Front matter (continued 2)

Mutta Holgerin rinnalla unohti hän olevansa orpo vieraalla maalla. Hän tunsi silloin, että hänellä oli elämäntehtävä ja että häntäkin tarvittiin.

Ensi aikoina hän sai usein nauttia tästä onnestaan. Holger jätti häntä tuskin koskaan yksin. Hän hääti luotaan kaikki työt ja työhuolet. Hän oli ikänsä raatanut levähtämättä. Nyt tahtoi hän nauttia.

Mutta vähitellen rupesi talo töineen ja liikeasiat jälleen Holgeria ahdistamaan. Johtomiestä kaivattiin. Holger huomasi sen, ja hän heittäytyi työhön tavallisella tarmollaan. Hän nousi varhain ja malttoi vasta myöhään lähteä levolle.

Mutta vaikka Holger oli työssä pitkin päivää, ei Salme sittekään joutanut olemaan paljo yksin. Holger tahtoi hänet mukaansa kaikkialle, milloin sahalle, milloin minnekin. Ja kun Holger teki huoneessaan työtä, istui Salme aina roihurahilla tai tuolissa, jota peitti valkea vuohentalja.

Huoneessa oli silloin aivan hiljaista, niin hiljaista, että saattoi kuulla neulan napsahduksen, jos se putosi lattialle. Joskus vain katkaisi Holger äänettömyyden: Omani, iloni! — Se sanottiin hyvin hiljaa, mutta aina se perille saapui ja sai vastaukseksi lämpimän, säteilevän katseen.

Jos silloin Holgerin katse ei kohta painunut takaisin papereihin, ymmärsi Salme, ettei Holgerilla ollut kovin kiirettä. Silloin hän nousi, läheni pöytää ja kiersi kätensä Holgerin kaulaan. — Sinä sydämeni sankari, sinä rakas, rakas Holger!

Hetkisen kuluttua Salme taas istui paikallaan takan ääressä ja Holgerin kynä liukui paperilla entistäänkin nopeammin.

Kerran näin istuessaan ja Holgerin tehdessä ahkeraan työtä, nousi Salme hiljaa ja pujahti, kuten luuli, Holgerin huomaamatta huoneesta. Hän pistäytyi puutarhaan, pysähtyi siellä hetkeksi puhelemaan kahden pikku marjatytön kanssa ja meni sitte huoneeseensa kirjoittamaan kirjettä äidille.

Häntä vaivasi se, että äiti sai kovin niukkoja tietoja häneltä. Ja kuitenkin oli äiti yhtenään mielessä. Mutta Holger anasti niin ihmeen paljo aikaa, — ja Holgerin ilona oleminen, sehän oli hänen suuri ja ainoa elämäntehtävänsä.

Mutta kun tapasivat päivällispöydässä, oli Holger väsyneen näköinen. — Minä väsyin, kun sinä poistuit, sanoi hän.

— En minä toiste mene, en koskaan, vakuutti Salme, hiipien hänen käsipuoleensa aterian päätyttyä ja seuraten häntä hänen työhuoneeseensa. — En ikänäni tahdo sinua väsyttää, aina vain kuormaasi kantaa.

— Kanna sillä, että pysyt luonani. — Holger heittäytyi pitkäkseen sohvalleen, kietoi kätensä Salmen kaulaan ja veti hänet vierelleen. — Nyt olen valmis nukkumaan.

Salmen täytyi nauraa. Mutta ei aikaakaan niin hän jo huomasi, että Holger nukkui. — Sinä suuri lapsi, mutisi hän hellästi pistäen huivin hartioiltaan Holgerille pään-aluseksi. Sitte makasi hän hiljaa kuin hiiri, jottei häiritsisi.

Mutta toisena päivänä Holgerin taas nukkuessa päivällisuntaan, koetti hän hiljaa hiipiä tiehensä. Hän irroitti varovaisesti kätensä Holgerin kädestä. Mutta tämä heräsi siitä.

— Anna minun nukkua, sanoi hän raukeasti. — Eikö sinulla ole aikaa minua varten?

Silloin Salme painautui takaisin sohvalle ja jäi siihen ajattelemaan, mikä mitätön pikkusielu hän oli, miten yksinkertaisesti ja pintapuolisesti hän kaikkea ajatteli.

Hän oli aivan yksinkertaisesti arvellut, että samapa se, missä hän on, kun Holger nukkuu. Hän hiipii pois, saa vihdoinkin kirjeensä kotiin valmiiksi, järjestää kukkasia kahvitarjottimelle ja herättää sitte Holgerin. Mutta vähän hän vielä käsitti tuota voimakasta, suurta sydäntä, joka valvoissaan ja nukkuissaan, työn ja levon hetkinä aina tahtoi tuntea sen läheisyyttä, jota rakasti.

Mistähän oikeastaan johtui, että hän, vaikka hän niin rakasti Holgeria, ei vielä sen paremmin häntä käsittänyt? Oliko siihen syynä se, että he ennen naimistaan siksi vähän olivat olleet yhdessä? Tai luontainen erilaisuusko sen vaikutti? Mahdollisesti myöskin eri kansallisuus ja se, että Holger oli mies, hän nainen.

Miesten rakkautta mainittiin itsekkääksi, mutta Holgeriin ei se syytös ainakaan sopinut. Jos joku heistä oli itsekäs, oli se paremmin hän itse, joka aina vain otti vastaan ja taas vastaan, sekä itse että omaistensa kautta.

Hänen tuli tätä ajatellessaan äkkiä tukahduttavan vaikea olla. Miten hirveää olisi ottaa vastaan näin paljo, ellei Holger antaisi vain rakkautensa vaatimana. Jos olisi toisin, — jos särkyisi suhde, miten polttavana kahleena joka lahja silloin painaisi, miten tukahduttavana joka suupala kurkkuun tarttuisi!

Mutta hetken pahantuntemus väistyi samassa. Mitä hän tässä turhia ajatteli. Holger antoi niin mielellään. Hän rakasti niin suuresti. Sen vuoksi saattoi Salme iloita kaikesta hyvästä ja kauniista, jota osakseen sai.

Hän hymyili, kun ajatteli mitä veljet ja sisaret sanoisivat, jos näkisivät hänen joutilaana kuluttavan aikaansa näissä suurissa suojissa, kuljeksivan puutarhassa kukkien ja hedelmäpuitten keskellä, tai ratsastavan kauniilla liinakolla Holgerin rinnalla.

Mikä vastakohta tämä kaikki oli elämälle siellä kotona! Siellä oli paikat pienet ja joukko suuri. Siellä oli työtä paljo, niin että usein sai päivää yöllä jatkaa. Mutta hyvä oli siellä ollut olla. — Se soma, pieni puutarhakin, miten suureksi iloksi se oli ollut ja miten suurelta se silloin tuntui joskin se nyt kutistui mitättömän pieneksi.

Ei ihmettä, jos omaisista kaikki tuntui satumaiselta, kun Salme kirjoitti heille nykyisistä oloistaan. Satuahan se yhä hänestä itsestäänkin oli, kaunista satua, ihanaa, ihmeellistä unta, jolta puuttui — todellisuutta.

Holger ja hänen rakkautensa oli ainoa, mikä täällä oli todellista. Thorsgaard kaikkine aarteineen oli Holgerin kautta Salmelle tavallaan rakas, mutta läheinen ei se sittekään ollut, tuskin voisi siksi tullakaan. Hän oli toisessa maaperässä kasvanut kukka. Nykyinen ympäristö voisi tuskin koskaan hänessä herättää kodin tyynnyttävää, rauhallista tunnetta.

Hän käännähti.

Samassa heräsi Holger, hieroi hetken silmiään ja kavahti sitte pystyyn.

— Miten mainiosti olen nukkunut. Kiitos vartijatoimestasi, sinä sydämeni ilo, sinä kotini hyvä hengetär! — Hän sulki Salmen syliinsä, suuteli käsiä, otsaa, silmiä, kuten hänen tapansa oli, oikaisihe sitte kuin karistaakseen tulvehtivat tunteet luotaan ja asettui työhön.

— Ei ole koti minulle muuta kuin loihdittu linna, mutta mitäpä muusta kunhan saan tehdä sinut onnelliseksi, ajatteli Salme pistellessään ompelustaan roihurahilla. Samassa katsoi Holger häneen ja nyökkäsi päätään. Ilon välähdys kirkasti Salmen kasvot. Hän ei mitään rakastanut niin kuin noita silmäyksiä, jotka hänelle sanoivat, että Holger kesken töitään muisti häntä. Hänestä se oli suuriarvoisempaa kuin hellimmät hyväilyt ja tulisin onnen huumaus.

Mutta Holger ja hän olivat siinäkin hyvin erilaiset. Holger saattoi valmistaa hänelle tuollaisia ilohetkiä silloin tällöin, vaan hän saattoi myös ainakin näennäisesti unohtaa kaikki sentähden, mikä milloinkin hänen mieltään kiinnitti. Hän saattoi usein syrjäyttää Salmen töittensä tähden, mutta sitte taas ikävöidä häntä ja hänen seuraansa, niin rajusti että hän itse kärsi siitä ja sai Salmenkin kärsimään.

He olivat perin erilaiset kaikessa, sen Salme jo oli huomannut. Mutta erilaisuudet kai vain rikastuttivat. Mitä saisi toisiltaan oppia, mikä toisi tuoreutta ja uutuutta jokapäiväisiinkin pikku seikkoihin, jos joka tunne olisi toiselle edeltäkäsin tunnettu, joka ajatus toisen oma jo syntyessään.

Jos olisi kaikki kodissa saman väristä, miltä se näyttäisikään? Miltä kuuluisi soitto, jota ei sointujen erilaisuus rikastuttasi?

Mutta sointujen rikkauteen tarvittiin sopusointua ja missä sopusointua oli syntynyt, tarvittiin usein vielä viritystäkin. Sitä tarvittiin varsinkin kun kaksi niin erilaista kuin Holger ja Salme olivat toistensa toveriksi joutuneet ja kun aikaisemmin niin vähän olivat yhdessä olleet.

Salme hymyili itsekseen, ajatellessaan, miten vastoin kaikkia periaatteitaan hän oli menetellyt naimisiin mennessään. Hän oli ennen ajatellut, että tahtoi hyvin tutustua jo ennen kuin meni kihloihinkaan ja sitte oli kihlaus-aika tunnollisesti käytettävä yhä täydellisempään tutustumiseen.

Mutta miten kävikään? Niinkuin keväinen koski särkee sulut tieltään, niin hänen rakkautensakin oli pyyhkäissyt olemattomiin kaikki periaatteet ja päätökset. Ja eiköpä siinä ollut paras todistus sen arvosta ja aateluudesta.

Mutta nyt oli suoritettava se, mikä aikaisemmin oli jäänyt tekemättä. Viritystyö oli oleva hänen osansa, sopusoinnun aikaansaaminen ja säilyttäminen. Hänen työttömät laiskanpäivänsä saisivat sisältöä hänen pyrinnöstään "pikkusielusta" kasvaa "tunturisieluksi", kasvaa Holgerin mittaiseksi.

Hän oli sitä jo koettanut, mutta nyt koettaisi hän vieläkin paremmin. Huomenna oli täsmälleen kaksi kuukautta heidän häistään. Hän oli jo siksi paljo perehtynyt oloihin Thorsgaardissa, että tiesi, mitä häneltä vaadittiin. — Ei mitään, ei kerrassaan mitään muuta kuin elää Holgeria ja hänen onneaan varten. Mutta siinä suhteessa oli päämäärä asetettava korkealle.

* * * * *

Seuraavana aamuna oli Salme varhain liikkeellä. Ensi kertaa hiipi hän huoneesta ennen kuin Holger oli ehtinyt edes herätäkään. Hän haki puutarhasta kastehelmistä kosteat kukkaset Holgerin työpöydälle, poimi toisia maljakkoon, minkä nosti kahvipöydälle ja asettui sitte Holgeria odottamaan ajatuksissa mieleensä palauttaen minkälaista oli ollut kotona Suomessa kaksi kuukautta sitte, heidän hääpäivänään.

Samassa avautuikin ovi. Kukitetun juhlapöydän ääressä, huoneessa, missä auringon säteet heidän ympärillään iloisesti hyppelivät, joivat he kahvinsa.

— Minäpä anastan tänään oikein lupapäivän itselleni, sanoi Holger. — Me satuloimme liinakot ja teemme huvimatkan putoukselle, jota niin kauan olen luvannut näyttää sinulle.

Salme oli ihastuksissaan. Aamiainen syötiin kiireimmän kautta. Jens toi satuloimansa liinakot portaitten eteen, sai kuulla tavanmukaisen kiitoslauseen ja palasi sen johdosta tyytyväisenä askareihinsa. Mutta kun Holger ja Salme rinnan ratsastivat lehmuskäytävää pitkin, pysähtyi Jens hetkeksi heitä katselemaan.

— On heillä nyt hauskaa, sanoi hän ja sylkäsi. Mutta mitenkäs muuten, kun on semmoiset hevoset!

— Sinua saan kiittää tästäkin ilosta. — Salmen posket hehkuivat. — Kaikki tämmöinen oli minulle tuntematonta ennen. Pikkutyttönä istuin kyllä Pollen selässä, kun heiniä ajettiin, mutta ei Polle huvimatkoille joutanut. Aloin ymmärtämättömyydessäni pyytää isältä satulaa ja ratsuhevosta, mutta kun vähän vanhenin, en enää pyytänyt.

— Sitte se tuli pyytämättä.

— Tuli kuten muukin ilo, samalla kun sadun prinssi!

Katse suli katseeseen. Auringon kimmellystä oli kaikkialla.

He ratsastivat ison aikaa äänettöminä toistensa rinnalla. Viimein Salme äkkiä kysäsi: — Holger, mistä se johtuu, että niin harvoin yhdessä kunnolla keskustelemme.

— Rakkauden hulluudesta. — Holger nauroi. — Samaa valitit kerran Suomessakin. Etkö muista?

Puna nousi Salmen poskille. — Muistan, mutta ei puhuta siitä nyt — juhlapäivänämme.

Ääni värähti hiukan. Muisto sorasäveleestä teki kipeää.

— Nyt juuri siitä puhutaankin. — Holger ohjasi nauraen hevosensa lähemmä. — Kerro nyt kiltisti kaikki, mikä silloin jäi kertomatta. Annetaan hevosten astua.

Mutta Salme ei tahtonut.

— Vai onko oikein vaikea tunnustaa, härnäsi Holger. — Sano pian, niin pääset siitä. Monenko ilona on perhoseni ennen liehunut, tai paremmin, paljoko on ollut perhoseni pyytäjiä?

— En minä pidä siitä, että sanot minua perhoseksi. Minä en sitä ole. — Hän nykäsi hermostuneesti ohjaksia.

— Pidätpä tai et, minä sanon mitä olet. — No, kerro nyt.

— Ei niitä monta — sillä minä en ole ollut enkä ole mikään perhonen, en missään suhteessa. — Minä olen aina ollut hirmuisen ujo herrojen seurassa. Ainoastaan joskus erityisten asianhaarain vallitessa olen voinut lähemmin tutustua heihin.

— Mitkä erinomaiset asianhaarat sitte tekivät meidät niin tutuiksi?

— Se että se olit sinä!

— Kuningattareni! Se oli kuninkaallinen vastaus.

Joka sanasta helähti sydänten riemu soimaan.

— Mutta se asia, se kertomus, intti Holger taas hetken kuluttua. — Johan olen sitä vuoden odottanut.

— Ei sitä niin olisi kannattanut odottaa. — Mistä minä nyt sitte alan? Kerronko, että virastossamme oli kaksi hupsua herraa, toinen keikari, huolellisesti kierretyin viiksin, toinen ihrasilmäinen onnenonkija.

— Älä sinä niistä.

— No siitäkö sitte, että kaikki herrat, joista enin olen pitänyt, — paria poikkeusta lukuun ottamatta — ovat olleet vanhoja kelpo setiä tai ystävieni miehiä.

— Puhu poikkeuksista.

Salme suuntasi hevosensa lähemmä Holgeria. — Toinen niistä, sanoi hän, oli kihloissa, toinen naimisissa. Jälkimäinen tuli meille kun olin kahdenkymmenen vanha. Hän oli hiukan sukua meille ja viipyi terveytensä tähden luonamme koko kesän. Me olimme paljon yhdessä ja ymmärsimme toisiamme harvinaisen hyvin. — Minä olin varomaton ja vapaa. — Olihan hän naimisissa. — Sitte säikähdin, kun aloin ymmärtää. — Olen sitä oikein surrut. Hänessä oli paljo rehellistä ja luotettavaa. Olisin tahtonut säilyttää hänestä kokonaan hyvän kuvan.

Holger ei puhunut sanaakaan. Silloin Salme loi pikaisen katseen häneen, mutta Holger käänsi päänsä pois päin.

— Se toinen, jatkoi Salme, oli kihloissa. Olin silloin vanhempi ja ymmärsin varoa. Kaikki loppui alkuunsa. Meistä tuli sitte vain erinomaisen hyvät ystävät. — Et usko, miten hauskasti hän kirjoitti kihlauksemme johdosta.

Salme katsoi taas Holgeriin. — Miksi olet niin vaiti? Miksi et vastaa?

— Mitä ja mihin? — Ääni oli kalsea.

— Siihen, mitä olen kertonut.

— Sanoisinko sitä kenties kauniiksi hääpäivälahjaksi? — Hän nauroi.

— Holger!

— Salme!

— Mikä sinun on? Minä en käsitä.

— Vai et. Etkö tiedä, mitä se tuntee, jonka povelta puhdas kukkanen lokaan viskataan, jonka ainoinen, viaton karitsa viedään?

— Holger, oletko sinä hullu?

Ei vastausta.

Silloin Salme käänsi hevosensa suoraan Holgerin tielle ja katsoi häntä tuikeasti silmästä silmään. — Sinä teet minulle vääryyttä. Jos olin varomaton, olin sitä ymmärtämättömyydessäni. Sinä et ikänäsi voi surra sitä enemmän kuin minä surin.

Samassa käänsi Holger hevosensa kotiin päin. Salme teki samoin.

He ratsastivat kauan, puhumatta sanaakaan. Viimein sanoi Salme: — Sinä pelkäät mielikuvituksesi peikkoja.

Holger ei vastannut.

— Etkö sinä ensinkään ajattele minua etkä vääryyttä, mitä teet minulle?

— Minä en nyt jaksa ajatella muuta kuin sitä puhdasta koskematonta kukkasta, jonka luulin tuntureilta poimineeni.

— Etkö usko minua, vai etkö jaksa käsittää, mitä sinulle sanoin?

— En jaksa käsittää, että se Salme, joka naineitten ja kihlattujen ilona on liehunut, on minun oma, kirkaskatseinen ja puhdas pulmuni.

— Hän ei koskaan ole tehnyt sitä tarkotuksella riistää itselleen toisen omaa. — Salme ohjasi taas hevosensa niin, että sai katsotuksi Holgeria silmästä silmään.

Holger vastasi katseeseen, mutta hän oli kalpea eikä ilon värettä näkynyt hänen kasvoillaan.

He ratsastivat taas ison aikaa äänettöminä toinen toisensa rinnalla.

— Holger! sanoi Salme viimein — Etkö sinä aijo puhua kanssani?

— Minä en jaksa.

Silloin kuohahti Salmen mieli. — Muistatko vielä, että kun tuntureilla tutustuimme, sanoit rakastavasi suoruuttani ja totuuden rakkauttani? Mutta minä sanon sinulle: Tuollainen käytös surmaa suoruuden ja tappaa totuuden.

Hän singahutti piiskaa hevoselleen ja antoi mennä täyttä ravia. — He tapasivat toisensa vasta kotona päivällispöydässä.

Kirkassilmäinen Margit oli nostanut aamuisen kukkamaljakon pöytään ja kattanut kuin juhlaa varten. Mutta juhlavieraat söivät vaitelijaina ateriansa.

Kohta päivällisen päätyttyä meni Holger huoneeseensa, Salme puutarhaan. Hän oli aamulla iloisena ajatellut, että tänään hän kirjoittaa kotiin Suomeen, kertoo "hääpäivän" vietostaan, ratsastusretkestä ja näkemästään putouksesta. Mutta nyt oli mahdoton sitä tehdä. Täytyi vain etsiä yksinäisyyttä ja sieltä sydämen viihdytystä.

— Äiti, äiti! — Se nousi kuin tuskan huuto syvyyksistä. Mutta huuto herätti muiston viime illasta äidin seurassa. — Sinun täytyy selviytyä paremmin kuin minä. — Parantaa, missä minä pahensin. — Rakastaa, missä minä rikoin.

Salme lyykähti istumaan puutarhapenkille. Hän ei tiennyt tällä hetkellä, mikä koski kipeämmin, oma suruko, vaiko muisto vanhempien tuntemasta tuskasta.

Hänelle tuli mieleen sorasävel toisensa jälkeen, jonka sisällön hän nyt vasta ymmärsi. Ja nyt hän myöskin tiesi, miltä tuntui pettyä sen suhteen, jota rakasti.

Äiti parka, hän ei ollut surrut ainoastaan kerran ja kahdesti eikä vain kovia, kiivaita sanoja. Hän oli vuosikausia surrut suuren elämän päämäärän kukistumista. Ja isä raukka, — kyllä hänkin oli kärsinyt. Vähitellen ja huomaamatta hän oli luisunut pois siltä tieltä, jolle nuorena oli kääntynyt ja jonka kulkijana äiti oli ruvennut häntä rakastamaan. Ilo hänen sisimmässään sammui, rauha rikkoontui. Ajalliset pienet pyyteet siirtyivät etualalle hänen elämässään. — Sitte myöhemmin sai hän korjata katkeran sadon, — pettymyksiä, huolia ja suruja. — Silloin hän tunsi olevansa köyhä ja yksin. — Niihin aikoihin Salme tuli täysi-ikäiseksi. Hän tiesi, että huolet painoivat. Silloin rupesi hän työtoverina ja ystävänä kulkemaan isän rinnalla.

Rakas isä, — isä raukka! Miksi olikaan elämä sellaista, miksi niin raskasta, niin vaikeaa, — vaikeaa saada vireeseen ja vireissä pysyttää?

Salme heräsi taas muistamaan omaa suruansa.

Mutta se oli äkkiä kutistunut kumman pieneksi. Mitä hän oikeastaan suri? Sitäkö, ettei Holger häntä käsittänyt ja että arvosteli liika ankarasti?

Tunsihan hän Holgerin. Sanat sointuivat usein ankarilta siksi, että sydän rakasti niin rajusti.

Mitäpä muuta tämäkään oli kuin Holgerin suuren sielun rajua sykintää? Kun Salme kiertää kätensä hänen kaulaansa, katsoo häntä silmästä silmään, — ei tuimasti niin kuin maantiellä, vaan lempeästi, sydämellisesti kotilieden lämmöstä katseellaan muistuttaen, — silloin taas kaikki selvenee.

Hän kiiruhti sisään. Tuli ikävä Holgeria. Mutta Holgeria ei löytynyt mistään. Hän etsi työhuoneesta, etsi kirjastosta, palasi puutarhaan, haki ansaristakin, — kaikki turhaa.

Silloin läksi hän astumaan maantielle päin.

Lehmuskäytävällä tuli Holger vastaan.

Salme arveli hetken, kiiruhti sitte kulkuaan, asettui suoraan Holgerin eteen, laski molemmat kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin. — Ymmärrätkö minua, uskotko, — sinua, yksin sinua olen rakastanut.

Salme ei saanut vastausta. Hän vaan tunsi tukehtuvansa Holgerin syleilyyn, tunsi, miten sydän rajusti sykki sydäntä vastaan.

— Etkö sinä ymmärrä, miten äärettömän korkealle sinut asetan, — yläpuolelle kaikkia muita. Siksi olen tällainen. — Holger veti Salmen polvelleen penkille lehmuskäytävässä.

— Salme minä rakastan sinua, rakastan niin äärettömästi, mutisi hän.

Salme ei vastannut mitään, hän painoi vain Holgerin pään povelleen hyväillen hiljaa kuin äiti lastaan.

Äkkiä kohotti Holger päätään. — Mutta tiedätkö, mitä olen tehnyt? Minä olen sähköttänyt Einarille ja kutsunut tulemaan. Tein sen suutuksissani, ja nyt kadun, kadun kauheasti. Tahtoisin rauhassa nauttia.

Salme ei vastannut. Hän vain hymyili suurelle, katuvalle Holgerilleen.

— Etkö ymmärrä, miten nälkä minun on, nälkä nähdä silmiesi onnesta säteilevän, nähdä katseesi ilosta kirkkaana? — Holger suuteli Salmen silmiä, hiuksia, otsaa.

— Ymmärrän, että sorasävelkin voi rikastuttaa ja korottaa sävellyksen kokonaisarvoa. Ymmärrän, että side, mikä ei ensi iskuista katkea, lujittuu yhä luotettavammaksi.

— Ja minä ymmärrän, että janoan, janoan jakaa ja saada rakkautta.

— Mutta Einar tulee. — Salme nauroi.

— Tulkoon vain, tulkoon näkemään onneamme.

* * * * *

Kun Einar Sten sai sähkösanoman, vihelsi hän pitkään. — Vai ovat kuherruskuukaudet lopussa, virkkoi vihellys. Sitte hän katsoi kelloaan, meni vanhan rouva Gudrun Thoresenin luo ja ilmoitti iltajunassa matkustavansa Thorsgaardiin.

Tunnin kuluttua hän jo istui junassa, nukkui yönsä aseman läheisyydessä ja tapasi aamulla pojan ja hevosen, jotka Holger oli lähettänyt vastaan.

Hevosen juosta jolkuttaessa Thorsgaardiin päin, istui Einar puoleksi torkkuen karioolissaan. Väliin hän ohimennen kysäsi jotain kyytipojalta, väliin silmäili seutua, arvostellen maamiesten toimia ja syyssatoa.

Kyytipojalta hän sai kuulla, että Holger häittensä jälkeen ei isoon aikaan pitänyt sanottavaa lukua talon töistä, — ei ainakaan niin, että itse kävi kaikkea katsomassa, kuten tavallisesti. Mutta nyt kävi.

Silloin Einar vihelsi.

Rouva liikkui harvoin missään yksin. Hän oli hiljainen ja talon väki sanoi, että hän oli hyvä ihminen, sillä hänellä oli hyvät silmät. Mutta enempää ei kukaan hänestä tietänyt, ei edes vanha Birgitte.

Muutamat luulivat hänen ikävöivän Suomea. Mutta ei hän surulliselta näyttänyt, ei ainakaan kun kulki käsityksin herran kanssa ja puhua liverteli kuin lintu. Hänen silmänsä loistivat silloin aina niin kirkkaasti kuin tähdet pakkasöinä.

Einarin huulet kipristyivät ja vihellys oli syntymäisillään. Mutta se katkesi samassa. Kyytipoika ei ollut tyhmimpiä ja Einarin vihellyksiä oli usein helppo tulkita. Sentähden hän päätti olla varovainen.

Mutta itsekseen hän ajatteli, että hän osasi laskea ja ennustaa yhtä hyvin kuin viheltää. Kaikki, minkä hän oli kuullut, oli hänelle kuin ennestään tuttua. Hän ei suotta ollut kymmenen vuotta työskennellyt Holgerin toverina.

Mutta kun perille tultiin, pettivät laskut.

Holger, Salme rinnallaan, seisoi portailla hänelle huiskuttaen lakkiaan. — Terve, terve, vanha veikko!

Harvoin Einar hämilleen joutui, mutta tällä kertaa joutui.

— Tervetuloa! On hauska saada tutustua. — Salme ojensi hänelle kätensä.

Einar teki kömpelön kumarruksen. Eihän hän ollut tottunut naisiin. — Onnea, sanoa tokasi hän, sieppasi matkalaukun pojan kädestä ja kiiruhti portaita ylös.

— Mitä nyt? Älä pelkää, vanha karhu! — Holger nauroi. — Tämä meidän muorimme ei välitä keikareista. Kaikki on täällä entisellään, ollaan mekin.

Mutta Einar ei ollut. Häntä harmitti kaikki.

Miksi hän oli tullut tänne? Mitä Holgerin oikkuja tämäkin taas oli? Sähkötti, määräsi ja komensi, kun päähän pisti, ajattelematta sopiiko toiselle vai ei. Ja annas olla, sitte kun tullaan, on tuuli jo kääntynyt. Ei muuta kuin nauretaan ja näytellään ja kehutaan — katsein ja sanoin — että: tällainen se nyt on täällä ja näin se minua rakastaa.

Niitä naisia! Joka paikkaan ne kerkesivätkin! Eikö tuollakaan ollut muuta tehtävää maailmassa, kuin asettua tänne Thorsgaardiin? Kauan oli täällä tultu toimeen emännättä, ja olisi vastakin tultu. Mutta nyt sen piti istua pöydän päässä, hymyillä Holgerille, keikkua kintereillä ja yks kaks kiepsahtaa käsipuoleen.

Einar tömisytti tuolia huoneessaan ja sysäsi suuttuneena vaatekaapin oven kiinni.

Mutta illalla, kun hän asettui levolle, oli hänen mielentilansa melkoisesti muuttunut. Holger ei päivän kuluessa paljoakaan ollut leikkinyt lelunsa kanssa. Hän oli laajasti ja levollisesti puhunut Einarille asioistaan ja oli illalla tapansa mukaan pelannut kaksi pitkää peliä shakkia.

Talon uutta asukasta ei koko iltapäivällä näkynyt kuin kerran. Silloin hän kurkisti ovesta ja hymyili kaiketi, koska sai Holgerinkin hymyilemään. — Se harmitti. Mutta kun ei kujetta uudistettu, saattoi sen antaa anteeksi.

Einar töykkäsi tyytyväisenä pehmoista päänalustaan. Yhtä hyvä se oli kuin ennenkin. Mitäpä siitä sitte vaikka emäntä olikin talossa, kunhan kaikki muuten pysyi entisellään.

Einar oikaisihe ja kääri peitteen paremmin ympärilleen. — Kyllä hänellä todella oli hyvä katse, tuolla uudella, — sydämellinen ja syvä, — mutta hän oli niin hento ja pieni. Kestäisiköhän hän täällä tunturien maassa?

Siihen ajatukseen Einar nukkui.

8.

— Minun täytyy heti lähteä Kristiaaniaan. — Holger työnsi kahvikupin kauemmaksi luotaan, viskasi kirjeen kädestään ja tarttui sanomalehteen.

— Millä junalla?

— Tänä iltana tai huomenna, kohta kun kerkiän. — Hän ei hetkeksikään herennyt sanomalehteä lukemasta, selaili, silmäili, ahmi ajatukset ankarassa työssä ja kulmakarvat kurtussa.

Salmekaan ei katsettaan kohottanut Hardanger-ompeluksestaan. Hän tunsi jo Holgerin tavat, tietääksensä, että paras palvelus nyt oli antaa hänen olla rauhassa. Vasta kun Holger nousi poistuakseen, kohotti Salme katseensa. Mutta Holgerilla oli kiire. Hän ei huomannut kysyvää silmäystä, joka saattoi hänet ovelle.

Samassa kun ovi painui kiinni, nousi Salmekin, kokosi työtarpeet pöydältä, soitti Margitille, merkiksi, että aamukahvit olivat pois korjattavat, ja vetäytyi omaan huoneeseensa, pukeutuakseen päivää varten.

Mutta pukeutuminen kävi hitaasti. Salme oli hajamielinen. Pari kertaa otti hän pöydältä vasta Suomesta saapuneet kirjeet, luki kappaleen matkaa, hymähti toisinaan iloisesti, nauru suupielessä, toisinaan surunvoittoinen, kaipaava ilme kasvoillaan, Sitte pisti hän kirjeet takaisin pöydälle, heitti hiuksensa hajalleen, asettui peilin eteen ja rupesi suorimaan pitkää, tummaa tukkaansa.

— Miten hiukseni heltiävät. — Hän kääräsi niitä tukon kammasta käteensä. — Ja tuossa pitkä harmaa hius, tuossa toinen. Rupeanko minä vanhenemaan?

Hän katsoi kuvaansa peilissä ja nauroi. Mutta sitte hän kohta kävi vakavaksi. Mitä varten hän nauraisi? Eihän Holgerilla enää koskaan ollut aikaa huomata, mitä hän teki, iloitsiko hän vai itki. Ennen oli Salmen nauru ollut Holgerin ilo. Hän oli vakuuttanut tarvitsevansa juuri tuota raitista, lapsekasta iloisuutta. Ja se vakuutus oli paisuttanut ilon tunnetta Salmen povessa, niinkuin auringon valossa sulava kinos paisuttaa kevään iloista puroa.

Mutta kenelle nyt iloita, kenelle nauraa? Äiti oli kaukana, kaukana kotimaa ja ystävät. Täällä ei ollut ainoatakaan, jolle elää, paitsi Holger, eikä Holgerilla ollut aikaa, — ei antamiseen eikä vastaanottamiseen. Kaikki pienet yritykset muistuttaa Holgeria siitä, ettei hän enää ollut yksin, raukesivat tyhjiin. Kukkaset työpöydällä jäivät huomaamatta. Soitto ja laulu hermostuttivat. Salmen läheisyyskin häiritsi.

Työ oli ensi kuukausina saanut väistyä Salmen tähden, nyt Salme sai väistyä työn tähden.

— Onko se oikein? kysyi Salme, katsoen ankarasti kuvaansa silmästä silmään. Miksi hän ei ensi aikoinakin tehnyt työtä, antaen minullekin muuta ajateltavaa. Hän opetti minua ajattelemaan itseään, yksin itseään ja nyt minä näännyn, kun hänellä ei ole aikaa minua varten, ei koskaan.

— Sinä olet "pikkusielu", ivaili kuva, niin täsmällisesti sinä tunteita järjestät ja paloittelet. Rakkaudelle aikaa jonkun verran, työlle toinen puoli, niinkö? Suuri, voimakas sielu ei tottele tavallisuuden talutusnuoraa, eikä anna valjastaa itseään jokapäiväisyyden aisoihin.

Holger on oikeassa. Salme sitaisi päättävästi tukkansa silmukalle. — Mikä houkkio olenkaan! Ennen minua aina harmitti, kun nuoret rouvat vaivasivat miehiään ainaisella hellyyden ja hyväilyn ikävällä. Olenko nyt rahtuakaan parempi itse?

Hän kaasi vettä vatiin peseytyäkseen. Se oli raitista ja kirvelevän kylmää. Hän muisti aamuja kotona Suomessa, kun hän kiiruhti ehtiäkseen työhön ennen isää.

— Minä olen niin yksin täällä, niin yksin. — Hän nieli itkua. Mutta sitte hän poikasi jalkaa itselleen kuin pahankuriselle lapselle ja rupesi peseytymään niin, että vesihelmet räiskyivät kauaksi.

Hän oli hilpeällä mielellä aamiaispöydässä eikä säikähtänyt Holgerin hajamielisyyttä ja hermostuneisuutta. Hän kertoi kotoa saamistaan kirjeistä, mutta kun huomasi, ettei Holger seurannut, vaikeni hän, kuunnellakseen, miten Holger aikoi järjestää asiansa.

— Panenko tavarasi kokoon? kysäsi hän pöydästä noustaessa.

— Tavaramme, oikaisi Holger. — Vai etkö aijokaan mukaan?

— Aijon, jos tahdot seuraa. — Salme hymyili.

— Sinä pieni houkkioni! Ainahan tahdon sinut seurakseni.

Silloin valtasi Salmen kauan hillitty kaiho.

— Sano se vielä kerran, sano, pyysi hän hiipien lähemmä ja kurottautuen suudeltavaksi.

— Tahdon omani, iloni mukaan! — Holger suuteli häntä otsalle, irroitti käsivartensa ja kiiruhti työhuoneeseensa.

Suutelo oli hätäinen, Salme tunsi sen. Mutta tultuaan omaan huoneeseensa nyökkäsi hän iloisesti päätään kuvalleen peilissä. — Holgerin oma, Holgerin ilo. Muuta en tarvitsekaan!

Sitte järjesti hän hyräillen tavaroitaan, antoi kirkassilmäiselle Margitille määräyksiä ja oli valmiina lähtöön niin ajoissa, että hyvästiä heittäessään ennätti Jensille kehaista liinakkojen kaunista kiiltoa.

Illalla he saapuivat Kristiaaniaan. Asemalla ei ollut ketään vastassa ja se harmitti Holgeria. Olihan hän sähköttänyt Einarille heidän tulostaan. Mutta tämänpä ei kelvannut tulla vastaan, kun tiesi, että heitä on kaksi. Ei Holgerkaan sitte välitä vanhoista tavoista. Hän ottaa huoneen hotellista ja asettuu sinne Salmen kanssa. Ei välitä, vaikka Einar kuinka luokseen pyytäisi.

Salme koetti vastustaa, mutta Holger pysyi päätöksessään.

— Gudrun-tätiä minä vähän pelkään, sanoi Salme, kun he Holgerin kanssa hotellista kiiruhtivat Einarin asuntoon.

— Joutavia. Tosin hän on aito Thoresenilainen. Ei hän hevillä lähelle laske, mutta ei hän ole mikään peljättäväkään. Pane merkille, jos kutsuu keittiöön, opettaakseen "römme-gröd'in" valmistusta, silloin olet hänet voittanut.

— Entä jos ei kutsu?

— Pysy loitolla silloin. — Katso, nyt olemme perillä.

Etehisessä tulvi kirkas valo vastaan ja ruokahuoneesta näkyi katettu pöytä. Heitä oli odotettu ja ystävällisesti otettiin vastaan. Mutta vähän painostavalta tuntui pitkin iltaa.

Einar oli jörön ystävällinen Salmelle. Hän oli hyvillään heidän tulostaan ja laski leikkiä Holgerin kanssa. Täti näennäisesti jäykkänä ja juhlallisena pisti usein väliin sukkelan sanansutkauksen.

Salme katsoi syrjästä Gudrun-tätiä.

Hän oli todella harvinaisen kaunis. Korkea otsa, harmaat kiharat kulmilla, hieno, kaareva nenä ja harmaan vihertävät, älykkäät silmät, kaikki teki tavattoman sopusuhtaisen ja samalla voimakkaan vaikutuksen. Hänen tyynet, arvokkaat liikkeensäkin olivat sopusoinnussa ulkomuodon ja solakan, vielä vanhuudessakin voimakkaan vartalon kanssa.

Salme tunsi, että täti joskus loi pikaisen, tutkivan katseen häneen, mutta se ei häntä vaivannut. Saattoi arvostelu olla ankaraa, vaan pahansuopaa se ei ollut. Siitä oli hän varma.

Toisena päivänä, kun Holger ja Salme aamusella palasivat hotellista Einarin kotiin, tuntui täti sentään Salmesta kovin jäykältä. Mahtoikohan se riippua siitä, että Salme edellisenä iltana oli odottanut kohtaavansa jäykkyyttä ja nyt vain muisti, miten kaunis täti oli ja miten hyvältä oli tuntunut. Tai oliko se sen merkki, ettei täti pitänytkään Salmesta, ja tuliko hänen noudattaa Holgerin neuvoa pysyä loitolla?

Hän koetti.

Mutta päivät Kristiaaniassa tulivat pitkiksi. Holgerilla oli paljo asioita ja kun ei niitä ollut, seurusteli hän Einarin kanssa. Salme oli melkein aina yksin. Hän ei tahtonut olla Gudrun-tädille rasitukseksi, sentähden pysyttelihe hän paljon hotellissa. Toiste käveli hän kaupungilla, tutki huvikseen suurkaupungin katuelämää, ihaili ikkunoihin näytteille pantuja tavaroita tai meni katsomaan, mitä löytyi pääkaupungin museoissa ja näyttelyissä.

Harvemmin uskalsi hän lähteä kaupungin ulkopuolelle. Kun hän lähti pitemmille retkille ja yksin joutui suurenmoisen luonnon helmaan, tuli hänen aina niin haikean ikävä Holgeria. Sentähden hän pysytteli siellä, missä ulkonaisista oloista sai apua, missä ajatus ja huomiokyky kiintyi ulkonaisiin seikkoihin, joista hän sai vastapainoa surumielisyydelleen.

Eräänä päivänä hän kuitenkin lähti Bygdö'hön. Hän istui kauan puistikossa, kylpypaikan yläpuolella. Syysaurinko paistoi hyväilevän lämpimästi rannan hietikolle. Vuonon lahdelma välkkyi tyynenä ja puistikossa kajautti soittokunta kappaleen toisensa jälkeen ilmoille.

Surumielisinä väreilivät säveleet kirkkaassa syysilmassa.

Äkkiä Salme säpsähti: "Tuoll' on mun kultani ain yhä tuolla."

Hän nousi kiivaasti. Se oli liikaa, liikaa, kun sydän muutenkin oli tulvillaan kaihoa ja kaipausta.

Hän kulki kiivaasti kuin ikäväänsä pakoon. Mutta säveleet saattoivat häntä kauaksi kaihokkaina, surumielisinä, ja — suomalaisina.

Holger oli jo tullut hotelliin, kun Salme palasi.

— Tein ihanan matkan Bygdöhön, sanoi hän ripustaessaan takkinsa naulaan. — Sain siellä kuulla suomalaisiakin säveleitä.

Holger ei vastannut, hän kirjoitti.

Salme otti käsityönsä esille ja vaipui ajatuksiinsa, kunnes Holger heitti kynän kädestään ja painautui nojatuoliin. Silloin jatkoi Salme. — Ilta oli niin ihana. Kaipasin vain sinua.

— Minä en jouda huvittelemaan. — Holger tarttui sanomalehteen ja rupesi lukemaan. Hetken kuluttua heitti hän sen kädestään ja haukotteli. — Huomenna on taas asioita vaikka miten paljo ja iltapäivällä olemme Einarin kanssa päättäneet olla yhdessä muutamien herrojen kanssa. Tapasimme tänään kadulla ja vietimme sitte pari tuntia täällä kahvilassa.

— Eihän sinulla ole aikaa huvittelemaan, sanoi Salme itsekseen. Mutta samassa katui hän ajatustaan. Hyvähän oli, että Holgerilla oli ystäviä. Vaikka niitä olisi ollut kymmenittäin, olisivat he kaikki olleet hänenkin ystäviään. Ei hän toisten osaa kadehtinut, omaansa vain kaipasi.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Salmella kova päänkivistys. Hän jäi makaamaan koko päiväksi eikä toisenakaan päivänä jaksanut lähteä tädin ja Einarin luo. Oikeastaan hän ei tätä tahtonutkaan. Hän oli itkenyt yöllä eikä tahtonut näyttää kyyneleisiä kasvojaan tädille.

Kun hän kolmantena päivänä Holgerin seurassa saapui tädin ja Einarin luo, istui täti suoraselkäisessä mustalla nahalla päällystetyssä tuolissaan ja neuloi sukkaa. Siinä oli hänen tavallinen paikkansa, ellei hän ollut talousaskareissa tai omassa huoneessaan.

Tutkiva, terävä katse kiiruhti ovelle tulijoita vastaan. Se katse oli valpas pitkin päivää. Se teki hiljaisuudessa tarkkaa työtä.

— Oikein on pitkältä tuntunut, kun et ole käynyt kahteen päivään, sanoi täti kahvia tarjotessaan.

— Päätäni kivisti. En jaksanut olla jalkeilla.

Holger laski kompiaan Einarin kanssa. He olivat mainiolla tuulella molemmat.

Mutta Holger sattui katsomaan Salmeen juuri kun tämä vastasi tädille. Hän näki, miten kalpealta ja kärsivältä Salme näytti. Se harmitti häntä.

— Kun ei ole muuta tekemistä kuin nauttia elämästä, joutaa joutaviakin muistamaan.

Holger koetti puhua huoleton sävy sanoissaan — Ehkä sinä täti ja minäkin tuntisimme hiuskarvan kolotusta ja pistoksia pikkuvarpaassa, jos olisimme jouten.

Täti ei sanonut siihen mitään, mutta Holger tiesi, että täti ei asiaa siihen jättäisi.

Toisena päivänä, kun kaikki yhdessä istuivat salissa ja herrat paraikaa järjestivät shakki-kalujaan, valitti Holger päänsärkyä. Salme nousi arkaillen, meni lähemmä ja pyysi saada hieroa. Hän taisi nykyään tehdä niin vähän Holgerin hyväksi. Hän tahtoi tehdä edes sen, minkä taisi.

— Holger, sanoi täti äkkiä. Mutta Holger ei kuullut. Herrat olivat parhaassa pelivauhdissa. Salme seisoi yhä Holgerin tuoliin nojautuneena, hiljaa sivellen hänen päätään.

Sillein täti nyökkäsi päätään Salmelle. — Istu.

— En vielä, vastasi Salme päänpudistuksella. Täti kutoi hetken aikaa, katsoi taas Salmeen ja komensi istumaan. Silloin Salme totteli. He eivät puhuneet mitään herrojen pelatessa. Täti vain nousi jonkun kerran, käydäkseen keittiössä katsomassa valmistuvaa päivällistä.

— Salme, sanoi hän, samassa kun herrat lopettivat pelinsä, haeppa huoneestani minulle suojahuivini. Se riippuu oven takana naulassa. Tahdotko auttaa? — Ääni oli miltei hyväilevän lempeä.

Salme oli ovella samassa. Tuntui hyvältä että täti kerrankin pyysi häneltä palvelusta.

Tuskin oli ovi sulkeutunut ja Salme näkyvistä poissa, kun täti työnsi lasit otsalle, katsoi harmaine silmineen terävästi Holgeriin ja sanoi yksikantaan: — Holger Thoresen, anna äitisi perinnölle valtaa. Nyt sitä tarvitaan.

— Sinä olet aina ollut erikoisen sukumme erikoisin, Holger nauroi. — Sinä näet, mitä ei kukaan muu näe.

— Elämä on opettanut tarkkanäköiseksi.

— Näkemään näkymättömiä.

— Näkemään ja ymmärtämään, mitä ymmärtää ainoastaan nainen.

Salme avasi samassa oven.

— Tuntureilla asuminen on petollista. — Täti työnsi lasit taas nenälleen. — Se karaisee ja vahvistaa, mutta se, joka ei ole tottunut sen ankaruuteen, saa pian kuolemantaudin.

— Sinä, täti, siellä kasvoit muita kauniimmaksi, huomautti Einar yksikantaan lehtensä takaa.

Täti laski kutimensa pöydälle. — Ja sinä olet oppinut suutasi käyttämään. — Tule Salme, mennään valmistamaan "römme gröd'iä".

Hän nousi suoran ryhdikkäänä ja poistui, sivulleen katsomatta, jättäen Holgerin ja Einarin kahden huoneeseen.

He olivat ääneti ison aikaa.

— Onko hauska olla kahleissa, kysäsi Einar lehtensä takaa.

— Hyi happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

— Ken ottaa lelun kotiinsa, hän sitä varjelkoon ja vaalikoon, ettei lysti kesken lopu, eikö niin?

— Ole vaiti! Sinua minun vaalia täytyy, mustasukkainen vanha karhu. — Holger oli harmissaan. Hän iski tahallaan kipeimpään kohtaan. Mutta sitä ei Einar sietänyt.

— Paras kun lähdet kotiin leluinesi. Ei teitä täällä kaivata. Kaikki asiasi ovat taas järjestetyt ja saat rauhassa korkojasi nostaa.

— Kotiin minä lähdenkin ja jo tänä iltana. — Holger meni konttoriin eikä näyttäytynyt ennen päivällistä.

Ruokapöydässä hän ilmoitti samana iltana matkustavansa Hamariin ja sieltä suoraan kotiin.

Täti loi pikaisen katseen häneen. Mutta Holger katsoi pois päin.

— Thoresenilaista verta. Ei huomauttamista, ei sanomista. — Täti nyökkäsi päätään. — Mutta saattoi siitä Salmelle siltä hyvää koitua.

Heti päivällisen päätyttyä teki Holger lähtöä hotelliin tavaroitaan järjestämään. Salme aikoi seurata.

— Sinä jäät tänne, sanoi täti.

Salme katsoi epäröiden Holgeriin.

— Tee niinkuin tahdot. — Holger oli jo ovella.

— Hän jää tänne. — Täti vetäisi oven kiinni, tarttui Salmen käteen ja vei omaan huoneeseensa.

— Ethän sinä vielä ole ollut täällä luonani, puheli hän, istuttaen Salmen mukavaan, vanhanaikaiseen sohvaan.

— Minä en tahtonutkaan, ennenkuin tutustuin, sanoi hän sitte. — Mutta nyt sinä pian lähdet ja minä olen jo vanha enkä tiedä, nähnenkö vasta.

— Täti, sinähän olet niin pirteä ja terve.

— Monet tuulet kestää honka tuntureilla, mutta yksi myrsky-yö sen kaataa.

Salme katsoi poispäin. Tuntui niin oudolta. Vanha honka, miten tosi tuo kuva oli! Tiesiköhän täti itsekään miten oikeaan hän osui. Vanhat, kurttuiset, työssä kovettuneet kädet, kasvot, joihin elämä oli syvät vakonsa uurtanut, ja ryhdikäs vanha vartalo, miten tuo kaikki muistutti tunturin suoraselkäistä, naavaista honkaa.

— Sinä katselet kaikkia niin lempeästi, sanoi täti äkkiä. — Minä arvasin sen. Siksi pyysinkin tänne.

— Etkö sitte pyydä muita, täti?

— En, lapsi. Minä en huoli vieraista ihmisistä omaan huoneeseeni. Minusta on joka kapineella täällä henkeä, sillä kaikilla niistä en muistonsa. Ne eivät ole vain puuta ja nahkaa. Ne ovat osa elettyä elämääni, ja siksi ne ovat ystäviäni. Mutta sitä eivät kaikki ymmärrä. Monet tulevat tänne kuin museoon: "ai täti, tämä peili on empireä ja tuo pieni pöytä on sirointa rokokota. Ja keinutuolista tulisi kaunis, kunhan maalauttaisi valkoiseksi." — Sellaista minä en jaksa kuulla. Vanhat ihmiset tarvitsevat rauhaa ja vanhat kapineet samoin. Mutta nykyajan ihmisillä on niin kiire, etteivät voi muillekaan suoda rauhaa. Sentähden eivät kuule, mitä vanhat esineet puhuvat.

Salme ei vastannut. Ajatukset ja tunteet tulvehtivat hänen mielessään, mutta hän ei hennonut häiritä vanhan huoneen hiljaisuutta.

Nurkkapöydällä, peilin alapuolella, käydä naksutti vanha lasikupuinen pöytäkello. Jonkun kerran narahti keinutuolin jalas tädin sitä liikutellessa. Muuten oli kaikki huoneessa hiljaista, täynnä eletyn elämän haastelua.

Viimein katkaisi Salme äänettömyyden. — Luuletko, että ihmiset ennättävät kuulla, mitä elämä puhuu?

— Toiset ennättävät, toiset ei.

— Kenties on niitä, jotka ennättävät liiaksikin kuulla ja ajatella?

— Tuskin, mutta he eivät kuuntele oikealla tavalla. He kuuntelevat sielunsa sairaudeksi eikä voimaksi. Kuuntele ja tee työtä, tee työtä ja kuuntele, silloin et jouda sairastamaan.

— Mutta jos ei ole työtä, jos olosuhteet sulkevat tien.

Viheriän harmaat silmät tähystivät hetken tutkivasti Salmea. Mitä tuo lapsi tarkoitti, ja mitä hän tarvitsi?

— Silloin on työtä tarpeeksi elämäntaakan kantamisessa.

— Oletko sinä, täti, tuota taakkaa koskaan toimettomuudessa kantanut?

— Se ei ole toimeton, joka kestävästi ja rohkeana kantaa taakkaansa.

He istuivat kumpikin taas hetken äänettöminä. Viimein kysyi Salme, miten kauan täti oli hoitanut Einarin taloutta.

— Sinä siunattu lapsi! — Täti herkesi keinumasta. — Kerran sinä jotain kysytkin. Sinä olet siinäkin suhteessa toisenlainen kuin muut. Moni utelee elämääni juuri niin kuin katselee kapineitani. Minun elämäni tie on ollut monivaiheista, sentähden sillä muka on arvoa aivan kuin tavaroillani, siksi että sattuvat olemaan sitä tai tätä tyyliä.

— Sinä olet ankara arvostelija.

— Se on sukuvika.

Salme huokasi. Hän muisti, miten Holgerin sattuvat arvostelut häntä ensi aikana olivat ihastuttaneet, miten hän Holgerin silmäyksiä oli sanonut kotkan katseeksi, joka kantoi kauemmaksi kuin toisten, tunkien läpi luiden ja ydinten. Mutta nyt hän huokasi, sillä hän muisti, että arvostelun ankaruus aina kohdistui toisiin, — harvoin omaan itseen, — että tarkkanäköisyys koski ainoastaan etäällä olevaa, — ei sitä, missä tarkkanäköisyyttä olisi tarvittu ja mikä oli lähinnä.

Oliko se kenties liian pientä, liian läheistä? Siksikö Holger ei koskaan huomannut, mitä Salme kärsi.

Tädin keinutuoli narahti. — Tiedätkö, että synnyin Austraaliassa, vaikka olen Thoresen'in sukua.

— Sellainen on elämäni tarina kuin taulu, josta sanotaan, että taiteilija on käyttänyt liian räikeitä värejä. Mutta kun todellisuus päättää tuhlata värejään, silloin siitä vasta syntyykin räikeää. Sellaista on koko meidän sukumme elämä.

Täti vaikeni hetkeksi, kumartui eteenpäin keinutuolissaan ja nyökkäsi tuontuostakin hitaasti päätään. Sitte alkoi hän kertoa, hitaasti, ja katse kauaksi tähdättynä.

— Isä oli hurjaluontoinen ja raju, sellainen kuin Holgerkin. He olivat veljekset, vaikka ijässä oli eroa kolmattakymmentä vuotta. Toinen nukkui kätkyessä, kun toinen läksi vieraille maille onneaan koettamaan. Amerikat ja Austraaliat hän kulki, oli merimiehenä, kauppiaana ja viimein uutisviljelijänä ja lampurina Austraaliassa. Hän rupesi siihen toimeen, kun nai äitini, englantilaisen, ja asettui yhdessä kohden olemaan. Norjaan hän ei koskaan palannut, mutta mieli pysyi norjalaisena. Minä opin pienenä rakastamaan Englantia ja Norjaa, vaan en maata, missä asuin. Vanhin meistä lapsista lähetettiin Norjaan neljäntoista vuotiaana. Hänestä piti tulla norjalainen ja hänen piti kasvaa Thorsgaardissa. Laiva, jolla hän matkusti, upposi Hyvän toivon niemen luona. — Äiti suri esikoistaan ikänsä — ei antanut Norjaan toista poikaa. Englanti ja äidin vanhemmat saivat hänet. Hän vieraantui pian meistä kaikista. Sitte meistä kuoli kolme, yksi meni merille, minä nuorin jäin vanhempien luo. Isä ei tahtonut antaa Englantiin, äiti ei Norjaan. Mutta maata, jossa asuin, en rakastanut. Silloin tuli Norja minua noutamaan. Minä olin synnyltäni tunturien ja vuonojen lapsi. Se oli minulla veressä ja minä tunsin sen kohta kun hän tuli. Hän oli serkkuni, setäni poika. Nuorena seikkailuhaluisena hän tuli, vaan kun tiemme yhtyivät, ei hän enää kaivannut seikkailuja. Hän ikävöi vain takaisin Norjaan minun kanssani kotia perustamaan. — Häämatkamme merien poikki kesti kuukausia. Meistä se päättyi päivään.

— Salme, sinä tiedät, miten Thoresenilainen rakastaa! — Vanhus kumartui eteenpäin ja loi katseensa Salmeen, mutta samassa tuo katse ikäänkuin solahti ohi, taas tähtäytyen kauaksi menneisiin aikoihin.

Meitä oli kaksi Thoresen-suvun jäsentä. Mutta meidän onneksemme, etteivät suvun asiat siihen aikaan olleet sillä kannalla kuin Holgerin nyt. Köyhyys pakotti työhön ja työstä oli apua sekä ilossa että surussa. Nykyajan ihmiset eivät ymmärrä sitäkään. Mutta elänyt tietää. Maassa oli minulla myöskin liittolaiseni, sillä siitä päivästä pitäen, kun Norjaan saavuin, tunsin olevani kotona.

Salme käännähti äkkiä ja katsoi poispäin. Silmät sumenivat kyyneliin ja läpi sumun siintivät kotimaan sinijärvet, kotisaaret, kotisalmet ja lahdelman tyynet pohjukat.

— Naimisissa olevilla luetetaan sentään elämän vaikeimmat läksyt. — Taas narahti keinutuoli.

— Mutta sinä, täti, olit nuori ja hyväoppinen. Vanhempana on vaikeampaa.

— Niin, se on. Vaikein tuli minullekin sitte.

— Milloin se tuli? Tahdotko sanoa vielä senkin?

— Miksi en sanoisi. Koko maailma sen tietää, mutta ei monikaan ymmärrä. Sinä ehkä ymmärrät. — Isäni oli kuollut. Äiti halusi takaisin Englantiin vanhan äitinsä ja siellä asuvan poikansa luo. Hän tahtoi myöskin tavata minua, mutta Norjaan asti hän ei uskaltanut. Merillä oleva veljeni teki siitä syystä välitysehdotuksen. Englantilainen veljeni, hän, äiti ja minä yhtyisimme kaikki Hampurissa. Hän toimitti minulle matkarahatkin, ja kun austraalialainen jättiläislaiva laski Elben suuhun, seisoin pikku Gerdin kanssa rannalla sykkivin sydämin odottaen äitiäni, ainoata, jota olin kaivannut senjälkeen kun Austraalian jätin. Mutta äidin asemasta tulikin ruumis. — Veljeni sen minulle ilmoitti niin varovasti kuin mahdollista. Mutta minä en sitä kestänyt. Samana iltana sairastuin, ja yöllä syntyi pieni poikani. Hän kuoli parin tunnin kuluttua. Kauan olin itsekin kuoleman kynnyksellä. Olin niin sairas ja murheissani, ett'en Gerdiänikään muistanut kysyä. Kun vähitellen toivuin, sanottiin minulle, että veljeni oli vienyt Gerdin edeltäkäsin Norjaan, vaan sitä en uskonut. Kun viimein lähdin sairaalasta palatakseni kotiin, sainkin kuulla, että Gerd oli kuollut kuristustautiin.

Täti Gudrun vaikeni. Ei pieninkään värähdys hänen kasvoillaan osoittanut mielenliikutusta, ainoastaan syvä katse hänen harmaissa silmissään kertoi jotain siitä, mitä hän tunsi.

Salme oli hyvin kalpea. Hän ei isoon aikaan puhunut mitään. — Ja sinä kestit, sanoi hän viimein hiljaa.

— Tekemällä siitä pääsee, sanoi miesvainajani, kun kova työ odotti. Kärsimällä ja kantamalla elämän taakasta selviytyy.

Portaista kuului askeleita. Oven-avaus oli kuin Holgerin.

— Te olette lujatekoista sukua, sanoi Salme nousten.

— Eikö puhuta suomalaisten sitkeydestä? kysäsi täti samassa kuin Holger koputti ovelle. Enempää eivät ennättäneet puhua. Holger oli valmis ja tädin tuli kiire saada vierailleen lähtökahvit.

Etehisessä tarttui täti Holgerin nutun liepeeseen. — Anna anteeksi, kun pidätin hänet. Mutta hänen äitinsä on kaukana, eikä minulla ole tytärtä.

— Äitini poikana sinua kiitän. — Holger kumartui suutelemaan vanhuksen kättä. Hän tunsi kohdanneensa sen voiman, joka aina teki vaikutuksensa häneen — äidillisyyden. Annettu nuhde oli osunut oikeaan. Hän oli ollut itsekäs ja laiminlyönyt Salmen. Hän tahtoi korvata, minkä oli rikkonut.

Asemalla oli paljo väkeä. Jo pilettiä ostaessaan tapasi Holger erään liiketuttavan, asemasillalla toisen. Hän hankki Salmelle kiireimmiten paikan, järjesti tavarat ja lyöttäytyi sitte toveriensa seuraan.

— En minä viivy kauan, sanoi hän Salmelle kuin anteeksi pyytäen.

— Älä kiirehdi minun tähteni! — Salme hymyili. Hän tiesi, mitä Holgerin "vähän aikaa" merkitsi. Hän oli ennen uskonut siihen niinkuin se sanottiin, mutta nyt hän jo tiesi, että se merkitsi tunnin, kaksi, neljä tai kahdeksan, miten vain sattui.

Siitäkin oli hän aikoinaan kärsinyt, mutta nyt hän vähitellen rupesi tottumaan. Tänään varsinkin tuntui kaikki entistä kevyemmältä. Hän oli yhä Gudrun-tädin luona. Täti otti kädestä, kuljetti huoneessaan, esitti kaikki vanhat kapineensa, — nuo eletyn elämän vaiteliaat todistajat, — ja opetti, miten eletään voimakasta ja suurta elämää, sellaista, joka sopii tunturien maassa asuvalle.

Oli se todella ihmeellistä, miten voimakkaita he olivat, sekä täti että Holger. Oliko se kansallispiirre, vai sukuominaisuus, mutta sellaisia he kumpikin olivat kuin tunturihonka, joka pää pystyssä laulaa ja taistelee kunnes kaatuu. Kukka nuokkukoon varrellaan, painakoon päänsä mättäälle sadekuuron tullessa ja kohottakoon sen taas, kun päivä pilvistä pääsee, tunturihonka ei voi taipua, se huminoi, huojuu ja taistelee, siksi kunnes myrsky-yö sen murtaa.

Mutta voineeko kukkanen mättäällä koskaan olla tunturihongan ilona? Voineeko honka hennon kukkasen ystävä olla? Ei tajua toinen toisen kieltä. Ei voi honka luontoaan muuttaen kukkasen puoleen taipua, ei kukkanen elinjuuriaan katkomatta kohoutua hongan rinnalle.

Mutta jos nuo elinjuuret olisivat katkottavat?

Miksei, vaan silloinhan menisi elämä samassa.

Oli painostavan kuuma vaunussa. Salme pyyhkäisi hikeä ikkunaruudusta katsellakseen ulos. Hän oli jo kauan tuijottanut eteensä — nyt hän ei enää jaksanut tehdä sitä.

Hän kuuli Holgerin iloisesti puhelevan ja laskevan leikkiä. Holger oli liiketuttavien seurasta siirtynyt juttelemaan kahden tuttavan naishenkilön kanssa. Nämä istuivat kumpikin niin että Salme näki heidät. Toinen oli vanhanpuoleinen — kaiketi äiti — toinen vallan nuori. He olivat nähtävästi erinomaisen huvitettuja Holgerin seurasta ja hän puolestaan yllytti heitä.

Miksi hän ei tullut Salmea hakemaan esittääkseen vieraat? Jos he kerran olivat Holgerin ystäviä, tahtoihan Salmekin silloin tutustua heihin.

Hän käännähti hermostuneesti ja koetti taas katsoa ulos.

Oliko hän mustasukkainen? Epäilikö hän Holgeria?

Hänen täytyi hymyillä. Voitonvarmana ja onnekkaana solui katse taas Holgeriin päin.

Salohonkaan täytyi luottaa. Se ei pettänyt. Se voi ilakoida, se voi vallattomana laulaa laulujaan kaikille ohikulkeville, mutta sisintä säveltään soittaa se yhdelle ainoalle sydänystävälle.

Miksi sitte tuntui katkeralta, että Holger istui tuolla, hän täällä? Miksi sydämen kalvava kaipuu uudelleen ja uudelleen muistui mieleen, vaikka Salme koetti ajatella Gudrun-tädin tarinaa ja elämän suuria suruja?

Hän ei voinut olla syyttämättä Holgeria. Holger itse oli hänet tällaiseksi opettanut. Jo silloin kun Holger ensi kertaa saattoi hänet kotiin Suomeen, oli heille sattunut pientä riitaa sen johdosta, että Salme tapasi tuttavan, jonka kanssa hetkeksi jäi puhelemaan. Kun hän palasi Holgerin luo, näytti tämä kelloaan: "kaksikymmentä minuuttia olet riistänyt minulta." Salme nauroi. Mutta Holger oli niin pelottavan vakava, että Salmen täytyi ruveta selittelemään. — Eihän hän voinut olla juttelematta, tavatessaan vanhan toverin, jonka äiti vasta oli kuollut.

Mutta vaikka Holger myönsikin Salmen olleen oikeassa, menetteli hän vastaisuudessakin samoin. Kun hän kaipasi Salmen seuraa, ei hänestä kenelläkään ollut oikeutta asettua tielle, ei hetkeksikään. — Kun kauan on kulkenut yksin, on ystävän ikävä hillitön, sillä puolusti hän itseään, ja ne sanat sitoivat Salmen.

Hän koetti oppia olemaan Holgerin ilona joka hetki, mutta nyt, kun hän jo uskoi oppineensa, nyt häntä ei tarvittu.

Miksi ero kuherruskuukausien ja sitä seuraavan jokapäiväisen elämän välillä oli niin räikeä? Mitä oli aviorakkaus? Oliko se vain läikähtävä laine seisovassa vedessä, laine, joka hetken kirkkaana kuvastaa taivaan, vaan sitte muuttuu mustaksi ja mutaiseksi? Eikö se ollutkaan pohjaltaan kirkas kuin lähteen silmä, jolle syvät sydämen hetteet aina tuovat uutta tuoreutta?

— Salme, me tulemme perille tuossa tuokiossa. Holger kiskaisi matkalaukun verkkopitimeltä, auttoi turkit Salmen päälle ja loi pikaisen katseen peiliin, nähdäkseen oliko itse kunnossa.

— Me menemme suoraan hotelliin. En minä tänä iltana enää kerkiä mitään toimittaa.

— Samaanko, jossa olimme silloin, kun minua saatoit Suomeen?

— Niin tietysti, minä olen aina samassa. Sähkötin jo tulostamme.

— Me emme ole olleet siellä sitte kun silloin. Sanoissa oli hyväilevä sointu. Salme tahtoi elvyttää muistoja, jotka voisivat hänelle palauttaa sen Holgerin, jota hän kaipasi.

Mutta Holger ei huomannut hänen sanojaan. Vasta illalla, kun he huoneessaan joivat teetä, muisti hän äkkiä kuulleensa ne.

— Niin, me emme tosiaankaan ole olleet täällä sitte kun kihlauskesänämme.

— Ei siitä ole vielä kuin puolitoista vuotta, vaan pitemmältä se aika on tuntunut.

— Kun paljo tapahtuu, tuntuu aika pitkältä. — Holger selaili teetä ryypätessään, vasta ilmestynyttä iltalehteä.

Äkkiä laski hän sen kädestään. — Vai onko muutenkin ollut pitkää? — Terästetty katse sattui Salmeen.

— Etkö sinä vastaa? Salme yhä vaikeni.

— Mitä paljo tämä on?

— Sinä kysyit niin äkkiä, — ja niin kiivaasti, — sai Salme viimein sanotuksi. — Minä olin ajatuksissani.

— Tarvitsetko ajatella vielä kauankin, tietääksesi onko elämä minun rinnallani tuntunut pitkältä?

— Sinä olet häijy.

— Koko maailma on tänään tehnyt minulle kiusaa, herrat huonoine liikeuutisineen, naiset mielistelyineen ja teeskentelyineen.

Salme unohti oman mielentilansa samassa, kun kuuli "koko maailman tehneen kiusaa" Holgerille.

— Vaan itsehän sinä naisten seuraan lyöttäydyit siellä junassa, sanoi hän nauru suupielessä.

— Huvittaa nähdä, minkälaisia osaavat olla.

— Ja sitte ivata.

— Niinpä niinkin.

— Sitte en paljo sure sitä, ettet esittänyt. Muuten olisin kaivannut. Tahdonhan jakaa kaikki kanssasi. — Katse säteili rakkautta ja käsi tavoitteli Holgerin kättä.

— Jakaa kaikki kanssani — toisti Holger. — Ja'a nyt sitte silläkin, että vastaat kysymykseeni: ovatko päiväsi olleet pitkiä ja miksi? — Hän tarttui Salmen ranteisiin, pitäen niitä kuin pihdissä, samalla kun hänen katseensa terävänä ja teräksisenä tunki Salmen sisimpään.

— Älä, Holger rakas, noin! — Katse pyysi ja rukoili.

— Sano! intti Holger, kovuus katseessa. Silloin leimahti Salmen suuttumus. Hän riuhtasihe irti niin äkkiä, ettei Holger ennättänyt estää: — "Sano", toisti hän vapisevin huulin — nyt sinä komennat "sano", mutta kun viikkojen ja kuukausien kuluessa olen tahtonut puhua, olet työntänyt minut luotasi. "Sinä vaivaat minua, minä en ennätä", se on ollut vastauksesi. Nyt tahdot kuulla, ja minä sanonkin. Päivät on olleet pitkiä, sillä minä rakastan sinua niin äärettömästi. Sinä olet ainoani ja kaikkeni tässä maassa. Työtä ja tehtävää minulla ei ole muuta kuin elää sinulle. — Itse olet niin tahtonut ja asettanut — ja sitte sinä vetäydyt pois, et jouda katsomaan, et kaipaamaan muuta kuin joskus kun illoin kiedot kätesi kaulaani ja kuiskaat pyytäen: olethan omani, sano, olethan. — — Mitä tietää sellainen elämä vaimolle? — Ymmärrätkö, vaikka olet mies. — Kaiken olen sinulle antanut, maani ja kansani olen jättänyt tähtesi, jättänyt ilolla. — Mutta Holger, kun antaa äärettömän paljo, tarvitsee myöskin saada paljo.

— Etkö ole saanut? — Holger sanoi sen huohottaen. Hän oli käynyt kuolon kalpeaksi.

— Olen tuntenut rakkautesi polttavaa liekkiä — aika-ajottain. Mutta Holger, minä tarvitsen nähdä kestävää, tasaista tulta kotionnemme alttarilla. Kaikkien nähden olen tunnustanut, että sinä olet minulle rakkaampi kuin omaiset, ystävät ja synnyinmaa. Mutta tiedätkö, mitä olen tuntenut viimeaikoina, jolloin sinulla ei kahden ollen eikä toisten seurassa ole ollut aikaa eikä ajatuksia minua varten? — Olen tuntenut, miten sen on olla, joka on antanut kaikkensa, saamatta vaimon oikeuksia, jolta tullaan vaatimaan, ilman että häntä tunnustetaan, ja jonka rakkaudelle ei anneta arvoa, vaikka se olisi yhtä suuri ja puhdas kuin konsanaan laillisesti vihityn vaimon.

— Salme, sinä isket armottomasti!

— Teenkö sitä syyttä? Tiedätkö, mitä olen kärsinyt? Minä tahtoisin olla ilosi, apusi, elää sinulle, yksin sinulle, vaan minä en jaksa, jos sinä itse riistät minulta voimani.

— Sinä olet apuni, iloni, ja onneni jo pelkällä olemassa olollasi — Holgerin pää painui rintaa vasten.

Yht'äkkiä lehahti hän punaiseksi, kääntyi sitte valkeaksi kuin vaate.

— Salme, auta, minä pyörryn! — Hän painui läheiselle vuoteelle.

— Holger! Salme kiersi toisen kätensä Holgerin pään alle, toisella hän soitti sähkökelloa. — Kamferttia —, eetteriä — tuokaa pian! Soittakaa taitavalle lääkärille. — Kutsukaa tulemaan pian.

Hän polvistui tuskissaan vuoteen viereen, vuoroon pyyhkien tuskan kylmää hikeä Holgerin otsalta, vuoroon hieroen lämpimäksi hänen jääkylmiä käsiään.

Oliko tunturin honka murtunut? Oliko tuo suuri, rakastava sydän herkeävä sykkimästä?

Mitä hän oli tehnyt? Miksi hän oli vaivojaan valitellut?

Nakutettiin ovelle. Palvelija toi kamferttia.

— Holger, koeta nielaista, se tekee hyvää sinulle. — Salme kallisti vesilasia hänen huulilleen.

Holger sai nielaistuksi, mutta makasi yhä kuin tiedottomana.

Viimein aukaisi hän väsyneesti silmänsä. — Salme iloni, onneni — sinä et saa unohtaa sitä — et koskaan.

Taas painuivat silmät kiinni ja käsi hervahti vuoteen laidalle.

— Holger, anna minulle anteeksi! Holger, kuule! — Hän tarttui taas kylmään käteen ja peitti sen suuteloin.

— Salme, ole täällä luonani, minä tarvitsen sinua.

— Olen, rakkaani, olen. — Hän hieroi yhä sydäntä, käsiä, jalkoja, koettaen palauttaa herkeämässä olevat elontoiminnat.

— Se tekee niin hyvää, — Holger avasi taas silmänsä ja kaunis, sydämellinen hymy kirkasti hänen kasvonsa, — kun sinä olet luonani.

— Minä en jätä sinua koskaan, kuuletko, rakkaani, en koskaan.

Holger hymyili tyytyväisenä.

— Minä tahdon pikkusielusta kasvaa sinun mittaiseksesi, oppia sinua ymmärtämään, sinua auttamaan, sinun ilonasi olemaan.

— Rakas — rakas — — Holger tapaili Salmen kättä. —

Silloin nakutettiin ovelle. Lääkäri astui sisään.

9.

Kaivattu kesä oli viimein tullut, tullut heloittavana, kirkkaana ja kukkeana.

Iloisesti kajahtivat laitumella karjan kellot. Tyttö tunturimajassa pisti lauluksi, toinen lypsylle lähtien vastasi.

Tunturi raikui elämäniloisia ääniä.

Laaksoissa kulki maamies hyräillen ja hyvillä mielin. Toivon työtä hän teki, ja toivon toverina oli ilo.

Talven pimeys muistui mieleen vain tehdäkseen kesän riemut sitä rikkaammiksi.

Thorsgaardissakin laulettiin toivon laulua. Margit sitä siellä lauloi, lauloi siksi, ettei voinut olla laulamatta, lauloi huolimatta siitä kuunteliko kukaan vai ei.

Birgitte ei ainakaan kuunnellut. Hän oli selästään yhtä suora ja tehtävissään yhtä täsmällinen, riippumatta siitä, oliko kesä vai talvi, valoisa vai pimeä päivä. Hän ei kaivannut toivon laulua eikä sitä kuunnellut. Hän täytti vain tehtävänsä.

Mutta Margitia ei mikään voinut estää laulamasta, sen ymmärsi Salme. Siksi hän hymyili, vaikka itsekseen ajatteli, että Birgitte oli valinnut viisaammin.

Parempi on täyttää tehtävänsä kuin laulaa toivon laulua. Laulu voi päättyä pettymykseen, tehtävän täyttämistä seuraa tyydytys. Hän oli kokenut kumpiakin. Siksi hän sen tiesi.

Hänkin oli Margitin tavoin laulanut, oli alkanut uudelleen, kun sävel katkesi, oli uskonut, että tottapa kerran oppii, tottapa kerran lujittuvat toivon säikeet, niin etteivät enää katkea, lujittuvat kestäviksi, kannattaviksi ja säteilevät kirkkaampina kuin auringon välke tunturin rinteillä.

Mutta hänen työnsä oli ollut Sisyfuksen taistelua. Se oli kuluttanut hänen voimansa, tehnyt punoittavan posken kalpeaksi, laihduttanut läpikuultavaksi valkean käden ja saanut silmät painumaan syvälle. Sentähden hän oli valinnut Birgitten osan. Hän ei enää laulanut toivon laulua. Hän vain täytti tehtävänsä.

Paljo ei noita tehtäviä ollut, joskaan hän ei enää ollut vieraisilla Thorsgaardissa. Mutta paljoon ei hänen voimansa olisikaan riittäneet. Hän oli käynyt kumman heikoksi.

Oltuaan kauan heikkona, hän kerran äkkiä sairastui kuumeeseen. Holger säikähti, haetti lääkärin Kristiaaniasta asti ja istui itse yöt päivät vuoteen ääressä. Mutta sitte kuume lakkasi. Lääkäri ei huomannut mitään erityistä taudin syytä eikä antanut mitään erityisiä määräyksiä. Täytyi vain toivoa ja odottaa. Ehkä voimat vähitellen palaisivat.

Holger rauhoittui. Eihän hän sille mitään voinut, että kuume palasi ja että Salme pienestäkin ponnistuksesta pyörtyi. Täytyi vain toivoa ja odottaa — ja sitä tehden oli hän työssä aamusta iltaan.

Mutta Salme ei toivonut eikä odottanut, sillä hän ei jaksanut. Hän jätti sen Holgerille. Hän koetti vain pitää huolta pikku tehtävistään, katsoa, ettei kukkia puuttunut Holgerin työpöydältä ja että puutarha antoi parhaansa kodin kaunistukseksi. Puutarhassa käynti, levähtäminen sireenipuistikossa ja puheluhetki puutarhurin kanssa kuuluivat myös hänen päiväohjelmaansa, samoin käynti Jensin ja liinakkojen luona.

Mieluisin lepopaikka oli Salmella sentään Thorsgaardin läheisyydessä, metsikön laidassa sijaitseva mäen törmä, jossa kuusten juurella oli suuria kiviä ja sinne tänne asetettuja penkkejä.

Törmän alapuolella oli nurmettunut, tasainen kenttä, kerrassaan mainio pallonlyöntiä ja muuta hauskuutta varten.

Salme oli huomannut paikan vasta kevättalvella, kun tuli paljo olleeksi yksin. Ensi kertaa hänen siellä levähtäessään oli vielä lunta maassa, ja kenttä oli tyhjänä. Mutta kun hän toisen kerran tuli sinne, havumetsän tuoksua hengittämään, juosta lorisivat kevätpurot mäen rinnettä pitkin, ja lapsiparvi pyöri kentällä iloisena kuin karsinasta laskettu lauma.

Leikkijöille tuli kiire, kun näkivät rouvan. Mutta hän sai heidät pysäytetyiksi. Juuri heidän seuraansa hän kaipasi. He eivät saaneet poistua. Heidän piti leikkiä eikä välittää hänestä ensinkään. Silloin vasta oli hänelläkin hauska.

Ensin oltiin ujoja. Seisoskeltiin jäykkinä, töllisteltiin ja arveltiin. Mutta sitte rohkein alkoi leikin uudelleen, ja vähitellen unhottivat toisetkin ujoutensa.

Leikkijät tottuivat pian Salmen seuraan. Kieli ei enää haitannut tutustumista eikä arkuuskaan. He ymmärsivät häntä ja hän heitä. Leikkiminen oli hauskinta silloin, kun hän istui mäen rinteellä, ja katsein seurasi heitä lohduttaen, kun suruja sattui, hymyillen, ilon kohotessa korkeimmilleen.

Äiditkin tulivat joskus kentälle. Kun aamuaskareet olivat tehdyt, päivällisruoka liedellä porisi ja nuorin kätkyessä heräsi nukkumasta, nosti äiti sen käsivarrelleen ja läksi pienokaisineen päivää paistattamaan aurinkoiselle kuusikon rinteelle. Lasten leikkiessä istahti silloin äiti juttelemaan rouvan kanssa, istahti ensin arasti penkin päähän, tuskin uskaltaen näyttää pienokaistaan, mutta toisen kerran jo tuttavallisesti lähelle asettuen ja kohta kertoen, mitä lapselle kuului, miten monta hammasta oli tulossa ja miten jo yritti konttaamaan.

— Lasta rouva ikävöi, sanoivat vaimot keskenään. — Miksi ei Jumala heille lapsia siunanne?

Toiset uskoivat rouvan ikävöivän kotimaataan. Suomestahan hän heille aina puhui, nyt, kun olivat tutuiksi tulleet. Hän kertoi, minkälaiset maat oli siellä, millaiset tavat ja minkälaista köyhän kansan elämä. Eikä hänen katseensa koskaan niin kirkkaasti loistanut eikä säteilleet hänen silmänsä niinkuin sellaisina hetkinä.

— Noin mekin ehkä ajattelisimme, jos meidät täältä tunturilaaksosta vietäisiin vieraalle maalle, sanoivat vaimot keskenään. Ja kotiaskareet kävivät kepeämmiksi ja elämä tuntui rattoisammalta vaan siitä ilosta, että saivat asua rauhassa laaksossa, jossa olivat syntyneet ja kasvaneet.

Mutta Salme istui yksin penkillä ja katseli lasten leikkiä. Hänestä oli vuosikausia kulunut siitä, kun hänet kotoisesta maaperästä tänne siirrettiin. Vuosia oli jo siitäkin, jolloin hän oli lasta toivonut.

Se oli silloin ensimäisenä, onnellisena kesänä, niin, — — viime kesänä, jolloin tunturikukat imivät hehkua auringon säteistä, metsän vihreys oli mehevimmillään, ja päivän suutelot polttivat punoittaviksi posket ja hehkua huulille.

Silloin hän toivoi ja iloitsi, sillä pelkkä ajatuskin oli jo riemua. Ja hän näki pienokaisen, jolla oli Holgerin silmäin sineä, Holgerin voimaa, Holgerin viisautta, Holgerin sydämen suurta jaloutta.

Mutta kun sitte syksytuulet ulvoivat laaksossa ja vihuri temmelsi tunturilla, kun halla tappoi kukkaset ja hanki ne hautasi, silloin lakkasi Salme toivomasta. Hän oli kuullut epäsointujen särähtävän. Hän ei tahtonut lasta kärsimään niistä, ei pienokaista elämän viluissa värisemään.

Hän luuli kokonaan lakanneensa toivomasta. Mutta toivo heräsi uudelleen.

Se tapahtui Holgerin ja Salmen Hamarissa käynnin jälkeen, kun kotielämä Thorsgaardissa taas jonkun aikaa oli sopusointuista ja onnellista. Silloin Salmekin taas rupesi ajattelemaan, että kunpa sentään tulisi Thorsgaardiinkin pieni lepertelevä lapsi. Nyt uskalsi hän sitä toivoa, sillä olivathan Holger ja hän oppineet sirpaleista ehyttä rakentamaan. Totta lapsikin siitä saisi voimaa, totta kestäisi vilut ja sovittaisi epäsoinnut. Elävä yhdysside hänestä tulisi, jonka avulla tunturihonka ja metsän kukka oppisivat täydellisesti toisiaan ymmärtämään.

Salme kävi tätä ajatellessaan rikkaaksi ja onnelliseksi. Hän ei huomannut Holgerin kiivastumista eikä ollut milläänkään, vaikka ei päiviin saanut ystävällistä sanaakaan. Hän tiesi, että Holger oli semmoinen. Eihän hän voinut luontoaan muuttaa. Kaikki hänessä oli — näennäisesti ainakin — hetkellistä. Kun hän teki työtä ja innostui siihen, unohti hän unen ja ravinnon. Päätettyään levätä, lepäsi hän, eikä välittänyt, vaikka saha olisi seisahtunut tai miehet pellolla tehneet lakon.

Yksin shakkipeliinkin nähden, joka kuitenkin oli hänen suuri intohimonsa, oli hän yhtä vaihteleva. Ihmekö, jos Salme sai samaa kokea. Ihmekö, jos Holgerin rakkaus toisinaan paloi polttavana liekkinä, toisinaan näytti sammuneen.

— Tunturi-honka soittaa monta säveltä, ajatteli Salme. Se näkee paljo, kuulee paljo ja se laulaa, mitä milloinkin mieleen johtuu. Se ei välitä siitä, onko sen laulu toisille mieluista vai ei, itkeekö kukkanen mättäällä vai iloitseeko. Se vain noudattaa luontoaan. Mutta sama honka se siltä on, vaikka monta säveltä soittaa, monta laulua laulaa, sama voimakas, murtumaton honka, jonka juuret ovat syvälle maaperään työntäytyneet, jonka latva kohoaa korkealle ja jonka runko on niin suora ja solakka, että ohikulkijat ihaillen jäävät katsomaan.

Salme toisti tätä usein itselleen. Hän koetti muistaa, että se Holger, jota hän kerran tuntureilla oli oppinut rakastamaan ja jonka kuormaa hän oli luvannut kantaa, nytkin kulki hänen rinnallaan. Hän ei ollut niin virheetön, niin täydellinen, ei edes niin jalo, kuin miksi Salme silloin luuli, mutta hän oli sama rakastava ja rakkautta tarvitseva Holger.

Kun Salme muisti tätä, sai hän uutta voimaa koettaakseen täyttää tehtävänsä, mutta hän tunsi, että se kysyi taistelua ja ponnistusta, ja ponnistukset kuluttivat sekä sielun että ruumiin voimia. Sentähden hän taas ajaksi lakkasi lasta toivomasta. Mitäpä hän lapsella, — ajatteli hän itsekseen —, hän, semmoinen raukka, joka ei jaksanut sen paremmin selviytyä elämän ristiriidoissa.

Syksyn tullen kävi Salme yhä heikommaksi. Hänen täytyi enimmäkseen maata.

Lääkäri ei voinut ymmärtää, mikä häntä vaivasi. Hän ehdotti matkaa Suomeen. Mutta kun Holger puhui asiasta Salmelle, säikähti tämä. Kotiin hän ei tahtonut, ei millään ehdolla. Hän kauhistui jo ajatellessaan matkaa. Näin kaukana ollen saattoi hän valheita sommittelematta antaa äidin elää uskossa, että ensimäisiä onnen aikoja yhä kesti, mutta siellä, — siellä se olisi mahdotonta.

— Hän ei tahdo jättää minua, sanoi Holger lääkärille. — Kun saan aikaa, menemme yhdessä.

Sairastaessaan rupesi Salme kirjoittelemaan.

Kun hän oli maannut tuntikausia ja ajatukset kävivät liika raskaiksi, nousi hän ja asettui kirjoittamaan.

Ensikertaa sitä tehdessään aikoi hän ruveta pitämään päiväkirjaa. Hän alkoi kooten, mitä sinä hetkenä tunsi:

— Kappaleen olemme vasta yhdessä kulkeneet, ainoastaan kappaleen, mutta tie tuntuu vuosikymmenien taipaleelta.

Miksi?

Onko siihen syynä suruni suuruus, vai onneni ihanuusko? En tiedä. Kenties elämän ihmeellinen — tahtoisin sanoa — tappava rikkaus.

Mutta kun sitte kysyn itseltäni: miten tuli elämäni noin rikkaaksi, miten sen tasainen, yksitoikkoinen jokapäiväisyys äkkiä muuttui, en epäröi vastatessani: Sinä, sinä yksin sen teit. Sinun ansiosi se on, sinun syysi. — Sinä toit onnen, sinä toit tuskan.

Sellaista oli elämäni iloineen ja suruineen kuin sisäjärven tyyneys, sisäjärven myrskyt. Vasta kun tulin tähän toiseen maahan, vasta kun sinut täällä tapasin, opin ymmärtämään, miten pientä se kaikki oli. Sinä toit suuruuden tullessasi, sinä vuorien ja vuonojen kasvatti.

Oletko sen kotimaasi luonnosta oppinut, vai mistä? En tiedä. Mutta totta se ainakin on. Kaikki sinussa on suurta. Oli se pahaa tai hyvää, pientä ja pikkumaista se ei ainakaan ole.

Sinä teit elämäni suureksi ja rikkaaksi. Sinua kiitän, — sinua siunaan. Niinkö?

En tiedä.

Päätäni huimaa. En jaksa ajatella —. Minä vain ihmettelen, sitä että ihminen vuoden kuluessa voi kokea vuosikymmenien ilot ja tuskat.

Ei sumene silmät, ei hiukset harmene, ja kuitenkin sitä nuoresta äkkiä vanhaksi kääntyy.

Elämän kehuttu rikkausko sen vaikuttaa? En ymmärrä.

Ennen kaipasin usein jotakin — kaipasin, tietämättä mitä. Kenties kaipasin iloa ja onnea. — Kaipasin ennen kaikkea vaihtelua.

Olisin siihen aikaan saattanut puhua elämän tappavasta tyhjyydestä. Nyt puhun sen tappavasta rikkaudesta.

Nyt en enää toivo enkä kaipaa mitään, en ainakaan muuta kuin mahdollisesti — lepoa. Olen niin väsynyt, niin läpeensä väsynyt. Se suuri ja rikas elämä, johon minut veit, on minulta vienyt voimat.

Moitin itseäni siitä, — halveksin usein, mutta minä en sille mitään voi, sillä minä olen heikko ja mitätön "pikkusielu".

* * * * *

Salme ei sinä päivänä kirjoittanut pitemmältä.

Kun hän toisena päivänä aikoi jatkaa, hylkäsi hän ensimäisen tuumansa. Hän ei tahtonut uskoa itseään päiväkirjalle. Hän päätti vain kirjoittaa kirjaansa kirjeen äidille, kirjoittaa niin kuin puheleisi, ell'ei tahtoisi säästää äitiä ja hänessä vahvistaa uskoa heidän onneensa.

Hän selaili kirjaansa hetken. Sitte tarttui hän kynään ja rupesi kirjoittamaan:

— Äiti kulta, nyt otan vanhan pikku jakkarani ja asetun tähän viereesi.

Voi, miten olet sairaan näköinen! Sinä olet maannut vuosikausia ja jaksat kuitenkin olla tyytyväinen. Minä olen vasta viettänyt muutamia viikkoja enimmäkseen makuulla ja minä jo pelkään vuoteessa olemista.

Tiedätkö, äiti, miksi?

Siksi, että ehdin ajatella niin hirvittävän paljon.

Ennen rakastin ajattelemista, nyt pelkään sitä. Eikö se ole kummallista? Ja mistä se riippuu? Siitäköhän, että kaikki ennen oli lapsellisen yksinkertaista ja sanoisinko — suomalaisen suoraa?

Nyt ovat elämän ongelmat saaneet minut umpisokkeloon —. Ennen sain selvyyttä ajatellessani. Nyt sotkeudun ajatusteni verkkoon.

Äiti, me olemme äärettömän erilaiset, Holger ja minä. Holgerissa on pelottavan paljo voimaa. Hän on reipas ja vikkelä kaikessa, tunteissa, teoissa ja päätöksissä. Tuskin ennätän toipua aikaisemmasta hämmästyksestä, kun hän jo valmistaa minulle uuden.

Kuules äiti, minkälaista elämämme on. — Holger saattaa tulla huoneeseen, heittäytyä sohvalle ja pyyhkiä hikeä otsaltaan. Kaikki käy hullusti, sanoo hän. Minun täytyy heti matkustaa Einarin luokse. Minua on petkutettu kaupoissa. Joudun vielä maantielle. Täytyy lähteä, vaikka olen niin sairas, että tuskin pysyn pystyssä.

Minä säikähdän, juoksen, hätäilen, hoitelen. — Holgerilla on sydänvika. Siksi täytyy hänen suhteensa olla varovainen.

Tunnin perästä hän äkkiä ponnahtaa pystyyn, muistaa unohtuneen työn eikä välitä, ei varoituksista, ei pyynnöistä.

Illalla, kun kysyn, milloin hän matkustaa Kristiaaniaan, nauraa hän ja sanoo, ett'ei siitä tule mitään. Hän on jo kirjoittanut Einarille. Kyllä kaikki selviää. Ei se ollut muuta kuin pieni erehdys.

Nyt äiti, alan jo tottua tähän, mutta se kuluttaa kuitenkin. Minä olen sellainen typerä hämäläinen. Uskon asiat semmoisina kuin ne sanotaan.

Ennen olin mielestäni monimutkainen luonne. Huomasin niin paljon vastakohtia ja ristiriitaisuuksia itsessäni. Nyt huomaan, että olen selväpiirteinen ja ylen yksinkertainen sielu, typerän yksinkertainen, — Holgerin rinnalla ainakin.

Hänessä kaikki vivahtelee ja vaihtelee kuin valot ja varjot tunturin rinteillä. Hänen rakkautensakin on raju ja voimakas. Häpeän oman tunteeni heikkoutta hänen rinnallaan. Ja kuitenkin minäkin rakastan, rakastan koko olentoni voimalla. En muuten olisi kärsinyt niin paljo tämän vuoden kuluessa.

Olen ollut sairaanlainen. Olen koettanut salata sitä Holgerilta, sillä hän tulee siitä kovin levottomaksi. Mutta kun hän sattuu kysymään vointiani ja minun mielestäni täytyy sanoa suoraan, nauraa hän minulle ja sanoo luulosairaaksi.

Se koskee, — sillä minä olen typerä. Rakkaudesta Holger tietysti kysyy vointiani ja rakkaudesta väittää vastaan, kun ei tahdo myöntää itselleen eikä muille, että olen sairas.

Nämä ovat pikkuasioita, äiti, mutta eivätkö pikkuasiat usein vaikuta suuria? Ne voivat lisätä voimaamme ja elämänhaluamme, ne voivat sitä myöskin kuluttaa.

Kirkas katse voi vahvistaa, rakastava sana rohkaista. Mutta kun suuri suru kalvaa elämän juuria, voivat pikku vaikeudet viedä viimeisetkin voimat, niinkuin pikku hiiret helposti nakertavat poikki köyden, jonka terävä puukko jo puoleksi on katkaissut.

Tiedätkö, äiti, mikä tuo suuri suruni on? Se on se, että vaikkakin Holger ja minä rakastamme toisiamme yhtä suuresti ja enemmänkin kuin rakkautemme ensi aikoina, emme kuitenkaan voi tehdä toisiamme onnellisiksi. Minä olen liian mitätön, voidakseni olla hänelle kaikkea, mitä tahtoisin, hän liian suuri sielu voidakseen minua käsittää.

Rakkautemme on suuri, vaan side sielujemme välillä löyhä.

Harvoin me yhdessä keskustelemme ja vielä harvemmin olemme yhtä mieltä.

Se on minulle arvoitus, miten voimme olla niin erilaiset ja niin samanlaiset. Luontoa katsellessamme esimerkiksi näen, että se meihin vaikuttaa aivan samoin. Usein huomaan eri tapahtumien johdosta Holgerin tuntevan samaa, mitä itsekin olen tuntenut. Mutta kun käymme keskustelemaan, särkyy eheys. Yhtymäkohdasta lähdemme kulkemaan eri suuntiin.

Erilaisuus rikastuttaa, mutta se särkee samalla.

Äiti, sano, miten voivat ihmiset tehdä toinen toisensa niin äärettömän onnettomiksi, vaikka rakastavat toisiaan?

Tai siitäkö juuri johtuukin sydämen suuri tuska, kun perin erilaisina ei sittekään voi olla toinen toistaan rakastamatta? Rakkaus kahlehtii, erilaisuus epäsointuineen erottaa.

Äiti rakas, sinä paljon kärsinyt, sinä elämän ristiriitoja kokenut, auta minua!

* * * * *

Seuraavan päivän iltana Salmen istuessa hetken puutarhassa ihailemassa auringon laskua, näki hän Holgerin lasten kisakentän laidassa. Holger seisoi paljain päin, nojautuneena kuusen runkoa vastaan katsein seuraten välkettä kaarnaisten runkojen kupeilla.

Salme tiesi ja näki, että he tunsivat samaa ja hänen tuli ikävä Holgeria. Hän tahtoi tuntea ajatuksen sulavan ajatukseen, tunteen tunteeseen. Hän oli sen onnen makeutta ennenkin maistanut. Miksei vieläkin? Miksei nyt?

Hän nousi ja läksi verkalleen astumaan kentälle päin. Vaan ennenkuin hän ehti perille oli Holgerin silmä sattunut poikaan, joka läheisestä hernepellosta livisti isäntää pakoon.

Kentän poikki oikaisten saavutti Holger hänet, sai poikaa kauluksesta kiinni ja pani samassa toimeen sekä tutkinnot että tuomiot.

Salme istahti penkille odottamaan, meni sitte vastaan, kun näki Holgerin tulevan ja pujotti kätensä hänen käsipuoleensa.

— Tulin luoksesi, kun näin sinun ihailevan auringon laskua.

— Saanko minä koskaan rauhassa nauttia?

— Mistä hän oli, tuo pieni pahantekijä?

— Oli tuolta myllärin kodista. — Mitä minä pojasta. Herneet ovat makeita, sen muistan omasta lapsuudestani. Mutta minä en voi sietää koko sitä joukkoa.

— Vaimo on hyvin sairas, keuhkotautinen, luulen.

— Kun saisivat keuhkotaudin kaikki!

— Nyt sinä puhut pahaa Holger Thoresenistä. — Salme koetti kääntää leikiksi.

— Ei sinun tarvitse häntä puolustaa.

— Mutta jos tahdon, — jos tunnen hänet paremmin kuin sinä.

— Sinä et häntä ymmärrä, etkä ole koskaan ymmärtänyt.

Salme veti kätensä hiljaa Holgerin käsipuolesta ja kääräsi suojahuivin paremmin ympärilleen. — Ilta on kylmähkö, sanoi hän, taitaa olla paras että menen sisään.

Holger ei vastannut.

Mutta sinä iltana kirjoitti Salme kirjaansa:

Kun riemu sulla on sydämessäs', Kun hehkuin sielusi sykkivi, Niin iloitseepi mun sydämeinkin Ja samoin hehkuen tykkivi.

Kun luonto armas sun maasi kauniin Saa kielet syömesi sointumaan, Se mulle tunnelman saman saattaa, Tuo samat tuntehet tullessaan.

Kun verta vuotaa sun sydän-haavas', Kun kärsit murheista maailman, Niin samaa nähden mä samaa tunnen Ilossa, tuskassa ainian.

Ken näin loi syömemme samanlaiset, Ken meille tuntehet samat soi, Kun sydänkantelot samoin kaikuu, Vaikk' ymmärtää ne ei toistaan voi?

Salme ei nukkunut sinä yönä. Hän ajatteli.

Seuraavana päivänä hän kuitenkin oli virkeä ja iloisella mielellä, sillä hänellä oli kaksi auttajaa. Toinen oli Gudrun-täti kaikkine vanhoine kapineineen, jotka eletyn elämän vaitelijaina todistajina kertoivat sydämen suurista suruista, toinen äiti, joka tyttärelleen antoi evästystä, elämän taipaleelle: Sinun täytyy selviytyä paremmin kuin minä, — sovittaa, missä minä särjin, — rakastaa, missä minä rikoin.

Mutta illalla pahoitti Salme Holgerin mielen. Hän oli luvannut toimittaa Jensille sanan liinakkojen kengittämisestä, mutta unohtikin asian.

— Minulla on työtä ja huolia enemmän kuin jaksan kantaa. — Sinulla ei mitään, — etkä tuon vertaista —.

Holger nousi kiivaasti ruokapöydästä.

— Itseäsi sinä aina ajattelet, et minua, mutisi hän mennessään.

Salme ei jaksanut tätä kantaa. Syyllisyyden tunne oli sittekin katkerin kaikesta.

Hän sulkeutui huoneeseensa, istui kauan kyyneleettömin silmin eteensä tuijottaen, nousi viimein, pyyhkäisi kädellä painavasti otsaansa kuin ajatuksiaan selvittääkseen ja asettui sitte kirjoittamaan.

Hän tahtoi kirjoittaa Holgerille, ehkä hän silloin löytäisi oikeat sanat, ehkä sattuisi jälleen löytämään nyt nurmettuneen polun sydämestä sydämeen.

— Holger, minä en voi puhua sinulle. Sanat kuolevat syntyessään. Sydänsuruni ne surmaa.

Minä en koskaan, en koskaan ole tahtonut ajatella itseäni etusijassa, en olla välinpitämätön siitä, mikä koskee sinua.

Sinua olen etupäässä ajatellut aina siitä asti, kun tulin tunturimorsioksesi. Jos silloin olisin ajatellut itseäni, olisin ehkä pysynyt päätöksessäni perin pohjin tutustua ennenkuin toisen omaksi lupauduin. Mutta haluni tehdä sinut onnelliseksi oli niin valtavan suuri, ett'en muuta muistanut.

Mikä ajattelematon, ymmärtämätön lapsi olinkaan, ijästäni huolimatta! Uskoin vain, kun vakuutit, että olin ilosi ja onnesi. Uskoin, vaikka tiesin, ett'et sinä minua tuntenut, minä en sinua. Nämä viisitoista kuukautta naimisissa-olo-aikaamme ovat minulle opettaneet, että olkoon tahtoni kuin rehellinen tahansa, en koskaan todella voi olla ilosi ja onnesi.

Kun tahdon parastasi, teen pahaa, kun lähenen sinua sydän tulvillaan rakkautta, haavoitan tahtoessani hyväillä, tuskastutan ja vaivaan tahtoessani kuormaasi kantaa.

Kukkanen mättäällä ei voi tunturihongan ilona olla. Se on suuri, näännyttävä suruni.

Tahtoni on koetuksen kestänyt, rakkauteni samoin, mutta ruumiini ja sieluni riutuvat. Minä olen liian heikko rinnallasi kulkemaan. Kukkasen sydänjuuret katkeavat, sen tahtoessa kohota tunturihongan rinnalla.

* * * * *

Salme laski kynän kädestään ja kääri paperin kokoon. Hän ei tiennyt itsekään, toivoiko Holgerin lukevan, mitä oli kirjoittanut, vai eikö.

Pahentaisiko vai parantaisiko se? Tuntuisiko tylyltä, vai voisiko ehkä eloon herättää Holgerin uinuvan rakkauden? Tätä ajatellen pisti hän paperin laatikkoon ja rupesi riisuutumaan.

Kun hän seuraavana aamuna heräsi, oli Holger jo noussut ja mennyt sahalle. Margit oli siivoustöissä viereisessä huoneessa. Hän lauleli tapansa mukaan, mutta sävel oli haikean surullinen.

Mikä valittava, vanha ballaadi hänelle nyt oli mieleen johtunut? — Salme raotti ovea ja tervehti.

Margit kääntyi poispäin.

Mikä hänen mahtoi olla? Eikö hän tahtonut tervehtiä, vai mitä? Salme meni lähemmä. Silloin hän näki, että Margit oli itkenyt.

— Margit, mikä sinun on? — Hän laski kätensä tytön olkapäälle.

— Antakaa minun olla! Älkää kysykö. — Tyttö tyrskähti itkuun.

— Lapsi parka, mikä sinua vaivaa? — Salme koetti lähennellä, mutta Margit kääntyi itsepintaisesti selin.

Viimein täytyi koettaa kovuudella. — Sinä teet minut sairaaksi, joll'et nyt sano. Kuuletko?

Taas tuli tyrehdyttävä itku. — Minä tein niin pahasti, — kun posti tuli — luin vähän sanomia, — ne huvittavat minua — ja —

— Ja sitäkö sinä itket, hyvä lapsi? Saathan sinä lukea —

— En minä sitä — mutta —. Rouva lukee itse. Silloin Salme kalpeni, lensi punaiseksi ja kalpeni taas.

Äiti! Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Mutta samassa hän muisti, ett'eihän Margit ymmärtänyt suomea eikä voinut saada tietoja Suomesta tulevista sanomalehdistä.

Silloin asia varmaan koski Holgeria, hänen liikettään, Einaria, täti Gudrun'ia tai kenties Vidaria, jolta jo kauan turhaan oli tietoja odotettu.

Hänen sormensa vapisivat niin, ettei lehti ollut kääntyäkään. Katse karkasi nuolena palstoja pitkin, — kuolemanilmoitukset, liike-uutiset, tiedot mereltä ja tapaturmista. —

Ei missään mitään.

— Margit, sinun täytyy puhua, minä en kestä tätä.

Margit pyyhki silmiään, mutta puhkesi samassa taas kyyneliin.

— Tuossa, tuolla sivulla, sopersi hän.

Salme ei nähnyt mitään, mikä jollain tavoin olisi voinut liikuttaa Holgeria.

— Ei rouva ymmärrä —. Mutta se on tämän kylän myllärin vanha isä. Hän muutti pois koko laaksosta, kohta kun herra rupesi taloaan asumaan.

— Älä nyyhkytä, vaan puhu, niin että ymmärrän. — Salme miltei vihastui. Joka hermo oli jännitetty, ja sanomalehti hänen kädessään vapisi kuin haavan lehti.

Silloin Margit rohkaisi mielensä. — Tuossa se seisoo, sanoi hän, osoittaen sormellaan uutista: Kuoleva langettanut tuomion kuolleesta.

Salme luki: "Viime viikolla, 14 p. tätä kuuta, kuoli — kylässä, länsirannikolla köyhä vanhus kotoisin — laaksosta. Viime hetkinään ilmaisi hän ympärilleen kokoontuneille tuttavilleen kauan kärsineensä kovia omantunnon tuskia siitä, että tiesi toistakymmentä vuotta sitte — laaksossa, hänen kotiseudullaan tapahtuneesta murhasta. Hän oli pimeänä syksyiltana sattunut kulkemaan metsäpolkua pitkin, kun kuuli läheisyydestä hätähuutoja. Omaa henkeään peljäten hän silloin eli piiloutunut ja siten joutunut näkemään, miten murhaaja kuljetti murhatun ruumiin metsään päin.

"Hirmutyön tekijä oli tunnettu tappelija ja riitapukari Herman Thoresen, surmattu kaiketi Eilert Kraft, joka samoihin aikoihin katosi teille tietämättömille.

"Tunnustuksellaan tahtoi kuoleva vapautua omantunnon vaivoista, jotka häntä olivat kalvaneet etenkin sen jälkeen, kun hän kuuli, että erästä syytöntä myöskin oli epäilty."

Sanomalehti valahti Salmen kädestä.

— Margit, Margit, mitä me teemme? Se tuli kuin hätähuuto. — Holger ei saa nähdä tätä, ei ikinä.

Salme kulki edestakaisin lattialla käsiään väännellen.

— Sinä et saa itkeä, sanoi hän ankarasti ja pysähtyi Margitin eteen. — Sano minulle, mitä minä voin tehdä. Herralle tätä ei näytetä, ei koskaan.

— Pannaan lehti uuniin, ehdotti Margit.

— Hän tilaa toimistosta uuden.

— Leikataan se kohta pois.

— Ei sovi sekään. — — Mutta Margit, katso tämä on sattunut näin hyvin ala-laitaan.

— Niin, minä repäisen sen siitä ja pyydän herralta anteeksi.

Margitin kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Hän oli niin hyvillään siitä, että rouva ja hän olivat keksineet tuon mestarillisen keinon.

Mutta Salme ei voinut rauhoittua, vielä vähemmän tuntea tyydytystä. Hän suostui Margitin ehdotukseen, mutta pelko ja jännitys ahdisti. Ja sydäntä särki — särki — särki.

Kovin luotettavalta ja luonnolliselta kaikki sitte kuitenkin tuntui, kun se sanottiin. Margitin itkettyneet silmät ja pelosta vapiseva puhe esti Holgeria hetkenkin epäilyksestä.

Mutta Salme ei siltä päässyt pelostaan. Hän oli jännityksessä joka hetki.

Ensimäisenä päivänä kävi kaikki onnellisesti, samoin toisena, mutta kolmannen päivän iltana, kun Holger sahalta tultuaan asettui illallispöytään, näki Salme kohta, että hän tiesi kaikki.

Mistä hän sen tiedon oli saanut, sitä ei Salme uskaltanut kysyä. Hän tuskin uskalsi katsoakaan Holgeriin. Hän tiesi, että katsekin saattoi tehdä kipeää, kun sydän oikein kärsi.

Ja miten Holger kärsi, sen hän tiesi, sen näki hän katkeran kärsivästä piirteestä suun ympärillä, sen hän näkemättäkin tunsi oman sydämensä suuresta kivusta.

— Holger, Holger, jos olisin saanut kärsiä sinun sijassasi, valitti hänen sydämensä.

Vaiteliaina söivät he illallisensa. Salme ei saanut puhutuksi, koetti vain Holgerin joka liikkeestä huomata, mitä hän toivoi.

Kohta pöydästä noustuaan meni Holger omaan huoneeseensa.

Salme epäröi hetken. Hän ei uskaltanut seurata, poistua hän ei voinut.

Uskaltaisiko hän soittaa jotain? Mutta mitä?

Iloista ei sopinut valita, surullista ei liioin. Mutta jos uskaltaisi ottaa jotain vienoa ja viihdyttävää, tai jotain missä tuskan tunteet temmellyksestään asettuivat rauhaan.

Hän otti flyygeliltä Merikannon: "Mä oksalla ylimmällä", mutta laski sen kohta kädestään. Ei, ei nyt suomalaisia säveleitä.

Hetken haettuaan löysi hän Grieg'in.

Hän oli soittanut kotvan aikaa, kun ovi äkkiä aukeni.

— Lakkaa! Holger seisoi kynnyksellä.

Salme kavahti tuolilta. Ovi oli jo painunut kiinni ja Holger vetäytynyt omaan huoneeseensa. Mutta Salme ei voinut jättää häntä. Hän raotti ovea.

Paikka pöydän ääressä oli tyhjänä, samoin leponurkka. Holger oli heittäytynyt pitkäkseen sohvalle kasvot seinään päin.

Salme meni sisään. — Holger, sanoi hän, laskien kätensä Holgerin otsalle.

Käsi sysättiin syrjään. — Minä en kaipaa kuiskailua enkä sivellyksiä.

Salme poistui hiljaa. — Rakas, rakas Holger raukka, miten hän kärsii, kun ei sydän jaksanut ottaa vastaan osanottoa, vaikka sitä janosi ja pyysi!

He eivät sinä iltana puhuneet mitään toisilleen. Mutta kun Holger seuraavana aamuna tuli huoneeseensa, oli kristallimaljakossa hänen työpöydällään kaksi tumman punaista hehkuvaa ruusua. Paperiliuska oli siinä vieressä, ei täsmällisesti sinne asetettuna, vaan kuin olisi se siihen itsestään pudonnut.

Holger näki, että siihen oli lyijykynällä jotain kirjoitettu. Käsiala oli Salmen, mutta kieli oli Norjan kieltä.

Hän luki:

Mit bankende Hjerte… Aa, var det blot den rødeste Rose, du, hvis Duft kunde gøre dit Hjærte godt! Jeg bröd den i samme Nu. Saa bad jeg dig baere ved Hjærtet min Rose, mens Dagen led — dér, hvor Livet har smertet og Mærker af Døden sved…

Og kunde den skælvende drysse sit Blad paa hvert eneste Saar, og kunde den bristende kysse det Sted, hvor dit Hjærte slaar — — aa, Lykkens Fylde den fristed, min sorgtunge Rose rød! Et döende Liv den misted og vandt en levende Død.

Sinä päivänä ei Holger vielä voinut Salmelle mitään sanoa, mutta hän oli hiljainen ja lempeä käytöksessään. Salme huomasi sen kaikesta.

Toisen päivän iltana, kun he sattuivat saliin kahden, veti hän Salmen äkkiä puoleensa.

— Lapsi, lapsi, sano, etkö sinä kadu?

— Kadu? Salme ei voinut ensi hetkenä käsittääkään.

— Niin, kadu, toisti Holger tuska joka äänen väreessä ja kärsimyksen syvät vaot kasvoillaan.

Silloin Salme ymmärsi. — Kiitän, sanoi hän, kiitän enemmän kuin koskaan ennen, että otit rinnallesi kulkemaan.

* * * * *

Senjälkeen oli kuorma keveämpi molemmille. Toinen uskalsi osanottoaan näyttää, toinen jaksoi ottaa vastaan.

Salme tunsi voimiensa kasvavan vain siitä tiedosta, että Holger häntä tarvitsi. Ja kun ne pettivät, kun hänen täytyi maata ja levätä, ei hän enää peljännyt yksinäisyyttä. Hän lepäsi, jaksaakseen paremmin kantaa Holgerin kuormaa. Siksi ei toimettomuus toimettomuudelta tuntunut.

Mutta jos Holger vain meni kotoa kauemmaksi eikä Salme jaksanut mukaan, tuli hänelle pian kauhea tuska. Jos Holgerille siellä sattuu jotain, jos tulee tapaturma tai sydänkohtaus tai muuta sellaista eikä Salme olekaan hänen rinnallaan, lepää vain kotona ja antaa Holgerin yksin kärsiä.

Silloin täytyi hänen nousta ja lähteä hiljalleen kävelemään sinne päin, mistä tiesi Holgerin tulevan.

Kerran, kun Holger viipyi, tuli hän kulkeneeksi tien varrella olevalle putoukselle asti.

Hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut kauemmaksi eikä tahtonut takaisinkaan kääntyä.

Hän haki itselleen paikan putouksen läheisyydessä kuusten juurella ja istahti siihen.

Vesi pärskyi vaahdoten rannoille, huuhteli vallattomana rantoja, tanssi, hyppeli, ilakoi, kunnes huimaavaa vauhtia syöksyi syvyyteen.

Silloin haki Salme taskustaan lyijykynäpätkän ja rypistyneen paperipalasen, johon kirjoitti:

Mitä laulat sä valkolaine, Mitä puhtahin puhelet? Hyrsky huima ja kuohu vainen Mitä kummia kertonet?

Säestätko sä säveleilläs' Tuimaa taistoa elämän, Riemukuohuista korkealta Syöksyin kuiluhun syvähän.

Näin käy riemusta taistoon tiemme Moni pyörteissä haudan saa, Mutta taistojen tuolla puolen, Siintää siunattu rauhan maa.

Hän tuijotti eteensä, kun oli kirjoittanut sanat paperille. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Mistä tulivat nuo sanat, mistä tuo sovittava, lohdullinen loppusäe? Oliko se vain tyhjää puhetta, koruksi sinne pistetty, jott'ei elämän räikeä lohduttomuus silmiin pistäisi? Vai mistä se oli sinne tullut?

Hän katsoi miettivänä eteensä, katsein seuraten suurta valkolainetta, joka häikäisevän puhtaana ja hienona kuin huntu syöksyi yli särmäisien paasien.

Ei, korupuhetta se ei ollut. Hän tiesi, että löytyi niitä, jotka tunsivat tuon siunatun rauhan maan. Hän tiesi, että he olivat vahvat taistelussa ja murtumattomat murheessa, sillä sydän sai voimaa tuosta rauhan maasta. Mutta häneltä se oli unohtunut surujen helteessä. Hän oli astunut jalkansa verille ja sydämensä sairaaksi. Hän oli kärsinyt itse, ja kärsinyt Holgerin kanssa eikä ollut hän lohdutuksen pisaraakaan saanut maistaa.

Samassa kuuli hän rattaitten räminää. — Holger! Hän kavahti pystyyn. Mutta ajaja olikin vieras.

Vaan Salme ei enää voinut istuutua. Noustessaan ja tähystäessään tietä pitkin oli hän sattunut näkemään läheisen myllyrakennuksen tien polvekkeessa. Samassa hän muisti, mikä mylly se oli ja ketä siellä asui. Se toi yhtäkkiä hänen mieleensä ensimäisen illan, minkä hän oli viettänyt tuntureilla. Hän näki itsensä istumassa kepeillä norjalaisilla rattailla, näki hitaasti juosta hölkyttelevän hevosen ja pienen kyytipojan, joka kalpeana kasvoiltaan ja pelokkaasti ohjasten periä puristellen, kertoi entisaikojen tapahtumista, murhaajan hirmutöistä, uhrista, joka koskeen upotettiin ja hengestä, joka rauhaa saamatta laakson pohjalla öisin liikkui.

Ei, — täällä hän ei tahtonut odottaa Holgeria.

Hän rupesi hitaasti astumaan kotiin päin. Mutta vasta lähellä kotia saavutti Holger hänet.

— Olitko vastassa? — Ääni oli iloinen.

— Olin. Mutta viivyit niin kauan. — Hän nousi rattaille. — Minun tulee sinua niin ikävä aina kun olet poissa.

— Rakkaani! Minun tulee hyvä olla, kunhan näen sinut.

Hän napautti liinakkoa ohjaksilla. — Tiedätkö, jatkoi hän sitte, minä odotan tietoja Vidarilta.

— Niitähän me jo kauan olemme odottaneet.

— Mutta nyt ne tulevat. Minä tunnen sen. Näin yöllä unta hänestä.

— Kunhan eivät olisi huonoja, oli Salme vähällä sanoa. Mutta hän säikähti ajatustaan samassa kun se syntyi. — Ehkä hän tulee pian, sanoi hän ainoastaan.

Holger huokasi. — Helpompi on hänen nyt muualla. Mutta tavata tahtoisin. Se olisi paras lääke.

Paras lääke! Holger parka, kyllä hän nyt tarvitsikin jotain, joka hänet repäisemällä vapauttaisi valtaan päässeistä tunteista ja tavallisista, kotoisten olojen herättämistä muistoista.

Suhde veljesten välillä mahtoi muuten olla oikein harvinainen. Salme muisti, mitä pieni kyytipoika oli hänelle siitä kertonut jo tuona ensimäisenä, ikimuistettavana iltana tuntureilla. Ja samanlaatuista hän senjälkeen oli kuullut paljo sekä Holgerilta itseltään että muilta talossa.

Kaikki näyttivät yleensä pitävän Vidarista. Hänestä puhuttaessa kävi Birgitte keittiössä lauhkeaksi ja Jens turvautui tavalliseen ilonilmaus-tapaansa. Hänestä ukkovanhukset puhelivat hyvillä mielin ja lapset lepertelivät iloisesti hänestä.

Salme itse oli usein ajatellut Vidaria. Hän oli toisinaan tuntenut, että he ymmärtäisivät toisiaan ehkä silloinkin, kun suhde Holgerin ja hänen välillään särkyi, toisinaan hän oli peljännyt, että Vidarin joka katse tuomitsevana häneen tähtäytyisi ja joka silmäys syyttäisi siitä, ettei hän Holgeria paremmin ymmärtänyt eikä paremmin voinut tehdä häntä onnelliseksi.

Nyt Salme ei muistanut näitä enää. Hän vain ikävöi — Holgerin tähden.

— Kunpa hän tulisi pian, sanoi hän rattailta hypätessään.

Eteisessä oli Margit vastassa.

Salme oli ruvennut pelkäämään Margitia. Hän oli huonojen uutisten tuoja ja Salme kulki nykyään ainaisessa pelossa.

Holger auttoi takin Salmen päältä ja ripusti naulaan. Sitte meni hän työhuoneeseensa.

— Siellä on sähkösanoma, kuiskasi Margit. — Se on kaukaa. Poika toi sen ratsastaen.

Salme ei kuullut enempää. Hän seisoi jo työhuoneen ovella.

Holger oli murtanut sinetin. Pitäen paperia etäällä kuin paremmin nähdäkseen, tuijotti hän kirjaimiin. Sitte lyykähti hän hervottomasti tuolille.

— Holger Holger, mitä on tapahtunut? — Salme repäisi sähkösanoman Holgerin kädestä.

Laiva karilla, — Vidar sairaana Hampurissa.

Kirjaimet tanssivat sinne tänne. Huimaava tunne vihloi päätä. Maailma musteni.

Mutta Salme sai kiinni pöydänlaidasta. Hän tahtoi olla luja Holgerin tähden.

— Milloinka voinen olla Hampurissa? — Holger nousi, pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja rupesi selailemaan ulkomaisia aikatauluja.

— Torstai-aamuna, jos huomenna lähden. — Hän puhui kuin unessa.

— Silloin lähden minäkin, sanoi Salme. Holger nyykäytti päätään.

He tekivät matkavalmistuksensa nopeaan ja äänettöminä. Ainoastaan, kun oli tärkeää kysyttävää, puhuttelivat he toisiaan.

Seuraavana aamuna olivat he jo matkalla.

He olivat harvasanaisia kaiken aikaa. Silloin tällöin ainoastaan Salme katkaisi äänettömyyden kertoakseen jotain Vidarista, jotain, jota Holger itse oli kertonut tai jota Salme toisilta oli kuullut. Hän keräsi kaikki tietonsa yhteen, etsi kuin kukkasia tien varrelta ja sitoi seppeleeksi veljelle, jota Holger rakasti.

Kun muistojen seppele oli valmis, rupesi hän sitomaan toista. Siihen pantiin kaikki Thorsgaardin terveiset Vidarille.

Samassa kun tieto Vidar-kapteenin onnettomuudesta levisi talossa, oli koko Thorsgaardkin liikkeellä. Kaikki sahan ja talon miehet tulivat tiedustelemaan, mitä oli tapahtunut ja lähettämään terveisensä kapteenille. He olivat kuulleet, että herra aikoi Hampuriin.

Birgitte ennätti ensimäisiä vastaan, saaden tulvan suunnatuksi keittiöön. Herralla ei ollut aikaa. Häntä ei saanut häiritä.

Birgitte aikoi itse ottaa terveiset vastaan ja toimittaa ne perille vietäviksi. Mutta kysyjät eivät siihen tyytyneet. Sentähden haettiin rouva keittiöön.

Hän vastasi kysymyksiin ja otti vastaan terveiset. Hän keräsi kaikki niinkuin se, joka ei henno muruistakaan jälelle jättää.

Jens käski kiittämään tupakista, mitkä jouluksi oli saanut. Niitä oli vieläkin.

Ja sitte oli kaikella muotoa kerrottava, että liinakot vetivät vaunuja kuin vanha pari ainakin. Ne olivat unohtaneet kaikki nuoruutensa hulluudet.

Madsen'in Maren toi nuorimpansa näytteeksi. Hän oli Vidar niminen hänkin. Kyllähän he tiesivät, ettei kapteeni sitä pahaksi pannut. Se oli sanottava samalla kuin terveiset.

— Eikä meillä ole ainoatakaan niin viisasta lasta kuin se, joka syntyi kapteenin viimein täällä käydessä, jatkoi Maren. — Muistaahan rouva sanoa senkin?

Ja Salme lupasi muistaa, mutta muut nauroivat, sillä Maren ja hänen Söreninsä olivat vähän typeriä.

Birgitte-vanhus ei saanut mitään sanotuksi. Hän yritti moneen kertaan, mutta aina täytyi kääntyä poispäin ja rykäistä. Sentähden hän viimein suuttuneena meni tiehensä.

Kun terveisten seppele oli valmiina ja kaikki muistojen kukkaset kootut, olivat Holger ja Salme jo Korsörissä.

Sieltä kävi matka eteenpäin Kielin kautta.

Salme oli ensi kertaa pohjoismaitten ulkopuolella. Toisten olojen vallitessa olisi kaikki häntä huvittanut. Nyt hän tuskin huomasi sitä. Hän vain katseli ohivilahtavaa rannikkoseutua kuin usein nähtyä ja hyvin tunnettua, jossa ei mikään erityisesti mieltä kiinnitä.

Aamulla saapuivat he Hampuriin. He ajoivat aseman läheisyydessä olevaan hotelliin, laittautuivat siellä kuntoon ja läksivät sitte Vidaria katsomaan.

Salme hätkähti, kun sairaalan ovet heille avautuivat. Kolkko, ahdistava tunne valtasi hänet.

Heitä vietiin pitkiä, kolkkoja käytäviä pitkin. Molemmin puolin oli suuret, kasarmimaiset salit, saleissa sairas sairaan vieressä, ilmoitustaulut jokaisen vuoteen yläpuolella.

Astuttiin portaita alas, toisia ylös, sitte taas käytävään, missä valkopaitaiset lääkärit tulivat vastaan ja "sisaret" kuiskaillen kulkivat ohi.

— Täällä, sanoi opas, osoittaen suurta salia.

Holgerin ja Salmen katseet lensivät vuoteelta vuoteelle. Salmen sattui ensiksi oikeaan. Hän näki kalpeat, hienopiirteiset kasvot, tumman tukan ympäröimänä. Silmät olivat ummessa. Sairas nukkui. Käsi oli unessa valahtanut vuoteen reunalle riippumaan. Se oli ruskea, voimakas käsi, mutta rakenteeltaan hieno ja kaunis.

Salme tunsi nukkuvan Holgerin näöstä. Se oli Vidar.

10.

Salme istui Vidarin vuoteen vieressä hänen omassa hauskassa huoneessaan, jonka Holger oli hänelle toimittanut. He olivat olleet kuukauden yhdessä, ja nyt oli kotiinlähtö lähellä.

Thorsgaard kaipasi isäntää, ja Salmen terveys kärsi Hampurissa olosta. Siitä syystä oli Holger määrännyt kotiinlähtö-päivän.

— Jouluksi tulet sinä Thorsgaardiin, sanoi Salme iloisesti, kuoriessaan omenaa ja pala palalta tarjoten Vidarille.

Vidar ei vastannut. Hän katsoi ikkunasta ulos, missä syyssade rapisi ruutua vastaan ja tuuli puisteli poppeleita sairaalan pihalla.

— Minä ikävöin Thorsgaardia enemmän kuin koskaan ennen, sanoi hän viimein, mutta en usko pääseväni sinne.

— Sinä olet Thoreseniläinen ja viitsit epäillä!

— Thoreseniläiset tuntevat tulevia asioita. — Hän koetti sanoa sen leikillisesti.

— Sinua lapsettaa, — tai väsyttää. Olethan jo paljo parempi.

— Tauti voi uusiutua. Voimakas murtuu usein nopeammin kuin heikko.

Salme ei vastannut. Hänkin katsoi ikkunasta ulos puutarhaan päin, missä tuuli kiidätti syksyn keltalehtiä maata pitkin.

— Toiset ovat suomalaisen sitkeitä, jatkoi Vidar. Toiset ei. Mutta minä en sure, en terveyttäni enkä tavaroitani, mitkä meri vei. Minä olen vain onnellinen siitä, että sain teidät tänne. — — — Olen saanut paljo apua Holgerilta. Hän on mainio selvittämään sotkuisia vyyhtejä.

Salme nyökkäsi päätään, mutta se kävi koneellisesti, melkein työläästi.

Vidar tarkasti häntä. Suun ympärille oli ilmaantunut syvä, kärsivä piirre. Hän huomasi sen.

— Minä en kuitenkaan etupäässä ajatellut sitä, jatkoi hän. — Salme, tiedätkö, mitä olet ollut minulle, minulle, joka en ole saanut sisaren rakkautta tuntea, en äidin muistoa säilyttää.

— Sinä olet antanut minulle paljo. — Salme katsoi häntä suoraan silmiin. — Olet ainoa, joka tunnut läheiseltä, — omaiselta.

Äänessä väreili vastustamaton katkeruus. Hän tunsi sanoneensa totuuden. Holgerkaan ei enää ollut läheinen. Aika Hampurissa oli sen vaikuttanut.

Syynä siihen ei ollut ainoastaan se, että taas oli tullut puuska, jolloin Holger ei Salmesta välittänyt. Siihen vaikutti sekin, että Holger täällä oli näyttänyt puolia, joita Salme aluksi ei ollut ymmärtääkään. Hän kiukkuili, vaati, oli kova ja kohtuuton aina kun olivat kahden, mutta kun olivat Vidarin seurassa, hän odottamalla odotti, että Salme joka hetki olisi valmis hänelle rakkauttaan osottamaan.

Joskus oli Salme jaksanut. Hän oli muistanut, miten raskas Holgerin taakka oli ja miten suuresti hän itse tuskaillessaan kärsi.

Silloin oli rakkaus tulvehtien täyttänyt rinnan.

Vaan toiste oli se ollut mahdotonta. Hän oli tuska sydämessään tuntenut ettei enää jaksanut rakastaa.

Sellaisina hetkinä hän aina turvautui Vidariin. He eivät puhuneet oloista. Mutta heidän välillään ei tarvittukaan sanoja.

Pelkkä olo Vidarin seurassa oli lepoa Salmelle. Hänen ei silloin tarvinnut jännittää tahtoaan, ei koettaa antaa, mitä ei jaksanut antaa. Sai vain olla niinkuin tahtoi ja tehdä, minkä jaksoi. Aina Vidar ymmärsi.

Salmen kirveleviä sydänhaavoja lievitti sekin, että hän Vidarissa taisi paremmin rakastaa Holgeriakin.

— Ainoa omainen, toisti Vidar, luoden taas tutkivan katseen Salmeen.

Hän ei tänä hetkenä ajatellut itseään, vaikka sydän tuntui olevan pakahtumaisillaan surusta. Mitäpä hänestä, kunhan hän vain voisi auttaa Salmea.

Samassa koputettiin ovelle.

— Tule! — Vidar kohosi kyynäspäilleen. Hän tunsi koputuksesta Holgerin.

— Nyt on kaikki valmista. Huomenna me lähdemme, sanoi Holger.

Salme nousi, jättäen paikkansa vuoteen vieressä Holgerille. Itse asettui hän vuoteen jalkopuoleen, miettivästi tarkastaen molempia veljeksiä.

Vidar nojasi patjoihin puoleksi istuallaan vuoteessa. Kasvot olivat kääntyneet Holgeriin päin, joten hienopiirteinen, jalo profiili esiintyi. Koko olennossa oli jotain hienoa, hillittyä ja jalostunutta. Mutta se oli vaatimatonta samalla.

Holgerin kasvot olivat suoraan Salmeen päin. Olennon hartevuus, liikkeitten voimakkuus ja tarmokas, itsetietoinen ilme pistivät enin silmään.

Salme tunsi tuskallisen selvään, miten toisin hän nyt Holgeria arvosteli kuin ennen. Mutta samassa muistui hänen mieleensä, miten Vidar tämän kuukauden kuluessa aina huomaamattomalla tavalla oli osannut houkutella esiin Holgerin hyvät puolet, miten hän oli saanut varjot väistymään ja luonut iloa ympärilleen.

Kun voisi Salmekin noin tehdä! Kun voisi vastaisina vuosina olla Holgerille yhtä hyvä apu kuin Vidar veljenä sitä oli ollut ja oli!

Lämmin tunne läikähti rinnassa, ja Salmen sielu suli katseeseen. — Vidar, Vidar, opeta minuakin Holgeria rakastamaan.

Samassa tunsi Salme Holgerin käden olallaan.

— Säästä sydämelliset silmäyksesi toiseen kertaan. — Ääni oli pureva.

Salme katsoi häneen. Hetken kuluessa tunsi hän vihan, ylenkatseen ja halveksimisen kuohahtavan rinnassaan. Mutta kun katse kohdistui Holgeriin, ei siinä enää ollut kuin teräksistä, kovaa kylmyyttä, joka ei toiselle tahdo antaa hituistakaan siitä, mitä sydämessä liikkuu, sanoo vain kylmästi, mutta pelotta: Tuo ei pysty minuun, minä olen syytön.

— Vidar on väsynyt ja minulla on työtä. — Holger etsi papereitaan pöydältä.

Salme ei vastannut, ei katsonutkaan sinne päin. Hän kääntyi selin Holgeriin ja läksi sanaakaan sanomatta huoneesta. Käytävästä etsi hän päällysvaatteensa ja oli hetken kuluttua keskellä sairaalan puutarhaa.

Sataa tihuutti paraikaa. Ilma oli sumuista ja sakeaa. Kyynelissä kylpi maa. Tuuli valitti ja vaikeroi.

Salme ei huomannut mitään. Hän kulki vain edestakaisin pitkiä hiekkakäytäviä pitkin ja tuon tuostakin hän nauroi, nauroi niin, että itse sitä säikähti.

— Sinä sielulleni opetit ivanaurun. — Kädet puristautuivat nyrkkiin. — Sinä opetit minua — halveksimaan.

Hän kulki yhä kiivaammin. Tuskaa, tuskaa oli joka hengenveto.

Että hän näin pitkälle oli joutunut! Että täytyi halveksia, kun tahtoi rakastaa!

Vai oliko tämäkin ehkä sitä, että Holger oli "suuri-", hän "pikkusielu"?

Hän nauroi taas.

Olihan tällaista sattunut jo ennenkin, jo kihlauskesänä kotona Suomessa ja sitte Norjassa. Kun vain Salme osoitti ystävyyttä jollekin toiselle, sai Holger aina syytä moitteeseen. Perhosluonteen merkkiä se kaikki hänestä oli.

Mutta tämä! — Vidar — Holgerin oma veli — ja sitte vielä hetkenä, jolloin Salme vain ajatteli sitä miten paremmin oppia Holgeria ymmärtämään.

— Rouva, kapteeni tahtoo teitä tavata. "Sisar" sairaanhoitajatar-puvussa pysäytti Salmen.

— Mitä? — Salme säpsähti. — Mitä nyt?

— Herra on mennyt kaupungille, kapteeni tahtoisi tavata rouvaa.

Salme seurasi kuin unessa. Nyt kysyttiin lujuutta, sen hän ymmärsi. Tunturien kasvattamaa voimaa vai suomalaista sitkeyttäkö, sama se, mutta kysyttiin kykyä olla niin, ettei Vidar näinä viimeisinä hetkinä saisi aavistaa, mikä myrsky hänen mielessään riehui.

Hän tunsi hämmästyttävää tyyneyttä sisään astuessaan.

— Oletko nukkunut, sanoi hän miltei iloisesti, asettuessaan taas vuoteen viereen?

— En. — Sinä olet ollut kauan poissa. — Vidar hypisteli hermostuneesti lautaselle jääneitä kuoria. Hän oli toisenlainen kuin tavallisesti, mutta Salme ei sitä huomannut.

— Unohduin puutarhaan kävelemään, vastasi hän. — Raitis ilma tekee hyvää.

— Salme, oletko huomannut, miten helposti me arvostelemme toisia omien tunteittemme mittapuuta käyttäen?

— En tiedä. — Vastaus tuntui hajamieliseltä. Se rohkaisi Vidaria. Hän tahtoi, hänen täytyi auttaa.

— Sinä et aina muista asettua Holgerin kannalle. Hän ei ajattele, miten toisenlainen sinä olet.

Silloin Salme ymmärsi, että Vidar oli nähnyt ja kuullut kaikki. Mutta hän ei voinut vastata.

— Holger muistaa omasta kokemuksestaan, miten uutuus viehättää. Hän suri sitä nuorena, että yhtenään ihastui ja sitte tunsi tympäisyä.

— Onko Holger sellainen? — Se kysyttiin kuivasti ja yksikantaan.

Vidarilta putosi kourallinen kuoria peitteelle ja käsi vavahti hermostuneesti.

— Kyllähän sinä sen tiedät, sanoi hän leikiksi kääntäen. — Rakkaus on aina sama, mutta esineet vaihtuvat. Kukapa ei sitä olisi kokenut? Noin kuin sinä ja Holger olette toisiinne kiintyneet ei usein elämässä rakasteta.

Hän koetti näyttää veitikkamaiselta, mutta katse oli harhaileva ja karttoi Salmen katsetta. Hän oli joutunut umpikujaan, josta ei tiennyt, miten pelastautua.

Salme tuli itse hänelle avuksi. — Minun täytyy mennä, sanoi hän. — Huomenaamuna ennen lähtöämme tulen sanomaan hyvästit.

Hän lähti sairaalasta tietämättä, minne mennä. Ensin hän kauan aikaa harhaili sinne tänne, joutui etäisiltä kaduilta keskikaupungille ja Alsterin äyräiltä taas laitakaupungille.

Elbehöhe'n rinteellä painui hän viimein väsyneenä istahtamaan.

— Hän on pettänyt minut, hän on pettänyt, mutisi hän itsekseen. Se ajatus ei häntä eroon päästänyt.

Siksikö Holger niin usein oli vainunnut pintapuolisuutta ja huikentelevaisuutta Salmessa, siksikö aina epäillyt, että tiesi itse antaneensa syytä epäilyyn.

Kovuudella hän oli kohdellut, kuullessaan, mitä Salme ennen kihlaustaan oli kokenut suhteissaan toisiin. Itse hän kenties oli lähennellyt jos kuin monta, rakastanut ja jättänyt, ihastunut ja ihastuttanut, taas kylmetäkseen. —

Ja minkä verran hän oli siitä kertonut?

Hän oli antanut Salmen kitua ja kärsiä uskossa, että Holger oli voimakas tunturisielu, jonka syvyyksien perille ei Salme voinut päästä siksi, että hän oli heikko pikkusielu, arvoton Holgerin rinnalla astumaan.

Mutta mitä ilmaisi ja opetti todellisuus? Eikö sitä, että salaisuuksia säilyttää ei ainoastaan syvä, vaan myöskin — samea vesi.

— Holger, Holger, minä luotin sinuun, minä rakastin sinua niin rajattomasti.

Syystuuli puisteli puita Elbehöhe'llä. Kaupungin melu kuului etäisyydestä sekoittuen satamasta päin tuleviin ääniin.

Salme ei kuullut mitään. Hän vain tuijotti eteensä, sanoi sanan ja jäi taas tuijottamaan. Sitte hän nauroi.

— Minä luotin sinuun, mutta sinä särjit luottamukseni tunnottomasti kuin lelun. Sinä syytit minua siitä, mitä omassa povessasi piili. Holger, Holger!

Hän huojutti ruumistaan edestakaisin kuin kovaa ruumiillista tuskaa tuntien. Sitte hän nousi ja rupesi astumaan satamaan päin.

Siellä oli vilkasta. Ympärillä myllertävä elämä tuntui aluksi helpottavalta. Sitte se taas rupesi vaivaamaan.

Hän kulki kauemma ja yhä kauemma, tietämättä minne. Kulkiessaan hän hermostuneesti hypisteli sormustaan. Se tuntui polttavan.

"Tuus in eternum." Holger oli sen kaiverruttanut siihen. Kuinka ne sanat nyt kirvelivät, repivät ja haavoittivat!

Hän kiskaisi sormuksen sormestaan. Käsi vavahti, ja sormus putosi kadulle. Hän kuuli, miten se kilahti kiviä vastaan. Silloin hän nauroi.

Tien puolessa, etäällä suurista laivoista, oli yksinäinen istuinpaikka. Oli jo hämärä, lyhtyjä sytytettiin ja liike laivojen läheisyydessä keskittyi valaistuihin paikkoihin.

Salme painautui penkille ja jäi eteensä tuijottamaan.

Hän oli istunut siinä kauan, kun heräsi kuullessaan norjankieltä. Kaksi merimiestä kulki ohi.

Hän vavahti tuskasta. Täällähän se oli sekin laiva, joka heidät huomenna veisi takaisin Norjaan, takaisin siihen elämään, jota hän ei enää jaksanut elää.

Hän nousi. Laineet loiskivat rantaa vasten. Syvää ja mustaa oli vesi, syvää ja synkkää kuin hänen sydämensä surukin. Hänen täytyi saada levätä ja unohtaa.

Mitä elämästä, kun ei enää jaksanut elämän taakkaa kantaa? — Minä menen nyt, sanoi hän hiljaa. — En minä jaksa kulkea rinnallasi, minä olen niin heikko.

Hän kumartui eteenpäin, katsoen veden mustaan, rauhoittavaan hautaan.

Aallot kutsuivat: tule, tule!

— Tulen, sopersi hän hiljaa kumartuen yhä syvemmä.

Samassa hän säpsähti ja oikasihe. Tuulen kantamana tunki hänen korvaansa laulu, jota hänen täytyi kuunnella, sillä sanat — olivat suomea.

"Oi muistatko vielä sen virren, Jota lapsena laulettiin, Kun yö liki ikkunan liikkui — Se virsi se viihdytti niin."

Hän hoiperteli takaisin penkille. Käsi oli pimeässä tarttunut hänen käteensä. Ja hän tunsi tuon käden. Se oli äidin.

Laulaja yhä jatkoi:

"Se antoi rintahan rauhaa, Se uskoa unehen loi — Jos muistat vielä sen virren, Nyt laula, laula se, oi!"

Hän olisi tahtonut itkeä, vaan ei voinut. Hän ei jaksanut ajatella mitään, mutta hän tunsi että äiti pimeässä piti häntä kädestä. Ja samalla oli kuin siinä äidin rinnalla olisi ollut toinenkin, toinen, joka otti häntä kädestä ja jolle äiti hänet uskoi, painaen käden hänen käteensä.

— Murheiden mies — tuskien tuttava.

Mistä ne sanat johtuivat hänen mieleensä?

— Murheiden mies, toisti hän uudelleen itsekseen.

Pimeään syttyi valoa. Se loisti etäisyydestä himmeänä ja lekoittavana, mutta siinä oli valon voimaa ja vaikutusta.

Hän istui kauan aivan hiljaa, vain tuijottaen etäisyyteen, kohti tuota lekoittavaa valon sädettä, joka oli syttynyt paistamaan hänelle hänen pimeydessään.

Viimein hän nousi. — Kärsimysten mies, — tuskien tuttava, sopersi hän itsekseen, astuessaan hotelliin päin.

— Mitä kummaa tämä on olevinaan? — Holger avasi oven hänelle.

Salme ei vastannut.

— Minä olen etsinyt sinua tuntikausia. — Oletpa sinä vaimo, joka miestään ajattelee! Huomenna on lähdettävä ja sinä kierrät katuja kuin hullu.

Salmen huulet liikkuivat. — Hullu tekee hullun töitä, sanoi hän itsekseen, mutta Holger ei sitä kuullut.

Hän soitti sähkökelloa ja tilasi teetä.

Kun he istuivat pöydässä vastatusten ja Salme ojensi Holgerille teelasin, tunsi tämä, miten kylmä hänen kätensä oli.

— Jäinenhän kätesi on. Oletko hermostunut? — Holger katsoi pitkään.

Miltei huomaamaton ivanhymy käyristi hetkeksi Salmen huulia. — Kun sydänveri valuu kuiviin, kylmenee käsi, aikoi hän sanoa. — Mutta todellisuudessa vastasi hän ainoastaan: — En usko.

Häntä pidätti muisto illasta Hamarissa, jossa Holger sai sydänkohtauksen. Silloin hän oli luvannut itselleen kärsiä vaikka mitä mieluummin kuin antaa aihetta kohtauksen uudistumiseen.

Hän ei tahtonut toisen elämää omalletunnolleen.

Holger katkaisi äänettömyyden. — Olisihan minulla oikeastaan paljo sinulle sanottavaa, mutta minä en jaksa nyt.

Salme ei vastannut.

— Työtä ja huolia olen elämässä saanut tarpeeksi osakseni. Ja huomenna on erottava Vidaristakin, ainoasta, joka minua todella on ymmärtänyt ja rakastanut.

Salme tunsi pistoksen, vaan ei sekään saanut häntä puhumaan. Holger ja hän olivat niin etäällä toisistaan, ettei hän yrittänytkään saattamaan sanaansa Holgerin kuuluville. Pistospuheetkin sattuivat vain kuin kaukaa tähdätty nuoli jo turtuneeseen haavaan.

Koko yön makasi Salme kuin horrostilassa. Mustat, mutaiset laineet läikkyivät vuoteen vieressä: "Tule, tule!" kohisivat aallot. Hiki nousi hänen otsalleen. Joka jäsentä poltti. Hän tahtoi nousta ja heittäytyä veteen, mutta äiti pidätti häntä ja lauloi. Siihen hän heräsi.

— Kärsimysten mies, tuskien tuttava, toisti hän itsekseen. Ja hänestä tuntui, että sitä juuri äiti olikin hänelle laulanut.

* * * * *

Seuraavana aamuna kävivät he Vidarille hyvästiä heittämässä. Sieltä he ajoivat suoraan laivaan.

Koko ajan matkalla Kristiaaniaan teki Holger työtä. Hänellä oli laskuja, papereita ja suunnitelmia seuranaan. Ateriansakin hän söi vain kiireimmän kautta.

Salmella oli suru seurana.

Vähitellen, niinkuin hämy syksyilloin anastaa alaa, oli hänelle selvinnyt elämän suru, selvinnyt suurena, pelottavana ja pohjattomana. Mutta vähitellen, niinkuin pitkän pimeän perästä päivä koittaa, kajasti hänelle toivokin.

Hän kulki ensin kuin horrostilassa. Hän toisti vain itselleen, että hän oli Holgerin suhteen, Holger hänen suhteensa pettynyt. Hän näki selvänä silmäinsä edessä koko sen matkan, jota he yhdessä olivat kulkeneet. Hän muisti tuskallisen tarkkaan, miten onnelliset he olivat olleet, muisti sen vain kärsiäkseen sitä katkerammin siitä, mikä oli särkynyt. Se että hän sittekin jaksoi ja uskalsi elää, oli äidin työtä ja Hänen, jonka luo äiti oli hänet vienyt.

Kärsimysten mies, tuskien tuttava! — Oli lepo sydämelle vain ajatella Häntä, olla hiljaa, ihan hiljaa ja katsoa Häntä silmiin. Silloin sydämen tuskainen tykintä vähitellen asettui, silloin taistelu vaihtui viihdytykseen ja rauhaan.

Mutta viihdytys sai sijaa hitaasti, samoinkuin sairas vähitellen kuolintaudista toipuu.

Suru teki Salmen äkkiä tarkkanäköiseksi. Hän huomasi, mitä ei ennen ollut nähnyt, — miten paljo löytyi kärsiviä.

Kun hän kulki edestakaisin laivan kannella ja katseli kaikkia tuntemattomia matkatovereitaan, ihmetteli hän, nähdessään, miten selvään kärsimysten jäljet olivat uurtautuneet melkein kaikkien kasvoille.

Kerran näki hän mustapukuisen naisen, joka istui synkkämielisenä eteensä tuijottaen. Tuntui silta kuin olisi hän tuossa nähnyt sisarensa.

Mutta samassa herätti äänekäs puhelu hänen huomiotaan. Kaksi naista istui läheisyydessä vilkkaasti keskustellen. Toinen kertoi yhteisestä tuttavasta, joka eli uudenaikaista elämää, rakensi suhteita ja särki, oli toisen oma toisena päivänä, toisen toisena. Toinen, hän, joka kuunteli, kummeksi ja päivitteli, säestäen toveriaan puoleksi halveksiva, puoleksi huvitettu sävy äänessä.

Salmen kävi äkkiä sääli sekä heitä että sitä, josta he puhuivat. Miten särkynyt hän mahtoi ollakaan, kun jo yksikin särkynyt suhde saattoi, joskin se rikastutti, samalla niin armottomasti tuhota elämän. Ja miten hennoivat ihmiset siitä puhua noin? Mitä saisivatkaan itse kärsiä, oppiakseen kärsiviä ymmärtämään?

Ruokapöydässä oli Salmella vierustoverinaan laiha, harmaatukkainen herra. Joka kerta, kun tämä avasi suunsa jotain sanoakseen, oli hänellä pilkka kielen kärjessä.

Salme ajatteli häntäkin usein. Hän tiesi, että kärsimykset saattoivat terästää kielen noin vihlovan teräväksi. Ja häntä säälitti tuo vanha mies. Kaikkialla ympärillään näki hän murheitten mustan meren ja kuuli aaltojen uhkaavan kohinan. — Kumma, että ensinkään oli säilyneitä elämässä, ettei uhreja ollut useampia.

Hän ajatteli ja kysyi paljo näihin aikoihin, mutta hän ei tahtonut lähestyä ketään. Hän tahtoi olla yksin.

Tästä huolimatta hän toisena iltana sen jälkeen kun Holger ja hän olivat tulleet laivaan, tahtomattaan tutustui siihen mustapukuiseen naiseen, joka aikaisemmin oli kiinnittänyt hänen huomiotaan.

He istuivat laivan kannella rinnan, Salme eteensä tuijottaen, toinen hajamielisesti seuraten laivan synnyttämien hyökylaineitten ja meren aaltojen leikkisää painia.

Silloin vieras pudotti polveltaan pienen nahkalaukun. Se putosi aivan Salmen helmojen liepeelle. Hän kumartui, nosti sen maasta ja antoi omistajalle.

Vastaanottaessaan laukun, punastui tämä. Se herätti Salmen huomiota. — Oletteko sairas, kysyi hän jotain sanoakseen.

— En, — en ruumiin puolesta. — Vastaus tuli hätäisesti ja arasti.

— Sairas sielu on vieläkin raskaampi rasitus. — Salme katsoi häneen outo, hillitty tuska katseen pohjalla.

Vieras ei vastannut, nyökkäsi vain päätään.

— Sitä sanotaan ihmeeksi, kun ruumis paranee kuoleman taudista, mutta eikö se ole suurempi ihme, että ihmiset jaksavat elää?

Vieras värähti, vaan ei kohta vastannut. — Teillä on suuri suru, sanoi hän viimein.

— Kaikilla on surua.

— Toiset voivat saada lohtua, toiset ei. — Sanoissa värähti hillitty katkeruus.

— Kaikki voivat saada. Minäkin sain. Oletteko kuulleet Hänestä, joka on murheiden mies ja tuskien tuttava? Hän ja äiti auttoivat minua.

Hän ei puhuessaan ajatellut sitä, miten oudolta sanat ehkä toisesta tuntuivat. Hän antoi vain sitä, mistä hänen oma, sairas sisimpänsä oli saanut apua.

Vieras hänen rinnallaan tyrskähti itkuun. Hän itki, itki niin että koko ruumis vapisi.

Salme katsoi häneen neuvottomana. Hänet valtasi tuskallinen tunne siitä, että tässä oli taakka, jota toinen vaati häntä kantamaan. Mutta eihän hän siihen kyennyt. Hänellä oli tarpeeksi omassa taakassaan.

— Eikö teillä ole äitiä, kysyi hän, äänessä toivoa ja arkuutta.

Silloin toisen itku vain yltyi. Hän yritti vastata, vaan ei voinut.