tunturin kupeella.

— Tunturimajaan vien tunturimorsioni. — Äänessä soi sydämen rajuna tulvehtiva riemu.

Holger avasi portin, ja he astuivat pihaan.

Avonaisesta ovesta näkivät keski-ikäisen naisen tuvassa juustopataa hämmentämässä. Ulkona juoksi nuori tyttö iloisesti hyppien kiveltä toiselle kilpaa vuohien kanssa.

— Odota sinä täällä, minä tulen kohta. — Holger Thoresen pujahti sisään puhuttelemaan emäntää.

Kun hän hetken kuluttua palasi, istui Salme kivellä majan edustalla. Hän seurasi katsein ilta-auringon välkettä tunturijärven pinnalla.

— Holger, katso niemeä tuolla, lahden pohjukkaa ja tuota tunturijärven pikku-pientä saarta. Se on kuin palanen Suomea, joka on tullut luokseni onneni suurta juhlaa viettämään.

Holger heittäytyi nurmelle hänen viereensä.

— Palanen Suomea, jonka Norja on syliinsä sulkenut.

Silmä säteili silmää vastaan. He eivät puhuneet mitään, äänettöminä istuivat vain katsellen miten hento heinä tuulen tuudittamana nuokkui, miten väririkkaina kukkulain rinteet upeilivat ja miten aurinko kultiaan tuhlaili täällä tunturilakeuksien ihmemaassa.

Näin istuivat käsityksin vielä kun emäntä tuli ruualle kutsumaan.

Tyttö ulkoa oli tullut emäntää auttamaan, ja he olivat panneet parastaan. Tuvassa oli pöytä katettu valkealla liinalla, lautaselle oli pinottu ohutta norjalaista leipää, toiselle asetettu tuntureilla valmistettu juusto. Lasilautasella oli voita ja kannussa paksua, hiukan hapantunutta kermaa — aito norjalaista ruokaa.

Avonaisella liedellä porisi kahvipannu ja pöydän keskikohdalle kunniasijalle oli asetettu kaksi kauniin kirjavaa kahvikuppia, niiden välille lasiin kimppu tunturimorsioita.

Salme ja Holger katsoivat toisiinsa.

— Sinulle, sanoi Salme hiljaa.

— Sinulle, vastasi Holger. — Minä olen jo poiminut tunturimorsioni.

* * * * *

Viikon kuluttua seisoivat vaunut pienen sanatoorion edustalla. Salme oli lähdössä kotiin Suomeen.

Holger Thoreseninkin lähtöpäivä oli sattunut samaksi. Hyvästellen seisoivat kaikki muut portailla.

Kun vaunut pyörähtivät pihalta, kohotti vanha valkotukkainen lakkiaan ja alkoi Suomen laulun.

Sävelet saattoivat pois kiiruhtavia kauaksi. Vielä mäen alapuolella kuulivat laulua ja näkivät nenäliinat pihalla liehumassa.

Silloin, tien mutkassa Salme nousi seisoalleen vaunuissa ja heilautti nenäliinansa vielä viimeisen kerran.

Samassa painoi Holgerin käsi hänet takaisin istuimelle.

— Me lähdemme yhdessä Suomeen, ensi kertaa kokonaan kahden ja sinä — sinä joudat muistamaan muita!

— Holger! He ovat kaikki olleet niin hyviä minulle. Heidän luonaan löysin onneni, — löysin sinut. Enkö heitä kiittäisi?

— Ajattele minua, minua yksin. Minä tarvitsen kaikki, lisäsi hän. Ja silmissä paloi tuli, jota Salme pelkäsi.

4.

Isä oli Salmea vastassa asemalla, kun hän saapui kotiin. Isä oli vanhentunut ja näytti heikolta, Salme huomasi sen jo junan ikkunasta, nähdessään isän odottavien joukossa. Mutta sitte se häneltä unohtui. Hän muisti vain oman onnensa rikkauden.

— Lapsi, lapsi! — Isä puristi häntä hetken kiihkeästi rintaansa vasten. Sitte muuttui hän kohta taas entiselleen, rupesi tiedustelemaan Salmen tavaroita ja niitä rattaille hommaamaan.

Syksyn keltalehtiä oli maassa, ja tuuli soitteli surunvoittoista säveltä puitten latvoissa heidän ajaessaan kotiinpäin. Mutta kuu katseli puitten lomasta syksyistä seutua, kietoen tenhovaloonsa kaikki kolkot kuolon enteet.

Salme ajatteli Holgeria. Hän oli nyt yksin läheisessä pikkukaupungissa. Itse oli hän näin tahtonut.

Eilen olivat he Turussa yhdessä tulleet maihin. Siellä ei kukaan heitä tuntenut. Kahden saivat he kulkea ja olla kuin ei muita ihmisiä maailmassa olisi ollutkaan.

He kuljeskelivat kaupungilla, katselivat istutuksia, istahtivat puistoihin puhellakseen, ja hämärissä, kun kuu rupesi kumottamaan, ajoivat he joen rantaa pitkin ihailemaan vanhaa linnaa, jonka valkomuurit kuun valossa hohtivat kuin menneitten vuosisatojen haamut.

Sitä onnen rikkautta silloin!

— Isä, hyvänen aika, johan me olemme kotona!

Isä nauroi. — Etkö enää muistakaan, miten lyhyt matka on kaupungista meille? Tunturipolkuja sinä vaan — — —

— Tuolla on äiti! — — Salme hypähti koholle. Hän tuskin malttoi odottaa, kunnes hevonen pysähtyi. Hänen tuli niin ikävä äidin syliä.

Hän oli rattailta maassa, samassa kun hevonen pysähtyi. — Äiti — sai hän sanotuksi, painoi päänsä äidin olalle ja itki.

Äiti seisoi tyynenä ja rauhallisena. Hän antoi Salmen itkeä hetken, sitte nosti hän pään olaltaan ja katsoi Salmea syvälle silmiin.

Sellainen lämmin, tyyni ja siunattu äidin katse!

Se asetti tyrskyt rinnassa, hääti huumauksen ja kuumeen kauaksi, syvensi sydämen tunteet samalla kuin rauhoitti ja tyynsi.

— Salme, Salme! Sisaret ja veljet eivät enää malttaneet odottaa. He aivan piirittivät Salmen, ahdistellen häntä tuhansin kysymyksin jo ennen kun sisään laskivat. Ja sitä menoa kesti sitte koko illan.

Salme oli kuin pyörryksissä. Hän toivoi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, mutta sen sijaan täytyi vain vastata kysymyksiin ja kertoa. Ja vaikka se oli vaikeaa oli se mieluistakin, sillä kertoessaan täytyi hänen tuontuostakin mainita jotain herra Thoresenista, johon hän tuntureilla oli tutustunut. Tämä herätti siskojen ja veljien uteliaisuutta. He rupesivat tiedustelemaan ja hänen täytyi kertoa yhä enemmän tuosta samaisesta herrasta.

Äiti katsoi muutaman kerran pitkään, mutta isä ei huomannut mitään. Hän vain kyseli ja puheli kilvan toisten kanssa.

Salmen tuli oikein vaikea olla.

Mitä jos vanhemmat tietäisivät, — jos arvaisivat, miten lähellä Holger on ja että hän jo huomenna tulee pyytämään sitä, mihin hänellä on täysi oikeus, — rakkauden suuri, eittämätön oikeus.

Salme tahtoi puhua vanhempien kanssa kahden kesken, vaan ei saanut siihen tilaisuutta. Aina tuli joku häiritsemään. Viimein täytyi hänen sanoa hyvää yötä ja mennä omaan huoneeseensa, jossa nuoremmat siskotkin nukkuivat. Äiti kyllä pistäytyi tänne häntä katsomaan, mutta puhua ei Salme silloinkaan voinut. Sisaret makasivat silmät suurina, seuraten kaikkia Salmen liikkeitä ja korvat pörhöllään kuullakseen, mitä hänellä mahdollisesti oli kerrottavaa.

Kun äiti ovessa nyökkäsi viimeisen "hyvää yötä", teki Salmen mieli vielä juosta hänen jälkeensä ja kuiskata: äiti, en ole omani enää, en yksin, löysin onneni tuntureilta, — mutta ne sanat jäivät vain ajatukseksi.

Ovi painui kiinni, äiti oli poissa.

Vasta seuraavana aamuna tuli kaikki kerrotuksi.

Talossa olivat vanhemmat aina aikaisia, lapset nukkuivat. Salme tiesi isän ja äidin aamuin yhdessä juovan teetä salissa.

Kello löi 6, kun hän avasi salin oven. Teekeittiö porisi jo pöydällä, ja äiti makasi aamupuvussaan leposohvalla. — Äiti rakas, miten sinä jaksat? — Salme kumartui häntä suutelemaan.

— Kiitos, hyvin. Entä sinä? Saitko unta?

— Enpä paljo. Ajatukset valvottivat. Olisin eilen tahtonut puhua paljosta kanssasi.

Silloin äiti hymyili. — Ei sinun tarvitse. Minä tiedän kaikki.

— Sinä, äiti!

— Etkö luule minun huomanneen, mitkä kokemukset ja tunteet ovat kuultaneet esiin kirjeistäsi? Etkö arvaa, mikä nimi on punoutunut kaikkiin kerrottaviisi?

— Äiti rakas!

Samassa avasi isä salin oven. Salme riensi häntä vastaan, kietoi kätensä isän kaulaan ja kertoi kerrottavansa ainoassa hengenvedossa kuin keskeytystä peläten.

Isälle se ei ollut odotettua. Se tuli kuin isku. Hän painoi käden ensin otsalle, sitte sydämelle kuin olisi sitä kouristanut.

— Lapsi, sanoi hän huoahtaen raskaasti ja vaivalloisesti, — lapsi, minä olen tottunut siihen, että olet kotona ja autat meitä kuormaa kantamaan. Johan sinä olet vanhakin, — kahdenkymmenenkahdeksan vuotias. — Hän naurahti. — Sano, että lasket leikkiä?

— Minä en voi. — Salme katsoi isään veitikka toisessa, vakavuus toisessa silmäkulmassa. — Olen ollut täällä luonanne lapsuuteni ja nuoruuteni ajan, — kuormaksi usein, väliin auttaen kuormaa kantamaan. Mutta tuntureilla kuulin kutsun toisaalle. Sitä kutsua täytyy minun totella, sillä siihen velvoittaa sydämeni suuri rakkaus.

Isä pyyhkäisi otsaansa ja istahti pöydän ääreen. Hän huoahti taas raskaasti. — Ja sinä hennot jättää, puheli hän kuin itsekseen, — hennot todella. Pian tulee Väinö ylioppilaaksi, Viljo vuotta myöhemmin — ymmärrät, mitä se tietää kukkarolleni. — Elvi ja Annikki eivät vielä voi paikkaasi täyttää. Olavi kaipaa sinua. — Minä olen ennen aikojani vanhentunut, nyt kun olit poissa. — Ja taas jättäisit — ainaiseksi.

— Isä, älä nyt! — Salme hyväili kuin sairasta lasta. — Enhän minä vielä, vaikka minun nyt täytyy puhua.

Hän katsoi äitiin kuin apua pyytäen, mutta tämä ei sanonut sanaakaan, makasi vain hiljaa ja liikkumatta sohvallaan, katsein ahmien joka värettä Salmen kasvoilla, joka sanaa hänen huuliltaan. Hän näki miehensä väsyneenä ja liikutettuna nojaavan pöytään. Hän tiesi katsomattakin, mitä hän nyt tunsi. Mutta hänellä ei nyt ollut sijaa sille sydämessään. Hän ajatteli vain lastaan.

Hän katsoi Salmeen kuin se, joka taivaalle tähystää, tiedustellen, mitä tulevaisuus muassaan tuo, onko tulossa tuulet ja myrskyt, vaiko päivänpaiste ja ihana ilma.

Salme painautui isän polvelle. — Isä, sanoi hän hyväilevästi. — Anna minun puhua sinulle kuin lapsi isälleen, ei tällä kertaa kuten usein ennen niinkuin työtoveri työtoverilleen — — —

— Isä, siellä tuntureilla lauloi luonto mulle kummia lauluja. Se lauloi, ei niin vienosti, ei niin viehkeästi kuin täällä kotona, mutta se laulu oli voimakkaampaa, suurenmoisempaa kuin mitä koskaan ennen olin kuullut. Ja semmoista kuin oli luonto ja sen laulu, semmoista oli ihmiselämäkin siellä. Opin ymmärtämään oman pienuuteni. Aloin aavistaa, mitä voimakas, suurenmoinen elämä on. Ja tiedätkö, mitä siellä vielä opin? — Kuulin pojasta, joka pienenä sai saattaa äitinsä hautaan. Isän hellyyttä hän ei koskaan saanut kokea. Kaikki se, mikä oli pojalle rakasta ja mikä olisi voinut häntä auttaa ja ilahduttaa, se häneltä riistettiin. Mikä oli katkeraa, se pantiin kannettavaksi. Pikkusielu olisi siinä murtunut, mutta poika kasvoi kuormaa kantamaan, kasvoi rohkeammin päivä päivältä. Miehenäkin hän kauan kulki yksin. Hänen tiensä oli kaita ja kivinen. Työn ja huolten taakka painoi häntä. Mutta hän ei valittanut. Hän kevensi kuormansa painoa toisten taakkoja kantamalla. Jokainen repaleinen, isätön raukka, jokainen nälkäinen kovan-onnen lapsi oli hänen ystävänsä — hän heidän. — Isä, oletko kuullut kauniimpaa elämän laulua? — Se poikanen kulki kerran miehenä tuntureilla. Siellä hän muisti isättömyyttään, äidittömyyttään, muisti työtaakan painoa ja surujensa suuruutta. Hän oli nääntyä mielessään ja tunsi ensi kertaa elämässään tarvitsevansa apua. Voimakas kun oli, tarvitsi hän pienen, ja heikon rinnalleen. — Isä, hennotko tarttua hänen käteensä ja kieltää ottamasta? — Tänä iltana hän itse tulee sitä sinulta kysymään.

Isä istui yhä käsi silmillään. — Minä olisin luonnoton isä, jos sen tekisin.

Hän siirsi Salmen äkkiä polveltaan ja nousi lähteäkseen. Mutta Salme pidätti häntä. — Isä, kuule, isä! Hän kävi kiinni isän käsivarteen. — Ei Holger tule ainoastaan pyytämään ja ottamaan. Hän tulee sydän täynnä rakkautta teitä kaikkia kohtaan, valmiina antamaan ja auttamaan.

Silloin isä sai Salmen käden pudistetuksi käsivarreltaan. — Kauan sinä säästyit, sanoi hän nauraen, mutta nyt on kuume sitä kovempaa!

Isä oli jo ovella. Leikinlaskun turvissa oli hyvä paeta.

— Lasten taudit ovat vaarallisia, kun tarttuvat vanhoihin, etkö muista, isä?

— Muistan, että olet ollut viisastelija kaiken ikäsi. — Ovi painautui kiinni.

Silloin kiiruhti Salme äidin luo, heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja tarttui äidin molempiin käsiin. — Äiti rakas, äiti, sano jotain minulle!

Sairas siveli Salmen tukkaa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja puhuminen tuotti tuskaa.

— Salme, sanoi hän viimein hiljaa, uskotko onnen unelmiisi, vai tahtoisitko kulkea ystäväsi rinnalla, joskin sillä tiellä kulkisit jalkasi verille ja sydämesi sairaaksi.

Salme vavahti. — Tahtoisin, äiti, sanoi hän, katse äidin katseessa, — sillä minä rakastan.

— Mutta sinä säpsähdit?

— Siksi, että niin täydellisesti luotan häneen ja hänen rakkauteensa. En voi muuta kuin tulla onnelliseksi hänen rinnallaan. Sinä äiti et vielä häntä tunne, muuten et epäilisi.

Äiti ei vastannut. Samassa kiskaistiin ovi auki ja Elvi, Annikki ja Olavi törmäsivät sisään. Siihen katkesi puhelu eikä sitä enää jatkettu.

Mutta talon nuoret puhuivat sitä enemmän norjalaisen herran tulosta. He eivät tietäneet syytä siihen, vaan ihmettelivät, utelivat ja arvelivat.

— Se on rikas, sanoi Viljo puoliääneen Väinölle, heidän selvitellessään verkkoja rannassa. — Kunpa toisi komeat hirvensarvet tullessaan.

Salme keräili kukkasia puutarhasta, keräsi punaisia pihlajanmarjoja ja kellertäviä lehtiä. Hän sattui paraiksi kuulemaan poikien puheen.

— Minäpä luulen, että hän vie Salmen.

Toinen vihelsi. — Eipä hullumpaa - rikas norjalainen lankomieheksi, — kutsuu luokseen metsästysmatkoille tuntureille ja vuonoille purjehtimaan.

— En minä sentään Salmena lähtisi Suomesta. Olkoon rikas ja olkoon hyvä, — pyh, — paras pysyä sentään kotona.

— Ja entä miten käy meidän, jos Salme lähtee? Kyllähän hän joskus varoittelee ja muistuttelee välistä liiaksikin, mutta hyvä hän on täällä olemassa.

Salme ei kuullut enempää. Hänen oli kiire. Joka soppi oli saatava siistiksi, joka kolkka kodissa juhlakuntoon, kunnes Holger saapuisi.

Ja kilvan käsien kanssa, jotka siistivät, somistivat ja järjestivät, kulkivat Salmen ajatukset. Joka askeleella sukelsivat muistot esiin, muistot lapsuuden ja nuoruuden ajoilta. Ne tulla kepsuttivat kaikki kuin keijukaiset piilopaikoistaan. Joka nurkassa ne nyökkäsivät päätään, joka puun ja pensaan takaa ne hänelle hymyilivät: Muista kertoa meistä, muista jakaa kanssasi, ethän ole yksin enää!

Silloin Salme ojensi kätensä Holgerille. He kulkivat käsityksin paikasta toiseen ja muistot haastelivat heille. — Sinun on kaikki, sanoi Salme, — minun menneisyyteni, nykyhetkeni ja tulevaisuuteni, — sinun kaikki.

Ja hän hymyili onnen hymyä, vaikka muistikin, ettei Holger vielä kulkenutkaan hänen rinnallaan, istui vasta junassa kelloaan katsellen ja laskien, milloin perille saapuisi.

Mutta kun Holger tuli, unohti Salme sekä muistot että muistojen kertomiset. Tunteet tulvehtivat, — sanoja uupui.

— Salme, iloni, onneni, kuiskasi Holger ainoastaan junasta hypätessään. Sitte he eivät puhelleet, ennenkuin olivat ajaneet kappaleen matkaa asemalta.

— Mitä vanhukset sanoivat? kysäsi silloin Holger.

— He odottavat sinua — rakastaakseen.

Käsi etsi kättä, silmä silmää. Syvä äänettömyys seurasi taas, sisältörikas hiljaisuuden hetki, täynnä tunteitten rikkautta ja sydänten haastelua.

— Katso, tuolla tuikkivat jo tulet ikkunoista. Isä avaa oven, — isä tulee pihalle ottamaan vastaan.

Siitä hetkestä alkaen oli Holger olemassa kuin toisia varten. Hänen koko huomionsa keskittyi vanhempiin. Hauskoilla kertomuksillaan hän kohta voitti isän. Äidille osoitti hän kunnioittavaa, miltei hellää huomaavaisuutta. Veljiä ja sisariakin hän huvitti.

Ainoastaan silloin tällöin hän toisten huomaamatta ojensi kätensä Salmelle tai käänsi puheen niin, että sai Salmen ottamaan osaa keskusteluun. Silloin hänen silmistään loisti suuri, valtava rakkaus, joka vastustamattomalla voimalla kietoi Salmen, ja hänen huulensa kuiskasivat toisten kuulematta: "omani, iloni".

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kuunteli tulevan appensa tiedusteluja Norjan taloudellisesta asemasta ja rupesi selvittämään kantaansa ja periaatteitaan asiassa sellaisella innolla kuin ei ikänä olisi muuta ajatellutkaan.

— Sellainen on minun Holgerini, — ajatteli Salme itsekseen. — Hän on kuin Gladstone, joka luki viittä, kuutta teosta rinnan, oppiakseen äkkiä ja kokonaan siirtämään ajatuksensa asiasta toiseen. Sitä osaa Holgerkin ja yhtä terävästi kuin konsanaan Gladstone. Hän tempaa kaikki mukaansa, kun tahtoo.

— He rakastavat sinua kaikki, sai hän kuiskatuksi, kun hetkeksi jäi kahden Holgerin kanssa.

— Suuren voittosaaliin saavuttamiseksi olenkin tänä iltana taistellut. — Holger hymyili.

Äiti ehdotti, että he menisivät puutarhaan. Oli kuutamo. Hän tahtoi, että nuoret saisivat olla kahden.

Isä jäi ikkunaan, katsein heitä seuraten. Hänen teki mieli mukaan, mutta hän ei tahtonut sitä tunnustaa, ei edes itselleenkään.

Hän oli mieltynyt Holgeriin. Mutta häntä harmitti samalla, sillä miellyttävästä ulkomuodostaan, miehekkäästä ryhdistään ja luottamusta herättävästä persoonallisuudestaan huolimatta oli tuo mies, joka nyt puutarhan kuutamoisia polkuja kulki Salmen rinnalla, sittekin varas, anastaja.

Kuin varkain oli hän anastanut Salmen sydämen, viikoissa valloittaen sen, mikä vuosikausien kuluessa oli ollut kokonaan kodin oma. Varkain hän oli vienyt Salmen, varkain hän nyt tahtoi valloittaa omaistenkin mielet, — jotteivät jaksaisi vastustaa.

— Tiedätkö, mitä viet, mutisi hän itsekseen, kääntyen poispäin ikkunasta — sinä viet lapsen, työtoverin ja avun.

* * * * *

Sinä iltana valvoivat kaikki Lehtolan asukkaat pitkään. Onni valvotti toisia, ajatukset toisia, iloinen uteliaisuus nuorimpia.

Lapsetkin olivat saaneet tietoa Salmen kihlauksesta.

Elvistä ja Annikista oli tapahtuma "romaanikirjaakin runollisempi". Supatellen juttelivat siitä myöhäiseen yöhön asti.

Pojat ottivat asian käytännölliseltä kannalta. Oli punnittava, minnepäin vaaka otti kallistuakseen. Toisella puolen oli Salmen poistuminen kodista kaikkine seurauksineen: Ei hyötyä enää hänen hankkimistaan varoista, ei hänen joskus hyvinkin tarpeellisista neuvoistaan eikä hänen välittäjätoimistaan, kun isä sattui huonolle tuulelle ja äiti oli sairas. Toisella puolella oli rikas norjalainen lanko, mahdolliset ulkomaanmatkat, hirvenajot, purjehdusretket ja muut semmoiset.

— Norjan puolelle se sittekin painuu, selitti Väinö.

— Holger Thoresen onkin reilu mies, kerrassaan reilu, vahvisti Viljo.

Ja sillä oli asia ratkaistu.

Kun Holger viikon kuluttua teki lähtöä Lehtolasta, matkusti hän kaikkien mielestä aivan liian pian.

— Joutaisi viipyä vaikka jouluun, päättivät pojat.

— Meiltä jäi puheet kesken, selitti isä.

— Entä meiltä, sanoi Salme hiipien Holgerin käsipuoleen puutarhapolulla.

— Olisit ottanut ajasta vaaria paremmin!

— Olisit itse ottanut.

He nauroivat kumpikin. Mutta Salme kävi miettiväksi. — Minä suren sitä, etten ole kertonut sinulle enemmän itsestäni, sanoi hän hiljaa. — Juuri tässä kodissa, juuri näillä poluilla olisin tahtonut antaa sinulle koko eletyn elämäni. Miksi en sitä ole tehnyt? Miksi, Holger, on meidän käynyt täällä kuten Norjassa kihloihin mentyämme. Emme keskustele emmekä vaihda ajatuksia kuten alussa. Me vaan hurmaannumme onnestamme?

— Siksi, että rakkautemme on voimakas kuin kauan kahleihin kytketty keväinen koski. Sen täytyy päästä eteenpäin muistamatta muuta kuin nykyhetken riemua. Suurta ja voimakasta on kaikki tuntureilla. Sellaiseksi kasvaa siellä rakkauskin.

— Ja syväksi samalla, Holger, eikö niin, suomalaisen syväksi, jos niin uskallan sanoa, niin että se saa tunkeutua koko olemuksemme läpi ja sielun syvyyksistä nostaa yhä uusia aarteita, joita saamme jakaa toisillemme. Toiveet, ajatukset, tunteet — kaikki sinun ovat minua varten — minun sinua varten.

— Niin, joka tunteesi, joka ajatuksesi kuuluu minulle, — minulle yksin. Muistathan? — Holger veti Salmen kiihkeästi puoleensa.

Mutta samassa muuttui hän äkkiä vakavaksi, otsa kävi pilveen ja käsi puristi lujasti Salmen rannetta. — Vai onko sinulla kenties sellaista, jota et tahtoisikaan kertoa? — Olet jo kulkenut kappaleen matkaa ja olet päivä-paisteinen perhosluonne. Kenties olet ennen toisten ilona liehunut niinkuin nyt minun?

Hän työnsi Salmen kiivaasti luotaan.

— Holger, mitä sinä ajattelet? Oletko mieletön?

— En, en. — Hän veti Salmen taas puoleensa. — En tahdo tehdä sinulle vääryyttä. Mutta minä joudun aivan suunniltani, kun ajattelen, että toiset ovat kukkastani tavoitelleet. Ei kukaan sinua niin rakasta, ei kukaan niin ymmärrä kuin minä. Joka tekosi, joka sanasi saa sisimpäni väräjämään. Minä rakastan, — rakastan sinua. Kuuletko? Sinä olet valoni, iloni — ainokaiseni.

Hän suuteli, suuteli uudelleen ja yhä uudelleen otsaa, poskea, suuta ja silmiä. Ja joka suudelma tukahdutti ja poltti.

— Minä en ansaitse sinun suurta rakkauttasi, sai Salme vihdoin hiljaa sanotuksi.

— Onko sinun sitte niin pieni? Tai — sano, sano, jotta pääsen rauhaan, onko sinulla ehkä jotain salattavaa?

Silloin kohotti Salme katseensa. Silmänräpäyksessä hulmahti suuttumus siinä ilmiliekiksi. Mutta liekki sammui samassa kun katse sattui Holgeriin.

Miten vanhaksi Holger äkkiä oli käynyt. Miten syvät olivat surujen uurtamat vaot hänen kasvoillaan, miten katkeran kärsivä piirre hänen suunsa ympärillä.

Silloin tunsi Salme, ettei hän antanut Holgerille yksin morsiusrakkauttaan. Hän rakasti tätä suurta, voimakasta miestä niinkuin äiti lastaan. Hän rakasti ja kärsi kuin äiti, ja sen tunteen valtaamana tarttui hän Holgerin päähän painaen sen povelleen.

— Minä en tahdo enkä tarvitse salata mitään. Minä rakastan sinua, — sinua yksin.

Ei tullut enää paljo puhutuksi sinä iltana. Hetken epäsointu oli jättänyt haavan mieliin. Se oli ensimäinen ja kirveli kirpeästi. Mutta joka kirvelys muistutti hellyydellä haavaa lääkitsemään, muistutti antamaan rakkautta entistä enemmän, jotta haava umpeen kasvaisi, ja side katkeamisen asemasta lujittuisi.

Toisena päivänä Holger matkusti. Salme saattoi häntä puolitietä Turkuun.

Heidän erotessaan oli Holger kuin sairas mielenliikutuksesta. Tuskan hiki kohosi hänen otsalleen ja käsi painautui usein sydämelle. — Minä en kestä mielenliikutuksia, sanoi hän, koettaen hymyillä. Mutta Salme näki taas tuon kärsivän, vaivautuneen ilmeen hänen suunsa ympärillä.

Salme oli huolissaan. Hän ei saanut Holgeria eikä tämän tuskaa mielestään kotimatkalla. Minä en ansaitse hänen rakkauttaan, ajatteli hän. En ansaitse rahtuakaan siitä. Minä olen mitätön pikkusielu hänen rinnallaan. Yksin hänen virheensäkin johtuvat vain siitä, että hänen rakkautensa on niin suuri ja voimakas.

Juna kulki tasaisesti jyskyttäen eteenpäin. — Holger, Holger, miten voin sinua tarpeeksi rakastaa, toisti Salme itsekseen.

Isä oli Salmea vastassa asemalla. He kulkivat jalan kotiin. Isä puhui Holgerista pitkin matkaa. Hän oli antanut hyviä neuvoja taloudellisessa suhteessa, oli puhunut poikien tulevaisuudesta, heidän luonteistaan ja taipumuksistaan. Hän oli todella harvinaisen älykäs, käytännöllinen ja selväjärkinen mies. Kiertäen kaartaen oli hän kerran yrittänyt tarjota apua rahallisessakin suhteessa, mutta yrittäessään hän heti huomasi, ettei se käynyt päinsä. Asp ei aikonut myydä tytärtään. Tyytyköön Holger siihen, että saa köyhän morsiamen. Uudet sukulaiset eivät ainakaan aijo elää hänen kustannuksellaan.

Salme puristi isän kättä. — Kiitoksia, isä! — Mutta älä puhu Holgerista sillä tavoin. Hänkö olisi aikonut minut ostaa? Sinä et tunne, et tiedä — —

Isä ei kuunnellut. — Apua otan lapseltani, jonka hyväksi minäkin puolestani voin tehdä työtä, vieraalta en. Mutta tuskin sinulta enää apua saanen? Tokko maltat virkaasi hoitaa?

— Tietysti, isä. Huomenna lähden kanssasi virastoon niinkuin oli suostuttu. Me teemme työtä yhdessä kuten ennen, — kunnes Holger vie minut.

Salme pysyi sanoissaan. Isä ja hän kulkivat taas aamuin yhdessä virastoon, päivällä työn päätyttyä takaisin. Ulkonaisesti asettui kaikki entiselleen, mutta oli kuin sittekin olisi tullut jotain Salmen ja isän väliin. Vaikuttiko ehkä isään pelkkä tietoisuus siitä, että Salme oli toisen oma? Erottiko, vieroittiko se? Vai oliko isä muuten muuttunut? Oliko ehkä sairas ja rasittunut?

— Lopeta jo työsi, sanoi Salme pimeänä syksypäivänä laskien kynän kädestään ja työntäen paperit luotaan. — Sinä olet väsynyt, isä, ja nyt onkin jo aika mennä kotiin.

Isä katsoi kelloaan. — Vihdoinkin, sanoi hän huoahtaen ja nousi. Salme auttoi takin hänen päälleen ja avasi oven. Raitis syysilma tulvahti heitä vastaan. Se vaikutti vapauttavasti. Isä hengitti syvään kuin painostuksesta päästen. Mutta hän ei sanonut mitään. Vasta kun hetken aikaa olivat kulkeneet eteenpäin, katkaisi hän äänettömyyden.

— Salme, uskotko, että Holger voi tehdä sinut onnelliseksi, sinä hänet? — Kysymys tuli äkkiä ja odottamatta. Mutta vastaus oli samassa valmis.

— Uskon, isä. — Salmen olento säteili rakkauden täyttä luottamusta.

— Sinä et ymmärrä, mitä naimisissa oleminen tietää.

Salme ei vastannut.

— Ei tiedä ihminen, mitä sydämen pohjalla piilee, ei ymmärrä, ei aavista, ennenkuin elämän kokemukset opettavat.

— Vanhempana voi paremmin laskea kulungit kuin nuorena.

— Mutta kun ei tunne itseään, ei edes vanhoilla päivilläkään vielä, ei itseään, toisia vielä vähemmän. — Luuletko, että koskaan odotin muuta kuin onnea äitisi rinnalla? Ja kuitenkin, kuitenkin — —

Hän nojasi keppiinsä ja huokasi.

— Onhan niitä onnenhetkiäkin ollut — montakin alussa. Sinä tiedät, minkälainen äitisi on. Ei kukaan voi hänestä pahaa sanaa sanoa. Mutta hänellä on oma mittapuunsa, — lahjomaton vanhurskauden vaatimus, — ja voi sitä, joka ei koetusta kestä. Sitä hän ei rakasta, — kuuletko, ei rakasta.

— Isä, sinä olet sairas. Anna minun hankkia hevonen.

— Anna sinä minun puhua. Se helpottaa. Olen vaiennut koko ikäni. Nyt minun täytyy puhua. Pianhan me eroamme.

— Nojaa sitte minuun, pyysi Salme.

Isä tarttui hänen käsivarteensa. — Kiitos, sanoi hän. — Nojaan ja neuvon samalla, — neuvon katsellessani oman elämäni sirpaleita.

Hän pysähtyi taas huoahtaen. — Älä sinä Salme kylmene, vaikka huomaisit Holgerin kuinka kehnoksi tahansa. — Rakasta, rakasta. Rakkaus yksin voi nostaa. Mies ei siedä tuomioita.

— Taidat sinä rakastaa liiaksikin, lisäsi hän hetken kuluttua naurahtaen. — Minä pelkään vähän Holgeria — sinun puolestasi.

— Isä, nyt me olemme kotona. — Salme avasi portin. — Joudu nyt huoneeseesi, peitän sinut hyvin, ja sitte nukut, herätäksesi terveenä.

Isä ei vastannut. Hän antoi Salmen päättää ja toimia. Vasta kun hän makasi sohvallaan lämpimään peittoon käärittynä, veti hän Salmen puoleensa. — Sinä olet tytär ja työtoveri. Sellaiselle ei ainoakaan mies maailmassa ole tarpeeksi hyvä.

Salme pudisti nauraen sormeaan. — Holger on liiaksikin hyvä minulle, muista se, isä. Hyvästi nyt! Ja nuku hyvin.

Ovi lisahti lukkoon, ja Salme hiipi huoneeseensa. Hän ei voinut mennä äidin luo, vaikka ensin oli aikonut. Isän sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan. Ne eivät erottaneet häntä äidistä, ne eivät särkeneet sitä ehyttä, puhdasta kuvaa äidistä, jonka hän säilytti sydämessään lapsuutensa ajoilta asti, mutta ne tekivät niin sietämättömän kipeää, että hänen oli mahdoton katsoa äitiä silmiin.

Kun toiset kokoontuivat päivällispöytään, ilmoitti hän isän nukkuvan ja itsellään olevan työtä. Mutta vaikka pöydällä oli puhtaaksikirjoituksia koko kasa ja vaikka kynä Salmen kädessä liikkui edestakaisin paperilla, ei siihen syntynyt muuta jälkeä kuin ajatuksissa siihen piirretty: Holger, — Holger, — Holger Thoresen.

Salmen ajatukset kulkivat kaukana. Sinä olet liiankin hyvä minulle, Holger, toisti hän, kerta toisensa jälkeen. Mutta tämän ajatuksen rinnalle hiipi kysymys: entä jos sinä sittekin teet minut onnettomaksi. Isä ja äitikin olivat olleet onnettomia. Hän tiesi nyt sen, mitä tähän asti vain oli aavistanut. Mutta syy, missä se oli? He olivat hyviä kumpikin. Pahaa sanaa hän tuskin oli kuullut. — Miksi, miksi on elämä sellaista?

Pää painui käsien varaan ja Salme vaipui ajatuksiinsa. Mutta kesken ajatuksien täytyi hänen äkkiä nousta ja mennä kuulostamaan isän ovelle. Kaikki oli hiljaista siellä. Hän palasi huoneeseensa, teki lujan päätöksen ja rupesi kirjoittamaan.

Mutta kun kello läheni kahdeksaa, eikä isää kuulunut, hiipi Salme uudelleen ovelle ja raotti sitä. Isä makasi liikkumattomana samassa asennossa, johon oli jäänyt Salmen poistuessa huoneesta.

— Isä, kuiskasi Salme, laskien kätensä hänen olalleen. Mutta isä ei vastannut.

Silloin Salme kumartui lähemmä. Hengitystä ei kuulunut, käsi oli kylmä.

Isä oli kuollut.

5.

Usein, kun kuolema tulee kotiin, tuo se tullessaan niin paljo ulkonaisia huolia, ettei niiltä saa rauhaa surussakaan. Ei saa hiljaisuudessa tuntea surun suuruutta, ei saa sen pyhyyttä muistaa. Täytyy vain rientää työstä työhön ja tuntea, miten suru jäytäen kalvaa.

Näin kävi Lehtolassa.

Isä oli aina pitänyt huolta kaikista perheen asioista. Salme oli häntä työansiollaan auttanut, mutta muuten hän ei tuntenut isän asioita. Nyt ne kaikki äkkiä laskettiin hänen hartioilleen. Ja se oli taakka, joka painoi. Mutta hänen ei tarvinnut kantaa sitä yksin. Hänellä oli Holger.

Hän oppi tähän aikaan tuntemaan uusia puolia Holgerissa. Ja Holger itsekin huomasi suuren muutoksen tunteissaan. Hän tunsi kiihkeän sulhasrakkauden muuttuvan isälliseksi hellyydeksi. Se, mitä hän Salmelta itselleen toivoi, unohtui. Hän muisti vain, mitä tahtoi antaa.

Hän koetti auttaa Salmea asiain järjestämisessä. Hän suunnitteli ja neuvoi. Mutta enin auttoi hän rakkaudellaan.

Melkein joka päivä kirjoitti hän Salmelle, usein vain muutaman sanan, mutta ne sanat ilmaisivat paljo.

Hän ei kertonut itsestään eikä omista asioistaan. Hän tunsi vaistomaisesti, ettei Salme nyt jaksanut niitä ajatella. Hän koetti vain asettua Salmen oloihin ja elää hänen elämäänsä.

Kun Thorsgaardin sahalla pyörät vingahdellen pyörivät, kun puu pirstautui ja laudat katkeilivat, repäisi Holger kesken kiireittensä paperiliuskan kirjastaan ja kirjoitti huomentervehdyksen Salmelle:

— Rakkaani! Miten jaksanet tämän päivän kuormaa kantaa? Älä uuvu. Muista, ettet ole yksin. Askel askeleelta kuljen rinnallasi. —

Luettuaan Holgerin tervehdykset, tunsi Salme aina väsymyksen väistyvän ja voiman jännittyvän. Ystävän käsi oli kuormaan tarttunut. Se käsi kevensi taakan painoa. Se tuki ja kantoi.

Toisena päivänä tuli kortti, johon Holger oli piirtänyt kuvia kotiväestä Thorsgaardin kartanossa. Siinä oli teräväpiirteinen, suoraselkäinen Birgitte, joka oli palvellut talossa neljättäkymmentä vuotta, metsistyneen näköinen, arka-ilmeinen orpo, jonka Holger oli hoitoonsa ottanut, ja työkansaa sahalta. Alle oli Holger kirjoittanut: Nämä kaikki tarvitsevat minua, minä sinua. Iloni, onneni, omani! Kestä minun tähteni!

Salme ajatteli usein, että Holger rakkaudessaan oli miltei naisellinen. Äiti ei sen hellemmin olisi voinut lastaan auttaa ja ajatella kuin Holger häntä.

Ja kuitenkin tapahtui näihin aikoihin jotain, jota ei Salme voinut unohtaa eikä antaa itselleen anteeksi.

Kävi ankara rajuilma sinä päivänä, jona Lehtolan isäntä haudattiin. Jo yöllä oli tuuli ulvonut nurkissa ja päivällä se yhä kiihtyi. Se puisti puita, pieksi maata ja kiidätti syksyn keltalehtiä, milloin pilvenä maata pitkin, milloin tupruutellen niitä korkealle ilmaan.

Ilmoissa itkeä nyyhkyttivät syksyn tuulet.

Haudan partaalla seisoi sureva pieni joukko. Äiti ponnisteli voimiaan pysyäkseen pystyssä, pikkutytöt painautuivat nyyhkyttäen toisiinsa ja pojat olivat kalpeita ja vakavia.

Salme seisoi hiukan erillään muista, pitäen Olavia kädestä. Viikon kuluessa hän oli sekä itseltään että toisilta koettanut salata, miten lopussa hänen voimansa olivat. Hän oli ponnistellut väsymystä voittaakseen ja oli koko ajan jännitetyn voimansa turvissa pysynyt pystyssä. Mutta nyt, hautauksen kestäessä, tunsi hän äkkiä jännityksen laukeavan. "Holger", mutisi hän, melkein tiedottomana tukea etsien.

Samassa luuli hän tuntevansa Holgerin käsivarren vyötäisillään. Mutta kun hän aikoi nojata siihen, petti se, ja kun hän aikoi painaa päänsä Holgerin olalle, oli se kovin korkealla.

Silloin hän horjahti, kaatui läheistä koivunrunkoa vastaan ja äännähti kuin kovan ruumiillisen tuskan valtaamana.

Samassa kaikki kuitenkin selveni hänelle. Tajunta palasi ja voimat jännittyivät jälleen.

Mutta tapaus painui tuskallisen tarkkaan Salmen mieleen, ja muisto siitä teki kipeää aina kun hän sitä ajatteli. Vaikka hän tiesi, että kaikki oli ollut heikkouden houretta, tuntui hänestä sittekin siltä kuin se olisi ollut kiittämättömyyden ja uskottomuuden palkka suuresta, uskollisesta ja itseään unohtavasta rakkaudesta.

Hän aikoi kirjoittaa tästä Holgerille. Hän tahtoi olla suora, tunnustaa kuin syyllinen ja saada anteeksi. Se olisi keventänyt hänen mieltään. Mutta hän ei uskaltanut.

Holger oli Suomesta lähtiessään pyytänyt häntä olemaan varovainen sen suhteen, mitä kirjoitti. Etäällä ollen ei ollut helppo välttää väärinkäsityksiä. Varomaton sana saattoi pian katkeroittaa. Ei kasvojen ilme eikä äänen väre voinut sanain sisältöä selittää. Kaikki jäi riippuvaksi siitä, missä mielentilassa vastaanottaja kirjeensä luki. Moni selkkaus oli siten syntynyt, eikä Holger tahtonut selkkauksia heidän välilleen.

Salme oli ensin kovin hämmästynyt tätä pyyntöä. Sitte hän tunsi arkuutta sen johdosta. Mutta viimein selveni hänelle, että hänellä oli syytä olla kiitollinen Holgerille. Ajattelemattomana hupakkona olisi hän varmaan kirjeissään lapsellisen avomielisesti laverrellut vaikka mitä ja tietämättään ehkä loukannut Holgeria. Holger osasi tässäkin oikeaan. Hän tiesi, mikä "pikku-sielu" ja lapsekas lörpöttäjä Salme oli. Siksi hän varoitti.

Mutta vaikka Salme olikin kiitollinen, tunsi hän, että pyyntö kahlehti ja painoi.

Isän kuoleman jälkeen Salme ajaksi unohti koko asian, mutta sitte se taas palasi mieleen, kun hän tahtoi kirjoittaa suoraan eikä uskaltanut.

Häntä vaivasi se, ettei hän voinut olla suora. Hän sekä rakasti että ihaili Holgeria enemmän kuin koskaan ennen — Tämä aika oli heidät niin läheisesti yhdistänyt. — Miksi hän sitte ei voinut olla suora?

Kerran Holger kirjeessään valitti, ettei hän saanut tarpeeksi tietoja Salmelta. Senjohdosta kirjoitti tämä pitkän kirjeen, jossa laajasti tuli kuvanneeksi ystävien ja tuttavien osoittamaa osanottoa.

Vastaukseensa liitti Holger jälkikirjoituksen: "Älä kerro monista ystävistäsi eikä siitä, mitä he tekevät. En välitä heistä, sinusta, sinusta yksin."

Senjälkeen ei Salme enää koskaan ollut vapaa kirjoittaessaan. Varovaisuus puristi pihtinä hänen kättään. Mutta kirjeet tulivat samalla sitä sydämellisemmiksi. Hän tahtoi, hänen täytyi rakkaudessa rakentaa silta heidän sielujensa välillä niin lujaksi, ettei sitä mitkään väärinkäsitykset eikä mitkään myötäsyntyneet erilaisuudet saisi särjetyksi.

Rakkauden runsaus sai korvata, mitä suoruudessa puuttui, — kunnes he tapaisivat toisensa. Mutta silloin aikoi Salme olla suora, sillä hän tunsi, ettei rakkaus ollut mikään utukuva eikä haave, vaan hellävaroin vaalittava taimi, joka tarvitsi totuuden maaperää kasvaakseen voimakkaaksi.

Holger oli luvannut tulla jouluksi Lehtolaan, vaan ei päässytkään tulemaan. Vasta uudella vuodella hän saapui.

Hänen tulonsa teki hyvää kaikille, äidille etenkin. Hän keksi keinoja toisten ollessa neuvottomia, hän auttoi asiain järjestämisessä ja oli aina niin selvä, tyyni ja päättäväinen, että äitikin siitä rauhoittui.

Hänen ollessaan Lehtolassa myytiin myöskin taloon kuuluvat viljelysmaat ja metsä. Ala oli pieni, mutta kun se suuren tiluksen maitten väliin pistäytyneenä kauan oli tehnyt haittaa, saatiin siitä hyvä hinta. Velat saatiin maksetuksi, asiat selville, ja perheelle jäi pienen pieni pääoma eläkkeen lisäksi.

Samana päivänä, jona asiat lopullisesti saatiin selville, määrättiin myöskin häät. Ne päätettiin pitää keskikesällä.

Mutta ennenkuin tämä päätös tehtiin, oli äidin täytynyt suostua Holgerin tekemään ehtoon.

Siksi kun joku lapsista itse voisi ansaita elatuksensa, tahtoi Holger maksaa lasten koulunkäyntiin sen, mitä Salme ennen oli työllään ansainnut. Nyt oli tuo ansio paremmin tarpeen kuin koskaan ennen, eikä Holger voinut onnestaan iloita, jollei hän saanut tehdä jotain vastaisuudessa kantaakseen sitä kuormaa, jota Salme tähän asti oli kantanut.

Suostumus tehtiin Salmen tietämättä. Vasta illalla hän kuuli sen äidiltä.

— Ja sinä suostuit, äiti?

— Se oli mielestäni oikeinta.

Salme lehahti punaiseksi, samalla kun kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. — Sellainen hän on, äiti! Parempaa poikaa et olisi voinut saada.

Mutta äidin kääntyessä poispäin, oikaisihe hän ja mutisi itsekseen: kultakahletta — ei, — ei ikinä!

Holgerin lähtiessä he erosivat toisistaan onnen luomat muistot mielessä ja soraäänetön sopusointu sydämissä. Toinen kiiruhti laittamaan Thorsgaardia kuntoon odotetun emännän tuloa varten, toinen jäi jättämään jäähyväisiään kodille ja kotimaalle.

Vasta kun hääpäivä tuli määrätyksi, selveni Salmelle, että ero todella oli edessä. Ja samalla selveni hänelle myöskin mitä tuo ero tiesi. Se oli eroa omaisista, kodista ja kotimaasta. Ja nyt se tuntui, miten syvällä juuret olivat ja miten vaikeaa oli niiden irtikiskominen.

Satumainen matka tunturien maahan — mikä viehätys sillä ajatuksella! — Ainainen ero Suomesta — mikä kouristava tuskan tunne siitä syntyi!

Oliko hän laskenut kulungit? Jaksoiko hän ilolla jättää kaiken, jaksoiko ajatella elämäänsä vieraassa maassa ei ainoastaan silloin, kun onni siellä osaksi tuli, vaan myöskin pimeinä päivinä?

Tämä ajatus herätti uuden kysymyksen. Sopivatko Holger ja hän toisilleen? Voivatko he todella luoda onnea toinen toistensa tielle?

Järki vastasi lahjomattoman: kaikki on epävarmaa, avioliitto on hasaardipeliä. Tunne väitti: rakkaus voi tehdä mahdottomankin mahdolliseksi.

Tällaisina hetkinä teki Salmen mieli kerjäämällä kerjätä äidiltä tämän elämän kokemuksia. Olihan hänellä oikeutta siihen, oikeutta kerätä mitä taisi, oppiaksensa selvänäköisenä eteensä katsomaan. Vasta sitte ymmärtäisi hän nykyisen asemansa, vasta sitte hän voisi ratkaista.

Mutta hän säpsähti samassa omaa mielettömyyttään. Ratkaista? Mitä? Kaikkihan jo oli ratkaistu. — Holgerin rakkaus kietoi hänet kahleena, jota hänen oli mahdoton katkoa. Vastaanottaminen ja antaminen oli nyt, kun hän sen riemun rikkautta oli maistanut, käynyt hänelle elintarpeeksi.

Peräytyminen oli myöhäistä, myöhäistä ennen kaikkea siksi, ettei hän ikinä voisi sanoa tuolle kovia kokeneelle ja taakkoja kantamaan tottuneelle miehelle: kulje yksin, minä en jaksa jättää kotiani, omaisiani ja isänmaatani.

Arpa oli heitetty, hän tunsi sen — toisinaan ilolla, toisinaan pelolla. Nyt oli vain valmistauduttava tulossa olevaa taivalta varten.

Juuri tätä ajatellen hän usein joutui muistamaan viimeistä puhelua isän kanssa ja niitä niukkoja tietoja, joita hänellä oli isän ja äidin yhdyselämästä.

Hän olisi tahtonut kuulla enemmän, mutta mitä tehdä? Hän ei voinut kysyä äidiltä eikä hän voinut tyytyä ilmankaan.

Silloin sattui hän eräänä päivänä isän papereita järjestäessään löytämään joukon vanhoja kirjeitä. Ne olivat kaikki huolellisesti yhteensidotut ja ympärillä oli käärepaperi, johon isä oli kirjoittanut vuosiluvut 1868-1869 — isän ja äidin kihlausvuosi.

Hellävaroin Salme avasi käärön. Hän sekä iloitsi että pelkäsi.

Hän oli lukenut hetken, kun äkkiä äännähti hämmästyneenä. Se oli kaikki niin uutta ja outoa. Hän ei ikinä ollut kuullut siitä mitään.

Taas hän luki, — luki ahmimalla kirjeen toisensa jälkeen. Viimein hän nousi, kääri kirjeet taas kokoon, pisti ne taskuunsa ja pujahti etehiseen. Sieltä etsi hän päällysvaatteensa ja kiiruhti ulos.

Hän kulki kiivaasti tietä pitkin.

Vasta kaupungin portilla hän hämmästyneenä pysähtyi. Minne hän oikeastaan aikoi? Mitä hän täältä etsi? Hän oli aivan tietämättään joutunut tänne, ajatusten vielä viipyessä siinä, mitä hän vasta oli lukenut.

Salme oli jo kääntymäisillään kotiinpäin, kun hänen katseensa kapean laitakadun varrelta löysi pienen, kyljelleen kallistuvan rakennuksen, jonka moniruutuisissa ikkunoissa geraaniumit ja verenpisarat iloisina paistoivat.

Miina-täti! Salmen mieleen juolahti jotain, jota hän ei ennen ollut ajatellut. Hän joudutti kulkuaan.

Hetken kuluttua hän istui vanhanaikaisessa kaksisoutuisessa keinutuolissa, Miina-tädin hääräillessä kahvipannuineen lieden ääressä.

— Täti, sanoi Salme äkkiä, pysäyttäen keinutuolinsa, sinä tiedät, että hääpäiväni lähenee.

— Armias, lapsi kulta, täti pisti pannun lieden reunalle ja pyyhkäisi hätäisesti käsiään esiliinaan. — Ethän sinä vielä liene hyvästillä?

— Enhän minä maaliskuussa hyvästillä, kun juhannuksena lähden!

— Johan sinä minut vallan säikäytit!

— Minä vain ajattelin sitä, että kun naimisiin menen ja kauaksi joudun, tahtoisin viedä muassani niin monta muistoa kuin mahdollista lapsuuteni kodista. — Sinä täti tunsit isän ja äidin, heidän ollessaan nuoria?

— Tunsinhan minä. — Täti seisoi selin Salmeen ja tirautti kahvia kuppiin, katsoakseen oliko kirkasta.

— Isä taisi kuulua heränneisiin?

— Kuului vähän aikaa — ja tunnetuksi tulikin suurena puhujana. — Mutta mitä sinä nyt niistä? — Täti kääntyi Salmeen päin, katsoi hetken kysyvästi, melkein moittien ja kääntyi sitte järjestämään kahvikuppia tarjottimelle.

Salme ei vastannut. — Äidin koti taisi olla toisellainen, sanoi hän hetken kuluttua.

— Äidin-isäsi oli varakas tilanomistaja ja äitisi oli hänen ainoa lapsensa.

Täti asettui juhlallisesti pieneen nojatuoliin vastapäätä Salmea, suori rypyt esiliinastaan ja työnsi kahvitarjottimen Salmeen päin. — Eihän hän tainnut pitää tyttärensä valinnasta, mutta ei hän kieltänytkään. — Niistä naimisista puhuttiin paljo aikoinaan. Eikä se ihme ollut. — — Arvaat sinä, että äitiäsi oli pidetty kuin kukkaa kämmenellä, mutta annas olla, kun sitte isäsi tulee sarkavaatteissaan saarnaamaan synnistä, ja maailman turhuudesta, silloin vasta äitisi riemastuu ja on onnellinen. Siinä mies semmoinen kuin olla pitää! Se se vasta taivaan tiellä kulkee ja voi toisiakin tielle neuvoa!

Salme hymyili. — Äidin tapaista. — — — Jos voi puhua äidistä ja intohimosta samana päivänä, sanoisin, että hänen ainoa suuri intohimonsa on ollut itse tehdä ja saada toisia tekemään oikein.

— Sentähden hän sitte niin suri, kun isäsi muuttui. — Täti katsoi kadulle päin. — Ne oli ne onnettomat rahat ja tämän elämän huolet, jotka sen tekivät. Kaikki alkoi, kun iso-isäsi kuoli. — Ei isäsi pahaa tarkottanut, mutta kietoutui verkkoon, niin ettei huomannutkaan. Surkeutta siitä tuli joka suhteessa.

Salmen keinutuoli narahti. — Täti kulta, kahvisi jäähtyy.

Hän nousi hätäisesti, meni ikkunan luo ja rupesi tiedustelemaan tädin ruusujen vointia, olivatko hiiret tänä talvena nakertaneet niitä vai olivatko jättäneet rauhaan? Ja oliko se suuri tummanpunainen ruusu, josta Salmekin oli tädiltä oksan saanut, vielä elossa. Sitte katsoi hän kelloaan ja huomasi, että oli aika lähteä kotiin. Hän oli jo viipynyt liiankin kauan.

Tämän jälkeen Salme melkein aina ajatellessaan omaa tulevaisuuttaan muisti isän ja äidin yhdyselämää. Hänen teki usein mieli puhua siitä äidin kanssa, mutta hän ei hennonut eikä jaksanut.

Viimeisenä iltana ennen Holgerin häihin tuloa kiertyi puhe kuitenkin siihen.

Salme oli ottanut lapsuutensa pienen jakkaran ja illalla tapansa mukaan asettunut äidin vuoteen viereen. He olivat puhelleet myöhäiseen yöhön asti.

— Kohta lähden sille taipaleelle, jolle sinä, äiti jo kahdeksantoista vuotiaana astuit.

Se tuli sanotuksi äkkiä ja aivan kuin vahingossa.

Äidin kalpeat kasvot kävivät vieläkin kalpeammiksi. — Toisenlaiset ovat olot ja toisenlaiset ihmiset monessa suhteessa, sanoi hän hiljaa. — Mutta suurin piirtein katsottuna on ihmiselämä samanlaista kaikkialla. — — — Sinussa on muuten liiaksikin paljo samaa kuin minussa.

— Kuinka niin, äiti?

— Sinä olet sydämellinen ja syväkin tunteissasi, — äiti pyyhkäisi sivellen hänen päätään. — Mutta samalla on sinussa jotain kylmää. — Sinä rakastat viileyttä niinkuin minäkin. — Välistä olen halveksinut tätä puolta itsessäni — toiste puolustuksekseni ajatellut, että syvä vesi onkin viileää ja pysyy aina verrattain samanlaisena. Matalikko se jäähtyy ja lämpenee, lämpenee ja jäähtyy taas.

Salme hymyili. Mutta äiti jatkoi, kärsivä, tuskallinen ilme kasvoissaan. — Ja sitte sinussa ehkä on sitäkin, ettet jaksa rakastaa, jos et samalla saa ihailla. — Sellainen olin minäkin. — Satuin kerran kuulemaan isäsi saarnaavan. — Se hetki tuli elämäni käännekohdaksi ja se oli tuttavuutemmekin alku. Olin siihen asti ollut varakkaan kodin hemmoteltu lapsi, isäni ainoa ilo ja epäjumala. — —

Nyt opin ymmärtämään, miten huono, köyhä ja kelvoton olin. Voi Salme, kuinka minä silloin rakastin häntä, joka avasi silmäni! — Ajattele kaikkein onnellisimpia hetkiäsi Holgerin kanssa, silloin aavistat, mitä minä tunsin.

— Etkä koskaan ennen ole kertonut näitä minulle, äiti! — Ääni oli puoleksi nuhteleva.

— En ole voinut, enkä tahtonut. Mutta nyt minun täytyy. Enhän minä tiedä, minkälainen elämäntaival sinulla on astuttavana, enkä tiedä saammeko koskaan enää tavata.

Salme painoi päänsä äidin polvelle. — Jatka, pyysi hän hiljaa.

— Isäni oli kovasti pahoillaan valinnastani, mutta hän ei yrittänytkään pakottaa minua niinkuin useimmat isät kai siihen aikaan olisivat tehneet. Hän osti vain meille tämän kodin ja laittoi sen kuntoon meitä varten. Joka soppi ja joka kapine täällä on minulle siitä pitäen kertonut hänen suuresta rakkaudestaan.

Äiti huoahti. — Sitä on hyvä muistella vielä nytkin.

— Entä sitte, äiti. Miksi kaikki vähitellen muuttui?

— Herännäisyys sammui paikkakunnallamme. Vanhat kuolivat, muutamat muuttivat pois. Pari vuotta häittemme jälkeen kuoli minun isänikin, jättäen meille omaisuutensa. Tuo perintö oli osaltaan syynä muutokseen. Isäsi ryhtyi sen saatuaan monenmoisiin yrityksiin, jotka hankkivat hänelle ja meille kaikille paljo huolia. Ei hän uhkapeliin ruvennut eikä vääryyttä tehnyt, mutta varamme menivät siihen. Siihen menivät myöskin isän aika ja ajatukset. "Elatuksen murhe" tukahutti hyvän siemenen, ja minä, joka olin uskonut vasta hänen rinnallaan oppivani elämän kaidalla tiellä kulkemaan, — minä jäin yksin — ruokona tuulessa heilumaan — — —

Ei uskaltanut toinen eikä toinen katkaista äänettömyyttä. Viimein äiti kuitenkin jatkoi:

— Minä olen rikkonut paljo. — En voinut tehdä häntä onnelliseksi, sillä rakkauteni kylmeni. Suuret surut eivät sitä tappaneet eikä polttava tuska, mutta se suru, että suuri elämän päämäärä himmeni, haihtui, pienet arkiasiat ja jokapäiväiset pyyteet siirtyivät sijaan. — — — Väliin toivoin ymmärtämättömyydessäni, että isä hoiperrellen palaisi kotiin tai edes kerran löisi minua armottomasti, jotta saisin jotain antaa anteeksi ja sitte paljo, paljo rakastaa. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. — — — Isä kärsi itse, minä tiedän sen, mutta hän ei voinut yksin päästä vapaaksi, eikä minusta ollut auttajaksi, kun en osannut auttaa oikealla tavalla.

Salme itki pää äidin vuoteen laidalla.

— Älä itke, Salme, älä! Sinä olet ainoa onnemme lapsi. Kun sinä synnyit, kuljimme vielä kumpikin elämän kaidalla tiellä. Isä virsin sinua viihdytti, äiti siunauksin saatteli. Sinä olet saanut perinnön, jota ei toisille ole suotu — onnen tunteen ja uskon onneen. Ne ovat syntymälahjojasi. — — Se on varmaan usein sinua auttanut ja on vastakin auttava. Se on kallisarvoinen perintö, mutta se velvoittaa myöskin.

— Salme, sinä olet samanlainen kuin minä. Äiti jatkoi puhuen kuin oman mielensä kevennykseksi. — Sinullakin on sisimmässäsi voimakas tunne siitä, että meidän täytyy ei ainoastaan ajatella sitä mikä on oikein ja puhua siitä, vaan myöskin elää sen mukaan, maksoi mitä maksoi. Jos sinä joskus, — minä sanon jos. Huomaa! En minä oleta mitään, mutta minä sanon, jos huomaisit Holgerin toiseksi kuin mitä olet uskonut, pikkumaiseksi ja pieneksi sen, mikä sinusta nyt on suurta ja jaloa, silloin isku kohdistuisi kipeimpään kohtaan.

Salme nosti päänsä vuoteen laidalta. — Äiti, minä en koskaan voisi selviytyä niinkuin sinä.

— Sinun täytyy selviytyä paremmin, paljoa paremmin, — rakastaa, missä minä rikoin; parantaa, missä minä pahensin. — — — Siunauksin minä sinua saattelen, rukouksin rohkaisen.

— Koko elämäsi, äiti, joka muisto sinusta on paras rohkaisu. — Sinä rikoit — olkoon niin, — isän tähden — itsesi tähden — — —

— Totuuden tähden, täydensi äiti.

— Mutta muistatko, äiti, kun kerran minua pienenä ollessani rankaisit. Sinä olit suutuksissasi silloin, mutta samassa kun sen huomasit, suljit minut syliisi ja pyysit anteeksi. Sinä tunnustit lapsellesi rikoksesi, sinä tuomitsit itseäsi ankarammin kuin kukaan muu olisi voinut sinua tuomita. Sinä hetkenä kasvoit suureksi lapsesi silmissä!

Silloin äiti tyrskähti itkuun.

— Äiti, äiti, et saa itkeä. Et saa, etkä tarvitse!

— Anna minun itkeä, Salme, — itkeä kiitollisuuden kyyneleitä siitä mitä olet ollut minulle, itkeä sitä että kadotan sinut, lapseni ja ystäväni, itkeä omaa huonouttani enin.

Salme ei vastannut. Hän nousi kalpeana ja taistellen, voittaakseen liikutustaan, meni suoraan ikkunan luo ja kohotti käärekaihtimen. — Päivä jo sarastaa, sanoi hän hiljaa, — vielä päivä sinun luonasi, äiti.

6.

Laiva oli lähdössä. Kapteenin käskevä ääni kuului komentosillalta. Köydet irroitettiin ja viskattiin toiset laivaan, toiset rannalle. Silloin — viime hetkessä, nainen laivan kannelta kiiruhti maihin. Se oli Salme.

Hän seisoi hetken ympärilleen katsoen, kuin olisi hän jotain unohtanut. Sitte hän äkkiä kenenkään huomaamatta kumartui syvään maata kohden ja pyyhkäisi kuin hyväillen rantaa.

Samassa huomasi hän laivamiesten tarttuvan siltaan. — Älkää vielä. Minun täytyy mukaan. — Hengästyneenä pysähtyi hän Holgerin rinnalle.

— Arpa on heitetty. — Holgerin käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen. — Sinä olet omani ainaiseksi ja kokonaan.

Salme painautui lähemmä häntä. Holger tunsi, että hän vapisi. — Sano, että se on riemua, sulaa riemua! — Ääni oli kiihkeä ja rukoileva.

Salme ei vastannut.

— Omani, iloni, mitä sinä ajattelet? Etkö jaksa riemuita rinnallani? Onko ero niin raskas? — Hän puhui yhä hiljaa ja kiihkeästi. — Sano, että rakastat minua tarpeeksi, jättääksesi kaiken!

— Eikö tekoni sitä sano?

— Sanoo, mutta sinä vapiset. — Tahtoisin nähdä sulaa onnea katseessasi.

Salme pudisti päätään. — Voisinkohan silloin todella rakastaa? kysyi hän hiljaa.

— Sinä olet oikeassa, — minä vain muistin omaa rajatonta riemuani.

He eivät senjälkeen paljo puhelleet, istuivat vain käsityksin, katsellen saaria ja niemiä, joita sivuuttivat.

Ilta saapui. Kultaisena keränä painui aurinko aaltoihin. Taivaan rannalla paloi iltaruskon heloittava puna ja meren aaltoihin heijastui sen hehku. Hehkui taivas, hehkui maa, hehkui onnea kahden katse.

Vähitellen vaimeni värien kirkkaus. Hehku haipui. Tummat varjot voittivat alaa. Hämärtyvä kesäyö verhosi saaristoseudut surumieliseen vaippaansa.

Salme ja Holger istuivat yhä käsityksin kannella, silloin tällöin vain kuiskaten sanan toisilleen.

— Kohta katoaa viimeinen kaistale kotimaata näkyvistäni.

Holger ei vastannut.

— Silloin ei silmäni enää etsi muuta rakasta kuin sinua, ei muu korviini suloiselta soinnu kuin sinun äänesi.

— Salme, tunturimorsioni, ystäväni, iloni, se tekee onneni yhä täydellisemmäksi, — etkö sitä ymmärrä?

Salme ei kohta vastannut. Ajatteleva, miltei tuskallisen tutkiva katse kiintyi hetkeksi Holgeriin. Mutta epäröivä mietiskely väistyi pian ilon tieltä. — Ymmärrän, että rakkautesi on suuri, voimakas ja vastustamaton kuin tunturituuli. — Hän hymyili.

— Ja tiedätkö mitä tuo tuuli tekee? Se irroittaa vapisevan haavanlehden sen rungosta, sulkee sen syliinsä, kuljettaa tunturin tuolle puolen ja ottaa sen siellä omakseen. Ja kun värähdys käy läpi hennon lehden, silloin se vain sulkee sen yhä lujemmin syliinsä, tanssittaa, tuudittaa, viihdyttää ja soittaa suurta, rajatonta riemuaan ilmoille.

— Holger sinä — —

— Niin, Salme, sinä — Mutta sinun tulee kylmä täällä. — Hän kääri matkavaipan paremmin hänen ympärilleen. — Mennään alas, sanoi hän viimein. — Sinä tarvitset lepoa.

Mutta Salme vastusti. Hän tahtoi viipyä kannella niin kauan, kun näki kaistaleenkin kotimaata. Vasta kun oli jouduttu aavalle merelle, hän nousi. Nyt ei mikään enää häntä täällä pidättänyt. Holger oli nyt hänen kaikkensa, hänen ainoansa.

Mutta toisen päivän aamuna, kun Salme hetken nukahdettuaan heräsi yöjunan kimakkaan vihellykseen ja puheeseen, jota kuuli vaunun ulkopuolelta, selveni hänelle äkkiä, että hän nyt oli Norjassa, Holgerin kotimaassa, joka tästä puoleen oli oleva hänenkin maansa.

Tuo ajatus herätti syntyessään voimakkaan tuskan tunteen hänen povessaan. Isänmaa, oma kansa, taisiko sama henkilö sovittaa nuo nimitykset useampaan maahan, useampaan kansaan? Saattoiko puu, joka paikaltaan siirrettiin, kohta tuntea olevansa kotimaaperässä, ainoastaan siitä syystä, että ulkonaisen muutoksen johdosta uusi multa oli hänen juuriaan lähellä?

Eikö tällaisissa tapauksissa pikemmin saattanut käydä kuin äidillisen ystävän, joka jouduttuaan äitipuolen asemaan ja vaatiessaan äidin nimeä, kadottaa senkin mitä ennen on saanut osakseen.

Salme säikähti ajatuksiaan, säikähti tuntiessaan selvään ja voimakkaasti, että Norja oli Norja, vuonojen ja vuorien kaunis maa, Holgerin maa, rakas Salmellekin, mutta Suomi yksin oli kotimaa.

Hän loi pikaisen, miltei apua pyytävän katseen Holgeriin, mutta tämä nukkui. Silloin Salmekin jäi hiljaa makaamaan, ajatusten yhä kiertäessä entistä uraansa.

— Sinun maasi minun maani, sinun kansasi minun kansani, toisti hän itsekseen. Ja hän tunsi, miten rakkaus Holgeriin loi riemusointua noihin sanoihin. Mutta sydämensä sisimmästä kuuli hän itsepintaisen, joskin tahdon puoleksi tukahduttaman tunnustuksen: Suomi yksin.

Salme ei päässyt eroon näistä ajatuksistaan, ei sittekään, kun Holger oli noussut ja he yhdessä olivat ruvenneet järjestämään tavaroitaan junasta lähtöä varten.

Hän oli niin hajamielinen, että Holgerkin sen huomasi.

— Mitä sinä uneksit? Me tulemme pian perille. Ensi asemalla on jo junasta lähdettävä. Siellä on kaunis, kellahtava, valkoharjainen vaunuparini meitä vastassa.

Salme ei vastannut mitään.

— Toinen hevosista, Thor, on kotikasvatti, jatkoi Holger. Toisen ostin kihlauksemme jälkeen, kun palasin Suomesta. Tätä päivää varten sen hankin ja tätä päivää varten sitä on kasvatettu.

Silloin Salme kiskaisihe irti ajatuksistaan. Katse säteili kiitollisuutta. — Minä pidän niin äärettömästi hevosista.

Holger hymyili. — Ja koirista myöskin, täydensi hän.

— Sinä teet minusta pilaa.

— Entä jos tekisinkin? Hullaantuu tunturituulikin välistä onneaan laulaessaan.

Salme katsoi poispäin. — Välistä pelkään Thorsgaardin komeutta, sanoi hän äkkiä.

— Turhaa. En ole ikänäni rakastanut koreilua enkä kuoren kiiltoa. Sellaista et löydä kodistani, — kodistamme, oikaisi hän samassa.

— Sinun se on enemmän kuin minun.

— Sinun kaikkineen, mitä siellä on, sillä minä olen sinun. — Hän veti Salmen polvelleen ja suuteli häntä kerta toisensa jälkeen. — Minä en ymmärrä, miten sait niin suuren vallan minuun, mutisi hän kuin itsekseen. — Sinä anastit sen kohta, kun tulit vastaani tunturilla, niin puhtaana, niin koskemattomana, hentona, vapisevana haavanlehtenäni ja kuitenkin suurena teeskentelemättömässä suoruudessasi.

— Ja minä saan pitää sen vallan, minkä sain?

— Ainaisiksi ajoiksi.

Silloin Salme kietoi kätensä Holgerin kaulaan. — Kiitos, kiitos, rakas!

Pieni, miltei huomaamaton pilvi kohosi Holgerin otsalle. — Vai on valta sinulle suuriarvoista.

— Viisas, järkevä Holgerini, miten typerä olet! Mitä voisin tehdä onneksesi, ellet minulle valtaa antaisi. Ja minäkin rakastan, rakastan rajattomasti.

— Anna minun usein sitä tuntea! Muista, että kauan olen kulkenut yksin. Siksi on sydämeni nälkä suuri.

Taas kuvastui Holgerin kasvoilla tuo väsynyt, kärsivä ilme. Mutta samassa kavahti hän pystyyn. — Salme, sinä hirmuvaltijaani, juna viheltää, me tulemme perille.

Heille tuli kiire. Tavarat koottiin. Juna pysähtyi. Thorsgaardin miehet kiiruhtivat vaunuun ottamaan isäntäväen tavaroita.

Salme näki aseman edustalla vaunut liinakkoparineen ja kahdet kuormarattaat. Hän huomasi silmänräpäyksessä, miten hienoa ja komeaa kaikki oli. Se hiveli hänen silmäänsä, mutta tuotti samalla miltei ahdistavan tunteen. Kaikki oli niin uutta ja outoa.

— Tule! Holger auttoi hänet junasta. — Katso, tuolla on hevoseni. Tämänpuoleinen on minun kotikasvattini, tuo toinen on sinun. Se on aivan mainio ratsuhevonen, parempi kuin omani.

Hänen kasvonsa loistivat, ja liikkeet olivat ripeän voimakkaat kuin nuoren miehen.

Salme huomasi, miten nuorekkaalta, voimaa uhkuvalta hän tuntui näin onnellisena ollessaan. Mielipahan ja surun sattuessa tuntui hän ennen aikojaan vanhentuneelta. Loihtia onnea Holgerin tielle, onnea koko hänen olentoonsa, se oli tästä puoleen oleva Salmen tehtävä.

Samassa tulivat Thorsgaardin miehet tavarakuormineen, Salmen teki mieli tervehtiä, mutta ujous esti. Eikä Holgerkaan huomannut esittää. Hän vain puheli miesten kanssa, antoi määräyksiä, kyseli kotikuulumisia ja hyväili hevosiaan, pistäen niille suuhun muutaman sokeri-sirusen, jonka oli löytänyt takkinsa taskusta.

Salme jäi häntä katsomaan. Noin, syöttäen sokeria hevoselle, oli hän seisonut silloinkin, kun Salme näki hänet ensi kerran. Siitä oli ainoastaan vuosi, mutta vuosi, jonka kuluessa Salme oli saanut paljo ja eronnut paljosta. Siksi tuntui muisto etäiseltä.

— Nyt kai olemme valmiit lähtöön, sanoi Holger samassa. Silloin Salme rohkaisi mielensä, meni miesten luo ja ojensi heille kätensä. — Hyvää päivää. Terveisiä Suomesta, sanoi hän.

Miehet kumarsivat ja toivottivat tervetulleeksi Norjaan.

Samassa tunsi Salme Holgerin käden olallaan. — Nyt on jo kiire. — Ääni oli malttamaton.

Salme katsoi häneen pitkään. — Täytyihän minun tervehtiä, sanoi hän hiljaa, Holgerin asettuessa hänen viereensä vaunuihin.

— Ethän sinä voi ikävöidä perille yhtä malttamattomasti kuin minä.

— Holger!

— Thorsgaard on minulle paras paikka maailmassa ja sinä rakkaimpani.

— Ja minulle se on tuleva kotini, meidän kotimme Holger. Eikö siinä ole kylliksi?

— Onko? — Kärttyisä ilme Holgerin kasvoilla muuttui äkkiä hellyydeksi.

— On varmasti. Toivon perille ainakin yhtä kiihkeästi kuin sinä.

Mutta Holger pudisti päätään. — Sitä et voi. Muista, mitä tulosi minulle tietää. Sittekuin äitini kuoli, on koti kaivannut hyvää hengetärtä. Onnea en senjälkeen ole siellä tuntenut. — Isä kuoli, — omaiset kuolivat. Murhe ja mustat muistot tulivat tovereikseni.

Salme siveli hänen kättään. — Sinä rakas!

— Etkö nyt ymmärrä, ettei tämä hetki voi olla sinulle niin suuriarvoinen kuin minulle, ei niin toivottu, ei niin nälkäisesti kaivattu? Sano?

— Ymmärrän, sillä tiedän, että kaikki sinun tunteesi ovat minun tunteitani syvemmät ja paremmat. Suomen lapsi on pikkusielu tunturilla kasvaneen rinnalla.

— Älä sano niin. — Holger nosti hänen kätensä huulilleen. — Mutta sinä et ole niin vanha kuin minä, et niin vuosien ja surujen vanhentama. Sinä et ole kärsinyt etkä taistellut niin kuin minä.

— Enkä ole voittanut niin sankarillisesti.

Ilon välähdys kirkasti Holgerin kasvot, kun hän oikaisihe ja kiersi kätensä Salmen vyötäisille.

Salmen täytyi taaskin ajatella, sitä miten herkät Holgerin kasvot olivat, miten selvään ja äkkiä niissä kuvastuivat kaikki hänen tunne-elämänsä eri vivahdukset. Se ominaisuus oikeastaan olikin ensimäisiä, joka oli kiinnittänyt Salmen huomion Holgeriin. Jo Mjösenlaivassa oli hän nähnyt sekä suuttumuksen pilviä että auringon paistetta Holgerin kasvoilla. Mutta nyt hän ensi kertaa kysyi itseltään mikä oikeastaan oli tavallisempaa Holgerille, tuo ukkos-ilman sävy, vai päivänpaisteko. Ja kenestä riippui, mikä oli tuleva tavalliseksi?

Onnensa ohessa tunsi hän edesvastuunsa suuruuden.

— Tahtoisin aina, aina olla sitä, miksi minua nimität, päivänpaisteesi ja ilo elämäsi tiellä.

Salmen huulet liikkuivat, käsi hyväili Holgerin kättä, mutta kuiskaus oli niin hiljainen, ettei Holger sitä kuullut. Hän ei edes huomannut Salmen sanoneen jotain. Hänen ajatuksensa kulkivat yhä siihen suuntaan, johon Salme äsken oli ne kääntänyt.

Hän ajatteli sankarillista voittoa.

Paljo oli todella vuosien vieriessä muuttunut. Kun Holger peri Thorsgaardin, oli se rappiotilassa ja ränsistynyt. Varallisuudesta ei ollut tietoa. Puute ja perhesurut painoivat.

Holger oli elossa olevista lapsista vanhin ja ainoa, joka kykeni taloa asumaan. Hän oli hetken epäillyt, sitte teräksisin tahdoin ryhtynyt työhön.

Talo kohosi rappiotilastaan. Kaikki uudistettiin ja laitettiin mallikelpoiseen kuntoon. Holger alkoi myydä metsää, sai varallisuutta, perusti sahan ja laajensi asioitaan.

Näitä voittojaan hän muisti Salmen sanojen johdosta ja niistä hän kertoi hänelle. Hän kuvasi ponnistuksensa ja ponnistustensa tulokset. Hän puhui kuin se, joka vaikeuksien ja ylenkatseen painon alta on kohonnut kunnioituksen ja huomion kukkuloille. Tietoisuus siitä soi joka sanasta. Mutta niistä välkähti samalla esiin teräksinen tahto ja rakkaus työhön.

Siihen puoleen Salmen huomio kiintyi, sillä hän kuunteli niinkuin se kuuntelee, joka rakastaa. Mutta hän kuunteli myöskin oppiakseen ymmärtämään ja täyttämään elämänsä tehtävää.

— Mutta miten voit sinä niin paljo asioita hoitaa? kysäsi hän viimein.

— Ahkeruus on ilomme. Siitä saat selityksen. Ja tiedäthän, että Einar Sten on apunani kaikessa. Voin ehdottomasti luottaa häneen.

Salme painui hetkeksi ajatuksiinsa. Hän oli kyllä jonkun kerran kuullut Holgerin puhuvan tästä työtoveristaan ja ystävästään, mutta hän tiesi sittekin oikeastaan hyvin vähän Einar Stenistä. Hän lausui sen johdosta arvelunaan, että Einar itse ehkä pian tulisi Thorsgaardiin heitä tervehtimään.

Mutta Holger pudisti päätään. — En usko. Hänellä on paljo työtä, enkä kovin häntä ole kehoittanutkaan. Tahdon rauhassa nauttia onnestani.

— Ja antaa minun siitä nauttia.

— Saattaapa sitäpaitsi pälkähtää Einarin päähän olla mustasukkainen, jatkoi Holger leikitellen hyväillen Salmen kättä. — Siitä asti kuin tutustuimme on Einar ollut ystäväni ja apuni. Vidar-veli purjehtii pitkin maailmaa, eikä hänestä olisi tällaisiin töihin. Olisin yksin saanut pitää huolta kaikesta, ell'en olisi löytänyt Einaria. Me tutustuimme kerran, eräällä matkalla. Hän oli silloin kovassa pulassa, poika parka. Minua säälitti hänen kohtalonsa ja samalla huomasin, että hän oli mies minua varten. Käytin tilaisuutta hyväkseni. Autoin samalla kun itse hyödyin. — Einar on minulle siitä saakka ollut kiitollinen, ja minun puolestani täytyy tunnustaa, että sellaista miestä en mistään muualta olisi löytänyt. Kymmenen vuotta olemme nyt tehneet työtä yhdessä. Sen ajan kuluessa olen usein pitkät ajat oleskellut Kristiaaniassa Einarin kodissa, jossa vanha tätini Gudrun Thoresen emännöi. — Ei ole ihme, jos Einar rehellisenä vanhanapoikana nyt on harmissaan.

— Kenties hän pian seuraa esimerkkiäsi, arveli Salme.

Holger nauroi. — Vielä mitä. Mutta mustasukkainen hän kyllä saattaa olla.

— Paras sitte kun pysyisi poissa.

— So — so! Mutta siinä suhteessa olen yhtä mieltä kanssasi: Pysyköön poissa nyt, jotta ennätän ilooni tottua, jotta saan kukkaistani katsella, sen tuoksua hengittää, sen hempeyttä tuntea.

— Holger, miten paljo iloa mahdat valmistaa ystävillesi ja ympäristöllesi, kun jo minullekin olet ehtinyt tuhlata niin paljo — paljo puhtainta kultaa. Kaikki, mitä teet ja sanot, paljastaa minulle suuren sydämesi aarteita.

— Mutta ne aarteet, ne eivät olekaan joka miehelle. "Välj icke till förtrogen hvem helst som vill. Tomt hus står gärna öppet, men rikt stängs till", — niin vanhat viikingit lauloivat. Sinua varten ovat nuo sanat, jotka sydämeni syvyyksistä esiin pulppuavat. Ei niitä toisille tuhlata. — Jos oikein arvaan, ei Thorsgaardkaan koskaan ole ollut niin kaunis kuin nyt, sinun saapuessasi sinne. Samoin on sydämenikin puhjennut juhlimaan sinua, yksin sinua varten.

He istuivat kauan äänettöminä. Ja kun viimein taas rupesivat puhelemaan, kohdistui keskustelu kokonaan Thorsgaardiin ja sen asukkaihin.

Hämärsi jo eivätkä vielä olleet perillä. Salme alkoi ihmetellä, oliko ajettava myöhäänkin, mutta Holger laski vain leikkiä, tekemättä selkoa siitä missä asti oltiin.

Äkkiä kavahtivat hevoset takajaloilleen. So — so — hiljaa, kuului ajurin tyynnyttävä ääni.

"Holger, mitä tämä on?" Mutta samassa näki Salme kunniaportin liehuvine lippuineen, köynnöksineen, valolyhtyineen ja köynnösten ympäröimine hohtovärisine kirjoituksineen: Salme og Holger Thoresen.

Huimaavaa ravia kiiti vaunupari eteenpäin pitkin kaunista lehmuskäytävää, jota kesäillan hämärässä kaunistivat tien molemmin puolin puihin ripustetut eriväriset lyhdyt.

Vähitellen hiljensi ajomies vauhtia, vaunut pyörähtivät toisen kunniaportin kautta kauniisti valaistulle pihalle, ja samassa kajahti tulijoita vastaan voimakas "hurraa".

Holger paiskasi vaunun-oven auki, hypähti maahan ja ojensi kätensä Salmelle. "Tervetuloa valtakuntaasi, kuningatar!" kuiskasi hän hiljaa. Sitte pujotti hän Salmen käsivarren omaansa ja kääntyi väkijoukon puoleen.

— Monet kiitokset teille, ystäväni, valmistamastanne juhlallisuudesta. Huomenna toivon, että jatkatte juhlaa vierainamme.

Hän nosti lakkiaan, teki lyhyen nopealiikkeisen kumarruksen ja kääntyi sitte Salmeen. "Nyt sisään"!

Melkein kantamalla kantoi hän hänet portaita ylös.

Salme oli vilahdukselta nähnyt teräväpiirteisen, suoraselkäisen Birgitte-vanhuksen portaitten juuressa ja oli jo ollut ojentamaisillaan kättä hänelle. Samoin oli hän aikonut kiittää vanhaa ajomiestä, josta Holger oli kertonut, että hän eli ollut talossa jo ennen Holgerin syntymää. Mutta joka Holgerin liike sanoi hänelle: "Sinä olet minun, minun yksin. Etkö muista?"

Kuin huumauksessa antoi hän Holgerin auttaa takin yltään. Sitte loi hän pikaisen, miltei pelokkaan katseen ympärilleen.

Eteinen oli suuri ja kirkkaasti valaistu, sisustus aito norjalaista, ei komeaa, mutta iloista ja silmää hivelevää yksinkertaisessa aistikkaisuudessaan.

— Tästä pääsemme suoraan saliin. Vasemmalla on ruokasali, oikealla ovat minun huoneeni. Kenties alamme niistä.

— Tietysti.

Kuin unessa kulki Salme Holgerin käsivarren kannattamana huoneesta toiseen. Ensimäiseen eivät pysähtyneet. Se oli Holgerin konttori- ja vastaanotto-huone, johon oli eri sisäänkäytävä. Siitä tultiin toiseen, Holgerin yksityiseen työhuoneeseen: Kirjahyllyjä pitkin seiniä, ikkunalla lasikuvuissa siemennäytteitä, suuri työpöytä läheisyydessä, viereisellä seinällä sanomalehtiä, asiapapereita ynnä muita, kaikki omissa erityisissä pitimissään.

Kaikki täällä tiesi monipuolista, hyvin järjestettyä työtä. Sitä enemmän pisti huoneen etäisin, kodikas nurkka silmiin. Avonaisen, suomalaisen takan ääressä kaunis roihurahi, vastapäätä mukava, valkean vuohentaljan peittämä lepotuoli ja tuolin toisella puolella pieni, sirotekoinen pöytä kannattamassa kukkivaa ruusua.

Holger painautui tuoliin, vetäen Salmen polvelleen. — Tiedätkö, miksi minulla on tällainen nurkka työhuoneessani? Tiedätkö, että se pyytää ja vaatii kotini hyvää hengetärtä olemaan ilonani ei vain lepohetkinä, vaan työnkin aikana.

— Rakas, rakas! Ja minulle olet sinä tämän kodikkaan sopukan valmistanut!

— Siksi, että tarvitsen sinua, tarvitsen tuntea läsnäolosi, tarvitsen ymmärtää, etten enää ole yksin. Kuuletko? Ymmärrätkö? — Hän painoi Salmen pään povelleen, sulkien hänen suunsa hehkuvin suudelmin.

— Nyt menemme tänne. Täällä on vierashuoneeni, — herrojen seurusteluhuone, jatkoi hän esittelyään.

Huone teki rauhallisen, miellyttävän vaikutuksen tummanvihreine väreineen.

Samassa levitti Holger salin ovet selkosen selälleen.

Häikäisevät kristallit säteilivät sähkövalossa. Flyygeli seisoi avattuna, ja korkealle kaartuva katto näytti aivan kuin odottavan voimakasta säveltulvaa. Vastapäätä flyygeliä, toisen seinän vierustalla paistoivat upeina rehoittavien palmujen varjossa hohtavan valkoisina Chapun marmorinen "Jeanne d'Arc" toisella, Takasen "Rebekka" toisella puolella.

— Hän ennätti tänne ennen sinua. — Holger hymyili Salmen hämmästykselle. — Teitä on nyt kaksi puoleksi suomalaista.

Puoleksi suomalaista! Se särähti pahalta, mutta Salme ei ennättänyt ajatella tuota sorasäveltä. Hän vain tunsi, miten suuri Holgerin rakkaus oli, miten se kohtasi häntä tämän kodin joka kolkassa, miten se hehkui häntä vastaan joka askeleella, minkä hän otti.

— Ja täällä on kirjastohuone, jatkoi Holger. Eikö tämä kellertävä amppelin valo ole miellyttävää? — Jos tahdot, saat kirkkaampaa tästä. — Hän väänsi sähkönappulaa saaden kristallikukkasen jalustallaan pöydällä säteilemään.

— Ja täältä pääsemme makuuhuoneeseen.

Punainen, hehkuva valo tulvahti avatusta ovesta. — Mutta sinne pääset myös suoraan omasta suomalaisesta sopukastasi.

Holger avasi kirjastohuoneesta oven valoisaan nurkkahuoneeseen, jonka sisustus oli yhtä iloisen valoisa kuin itse huone.

Vanhanaikuiset, valkeat huonekalut olivat päällystetyt sinisellä, suurikukkaisella silkillä, seinällä riippui Salmen vanhempien kuvat sekä maisemia Suomesta.

Ainoastaan huoneen rakennustyyli oli norjalainen suurine nurkkaikkunoineen, josta etelän aurinko pääsi huoneeseen paistamaan.

— Holger! Salme kietoi kätensä hänen kaulaansa. — Ei koskaan nuori vaimo ole tullut kotiin, jossa miehen rakkaus häntä olisi kohdannut niin lämpimänä, niin suurena kuin sinun rakkautesi minua täällä kohtaa.

— Ei joka morsian jätäkään omaisiaan, kotiaan ja kotimaataan yksinäisen, vanhan miehen iloksi.

— Paraimman, jaloimman miehen omana ollakseen — Salme hyrähti itkuun.

— Kyyneleitä onnemme suurena juhlapäivänä!

— Anna minun itkeä, sanoi Salme hiljaa. Minä itken onneni äärettömyyttä.

7.

Salme oli yhä kuin vieraisilla Thorsgaardissa. Kaikki tuntui hänestä unennäöltä, satumaiselta ja epätodelliselta.

Juhlassa, jonka Holger häittensä johdosta piti kaikille taloon ja sahaan kuuluville, näki kyllä Salme heidät kaikki, mutta tutustumaan heihin hän ei siltä päässyt. Holgerin käsivarteen nojautuen kulki hän paikasta toiseen, kuunnellen, mitä Holger vierailleen puheli ja joskus pistäen siihen väliin ujon sanasen, jota tuskin kukaan huomasi. Sillä Holger, isäntänä, puheli lakkaamatta.

Lapsia yritti Salme yksin lähestyä. Mutta siitäkään ei tullut mitään. Kieli teki haittaa.

Kun kaikki tarjoilut, piirileikit riukujen ympärillä, puheet ja hurraahuudot olivat ohi, pääsi Salmelta helpotuksen huokaus. Hän toivoi unennäön päättyneen ja todellisuuden siirtyvän sijaan. Mutta unta yhä jatkui. Todellisuutta ei kuulunutkaan.

Teräväpiirteinen, suoraselkäinen Birgitte hoiti kuten ennen kaikki asiat keittiön puolella. Ainoa muutos, minkä Salmen taloon tulo aiheutti, supistui siihen, että Birgitte illoin pistäytyi tietämässä, mitä määräyksiä rouvalla oli huomispäivän aterioita varten.

Jonkun kerran yritti Salme paremmin puuttua taloutta koskeviin asioihin, mutta aina sattui Holger juuri silloin häntä kaipaamaan. Ja vaikka hän kohta kiiruhtikin saapuville, ennätti jo Holger pahoitella, että sai odottaa.

Oliko hänen aina oltava huoneessaan, jotta Holger hänet sieltä löytäisi, kysäsi hän kerran nauraen, mutta Holger sulki hänen suunsa suuteloilla.

— Sinä et ymmärrä, miten rakas olet minulle, sinä et ymmärrä, miten tarvitsen sinua.

Kun ei vanha Birgittekään suosinut Salmen halua puuttua taloudellisiin toimiin, luopui hän pian koko yrityksestä. Hän tyytyi siihen, että tahtoessaan jotain kysyä tai käskeä, painoi sähkönappulaan ja jäi odottamaan, kunnes iloinen, kirkassilmäinen Margit ilmestyi ovelle, tiedustelemaan mitä rouva tahtoi.

Kun sitte Margit sulki oven ja Salme jäi yksin, nauroi hän, nauroi sitä, että hän oli ja eleli kuin prinsessa loihditussa linnassa.

Samaa hän ajatteli, kulkiessaan talon suuressa puutarhassa. Hän poimi kauneimmat kukkaset Holgerin työpöydälle ja täytti kristallimaljakot muissakin huoneissa, järjesti, asetteli ja oli olevinaan emäntä. Mutta kun hän puutarhurilta tiedusteli tämän töitä ja toimia tai kävi katsomassa, miten vanha Jens suki liinakot silkin kiiltäviksi, muisti hän usein, ettei kukaan häntä täällä tarvinnut. Hän oli vieras ja tarpeeton Thorsgaardin kartanossa.