II (continued 2)

Kuullessaan tämän paukkeen kapteeni Merle katui kipeästi, että oli myöntynyt neiti de Verneuilin matkatuumaan, tämä kun oli näin pahasti erehtynyt luullessaan yöllistä ja nopeaa matkaa vaarattomaksi eikä ollut antanut hänen ottaa mukaansa enempää kuin kuusikymmentä miestä. Gérardin käskystä kapteeni heti jakoi pienen saattojoukon kahteen osaan, suojaamaan molempia tienvieriä, ja kumpikin upseeri hyökkäsi sitten juoksujalassa miehineen kinsteri- ja piikkiherne-pensaiden peittämälle kentälle, ryhtyäkseen taisteluun hyökkääjien kanssa, ennenkuin nämä olivat arvioineet heidän lukuaan. Sekä oikealla että vasemmalla alkoivat siniset nuuskia tiheätä pensastoa, tehden sen varomattoman pelottomasti, ja he vastasivat chouanien tuleen jatkuvasti ampuen kinsteri-pensastoon, mistä nuo pyssynlaukaukset lähtivät.

Ensi pelästyksessään oli neiti de Verneuil vaistomaisesti hypännyt alas postivaunuista ja juossut jotenkin kauas taaksepäin, ollakseen etempänä taistelupaikasta. Mutta sitten hän häpesi pelkoaan ja tunsi sisällään tuota tunnetta, joka kiihoittaa jokaista näyttämään suuremmalta lemmittynsä silmissä. Hän pysähtyi siis ja koetti kylmäverisesti seurata taistelun kulkua.

Nuori mies lähestyi häntä, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä sydämelleen.

— Pelkäsin äsken, — sanoi Marie de Verneuil, — mutta nyt…

Samassa hänen kamarineitinsä pelästyneenä huusi hänelle:

— Marie, pitäkää varanne!

Mutta Francine, joka tahtoi hypähtää alas rattailta, tunsi voimakkaan käden häntä siitä estävän. Tämän kookkaan käden paino sai hänet päästämään rajun huudon, hän kääntyi ja vaikeni, huomatessaan edessään Marche-à-Terren kasvot.

— Saan siis, — sanoi nuori mies neiti de Verneuilille, — kiittää pelästystänne siitä, että minulle ovat auenneet viehkeimmät sydämensalaisuudet! Francinelta kuulin juuri, että teillä on tuo soma nimi Marie. Marie — tämä on se nimi, jota usein olen maininnut tuskallisten kaihojeni hetkinä, tätä nimeä tulen vastedes mainitsemaan iloni huumauksessa ja sitä ihailen nyt niin suuresti, etten voi sitä lausua jumaluutta loukkaamatta, minä kun jo sekoitan uskonnon ja rakkauden. Mutta onkohan sitten rikos rukoilla ja rakastaa samalla?

Hänen näin puhuttuaan he puristivat rajusti toinen toisensa kättä, katsoivat toisiinsa salaa, ja heidän tunteittensa yltäkylläisyys riisti heiltä kyvyn ja voiman niitä tulkita.

— Teillä toisilla ei ole täällä mitään pelättävää! huudahti raa'asti Marche-à-Terre Francinelle, ja hänen käheässä kurkkuäänessään oli synkkä uhkan sävy, ja hän korosti joka sanaa, saattaen Francinen vallan pois suunniltaan.

Ensi kerran tämä neito-parka huomasi petomaista julmuutta Marche-à-Terren katseissa. Kuutamo näytti olevan ainoa näille kasvoille sopiva valaistus. Villi bretagnelainen piti toisessa kädessään lakkiaan ja toisessa raskasta karbiini-pyssyään ja näytti siinä, lyhyentanakka kun oli ja sellaisen himmeän valon ympäröimänä, joka luo esineihin eriskummaisen muodon, enemmän satumaiselta olennolta kuin todelliselta ihmiseltä. Hänen ilmestymisensä ja puheensa oli aaveenomaisen äkillistä. Hän kääntyi ketterästi rouva du Guan puoleen, jonka kanssa keskusteli vilkkaasti, ja Francine, joka hiukan oli unhoittanut ala-bretagnen murretta, ei voinut eroittaa mitään heidän puheestaan. Tuo nainen näytti antavan Marche-à-Terrelle useita määräyksiä. Tämä lyhyt neuvottelu päättyi rouvan käskevään kädenliikkeeseen, joka osoitti chouanille molempia rakastavia.

Ennenkuin Marche-à-Terre ryhtyi noudattamaan käskyä, hän loi viimeisen katseen Francineen, jota näytti säälivän. Francine huomasi, että hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan, mutta käsitti, että hänen rakastajansa oli saanut käskyn vaieta. Tämän miehen karkea ja ruskettunut iho rypistyi otsalla ja hänen kulmakarvansa lähenivät toisiaan rajusti. Vastustiko hän uudelleen saamaansa käskyä surmata neiti de Verneuil? Tämä kasvojen väänne saattoi hänet epäilemättä vielä vastenmielisemmän näköiseksi rouva du Guan silmissä, mutta hänen silmiensä hohde kävi Francinesta melkein lempeäksi. Francine päätti tuosta katseesta, että hänen oli onnistuva taivuttaa tahtonsa alle tuon villi-ihmisen tarmo, ja hän toivoi vielä Jumalan jälkeen olevansa ainoa, joka saattoi vaikuttaa tuohon raakaan sydämeen.

Marien hellän keskustelun keskeytti rouva du Gua, joka tuli häntä noutamaan huutaen kuin olisi joku vaara uhannut; mutta hänen ainoa tarkoituksensa oli tarjota eräälle huomaamansa Alençonin kuninkaallismielisen komitean jäsenelle tilaisuus puhua Garsin kanssa.

— Älkää luottako naikkoseen, johon tutustuitte "Kolmen maurilaisen" majatalossa.

Kuiskattuaan nämä sanat nuoren miehen korvaan, ritari de Valois, joka ratsasti pienen bretagnelaisen hevosen selässä, katosi kinsteri-pensastoon, josta oli tullut esiin. Samaan aikaan kahakan laukaukset paukkuivat hämmästyttävän tiheään, mutta ei kumpikaan puoli joutunut käsikähmään.

— Herra ajutantti, eiköhän tämä ole valehyökkäys, jonka tarkoituksena on ryöstää matkustajamme ja vaatia heiltä lunnaita?… sanoi Clef-des-Coeurs.

— Luulenpa, että olet arvannut oikein, hiisi vieköön! — virkkoi Gérard rientäen maantielle.

Samassa chouanien tuli alkoi heiketä, sillä ritarin päällikölleen antama ilmoitus oli kahakan ainoa tarkoitus. Merle, joka näki vihollisen poistuvan pieninä parvina pensaiden taakse, ei katsonut viisaaksi sen enempää yhtyä kenties vaaralliseen taisteluun. Gérard komensi parilla sanalla saattojoukon kokoon maantiellä ja jatkoi matkaa huomaten, ettei ollut kärsinyt tappioita. Kapteeni saattoi kaikessa rauhassa tarjota kätensä neiti de Verneuilille, auttaessaan hänet jälleen ajoneuvoihin, sillä nuori aatelismies seisoi kuin salaman iskemänä paikallaan. Ihmeissään parisitar nousi vaunuihin, hyläten tasavaltalaisen kohteliaan avun; hän katsahti ihailijaansa, näki hänen seisovan liikkumattomana ja oli vallan tyrmistynyt siitä äkillisestä muutoksesta, jonka ritarin salaperäiset sanat olivat hänessä aikaansaaneet. Nuori aatelismies palasi sitten hitaasti, ja koko hänen ryhtinsä osoitti syvää inhoa.

— Enkö ollut oikeassa, — kuiskasi rouva du Gua nuorelle miehelle astuessaan hänen kanssaan vaunuihin; — varmasti olemme joutuneet olennon käsiin, jonka kanssa on hierottu kauppaa teidän päästänne. Mutta kun tuo nainen on kyllin typerä rakastumaan teihin ja unhoittamaan ammattinsa, niin älkää menetelkö lapsellisesti, vaan teeskennelkää rakastavanne häntä, kunnes olemme saapuneet Vivetièreen… Kun kerran olemme siellä!… — Mutta jokohan hän todella rakastaa tuota naista? hän ajatteli nähdessään nuoren miehen istuvan paikallaan ihan torkahtaneen näköisenä.

Vaunut vierivät kumeasti edelleen hietaisella tiellä. Kun neiti de Verneuil nyt katsahti ympärilleen, näytti kaikki muuttuneen. Kuolema hiipi jo hänen rakkauteensa. Nämä olivat ehkä sentään vaan vaihtelevia tunnevivahduksia; mutta jokaisen rakastavan naisen silmissä sellaiset vivahdukset esiintyvät selvinä ja räikeävärisinä. Marche-à-Terren katseista oli Francine käsittänyt, että neiti de Verneuilin kohtalo oli toisen kuin tämän miehen käsissä, ja hän oli kalpea eikä voinut pidättää kyyneleitään, kun hänen emäntänsä häntä katseli. Tuntematon rouva osasi huonosti teeskennellyllä hymyllä salata naiskoston aiheuttamaa vahingoniloa, ja kun hän äkkiä muuttui ylen hyväksi neiti de Verneuiliä kohtaan, mikä ilmeni hänen kohtelussaan, äänessään ja ilmeissään, tämä oli omansa herättämään epäluuloista pelkoa tarkkanäköisessä henkilössä. Neiti de Verneuil tunsikin vaistomaista väristystä ajatellessaan:

"Miksi pelkään?… Onhan tuo nainen hänen äitinsä."

Mutta kaikki hänen jäsenensä vavahtivat, kun hänen mielessään äkkiä sukelsi esiin kysymys:

"Mutta onko tuo nainen todella hänen äitinsä?"

Hän näki edessään kuilun, jonka ammottava syvyys hänelle selveni, kun hän vielä oli luonut tutkivan katseen nuoreen mieheen.

"Tuo nainen rakastaa häntä!" ajatteli neiti de Verneuil. "Mutta miksi hän nyt on minulle noin ylen kohtelias, oltuaan ensin niin kylmä? Olenko hukassa? Vai pelkääkö hän minua?"

Nuori aatelismies puolestaan vuoroin kalpeni ja punastui, mutta pysyi levollisena, luoden alas katseensa salatakseen outoa mielenliikutusta, joka häntä raateli. Väkinäinen puristus rumensi hänen huuliensa somaa kaarevuutta, ja hänen ihonsa kävi kelmeäksi hänen sisällään temmeltävästä taistelusta. Neiti de Verneuil ei edes enää voinut päättää, oliko hänen tunteissaan vielä jälellä rakkautta, kun raivo näytti niitä hallitsevan.

Tie, jonka molemmin puolin kasvoi metsää, pimeni, eivätkä nämä mykät näyttelijät siis voineet katseillaan tiedustella toistensa ajatuksia. Tuulen humina, pensasten kahina, saattojoukon askelten tahdikas kopina loivat tähän kohtaukseen sellaisen juhlallisuuden, joka jouduttaa sydämen sykintää. Turhaan koetti neiti de Verneuil tutkia tämän muutoksen syytä. Sitten hän salamannopeasti muisti Corentinin ja samassa johtui hänen mieleensä oikea kutsumuksensa. Ensi kerran hän sinä päivänä alkoi vakavasti punnita tilannettaan.

Siihen hetkeen asti hän oli kokonaan antautunut rakkauden onnen valtaan, ajattelematta itseään ja tulevaisuuttaan. Tämä tuska kävi hänelle sietämättömäksi, ja hän etsi ja odotti lempeän kärsivällisenä kuin rakastava ainakin katsetta nuorelta mieheltä ja rukoili sitä niin hartaasti, ja hänen kalpeutensa ja väristyksensä olivat niin vakuuttavan kaunopuheisia, että nuori mies kävi epäröiväksi, mutta lankeemus ei silti ollut epätäydellisempi.

— Voitteko pahoin, neiti? — kysyi nuori mies.

Tämä kuivakiskoinen äänenpaino, itse kysymys, katse, ele, kaikki yhdessä loi neitiin sen varmuuden, että tämän päivän tapahtumat olivat pelkkä sielun kangastus, joka nyt haihtui kuin hajanaiset pilvet tuulen kiidättäminä.

— Voinko pahoin?… — vastasi neiti väkinäisesti nauraen; — aioin juuri kysyä teiltä samaa.

— Luulin, että te ymmärsitte toisianne erinomaisen hyvin, — sanoi rouva du Gua teeskennellyn leikillisesti.

Nuori aatelismies ja neiti de Verneuil ei kumpikaan vastannut mitään. Nuori nainen tunsi itsensä kaksinkertaisesti loukkaantuneeksi, kun huomasi, että hänen niin voimakas kauneutensa oli menettänyt valtansa. Hän olisi minä hetkenä tahansa voinut saada selville tämän tilanteen syyn; mutta hän tunsi itsensä siksi liian vähän uteliaaksi, ja kenties ensi kerran nainen luopui salaisuutta tutkimasta.

Onnettomasti kyllä ihmiselämässä esiintyy runsaasti tilanteita, joissa ajatuksemme joko liian voimakkaan mietiskelyn tai jonkun rajun hengenmyrskyn vaikutuksesta eivät enää kiinny mihinkään, vaan harhailevat vailla yhtenäisyyttä, vailla lähtökohtaa, sanalla sanoen tilanteita, joissa nykyhetki kaipaa siteitä, jotka liittäisivät sen menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Tällainen oli neiti de Verneuilin tila. Nojaten vaunujen selkälautaan, hän lepäsi siinä kuin juureton pensas. Hän oli ääneti ja kärsi, eikä enää kiinnittänyt huomiota kehenkään, antautuen kokonaan surunsa valtaan ja vaipuen niin itsepintaisesti siihen outoon maailmaan, josta onnettomat hakevat tyyssijansa, että ei enää ollenkaan välittänyt mistään, mitä tapahtui hänen ympärillään.

Korppeja lenteli rääkyen heidän ylitsensä. Mutta vaikka tässä nuoressa neidissä kuten kaikissa voimakkaissa henkilöissä oli yksi sydämen soppi alttiina taikauskolle, ei hän kuitenkaan noiden lintujen ilmaantumiseen kiinnittänyt mitään huomiota. Kaikki matkustivat jonkun aikaa ääneti.

"Siis jo erossa!" ajatteli neiti de Verneuil. "Eikä kuitenkaan mitään ratkaisevaa ole sanottu minun läheisyydessäni. Entä Corentin? Olisiko hän ilmaissut salaisuuteni? Mutta ei hänellä olisi siitä mitään etua. Ken siis on voinut esiintyä syyttäjänäni? Tuskin oli alettu minua rakastaa, kun jo olen hylätty. Kylvän rakkautta, ja niitän ylenkatsetta. Minun kohtaloni on siis aina nähdä onni ja menettää se!"

Hän tunsi silloin sydämessään outoa levottomuutta, sillä hän rakasti todella, ja ensi kertaa elämässään. Kuitenkaan hän ei ollut siihen määrin antautunut tämän tunteensa valtaan, ettei ylpeydestä, joka liikkuu nuoren ja kauniin naisen povessa, olisi saanut lieventävää tukea suruansa vastaan. Hänen rakkautensa salaisuus — tuollainen salaisuus, joka usein säilytetään kidutuspenkilläkin, ei ollut häneltä jäänyt selviämättä. Hän oikaisihe suoraksi ja häpesi, että vaikenemisellaan oli ilmaissut surunsa syvyyden, pudisti päätään iloisena, väänsi kasvonsa hymyyn — tai oikeammin teeskenteli hymyilevänsä, ja muutti äänensä soinnun, salatakseen mielenliikutuksensa.

— Millä seuduin olemmekaan? — hän kysäisi kapteeni Merleltä, joka yhä pysytteli lyhyen matkan päässä vaunuista.

— Kolmen ja puolen Ranskan peninkulman päässä Fougères'sta, armollinen neiti.

— Saavumme kai siis sinne pian? — virkkoi neiti, rohkaisten häntä jatkamaan keskustelua, jonka kuluessa hän aikoi osoittaa nuorelle kapteenille huomaavaisuutta.

— Nämä meidän peninkulmat, — huomautti Merle, — eivät ole varsin pitkiä, mutta tällä paikkakunnalla ne eivät näy ollenkaan ottavan loppuakseen. Kun pääsemme tämän vuorenrinteen huipulle, tulette näkemään laakson, joka on sen laakson kaltainen, minkä juuri olemme jättäneet taaksemme, ja taivaanrannalla voitte silloin nähdä Pèlerine-vuoren. Suokoon Jumala, etteivät chouanit ole siellä ja ryhdy meille kostamaan. Käsitätte, että näin vuoroin nousten ja laskeutuen matka edistyy hitaasti. Pèlerine-vuorelta voitte vielä eroittaa…

Tämän nimen kuullessaan nuori aatelismies säpsähti toistamiseen, mutta niin kevyesti, että ainoastaan neiti de Verneuil sen huomasi. — Mikä se oikeastaan on tuo Pèlerine? — kysyi äkkiä nuori neiti, keskeyttäen kapteenin, joka hyvin toimessaan selitti maanpinta-muodostusta näillä seuduilla.

— Se on, — vastasi Merle, — erään vuoren huippu, joka on antanut nimen Mainen alangolle, minne heti saavumme ja mikä eroittaa mainitun maakunnan Couësnon-laaksosta, jonka vastakkaisella rajalla sijaitsee Fougères, ensimäinen kaupunki Bretagnen alueella. Vendémiairen loppupäivinä taistelimme tuolla vuorenhuipulla Garsia ja hänen rosvojansa vastaan. Meillä oli saatettavana rekryyttejä, jotka tahtoivat tuhota meidät siinä maakunnan rajalla, jotta heidän ei olisi tarvinnut poistua kotiseudultaan. Mutta Hulot on kova mies, jonka kanssa ei ole hyvä…

— Siis varmaankin näitte Garsin? — kysyi neiti de Verneuil. — Millainen mies hän on?…

Hänen ilkkuvat katseensa eivät ollenkaan herjenneet tuijottamasta niin sanottuun vikomtti du Bouvaniin.

— Oh, neitiseni, — vastasi Merle, jonka puhe yhä keskeytettiin, — hän on siihen määrin herra du Guan näköinen, että jos tämä ei kantaisi polyteknikon univormua, löisin vetoa, että se on hän.

Neiti de Verneuil tähysteli terävästi välinpitämätöntä ja liikkumatonta nuorta miestä, joka näytti häntä halveksivan, mutta ei huomannut hänessä mitään ulkonaisia pelonmerkkejä. Katkeralla hymyllä hän ilmaisi nuorelle miehelle, että sinä hetkenä oli päässyt tuon salaisuuden perille, jonka nuori mies siihen asti niin viekkaasti oli osannut peittää. Sitten hän, äänessä ivallinen kaiku, sieramet ilosta paisuen, pää kallellaan, samalla pitääkseen silmällä nuorta miestä ja nähdäkseen Merlen, sanoi tälle:

— Tuo kapinallisten johtaja tuottaa ensimäiselle konsulille paljon levottomuutta. Häntä sanotaan rohkeaksi. Mutta välistä hän menettelee hurjana huimapäänä, varsinkin kun on kysymys naisista.

— Siihen perustammekin toivomme, — vastasi kapteeni, — selvittääksemme laskumme hänen kanssaan. Jos vaan vähäksi aikaa saamme hänet käsiimme, kiidätämme hänelle hiukan lyijyä päähän. Jos hän kohtaisi meidät, tuo karkulais-aatelismies, niin kyllä hänkin passittaisi meidät toiseen maailmaan. Kohtelemme toisiamme vallan tasaveroisesti…

— Hui hai, — sanoi nuori mies, — meillä ei ole mitään syytä pelätä. Sotilaanne eivät kulje Pèlerine-vuorelle asti, he kun ovat liian väsyneet; muuten, jos suostutte, voivat he levähtää tässä aivan lähellä. Äitini poikkeaa Vivetièreen, sinne kääntyy tie muutaman pyssynkantaman päästä. Ehkä nämä molemmat naisetkin tahtovat levätä siellä, epäilemättä hekin ovat väsyneet, kun ovat yhtämittaa matkustaneet tänne Alençonista. — Ja kun armollinen neiti, — hän sanoi väkinäisen kohteliaasti, kääntyen lemmittynsä puoleen, — jalomielisesti kyllä on saattanut matkamme yhtä turvalliseksi kuin miellyttäväksi, hän ehkä suostuu syömään illallista äitini luona. — Ja muuten, — hän jatkoi kääntyen Merlen puoleen, — ajat eivät sentään ole niin huonot, ettei Vivetiéressä olisi jälellä tynnyri omenaviiniä teidän soturienne käytettäväksi. Gars, nähkääs, ei sentään liene vienyt kaikkea mukanaan, ainakin äitini…

— Äitinne… — huomautti neiti de Verneuil, ivallisesti keskeyttäen ja vastaamatta hänelle lausuttuun kutsuun.

— Ette siis enää tänä iltana näy uskovan ikääni, neiti, — virkkoi rouva du Gua. — Onnettomuudekseni jouduin hyvin nuorena naimisiin, poikani sain jo viisitoistavuotiaana.

— Ettekö erehdy, armollinen rouva, olitte kai silloin kolmikymmenvuotias!

Rouva du Gua kalpeni niellessään tämän purevan pistosanan. Hän olisi tahtonut kostaa, mutta sensijaan hänen täytyi hymyillä, hän kun mistä hinnasta tahansa halusi, vaikkapa vielä julmemman ivan kaupalla, saada selville ne tunteet, jotka elähyttivät tuota nuorta naista. Hän koetti sentähden näyttää siltä, kuin ei olisi ymmärtänyt.

— Chouaneilla ei koskaan ole ollut julmempaa johtajaa kuin tuo Gars, jos voi luottaa hänestä liikkeellä oleviin huhuihin, — sanoi rouva du Gua samalla Francinelle ja hänen emännälleen.

— Julmaksi en minä puolestani häntä luule, — virkkoi neiti de Verneuil. — Mutta hän osaa valehdella ja näyttää muuten itse olevan hyvin herkkäluuloinen. Puolueen päällikön ei kuitenkaan pitäisi olla kenenkään leikkikalu.

— Tunnetteko hänet? — kysyi välinpitämättömästi nuori mies.

— En, — vastasi neiti, luoden häneen ylenkatseellisen silmäyksen, — luulin hänet tuntevani…

— Oh, neitiseni, hän on epäilemättä koko pahus mieheksi! — huudahti kapteeni Merle, pudistaen päätään, tehden kuvaavan kädenliikkeen. — Noilla vanhoilla suvuilla on joskus tarmokkaita vesoja. Hän on syntyisin seudulta, missä vanha aateli ei ole ollut kovin varakasta; ja miehet ovat, nähkääs, kuin tuhkapuun marjat: ne kypsyvät oljilla. Jos tuo nuori mies on älykäs, voi hän juoksuttaa meitä kauankin. Hän osasi taitavasti lähettää partiojoukkoja meidän partiojoukkojamme vastaan ja näin heikentää hallituksen ponnistuksia. Jos poltetaan kylä kuninkaallismielisiltä, hän polttaa kaksi kylää tasavaltalaisilta. Hän toimii äärettömän lavealla alalla ja pakoittaa meidät siten käyttämään melkoisen paljon joukkoja hetkenä, jona meillä ei niitä ole tarpeeksi!… Oh, se poika tietää, mitä tekee…

— Hän tuhoaa isänmaansa! — sanoi Gérard kovalla äänellä keskeyttäen kapteenin puheen.

— Mutta, — huomautti nuori aatelismies, — jos hänen kuolemansa vapauttaa isänmaan, niin ampukaa hänet pian kuoliaaksi.

Sitten hän katseella tutki neiti de Verneuilin sieluntilaa, ja heidän välillään syntyi tuollainen mykkä kohtaus, jonka jännittävyyttä ja ohimenevää hienoutta kieli ainoastaan puutteellisesti kykenee kuvaamaan. Vaara herättää mielenkiintoa; kun on kysymys kuolemasta, herättää halpamaisinkin pahantekijä vähän sääliä.

Vaikka siis neiti de Verneuil silloin oli varma siitä, että mies, joka häntä nyt halveksi, oli tuo vaarallinen päällikkö, ei hän vielä tahtonut saada siitä varmuutta luovuttamalla hänet kostajien käsiin. Hän tahtoi tyydyttää vallan toisenlaisen uteliaisuuden. Hän päätti siis, riippuen intohimonsa puuskauksista, joko uskoa tai epäillä, ja alkoi leikitellä vaaran liekeillä.

Hänen ivaa ja vahingoniloa uhkuva katseensa osoitti voitokkaana nuorelle päällikölle sotilaita; täten viitaten häntä uhkaavaan vaaraan, hän julmalla tavalla sai hänet ymmärtämään, että hänen henkensä riippui yhdestä ainoasta sanasta, ja jo näyttivät hänen huulensa liikkuvan lausuakseen tuon sanan. Samoin kuin Amerikan villi-ihmiset hän tarkasti kidutuspaaluun sidotun vihollisensa kasvolihaksia ja heilutti sirosti nuijaa, nauttien toistaiseksi viattomasta kostonhimosta ja rangaisten kuin rakastajatar ainakin, joka vielä lempii.

— Jos minulla olisi tuollainen poika, rouvaseni, kuin teillä, — hän sanoi rouva du Gualle, joka ilmeisesti oli peloissaan, — pukisin hänen tähtensä ylleni surupuvun sinä päivänä, jona panisin hänet vaaroille alttiiksi.

Hän ei saanut vastausta. Parikymmentä kertaa hän käänsi päänsä upseereihin päin, mutta käänsi sen taas äkkiä rouva du Guata kohti, yllättämättä hänen ja Garsin välillä mitään salaista merkkiä, joka olisi osoittanut heidän välillään vallitsevan likeistä suhdetta, jota epäili ja jota ei kuitenkaan tahtonut uskoa. Nainen niin mielellään epäröi taistellessaan elämästä ja kuolemasta, varsinkin kun hänellä on ratkaisuvalta.

Nuori kenraali hymyili ehdottoman tyynenä ja kesti vapisematta kidutusta, jonka alaisena neiti de Verneuil häntä piti. Hänen ryhtinsä ja ilmeensä tiesivät miestä, joka ei välitä vaaroistaan, ja välistä hän näytti sanovan: "Nyt teillä on tilaisuus kostaa loukattu ylpeytenne, käyttäkää sitä hyväksenne! Olisin toivoton, jos ylenkatseeni teitä vastaan haihtuisi."

Neiti de Verneuil rupesi asemansa korkeudesta tähystelemään päällikköä, tehden sen ilmeisen loukkaavasti ja samalla arvokkaasti, sillä sydämen pohjasta hän ihaili hänen rohkeuttaan ja levollisuuttaan. Hän iloitsi siitä, että lemmityllään oli vanha aatelisnimi, jommoinen arvo miellyttää jokaista naista, ja hänestä oli mielenkiintoista nähdä hänet tilanteessa, jossa hän onnettomuuden jalostaman asian puoltajana taisteli vahvan sielun koko tarmolla niin monasti voitokasta tasavaltaa vastaan, ja nähdä hänet suuren vaaran alaisena, ja kuitenkin osoittavan urhoollisuutta, joka niin voimakkaasti vaikuttaa naisen sydämeen. Moneen kertaan hän pani tuon nuoren miehen koetukselle, ehkä noudattaen sitä vaistoa, joka kiihoittaa naista leikittelemään saaliillaan, samoin kuin kissa leikittelee pyytämällään hiirellä.

— Minkä lain nojalla te siis tuomitsette chouanit kuolemaan? — kysyi neiti de Verneuil Merleltä.

— Tietysti lain nojalla viimekuluneen fructidorin 14:nneltä päivältä. Sehän asettaa ulkopuolelle lakia kapinalliset departementit, järjestäen sinne sotaoikeuksia, — vastasi tasavaltalainen.

— Mikä tuottaa minulle nyt sen kunnian, että käännätte katseenne minuun? — neiti de Verneuil kysäisi nuorelta päälliköltä, joka katseli häntä tarkkaavasti.

— Tunne, jota ei kunnon mies voi ilmaista naiselle, oli hän sitten millainen tahansa, — vastasi markiisi de Montauran puoliääneen, kumartuen häntä kohti. — Ainoastaan tällaisina aikoina, — hän sanoi ääneensä, — voi nähdä naikkosten harjoittavan pyövelin ammattia, jopa vievän voiton pyövelistä siinä taidossa, jolla heiluttavat piilua…

Neiti de Verneuil katsoi Montauraniin tuimasti; sitten hän ihastui siitä, että tämä mies solvasi häntä sinä hetkenä, jona hänellä oli vallassaan hänen henkensä, ja kuiskasi hänelle täynnä lempeää vahingoniloa:

— Teillä on kelvoton pää, pyövelit eivät siitä huolisi, mutta minä sen pidän.

Markiisi hämmästyi ja katseli hetken aikaa tätä käsittämätöntä naista, jonka rakkaus voitti kaikki pisteliäimmätkin solvaukset, ja joka kosti antamalla anteeksi sellaisen loukkauksen, jota naiset yleensä eivät koskaan unhoita. Nuoren miehen silmät eivät enää olleet niin ankarat ja kylmät, jopa surumielisyyden sävy painui hänen piirteisiinsä. Hänen intohimonsa oli jo vahvempi, kuin mitä hän itse tiesikään. Neiti de Verneuil oli tyytyväinen tästä toivotun sovinnon vähäisestä takeesta, silmäili häntä hellästi, loi häneen hymyilevän katseen, joka näytti suudelmalta. Sitten hän vaipui takaisin vaunujen selkänojaa vastaan, eikä enää tahtonut saattaa onneansa horjumaan, luullen vahvasti solmineensa sen tällä hymyllä. Hän oli niin kaunis ja osasi niin hyvin voittaa rakkauden vastukset! Hän oli niin tottunut kääntämään kaiken leikiksi, astumaan umpimähkään! Hän rakasti niin suuresti odottamattomuuksia ja elämän myrskyjä.

Ennen pitkää markiisi käski ajurin poiketa valtatieltä, ja ajoneuvot suuntasivat kulkunsa Vivetièreä kohti mutkittelevaa tietä pitkin, jota reunustivat korkeat, omenapuiden siimestämät penkeret, niin että se näytti pikemmin ojalta kuin tieltä. Matkustajat jättivät siniset hitaasti kulkemaan jälessä linnaan päin, jonka harmahtavat harjat vuoroin vilkkuivat esiin ja taas katosivat tämän tien varrella kasvavien puiden lomissa ja taakse. Useat sotilaista pysähtyivät puhdistamaan jalkineitaan tien sakeasta savesta.

— Tämä kirottu tie näyttää totisesti siltä kuin johtaisi se paratiisiin! — huudahti Beau-Pied.

Ajuri oli taitava toimessaan, ja niin näki neiti de Verneuil ennen pitkää edessään Vivetièren linnan. Tämä rakennus sijaitsi eräänlaisen ylhäisen niemekkeen harjulla, jonka juurella molemmin puolin oli syvä lammikko, niin että linnaan pääsi ainoastaan näiden lammikkojen välillä kulkevaa kapeaa tietä pitkin. Sitä osaa niemekettä, missä rakennukset ja puutarha sijaitsivat, suojeli linnan takana matkan päässä kulkeva leveä oja, joka oli lammikkojen yhteydessä ja johon niiden liika vesi virtasi. Tuo niemi muodosti täten melkein valloittamattoman saaren, tarjoten arvokkaan tyyssijan päällikölle, jonka kimppuun täällä saattoi hyökätä ainoastaan petollisesti.

Kuullessaan portin ruostuneiden saranojen narisevan ja ajoneuvojen rämistessä suippokaarisen holvin alla, neiti de Verneuil pisti esiin päänsä vaunuista. Ne synkät värit, jotka tarjoutuivat hänen katseilleen, haihduttivat melkein kaikki rakkauden ja kiemailun ajatukset, joiden välillä hän häälyi. Vaunut saapuivat suurelle, melkein neliskulmaiselle ja lampien jyrkkien rantojen sulkemalle pihalle. Näitä autioita rantapenkereitä huuhtelivat suurten vihreiden kasvitäplien peittämät vedet ja niiden ainoana koristuksena olivat lehdettömät rämepuut, joiden surkastuneet rungot, suunnattoman suuret paljaat latvat kohoten kaislojen ja pensaiden yläpuolelle, näyttivät hirviömäisiltä peikoilta. Nämä vastenmielisen näköiset pensasaidat tuntuivat elpyvän ja saavan kyvyn puhua, kun sammakot kurnuttaen lähtivät niistä liikkeelle ja kun vesikanat, ohikulkevien postivaunujen räminästä kaakattaen, lensivät veden pinnan tasalla.

Piha, jonka laidassa kasvoi korkeata, kuivanutta ruohoa, piikkiherneitä, vaivaispuita tai köynnöskasveja, ei tarjonnut silmälle mitään järjestystä tai komeutta. Linna tuntui aikoja sitten olevan asujanten hylkäämä. Katot näyttivät luhistuvan kokoon raskaiden kasvitaakkojen alla. Vaikka seinät olivat rakennetut vahvoista liuskakivistä, joita näillä seuduin on runsaasti, olivat ne täynnä halkeimia, joihin murattiköynnös oli takertunut kiinni.

Kaksi rakennuksen siipeä, jotka tornin kautta kulmauksena yhtyivät toisiinsa, ja jotka olivat vastapäätä lampea, muodostivat koko linnan, jonka roikkuvat ja lahonneet ovet ja ikkunaluukut, ruosteen syömät rautaristikko-varustukset, särkyneet ikkunaruudut näyttivät romahtavan alas ensi tuulenpuuskasta. Syystuuli puhalsi paraikaa näissä raunioissa, jotka himmeässä kuunvalossa näyttivät suunnattoman suurelta kummitukselta. Ainoastaan se, joka on nähnyt nämä harmaat ja siniset graniittikivet sovitettuina yhteen mustiin ja mustanruskeihin liuskakiviin, saattaa käsittää, että tästä autiosta ja synkästä möhkäleestä käyttämämme vertaus on oikea. Nähdessään nuo liitteistään lohkeilleet kivet, nuo lasittomat ikkunat, tuon sakarahuippuisen tornin, reikäiset katot, tuli lisäksi ajatelleeksi luurankoa; ja sen ympärillä lentelevät petolinnut saattoivat tämän kuvitelman vielä elävämmäksi.

Muutamat rakennuksen takana kasvavat korkeat kuuset heiluttivat katon yläpuolella synkkiä havuoksiaan, ja jotkut nurkkien koristamista varten puutarhasaksilla leikellyt punakatajat kehystivät sitä, muistuttaen hautajaisissa käytettyjä kiehkuraköynnöksiä. Ovien muoto, koristeiden kömpelömuotoisuus, yhtenäisyyden puute rakennussuunnitelmassa — kaikki tämä ilmaisi tuollaista vanhaa läänityslinnaa, joista Bretagne ylpeilee, ja kenties syystä, sillä ovathan nämä linnat näillä seuduilla jonkunlaisia muistomerkkejä niiltä synkiltä ajoilta, jotka käyvät kuningasvallan perustamisen edellä.

Neiti de Verneuil, jonka mielessä sana linna aina herätti sovinnaismuotoisen kuvan, sai tästä kaikesta synkän vaikutelman ja hypähti kevyesti alas vaunuista, katsellen tätä edessään olevaa kuvaa kauhun tuntein, miettien, mitä hänen nyt oikeastaan piti tehdä. Francine kuuli rouva du Guan päästävän ilon huokauksen, kun hän oli päässyt turviin sinisiltä, jopa tuo nainen ehdottomasti huudahti, kun portti hänen jäljessään oli suljettu ja kun hän huomasi olevansa tässä luonnollisessa linnoituksessa. Montauran oli joutuin rientänyt neiti de Verneuilin luo, arvaten hänen ajatuksensa.

— Sota on hävittänyt tätä linnaa, — sanoi markiisi lievän surullisesti, — samoin kuin te olette hävittänyt ne tuumat, jotka minä mielessäni muodostin onnellemme.

— Kuinka niin? — kysyi nuori nainen vallan hämmästyneenä.

— Oletteko te nuori, jalo ja henkevä nainen! — kysyi markiisi ivallisesti, toistaen ne sanat, jotka neiti de Verneuil niin kiemailevasti oli lausunut heidän keskustellessaan matkalla.

— Kuka on sanonut teille päinvastaista?

— Luotettavat ystävät, jotka harrastavat turvallisuuttani ja koettavat ehkäistä petosta.

— Petosta! — sanoi neiti de Verneuil ilkkuen. — Ovatko siis jo Alençon ja Hulot niin kaukana? Teillä on huono muisti — vaarallinen vika puolueen johtajalla! — Mutta koska ystävänne, — hän lisäsi purevasti, — hallitsevat niin voimakkaasti sydäntänne, pitäkää heidät. Ei mikään ole verrattavissa ystävyyden tuottamaan tyydytykseen. Hyvästi. En minä, eivätkä tasavallan soturit astu sisälle tähän linnaan. Hän riensi porttia kohti täynnä loukattua ylpeyttä ja ylenkatsetta, mutta samalla osoittaen epätoivoa, mikä kokonaan muutti markiisin mielipiteen, joka ei mistään hinnasta tahtonut luopua pyyteistään, joten hän helposti viehättyi toimimaan varomattomasti ja uskomaan vakuutuksia. Hänkin oli jo rakastunut. Näitä rakastavia ei kumpaakaan haluttanut kauan olla riidoissa.

— Lausukaa vaan sana lisää, ja minä uskon teitä, — sanoi markiisi rukoillen.

— Sana? — sanoi neiti de Verneuil ivallisesti, puristaen huuliaan. — En enää lisää kädenliikettäkään!

— Torukaa siis minua ainakin, — sanoi markiisi koettaen tarttua hänen käteensä, jonka hän veti pois.

— kun nyt kerran rohkenette nuhdella kapinallisten päällikköä, joka nyt on yhtä epäluuloinen ja synkkä kuin aikaisemmin oli iloinen ja täynnä luottamusta.

Kun Marie oli luonut markiisiin vihasta vapaan katseen, jälkimäinen sanoi:

— Te tunnette minun salaisuuteni, enkä minä tunne teidän salaisuuttanne.

Tämän kuullessaan synkkeni neidin lumivalkoinen otsa. Hän loi päällikköön närkästyneen katseen ja vastasi:

— Minun salaisuuteni… ei ikinä.

Rakkaudessa on joka sanalla, joka katseella hetkeen kohdistuva kaunopuheisuutensa; mutta nyt neiti de Verneuil ei ilmaissut mitään määrättyä, ja joskin Montauran olikin teräväpäinen, jäi tuon huudahduksen merkitys hänelle arvoitukseksi, vaikka tuon naisen äänessä oli värähdellyt tavaton mielenliikutus, joka suuresti kiihoitti hänen uteliaisuuttaan.

— Teillä on sukkela tapa haihduttaa epäluuloa, — sanoi markiisi.

— Te haudotte siis mielessänne epäluuloa? — huomautti neiti de Verneuil mitellen häntä katseillaan, kuin olisi tahtonut sanoa: "Onko teillä mitään oikeutta minuun nähden?"

— Armollinen neiti, — jatkoi nuori mies nöyränä, mutta päättäväisenä, — te käskette mielenne mukaan tasavaltalaisia joukkoja, teillä on saattojoukko…

— Saatatte minut muistamaan saattojoukkoani. Olemmeko minä ja saattojoukkoni, — hän kysyi hiukan ilkkuen, — toisin sanoen suojelijanne, turvissa täällä?

— Sen vakuutan aatelismiehen kunniasanalla! Kuka lienettekään te, ja keitä lienevätkin puoluelaisenne, ei teillä ole mitään pelättävää minun luonani.

Tämä vala lausuttiin niin rehellisesti ja jalomielisesti, että neiti de Verneuil oli täydellisen levollinen tasavaltalais-sotilaiden puolesta. Hän aikoi sanoa jotain, kun rouva du Guan tulo sai hänet vaikenemaan. Tämä nainen oli voinut kuulla tai arvata osan molempien rakastavien puheesta, ja oli sangen levoton nähdessään, ettei heidän välillään enää ollut vähintäkään vihamielisyyttä. Nähdessään tuon naisen markiisi tarjosi käsivartensa neiti de Verneuilille ja lähestyi hänen kanssaan rakennusta, niin kiireisesti, kuin olisi tahtonut vapautua tungettelevasta seurasta.

"Minä häiritsen heitä!" ajatteli rouva du Gua, jääden seisomaan paikalleen.

Hän näki molempien rakastavien palautettuaan sovinnon lähestyvän rakennuksen portaita, missä he pysähtyivät keskustelemaan, kun heidät ja hänet eroitti sopiva välimatka.

"Niin, niin, minä heitä häiritsen!" — hän mutisi itsekseen; — "mutta pian tuo naisolento ei enää tule minua häiritsemään, tuo lammikko on totisesti oleva hänen hautansa. Tällä tavalla pidän oivallisesti sinun aatelismiehen sanasi! Niin pian kuin hän lepää tuon veden peitossa, ei hänellä enää ole mitään pelättävää! Siellä hän todella on turvissa."

Hän tuijotti oikealla olevan lammikon tyyneen pintaan, kun äkkiä kuuli rantapenkeren sinivatukkapensasten kohisevan ja huomasi kuutamossa Marche-à-Terren, joka kohosi esiin vanhan onton piilipuun halkeilleen kaarnan takaa. Täytyi hyvin tuntea chouani eroittaakseen hänet keskellä noita oksattomia puunrunkoja, joihin hänen lyhyentanakka vartalonsa helposti sekaantui.

Rouva du Gua katsoi ensin epäluuloisesti ympärilleen. Hän näki postivaunujen ajurin taluttavan hevosia talliin, joka sijaitsi lampeen päin olevassa linnan siipirakennuksesta, jolla puolen Marche-à-Terre oli ollut piilossa. Francine lähestyi molempia rakastavia, jotka sinä hetkenä unhoittivat koko muun maailman. Silloin rouva du Gua meni Marche-à-Terren luo, painaen sormen huulilleen hiljaisuuden merkiksi. Sitten chouani enemmän aavisti kuin kuuli nämä sanat:

— Montako teitä on täällä?

— Kahdeksankymmentä seitsemän.

— Heitä on ainoastaan kuusikymmentä viisi, minä olen heidät laskenut.

— Hyvä, — vastasi villi mies hurjan tyytyväisenä. Tarkaten Francinen pienimpiäkin liikkeitä, chouani katosi piilipuun onteloon ja huomasi hänen kääntyvän silmillään etsien vihollisnaista, jota vaistomaisesti piti silmällä.

Seitsemän tai kahdeksan henkilöä, jotka ajoneuvojen synnyttämä melu oli houkutellut esiin, ilmestyi ylös pääkäytävän portaille ja huusi:

— Se on Gars!… se on hän, hän on täällä! Näiden huutojen kaikuessa riensi saapuville toisia miehiä, ja näiden tulo keskeytti molempien rakastavien keskustelun. Markiisi de Montauran lähestyi joutuin aatelismiehiä, käski rajulla liikkeellä heidät vaikenemaan ja osoitti tien aukkoa, josta tasavaltalaiset sotilaat juuri tulivat näkyviin. Nähdessään nämä niin tutut punaisilla rinnusliepeillä varustetut siniset univormut ja kiiltävät pistimet, huudahtivat salaliittolaiset ihmeissään:

— Oletteko tullut tänne kavaltamaan meitä?

— Siinä tapauksessa en varoittaisi teitä uhkaavalta vaaralta, — vastasi markiisi, katkerasti hymyillen. — Nämä siniset, — hän hetken kuluttua jatkoi, — muodostavat tämän nuoren naisen turvajoukon, jonka jalomielisyys ihmeellisesti pelasti meidät vaarasta, jonka uhriksi olimme vähällä joutua eräässä Alençonin majatalossa. Kerromme teille sitten tämän seikkailun. Armollinen neiti ja hänen turvajoukkonsa ovat tulleet tänne luottaen minun kunniasanaani, ja heitä on kohdeltava ystävinä.

Rouva du Gua ja Francine olivat saapuneet portaiden juurelle, markiisi tarjosi kohteliaasti kätensä neiti de Verneuilille, aatelismiesten ryhmä jakautui kahdeksi jonoksi, antaen heidän kulkea keskeltä, ja kaikki koettivat nähdä tuntemattoman naisen kasvonpiirteet. Sillä rouva du Gua oli jo kiihoittanut heidän uteliaisuuttaan, antamalla heille salaisia merkkejä.

Ensimäisessä salissa näki neiti de Verneuil noin kahdellekymmenelle hengelle valmiiksi katetun pöydän. Tästä ruokasalista johti ovi avaraan saliin, johon kaikki pian kokoontuivat. Nämä molemmat huoneet olivat sopusuhtaiset sen hävityksen kanssa, joka oli havaittavissa ulkoapäinkin. Karkeanmuotoiset ja esiin törröttävät pähkinäpuupanelit olivat halkeilleet ja näyttivät olevan romahtamaisillaan alas seiniltä. Niiden synkkä väri enensi näiden salien surullista vaikutelmaa, joissa ei ollut kuvastimia eikä verhoja ja joissa muutamat rappeutuneet ikivanhat huonekalut säestivät tätä hävityksen kokonaissäveltä.

Marie huomasi karttoja ja pohjapiirroksia levitettyinä isolle pöydälle ja nurkassa kasaan asetettuja aseita ja karbiini-pyssyjä. Kaikki viittasi siihen, että vendéelaiset johtajat täällä pitivät tärkeätä neuvottelua chouanien päällikköjen kanssa. Markiisi vei neiti de Verneuilin istumaan suunnattoman suureen puoleksi lahonneeseen nojatuoliin, joka oli asetettu kamiinin luo, ja Francine kävi seisomaan emäntänsä taa, kumartuen tämän vanhanaikuisen huonekalun selkänojaan.

— Sallinette minun hetkeksi lähteä täyttämään isännän velvollisuuksia? — sanoi markiisi, jättäen molemmat naiset ja yhtyen vieraittensa ryhmään.

Francine huomasi, miten päälliköt Montauranin lausuttua pari sanaa kiireisesti piiloittivat aseensa, karttansa ja kaiken, mikä saattoi herättää tasavaltalaisten upseerien epäluuloa; muutamat heistä irroittivat vyötäisiltään leveät nahkavyöt, joissa piili pistooleja ja metsästyspuukkoja. Markiisi kehoitti noudattamaan mitä suurin hienotuntoisuutta ja poistui huoneesta huolehtiakseen niiden vieraiden kestityksestä, jotka sattuma oli hänen tiellensä tuonut.

Neiti de Verneuil, joka oli nostanut jalkansa takkavalkeaa kohti, niitä lämmitelläkseen, ei kääntänyt päätänsä Montauranin poistuessa, näin pettäen läsnäolijoiden odotuksen, jotka kaikki olisivat tahtoneet nähdä hänen kasvonsa. Ainoastaan Francine siis näki, minkä muutoksen nuoren päällikön poistuminen aiheutti koolla olijoissa. Aatelismiehet ryhmittyivät rouva du Guan ympärille, ja hänen kuiskaten keskustellessaan heidän kanssaan, ei yksikään noista miehistä malttanut olla moneen kertaan katsahtamatta molempiin vieraisiin naisiin.

— Tunnettehan te Montauranin! — sanoi rouva du Gua, — pikiintyi käden käänteessä tuohon naikkoseen, ja käsittänette, että parhaatkin neuvot minun suustani lähteneinä herättivät hänessä epäluuloa. Ystävämme Parisissa, herrat de Valois, d'Esgrignon, d'Alençon ja monet muut ovat varoittaneet häntä siitä ansasta, joka hänelle viritetään heittämällä hänen syliinsä naishenkilö, ja ensimäiseen vastaantulijaan hän rakastuu, ja tämä nainen on, hankkimieni tietojen mukaan, olento, joka on ottanut ylhäisen nimen, vetääkseen sen lokaan, on olento, joka j.n.e., j.n.e.

Tämä parjaajanainen, jonka lukija lienee tuntenut samaksi, joka kehoitti hyökkäämään aikaisemmin mainittujen postivaunujen kimppuun, tulee tässä kertomuksessa käymään rouva du Guan nimellä, jonka turvissa oli onnistunut selviytymään Alençonissa uhanneesta vaarasta. Hänen oikean nimensä mainitseminen saattaisi loukata erästä ylimysperhettä, jolle tämän nuoren naisen hairahdukset jo muutenkin ovat tuottaneet syvää surua. Sitäpaitsi tämän naisen kohtalot ovat jo olleet toisenkin kuvauksen esineenä.

Ennen pitkää läsnäolijain ihmettely ja uteliaisuus kävi tungettelevaksi, melkeinpä vihamieliseksi. Muutamat sangen ankarat huudahdukset saapuivat Francinen kuuluviin, joka sanottuaan pari sanaa emännälleen, pakeni ikkunasyvennykseen. Marie nousi, kääntyi julkean ryhmän puoleen ja loi siihen muutaman arvokkaisuutta, jopa ylenkatsetta uhkuvan katseen.

Hänen kauneutensa, hieno käyttäytymisensä ja ylpeytensä muuttivat äkkiä hänen vihamiestensä kannan, ja heiltä pääsi ehdoton imarteleva mutina. Pari kolme herraa, joiden ulkomuoto ilmaisi hovipiireissä saavutettua kohteliaisuutta ja ritarillisuutta, lähestyi Marieta ystävällisesti; nuoren naisen säädyllisyys herätti heissä kunnioitusta, ei kukaan heistä rohjennut häntä puhutella, ja sen sijaan että he olisivat häntä syyttäneet, näytti päinvastoin hän katseineen tuomitsevan heitä. Tämän Jumalan ja kuninkaan puolustamista varten aletun sodan päälliköt vastasivat sangen vähän sitä kuvaa, jonka Marie mielikuvituksessaan oli heistä luonut. Tämä todella suuri taistelu pieneni ja kutistui mitättömäksi, kun hän, lukuunottamatta paria kolmea voimakasta henkilöä, näki nämä maalaisylimykset kaikki vailla henkevyyden ilmettä ja eloisuutta. Elettyään runouden maailmassa, Marie äkkiä joutui keskelle arkipäiväistä todellisuutta. Nuo kasvot näyttivät pikemmin kuvastavan juonitteluhalua kuin rakkautta kunniaan; oma etu asetti todella kaikkien näiden aatelismiesten käsiin aseet. Ja jos he toiminnan hetkellä kohosivat sankarillisuuteen, he täällä esiintyivät arki-ihmisinä.

Harhaluulojen menettäminen saattoi neiti de Verneuilin tekemään heille vääryyttä ja esti häntä tunnustamasta sitä todellista uhrautuvaisuutta, jolla moni näistä miehistä niin suuresti kunnostautui. Kuitenkin useimmat heistä olivat tavoiltaan jotenkin jokapäiväisiä. Jos joukosta erosi joku omintakeinen pää, himmensi sitä muodollisuus ja aatelissäädyn jäykkyyden leima. Joskin Marie myönsi näissä miehissä yleensä olevan henkevyyttä, puuttui heiltä hänen mielestään täydellisesti se koruttomuus ja suurpiirteisyys, johon tasavallan riemuvoitot ja miehet olivat häntä totuttaneet.

Tämä öinen kokous rappeutuneessa linnasalissa, jonka vääntyneet seinäkoristeet niin hyvin vastasivat koolla olevien kasvoja, sai neiti de Verneuilin hymyilemään, ja hänestä se tarjosi vertauskuvan kuninkaanvallasta. Ihastuen hän sitten ajatteli, että ainakin markiisi näytteli ensi osaa näiden henkilöiden keskellä, joiden ainoa ansio hänen mielestään oli se, että he uhrautuivat toivottoman asian hyväksi. Hän piirsi mielikuvituksessaan rakastamansa miehen kuvan, asetti sen tuota ryhmää vasten, eroitti sen taas siitä, eikä nähnyt noissa laihoissa ja hinteröissä vartaloissa muuta kuin hänen jaloja välikappaleitaan.

Samassa markiisin askeleet kaikuivat viereisessä salissa. Äkkiä salaliittolaiset hajaantuivat useampiin ryhmiin, ja kuiskailu taukosi. Koululaisten tavoin, jotka opettajansa poissaollessa ovat solmineet jonkun vallattoman juonen, he teeskentelivät järjestystä ja hiljaisuutta.

Montauran astui sisään, Marie oli onnellinen ihaillessaan häntä näiden ihmisten keskellä, joista hän oli nuorin, kaunein, ensimäinen. Kuin kuningas hovissaan hän kulki ryhmästä ryhmään, nyökäytti lyhyesti päätään, puristi käsiä, jakeli katseita ja hyväksyviä sanoja tai moitteita, täyttäen puolueen johtajan tehtäviä niin luontevasti ja varmasti, että Marie, joka ensin oli syyttänyt häntä huimapäisyydestä, tätä kaikkea ihmetellen katseli. Markiisin läsnäolo teki lopun siitä uteliaisuudesta, jolla neiti de Verneuilia oli tähystelty. Mutta pian rouva du Guan häijyys kantoi hedelmiään. Parooni de Guénic, liikanimeltään "Puolustaja", joka kaikista näistä vakavien yritysten yhdistämistä miehistä nimensä ja arvonsa nojalla näytti olevan oikeutettu kohtelemaan Montaurania tuttavallisesti, tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet nurkkaan.

— Kuulehan, rakas markiisi, — hän sanoi, — murhemielin me kaikki näemme, miten sinä olet tekemäisilläsi suuren tyhmyyden.

— Mitä tarkoitat noilla sanoilla?

— Mutta tiedätköhän, mistä on tullut tuo naikkonen, kuka hän todella on ja mitkä ovat hänen aikomuksensa sinuun nähden?

— Rakas "Puolustajani", meidän kesken sanoen, oikkuni on ohi jo huomisaamuna.

— Hyvä; mutta jos tuo nainen jo ennen päivänkoittoa toimittaa sinut vihollisen käsiin?

— Vastaan sinulle, kun ensin olet sanonut minulle, miksi hän ei jo ole sitä tehnyt, — huomautti Montauran, joka pilalla koetti näyttää uhmailevalta.

— Mutta jos sinä häntä miellytät, hän ei ehkä tahdo sinua pettää, ennenkuin hänkin puolestaan on saanut tyydyttää oikkunsa.

— Hyvä ystävä, katso tuota viehättävää tyttöä, tarkasta hänen käyttäymistään ja uskalla sitten vielä sanoa, ettei hän ole valio-olento! Jos hän sinuun loisi suopeita katseita, etköhän sielusi pohjalla tuntisi jotain kunnioituksen tapaista häntä kohtaan? Eräs naishenkilö on jo istuttanut sinuun huonon käsityksen hänestä. Mutta jos tuo nuori nainen olisi sellainen halpamainen olento, kuin ystävämme ovat väittäneet, niin surmaisin hänet huolimatta siitä, mitä juuri sinulle hänen puolustuksekseen olen sanonut…

— Luuletteko, — sanoi rouva du Gua, joka samassa ilmestyi siihen, — Fouchéta kyllin typeräksi lähettämään tänne jotain katunaista? Epäilemättä hän on valinnut miehen mukaisen syötin. Mutta jos te, herra markiisi, olette sokea, pitävät ystävänne silmänsä auki, valvoakseen turvallisuuttanne.

— Rouvaseni, — vastasi Gars lävistäen hänet vihasta uhkuvin katsein, — muistakaa, että ette ryhdy mihinkään toimenpiteisiin tätä naista tai hänen turvajoukkoansa vastaan; muuten ei mikään voisi suojella teitä kostoltani. Vaadin, että tätä nuorta naista kohdellaan mitä suurimmalla kunnioituksella ja henkilönä, joka kuuluu minulle. Luulenpa, että perheemme onkin sukua de Verneuileille.

Markiisin kohtaamasta vastustuksesta oli seurauksena tuo tavallinen vaikutus, jonka nuorissa ihmisissä aiheuttavat tuollaiset esteet. Vaikka hän näennäisesti oli hyvin kevyesti kohdellut neiti de Verneuilia ja vaikka oli luuloitellut, että hänen kiintymyksensä oli pelkkä ohimenevä oikku, oli hänen ylpeytensä kuohahtanut ja vienyt hänet äärettömän edistysaskeleen eteenpäin. Julkisesti tunnustaessaan tämän naisen, hän piti kunnia-asianaan valvoa, että häntä kunnioitettiin. Hän kulki siis ryhmästä ryhmään, vakuuttaen miehen tavoin, jota olisi ollut vaarallista vastustaa, että tuo vieras nainen todella oli neiti de Verneuil. Heti levoton murina taukosi.

Kun Montauran oli palauttanut jonkunmoisen tasapainotilan salissa ja tyydyttänyt kaikki vaatimukset, hän lähestyi lemmittyänsä innokkaana ja kuiskasi hänelle:

— Nuo ihmiset ovat riistäneet minulta hetken onnestani.

— Olen hyvin iloinen, nähdessäni teidät läheisyydessäni, — vastasi Marie nauraen. — Ilmoitan, että olen utelias: älkää siis kyllästykö kysymyksiini. Sanokaapa minulle ensiksi, kuka on tuo mieshenkilö, jolla on vihreästä verasta tehdyt liivit.

— Se on kuuluisa majuri Brigaut, Marais'sta kotoisin; kuuluisa Mercier, liikanimeltään "Vendéelainen", oli hänen kumppaninsa.

— Mutta kuka on tuo lihava punakkakasvoinen pappismies, jonka kanssa hän paraikaa puhuu minusta?

— Tahdotteko tietää, mitä he puhuvat?

— Totta kai sen tahdon tietää!… tarvitseeko sellaista edes kysyä?

— Mutta en voi sitä teille sanoa, teitä loukkaamatta.

— Jos sallitte minua loukattavan, kostamatta minuun teidän luonanne kohdistettuja solvauksia, en voi muuta kuin sanoa hyvästi, markiisi. En tahdo hetkeäkään viipyä täällä. Minulla on jo paha omatunto, että petän noita rehellisiä ja hyväluuloisia tasavaltalais-parkoja.

Hän astui muutaman askeleen ovea kohti, ja markiisi seurasi häntä.

— Rakas Marie, kuulkaa toki minua. Kautta kunniani, tukahutin heidän ilkeät puheensa, ennenkuin tiesin, olivatko ne väärät vai oikeat. Mutta ottakaa huomioon asemani, ja kun Parisin ministeristössä olevat ystävämme ovat kehoittaneet minua karttamaan jokaista tielleni sattuvaa naista, huomauttaen, että Fouchén aikomus on lähettää joku katu-Judit minua surmaamaan, niin lienee parhailla ystävilläni syytä ajatella, että te olette liian kaunis, ollaksenne kunniallinen nainen…

Puhuessaan markiisi vajotti katseensa neiti de Verneuilin silmiin, joka punastui, voimatta pidättää kyyneliä.

— Olen ansainnut nämä solvaukset, — hän virkkoi. — Tahtoisin saada teidät luulemaan minua halveksittavaksi olennoksi ja kuitenkin olla rakastettu… silloin en enää teitä epäilisi. Minä uskoin teihin, kun minua petitte, ja te ette usko minuun, kun puhun totta. Keskeyttäkäämme enemmät puheet, — hän sanoi rypistäen kulmakarvoja ja käyden kalpeaksi kuin nainen, joka on kuolemaisillaan. — Hyvästi.

Epätoivoisena hän riensi pois ruokasalista.

— Marie, elämäni on teidän hallussanne, — kuiskasi hänelle nuori markiisi.

Marie pysähtyi ja katsoi häneen.

— Ei, ei, — hän sanoi, — olen jalomielinen. Hyvästi. En ajatellut, teitä seuratessani, omaa menneisyyttäni enkä teidän tulevaisuuttanne. Olin mieletön.

— Kuinka, te hylkäätte minut hetkenä, jona tarjoan teille elämäni?

— Te tarjoatte sen intohimon, halun hetkenä…

— Teen sen ainaiseksi, sitä koskaan katumatta, — sanoi markiisi.

Marie palasi. Salatakseen mielenliikutuksensa, markiisi jatkoi keskeytettyä puhelua:

— Tuo lihava mies, jonka nimeä kysyitte, on peloittava ihminen, abotti Gudin, niitä jesuiittoja, jotka olivat kyllin itsepäisiä, ehkäpä myös kyllin hartaita, jäämään Ranskaan, huolimatta vuoden 1762:n säädöksestä, joka karkoitti heidät maanpakoon. Hän on sotaan usuttaja näillä seuduilla ja erään "Pyhä Sydän" nimisen hengellisen seuran opin levittäjä. Tottuneena käyttämään uskontoa välikappaleena hän vakuuttaa uskolaisilleen, että he tulevat nousemaan kuolleista, ja osaa taitavilla saarnoilla ylläpitää heidän kiihkoansa. Kuten huomaatte, täytyy hyväkseen käyttää jokaisen yksityisetuja, saavuttaakseen suuren päämäärän. Siinä piilee politiikan koko salaisuus.

— Entä tuo vielä nuorekas, jäntereinen vanhus, jonka kasvot ovat niin vastenmieliset? Tarkoitan tuota asianajajan ryysyihin puettua miestä.

— Asianajaja! Erehdytte, hän tavoittelee prikaatikenraalin arvoa. Ettekö ole kuullut puhuttavan Longuy'sta?

— Onko se todella hän? — sanoi neiti de Verneuil pelästyneenä. — Ja sellaisia ihmisiä te pidätte palveluksessanne!

— Hiljemmin! hän voisi kuulla puheenne. Näettekö tuon toisen, joka paraikaa rouva du Guan kanssa keskustelee rangaistavista seikoista?

— Tuonko mustiin puetun herrasmiehen, joka näyttää tuomarilta?

— Se on yksi asiamiehistämme, la Billardière, Bretagnen parlamenttineuvoksen poika. Luullakseni on hänen nimensä Flamet. Hänellä on ruhtinasten luottamus.

— Ja hänen vieressään seisoja, tuo joka juuri panee polttosavi-piippuunsa, ja joka kaikkine sormineen painaa tupakkaa piipunpesään, kuin moukka ainakin? — kysyi neiti de Verneuil nauraen.

— Tarkkanäköisyytenne on oivallinen! Hän on tuon naishenkilön mies-vainajan entinen metsänhoitaja. Hän johtaa erästä komppaniaa, jonka lähetän kansalliskaartia vastaan. Hän ja Marche-à-Terre ovat ehkä tunnollisimmat palvelijat, mitä kuninkaalla on täällä.

— Mutta tuo nainen, kuka hän on?

— Hänkö, no niin, hän on Charetten viimeinen rakastajatar. Hänellä on suuri kyky vaikuttaa kaikkiin näihin ihmisiin.

— Pysyikö tämä nainen uskollisena tuolle kuuluisalle miehelle?

Markiisi ei vastannut muuten, kuin hymyilemällä epäilevästi.

— Kunnioitatteko häntä?

— Te olette totisesti hyvin utelias.

— Tuo nainen on viholliseni, hän kun ei enää voi olla kilpailijattareni, — sanoi nauraen neiti de Verneuil; — annan hänelle anteeksi hänen entiset hairahduksensa, antakoon hän minullekin anteeksi. Entä tuo viiksiniekka upseeri?

— Hänen nimeänsä en kernaasti mainitse. Hän tahtoo salamurhan kautta raivata pois ensimäisen konsulin. Joko hän onnistuu tai epäonnistuu, kuulette hänestä myöhemmin puhuttavan, hän kyllä tulee kuuluisaksi.

— Ja te olette tullut tänne johtamaan tällaista väkeä?… — sanoi neiti de Verneuil kammoa uhkuen. — Nämä siis ovat kuninkaan puolustajia. Missä siis ovat aateliset ja ylimykset?

— He ovat hajaantuneet kaikkiin Europan hoveihin, — sanoi markiisi ylimielisenä. — Kukas pestaisi kuninkaat, ministeristöt ja heidän sotajoukkonsa Bourbonien hallitsijasuvun palvelukseen ja syöksisi ne tätä tasavaltaa vastaan, joka uhkaa kuolemalla kaikkia kuningaskuntia, ja yhteiskuntajärjestystä täydellisellä häviöllä!…

— Olkaa siis te, — sanoi Marie ollen jalon mielenliikutuksen valtaama, — puhdas lähde, josta ammennan ne aatteet, jotka vielä tarvitsen… siihen suostun kernaasti. Mutta sallikaa minun pitää se vakaumukseni, että te olette ainoa ylimys, joka täyttää velvollisuutensa ahdistaessanne Ranskaa ranskalaisten, eikä muukalaisten avulla. Minä olen nainen ja tunnen, että jos lapseni löisi minua vihan vimmassa ollessaan, voisin antaa sille anteeksi; mutta jos se kylmäverisenä katselisi, kun tuntematon henkilö repisi minut kappaleiksi, pitäisin sitä hirviönä.

— Te tulette aina pysymään tasavaltalaisena, — sanoi markiisi ollen suloisen huumauksen valtaama, sillä nuo ylevät sanat olivat vahvistaneet hänen luulojaan.

— Tasavaltalainen? En, en enää ole tasavaltalainen. En kunnioittaisi teitä, jos te taipuisitte ensimäisen konsulin tahtoon. Mutta en liioin tahtoisi nähdä teitä henkilöitä johtamassa, jotka ryöstävät yhtä Ranskan kolkkaa, vaan eivät tee hyökkäystä koko Ranskaa vastaan. Kenen edestä te taistelette? Mitä odotatte kuninkaalta, jonka teidän kätenne nostavat valtaistuimelle? Eräs nainen on jo kerran suorittanut tämän kauniin mestarityön, ja vapautettu kuningas salli, että hänet elävältä poltettiin… Nuo ihmiset ovat Herran voideltuja, ja vaarallista on kajota sellaiseen, joka on pyhitettyä. Antakaa yksistään Jumalan asettaa, syöstä pois ja jälleen kohottaa heidät istumaan purppurajakkaralle. Jos olette punninnut palkintoa, joka siitä teille lankeaa, olette te minun silmissäni kymmenen kertaa suurempi kuin mitä luulin; polkekaa minua silloin jalkoihinne, jos tahdotte, minä sen sallin ja olen oleva onnellinen.

- Te olette hurmaava. Älkää vaan esittäkö oppianne noille herroille — jäisin silloin helposti ilman sotilaita.

— Oi, jos te antaisitte minun käännyttää teidät, pakenisimme täältä tuhannen peninkulman päähän.

— Nuo miehet, joita te näytte halveksivan, osaavat kuolla taistelussa, — virkkoi markiisi vakavana, — ja heidän vikansa unhoittuvat. Ja jos muuten pyrintöni saavuttavat menestystä, tulevat voiton laakerit epäilemättä peittämään kaiken!

— En näe täällä muuta kuin teidät, joka panisi jotain alttiiksi.

— En ole ainoa, — vastasi markiisi vilpittömän vaatimattomasti. — Tuolla näette kaksi uutta vendéelaista johtajaa. Toinen heistä, jota olette kuullut mainittavan "Isoksi Jaakoksi", on kreivi de Fontaine; toinen on la Billardière, jonka jo teille äsken osoitin.

— Entä unhoitatteko Quiberonin, jossa la Billardière näytteli mitä omituisinta osaa?… — huomautti Marie, jossa heräsi muuan muisto.

— La Billardière on ottanut paljon hartioilleen, uskokaa minua. Se ei tanssi ruusuilla, joka palvelee ruhtinaita…

— Te saatte minut vapisemaan! — huudahti Marie. — Markiisi, — sanoi hän äänessä väre, joka näytti ilmaisevan, että hän persoonallisista syistä salasi jotain, — yksi ainoa hetki riittää kukistamaan harhaluulon ja paljastamaan salaisuuksia, joista riippuu useiden ihmisten elämä ja onni…

Hän vaikeni ikäänkuin olisi pelännyt sanovansa liikaa ja jatkoi sitten:

— Minulla olisi tärkeätä tietää, että tasavallan sotilaita ei uhkaa vaara.

— Minä olen kyllä varuillani, — sanoi markiisi hymyillen, peittääkseen mielenliikutustaan. — Mutta älkää enää puhuko minulle sotilaistanne, olenhan aatelismiehen sanalla taannut heidän turvallisuutensa.

— Ja muuten, mikä oikeus minulla olisikaan ohjata teitä? Olkaa te meidän kesken aina käskijä. Johan sanoin teille, että orjan hallitseminen syöksisi minut epätoivoon.

— Herra markiisi, — kysyi kunnioittavasti majuri Brigaut, katkaisten tämän keskustelun, — tulevatko siniset viipymään täällä kauan?

— He lähtevät heti kun ovat levänneet, — huudahti Marie.

Markiisi loi tutkivia katseita koolla olevaan seuraan, huomasi siinä levottomuutta, poistui neiti de Verneuilin luota ja antoi rouva du Guan tulla sijaansa seuraa pitämään. Tämän naisen naamari oli hymyilevä, mutta kavala, eikä sitä häirinnyt nuoren päällikön katkera ilme.

Samana hetkenä Francine tukahutti äkillisen huudahduksensa. Neiti de Verneuil näki uskollisen toverinsa rientävän viereiseen huoneeseen, katsoi rouva du Guahan, ja hänen hämmästyksensä kiihtyi, kun hän näki tuon naisen kasvoille leviävän kalpeuden. Hän oli utelias tietämään, mikä oli syynä Francinen äkilliseen poistumiseen, ja lähestyi ikkunasyvennystä, minne kilpailijattarensa seurasi häntä haihduttaakseen varomattomasti kyllä herättämänsä epäluulon ja hymyili hänelle sanomattoman ilkeästi, kun molemmat katsahdettuaan lammikolle palasivat kamiinin ääreen. Marie ei ollut huomannut mitään, mikä olisi selittänyt Francinen poistumisen; rouva du Gua oli mielissään siitä, että hänen tahtoaan noudatettiin.

* * * * *

Lammikko, jonka rannalta Marche-à-Terre oli tuon naisen viittauksesta ilmestynyt linnan pihalle, oli, kuten mainittiin, puutarhaa suojelevan ojan yhteydessä, jonka polveilevista mutkista kohosi sumua ja joka paikoittain oli lammen levyinen, paikoittain taas kapea. Vuolas ja kirkas vesi huuhteli jyrkkiä rantoja muutaman sylen päässä linnan ikkunoista.

Francine katseli veden pinnassa olevia mustia juovia, jotka heijastuivat siihen vanhojen piilipuiden latvoista, ja näki ajatuksiin vaipuneena, miten hiljainen tuuli tasaisesti heilutti niiden oksia. Mutta äkkiä hän luuli näkevänsä yhden tuollaisen varjokuvan veden peilissä liikkuvan epätasaisesti ja tavalla, joka ilmaisi elävää olentoa. Tuo kuvio, vaikkakin epämääräinen, näytti miehen varjolta. Sittenkin hän vaan tahtoi luulla tätä ilmiötä lehtien lomitse heijastuvan kuutamon vaikutukseksi.

Mutta pian näyttäytyi ihmispää, ja sitten useita kauempana. Rantapenkereen pensaat taipuivat ja kohosivat rajusti. Francine näki silloin tuon pitkän pensasaidan hiljaa liikkuvan, kuin satumaiset intialaiset käärmeet. Sitten siellä täällä piikkiherne- ja orjantappurapensaissa loisti kirkkaita valopilkkuja, jotka vaihtoivat paikkaa. Pinnistäen tarkkaavaisuuttaan Marche-à-Terren lemmitty luuli tuntevansa ensimäisen noista tummista haamuista, jotka liikkuivat äkkiä vilkastuneella rannalla. Vaikka tämän miehen ääripiirteet olivatkin kovin epäselvät, ilmaisi Francinen sydämen tykintä hänelle, että hän näki edessään Marche-à-Terren.

Yksi ainoa kädenliike tarjosi hänelle osviittaa, ja kärsimättömän uteliaana näkemään eivätkö nämä salaperäiset liikkeet viitanneet johonkin petokseen, hän riensi pihalle. Saavuttuaan keskelle nurmikkoa hän katseli vuoroin molempia lammikkopenkereitä, huomaamatta asumattoman siipirakennuksen vastapäätä olevalla rannalla mitään merkkejä tuosta salaisesta liikkeestä. Hän kuunteli tarkoin ja kuuli viimein hiljaista kahinaa, joka muistutti villipedon askelia metsän hiljaisuudessa.

Hän säpsähti, mutta ei silti pelännyt. Joskin hän vielä oli nuori ja viaton, uteliaisuus johti hänen mieleensä juonen. Hän huomasi postivaunut ja juoksi piiloittautumaan niihin, pistäen esiin päänsä yhtä varovasti kuin jänis, jonka korvaan on tunkenut kaukaisen metsästysretken pauhu. Hän näki Pille-Michen tulevan ulos tallista. Tämän chouanin seurassa oli kaksi maalaista, ja kaikki kolme kantoivat olkilyhteitä. He levittivät nämä pitkän makuusijan tavoin asumattoman siipirakennuksen eteen, joka oli sen lammen rannan puolella, missä chouanit salaperäisesti häärivät valmistaen jotain kamalaa sotajuonta.

— Annat heille olkia, ikäänkuin heidän todella olisi määrä nukkua tuossa… Jo nyt riittää, Pille-Miche… — sanoi raaka ja käheä ääni, jonka Francine tunsi.

— Eivätkö he sitten tule siinä nukkumaan? — kysyi Pille-Miche, päästäen leveän ja typerän naurun. — Mutta etkö pelkää, että Gars suuttuu? — hän lisäsi niin hiljaa, ettei Francine sitä kuullut.

— Suuttukoon vaan, — sanoi puoliääneen Marche-à-Terre; — mutta joka tapauksessa olemme tappaneet sinisiä, ja se on pääseikka. — Kas tuossa ajoneuvot, — hän äkkiä virkkoi, — jotka meidän on kahden lykättävä vajaan.

Pille-Miche veti aisasta, ja Marche-à-Terre työnsi pyörästä niin rajusti, että Francine yks kaks huomasi olevansa vajassa, ja vähällä joutuvansa siihen teljetyksi, ennenkuin oli ehtinyt punnita tilannettaan.

Pille-Miche palasi sitten ulos kantamaan toisten mukana omenaviini-tynnyriä, jonka sisällyksen markiisi oli käskenyt jakaa turvasaaton sotilaille. Marche-à-Terre kulki vaunujen ohi, poistuakseen vajasta ja sulkeakseen sen oven, kun hän tunsi käden pysäyttävän hänet, tarttumalla hänen vuohentaljansa pitkiin karvoihin. Hän tunsi silmät, joiden lempeys vaikutti häneen kuin taika, ja oli hetken aikaa kuin lumottu. Francine hyppäsi ketterästi alas vaunuista ja sanoi hänelle, äänessä tuollainen ahdistava sävy, joka sulostuttaa kiihtynyttä naista:

— Pierre, mitä tietoja toitkaan matkalla tuolle naiselle ja hänen pojalleen? Mitä puuhataan täällä? Miksi sinä hymyilet? Minä tahdon kaiken tietää.

Nämä sanat loivat chouanin kasvoihin ilmeen, jota Francine ei ennen ollut nähnyt. Bretagnelainen vei lemmittynsä ovelle, siinä hän käänsi hänen kasvonsa kuunvaloon päin ja vastasi, luoden häneen hirvittäviä katseita:

— Niin, kautta kadotukseni, Francine, minä sen sinulle sanon, mutta ensin sinun täytyy vannoa tämän rukousnauhan kautta.

Ja hän otti esiin vuohenvuotansa alta vanhan rukousnauhan.

— Tämän pyhän esineen kautta, jonka tunnet, — hän jatkoi, — sinun täytyy vannoa vastaavasi minulle totuuden yhteen ainoaan kysymykseen.

Francine punastui ja katseli rukousnauhaa, joka epäilemättä oli heidän rakkautensa pantti.

— Tämän rukousnauhan kautta, — jatkoi chouani liikutettuna, — sinä vannoit…

Hän ei lopettanut. Francine painoi kätensä hurjan rakastajansa huulille, pakoittaakseen hänet vaikenemaan.

— Tarvitseeko minun vannoa? — hän kysyi.

Marche-à-Terre tarttui lempeästi lemmittynsä käteen, katseli häntä hetken ja jatkoi:

— Onko neitisi nimi todella de Verneuil?

Francine oli niin tyrmistynyt, että hänen käsivartensa riippuivat rentoina, luomensa vaipuivat alas, päänsä kumartui povelle ja kalpeus peitti kasvot.

— Tuo neiti on lutka! — huudahti Marche-à-Terre hirvittävällä äänellä.

Kun hän oli lausunut nämä sanat, tuo soma käsi vielä kerran peitti hänen huulensa, mutta tällä kertaa hän hurjasti väistyi taaksepäin. Bretagnelais-nainen ei enää nähnyt edessään rakastajaansa, vaan villipedon kaikessa inhoittavassa eläimellisyydessään. Chouanin kulmakarvat olivat rajusti yhteenpuristetut, hänen huulensa vetäytyivät erilleen ja hän näytti hampaitaan kuin koira, joka puolustaa herraansa.

— Jätin sinut kukkana, ja tapaan sinut jälleen sontana. Oi, miksi erosinkaan sinusta? — Te olette tulleet tänne kavaltamaan meitä, luovuttamaan Garsia!

Nämä lauseet olivat enemmän kiljuntaa kuin puhetta. Vaikka Francine oli peloissaan, uskalsi hän kuitenkin tämän viime syytöksen johdosta katsoa silmiin tuota hurjaa miestä; hän loi häneen enkelinkaltaiset silmänsä ja vastasi tyynesti:

— Kautta autuuteni, se ei ole totta. Tämän on tuo häijy nainen pannut sinun päähäsi…

Marche-à-Terre painoi vuorostaan päänsä alas. Sitten Francine tarttui hänen käteensä:

— Pierre, miksi me kaksi sekaannummekaan kaikkeen tähän. Kuulehan, en ymmärrä, miten sinä näitä asioita käsität, sillä minä en niistä käsitä mitään. Mutta muista, että tämä kaunis ja ylhäinen nainen on minun hyväntekijäni; hän on sinunkin hyväntekijäsi, ja me kaksi elämme kuin siskokset. Hänelle ei koskaan saa tapahtua mitään pahaa, niin kauan kuin me kaksi olemme häntä lähellä, ei ainakaan meidän eläessämme. Vanno se minulle. Tässä suhteessa en luota nykyhetkellä kehenkään muuhun kuin sinuun.

— Minä en ole se, joka täällä käskee, — sanoi chouani äreästi.

Hänen kasvonsa synkkenivät. Francine tarttui hänen pitkiin riippuviin korviinsa ja väänteli niitä hiljaa, ikäänkuin olisi hyväillyt kissaa.

— Kas niin, lupaa minulle, — jatkoi Francine, huomatessaan, että hän ei enää ollut niin ankara, — lupaa minulle käyttäväsi hyväntekijämme turvallisuudeksi kaiken vaikutusvaltasi.

Marche-à-Terre pudisti päätään, ikäänkuin olisi epäillyt menestystä, ja tämä ele pani Francinen vapisemaan. Tänä jännittävänä hetkenä turvajoukko oli saapunut linnan läheiselle tielle. Sotilasten askelten töminä ja heidän aseidensa kolina nostivat kaiun pihasta ja näyttivät tekevän lopun Marche-à-Terren epäröimisestä.

— Ehkä pelastan hänet, — sanoi hän lemmitylleen, — jos voit saada hänet pysymään sisällä rakennuksessa. Ja tapahtukoon mitä tahansa, niin pysy siellä hänen kanssaan, ja vaietkaa kuin muuri; muuten en vastaa mistään!

— Lupaan sen sinulle, — vastasi Francine pelästyksissään.

— No hyvä, palaa siis sisälle. Mene sinne viipymättä ja salaa pelkosi kaikilta, emännältäsikin.

— Sen teen.

Francine puristi chouanin kättä. Tämä katsoi häneen isällisesti hänen rientäessään nopeana kuin lintu linnan portaille. Itse chouani pujahti pensasaitaansa kuin näyttelijä, joka pakenee kulissiin esiripun noustessa murhenäytelmän alussa.

* * * * *

— Kuulehan, Merle, tämä paikka näyttää minusta rotanloukulta, — sanoi Gérard astuessaan linnan pihalle.

— Kyllä sen huomaan, — vastasi kapteeni huolestuneena.

Molemmat upseerit asettivat ensi toimekseen vahtisotamiehiä turvaamaan linnatietä ja porttia, sitten he loivat epäileviä katseita lammikkojen penkerille ja ympäröivään maisemaan. — Joutavia! — sanoi Merle, — meidän täytyy joko luottavaisina astua tähän hökkeliin tai olla ollenkaan sisään astumatta.

— Menkäämme siis sisälle, — sanoi Gérard. Päällikkö päästi yhdellä ainoalla sanalla sotilaat omiin hoteisiinsa, ja nämä pystyttivät pyssynsä yhteen kimppuun ja istuutuivat olkivuoteen eteen, jonka keskellä oli omenaviini-tynnyri. He muodostivat pieniä ryhmiä, joille pari maalaismiestä alkoi jaella voita ja ruisleipää. Markiisi nouti molemmat upseerit saliin. Astuttuaan ylös portaita, Gérard katsasti linnan molempia siipirakennuksia, joiden yli vanhat kuuset levittivät tummia oksiaan, ja kutsui luokseen Beau-Piedin ja Clef-des-Coeursin.

— Teidän molempien on mentävä tarkastusretkelle puutarhaan. Nuuskikaa siellä pensasaidat, ymmärrättekö? Asettakaa sitten vahti pihalla olevan sotilasryhmän eteen.

— Voimmeko virittää nuotiovalkeamme ennenkuin lähdemme tiedusteluretkelle, herra ajutantti? — kysyi Clef-des-Coeurs.

Gérard nyökäytti myöntäen päätään.

— Näet itse, Clef-des-Coeurs, — sanoi Beau-Pied, — että ajutantti tekee tyhmästi, pistäessään päänsä tähän ampiaispesään. Jos Hulot vielä olisi päällikkömme, ei hän koskaan olisi eksynyt tänne. Olemme täällä kuin suljetussa kattilassa ikään.

— Oletpa sinä tyhmä, — virkkoi Clef-des-Coeurs, — sinä pilkkakirvesten kuningas, etkö hoksaa, että tämä talo-pahainen on sen sulottaren linna, jota meidän hilpeä Merlemme hakkailee. Ja totisesti tämä kapteenien kruunu nai tuon neitosen, se on selvä kuin puhdistettu pistin. Tuollainen tyttö tulee tuottamaan kunniaa puoliprikaatille.

— Se on totta, — virkkoi Beau-Pied. — Voithan vielä lisätä, että tuossa on hyvää omenaviiniä, mutta minua ei haluta juoda sitä noiden kirottujen pensasaitojen edessä. Muistan yhä vielä, kuinka Larose ja Vieux-Chapeau hoippuroivat alas Pèlerine-vuoren maantien ojaan. Muistan elinikäni tuon Larose-paran niskapalmikon, se oli suorana ilmassa kuin suuren portin kolkutusvasara.

— Ystäväni Beau-Pied, sinulla on sotamieheksi liian paljon mielikuvittelua. Sinun pitäisi tehdä runoja Kansallis-akatemiaan.

— Jos minulla on liian paljon mielikuvitusta, — vastasi Beau-Pied, — ei sinulla ole sitä rahtuakaan, ja kestäisi koko kauan, ennenkuin sinusta tulisi konsuli.

Soturijoukon naurunremahdus teki lopun tästä keskustelusta, sillä Clef-des-Coeurs ei patruunalaukustaan löytänyt mitään, minkä olisi nakannut vastaukseksi.

— Tule nyt kierrokselle. Minäpä lähden oikealle, — sanoi Beau-Pied.

— No hyvä, lähden tästä sitten minä vasemmalle, — sanoi hänen toverinsa. — Mutta maltahan hetkinen! Tahdonpa juoda lasin omenaviiniä, kurkkuni on kutistunut kuivaksi kuin iholaastari-reunus, joka ympäröi Hulot'n kaunista univormulakkia.

Puutarhan vasen puoli, jota Clef-des-Coeurs ei heti lähtenyt tarkastamaan, oli onnettomuudeksi juuri se vaarallinen lammikon ranta, jossa Francine oli nähnyt miehiä liikkuvan. Kaikki on sodassa sattuman kauppaa.

Astuessaan sisälle saliin ja tervehtiessään koollaolijoita, Gérard tähysteli tarkkaan eri henkilöitä. Epäluulo palasi entistään voimakkaampana hänen mieleensä, hän meni joutuin neiti de Verneuilin luo ja kuiskasi:

— Luulen, että teidän on pikimmiten lähdettävä täältä, emme ole täällä turvassa.

— Pelkäisittekö minun kotonani? — neiti kysyi nauraen. — Olette täällä paremmin turvassa kuin Mayennessa.

Nainen vastaa aina varmasti rakastajastaan. Molemmat upseerit rauhoittuivat siis hiukan. Sinä hetkenä vieraat lähtivät ruokasaliin, vaikka tosin joku ohimennen mainitsi, että eräs tärkeä pöytävieras, jota odotettiin, ei vielä ollut saapunut.

Vallitsevan hiljaisuuden aikana, joka on tavallinen aterian alussa, neiti de Verneuililla oli tilaisuus tarkastaa tätä seuraa, joka oli koolla asianhaarojen vallitessa, mitkä hän tavallaan oli aiheuttanut sillä ajattelemattomalla menettelyllä, mitä huikentelevaiset naiset elämänsä tähdellisinä hetkinä noudattavat.

Yksi seikka häntä äkkiä hämmästytti. Molemmat tasavaltalaiset upseerit hallitsivat tätä seuraa kasvojensa juhlallisella sävyllä. Heidän pitkät hiuksensa, jotka olivat luodut taaksepäin ohimoilta ja yhdistetyt kookkaaksi niskapalmikoksi, painoivat heidän otsilleen noita viivoja, jotka antavat nuorille kasvoille niin avomielisen ja jalon leiman. Heidän nukkavierut siniset takkinsa kuluneina punaisine rinnusliepeineen; kaikki, yksinpä marsseista selkäpuolelle valuneet olkanauhat, jotka koko armeijassa, päälliköissäkin ilmaisivat, että heiltä puuttuivat vaipat — kaikki tämä saattoi nämä kaksi soturia eroamaan niistä miehistä, joiden keskellä he istuivat.

"Oh, tuossa on kansa, vapaus!" — ajatteli neiti de Verneuil. — "Ja tuossa on mies, kuningas, etuoikeudet!"

Hän ei malttanut olla ihailematta Merlen kasvoja, niin täydesti tämä hilpeä soturi vastasi käsitystä noista ranskalaisista sotureista, jotka keskellä luotisadetta viheltelevät jotain laulua ja jotka eivät unhoita kompasanaa nähdessään toverinsa tekevän huonon kuperkeikan. Gérard herätti kunnioitusta. Vakavana ja täynnä kylmäverisyyttä näytti hän omaavan tuollaisen tasavaltalaissielun, joita tähän aikaan viljalti kohtasi ranskalaisessa sotaväessä, mihin jalosti salattu uhrautuvaisuus loi siihen asti tuntemattoman tarmon.

"Siinä on yksi suurituumaisia miehiäni", — ajatteli neiti de Verneuil. — "Nojaten nykyisyyteen, jota hallitsevat, he hävittävät menneisyyden, mutta tekevät sen tulevaisuuden hyväksi…"

Tämä ajatus saattoi hänet surulliseksi, se kun ei soveltunut hänen ihailijaansa, ja tähän hänen huomionsa nyt kiintyi, hän kun hänen kauttansa aikoi toisen ihailun muodossa kostaa tasavallalle, jota jo vihasi. Nähdessään markiisin noiden miesten ympäröimänä, jotka olivat kyllin rohkeita, kiihkoisia ja tulevia etujaan muistavia, ahdistaakseen voitokasta tasavaltaa, he kun siten toivoivat jälleen pystyttävänsä kuolleen kuningasvallan, jälleen asettavansa oikeuksiinsa kielletyn uskonnon, maanpaossa olevat ruhtinaat ja riistetyt edut, — hän ajatteli:

"Tällä ei ole vähemmän merkitystä kuin tuolla toisella; sillä seisoen raunioilla, hän tahtoo menneisyydestä tehdä tulevaisuutta."

Tämä nainen, jonka mieli oli täynnä kuvia, epäröi, mitkä hyväksyisi, nuoretko, vai vanhat ranniot. Tosin hänen omatuntonsa huusi että toinen noista miehistä taisteli yhden ihmisen, toinen koko maan puolesta. Mutta tunteen tietä hän oli tullut sille kehitysasteelle, jolle järkikin vie, nimittäin siihen vakaumukseen, että kuningas on sama kuin valtakunta.

Kuullessaan viereisessä salissa kaikuvat miehen askeleet, markiisi nousi ja meni tulijaa vastaan. Hän tunsi hänet odotetuksi vieraaksi, joka hämmästyi nähdessään koolla olevan seuran ja aikoi sanoa jotakin. Mutta Gars antoi hänelle tasavaltalaisten huomaamatta merkin vaieta ja viittasi häntä istuutumaan aterialle.

Molemmat tasavaltalaiset upseerit rupesivat taas tarkkaamaan isäntiensä kasvoja, ja heidän aikaisemmat epäluulonsa näyttivät jälleen heräävän. Abotti Gudinin pappispuku ja chouanien omituiset vaatteet kehoittivat heitä pitämään varansa. He lisäsivät silloin tarkkaavaisuuttaan ja huomasivat huvittavia vastakohtia pöytävieraiden esiintymisessä ja puheissa. Toisten korostama tasavaltaisuus oli liioiteltu, ja yhtä silmäänpistäviä olivat toisten ylimykselliset elkeet. Eräät heidän yllättämänsä katseet, jotka markiisi vaihtoi vieraittensa kanssa, eräät varomattomasti lausutut kaksimieliset sanat, mutta ennen kaikkea partainen juova, joka koristi muutamien vieraiden kaulaa, ja jota he varsin huonosti salasivat kaulaliinoihinsa, aukaisivat lopullisesti molemmille upseereille totuuden, joka selvisi heille yhtaikaa.

He ilmaisivat toisilleen yhteiset ajatuksensa katseillaan, sillä kun rouva Gua taitavasti kyllä oli eroittanut heidät toisistaan, oli heidän pakko puhua silmäkieltä. Heidän tilanteensa vaati taitavaa menettelyä. He eivät tietäneet, olivatko linnan herroja, vai oliko heidät houkuteltu satimeen, oliko neiti de Verneuil petetty vai oliko hän rikostoverina tässä selittämättömässä seikkailussa. Mutta muuan tapaus joudutti käännettä, ennenkuin he olivat ehtineet käsittää sen koko vakavuutta.

Äsken saapunut pöytävieras oli kookas ja roteva, punoittava kasvoiltaan, eteenpäin kumartunut astuessaan, ja hän näytti puhaltavan runsaasti ilmaa tieltään sekä luulevan, että kaikki olivat velkapäät katselemaan etupäässä häntä. Huolimatta aatelissäädystään hän oli ottanut elämän pilan kannalta, jolla on saatava niin paljo huvia kuin suinkin.

Mutta vaikka hän jumaloitsikin itseään, hän oli hyväntahtoinen, kohtelias ja henkevä kuten ne aatelismiehet, jotka saavutettuaan kasvatuksensa hovissa palaavat maatiloilleen eivätkä koskaan voi käsittää, että he siellä kahdenkymmenen vuoden kuluttua ovat ummehtuneet. Tällaiset ihmiset esiintyvät järkähtämättömän varmasti tahdittomina, sanovat sukkelasti jonkun sopimattoman seikan, pidättyvät taitavasti hyvää tekemästä ja näkevät uskomattoman paljon vaivaa, joutuakseen lopulta ansaan.

Käsiteltyään haarukkaa tavalla, joka ilmaisi suursyömäriä, hän voitti hukatun ajan ja malttoi luoda yleiskatsauksen pöytävieraisiin. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän huomasi molemmat tasavaltalaiset upseerit, ja hän tiedusteli katseella asiaa rouva du Gualta, joka vastauksen asemesta hänelle osoitti neiti de Verneuiliä. Huomattuaan tämän houkuttelevan kaunottaren, jonka sulous alkoi tukahuttaa rouva du Guan alussa kiihoittamia paheksumisen tunteita, lihava tuntematon pöytävieras väänsi kasvonsa tuollaiseen hävyttömään ja ivalliseen hymyyn jossa näyttää piilevän kokonainen rivo tarina.

Hän kumartui vierustoverinsa puoleen, jonka korvaan kuiskasi pari sanaa, ja nämä sanat, jotka pysyivät Marielle ja upseereille salaisuutena, vaelsivat korvasta korvaan, suusta suuhun, kunnes saapuivat sen miehen sydämeen, johon iskivät kuolettavan haavan. Vendéelaisten ja chouanien päälliköt käänsivät julman uteliaina katseensa markiisi Montauraniin. Rouva du Guan katseet siirtyivät ilosta säteillen markiisista hämmästyneeseen neiti de Verneuiliin. Upseerit olivat levottomat ja katsoivat toisiinsa epäröivinä, odottaessaan tämän eriskummaisen kohtauksen päätöstä.

Sitten haarukat äkkiä jäivät joka kädessä toimettomiksi, salissa vallitsi hiljaisuus, ja kaikki katseet kohdistuivat Garsiin. Hirvittävä raivo puhkesi esiin näillä terveen punoittavilla kasvoilla, jotka seuraavassa tuokiossa muuttuivat kelmeiksi kuin vaha.

Nuori johtaja kääntyi sen vieraan puoleen, jonka suusta tämä myrkyllinen käärmeenpisto oli lähtenyt, ja kysyi synkällä äänellä:

— Kuolema ja kirous, herra kreivi, onko tämä totta?

— Kautta kunniani se on totta, — vastasi kreivi, kumartaen juhlallisesti.

Markiisi loi hetkeksi katseensa maahan, mutta hän kohotti ne heti, suunnaten ne Mariehin, joka oli seurannut tätä selkkausta ja nyt vastasi tähän kuolettavan vihamieliseen katseeseen.

— Antaisin henkeni, jos heti paikalla saisin kostaa, — hän sanoi puoliääneen.

Rouva du Gua tajusi tämän lauseen ainoastaan huulien liikkeestä ja hymyili nuorelle miehelle kuin ystävälle ainakin, jonka epätoivo on päättyvä.

Ylenkatse neiti de Verneuilia kohtaan kuvastui kaikkien kasvoissa ja nosti molempien tasavaltalaisten paheksumisensa huippuunsa. He nousivat äkkiä.

— Mitä haluatte, kansalaiset? — kysyi rouva du Gua.

— Miekkojamme, kansalainen, — vastasi ivallisena Gérard.

— Ette niitä tarvitse pöydän ääressä, — huomautti markiisi.

— Emme tosin aterioimiseen, mutta aiomme tässä uusia leikin, jonka tunnette, — sanoi Gérard palaten pöydän ääreen. — Tässä näemme toisemme hiukan lähempää kuin Pèlerine-vuorella.

Koolla oleva seura tyrmistyi. Samassa pamahti pihalla yhteislaukaus, joka molempien upseerien korvissa kajahti peloittavana. Molemmat upseerit hyökkäsivät kuistille. He näkivät sataan nousevan joukon chouaneja, jotka tähtäsivät muutamiin ensi laukauksesta eloon jääneihin sinisiin, ampuen heitä kuin jäniksiä. Nämä bretagnelaiset hyökkäsivät esiin rannalta, mihin Marche-à-Terre oli sijoittanut heidät hengen uhalla; sillä tämän kahakan kestäessä ja viimeisten pyssynlaukausten jälkeen kuuli kuolevien huutojen läpi muutamien chouanien kaatuvan veteen, mihin vierivät kuin kivet syvyyteen. Pille-Miche tähtäsi Gérardiin, Marche à-Terre piti kurissa Merleä.

— Kapteeni, — sanoi markiisi kylmästi Merlelle, toistaen samat sanat, jotka tasavaltalainen oli hänelle lausunut, — nähkääs, miehet ovat kuin tuhkapuun marjat, ne kypsyvät oljilla.

Ja viittauksella hän osoitti sinisten turvasotureita, jotka lepäsivät kuolleina oljilla, missä chouanit surmasivat viimeiset hengissä olevat ja riisuivat vaatteet kaatuneilta.

— Olinhan oikeassa sanoessani, etteivät sotilaanne astu Pèlerine-vuorelle asti, — jatkoi markiisi. — Luulenpa myös, että teidän päänne on oleva täynnä lyijyä ennen kuin minun pääni, vai mitä arvelette?

Montauranilla oli kamala tarve päästää raivonsa täysin purkautumaan. Hänen ivansa voitettua kohtaan, tämä julma ja salakavala sotilaallinen teurastus, joka oli toimeenpantu ilman hänen käskyänsä, mutta jonka hän nyt hyväksyi, vastasi hänen sydämensä salaisia toivomuksia. Raivossaan hän olisi tahtonut tuhota koko Ranskan. Surmatut siniset, molemmat elossa olevat upseerit, kaikki viattomina siihen rikokseen, jolle hän vaati kostoa, olivat hänen käsissään kuin kortit, jotka peluri epätoivoissaan repii rikki.

— Kernaammin tahdon kuolla samoin kuin sotilaani, kuin olla voittajana teidän tavallanne, — sanoi Gérard.

Sitten hän nähdessään soturinsa alastomina ja verisinä huudahti:

— Surmata heidät noin, salakavalasti ja raukkamaisesti!

— Samoin kuin Ludvig XVI surmattiin, — vastasi markiisi kiivastuneena.

— Herraseni, — huomautti Gérard ylpeänä, — kuninkaan tuomiojutussa on salaisuuksia, joita te ette koskaan tule ymmärtämään.

— Syyttää kuningasta! — huusi markiisi.

— Taistella Ranskaa vastaan! — vastasi Gérard ylenkatseellisesti.

— Joutavia! — sanoi markiisi.

— Isänmurha! — sanoi tasavaltalainen. — Kuninkaanmurha!

— Kas, teetkö kuolinhetkesi väittelytilaisuudeksi! — huudahti leikkisästi Merle.

— Se on totta, — sanoi kylmästi Gérard, kääntyen markiisin puoleen. — Hyvä herra, jos tarkoituksenne on surmauttaa meidät, niin suokaa meille ainakin se armo, että heti paikalla käskette ampua meidät.

— Sinä olet aina sama! — virkkoi kapteeni, — aina sinun on kiire päästä loppuun. Mutta, ystäväiseni, kun on pitkä matka edessä, ja kun ei seuraavana päivänä voi syödä aamiaista, on paras syödä illallista.

Gérard asettui ylpeänä ja sanaakaan sanomatta seinää vasten; Pille-Miche tähtäsi häneen, ja katsoen järkähtämättömänä markiisiin, hän piti päällikön vaikenemista käskynä, ja ajutantti syöksyi maahan kuin pölkky. Marche-à-Terre riensi Pille-Michen kanssa jakamaan tätä uutta saalista. Kuin kaksi nälkäistä korppia he riitelivät vielä lämpimän ruumiin ääressä.

— Jos tahdotte syödä loppuun illallisenne, kapteeni, voitte tulla kanssani, — sanoi markiisi Merlelle, jonka päätti jättää eloon, vaihettaakseen hänet chouaneihin.

Kapteeni astui koneellisesti sisään markiisin jälessä, mutisten, ikäänkuin olisi soimannut itseään:

— Tuo kirottu lutka on syynä kaikkeen tähän… Mitä on Hulot sanova?

— Tämä lutka! — huudahti markiisi kumealla äänellä. — Onko hän siis todellakin huono nainen?

Kapteeni näytti iskeneen kuolettavan haavan Montauraniin, joka astui edelleen vallan kalpeana, lamautuneena ja hoiperrellen. Ruokasalissa oli tällä välin ollut toinen kohtaus, joka markiisin poissaollessa sai niin surkean luonteen, että Marie vailla suojelijaansa luuli kilpailijattarensa silmissä lukevansa kuolintuomionsa. Pyssynlaukausten kaikuessa olivat kaikki pöytävieraat nousseet, paitsi rouva du Gua.

— Istukaa vaan, — hän sanoi, — se ei ole mitään, meidän sotilaamme vaan tappavat siniset.

Huomattuaan, että markiisi oli poistunut huoneesta, hän nousi.

— Neiti, jonka näette tässä, — hän huusi kumean raivon kiihoittamana, — tahtoi riistää meiltä Garsin! Hän yritti kavalasti luovuttaa hänet tasavaltalaisille.

— Tämän päivän kuluessa olisin voinut parikymmentä kertaa saattaa hänet tasavaltalaisten käsiin, mutta sen sijaan olen pelastanut hänen henkensä, — vastasi neiti de Verneuil.

Rouva du Gua hyökkäsi nopeasti kuin salama kilpailijattarensa kimppuun, sokeassa vimmassaan hän katkaisi nuoren naisen liivien heikot nyörit, joka tästä odottamattomasta hyökkäyksestä oli vallan jähmettynyt, runteli raa'alla kädellä sitä pyhää tyyssijaa, joka kätki turvakirjettä, repi rikki liivien kankaan, kirjo-ompelukset, kureliivit, paidan. Sitten hän hyväkseen käytti tätä ruumiintarkastusta, kostaakseen hurjan mustasukkaisuutensa, raadellen niin kurjasti kilpailijattarensa kaulaa, että siihen jäivät hänen kynsiensä veriset jäljet. Tämä nainen tunsi synkkää tyydytystä saattaessaan kilpailijattarensa tällaisen julkisen häväistyksen alaiseksi.

Sen heikon vastustuksen kestäessä, jolla Marie torjui tämän hurjan naisen hyökkäystä, hänen hattunsa irtaantui ja putosi permannolle, hänen hiuksensa laukesivat palmikoistaan ja valuivat kiehkuroina alas hartioille, hänen kasvonsa säteilivät hävystä ja lopuksi kyyneleet piirsivät kostean ja kuuman vakonsa hänen poskilleen, lisäten silmien loistoa. Ja häpeästä väristen hän seisoi siinä pöytävieraiden edessä. Paatuneetkin tuomarit olisivat uskoneet hänen viattomuuteensa, nähdessään hänen kärsimyksensä.

Viha laskee niin huonosti vaikutuksensa, ettei rouva du Gua huomannut, kuinka ei kukaan kuunnellut häntä, kun hän voitonriemuisena huusi:

— Nyt näette, hyvät herrat, olenko parjannut tätä inhoittavaa olentoa.

— Ei niinkään inhoittava, — sanoi hiljaa lihava vieras, joka oli tämän onnettomuuden aiheuttaja. — Minä puolestani pidän äärettömästi tuonkaltaisista inhoittavista olennoista.

— Tässä on, — jatkoi armoton vendéelais-nainen, — on Laplacen antama, ja Dubois'n nimellään varustama käskykirje.

Nämä nimet kuullessaan, muutamat henkilöt nostivat päänsä.

— Ja se on näin kuuluva, — jatkoi rouva du Gua: "Kansalaiset, kaikenarvoisten sotilaspäällikköjen, piiri-viranomaisten, seurakuntain asiamiesten, j.n.e. kapinallisissa departementeissa ja varsinkin niillä paikkakunnilla, missä oleskelee vanhan aatelin jäsen markiisi de Montauran, rosvojen päällikkö, liikanimeltään Gars, tulee tarjota apuaan ja tukeaan kansalaiselle, neiti Marie Verneuilille ja noudattaa hänen antamiaan määräyksiä, jokaisen siinä, mikä häntä erityisesti koskee"… j.n.e.

— Oopperalaulajatar ottaa kuuluisan nimen, vetääkseen sen näin lokaan! — hän lisäsi.

Hämmästyksen kohina kulki koolle vetäytyneissä läsnäolijoissa.

— Emme ole tasaväkisiä taistelijoita, jos tasavalta lähettää meitä vastaan niin kauniita tyttöjä! — sanoi iloisesti parooni du Guénic.

— Varsinkin tyttöjä, joilla ei ole mitään alttiiksi pantavaa, — huomautti rouva du Gua.

— Eikö mitään? — sanoi ritari du Vissard. — Onhan neidillä sentään maatila, joka varmaankin tuottaa hänelle hyvät korot!

— Tasavalta pitää siis paljon hullunkurisesta pilasta, kun valitsee lähettiläikseen meidän luoksemme ilotyttöjä, — huudahti abotti Gudin.

— Mutta neiti hakee, paha kyllä, sellaisia huveja, jotka tuottavat kuoleman, — virkkoi rouva du Gua, kasvoissa hirvittävä vahingonilon ilme, joka viittasi näiden ivasanojen lopputulokseen.

— Kuinka siis vielä olette elossa, armollinen rouva? — kysyi Marie, ojentaen ryhtinsä, kohennettuaan pukuaan.

Tämä pureva pistosana herätti jonkunmoista kunnioitusta näin ylpeätä uhria kohtaan, ja sai läsnäolijat vaikenemaan. Rouva du Gua huomasi päällikköjen huulilla ivaa, joka saattoi hänet raivoihinsa. Hän ei huomannut markiisia ja kapteenia, jotka samassa astuivat sisään, vaan sanoi Pille-Michelle, osoittaen neiti de Verneuilia:

— Vie hänet täältä; hän on minun osani saalista, luovutan hänet sinulle, voit tehdä hänelle mitä ikinä tahdot.

Nuo sanat mitä ikinä tahdot, jotka tuo nainen lausui, panivat koko seuran kauhusta värisemään, sillä samassa näyttäytyivät markiisin takana Pille-Michen ja Marche-à-Terren rumat päät, ja rangaistus ilmeni koko alastomassa kauhistuksessaan.

Francine seisoi kädet ristissä, silmät täynnä kyyneliä, ollen kuin salaman lyömä. Neiti de Verneuil, joka vaaran hetkellä sai takaisin koko kylmäverisyytensä, loi läsnäolijoihin halveksivan katseen, tempasi kirjeen rouva du Guan kädestä, nosti päänsä pystyyn, ja silmä kuivana, mutta säihkyvänä hyökkäsi ovelle, mihin Merlen miekka oli jäänyt. Siinä hän kohtasi markiisin liikkumattomana kuin kuvapatsaan. Noissa kasvoissa ei ollut havaittavissa mitään, mikä olisi puolustanut häntä, kaikki niiden piirteet olivat jäykät ja päättäväiset.

Se mies, joka oli ilmaissut häntä niin suuresti rakastavansa, oli siis kuullut ne sukkeluudet, joilla häntä oli solvaistu, ja oli jäisen välinpitämättömänä katsellut sitä herjausta, että se sulo, jonka nainen varaa yksinomaan lemmitylleen, paljastettiin kaikkien katseille! Kenties olisi hän antanut Montauranille anteeksi hänen ylenkatseensa, mutta se häntä katkeroitti, että markiisi oli nähnyt hänet häpeällisen kohtelun alaisena.

Marie loi häneen tylsän ja samalla vihaa uhkuvan katseen, sillä hän tunsi sydämessään heräävän hirvittäviä kostontunteita. Hän huomasi takanaan kuoleman, ja voimattomuuden tietoisuus masensi hänet. Hänen päässään syntyi mielettömyyden pyörre; hänen kiehuva verensä sai hänet näkemään maailman yhtenä ainoana tulipalona. Silloin hän, sen sijaan että olisi surmannut itsensä, tarttui miekkaan, heilutti sitä ja luuli upottavansa sen kahvaan asti markiisiin. Mutta miekka olikin solunut markiisin kainalosta alas, Gars pysäytti Marien käsivarresta ja laahasi hänet Pille-Michen avustamana ulos salista. Pille-Miche oli hurjana hyökännyt tämän hurjistuneen olennon kimppuun sinä hetkenä, jolloin hän koetti surmata markiisin. Tämän nähdessään Francine päästi korvia viiltäviä huutoja:

— Pierre! Pierre! Pierre, — hän huusi surkealla äänellä.

Ja näin huutaen hän seurasi emäntäänsä.

Markiisi jätti siihen seuran tyrmistyneenä ja poistui, sulkien jälkeensä oven. Saavuttuaan kuistille, hän vielä piti kiinni neiti de Verneuilin ranteesta ja rutisti sitä suonenvedontapaisesti, Pille-Michen melkein ruhjoessa käsivarren luita. Mutta Marie tunsi ainoastaan nuoren päällikön käden hehkun, ja hän katsoi häneen jäisen kylmänä.

— Se koskee niin kovasti!

Markiisi ei vastannut, vaan katseli häntä muutaman silmänräpäyksen.

— Onko teillä syytä kostaa yhtä katalasti kuin tuo nainen? — kysyi Marie.

Sitten hän huomasi oljilla lepäävät ruumiit ja huudahti vavisten:

— Aatelismiehen kunniasana! Ha, ha haa! Tämän kamalan naurun jälkeen hän jatkoi:

— Kaunis päivä!

— Niin, kaunis, ja huomeneton päivä.

Markiisi hellitti neiti de Verneuilin käden, luotuaan viimeisen, pitkän katseen tähän viehättävään olentoon, josta hänen oli melkein mahdoton luopua. Ei kumpikaan näistä ylpeistä hengistä tahtonut taipua. Markiisi odotti kenties kyyneltä. Mutta nuoren naisen silmät olivat kuivat ja ylpeät. Markiisi käänsi nopeasti selkänsä, jättäen Pille-Michelle hänen uhrinsa.

— Jumala on kuuleva rukoukseni, tulen rukoilemaan, että hän suo teille kauniin huomenettoman päivän!

Pille-Miche, joka oli suorastaan hämillään siitä, että oli saanut osakseen näin ihanan saaliin, laahasi hänet pois lempeästi, kunnioituksen ja ivan sekaisin tuntein. Markiisi päästi huokauksen, palasi saliin, ja hänen kasvonsa näyttivät vieraista kuolleen kasvoilta, jonka silmiä ei ole suljettu.

Merlen paluu saliin oli tämän murhenäytelmän esittäjille jotain selittämätöntä. Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä, ja näyttivät pyytävän selitystä toisiltaan. Merle huomasi chouanien ihmettelyn ja sanoi heille surullisesti hymyillen, uskollisena luonteelleen:

— En luule, hyvät herrat, että kiellätte lasin viiniä mieheltä, joka lähtee viimeiselle taipaleelle.

Juuri sinä hetkenä, kun läsnäolijat olivat tyyntyneet näistä sanoista, jotka lausuttiin vendéelaisia miellyttävällä ranskalaisella kevytmielisyydellä, Montauran palasi, ja hänen kalpeat kasvonsa ja tuijottava katseensa jäätivät kaikki vieraat.

— Huomaatte, — sanoi kapteeni, — että kuollut vilkastuttaa elävät.

— Kas! — sanoi markiisi tehden unesta heräävän liikkeen, — olettehan täällä, arvoisa sotaneuvokseni.

Ja hän ojensi hänelle pullon viiniä.

— Oh, kiitos, kansalainen, ei, saattaisin juopua, nähkääs…

Tämän sukkeluuden kuultuaan rouva du Gua sanoi hymyillen vieraille:

— Säästäkäämme häneltä jälkiruoka!

— Te kostatte sangen julmasti, hyvä rouva, huomautti kapteeni. — Unhoitatte, että murhattu toverini minua odottaa, enkä minä koskaan jää pois sovitusta kohtauksesta.

— Kapteeni, — sanoi silloin markiisi, viskaten hänelle hansikkaansa, — te olette vapaa! Tässä on teille passi. Kuninkaan jääkärit tietävät, ettei pidä kaataa kaikkea riistaa.

— Olkoon menneeksi! — vastasi Merle. — Mutta menettelette varomattomasti, sillä lupaan, että tulen ahdistamaan teitä kelpo lailla, enkä tule teitä ottelussa säästämään. Voitte olla hyvinkin taitava, mutta Gérardille te ette vedä vertoja. Vaikka teidän päänne minun silmissäni ei koskaan voi korvata hänen päätään, on minun se vielä saatava, ja varmasti tulenkin sen saamaan.

— Mutta hänen olikin hyvin kiire, — sanoi markiisi.

— Hyvästi! Pyöveleitteni kanssa saatoin kilistellä maljoja, mutta ystäväni murhaajien parissa en tahdo viipyä, — sanoi kapteeni, joka katosi hämmästyneestä seurasta.

— No niin, hyvät herrat, mitä sanotte valamiehistä, haavalääkäreistä ja asianajajista, jotka ohjaavat tasavaltaa? — kysyi Gars välinpitämättömästi.

— Piru vieköön, markiisi, — sanoi kreivi de Bouvan, — he ovat joka tapauksessa sangen sivistymättömiä. Tuo mies, luulemma, sanoi meille hävyttömyyksiä.

Kapteenin äkillisellä poistumisella oli ollut salainen syynsä. Tuo ylenkatsottu ja nöyryytetty nais-parka, joka ehkä sinä hetkenä oli kuoleman kielissä, oli sinä hetkenä hänen silmissään näyttänyt niin unhoittumattoman kauniilta, että hän ajatteli mennessään:

"Jos hän on ilonainen, ei hän ainakaan ole mikään tavallinen, ja epäilemättä ottaisin hänet vaimokseni."

* * * * *

Hän toivoi niin varmasti voivansa pelastaa neiti de Verneuilin raakalaisten käsistä, että hänen ensi ajatuksensa, sittenkuin hänen oma henkensä oli hänelle taattu, oli ottaa hänet suojelukseensa. Mutta onnettomuudekseen kapteeni saavuttuaan linnan portaille huomasi pihan tyhjäksi. Hän katseli ympärilleen, kuunteli tarkoin hiljaisuudessa, mutta ei kuullut muuta kuin kaukaa chouanien naurua, näiden juopotellessa puutarhassa ja jakaessa saalistaan. Hän uskalsi kiertää sen onnettoman siipirakennuksen ympäri, jonka edustalla hänen sotilaansa oli ammuttu kuoliaaksi. Ja kulmasta hän muutamien kynttilöiden himmeässä valossa eroitti kuninkaan jääkärien eri ryhmät. Mutta heidän joukossaan ei näkynyt Pille-Micheä, ei Marche-a-Terreä, eikä neiti de Verneuiliä. Mutta samassa hän tunsi jonkun hiljaa vetävän hänen univormu-takkinsa liepeestä, ja kääntyessään hän huomasi Francinen, joka oli polvillaan.

— Missä neiti on? — kysyi kapteeni.

— En tiedä… Pierre karkoitti minut tänne, kieltäen minua liikkumasta paikaltani.

— Minne päin he menivät?

— Tuolle taholle, — vastasi Francine, viitaten tielle.

Kapteeni ja Francine huomasivat silloin sillä puolella muutamia kuutamossa lammen veteen kuvastuvia varjoja ja tunsivat naisen vartalon piirteet, joiden hienous, vaikka epäselvänä esiintyen, sai heidän sydämensä sykkimään.

— Oi, se on hän, — sanoi bretagnetar.

Neiti de Verneuil näytti alistuvana seisovan muutamien henkilöiden keskellä, joiden liikkeet ilmaisivat väittelyä.

— Heitä on useita! — huudahti kapteeni. — Mutta se on yhdentekevää, eteenpäin vaan!

— Syöksytte turhaan surman suuhun, — sanoi Francine.

— Olenhan jo tänään kerran kuollut, — vastasi kapteeni iloisena.

Ja molemmat lähestyivät sitä synkkää porttia, jonka takana tuo kohtaus tapahtui. Puolitiessä Francine pysähtyi.

— Minä en mene sen kauemmaksi, — hän virkkoi hiljaa. — Pierre kielsi minua sekaantumasta asiaan. Tunnen hänet, pilaamme koko asian. Tehkää mitä tahdotte, herra upseeri, mutta poistukaa. Jos Pierre näkee teidät minun vieressäni, hän teidät tappaa.

Samana hetkenä Pille-Miche tuli esiin portista, kutsui talliin jäänyttä kyyditsijää, huomasi kapteenin ja huusi, tähdäten häneen pyssyllään:

— Pyhä Anna! Olipa Antrainin pappi oikeassa sanoessaan, että siniset solmivat liittoja paholaisen kanssa. Odotahan, kyllä minä panen sinut nousemaan kuolleista!

— Hoi, mies, minulla on vapaa pääsy, — huusi Merle, nähdessään henkeään uhattavan, — tässä näet päällikkösi hansikkaan.

— Sellaisia ovat kummitukset, — virkkoi chouani. — Mutta minä en sinulle lahjoita henkeäsi. Ave Maria!

Hän laukaisi. Luoti osui kapteenin päähän, ja hän kaatui maahan henkitoreissa.

Kun Francine saapui Merlen luo, kuuli hän hänen epäselvästi lausuvan nämä sanat:

— Kernaammin jäänkin heidän luokseen kuin poistun ilman heitä.

Chouani hyökkäsi kaatuneen sinisen kimppuun riisumaan hänen vaatteensa ja sanoi:

— Näillä kummituksilla on se hyvä puoli, että he nousevat kuolleista vaatteet päällä.

Huomatessaan kapteenin kädessä, joka oli kuroittanut esiin Garsin käsinettä, tämän pyhitetyn suojeluskirjeen, hän pelästyi pahasti.

— Enpä tahtoisi olla äitini pojan nahoissa, — hän huusi.

Ja hän katosi nopeana kuin lintu.

Ymmärtääksemme tämän niin onnettoman kohtauksen, on tarpeellista seurata neiti de Verneuiliä sinä hetkenä, jona markiisi epätoivon ja raivon raatelemana oli kääntänyt hänelle selkänsä, jätettyään hänet Pille-Michen käsiin. Francine tarttui silloin suonenvedontapaisesti Marche-à-Terren käsivarteen ja vaati kyynelsilmin häntä täyttämään lupauksensa. Muutaman askeleen päässä heistä Pille-Miche laahasi saalistaan, kuin olisi kuljettanut jotain raskasta taakkaa. Marie, jonka tukka oli hajalla ja pää kumarassa, katsoi lammikkoon päin; mutta teräksinen ranne piti hänet vangittuna, ja hänen oli pakko hitaasti seurata chouania, joka moneen kertaan kääntyi häntä katsomaan tai häntä jouduttamaan, ja joka kerta mielihyvää uhkuva ajatus loi näihin kasvoihin hirvittävän hymyn.

— Hiton sievä tyttö!… — hän huudahti raa'an innostuneesti.

Kuultuaan nämä sanat, Francine jälleen puhutteli Pierreä.

— Pierre!

— No mitä?

— Aikooko hän tappaa neidin?

— Ei heti, — vastasi Marche-à-Terre.

— Mutta neiti ei suostu; ja jos hän kuolee, kuolen minäkin.

— Hyvä, sinä rakastat häntä liiaksi… hän kuolkoon! — sanoi Marche-à-Terre.

— Jos olemme rikkaat ja onnelliset, saamme kiittää häntä onnestamme; mutta olethan muuten joka tapauksessa luvannut pelastaa hänen henkensä.

— Tahdon koettaa; mutta pysy alallasi.

Heti paikalla Marche-à-Terren käsivarsi pääsi vapaaksi, ja Francine jäi hirvittävän levottomana odottamaan pihalle.

Marche-à-Terre saapui toverinsa luo sinä hetkenä, jolloin tämä oli saaliinsa kanssa mennyt sisälle vajaan ja pakoittanut hänet nousemaan vaunuihin. Pille-Miche pyysi toveriaan onneksi vetämään ajoneuvoja ulos.

— Mitä koko tämä touhusi merkitsee? — kysyi Marche-à-Terre.

— Näetkös, ylhäinen rouva antoi minulle tämän tyttösen, ja kaikki mikä hänellä on, on nyt minun omaani.

— No, mitä ajoneuvoihin tulee, voit siitä saada kolikoita, mutta mitä teet naikkosella? Hän tulee repimään silmät päästäsi kuin kissa!

Pille-Miche päästi leveän naurun ja vastasi:

— Hä! Otan hänet mukaani ja sidon hänet kiinni.

— No hyvä, valjastakaamme hevoset vaunujen eteen, — sanoi Marche-à-Terre.

Tuokion kuluttua Marche-à-Terre, joka oli jättänyt toverinsa vartioimaan saalistaan, veti postivaunut ulos portista maantielle, ja Pille-Miche nousi neiti de Verneuilin viereen istumaan, huomaamatta, että hän valmistautui syöksymään lammikkoon.

— Hei, Pille-Miche! — huusi Marche-à-Terre.

— Hä?

— Minä ostan sinulta saaliisi.

— Petkutatko minua? — kysyi chouani, vetäen vankinsa hameista takaisin kuin teurastaja pakenevaa vasikkaa.

— Anna kun katson tyttöä, niin sanon sinulle hinnan.

Nais-poloisen oli pakko astua alas vaunuista, ja hän jäi seisomaan molempien chouanien väliin, jotka pitivät häntä kiinni kummastakin kädestä katsellen häntä samoin, kuin molemmat vanhukset varmaankin katselivat kylvyssä olevaa Susannaa.

— Tahdotko, — sanoi Marche à-Terre, huoaten, — tahdotko kolmekymmentä livreä käteistä rahaa?

— Oikeinko tosissasi tarjoat?

— Tuohon käteen, — sanoi Marche-à-Terre, ojentaen hänelle kouransa.

— No olkoon menneeksi!… johan sillä saa Bretagnen naikkosia ja hiton sieviä lisäksi. — Entä ajoneuvot, kenelle ne tulevat? — lisäsi Pille-Miche, hieman tuumien kauppojaan.

— Minulle! — huudahti Marche-à-Terre hirvittävällä äänellä, joka ilmaisi jonkunmoista ylemmyyttä kaikkiin tovereihinsa nähden.

— Entä jos vaunuissa on rahaa?

— Johan sinä suostuit kädenlyönnillä.

— Se on totta.

— No, mene noutamaan kyytimiestä, joka kuorsaa tallissa.

— Mutta jos sittenkin on rahaa…

— Onko rahaa? — kysyi röyhkeästi Marielta Marche-à-Terre, tuupaten häntä käsivarteen.

— Minulla on noin sata riksiä, — vastasi neiti de Verneuil.

Tämän kuullessaan molemmat chouanit katsahtivat toisiinsa.

— No hyvä, älkäämme riidelkö yhden sinisen takia, — kuiskasi Pille-Miche toiselle; — upottakaamme hänet kivi kaulassa lammikkoon ja jakakaamme nuo sata riksiä!

— Annan sinulle nuo sata riksiä minun osastani d'Orgemontin lunnaita! — huusi Marche-à-Terre tukahuttaen tämän uhrautuvaisuuden aiheuttaman ähkinän.

Pille-Miche päästi käheän huudon, meni noutamaan kyytimiestä, ja iloissaan hän surmasi tiellään kohtaamansa kapteenin. Kuullessaan laukauksen Marche-à-Terre syöksyi siihen paikkaan, missä Francine vielä säikähtyneenä rukoili polvillaan, kädet ristissä kapteenin ruumiin ääressä, murhan näky kun oli saattanut hänet vallan suunniltaan.

— Juokse emäntäsi luo, hän on pelastettu, — sanoi hänelle kiireissään chouani.

Hän riensi itse noutamaan kyytimiestä, palasi nopeana kuin salama, ja kulkiessaan uudestaan Merlen ohi, hän huomasi Garsin hansikkaan, jota kuolleen käsi vielä suonenvedontapaisena kouristi.

— Kas vaan! — hän huudahti. — Pille-Miche teki konnantyön! Eipä hän taida saada nauttia rahoistaan…

Hän tempasi käteensä hansikkaan ja sanoi neiti de Verneuilille, joka jo oli Francinen kanssa istuutunut vaunuihin:

— Ottakaa tämä hansikas. Jos joku matkalla teitä hätyyttää, niin huutakaa: "Hoi, Gars!" Näyttäkää tätä passia, eikä teille tapahdu mitään pahaa. — Francine, — sanoi hän, kääntyen hänen puoleensa ja tarttuen voimakkaasti hänen käteensä, — olemme kuitit tuosta naisesta; tule minun kanssani, ja menköön hän hiiteen.

— Vaadit, että minun tänä hetkenä tulee hylätä hänet! — sanoi Francine surullisella äänellä.

Marche-à-Terre raapi korvallistaan ja otsaansa ja mulkoili silmillään hurjasti.

— No niin, — hän sanoi. — Jätän hänet sinulle viikon päiviksi, mutta jollet tämän ajan kuluttua tule minulle… — hän ei lopettanut, mutta hän löi rajusti kämmenellään karbiininsa piipunsuuta. Tehtyään liikkeen, joka kuvasi tähtäämistä, joka oli suunnattu hänen lemmittyynsä, hän pakeni tahtomatta kuulla vastausta.

Heti kun chouani oli poistunut, huusi kumea ääni, joka tuntui lähtevän lammikosta:

— Armollinen neiti!

Kyytimies ja molemmat naiset vavahtivat kauhusta, sillä muutamia ruumiita oli virran mukana tullut rantaan. Mutta puun taakse piiloutunut sininen tuli esiin.

— Antakaa minun kiivetä vaunujenne takana olevalle patruuna-arkulle, muuten olen kuoleman oma! Tuo kirottu omenaviini, jota Clef-des-Coeurs oli niin halukas juomaan, maksoi useampia kannuja verta. Jos hän olisi tehnyt niin kuin minä ja lähtenyt tiedusteluretkelle, eivät toveri-parat olisi tuossa, kelluen kuin ruuhet vedenpinnalla…

* * * * *

Näiden tapahtumien aikana Vendéestä lähetyt päälliköt ja chouanien johtajat neuvottelivat, lasi kädessä, markiisi de Montauranin johtaessa puhetta. Useat bordeaux-viinissä juodut maljat vilkastuttivat tätä keskustelua, joka aterian lopulla kävi tärkeäksi ja vakavaksi. Jälkiruuan aikana, jolloin yhteinen hyökkäyssuunnitelma oli päätetty, rojalistit ehdoittivat Bourbonin hallitsijasuvun maljan. Silloin Pille-Michen pyssynlaukaus pamahti kuin kaiku siitä onnettomasta sodasta, jota nämä aateliset kapinoitsijat tahtoivat jatkaa tasavaltaa vastaan.

Rouva du Gua säpsähti. Hän iloitsi ilmeisesti ajatellessaan, että nyt oli vapaa kilpailijattarestaan. Pöytävieraat katsoivat tämän huomattuaan toisiinsa, ja markiisi nousi ja poistui huoneesta.

— Hän rakasti kuitenkin tuota naista! — sanoi rouva du Gua ivallisena; — menkäähän pitämään hänelle seuraa, herra de Fontaine. Hän käy ikävystyttäväksi, jos antaa hänen vaipua synkkiin ajatuksiin.

Rouva du Gua meni pihanpuoleisen ikkunan ääreen, nähdäkseen Marien muuriin. Mutta siitä hän eroitti laskevan kuun valossa vaunut, jotka uskomattoman nopeasti kiitivät pois maantietä pitkin. Neiti de Verneuilin harso näkyi liehuen tuulessa vaunujen kupeella. Nähdessään tämän rouva du Gua raivostui ja poistui seurasta.

Markiisi nojasi kuistin pylvääseen, vaipuneena synkkiin mietteisiin ja katseli, miten noin sataviisikymmentä chouania, jotka puutarhassa olivat jakaneet saaliinsa, palasivat tekemään loppua sinisille luvatusta omenaviinistä ja leivästä. Nämä uudenmalliset sotilaat, joihin kuningasvalta perusti toivonsa, joivat ryhmiin jakautuneina, sillä välin kuin portaiden vastassa olevalla rantapenkerellä seitsemän tai kahdeksan heistä huvitteli itseään heittämällä veteen sinisien ruumiita, joihin käyttivät painoksi kiviä. Tämä näky ja nuo erilaiset puvut sekä näiden huolettomien ja raakalaisten garsien hurjat ilmeet olivat jotain niin eriskummaista ja uutta herra de Fontainesta, jonka mielestä vendéelaiset joukot sentään olivat olleet jossakin määrin kunnioitettavia ja säännöllisiä, että hän käytti tilaisuutta huomauttaakseen markiisi de Montauranille:

— Mitä toivotte saavanne aikaan tällaisilla pedoilla?

— En erinomaisia, herra kreivi, — vastasi Gars.

— Osaavatkohan he koskaan liikehtiä tasavaltalaisten edessä?

— Eivät koskaan.

— Voivatko he edes ymmärtää ja täyttää käskyjänne?

— Eivät ikinä.

— Mitä hyötyä teillä siis on heistä?

— Sitä hyötyä, että voin upottaa miekkani tasavallan sydämeen! — vastasi markiisi kaikuvalla äänellä, — että saan valtoihini Fougères'n kolmessa päivässä ja koko Bretagnen kymmenessä!… Menkää, hyvä herra, — hän sanoi lempeämmin, — matkustakaa Vendéehen; marssikoot d'Autichamp, Suzannet ja abotti Bernier yhtä nopeasti kuin minä; älkööt sopiko ensimäisen konsulin kanssa, kuten minulla on syytä pelätä (tällöin hän lujasti pudisti vendéelaisen kättä), niin olemme parinkymmenen päivän kuluttua kolmenkymmenen Ranskan peninkulman päässä Parisista.

— Mutta tasavalta lähettää meitä vastaan kuusikymmentä tuhatta miestä ja kenraali Brunen!

— Todellako kuusikymmentä tuhatta? — huomautti markiisi ilkkuen. — Ja millä Bonaparte sitten panisi toimeen sotaretkensä Italiaan? Mitä tulee kenraali Bruneen, hän ei lähde meitä vastaan, sillä Bonaparte on lähettänyt hänet englantilaisia vastaan Hollantiin, ja kenraali Hédouville, meidän toverimme Barras'n ystävä, korvaa häntä täällä… Ymmärrättekö?

Kuullessaan hänen näin puhuvan, kreivi de Fontaine loi markiisiin henkevän ja älykkään katseen, joka näytti soimaavan häntä siitä, ettei hän itse käsittänyt näiden salaperäisten sanojen merkitystä.

Nuori päällikkö vastasi sitten omituisesti hymyillen:

— Herra kreivi de Fontaine, tunnetteko minun vaakunani? Sen kilpikirjoitus kuuluu: Olla uskollinen kuoloon asti.

Kreivi de Fontaine tarttui de Montauranin käteen, jota puristi sanoen:

— Minut jätettiin Quatre-Cheminin taistelussa kentälle, kun luultiin minut kuolleeksi. Älkää siis epäilkö minua. Mutta uskokaa minua kokenutta, ajat ovat muuttuneet.

— Se on totta, — sanoi la Billardiére, joka samassa osui siihen. — Te olette nuori, markiisi. Kuulkaahan: eihän kaikkia tiluksianne ole myyty.

— Oh, luuletteko että uskollisuus menestyy ilman uhrauksia! — sanoi Montauran.

— Tunnetteko te kuninkaan tarkoin?

— Tunnen.

— Ihailen teitä.

— Kuningas, — vastasi nuori päällikkö, — on pappi, toisin sanoen, minä taistelen uskon edestä!

He erosivat, vendéelainen siinä vakaumuksessa, että täytyi alistua vallitseviin oloihin ja kätkeä uskonsa sydämeen, la Billardiére palatakseen Englantiin, Montauran hurjasti taas taistelemaan ja pakoittamaan voitoilla, joista uneksi, vendéelaiset ottamaan osaa hänen yritykseensä.

Nämä tapahtumat olivat siihen määrin kiihoittaneet neiti de Verneuilin mielen, että hän vallan lamautuneena ja puolikuolleena nojasi vaunujen selkälautaan, käskien kyytimiehensä ajaa Fougères'en. Francine oli ääneti samoin kuin emäntänsäkin. Ajuri, joka pelkäsi uutta seikkailua, pieksi hevosia kunnes oli päästy valtatielle, ja saapui ennen pitkää Pèlerine-vuoren huipulle.

Marie de Verneuil kulki sakeassa ja valkoisessa aamusumussa kauniin ja avaran Couësnon-laakson poikki, missä tämä kertomus alkoi, ja Pèlerine-vuoren huipulta hän tuskin saattoi nähdä haamoittavan sen liuskakivi-kallion, jolle Fougères'n kaupunki on rakennettu. Nuo kolme matkustajaa olivat siitä vielä noin kolmen peninkulman päässä. Tuntiessaan kylmää väristystä ruumiissaan, neiti de Verneuil muisti sotilas-paran, joka pysyttelihe vaunujen takana, ja vaati, huolimatta hänen estelystään, häntä astumaan vaunuihin ja istuutumaan Francinen viereen.

Kun Fougères tuli näkyviin, hän hetkeksi heräsi mietteistään. Kun Pyhän Leonardin portilla oleva vahti oli tuntemattomilta kieltänyt pääsyn kaupunkiin, täytyi hänen näyttää ministerin käskykirje. Senjälkeen hän oli turvassa kaikilta vihamielisiltä hätyytyksiltä, vaunujen ajaessa sisälle kaupunkiin, jonka asujamet sinä hetkenä olivat sen ainoat puolustajat. Kyytimies ei tiennyt neuvoa hänelle muuta tyyssijaa kuin postitalon.

— Armollinen neiti, — sanoi sininen, jonka hän oli pelastanut, — jos joskus tarvitsette henkilöä, jonka tulee pistää kuoliaaksi joku yksityinen vihamiehenne, on henkeni käytettävissänne. Sellaiseen olen minä taitava. Nimeni on Jean Falcon, liikanimeltä Beau-Pied, kersantti Hulot'n poikien ensimäisessä komppaniassa, joka kuuluu 72. puoliprikaatiin, niin sanottuihin mainzilaisiin. Antakaa minulle anteeksi itserakkauteni. Mutta en voi tarjota teille muuta kuin kersantin sielun — muuta en tällä hetkellä omista. Hän kääntyi koroillaan ja poistui vihellellen.

— Kuta syvemmälle yhteiskuntaportaalle astuu, — sanoi katkerana Marie, — sitä jalompia ja koruttomampia tunteita kohtaa. Markiisi käskee surmata minut kiitokseksi siitä, että olen pelastanut hänen henkensä, ja kersantti… Mutta se sikseen.

Kun kaunis parisitar oli paneutunut lämpimään vuoteeseen, odotti hänen uskollinen Francinensa turhaan sitä ystävällistä sanaa, johon oli tottunut. Mutta nähdessään hänen siinä seisovan levottomana, emäntänsä nyökäytti hänelle surullisena päätään.

— Tätäkin sanotaan päiväksi, Francine, — hän virkkoi. — Tunnen itseni kymmentä vuotta vanhemmaksi!

* * * * *

Seuraavana aamuna Marien noustessa tuli Corentin tervehdykselle ja pääsi hänen puheilleen.

— Francine, — sanoi Marie, — onnettomuuteni on siis ääretön, kun Corentinin kohtaaminen ei ole minulle liian vastenmielinen.

Kuitenkin hän nähdessään jälleen tämän miehen tuhannennen kerran tunsi vaistomaista inhoa, jota kaksivuotinen tuttavuus ei ollut voinut lieventää.

— No, — sanoi Corentin hymyillen, — luulin, että yrityksenne onnistuisi. Se ei siis ollutkaan chouani-päällikkö, joka teillä oli pauloissanne.

— Corentin, — vastasi neiti de Verneuil, äänessä väsynyt surun kaiku, — älkää puhuko minulle siitä yrityksestä muulloin, kuin silloin, kun itse siitä ensin puhun.

Tuo mies käveli edestakaisin huoneessa ja loi neiti de Verneuiliin katseita kulmien alta, koettaen arvata tämän eriskummaisen naisen salaisia ajatuksia, jonka tavaton sulo oli kylliksi voimakas hetkeksi saattamaan suunniltaan taitavimmankin.

— Aavistin tätä epäonnistumista, — hän jatkoi hetken vaiettuaan. — Sen varalta että aiotte sijoittaa päämajanne tähän kaupunkiin, olen jo tiedustellut oloja. Olemme täällä chouani-liikkeen keskipisteessä. Tahdotteko jäädä tänne?

Neiti de Verneuil vastasi myönteisesti nyökäyttäen päätään, ja tämä antoi Corentinille aihetta mielessään tekemään muutamia edellisen illan tapahtumia koskevia, osaksi oikeita johtopäätöksiä.

— Olen vuokrannut teille myymättömän kansallistalon. Näillä seuduilla ollaan vielä alkuperäisellä kannalla. Ei kukaan ole rohjennut ostaa tätä taloa, sen kun omistaa eräs siirtolainen, joka käy hyvin raa'asta miehestä. Se sijaitsee lähellä Leonard-kirkkoa, ja kautta kunniani, sieltä aukee hurmaava näköala. Saattaa olla hyötyä tästä hökkelistä, siinä voi sentään asua; tahdotteko muuttaa sinne?

— Heti paikalla, — huudahti neiti.

— Mutta tarvitsen vielä muutaman tunnin saadakseni sen kuntoon ja siivotuksi, niin että voitte siellä asustaa.

— Vähät siitä! — sanoi neiti, — asuisin vaikka luostarissa tai vankilassa, siitä välittämättä. Mutta asettakaa niin, että tänä iltana voin siellä täydelleen häiriintymättä levätä. Menkää, jättäkää minut. En voi sietää läsnäoloanne. Tahdon jäädä kahden Francinen kanssa, sovin paremmin hänen kanssaan kuin ehkä itseni kanssa. Hyvästi, menkää! Joutukaa toki!

Nämä sanat hän lausui kiireisesti, osaksi kiemaillen, osaksi käskevästi tai intohimoisesti, ja ne tiesivät, että hän oli saavuttanut tasapainonsa. Uni oli epäilemättä hitaasti karkoittanut edellisen päivän vaikutelmat, tuumiskelu oli neuvonut häntä kostamaan. Joskin jotkut synkät ilmeet vielä aika-ajoin kiitivät yli hänen kasvojensa, näyttivät ne vaan todistavan muutamien naisten kykyä painaa mielensä kätköihin mitä kiihkeimmät tunteet, ja tuota teeskentelyä, joka sallii heidän suloisesti hymyillä, sillävälin kuin tuumivat uhrinsa tuhoa.

Aivan itsekseen hän pohti, millä keinoin voisi saada markiisin elävänä käsiinsä. Ensi kertaa elämässään tämä nainen oli elänyt pyyteittensä mukaisesti; mutta tästä elämästä ei ollut jälellä muuta kuin yksi tunne, koston tunne, äärettömän, täydellisen koston tunne. Se oli hänen ainoa ajatuksensa, hänen ainoa intohimonsa. Vaikka Francine puhutteli Marieta ja osoitti hänelle huomaavaisuutta, ei hän vastannut; hän näytti nukkuvan silmät auki. Ja tämä pitkä päivä kului ilman että liike tai ainoa teko olisi ilmaissut ajatusten juoksua. Marie lepäsi sohvalla, jonka oli kyhännyt itselleen tuoleista ja patjoista. Vasta illalla hän välinpitämättömästi lausui Francinelle nämä sanat:

— Lapsi kulta, eilen käsitin, että voi elää rakastaakseen, ja tänään ymmärrän, että voi kuolla kostaakseen. Niin, mennäkseni etsimään häntä sieltä, missä hän on, uudestaan tavatakseni hänet, hurmatakseni hänet ja saadakseni hänet käsiini, antaisin henkeni… Mutta jos en muutaman päivän kuluttua näe tuota miestä jalkojeni juuressa nöyränä ja alistuvana, tuota miestä, joka on ylenkatsonut minua, — ellen tee häntä orjakseni, en enää kykene mihinkään, en enää ole nainen, en enää ole minä itse…

Se talo, jonka Corentin oli hankkinut neiti de Verneulille asunnoksi, tarjosi tarpeeksi mukavuutta, jopa tyydytti kohtalaisesti tämän ylellisyyteen ja hienouteen tottuneen naisen vaatimuksia. Corentin kokosi kaiken, minkä tiesi miellyttävän häntä, ja teki sen innokkaasti, kuin rakastaja lemmitylleen ainakin tai oikeammin kuin voimakas mies, joka nöyränä liehakoi jotain riippuvassa asemassa olevaa henkilöä, jota hän tarvitsee. Seuraavana aamuna hän tuli ehdottamaan, että neiti de Verneuil muuttaisi tuohon tilapäiseen asuntoon.

Vaikka hän ainoastaan siirtyi huonolta leposohvaltaan vanhanaikaiselle sohvalle, joka Corentinin oli onnistunut löytää hänelle, tuo oikullinen parisitar otti huostaansa tämän talon, kuin olisi se ollut hänen omaisuuttaan. Kuninkaallisen huolettomana hän katseli kaikkea, ja sitten häntä äkkiä näytti huvittavan vähimmätkin huonekalut, jotka äkkiä otti käytäntöön, kuin olisi hän omistanut ne jo kauan. Nämähän ovat jokapäiväisiä seikkoja, mutta täydentävät tällaisten poikkeuksellisten olentojen luonnonkuvausta. Näytti siltä kuin joku edeltäpäin olisi totuttanut hänet tähän asuntoon, missä hän eli vihastaan samoin kuin olisi elänyt rakkaudestaan.

"En ainakaan ole hänessä herättänyt", — näin hän ajatteli, — "tuota nöyryyttävää sääliä, joka surmaa; en saa kiittää häntä henkeni pelastamisesta. Oi ensimäinen, ainoa ja viimeinen rakkauteni, mitenkä sinä sammuitkaan!"

Äkkiä hän hyökkäsi pelästyneen Francinen luo.

— Rakastatko sinä? Varmasti sinä rakastat, muistankin sen nyt. Olenpa onnellinen, että luonani on nainen, joka minut ymmärtää. No niin, Francine parka, eikö mies tunnu sinusta hirvittävältä olennolta? Mitä? Hän sanoi rakastavansa minua, eikä hän kestänyt vähintäkään koettelemusta. Mutta, vaikka koko maailma olisi hänet hyljännyt, olisi minun sieluni ollut hänen tyyssijansa; vaikka koko maailma olisi häntä syyttänyt, minä olisin häntä puolustanut! Ennen näin maailman olevan täynnä olentoja, jotka tulivat ja menivät ja jättivät minut täydelleen välinpitämättömäksi. Maailma oli surullinen, mutta ei kammoittava. Mutta mitä on maailma nyt ilman häntä? Hän tulee siis elämään, ilman että minä olen hänen luonaan, ilman että minä häntä näen, että hänelle puhun, tunnen hänen läsnäoloaan, suljen häntä syliini… Ah, kernaammin kuristaisin hänet kuoliaaksi hänen nukkuessaan.

Kauhistuneena katseli Francine häntä hetken ääneti.

— Surmata se, jota rakastaa?… — hän sanoi lempeällä äänellä.

— Tietysti, kun hän ei enää rakasta.

Mutta lausuttuaan nämä hirvittävät sanat hän peitti kasvonsa käsiinsä ja vaikeni.

Seuraavana päivänä tuli hänen luokseen äkkiä mies, ilmoittamatta. Se oli Hulot. Corentin oli hänen seurassaan. Marie kohotti katseensa ja värisi.

— Tulette vaatimaan minulta tiliä tovereistanne, — hän sanoi. — He ovat kuolleet.

— Tiedän sen, — vastasi Hulot. — Mutta eivät suinkaan tasavallan palveluksessa!

— Minun tähteni ja minun kauttani, — vastasi neiti.

— Aiotte kai puhua minulle isänmaasta. Antaako isänmaa takaisin hengen niille, jotka kuolevat sen edestä? Kostaako se edes heidän puolestaan? Mutta minä tulen heidän puolestaan kostamaan! — hän huudahti.

Sen onnettomuuden synkät muistot, jonka uhriksi hän oli joutunut, palasivat äkkiä, ja tuo suloinen olento, joka käytti kainoutta naisen ensimäisenä naisellisen juonikkaisuuden välikappaleena, joutui raivoihinsa ja lähestyi harppaillen hämmästynyttä päällikköä.

— Korvaukseksi muutamista surmatuista miehistä tuon mestauslavojenne piilun alle pään, joka vastaa tuhansia päitä! — hän huudahti. — Naiset sotivat harvoin, mutta te voitte, niin vanha kuin olettekin, minun koulussani oppia sotataitoa. Tulen pistimillenne tarjoamaan kokonaisen suvun, esi-isät, hänet itsensä ja hänen menneisyytensä. Yhtä hyvä ja tosi kuin olen ollut hänelle, yhtä kavala ja valheellinen tulen olemaan. Niin, herra päällikkö, tahdon houkutella tuon pienen ylimyksen vuoteeseeni, ja hän on nouseva siitä, astuakseen mestauspölkylle. Ja se on kuin olla pitää, siten ei minulla koskaan tule olemaan kilpailijatarta… Tuo poloinen on itse julistanut tuomionsa: huomeneton päivä! Teidän tasavaltanne ja minä saamme koston tyydytyksen. Tasavalta! — hän jatkoi äänellä, jonka outo kaiku kauhistutti Hulot'ta. — Mutta pitääkö siis kapinoitsijan kuolla sentähden, että on ryhtynyt aseisiin isänmaataan vastaan? Varastaisiko Ranska minulta kostoni? Ah, kuinka ihmiselämä sentään on mitätön, kuolema ei hyvitä muuta kuin rikoksen. Mutta, vaikka tuolla herralla ei ole muuta kuin yksi pää menetettävissä, on minulla oleva yksi yö käytettävissäni huomauttaakseni hänelle, että hän menettää enemmän kuin henkensä. Mutta kaikin mokomin, päällikkö, — hän huokasi syvään, — te, joka tulette hänet surmaamaan, salatkaa tarkoin minun petokseni, hän kuolkoon luottaen minun uskollisuuteeni. Pyydän teiltä ainoastaan tätä. Hän ei saa nähdä muuta kuin minut ja minun hyväilyni.

Hän vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hehkuvasta punasta huolimatta Hulot ja Corentin huomasivat, ettei viha ja raivo kokonaan tukahuttanut hänen häveliäisyyttään. Marie värisi rajusti lausuessaan viime sanansa. Hän näytti vielä itse kuuntelevan niiden kaikua, ikäänkuin olisi epäillyt lausuneensa niitä, ja vavahti tehden sellaisen vaistomaisen liikkeen kuin nainen, joka on pudottanut harsonsa.

— Mutta onhan hän ollut vallassanne, — huomautti Corentin.

— Todennäköisesti, — vastasi neiti katkerana.

— Miksi pidätitte minut, kun hän jo oli käsissäni? — kysyi Hulot.

— Nähkääs, päällikkö, emmehän tietäneet, että se oli hän.

Äkkiä tuo kiihtynyt nainen, joka asteli hurjana ja lävisti molemmat läsnäolijat katseillaan, rauhoittui.

— En enää tunne itseäni, — hän sanoi miesmäisellä äänenpainolla. — Mitä hyödyttää puhua? Täytyy lähteä häntä etsimään!

— Häntä etsimään? — sanoi Hulot. — Mutta hyvä lapsi, ottakaa huomioon, että emme hallitse näitä lähiseutuja, ja jos uskallatte lähteä kaupungista, teidät vangittaisiin tai tapettaisiin sadan askeleen päässä.

— Niillä, jotka tahtovat kostaa, ei koskaan ole mitään vaaraa! — vastasi neiti, tehden närkästyneen kädenliikkeen, karkoittaakseen nuo molemmat miehet, joiden läsnäolo sai hänet häpeämään.

— Mikä nainen! — huudahti Hulot, poistuessaan Corentinin kanssa. — Mikä tuuma noilla poliisi-viranomaisilla onkaan ollut siellä Parisissa! Mutta ei hän ikinä hanki tuota miestä meidän käsiimme, — hän lisäsi päätään pudistaen.

— Hankkiipa kyllä, — intti Corentin.

— Ettekö huomaa, että hän rakastaa tuota miestä? — kysyi Hulot.

— Juuri sentähden. Muuten, — sanoi Corentin katsoen hämmästyneeseen päällikköön, — olen minä läsnä estämässä häntä tekemästä tyhmyyksiä. Sillä, toveri hyvä, minun vakaumukseni on, ettei ole rakkautta, joka vetäisi vertoja kolmelle sadalle tuhannelle frangille…

Kun tämä sisäasiain ministerin salapoliisi erosi soturista, tämä seurasi häntä katseineen; ja kun hänen askeleensa, olivat hälvenneet, hän huokasi ja virkahti itsekseen:

— Joskus on sentään onnellista, että on vaan näin yksinkertainen olento kuin minä… Tuhat tulimmaista. Jos kohtaan Garsin, tulemme tappelemaan mies miestä vastaan, tai ei nimeni ole Hulot; sillä jos tuo kettu toisi hänet minun tuomittavakseni, nyt kun he ovat perustaneet sotaoikeuksia, niin luulisinpa omantuntoni olevan likainen kuin nuoren soturin paita, kun hän ensi kerran on tulessa.

Vivetièren verilöyly ja halu kostaa noiden kahden surmatun ystävän puolesta olivat saaneet Hulot'n jälleen ryhtymään puoliprikaatin johtoon, kun sitäpaitsi uusi ministeri Berthier oli vastauksessaan selittänyt, ettei sellaisten olosuhteiden vallitessa voitu suostua hänen erohakemukseensa. Ministerin käskykirjeeseen oli liitetty tutunomainen kirjelmä, jossa tosin ei lähemmin tehty selkoa neiti de Verneuilin tehtävästä, mutta jossa huomautettiin, että tuo onneton tapaus oli ulkopuolella varsinaisia sotatapahtumia, ja ettei se saanut pysäyttää niiden kulkua. Sotilaspäällikköjen tuli puolestaan tässä asiassa toimia ainoastaan siten, että avustivat tuota kunnioitettavaa naiskansalaista, jos se oli tarpeellista.

Saatuaan kuulla, että chouanien liikkeistä saattoi päättää heidän keskittävän sotavoimia Fougères'n tienoille, Hulot oli salaa pikamarssein tuonut kaksi puoliprikaatinsa pataljoonaa tälle tärkeälle paikkakunnalle. Isänmaan vaara, viha aatelisia kohtaan, joiden puoluelaiset uhkasivat melkoisia maa-alueita, ystävyydentunteet — kaikki tämä oli tuossa vanhassa soturissa puhaltanut nuorekkaan hehkun ilmituleen.

— Tämä on siis se elämä, jota olen kaihonnut, — huudahti neiti de Verneuil, jäätyään kahden Francinen kanssa. — Kuinka nopeaan haihtuvia hetket lienevätkin, ovat ne silti kuin vuosisatoja minun ajatuksilleni…

Hän tarttui äkkiä Francinen käteen ja äänellä, joka kaikui kuin ensimäisen kultarinta-kertun laulu myrskyn jälkeen, hän lausui nämä sanat:

— Turhaan koetan tunteitani vastustaa, näen kuitenkin yhä nuo ihanat huulet, tuon lyhyen ja kaarevan leuan, nuo tuliset silmät, ja kuulen yhä vielä kyytimiehen kehoitushuudot. Sanalla sanoen: uneksin… ja miksi kuitenkin vihaan herätessäni?

Hän huokasi syvään ja nousi. Sitten hän ensi kertaa alkoi katsella sitä seutua, joka oli joutunut kansallissodan jalkoihin sen miehen toimesta, jota hän yksin alkoi ahdistaa. Maiseman viehättämänä hän läksi ulos, hengittääkseen vapaammin taivasalla. Ja kun hän umpimähkään astui edelleen, hän vaistomaisesti tuli suunnanneeksi kulkunsa kaupungin puistoon — tuon sielussa piilevän lumouksen ohjaamana, joka saa meidät hakemaan järjettömyydestä lohdutusta. Tämän lumouksen vaikutuksesta syntyneet ajatukset toteutuvat usein. Mutta selitämme ne silloin aavistuksien tuloksena, tuon selittämättömän, mutta todellisuudessa esiintyvän voiman tuloksena, joka aina on palvelukseen altis intohimoille, niinkuin imartelija, joka valehdellessaan joskus puhuu tottakin.