Front matter (continued 3)

— Ei — tuli viimein nyyhkytysten kesken.

— Mutta muita omaisia tai ystäviä?

— Ei ainoatakaan. Minä olen yksin, yksin. Kaikkien hylkäämä, kaikkien halveksima. — Hän pyyhki kyyneleensä ja oikaisihe. — Ja siihen hän on syynä, hän ja minä itse, minä pettynyt ja petetty.

— Hänkö, jota te rakastitte? — Salmen kasvoihin tuli eloisuutta. Oli kuin olisi hän tavannut sukulaisen.

— Niin, se, jota rakastin ja johon luotin niin rajattomasti. Hän veti luoksensa, houkutteli ja kietoi — sitte jätti. Se teki minut katkeraksi ja opetti vihaamaan. Leikin ja vihasin — vihasin ja leikin, kunnes heitin hyvän maineeni leluna luotani. — Silloin vasta ymmärsin mitä olin tehnyt äidille.

Ääni painui kuiskaukseksi. Katkeruus katosi soinnusta. — Minä olin hänen ainokaisensa, olin pienenä ollut hänen ilonsa, hänen kaikkensa. Ja nyt, nyt. — —

Taas tuli itku.

— Tiedättekö, mikä pohjattomuus piilee noissa sanoissa: sen pettämä, jota rakasti. — Kun rakastaa, on helppo luottaa, ja voi sitä onnetonta, joka luottamuksensa arvottomalle antaa!

Hänen koko ruumiinsa vapisi itkusta. Salme kietoi kätensä hänen kaulaansa. Mutta silloin vieras riuhtaisihe irti. — Ei, ei, tiedättekö, kuka olen? Minä pakenin äitiä ja häpeää, tulin edullisten ilmoitusten houkuttelemana Hampuriin ja jouduin kauppatavaraksi, katunaiseksi.

Salme säpsähti. Kauppatavara, katunainen! — Ensi hetkenä hän ei käsittänyt, sitte tuli inhon tunne. Sehän oli erottumattomasti yhdistynyt noihin nimityksiin.

Vaan samassa se vaihtui voimakkaaseen yhteisyyden tunteeseen.

Mikä heidät oikeastaan erotti. Mikä kohotti toisen korkeammalle portaalle kuin toisen? Kumpikin olivat he rakastaneet ja kumpikin pettyneet, toinen oloissa, jotka aitauksena suojasivat ulkonaisesti harhaan astumasta, toinen kenties tuuliajolle alttiina varhaisimmasta nuoruudestaan.

Salmen käsi kiertyi uudelleen vieraan kaulaan. — Sisar, sanoi hän hiljaa. Me olemme kumpikin kärsineet. He istuivat kauan äänettöminä. — Viimein sanoi vieras: — Minun täytyy palata kotiin äitini haudalle, itkeäkseni sydämeni sulaksi. Ehkä sitte voin alkaa uutta elämää.

— Hän, joka tuli pimeässä luokseni, otti kädestä ja auttoi, Hän auttaa aina.

Vieras pudisti päätään. — En jaksa uskoa, enkä toivoa. — Ja kuitenkin toivon. — Minun täytyy, — sillä minulla on pieni tyttö. — Ääni painui kuiskaukseksi. — Menemmekö katsomaan häntä?

Kun he hetken kuluttua seisoivat vieretysten katsellen nukkuvaa lasta, pyyhkäisi äiti hyväilevästi kiharat tytön silmiltä. — Hänen nimensä on Gerd — Äitini nimi. Minä olen Ågot.

— Me olemme rikkaat kumpikin, sanoi Salme. — Toisella on äiti, toisella lapsi.

Sinä yönä he eivät paljo nukkuneet. Ågot ajatteli Salmea ja sitä, että vihdoinkin oli uskaltanut lähestyä tavallista, suojatuissa yhteiskunta-oloissa elävää ihmistä, joka ei siltä halveksien luotaan työntänyt.

Salmea valvottivat toiset ajatukset.

Oliko hän sitä varten pettynyt, että hän voisi olla toisten pettyneiden apuna? Sitäkö varten tuskan tutkain oli tunkenut syvälle hänen omaan sydämeensä, että hän oppisi ymmärtämään, miten paljo elämässä oli särjettyjä sydämiä?

Mikä etuoikeus hänellä oli onneen? Miksi hän saisi kukkurapäiseltä pöydältä syödä, kun toiset näkivät nälkää?

Millainen oli se tie ollut, jota kulki "murheiden mies ja tuskien tuttu?" Etsikö hän onnea, mukavuutta ja elämän nautintoa? Olisiko Isän tahto sillä tiellä tullut täytetyksi, olisiko surujen ja synnin valta siten surmansa saanut?

"Kutsutut hänen askeleitaan noudattamaan", Salme kuuli sanat aivan selvään. Ja samassa näki hän orjantappurain haavoittaman pään ja lävistetyt siunaavat kädet, jotka rakkaudessa ojentautuivat kaikkia raskautettuja ja työtätekeväisiä, kaikkia murheellisia ja murrettuja kohden.

— Jesus Kristus, minä tahdon seurata sinua. — Hän ojensi kätensä kohden noita lävistettyjä käsiä, ja samassa tulvahti kirkas, häikäisevä valo huoneeseen.

— Kiitos, kiitos, kuiskasi hän hiljaa. — — —

Sitte painuivat hänen silmänsä umpeen, ja hän vaipui rauhalliseen uneen.

* * * * *

Seuraavana aamuna he tulivat Kristiaaniaan.

Ågot lupasi Gerdin kanssa asettua pieneen hotelliin, odottaakseen, kunnes Salme tulisi heitä tapaamaan. Salme oli luvannut neuvotella Gudrun-tädin kanssa, saadakseen Ågotille työtä. He olivat päättäneet vastaisuudessa kirjoittaa toisilleen ja yhdessä pitää huolta Gerdistä.

Holger ei huomannut Salmen saaneen tuttavia matkalla. Mutta hän pani merkille, että Salme oli iloisen ja tyytyväisen näköinen, vastasi ystävällisesti joka kysymykseen ja näytti etsimällä etsivän tilaisuutta saada palvella Holgeria.

Se tuntui ensin hyvältä, mutta sitte se rupesi häntä kiusaamaan.

Salme kaiketi taas tahtoi tekeytyä ystävälliseksi, kärsivälliseksi ja vaikka miksi, että täti Gudrun ja Einar sen huomaisivat ja hänestä kiittäen puhuisivat.

Toisilla oli tuollainen kiitoksen nälkä aivan kuin veressä. Mutta heikkojen sielujen tuntomerkki se oli. Jolla oli voimaa, se ei välittänyt ei parjauksesta eikä parhaasta kiitoksesta.

Aikaa oli Kristiaaniassa kaikeksi onneksi vähän. Holgerilla oli paljo asioita. Mitä Salme teki, sitä hän ei tietänyt.

Illalla he läksivät.

Kotona Thorsgaardissa odotti koko talon väki. Ja kun vaunut pyörähtivät pihaan, kerääntyi ikkunoihin päitä, lasten, vanhain ja nuorten. Kaikki tahtoivat nähdä kotiin palaavia edes vilahdukselta, tietääkseen millainen matka oli ollut ja mitä kuului kapteenille.

Hämärissä, kun väki arvasi herran lepäävän, alkoi kiertokulku keittiöön, jossa rouva sai tehdä selkoa siitä, oliko vienyt kaikki terveiset perille ja minkälaiset oli saanut takaisin tuodakseen.

— Jouluksi kapteeni tulee, toistivat he kaikki tyytyväisinä.

— Jouluksi hän tulee, sanoi Salmekin itsekseen. Mutta hän huokasi.

— Vai sinulta nyt Vidarin terveiset perittiin, sanoi Holger sinä iltana katkerasti.

— Jotta sinä saisit olla rauhassa. Sinä lepäsit.

— Ajatteletkohan muissa asioissa yhtä paljo, saanko levätä, vai ei?

— Koetan ainakin. — Salme ojensi hänelle leipälautasen.

Siihen puhe sillä kertaa katkesi. Mutta kun Salme hetken kuluttua alkoi puhella muusta, pani Holger merkille, että hänen äänensä oli tyyni ja levollinen, niinkuin ei pahaa sanaa olisi sanottu.

Samaa hän tästä puoleen usein sai ihmetellä. Salme oli kuin luontonsa muuttanut. Ei tuskan värähdystä kuulunut äänessä aiheettomasta nuhteesta, ei surun sumua näkynyt silmässä kovasta sanasta.

Ihmettelyä seurasi pian pelko. — Hän ei rakasta minua enää, ajatteli Holger. — Hän liukuu luotani. Vidar on hänet vienyt.

Pelko teki Holgerin tarkkanäköiseksi. Hän huomasi, mitä hän ei ennen ollut nähnyt. Hän näki milloin Salme oli sairaan, milloin terveen näköinen. Hän pani merkille, milloin hän sai kirjeitä ja mitä ne häneen vaikuttivat.

Hän huomasi nyt senkin, miten kokonaan hän ennen oli Salmen syrjäyttänyt. Välittämättä siitä, miten Salmen oli olla, oli hän tyytynyt, kunhan tiesi, että Salme oli olemassa häntä varten.

Että se oli rakkaus, joka oli saanut Salmen siitä kärsimään, sen hän nyt myöskin ymmärsi. Mutta siitä johtui tuo peloittava johtopäätös: nyt hän ei rakasta enää.

Holger olisi tahtonut puhua. Mutta mistä alkaa?

Hän koetti kerran, kun Salme sai pitkän kirjeen, saada aihetta siitä. — Taisit saada paljo hyvää, sanoi hän kuin ohimennen. — Saako kysyä mistä päin?

— Kristiaaniasta.

— Einarilta? — Epäluulo irvisti pelon takaa.

— Eikä. Eräältä ystävättäreltä siellä. Me tutustuimme Hampurin matkalla.

— Sinulla taitaa nykyään olla ystäviä niin ylen monta, ett'et enää minun seuraani kaipaakaan.

Salmen täytyi väkistenkin nauraa. — Mistä ihmeestä sinä sitä luulet?

— Siitä mitä näen. — Holger oli käynyt kalpeaksi ja hänen huulensa vavahtivat. — Se on sinulle yhdentekevää, onko minulla aikaa olla sinun kanssasi, vai ei, yhdentekevää, hyväilenkö vai hosunko sinua.

Salmea ei enää naurattanut. Omituinen, tyyni kirkkaus kasvoillaan ja katse kauaksi tähdättynä hän vastasi. — Entä jos sanoisin: Ei niin monta ystävää, ettei murhe murheelta tunnu, mutta yksi niin hyvä.

Tämä oli sentään liikaa! Näin häikäilemättömän ja häpeemättömän suoraanko Salme aikoi tunnustaa.

— Vai niin! — Pureva iva värisi sanoissa. — Kerrassaan mainiota! Saanenko nimeä kysyä?

— Kristus.

Holger nähtävästi tyrmistyi. Sitte hän nousi ja rupesi kiivaasti astumaan edestakaisin pitkin lattiaa. Hän ei voinut puhua.

— Holger, jaksatko kuulla? — Salme laski kätensä hänen olalleen.

— Puhu! sanoi hän, painuen läheiselle tuolille.

— Se oli Hampurissa — sinä päivänä, jolloin moitit katsettani Vidariin. Minä ymmärsin, että olit mustasukkainen. Vidarkin sen huomasi. Hän tahtoi auttaa — koetti selittää — mainitsi, miten helposti ennen rakastuit. — Sinä et ollut minulle koskaan mitään sanonut. — Se ei ollut itse asia, mutta se että olit pettänyt — vaatinut minua puhumaan ja itse vaijennut.

Silloin kohotti Holger päänsä. — Etkö ymmärrä miksi?

Salme pudisti päätään. — Anna minun kertoa. Minä olin niin epätoivoinen. Harhailin satamassa. Laineet kutsuivat laulaen, kiehtoivat, lupasivat lepoa ja lievitystä. Silloin äiti otti minua kädestä. "Tässä on Hän, joka voi sinua auttaa, kärsimysten mies, tuskien tuttava, kiusattu kaikissa niinkuin mekin." Silloin näin valon etäällä tuikkivan, mutta en jaksanut mennä lähemmä. Minä olin murtunut.

— Salme, Salme! Etkö ymmärrä, miksi vaikenin? Kaikki, mitä ennen olin tuntenut, oli niin mitätöntä sen rinnalla, mitä sinä sait.

— Anna minun puhua, pyysi Salme hiljaa. — Laivassa tutustuin Ågot'iin. Hän oli se mustapukuinen nainen, jonka kanssa puhelin. Hän oli onneton ja epätoivoinen, hän tuli tahtomattani tielleni, surullaan vaatimalla vaatien minua auttamaan. Silloin ymmärsin, ettei mikään elämässä ole tarkoituksetonta. Kristus oli pelastanut sieluni kuoleman kauhuista, mutta ei sitä varten, että jatkaisin entistä elämääni onnea etsien ja tavoitellen. Hän mursi ajallisen onneni, jotta oppisin ijäistä etsimään. Hän antoi ajallisen toivon kuollessa ijäisen syttyä sydämessä. Ja sitte — sitte antoi hän minulle silmät nähdäkseni, miten veljet ja sisaret ympärilläni kärsivät, ja hän antoi sydämen rakastaakseni heitä kaikkia. Kristus on tehnyt sydämeni onnelliseksi; siksi eivät ajan ristiriidat rauhaani riko.

— Ja siksikö olet minusta niin etäällä? — Holger tapaili Salmen kättä. Hän vapisi. Se mikä siirtyi etäälle ja saavuttamattomaksi, oli nyt kallisarvoisempaa kuin koskaan ennen.

— Olenko etäällä, enkö entistä lähempänä? Nyt jaksan rinnallasi kulkea.

— Siksi, että olen sinulle veli veljien joukossa.

— Siksi, että sinua rakastan.

— Niinkuin rakastat kaikkia muita?

— Älä kysy. Minä en vielä itsekään ymmärrä. Muista, että vasta opettelen.

— Sano vain, että rakastat minua. — Holger tunsi ikävän kasvavan kiihkeän polttavaksi, — rakastat enemmän kuin muita, sano! Olihan Kristuksellakin ystävänsä.

Salme ei liikahtanut. Hän seisoi hiljaa, käsi Holgerin olalla niinkuin oli seisonut koko ajan puhuessaan. Hän taisteli epätietoisena tiestä.

Ennen oli hänen sydämensä vaatimattakin vakuuttanut Holgerille rakkauttaan. Ja hän oli uskonut rakkautensa voimaan ja kestävyyteen yhtä horjumatta kuin uskoi Holgeriin. Mutta hänen rakkautensa oli saanut kuolinhaavansa. Hän oli tullut petetyksi ja itse pettänyt. Pettäisikö hän vielä uusin lupauksin, uusin vakuutuksin?

Hän epäröi. Silloin kuuli hän etäisyydestä äänen. — Älä tuomitse. Sitä mies ei siedä. Rakasta, rakasta. Rakkaus yksin voi nostaa.

Ja äiti tarttui isän käteen. "Salme", sanoi hän, "sinun tulee selviytyä paremmin kuin minä — rakastaa, missä minä rikoin, sovittaa, missä minä särjin."

Silloin kiersi Salme kätensä Holgerin kaulaan.

— Holger, minä rakastan sinua, rakastan enemmän kuin ennen.

Ja Salmen sydän täyttyi suurella ilolla siitä, että hän vielä jaksoi rakastaa ja että hän niinkuin ennenkin ikävöi saada kulkea Holgerin rinnalla ja kantaa hänen kuormaansa.

11.

Turhaan odotti Thorsgaard Vidaria jouluksi. Tauti uusiutui, kuten hän itse oli ennustanut, ja tammikuulla pyysi hän Holgeria Hampuriin auttamaan asioitten järjestämisessä.

Salme auttoi Holgeria matkalle, kokosi kapineet, järjesti ja joudutti. Hän iloitsi matkasta Holgerin, Vidarin ja omasta puolestaan. Mutta mukaan hän ei pyrkinyt. Hän tiesi oman mielensä ja tunsi vaistomaisesti Holgerinkin. Heille oli hyvä erota.

Kotielämä Thorsgaardissa oli viime selvitysten jälkeen aluksi ollut lämmintä ja hehkuvaakin Holgerin puolelta. Mutta sitte se taas vähitellen oli luisunut entiseen uomaansa.

Tämä ei ollut mitään odottamatonta Salmelle. Hän ymmärsi, ettei toisin voinut olla eikä suru häntä enää näännyttänyt.

Kun hän tunsi elämän sopusointuiseksi ja keskinäisen rakkauden eheäksi, oli hän onnellinen. Kun suhde särkyi, oli hän kiitollinen siitä, että oli tullut riippumattomaksi ulkonaisista olosuhteista.

Mutta toisissa suhteissa oli yhdyselämä käynyt hänelle raskaammaksi kuin koskaan ennen.

Hän tahtoi rakastaa ja hän rakasti, mutta suhde, joka tuon tuostakin särkyi, ei antanut voimia antamiseen. Hän pelkäsi Holgeria, pelkäsi hänen toiveitaan, hänen vaatimuksiaan, hänen rakkauttaan.

Hän ymmärsi yhä selvemmin, miten pelottavaa oli olla vaimona, jos rakkautta uupui rahtusenkaan verran.

Hän oli epätietoinen tiestään ja epätietoisuus hivutti.

Holger oli aika-ajoin hyvin synkkä. Työt ja huolet painoivat häntä ja mieltä kalvoi katkeruus. Silloin muisti Salme aina lupaustaan tunturitiellä, muisti, että hän oli Holgerin toveriksi lupautunut juuri saadakseen kantaa hänen kuormaansa. Hän tunsi, että mitä raskaampana taakka Holgeria painoi, sen enemmän sai hän voimaa sitä keventääkseen.

Ja sellaisina hetkinä hän ilolla antoi kaikkensa.

Mutta tuli toisenlaisiakin aikoja, aikoja, jolloin Holger heristi huolet hartioiltaan, kulki tietään kopeana, vaativana ja tuomitsevana, syytti toisia kaikesta, itseään ei mistään, omaa tahtoaan ja etujaan ajatellen syrjäytti ja sorti toisia.

Silloin Salmen sydän värisi tuskasta.

Mitä tehdä? Hän olisi tahtonut auttaa, mutta millä tavoin? Juopa heidän välillään oli peloittavan suuri. Hän ei voinut vasten omaatuntoaan asettua Holgerin puolelle silloin, kun tämä toisia polki, mutta hän ei myöskään voinut auttaa Holgeria näkemään asiain oikeata laitaa. Kaartaen, hellävaroin puhuttu ei pystynyt Holgeriin, kova, suora tuomion sana sellainen kuin kerran hotellissa Hamarissa saattoi hänet surmata.

Sellaisina hetkinä tunsi Salme räikeän selvään, miten vähän suoruutta ja ymmärtämystä oli heidän välillään. Ja kun hän sitte ajatteli, että hän lupauksin oli kytketty ja kahlehdittu Holgeriin, että hän oli Holgerin oma ja että Holgerilla oli vaatimuksia, silloin nousi koko hänen sisimpänsä vastarintaan. Mieltä etoi ja tuska kangisti joka jäsentä.

Ei, ei, se ei ollut oikein, ei miltään kannalta katsottuna. Ainoastaan se, joka rakasti, oli oikeutettu vaimon asemaan ja ainoastaan sillä oli velvollisuuksia.

Mutta mitä hän sitte tahtoi?

Erotako?

Hän säikähti omaa ajatustaan. Ei, hän ei hennoisi eikä tahtoisikaan jättää Holgeria, — sen hän tunsi. — Se, mikä oli ollut, sitoi häntä. He olivat rakastaneet paljo ja kärsineet paljo. Sellaista sidettä ei ollut helppo katkaista.

Mutta hän tunsi, että heidän yhdyselämässään ei ollut totuutta. Ei ollut sopusointua sisäisen ja ulkonaisen suhteen välillä. Sentähden täytyi muutoksen tapahtua.

— Mikä on tieni? kysyi hän tuska sydämessä. Kristus, miten askeleitasi noudattaa, miten tahtoasi totella?

Tämä taistelu hivutti häntä.

Silloin juuri tuli Holgerille kutsu Hampuriin.

Sinä iltana olivat Salmen askeleet kepeät, ja hänen katseensa kirkas. Kappale ainakin oli nyt suoraa, selvää tietä. Tulevasta ei tarvinnut huolehtia.

Hän seisoi kauan kynnyksellä, vilkuttaen hyvästiä Holgerille tämän lähtiessä. Hän oli ollut iloinen ja hilpeä viimeiseen saakka, mutta silloin valtasi hänet haikea ikävä.

Entä jos ero kestäisikin kauan, jos Holger ei palaisikaan? Ja hän kun oli voinut iloita Holgerin lähdöstä.

Hän kurottautui varpailleen, nojasi ovipieleen ja koetti katsoa vielä kerran. Mutta reki oli jo tien käänteessä kadonnut näkyvistä.

Silloin meni hän sisään Holgerin työhuoneeseen ja rupesi siellä järjestämään. Hänen täytyi tehdä jotain, olla työssä ja toimessa, se ehkä helpottaisi.

Kun kaikki oli kunnossa, joka sanomalehti pitimessään, joka paperi paikallaan, haki hän vasta tyvessä, umpulla olevan pienen hyasintin Holgerin pöydälle. Se ehkä puhkeaisi juuri Holgerin kotiin tuloksi.

Asettaessaan kukan pöydälle hän loi tyytyväisen silmäyksen ympärilleen. Pahan tuntemus oli unohtunut. Hän sulki oven ja meni saliin, jossa istuutui soittamaan.

Mutta soitettuaan hetken, nousi hän säikähtäen sävelten vapautusriemua. Näinkö hän tunsi? Näinkö iloitsi?

Hän meni kiiruusti omaan huoneeseensa ja päätti asettua kirjoittamaan.

Hän oli vasta alkanut kirjeen kotiin, nyt aikoi hän jatkaa. Mutta mitä kirjoittaa? Sitäkö, että Holger oli lähtenyt ja että hän iloitsi kuin vapautettu?

Hän painui tuoliin ja kätki kasvot käsiinsä.

Koko hänen nykyinen elämänsä, kaikkine ristiriitoineen, ahdisti häntä kuin väkirynnäköllä.

Hän rupesi kiivaasti kävelemään edestakaisin lattialla.

Ja kaiken lisäksi vielä tuo onneton, onneton riippuvaisuus rahallisessa suhteessa!

Kuinka hän sitä oli peljännyt jo onnellisena ollessaan, ja kuinka katkerasti hän nyt siitä kärsi!

Hän oli tullut sitä ajatelleeksi niin usein näinä viime aikoina, kun rahareikiä oli ilmaantunut monta sen jälkeen kun hän tutustui Ågotiin ja Gerdiin.

Oli kauheaa, kun ei ollut mitään omaa, kun kesken kaikkien rikkauksien oli niin köyhän köyhä, ettei voinut auttaa, silloin kun auttaa tahtoi.

Mitä iloa hänellä oli suurista suojista ja kukkatarhoista, kun hän ei voinut avata kotiaan kodittomille? Mitä hyötyä oli siitä, että tallissa upeat orhit korskuivat, kun nämä eivät saaneet säästää niiden vaivoja, jotka näännyksiin asti tietä pitkin ponnistelivat?

Hän ei ajatellut enää yksin Gerdiä ja Ågotia. Heidän kohtalonsa oli avannut hänen silmänsä näkemään, miten sadat ja tuhannet hänen ympärillään kärsivät. Nämä onnettomat eivät antaneet rauhaa hänelle. Hän näki heidät usein öisinkin pitkissä jonoissa kulkevan hänen vuoteensa ohi. Hän näki surkastuneita, kärsiviä pikku poloisia, pimennossa kasvaneita, kalpeita ihmistaimia, joille ei suotu ei sielun eikä ruumiin ravintoa, joiden voimat riutuivat epäsuhtaisten olojen pakosta ja joiden sielu ympäristöstä imi sisimpäänsä taudin siemeniä, mitkä muuttivat elämännesteet myrkyksi.

— Nämä ovat pieniä veljiäni ja sisariani, kuuli hän Kristuksen sanovan. — Miksi et heitä muista? Miksi et omiksesi tunne?

Silloin Salme unessa itki. — Miksi et sinä auta? nyyhkytti hän. — Minulla ei ole lapsia, minä rakastaisin heitä kaikkia ominani. Mutta sinun täytyy auttaa minua, sillä maailma on paha. Rahalla on valta ja itsekkäisyys orjuuttaa.

Kaikki tämä tuli nyt hänen mieleensä, räikeän selvänä, lisäten hänen nykyisen elämänsä ristiriitaisuuksia. Hän tunsi katkeruuden karvastelevan mieltä, tunsi kapinoivansa sisimmässään.

Ja olihan hänellä oikeutta kapinoida, sillä hän ei ajatellut tässä itseään, vaan kaikkia niitä, joita hän tahtoi auttaa ja joitten elämän polku oli pimeämpi kuin hänen omansa.

Jos hän oli kärsinyt, olivat toiset kärsineet vielä enemmän. Jos hänelle joskus oli tehty vääryyttä, olivat sekä yksityiset että yhteiskunta tehneet toisille vääryyttä tuhansin kerroin katkerammalla tavalla.

Mutta kapinoidessaan kuuli hän äkkiä äänen, jonka hän usein ennenkin tällaisina hetkinä oli kuullut.

— He eivät tiedä, mitä tekevät. — Lempeinä ja sovittavina sulattivat nuo sanat katkeruuden hänen mielestänsä. Mutta samalla ne vahvistivat hänen haluaan palvelemiseen.

* * * * *

Holger oli ollut viikon poissa, kun Salme eräänä aamuna sai tavallista paksumman kirjeen Suomesta. Hänen sitä avatessaan putosi mustareunainen ilmoitus kotelosta. Hän vavahti. Mutta samassa näki hän nimen.

Vai oli Miina-täti kuollut! Tyhjänä oli nyt pieni, kellahtava talo kaupungin laidassa, poissa hän, joka siellä iloisena ja tyytyväisenä hellästi hoiteli geraniumi-kukkiaan, verenpisaroita ja heliotrooppeja ja aina ystävällisesti päätään nyökkäsi pieniruutuisten ikkunalasiensa takaa.

Salmen tuli kyyneleet silmäin. Tuntui niin tyhjältä.

Hän istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena, sitte hän otti äidin kirjeen ja rupesi sitä lukemaan. Mutta lukiessaan hän äkkiä lensi punaiseksi.

Mitä tämä oli?

Täti oli koonnut suuren omaisuuden ja jättänyt kaikki heille, kirjoitti äiti. Nyt taisivat huoletta ajatella tulevaisuutta, vaikka lasten opinnotkin maksoivat. Kohta, kun äiti saa kaikki asiat selvitetyksi, lähettää hän Salmen osan ja samalla sen, mitä hän on Holgerille velkaa.

— Ei ole hyvä, kun vaimo omaistensa tähden on kiitollisuuden velassa miehelleen.

— Äiti, rakas äiti, miten sinä ymmärrät! — Salmen täytyi nousta kävelemään edestakaisin lattialla. Ajatukset ja tunteet risteilivät mielessä. Toisena hetkenä hän iloitsi siitä, että oli päässyt raskaasta taakasta ja saanut niin suuren lahjan, että siitä riittäisi monille, toisena hän kaipasi vanhaa ystävää, jonka kuva läheisesti liittyi kaikkiin hänen lapsuutensa ja nuoruutensa muistoihin.

Kyllä ne nyt siellä kotona Suomessa mahtoivat tätiä kaivata, kun Salmestakin tyhjyys tuntui niin suurelta.

Täti oli ollut perheen paras ystävä. Hänen kotiinsa pyrkivät kaikki lapset jo pieninä. Ja sinne vanhemmatkin mielellään menivät. Hiljaista, yksinkertaista elämää oli täti aina viettänyt. Jouluksi ja nimipäiviksi muisti hän pikku lahjoillaan, muuten ei hänellä tainnut olla paljo menoja. Itse tarvitsi hän tuskin mitään. Hän teki työtä niinkuin entisajan ihmiset, puhui vähän, — omista oloistaan ei koskaan. Miten hän oikeastaan oli voinut koota niin paljo, oli Salmesta käsittämätöntä. Jonkun verran oli hän tainnut periä mieheltään, ja sitte kun heillä ei ollut lapsia, oli hän antanut kasvaa kasvamistaan, oli säästänyt itse, saadakseen toisia ilahduttaa, sitte kun eivät kenenkään kiitokset häntä enää saavuttaneet.

Salme tuli ajatelleeksi, miten suuresti Miina-täti oli vaikuttanut hänen elämänsä juoksuun. Hän oli Salmen Norjaan toimittanut ja sen kautta Holgeriin tutustuttanut. Ja nyt tuli häneltä tämä suuri lahja, nyt, juuri kun sitä paraiten tarvittiin.

Salme nousi taas kiivaasti kävelemään. — Jumala, minä kiitän sinua! — Nyt heillä on koti, — minä saan heidät luokseni — — kujilta ja kaduilta. He saavat kodin, minä työtä ja tehtävää. — Jumala, Jumala, miten hyvä sinä olet!

Hän rupesi hakemaan Ågotin kirjettä, jonka edellisenä päivänä oli saanut. Hän tahtoi heti vastata siihen, kirjoittaa: tulkaa, koti on odottamassa.

Mutta sitte täytyi hänen hymyillä lapsellisuudelleen. Eihän hän vielä tiennyt mitään siitä, miten asettaisi ja järjestäisi.

Hän valvoi sinä iltana pitkään, ajatellen, laskien ja tuumien. Hänen mieleensä oli johtunut pieni Thorsgaardin läheisyydessä tunturin liepeellä sijaitseva talo puutarhoineen ja pikku viljelyksineen. Jos se olisi saatavissa, olisi se kerrassaan mainio paikka, kaunis ja terveellinen. Siellä kelpaisi Ågotin ja pikku Gerdin olla ja monen muun heidän toverinaan!

Kunpa nyt Holger olisi kotona! Hän voisi neuvoa ja auttaa. Hän oli niin mainio järjestämään. Mutta hän ei ollut edes kirjoittanutkaan, vaikka jo oli viikko siitä, kun hän lähti.

— Olikohan jotain tapahtunut? Oliko Vidar kenties heikompi, vai asiat huonolla kannalla?

Salme tunsi hetken levottomuutta. Mutta sitte ilo taas hääti huolet. Nyt ei sopinut uneksia eikä haaveilla, nyt täytyi toimia.

Hän soitti sähkökelloa ja käski valjastamaan. Hän aikoi lähteä katsomaan taloa, jota ajatteli.

— Jens, tule mukaani! Minä lähden taloa vuokraamaan, sanoi hän rekeen hypätessään.

Jens seisoi lakki kourassa ja kumarsi. Hän ei uskaltanut sanoa sanaakaan, kumarsi vain. Hän oli varma siitä, että rouva oli tullut hulluksi. Olivathan jo kauan sanoneet heikoksi ja alamieliseksi.

— Tule, tule, vakuutti Salme moneen kertaan, kunnes sai Jensin rekeen.

Se oli ihana matka. Liinakko pani parasta raviaan. Reki kiiti eteenpäin kuin voimalla viskattu sukkula. Lumihiutaleet vain pyrähtelivät ilmassa. Lumen jättiläistaakkaa kantavat tunturiharjat seisoivat vakavina kuin vanhus pikkulasten leikkiä katsellen. Ilma oli kirpeän raitista ja pilvien takaa välähti kirkas valojuova — kevään enne — auringon edeltäjä.

Salme palasi nuortuneena Thorsgaardiin. Niin onnellinen ja niin reipas mieleltään hän tuskin oli ollut sitte kuin kotona Suomessa, — siellä, jossa oli työtä ja velvollisuuksia paljo, aikaa tunnelmien tarkastamiseen ja onnen etsintään vähän.

Jo samana iltana kirjoitti hän sekä Holgerille että Ågotille. Hän kuvasi paikan, jota oli käynyt katsomassa, pyysi että Ågot kohta sanoisi itsensä irti paikastaan, jotta seuraavan kuukauden kuluessa voisi tulla Gerdin kanssa tuntureille. Sitte kertoi hän toiveistaan ja aikeistaan. Jos kaikki kävisi hyvin, ostaisi hän tuon paikan, laajentaisi, järjestäisi ja valmistaisi kodiksi kaikille, joita Ågot ja Gerd vain tahtoisivat tovereikseen.

Nyt vasta, saatuaan työtä ja tointa, huomasi Salme, miten äärettömästi hän tähän asti oli kärsinyt työttömyydestään. Jos sitä kauemmin olisi kestänyt, miten olisikaan hänen käynyt?

Mutta apu oli tullut silloin, kun sitä paraiten tarvittiin ja kun vähin arvattiin odottaa.

Salme oli niin uuden onnensa valtaama, ettei ensinkään huomannut odottaa tietoja Holgerilta. Hän säpsähti kun kirje viimein saapui. Hän tunsi Holgerin käsialan päällekirjoituksesta, mutta hänet valtasi kuitenkin omituinen, jäytävä pelon tunne.

Hän mursi kuoren varovasti, avatessaan kuin kootakseen voimia.

— Vai Amerikkaan — Vidarin laivojen ja asiain vuoksi? — Keväällä luuli kotiin kerkiävänsä. — Oli kirjoittanut Einarille kaikista Thorsgaardin ja omista asioistaan, miten tahtoi ne järjestettäväksi.

Sitäkö siis hänen pelkonsa oli tietänyt? Hän oli tuntenut, että jotain oli varmasti tulossa. Ja nyt se oli tullut.

Miten hyvä Jumala oli! Hyvä kun säästi, ettei tullut pahempaa, ja hyvä kun näin antoi hänelle aikaa työntekoon ja toimintaan!

Se tuntui lahjalta, ja helpotukselta — ensi hetkenä etenkin. Sitte taas ahdisti ajatus, että se saattoi semmoiselta tuntua.

Mutta työ auttoi Salmea.

Hänellä oli paljo tekemistä ja paljo ajateltavaa näihin aikoihin. Pari päivää sen jälkeen kuin Holgerin kirje oli saapunut, tuli toinen, jossa Einar ilmoitti tulevansa Thorsgaardiin Holgerin pyynnöstä asioita järjestämään ja samalla saadakseen niistä neuvotella Salmen kanssa. Sitä paitsi sai hän pian Holgeriltakin kiireessä kirjoitetun kortin, jossa tämä ilmoitti suostuvansa Sollienin vuokraamiseen ja sen järjestämiseen kodiksi Ågotille ja Gerdille.

Kaikki tämä tuotti Salmelle paljo työtä. Hän hankki huonekaluja ja talouskapineita, liina- ja makuuvaatteita. Hän mittaili, leikkasi ja ompeli. Pyyhkeitä, lakanoita ja pään-alusia valmistui, pieniä ja suuria, — pieniä varsinkin.

Hän oli onnellinen kuin kapioitaan ommellessaan. Hän lauloi melkein aina näihin aikoihin.

Ja toinenkin talossa lauloi. Se oli Margit.

Kun aurinko taas rupesi esiin pilkistämään ja säteillään toi kevätriemua rintaan, ei Margit voinut olla laulamatta. Sören oli pulska poika ja kesällä aikoi hän viedä Margitin vihille. Sitä Margit lauloi.

Mutta Salme hymyili kuunnellessaan. Ohkainen oli sävel Margitin laulussa, ohkainen kuin lapsen laulussa ainakin. Surun ymmärtäminen vasta luo täyteläisimmät soinnut elämän lauluun.

* * * * *

Maaliskuun 2 päivänä tulivat Ågot ja Gerd.

Salme oli kuullut että he molemmat olivat olleet sairaina, mutta hän hätkähti nähdessään Ågotin. Niin kuihtunut, niin läpikuultava! Hän melkein horjui astuessaan.

He olivat asuneet pienessä ullakkohuoneessa. Vuokraan kului puolet Ågotin kuukausipalkasta. Loput oli tuskin riittänyt ruokaan ja lääkärin maksuihin. — Gerd oli saanut mitä tarvitsi, — äiti mitä sattui jäämään. Ja sitte oli hän ollut päivät työssä ja yöt valvonut sairaan lapsensa luona.

— Nyt et sinä valvo enää, et. Minä otan tytön ja sinä nukut täällä. — Salme veti Ågotin muassaan huoneeseensa. — Katso, täällä on kaikki kotoista. Taulut ovat Suomesta, liinat, peitteet ja muut ompelukset Suomesta. Se on parasta, mitä voin antaa.

Silloin hyrähti Ågot itkuun. — Ja sinä annat parhaasi. Sinulla on äidin sydän.

— Jumala on tehnyt minut rikkaaksi ja onnelliseksi äidiksi. Eikö niin, Gerd?

Tyttö tuli juosten, ja Salme nosti hänet korkealle ilmaan. Hän nauroi ilosta.

Silloin Salme muisti, että näin oli Holgerkin pientä poikaa ilmassa hypittänyt, silloin Mjösen laivalla, kun he ensi kertaa tapasivat. Sitä oli ollut kaunis katsella. Hän näki sen vieläkin ja hänen tuli haikean ikävä.

— Holger, Holger, jos olisit luonani, jos sulaisi sydämet yhteen niinkuin ennen, jos olisi sinun onnesi minun, minun sinun!

Ågot näki, että hän pyyhkäisi sumua silmistään. — Hän ajattelee lasta, sanoi hän itsekseen eikä vastustanut, kun Gerdille illalla tehtiin tila Salmen viereen.

Sinä yönä Salme ei saanut unta. Onni valvotti häntä, ja ajatukset samoin. Ne seurasivat Holgeria.

Mutta kesken ajatusten täytyi hänen usein kumartua katsomaan nukkuvaa lasta. — "Olenko minä nyt mummoni luona?" oli Gerd kysynyt, kun pujahti pehmeään untuvavuoteeseensa.

Ågotille tuli silloin kyyneleet silmiin. "Mummon luo", oli paras Gerdin käsitteistä ja Thorsgaard paras hänen tähänastisista kokemuksistaan.

— Mummo on taivaassa, kultaseni. Hän väsyi ja tarvitsi levätä. Mutta hän pyysi Jumalan lähettämään Salme-tädin meille avuksi.

— Silloin minä olen täällä, siksi kun kaikki mennään taivaaseen, oli Gerd selittänyt, kupsahtaen pehmeän peitteen alle.

— Sinä rakas, pieni olento. — Salme pyyhkäisi kiharat tytön silmiltä.

Samassa heräsi lapsi ja yskänkohtaus puistatti pikku olentoa. Hän painautui lähemmä Salmea. — Äiti, äiti, auta!

Hän puristi Salmea lujasti kädestä vielä silloinkin, kun yskänkohtaus oli ohi. — Äiti, mutisi hän, älä jätä!

— En. — Salme hyväili hikistä otsaa.

— Sinä pieni, pehmeä käsi! — Hänen täytyi sitä suudella. — Miten voimakas olet heikkoudessasi, miten lujasti pidät kiinni, miten voit tietämättäsi nostaa ja tukea.

* * * * *

Niin kauan kuin Gerdiä yskä öisin valvotti, piti Salme vieraansa luonaan Thorsgaardissa. Mutta huhtikuun ensi päivänä muuttivat he omaan kotiinsa Sollienissä. He eivät itse tahtoneet viipyä kauemmin eikä Salmekaan pyytää pitemmäksi aikaa. Thorsgaard oli kuitenkin Holgerin ja nämä vieraat hänelle tuntemattomia.

Heti ensi kirjeessä, jonka Salme Holgerille kirjoitti, saatuaan luvan Sollienin vuokraamiseen, kertoi hän lähemmin toimistaan siellä, teki uusia ehdotuksia ja pyysi saada tietää, mitä Holger ajatteli. Mutta vastausta ei kuulunut.

Alussa Salme ei ymmärtänyt pelätä tuota pitkällistä vaitioloa. Hän tunsi Holgerin. Kun oli työtä ja huolia paljo, unohti hän kaiken muun.

Sitte kun taas kerkesi muistamaan kotia, silloin tuli kirjoittamisen aika.

Mutta nyt näytti siltä, kun semmoista aikaa ei olisi tullutkaan. Kului vuorokausia, kului viikkoja, kirjettä ei kuulunut.

Silloin kirjoitti Salme Einarille, tiedustellen, oliko hän saanut kirjeitä ja oliko varma siitä, että laiva oli onnellisesti perille saapunut. Samassa postissa kirjoitti hän vielä Vidarillekin. Hän teki sen epäröiden, sillä Vidar oli viime tietojen mukaan heikko, mutta täytyihän hänen kysyä. Vidarille oli Holger varmaan kirjoittanut.

Einar vastasi kohta. Hän oli huolissaan hänkin, vaikka kaikkiin tiedusteluihinsa oli saanut rauhoittavia vastauksia. Matka oli tosin ollut vaikea. Vähän ennen kun perille pääsivät, uhkasi haaksirikko. Vaan onnellisesti olivat kaikki satamaan saapuneet. — Oli käsittämätöntä, miksi ei Holger kirjoittanut.

Hampurista tuli vastaus viikon kuluttua. Käsiala oli tuntemattoman. Salme huomasi sen ja mursi kuoren pelonalaisena.

Ensi silmäyksellä ymmärsi hän kaiken.

Vidar oli kuollut. Se oli tullut äkkiä. Hän ei antanut sähköttää. Oli itse koettanut kirjoittaa, kun tunsi lopun lähenevän. Pitkältä hän ei ollut jaksanut, mutta tässä tuli kuitenkin hänen viime tervehdyksensä.

— Salme sisareni, — olen hyvin väsynyt. — Tahtoisin kuolla käsi sinun kädessäsi, — kuin lapsi äitinsä syliin.

Sinä olet ensi hetkestä muistuttanut minulle äitiä.

Holgerille kirjoitan enemmän. — — Teidän onnenne — — —

Siihen oli lause katkennut.

Samana päivänä matkusti Salme. Hän uskoi Holgerin niin tahtovan, kun ei itse voinut olla saapuvilla.

Yötä päivää hän kulki, kunnes palasi, tuoden Vidarin kotiseudun hautausmaahan.

Koko Thorsgaard seisoi surren haudan partaalla. Ei sitä äitiä siellä, joka ei lapsineen hautaa kukittanut, ei miestä, joka ei kaivaten kapteenista puhunut.

Jens pyyhkäisi silmäkulmaansa, kun valjasti liinakon viemään kapteenia tämän viime leposijalle.

Se oli raskas matka, totisesti raskas.

Vanha Birgitte viipyi viimeiseen asti arkun ääressä. Hänen selkänsä ei ollut suora enää. Se oli viikossa käyristynyt. Hän oli tullut taloon Vidarin syntyessä. Lähtöpäiväkin olisi samaksi sopinut.

Koko Thorsgaard suri. Mutta Salme kantoi kahden kuormaa ja kaipasi kahta.

Joka ilta kävi hän haudalla, joka aamu asetti hän tuoreita kukkia Holgerin pöydälle.

— Kirje tulee, tai tulee hän itse, sanoi hän aamuisin. Illalla ei hän tahtonut päivän taivalta muistella.

Mutta työt tehtiin Thorsgaardissa yhtä täsmällisesti kuin ennenkin. Einar, Salme ja joka mies kartanossa teki tehtävänsä. Talon ja sahan töistä huolehti kukin kuin omistaan.

Kesä kului odotuksessa. Syksyllä korjattiin sato.

— Nyt hän tulee, sanoi Salme Thorsgaardin miehille. — Meillä on kaikki valmiina. Sitä isäntä onkin odottanut.

Hän koetti hymyillä.

Miehet eivät vastanneet. He nostivat lyhteen toisensa jälkeen rattaille ja ajoivat riiheen. Heillä oli kiire ja kova työ.

Salme meni sahalle päin. Siellä kieppuivat suuret pyörät vinhasti akselinsa ympäri, puut pirstautuivat, laudat notkahtelivat.

Salme puhui täälläkin isännän kotiintulosta, mutta vastausta ei kuulunut.

Silloin kääntyi Salme Thorsgaardista Sollieniin päin. Odotus uuvutti, toivo, joka ei toteutunut, kalvoi. Mutta sielläpäin oli toivo jo toteutunut.

Kesän kuluessa oli Gerd saanut monta leikkitoveria ja muutamia tätejä myöskin, äidin ystäviä. Tuuliajolta olivat tulleet Sollieniin suojaan. Siellä mäntymetsä huminoi heille viihdyttävää lauluaan, ja päivä paistoi hellien pimennon puolella kasvaneille.

Salme joudutti kulkuaan. Hän kuuli lasten iloisia ääniä pihalta.

Samassa näki hän Ågotin ja Gerdin tulevan tietä pitkin Thorsgaardista päin.

— Salme-täti, huusi Gerd kaukaa ja rupesi juoksemaan häntä kohti. Hänellä oli jotain kädessä.

Mutta Ågot sai tytön palautetuksi, ja kun Salme ehti heidän luokseen, seisoi Gerd nolona ja tyhjin käsin.

— Mitä sinä otit häneltä, tiedusteli Salme. — Hän oli niin iloissaan.

— Ei se muuta — kirje vain. — Se tuli hitaasti esille.

Kuori oli likainen, käsiala outo, mutta merkki amerikkalainen.

— Kiitoksia! — Hyvästi Ågot, hyvästi Gerd!

Hän tahtoi olla yksin. Hän astui hitaasti eteenpäin, kunnes pääsi tien mutkaan, jossa katosi toisten näkyvistä. Silloin etsi hän kiven tiepuolesta, istahti siihen ja mursi kuoren.

Käsittämättömiä englantilaisia koukeroita, — merimies saanut tämän toiselta, — joka oli saanut herralta. Mitä kummia kiertoteitä tämä oli kulkenut ja miten kauan matkalla viipynyt?

Hän viskasi paperin kädestään.

Mutta tämä — Holgerin oma, tarmokas ja selvä käsiala!

Hänen kätensä vapisi: — Rakas Salmeni! Minun täytyy kirjoittaa sinulle, vaikka en tahdo voida kuljettaa kynää kädessäni.

Meillä on ollut kauhea yö — — — Kuolema on ollut edessämme ja kuoleman kynnyksellä tulee ajatelleeksi paljo.

Salme katsoi päivämäärää. Hän huomasi Holgerin tarkoittavan samaa myrskyä, josta Einar oli kirjoittanut. Mutta siitä oli jo kahdeksan kuukautta. Missä, missä oli Holger?

Hän haki kirjeen lopulta, vaan tuoreempaa päivämäärää ei mistään löytynyt.

Huoaten tarttui hän kirjeeseen ja rupesi uudelleen lukemaan:

— Koko elämäni olen näinä hetkinä elänyt uudelleen. Olen askel askeleelta kulkenut tietä, jota näinä viime vuosina yhdessä olemme astuneet.

— Salme, nyt näen paljo, jota en ennen nähnyt, näen sen, kun ajattelen, että kenties en koskaan enää saa nähdä rakkaita kasvojasi.

— Itsekäs ja kova olen ollut, vaatinut paljo sinulta, itseltäni en mitään.

— Anna anteeksi, Salme, anna anteeksi! Sydän-ystäväni, rakkaani olet sinä sittekin aina ollut.

— En tahdo puolustaa itseäni, mutta tahdon tehdä oikeutta sinulle ja itselleni.

— Minä olen kummallinen. Kärsin siitä enin itse.

— Kun tunnen rajattomasti omistavani, väsähtyy rakkauteni. Vasta kun pelkään jotain kadottavani, tunnen sen arvon.

— Näin oli usein sinun ja sinun rakkautesi suhteen. Silloin kun näin, miten minua ikävöit, ikävöin minä muuta, ikävöin toisia ihmisiä, toista ajateltavaa.

— Minun täytyy tunnustaa se nyt, sillä teen tiliä kuolema silmieni edessä. Olen ollut sinulle uskoton, uskoton tunteessani. Rakastin hetkittäin, hetkittäin en. Oman häilyväisyyteni tunnossa epäilin sinua. Itsekkäisyyteni teki minut mustasukkaiseksi.

— Salme, Salme, sinä iloni ja onneni, sinä vieno, puhdas tunturimorsioni, miten monta raskasta askelta oletkaan tähteni astunut! Sinä et voinut ajatuksiasi minulle uskoa, sillä minulla ei ollut sijaa muulle kuin sille, mitä itse tunsin ja ajattelin. Sinä et saattanut olla suora, sillä sinä pelkäsit.

— Katumus kalvaa minua, kun ajattelen yhteistä matkaamme.

— Voitko antaa anteeksi?

— Olen näinä kauhun hetkinä, jolloin olen tuntenut, mikä mitätön lastu ihminen on, mikä sirpale elämän merellä — olen nähnyt itseni ja — nöyrtynyt.

— Äitini Jumala — sinun Jumalasi, Salme, on minulle puhunut.

— En tiedä, muuttuisivatko olot, jos vielä saisimme kulkea yhdessä, mutta minä ainakin toivon.

— Jos pääsen terveenä kotiin ja yhdessä saamme viettää hääpäiväämme, toivon, että taival, jolle silloin lähdemme, tulee tasaisemmaksi kuin tähänastinen. —

Salmen katse sumeni kyyneliin.

Se päivä oli aikoja sitte ohi. Hän odotti kauan ennenkuin jaksoi jatkaa.

— Ne ovat olleet koevuosia, nämä kaksi. Ehkä nyt olemme oppineet rinnan kulkemaan.

— Mutta miten lieneekin sen ja mitä tulevaisuus tullessaan tuoneekin — muista aina, että olet omani, Salme, olet tunturimorsioni, iloni ja onneni. Muista se!

Tuus in eternum. — Holger.

* * * * *

Kesti kauan, ennenkuin Salme tointui. — —

Kun hän viimein nousi, kulki hän horjuen kotiin päin.

Hän oli saanut ja kadottanut paljo.

— Se oli sittekin totta, mutisi hän itsekseen, totta vaikka en ymmärtänyt: Tuus in eternum. — Holger sinun - sinun.

12.

Kauan oli kestänyt polttavaa hellettä. Viimein oli mitta kukkurapäinen ja tulvi yli äyräitten. Salamat leimahtelivat, sade sinkoili maahan, ja kumeasti kaikuen vastasivat vuoren kukkulat ukkosen jylinään.

Laaksossa oli pimeää ja painostavaa. Ilma tuntui tukehduttavan kuumalta. Paksut pilvenlonkareet riippuivat tunturin rinteitä pitkin, ja salamat välähtivät pilvissä kuin valkea sakeassa sumussa.

Rajuilmaa kesti, — pientä loma-aikaa lukuun ottamatta — aamusta alkaen puoleenpäivään asti. Mutta silloin tuuli sysäsi pilvet syrjään, aurinko pääsi paistamaan täydeltä terältä ja metsän rinteessä elpyi elo. Orava uskalsi taas oksalta liikkeelle lähteä, pikkulinnut palasivat piiloistaan ja puusta puuhun, mättäältä mättäälle kävi viesti: rajuilma on ohi.

Thorsgaardissa ja Sollienissä nostettiin liput äkkiä tankoon. Berit, joka syksystä asti oli hoitanut Margitin virkaa, työnsi eteisen pariovet selkosen selälleen, jotta raitis, kesäsateesta tuoksuva ilma pääsi huoneisiin virtaamaan. Sitte juoksi hän puutarhan puolelle aukaisemaan molemmat verannan ovet.

Keittiössä hääräili Birgitte.

Vidarin kuoleman jälkeen ei hän ollut välittänyt siitä, mitä puutarhan puolelta keittiöön tuotiin. Hän laittoi, mitä sai, tarjosi, mitä oli valmistanut, eikä ajatellut, oliko se herkkua vai huonoa. Mutta tänään hän ajatteli ja tänään välitti.

Jens suki liinakkoja, piippunysä hampaissaan. Hän sipaisi tuontuostakin korvallistaan ja sylkäisi.

Se tiesi erinomaista.

Salme tuli ansarista, kädessään upea heloittavanpunainen ruusu. Se oli samanlainen kuin se, jonka hän kerran ennen oli Holgerin pöydälle vienyt ja jonka viereen oli sen norjalaisen runon pistänyt.

Tämä asetettiin entisen sijalle.

Se oli viimeistelyn viimeistelyä. Sitte teki Salme kierron huoneissa, katsoaksensa kaikkea. Mutta korjattavaa tai järjestettävää ei enää löytynyt. Ja vielä oli aikaa.

Salme katsoi kelloaan. Tänään eivät viisarit osanneet paikaltaan liikkua. Aikaa oli vaikka miten.

Mutta olihan se hyväkin. Sai ajatella ja hiljentyä onneaan odotellessa.

Salme meni huoneeseensa, otti laatikosta paperia, ja aikoi ruveta kirjoittamaan. Mutta silloin sattui hänen silmänsä kirjaan, jolle hän yhteen aikaan oli ajatuksiaan uskonut. Hän avasi sen ja rupesi selailemaan.

Miten pitkän pitkä aika siitä oli, eikä kuitenkaan vielä kahtakaan vuotta.

Mutta sellaista se oli hänenkin elämänsä ollut kuin kosken rauhaton temmellys, "riemukuohuista korkealta syöksyin kuiluhun syvähän".

Ja se loppu, jonka hän tähän oli kirjoittanut: "mutta taistojen tuolla puolen siintää siunattu rauhanmaa", eikö se ollut kuin ennustus, jonka hän silloin kirjoitti, tietämättä itse, mitä teki. Mutta nyt hän sen tiesi, nyt hän tunsi tuon siunatun rauhanmaan. Nyt hän tiesi että siellä oli suojaa myrskyn käydessä ja siellä onni vasta onnelta tuntui. Hän oli sitä kokenut.

Hän tarttui äkkiä kynään ja rupesi kirjoittamaan.

— Äiti!

Hän ei voinut muuten alkaa. Se sana sanoi kaiken.

— Tänään odotan Holgeria. Vaivojen ja kärsimysten perästä hän vihdoinkin pääsee kotiin.

Johan sinä sen kuulit, miten hän ensi päivänään Amerikassa sai pahan vamman päähänsä, makasi tunnottamana sairaalassa, kadotti kuukausiksi muistinsa ja sai kärsiä paljo.

Mutta en minä nyt niistä aikonut kirjoittaa.

Tänään hän tulee, siinä on kyllin.

Meillä on kesä ihanimmallaan. Äsken riehui rajuilma. Ukkonen jylisi ja tunturi säesti kaiullaan. Nyt paistaa päivä, ja ilma on täynnä ihaninta juhannustuoksua.

Thorsgaard on juhla-asussaan, Sollien samoin. Siellä sidotaan seppeleitä Holgerille ja kaikki palleroiset, Gerd etupäässä, ovat riemuissaan siitä, ettei Salme-täti tiedä mitään asiasta.

Mutta en minä tästäkään aikonut kertoa.

Minulla on sinulle, äiti, jotakin muuta.

Ihanimpana ilopäivänäni muistelen elämäni synkintä hetkeä.

Äiti, olin kerran vaipunut tielle ja minusta oli turha yrittää nousta, sillä minä en jaksanut kulkea Holgerin ilona ja apuna, enkä muuta elämän päämäärää omistanut. — Sentähden oli minusta paras mennä tieltä pois, mennä hiljaa ja kenenkään tietämättä, sinne, minne ei kukaan seuraa.

Silloin tulit sinä, äiti, luokseni. Sinä et puhunut, mutta sinä hetkenä ymmärsin, mitä koko elämäsi minulle puhui.

Onnesi särkyessä sait sinä voimaa elämään toisten onneksi, elämään ehyttä, suurta, siunattua elämää, sillä Kristus oli voimasi.

Äiti, mieleeni muistuu pieni tapahtuma lapsuuteni ajoilta.

Olin sairastanut tulirokkoa huonona. Kai olin noin neljäntoista vanha silloin. Olin toipumaisillani, mutta hyvin heikko. En tiedä, olinko unessa vai heikkouden houreissako, mutta muistan niin selvän selvään, miten makasin yksin puolipimeässä huoneessa, tuntien voimieni vähenevän ja voimattomuuden voittavan. Sydän lakkasi sykkimästä. Olin liukumaisillani yli rajan, ja kuin kaukaa kuulin laulun, jonka kerran olin pyhäkoulussa oppinut ja sitte unohtanut: "Taivaassa edess' istuimen suur' joukko valkovaatteinen se lauloi laulujaan." — Silloin kuulin salista sinun soittavan. Soitit "Mendelsohn'in Frühlingslied", noita vanhoja, sulavia säveleitä, joita olit opettanut minut rakastamaan. — Soittosi palautti minut tajuntaani. Se kutsui minua rakkautesi koko voimalla takaisin elämään.

Näin, äiti, kutsuivat minua elämäsi säveleet tuona suurena tuskan hetkenä, kutsuivat epätoivon syvyyksistä takaisin elämään.

Nyt en minä, äiti kulta, enää voi kirjoittaa. Ulkona kuuluu liinakkojen kavioiden kapse. Minä lähden Jensin kanssa Holgeria vastaan.

Jens tulee mukaani, eikä nuori ajomiehemme. Jens on vanha ystävä talossa. Hänen täytyy olla ensimäisiä iloamme jakamassa.

Hän ei mitään sanonut, kun näin määräsin, mutta kaikesta huomaan, miten hyvillään hän on.

Birgitte-vanhus on vähän nuortunut. Vidarin kuoleman jälkeen hän ei ole jaksanut iloita. Mutta nyt jaksaa.

Minä iloitsen koko talon kanssa ja koko talo minun kanssani. Ja samoin iloitaan Sollienissäkin. Se on suuri, siunattu Jumalan lahja se Sollien! Äiti kulta, löytyykö sen onnellisempaa, sen rikkaampaa ihmistä kuin sinun Salmesi?

Ja eikö se ole ihaninta kaikesta, että tämä onneni ei riipu ulkonaisista, vaihtuvista oloista?

Nyt paistaa päivä. Se on ihanaa. Huomenna jyrisee ukkonen ja itkee taivas. Sitäkin tarvitaan. Kristus kulki kärsimyksen tietä, — kirkkauteen.

Tänään tulee rakas Holgerini. — Pitemmältä en tietä tunne. En tiedä, tuleeko sydänten sopusointu kestämään. En näe, onko tulevaisuuden taival tasainen, vai kulkeeko se kuilujen partaalla. Mutta tulkoonpa mitä tulee. "Kautta kärsimysten voittoon" käy Salmesi tie.

Kristus tekee heikon väkeväksi ja antaa raukoille rohkeutta. Elämän sirpaleista opettaa hän meitä ehyttä rakentamaan.

Sinä onnellinen, rikas äiti, joka veit lapsesi tälle toivon ja rauhan tielle, hyvästi nyt, hyvästi! — Hevoset hirnuvat ulkona, — — Jens odottaa. — — Lähden tunturimaani kauniista kodista — Holgeria vastaan.