III (continued 2)

Marie peitti harsolla valkeat hartiansa, jotka liian avokaulainen vaippa jätti paljaiksi. Hän järjesti pitkät palmikkonsa niin että ne niskassa muodostivat tuollaisen typistetyn keilan, joka pitentäen keinotekoisesti päätä, luo niin paljon viehätystä eräisiin muinaiskreikkalaisiin kuvapatsaisiin, ja muutamat kiharat valuivat vapaasti ja loistavina molemmille ohimoille. Näin puettuna, ja tukka täten järjestettynä hän muistutti täydelleen kuuluisimpia kreikkalaisen kuvanveistotaiteen mestariteoksia.

Sittenkuin hän hymyillen oli hyväksynyt tämän kampauksensa, jonka yksityiskohdat saattoivat hänen kasvojensa kauneuden selvemmin havaittavaksi, hän painoi päähänsä rautatammen oksasta muodostamansa seppeleen, jonka monet punaiset marjat sattuvasti toistivat hänen vaippansa väriä. Käännellessään muutamia lehtiä, saadakseen aikaan vastakohtaa ja vaihtelua lehtien oikealla ja nurjalla puolella, neiti de Verneuil tarkasti peilistä kokonaiskuvaansa, voidakseen arvostella pukunsa vaikutusta.

— Olen kammottavan näköinen tänä iltana! — hän sanoi, ikäänkuin olisi ollut imartelijaparven ympäröimänä. — Näytänhän vallan Vapauden kuvapatsaalta…

Hän kätki huolellisesti keskelle kureliiviään tikarinsa siten, että sen kahvaa koristavat rubiinit olivat näkyvissä, ollen omiaan vetämään katseet niiden aarteiden puoleen, jotka kilpailijatar niin häpeällisesti oli paljastanut. Francine ei voinut jättää emäntäänsä. Nähdessään hänen hankkivan lähtöä, hän osasi päästäkseen mukaan keksiä verukkeita kaikista niistä tuhansista vastuksista, jotka naisilla on voitettavina mennessään kemuihin bretagnelaisessa pikkukaupungissa. Täytyihän Francinen muka riisua neiti de Verneuililtä vaippa ja päällyskengät, jotka hänen oli ollut pakko vetää jalkaansa katuloan ja -lannan tähden, vaikka kaduille olikin levitetty hiekkaa, ja lisäksi ottaa hänen päästään harso, jolla hän oli peittänyt kasvonsa niiden chouanien katseilta, jotka uteliaisuus oli houkutellut juhlatalon lähistöön.

Väkeä oli niin vahvasti, että he astuivat chouanein muodostaman kujan läpi. Francine ei enää yrittänyt pidättää emäntäänsä. Mutta tehtyään hänelle kaikkea sitä palvelusta, mitä vaati tämä hänen viehättävän aistikas pukunsa, jäi bretagnetar pihalle, hän kun ei tahtonut jättää neitiään kohtalon oikullisen sattuman valtaan, vaan pysyi lähellä rientääkseen tarvittaessa häntä auttamaan, sillä tuo nais-parka ei odottanut muuta kuin onnettomuutta.

Jotenkin omituinen kohtaus sattui markiisi de Montauranin huoneustossa sinä hetkenä, jona Marie de Verneuil läksi juhlaan. Nuori markiisi oli juuri pukeutunut ja kiinnitti paraikaa olalleen leveätä punaista nauhaa, jonka oli määrä eroittaa hänet ensimäisenä henkilönä tuossa seurassa, kun abotti Gudin astui levottomana sisään.

— Herra markiisi, tulkaa joutuin, — hän sanoi. — Te yksin voitte rauhoittaa sen myrskyn, joka minulle tuntemattomasta syystä on noussut päällikköjen kesken. He uhkaavat hylätä kuninkaan palveluksen. Luulen, että tuo kirottu Rifoël on syynä tähän meteliin. Tällaiset riidat syntyvät aina mitättömästä seikasta. Kerrotaan, että rouva du Gua moitti sitä, että tuo herra kovin huonossa puvussa saapui kemuihin.

— Tuo nainen on varmaankin hullu, — huudahti markiisi, — kun näin saattaa…

— Ritari du Vissard, — keskeytti abotti johtajan puheen, — huomautti, että jos te olisitte antanut hänelle kuninkaan nimessä luvatut rahat…

— Riittää, riittää, herra abotti. Ymmärrän nyt kaiken. Tuo kohtaus oli edeltäpäin suunniteltu, ja te olette heidän lähettinsä…

— Minäkö, herra markiisi! — virkkoi abotti vielä kerran keskeyttäen. — Minä tulen tarmokkaasti tukemaan teitä, ja toivon, että te oikeudenmukaisesti tulette myöntämään, että Ranskan alttarien jälleenpystyttäminen ja kuninkaan palauttaminen valtaistuimelle ovat minun vaatimattomille ponnistuksilleni paljoa tehoisampia viehätysvoimia kuin tuo Rennes'n piispanhiippa, jota te minulle…

Abotti ei uskaltanut jatkaa, sillä nämä sanat kuullessaan oli markiisi ruvennut hymyilemään katkerasti. Mutta nuori johtaja tukehutti heti surulliset mietteensä, hänen otsalleen laskeutui ankara ilme ja hän seurasi abotti Gudinia saliin, jossa kaikuivat raivokkaat huudot.

— Minä en tunnusta täällä kenenkään yliherruutta! — huusi Rifoël, luoden kaikkiin ympärillä olijoihin leimuavia katseita ja tarttuen miekkansa kahvaan.

— Ettekö edes tunnusta terveen järjen yliherruutta? — kysyi häneltä kylmästi markiisi.

Nuori ritari du Vissard, yleisemmin tunnettu sukunimeltään Rifoël, vaikeni, nähdessään edessään katolisten armeijain ylipäällikön.

— Mistä siis on täällä kysymys? — sanoi nuori johtaja, tutkien kaikkien kasvoja.

— Kysymys on siitä, herra markiisi, — vastasi eräs kuuluisa salakuljettaja, joka oli hämillään kuin kansanmies ainakin, kun hän ollen ylhäisen herran edessä alussa tuntee itsensä ennakkoluulon masentamaksi, mutta joka ei enää tunne mitään ehkäiseviä esteitä niin pian kuin on astunut yli eroittavien rajojen, hän kun silloin pitää tuota herraa vertaisenaan; — kysymys on siitä, että tulette juuri sopivaan aikaan. Minä en osaa pitää kauniita puheita; senpä tähden sanon kursailematta sanottavani. Minä olen komentanut viittäsataa miestä koko kuluneen sodan aikana. Siitä asti kuin jälleen tartuimme aseisiin, olen saanut kokoon kuninkaan palvelukseen tuhat yhtälujaa päätä kuin itselläni on. Olen nyt jo seitsemän vuotta pannut alttiiksi henkeni hyvän asian vuoksi; en teitä siitä soimaa, mutta joka työ ansaitsee palkkansa. Ensiksikin vaadin, että minua puhutellaan herra de Cottereauksi; vaadin, että minulle myönnetään everstin arvo; ellei, aion pyytää rauhaa ensimäiseltä konsulilta. Nähkääs, herra markiisi, minun miehilläni ja minulla itselläni on pirun vaativainen velkoja, joka aina on tyydytettävä!… Tässä se on! — hän lisäsi, taputtaen vatsaansa.

— Ovatko soittajat saapuneet? — kysyi markiisi rouva du Gualta ivallisella äänenpainolla.

Mutta salakuljettaja oli raa'alla tavallaan kosketellut liian tärkeää asiaa, ja nuo yhtä itsekkäät kuin kunniahimoiset miehet olivat liian kauan olleet epätietoiset siitä, mitä heillä oli toivottavissa kuninkaalta, jotta nuoren johtajan ylenkatse olisi voinut tehdä lopun tästä kohtauksesta. Nuori ja kiivas ritari du Vissard asettui äkkiä Montauranin eteen ja tarttui hänen käteensä, pakoittaakseen hänet jäämään.

— Pitäkää varanne, herra markiisi, — sanoi hän hänelle, — te kohtelette liian pintapuolisesti miehiä, jotka ovat jossakin määrin oikeutetut vaatimaan kiitollisuutta siltä, jota te täällä edustatte. Me tiedämme, että Hänen Majesteettinsa on antanut teille täyden valtuuden julkisesti tunnustaa meidän palveluksemme, jotka epäilemättä saamme palkkamme tässä tai toisessa maailmassa, sillä odottaahan mestauslava valmiina meitä joka päivä. Minä puolestani tiedän, että prikaatikenraalin arvo…

— Te tarkoitatte kai everstin arvoa?

— En, herra markiisi, Charrette on jo ylentänyt minut everstiksi. Mutta kun sitä arvoa, jonka mainitsen, ei minulta voitane kieltää, en tänä hetkenä aja omaa asiaani, vaan kaikkien pelottomien aseveljien! asiaa, joiden palvelukset vaativat tunnustusta. Teidän nimikirjoituksenne ja lupauksenne riittävät heille tänään; ja myönnän, — näin hän kuiskaten lisäsi, — että he tyytyvät varsin vähäiseen. Mutta, — näin hän jatkoi ääneen, — kun aurinko nousee Versailles'n linnassa valaisemaan kuningasvallan onnellisia päiviä, saavatkohan silloin ne uskolliset, jotka ovat Ranskassa auttaneet kuningasta jälleen valloittamaan itselleen Ranskan, helposti armonosoituksia perheilleen, eläkkeitä leskilleen ja korvauksen siitä omaisuudesta, joka heiltä niin sopimattomaan aikaan on riistetty? Minä sitä epäilen. Silloin, herra markiisi, eivät todistukset tehdyistä palveluksista tule olemaan turhat. Minä en koskaan epäile kuningasta, vaan ministerien ja hovilaisten laumaa, jotka toitottavat hänen korvaansa periaatteita valtion menestyksestä, Ranskan kunniasta, kruunun eduista ja tuhat muuta lorua. Silloin viis välitetään uskollisesta vendéelaisesta tai kelpo chouanista, hän kun on vanha ja kun se miekka, jonka hän on vetänyt esiin huotrasta taistellakseen hyvän asian puolesta, pieksee hänen kärsimyksistä kipeitä jalkojaan. Olemmeko mielestänne väärässä?

— Te puhutte ihmeen hyvin, herra du Vissard, mutta vähän liian aikaisin, — vastasi markiisi.

— Kuulkaahan, herra markiisi, — kuiskasi hänelle kreivi de Bouvan, — Rifoël on epäilemättä puhunut totta. Te puolestanne olette aina varma siitä, että saatte asianne kuninkaan kuuleviin korviin; mutta me muut saamme nähdä tämän ylimmän herran ainoastaan kaukaa. Ja tunnustan suoraan, että jos te ette anna minulle kunniasanaanne siitä, että aikanansa hankitte minulle Ranskan metsähallituksen ylijohtajan viran, niin enpä hitto vieköön enää pane päätäni alttiiksi. Valloittaa Normandia kuninkaalle — se ei ole mikään mitätön seikka, ja olenkin odottanut Ludvigin tähteä. — Mutta, — hän jatkoi punastuen, — onhan meillä aikaa ajatella tätä. Jumala varjelkoon minua matkimasta noita poloisia ja teitä kiusaamasta. Tehän puhutte minusta kuninkaalle, ja silloin on kaikki hyvin.

Jokainen näistä päälliköistä keksi keinot huomauttaa markiisille, taitavasti tai kömpelösti, mitä liioitellun suurta palkkaa odotti palveluksestaan. Mikä pyysi vaatimattomasti Bretagnen maaherran virkaa, mikä paroonikuntaa, toinen jotain arvoasemaa, toinen taas päällikkyyttä, kaikki vaativat eläkettä.

— Entä te, parooni, — sanoi markiisi herra du Guénic'ille, — ettekö te vaadi mitään?

— Mitä tehdä, markiisi, eiväthän nämä herrat jätä jälelle muuta kuin Ranskan kruunun, mutta siihen voisinkin tyytyä…

— Hyvät herrat, — sanoi abotti Gudin kaikuvalla äänellä, — ajatelkaahan, että jos teillä on niin kiire, niin tärvelette kaikki voiton päivänä. Eikö kuninkaan ole pakko tehdä myönnytyksiä vallankumouksellisille?

— Jakobiineille! — huudahti salakuljettaja. — Jättäköön kuningas minulle täyden toimintavallan, ja lupaan tuhannen mieheni kanssa hirttää heidät, ja niin pääsemme heistä pian…

— Herra de Cottereau, — sanoi markiisi, — näen muutamien kutsutuista vieraista astuvan sisään. Meidän tulee kilvan ponnistaa voimiamme saadaksemme heidät ottamaan osaa pyhään yritykseemme, ja te käsitätte, ettei nyt ole oikea hetki pohtia teidän pyyntöjänne, kuinka oikeutettuja ne lienevätkin.

Näin puhuessaan markiisi lähestyi ovea ikäänkuin mennäkseen vastaanottamaan eräitä paikkakunnan ylimyksiä, joiden oli nähnyt saapuvan. Mutta rohkea salakuljettaja tukki hänen tiensä alamaisen ja kunnioittavan näköisenä.

— Ei, ei, herra markiisi; suokaa minulle anteeksi, mutta jakobiinit ovat liian hyvin opettaneet meille vuonna 1793, ettei se, joka kylvön tekee, saa syödä leipäkannikkaa. Allekirjoittakaa tämä paperini, ja huomenna tuon teille tuhat viisisataa soturia; jollette sitä tee, ryhdyn keskusteluihin ensimäisen konsulin kanssa.

Katseltuaan ylpeänä ympärilleen markiisi huomasi, että tuon vanhan puoluelaisen rohkeus ja päättäväisyys ei ollut miellyttämättä läsnäolijoita. Yksi ainoa nurkassa istuva mies ei näyttänyt ottavan osaa tähän kohtaukseen, vaan pani tupakkaa savupiippuunsa. Se ylenkatse, joka hänessä ilmeni äskeisiä puhujia kohtaan, hänen vaatimattomuutensa ja se osaaottava ilme, jonka markiisi kohtasi hänen silmissään, olivat omiaan kiinnittämään häneen markiisin tarkkaavaisuuden, ja viimein hän tunsi hänet majuri Brigaut'ksi. Johtaja riensi hänen luokseen.

— Entä sinä, — sanoi markiisi, — mitä sinä vaadit?

— Oh, herra markiisi, jos kuningas palaa, minä olen tyytyväinen.

— Niin, niin, mutta sinä itse?…

— Oh, minä itse… Armollinen herra laskee leikkiä. Markiisi puristi bretagnelaisen känsäistä kättä ja sanoi rouva du Gualle, jonka luo oli mennyt:

— Rouvaseni, saatan kuolla yritykseni aikana ennenkuin olen ehtinyt kuninkaalle antaa tarkkaa raporttia Bretagnen katolisista armeijoista. Jos te näette kuninkaan paluun valtaistuimelle, älkää unhoittako tätä kunnon miestä, älkääkä parooni du Guénic'ia. Heissä on enemmän epäitsekästä antaumista kuin kaikissa näissä muissa herroissa.

Ja hän osoitti päällikköjä, jotka jotenkin kärsimättöminä odottivat nuoren markiisin myöntymistä heidän pyyntöihinsä. Kaikki pitivät kädessä auki käärittyä paperia, jossa edellisten sotien rojalistiset kenraalit kaiketi olivat todenneet heidän ansionsa, ja kaikki alkoivat napista. Keskellä heitä abotti Gudin, kreivi de Bouvan ja parooni du Guénic neuvottelivat, miten auttaisivat markiisia epäämään niin liioiteltuja vaatimuksia, sillä heidän mielestään nuoren johtajan asema oli hyvin kiusallinen.

Äkkiä markiisi kiinnitti ivasta säihkyvät silmänsä koolla olevaan seuraan ja sanoi kirkkaalla äänellä:

— Hyvät herrat, en tiedä, onko kuninkaan minulle myöntämä valta tarpeeksi laaja, jotta voisin tyydyttää vaatimuksenne. Hän ei kenties ole aavistanut niin suurta intoa ja uskollisuutta. Mutta saatte itse päättää, mikä on velvollisuuteni, ja kenties voin sen täyttää.

Hän poistui huoneesta ja palasi seuraavassa tuokiossa pitäen kädessään auki käärittyä paperia, joka oli varustettu kuninkaan sinetillä ja nimikirjoituksella.

— Tässä on se avoin käskykirje, jonka nojalla te olette velvolliset minua tottelemaan. Se oikeuttaa minut hallitsemaan Bretagnen, Normandian, Mainen ja Anjoun maakuntia kuninkaan nimessä sekä antamaan tunnustusta niille upseereille, jotka ovat kunnostautuneet hänen armeijoissaan.

Tyytyväisyyden kohina kuului koolla olevasta seurasta. Chouanit lähestyivät markiisia, muodostaen kunnioittavan piirin hänen ympärilleen. Kaikki katseet tähystivät kuninkaan nimikirjoitusta. Nuori johtaja, joka seisoi suorana kamiinin edessä, heitti tuon kirjeen tuleen, missä se silmänräpäyksessä paloi tuhaksi.

— Minä en enää tahdo johtaa muita miehiä kuin sellaisia, jotka todella kunnioittavat kuningasta kuninkaana, eivätkä katso häntä saaliiksi, joka on raadeltava. Te olette vapaat, hyvät herrat, hylkäämään minut…

Rouva du Gua, abotti Gudin, majori Brigaut, ritari du Vissard, parooni du Guénic ja kreivi de Bouvan kaiuttivat innostuksissaan huudon: "Eläköön kuningas!" Ja vaikka muut päälliköt hetken aikaa epäröivät toistamasta tuota huutoa, heltyivät he kuitenkin pian markiisin jalosta teosta, pyytäen häntä unhoittamaan mitä oli tapahtunut, vakuuttaen että hän ilman kuninkaan valtuuskirjettäkin aina oli oleva heidän johtajansa.

— Nyt tanssimaan, — huusi kreivi de Bouvan, — tapahtukoon sitten mitä tahansa. Muuten, hyvät ystävät, on parempi kääntyä suoraan Jumalan kuin hänen pyhimystensä puoleen. Tapelkaamme ensin, sittenhän saamme nähdä.

— Se on totta, kaikella kunnioituksella teitä kohtaan, herra parooni, — sanoi Brigaut puoliääneen rehelliselle du Guénic'ille, — en totisesti koskaan ole nähnyt, että jo aamulla vaaditaan saman päivän työpalkkaa.

Seura hajaantui saleihin, joihin jo muutamia vieraita oli kokoontunut. Turhaan koetti markiisi karkoittaa sitä synkkää ilmettä, jonka tiesi painuneen kasvoihinsa. Päälliköt huomasivat helposti, kuinka ikävän vaikutuksen tuo kohtaus oli tehnyt mieheen, jonka uskollisuuteen kuninkaan asialle vielä yhtyi nuoruuden kauniita harhaluuloja, ja he häpesivät käytöstään.

* * * * *

Huumaava ilo valtasi tämän seuran, jonka muodostivat mitä innokkaimmat kuningasmielisen puolueen henkilöt, sillä nämä eivät olleet kukistamattoman maaseudun sydämessä koskaan oikein voineet arvostella vallankumousta, joten he pitivät mitä epävarmimpia toiveita todellisuutena. Montauranin alottamat rohkeat sotatoimet, hänen nimensä, hänen omaisuutensa, hänen kykynsä, kiihoittivat mielissä rohkeutta ja synnyttivät tuon poliittisen huumaustilan, joka on vaarallisin kaikista, se kun vaimenee ainoastaan veritulvista, jotka melkein aina vuodatetaan turhaan.

Kaikkien läsnäolijoiden mielestä vallankumous ei ollut muuta kuin ohimenevä häiriötila Ranskan kuningaskunnassa, missä siitä ei mikään näyttänyt muuttuneelta. Tämä maaseutu kuului muka yhä vielä Bourbonien hallitsijasuvulle. Kuningasmieliset muka hallitsivat täällä yhtä täydellisesti kuin neljä vuotta aikaisemmin, jolloin Hoche muka rauhan asemesta saavutti ainoastaan aselevon. Aateliset kohtelivat siis vallankumouksellisia hyvin ylenkatseellisesti; heidän mielestään Bonaparte oli vaan toinen Marceau, joka oli edeltäjäänsä onnellisempi.

Naiset valmistautuivat sentähden tanssimaan hillittömän iloisesti. Muutamat päälliköistä, jotka olivat taistelleet sinisien kanssa, tunsivat yksin silloisen jännittävän käännekauden vakavuuden ja tiesivät, että jos puhuisivat ensimäisestä konsulista ja hänen mahtavuudestaan kansalaisille, jotka olivat jälellä ajastaan, eivät nämä heitä ymmärtäisi. Sentakia he punnitsivat asiaa jutellen keskenään ja katsellen välinpitämättömästi noita naisia, jotka kostivat heille arvostellen heitä mitä ankarimmin. Rouva du Gua, joka näytti esiintyvän kemujen emäntänä, koetti karkoittaa tanssijattarien kärsimättömyyttä lausumalla heille kullekin järjestänsä tavanmukaisia imartelevia kohteliaisuuksia.

Jo kuultiin soittimien räikeät äänet, kun niitä viritettiin, ja silloin rouva du Gua huomasi markiisin, jonka ilme yhä vielä oli surullinen, ja riensi hänen luokseen.

— Toivottavasti ei tuo kohtaus, joka teillä oli noiden tomppelien kanssa, ole syynä alakuloisuuteenne? — hän sanoi.

Hän ei saanut vastausta. Markiisi oli vaipunut haaveisiin ja muisteli niitä perusteita, joihin viitaten Marie ennustajattaren äänellä juuri keskellä näitä samoja päällikköjä Vivetièressä oli kehoittanut häntä luopumaan kuningasten taistelusta kansoja vastaan. Mutta tällä nuorella miehellä oli liiaksi ylevä sielu, liiaksi ylpeyttä ja ehkä vakaumusta hylätäkseen alkamansa työn, ja sinä hetkenä hän päätti rohkeasti jatkaa sitä, huolimatta esteistä. Hän nosti ylpeänä päänsä ja kuuli nyt, mitä rouva du Gua lausui:

— Te olette epäilemättä ajatuksinenne Fougères'ssa! — sanoi rouva du Gua, äänessä katkeruutta, joka johtui hänen epäonnistuneesta yrityksestään saattaa markiisi iloiselle tuulelle. — Oh, markiisi, antaisin vereni, jos voisin hankkia teille tuon naisen ja saattaa teidät onnelliseksi hänen kanssaan.

— Miksi siis niin taitavasti tähdäten koetitte ampua hänet kuoliaaksi?

— Sentähden, että tahtoisin nähdä hänet joko kuolleena tai teidän sylissänne. Niin, hyvä herra, rakastin markiisi de Montaurania niin kauan kuin saatoin pitää häntä sankarina. Nyt en tunne häntä kohtaan muuta kuin surumielistä ystävyyttä, kun näen, että ilonaisen häälyvä sydän eksyttää hänet kunnian tieltä.

— Mitä tulee rakkauteen, — virkkoi markiisi ylenkatseellisesti, — arvostelette minua väärin. Jos rakastaisin tuota naista, himoitsisin häntä vähemmin… ja ilman teidän huomautustanne en enää häntä ajattelisi.

— Tuossa hän on! — huudahti äkkiä rouva du Gua.

Markiisi käänsi päänsä tavattoman kiireisesti, ja tämä koski kipeästi tuohon nais-parkaan. Mutta kynttilöiden levittämässä kirkkaassa valossa rouva du Gua näki pienimmänkin muutoksen sen miehen kasvoissa, jota hän niin raivokkaasti rakasti, ja luuli huomaavansa niissä palavaa intohimoa, kun markiisi käänsi päänsä häntä kohti, hymyillen tälle naisviekkaudelle.

— Mille te nauratte? — kysyi kreivi de Bouvan.

— Puhkeavalle saippuakuplalle! — vastasi rouva du Gua hilpeänä. — Markiisi ihmettelee tänään — jos saa luottaa hänen sanoihinsa — että hetkeäkään on voinut tuntea sydämensä sykkivän rakkaudesta tuohon naikkoseen, joka kehui muka olevansa neiti de Verneuil. Tiedättehän?

— Tuohon naikkoseen?… — virkkoi kreivi moittiva sävy äänessä. — Rouvaseni, minun, joka olen tämän onnettomuuden alku ja juuri, on velvollisuus hyvittää se, ja annan teille kunniasanani siitä, että tuo nainen todella on herttua de Verneuilin tytär.

— Herra kreivi, — sanoi markiisi värähtelevällä äänellä — kumpaa kunniasanaanne uskon, Vivetièressä vaiko täällä Saint-Jamesissa antamaanne?

Samassa kaikuva ääni kuulutti neiti de Verneuilin tulon. Kreivi riensi ovelle ja tarjosi käsivartensa tuntemattomalle kaunottarelle, osoittaen mitä syvintä kunnioitusta. Sitten hän vei hänet salin poikki, vieraiden heitä uteliaasti katsellessa, esitti hänet markiisille ja rouva du Gualle ja sanoi hämmästyneelle johtajalle:

— Pitää uskoa ainoastaan tämänpäiväistä sanaani.

Rouva du Gua kalpeni, nähdessään tämän onnettomuutta ennustavan nuoren naisen, joka jäi hetkeksi seisomaan, luoden ylpeitä katseita tähän seuraan, josta haki Vivetièren linnan pöytävieraita. Hän odotti kilpailijattarensa väkinäistä tervehdystä, ei katsonut markiisiin, vaan antoi kreivin viedä hänet kunniasijalle rouva du Guan viereen, jolle suosiollisesti hiukan nyökäytti päätään. Rouva du Gua seurasi viekasta naisvaistoaan siinä, ettei näyttänyt närkästystään, vaan hymyili ystävällisesti. Neiti de Verneuilin omituinen puku ja harvinainen kauneus nostivat hetkeksi ihailun muminan koolla olevassa seurassa. Kun markiisi ja rouva du Gua käänsivät katseensa Vivetièren vieraisiin, huomasivat he, että heidän ilmeensä kuvastivat vilpitöntä kunnioitusta, ja että jokainen näytti yrittävän jälleen saavuttaa loukatun parisittaren suosion. Molemmat toisiaan vihaavat naiset olivat nyt vastatusten.

— Mutta tämähän on sulaa taikaa, armollinen neiti! Eipä kukaan muu kuin te voi näin yllättää ihmisiä. Kuinka olette voinut tulla vallan yksin? — virkkoi rouva du Gua.

— Vallan yksin, — toisti neiti de Verneuil. — Siis ei teidän tänä iltana tarvitse ampua kuoliaaksi ketään muuta kuin minut, armollinen rouva.

— Suokaa minulle anteeksi, — jatkoi rouva du Gua. — En voi sanoin ilmaista, kuinka iloitsen teidän jälleennäkemisestänne. Olen todella tuntenut omantunnontuskia teille tekemästäni vääryydestä, ja olen toivonut tilaisuutta sitä hyvittääkseni.

— Mitä tulee teidän minulle tekemäänne vääryyteen, annan sen teille kernaasti anteeksi, mutta minulla on omallatunnollani niiden sinisten kuolema, jotka te salakavalasti murhautitte. Saattaisin kenties vielä valittaa kirjevaihtonne jyrkkyyttä… mutta annan teille anteeksi kaiken minulle tekemänne palveluksen tähden.

Rouva du Gua joutui aivan suunniltaan tuntiessaan kilpailijattarensa painavan kättänsä, kun tämä vielä lisäksi hymyili hänelle ärsyttävän ystävällisesti. Markiisi oli pysynyt liikkumattomana, mutta nyt hän tarttui rajusti kreivin käsivarteen.

— Te olette halpamaisesti pettänyt minut, — hän sanoi hänelle, — ja olette pannut kunnianikin epäilyttävästi alttiiksi. Mutta minä en ole mikään lapsellinen houkkio, minun täytyy riistää teiltä henki, tai teidän minulta.

— Markiisi, — vastasi kreivi ylpeänä, — olen valmis antamaan teille kaikki ne selitykset, joita haluatte.

Ja he menivät viereiseen huoneeseen. Nekin henkilöt, jotka vähemmin olivat perehtyneet tämän kohtauksen salaisiin syihin, alkoivat oivaltaa sen jännittäväisyyttä, niin että viulujen alkaessa soittaa tanssimusiikkia ei kukaan liikkunut paikaltaan.

— Arvoisa neiti, minkä niin tärkeän palveluksen olen siis teille tehnyt ansaitakseni…? — kysyi rouva du Gua purren huuliaan raivoissaan.

— Olettehan paljastanut minulle markiisi de Montauranin oikean luonteen. Kuinka välinpitämättömänä tuo mies antoi minun syöksyä kuolemaan!… Suon hänet kernaasti teille.

— Mitä siis olette tullut etsimään täältä? — kysyi rouva du Gua viekkaasti.

— Sitä kunnioitusta ja arvoa, jonka te, hyvä rouva, riistitte minulta Vivetièressä. Mitä muuhun tulee, voitte täydelleen rauhoittautua. Jos markiisi taas kääntäisi huomionsa minuun, tulee teidän tietää, ettei tuollainen palaaminen koskaan merkitse rakkautta.

Rouva du Gua tarttui silloin neiti de Verneuilin käteen tuollaisella herttaisella kohteliaisuudella, jota naiset kernaasti osoittavat toisilleen, varsinkin miesten läsnäollessa.

— Olenpa, lapsukaiseni, todella hyvin iloinen, nähdessäni, että olette noin järkevä. Vaikka teille tekemäni palvelus aluksi olikin vähän kovakätinen ja ankara, on se ainakin täydelleen tehoisa, — hän virkkoi painaen tuon toisen kättä, samalla kuitenkin tuntien halua raadella sen rikki, kun sormensa ilmaisivat hänelle tuon käden sametinpehmeän hienouden. — Kuulkaahan, tunnen hyvin Garsin luonteen, — hän jatkoi viekkaasti hymyillen, — no niin, hän olisi pettänyt teidät, hän ei tahdo eikä voi naida ketään.

— Vai niin!

— Juuri niin, neiti; hän on suostunut vaaralliseen tehtäväänsä ainoastaan ansaitakseen neiti d'Uxelles'n käden, avioliitto, jota Hänen Majesteettinsa on luvannut kaikin tavoin tukea.

— Vai niin, vai niin!…

Neiti de Verneuil ei lisännyt sanaakaan tähän ivalliseen huudahdukseen. Nuori ja kaunis ritari du Vissard, joka hehkui halusta saada anteeksi sen merkin, jonka hän oli Vivetièressä antanut häpäisemiseen, lähestyi neiti de Verneuiliä, pyysi häntä kunnioittaen tanssimaan, ja parisitar ojensi hänelle kätensä ja riensi ottamaan osaa katrilliin, jossa rouva du Guakin tanssi mukana. Näiden muiden naisten puvut muistuttivat maanpakoon karkoitetun hovin muoteja, jonka mukaista oli puuteroida tai kähertää hiukset, ja ne näyttivät naurettavilta, kun niitä vertasi samalla komeaan, hienoon ja yksinkertaiseen pukuun, jonka käyttämiseen neiti de Verneuilillä muodin nojalla oli oikeus, vaikka naiset puheissaan sitä tuomitsivat, mutta itsekseen kadehtivat. Miehet taas eivät ollenkaan tarpeeksi voineet ihailla näin luontevasti kammattuja ja koristettuja hiuksia ja pukua, jonka viehätys piili sen muotojen sopusuhtaisuudessa.

Nyt palasivat markiisi ja kreivi tanssisaliin ja osuivat neiti de Verneuilin taakse, joka ei kääntynyt. Ellei vastapäätä häntä oleva peili olisi hänelle ilmoittanut markiisin läsnäoloa, olisi hän sitä aavistanut rouva du Guan elkeistä, joka osasi huonosti kätkeä näennäisesti välinpitämättömällä ilmeellä sitä kärsimättömyyttä, joka hermostutti häntä hänen odottaessaan ennemmin tai myöhemmin näiden kahden kilpailijattaren välillä puhkeavaa taistelua. Vaikka markiisi keskusteli kreivin ja kahden muun henkilön kanssa, hän kuitenkin kuuli niiden tanssivien naisten ja miesten puheet, jotka tanssiasemien vaihtuessa hetkeksi tulivat seisomaan neiti de Verneuilin ja hänen vierustoveriensa paikoille.

— Oh, hyvä Jumala, niin, armollinen rouva, tuo nainen on todella tullut yksin, — sanoi muuan.

— Täytyypä olla hyvin rohkea, — sanoi nainen.

— Mutta jos minulla olisi tuollainen puku, luulisin olevani alasti, — huomautti toinen nainen.

— No, eipä itse puku juuri ole säädyllinen, mutta tuo nainen on niin kaunis, ja se sopii hänelle mainiosti!

— Katsokaahan, minä oikein häpeän hänen täydellistä tanssitaitoaan. Eikö hän teidän mielestänne ole kokonaan oopperan balettitanssijattaren näköinen? — virkkoi tuo kateellinen nainen.

— Luuletteko hänen tulleen tänne tekemään sopimuksia ensimäisen konsulin nimessä? — kysyi kolmas nainen.

— Eipä hän suinkaan tuo neitseellistä viattomuutta myötäjäisinä pesään, — ilkkui tanssiva nainen.

Gars kääntyi äkkiä nähdäkseen sen naisen, joka oli lausunut tuon ilkeän parjauksen, ja silloin rouva du Gua katsoi häneen, kasvoissa ilme, joka selvästi sanoi: "Siinä näette, mitä tuosta naisesta ajatellaan."

— Armollinen rouva, — sanoi kreivi nauraen neidin vihamieliselle kilpailijattarelle, — toistaiseksi ainoastaan naiset ovat koettaneet riistää häneltä hänen viattomuutensa.

Tämän huomautuksen johdosta markiisi antoi mielessään kreiville anteeksi kaiken sen pahan, minkä hän oli matkaansaanut. Kun hän sitten rohkeni luoda katseensa ihailemaansa naiseen, jonka suloa, kuten yleensä muidenkin naisten, kynttilänvalo kohotti, neiti de Verneuil käänsi hänelle selkänsä, palaten paikalleen, missä keskusteli kavaljeerinsa kanssa, korottaen ääntään, niin että sen hyväilevimmät sävelet saapuivat markiisin korvaan.

— Ensimäinen konsuli toimittaa luoksemme hyvin vaarallisia lähettiläitä! — sanoi hänen kavaljeerinsa.

— Hyvä herra, tämä mainittiin minulle jo Vivetièressä, — huomautti parisitar.

— Teilläpä on yhtä hyvä muisti kuin kuninkaalla! — virkkoi aatelismies, tyytymättömänä kömpelyyteensä.

— Voidakseen antaa anteeksi solvauksia täytyy sellaista muistaa, — sanoi Marie vilkkaasti, päästäen hänet hymyillen hänen noloudestaan.

— Koskeeko tämä armahdus meitä kaikkia? — kysyi markiisi.

Mutta Marie syöksyi lapsellisen hurmautuneena tanssipyörteeseen, jättäen siihen markiisin tyrmistyneenä odottamaan vastausta. Markiisi katseli parisitarta jäykän alakuloisella, parisitar huomasi sen ja kallisti päänsä tuollaiseen kiemailevaan asentoon, joka toi esiin kaulan sopusuhtaisen muodon, eikä unhoittanut ainoatakaan niistä liikkeistä, jotka paljastivat hänen ruumiinsa harvinaista täydellisyyttä. Marie veti puoleensa kuin toivo ja pakeni kuin muisto. Kun hänet näki sellaisena, heräsi halu omistaa hänet mistä hinnasta tahansa. Hän sen tiesi, ja tämä kauneutensa tietoisuus loi hänen kasvoihinsa sanomatonta suloa. Markiisi tunsi sydämessään nousevan rakkauden, raivon, mielettömyyden myrskyn; hän puristi rajusti kreivin kättä ja poistui.

"Hän on siis poissa?" ajatteli neiti de Verneuil palattuaan paikalleen.

Kreivi riensi viereiseen saliin ja viittasi salaa turvatilleen, kun toi sieltä Garsin hänen luokseen.

"Hän on minun vallassani", ajatteli Marie, tutkien kuvastimesta markiisia, jonka vielä kiihoittuneet kasvot säteilivät toivoa.

Yhä vielä muka nyreissään hän vastaanotti nuoren päällikön, ja sanaakaan sanomatta, mutta poistui hymyillen hänen luotaan; tuo mies näytti hänestä kaikkia muita niin ylevämmältä, että hän ylpeili siitä, että saattoi häntä kiduttaa. Hän tahtoi antaa hänen kalliisti maksaa muutaman lempeän sanan, jotta hän täysin tajuaisi niiden arvon, ja siinä hän seurasi sitä naisen vaistoa, jota he kaikki enemmän tai vähemmän noudattavat. Kun katrilli oli lopussa, kaikki Vivetièressä olleet aatelismiehet ympäröivät Marien, ja kukin rukoili anteeksi erehdystään, lausuen imartelevia sanoja, jotka toisilta onnistuivat paremmin, toisilta huonommin. Mutta se mies, jonka parisitar olisi tahtonut nähdä polvillaan edessään, ei lähestynyt häntä ympäröivää ryhmää.

"Hän luulee yhä vielä olevansa rakastettu", ajatteli Marie, "eikä hän tahdo, että häntä sekoitetaan välinpitämättömiin ".

Hän kieltäytyi lähinnä seuraavasta tanssista. Sitten hän, aivan kuin tämä juhla olisi annettu hänen kunniakseen, kulki tanssiryhmästä toiseen, nojaten kreivi de Bouvanin käsivarteen, jolle suvaitsi osoittaa herttaista tuttavallisuutta. Koko seura tiesi jo silloin yksityiskohtia myöten Vivetièren seikkailun, kiitos rouva du Guan huolenpidon, hän kun saattamalla neiti de Verneuilin ja markiisin juorupuheiden esineeksi toivoi asettavansa lisäesteen heidän sovinnollisille väleilleen. Näin olivat molemmat riitaantuneet rakastavat tulleet yleisen huomion esineeksi. Montauran ei uskaltanut lähestyä lemmittyään, sillä tietoisuus siitä, että oli menetellyt väärin ja hänen jälleen elpyneen intohimonsa raivokkaisuus saivat hänet näkemään neiti de Verneuilin peloittavassa valossa. Nuori parisitar puolestaan salaa tähysteli markiisin näennäisesti rauhallisia kasvoja, ollen katselevinaan tanssivia pareja.

— Täällä on hirveän kuuma, — hän sanoi seuralaiselleen. — Huomaan, että markiisi de Montauranin otsa on vallan kostea hiestä. Viekää minut toiselle puolelle, että voisin vapaasti hengittää… täällä ihan tukehdun.

Ja päännyökkäyksellä hän osoitti kreiville viereistä salia, jossa istui muutamia pelureita. Markiisi seurasi sinne lemmittyään, jonka sanat oli arvannut huulten liikkeistä. Hän rohkeni toivoa, että Marie oli poistunut muusta seurasta ainoastaan saadakseen tavata hänet, ja olettaessaan tätä suosiota hän tunsi intohimonsa leimahtavan entistään rajumpana; sillä hänen rakkautensa oli kiihtynyt siitä, että hän viime päivinä oli pitänyt velvollisuutenaan sitä kaikin tavoin tukehuttaa. Neiti de Verneuilistä oli hauska kiusata nuorta päällikköä; hänen katseensa, joka kreiville oli niin lempeä, niin sametin pehmeä, muuttui kuivaksi ja synkäksi, kun se sattumalta kohtasi markiisin silmät. Montauran näytti tekevän kiusallisen ponnistuksen ja sanoi kumealla äänellä:

— Ettekö siis anna minulle anteeksi?

— Rakkaus, — vastasi Marie kylmästi, — ei anna anteeksi mitään, tai antaa anteeksi kaiken. Mutta, — hän lisäsi, huomatessaan hänen ilosta säpsähtävän, — täytyy rakastaa…

Hän oli jälleen nojautunut kreivin käsivarteen ja oli vetäytynyt jonkunmoiseen naisten huoneeseen, joka oli pelisalin vieressä. Markiisi seurasi sinne Marieta.

— Tahdotteko kuulla minua? — hän huudahti.

— Näyttää siltä, herrani, kuin luulisitte, että minä olen tullut tänne teidän tähtenne, enkä kunnioituksesta itseäni kohtaan. Jollette lopeta tätä sietämätöntä takaa-ajoa, lähden täältä pois.

— No niin, — sanoi markiisi, jonka mieleen juolahti eräs viimeisen Lotringin herttuan mielettömimpiä tekoja, — sallikaa minun puhua ainoastaan niin kauan, kuin voin pitää kädessäni tätä hiiltä.

Hän kumartui alas tulisijan kohdalle, tarttui hehkuvaan hiileen ja puristi sitä rajusti kouraansa. Neiti de Verneuil punastui, irroitti nopeasti kätensä kreivin käsivarresta ja katsoi markiisiin hämmästyneenä. Kreivi poistui hiljaa, jättäen molemmat rakastavat kahden kesken. Näin mieletön teko oli järkyttänyt Marien sydämen, sillä rakkaudessa ei ole mitään vakuuttavampaa kuin typerä teko, joka samalla on rohkea.

— Te todistatte minulle täten, — hän sanoi koettaen saada hänet heittämään pois hiilen, — että saattaisitte minut mitä julmimman kidutuksen alaiseksi. Te menette äärimäisyyksiin kaikessa. Houkkion vakuutuksien ja naisen parjauksen nojalla epäilitte, että se nainen, joka oli pelastanut henkenne, olisi kyennyt teidät myymään!

— Se on totta, — hän sanoi, — että olen ollut teille julma; mutta koettakaa te kuitenkin unhoittaa se, minä en sitä koskaan voi unhoittaa. Kuulkaahan minua… Minut petettiin halpamaisesti, mutta tuona onnettomana päivänä kasaantui niin paljo seikkoja, jotka todistivat teitä vastaan…

— Ja nuo seikat riittivät tukahuttamaan rakkautenne?

Markiisi epäröi, mitä vastata. Neiti de Verneuil teki ylenkatsetta osoittavan liikkeen ja nousi.

— Oi, Marie, nyt en enää tahdo uskoa, että te…

— Mutta hellittäkää toki kädestänne tuo hehkuva hiili! Te olette mieletön. Avatkaa kätenne, minä tahdon.

Markiisia huvitti heikosti vastustaa lemmittynsä lempeää ponnistelua, pitkittääkseen sitä nautintoa, jonka hänelle tuotti hänen pienten ja hyväilevien sormiensa puristus. Mutta Marien onnistui viimein avata tuo käsi, jota olisi tahtonut suudella. Veri oli sammuttanut hiilen.

— No sanokaapa, mitä tuo nyt on teitä hyödyttänyt? — Hän ratkoi nenäliinastaan nöyhtää ja painoi sitä haavalle, joka muuten ei ollut syvä, ja jonka markiisi heti peitti käsineellään.

Rouva du Gua saapui varpaillaan astuen viereiseen peilisaliin ja loi salaa katseita molempiin rakastavaisiin, joiden huomion hän taitavasti vältti kumartuen taaksepäin heidän vähänkin liikahtaessaan. Mutta epäilemättä hänen oli vaikea heidän liikkeistään ja ilmeistään päättää, mitä he puhuivat.

— Jos kaikki se, mitä minusta on teille sanottu, olisi totta, niin myöntäkää, että tänä hetkenä olisin saanut täyden kostontyydytyksen, — sanoi Marie niin pisteliäästi, että markiisi kalpeni.

— Ja mikä tunne siis sai teidät tulemaan tänne?

— Mutta, ystäväni, te olette kovin lapsellinen. Luuletteko rankaisematta voivanne ylenkatsoa sellaista naista kuin minä? — Olen tullut tänne sekä teidän tähtenne että itseni tähden, — hän virkkoi hetken vaiettuaan, painaen kättään rubiinikimppua vastaan, joka komeili keskellä hänen poveaan, ja sitten näyttäen markiisille tikariaan.

"Mitähän kaikki tämä merkitsee?" ajatteli rouva du Gua.

— Mutta, — jatkoi Marie, — te rakastatte minua vielä… Ainakin haluatte yhä vielä omistaa minut; ja äskeinen mieletön tekonne, — hän lisäsi, tarttuen hänen käteensä, — on sen minulle todistanut. Minä olen jälleen tullut siksi, miksi tahdoin tulla, ja poistun täältä onnellisena. Se, joka meitä rakastaa, sille annetaan aina synninpäästö. Mitä minuun tulee, minua rakastetaan, olen saanut takaisin sen miehen kunnioituksen, joka minun silmissäni edustaa koko maailmaa: nyt voin kuolla.

— Te siis vielä rakastatte minua? — sanoi markiisi.

— Olenko sanonut sellaista? — vastasi Marie ilkkuen, ilolla seuraten sen kidutuksen kehitystä, jonka alaiseksi heti saapumishetkestä alkaen oli pakoittanut markiisin. — Eikö minun kenties ole täytynyt tehdä uhrauksia tullakseni tänne? Olen pelastanut kreivi de Bouvanin kuolemasta, ja ollen kiitollisempi, hän on korvaukseksi suojeluksestani tarjonnut minulle suojeluksensa, omaisuutensa ja nimensä. Se ajatus ei koskaan ole johtunut teidän mieleenne.

Markiisi, joka näistä sanoista joutui vallan suunniltaan, pidätti rajuimman vihanpuuskauksen, mikä koskaan oli hänet vallannut, hän kun luuli, että kreivi oli hänet pettänyt, eikä vastannut mitään.

— Kas vaan, te punnitsette asiaa? — virkkoi neiti de Verneuil katkerasti hymyillen.

— Neiti, — vastasi nuori mies, — teidän epäilynne oikeuttaa minun epäilyni.

- Lähtekäämme täältä! — huudahti neiti de Verneuil, huomatessaan oviaukosta vilahdukselta rouva du Guan hameen.

Neiti de Verneuil nousi. Mutta halu saattaa kilpailijattarensa epätoivoon sai hänet viipymään.

— Tahdotteko siis syöstä minut manalaan? — kysyi markiisi, tarttuen hänen käteensä ja puristaen sitä voimakkaasti.

— Ettekö te syössyt minua siihen viisi päivää sitten? Ja ettekö tänä hetkenä pidä minua mitä julmimmassa epätietoisuudessa rakkautenne vilpittömyyteen nähden?

— Mutta enhän tiedä, vaikka kostonhimossanne menisitte niin pitkälle, että tahtoisitte anastaa koko elämäni, sitä häväistäksenne, sensijaan että väijyisitte henkeäni!…

— Ah, te ette minua rakasta: te ajattelette itseänne, ettekä minua! — hän huudahti raivokkaana, vuodattaen kyyneleitä.

— No niin, — sanoi markiisi ollen suunniltaan, — ota henkeni, mutta kuivaa kyyneleesi!

— Oi, rakkaani, — huudahti Marie tukehtuneesta, — noita sanoja, tuota äänenpainoa ja tuota katsetta olen odottanut, asettaakseni sinun onnesi edelle omasta onnestani! — Mutta, — hän jatkoi, — pyydän teiltä viimeistä todistetta kiintymyksestänne, jota sanotte niin voimakkaaksi. En tahdo viipyä täällä hetkeäkään kauempaa, kuin mikä on välttämätöntä tietääkseni, että te olette minun omani. En joisi edes lasia vettä talossa, missä oleskelee nainen, joka kaksi kertaa on yrittänyt surmata minut, joka kenties vielä hautoo jotain petosta meitä kohtaan, ja joka tänä hetkenä salaa kuuntelee meitä, — näin hän virkkoi, osoittaen markiisille rouva du Guan hameen liikkuvaa poimua.

Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja kumartui nuoren päällikön korvan juureen, joka vavahti, tuntiessaan hänen hengityksensä suloisen tuoksun.

— Valmistakaa kaikki matkaamme varten, — hän sanoi; — saattakaa minut Fougères'en, vasta siellä saatte tietää, rakastanko teitä! Toistamiseen uskon itseni teidän huostaanne. Voitteko te toistamiseen uskoa itsenne minulle?

— Oi, Marie, te olette saattanut minut siihen tilaan, etten enää ollenkaan tiedä, mitä teen. Teidän sananne, katseenne, sanalla sanoen te itse huumaatte minut, ja olen valmis tyydyttämään tahtonne.

— No hyvä, saattakaa minut hetkeksi ylen onnelliseksi! Antakaa minun nauttia siitä ainoasta riemuvoitosta, jota olen toivonut. Tahdon täydesti hengittää raitista ilmaa, keskellä sellaista elämää, jota olen uneksinut, ja nauttia harhaluuloistani, ennenkuin ne haihtuvat. Tulkaa, ja tanssikaa kanssani.

He palasivat yhdessä tanssisaliin, ja vaikka neiti de Verneuil tunsi sydämensä ja ylpeytensä niin imarrelluiksi kuin nainen suinkin saattaa toivoa, niin kuitenkin hänen silmiensä lempeyttä uhkuva sulo, hänen huultensa hieno hymy, vilkkaan tanssin nopea tahti — kaikki tämä verhosi hänen ajatustensa salaisuuden, samoin kuin meri kätkee sen rikollisen salaisuuden, joka on sen syvyyteen upottanut kuolleen ruumiin. Kuitenkin koolla oleva seura päästi ihailun sorinan, kun hän valssin pyörteissä kieriskeli, nojaten rakastajansa käsivarsiin, ja kun nämä molemmat, silmät lemmenkaihoisina, päät raskaina tanssivat intohimoisesti toisiinsa kietoutuneina, siten ilmaisten mitä riemua odottivat tulevasta läheisestä toisiinsa liittymisestä.

— Herra kreivi, — sanoi rouva du Gua herra de Bouvanille, — menkää tiedustelemaan, onko Pille-Miche leirissä, ja tuokaa hänet luokseni; ja voitte olla varma siitä, että tästä vähäisestä palveluksesta saatte minulta kaiken, mitä vaaditte, jopa kätenikin.

"Kostoni käy minulle kalliiksi", — hän ajatteli nähdessään kreivin poistuvan. "Mutta tällä kertaa tuo nainen ei pääse käsistäni."

* * * * *

Vähän myöhemmin neiti de Verneuil ja markiisi istuivat katetuissa vaunuissa, joita veti neljä voimakasta hevosta. Francine, joka hämmästyen näki nämä henkilöt, joita oli luullut vihollisiksi, käsi kädessä ja näin hyvässä sovussa, oli ääneti, eikä rohjennut edes ajatella, oliko tämä hänen emännässään vilppiä vai rakkautta. Hiljaisen yön pimeän vuoksi markiisi ei voinut huomata, kuinka neiti de Verneuilin levottomuus kasvoi, mikäli hän lähestyi Fougères'ta. Aamukoiton heikon valon välkähtäessä näki etäisyydessä Pyhän Leonardin kirkon tapulin häämöittävän. Sinä hetkenä Marie ajatteli:

"Syöksyn kuoloa kohti."

Ensimäisen kummun juurella johtui molempien rakastavien mieleen sama ajatus: he nousivat alas vaunuista ja nousivat ylös kummun rinnettä, ikäänkuin palauttaen muistiin ensimäistä kohtaamistaan. Astuttuaan markiisin käsivarteen nojaten muutaman askeleen Marie hymyllä kiitti nuorta miestä siitä, että hän oli kunnioittanut hänen vaikenemistaan; saavuttuaan sitten kummun huipulle, josta näki Fougères'n, hän heräsi täydelleen haaveistaan.

— Älkää enää menkö edemmäksi, — hän varoitti. — Minun valtani ei enää tänään suojelisi teitä sinisiltä.

Montauran näytti hiukan hämmästyneeltä; Marie hymyili surullisena ja osoitti hänelle sormellaan kallionlohkaretta, ikäänkuin kehoittaen häntä istuutumaan. Itse hän jäi seisomaan alakuloisen näköisenä. Hänen raateleva mielenliikutuksensa ei enää sallinut hänen jatkaa edellä tuhlailemaansa naisviekkautta. Tänä hetkenä hän olisi polvistunut kuumille hiilille, tuntematta niiden polttoa enempää kuin markiisi oli tuntenut sen hiilen polttavaa hehkua, jonka oli ottanut käteensä todistaakseen kuinka raju hänen intohimonsa oli.

Luotuaan rakastajaansa katseen, joka uhkui mitä syvintä surua, lausui Marie hänelle nämä kauheat sanat:

— Kaikki se, mitä minusta olette epäillyt, on totta!

Markiisi säpsähti vaistomaisesti.

— Oi, olkaa armollinen, — hän sanoi pannen kätensä ristiin, — kuunnelkaa minua keskeyttämättä. Minä olen todella — hän jatkoi ääni liikutuksesta värähdellen — herttua de Verneuilin tytär, mutta ulkopuolella aviota syntynyt. Äitini, eräs neiti de Casteran, joka rupesi nunnaksi, välttääkseen ne kidutukset, jotka odottivat häntä perheensä puolelta, hyvitti hairahduksensa itkemällä viisitoista vuotta. Hän kuoli Séez'issä. Vasta hänen kuolinvuoteensa ääreen tuo kelpo abbedissa minun etuani ajatellen kutsui saapuville sen miehen, joka oli hylännyt tuon nais-paran; sillä abbedissa tiesi, että olin vailla ystäviä, omaisuutta, ja epätietoinen tulevaisuudesta… Tuo mies, joka alinomaa seurusteli Francinen äidin talossa, jonka hoitoon minut oli uskottu, oli unhoittanut minut, lapsena. Mutta nyt herttua mielellään vastaanotti minut ja tunnusti minut lapsekseen, minä kun olin kaunis ja hän kun kenties nähdessään minut tunsi nuortuvansa. Hän oli niitä ylimyksiä, jotka edellisen hallitusmuodon aikana kerskailivat osoittamalla, kuinka sai anteeksi rikoksen, kunhan vaan teki sen hienossa muodossa. En sano hänestä sen enempää. Sillä olihan hän isäni. Mutta sallikaa minun selittää teille, kuinka oloni Parisissa pakostakin turmeli sieluni. Herttua de Verneuilin seurustelupiiri ja se ylhäisö, jonka keskuuteen hän minut saattoi, oli mieltynyt tuohon ivailevaan filosofiaan, josta Ranska siihen aikaan innostui, sitä kun kaikkialla esitettiin henkevällä tavalla. Minäkin miellyin noihin loisteliaisiin keskusteluihin noiden hienojen huomautuksien ja uskontoa ja totuutta ivaavien sattuvien sukkeluuksien tähden. Miehet pitivät pilanaan tunteita, kuvaten niitä kahta onnistuneemmin, kun eivät itse niitä tunteneet. Ja he viehättivät yhtä paljon lyhyen sattuvilla sanasutkauksillaan kuin näennäisellä hyvänsävyisyydellään, osaten sovittaa jutun yhteen ainoaan sanaan. Mutta usein he väsyttivät liialla henkevyydellään ja kyllästyttivät naisia, tehden rakkauden pikemmin taidoksi kuin sydämen asiaksi. Ainoastaan heikosti minä kykenin vastustamaan tätä virtausta. Sieluni oli kuitenkin — suokaa tämä itsetietoisuuteni minulle anteeksi — kyllin tuntehikas oivaltaakseen, että henkevyys oli kuihduttanut kaikki sydämet; mutta siitä elämästä, jota silloin vietin, on ollut seurauksena alituinen taistelu luonnollisten tunteiden ja minuun tarttuneiden moitittavien taipumusten välillä. Muutamat huomattavat henkilöt olivat minussa kehittäneet tuota ajatusten vapautta, tuota yleisen mielipiteen halveksimista, jotka riistävät naiselta sen vaatimattomuuden, minkä kadottua hänen viehätysvoimansa vähenee. Oi, onnettomuus ei ole kyennyt poistamaan niitä vikoja, jotka ylellisyys minuun istutti. — Isäni, — hän jatkoi huoattuaan, — nimittäin herttua de Verneuil, kuoli, tunnustettuaan minut lapsekseen ja tehtyään jälkisäädöksensä niin suuresti minun edukseni, että se melkoisesti vähensi veljeni, hänen laillisen poikansa, omaisuutta. Eräänä aamuna huomasin olevani ilman turvapaikkaa ja ilman suojelijaa. Veljeni valitti jälkisäädännön johdosta, joka oli tehnyt minut rikkaaksi. Niinä kolmena vuotena, jotka olin asunut tuhlailevan ylellisessä perheessä, oli turhamaisuuteni kehittynyt. Tyydyttämällä kaikki oikkuni, oli isäni herättänyt minussa ylellisyyden vaatimuksia, joiden tuottamia vaaroja ja harjoittamaa hirmuvaltaa vielä nuori ja turmeltumaton mieleni ei tajunnut. Eräs isä-vainajani ystävä, marsalkka herttua de Lenoncourt, joka oli seitsemänkymmen-vuotias, tarjoutui holhoojakseni. Minä suostuin siihen; muutama päivä tuon vastenmielisen oikeudenkäynnin alettua jouduin asumaan loistavaan taloon, jossa nautin kaikkia niitä oikeuksia, mitkä julma veli isäni paarien ääressä oli minulta kieltänyt. Joka ilta tuo vanha marsalkka tuli viettämään minun luonani muutaman tunnin, joiden kuluessa tuo vanhus puhui ainoastaan lempeitä ja lohduttavia sanoja. Hänen valkeat hiuksensa ja kaikki isällisestä hellyydestään minulle antamansa todisteet velvoittavat minua kiitollisuudesta osoittamaan hänelle kiintymystä, ja mielelläni kuvittelin olevani hänen tyttärensä. Otin vastaan ne upeat puvut, jotka hän minulle tarjosi, enkä häneltä salannut ainoatakaan oikullista mielijohdettani, huomatessani hänet niin onnelliseksi voidessaan ne tyydyttää. Eräänä iltana sain kuulla, että koko Parisi piti minua tuon vanhus-paran rakastajattarena. Minulle todistettiin, että minä olin kykenemätön jälleen saavuttamaan viattomuutta, joka aivan syyttömästi oli minulta riistetty. Se mies, joka oli väärin käyttänyt kokemattomuuttani, ei voinut olla rakastaja, eikä tahtonut olla mieheni. Sillä viikolla, jolloin sain tämän kamalan kokemuksen, ja sen päivän aattona, jona minun oli määrä liittyä avioon sen miehen kanssa, jonka nimeä vaadin — muuten ainoa hyvitys, jonka hän minulle saattoi tarjota, hän matkusti Coblenziin. Minut karkoitettiin häpeällisesti siitä pienestä talosta, jonka marsalkka oli minulle asunnoksi antanut ja joka ei ollut hänen omansa. Tähän asti olen sanonut teille totuuden, aivan kuin jos seisoisin Jumalan edessä; mutta älkää nyt enää onnettomalta vaatiko tiliä niistä kärsimyksistä, jotka ovat haudatut hänen muistinsa kätköihin. Eräänä päivänä jouduin naimisiin Dantonin kanssa. Muutama päivä myöhemmin myrsky kaatoi sen suunnattoman suuren tammen, jonka ympärille olin kietonut käsivarteni. Jälleen vajonneena mitä synkimpään kurjuuteen, päätin tällä kertaa kuolla. En tiedä, oliko rakkaus elämään, toivo uuvuttaa onnettomuuteni ja löytää tämän tutkimattoman syvän kuilun pohjalta onni, joka minua pakeni, olivatko, sanon minä, nämä seikat tietämättäni neuvonantajinani, vai viekoittelivatko minua erään Vendômesta kotoisin olevan nuoren miehen kehoittelut, joka jo kaksi vuotta on ollut kiintynyt minuun kuin puuhun kietoutunut käärme epäilemättä luullen, että ääretön onnettomuus lopulta saattaa minut hänen omakseen. Enkä tiedä, kuinka olen voinut suostua tuohon innoittavaan tehtävään lähteä kolmestasadasta tuhannesta frangista tuntemattoman miehen luo, koettaakseni saada hänet minua rakastamaan ja sitten toimittaakseni hänet poliisin käsiin. Näin teidät, ja tunsin heti kuka te olitte tuollaisen aavistuksen avulla, joka ei koskaan petä. Kuitenkin antauduin epäilyyn, sillä kuta enemmän teitä rakastin, sitä kauheampi oli minulle varmuus. Pelastaessani teidät Hulot'n käsistä, luovuin siis osastani ja päätin pettää pyövelit, sen sijaan, että olisin pettänyt heidän uhrinsa. Olen menetellyt väärin näin leikittelemällä ihmisten, heidän elämänsä, heidän valtiollisten vakaumustensa ja itsenikin kanssa, tehden sen naisen tavoin, joka ei maailmassa näe muuta kuin tunnelmia ja hetken mielijohteita. Mutta luulin että minua rakastettiin ja olin viehättynyt toivosta voida alkaa uudelleen elämäni. Silti kaikki, ehkäpä minä itsekin, on ilmaissut entistä elämäni sekavuutta, sillä onhan teidän täytynyt epäillä niin intohimoista naista kuin minä. Mutta oi! Kuka ei olisi taipuvainen antamaan anteeksi sekä rakkauttani että teeskentelyäni? Niin, minusta tuntui, kuin olisin nähnyt tuskallista unta ja että herätessäni olin kuusitoista-vuotias. Olinhan Alençonissa, missä kohtasin lapsuuteni siveät ja puhtaat muistot. Olin niin mielettömän yksinkertainen, että luulin rakkauden suovan minulle viattomuuden kylvyn. Hetkisen luulin yhä vielä olevani neitsyt, kun en vielä ollut rakastanut. Mutta eilis-iltana teidän intohimonne tuntui minusta todelta, ja sisäinen ääni sanoi minulle: "Miksi pettää häntä?" — Tietäkää siis, herra markiisi, — hän jatkoi ontolla äänellä, joka ylpeästi näytti vaativan tuomitsemista, — tietäkää, että minä olen ainoastaan kunniaton olento, joka ei ole teidän arvoisenne. Tästä hetkestä rupean taas näyttelemään langenneen naisen osaa, väsyneenä esittämään sen naisen osaa, jolle te olitte lahjoittanut sydämen pyhyyden. Hyve minua painaa. Ylenkatsoisin teitä, jos olisitte kyllin heikko minut naimaan. Se olisi mielettömyys, jota voisi odottaa mieheltä sellaiselta kuin kreivi de Bouvan. Mutta te, herra markiisi, olkaa tulevaisuutenne arvoinen ja erotkaa minusta kaihotta. Huonomaineinen nainen, nähkääs, olisi liian vaativainen. Hän rakastaisi teitä vallan toisin kuin tuo nuori ja viaton tyttö, joka hetken ajan tunsi sydämessään suloisen toivon voida olla teidän elämänkumppaninne, tulla suureksi ja jaloksi puolisoksenne, tuottaen teille kunniaa, ja joka tuosta tunteesta on ammentanut rohkeutta uudistaa paheen ja kataluuden turmeleman luontonsa, siten pystyttääkseen ainaisen salvan teidän ja hänen välille. Minä uhraan teille kunniani ja omaisuuteni. Tämän uhrauksen tuottama ylpeydentunne on tukeva minua onnettomuudessani, ja kaitselmus saattaa määrätä kohtaloni mielensä mukaan. Minä en koskaan aio saattaa teitä vihollistenne käsiin. Palaan Parisiin. Siellä on teidän nimenne oleva minulle toinen parempi minä, ja se mainehikas kaiku, jonka te epäilemättä tulette sille hankkimaan, on lohduttava minua kaikissa suruissani. Mitä teihin tulee, te olette mies, te unhoitatte minut… Hyvästi.

Hän riensi pois Pyhän Sulpicen laaksoa kohti ja katosi, ennenkuin markiisi oli ehtinyt nousta häntä pidättääkseen. Mutta hän pyörsi kappaleen matkaa takaisin ja piiloittautui kallion taakse, kuroitti sieltä esiin päätään, tutki markiisia epäilyksen sekaisella uteliaisuudella, ja näki hänen poistuvan tietämättä minne meni ja masentuneen näköisenä.

"Olisikohan hän huonopäinen mies?…" ajatteli Marie, markiisin kadottua näkyvistä ja tuntiessaan olevansa eroitettu hänestä. "Ymmärtäneekö hän minua?"

Hän vavahti. Sitten hän äkkiä alkoi yksin kiiruhtaa Fougères'ta kohti, ikäänkuin olisi pelännyt, että markiisi häntä seuraisi tuohon kaupunkiin, jossa surma olisi hänet saavuttanut.

— No, rakas Francine, mitä hän sinulle sanoi?… — hän kysyi uskolliselta bretagnettarelta, kun he taas olivat kohdanneet toisensa.

— Oi, Marie, hän säälitti minua. Te ylhäiset naiset annatte miehelle tikarinpistoja kielellänne.

— Millainen hän siis oli, puhutellessaan sinua?

— Hän nyt olisi minua katsellutkaan… oi Marie, hän rakastaa teitä!

— Oi, hän rakastaa minua, hän ei minua rakasta, — hän vastasi; — näiden kahden lauseen välillä on minulla paratiisi tai helvetti. Näiden molempien äärimäisyyksien välillä en löydä paikkaa, mihin jalkani asettaisin.

Näin saavutettuaan hirvittävän kohtalonsa täyttymyksen, Marie saattoi kokonaan antautua surunsa valtaan, ja hänen kasvonsa, joihin siihen asti niin monet eri tunteet olivat luoneet heijastustaan, muuttuivat niin nopeasti, että hän yhden päivän kuluttua, jonka aikana lakkaamatta oli häälyvän onnen ja epätoivon aavistuksen välillä, menetti loistavan kauneutensa ja tuon nuorekkaan virkeyden, joka johtuu siitä, että on vapaa kaikesta intohimosta, tai sitte onnellisuuden huumauksesta. Hulot ja Corentin, jotka olivat uteliaat kuulemaan neiti de Verneuilin mielettömän keikailun tuloksen, olivat tulleet Marieta tervehtimään muutama hetki hänen paluunsa jälkeen. Marie vastaanotti heidät hymyilevänä.

— No niin, — hän sanoi Hulot'lle, jonka levottomissa kasvoissa oli hyvin kysyvä ilme, — kettu palaa pyssyjen ylettyviin, ja pian tulette saamaan ylen kunniakkaan voiton.

— Mitä siis on tapahtunut? — kysyi Corentin välinpitämättömästi, luoden neiti de Verneuiliin sivulta tuollaisen vaanivan katseen, jonka avulla tuollaiset diplomaatit urkkivat ihmisten ajatuksia.

— Oh, — vastasi Marie, — Gars on entistään ihastuneempi minuun, ja minä pakoitin hänet seuraamaan meitä Fougères'n porteille asti.

— Näyttää siltä, kuin vaikutusvaltanne siinä olisi päättynyt, — sanoi Corentin, — ja että herra markiisin pelko on voimakkaampi sitä rakkautta, jota te hänessä herätätte.

Neiti de Verneuil loi Corentiniin halveksivan katseen.

— Te arvostelette häntä itsenne mukaan, — hän vastasi.

— No niin, — sanoi Corentin kiivastumatta, — miksi ette tuonut häntä mukaanne kotianne?

— Jos markiisi minua todella rakastaa, päällikkö, — sanoi Marie luoden häneen veitikkamaisen viekkaan katseen, — niin paheksuisitteko suuresti tekoani, jos pelastaisin hänet, vieden hänet pois Ranskasta?

Vanha soturi riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä sitä suudellakseen jonkunmoisen innostuksen valtaamana. Sitten hän katsoi häneen tuijottaen ja sanoi synkkänä:

— Unhoitatte molemmat ystäväni ja kuusikymmentä kolme soturiani!

— Voi, herra päällikkö, — hän sanoi intohimon koko teeskentelemättömyydellä, — hän ei ole siihen syyllinen, hänet petti häijy nainen, Charretten entinen rakastajatar, joka luullakseni joisi sinisten verta…

— Kuulkaahan, Marie, — huomautti Corentin, — älkää pitäkö pilananne päällikköä, hän ei vielä tunne teidän tapaanne laskea leikkiä.

— Olkaa te vaiti, — huudahti Marie hänelle, — ja tietäkää, että se päivä, jona käytte minulle liian vastenmieliseksi, on oleva täällä viimeisenne.

— Huomaan, neiti, — sanoi Hulot ilman katkeruutta, — että minun tulee valmistautua taistelemaan.

— Siihen ette toki kykene, herra eversti. — Näin heillä olevan yli kuudentuhannen miehen harjoitettua väkeä Saint-Jamesissa, tykistöä ja englantilaisia upseereja. Mutta mitä saisivatkaan nuo miehet aikaan ilman häntä? Olen samaa mieltä kuin Fouché: hänen päänsä on kaikki.

— No niin, saammeko sen käsiimme? — kysyi Corentin kärsimättömänä.

— En tiedä, — vastasi Marie välinpitämättömästi.

— Englantilaisia! — huudahti Hulot vihoissaan, — se vaan häneltä puuttui, ollakseen täydellinen rosvo! Kyllä minä tulen antamaan sinulle englantilaisia, sen takaan!

— Minusta näyttää, kansalainen, niin valtioviisas kuin oletkin, että ajoittain annat tuon naikkosen viedä itsesi harhaan, — sanoi Hulot Corentinille, heidän poistuttuaan muutaman askeleen päähän talosta.

— Se on varsin luonnollista, herra päällikkö, — vastasi Corentin miettiväisenä, — että sinä kaikessa siinä, minkä hän meille on sanonut, et näe muuta kuin pyssynlaukauksia. Te soturit ette tiedä, että on olemassa useita sotimiskeinoja. Taitavasti hyväkseen käyttää miesten tai naisten intohimoja, kuin pontimia, jotka pannaan toimimaan valtion eduksi, asettaa paikoilleen rattaat siinä suuressa koneessa, jota sanomme hallitukseksi, ja sulkea siihen mitä hillittömimmät tunteet kuin liipaisimet, joita pidetään silmällä — eikö tämä ole luomistyötä, eikö se ole Jumalan tavoin asettumista maailmankaikkeuden keskipisteeseen?

— Salli minun pitää omaa ammattiani sinun ammattiasi parempana, — virkkoi soturi kuivasti. — Tehkää te mitä ikinä tahdotte rattainenne. Mutta minä en tunne korkeampaa esimiestä kuin sotaministerin. Hän on antanut minulle tarkat määräykset, ja minä aion lähteä taisteluun poikineni, jotka eivät väisty, ja vallata vihollisen edestä, enkä takaa, kuten sinä.

— Oh, voithan valmistautua lähtemään liikkeelle, — sanoi Corentin. — Mikäli olen tuon naisen puheista voinut arvata, niin tutkimattomalta kuin hän sinusta tuntuukin, niin saatpa pian heiluttaa miekkaasi, ja ennen pitkää tuotan sinulle huvin kohdata tuon rosvon.

— Kuinka niin? — kysyi Hulot, väistyen pari askelta taaksepäin, paremmin nähdäkseen tuon omituisen henkilön.

— Neiti de Verneuil rakastaa Garsia, — vastasi Corentin kumeasti, — ja kenties tuo mies rakastaa häntä! Markiisi, jota koristaa Ludvigin tähden punainen nauha, nuori ja henkevä, ehkäpä päälle päätteeksi rikas — kuinka paljon houkutuksia! Olisihan tuo nainen sangen tyhmä, jos ei toimisi omaksi edukseen, koettaen päästä hänen vaimokseen pikemmin, kuin toimittaa häntä meidän käsiimme. Tuo nainen tahtoo vetää meitä nenästä. Mutta näinpä hänen silmissään jonkunlaista epävarmuutta. Noilla molemmilla rakastavilla tulee luultavasti olemaan kohtaus, ehkä siitä jo on sovittukin. No niin, huomenna on minulla tuo mies satimessa. Tähän asti hän on ollut ainoastaan tasavallan vihollinen, mutta joku hetki sitten hänestä on tullut minun viholliseni. Mutta ne, joiden päähän on pälkähtänyt asettua minun ja tuon naisen väliin, ovat kaikki kuolleet mestauslavalla.

Lausuttuaan nämä sanat Corentin vaipui jälleen mietteisiin, jotka estivät hänet näkemästä sitä syvää inhoa, joka kuvastui rehellisen soturin kasvoissa hetkenä, jona hän kokonaan pääsi noiden juonien ja Fouchén käyttämien vehkeilyjen perille. Hulot päättikin sentähden vastustaa kaikessa Corentinia, mikä ei olennaisesti vahingoittanut hallituksen tuumien ja toiveiden menestymistä, ja jättää tasavallan viholliselle keinon kuolla kunnialla aseet kädessä, ja välttää joutumasta sen pyövelin saaliiksi, jonka asiamies tämä salapoliisin kätyri sanoi olevansa.

"Jos ensimäinen konsuli tahtoisi kuulla minun mielipidettäni", hän ajatteli, kääntäessään selkänsä Corentinille, "hän antaisi noiden kettujen taistella aatelisia vastaan, sillä he ovat toistensa arvoisia, ja käyttäisi sotamiehiä ihan muihin tehtäviin".

Corentin katseli kylmästi soturia, jonka ajatus oli kuvastunut kasvojen ilmeessä, ja silloin hänen silmiinsä välkähti iva, joka ilmaisi tämän juonikkaan poliisikätyrin etevämmyyttä.

"Jos noille aaseille antaa kolme kyynärää sinistä verkaa ja ripustaa rauta-aseen heidän kupeelleen", hän ajatteli, "niin he kuvittelevat, että valtiotaito muka sallii tappaa ihmisiä ainoastaan yhdellä tavalla…"

Sitten hän muutaman hetken kulki edestakaisin ja virkahti itsekseen äkkiä:

— Hetki on tullut, tuo nainen tulee minun omakseni! Viiden vuoden kuluessa se kehä, jonka olen piirtänyt hänen ympärilleen, on vähitellen käynyt ahtaammaksi, nyt hän on vallassani, ja hänen kauttaan olen ylenevä hallinto-uralla yhtä korkealle kuin Fouché… Niin, jos hän menettää sen ainoan miehen, jota on rakastanut, suru ajaa hänet ruumiineen sieluineen minun syliini. Tarvitsee vaan valvoa yöt ja päivät, yllättääkseen hänen salaisuutensa.

* * * * *

Hetkeä myöhemmin olisi asiasta vihiä saanut katsoja eroittanut tämän miehen kalpeat kasvot erään talon ikkunan takana, mistä hän saattoi huomata kaikki, jotka tulivat siihen umpikujaan, joka oli talorivin ja Pyhän Léonard-kirkon välillä. Osoittaen samanlaista kärsivällisyyttä kuin kissa, joka väijyy hiirtä, Corentin istui vielä seuraavana aamuna samassa paikassa tarkaten vähintäkin melua ja mitä huolellisimmin tutkien katseillaan jokaista tulijaa.

Tämä alkava päivä oli toripäivä. Vaikka näinä onnettomina aikoina talonpojat vastenmielisesti antautuivat vaaralle alttiiksi lähtemällä kaupunkiin, näki Corentin synkkähahmoisen miehen, joka oli puettu vuohennahkaan ja jolla oli kädessä pieni pyöreä ja matala kori, menevän neiti de Verneuilin asuntoon, katseltuaan jotenkin huolettomana ympärilleen. Corentin meni ulos, päättäen odottaa tuota maalaista ovella. Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä, että hän saapumalla odottamatta neiti de Verneuilin luo kenties yhdellä ainoalla katseella saattoi yllättää tuon miehen koriin kätketyn salaisuuden. Muuten hän oli kuullut kerrottavan, että oli melkein mahdoton saada mitään selvää bretagnelaisten ja normandialaisten arvoituksellisista vastauksista.

— Galope-Chopine! — huudahti neiti de Verneuil, kun Francine toi sisään chouanin. "Rakastaneeko markiisi siis minua?" hän ajatteli.

Äkillinen toivo levitti hänen ihoonsa mitä loistavimmat värit, ja riemun hänen sydämeensä. Galope-Chopine katsoi vuoroin talon emäntää ja Francinea, näyttäen viimemainittua kohtaan tuntevan suurta epäluuloa. Mutta neiti de Verneuilin antama merkki rauhoitti hänet.

— Arvoisa neiti, — hän sanoi, — kello kahden aikaan hän tulee minun talooni ja odottaa teitä siellä.

Mielenliikutukseltaan neiti de Verneuil ei voinut vastata muuten kuin nyökäyttämällä päätään, mutta samojeedikin olisi täydelleen ymmärtänyt sen merkityksen. Samassa Corentinin askeleet kaikuivat viereisessä huoneessa. Galope-Chopine ei vähääkään joutunut hämilleen, kun neiti de Verneuilin katse ja säpsähdys ilmaisivat hänelle uhkaavan vaaran, ja heti kun urkkijan viekkaat kasvot tulivat näkyviin, chouani kohotti äänensä, niin että se oli vähällä halkaista korvat.

— Vai niin! — hän huusi Francinelle, — voin ja voin välillä on ero. Te tahdotte gibarry-voita, mutta maksatte ainoastaan yksitoista sou'ta naulasta! Tätä varten oli turha vaivata minua tänne! Tämä tässä on hyvää voita, sen voitte uskoa, — hän sanoi, avaten korinsa ja näyttäen kahta Barbetten valmistamaa pientä voi-kokkaretta.

— Täytyy tehdä jokaiselle oikein, pikku neiti, — lisätkää siis vielä yksi sou.

Hänen ontolta kaikuva äänensä ei ilmaissut mitään mielenliikutusta, ja hänen vihreät, tiheiden harmahtavien kulmakarvojen varjostamat silmänsä kestivät räpäyttämättä Corentinin terävän katseen.

— Suusi kiinni, äijä, sinä et ole tullut tänne myömään voita, sillä olet tekemisissä naisen kanssa, joka ei vielä elinaikoinaan ole hieronut kauppaa. Se ammatti, jota harjoitat, on vielä eräänä päivänä tekevä sinut päätä lyhemmäksi. Ja lyöden häntä ystävällisesti olalle, Corentin lisäsi:

— Ei voi kauan olla samalla chouanien ja sinisten ystävä.

Galope-Chopine tarvitsi koko mielenmalttinsa, nielläkseen raivonsa ja pidättyäkseen vastustamasta tätä syytöstä, jonka hänen ahneutensa saattoi oikeutetuksi. Hän ei vastannut muuta kuin:

— Herra suvaitsee tehdä minusta pilkkaa… Corentin oli kääntänyt chouanille selkänsä; mutta tervehtiessään mennessään neiti de Verneuiliä, jonka sydäntä kouristi, hän saattoi helposti tarkata häntä peilistä.

Galope-Chopine, joka luuli, ettei urkkija enää häntä nähnyt, loi kysyvän katseen Francineen, joka osoitti hänelle ovea, sanoen:

— Seuratkaa minua, hyvä mies, kyllä me asiasta sovimme.

Corentinilta ei ollut jäänyt huomaamatta neiti de Verneuilin ahdistus, jota hänen hymyilynsä huonosti salasi, ei hänen punastumisensa ja ilmeittensä vaihtuminen, ei chouanin levottomuus eikä Francinen eleet — kaiken tämän hän oli huomannut. Ollen varma siitä, että Galope-Chopine oli markiisin lähettämä, hän pysäytti hänet tarttumalla hänen pukunsa pitkiin vuohenkarvoihin sinä hetkenä, jona hän oli poistumaisillaan ovesta, veti hänet takaisin ja katsoi häneen tuimasti.

— Missä asut, äijäseni? Tarvitsen voita…

— Armollinen herra, — vastasi chouani, — koko Fougères'n kaupunki tietää, missä asun, minä olen niin sanoakseni…

— Corentin! — huudahti neiti de Verneuil, keskeyttäen chouanin vastauksen, — te olette kovin rohkea, kun tulette minun luokseni tähän aikaan ja yllätätte minut näin! Tuskin olen pukeutunut… Jättäkää tämä talonpoika rauhaan, hän käsittää yhtä vähän teidän juonianne kuin minä niiden vaikutinta. — Nyt saatte mennä, hyvä mies!

Galope-Chopine epäröi hetken, pitikö hänen poistua. Mies-paran todellinen tai teeskennelty epävarmuus, hän kun ei näyttänyt tietävän, ketä totella, oli jo vähällä pettää Corentinin, kun chouani nuoren naisen käskevästä viittauksesta laahustelevin askelin poistui. Sinä hetkenä neiti de Verneuil ja Corentin katselivat toisiaan ääneti. Tällä kertaa Marien kirkkaat silmät eivät jaksaneet kestää sitä pisteliään kylmää loistoa, joka heijastui tämän miehen katseesta. Päättäväisyys, joka oli ilmennyt urkkijan astuessa huoneeseen, ilme, jota Marie ei ennen ollut hänessä havainnut, hänen muuten räikeän äänensä himmeä kaiku, hänen ryhtinsä — kaikki tämä pelästytti neiti de Verneuiliä.

Hän ymmärsi, että salainen taistelu alkoi heidän välillään, ja että tuo mies oli käyttävä synkän vaikutusvaltansa kaikkia keinoja. Mutta vaikka hän sinä hetkenä selvästi ja täydelleen näki edessään sen kuilun, jonka pohjaan oli syöksymäisillään, hän ammensi rakkaudestaan voimia, karkoittaakseen jäätävän tympäisevät aavistuksensa.

— Corentin, — hän virkkoi, teeskennellen iloisuutta, — toivon, että annatte minun päättää pukeutumiseni.

— Marie, — sanoi Corentin, — niin, sallikaa minun puhutella teitä näin… te ette vielä tunne minua! Kuulkaahan, vähemminkin tarkkanäköinen mies kuin minä olisi jo huomannut, että rakastatte markiisi Montaurania. Minä olen jo moneen kertaan tarjonnut teille sydämeni ja käteni. Te ette ole katsonut minua arvoiseksenne, ja kenties olette ollut oikeassa. Mutta vaikka pidätte itseänne liian ylevänä, liian kauniina ja suurena minulle, olen kuitenkin löytävä keinot, vetääkseni teidät alas luokseni. Kunnianhimoni ja vakaumukseni ovat karkoittaneet teistä kunnioituksen minuun; ja totta puhuen, tämä ei ole oikein. Minä puolestani en pidä ihmisiä yleensä juuri minkäänarvoisina. Minä olen varmasti ylenevä korkeaan asemaan, jonka tuottama kunnia epäilemättä on hivelevä turhamaisuuttanne. Kuka voisi teitä paremmin rakastaa, kuka antaisikaan teille suurempaa vapautta kuin se mies, joka on rakastanut teitä kokonaista viisi vuotta. Vaikka minulla on se vaara tarjona, että te saatte minusta epäedullisen käsityksen, te kun ette voine käsittää, että ylenmääräinen rakkaus voi saattaa luopumaan siitä olennosta, jota jumaloi, tahdon antaa teille todisteen siitä epäitsekkäisyydestä, joka liittyy ihailuuni. Älkää noin pudistako kaunista päätänne. Jos markiisi teitä rakastaa, menkää hänelle vaimoksi; mutta hankkikaa itsellenne sitä ennen varmuutta hänen vilpittömyydestään. Joutuisin epätoivoon, jos tietäisin teitä petettävän, sillä teidän onnenne on minulle omaa onneani rakkaampi. Päätökseni voi teitä hämmästyttää, mutta tietäkää, että se johtuu yksinomaan siitä, etten ole kyllin typerä toivoakseni omistaa naista vastoin hänen tahtoansa. Itseäni minä syytänkin, enkä teitä, siitä että ponnistukseni ovat olleet turhat. Olen toivonut saavuttavani teidät nöyryydellä ja kiintymyksellä, sillä olen jo kauan, sen tiedätte, koettanut tehdä teidät onnelliseksi minun periaatteitteni mukaisesti; mutta te ette ole suvainnut rohkaista ja palkita minua millään.

— Olenhan sietänyt läsnäoloanne, — sanoi Marie ylpeänä.

— Lisätkää siihen, että sitä kadutte.

— Tulisiko minun kenties vielä kiittää teitä siitä inhoittavasta yrityksestä, johon te olette saanut minut ryhtymään?

— Ehdoittaessani teille yritystä, joka pelkurimaisista henkilöistä tuntuu moitittavalta, — hän huomautti häikäilemättä, — en pitänyt silmällä muuta kuin teidän parastanne. Mitä minuun tulee, jos onnistun tai häviän, saatan tästälähin edistää tarkoituksiani kaikenlaisilla saavutuksillani. Jos te suostutte Montauranin aviotarjoukseen, minä mielihyvällä ryhtyisin palvelemaan Bourbonien asiaa Parisissa, missä olen Clichy-klubin jäsen. Sattuma, joka veisi minut prinssien kosketukseen, saattaisi minut hylkäämään tasavallan edut, joka lähestyy rappiotilaansa. Kenraali Bonaparte on liian älykäs mies, jotta ei käsittäisi, että hänen on mahdoton olla samaan aikaan Saksassa, Italiassa ja täällä, missä vallankumous on raukeamaisillaan. Epäilemättä hän toimeenpani 18. brumairen ainoastaan saavuttaakseen Bourboneilta suurempia etuja, hieroen heidän kanssaan Ranskaa koskevia sopimuksia, sillä hän on hyvin älykäs mies, jolta ei puutu kaukonäköisyyttä. Mutta valtiomiehen tulee kulkea hänen edellään tiellä, jolle hän antautuu. Ranskan pettämisen arastelu on vain niitä turhia ennakkoluuloja, jotka me viisaammat luovutamme hölmöille. En teiltä salaa, että minulla on tarpeelliset valtuudet ryhtyäkseni neuvotteluihin yhtä hyvin chouanien päällikköjen kanssa kuin syöstäkseni heidät perikatoon. Sillä Fouché, suojelijani, on sangen viisas mies, hän on aina pelannut kaksinaista peliä. Hirmuvallan aikana hän oli samalla Robespierren ja Dantonin puolella…

— Jonka te häpeällisesti hylkäsitte! — sanoi neiti de Verneuil.

— Joutavia, — vastasi Corentin; — onhan hän kuollut, unhoittakaa hänet. Olkaa nyt avomielinen, minähän olen antanut teille siitä hyvän esimerkin. Tuo puoliprikaatin päällikkö on viekkaampi, kuin miltä näyttää, ja jos tahdotte välttää hänen valppautensa, minä ehkä voisin teitä siinä auttaa. Ottakaa huomioon, että hän on miehittänyt ympäröivät laaksot ja yllättäisi hyvin helposti kohtaamisenne! Jääden tänne, hänen valvontansa alaiseksi, olette hänen poliisiensa mielivallalle alttiina. Näettekö, kuinka pian hän sai tietää, että tuo chouani oli täällä! Hänen sotilaallinen tarkkanäköisyytensä epäilemättä saa hänet pian älyämään, että teidän pienimmätkin liikkeenne ilmaisevat markiisin liikkeitä, jos tämä teitä rakastaa…

Neiti de Verneuil ei koskaan ollut kuullut niin lempeän herttaista ääntä. Corentin näytti uhkuvan rehellisyyttä ja luottamusta. Tuon nais-paran sydän oli niin alttiina jalomielisille vaikutteille, että hän vähällä oli ilmaista salaisuutensa käärmeelle, joka kiemurrellen kietoi hänet. Kuitenkin hänen mieleensä juolahti, ettei mikään todistanut tämän teennäisen puheen vilpittömyyttä, eikä hän katsonut omaatuntoaan raskauttavaksi pettää sitä miestä, joka urkki hänen salaisuuttaan.

— No niin, — hän vastasi, — olette arvannut oikein, Corentin. Minä todella rakastan markiisia. Mutta hän ei minua rakasta! Ainakin sitä pelkään. Ja se kohtaus, josta hän on sopinut kanssani, näyttää kätkevän ansan.

— Mutta, — vastasi Corentin, — sanoittehan meille eilen, että hän saattoi teidät Fougères'en asti… Jos hän olisi tahtonut käyttää teihin nähden väkivaltaa, ette nyt olisi täällä.

— Teillä on kuiva sydän, Corentin. Te voitte laskea ihmiselämän tapahtumia, mutta ette intohimon kehitystä. Siitä ehkä johtuu se alinomainen vastenmielisyys, jota minussa herätätte. Kun olette niin tarkkanäköinen, koettakaa ymmärtää, kuinka mies, josta toissapäivänä rajun kohtauksen jälkeen erosin, kärsimättömänä odottaa minua tänään Mayennen tien varrella olevassa Fleryn talossa, illan suussa…

Kuullessaan tämän tunnustuksen, joka oli päässyt ilmoille keskellä tunteen purkausta, joka oli sangen luonnollinen tälle naiselle, Corentin punastui, sillä hän oli vielä nuori; mutta hän loi salaa tuohon naiseen sellaisen terävän katseen, joka tahtoo tunkea sielun syvyyteen. Mutta neiti de Verneuil oli niin hyvin näytellyt teeskentelemätöntä suoruutta, että veti urkkijaa nenästä, ja Corentin vastasi ulkokullatun hyväntahtoisesti:

— Tahdotteko, että seuraan teitä kaukaa? Ottaisin mukaani valepukuisia sotamiehiä, ja me olisimme valmiit teitä tottelemaan.

— Suostun siihen, — sanoi Marie. — Mutta luvatkaa minulle, kautta kunnianne… oh, en siihen luota!… kautta autuutenne, mutta ettehän usko Jumalaan! Kautta sielunne… mutta teillä ei sitä ehkä ole! Minkä vakuuden voittekaan siis antaa minulle uskollisuudestanne? Ja kuitenkin luotan teihin, ja lasken teidän käsiinne enemmän kuin henkeni, nimittäin rakkauteni tai kostoni!

Corentinin kasvoihin ilmestynyt ohut puna ilmaisi neiti de Verneuilille, minkä vaaran hän juuri oli välttänyt. Poliisikätyri, jonka sieramet rypistyivät kokoon, sensijaan että olisivat laajenneet, tarttui uhrinsa käteen, suuteli sitä, osoittaen mitä syvintä kunnioitusta, ja poistui hänen luotaan tehden kumarruksen, joka ei ollut aivan vailla notkeutta.

* * * * *

Kolme tuntia myöhemmin neiti de Verneuil, joka pelkäsi, että Corentin palaisi, poistui salaa kaupungista Pyhän Léonardin portin kautta ja alkoi astua Nid-aux-Crocsin kautta Nançon-laaksoon johtavaa polkua pitkin. Hän luuli pelastuneensa astuessaan todistajitta siinä polkujen sokkelossa, joka vei Galope-Chopinen majalle, jota kohti hän riensi iloisena, toivoen viimeinkin saavuttavansa onnensa ja voivansa vapauttaa rakastajansa siitä kohtalosta, joka häntä uhkasi.

Tällävälin Corentin haeskeli päällikköä. Vaivoin hän tunsi Hulot'n tavatessaan hänet pienellä torilla, missä hän puuhaili taisteluvalmistuksissa. Tuo vanha soturi oli tehnyt uhrauksen, jonka merkitystä on vaikea täysin arvostella. Hän oli leikkauttanut tukkapalmikkonsa ja viiksensä, ja hänen hiuksensa olivat pappistavan mukaan ohuesti puuteroidut. Hänellä oli jalassa raudoitetut jykevät kengät, vanhan sinisen univormunsa hän oli vaihtanut vuohennahka-pukuun ja miekkansa pistooleilla täytettyyn vyöhön ja raskaaseen karbiini-pyssyyn. Tässä asussaan hän tarkasti kahtasataa fougèresläistä, joiden puvut olisivat pettäneet taitavimmankin chouanin silmän. Tässä kohtauksessa, joka tosin ei ollut uusi, ilmeni tämän pikkukaupungin sotaisa mieliala ja bretagnelainen luonne.

Siellä täällä äiti tai sisar toi pojalleen tai veljelleen pullon paloviinaa tai unhoitetun pistoolin. Monet vanhukset kyselivät, kuinka paljon ja kuinka hyviä patruunia oli näillä chouaneiksi puetuilla kansalliskaartilaisilla, joiden hilpeys pikemmin viittasi metsästysretkeen kuin vaaralliseen sotayritykseen. Heidän mielestään chouani-sodan kahakat, joissa Bretagnen kaupunkilaiset taistelivat Bretagnen maaseutulaisia vastaan, olivat astuneet ritari-turnajaisten sijalle. Kenties eräiden, kansallistilojen hankinta oli syynä tähän isänmaalliseen innostukseen. Mutta epäilemättä tämän innon aiheuttivat myös vallankumouksen tuottamat edut, joihin kaupungissa pantiin suurempaa arvoa, puoluehenki ja jonkunmoinen kansallinen ihastuminen sotaan.

Suuresti ihmeissään Hulot kulki rivien välissä ja pyysi tietoja Gudiniltä, jolle oli omistanut kaikki ne ystävyydentunteet, jotka ennen oli omistanut Merlelle ja Gérardille. Suuri joukko asukkaita tarkasti tuon retken valmistuksia, verraten meluavien maamiestensä ryhtiä Hulot'n puoliprikaatin pataljoonan käyttäymiseen. Siniset, kaikki liikkumattomina ja ääneti järjestyneinä riveihin upseeriensa johdolla, odottivat päällikön käskyä, jota joka sotamiehen katseet seurasivat ryhmästä ryhmään.

Saavuttuaan vanhan puoliprikaatin päällikön luo, ei Corentin voinut pidättäytyä nauramasta, huomatessaan Hulot'n ulkomuodossa tapahtuneen muutoksen. Tämä näytti muotokuvalta, joka ei ole sen henkilön näköinen, jota se esittää.

— No, mitä uutta kuuluu? — kysyi häneltä Corentin.

— Tule kanssamme pyssyillä paukuttamaan, niin saat sen tietää, — vastasi päällikkö.

— Oh, enhän minä ole kotoisin Fougères'sta, — virkkoi Corentin.

— Sen hyvin näkee, kansalainen, — sanoi Gudin. Ivalliset naurunremahdukset kuuluivat lähiryhmistä.

— Luuletko, — kysyi Corentin, — ettei Ranskaa voi palvella muuten kuin pistimillä!

Sitten hän käänsi selkänsä naurajille ja kääntyi erään naishenkilön puoleen, kysyen tämän retken tarkoitusta ja päämäärää.

— Oi, hyvä herra, chouanit ovat jo Florignyssa! Heitä sanotaan olevan yli kolme tuhatta, ja he kuuluvat marssivan tänne valloittamaan Fougères'ta.

— Florigny! — huudahti Corentin, käyden kalpeaksi. — Tuo kohtaus ei siis tule tapahtumaan siellä! Onko varmaa, että se on Florigny, Mayennen tiellä?

— Ei ole kahta Florignyta, — vastasi nainen, osoittaen hänelle Pèlerine-vuoren huipulle päättyvää tietä.

— Haetteko te markiisi de Montaurania? — kysyi Corentin päälliköltä.

— Vähän häntäkin, — vastasi Hulot äreästi.

— Markiisi ei ole Florignyssa, — huomautti Corentin. — Lähettäkää sinne pataljoonanne ja kansalliskaartilaiset; mutta jättäkää luoksenne muutamia miehistänne ja odottakaa minua.

— Hän on liian viekas ollakseen hullu, — huudahti Hulot nähdessään Corentinin pitkin askelin poistuvan. — Hän on todella urkkijain kuningas!

Sitten Hulot antoi pataljoonalleen lähtökäskyn. Tasavallan soturit astuivat rumpuja pärisyttäen ja hiljaa kapean esikaupungin kautta, jonka laidalta alkaa Mayenneen johtava tie, ja heidän jononsa näytti puiden ja talojen lomitse esiin pilkoittavalta pitkältä siniseltä juovalta. Valepukuiset kansalliskaartilaiset seurasivat heitä. Mutta Hulot jäi kaupungin pienelle torille, ja hänen seuraansa Gudin ja noin parikymmentä kaupungin taitavinta nuorta miestä.

Päällikkö odotti Corentinia, jonka salaperäinen ilme oli kiihoittanut hänen uteliaisuuttaan. Francine itse kertoi tälle valppaalle urkkijalle, että neiti de Verneuil oli poistunut kaupungista. Tämän miehen kaikki epäilykset muuttuivat nyt varmuudeksi, ja hän riensi heti hankkimaan tietoja tuosta paosta, jota syystä piti epäilyttävänä. Saatuaan Pyhän Léonardin vahtisotureilta kuulla, että vieras kaunotar oli poistunut Nid-aux-Crocsin tietä pitkin, Corentin riensi kävelypaikalle ja saapui, onnettomasti kyllä, sinne ajoissa, seuratakseen sieltä käsin jokaista Marien liikettä. Vaikka tämä nainen oli pukenut ylleen vihreän hameen ja vaipan, vähemmin herättääkseen huomiota, ilmaisi hänen melkein hurjan kiireinen ja hypähtelevä astuntansa lehdettömän ja kuuran peittämän pensasaidan takaa sitä päämäärää, jota kohti hän ponnisteli.

— Kas vaan, — huudahti Corentin, — sinun muka piti lähteä Florignyhin, mutta sinä riennätkin Gibarryn laaksoon!… Olenpa aika hölmö, että hän on voinut vetää minua nenästä. Mutta kärsivällisyyttä, sytytänpä lamppuni yhtä hyvin päivällä kuin yöllä.

Corentin, joka silloin osapuilleen arvasi, missä rakastavat tulivat kohtaamaan toisensa, saapui juosten torille sinä hetkenä, jona Hulot oli siitä poistumaisillaan, liittyäkseen joukkoihinsa.

— Seis, herra kenraali! — hän huusi päällikölle, joka kääntyi.

Kädenkäänteessä Corentin oli selittänyt soturille sen tapausten kulun, jonka kuteesta, joskin vielä salatusta, kuitenkin pilkisti joku säie. Hulot hämmästyi suuresti valtiomiehen tarkkanäköisyyttä ja huudahti tarttuen hänen käsivarteensa:

— Tuhat tulimmaista! sinä merkillinen mies, oletpa oikeassa. Nuo roistot tekevät siellä Florignyssa pelkän valehyökkäyksen. Ne molemmat partiojoukot, jotka lähetin tutkimaan d'Antrainin ja Vitrén välillä olevia seutuja, eivät vielä ole palanneet. Täten saamme lähistöstä lisäjoukkoja, jotka eivät suinkaan ole hyödyttömiä, sillä Gars ei ole niin tyhmä, että saapuisi ilman kirottuja "pöllö"-sotureitaan. — Gudin, — hän sanoi nuorelle fougèresläiselle, — riennä sanomaan kapteeni Lebrunille, että hän Florignyssa varsin hyvin tulee toimeen ilman minua pitääkseen roistoja lämpiminä, ja palaa niin nopeasti kuin koivet kestävät. Tunnethan polut. Odotan sinua lähteäkseni metsästämään markiisia ja kostamaan Vivetièressä tehtyjä murhia. — Hitto vieköön, kuinka tuo poika kipaisee tiehensä! — hän virkkoi, nähdessään Gudinin juoksujalassa lähtevän matkaan ja katoavan kuin taian kautta. — Olisipa Gérard pitänyt tuosta pojasta!

Palatessaan Gudin näki Hulot'n pienen joukon kasvaneen muutamista kaupungin eri vahdistoista otetuista sotilaista. Päällikkö käski nuoren fougèresläisen valita tusinan parhaita tähän sodankäyntitapaan harjaantuneita miehiä ja niiden kanssa poistua Pyhän Léonardin portista ja sitte kulkea pitkin Couësnonlaakson puolella olevaa Pyhän Sulpicen vuoren kuvetta, missä sijaitsi Galope-Chopinen mökki. Sitten hän itse asettui muun joukkonsa etunenään ja poistui kaupungista Pyhän Sulpicen portista noustakseen vuoren huipulle, missä hän laskelmansa mukaan oli kohtaava Beau-Pied'n miehet, joita aikoi käyttää vahtiketjuna vartioimaan kallioita aina Nid-auc-Crocsiin asti.

Corentin, varmana siitä, että oli laskenut chouanipäällikön kohtalon hänen leppymättömimpien vihollistensa käsiin, riensi joutuin kävelypaikalle, saadakseen yleiskatsauksen Hulot'n hyökkäysliikkeistä. Ennen pitkää hän näki Gudinin pienen joukon tulevan näkyviin Nançon-laaksossa ja seuraavan Couësnonlaakson puoleisia kallioita, kun sillävälin Hulot, edeten Fougères'n linnan kylkeä pitkin kiipesi ylös niitä vaarallisia polkuja, jotka johtavat Pyhän Sulpicen vuoren huipulle.

Täten nämä molemmat pikku joukot marssivat eteenpäin kahtena yhdensuuntaisena jonona. Kaikki puut ja pensaat, joita monikuvioinen kuura koristi, loivat seutuun vaalean heijastuksen, josta tarkoin erosivat kahden harmaan juovan tavoin nuo kaksi liikkeellä olevaa sotilasparvea. Saavuttuaan ylös vuorelle Hulot eroitti joukostaan kaikki ne soturit, joilla oli yllä univormu, ja Corentin näki niiden taitavan päällikkönsä järjestäminä muodostuvan kierteleviksi vahdeiksi, jotka liikkuivat sopivan matkan päässä toisistaan siten, että ensimäinen niistä oli vallan lähellä Gudiniä ja viimeinen Hulot'ta, niin ettei ainoakaan pensas ollut turvattu noiden kolmen liikkuvan rivin pistimiltä, jotka aikoivat toimeenpanna ajometsästyksen vangitakseen Garsin vuorilla tai tasangolla.

— Hän on viekas, tuo vanha kettu! — huudahti Corentin, kun hänen näkyvistään olivat kadonneet viimeiset piikkiherne-pensastoissa välkkyneet pistimenkärjet. — Nyt on Gars satimessa. Jos Marie olisi toimittanut meidän käsiimme tuon kirotun markiisin, olisi meidät molemmat, hänet ja minut, yhdistänyt kaikkein vahvin side, nimittäin konnankuje… Mutta yhtä kaikki, hän tulee sittenkin omakseni!…

Nuo luutnantti Gudinin johtamat kaksitoista nuorta Fougères'n soturia saapuivat pian sille Sulpicevuoren rinteelle, joka pienien kumpujen muotoisena laskeutuu Gibarryn laaksoon. Gudin itse poikkesi tieltä ja hypähti nopeasti ensimäisen tielle sattuvan kinsteri-pellon veräjän yli, kuuden soturinsa seuraamana; jäljellä olevat kuusi kulkivat hänen käskynsä mukaan oikealla olevalle pellolle, jotta tien molemmat puolet tutkittaisiin. Gudin riensi keskellä kinstereitä kasvavan omenapuun juurelle.

Näiden kuuden chouanin-vastustajan askeleiden kahistessa, joita Gudin johti tämän kinsteri-metsän läpi hyvin hiljaa, etteivät olisi liikuttaneet kuuraisia pensaita, piiloittautui seitsemän tai kahdeksan miestä, joita johti Beau-Pied, kastanjapuiden taakse, jotka kohosivat peltoa ympäröivän pensasvallin huipulla. Huolimatta maaseutua valaisevasta kirkkaasta hohteesta ja harjaantuneesta näöstään, eivät fougèresläiset ensin huomanneet oman kaupunkinsa miehiä, jotka olivat linnoittuneet puiden suojaan.

— Vaiti! siinä he ovat, — sanoi Beau-Pied, joka ensin nosti päätään. — Nuo roistot ovat ehtineet edellemme, mutta koska he ovat pyssynpiippujemme ylettyvissä, älkäämme päästäkö heitä hengissä, hiisi vieköön! Emme muuten kelpaisi edes paavin sotamiehiksi!

Lopulta olivat kuitenkin Gudinin tarkat silmät eroittaneet hänen pieneen joukkoonsa suunnattuja pyssynpiippuja. Samassa, kuin katkeran kohtalon ivasta, kajahutti kahdeksan karkeata ääntä: "Ken siellä?" ja heti paukahti kahdeksan pyssynlaukausta. Luodit vinkuivat Gudinin miesten ympärillä. Yksi heistä haavoittui käsivarteen, ja toinen kaatui. Nuo viisi vahingoittumattomiksi jäänyttä miestä vastasivat yhteislaukauksella huutaen: "Ystäviä!" Sitten he riensivät luultuja vihollisiaan vastaan, yllättääkseen heidät, ennenkuin he ehtivät uudelleen panostaa aseensa.

— Emme osanneet selvästi ilmaista keitä olimme! — huudahti nuori aliluutnantti tuntiessaan prikaatinsa univormut ja vanhat hatut. — Olemme menetelleet kuin oikeat bretagnelaiset ainakin: olemme taistelleet, sen sijaan että olisimme antaneet toisillemme selityksiä.

Nuo kahdeksan soturia tyrmistyivät, tuntiessaan Gudinin.

— No jumalauta, herra upseeri, kuka hiidessä ei luulisi teitä rosvoiksi, kun teillä on yllä nuo vuohennahat! — huusi Beau-Pied surullisena.

— Tämä oli onneton sattuma, ja me olemme kaikki siihen syyttömät, kun te ette olleet saaneet tietoa meikäläisten liikkeellelähdöstä. Mutta kuinka pitkälle olettekaan jo päässeet? — kysyi Gudin.

— Ajamme takaa kourallista chouaneja, jotka huvikseen aikovat hakata meidät raajarikoiksi. Me juoksentelemme ympäri kuin myrkkyä syöneet rotat. Mutta hypättyämme näiden pensasaitojen ja veräjien yli, jotka ukkonen poroksi polttakoon, olivat kinttumme väsähtäneet ja levähdimme hiukan. Luulen, että rosvot paraikaa ovat lähellä tuota mökkiä, josta näette nousevan savua.

— Hyvä! — huusi Gudin. — Vetäytykää te, — hän sanoi kahdeksalle soturille ja Beau-Pied'lle, Pyhän Sulpicen kallioille, kulkekaa sinne vainion poikki ja tukekaa siellä päällikön sinne järjestämää vahtiketjua. Teidän ei sovi jäädä meidän pariimme, kun teillä on univormut yllä. Tahdommepa, piru vieköön, tehdä lopun noista koirista, Gars on siellä heidän mukanaan. Toverit tulevat selittämään teille asian tarkemmin kuin minä. Poiketkaa oikealle, älkääkä tervehtikö laukauksin kuutta vuohennahkoihin puettua meikäläistä, jotka mahdollisesti tulevat vastaanne. Te tunnette meidän valepukuiset chouanimme kaulahuiveista, jotka ovat sidotut ilman solmua.

Gudin jätti molemmat haavoittuneet soturinsa omenapuun juurelle ja läksi astumaan Galope-Chopinen mökkiä kohti, jonka Beau-Pied oli hänelle osoittanut ja jonka katolta nouseva savu oli hänen tienviittanaan. Näin tuo nuori upseeri sattuman kautta, joka usein esiintyi tässä sodassa, mutta joka olisi voinut käydä vielä tuhoisammaksi, oli päässyt chouanien jäljille.

Samaan aikaan Hulot'n johtama pieni joukko oli omalla tahollaan saapunut kohtaan, joka vastasi sitä paikkaa, mihin Gudin tahollaan oli edennyt. Vanha soturi, kulkien parvensa etunenässä, hiipi hiljaa pensasaitoja pitkin, osoittaen nuoren miehen intoa, ja hyppäsi jotenkin helposti veräjäpölkkyjen yli, tähystellen vaaleine silmineen kaikkia ylänköjä ja metsästäjän tavoin tarkaten pienintäkin risahdusta. Kolmannella pellolla, jolle astui, hän huomasi noin kolmikymmenvuotiaan vaimon kuokkimassa maata ja kumartuneena ahkerasti ahertamassa. Lähellä häntä noin seitsenvuotias poikanen, jolla oli veitsi kädessä, ravisti pois kuuraa muutamista piikkiherne-pensaista, jotka hän katkoi ja asetti kasoihin.

Siitä jyminästä, joka syntyi, kun Hulot raskaasti syöksyi alas toiselle puolen pölkkyveräjää, pikku poika ja hänen äitinsä nostivat päätänsä. Helposti ymmärrettävästä syystä Hulot luuli tätä vaimoa vanhaksi eukoksi. Ennen aikaansa ilmaantuneet rypyt uursivat bretagnettaren otsaa ja kaulaa. Hänen pukunsa oli hyvin eriskummainen, sen kun muodosti vanha kulunut vuohennahka, ja ellei hänellä olisi ollut yllään likaisesta ja keltaisesta liinakankaasta tehty hame, joka ilmaisi hänen sukupuoltaan, Hulot ei olisi varmasti tiennyt, oliko hänellä edessään mies vai nainen, sillä tuon vaimon pitkät ja tummat hiustöyhdöt olivat punaisen villamyssyn peittämät. Ryysyistä, jotka puutteellisesti verhosivat pikkupoikaa, pilkoitti paljas iho esiin.

— Hoi, eukko, — sanoi Hulot puoliääneen tälle naiselle, lähestyen häntä, — missä on Gars?

Samassa Hulot'n seurassa olevat kaksikymmentä soturia hypähtivät pellon aitauksen yli.

— Jos tahdotte tavata Garsin, täytyy teidän palata sinne, mistä tulitte, — vastasi vaimo, luotuaan epäluuloisen katseen tuohon sotilasjoukkoon.

— Kysynkö minä sinulta kenties tietä Fougères'n Gars-etukaupunkiin, sinä vanha harakka? — virkkoi Hulot raa'asti. — Kautta Pyhän Annan, oletko nähnyt Garsin kulkevan tästä ohi?

— En ymmärrä, mitä sanotte, — vastasi vaimo, kumartuen jatkamaan työtään.

— Kirottu naikkonen, tahdotko siis, että siniset, jotka ajavat meitä takaa, tuhoavat meidät kaikki tyyni? — huusi Hulot.

Tämän kuultuaan vaimo kohotti päätään ja loi uuden epäluuloisen katseen sotureihin, vastaten:

— Kuinka siniset voivat olla kintereillänne? Näin juuri heitä seitsemän tai kahdeksan kulkevan tästä ja palaavan Fougères'en tietä pitkin tuolla notkossa.

— Onpa tuo eukko totisesti sennäköinen, kuin tahtoisi purra meitä nenällään! — Katsohan, vanha varis!

Ja sormellaan päällikkö näytti noin viidenkymmenen askeleen päässä takempana olevaa kolmea tai neljää vahtisoturia, joiden hatut, univormut ja pyssyt olivat helposti tunnettavissa.

— Tahdotko syöstä turmioon ne soturit, jotka Marche-à-Terre on lähettänyt auttamaan Garsia, jonka fougèresläiset tahtovat vangita? — virkkoi Hulot vihaisena.

— Anteeksi, — vastasi nainen; — mutta tähän maailman aikaan ihmisiä petetään niin helposti. Mistä pitäjästä te olettekaan kotoisin? — hän kysyi.

— Saint-Géorges'sta, — huusi pari kolme fougèresläistä Ala-Bretagnen murteella, — ja olemme nälkään kuolemaisillamme.

— No hyvä, — jatkoi nainen, — näettekö savun tuolla? Se on minun taloni. Jos kuljette oikeanpuolista vuoripolkua, saavutte sinne ylätietä. Ehkäpä kohtaatte mieheni matkalla. Galope-Chopine on vahdissa, jotta voi varoittaa Garsia, sillä tietäkää, että hän tänään tulee meille, — hän lisäsi ylpeänä.

— Kiitos, vaimo hyvä, — sanoi Hulot. — Eteenpäin miehet, saakeli soikoon, — hän huusi kääntyen soturiensa puoleen. — Nyt hän on käsissämme!

Nyt joukkue seurasi juoksujalkaa päällikköänsä, joka poikkesi osoitetulle polulle. Kuullessaan tuon chouaniksi luullun soturin kaikkea muuta kuin kristillisen kirouksen, Galope-Chopinen vaimo kalpeni. Hän katseli nuorten fougèresläisten säärystimiä ja vuohennahkoja, istuutui maahan, otti lapsensa syliin ja sanoi:

— Armahtakoot meitä Pyhä Anna ja autuas Pyhä Labre! En usko, että nuo ovat meidän väkeämme. Heidän kenkänsä ovat vailla nauloja… Juokse alitietä varoittamaan isääsi, hänen henkensä on vaarassa! — hän sanoi pikkupojalle, joka katosi kuin kauris kinsteri- ja piikkiherne-pensastoon.

* * * * *

Neiti de Verneuil ei ollut kohdannut tiellään kumpaankaan puolueeseen kuuluvia sotureita, ei sinisiä, eikä chouaneja, jotka ajoivat toisiaan Galope-Chopinen majan ympärillä olevissa pelto-sokkeloissa. Kun hän näki sinervän savupatsaan nousevan tuon surkean asunnon puoleksi rappeutuneesta kattotorvesta, sykki hänen sydämensä niin rajusti, että sen tykytykset tuntuivat äkkiä toisiaan seuraavina kaikuvina iskuina nousevan kurkkuun. Hän pysähtyi, nojasi kädellään puunoksaan ja katseli tuota savua, joka oli tienviittana yhtä hyvin nuoren päällikön ystäville kuin vihollisille. Hän ei vielä koskaan ollut tuntenut näin rajua mielenliikutusta.

"Oi, rakastan häntä liiaksi", — hän ajatteli kokien sielussaan epätoivonsekaista tunnetta. — "Tänään ehkä en enää voi hillitä itseäni…"

Äkkiä hän sitten riensi majalle ja astui pihaan, jonka loka kylmästä oli jähmettynyt kovaksi. Iso koira syöksyi taas haukkuen häntä kohti; mutta Galope-Chopinen lausuttua yhden ainoan sanan, se liehutti häntäänsä ja vaikeni.

Astuessaan majaan neiti de Verneuil loi ympärilleen katseen, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta. Markiisi ei ollut siellä. Marie hengitti vapaammin. Ilokseen hän huomasi, että chouani oli pannut parastaan hiukan siistitäkseen likaista ja ainoaa asuinhuonettaan. Galope-Chopine tarttui pyssyynsä, tervehti ääneti vierastaan ja poistui mökistä koiransa seurassa. Marie seurasi häntä kynnykselle asti ja näki hänen poistuvan majan oikealla puolella alkavaa polkua pitkin, jonka sulki melkein lahonnut veräjäpölkky. Sen toisella puolen Marie saattoi nähdä useita peltoja, joiden veräjät näyttivät rivinä toisiaan seuraavilta ovilta, sillä puiden ja pensasaitojen ollessa lehdettöminä saattoi nähdä kaikki maiseman pienimmätkin epätasaisuudet.

Kun Galope-Chopinen leveälierinen hattu oli kokonaan kadonnut, neiti de Verneuil kääntyi vasemmalle katselemaan Fougères'n kirkkoa; mutta vaja peitti sen kokonaan hänen katseiltaan. Sitten hän loi katseensa Couësnonin laaksoon, joka näytti avaralta musliinipeitteeltä, jonka häikäisevä valkeus vaikutti sen, että lumipilvien peittämä harmahtava taivas näytti vielä kolkommalta. Oli sellainen päivä, jona luonto tuntuu mykältä ja jolloin jokainen melu tuntuu hälvenevän yläilmoihin. Ja vaikka siniset ja heidän chouaneiksi pukeutuneet miehensä kolmena jonona etenivät, muodostaen kolmion, jota pienensivät lähestyessään mökkiä, oli hiljaisuus niin täydellinen, että neiti de Verneuil siitä tunsi mielensä liikutetuksi, ajatellessaan lisäksi tätä tilannetta, joka hänen henkisen tuskansa ohella aiheutti ruumiillistakin pahoinvointia.

Onnettomuutta liiteli ilmassa.

Viimein hän siinä kohdassa, missä puiden muodostama tausta päätti veräjä-jonon, näki nuoren miehen, joka notkeana kuin orava hyppäili aitauksien yli, juosten eteenpäin hämmästyttävän nopeasti.

"Se on hän!" ajatteli Marie.

Gars oli yksinkertaisessa chouani-puvussa, pyssy hihnan varassa vuohennahan yllä selässä, ja elleivät hänen liikkeensä olisi olleet niin miellyttävän notkeat, olisi häntä ollut vaikea tuntea. Marie syöksyi nopeasti takaisin majaan, seuraten vaistomaista sisäistä ääntä, joka oli yhtä vähän selitettävissä kuin pelko. Mutta ennen pitkää nuori chouani-johtaja oli parin askeleen päässä hänestä kamiinin edessä, missä kirkas ja räiskyvä tuli paloi. Kumpikin oli ääneti, peläten katsoa toiseen ja liikahtaa. Sama toivo yhdisti heidän ajatuksensa, sama epäilys ne eroitti, se oli ahdistusta, se oli hekkumaa.

— Herra markiisi, — sanoi vihdoin neiti de Verneuil ääni liikutuksesta värähdellen, — ainoastaan huoli teidän turvallisuudestanne on saattanut minut tänne.

— Minun turvallisuuteniko? — hän kysyi katkerana.

— Niin, — hän vastasi. — Niin kauan kuin minä oleskelen Fougères'ssa, on henkenne vaarassa, ja rakastan teitä liiaksi, voidakseni siirtää lähtöäni tätä iltaa kauemmaksi; älkää siis enää hakeko minua sieltä.

— Matkustatte pois, armaani!… Siinä tapauksessa minä teitä seuraan.

— Tekö seuraisitte minua? Mitä ajattelettekaan?… Entä siniset?

— Mitä yhteistä, rakas Marie, on sinisillä ja meidän rakkaudellamme?

— Minusta tuntuu vaikealta, että te jäisitte Ranskaan, minun luokseni, ja vielä vaikeammalta, että lähtisitte pois Ranskasta minun kanssani.

— Onko mitään mahdotonta sille, joka todella rakastaa?

— Niin, luulenpa, että kaikki on mahdollista… Onhan minullakin ollut rohkeutta luopua teistä, teidän hyväksenne.

— Kuinka! te olette suostunut tulemaan kauhean olennon omaksi, jota ette rakastanut, ettekä tahdo tehdä onnelliseksi miestä, joka teitä jumaloi, jonka elämän te täyttäisitte ja joka vannoo aina kuuluvansa yksistään teille? Kuule minua, Marie, rakastatko todella minua?

— Rakastan, — hän vastasi.

— Tule siis omakseni.

— Oletteko unhoittanut, että olen taas omaksunut langenneen naisen osan, ja että juuri teidän tulee olla se mies, joka joutuu valtaani? Tahtoessani paeta, tapahtuu se senvuoksi, etten tahdo nähdä lankeavan teidän päänne yli sen ylenkatseen, joka saattaisi tulla minun osakseni. Jos minulla ei olisi tätä pelkoa, kenties…

— Mutta jos minä en pelkää mitään?

— Kuka sen minulle takaa? Olen epäluuloinen. Kuka ei olisi sitä minun asemassani?… Jos herättämämme rakkaus ei ole kestävää laatua, tulee sen ainakin olla täydellinen ja saattaa meidät ilolla kestämään maailman vääryyttä. Mitä te olette tehnyt minua varten?… Tahdotte omistaa minut. Luuletteko senkautta kohonneenne paljoa korkeammalle niitä, jotka ovat nähneet minut tähän saakka? Oletteko te hetken huvin tähden pannut alttiiksi chouanejanne, huolehtimatta heistä enempää kuin mitä minä olin huolissani sinisistä, jotka tuhottiin silloin, kun minä olin menettänyt kaiken? Ja mitähän, jos minä vaatisin teitä luopumaan kaikista tuumistanne, toiveistanne, kuninkaastanne, joka minussa herättää kateutta ja joka kenties on ivaava teitä, jos hänen tähtensä joudutte perikatoon, kun minä sitävastoin voisin kuolla teidän edestänne pyhää kunnioitusta tuntien? Sanalla sanoen, jos vaatisin, että te nöyrtyisitte tottelemaan ensimäistä konsulia, voidaksenne seurata minua Parisiin?… jos vaatisin, että matkustaisimme Amerikkaan, elääksemme siellä kaukana siitä maailmasta, joka on täynnä turhamaisuutta, jotta tietäisin, rakastatteko minua todella itseni tähden, samoin kuin minä tänä hetkenä teitä rakastan? Sanoakseni lopuksi kaiken suoraan, jos minä vaatisin, että te, sen sijaan että minä kohoisin teidän ylevyyteenne, vajoaisitte alas minun viheliäisyyteeni, niin mitä tekisitte?

— Vaikene, Marie, äläkä panettele, itseäsi lapsiparka; olenpa oivaltanut ajatuksesi! Joskin ensi haluni muuttui intohimoksi, on intohimoni nyt muuttunut rakkaudeksi. Sinä sieluni sielu, tiedän, että olet yhtä jalo kuin nimesi, yhtä suuri kuin kaunis; ja minä itse olen kyllin jalo ja tunnen itseni kyllin suureksi, hankkiakseni sinulle ihmisten silmissä kunnioitusta. Johtuneeko tämä siitä, että aavistan sinussa piilevän tavatonta ja häviämätöntä hekkumaa? Johtuuko se siitä, että luulen sinun sielussasi kohtaavani sellaisia arvokkaita ominaisuuksia, jotka saavat meidät aina rakastamaan samaa naista? En tunne tuota syytä, mutta tiedän, että rakkauteni on rajaton, ja minusta tuntuu siltä, kuin en enää voisi elää ilman sinua. Niin, inhoaisin elämääni täydellisesti, ellet sinä olisi luonani.

— Kuinka, teidän luonanne?

— Oi, Marie, et siis tahdo ymmärtää Alphonseasi?

— Oh, luuletteko minua suuresti imartelevanne tarjoamalla minulle nimenne, kätenne? — hän sanoi ilmeisen ylenkatseellisesti, mutta katsoen terävästi markiisiin, yllättääkseen hänen vähimmätkin ajatuksensa. — Ja tiedättekö, tulisitteko rakastamaan minua puolen vuoden kuluttua ja mikä sitten kohtaloni tulisi olemaan?… Ei, ei, rakastajatar on ainoa nainen, joka saattaa olla varma miehen häntä kohtaan osoittamista tunteista; sillä velvollisuus, lait, ihmiset, lasten etu, eivät niitä takaa, ja jos niiden valta on pysyväinen, nainen saa niistä sellaisen riemun ja onnen, jotka saattavat vastaanottamaan kaikkein raskaimmatkin surut. Tulla vaimoksenne ja jonakin päivänä joutua rasittavaksi taakaksenne! — — Ei, ennenkuin antaudun tällaisen pelon mahdollisuuden alaiseksi, pidän tuhat kertaa parempana lyhytaikaista, mutta oikeata rakkautta, vaikkapa se päättyisikin kuolemaan tai kurjuuteen. Saattaisipa minusta tosin tulla hyveisenpi äiti, uskollisempi aviovaimo kuin kuka muu tahansa; mutta jotta mies voisi ylläpitää sellaisia tunteita naisen sydämessä, ei hän saa naida häntä intohimon sokeassa puuskauksessa. Enhän muuten itsekään tiedä, miellyttäisittekö minua vielä huomenna. Ei, en tahdo olla syypää onnettomuuteenne, lähden Bretagnesta, — hän sanoi, huomatessaan epäröimistä hänen katseessaan, — palaan Parisiin, ettekä te tule sinne jälkeeni.

— No hyvä, jos ylihuomenna aamulla näet savua tuolla Sulpice-vuoren kallioilla, olen samana iltana luonasi, rakastajana, puolisona, minä vaan tahdot. Uhmailen silloin kaikkea!

— Mutta, Alphonse, sinä siis rakastat minua syvästi, — sanoi Marie ollen onnen hurmauksissa, — kun näin aiot panna alttiiksi elämäsi, ennenkuin olet omistanut sen minulle?

Markiisi ei vastannut, vaan katsoi Mariehen, joka loi maahan katseensa; mutta hän näki lemmittynsä kasvoihin kuvastuvan samanlaisen ihastuksen kuin hän itse tunsi sielussaan, ja hän levitti käsivartensa. Marie tunsi jonkunmoisen mielettömän voiman valtaavan itsensä, ja hän vaipui hiljaa markiisin povelle, päättäen antautua hänelle, hankkiakseen itselleen tämän hairahduksen kautta ylimmän onnentunteen, pannen alttiiksi koko tulevaisuutensa, joka olisi ollut taatumpi, jos hän voitokkaana olisi eronnut tästä viimeisestä koetuksesta. Mutta tuskin oli hänen päänsä kallistunut rakastajansa olalle, kun ulkoa kuului rasahdus. Hän irtaantui markiisin sylistä, aivan kuin olisi kavahtanut ylös unesta, ja syöksyi ulos majasta. Silloin hän sai hiukan kylmäverisyyttä ja saattoi punnita tilannetta.

"Hän olisi tyytynyt minuun, mutta olisi kenties jälestäpäin ylenkatsonut minua", hän ajatteli. "Mutta jos sellaista tapahtuisi, surmaisin hänet. — Mutta eipä vielä", hän ajatteli, huomatessaan Beau-Piedin, jolle antoi merkin, minkä soturi varsin hyvin ymmärsi.

Tuo kelpo poika kääntyi äkkiä poispäin, näyttäen siltä, kuin ei olisi mitään huomannut. Viipymättä neiti de Verneuil palasi sisälle majaan, käskien nuorta päällikköä olemaan sanaakaan hiiskumatta. Tämän hän teki ymmärrettäväksi painamalla oikean käden etusormea huulilleen.

— He ovat täällä, — hän sanoi kauhistuneena ja ääni kumeana.

— Kutka?

— Siniset.

— Mutta enpä tahdo kuolla ilman…

— Niin, ota…

Markiisi tarttui nuoreen naiseen, joka oli kauhusta jähmettynyt ja joka ei tehnyt vastarintaa, ja painoi hänen huulilleen kauhua ja riemua uhkuvan suudelman, se kun saattoi olla yhtä hyvin viimeinen kuin ensimäinenkin.

Sitten he yhdessä menivät majan ovelle, katsellen ulos siten, että näkivät kaiken kenenkään heitä näkemättä. Markiisi huomasi Gudinin kahdentoista miehen etunenässä vartioimassa Couësnon-laaksoon johtavaa rinnettä. Nyt hän kääntyi veräjä-jonoa kohti; paksua lahonnutta veräjäpölkkyä vartioi seitsemän sotamiestä. Hän nousi omenaviini-tynnyrille ja lävisti paanukaton, täten syntyneestä aukosta hypätäkseen ylös kummulle. Mutta äkkiä hän veti takaisin päänsä aukosta. Hulot seisoi miehineen kummun huipulla ja katkaisi häneltä Fougères'en johtavan tien. Silloin hän katsoi lemmittyynsä, joka päästi epätoivon huudon. Hän oli kuullut kolmen taloa ympäröivän soturijoukon askelten töminän.

— Mene edellä ulos, — sanoi markiisi, — sinä suojelet minua.

Kuultuaan nämä hänestä ylevät sanat, Marie asettui ylen onnellisena oviaukon eteen, sillävälin kuin markiisi panosti pyssyään. Mittailtuaan katseillaan etäisyyttä majan kynnykseltä veräjäpölkkyyn, Gars hyökkäsi seitsemän sinisen eteen, ampui heihin ja raivasi itselleen näin tien heidän pienen rintamansa läpi. Nuo kolme joukkoa hyökkäsivät silloin veräjäpölkyn luo, jonka yli chouani-johtaja oli hypännyt, ja näkivät hänen uskomattoman nopeasti juoksevan pellon poikki.

— Ampukaa, ampukaa, hiidessä! Oletteko te muka ranskalaisia! Ampukaa, konnat! — huusi Hulot jylisevällä äänellä.

Sinä hetkenä, jona hän kummun huipulta huusi nämä komentosanat, hänen ja Gudinin sotamiehet ampuivat yhteislaukauksen, joka onneksi oli huonosti tähdätty. Markiisi oli jo saapunut ensimäisen pellon perällä olevalle veräjälle. Mutta juuri kun hän siirtyi toiselle pellolle, oli Gudin vähällä saavuttaa hänet. Tämä nuori aliupseeri oli näet hurjana syöksynyt häntä takaa-ajamaan. Kuullessaan tämän hirvittävän vastustajansa juoksevan ainoastaan muutaman sylen päässä takanaan, Gars vielä kiihdytti vauhtiaan. Gudin ja markiisi saapuivat melkein samaan aikaan veräjälle. Mutta Montauran viskasi pyssynsä niin taitavasti Gudinin päätä kohti, että siihen syntyi vamma, ja takaa-ajajan vauhti hidastui.

On mahdotonta kuvata Marien tuskaa ja sitä mielenkiintoa, jolla Hulot ja hänen joukkonsa seurasivat tätä kohtausta. Kaikki matkivat vaistomaisesti molempien juoksijain liikkeitä. Gars ja Gudin saapuivat samana hetkenä pienen kuuraisen metsän rinteeseen. Mutta siinä aliupseeri äkkiä peräytyi ja väistyi omenapuun taakse. Parikymmentä chouania, jotka eivät olleet ampuneet, he kun pelkäsivät osaavansa johtajaansa, tuli näkyviin ja lennätti omenapuuhun luotisateen.

Koko Hulot'n pieni joukko riensi juoksujalassa pelastamaan Gudinia, joka, ollen vailla aseita, palasi, pujahtaen omenapuun juurelta toiselle, valiten aina pakenemiseen sen hetken, jona chouanit panostivat pyssynsä. Pian oli hänen vaaransa ohi. Chouaneiksi pukeutuneet yhdessä sinisten kanssa, Hulot etunenässä, saapuivat jo nuoren upseerin avuksi siihen paikkaan, missä markiisi oli heittänyt pyssynsä. Samassa Gudin huomasi vastustajansa, joka vallan uupuneena istui erään puun juurella pienessä metsikössä. Hän jätti nyt toverinsa vaihtamaan laukauksia pellon sivuaitauksen turvissa olevien chouanien kanssa ja kääntyi uudelleen markiisia kohti villipedon nopeudella.

Huomattuaan nämä liikkeet kuninkaan jääkärit päästivät hirvittäviä huutoja varoittaakseen johtajaansa. Sitten he koettivat pitää puoliaan sinisille, ammuttuaan heitä vastaan laukauksia taidokkaasti kuin salametsästäjät ainakin. Mutta siniset kiipesivät rohkeasti pensasaidan yli, jota chouanit käyttivät vallinaan, ja toimeenpanivat sen takana verisen koston. Chouanit vetäytyivät silloin sille tielle, joka kulki taistelutanterena käytetyn pellon sivua pitkin, ja ottivat senjälkeen haltuunsa sen kummun, jonka Hulot varomattomasti kyllä oli hylännyt. Ennenkuin siniset olivat ehtineet tointua, olivat chouanit jo piiloittautuneet noiden kallioiden komeroihin ja halkeamiin, joiden turvissa ollen vaaratta saattoivat ampua Hulot'n miehiä, jos nämä yrittäisivät ahdistaa heitä siellä.

Sillä aikaa kuin Hulot muutamien soturien seurassa hitaasti kulki metsikköön etsimään Gudiniä, fougèresläiset jäivät taistelupaikalle riisumaan vaatteet ja aseet kaatuneilta ja antamaan vielä henkitoreissaan oleville kuoliniskun. Tässä hirvittävässä sodassa ei kumpikaan puolue ottanut vankeja. Kun markiisi oli pelastunut, oivalsivat sekä chouanit että siniset molemminpuolisten asemien vahvuuden ja taistelun tehottomuuden, niin että kumpikin ajatteli ainoastaan paluumatkaa.

— Jos vielä menetän tuonkin nuoren miehen, — huudahti Hulot luoden tarkkaavan katseen metsään, — en enää valitse itselleni ystävää!

— Kas, kas, — sanoi eräs nuorista fougèresläisistä, joka ryösti kuolleilta heidän vaatteitaan ja tavaroitaan, — tuossa lintu, jolla on keltaiset höyhenet.

Ja hän näytti tovereilleen kukkaroa, joka oli täynnä kultarahoja, ja jonka oli löytänyt mustiin puetun lihavan vainajan taskusta.

— Mutta mitä hänellä on tuossa? — sanoi toinen, vetäessään esiin rukouskirjan saman vainajan päällystakin taskusta. — Se on pyhä mies, pappi! — hän huudahti, viskaten rukouskirjan maahan.

— Tuo hylky saattaa meidät vararikkoon! — sanoi kolmas, joka ei löytänyt muuta kuin kaksi kuuden frangin arvoista écu'ta sen chouanin taskusta, jota tarkasteli.

— Niinpä kyllä, mutta hänellä on mainiot kengät,

— sanoi eräs soturi, joka aikoi ruveta riisumaan niitä, anastaakseen ne.

— Sinä saat ne, jos ne lankeavat sinun arvallesi, — huomautti hänelle eräs fougèresläisistä, temmaten ne vainajan jalasta ja heittäen ne koottujen esineiden kasaan.

Neljäs soturi kokosi rahat, jakaakseen tämän saaliin, kaikkien soturien tultua koolle. Palatessaan nuoren upseerin kanssa, jonka viime yritys saavuttaa Gars oli ollut yhtä vaarallinen kuin turha, Hulot tapasi parikymmentä sotamiestä ja kolmekymmentä chouaneiksi pukeutunutta fougèresläistä yhdentoista kaatuneen vihollisen ääressä, joiden ruumiit oli heitetty pensasaidan juurelle kaivettuun kuoppaan.

— Soturit, — huudahti Hulot ankarana, — kiellän teitä jakamasta noita ryysyjä. Riviin, ja niin joutuin kuin käpälänne suinkin kerkiävät!

— Herra päällikkö, — sanoi eräs sotamies, näyttäen Hulot'lle kenkiään, joiden kärjistä hänen paljaat varpaansa pistivät esiin, — rahasta en välitä, mutta nuo kengät, — näin hän lisäsi, osoittaen kiväärinperällään raudoitettuja kenkiä, — nuo kengät sopisivat minulle kuin hansikas käteen.

— Huolitko jalkaasi englantilaisia kenkiä! — huomautti Hulot.

— Kuinka? — sanoi kunnioittaen eräs fougèresläinen, — sodan alusta asti olemme aina jakaneet saaliin.

— En kielläkään teitä fougèresläisiä noudattamasta tapojanne, — virkkoi Hulot äreästi, keskeyttäen fougèresläisen puheen.

— Kas, Gudin, tuossa kukkaro, jossa on sievonen määrä kultakolikolta. Sinä olet nähnyt paljon vaivaa, päällikkösi ei suinkaan estä sinua ottamasta niitä, — sanoi upseerille eräs hänen vanhoista tovereistaan.

Hulot katsoi Gudiniä syrjästä ja näki hänen kalpenevan.

— Se on setäni kukkaro! — huudahti nuori mies. Vaikka hän olikin kovin väsynyt ponnistuksistaan, hän astui muutaman askeleen lähemmäksi ruumiskasaa, ja ensimäinen ruumis, jonka eroitti, oli juuri hänen setänsä. Mutta tuskin oli hän nähnyt hänen sinijuovaiset punoittavat kasvonsa, jäykät kädet ja luodin synnyttämän haavan, kun päästi kumean huudon ja virkkoi:

— Lähtekäämme täältä, herra päällikkö! Sinisten joukko lähti liikkeelle. Hulot tuki käsivarrellaan nuorta ystäväänsä.

— Hitto vieköön! Älä huoli mokomasta, — sanoi hänelle vanha soturi.

— Mutta hän on kuollut! — vastasi Gudin. — Kuollut! Hän oli ainoa sukulaiseni, ja huolimatta kirouksistaan hän minua rakasti. Jos kuningas olisi palannut, olisivat kaikki vaatineet päätäni, mutta hän olisi piiloittanut minut pappiskaapunsa alle.

— Onpa hän tyhmä, tuo poika! — sanoivat kansalliskaartilaiset, jotka olivat jääneet saalista jakamaan. — Tuo pappi oli rikas, ja kun hän näin äkkiä kuoli, ei hän ehtinyt kirjoittaa jälkisäädöstään, jossa olisi tehnyt veljenpoikansa perinnöttömäksi.

Kun saaliinjako oli loppuun suoritettu, chouaneiksi pukeutuneet saavuttivat pienen sinisten pataljoonan ja marssivat matkan päässä sen takana.

* * * * *

Hirvittävä levottomuus hiipi yön tullen Galope-Chopinen mökkiin, jossa elämä siihen asti oli ollut niin viattoman huoletonta.

Barbette ja hänen pikku poikansa, kumpikin kantaen selässään taakkaa, — poika raskasta piikkihernekimppua ja äiti heiniä karjaa varten, — palasivat kotia siihen aikaan, jolloin perhe tavallisesti söi illallista. Astuessaan sisään majaan, äiti ja poika turhaan hakivat Galope-Chopinea; eikä tuo kurja tupa koskaan ollut näyttänyt heistä niin isolta, se kun nyt oli niin tyhjä. Pesä, josta tuli oli sammunut, pimeys, hiljaisuus, kaikki ennusti heille onnettomuutta.

Kun oli tullut aivan pimeä, Barbette sytytti kirkkaan takkavalkean ja kaksi oribus'ia. Tämä oli niiden pihkakynttilöiden nimi, joita käytettiin rannikolta Loiren yläjuoksulle saakka, ja joita vieläkin käytetään tällä puolen Amboisea, Vendômen tasangoilla. Barbette toimitti nämä askareet hitaasti kuin se henkilö ainakin, joka on syvän tunteen valtaama. Hän kuunteli pienintäkin risahdusta. Mutta usein tuulen ulvonta häntä petti, hän riensi kurjan mökkinsä ovelle ja palasi sieltä surullisena. Hän pesi puhtaaksi kaksi haarikkaa, täytti omenaviinillä ja asetti isolle pöydälle. Moneen kertaan hän katsoi poikaansa, joka valvoi tattarikakkujen paahtumista, mutta ei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Hetkiseksi pikku pojan katseet pysähtyivät kahteen naulaan, joiden varassa hänen isänsä lakki tavallisesti riippui, ja Barbette vapisi nähdessään, samoinkuin poikanen, tuon paikan yhä tyhjäksi.

Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin lehmien ammunta ja omenaviini-pisarat, jotka aina yhtä pitkien hetkien kuluttua tippuivat tynnyrin tapista. Nais-parka huokasi syvään valmistaessaan kolmessa ruskeassa polttosavipadassa eräänlaista keittoa maidosta, pieniksi palasiksi leikellystä leivästä ja paistetuista kastanjoista.

— Ne tappelivat Béraudièren pellolla, — huomautti poikanen.

— Meneppä sinne katsomaan, — sanoi äiti.

Poika juoksi sinne, näki kuutamossa ruumiskasan, mutta ei siinä huomannut isäänsä ja palasi kotia vallan iloisena viheltäen: hän oli löytänyt muutaman viiden frangin rahan, jotka voittajat olivat tallanneet lokaan ja unhoittaneet siihen. Äiti istui jakkaralla kiukaan ääressä kehräten hamppua. Poika pudisti kielteisesti päätään Barbettelle, joka ei rohjennut odottaa mitään hauskaa. Kun Pyhän Léonardin tornikello oli lyönyt kymmenen, pikku poika pani maata, soperreltuaan rukouksen pyhälle Annalle.

Päivän koittaessa Barbette, joka ei ollut silmäänsä ummistanut, päästi ilohuudon, kuullessaan kaukaa isojen rautanaulapohjaisten kenkien kopinan, jonka hyvin tunsi, ja ennen pitkää Galope-Chopinen nyreät kasvot tulivat näkyviin.

— Kiitos Pyhän Labren, jolle olen luvannut kauniin vahakynttilän, Gars on pelastunut. Älä unhoita, että nyt olemme pyhimykselle velkaa kolme kynttilää.

Sitten Galope-Chopine tarttui haarikkaan ja joi sen hengittämättä yhtenä siemauksena. Kun vaimonsa oli tarjonnut hänelle keiton, oli auttanut pyssyn hänen olaltaan ja kun hän oli istuutunut rahille, hän sanoi, siirtyen lähemmäksi tulta:

— Kuinka siniset ja chouaneiksi puetut tiesivät tulla tänne? Tapeltiinhan Florignyssa. Kuka paholainen onkaan voinut sanoa heille, että Gars oli meillä? Sillä ainoastaan hän, hänen kaunis naisensa ja me sen tiedämme.

Vaimo kävi kuolonkalpeaksi.

— Chouaneiksi puetut vakuuttivat minulle, että olivat Saint-Georges'n garseja, — hän vastasi väristen, — ja minä sanoin heille, missä Gars oli.

Nyt vaaleni Galope-Chopine vuorostaan ja jätti liemikuppinsa pöydän laidalle.

— Lähetin poikamme varoittamaan sinua, — jatkoi Barbette kauhistuneena, — mutta hän ei sinua tavannut.

Chouani nousi ja löi vaimoaan niin rajusti, että hän puolipyörtyneenä kaatui vuoteelle.

— Kirottu nainen, olet syössyt minut kuoleman kitaan! — hän sanoi.

Mutta pelästyneenä hän otti vaimonsa syliinsä.

— Barbette! — hän huusi, — Barbette!… Pyhä Neitsyt, löinpä liian lujaan!

— Luuletko, — kysyi Barbette avaten silmänsä, — että Marche-à-Terre saa sen tietää?

— Gars sanoi, — vastasi chouani, — ottavansa selvän siitä, mistä petos johtui.

— Sanoiko hän sen Marche-à-Terrelle?

— Pille-Miche ja Marche-à-Terre olivat Florignyssa. Barbette hengitti vapaammin.

— Jos he koskevat ainoaankaan hiuskarvaan päässäsi, — hän sanoi, — niin täytänpä heidän lasinsa etikalla.

— Oh, eipä minun enää ole nälkä! — huudahti Galope-Chopine surullisena.

Hänen vaimonsa lykkäsi hänen eteensä toisen täyden haarikan, mutta hän ei sitä katsonutkaan.

Kaksi suurta kyyneltä vieri silloin Barbetten poskille, kastellen hänen kuihtuneiden kasvojensa ryppyjä.

— Kuulehan, eukko, huomisaamuna täytyy koota risukasa Sulpice-vuorelle vastapäätä Pyhän Léonardin kirkkoa ja sytyttää se palamaan. Tämä on merkki Garsin ja Saint-Georges'in vanhan papin välillä, joka tulee toimittamaan hänelle jumalanpalvelusta.

— Meneekö Gars siis Fougères'en?

— Menee, kauniin neitinsä luo. Täytyypä minun tänään sentähden juosta senkin seitsemässä paikassa! Luulen, että hän nai tuon neidin ja ryöstää hänet, sillä hän on käskenyt minun vuokrata hevosia ja pitää ne valmiina Saint-Malon tiellä.

Tämän sanottuaan Galope-Chopine, joka oli väsyksissä, pani maata muutamiksi tunniksi. Noustuaan hän taas läksi liikkeelle. Seuraavana aamuna hän palasi kotia, huolellisesti toimitettuaan ne asiat, jotka Gars oli hänelle uskonut. Kuultuaan, ettei Marche-à-Terreä ja Pille-Micheä ollut näkynyt, hän rauhoitti vaimoaan, joka melkein levollisena läksi Pyhän Sulpicen vuorille, minne edellisenä iltana oli koonnut Pyhän Léonardin kirkkoa vastapäätä olevalle kalliolle muutamia kuuran peittämiä risukimppuja. Hän talutti kädestä poikastaan, joka vanhassa puukengässä kuljetti hehkuvia hiiliä. Tuskin olivat Galope-Chopinen poika ja vaimo kadonneet vajan katon taakse, kun hän kuuli kahden miehen hyppäävän lähimmän veräjäpölkyn yli, ja vähän ajan kuluttua hän näki kahden jykevämuotoisen himmeän haamun sukeltavan esiin jotenkin sakeasta sumusta.

— Se on Pille-Miche ja Marche-à-Terre! — hän sanoi itsekseen ja luhistui kauhusta kokoon.

Molempien chouanien synkät kasvot näyttäytyivät pienellä pihalla, ja ne muistuttivat melkoisesti leveälieristen hattujensa varjostamina niitä ihmispäitä, joita eräänlaiset taiteilijat ovat piirtäneet maisemakuviinsa.

— Päivää, Galope-Chopine, — sanoi Marche-à-Terre totisena.

— Päivää, herra Marche-à-Terre, — vastasi nöyrästi Barbetten mies. — Tahdotteko käydä mökkiin ja tyhjentää muutaman haarikan? Minulla on tässä kylmiä tattarikakkuja ja vastakirnuttua voita.

— Eipähän tuo taitaisi pahaa tehdä, serkku, — sanoi Pille-Miche.

Molemmat chouanit astuivat tupaan. Tämä alku ei ollenkaan ollut omiaan saattamaan Galope-Chopinea levottomaksi. Hän meni joutuin ison tynnyrin luo ja täytti omenaviinillä kolme haarikkaa. Sillä aikaa Marche-à-Terre ja Pille-Miche istuen kiiltäviksi kuluneilla penkeillä molemmin puolin pitkää pöytää leikkasivat tattarikakuista viipaleita, joille levittivät rasvaista kellervää voita, mihin veitsen painosta muodostui pieniä maitokuplia. Galope-Chopine asetti kolme kuohuvalla omenaviinillä täytettyä haarikkaa pöydälle vieraittensa eteen, ja nuo kolme chouania alkoivat syödä. Mutta ajoittain isäntä loi katseen Marche-à-Terreen, ylen auliina sammuttamaan hänen janoaan.

— Anna minulle nuuskarasiasi, — sanoi Marche-à-Terre Pille-Michelle.

Ja ravistettuaan siitä moneen kertaan nuuskaa pivoonsa, bretagnelainen veti sitä sieramiinsa juhlallisesti kuin mies ainakin, joka ryhtyy johonkin tärkeään ja vakavaan tehtävään.

— Onpa täällä kylmä, — sanoi Pille-Miche, nousten sulkemaan oven yläluukkua.

Sumun himmentämä päivänvalo tunki tupaan ainoastaan pienestä ikkunasta ja valaisi vaan heikosti pöytää ja molempia penkkejä. Mutta takkavalkia levitti siihen punervaa hohdetta.

Galope-Chopine täytti haarikat toistamiseen ja asetti ne vieraittensa eteen; mutta he eivät enää tahtoneet juoda, heittivät pois leveälieriset hattunsa ja kävivät äkkiä juhlallisen näköisiksi. Heidän eleensä ja katse, jonka he samalla loivat toisiinsa, sai Galope-Chopinen kauhusta värisemään, ja hän luuli näkevänsä verta heidän punaisten villamyssyjensä alla.

— Tuoppa tänne iso teurastusveitsesi, — sanoi Marche-à-Terre.

— Mutta, herra Marche-à-Terre, mitä te sillä teette?

— Älä puhu joutavia, serkku, tiedäthän sen hyvin, — sanoi Pille-Miche, sulkien nuuskarasiansa, jonka Marche-à-Terre oli antanut hänelle takaisin, — olet tuomittu.

Molemmat chouanit nousivat yhtaikaa tarttuen karbiini-pyssyihinsä.

— Herra Marche-à-Terre, enhän minä ole sanonut mitään Garsista…

— Sanon sinulle: nouda teurastusveitsesi, — vastasi chouani.

Onneton Galope-Chopine läksi liikkeelle ja kolhaisi ohimennessään poikansa jykevää vuodetta, ja kolme viiden frangin rahaa vieri siitä lattialle; Pille-Miche otti ne ylös.

— Kas, kas! siniset ovat antaneet sinulle vallan uusia hopeakolikoita! — huudahti Marche-à-Terre.

— Niin totta kuin tuossa näette edessänne Pyhän Labren, en ole sanonut mitään, — vakuutti Galope-Chopine. Barbette luuli chouaneiksi pukeutuneita fougèresläisiä Pyhän Georges'n garseiksi, siinä kaikki.

— Miksi puhut asioista vaimollesi? — kysyi raa'asti Marche-à-Terre.

— Muuten, serkku, emme kysy sinulta syitä, vaan teurastusveistäsi. Olet tuomittu.

Saatuaan merkin toveriltaan Pille-Miche yhdessä hänen kanssaan kävi käsiksi uhriin. Huomatessaan itsensä molempien chouanien kouristamaksi, Galope-Chopine lamautui täydelleen, vaipui polvilleen ja kohotti epätoivoisena kätensä pyöveleitään kohti.

— Hyvät ystäväni, rakas serkku, mihin joutuukaan pieni poikani?

— Minä pidän hänestä huolen, — sanoi Marche-à-Terre.

— Rakkaat toverini, — jatkoi Galope-Chopine, joka oli käynyt kalpeaksi, — enhän minä ole valmis kuolemaan. Tahdotteko, että lähden täältä ilman rippiä ja synninpäästöä? Teillä on oikeus riistää minulta henki, mutta ei syöstä minua iankaikkiseen kadotukseen.

— Se on totta, — sanoi Marche-à-Terre, katsoen Pille-Micheen.

Molemmat chouanit joutuivat hetkeksi hyvin hämilleen, eivätkä voineet ratkaista tätä pulmallista omantunnon asiaa. Galope-Chopine kuunteli vähintäkin tuulen synnyttämää melua, kuin olisi hänellä vielä ollut hiukan toivoa. Omenaviini-pisara, joka säännöllisesti muutaman hetken kuluttua tippui tynnyristä, kiinnitti hänen huomionsa, ja vaistomaisesti hän loi tynnyriin katseen, syvästi huoaten.

Äkkiä Pille-Miche tarttui poloista käsivarteen, veti hänet nurkkaan ja sanoi:

— Tunnusta minulle kaikki syntisi, minä toistan ne oikean Kirkon papille, ja hän on myöntävä synninpäästön. Ja jos täytyy suorittaa joku katumuksenteko, niin teen minä sen sinun asemestasi.

Galope-Chopine aikaansai vähäisen lykkäyksen perinpohjaisella ripittäymistavallaan; mutta huolimatta hänen syntiensä monilukuisuudesta ja monimutkaisuudesta, hän viimein saapui rukousnauhansa päähän.

— Oi! — hän lausui päättäessään, — kaikesta huolimatta, serkkuni, koska puhun sinulle kuin rippi-isälle ainakin, vakuutan sinulle Jumalan pyhän nimen kautta, etten saata soimata itseäni muusta kuin että silloin tällöin olen liiaksi ajatellut omaa etuani, ja kautta Pyhän Labren, joka riippuu tuolla kiukaan yläpuolella, vannon, etten ole mitään sanonut Garsista. Ei, hyvät ystävät, minä en ole mikään petturi.

— Hyvä, hyvä, serkku, nouse ylös; tästä kaikesta saat aikanansa sopia hyvän Jumalan kanssa.

— Mutta antakaa minun ainakin sanoa hyvästi Barbe…

— Riittää, — sanoi Marche-à-Terre; — jos tahdot, ettei sinua kohdella ankarammin, kuin mikä on välttämätöntä, niin käyttäydy kuin aimo bretagnelainen ja päätä päiväsi kuin mies ainakin.

Molemmat chouanit, tarttuen uudelleen Galope-Chopineen, panivat hänet pitkäkseen penkille, missä hän ei enää näyttänyt muita vastustuksen merkkejä kuin suonenvedontapaisia liikkeitä, joilla eläin vaistomaisesti puolustautuu teurastettaessa. Lopulta hän päästi muutamia kumeita korina-ääniä, jotka lakkasivat heti kuin raskas teurastuspiilu oli iskenyt. Hänen päänsä erkani ruumiista yhdestä ainoasta iskusta. Marche-à-Terre tarttui vainajan päähän hiustupsusta, poistui mökistä, ja löysi etsittyään hetken aikaa oven yläpuolella olevasta vuolemattomasta hirrestä ison naulan, jonka ympärille hän kietoi kouraansa kokoamansa hiustöyhdön, jättäen sen varaan riippumaan verisen pään, jonka silmiä ei edes sulkenut.

Molemmat chouanit pesivät, pitämättä kiirettä, kätensä isossa vesimaljassa, painoivat hatut päähänsä, ottivat karbiini-pyssynsä ja hyppäsivät veräjäpölkyn yli viheltäen laulua Kapteenista. Pille-Miche kaiutti sitten käheällä äänellään pellon perällä näitä tuon yksinkertaisen kansanlaulun säkeistöjä, jotka sattumalta muistuivat hänen mieleensä, ja joiden sävelmän tuuli kuljetti edelleen:

Ensi kaupunkiin kun tuli, lempijänsä sydän suli, silkkihin hän hänet puki;

toiseen kaupunkiin kun tuli, lempijänsä sydän suli, kultahan hänet puki;

tyttö armas, kaunokainen, poikain syömet voitti vainen koko rykmentissä siinä.

Tämä nuotti hälveni mikäli molemmat chouanit poistuivat. Mutta tällä seudulla vallitsi niin syvä hiljaisuus, että useat sävelet saapuivat Barbetten korvaan, hänen palatessaan mökilleen pikku poikansa kanssa, jota talutti kädestä. Maalaisvaimo ei koskaan välinpitämättömänä kuuntele tätä laulua, joka on niin yleisesti tunnettu ja suosittu Länsi-Ranskassa. Vallan vaistomaisesti alkoikin Barbette laulaa tuon kansanlaulun ensi säkeistöjä:

Lähtekäämme, kaunokainen, sotaan, oma armahainen, pakosalle mailta näiltä.

Suur' ol' kapteenilla mure. "Sitä ällös pahoin sure; tytärtäni et voi saada.

Vaikka kosit häntä maalla, merellä myös raivokkaalla, hänt' et saa sä petoksetta."

Tyttärensä luokseen haastoi, isä, vaatteet hältä raastoi, syöksi sitten meren syliin.

Kapteeni ol' järkevämpi, pelastamaan ketterämpi, tytön laivaan nosti nopsa.

"Lähtekäämme, kaunokainen, sotaan, oma armahainen, pakosalle mailta näiltä."

Ensi kaupunkiin kun tuli, j.n.e.

Sinä hetkenä, jona Barbette alkoi laulaa sitä säkeistöä, jolla Pille-Miche oli laulunsa alottanut, hän oli saapunut pihalle. Hänen kielensä jähmettyi, hän jäi kuin kivettyneenä seisomaan. Sitten raju, mutta kumea huuto pääsi ilmoille hänen ammottavasta suustaan.

— Mikä sinun on, äiti rakas? — kysyi lapsi.

— Mene yksin, — huusi Barbette käheästi, vetäen pois kätensä ja työntäen tavattoman rajusti luotaan poikasensa. — Sinulla ei enää ole isää eikä äitiä!

Lapsi hieroi itkien olkaansa ja näki äkkiä naulaan ripustetun pään. Hän vaikeni, mutta hänen kasvoissaan oli tuollainen vääntynyt ilme, joka syntyy kyyneliä vuodatettaessa. Hän avasi silmät suuriksi, katsoi pitkään isänsä päätä, kasvoissa typerä ilme, joka ei kuvastanut mitään mielenliikutusta. Lopulta hänen tylsät kasvonsa ilmaisivat hillitöntä uteliaisuutta.

Äkkiä Barbette jälleen tarttui lapsen käteen, puristi sitä rajusti ja veti hänet nopeasti sisälle tupaan. Kun Pille-Miche ja Marche-à-Terre penkillä löivät Galope-Chopinelta pään poikki, oli toinen hänen jalkineistaan pudonnut hänen kaulansa kohdalle lattialle ja oli täyttynyt verellä. Tämä oli ensimäinen seikka, jonka hänen leskensä huomasi.

— Vedä puukenkäsi jalasta, — sanoi äiti pojalleen, — ja pistä jalkasi tuohon verellä täytettyyn kenkään. Kas noin. Muista aina, — hän huudahti kolkolla äänellä, — isäsi jalkinetta, äläkä koskaan vedä jalkaasi kenkää, muistamatta tätä, joka oli täynnä chouanien vuodattamaa verta, ja tapa chouaneja!