III

Huomeneton päivä.

Kun tämän kertomuksen lopputapaukset ovat olleet riippuvaiset tapahtumapaikkojensa laadusta, on välttämätöntä tässä tarkoin kuvata ne, sillä muuten ratkaisua olisi vaikea käsittää.

Fougères'n kaupunki sijaitsee osaksi liuskakivikalliolla, jonka luulisi lohjenneen niistä vuorista, jotka lännessä rajoittavat suurta Couësnonin laaksoa, ollen eri paikkakunnilla erinimiset. Tällä puolella eroittaa kaupungin näistä vuorista kuilu, jonka pohjassa virtaa pieni joki, nimeltä Nançon. Idän puolella olevalta kalliolta avautuu näköala siihen maisemaan, joka tarjoutuu Pèlerine-vuoren huipulta, ja lännenpuoliselta ei näe muuta kuin Nançonin epätasaisen laakson. Mutta tuolla kalliolla on kohta, josta yhtä haavaa voi katseella käsittää osan suuren laakson ympyränmuotoista alaa ja sen pienen jokiuoman somat mutkat, joka yhtyy tuohon suureen. Tämä paikka, jonka kaupungin asukkaat olivat valinneet kävelypaikakseen ja jonne neiti de Verneuil läksi, oli juuri se näyttämö, jolla oli ratkaistava Vivetieressä aloitettu näytelmä. Kuinka somat Fougères'n muut osat lienevätkin, on lukijan yksinomaan kiinnittäminen huomionsa siihen ympäristön töyrykkääseen alueeseen, joka näkyy kävelypaikan huipulta.

Antaaksemme käsityksen Fougères'n kallion tältä taholta tarjoamasta näköalasta, voimme verrata sitä noihin suunnattoman suuriin torneihin, joiden ympäri ulkopuolelta sarrasenilaiset arkkitehdit kerros kerrokselta ovat kietoneet kuisteja, joita keskenään yhdistävät kierreportaat. Ja tämän kallion huipulla onkin goottilainen kirkko, jonka pienet torninhuiput, kellotapuli, tukikaaret saattavat sen melkein sokerikeon kaltaiseksi. Kirkon edustalla, joka on omistettu pyhälle Leonardille, on epäsäännöllisen muotoinen pieni tori, jota tukee rintanojaksi kohoava muuri ja joka portaiden kautta on kävelypaikan yhteydessä.

Rakennuksen reunuksen tavoin tämä kävelypuistikko kulkee kaarena kallion reunalla, muutama syli alempana Pyhän Leonardin toria, ja on sangen laaja puilla istutettu alue, joka ulottuu kaupungin vallituksiin asti. Sitten on kymmenen sylen päässä suojamuurista ja kallioista, jotka kannattavat terassia, tuota liuskakivien onnellisen ryhmittymisen ja ihmistaidon yhteistulosta, kiertotie, nimeltään Kuningattaren portaat, joka on hakattu kallioon ja joka johtaa Bretagnen Annan rakentamalle sillalle. Tämän tien alapuolella, joka muodostaa kolmannen reunuksen, on vihdoin porrasmaisesti viettäviä puutarhoja, jotka ulottuvat joen rantaan asti ja näyttävät kukilla koristetuilta astuimilta.

Yhdensuuntaisina kävelypaikan kanssa korkeat kalliot, jotka sen esikaupungin mukaan, jonka kohdalla kohoavat, ovat saaneet nimen Pyhän Sulpicen vuoret, seuraavat joen äyräitä ja alenevat mataliksi rinteiksi suuressa laaksossa, missä äkkiä kääntyvät pohjoiseen. Nämä suoraviivaiset, kasvittomat ja synkät kalliot näyttävät koskettelevan kävelypaikan liuskakiviä; toisin paikoin ne ovat siitä ainoastaan pyssynampuman päässä ja suojelevat pohjoistuulilta sadan sylen levyistä syvää laaksoa, missä Nançon-virta jakaantuu kolmeen haaraan, jotka huuhtelevat somasti istutettua ja tehtaiden peittämää alankomaata.

Eteläpuolella, siinä, missä varsinainen kaupunki päättyy ja missä alkaa Pyhän Leonardin esikaupunki, Fougères'n kallio muodostaa mutkan ja kääntyy suureen laaksoon, seuraten jokea, jota se näin tunkee Pyhän Sulpicen vuoren seinämälle; tässä se muodostaa solan, josta Nançon-virta kahtena purona juoksee Couësnon-laaksoon. Tämän sievän kallioisen kukkularyhmän nimi on Nid-aux-Crocs; laakso, jota se ympäröi, on nimeltä Gibarryn laakso, ja sen lihavat laitumet tuottavat suuren osan siitä voista, jota herkkusuut sanovat Prévalayen voiksi.

Siinä kohdassa, missä kävelypuistikko päättyy vallituksiin, kohoaa n.s. Papukaija-torni. Tästä neliskulmaisesta rakennuksesta alkaen, jossa muunmuassa oli se huoneusto, mihin neiti de Verneuil oli muuttanut asumaan, muodostaa kaupungin vallin osaksi muuri, osaksi kallio. Ja tällä ylhäisellä ja valloittamattomalla perustuksella sijaitseva kaupunginosa muodostaa avaran puoliympyrän, jonka päässä kallioissa on uurroksia, joista Nançon pääsee virtaamaan. Siinä sijaitsee niinikään Pyhän Sulpicen kaupunginosaan johtava portti, joten tämä nimi onkin yhteinen molemmille. Graniittilohkareella, joka hallitsee kolmea laaksoa, missä useat tiet yhtyvät, kohoaa Fougères'n vanha linna sakaramuureineen ja keskiaikaisine torneineen. Se on Bretagnen herttuoiden pystyttämiä kookkaimpia rakennuksia, jonka muurit ovat viidentoista sylen korkuiset ja viidentoista jalan levyiset. Idässä sitä suojelee lampi; tästä saa alkunsa Nançon-virta, joka juoksee sen vallihautoihin, pannen Sulpicen portin ja linnan nostosillan välillä myllyjen rattaat pyörimään. Lännessä sitä puolustavat jyrkät graniittiset kalliojärkäleet, joilla se lepää.

Täten kävelypaikasta aina tähän keskiaikaiseen rakennusmuistomerkkiin asti, jota verhoavat murattiseinät, mitä koristavat neliskulmaiset tai pyöreät tornit, joista jokainen voi majoittaa kokonaisen rykmentin, linna, kaupunki ja sen kallio äkkijyrkkien kaltaittensa suojaamina muodostavat ison hevosenkengän, jonka kuilujen rinteisiin bretagnelaiset aikojen kuluessa ovat hakanneet muutamia kapeita polkuja. Siellä täällä pistää esiin ulkonevia kalliokielekkeitä koristeiden tavoin. Toisin paikoin vesi tihkuu esiin halkeimista, joissa kasvaa vaivaispuita. Kauempana kasvaa hieman tasaisemmilla graniittilohkareilla ruohoa, joka houkuttelee luoksensa kauriit. Kaikkialla kanervikko, joka on juurtunut kosteihin kallionrakoihin, koristaa punaisilla kiehkuraköynnöksillään tummia syvennyksiä. Tämän äärettömän suuren suppilon pohjalla pieni virta mutkittelee laitumella, joka alati on virkeän vihanta ja pehmeä kuin matto.

Linnan juurella ja useiden graniittimöhkäleiden välissä kohoaa Pyhälle Sulpicelle omistettu kirkko, joka on antanut nimensä Nançon-joen toisella puolella olevalle esikaupungille. Tätä esikaupunkia, joka on kuin viskattu kuilun pohjaan, ja sen kirkkoa, jonka suippokärkinen tapuli ei ylety kallion tasalle, joka näyttää kaatuvan sen ja ympäröivien majojen yli, sivuuttavat somasti eräät Nançonin syrjäjoet, joiden rantoja siimestävät puut ja koristavat puutarhat. Nämä pikkujoet katkaisevat epäsäännöllisesti hevosenkengän, jonka muodostavat kävelypaikka, kaupunki ja linna, ja tarjoavat sievän vastakohdan vastapäätä olevalle vakavalle pengerryhmälle. Koko Fougères'ta esikaupunkeineen, kirkkoineen ja juhlallisine kallioineen kehystävät Rillén vuoret, jotka ovat osa Couësnon-laaksoa ympäröivistä harjanteista.

Sellaiset ovat huomattavimmat piirteet tässä luonnossa, jonka pääleima on alkuperäinen jylhyys, mitä kuitenkin lieventävät hymyilevät vaikutelmat, komeimpien ihmistuotteiden ja odottamattoman vaihtelevan maaperän oikkujen yhtymät, sanalla sanoen jotain ennen kokematonta, joka yllättää ja hämmästyttää. Matkustaja ei missään muualla Ranskassa kohtaa niin suuremmoisia vastakohtia kuin ne, joita tarjoaa suuri Couësnonin laakson alue ja Fougères'n kallioiden ja Rillén harjanteiden väliin eksyneet laaksot.

Tämä on sellaista harvinaista kauneutta, jota sattuma välistä tuhlailevalla kädellä siroittelee ja josta ei puutu mitään luonnossa piilevää sopusointua. Kirkasta, virtaavaa vettä, näiden seutujen voimakkaan kasvullisuuden peittämiä vuoria; synkkiä kallioita ja siroja tehtaita; luonnon pystyttämiä vallituksia ja ihmisen rakentamia graniitti-torneja; tämän lisäksi kaikki valon ja varjojen ihmeelliset ilmiöt, erilaisten lehvien vastakohta, johon piirustajat kiinnittävät niin suurta huomiota; taloryhmiä, joissa häärii toimeliaita asukkaita, ja autioita paikkoja, missä graniitti ei siedä edes kiviin takertuvaa valkoista sammalta. Sanalla sanoen, kaikkea, mitä ikinä voi vaatia maisemalta, suloa ja kauhua, runoelmaa, täynnä yhä toistuvaa lumousta, yleviä kuvia, verratonta maaseudun viehätystä. Siinä Bretagne versoo kukkeimmillaan.

Papukaija-torniksi mainittu rakennus, jossa oli neiti de Verneuilin asunto, sijaitsee perustuksiltaan itse äkkijyrkänteen pohjassa ja sen huippu kohoaa Pyhän Leonardin kirkon edessä olevaan toriin asti. Tästä kolmelta taholta eristetystä rakennuksesta näkee yhtä haavaa ison hevosenkengän, joka alkaa itse tornista, Nançonin mutkittelevan laakson ja Pyhän Leonardin torin. Tuo rakennus kuuluu taloryhmään, joka on kolmensadan vuoden ikäinen, on puusta tehty ja sijaitsee kirkon pohjoispuolella olevassa sen kanssa yhdensuuntaisessa rakennusjonossa, joka kirkon kanssa muodostaa umpikujan, minkä avoimesta päästä astutaan viettävälle, kirkon edustalla olevalle kadulle. Tämä katu johtaa Pyhän Leonardin portille, jota kohti neiti de Verneuil astui alas.

Marie ei tietenkään noussut kirkkotorille, jonka alapuolitse kulki, vaan suuntasi askeleensa kävelypaikalle. Kun hän oli jättänyt taakseen matalat, vihreiksi maalatut kaiteet, jotka olivat Pyhän Leonardin portin torniin sijoitetun päävahdiston edessä, eteen avautuva suuremmoinen näky sai hänen intohimonsa hetkeksi vaikenemaan.

Hän ihaili sitä laajaa Couësnon-laakson alaa, joka ulottui Pèlerine-vuorelta aina sille vuorenrinteelle, jota pitkin nousee Vitréhen johtava tie; sitten hänen katseensa pysähtyivät Nid-aux-Croc'iin ja Gibarry-laakson mutkiin, jota ympäröivät vuorenhuiput olivat laskevan auringon autereisten säteiden kultaamat. Hän melkein pelästyi Nançonin laakson syvyyttä, jonka korkeimpien poppeleiden latvat tuskin ylettyivät "Kuningattaren portaiden" alapuolella olevien puutarhojen muureihin. Sitten hän kulki yllätyksestä yllätykseen siihen paikkaan asti, mistä näki Gibarry-laakson takaa suuren laakson ja sen ihanan maiseman, jota kehysti kaupungin muodostama hevosenkenkä, Pyhän Sulpicen kalliot ja Rillén harjanteet.

Tähän aikaan päivästä esikaupunkien taloista kohoava savu verhosi esineet siniseen harsoonsa; päivän kirkkaat värit alkoivat vaaleta; taivas kävi helmenharmaaksi. Kuu alkoi luoda hohdettaan tähän kauniiseen syvänteeseen. Kaikki oli omansa vaivuttamaan sielua haaveiluun ja palauttamaan mieleen rakkaat olennot. Yhtäkkiä hän ei enää kiinnittänyt mitään huomiota Pyhän Sulpicen esikaupungin paanukattoihin, ei sen kirkkoon, jonka rohkea torninhuippu häipyy laakson syvyyteen, ei satavuotisiin muratti- ja metsäköynnös-kerroksiin, jotka peittävät vanhan linnan muureja, jonka aukoista näkee Nançonin virran kuohuvan myllynrattaiden alla, sanalla sanoen, hän ei enää kiinnittänyt huomiota mihinkään tässä maisemassa. Turhaan aurinko laskiessaan siroitti kultapölyään ja punaisia harsojaan kallioilla kohoavien somien rakennusten yli, veteen ja niityille, Marie seisoi liikkumattomana Pyhän Sulpicen kallion edessä. Se mieletön toive, joka oli houkutellut hänet kävelypaikalle, oli kuin ihmeen kautta toteutunut.

Vastakkaisella vuorenkukkulalla kasvavien kinsteri- ja piikkiherne-pensaiden lomissa hän luuli tuntevansa, verhoavista vuohentaljoista huolimatta, useat Vivetièren vieraista, joista erityisesti erosi Gars, jonka vähimmätkin liikkeet selvästi näkyivät laskevan auringon himmeässä valossa. Jonkun askeleen päässä pääryhmästä hän näki hirvittävän vihollisensa, rouva du Guan. Hetken aikaa neiti de Verneuil luuli näkevänsä unta. Mutta hänen vihollisensa viha todisti hänelle pian, että kaikki tässä unelmassa oli todellista. Hän tarkkasi järkähtämättä markiisin pienimpiäkin liikkeitä, ja sentähden hän ei huomannut, kuinka huolellisesti rouva du Gua tähtäsi häneen pitkällä pyssyllä. Seuraavassa tuokiossa pyssynlaukaus nosti kaiun kallioissa, ja Marien ohi viuhuva luoti todisti hänelle kilpailijattarensa taitavuutta.

— Hän lähettää minulle nimikorttinsa! — hän virkkoi itsekseen nauraen.

Samassa kajahti lukuisia "ken siellä "-huutoja vahdistosta vahdistoon, linnasta aina Pyhän Leonardin portille, ilmaisten chouaneille fougèrelaisten valppauden, kun niin hyvin vartioivat sitäkin vallinsa osaa, jota vähin vaara uhkasi.

"Se on tuo mies, ja se on tuo nainen!" — ajatteli Marie.

Salaman nopeudella hänen päässään välkähti ajatus lähteä hakemaan markiisia, seurata häntä ja yllättää hänet.

— Mutta olen ilman aseita! — hän huudahti.

Hänen mieleensä muistui, että hän lähtiessään Parisista oli heittänyt yhteen pahvilippaaseensa kauniin tikarin, jota ennen oli kantanut sulttaanitar ja jota hän päätti käyttää aseenaan sotanäyttämöllä, samoin kuin ne lystikkäät henkilöt, jotka varustautuvat albumeilla, niihin merkitäkseen matkalla vaikutelmansa. Mutta silloin oli häntä vähemmin viehättänyt toivo saada vuodattaa verta kuin huvi kantaa kivillä koristettua komeaa kandjar-tikaria ja leikitellä sen häikäisevän puhtaalla terällä. Kolme päivää aikaisemmin hän oli katkerasti katunut, että oli jättänyt tämän aseen lippaaseensa, silloin kun hän vapautuakseen siitä inhoittavasta rangaistuksesta, jonka hänelle valmisti kilpailijattarensa, oli tahtonut kuolla.

Viipymättä hän palasi asuntoonsa, löysi tikarin, pisti sen vyöhönsä, kääri hartioittensa ja vartalonsa ympärille suuren saalin, verhosi hiuksensa mustalla pitsihuivilla, pani päähänsä tuollaisen leveälierisen hatun, jommoista chouanit käyttivät, ja joka oli erään hänen palvelijansa oma, ja saatuaan sellaisen mielenmaltin, jonka intohimot joskus sallivat, hän otti markiisin hansikkaan, jonka Marche-à-Terre oli passiksi antanut ja vastasi pelästyneelle Francinelle: — Mitä tahdot? Menisin etsimään häntä vaikka manalasta. — Sitten hän palasi kävelypaikalle.

Gars oli vielä samassa kohdassa, mutta yksin. Päättäen hänen kaukoputkestaan hän näytti soturin tarkka tuntoisuudella tutkivan Nançon-virran eri ylimenopaikkoja, "Kuningattaren portaita" ja sitä tietä, joka Pyhän Sulpicen portilta kiertää tämän kirkon ohi ja yhtyy valtateihin linnan kanuunain ylettyvissä.

Neiti de Verneuil riensi pienille poluille, jotka vuohet ja niiden paimenet ovat tallanneet kävelypaikan rinteelle, saapui "Kuningattaren portaille", sitten syvänteen pohjaan, kulki Nançon-virran yli, halki esikaupungin, arvaten linnun tavoin erämaassa tiensä, keskellä Pyhän Sulpicen vuorten äkkijyrkänteitä, ja saavutti pian graniittivuoreen hakatun niljakan polun. Huolimatta pistelevistä kinstereistä ja piikkiherneistä ja esiin törröttävistä kivistä hän alkoi kiivetä ylöspäin, osoittaen tuollaista tavatonta tarmoa, joka kenties on tuntematon miehelle, mutta joka näyttäytyy intohimon valtaamassa naisessa erityisinä hetkinä.

Yö yllätti Marien, kun hän saavuttuaan huipulle kuun vaaleassa valossa koetti tunnustella, mitä tietä markiisi oli lähtenyt kulkemaan. Mutta vaikka hän itsepintaisen väsymättä etsi, ei hän sitä löytänyt, maaseudulla vallitseva hiljaisuus pani hänet ajattelemaan, että chouanit ja heidän päällikkönsä olivat vetäytyneet pois. Tämä intohimoinen ponnistus raukesi äkkiä sen toivon mukana, joka sitä oli kiihoittanut. Ollessaan yksin yöllä tuntemattomalla seudulla, alttiina sodan vaaroille, hän rupesi miettimään, ja muistellessaan Hulot'n neuvot ja rouva du Guan laukauksen, hän värisi pelosta. Yön rauhallisuus, joka syvänä vallitsee vuorilla, teki hänelle mahdolliseksi kuulla jokaisen lehden putoamisen, matkankin päästä, ja tämänkaltaiset kahinat vavahtelivat ilmassa, ikäänkuin yksinäisyyden ja hiljaisuuden surullisena tahtina. Tuuli lakaisi näitä korkeita seutuja ja kiidätti hurjasti pilviä, synnyttäen varjon ja valon vaihtelua, mikä vielä lisäsi hänen kauhuansa, luoden vaarattomimpiinkin esineihin haaveellisen muodon.

Hän käänsi silmänsä Fougères'n taloja kohti, joiden kodikkaat valot tuikkivat kuin tähdet, ja äkkiä hän selvästi eroitti Papukaija-tornin. Hänellä ei ollut kuljettavana muuta kuin aivan lyhyt matka saapuakseen asuntoonsa, mutta tämä matka oli syvä kuilu. Hän muisti tarpeeksi ne syvänteet, jotka aukenivat molemmin puolin hänen kulkemaansa polkua, tietääkseen, että oli vaarallisempaa palata Fougères'en kuin jatkaa yritystään. Hän tiesi, että markiisin hansikas oli poistava kaikki vaarat hänen yölliseltä retkeltään, jos kohtasi chouaneja ympäristössä.

Ainoastaan rouva du Gua saattoi olla hirvittävä. Tätä ajatellessaan Marie puristi tikariaan ja pyrki taloa kohti, jonka katot oli huomannut saapuessaan Pyhän Sulpicen kallioille. Mutta hän astui hitaasti, sillä siihen asti hän ei ollut kokenut sitä synkkää juhlallisuutta, joka painaa yöllä liikkuvaa yksinäistä olentoa, kun yltympäri leviää autio seutu, ja korkeat vuoret joka taholla kokoontuneiden jättiläisten tavoin kallistavat päitään.

Hänen hameensa kahistessa, jota piikkiherneet pidättivät, hän säpsähti moneen kertaan, joudutti askeleitaan, mutta harvensi niitä taas, luullen viimeisen hetkensä tulleen. Mutta pian tilanne kehittyi senluontoiseksi, että pelottomimmatkaan miehet kenties eivät olisi sitä kestäneet. Se syöksi neiti de Verneuilin sellaiseen kauhistukseen ja puristi siihen määrin hänen elinvoimiaan, että hänessä kaikki tuntui äärimäisyyteen pingoitetulta, niin hyvin rohkeus kuin heikkous. Tällaisissa tapauksissa heikoimmat olennot tekevät tavatonta voimaa osoittavia tekoja, ja kaikkien vahvimmat tulevat mielettömiksi pelosta. Marie kuuli lyhyen matkan päässä outoja ääniä; ne olivat samalla selviä ja epämääräisiä, samoin kuin yö oli vuoroin synkkä ja valoisa, ne ilmaisivat sekasortoa, meteliä, ja korva väsyi niitä tarkatessaan. Ne lähtivät maan alta, joka tuntui järkkyvän äärettömän, liikkeellä olevan ihmisjoukon jalkojen polkemisesta. Kuun välkähdys salli neiti de Verneuilin yhtenä silmänräpäyksenä nähdä pitkän jonon inhoittavia olentoja, jotka heiluivat sinne tänne kuin tähkäpäät vainiolla ja hiipivät ohi kuin aaveet. Mutta tuskin hän ehti ne nähdä, sillä heti pimeys palasi taas kuin musta väliverho, joka piiloitti häneltä tämän hirvittävän taulun, täynnä keltaisia ja kiiluvia silmiä. Hän astui kiireisesti taaksepäin ja kavahti kallionkielekkeelle, paetakseen kolmea noista hirvittävistä haamuista, jotka lähestyivät häntä.

— Näitkö sinä sen?

— Tunsin kylmän viiman, kun se kulki ohitseni, — vastasi käheä ääni.

— Ja minä tunsin sieramissani hautuumaan kosteata ilmaa ja löyhkää, — sanoi kolmas.

— Onko se valkea? — kysyi ensimäinen.

— Minkätähden, — sanoi toinen, — se on yksin palannut kummittelemaan kaikista niistä, jotka ovat kuolleet Pèlerine-vuorella?

— Niin, minkätähden? — vastasi kolmas. — Miksi suositaan niitä, jotka kuuluvat "Pyhän sydämen" lahkokuntaan? Mutta muuten minä kernaammin kuolen ripillä käymättä, kuin harhailen tuon miehen tavoin juomatta, syömättä, verettömin suonin ja lihattomin luin.

— Ah!…

Tämä huudahdus tai pikemmin hirvittävä parkuna kaikui ryhmästä, kun yksi kolmesta chouanista sormellaan osoitti neiti de Verneuilin solakkaa vartaloa ja kalpeita kasvoja, hänen paetessaan hirvittävän nopeasti, synnyttämättä vähintäkään melua.

— Tuossa se on! — Tässä se on! — Missä se on? — Tuolla. — Täällä. — Se on jo kadonnut. — Ei. — On kyllä. — Näitkö sinä sen?

Nämä huudahdukset kaikuivat kuin aaltojen yksitoikkoinen loiske merenrantaa vastaan.

Neiti de Verneuil astui rohkeana taloa kohti, ja näki ison ihmisjoukon epämääräiset haamut, jotka pakenivat häntä, osoittaen silmitöntä säikähdystä hänen lähestyessään. Neiti de Verneuiliä tuntui ajavan eteenpäin outo voima, joka hänet masensi. Se, että hänen ruumiinsa tuntui niin kevyeltä, tuotti hänelle uuden kauhun aiheen. Nuo haamut, jotka hänen lähestyessään joukottain nousivat ja kohosivat kuin maan alta, missä näyttivät maanneen, päästivät voihkinan, joka tuntui yliluonnolliselta.

Viimein hän suuresti ponnisteltuaan pääsi autioon puutarhaan, jonka aita oli hävitetty. Vahti pidätti häntä, mutta hän näytti hänelle hansikasta. Kun kuu samassa valaisi Marien kasvot, vaipui karbiini-pyssy chouanin kädestä, joka jo oli tähdännyt Mariehen, mutta joka hänet nähdessään päästi kauas ympärille kaikuvan huudon. Marie huomasi suuria rakennuksia, joista tuikkivat valot ilmaisivat asuttuja huoneita, ja hän saapui lähelle seinää kohtaamatta vastustusta. Ensimäisestä ikkunasta, jota lähestyi, hän näki rouva du Guan ja Vivetieressä koolla olleet päälliköt. Sekä tästä näystä että uhkaavasta vaarasta säikähtyneenä hän hyökkäsi rajusti pienelle ikkuna-aukolle, jota suojeli paksu rautaristikko, ja näki isossa holvikattoisessa salissa markiisin yksin ja alakuloisena.

Takkavalkean heijastus, jonka edessä hän istui jykevällä tuolilla, loi hänen kasvoihinsa punervaa ja levotonta hohdetta, joka painoi tähän kohtaukseen näyn leiman. Liikkumattomana ja vavisten naisparka takertui rautaristikkoon, ja vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa hän toivoi kuulevansa markiisin äänen, jos hän puhuisi. Nähdessään hänet lamautuneena, toivottomana ja kalpeana, hän ilokseen ajatteli olevansa yksi tuon miehen surullisuuden syistä. Sitten hänen vihansa vaihtui sääliksi ja hellyydeksi, ja hän tunsi, ettei hän ollut mennyt näin pitkälle yksistään kostaakseen. Markiisi nousi, käänsi päänsä ja tyrmistyi, huomatessaan kuin utupilven ympäröiminä neiti de Verneuilin kasvot. Hän teki kärsimättömyyttä ja ylenkatsetta uhkuvan liikkeen huudahtaessaan:

— Näen siis tuon kirotun naisen hereilläkin ollessani.

Tämä syvä halveksiminen pani nais-paran mielettömästi nauramaan, ja vavahtaen hyökkäsi nuori päällikkö rautaristikkoa kohti. Neiti de Verneuil pakeni siitä. Hän kuuli lähellään askeleita, ja luuli, että se oli Montauran. Ja paetakseen häntä hän ei tuntenut esteitä; hän olisi kiivennyt muurin yli ja lentänyt ylös ilmaan, hän olisi löytänyt manalan tien, välttääkseen lukemasta nuo tulikirjaimilla piirretyt sanat: Hän sinua halveksii, jotka olivat kirjoitetut tuon miehen otsalle, ja joita sisäinen ääni silloin huusi hänelle kuin toitottava torvi.

Astuttuaan tietämättä, minne meni, hän pysähtyi, tuntiessaan miten kostea ilma tunki hänen jäseniinsä. Pelästyen useiden henkilöiden askeleista ja levottomuuden ahdistamana hän astui alas portaita, jotka johtivat hänet alas kellariin. Saavuttuaan viimeiselle astuimelle, hän kuunteli tarkasti saadakseen selville, mihin suuntaan kulkivat hänen takaa-ajajansa; mutta huolimatta ulkoapäin tunkevasta jotenkin kovasta melusta, hän kuuli ihmisäänen surkeata valittamista, joka vielä lisäsi hänen kauhistustaan. Valojuova, joka virtasi ylhäältä portailta, sai hänet pelkäämään, että hänen vainoojansa tiesivät hänen pakopaikkansa. Ja välttääkseen heitä hän ponnisti uudelleen voimiaan.

Hänen oli hyvin vaikea selittää muutama hetki myöhemmin ja koottuaan ajatuksensa, millä keinoin oli voinut kiivetä sen matalan seinämuurin komeroon, missä nyt oli piilossa. Hän ei edes alussa huomannut sitä epämukavuutta, jota tuotti hänelle hänen ruumiinsa asento. Mutta tämä epämukava asento kävi lopulta sietämättömäksi, sillä hän näytti kyyristyneenä holvikaaren alle kumartuneelta Venukselta, jonka joku taiteenharrastaja on sullonut liian ahtaaseen seinäkomeroon.

Tämä jotenkin leveä graniittikivistä rakennettu seinä eroitti toisistaan portaat ja kellarin, josta lähtivät nuo valitukset. Seuraavassa tuokiossa hän siellä alhaalla näki vuohennahkoihin puetun henkilön astuvan alas portaita ja menevän holviin, tekemättä pienintäkään liikettä, joka olisi osoittanut kiirettä. Neiti de Verneuil odotti kärsimättömästi, ilmaantuisiko hänelle jotain tilaisuutta pelastumiseen, ja tähysteli tuntemattoman miehen valaisemaa kellaria, missä näki maassa muodottoman, mutta elävän möhkäleen, joka rajuin ja toistetuin liikkein ponnisteli päästäkseen lähelle erästä seinän kohtaa, näyttäen toutaimelta, joka vedestä maalle nostettuna väänteleikse ja hyppelee.

Pieni pikisoihtu valaisi sinervällä hohteellaan kellaria. Vaikka neiti de Verneuilin mielikuvitus levitti synkkää runoutta tähän holviin, jossa kaikuivat rukoilevat pyynnöt, hänen täytyi kuitenkin sitä lähemmin tarkastettuaan myöntää, että se oli maanalainen keittiö, joka aikoja sitten oli ollut käyttämättä.

Valaistuksessa muuttui tuo ainemöhkäle pieneksi, hyvin lihavaksi mieheksi, jonka kaikki jäsenet oli huolellisesti sidottu, mutta jonka ne, jotka olivat hänet vanginneet, näyttivät jättäneen vallan omiin hoteisiinsa kosteille lattialaatoille. Nähdessään oudon miehen, joka toisessa kädessä piti soihtua ja toisessa risukimppua, vanki päästi syvän voihkinan, joka niin suuresti liikutti neiti de Verneuiliä, että hän unhoitti oman kauhistuksensa, epätoivonsa ja puutuvien jäseniensä hirvittävän epämukavan asennon; hän koetti pysyä liikkumattomana.

Chouani viskasi kimppunsa pesään, tutkittuaan vanhan patakoukun vahvuutta, joka riippui valurautalevystä, ja sytytti soihdullaan risut palamaan. Kauhukseen neiti de Verneuil silloin tunsi tuon miehen viekkaaksi Pille-Micheksi, jonka käsiin hänen kilpailijattarensa oli hänet jättänyt ja jonka kasvot liekin valossa muistuttivat noita Saksassa puusta veistettyjä kömpelöitä äijänkuvia. Vangin päästämä valitus houkutteli esiin naurun, noihin ryppyjen peittämiin ja päivän paahtamiin kasvoihin leveän hymyn.

— Huomaat, — hän virkkoi mies-paralle, — että me muut kristityt emme syö sanaamme, kuten sinä. Tuo valkea tulee tekemään jalkasi, kielesi ja kätesi notkeiksi. Mitä hittoa! enhän näe pannua asettaakseni jalkojesi alle; nehän ovat niin lihavia, että niistä tippuva rasva voisi sammuttaa tulen. Onpa talosi hyvin huonossa kunnossa, kun se ei voi tarjota isännälleen kaikkea mukavuutta, kun hän lämmittelee itseään.

Uhri päästi korvia vihlovan huudon, ikäänkuin olisi toivonut, että äänensä olisi tunkenut holvien läpi ja kutsunut saapuville vapauttajan.

— Ohoh, voittepa laulaa täyttä kurkkua, herra d'Orgemont! Kaikki jo nukkuvat ylhäällä, ja Marche-à-Terre tulee jälessäni, hän sulkee kellarin oven.

Puhuessaan Pille-Miche tunnusteli karbiinin päällä tulisijaa ja paistinuuneja, löytääkseen sen piilopaikan, johon saituri oli kätkenyt rahansa. Hän toimitti tämän tarkastuksen niin taitavasti, että d'Orgemont vaikeni, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku säikytetty palvelija oli hänet pettänyt. Sillä vaikka hän ei ollut uskonut salaisuuttaan kellekään, olisivat hänen elintapansa voineet antaa aihetta oikeihin johtopäätöksiin.

Pille-Miche kääntyi välistä äkkiä katsoen uhriinsa kuin lapset leikissä, kun koettavat arvata sen kuvaavista ilmeistä, joka on piiloittanut jonkun tunnetun esineen, lähestyvätkö vai etääntyvätkö siitä. D'Orgemont teeskenteli pelästystä nähdessään chouanin kolisuttavan paistinuuneja, jotka kumisivat ontosti, ja näytti jonkun hetken sillä tavoin tahtovan vetää nenästä herkkäluuloista ja itaraa Pille-Micheä. Samassa kolme muuta chouania syöksyi alas portaita ja astui kellariin. Huomatessaan Marche-à-Terren, Pille-Miche lakkasi etsinnästään, luotuaan d'Orgemontiin katseen, joka uhkui petetyn ahneuden koko raivoa.

— Marie Lambrequin on noussut kuolleista! — sanoi Marche-à-Terre ja näytti mieheltä, jonka mielestä kaikki muu himmenee näin vakavan uutisen rinnalla.

— Se ei minua ihmetytä, — sanoi Pille-Miche, — hän kävi niin usein ehtoollisella! Hyvä Jumala tuntui olevan olemassa ainoastaan häntä varten.

— Mitä vielä! — huomautti Mène-à-Bien, — se ei häntä paljoakaan hyödyttänyt. Eihän hän ollut saanut synninpäästöä ennen tuota Pèlerine-vuoren kahakkaa. Hän oli vietellyt Goguelun tyttären ja oli silloin kuolinsyntiin syypää. Abotti Gudin sanoi, että hän tulee harhailemaan tuolla tavoin aaveena kaksi kuukautta, ennenkuin palaa kokonaan! Näimme hänen hiipiä sujahtavan ohitsemme, ja hän oli kalpea, kylmä, kevyt ja löyhkäsi hautuumaalle.

— Ja hänen kunnianarvoisuutensa puhui siinä vallan totta, että jos tuo henkiolento saisi valtaansa jonkun, niin se tekisi siitä itselleen kumppanin, — lisäsi neljäs chouani.

Tämän viimeksi esiintyneen puhujan eriskummaiset kasvot herättivät Marche-à-Terren siitä uskonnollisesta haaveilusta, johon hänet oli saattanut ihmeen täyttyminen, minkä harras usko abotti Gudinin vakaumuksen mukaan saattoi uudelleen toimeenpanna jokaisessa uskonnon ja kuninkaan hurskaassa puolustajassa.

— Siinä huomaat, Galope-Chopine, — sanoi Marche-à-Terre vakavana vastakäännetetylle, — mihin vie meidät uskontomme määräämien pienimpienkin velvollisuuksien laiminlyöminen. Pyhä Anna antaakin sen neuvon, että meidän keskuudessamme tulee olla leppymättömän ankara vähimmistäkin hairahduksista. Sinun serkkusi, Pille-Miche, on anonut sinulle vahtitointa Fougères'ssa, Gars suostuu sen sinulle antamaan, ja tulet saamaan hyvän palkan; mutta kai tiedät, millaisia jauhoja alustamme petturien taikinaan.

— Totta kai, herra Marche-à-Terre.

— Tiedät, miksi tämän sinulle sanon. Jotkut sanovat, että sinä rakastat omenaviiniä ja kolikoita. Mutta nyt ei ole kysymys hauskasta elämisestä, tyytyy yksinomaan palvella meidän asiaamme.

— Kaikella kunnioituksella, herra Marche-à-Terre, mutta omenaviini ja kolikot ovat kaksi hyvää, jotka eivät estä autuutta.

— Jos serkku tekee jonkun tyhmyyden, — sanoi Pille-Miche, — niin se tapahtuu tietämättömyydestä.

— Miten onnettomuus tapahtuneekin, — huudahti Marche-à-Terre niin jyrisevällä äänellä, että se pani holvit kaikumaan, — niin ei hän pääse käsistäni. Sinä saat vastata hänestä, — hän jatkoi, kääntyen Pille-Michen puoleen, — sillä jos hän tekee itsensä syypääksi hairahduksiin, niin nyljen minä vuohentaljasi sisuksen.

— Mutta kaikella kunnioituksella, herra Marche-à-Terre, — jatkoi Galope-Chopine, — ettekö te usein ole sattunut luulemaan, että chouanien vastustajat ovat chouaneja?

— Hyvä mies, — huomautti Marche-à-Terre kuivasti, — älä enää puhu tuollaista pötyä, tai leikkaan sinut kahtia kuin nauriin. Mitä tulee Garsin lähetteihin, niin on heidän merkkinään oleva hänen hansikkaansa. Mutta tuon Vivetièren jutun jälkeen tuo ylhäinen nainen lisäksi kiinnittää niihin vihreän nauhan.

Pille-Miche survaisi kovasti toverinsa kyynäspäätä, osoittaen d'Orgemontia, joka oli nukkuvinaan; mutta Marche-à-Terre ja Pille-Miche tiesivät kokemuksesta, ettei kukaan vielä ollut torkkunut heidän valkeansa ääressä. Ja vaikka viime sanat oli kuiskattu Galope-Chopinelle, oli vanki-parka sentään saattanut kuulla, ja sentähden katsoivat nuo neljä chouania toisiaan hetken ja näyttivät luulevan, että pelko oli riistänyt tuolta mieheltä aistiensa käyttämisen.

Äkkiä Marche-à-Terre antoi merkin Pille-Michelle, joka riisui d'Orgemontin jalkineet ja sukat, Mène-à-Bien ja Galope-Chopine tarttuivat häneen ja kantoivat hänet tulen ääreen. Sitten Marche-à-Terre otti yhden risukimpuista ja sitoi saiturin jalat kiinni pannukoukkuun. Kaikki nämä liikkeet ja niiden uskomaton nopeus panivat uhrin päästämään huutoja, jotka kävivät sydäntä särkeviksi, kun Pille-Miche oli koonnut hiiliä hänen jalkojensa alle.

— Ystäväni, rakkaat ystäväni, — huusi d'Orgemont, — tehän aiotte kiduttaa minua. Minä olen kristitty kuten tekin.

— Sen sinä valehtelet, — vastasi Marche-à-Terre. — Veljesi on kieltänyt Jumalan. Sinä taas olet ostanut Juvignyn luostarialueen. Abotti Gudin on sanonut, että empimättä saattaa kärventää luopiot.

— Mutta, rakkaat veljeni Herrassa, enhän minä kieltäydy maksamasta teille.

— Annoimme sinulle kahden viikon mietintäajan, kaksi kuukautta on nyt kulunut, eikä Galope-Chopine ole saanut mitään.

— Etkö ole saanut mitään, Galope-Chopine? — kysyi saituri epätoivoisena.

— En yhtään mitään, herra d'Orgemont! — vastasi Galope-Chopine pelästyneenä.

Hänen huutonsa muuttui nyt lakkaamattomaksi voihkinaksi, joka muistutti kuolonkorinaa. Yhtä tottuneina näkemään tällaista kuin siihen, että heidän koiransa juoksentelivat ympäri ilman saappaita, nuo neljä chouania katselivat välinpitämättöminä d'Orgemontia, joka vääntelihe ja ulvoi, ja he panivat ajattelemaan matkustajia, jotka ravintolan uunin ääressä odottavat, kunnes liha on tarpeeksi paistunut, että sen voi syödä.

— Minä kuolen, minä kuolen! — huusi uhri, — ja sitten te ette saa rahojani.

Näistä rajuista huudoista huolimatta Pille-Miche huomasi, ettei liekki vielä kärventänyt ihoa; kohennettiin sentähden hiiliä niin taitavasti, että tuli paloi pienellä liekillä; silloin d'Orgemont sanoi masentuneella äänellä:

— Ystäväni, irroittakaa siteeni… Paljonko tahdotte? sata riksiä, tuhat riksiä, kymmenen tuhatta riksiä, sata tuhatta riksiä?

Tämä ääni oli niin surkea, että neiti de Verneuil unhoitti oman vaaransa ja päästi huudahduksen.

— Kuka puhui? — kysyi Marche-à-Terre. Chouanit loivat ympärilleen pelästyneitä katseita.

Nämä miehet, jotka murhaavan kanuunanputken edessä olivat niin urhoollisia, muuttuivat pelkureiksi aaveen edessä. Pille-Miche yksin kuunteli tarkkaavasti tuskissaan parkuvan uhrin tunnustusta.

— Viisisataa riksiä… totisesti ne annan, — sanoi saituri.

— No, missä ne sitten ovat? — kysyi tyynesti Pille-Miche.

— Tuota noin… ne ovat ensimäisen omenapuun juurella. Pyhä Neitsyt! puutarhan perällä, vasemmalla… Te olette rosvoja… varkaita… Voi! Nyt kuolen… siellä on kymmenen tuhatta frangia.

— Minä en huoli frangeista, — sanoi Marche-à-Terre, — me tahdomme livrejä. Sinun tasavaltalaisissa rikseissäsi on pakanallisia kuvioita, ja ne eivät ole käypää rahaa.

— Ne ovat livrejä, puhdasta kultarahaa. Mutta Herran nimessä, päästäkää minut… Te tiedätte, missä on elämäni… aarteeni!

Nuo neljä chouania katsoivat toisiinsa hakien sitä, jolle olisivat voineet uskoa rahasumman esille kaivamisen. Tänä hetkenä näiden ihmisten petomainen julmuus inhoitti ylivoimaisesti neiti de Verneuiliä, joka tietämättä, suojelivatko hänen aaveenomaisen kalpeat kasvonsa vielä häntä vaaralta, huudahti vakavalla äänellä:

— Ettekö pelkää Jumalan vihaa? Päästäkää hänet siteistään, julmurit!

Chouanit kohottivat päätään, näkivät ylhäällä hämärässä kahdet silmät, jotka loistivat kuin tähdet ja pakenivat kauhistuneina. Neiti de Verneuil hypähti alas komerostaan ja riensi keittiöön, juoksi d'Orgemontin luo, veti hänet niin rajusti pois valkeasta, että siteet katkesivat; sitten hän tikarillaan leikkasi poikki ne nuorat, joilla hänen raajansa olivat sidotut. Kun saituri oli vapaa ja pystyssä, hänen kasvojensa ensi ilme oli surullinen ja samalla katkeran hymyilevä.

— Menkääpä nyt omenapuun juurelle, rosvot! — hän virkkoi. — Ohhoh, tämä on jo toinen kerta, kun vedän heitä nenästä, eivätkä he kolmatta kertaa saa minua käsiinsä! Sinä hetkenä kajahti ulkona naisen ääni.

— Aave! Aave! — huusi rouva du Gua. — Te hölmöt, sehän on hän! Tuhat riksiä sille, joka tuo minulle tuon lutkan pään!

Neiti de Verneuil kalpeni; mutta saituri hymyili, tarttui hänen käteensä, veti hänet kiukaan kuvun alle, esti häntä jättämästä jälkeä kulustaan, johtaen häntä niin ettei hän kajonnut valkeaan, joka täytti ainoastaan pienen tilan pesän aukosta. Sitten hän painoi ponninta, ja valurautalevy liikahti paikaltaan. Ja kun heidän yhteiset vihollisensa tulivat alas kellariin, oli piilopaikan raskas oviluukku jo melutta sulkeutunut. Parisitar ymmärsi silloin, minkä tähden poloinen pääoman omistaja aikaisemmin oli tehnyt nuo sätkähtelevät kalanliikkeet.

— Kuten huomaatte, neiti, on aave ottanut sinisen toverikseen…

Chouanien kauhistus lienee ollut suuri, sillä kellarissa vallitsi niin syvä hiljaisuus, että d'Orgemont ja hänen seurassaan oleva nainen selvästi kuulivat hetken kuluttua heidän kuiskaavan:

— Ave, sancta Anna Auriaca, gratia plena, Dominus tecum j.n.e. [Terve, pyhä Aurayn Anna, sinä armosta rikas. Herra olkoon kanssasi. Suom.]

— He rukoilevat, nuo pölkkypäät! — huudahti d'Orgemont.

— Ettekö pelkää, — sanoi neiti de Verneuil, keskeyttäen kumppaninsa puheen, — että ilmaisette meidän piilo…

Vanhan saiturin nauru karkoitti nuoren parisittaren levottomuuden.

— Tuo rautaluukku on kiinnitetty kymmenen tuuman paksuiseen graniittilevyyn. Me voimme kuulla heidät, mutta he eivät kuule meitä.

Sitten hän hiljaa tarttuen pelastajattarensa käteen asetti sen raon kohdalle, josta virtasi sisään raitis ilma, ja parisitar arvasi, että tuo käytävä oli sovitettu kiukaan savutorveen.

— Kas, kas! — virkkoi d'Orgemont. — Jalkani kirvelevät hiukan! Tuo Charretten Tamma, — joksi rouva du Guata haukutaan Nantes'ssa, — ei ole niin tyhmä, että vastustaisi uskollisten kätyriensä uskonnollista vakaumusta. Hän hyvin tietää, että elleivät he olisi niin typeriä, eivät he taistelisi asian puolesta, joka vahingoittaa heidän etujaan. Nyt tuo naikkonenkin rukoilee. Hän on epäilemättä soma nähdä rukoilemassa pyhää Annaa. Olisipa parempi, jos hän ryöstättäisi joidenkin postivaunujen rahat, maksaakseen takaisin ne neljä tuhatta frangia, jotka on minulle velkaa. Korkoineen, kuluineen, se nousee ainakin neljään tuhanteen seitsemään sataan kahdeksaankymmeneen frangiin ja muutamaan centimiin.

Lopetettuaan rukouksensa chouanit nousivat ja poistuivat. Vanha d'Orgemont painoi neiti de Verneuilin kättä, ikäänkuin huomauttaakseen hänelle, että vaara sentään yhä oli uhkaamassa.

— Ei, armollinen rouva, — huudahti Pille-Miche muutaman hetken vaiettuaan, — vaikka jäisitte tähän odottamaan kymmeneksi vuodeksi, niin he eivät palaa.

- Mutta tuo nainen ei ole lähtenyt täältä, hänen täytyy siis olla täällä! — sanoi itsepäisesti Charretten Tamma.

— Ei, hyvä rouva, he ovat sujahtaneet matkoihinsa seinien halki. Muistakaa, että piru tässä samassa paikassa, silmiemme edestä, vei mukaansa valan tehneen papin.

— Kuinka sinä, Pille-Miche, ahne kuin olet, et arvaa, että tuo vanha saituri on voinut uhrata muutaman tuhannen rakennuttaakseen tämän holvin alle komeron, jonka aukon joku salainen laitos peittää?

Saituri ja nuori parisitar kuulivat Pille-Michen päästävän leveän naurun.

— Totta tosiaan! — hän virkahti.

— Jää tänne, — sanoi rouva du Gua, — odota heitä ulko-ovella, — yhdestä ainoasta pyssynlaukauksesta annan sinulle kaiken, minkä löydät tämän koronkiskurin aarresäiliöstä. Jos tahdot, että annan sinulle anteeksi että myit tuon ilonaisen, kun olin käskenyt sinun tappaa hänet, tottele minua.

— Koronkiskuri! — sanoi vanha d'Orgemont, — enkä kuitenkaan ole vaatinut hänen lainastaan enempää kuin yhdeksän sadalta. Se on totta, että minulla on hypoteekkitakaus. Mutta näette, miten hän osoittaa kiitollisuuttaan. Nähkääs, hyvä neiti, jos Jumala rankaisee meitä pahasta, piru taas rankaisee meitä hyvästä. Ja ihminen, joka on asetettu näiden kahden äärimäisyyden väliin, mitään tietämättä tulevaisuudesta, on aina tehnyt minuun saman vaikutuksen kuin päätöslasku-esimerkki, jonka tuntematon on löytämätön.

Hän päästi ontolle kaikuvan huokauksen, sillä kulkiessaan hänen nielunsa läpi ilma tuntui siinä järkyttävän kahta löysää äänijännettä. Se kolina, joka syntyi, kun Pille-Miche ja rouva du Gua uudestaan tunnustelivat seiniä, holvia ja lattialaattoja, näytti rauhoittavan d'Orgemontia, joka tarttui pelastajattarensa käteen, auttaakseen häntä nousemaan ylös ahtaita kiertoportaita, jotka oli sovitettu paksun graniittiseinän onkaloon. Kun he olivat kiivenneet vain parisenkymmentä astuinta, lampun liekki valaisi heikosti heidän päänsä. Saituri pysähtyi, kääntyi neidin puoleen, tarkasti hänen kasvojaan, ikäänkuin, olisi visusti tutkinut epäilyttävää vekseliä, ja päästi hirvittävän huokauksensa.

— Saattamalla teidät tänne turvaan, — sanoi hän hetken vaiettuaan, — olen täydellisesti korvannut teille sen palveluksen, jonka olette minulle tehnyt. En siis käsitä, miksi vielä antaisin teille…

— Herraseni, älkää puhuko sellaista, minä en vaadi teiltä mitään, — sanoi parisitar.

Nämä sanat ja kenties noiden kauniiden kasvojen ilmaisema ylenkatse rauhoittivat pienen äijän, sillä hän huokasi uudelleen.

— Oh, johtamalla teidät tänne, olen tehnyt liiaksi, jotta en jatkaisi…

Kohteliaasti hän auttoi Marieta nousemaan vielä muutaman, sangen kummallisesti sijoitetun portaan ja vei hänet, puoleksi mielellään, puoleksi vastahakoisesti pieneen kammioon, joka oli neljän neliöjalan laajuinen, ja jota valaisi kattoon ripustettu lamppu. Oli helppo huomata, että saituri oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin voidakseen viettää useamman päivän tässä tyyssijassa, jos sisäisen sodan tapahtumat pakoittaisivat hänet oleskelemaan siinä kauemmin. — Älkää lähestykö seinää, voisitte tahrata vaatteenne muurikalkilla! — sanoi äkkiä d'Orgemont.

Ja sangen kiireisesti hän asetti kätensä nuoren neidin saalin ja seinän väliin, joka näytti äsken kalkilla silatulta. Vanhan saiturin kädenliike aikaansai vallan päinvastaisen vaikutuksen, kuin mitä hän oli odottanut. Neiti de Verneuil katsoi äkkiä eteensä ja näki nurkassa eräänlaisen ulkonevan laitoksen, jonka muoto sai hänet kauhusta huudahtamaan, sillä hän aavisti, että ihmisolento oli peitetty muuriruukilla ja asetettu pystyyn. D'Orgemont viittasi häntä pelästyneenä vaikenemaan, ja hänen pienet siniset silmänsä ilmaisivat yhtä suurta kammoa kuin seurassaan olevan naisen.

— Hupsu! luuletteko, että minä olen hänet surmannut?… Se on veljeni, — hän sanoi muunnellen huokaustaan alakuloisesti. — Hän oli ensimäinen valan tehnyt pappi. Tämä oli ainoa tyyssija, jossa hän oli turvassa chouanien ja muiden pappien raivolta. Vainota kunnon miestä, joka niin suuresti harrasti järjestystä! Hän oli minua vanhempi, hänellä yksin oli kärsivällisyyttä opettaa minua laskemaan kymmenysluvuilla. Oh, hän oli hyvä pappi. Hänellä oli taloudellista aistia ja hän osasi säästää. Hän kuoli neljä vuotta sitten, en tiedä, mihin tautiin. Mutta papeilla, nähkääs on tapana aika-ajoin polvistua rukoilemaan, ja hän ei kenties tottunut olemaan pystyasennossa tässä komerossa, kuten minä… Piiloitin hänen ruumiinsa tuohon soppeen, sillä muualla he olisivat kaivaneet sen ylös haudasta. Kerran voin kai haudata hänet vihittyyn maahan, kuten tuo miesparka huomautti, joka ainoastaan pelon pakoittamana teki valan.

Kyynel vierähti esiin pienen vanhuksen silmästä, ja hänen punainen valetukkansa näytti silloin hiukan vähemmän rumalta nuoresta naisesta, joka kääntyi poispäin kunnioituksesta tätä salaista surua kohtaan. Mutta tästä osanotosta huolimatta d'Orgemont sanoi vielä:

— Älkää lähestykö seinää, te…

Ja hänen katseensa eivät päästäneet näkyvistään neiti de Verneuilin silmiä, hän kun toivoi siten estävänsä häntä tarkemmin tutkimasta tämän kammion seiniä, missä liiaksi harventunut ilma ei riittänyt keuhkoille. Kuitenkin Marien onnistui valppaan vartijansa huomaamatta luoda katse ympäristöön, ja seinissä olevista omituisista ulkonevista osista hän teki sen johtopäätöksen, että saituri itse oli rakentanut ne hopea- ja kultasäkeistä.

Jo hetken d'Orgemont oli ollut eriskummaisen ihastuksen valloissa. Tosin hänen jalkojansa pakoitti äskeisestä kärvennyksestä, ja hänen kasvojensa joka rypystä kuvastui se kauhu, joka hänessä syntyi siitä, että vieras ihmisolento oli keskellä hänen aarteitaan. Mutta samalla hänen kuivat silmänsä hehkuivat hänelle tavattomasta sisäisestä tulesta ja heijastivat jaloa mielenliikutusta, jota hänessä herätti pelastajattarensa vaarallinen läsnäolo, sillä tämän valkea ja ruusunpunainen poski houkutteli suutelemaan ja hänen tumma, sametinpehmeä katseensa nosti vanhuksen sydämeen niin kuumia veriaaltoja, ettei hän enää tietänyt, oliko tämä elämän vai kuoleman merkki.

— Oletteko naimisissa? — hän kysyi värähtelevällä äänellä.

— En ole, — vastasi parisitar hymyillen.

— Onhan minulla vähän omaisuutta, — virkkoi saituri huoaten, — vaikka en olekaan niin rikas kuin kaikki sanovat. Nuori nainen, kuten te, varmaankin rakastaa jalokiviä, helyjä, ajoneuvoja, kultaa, — hän katsahti pelästyneenä ympärilleen. — Kaiken tämän voin testamentata toiselle… Ja jos te tahdotte…

Vanhuksen katse kuvasti, hänen tuntiessaan tätä ohimenevääkin intohimoa, niin paljon itsekkäisyyttä, että neiti de Verneuil kieltäen pudisti päätään ja tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että saituri tahtoi naida hänet ainoastaan senvuoksi, että saisi haudata salaisuutensa toisen minänsä sydämeen.

— Raha! — sanoi parisitar, luoden d'Orgemontiin katseen, joka uhkui ivaa ja joka saattoi vanhuksen samalla onnelliseksi ja suuttuneeksi, — raha ei minulle merkitse mitään. Te olisitte kolme kertaa rikkaampi kuin mitä nyt olette, jos omistaisitte kaiken minun hylkäämäni kullan.

— Älkää lähestykö sei…

— Eikä minulta kuitenkaan ole pyydetty enempää kuin yhtä ainoata katsetta, — hän lisäsi uskomattoman ylpeästi.

— Siinä teitte väärin. Se olisi ollut oivallinen keinottelu. Mutta ajatelkaa nyt toki…

— Ajatelkaa, — keskeytti neiti de Verneuil, — että juuri kuulin tässä lähellä äänen, jonka pieninkin kaiku minun mielestäni on suurempiarvoinen kuin kaikki teidän rikkautenne.

— Te ette niitä tunne…

Ennenkuin saituri oli voinut estää, Marie lykkäsi sormellaan sivulle pienen väritetyn piirroksen, joka kuvasi Ludvig XV:ttä hevosen selässä istuvana, ja sen takana olevasta reiästä hän äkkiä näki alla olevassa huoneessa markiisin, joka juuri latasi isoa vallipyssyä. Se pieni levy, jolle tuo kuva oli liimattu, näytti peittävän reikää, joka muodosti kuvion komeron alapuolella olevan huoneen kattokoristeissa, missä kuningasmielinen kenraali epäilemättä nukkui. D'Orgemont lykkäsi mitä varovaisimmin paikoilleen vanhan piirroksen ja katsoi ankarasti nuoreen tyttöön.

— Älkää lausuko sanaakaan, jos henkenne on teille rakas. Muuten, — hän jatkoi hetken vaiettuaan, — ette ole heittänyt iskukoukkuanne varsin pieneen alukseen. Tiedättekö, että markiisi de Montauranilla on sadan tuhannen frangin tulot vuokralle annetuista maatiloista, joita ei ole myyty? Eräs konsulin julkaisema päätös, jonka luin Ille-et-Vilainen Maanantai-lehdessä, on juuri peruuttanut takavarikkoon ottamisen. Kas, kas, epäilemättä tämän kuultuanne pidätte tuota poikaa entistään kauniimpana. Silmänne kiiltävät kuin kaksi uuden uutukaista kultarahaa.

Neiti de Verneuilin katseet olivat ruvenneet vilkkaasti säihkymään, hänen kuultuaan tuon tutun äänen kaiun. Hänen seisoessaan siinä ikäänkuin uponneena hopeakaivokseen, elpyi äkkiä hänen henkensä, joka oli ollut viime tapahtumien lamauttama. Hän näytti tekevän synkän päätöksen ja huomaavan sen toteuttamiskeinot.

— Sellaisesta ylenkatseesta ei koskaan voi toipua, — hän ajatteli, — ja jos hän ei enää voi minua rakastaa, tahdon hänet surmata… Ei yksikään nainen tule häntä omistamaan.

— Herra markiisi, — vastusti abotti Gudin ylimielisenä, — te häpäisette koko Bretagnen, jos annatte nuo tanssijaiset Saint-James'issa. Saarnaajat voivat kiihoittaa kyliemme asukkaiden mielet, eivätkä tanssimestarit… Ottakaa käteen pyssy, älkääkä viulua.

— Herra abotti, olette kyllin älykäs ymmärtääksenne, etten puoluelaistemme yleiskokouksessa voi saada selville, mitä heidän avullaan voin toteuttaa. Pidot tuntuvat minusta paljon edullisemmalta tilaisuudelta heidän kasvojensa tutkimiseen ja aikeittensa tuntemiseen kuin kaikki salainen urkinta, jota muuten kammoksun; panemme heidät lasi kädessä lausumaan, mitä ajattelevat.

Marie säpsähti, kuullessaan nämä sanat, sillä nyt hänessä heräsi tuuma mennä näihin kemuihin ja niissä toimeenpanna kostonsa.

— Pidättekö minua typeränä, saarnatessanne minulle tanssin turmiollisuudesta! — virkahti Montauran. — Ettekö te kaikki mielellänne esiintyisi chaconne-tanssissa, päästäksenne täysiin oikeuksiinne "Uskon isien" uudessa arvossa?… Ettekö tiedä, että bretagnelaiset kirkosta tullessaan menevät tanssiaisiin? Ettekö tiedä, että herrat Hyde de Neuville ja d'Andigné viisi päivää sitten ovat neuvotelleet ensimäisen konsulin kanssa jälleen kohottaakseen valtaistuimelle hänen majesteettinsa Ludvig XVIII:n? Kun tänä hetkenä valmistaudun syöksymään niin uhkarohkeaan yritykseen, tapahtuu se yksinomaan sentähden, että tahdon jouduttaa tapahtumien ratkaisua raudoitettujen saappaittemme voimalla. Ettekö ole kuullut, että kaikki Vendéen, jopa Fontainen päälliköt puhuvat alistumisesta? Oh, herraseni, ilmeisesti on petetty ruhtinaita Ranskan oikeaan tilaan nähden. Se uskollisuus, josta heille on puhuttu, on itsekästä laatua. Herra abotti, kun olen pistänyt jalkani vereen, en tahdo upota siihen vyötäisiin asti, muuten kuin varmana tuloksesta. Olen antautunut palvelemaan kuningasta, enkä muutamia huimapäitä, en muutamia yli korvien velkaantuneita, kuten Rifoël, en kärventäjiä…

— Sanokaa suoraan abotteja, jotka ylläpitääkseen sotaa kiskovat veroa maanteiltä! — keskeytti abotti Gudin.

— Miksi en sitä sanoisi? — vastasi markiisi katkerasti. — Sanonpa vielä enemmänkin: Vendéen sankarilliset ajat ovat ohi.

— Herra markiisi, saattepa nähdä, että osaamme tehdä ihmeitä ilman teitä.

— Niin, sellaisen kuin esim. Marie Lambrequinin ihmeen, — huomautti markiisi nauraen. — Mutta puhukaamme tyynesti, ilman vihaa, abotti! Tiedän, että te panette henkenne alttiiksi ja että ammutte sinisen yhtä hyvin kuin lausutte rukouksen. Ja Jumalan avulla toivon kohottavani teidät niin korkeaan asemaan, että hiippa päässä olette kuninkaan kruunauksessa.

Tämä viime lause epäilemättä vaikutti tenhoten abottiin, sillä hän kolhautti karbiini-pyssyään ja huudahti:

— Minulla on taskuissani viisikymmentä patruunaa, herra markiisi, ja henkeni kuuluu kuninkaalle!

— Siinä näette vielä yhden velallisistani, — sanoi saituri neiti de Verneuilille. — En nyt tarkoita noita viittä tai kuuttasataa riksipahaista, jotka hän on lainannut minulta, vaan verivelkaa, joka kerran, toivomme, on maksettava. Ei koskaan voi tapahtua niin suurta onnettomuutta, kuin mitä toivon tuolle kirotulle jesuiitalle. Hän oli vannonut surmaavansa veljeni ja nosti koko maakunnan häntä vastaan. Miksi? Siksi, että veli-parkani oli pelännyt uusia lakeja!…

Sitten hän painoi korvansa erääseen piilopaikkansa seinään ja sanoi:

— Nyt he lähtevät kaikki matkoihinsa, nuo roistot. He kai aikovat vielä toimeenpanna jonkun ihmeen! Kunhan eivät vaan koeta hyvästellä minua, kuten viime kerralla, sytyttämällä talon palamaan!

Noin puolen tunnin kuluttua, jonka ajan neiti de Verneuil ja d'Orgemont olivat katselleet toinen toistaan, kuin jos kumpikin heistä olisi katsellut kuvaa, kuului Galope-Chopinen karkea ääni hiljaa sanovan:

— Nyt ei enää ole vaaraa, herra d'Orgemont. Mutta tällä kertaa olen rehellisesti ansainnut nuo kolmekymmentä riksiäni!

— Lapsukaiseni, — sanoi saituri neidille, — vannokaa minulle, että pidätte silmänne suljettuina.

Neiti de Verneuil peitti toisella kädellä silmänsä. Mutta varmuuden vuoksi vanhus sammutti lampun, tarttui pelastajatartaan kädestä ja auttoi häntä astumaan seitsemän tai kahdeksan porrasta ahtaassa käytävässä. Muutaman minuutin kuluttua hän sitten, hellitti hänen kätensä, ja neiti de Verneuil huomasi olevansa siinä huoneessa, josta markiisi de Montauran juuri oli lähtenyt ja joka oli saiturin asuinhuone. — Rakas lapsi, — sanoi hänelle vanhus, — nyt voitte lähteä. Älkää katselko noin ympärillenne. Varmaankaan teillä ei ole rahaa? Tästä saatte kymmenen riksiä. Niiden joukossa on kuluneita, mutta silti ne käyvät täydestä. Poistuessanne puutarhasta, näette polun, joka johtaa kaupunkiin, eli kuten nyttemmin sanotaan, piiriin. Mutta chouanit ovat paraillaan Fougères'ssa, eikä ole luultavaa, että heti voitte päästä sinne sisälle; voitte siis tarvita turvapaikan. Painakaa tarkoin mieleenne, mitä nyt sanon, ja käyttäkää sitä hyväksenne ainoastaan äärimäisessä hädässä. Sen tien varrella, joka Gibarryn laakson kautta johtaa Nid-aux-Croc'iin, näette maalaistalon, missä asuu Galope-Chopine. Menkää sisälle majaan ja sanokaa hänen vaimolleen: "Päivää, Bécanière", ja tuo kelpo Barbette tulee piiloittamaan teidät. Jos Galope-Chopine huomaa teidät, hän joko luulee teitä aaveeksi, jos on yö, tai nuo kymmenen riksiä saavat hänet heltymään, jos on päivä. Hyvästi, laskumme ovat selvät… Jos tahtoisitte, — hän lisäsi, osoittaen kädellään taloa ympäröiviä peltoja, — kaikki tämä olisi teidän!

Neiti de Verneuil loi kiitokseksi katseen tähän omituiseen olentoon, ja saituri päästi tämän johdosta huokauksen, joka säveliltään oli hyvin vaihteleva.

— Epäilemättä maksatte minulle takaisin kymmenen riksiäni; huomatkaa, etten puhu koroista — nämä teidän tulee suorittaa minun tiliini mestari Patrat'lle, Fougères'n notariolle, joka, jos niin haluatte, kirjoittaa naimakontrahtimme, sydänkäpyseni… Hyvästi.

— Hyvästi, — sanoi parisitar, viitaten hänelle kädellään jäähyväisiksi.

— Jos tarvitsette rahaa, — huusi saituri hänen jälkeensä, — lainaan sitä teille, jos maksatte korkoa viisi sadalta! Niin, ainoastaan viisi sadalta… Sanoinko, viisi?

Parisitar ei enää kuullut, hän kun oli rientänyt pois.

— Hän näytti kunnon tytöltä, — mörähti d'Orgemont itsekseen; — mutta joka tapauksessa muutan kamiinini salaisuuden.

Sitten hän otti kahdentoista naulan leivän ja liikkiön ja palasi piilopaikkaansa.

* * * * *

Kävellessään vapaassa luonnossa neiti de Verneuil tunsi uudelleen elpyvänsä. Viileä aamuyön ilma virkisti hänen kasvojaan, joita hänen mielestään muutaman tunnin ajan tukahuttava ummehtunut kuumuus oli kärventänyt. Hän koetti löytää saiturin neuvomaa tietä, mutta sittenkuin kuu oli laskenut, oli tullut niin pilkkosen pimeä, että hänen täytyi astua umpimähkään. Mutta pian hän rupesi pelkäämään, että syöksyisi kuiluihin, ja tämä pelasti hänen henkensä, sillä hän pysähtyi äkkiä aavistaen, että vankka maa loppuisi hänen jalkainsa alta, jos hän astuisi vielä askeleenkin eteenpäin.

Viileämpi tuuli, joka liehutteli hänen hiuksiaan, vaisto, kaikki viittasi siihen, että hän oli Pyhän Sulpicen kallioiden jyrkänteen reunalla. Hän takertui käsivarsillaan puuhun ja odotti hyvin levottomana aamunkoittoa, sillä hän kuuli aseiden kalsketta, hevosten kavioiden kopinaa ja ihmisääniä. Hän sai kiittää yön pimeyttä siitä, että se suojeli häntä joutumasta chouanien käsiin, varsinkin jos he, kuten saituri oli sanonut, piirittivät Fougères'n.

Yöllä viritettyjen merkkitulien tavoin ilmestyi himmeän punainen hohde vuorten huipuille, joiden juuria peitti sinervä hämärä, mikä vastakohtana erosi laakson yli liihoittavista ruskopilvistä. Pian alkoi rubiininpunainen kiekko hitaasti kohota taivaanrannalle. Taivaanholvi tunnusti sen valtiaakseen. Maiseman vaihtelevat kummut ja alangot, Pyhän Leonardin tapuli, kalliot, varjoon piiloittautuneet niityt tulivat taas vähitellen näkyviin, ja huipuilla kasvavat puut kuvastuivat selväpiirteisinä heräävän aamun punaa vasten. Aurinko vapautui ylevänä tulen, keltamullan ja safiirin-värisistä pilvenjuovista. Voimakas valo levisi sopusointuisin tasaisin aalloin kukkulalta kukkulalle, laaksosta laaksoon. Pimeä haihtui, päivä valtasi luonnon. Pistelevän viileä tuuli liikkui ilmassa, linnut lauloivat, elämä heräsi kaikkialla.

Mutta tuskin oli nuori nainen ehtinyt kiinnittää katseensa tähän jalkojensa juuressa leviävään omituiseen, avaraan maisemaan, kun hän huomasi näillä kostean ilman täyttämillä seuduilla usein esiintyvän ilmiön: usva levisi liinaverhojen tavoin, täyttäen laaksot, nousten korkeimmillekin huipuille, kätkien ihanan vuoriseudun lumivalkoisen vaipan alle. Seuraavassa tuokiossa neiti de Verneuil luuli näkevänsä edessään tuollaisen jäätikkömeren, joka peittää alppeja. Sitten tämä utuinen ilmakehä pani liikkeelle aaltoja, kookkaita kuin valtamerellä, nosti läpitunkemattomia harjoja, jotka notkuivat pehmeästi, sitten taas temmelsivät rajusti, saivat auringonpaisteessa heleän ruusunpunaisen hohteen, siellä täällä välkkyen läpikuultavina kuin hopeinen lammen pinta. Äkkiä pohjatuuli puhalsi tähän utukuvaan ja hajoitti sumun, joka hopeansekaisena kasteena satoi alas nurmikoille.

Silloin saattoi neiti de Verneuil nähdä äärettömän ruskean ainemöhkäleen Fougères'n kallioilla: seitsemän tai kahdeksansataa chouania vilisi Pyhän Sulpicen esikaupungissa kuin muurahaiset pesässään. Ja linnan ympäristöä, jota miehitti kuin taikavoimasta ilmestynyt kolmeen tuhanteen nouseva joukko, ahdistettiin hurjasti. Tämä nukkuva kaupunki olisi huolimatta vihannoivista valleistaan ja vanhoista harmaista torneistaan kukistunut, ellei Hulot olisi valvonut. Vallihaudassa olevan törmän taakse piiloitettu patteri vastasi chouanien linnoitusta vastaan suuntaamaan ensi tuleen, tähtäämällä heihin sivulta linnaan johtavalla tiellä. Kartessitykki pyyhkäisi yli tien, puhdistaen sen vihollisista. Sitten Pyhän Sulpicen portista eräs komppania teki hyökkäyksen, käytti hyväkseen chouanien hämmästystä, järjestyi rintamaksi tiellä ja avasi heitä vastaan murhaavan tulen.

Chouanit eivät yrittäneet vastarintaa, he kun näkivät linnan muurien täyttyvän sotilaista, ikäänkuin näyttämö-mestari olisi loihtinut niihin sinisiä juovia, ja kun huomasivat, että linnoituksen tykit suojelivat tasavaltalaisia sotureita. Tällä välin toiset chouanit, joilla oli hallussaan pieni Nançonin laakso, olivat kiipeämällä kulkeneet kalliosolien poikki ja saapuneet kaupungin kävelypaikalle, jonka rinnettä nousivat ylös. Se oli pian kokonaan vuohennahkojen peitossa, jotka saattoivat sen ajan tummentaman ruskean olkihatun näköiseksi. Samassa kuului kovia paukauksia siitä osasta kaupunkia, joka oli Couësnon-laakson puolella. Ilmeisesti Fougères, jota ahdistettiin joka taholta, oli kokonaan saarrettu. Kallion itäisellä rinteellä näkyvä tuli tiesi lisäksi, että chouanit sytyttivät esikaupungit palamaan.

Kuitenkin kinsteri-, olki- ja pärekatoista kohoavat tulikielekkeet katosivat pian, ja muutamat mustat savupatsaat osoittivat, että tulipalo oli sammumaisillaan. Valkeat ja ruskeat savuhattarat peittivät vielä kerran neiti de Verneuililtä tämän näyn, mutta tuuli hajoitti emien pitkää nämä ruudinsavupilvet. Tasavaltalaisten päällikkö oli muuttanut patterinsa kanuunojen ampumasuunnan siten, että se suoran linjan tavoin hallitsi järjestänsä Nançonin laaksoa, Kuningattaren portaita ja kallioita, ja kävelypuistikon huipulta hän saattoi huomata, kuinka erinomaisesti hänen ensimäiset määräyksensä toteutettiin. Kaksi Pyhän Leonardin portin vahdistoon asetettua tykkiä tuhosi sen lähelle sijoittuneet chouanit, ja samanaikuisesti Fougères'n kansalliskaarti, joka kiireisesti oli rientänyt kirkkotorille, lopullisesti karkoitti vihollisen.

Tätä taistelua ei kestänyt täyttä puolta tuntia, eikä se uhreina ollut vaatinut sinisiltä edes sataa miestä. Chouanit lyötyinä ja muserrettuina peräytyivät Garsin määräyksestä joka taholla; heidän päällikkönsä rohkea yritys oli siis rauennut, ja tämä tapahtui hänen tietämättään, Vivetièren selkkauksen tähden, joka oli ollut syynä siihen, että Hulot salaa oli tullut Fougéres'en. Tykistö oli saapunut sinne vasta sinä yönä; sillä pelkkä tieto, että sinne tuotiin ampumavaroja, olisi ollut riittävä syy Montauranille luopumaan tästä yrityksestä, joka oli tuomittu epäonnistumaan, niin pian kuin siitä oli saatu vihiä. Hulot oli yhtä halukas antamaan Garsille varoittavan opetuksen, kuin Gars toivoi hyökkäyksensä onnistumista, voidakseen vaikuttaa ensimäisen konsulin päätöksiin.

Ensi kanuunan paukkuessa markiisi oivalsi, että olisi ollut mieletöntä itserakkaudesta jatkaa epäonnistunutta yritystä. Estääkseen hyödytöntä chouanien tuhoamista hän joutuin lähetti seitsemän tai kahdeksan airutta nimenomaisin määräyksin peräytymisen toimeenpanemisesta kaikilla eri asemilla. Kun Hulot oli huomannut vastustajansa neuvottelijajoukon ympäröimänä, johon kuului rouva du Guakin, suuntasi hän heitä vastaan Pyhän Sulpicen kallioille tuiman tykkitulen. Mutta tuo paikka oli niin taitavasti valittu, että nuori päällikkö oli täysin turvassa, ja nyt Hulot äkkiä vaihtoi osaa, muuttuen ahdistetusta hyökkääjäksi. Ja heti kun markiisin ensi liikkeet ja tarkoitukset kävivät selville, linnan muurien juurelle asetettu komppania ryhtyi katkaisemaan chouaneilta peräytymistien siten, että miehitti Nançonin laakson yläsuun.

Vihastaan huolimatta neiti de Verneuil oli rakastajansa johtamien sotureiden puolella ja kääntyi vilkkaasti toista laakson aukkoa kohti, nähdäkseen, oliko se vapaa. Mutta hän näki silloin sinisiä, jotka arvatenkin olivat päässeet voitolle toisella puolen Fougères'tä, Gibarry-laakson kautta palaavan Couësnon-laaksosta miehittämään Nid-aux-croc'ia ja niitä Pyhän Sulpicen kallioiden osia, missä olivat Nançonin laaksoon johtavat alemmat vuorisolat. Täten ne chouanit, jotka olivat saarretut näihin ahtaisiin paikkoihin, näyttivät olevan tuomitut perikatoon viimeiseen mieheen asti, niin oikeat olivat vanhan tasavaltalaispäällikön laskelmat olleet ja niin osuvat ne varokeinot, joihin hän oli ryhtynyt.

Mutta näillä kahdella taholla tykit, jotka olivat tehneet Hulot'lle niin suurta palvelusta, olivat tehottomia; siellä leimahti itsepintaisia kahakoita, ja kun Fougères'n kaupunki oli turvattu, sai taistelu kahakan luonteen, johon chouanit olivat tottuneet. Nyt selveni neiti de Verneuilille, miksi lähiseuduilla oli näkynyt niin paljon sotaväkeä, päällikköjen kokous d'Orgemontin talossa ja kaikki kuluneen yön tapaukset, eikä hän voinut käsittää, kuinka oli välttänyt niin monet vaarat.

Tämä epätoivon aiheuttama yritys herätti niin suuresti hänen mielenkiintoaan, että hän liikkumattomana seurasi edessään tapahtuvaa vilkasta näytelmää. Piankin Sulpice-vuoren juurella riehuva taistelu herätti vallan erityisesti hänen mielenkiintoaan. Huomatessaan sinisten olevan melkein voitolla chouaneista, markiisi ja hänen ystävänsä hyökkäsivät Nançonin laaksoon heidän avukseen. Kallioiden juuri täyttyi useista hurjasti taistelevista ryhmistä, missä ratkaistiin kysymyksiä elämästä ja kuolemasta senlaatuisella maan-alalla ja sellaisin asein, jotka olivat suotuisammat vuohennahoille. Vähitellen tämä liikkuva taistelualue laajeni. Chouanit hajaantuivat, vetäytyen kallioille, siellä täällä kasvavien pensaiden suojaan.

Neiti de Verneuil pelästyi nähdessään vihollistensa nousevan kallioiden huipuille, mistä käsin he raivokkaina puolustivat sinne johtavia vaarallisia polkuja. Kun molemmat taistelupuolueet pitivät hallussaan kaikki paikat, joista pääsi tälle vuorelle, neiti de Verneuil pelkäsi joutuvansa kahden tulen väliin ja vetäytyi pois sen paksun puun takaa, missä oli piillyt, ja lähti pakosalle, päättäen hyväkseen käyttää vanhan saiturin neuvoja. Juostuaan kauan sillä Pyhän Sulpicen vuoren rinteellä, joka on Couësnon-laakson puolella, hän huomasi kaukana navetan ja arveli sen kuuluvan Galope-Chopinen taloon, minne tämä kaiketi oli jättänyt vaimonsa yksikseen taistelun ajaksi.

Tämä luulo rohkaisi hänen mieltään, ja hän toivoi saavansa hyvän vastaanoton tuossa asunnossa ja voivansa viettää siellä muutaman tunnin, kunnes oli mahdollista vaaratta palata Fougères'en. Todennäköisesti oli Hulot eroava taistelusta voittajana. Chouanit pakenivat niin nopeasti, että neiti de Verneuil kuuli pyssynlaukauksia yltympäri, ja peläten, että joku luoti saattoi osua häneen, hän joutuin riensi tuota majaa kohti, jonka savutorvi oli hänen merkkipaalunaan.

Se polku, jota myöten hän oli kulkenut, päättyi eräänlaiseen vajaan, jonka kinstereillä peitettyä kattoa kannatti neljä paksua kaarnan peittämää hirttä. Akanaruukilla päällystetty seinä oli tämän vajan taustana, ja itse vajassa oli omenaviini-puristin, tattarin puimatanner ja eräitä maanviljelyskaluja. Neiti de Verneuil pysähtyi yhden tuollaisen kattoa kannattavan tukin kohdalle, epäröiden, kulkisiko sen lokaisen suon poikki, joka muodosti päärakennuksen pihan, jota hän kaukaa, aito-parisittarena, oli luullut navetaksi.

Tältä majalta, jota pohjoispuolella suojeli kallio, joka oli kattoa korkeampi ja siinä kiinni, ei puuttunut runoutta, sillä jalavanoksat, kanervat ja kalliokukat koristivat sitä kiehkura-köynnöksillään. Maalaisportaat, jotka yhdistivät tuon vajan taloon, tarjosivat asukkaille tilaisuuden mennä hengittämään puhdasta ilmaa tämän kallion huipulle.

Majan vasemmalla puolella kallio äkkiä mataloitui, ja nyt näki koko joukon peltomaita, joista läheisin epäilemättä kuului tähän taloon. Näillä pelloilla kasvoi somia metsikköjä, joita eroitti toisistaan multapenkerille istutetut pensasaidat. Näistä läheisin täydensi tämän pihamaan aitauksen. Pelloille johtavan tien veräjänä oli puoleksi lahonnut pölkky; tämän bretagnelaisen veräjä-portin nimi antaa myöhemmin kertomuksessamme aihetta erityiskuvaukseen, joka tuo lisän tämän maakunnan kuvaukseen.

Liuskakivikallioon hakattujen portaiden ja tuon paksun hirren sulkeman tien välillä, liejuisen pihan edessä ja törröttävän kallion juurella muutamat graniitista järeästi louhitut kivet, jotka olivat kasatut päälletysten, muodostivat tämän majan neljä nurkkausta ja pitivät koossa huonoa vanutussavea, lautoja ja piikiviä, joista seinät olivat kyhätyt. Toinen puoli kattoa oli olkien tavoin peitetty kinsterillä ja toinen paanuilla, jotka olivat leikatut kattotiilien muotoisiksi; siitä saattoi päättää, että rakennus jakautui kahteen eri osaan. Ja todella toinen, jonka eroitti huono ristikko-aitaus, teki navetan virkaa ja toisessa asui talonväki.

Joskin tämä maja kaupungin läheisyyden vuoksi tarjosi muutamia edullisia puolia, jotka olivat kokonaan tuntemattomia pari peninkulmaa kauempana, se kuitenkin selvästi pani ajattelemaan, kuinka epävakaaseen tilaan sodat ja läänitysolot olivat saattaneet maaorjan tavat, niin että monet talonpojat vielä tätä nykyä näillä seuduilla juhlallisesti sanovat asunnoksi ylhäisten herrojen linnoja. Tarkastaessaan näitä paikkoja hyvin ymmärrettävällä hämmästyksellä, neiti de Verneuil huomasi siellä täällä pihan rapakossa graniittimöhkäleitä, jotka olivat sillä tavoin ladotut, että ne muodostivat majan ovelle ylettyvän tien, jota ei suinkaan vaaratta voinut astua. Mutta kuullessaan kahakan paukaukset, jotka tuntuvasti lähestyivät, parisitar hyppäsi kiveltä kivelle, ikäänkuin olisi kulkenut puron yli saapuakseen turvaan.

Majan ovi oli kahtena osana, joista ylempi oli ikkunaluukun tapainen. Eräissä Ranskan pikkukaupunkien myymälöissä näkee vielä tällaisia ovia, mutta ne ovat paljon rikkaammin koristetut, ja alemmassa puoliskossa on hälytyskello. Se ovi aukeni, kun nosti puusta tehdyn perin vanhanaikuisen säpin, ja oven yläpuolista luukkua ei suljettu muulloin kuin yöksi, sillä valo ei päässyt tunkemaan huoneeseen muualta kuin tästä aukosta. Tosin oli olemassa jykevä ikkuna, mutta sen lasiruudut muistuttivat pullonpohjia, ja ne raskaat lyijykehykset, joihin ne olivat sovitetut, ottivat niin paljon tilaa, että niiden tarkoitus näytti pikemmin olevan valon ehkäiseminen kuin sisälle päästäminen.

Kun neiti de Verneuil oli avannut oven, jonka saranat pahasti narisivat, hän tunsi lipeäsuola-hajujen pilvenä syöksyvän ulos tästä majasta, ja huomasi, että nelijalkaiset elukat potkimalla olivat murtaneet sen sisäseinän, joka eroitti ne asuinhuoneesta. Näin tämän arentitalon sisusta — sillä se oli todella arentitalo — vastasi täydelleen sen ulkomuotoa. Neiti de Verneuil tuumi itsekseen, oliko mahdollista, että ihmisolennot saattoivat elää keskellä tätä vartavasten kasattua lokaa, kun ryysyjen peittämä pikku poika, joka näytti olevan yhdeksänvuotias, äkkiä ilmestyi hänen näkyviinsä. Pojan kasvot olivat virkeät, valkoiset ja punaiset posket pulleat, silmät vilkkaat, hampaat valkoiset kuin norsunluu, ja vyyhteinä hartioille valuvat hiukset vaaleat. Hänen raajansa olivat voimakkaat ja koko hänen olemuksensa kuvasti maalaislapsen viattomuutta ja hämmästystä, joka pani hänen silmänsä suurenemaan. Tämä pieni poikanen oli ihmeen kaunis.

— Missä äitisi on? — kysyi Marie lempeästi ja kumartuen suutelemaan hänen silmiään.

Tämän suudelman saatuaan lapsi livahti tiehensä notkeana kuin ankerias ja katosi lantakasan taakse, joka oli majan ja polun välillä, mäen töyräällä. Kuten monet muut bretagnelaiset maanviljelijät, Galope-Chopine kuljetti lannotusaineet ylempään paikkaan, niin että sadevesi riistää niiltä kaiken voiman. Jäätyään näin hetkeksi tämän asunnon valtijattareksi, Marie kädenkäänteessä toimitti sen tarkastuksen.

Se huone, jossa hän odotti Barbettea, oli ainoa koko rakennuksessa. Silmään pistävin ja komein esine oli kookas kamiini, jonka kupu oli tehty sinigraniitista. Siitä riippui sarssikankaasta, vaaleanvihreällä nauhalla koristettu reunus, jonka röytä oli pyöreä, ja joka koristi laitaa, millä kohosi maalatusta kipsistä tehty Neitsyt Marian veistokuva. Tämän veistokuvan jalustaan näki neiti de Verneuil kaiverretun nämä sanat:

Äiti Jumalan oon jalon, suojelija tämän talon.

Veistokuvan takana oli punaisin ja sinisin värein tahrittu hirvittävä kuva, joka esitti pyhää Labrea. Hautakiven muotoinen, vihreiden sarssi-uudinten ympäröimä vuode, kömpelöt tuolit, veistelty ja muutamia astioita sisältävä arkku — siinä jotenkin Galope-Chopinen huonekalusto. Ikkunan edessä oli pitkä kastanjapuinen pöytä, ja sen molemmin puolin samasta puusta tehdyt penkit, jotka näyttivät tummalta vanhalta mahongilta.

Suunnattoman suuri omenaviini-tynnyri, jonka tapin alla lattialla neiti de Verneuil huomasi loantapaista kellervää ainetta, minkä kosteus kalvoi permantoa, vaikka tämä oli tehty punervan saven yhteenliittämistä graniittiliuskoista, todisti, että talon isäntä täysin ansaitsi chouani-liikanimensä. Neiti de Verneuil nosti katseensa, ikäänkuin paetakseen tätä näkyä, ja silloin hän luuli näkevänsä edessään kaikki maailman yölepakot — niin tiheään riippui katosta hämähäkinverkkoja. Kaksi isoa omenaviinillä täytettyä haarikkaa oli pitkällä pöydällä. Nämä haarikat ovat polttosavisia ruskeita ruukkuja, jotka muistuttavat herkkusuiden suosimaa bretagnelaista voita sisältäviä astioita. Tämä ruukku päättyy ylhäältä kaulaan, joka vivahtaa vedestä päätään esiin pistävään sammakkoon.

Marien huomio oli lopulta kiintynyt näihin haarikkoihin. Mutta samassa kuului taistelun hälinä selvemmin, ja niin oli hänen pakko ennen Barbetten saapumista hakea itselleen sopiva piilopaikka, kun tuo vaimo samassa ilmestyi.

— Hyvää päivää, Bécanière, — sanoi parisitar hänelle, voimatta pidättää hymyään nähdessään nuo kasvot, jotka selvään palauttivat mieleen ne päät, jotka koristavat vanhojen rakennusten ikkunapieliä.

— Kas, tulette d'Orgemontin luota, — virkkoi Barbette, joka ei näyttänyt erittäin alttiilta palvelukseen.

— Minne piiloitatte minut, sillä chouanit ovat tuossa tuokiossa täällä…

— Tuonne!… — sanoi Barbette, ollen yhtä hämmästynyt tuon olennon kauneudesta kuin omituisesta puvusta, olennon, jota ei rohjennut lukea sukupuoleensa kuuluvaksi. — Tuonne, papin komeroon.

Hän vei hänet vuoteensa päänpuolelle ja käski hänen astumaan sen päädyn ja seinän väliseen solaan. Molemmat tyrmistyivät nähdessään oudon miehen hypähtävän lokaiselle pihalle. Tuskin oli Barbettella aikaa irroittaa vuoteesta uudin ja peittää sillä Marie, kun hänen edessään seisoi pakosalla oleva chouani.

— Muoriseni, mihin voi täällä piiloittautua? Olen kreivi de Bouvan.

Neiti de Verneuil säpsähti tuntiessaan sen pöytävieraan äänen, jonka lausumat harvat sanat, mitkä olivat jääneet hänelle salaisuudeksi, olivat aikaansaaneet Vivetièren linnassa tapahtuneen onnettomuuden.

— Hyvä herra, kuten näette, ei täällä ole mitään piilopaikkaa! Parasta on, että minä tästä lähden ulos, silloin voin olla vahtina. Jos siniset tulevat, annan merkin. Jos jään tänne, ja jos he tapaavat minut teidän seurassanne, he polttavat taloni.

Ja Barbette lähti ulos tuvasta, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi älyä yhdistää kahden vihollisen etua, joilla oli yhtä suuri oikeus piilopaikkaan sen kaksinaisen osan nojalla, jota hänen miehensä näytteli.

— Minulla ei ole jälellä enempää kuin kaksi panosta, — sanoi kreivi epätoivoissaan, — mutta siniset ovatkin jo kulkeneet kauemmaksi. Mutta olisinpa huutavassa hukassa, jos he palaavat tätä tietä ja jos heidän päähänsä pistää tarkastaa vuoteen alustaa.

Ajattelematta kreivi asetti pyssynsä sen patsaan viereen, jonka takana Marie seisoi vihreän sarssi-uutimen peittämänä, ja kumartui nähdäkseen, mahtuiko vuoteen alle. Ehdottomasti hän silloin oli näkevä pakolais-naisen jalat; mutta tänä epätoivoisena hetkenä tuo nainen tarttui pyssyyn, hypähti äkkiä esiin majan permannolle ja uhkasi aseellaan kreiviä. Tämä purskahti nauruun tuntiessaan parisittaren; sillä piiloutuessaan Marie oli ottanut päästään leveälierisen chouani-hattunsa, ja hänen hiuksensa valuivat esiin tuuheina pitsihuivin alta.

— Älkää naurako, kreivi, olette minun vankini. Jos vähääkään liikahdatte, saatte kokea, mihin kykenee loukattu nainen.

Sinä hetkenä, jona kreivi ja Marie katsoivat toisiinsa, ollen erilaisten mielenliikutusten valtaamat, kuului sekavia ääniä ulkoa kallioilta:

— Pelastakaa Gars! hajaantukaa! Pelastakaa Gars! Hajaantukaa!…

Barbetten ääni hallitsi ulkoa kuuluvaa meteliä, ja majassa olevat viholliset kuulivat hänen sanansa hyvin erilaisin tuntein, sillä hän puhui enemmän heille kuin pojalleen.

— Etkö näe sinisiä? — huusi Barbette terävästi. — Joudutko tänne, nulikka, tai tulen tästä minä sinua noutamaan! Tahdot kai siis saada luodin pääkalloosi? No, matkoihisi heti!…

Näiden pikkutapausten aikana, jotka nopeasti seurasivat toisiaan, eräs sininen hypähti piharapakkoon.

— Beau-Pied! — huusi hänelle neiti de Verneuil. Beau-Pied riensi saapuville ja tähtäsi kreiviin paremmin kuin hänen pelastajattarensa oli tehnyt.

— Herra ylimys, — sanoi soturi purevan ivallisesti, — pysy alallasi, tai minä paiskaan sinut kädenkäänteessä maan tasalle kuin Bastiljin.

— Herra Beau-Pied, — sanoi neiti de Verneuil mairittelevalla äänellä, — te vastaatte tästä vangista. Menetelkää miten tahansa, mutta teidän täytyy tuoda hänet terveenä ja vioittumattomana minun käsiini Fougères'ssa.

— Ymmärrän, armollinen neiti.

— Onko tie Fougères'en asti nyt vapaa?

— Se on varma, elleivät chouanit nouse kuolleista. Hilpeänä neiti de Verneuil otti aseekseen kevyen metsästyspyssyn ja hymyili ivallisesti sanoessaan vangilleen:

— Hyvästi, herra kreivi, näkemiin!

Sitten hän riensi polulle, pantuaan jälleen päähänsä leveälierisen hattunsa.

— Huomaan, joskin liian myöhään, — sanoi katkerana kreivi de Bouvan, — ettei koskaan sovi pitää pilanaan sellaisten henkilöiden kunniaa, joilla sitä ei ollenkaan ole.

— Herra ylimys, — huusi ankarana Beau-Pied, — ellet tahdo, että kiidätän sinut aikaisempaan paratiisiisi, niin älä sano ainoatakaan pahaa sanaa tästä kauniista naisesta!

Neiti de Verneuil palasi Fougères'en niitä polkuja pitkin, jotka yhdistävät Pyhän Sulpicen ja Nid-aux-Croc'n kalliot. Saavuttuaan viimemainituille kallioille hän riensi graniittiin hakattua kiemurtelevaa ja vaikeakulkuista polkua edelleen, ihaillen somaa Nançonin laaksoa, joka äsken oli niin levoton ja nyt täydelleen rauhallinen. Sieltä katsottuna laakso näytti vihreältä juovalta. Neiti de Verneuil meni sisälle kaupunkiin Pyhän Leonardin portista, johon tuo polku päättyi.

Asukkaat, vielä levottomina taistelun johdosta, jota, päättäen etäältä kuuluvista laukauksista, näytti kestävän koko päivän, odottivat kansalliskaartin paluuta saadakseen tietää, kuinka suuret sen tappiot olivat. Kun fougèreslaiset näkivät tuon omituisen pukuisen naisen, hiukset hajalla, pyssy kädessä, saali ja hame rytistyneinä niiden häpäistessä seiniä, loan likaamana ja kasteen kostuttamana, heidän uteliaisuutensa kiihtyi, varsinkin kun tämän parisittaren tenho, kauneus ja erikoisuus jo olivat kaikkien keskusteluaiheena.

Ollen hirvittävän levottomuuden raatelemana oli Francine odottanut emäntäänsä koko yön; ja kun hän nyt näki hänet, aikoi hän puhuen keventää sydäntään, mutta ystävällinen viittaus sai hänet vaikenemaan.

— En ole kuollut, lapsukaiseni, — sanoi Marie. — Oi, halusin Parisista lähtiessäni mielenliikutuksia… ja nyt on minulla niitä ollut! — hän virkkoi hetken vaiettuaan.

Francine aikoi lähteä huoneesta tilaamaan ateriaa, huomauttaen emännälleen, että hänellä epäilemättä oli kova nälkä.

— Oh, — sanoi neiti de Verneuil, — kaikkein ensiksi kylpy… kylpy!… Ennen kaikkea täytyy siistiä itsensä.

Francine oli kovin hämmästynyt kuullessaan emäntänsä kysyvän kaikkein hienomuotisimpia pukuja, jotka Francine oli pannut matkalaukkuihin.

Syötyään aamiaista Marie pukeutui, noudattaen niin suurta tunnollisuutta ja huolta kuin nainen suinkin voi uhrata tähän tärkeään tehtävään silloin kun hänen on määrä näyttäytyä tanssijaisissa rakkaan henkilön edessä. Francine ei voinut käsittää emäntänsä ivansekaista iloisuutta. Se ei ollut rakkauden tuottamaa iloa — nainen ei tässä suhteessa pety — se oli pidätettyä vahingoniloa, joka ei ennustanut mitään hyvää.

Marie järjesti itse ikkunaverhojen poimut ja katsahti samalla edessään leviävää vaihtelevaa näköalaa, sitten hän lähensi leposohvan kamiiniin, asetti sen siten, että sille lankesi hänen kasvoilleen edullinen valaistus ja käski Francinen hankkia kukkia, antaakseen huoneelle juhlaleiman. Kun Francine oli tuonut kukat, Marie ohjasi niiden ryhmityksen ja asettamisen mitä aistikkaimmin. Luotuaan viimeisen tyytyväisyyttä uhkuvan katseen huoneustoonsa, hän käski Francinen mennä vaatimaan päälliköltä hänen vankiaan. Hän laskeutui hekkumalliseen asentoon sohvalle, yhtä paljon levätäkseen, kuin näyttääkseen sulavalta ja heikolta, mikä eräissä naisissa vaikuttaa vastustamattomasti.

Pehmeä raukeus, jalkojen kiihoittava asema, niiden kärjet kun tuskin pistivät esiin hameenhelman alta, kankeudesta vapaa ryhti, kaulan kaarevuus, kaikki siihen luettuna hoikat sormet, jotka jasmiini-vihon tavoin riippuivat patjalla — kaikki yhdessä hänen katseensa kanssa oli omiaan vaikuttamaan tenhoavasti. Hän poltti haju-aineita, levittääkseen ilmaan tuollaista tuoksua, joka niin voimakkaasti kiihoittaa miehen hermoja ja valmistaa niitä voittoja, joita naiset tahtovat saavuttaa, niitä suorastaan tavoittelematta.

Muutama hetki myöhemmin vanhan soturin raskaat askeleet kaikuivat viereisessä huoneessa.

— No, herra päällikkö, missä on vankini?

— Olen juuri komentanut esille kaksitoista-miehisen joukon ampumaan hänet miehenä, joka on vangittu ase kädessä.

— Te olette ryhtynyt toimenpiteisiin, kun on kysymys minun vangistani! — sanoi parisitar. — Kuulkaahan, päällikkö: jos en erehdy teidän kasvoihinne nähden, ei ihmisen kuolema taistelun jälkeen ole sellainen seikka, joka teille tuottaisi tyydytystä. No niin, jättäkää minun huostaani tuo chouani, ja siirtäkää hänen mestauksensa, minä otan kaiken vastuulleni. Vakuutan teille, että tämä ylimys on käynyt minulle hyvin tärkeäksi henkilöksi ja että me hänen avullaan tulemme toteuttamaan tuumamme. Muuten tämän chouani-amatöörin surmaaminen olisi yhtä mieletön teko kuin ilmapallon ampuminen, kun neulanpistos riittää tyhjentämään sen ilmasta. Jättäkää Herran nimessä julmuudenteot ylimysten asiaksi — tasavaltalaisten tulee olla jalomieliset. No niin… antakaa noiden kahdentoista sotamiehen lähteä pienelle kävelylle ja tulkaa minun luokseni päivällisille yhdessä vankini kanssa. Päivää on vaan tunti jälellä, ja näette, — hän lisäsi hymyillen, — että jos vielä viivyttelette, menettää pukuni kaiken vaikuttavaisuutensa.

— Mutta, neitiseni… — soperteli päällikkö hämmästyneenä.

— No, mitä? Odotan teitä. Olkaa varma siitä, ettei tuo kreivi pääse käsistänne. Ennemmin tai myöhemmin tuo suuri perho tulee polttamaan siipensä nuotiotulienne liekeissä.

Päällikkö kohautti hiukan olkapäitään kuin mies ainakin, jonka on kaikesta huolimatta pakko totella kauniin naisen oikkuja, ja puolen tunnin kuluttua hän palasi, kreivi de Bouvan mukanaan.

Neiti de Verneuil teeskenteli ihmetystä näiden molempien vierasten saapuessa ja oli häpeävillään sitä, että kreivi oli nähnyt hänet niin huolimattomassa asennossa. Mutta huomattuaan aatelismiehen silmistä, että ensi vaikutus oli saavutettu, hän nousi ja huolehti vieraistaan, täynnä täydellistä suloa ja kohteliaisuutta. Hänen asennoissaan ei ollut mitään tutkittua eikä väkinäistä, hymyily, astunta ja ääni ei ilmaissut tarkoittelua eikä hänen salaisia tuumiaan. Kaikki oli sopusointuisaa, eikä yksikään liian huomiota herättävä piirre pannut ajattelemaan, että hän olisi teeskennellyt sellaisten piirien tapoja, joissa ei olisi elänyt.

Kun kuningasvallan kannattaja ja tasavaltalainen olivat istuutuneet, hän katsoi kreiviin ankarasti. Tämä aatelismies tunsi tarpeeksi naiset tietääkseen, että tätä naista kohtaan toimeenpantu loukkaus oli tuottava kuolemantuomion. Tästä aavistuksesta huolimatta hän ei ollut iloinen eikä surullinen, vaan näytti mieheltä, joka ei usko äkillisiin ratkaisuihin. Pian hänestä tuntui naurettavalta pelätä kuolemaa kauniin naisen edessä. Muuten Marien ankara ilme herätti hänessä pelastuksen tuumia.

"Kuka tietää", hän ajatteli, "eikö saavutettavissa oleva kreivillinen kruunu miellytä häntä enemmän kuin markiisin kruunu, jonka hän on menettänyt?… Montauran on kuiva kuin tikku, ja minä…"

Tämä tuumiskelu houkutteli hänen kasvoilleen itsetyytyväisen ilmeen.

Nämä valtioviisaat mietteet olivat vallan turhat. Ne mieltymyksen tunteet, joita kreivi aikoi neiti de Verneuilin edessä teeskennellä, muuttuivatkin rajuksi intohimon liekiksi, jota tuo vaarallinen naisolento mielihyvällä lietsoi.

— Herra kreivi, — sanoi hän, — te olette minun vankini, ja henkenne on minun vallassani. Mutta kuolemantuomionne pannaan täytäntöön ainoastaan minun suostumuksellani… mutta olen liian utelias, antaakseni ampua teidät nyt.

— Entä jos itsepäisesti vaikenisin? — vastasi kreivi iloisena.

— Kunniallisen naisen edessä, kenties, mutta huonomaineisen naisen!… kuinka se tulisi kysymykseenkään, herra kreivi, sehän on suorastaan mahdotonta.

Nämä sanat, jotka uhkuivat katkeraa ivaa, hän vihelsi, kuten Sully sanoi puhuessaan herttuatar de Beaufortista, niin terävällä nokalla, että aatelismies hämmästyi, eikä voinut muuta kuin katsella julmaa vastustajatartaan.

— Kas tässä, — parisitar jatkoi ilkkuen, — jotta en todistaisi vääriksi sanojani, tahdon olla, kuten nuo olennot, hyväsydäminen. Aluksi siis, tässä on pyssynne.

Hän ojensi hänen aseensa lempeän ilakoivana.

— Kautta aatelismiehen kunnian, te menettelette, neiti…

— Oh! — keskeytti parisitar hänen puheensa. — Olen saanut tarpeeksi aatelismiesten kunniasanoista. Tällaiseen sanaan luottaen poikkesin Vivetièreen. Päällikkönne oli vannonut, että minä ja väkeni siellä olisimme turvassa…

— Kuinka katalaa! — huudahti Hulot, rypistäen kulmakarvojaan.

— Syypää siihen oli herra kreivi, — jatkoi Marie, osoittaen Hulot'lle aatelismiestä. — Garsilla oli kyllä hyvä halu pitää sanansa, mutta herra kreivi kertoi minusta jonkun minulle tuntemattoman parjausjutun, joka vahvisti kaikkia niitä herjauksia, mitä "Charretten Tamma" on suvainnut minusta levitellä.

— Neitiseni, — sanoi kreivi peräti hämillään, — pää piilun alla vakuuttaisin sanoneeni ainoastaan totuuden.

— Sanomalla mitä?

— Että te olitte ollut markiisi de Lenoncourtin…

— Sanokaa pois tuo sana: rakastajatar.

— Niin, markiisi de Lenoncourtin, nykyisen herttuan, erään ystäväni rakastajatar, — vastasi kreivi.

— Nyt voisin antaa teidän kuolemantuomionne täyttyä, — sanoi Marie, näyttämättä liikutetulta kreivin omantunnonmukaisesta syytöksestä, kreivin, joka tyrmistyi hänen todellisesta tai teeskennellystä välinpitämättömyydestään. — Mutta, — hän jatkoi nauraen, — karkoittakaa ainaiseksi tuo luotien synkkä kuva, sillä te ette ole loukannut minua sen enempää kuin tuo ystävä, jonka — hyi sentään — rakastajattarena väitätte minun olleen. Kuulkaahan, herra kreivi, seurustelittehan te isäni, herttua de Verneuilin talossa? No niin…

Epäilemättä katsoen tarpeettomaksi, että Hulot sai kuulla sen tärkeän seikan, jonka neiti de Verneuil aikoi ilmaista, hän viittasi luokseen kreivin, jonka korvaan kuiskasi muutaman sanan. Kreivi de Bouvan päästi kumean hämmästyksen huudon ja katsoi ällistyneenä Mariehen, joka täydensi palauttamansa muiston nojautumalla kamiinin reunukseen viattoman ja teeskentelemättömän lapsen asennossa. Kreivi polvistui hänen eteensä.

— Neiti, — hän huudahti, — rukoilen teitä antamaan minulle anteeksi, vaikka en olekaan sen arvoinen.

— Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, — sanoi parisitar. — Teillä ei nyt ole sen enempää aihetta katumukseen, kuin mitä teillä Vivetièressä oli julkeaan otaksumaanne. Mutta teidän on vaikea käsittää näitä salaperäisiä seikkoja. Tietäkää vaan, kreivi, — hän lisäsi vakavana, — että herttua de Verneuilin tyttärellä on liiaksi mielenjaloutta, jotta hän ei syvästi harrastaisi sitä, mikä koskee teitä.

— Solvauksenkin jälkeen? — kysyi kreivi, äänessä katuva sävy.

— Eivätkö muutamat ihmiset ole liian korkeassa asemassa, jotta solvaus voisi heihin ylettyä? Herra kreivi, minä olen niitä ihmisiä.

Lausuessaan nämä sanat, nuori neiti oikaisi ryhtinsä niin jaloksi ja ylpeäksi, että se teki vankiin syvän vaikutuksen ja saattoi koko tämän kohtauksen vielä arvoituksellisemmaksi Hulot'lle. Päällikkö tarttui viikseensä, ikäänkuin väännelläkseen sen ylöspäin, ja katsoi levottomana neiti de Verneuiliin, joka antoi hänelle salaisen merkin, ikäänkuin huomauttaen, ettei aikonut luopua panemasta täytäntöön suunnitelmaansa.

— Jutelkaamme nyt, — sanoi parisitar kotvan vaiettuaan. — Francine hyvä, tuo meille kynttilöitä.

Sangen taitavasti osasi hän kääntää keskustelun vallankumouksen edellä käyneeseen hallitusmuotoon, josta oli kulunut vaan muutama vuosi. Hän siirsi niin luontevasti kreivin tähän aikakauteen, hän antoi aatelismiehelle niin runsaasti tilaisuutta olla henkevä, vastatessaan hänelle niin kohteliaan hienosti, että kreivi lopulta sai sen käsityksen, ettei hän koskaan ollut esiintynyt niin rakastettavana. Ja tämä käsitys innostutti häntä niin, että tahtoi tuossa lumoavassa naisessa herättää saman edullisen luulon itsestään.

Veitikkamainen nainen päätti ahdistaa kreiviä kaikilla kiemailukeinoillaan, ja kun tämä kaikki oli hänen puoleltaan pelkkää ilveilyä, hän saattoi tehdä sen kahta taitavammin. Niinpä hän milloin sai kreivin uskomaan nopeaan menestykseen, milloin hän taas ikäänkuin hämmästyneenä vilkkaasta tunteestaan tekeytyi kylmäksi, mikä ihastutti kreiviä ja kiihoitti hänen äkkiä herännyttä intohimoaan. Tämä nainen oli ihan onkijan kaltainen, joka tuontuostakin nostaa vedestä siimansa, nähdäkseen, syökö kala.

Kreivi-parka antautui lumon pauloihin, huomattuaan, kuinka luontevan viattomasti hänen vapauttajattarensa oli mieltynyt pariin kolmeen hänen lausumaansa kohteliaisuuteen. Siirtolaisuus, tasavalta, Bretagne ja chouanit olivat silloin tuhansien peninkulmien päässä hänen ajatuksistaan. Hulot oli suora, liikkumaton ja vakava kuin vanhojen roomalaisten rajajumala Terminus. Hänen puutteellisesta kasvatuksestaan johtui, että hän oli tuiki kykenemätön ottamaan osaa tämänkaltaiseen keskusteluun, mutta kuitenkin hän aavisti, että nuo kaksi muuta keskustelijaa kaiketi olivat hyvin henkeviä. Muuten hän pinnisti kaiken käsityskykynsä oivaltaakseen, eivätkö nuo molemmat verhotuin sanoin solmineet jotain juonta tasavaltaa vastaan.

— Montauran, arvoisa neiti, — sanoi kreivi, — on ylhäistä sukua, hän on hyvin kasvatettu ja kaunis poika. Mutta ritarillisesta kohteliaisuudesta ei hänellä ole aavistustakaan. Hän on liian nuori, jotta olisi voinut nähdä Versaillesia. Hänen kasvatukseensa on kuitenkin jäänyt aukko, ja sen sijaan, että iskisi toiseen mustelmia, jakelee hän tikarinpistoja. Hän saattaa kyllä rajusti rakastaa, mutta hän ei koskaan ole saavuttava tuota hienon hienoa käytöstapaa, josta Lauzun, Adhémar, Coigny ja monet muut olivat niin kuuluisat. Hänellä ei ole tuota rakastettavaa tapaa sanoa naisille noita viehättäviä vähäpätöisyyksiä, jotka oikeastaan miellyttävät heitä enemmän kuin intohimon purkaukset, joilla pian on heidät väsyttänyt. Niin, vaikka markiisi on naisten suosikki, ei hänellä silti ole ylimyksen hienoutta ja luontevuutta.

— Sen kyllä olen huomannut, — sanoi Marie.

"Kas vaan", ajatteli kreivi, "tuossa äänessä ja tuossa katseessa on jotakin, mikä todistaa, että minä ennen pitkää tulen mitä parhaimpiin väleihin häneen, ja tullakseni hänen omakseen uskon kernaasti kaiken mitä hän ikinä vaatii".

Päivällinen oli valmis, ja kreivi tarjosi parisittarelle kätensä. Neiti de Verneuil hoiti pöydässä emännän tehtäviä niin kohteliaasti ja hienoaistisesti, että huomasi hänen sellaiseen tottuneen ainoastaan hovipiireissä.

— Poistukaa te täältä, herra päällikkö, — sanoi parisitar Hulot'lle, mennessään hänen kanssaan ateria loputtua toiseen huoneeseen. — Te saatatte hänet levottomaksi, kun sitä vastoin minä kahden kesken hänen kanssaan pian saan tietää kaiken, mikä tarvitsee tietää. Hän on nyt siinä tilassa, jossa mies sanoo minulle kaiken, mitä ajattelee, ja näkee kaiken vaan minun silmilläni.

— Entä jälestäpäin? — kysyi päällikkö, joka näytti aikovan vaatia takaisin vankia.

— Oh, hän pääsee vapaaksi, — vastasi neiti, — vapaaksi kuin taivaan lintu.

— Mutta hänet vangittiin aseet kädessä.

— Eipä niin, — sanoi parisitar, leikkisän viisastelevana kuin nainen ainakin, kun hän tahtoo vastustaa järkähtämätöntä järkiperustetta, — minähän olin riisunut häneltä aseet.

— Kreivi, — sanoi parisitar palatessaan siihen huoneeseen, missä oli aterioitu, — minun on juuri onnistunut saada teidät vapautetuksi. Mutta tässä matoisessa maailmassa ei tehdä mitään ilmaiseksi! — hän lisäsi kallistaen päätään, ikäänkuin odottaen hänen vastaustaan.

— Vaatikaa minulta kaikkea, vaikkapa nimeäni ja kunniaani! — huudahti kreivi huumauksissaan, — lasken kaiken teidän jalkojenne juureen.

Ja hän lähestyi, tarttuakseen parisittaren käteen, koettaen uskotella hänelle, että hänen intohimoiset pyyteensä olivat kiitollisuutta. Mutta neiti de Verneuil ei ollut se nainen, joka antoi pettää itseään.

Hän hymyili, ikäänkuin olisi tälle uudelle ihailijalle antanut hiukan toivoa, ja virkkoi, peräytyen pari askelta:

— Tulettekohan antamaan minulle aihetta katua luottamustani?

— Nuoren neitosen mielikuvitus on vilkkaampi kuin varttuneen naisen, — vastasi kreivi nauraen.

— Nuorella neitosella on enemmän menetettävissä kuin varttuneella naisella.

— Se on totta. Tulee olla epäluuloinen, kun kätkee aarretta.

— Jättäkäämme tämä puhetapa, — sanoi parisitar, — ja puhukaamme vakavasti. Teikäläiset panevat toimeen tanssihuvit Saint-Jamesissa. Olen kuullut kerrottavan, että olette sinne sijoittaneet ruoka- ja ampumavaranne sekä hallituksenne… Milloin nuo tanssihuvit ovat?

— Huomis-iltana.

— Ette kai ihmettele, herra kreivi, että nainen, jota on parjattu, naisen itsepäisyydellä tahtoo saada loistavan hyvityksen solvauksista samojen henkilöiden läsnäollessa, jotka olivat niiden todistajina. Aion siis tulla teidän tanssihuveihinne. Pyydän teiltä suojelustanne siitä hetkestä alkaen, jona sinne ilmestyn, siihen hetkeen asti kun sieltä poistun… En huoli teidän sanastanne, — sanoi hän nähdessään kreivin painavan kättään sydämelleen. — Kammoksun valoja, ne kun liiaksi muistuttavat varokeinoja. Sanokaa minulle vaan, että sitoudutte suojelemaan minua jokaiselta rikolliselta tai häpeälliseltä hankkeelta. Luvatkaa minulle hyvittävänne vääryytenne julistamalla, että minä todella olen herttua de Verneuilin tytär, mutta jättäkää mainitsematta kaikki ne onnettomuudet, jotka olen kärsinyt sentähden, ettei isäni minua tarpeeksi suojellut. Sillä tavoin olemme kuitit toisistamme. Vai ovatko kaksi tuntia, jotka keskellä tanssihuveja uhraatte naisen suojelemiseen, liian raskaat lunnaat?… Totisesti, ette maksa ropoakaan sen enempää… Ja hymyillen hän poisti kaiken katkeruuden näistä sanoista.

— Mitä vaaditte pyssystäni? — kysyi kreivi nauraen.

— Enemmän kuin teistä itsestänne.

— Mitä sitten?

— Vaiteliaisuutta. Uskokaa minua, kreivi de Bouvan, ainoastaan nainen voi arvata toisen naisen salaisuuden. Olen varma siitä, että jos te tästä hiiskutte sanankin, minä matkalla syöksyn tuhoon. Eilen muutamat luodit ilmoittivat minulle, mitkä vaarat minua uhkaavat tiellä. Oh! tuo nainen on yhtä taitava ampuja kuin nopea pukuhommissa. Kamarineitsyt ei ole koskaan riisunut minulta vaatteita niin nopeasti. Ah, anteeksi, — hän sanoi, — asettakaa niin, ettei minulla kemuissa ole mitään sellaista pelättävissä.

— Te tulette siellä olemaan minun suojelukseni alaisena, — vastasi kreivi ylpeänä. — Mutta aiotteko tulla Saint-Jamesiin Montauranin tähden? — hän kysyi surullisen näköisenä.

— Te tahdotte tietää enemmän kuin mitä itse tiedän, — sanoi parisitar nauraen. — Mutta rientäkää nyt pois täältä, — hän lisäsi hetken vaiettuaan. — Lähden itse saattamaan teitä ulos kaupungista, sillä tiedättehän, että täällä vallitsee ilmisota.

— Te tunnette siis hiukan mielenkiintoa minuun? — huudahti kreivi. — Sallikaa, armollinen neiti, minun toivoa, että ette tule olemaan välinpitämätön minun ystävyyteeni nähden. Sillä minun kai täytyy tyytyä tähän tunteeseen, vai kuinka? — hän lisäsi itsetietoisena.

— Joutukaa, te profeetta! — parisitar virkkoi, kasvoissa sellainen iloinen ilme, jonka huomaa naisella, kun hän on tekemäisillään tunnustuksen, joka ei saata huonoon valoon hänen arvokkaisuuttaan eikä hänen salaisuuttaan.

Sitten hän puki ylleen turkis-vaipan ja saattoi kreiviä aina Nid-aux-Croc'iin asti. Saavuttuaan polun päähän hän sanoi kreiville:

— Herra kreivi, säilyttäkää ehdottomasti päätökseni salaisuutena, markiisinkin edessä.

Ja hän painoi sormensa huulilleen.

Kreivi, joka rohkaistui neiti de Verneuilin hyvänsuovasta ilmeestä, tarttui häneen käteensä, parisitar antoi hänen kosketella sitä, sallien sen suurena suosiona, ja kreivi suuteli sitä hellästi.

— Oi, neitiseni, luottakaa minuun kuoloon asti! — hän huudahti, huomatessaan olevansa kokonaan vapaa vaarasta. — Vaikka olen teille melkein yhtä suuressa kiitollisuuden velassa kuin äidilleni, on minun hyvin vaikea olla tuntematta teitä kohtaan muutakin kuin kunnioitusta…

Hän riensi pois polkua pitkin. Marie nyökäytti tyytyväisenä päätään ja ajatteli:

"Tuo tanakka poika on antanut minulle korvaukseksi elämästään enemmän kuin henkensä."

Näin ajatellen hän loi taivasta kohti epätoivoisen katseen ja palasi hitaasti Pyhän Leonardin portille, missä Hulot ja Corentin häntä odottivat.

— Vielä kaksi päivää, — hän huudahti, — ja… Hän keskeytti puheensa, huomatessaan, että he eivät olleet yksin.

— Ja hän on kaatuva luotienne lävistämänä, — hän kuiskasi Hulot'n korvaan.

Päällikkö astui pari askelta taaksepäin ja katseli tuota naista, jonka ryhti ja kasvot eivät ilmaisseet vähintäkään tunnontuskaa, ivanhalulla, jota on vaikea kuvata. Merkillistä naisissa on se, etteivät he koskaan punnitse moitittavimpia tekojaan; tunne tempaa heidät mukaansa. Heidän teeskentelyssäänkin on jotain luonnollista, ja ainoastaan heissä rikos voi esiintyä vapaana halpamaisuudesta. Useimmissa tapauksissa he "eivät tiedä, miten se on tapahtunut".

— Lähden Saint-Jamesiin, kemuihin, jotka chouanit huomenna panevat toimeen ja…

— Mutta, — sanoi Corentin, — sinne on viisi Ranskan peninkulmaa; tahdotteko, että saatan teitä sinne?

— Te ajattelette paljon seikkaa, jota minä en koskaan ajattele, nimittäin itseänne, — virkkoi parisitar.

Marien Corentinia kohtaan osoittama ylenkatse miellytti suuresti Hulot'a, joka irvisteli nähdessään tuon naisen poistuvan Pyhän Leonardin kirkolle päin. Corentin seurasi häntä katseillaan, ja hänen kasvoihinsa kuvastui epämääräinen tietoisuus siitä, että hän vielä oli saava valtoihinsa tuon viehättävän olennon hallitsemalla hänen intohimojaan.

* * * * *

Palattuaan asuntoonsa neiti de Verneuil ryhtyi kiireisesti tuumimaan, miten pukeutuisi näihin tanssihuveihin. Francine, joka oli tottunut tottelemaan ymmärtämättä emäntänsä tarkoituksia, rupesi kaivelemaan pahvilaatikoista ja ehdoitti viimein kreikkalaiskuosista pukua. Kreikkalainen tyyli oli siihen aikaan kaikessa vallalla. Se puku, jonka Marie hyväksyi, sopi hyvin pahvilaatikkoon, jota oli helppo kuljettaa.

— Francine, lemmikkini, minä lähden samoilemaan maita mantereita. Päätä, tahdotko jäädä tänne vai seurata minua.

— Minäkö jäisin tänne! — huudahti Francine. — Kuka teidät sitten pukisi?

— Minne olet pannut sen hansikkaan, jonka tänä aamuna annoin sinulle?

— Se on tässä.

— Ompele tuohon hansikkaaseen vihreä nauha, äläkä suinkaan unhoita ottaa rahaa mukaan.

Mutta huomatessaan, että Francine pani taskuunsa vasta lyötyjä tasavaltalaisia rahoja, hän huudahti:

— Muuta ei tarvita, jotta meidät surmattaisiin tiellä! Lähetä palvelija Corentinin luo… Mutta ei, tuo katala mies seuraisi meitä! Lähetä palvelija päällikön luo pyytämään minulle muutamia kuuden frangin riksejä.

Tarkkanäköisenä kuin nainen ainakin, joka ottaa huomioon pienimmätkin seikat, Marie ajatteli kaikkea. Sillä aikaa kuin Francine valmisti kaikki Marien käsittämätöntä matkaa varten, tämä koetti matkia pöllön ääntä, ja viimein hänen onnistin vallan erhetyttävästi jäljentää Marche-à-Terren merkkivihellystä. Puoliyön aikaan hän poistui kaupungista Pyhän Leonardin portista, saapui Nid-aux-Croc'iin johtavalle pienelle polulle ja uskalsi Francinen seurassa kulkea Gibarryn laakson poikki, samoten varmoin askelin, sillä häntä elähytti sellainen lujatahtoinen päätös, joka luo ryhtiin ja koko ruumiiseen selittämätöntä voimaa. Palata tanssiaisista niin, että välttää vilustumista, on naisille hyvin tärkeää; mutta jos heillä on intohimon tulta suonissaan, muuttuu heidän ruumiinsa teräksiseksi. Rohkeakin mies olisi kauan mielessään punninnut tällaista yritystä, mutta tuskin oli se pälkähtänyt neiti de Verneuilin päähän, kun sen vaarat tuntuivat hänestä houkuttelevan viehättäviltä.

— Te lähdette matkaan, uskomatta itseänne Jumalan haltuun, — sanoi Francine, joka oli kääntynyt luomaan katseen Pyhän Leonardin kellotapuliin.

Ja tuo hurskas bretagnetar pysähtyi, pani kädet ristiin ja kääntyi rukouksessa Pyhän Annan puoleen, anoen, että hän saattaisi tämän retken onnelliseksi. Hänen emäntänsä sitävastoin oli ajatuksiinsa vaipunut, katsellen vuoroin hartaasti rukoilevan kamarineitsyensä teeskentelemätöntä asentoa ja pilven lomitse esille pilkistävää kuunvaloa, joka soluen kirkon lovikoristeiden läpi pani graniitin vivahtamaan hienoon kultasepän korutyöhön.

Molemmat naiset saapuivat pian Galope-Chopinen majalle. Vaikka he astuivatkin hyvin kevyesti, heräsi toinen niistä isoista koirista, joiden uskollisen vartioimisen huostaan bretagnelaiset uskovat ovisäppinsä. Koira juoksi molempia outoja naisia vastaan, ja sen haukunta kävi niin uhkaavaksi, että heidän oli pakko väistyä muutama askel taaksepäin ja huutaa apua Mutta ei mikään ihmisolento liikahtanut. Neiti de Verneuil vihelsi silloin pöllön tavoin; heti asunnon oven ruosteiset saranat narahtivat, ja Galope-Chopine, joka kiireessä oli kavahtanut ylös vuoteeltaan, tuli esille synkän näköisenä. Marie näytti Fougères'n vartijalle markiisi de Montauranin hansikasta ja sanoi:

— Minun täytyy joutuin lähteä Saint-Jamesiin. Kreivi de Bouvan sanoi, että sinun tulee saattaa minua sinne ja puolustaa minua. Hanki siis, hyvä Galope-Chopine, meille kaksi aasia ratsuretkeämme varten ja valmistaudu seuraamaan meitä. Aika on kallista, sillä jos emme saavu ennen huomisiltaa Saint-Jamesiin, emme tule näkemään Garsia emmekä tanssijaisia.

Ihan tyrmistyneenä Galope-Chopine otti käteensä hansikkaan ja sytytti pihkasta tehdyn kynttilän, joka oli pikkusormen paksuinen ja piparikakun värinen. Tämä kauppatavara, joka tuotiin Bretagneen Pohjois-Europasta, osoitti, samoin kuin kaikki muu, minkä saa nähdä tässä omituisessa maassa, alkeellisimmankin kaupankäynnin älyn täydellistä puutetta. Huomattuaan vihreän nauhan, katseltuaan neiti de Verneuilia, kynsittyään korvallistaan, juotuaan kulauksen omenaviiniä ja tarjottuaan sitä lasillisen kauniille neidille, Galope-Chopine jätti hänet pöydän edessä olevalle silatusta kastanjapuusta tehdylle penkille istumaan ja läksi noutamaan kahta aasia.

Tuon ulkomaalaisen kynttilän levittämä sinervä valo ei ollut tarpeeksi vahva hallitsemaan haaveellista kuunvaloa, joka hohtavilla täplillään vilkastutti katon ja savuttuneen tuvan huonekalujen tummia värihäiveitä. Pikku poika oli kohottanut hämmästyneenä soman päänsä, ja hänen kauniiden hiustensa yläpuolella kaksi lehmää näytti seinän aukoista punaisia turpiaan ja suuria kirkkaita silmiään. Iso koira, jonka kasvot eivät suinkaan olleet typerimmät tässä perheessä, näytti tutkivan vieraita naisia yhtä uteliaana kuin poikanen. Maalaaja olisi kauan ihaillut tämän yöllisen taulun vaikuttavaisuutta. Mutta Marie, jota ei ollenkaan huvittanut ruveta juttelemaan Barbetten kanssa, joka aaveen tavoin kavahti istumaan ja joka tuntiessaan parisittaren alkoi silmät suurina tuijottaa häneen, lähti pois välttääkseen hengittämästä tämän luolan saastaista ilmaa ja päästäkseen kuulemasta vaimon monia kysymyksiä.

Hän nousi notkeasti ylös sen kallion portaita, joka tuki Galope-Chopinen majaa, ja ihaili tämän äärettömän avaran maiseman yksityiskohtia, joka vaihtui sen mukaan kiipesikö kallioiden huippua kohti, vai laskeutuiko alas laaksoon. Kuutamo verhosi silloin valoisan usvan tavoin Couësnonin laaksoa. Epäilemättä nainen, joka kantoi sydämessään hylättyä rakkautta, tunsi mielessään surumielisyyttä, jonka tämä valo herätti muuttamalla esineet haaveellisen näköisiksi ja panemalla veden välkkymään vaihtelevin värivivahduksin.

Samassa hiljaisuuden keskeytti aasien mäkätys. Marie riensi nopeasti alas chouanin mökille, ja he lähtivät heti matkaan. Galope-Chopinella, jonka aseena oli kaksipiippuinen pyssy, oli yllään pitkä vuohentalja, joka teki hänet Robinson Crusoen näköiseksi. Hänen näppyjen ja ryppyjen peittämiä kasvojaan tuskin näki sen leveälierisen hatun alta, jota kansa näillä seuduin vielä käyttää vanhan tavan mukaan, ylpeänä siitä, että maaorjuudessaan on saanut käytäntöön tämän vanhan lääninherrain päähineen. Tämä yöllinen retkikunta, oppaanaan mies, jonka puvussa, ryhdissä ja kasvoissa oli jotain patriarkallista, muistutti Rembrandtin maalaamaa synkkäväristä taulua "Pako Egyptiin". Galope-Chopine vältti huolellisesti valtatietä ja ohjasi molempia vieraita naisia Bretagnen syrjäpolkujen äärettömän sokkelon kautta.

Neiti de Verneuilille selveni silloin chouanien sotimistapa. Vasta samoillessaan näillä teillä hän saattoi paremmin arvostella näiden ketojen laatua, jotka ylemmästä paikasta nähtyinä olivat hänestä näyttäneet viehättäviltä, mutta joita täytyy kulkea ristiin rastiin, käsittääkseen mitä vaaroja ja voittamattomia vaikeuksia niissä piilee. Joka pellon ympärille ovat talonpojat ammoisista ajoista luoneet kuuden jalan korkuisen, särmäisen multavallin, jonka harjalla kasvaa kastanjapuita, tammia tai pyökkejä. Tätä puilla istutettua vallia sanotaan normandilaiseksi "pensasaidaksi", ja sen huipulla kasvavien puiden pitkät oksat riippuvat melkein aina tien yläpuolella, muodostaen äärettömän lehtimaja-katoksen.

Nämä synkät tiet, joita reunustavat savisesta maasta luodut vallit, muistuttavat linnoitusten vallihautoja, ja kun graniitti, joka näillä seuduin melkein aina kohoaa maanpinnan tasalle, ei muodosta jonkunlaista epätasaista kivitystä, ovat nämä tiet niin vaikeakulkuiset, etteivät pienimmätkään ajoneuvot niillä liiku eteenpäin muutoin kuin härkäparin tai kahden hevosen vetäminä, jotka tosin ovat pieniä, mutta yleensä vahvoja. Nämä tiet ovat tavallisesti niin kuraisia, että on ollut pakko jalkalaisia varten muodostaa joko pellon laitaan tai pitkin pensasaitaa polku, joka ulottuu pellon toisesta päästä toiseen. Kun tahtoo siirtyä toiselta pellolta toiselle, on nouseminen pensasaidan yli useita portaita, jotka sade usein tekee liukkaiksi.

Matkustajilla oli vielä useita muita vastuksia voitettavina näillä mutkaisilla poluilla. Jokaisella täten turvatulla pellolla on aukko, joka on noin kymmenen jalan levyinen, ja jonka sulkee niin sanottu pölkkyveräjä. Tämän muodostaa hirsi tai vahva oksa, jonka toisessa päässä on reikä, ja se lepää toisen pölkyn varassa, joka tapin tavoin on pistetty tuohon reikään. Kohtisuoran pölkyn pää jatkuu kappaleen toiselle puolelle tuota tappia, niin että tämä pitennys voi kantaa melkoisen raskaan kiven, joka on vastapainona ja joka saattaa mahdolliseksi lapsellekin liikutella tätä omituista veräjää, jonka toinen pää nojaa pensasaidan sisäpuolelle kaivettuun kuoppaan. Joskus tämän seudun asukkaat jättävät vastapainona olevan kiven pois, antaen hirren tai oksan paksumman pään ulettua kauemmaksi tapin toiselle puolelle.

Veräjän muoto vaihtelee omistajan kekseliäisyyden mukaan. Usein sen muodostaa yksi ainoa oksa, jonka molemmat päät savella ovat kiinnitetyt pensasaitaan. Toiste se taas on neliskulmaisen portin kaltainen, jonka muodostavat useat ohuet oksat, jotka ovat asetetut matkan päähän toisistaan, kuin tikapuiden astuimet. Tämä portti avautuu pölkkyveräjän tavoin ja pyörähtää toisessa päässään olevalla pienellä rattaalla. Nämä pensasaidat ja pölkkyveräjät saattavat maa-alueen äärettömän suuren shakkilaudan näköiseksi, missä joka pelto muodostaa tarkasti toisesta eroitetun ruudun, vallan kuin eristetty ja vallien suojelema linnoitus. Veräjä, jota on helppo puolustaa, tarjoaa mahdollisille hyökkääjille mitä suurimpia vaikeuksia valloitusyrityksessä.

Bretagnelaiset talonpojat luulevat lannoittavansa kesantopeltojaan edistämällä niissä isojen kinsteripensaiden kasvua, joita näillä seuduin hoidetaan niin hyvin, että ne vähässä ajassa tulevat miehen korkuisiksi. Tämä harhaluulo, joka on hyvin ymmärrettävissä, kun ajattelee, että nämä samat henkilöt asettavat lantatunkionsa pihojensa ylimpiin paikkoihin, on syynä siihen, että kokonaiset kinsteripensasmetsiköt täyttävät neljänneksen peltoa, ja ne tarjoavat runsaasti tilaisuutta väijytykseen. Sitäpaitsi tuskin on ainoatakaan peltoa, jolla ei kasvaisi vanha omenaviinipuu, joka levittää matalalla olevat oksansa yli maanpinnan, täten tukahuttaen kasvullisuuden siinä paikassa. Jos siis ottaa huomioon, että peltojen pinta-ala on vähäinen ja että kaikki aitausvallit kannattavat kookkaita puita, joiden ahmivat juuret anastavat neljänneksen pellon pinnasta, voi kuvitella sen seudun viljelystä ja ulkomuotoa, jolla neiti de Verneuil retkellään samoili.

Ei tiedetä, onko tarve välttää rajariitoja vai laiskuutta suosiva tapa sulkea karja paimenetta aidatulle alueelle ollut syynä näiden hirvittävien aitausten rakentamiseen, joiden asettamat pysyvät esteet tekevät tämän maan valloittamattomaksi ja joukkotaistelun mahdottomaksi. Kun askel askeleelta on tutkinut tätä maanlaatua, huomaa, kuinka tehoton täällä on taistelu säännöllisten sotajoukkojen ja sissien välillä; sillä viisisataa miestä saattaa täällä vastustaa koko kuningaskunnan sotavoimaa.

Siinä piili chouani-sodan koko salaisuus. Neiti de Verneuil käsitti silloin, miksi tasavallan oli pakko tukahuttaa riitaisuutta pikemmin poliisin ja valtiotaidon, kuin sotavoiman tehottomalla avulla. Mitä tehdä todella väestölle, joka oli kyllin viekasta ylenkatsomaan kaupunkien omistuksen, sensijaan ottaen haltuunsa nämä maaseudut hävittämättömine luonnollisine linnoituksineen? Miksi ei hieroa sovintoa, kun näiden harhaan vietyjen maalaisten koko voima nojasi taitavaan ja yritteliääseen johtajaan?

* * * * *

Parisitar ihaili sen ministerin neroa, joka työhuoneessaan arvasi, missä piili rauhan salaisuus. Hän luuli oivaltavansa ne vaikuttimet, mitkä johtavat sellaisten miesten tekoja, jotka ovat kyllin voimakkaat yhdellä ainoalla katseella käsittämään mitä koko valtakunnan menestyminen vaatii ja joiden toimenpiteet kansan silmissä usein näyttävät rikollisilta, mutta itse teossa ovatkin tavattoman tarmokkaan ajatustyön tulos. Nämä voimakkaat sielut tuntuvat ikäänkuin olevan osalliset sallimuksen ja kohtalon voimasta ja jossakin määrin aavistavan tulevia tapahtumia, joten äkkiä tulevat huomatuiksi; rahvas hakee heitä jonkun aikaa keskeltään, mutta nostaessaan katseensa, se huomaakin heidän liitelevän korkealla. Nämä ajatukset tuntuivat oikeuttavan, jopa jalostavan neiti de Verneuilin kostontuumia; lisäksi tämä ajatusten askartelu vahvisti hänen tarmoansa, auttaen häntä kestämään oudon matkansa vastukset.

* * * * *

Joka pellon rajalla oli Galope-Chopinen pakko auttaa molemmat naiset aasien selästä, tukeakseen heitä heidän noustessaan vaikeapääsyisten pensasaitauksien yli, ja kun säännölliset tiet loppuivat, täytyi heidän taas nousta juhtiensa selkään ja poiketa takaisille teille, jotka jo ilmaisivat talven lähestymistä. Kookkaat puut, oksien peittämät tiet ja pensasaidat ylläpitivät alangoilla kosteutta, joka usein verhosi nuo kolme matkustajaa jäätävään vaippaansa. Sanomattomia vaivoja kestettyään he auringonnousun aikaan saapuivat Marignayn metsään. Matka kävi nyt helpommaksi leveällä metsätiellä. Oksien muodostama lehtiholvi ja puiden tiheys suojelivat heitä raa'an kolealta ilmalta, ja alkumatkan vaikeudet eivät enää esiintyneet.

Tuskin olivat he kulkeneet peninkulman verran tässä metsässä, kun kuulivat kaukaa kumeita ääniä ja kellon kilinää, jonka hopeaääni ei tuntunut niin yksitoikkoiselta kuin laitumella käyvän karjan kellojen äänet. Edelleen kulkiessaan Galope-Chopine kuunteli hyvin tarkkaavasti tätä ääntä. Pian tuulenpuuska kantoi hänen korvaansa muutaman saarnalauseen, joiden kaiku näytti tekevän häneen syvän vaikutuksen, sillä hän ohjasi väsyneet aasit polulle, joka ilmeisesti vei matkustajat syrjään Saint-Jamesin tieltä, eikä hän ottanut kuuleviin korviinsa neiti de Verneuilin vastustavia huomautuksia, kun tämä seudun muuttuessa jylhemmäksi kävi yhä levottomammaksi.

Polun oikealla ja vasemmalla puolen olevat suunnattomat graniittilohkareet, jotka olivat kasautuneina päälletysten, muodostivat omituisen näköisiä möhkäleitä. Näiden lohkareiden lomitse kiemurteli tavattoman isoja juuria, jotka kaukaa noutivat ravintomehuja muutamille satavuotisille pyökeille. Molemmat tienvieret muistuttivat tuollaisia tippukivistään kuuluisia maanalaisia luolia. Kookkaat kivipylväät, joiden ympärille oli kietoutunut tumman vihreitä rautatammen oksia ja sanajalkoja sekä vihertävää ja vaaleata sammalta, piiloittivat äkkijyrkänteitä ja syviä onkaloita. Kun nuo kolme matkustajaa olivat kulkeneet muutaman askeleen kaitaa polkua pitkin, aukeni mitä ihmeellisin näky neiti de Verneuilin katseille, selittäen hänelle Galope-Chopinen itsepäisyyden.

Puoliympyrän muotoinen onkalo, jonka seininä oli kauttaaltaan graniitti, muodosti amfiteatterin, jonka jylhillä partailla kasvoi korkeita tummia kuusia ja kellerviä kastanjapuita, näyttäen suunnattoman suurelta sirkukselta, johon syysaurinko pikemmin näytti luovan vaaleita väripilkkuja kuin valoa ja johon syksy kauttaaltaan oli levittänyt kuihtuneiden lehtiensä verhon. Keskellä tätä luonnon muodostamaa salia, jonka rakennusmestarina vedenpaisumus tuntui olleen, kohosi kolme mahtavaa druiidi-patsasta, muodostaen avaran alttarin, johon oli kiinnitetty vanha kirkollisissa juhlakulkueissa käytetty lippu.

Noin sataan nouseva ihmisjoukko oli paljastanut päänsä ja rukoili polvistuneena ja hartaana tässä kallio-onkalossa, missä eräs pappi kahden toisen hengellisen miehen avustamana toimitti jumalanpalvelusta. Pappien yksinkertaiset puvut ja pääpapin heikko ääni, joka humuna levisi ympäristöön, nuo vakaumuksen täyttämät ihmiset, jotka sama tunne yhdisti, ja jotka olivat polvistuneina koruttoman alttarin edessä, alaston risti, temppelin maalais-jylhyys, aika, paikka, kaikki tämä loi tähän kohtaukseen sen alkuperäisyyden leiman, joka oli ominainen kristikunnan ensi ajoille.

Ihailu valtasi neiti de Verneuilin mielen. Tämä metsän sydämessä toimeenpantu jumalanpalvelus, joka vainon kautta oli palannut alkuperäiseen muotoonsa, muinaisajan runous rohkeasti siirrettynä keskelle eriskummaista ja haaveenomaista luontoa, nämä muulloin aseita kantavat, täällä aseensa riisuneet chouanit, samalla täysi-ikäisiä ja lapsia — tämä kaikki erosi kaikesta muusta, minkä parisitar siihen asti oli nähnyt ja mitä oli kuvitellut. Hän muisti kyllä lapsena ihailleensa roomankatolisen kirkon komeita menoja, jotka niin suuresti kiehtoivat aisteja. Mutta hän ei vielä tuntenut Jumalaa yksin, hänen ristiänsä alttarilla ja hänen alttariansa paljaalla maalla. Tässä niiden veisteltyjen lehtikoristeiden asemesta, jotka goottilaisissa tuomiokirkoissa koristavat holvikaaria, syyspukuiset puut kannattivat taivaankupua; maalatuista lasiruuduista loistavien tuhansien värien asemesta aurinko loi himmeän punaiset säteensä alttarille, papin ja seurakunnan yli. Ihmiset olivat täällä pelkkä tosiseikka, eivätkä minkään periaatteen edustajia, tässä esiintyi pelkkä rukous, eikä mikään uskonto. Mutta inhimilliset intohimot, joiden hetkellinen polkeminen loi tähän tauluun sopusuhtaisuutensa, ilmestyivät pian jälleen keskellä tätä salaperäistä kohtausta ja vilkastuttivat sitä voimakkaasti.

Neiti de Verneuilin saapuessa lopetettiin juuri evankeliumin lukeminen. Tuntien sielussaan jonkunmoista kauhistusta, neiti de Verneuil näki, että tätä jumalanpalvelusta toimeenpaneva pappi oli abotti Gudin, ja hän vältti joutumasta tuon miehen näkyviin vetäytymällä äkkiä piiloon kookkaan graniittilohkareen taakse, minne joutuin veti mukaansa Francinenkin. Mutta turhaan koetti hän saada Galope-Chopinea vetäytymään pois siitä paikasta, johon hän oli asettunut tullakseen osalliseksi tämän jumalanpalveluksen hyväntekevästä vaikutuksesta. Mutta huomattuaan, että tämän kallioseudun laatu tarjosi hänelle tilaisuuden poistua ennen muita läsnäolijoita, hän toivoi välttävänsä vaaran. Hän näki abotti Gudinin leveätä kallionhalkeamaa myöten nousevan graniitti möhkäleelle, joka teki saarnatuolin virkaa, ja sillä seisoen hän alkoi saarnansa sanoilla: In nomine Patris, et Filii, et Spiritus Sancti (Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen).

Näitä sanoja lausuttaessa kaikki läsnäolijat tekivät hartaasti ristinmerkin.

— Rakkaat veljet, — jatkoi abotti äänekkäästi, rukoilkaamme ensin vainajien puolesta, jotka ovat Jean Cochegrue, Nicolas Laferté, Joseph Brouet, François Parquoi, Sulpice Coupiau — kaikki tästä seurakunnasta ja surmansa saaneet haavoista, jotka heille tuottivat Pèlerine-vuoren ja Fougères'n taistelut. De profundis clamavi ad te, Domine, j.n.e. (Syvyydestä huusin sinun puoleesi, Herra.)

Tämä psalmi lausuttiin tavan mukaisesti siten, että läsnäolijat ja pappi vuoroin sanoivat säkeistön, ja molemmat osoittivat siinä hartautta, joka näytti ennustavan tulevan saarnan tehokkaisuutta. Kun rukous kuolleiden puolesta oli päättynyt, jatkoi abotti Gudin yhä kiihtyvämmällä äänellä, sillä tuo entinen jesuiitta tiesi varsin hyvin, että esityksen hehku oli paras keino herättää vakaumus näissä alkuperäisellä kehitysasteella olevissa kuulijoissa.

— Kristityt, — hän puhui, — nämä Jumalan valtakunnan puolustajat ovat antaneet teille velvollisuuden täytännön esikuvan. Ettekö häpeä sitä, mitä teistä voidaan sanoa paratiisissa? Ellei siellä olisi niitä autuaita sieluja, jotka kaikki pyhät epäilemättä ovat vastaanottaneet avosylin, saattaisi Herra Jumala luulla, että meidän seurakuntamme on täynnä pakanoita ja turkkilaisia!… Tiedättekö, ystäväni, mitä teistä sanotaan Bretagnessa ja kuninkaan edessä?… Te ette kaiketi sitä tiedä, mutta minäpä sen teille sanon: "Siniset ovat kaataneet kumoon alttarit, ovat surmanneet papit, ovat tappaneet kuninkaan ja kuningattaren, ja nyt he tahtovat ottaa kaikki Bretagnen kristillismieliset seurakuntalaiset, tehdäkseen heistäkin sinisiä ja lähettääkseen heidät taistelemaan kauas pitäjänsä rajojen ulkopuolelle, missä ovat alttiina kuolemanvaaralle, pääsemättä ripille, siten joutuen ijankaikkiseen kadotukseen. Ja Marignayn miehet, joiden kirkko poltettiin poroksi, ovat pysyneet toimettomina! Tämä kirottu tasavalta on myynyt julkisella huutokaupalla Herran ja aatelisten omaisuuden ja on jakanut täten saamansa rahat sinisten kesken. Ja ravitakseen itseään rahalla, samoin kuin on ravinnut itseään verellä, se on tehnyt sellaisen päätöksen, että kuuden frangin riksistä vähennetään puolet, vallan samoin kuin se haluaa riistää sotaväkeensä kolme miestä kuudesta. Eivätkä Marignayn miehet ole tarttuneet pyssyihinsä karkoittaakseen siniset Bretagnesta! Totisesti, paratiisi tulee olemaan heiltä suljettu, eivätkä he koskaan voi tulla autuaiksi!" Tällaista puhutaan teistä. Tässä on siis kyseessä teidän sielujenne autuus, kristityt. Te pelastatte sielunne taistelemalla uskonnon ja kuninkaan hyväksi. Itse Pyhä Anna ilmestyi minulle eilen kello puoli kolme. Hän sanoi minulle näin: "Sinähän olet pappi Marignayssa?" "Olenpa kyllä, armollinen rouva, mitä käskette?" "No hyvä, minä olen Pyhä Anna, Jumalan täti, kuten Bretagnessa uskotaan. Asustan aina Aurayssa, mutta olen vartavasten tullut tänne huomauttamaan sinulle, että sanoisit Marignayn miehille heillä ei olevan mitään autuuden toivoa, elleivät ryhdy aseisiin. Sinun täytyy kieltää heiltä synninpäästö, elleivät palvele Jumalaa. Sinun tulee siunata heidän pyssynsä, eivätkä ne ole osaamatta sinisiin, jos he ovat synnistä vapaat, koska heidän aseensa vihityt ovat!"… Ja Pyhä Anna katosi jättäen jälkeensä tien risteyksessä olevan tammen juurelle pyhänsavun tuoksua. Paninpa merkille tämän paikan. Saint-Jamesin pastori pystytti siihen kauniin puusta veistellyn Neitsyen kuvan. Pierre Leroin eli Marche-à-Terren äiti, joka eilis-iltana kävi rukoilemassa tuon kuvan juurella, parani kivuistaan poikansa hyvien tekojen tähden. Näette hänet keskellänne, ja katsokaa, silmänne näkevät hänen astuvan omin voimin. Tämä on ilmeinen ihme, samoin kuin autuaan Marie Lambrequinin ylösnousemus, jotta teille todistettu olisi, että Herra Jumala ei koskaan hylkää bretagnelaisten asiaa, silloin kun he taistelevat hänen palvelijainsa ja kuninkaan puolesta. Siis, rakkaat veljet, jos tahdotte autuaiksi tulla, ja osoittautua kuninkaan, hallitsijamme puolustajiksi, täytyy teidän totella kaikkea sitä, minkä käskee se, jonka kuningas lähettänyt on, ja jota Garsiksi mainitsemme. Silloin ette enää ole kuin pakanat ja turkkilaiset, vaan teidät löydetään kaiken Bretagnen väen kanssa Jumalan lippujen alla. Teidän on lupa ottaa sinisten taskuista kaikki ne rahat, jotka he ovat varastaneet, sillä jos teidän sotiessanne ei teidän peltojanne kylvetä, niin luovuttavat Herra Jumala ja kuningas teille vihollisiltanne riistetyn saaliin. Tahdotteko, kristityt, että sanottaisiin Marignayn garsien olevan jälellä Morbihanin garseista, Saint-Georges'n pojista, Vitrén ja Antrainin pojista, jotka kaikki ovat Jumalan ja kuninkaan palveluksessa? Sallitteko, että he ottavat kaiken? Aiotteko te, kerettiläisten tavoin, seisoa kädet ristissä, sillä välin kun niin monet muut bretagnelaiset ansaitsevat sielunsa autuuden ja pelastavat kuninkaansa? — Teidän tulee hylätä kaikki minun tähteni — näin sanoo evankeliumi. Olemmehan me papit jo luopuneet kymmenneksistämme! Luopukaa te kaikesta ryhtyäksenne tähän pyhään sotaan! Ja katsokaa, te tulette olemaan kuin makkabealaiset, ja kaikki tulee teille anteeksi annettavaksi. Keskellänne tulette näkemään pappinne, ja te tulette voittamaan! Painakaa tarkoin mieleenne tämä, oi kristityt! — hän vielä lopuksi virkkoi: — ainoastaan tänään meillä on valta siunata aseenne. Ne, jotka eivät hyväkseen käytä tätä armoa, eivät enää saa tuta Pyhän Annan armoa, eikä hän tule heitä kuulemaan, niinkuin teki viime sodassa.

Tämä saarna, joka oli esitetty mahtipontisella äänellä ja runsaiden liikkeiden säestämänä, jotka panivat puhujan hikoilemaan, vaikutti mikäli ulkoapäin saattoi päättää varsin vähän. Nämä maalaiset, seisoen liikkumattomina ja tuijottaen puhujaan, näyttivät kuvapatsailta. Mutta neiti de Verneuil huomasi pian, että tämä yleinen jäykkyys oli lamausta, jonka alaiseksi abotti oli saattanut rahvaanjoukon. Hän oli suurten näyttelijäin tavoin kohdellut koko yleisöänsä yhtenä ainoana ihmisenä, vedoten etuihin ja intohimoihin. Olihan hän edeltäpäin antanut synninpäästön kaikista väkivallanteoista ja irroittanut ne ainoat siteet, jotka kiinnittivät nämä raa'at ihmiset uskonnollisten ja yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttämiseen. Hän oli alentanut pappisvirkansa politiikan etujen palvelijaksi. Mutta noina sekavina vallankumouksen aikoina jokainen käytti puolueensa hyväksi sitä asetta, joka hänellä oli tarjona, ja Jeesuksen rauhallinen risti muuttui sodan välikappaleeksi, samoin kuin aurankärki.

Kun neiti de Verneuil ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisi voinut vaihtaa ajatuksia, hän kääntyi katsomaan Francinea, eikä hänen ihmetyksensä ollut vähäinen, huomatessaan tämän naisen ottavan osaa yleiseen uskonintoon, sillä hän rukoili hartaasti käyttäen Galope-Chopinen rukousnauhaa, jonka tämä epäilemättä oli jättänyt hänelle saarnan ajaksi.

— Francine, — sanoi hän hänelle puoliääneen, — pelkäätkö, että voisit olla pakana tai turkkilainen?

— Oi, hyvä neiti, katsokaahan kuinka tuolla alhaalla Marche-à-Terren äiti astuu ihan omin voimin…

Francinen olemuksessa ilmeni niin syvä vakaumus, että Marie täysin käsitti tuon saarnan salaisuuden, papiston vaikutuksen maalaisiin ja nyt alkavan kohtauksen suunnattomat seuraukset. Alttaria lähinnä olevat miehet lähestyivät yksitellen ja polvistuivat ojentaen pyssynsä saarnaajalle, joka laski ne alttarille. Myöskin Galope-Chopin riensi esille ojentamaan vanhaa metsästyspyssyään. Nuo kolme pappia lauloivat Veni Creator hymnin, ja samaan aikaan äskeinen saarnaaja verhosi nuo murha-aseet sinervällä suitsutussavulla, muodostaen ilmassa pyhänsavun huiskuttimella toisiinsa liittyviä kiemurakuvioita. Kun tuuli oli hajoittanut pyhänsavun, jaettiin pyssyt järjestyksessä omistajilleen. Joka mies vastaanotti polvistuen aseensa pappien käsistä, samalla kun nämä mutisivat latinalaista rukousta. Asestettujen miesten palatessa paikoilleen, puhkesi läsnäolijain siihen asti pidätetty innostus hirvittävänä, mutta samalla liikuttavana.

— Domine, salvum fac regem. [Herra, suojele kuningasta. Suom.]

Näin alkoi se rukous, jonka saarnaaja kaiutti sointuvalla äänellä ja jonka seurakunta voimakkaasti laulaen toisti kahteen kertaan. Tässä laulussa oli jotain hurjaa ja sotaisaa. Ne molemmat sävelet, jotka vastasivat regem-sanaa, minkä merkityksen rahvas helposti ymmärsi, laulettiin niin tarmokkaasti, ettei neiti de Verneuil voinut olla hartaasti ajattelematta maanpakoon ajettua Bourbonien hallitsijasukua.

Nämä ajatukset elvyttivät hänen kuluneen elämänsä muistot. Mielikuvituksessaan hän palautti sillä haavaa hajoitetun hovin juhlat, joissa hän oli loistanut. Näihin haaveiluihin yhtyi markiisin kuva. Ollen vaihtuvainen kuin nainen ainakin, hän unhoitti edessään olevan näyn ja palasi kostotuumiinsa, joiden toteuttaminen oli hengenvaarallinen ja jotka saattoivat raueta yhdestä ainoasta katseesta. Hänen mieleensä juolahti, että hänen tuona elämänsä ratkaisevimpana hetkenä tuli esiintyä kauniina, ja silloin hän muisti, ettei hänellä ollut mukanaan koristeita, joilla somistaisi päätään tanssiaisiin, ja hän viehättyi tuumasta koristaa päänsä rautatammen oksalla, jonka kiherät lehdet ja punaiset marjat sinä hetkenä vetivät hänen huomionsa puoleensa.

— Ohoh! pyssyni voi ampua harhaan, jos tähtään lintuihin, mutta tähdätessäni sinisiin… ei ikinä! — sanoi Galope-Chopine tyytyväisenä nyökäyttäen päätään.

Marie katseli tarkemmin oppaansa kasvoja ja tunsi niissä kaikkien niiden perikuvan, jotka juuri oli nähnyt. Tuon chouanin kasvoissa ei kuvastunut niin paljo ajatuksia kuin lapsella. Teeskentelemätön ilo loisti hänen poskillaan ja otsallaan hänen katsellessaan pyssyään; mutta samalla uskonnollinen vakaumus loi hänen iloonsa kiihkoa, joka hetkeksi painoi noihin villeihin kasvoihin sivistyksen tuottamien paheiden välkkeen.

Ennen pitkää he saapuivat kylään, nimittäin paikkaan, jossa oli neljä tai viisi Galope Chopinen majan näköistä hökkeliä. Sillä aikaa kuin neiti de Verneuil siellä söi aterian, jonka muodostivat voi, leipä ja maito, saapuivat sinne vasta värvätyt chouanit.

Tätä harjoittamatonta joukkoa johti pappi, jolla oli kädessä kömpelösti kokoon kyhätty risti, jota seurasi yksi seudun nuorista miehistä kantaen seurakunnan lippua, ylpeänä tästä toimestaan. Neiti de Verneuilin oli pakko liittyä tähän joukkoon, joka samoin kuin hänkin oli matkalla Saint-Jamesiin, ja joka luonnollisesti suojeli häntä kaikelta vaaralta, sittenkuin Galope-Chopine onneksi oli ollut niin varomaton, että tämän sotilasosaston päällikölle kertoi, että tuo kaunis neiti, jota hän opasti, oli Garsin hyvä ystävätär.

* * * * *

Auringonlaskun aikaan nuo kolme matkustajaa saapuivat Saint-Jamesiin, pieneen kaupunkiin, joka on saanut nimensä englantilaisilta, jotka sen rakensivat 14. vuosisadalla, Bretagnen ollessa heidän valtansa alaisena.

Ennenkuin neiti de Verneuil ratsasti sisälle kaupunkiin, hän sai nähdä omituisen sota-ajan kohtauksen, johon ei kuitenkaan kiinnittänyt erityistä huomiota: hän pelkäsi, että joku näistä hänen vihollisistaan voisi hänet tuntea, ja sentähden hän joudutti kulkuaan. Viisi tai kuusi sataa miestä oli leiriytynyt kentälle. Heidän pukunsa, jotka melkoisesti muistuttivat Pèlerine-vuoren rekryyttien pukuja, eivät ollenkaan panneet ajattelemaan sotaväkeä. Tämä meluava ihmisjoukko muistutti pikemmin markkinaväkeä. Täytyipä katsoa tarkasti huomatakseen, että nämä bretagnelaiset kantoivat aseita, sillä heidän erikuosisiksi leikatut vuohennahkansa peittivät melkein heidän pyssynsä. Näkyvin ase oli viikate, joita muutamat käyttivät odottaessaan luvattuja pyssyjä. Toiset joivat ja söivät, toiset taas tappelivat tai riitelivät ääneensä, mutta suurin osa nukkui maaten paljaalla maalla. Ei ollut jälkeäkään järjestyksestä ja kurista.

Muuan upseeri, yllään punainen univormu, veti puoleensa neiti de Verneuilin huomion. Hän oletti tuon upseerin olevan Englannin palveluksessa. Loitompana kaksi muuta upseeria näyttivät aikovan opettaa paria muita älykkäämpää chouania käsittelemään kahta kanuunaa, jotka arvatenkin muodostivat tulevan kuningasmielisen armeijan koko tykistön. Ulvonnan tapaiset huudot vastaanottivat Marignayn garsit, jotka tunnettiin lipustaan. Hyväkseen käyttäen tämän joukon ja sen johtajina toimivien pappien aiheuttamaa kuhinaa saattoi neiti vaaratta kulkea sen läpi ja saapui näin kaupunkiin.

Hän poikkesi vaatimattomaan majataloon, joka oli vallan lähellä sitä taloa, jossa tanssihuvit piti toimeenpantaman. Tuo pikkukaupunki oli niin tulvillaan väkeä, että hänen, nähtyään mahdottomasti vaivaa, onnistui saada ainoastaan pieni huone-pahainen. Hänen otettuaan sen huostaansa Galope-Chopine jätti Francinelle pahvilaatikon, joka sisälsi hänen emäntänsä puvun, ja jäi sitten seisomaan tavattoman epäröivässä ja odottavassa asennossa. Minä muuna hetkenä tahansa neiti de Verneuil olisi huvikseen nähnyt millaiselta bretagnelainen talonpoika näyttää ulkopuolella pitäjäänsä; mutta nyt hän poisti lumouksen ottaen kukkarostaan neljä kuuden frangin écu'ta, jotka ojensi hänelle.

— Ota tästä, — hän sanoi Galope-Chopinelle. — Ja jos teet minulle mieliksi, palaat viipymättä Fougères'en, kulkematta leirin kautta ja maistamatta omenaviiniä.

Chouani hämmästyi tällaista anteliaisuutta ja katsoi vuoroin saamiaan rahoja ja neiti de Verneuiliä; mutta neiti viittasi kädellään, ja mies katosi.

— Kuinka saatoittekaan lähettää hänet pois, neiti? — kysyi Francine. — Näittehän, miten kaupunki on saarrettu! Kuinka pääsemme täältä pois, ja kuka meitä suojelee?

— Onhan sinulla suojelijasi! — sanoi neiti de Verneuil piloillaan viheltäen kumeasti Marche-à-Terren tavoin ja jäljitellen hänen asentoaan.

Francine punastui ja hymyili surullisesti emäntänsä hilpeydelle.

— Mutta missä on teidän suojelijanne? — hän kysyi.

Neiti de Verneuil veti äkkiä esiin tikarinsa ja näytti sitä bretagnettarelle, joka pelästyneenä vaipui tuolille, pannen kädet ristiin.

— Mitä siis olette tullut etsimään tänne, Marie? — hän kysyi rukoilevalla äänellä, joka ei kaivannut vastausta.

Neiti de Verneuil väänsi paraikaa metsästä ottamaansa rautatammen oksaa ja sanoi:

— En tiedä, tuleeko tämä oksa kaunistamaan tukkaani. Ainoastaan niin valkeat kasvot kuin minun voivat sietää näin synkkää hiuskoristetta. Mitä sanot siitä sinä, Francine?

Useat tällaiset lauseet pukeutumisen aikana todistivat tämän omituisen naisen täydellistä henkistä tasapainotilaa. Se, joka kuuli hänen näin puhuvan, olisi vaivoin uskonut, kuinka vakava tämä hetki oli, jona hän pani henkensä alttiiksi. Intialaisesta muslimista tehty jotenkin lyhyt hame, joka oli niin pehmeää kangasta, että se vivahti kastettuun liinaan, päästi hänen ruumiinsa hienot ääriviivat näkyviin. Tämän hameen ylle hän puki punaisen vaipan, jonka monet asteittain sivuilla pitenevät laskokset vivahtivat somakuosiseen kreikkalaiseen tunikaan. Ja tämä pakanallisten papittarien ainoa ja hekumallinen asu saattoi vähemmin säädyttömäksi puvun, jota ajan muoti salli naisten käyttää.