Front matter

KALEVALA (1862)

Lyhennetty laitos

Tärkeimmillä selityksillä koulujen tarpeeksi varustanut

ELIAS LÖNNROT

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 27 Osa.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1862.

Imprimatur: C. R. Lindberg.

Alkulause

Kun vuonna 1849 toimitettua Kalevalaa ei enää tavata kirjakaupassa, niin annetaan tässä uusi, kouluin tarpeeksi lyhennetty laitos Kalevalan runoista. Lyhennys on sillä tavoin toimitettu, että siihen on otettu ainoastaan pää-asiaiset tarinat, jonka kautta, syrjätapausten pois jättämällä, nykyisen laitoksen värsyistä ei tule paljo päälle neljän joka kymmentä värsyä vastaan entisessä, niinkuin seuraava osotus sen vielä tarkemmin selittää. [Värsyluku: S:a Entis. 22796, Nykyis. 9732.]

Erinäisiä runovärsyjä nykyisessä laitoksessa paikoin tavataan toisilla sanoilla kun entisessä. Niitä ei toki ole omasta päästä saatu, vaan valittu niistä monilukuisista runoin toisinnoista, joita eri laulajoilta kirjoitettuna yleensä löytyy, ja syynä niiden valitsemiseen entisten sijasta on ollut, ei mikään muuttamisen halu, vaan tavallisesti se ainoastaan, että suotava lyhennys sillä tavoin on saatu paremmin mukautumaan.

Kerake d, jota Karjalan kielimurteessa ei tavata ollenkaan, on näistä Kalevalanki runoista pois jätetty. Vaikka semmoisen poisjäännön hoksaamiseen ei paljo tarvita tottumista, niin ei toki haitanne juuri vasta alkavain johdoksi luetella muutamia erinäisiä, näissä runoissa tavattavia sanoja, joissa t, tahi sen sijainen d, sillä tavoin vastoin tavallista kirjakieltä on katoomaan tullut. [Ahin = Ahdin, Ahon = Ahdon, aian = aidan … yhen = yhden, yheksi = yhdeksi, yheksällä = yhdeksällä.]

Syy vastamainittuun erotukseen on se, että tavallisessa kirjakielessä t ja ht, kun ovat kahden ääntiön välissä (pata, lehto), pehmenevät kerakkeiksi d ja hd, jos jälkimäinen ääntiö ei ole pitkä (pataan, lehtoon) ja tavu sanan taipuessa tulee kerakkeella päättymään (padan, lehdon, padassa, lehdossa jne.). Mutta Karjalan (kuin myös Savon ja Kainun) murteessa t ei pehmene, vaan katoo kokonaan (pa'an, lehon, pa'assa, lehossa jne.).

Samoite katoo k peräti l:n ja r:n perästä, eikä pehmene j:ksi, kuin monessa muussa murteessa, ja sentähden tavataan näissä runoissa härän, jälen, kylen, kären, nälän, eikä härjän, jäljen, kyljen, kärjen, näljän. Se kirjoitustapa jo toki muutenkin alkaa kyllä tavallinen olla. Omituinen Venäjän-Karjalan murteellen on sk:n ja tk:n pehmeneminen, edellisen s:ksi ja jälkimäisen t:ksi, jonka tähden sanotaan itettäviä, kaselle, kosen, lasettakoon, matalla, so. itkettäviä, kaskelle, kosken, laskettakoon, matkalla.

Paitsi sanan ensimäisessä tavuessa jakauvat pitkät ääntiöt ja pitkät kaksois-äänet eri tavuihin, jossa tapauksessa aa ja ää muuttuvat oa:ksi ja eä:ksi:

a) nimi-, laatu- ja luku-sanain infinitivo-siassa.

[aikoa = aikaa, aloa = alaa, haavoa = haavaa … vajoa = vajaa, vertoani = vertaani, äijeä = äijää.]

b) tekosanain i-mäisen nimitapa-lajin translativossa ja infinitivossa.

[ajoa = ajaa, eleä = elää, hiihteä = hiihtää … soutoa = soutaa, työnteä = työntää, veteä = vetää.]

c) toisen luokan tekosanain varressa ja johdoksissa.

[arvoan = arvaan, harjoava = harjaava, hoiloa - hoilaa … osoajaksi = osaajaksi, osoamatta = osaamatta, vastoavi = vastaapi.]

Kaikissa muissa tiloissa ääntiöt jakauvat muuttumattomina erilleen ja saavat tavallisesti b:n väliinsä. Niin esim. tulee kaksitavuisista sanoista: keihään, kotiin, käyään (käydään), kylään, melkein, pahaan, saatiin, sotaan, taloon, usein, veneen, veteen, kolmitavuisia: keihä'än, kotihin, käyähän, kylähän, melke'in, paha'an, saatihin, sotahan, talohon, use'in, venehen, vetehen, ja kolmitavuisista: hopeita, keihäille, kätkyille, kaotkoot (kadotkoot), olalleen, rekeille, sivullaan, nelitavuisia: hope'ita, keihä'ille, kätky'ille, kaotkohot, olallehen, rehe'ille, sivullahan; nelitavuisista: sanelemaan, uu'istuneen (uudistuneen), viisitavuisia: sanelemahan, uuistunehen jne.

Suora- ja mutkatapaisten (modus indicativus ja concessivus) tekosanain kolmas yksikön asema Venäjän-Karjalan murteessa pitkittyy liitteellä vi, vastaava meidän tavalliselle pi, virolaiselle b. Semmoisia ovat: ajattelevi, astuvi, elelevi, kapaloivi, kumottanevi, laativi, menevi, paistanevi, tiennevi (tietänevi), yllättävi jne., jotka meillä sanotaan: ajattelee eli ajatteleepi, astuu eli astuupi, elelee eli eleleepi, kapaloi eli kapaloipi (kapaloitsee), jne. Ainoastaan yksitavuisista sanotaan aina: luopi, saapi, uipi jne.

Itsekohtaisista tekosanoista, joita suomen kielessä kaikin paikoin ei käytetä, voipi niihin tottumaton seuraavain esimerkkien kautta jotain johtoa saada:

[ajoihe = ajoi itsensä, annoime = annoin itseni, astuikse = astuu itsensä … veäite = vedä itsesi, ylenteleikse = ylentelee itsensä, itseänsä, ärtelihet = ärtelit itsesi, itseänsä.]

Yleisiä kielessämme ovat äänimukaiset tekosanat, jotka usein yhteydestänsä toisten sanain kanssa saavat parhaan selityksensä. Senlaisia esim. ovat: suihkii, piukkii, loruu, noruu, kamuaa, remuaa, nuhajaa, sohajaa, ratisee, vatisee, ärähtää, sorahtaa, sirettää, hyräytyy, viehkuroi, kääperöitsee, häiläyttää nauskauttaa, tölläyttää, tuivertaa, kaivertaa, karittelee, kahattelee, suhuttelee, siuottelee, luskuttelee, juhmuttelee, käärämöittelee jne. Jonkun toisen tekosanan vieressä ne osottavat tarkemmin sillä merkityn toimituksen erityistä ääntä tai liikuntotapaa, esim. lyödä lynnähyttelee = lyö niin että helähtelee, itkeä hyryttelee = itkee hiljaisella äänellä, huutaa huikahuttaa = huutaa raikkaalla äänellä, käydä kulleroittelee = käy keveästi ja ripsaasti, astua lykyttelee = astuu joutusasti, hiihtää kivittää = hiihtää uutteraan, juosta puikkii = juoksee liukkaasti. Tavataan välistä melkein samanlaatuisia nimi- ja laatusanojaki, esim. huitukka, haitukka, ressukka, rehvana, röyhetyinen, källeröinen, jotka samoin kuin senlaiset tekosanatki usein ovat helpommat ymmärtää, kun tarkalleen muilla sanoilla selittää.

Tekosana-johdoksia: käännältää, väännältää, veältää, (vedältää), sivaltaa, työnnältää, nostakaa, painaltaa, murraltaa jne., jotka osiksi ovat tavalliselle kirjakielelle oudompia, käytetään runoissa joksensaki tavallisesti. Niillä osotetaan toimituksen kiivautta (kiireisyyttä ja väkevyyttä), esim. työnnältää = työntää kiivaasti eli äkisti ja väkevällä kädellä. Äkillisyyttä yksinään merkitään toisella johtolajilla, jota laatua ovat: vetäisee, tarpaisee, sitaisee, kutaisee, tahkaisee, parkaisee, = vetää, tarpoo, sitoo, kutoo, tahkoo, parkuu yht'äkkiä. Eri lajia taas ovat seuraavat johdokset: aukoo, halkoo, katkoo, laukoo, leikkoo, lohkoo, pilkkoo, ratkoo, seuroo, tempoo, viskoo, ja huiskii, jyskii, lykkii, ryyppii, tuiskii jne., jotka tarkoittavat sievennettyä tahi vähennettyä toimitusta.

Aivan omituinen Aunuksen ja erittäinki Vepsän murteelle on mutka- ja ehtotavan (modus concessivus ja conditionalis) yhdistys, jota yhdistystä voisi arvelotavaksi sanoa. Jälkiä siitä löytyy näissä runoissakin, esim. (XXIII: 187, 188) suuttuneisi = ehkä suuttuisi, taitaisi suuttua, ja kamaltuneisi = ehkä kamaltuisi, voisi kamaltua. Vepsän kielessä tavataan myös erityinen laji tekosana-johdoksia päätteellä -ksennan, -ksentaa (-kseta), joka tarkoittaa toimituksen alottamista eli siihen rupeemista. Kalevalan runoissa löytyy niin ikään jälkiä siitäki lajista, esim. (XXVII: 213, 214) syännyksenti = alkoi syäntyä (sydäntyä), ja suutuksenti = rupesi suuttumaan.

Kun tahdotaan toista kohteliaammasti jotain tekemään käskeä, käytetään runoissa yleisesti kehotustapaa (modus optativus), esim. katso'ote, kukkuos, liikkuos, luistaellos, tehkös, tullos, uiksennellos, ve'ellös (vedellös), viitsiöte jne., = tehkää niin hyvin ja katsokaa, ole hyvä ja kuku jne.

Kieltävissä lauseissa runo omaan laatuunsa usein asettaa kieltosanan tekosanan jälkeen, esim. anna en sulle piikoani, huoli en haahen haljakoista, maha et lausua lapiksi, oisi en paljoa pitänyt, ole et joki juoksemahan, pääse en neitipäiviltäni, saanut ei paljo saalihiksi, taia en sampoa takoa, tullut ei illalla kotihin jne. Tavallisessa puheessa sanottaisi: en anna — — —, en huoli — — —, et maha (mahda) — — —, en oisi, jne.

Asemallinen tekosana (verbum personale) välistä jääpi koko lauseesta pois, esim. emo tuosta itkemähän = rupesi itkemään, heti tuonne hiihtämähän = läksi hiihtämään, kaikki kattilan pesohon = lähtekööt pesoon, kenpä sanan saatantahan = läksi tahi lähtisi sanan saatantaan, Lapin koirat haukkumahan = rupesivat haukkumaan, mie tuota sanelemahan = käännyin sanelemaan, miksi neittä korjahasi = pyydät eli tahdot neittä, miten olla, kuin eleä = pitäisi eli tulisi olla, siitä seppo Ilmarinen tyttöä anelemahan = kääntyi eli rupesi anelemaan.

Nimi- ja laatusanat runokielessä hyvin tavallisesti saavat semmoisia erilaisia johdepäätteitä, jotka antavat niille somistavaisen, suosittelevaisen eli miellyttäväisen lisämerkinnön, esim.

[anoppi = anoppinen, emä = emo, emonen, emyt, halko = halkonen … vesi = vetonen, veyt, vetyinen, vyö = vyöhyt, vyöhykkäinen, yö = yöhyt.]

Monikossa on Karjalan ja Savon murteella ynnä tavallisten päätetten kanssa myös toiset omalaatuisensa, esim. helmilöitä, jokiloina, kuoriloiksi, käärylöihin, lastuloita, lukkoloita, mahtiloita, pilvilöiksi, ristilöitä, tähtilöinä jne., jotka usein tavataan näissä runoissa. Ne eivät merkitse muuta, kuin yleensä tavalliset: helmiä, jokina, kuoriksi, kääryihin, lastuja, lukkoja, mahtia, pilviksi, ristejä, tähtinä. A:lla ja ä:llä päättyvissä sanoissa niitä ei ollenkaan tavata.

Sanaa on, vastaava tavallisille jälkiliitteille -han, -hän, -pa, -pä, usein käytetään ikään kuin lauseen lujitteeksi eli täytteeksi, välillä melkein joutonaisesti, esim. eip' on ilmalla Jumalan, eip' on mennyt Päivälähän, kenp' on veistäisi venosen, kun on ammut Väinämöisen, lampiveet on laskemassa, luon on merta luutimahan, mies on nousevi merestä, oi on vanha Väinämöinen, onp' on Hiiessä hiottu, takoi — — — laitahan on jauhomyllyn, tuop' on päätyvi pihalla, uip' on vielä yötä kolme, jne.

Muista Kalevalan kielen erinomaisuuksista, jotka jollain tavalla poikkeevat tavallisesta kirjakielestä, erittäinki raamatun suomesta, antanee seuraava erinäisten sanain luettelo jotain viittausta:

[annituus = annittomuus, ensinkänä = ensinkään, hanka rauta = rauta-hanka … vyö vaski = vaskivyö, vaskivöinen, väänti = väänsi, väätä = vääntää.]

Sanarakentonsa puolesta joka runovärsyllä on neljä polvea eli mittaa, esim.

aisa tarttui aisan päähän; yksin meillä yöt tu- levat,

ja itse-kuki polvi on kaksitavuinen, paitsi ensimäinen, jossa voipi olla kolme, vieläpä ehkä neljäki tavutta, esim.

mene jo myöten myöty neiti; ääni oli kaunis ja so- rea.

Ensimäiseen polveen sopii kaksi lyhyttäki tavutta, esim.

lähe kanssa laula- mahan,

mutta sitä seuraavain polvien tavuista pitää edellisen olla pitkä, jälkimäisen lyhyt, esim.

oli ennen aikoi- nansa,

kuitenki niin ymmärtäen, että lyhytääntiöisetki tavuet, paitsi sanan alussa, taidetaan pitkiksi lukea, jos ovat korottomia, esim.

tule- vi jo- ki tu- linen; satu- ja sa- nele- mahan,

ja välistä korollisinaki, esim.

tyttä- reni nuorem- pani; kysyt- teli lausut- teli.

Sanaselitykseen eli sanastoon on otettu ainoastaan oudompia, erittäinki länsi-Suomelle vähemmin tuttuja sanoja, ja vieraskielisten sukulais-sanain osotuksella on tahdottu antaa jotain viittausta vertailevasta kieli-tutkinnosta. Nimija laatu-sanoista saadaan genitivo- ja tekosanoista infinitivo-sija niiden viimeisen tavuen muuttamalla sen jälkeisen osotuksen mukaan. Merkki + muistuttaa sanan varren samassa pehmenevän, s.t.s. että siinä löytyvät kk, lk, nk, rk, p, lp, mp, pp, rp, t, ht, lt, nt, rt, tt tulevat olemaan k, l, ng, r, v, lv, mm, p, rv, d, h, ll, nn, rr, t, ja k peräti katoomaan.

Muutamia pieniä painovirheitä on tullut tähänki kirjaan [korjattu]. Siihen lisäksi tavataan myös paikoin epävakaisuutta semmoisten sanain kirjoittamisessa, kun esim. suvaitsen, tuuvitella, laskija, onneton, tutkaimen, hopeinen, käyppä, pääsnekkänä. Lukija siis suokoon anteeksi, jos jossa kussa paikassa niiden sijasta tapaisi suaitsen, tuu'itella, laskia, onnetoin, tutkamen, hopeainen, käy'pä, pääsne'känä.

Helsingistä helmikuussa 1862.

E. L.

Ensimäinen runo

Laulaja kehottaa toista kanssansa laulamaan ja nimittää laulun erinomaisimmat aineet; vv. 1-22. — Ilman tytär, kave Luonnotar, ikävystyy yksinäiseen elämäänsä ilmassa, laskeikse sieltä mereen, joutuu tuulen ja veden vaikuttamasta raskaaksi ja kuljeksii kauvan aikaa aalloissa; vv. 23-54. — Sotka lentää, laatii pesän Ilmattaren polvelle, munii siihen, munat vierähtävät veteen ja särkyvät palasiksi, jotka muuttuvat maaksi, taivaaksi, auringoksi, kuuksi, tähdiksi ja pilviksi; vv. 55-102. — Ilmatar yhä uiskentelee merellä ja luopi viimein ympärillensä rantoja, niemiä, saaria, luotoja ja muita paikkoja; vv. 103-136. — Lopulta Ilmatar synnyttää Väinämöisen, joka ensin jääpi aaltoin varaan, kunnes viimein seisottuu muutaman saaren rannalle merellä; vv. 137-170.

Veli kulta veikkoseni, Kaunis kasvin-kumppalini! Lähe kanssa laulamahan, Saa kera sanelemahan, Noita saamia sanoja, 5 Virsiä virittämiä, Vyöltä vanhan Väinämöisen, Alta ahjon Ilmarisen, Päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä, 10 Pohjan peltojen periltä, Kalevalan kankahilta. Niit' ennen isoni lauloi Kirvesvartta vuollessansa, Niitä äitini opetti 15 Väätessänsä värttinätä; Sampo ei puuttunut sanoja, Eikä Louhi luottehia. Vanheni sanoihin sampo, Katoi Louhi luottehisin, 20 Virsihin Vipunen kuoli, Lemminkäinen leikkilöihin. Noin kuulin saneltavaksi, Tiesin virttä tehtäväksi: Yksin meillä yöt tulevat, 25 Yksin päivät valkeavat, Yksin syntyi Väinämöinen, Ilmestyi iki runoja, Kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta. 30 Olipa impi ilman tyttö, Kave Luonnotar korea; Ikävystyi aikojansa, Ouostui elämätänsä, Aina yksin ollessansa, 35 Impenä eläessänsä, Ilman pitkillä pihoilla, Avaroilla autioilla. Jop' on astuiksen alemma, Laskeusi lainehille, 40 Meren selvälle selälle, Ulapallen aukealle. Tuuli neittä tuuvitteli, Aalto impeä ajeli, Ympäri selän sinisen, 45 Lakkipäien lainehien; Tuuli tuuli kohtuiseksi, Meri paksuksi panevi. Kantoi kohtua kovoa, Vatsan täyttä vaikeata, 50 Vuotta seitsemän satoa, Yheksän yrön ikeä; Eikä synny syntyminen, Luovu luomaton sikiö. Tuli sotka suora lintu, 55 Lenteä lekuttelevi Etsien pesän sijoa, Asunmaata arvaellen. Ei löyä sitä sijoa, Kuhun laatisi pesänsä 60 Selvällä meren selällä, Ulapalla aukealla. Liitelevi, laatelevi, Arvelee, ajattelevi: "Teenkö tuulehen tupani, 65 Aalloillen asunsijani, Tuuli kaatavi tupasen, Aalto vie asunsijani." Niin silloin veen emonen, Nosti polvea merestä, 70 Sotkalle pesän sijaksi, Asunmaaksi armahaksi. Tuo sotka sorea lintu Keksi polven veen emosen Luuli heinä-mättähäksi, 75 Tuoreheksi turpeheksi, Siihen laativi pesänsä, Muni kultaiset munansa. Alkoi hautoa munia, Päätä polven lämmitellä; 80 Jopa tuosta veen emonen, Veen emonen, ilman impi, Tunsi polvensa palavan, Kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, 85 Munat vierähti vetehen, Karskahti munat muruiksi, Katkieli kappaleiksi. Muuttuivat murut hyviksi, Kappalehet kaunosiksi: 90 Munasen alainen puoli Alaiseksi maa-emäksi, Munasen yläinen puoli Yläiseksi taivahaksi, Yläpuoli ruskeaista 95 Päivöseksi paistamahan, Yläpuoli valkeaista Se kuuksi kumottamahan; Mi munassa kirjavaista, Ne tähiksi taivahalle, 100 Mi munassa mustukaista, Se on ilman pilvilöiksi. Ajat eellehen menevät, Vuoet tuota tuonnemmaksi, Uuen päivän paistaessa, 105 Uuen kuun kumottaessa; Aina uipi veen emonen, Veen emonen, ilman impi, Noilla vienoilla vesillä, Utuisilla lainehilla, 110 Eessänsä vesi vetelä, Takanansa taivas selvä. Jo vuonna yheksäntenä, Kymmenentenä kesänä, Nosti päätänsä merestä, 115 Kohottavi kokkoansa, Alkoi luoa luomiansa, Saautella saamiansa. Kussa kättä käännähytti, Siihen niemet siivoeli; 120 Kussa pohjasi jalalla, Kalahauat kaivaeli; Kussa ilman kuplistihe, Siihen syöverit syventi. Kylin maahan kääntelihe, 125 Siihen sai sileät rannat; Jaloin maahan kääntelihe, Siihen loi lohi-apajat; Päin päätyi maata vasten, Siihen laitteli lahelmat. 130 Ui siitä ulomma maasta, Seisattelihe selälle; Luopi luotoja merehen, Kasvatti salakaria, Laivan laskema-sijaksi, 135 Merimiesten pään menoksi. Jo oli saaret siivottuna, Luotu luotoset merehen, Ilman pielet pistettynä, Maat ja manteret sanottu, 140 Viel' ei synny Väinämöinen, Ilmau iki runoja. Vaka vanha Väinämöinen Kulki äitinsä kohussa Kolmekymmentä keseä, 145 Yhen verran talviaki, Noilla vienoilla vesillä, Utuisilla lainehilla. Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: 150 "Kuu keritä, Päivyt päästä, Otava yhä opeta, Saata maille matkamiestä, Ilmoillen inehmon lasta!" Kuu keritti, Päivyt päästi, 155 Otava yhä opetti, Suisti miehen suin merehen, Käsin käänti lainehesen; Jääpi mies ve'en varahan, Uros aaltojen sekahan. 160 Virui siellä viisi vuotta, Sekä viisi, jotta kuusi, Vuotta seitsemän kaheksan; Seisottui selälle viimein, Niemelle nimettömälle, 165 Manterelle puuttomalle. Se oli synty Väinämöisen, Rotu rohkean urohon, Kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta. 170

Toinen runo

Väinämöinen nousee maalle ja laittaa Sampsa Pellervoisen puita kylvämään; vv. 1-32. — Tammi ei ota taimiaksensa tavallisella maalla, mutta sitte Meritursaan polttamiin tuhkiin kylvettynä se sievään nousee, leviää yli koko maan ja estää lehvillänsä kuun sekä auringon näkymästä; vv. 33-64. — Väinämöinen rukoilee apua äitiltänsä, ja merestä nousee pieni peukalon pituinen mies tammea kaatamaan. Se mies maalla yhtäkkiä muuttuu hirveän suureksi jättiläiseksi ja kaataa tammen kolmella lyönnillä; vv. 65-124. — Tammen kaadettua päivä taas pääsee maalle paistamaan, linnut laulelevat iloisesti, puut, kukat, ruohot ja marjat kasvavat kauniisti; ohran kasvia ainoastansa ei vielä löydy; vv. 125-144. — Väinämöinen löytää meren rannalta muutamia jyvän siemeniä, kaataa suuren kasken, saapi kotkalta tulta ja polttaa kasken; vv. 145-174. — Väinämöinen kylvää löytöjyväsensä palomaahan, rukoilee Mannun eukolta ja Ukolta kasvuonnea ja näkee jonkun ajan päästä ohran mitä parahimman halmeessansa kasvavan. Käkeä, joka samalla aikaa puussa kukahteli, pyytää ainaki onnea paikoillensa kukkumaan; vv. 175-232.

Nousi siitä Väinämöinen Jalan kahen kankahalle, Saarehen selällisehen, Manterehen puuttomahan. Arvelee ajattelevi, 5 Pitkin päätänsä pitävi: Kenpä maita kylvämähän, Toukoja tihittämähän. Pellervoinen pellon poika, Sampsa poika pikkarainen, 10 Sep' on maita kylvämähän, Toukoja tihittämähän. Kylvi maita kyyhätteli, Kylvi maita, kylvi soita, Kylvi auhtoja ahoja, 15 Panettavi paasikoita. Mäet kylvi männiköiksi, Kummut kylvi kuusikoiksi, Kankahat kanervikoiksi, Notkot nuoriksi vesoiksi. 20 Läksi puut ylenemähän, Vesat nuoret nousemahan, Kasvoi kuuset kukkalatvat, Lautui lakkapäät petäjät, Koivuset noroille nousi, 25 Lepät maille leyhke'ille, Raiat maille raikkahille, Pihlajat pyhille maille, Tuomet maille tuorehille, Katajat karuperille, 30 Tuomehen hyvä he'elmä, Katajahan kaunis marja. Vaka vanha Väinämöinen Kävi tuota katsomahan, Sampsan siemenen aloa, 35 Pellervoisen kylvämiä. Näki puut ylenneheksi, Vesat nuoret nousneheksi; Yks' on tammi taimimatta, Juurtumatta puu Jumalan. 40 Niin näkevi neljä neittä, Viisi veen on morsianta, Sininurmen niitännässä, Kastekorren katkonnassa, Nenässä utuisen niemen, 45 Päässä saaren terhenisen. Tulipa merestä Tursas, Uros aalloista yleni, Tunki heinäset tulehen, Ilmi valkean väkehen, 50 Ne kaikki poroksi poltti, Kypeniksi kyyätteli. Tuli tuhkia läjänen, Koko kuivia poroja; Saip' on siihen lemmen lehti, 55 Lemmen lehti, tammen terho, Josta kasvoi kaunis taimi, Yleni vihanta virpi. Ojenteli oksiansa, Levitteli lehviänsä, 60 Latva täytti taivahalle, Lehvät ilmoille levisi, Peitti päivän paistamasta, Kuuhuen kumottamasta. Ikävä imehnon olla, 65 Kamala kalojen uia, Ilman päivän paistamatta, Kuuhuen kumottamatta; Eik' ole sitä urosta, Ei ni miestä urheata, 70 Joka taisi tammen kaata, Satalatvan langettoa. Silloin vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: "Kave äiti, kantajani, 75 Luonnotar ylentäjäni! Laita'pa veen väkeä, Veessä on väkeä paljo, Tämä tammi taittamahan, Puu paha hävittämähän, 80 Eestä päivän paistavaisen, Tieltä kuun kumottavaisen." Nousipa merestä miesi, Uros aalloista yleni, Miehen peukalon pituinen, 85 Vaimon vaaksan korkeuinen. Vaskivyöhyt vyölle vyötty, Vaskikirves vyön takana. Vaka vanha Väinämöinen Sanan virkkoi, noin nimesi: 90 "Mi sinä ollet miehiäsi, Ku kurja urohiasi, Vähän kuollutta parempi, Katonutta kaunihimpi?" Sai toki sanoneheksi, 95 Katsahtavi vielä kerran, Näki miehen muuttunehen, Uu'istunehen urohon: Jalka maassa teutaroivi, Päähyt pilviä pitävi, 100 Parta on eessä polven päällä, Hivus kannoilla takana, Syltä silmien välitse, Syltä housut lahkehesta. Astui kerran keikahutti 105 Hienoiselle hietikolle, Astui toisen torkahutti Maalle maksan karvaiselle, Kolmannenki koikahutti Juurelle tulisen tammen. 110 Iski puuta kirvehellä, Tarpaisi tasaterällä, Iski kerran, iski toisen, Kohta kolmannen tavotti; Tuli tuiski kirvehestä, 115 Panu tammesta pakeni. Niin kerralla kolmannella Jopa taisi tammen kaata, Ruhtoa rutimo-raian, Satalatvan lasketella; 120 Tyven työntävi itähän, Latvan loi on luotehesen, Lehvät suurehen suvehen, Oksat puolin pohjoisehen. Kun oli tammi taittununna, 125 Kaatununna puu kamala, Pääsi päivät paistamahan, Pääsi kuut kumottamahan, Pilvet pitkin juoksemahan, Taivon kaaret kaartamahan, 130 Nenähän utuisen niemen, Päähän saaren terhenisen. Siit' alkoi salot silota, Metsät mielin kasvaella, Lehti puuhun, ruoho maahan, 135 Linnut puuhun laulamahan, Rastahat iloitsemahan, Käki päälle kukkumahan. Kasvoi maahan marjanvarret, Kukat kultaiset keolle; 140 Ruohot kasvoi kaikenlaiset, Monenmuotoiset sikesi; Yksi on ohra nousematta, Touko kallis kasvamatta. Vaka vanha Väinämöinen 145 Astuvi, ajattelevi, Löyti kuusia jyviä, Seitsemiä siemeniä, Rannalta merelliseltä, Hienoiselta hietikolta. 150 Teetti kirvehen terävän, Siitä kaatoi kasken suuren; Kaikki sorti puut soreat, Yhen jätti koivahaisen. Lenti kokko halki taivon, 155 Tuli tuota katsomahan: "Miksipä on tuo jätetty Puu sorea seisomahan?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Siksipä on tuo jätetty, 160 Sinulle lepuu-sijoiksi, Itsellesi istumiksi." Sanoi kokko ilman lintu: "Hyvinpä sinäki laait, Heitit koivun kasvamahan, 165 Puun sorean seisomahan, Linnuille lepuu-sijoiksi, Itselleni istumiksi." Tulta iski ilman lintu, Valahutti valkeaista; 170 Pohjaistuuli kasken poltti, Koillinen kovin porotti, Poltti kaikki puut poroksi, Kypeniksi kyyätteli. Siitä vanha Väinämöinen 175 Läksi maata kylvämähän, Itse tuon sanoiksi virkki: "Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, Käen kautta kaikkivallan." 180 "Akka manteren alainen, Mannun eukko, maan emäntä! Pane nyt turve tunkemahan, Maa väkevä vääntämähän, Tuhansin neniä nosta, 185 Saoin haaroja hajota, Kynnöstäni, kylvöstäni, Varsin vaivani näöstä." "Oi Ukko ylijumala, Tahi taatto taivahinen, 190 Vallan pilvissä pitäjä, Hattarojen hallitsia! Vihmo vettä taivosesta, Mettä pilvistä pirota, Orahille nouseville, 195 Touvoille tohiseville." Tuo Ukko ylijumala, Taatto taivon valtiainen, I'ätti iästä pilvet, Toiset lännestä lähetti, 200 Etelästä ennätteli, Vihmoi vettä taivosesta, Mettä pilvistä pirotti, Orahille nouseville. Jopa tuosta toisna päänä, 205 Kahen kolmen yön perästä, Vaka vanha Väinämöinen Kävi tuota katsomahan, Kyntöänsä, kylvöänsä: Kasvoi ohra mieltä myöten, 210 Tähkät kuuella taholla, Korret kolmisolmuisena. Siinä vanha Väinämöinen Katseleikse, käänteleikse, Niin tuli kevätkäkönen, 215 Näki koivun kasvavaksi: "Miksipä on tuo jätetty Koivahainen kaatamatta?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Siksipä on tuo jätetty 220 Koivahainen kasvamahan, Sinulle kukunta-puuksi; Siinä kukkuos käkönen, Helkyttele hietarinta, Hoiloa hopearinta, 225 Tinarinta riukuttele! Kuku illoin, kuku aamuin, Kerran keskipäivälläki, Ihanoiksi ilmojani, Mieluisiksi metsiäni, 230 Rahaisiksi rantojani, Viljaisiksi vieriäni!"

Kolmas runo

Nuori Joukahainen, kun oli kuullut Väinämöistä kiitettävän paremmaksi laulajaksi, kun hän itse oli, lähtee häntä tiedoissa voittelemaan, tapaa hänen tiellä ja vaatii lauluille; vv. 1-64. — Väinämöinen käskee Joukahaisen sanomaan, mitä luuli itsensä yli muista tietävän, ja kun Joukahainen ensin muita loruttuansa viimein kerskuu maan ja taivaan luomisessa apuna olleensa, soimaa Väinämöinen häntä julki valehteliaksi; vv. 65-140. — Joukahainen, kun havaitsee tiedoissa ei voittavansa Väinämöistä, vaatii häntä miekkasille, josta ylimielisyydestä ja muusta Joukahaisen hävyttömyydestä Väinämöinen suuttuu niin, että laulaa hänen kainaloihin saakka maan sisään; vv. 141-174. — Joukahainen rukoilee Väinämöistä peräyttämään lauseensa ja päästämään häntä siitä surkeasta tilasta. Lupaa hänelle ensin muita lunnahia ja viimein kovin hätäytyneenä ainoan sisarensa; vv. 175-222. — Joukahainen sisarensa Väinämöiselle luvattua pääsee jälleen vapaaksi, lähtee pahoilla mielin kotia ja kertoo äitillensä, miten hänen oli täytynyt sisarensa Väinämöiselle luvata. Äiti siitä ihastuu, kun kuulee Väinämöisen vävyksensä saavan; vv. 223-264. — Joukahaisen sisar ei suuresti ihastu kuullen itsensä Väinämöiselle luvatuksi, jonka tähden itkeä vetistelee, ja kun äiti tiedustelee syytä hänen itkuunsa, sanoo sitä itkevänsä, jos täytyisi niin nuorena marjaisilta ahoilta ja ihanilta seuduiltansa pois lähteä; vv. 265-300.

Vaka vanha Väinämöinen Elelevi aikojansa Noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla, Laulelevi virsiänsä, 5 Laulelevi, taitelevi. Olipa nuori Joukahainen, Laiha poika Lappalainen, Kuuli kummia sanoja, Väinämöistä laulajaksi, 10 Paremmaksi itseänsä; Tuo tuosta kovin pahastui, Lähteäksensä käkesi, Tullaksensa toivotteli, Noille Väinölän tuville, 15 Kera Väinön voitteloille. Valjasti tulisen ruunan Korjan kultaisen etehen, Itse istuvi rekehen, Kohennaikse korjahansa, 20 Iski virkkua vitsalla, Heitti helmiruoskasella; Läksi virkku vieremähän, Hevoinen helettämähän. Ajoa suhuttelevi, 25 Jo päivänä kolmantena Päätyi Väinölän ahoille, Kalevalan kankahille; Tuli tiellä vastatusten Kera vanhan Väinämöisen, 30 Aisa tarttui aisan päähän, Vemmel vempelen nenähän. Kysyi vanha Väinämöinen: "Kuit' olet sinä sukua, Kun tulit tuhmasti etehen, 35 Vastahan varattomasti; Säret länget länkäpuiset, Vesapuiset vempelehet?" Silloin nuori Joukahainen Sanan virkkoi, noin nimesi: 40 "Mie olen nuori Joukahainen, Vaan sano oma sukusi, Kuit' olet sinä sukua, Kuta kurja joukkioa?" Vaka vanha Väinämöinen 45 Jo tuossa nimittelihe, Sai siitä sanoneheksi: "Kun liet nuori Joukahainen, Veäite syrjähän vähäisen, Sie olet nuorempi minua!" 50 Silloin nuori Joukahainen Sanan vastaten sanovi: "Vähä on miehen nuoruuesta, Nuoruuesta, vanhuuesta, Kumpi on tieoilta parempi, 55 Muistannalta mahtavampi, Sep' on tiellä seisokahan, Toinen tieltä siirtykähän!" "Lienet vanha Väinämöinen, Laulaja iän ikuinen, 60 Ruvetkamme laulamahan, Saakamme sanelemahan, Mies on miestä oppimahan, Toinen toista voittamahan." Vaka vanha Väinämöinen 65 Siitä tuon sanoiksi virkki: "Kun ollet tieolta parempi, Muisteloilta mahtavampi, Sano korvin kuullakseni, Mielin mittaellakseni, 70 Mitä tietänet enemmän, Yli muien ymmärtänet!" Sanoi nuori Joukahainen: "Tieänpä minä jotaki, Tieän puut Pisan mäellä, 75 Hongat Hornan kalliolla, Kolme koskea kovoa, Kolme järveä jaloa, Kolme vuorta korkeata Tämän ilman kannen alla, 80 Hämehessä Hälläpyörän, Kaatrakosken Karjalassa; Ei ole Vuoksen voittanutta, Yli käynyttä Imatran." Vaka vanha Väinämöinen 85 Itse tuon sanoiksi virkki: "Lapsen tieto, naisen muisti, Ei ole partasuun urohon; Sano syntyjä syviä, Asioita ainoisia!" 90 Se on nuori Joukahainen Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tieän mä tiasen synnyn; Vanhin on lintuja tianen, Kyy viherä käärmehiä, 95 Kiiskinen veen kaloja." "Vesi on vanhin voitehista, Kosken kuohu katsehista, Itse luoja loitsijoista, Jumala parantajista." 100 "Mätäs on märkä maita vanhin, Paju puita ensimmäinen, Hongan juuri huonehia, Paatonen patarania." Vaka vanha Väinämöinen 105 Itse tuon sanoiksi virkki: "Muistatko mitä enemmin, Vain jo loppuivat lorusi?" Sanoi nuori Joukahainen: "Tieän vieläki vähäisen, 110 Muistanpa ajan mokoman, Kun olin merta kyntämässä Meren kolkot kuokkimassa, Kalahauat kaivamassa, Syänveet syventämässä, 115 Lampiveet on laskemassa, Mäet mylleröittämässä, Louhet luomassa kokohon." "Viel' olin miesnä kuuentena, Seitsemäntenä urosna, 120 Tätä maata saataessa, Ilmoa suettaessa Ilman pieltä pistämässä, Taivoa tähittämässä." Sanoi vanha Väinämöinen: 125 "Sen varsin valehtelitki; Ei sinua silloin nähty, Kun on merta kynnettihin, Meren kolkot kuokittihin, Kalahauat kaivettihin, 130 Syänveet syvennettihin, Lampiveet on laskettihin, Mäet mylleröitettihin, Louhet luotihin kokohon." "Eikä lie sinua nähty, 135 Ei lie nähty, eikä kuultu, Tätä maata saataessa, Ilmoa suettaessa, Ilman pieltä pistettäissä, Taivoa tähitettäissä." 140 Se on nuori Joukahainen Tuosta tuon sanoiksi virkki: "Kun ei lie minulla mieltä, Kysyn mieltä miekaltani: Oi on vanha Väinämöinen, 145 Laulaja lavea-suinen, Lähe miekan mittelöhön, Käy'pä kalvan katselohon!" Sanoi vanha Väinämöinen: "En noita pahoin pelänne 150 Miekkojasi, mieliäsi, Tuumiasi, tuuriasi, Vaan kuitenki, kaikitenki, Lähe en miekan mittelöhön Sinun kanssasi katala, 155 Kerallasi kehno raukka." Siinä nuori Joukahainen Murti suuta, väänti päätä, Itse tuon sanoiksi virkki: "Ken ei käyne miekkasille, 160 Sen minä siaksi laulan, Alakärsäksi asetan." "Panen semmoiset urohot, Sen sikäli, tuon täkäli, Sorran sontatunkioille, 165 Läävän nurkkihin nutistan." Siitä suuttui Väinämöinen, Siitä suuttui ja häpesi; Jopa loihe laulamahan, Sai itse sanelemahan, 170 Lauloi nuoren Joukahaisen, Lauloi suohon suonivöistä, Niittyhyn nivuslihoista, Kankahasen kainaloista. Siitä nuoren Joukahaisen 175 Jopa tuskaksi tulevi, Läylemmäksi lankeavi, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on viisas Väinämöinen, Tietäjä iän ikuinen! 180 Pyörrytä pyhät sanasi, Peräytä lausehesi, Annan kultia kypärin, Hopeita huovan täyen, Isoni soasta saamat, 185 Taluttamat tappelosta." Vaka vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: "Kulkuna omatki kullat, Lasten leikkinä hopeat;" 190 Lauloi nuoren Joukahaisen, Lauloi siitäki syvemmä. Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Väinämöinen! Päästä tästä pälkähästä, 195 Tästä seikasta selitä; Annan ainoat eloni, Heitän hietapeltoseni, Oman pääni päästimeksi, Itseni lunastimeksi." 200 Vaka vanha Väinämöinen Sanan virkkoi, noin nimesi: "Omat on elot paremmat, Omat pellot armahammat;" Lauloi nuoren Joukahaisen, 205 Lauloi ainakin alemma. Jo nyt nuori Joukahainen Tiesi tielle tullehensa, Voittelohon, laulelohon, Kera vanhan Väinämöisen. 210 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on viisas Väinämöinen! Heitä vielä heikko henki, Päästä pois minua tästä; Virta jo jalkoa vetävi, 215 Hiekka silmiä hiovi." "Kun pyörrät pyhät sanasi, Luovuttelet luottehesi, Annan Aino siskoseni, Lainoan emoni lapsen 220 Sulle pirtin pyyhkiäksi, Lattian lakaisiaksi." Siitä vanha Väinämöinen Ihastui iki hyväksi, Kun sai neion Joukahaisen 225 Vanhan päivänsä varaksi; Pyörti pois pyhät sanansa, Perin laski lausehensa. Pääsi nuori Joukahainen, Pääsi leuan liettehestä. 230 Parran paikasta pahasta; Kohoeli korjahansa, Läksi mielellä pahalla, Syämmellä synkeällä, Luoksi armahan emonsa, 235 Tykö valtavanhempansa. Ajoi kummasti kotihin, Itkeä vetistelevi Alla päin, pahoilla mielin, Kaiken kallella kypärin. 240 Emo ennätti kysyä, Vaivan nähnyt vaaitella: "Mitä itket poikueni, Nuorna saamani nureksit, Olet huulin hyypynyisin, 245 Nenän suulle langennuisen?" Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on maammo kantajani! Jo on syytä syntynynnä, Taikoja tapahtununna: 250 Annoin Aino siskoseni, Lupasin emoni lapsen, Väinämöiselle varaksi, Suojaksi sopen kululle." Emo kahta kämmentänsä, 255 Hykersi molempiansa, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Elä itke poikueni! Ei ole it'ettäviä; Tuota toivoin tuon ikäni, 260 Puhki polveni halasin, Sukuhuni suurta miestä, Vävykseni Väinämöistä, Laulajata langokseni." Sisar nuoren Joukahaisen 265 Itse itkullen apeutui; Itki suuresta surusta, Apeasta miel'alasta. Sai emo sanelemahan: "Mitä itket Ainoseni, 270 Kun olet saava suuren sulhon, Miehen korkean kotihin, Ikkunoillen istujaksi, Lautsoille lavertajaksi?" Tuon tytär sanoiksi virkki: 275 "Oi emoni kantajani! Jo minä jotakin itken, Noita maita marjaisia, Mansikkaisia ahoja; Itken päivän armautta, 280 Suloutta kuun komean, Ihanuutta ilman kaiken, Jos onpi nuorna jättäminen, Lapsena unohtaminen, Veikon veistotanterille, 285 Ison ikkunan aloille." Sanovi emo tytölle, Lausui vanhin lapsellensa: "Mene huima huolinesi, Epätieto itkuinesi! 290 Paistavi Jumalan päivä Muuallaki maailmassa, Ei isosi ikkunoilla, Veikkosi veräjän suulla, Myös on marjoja mäellä, 295 Ahomailla mansikoita, Poimia sinun poloisen Ilmassa etäämpänäki, Ei aina ison ahoilla, Veikon viertokankahilla." 300

Neljäs runo

Väinämöinen tapaa Joukahaisen sisaren vastaksia taittamassa ja pyytää häntä puolisoksensa. Neiti vastaa, ei huolivansa hänestä eikä muista ja lähtee itkien kotiin, kertoen sitte asian äitillensä; vv. 1-62. — Äiti kieltää tyttärensä millänsäkään olemasta, käskee hänen mennä aittahan ja siellä pukeutua koreammaksi, kun ennen olikaan. Mutta tytär yhä itkee ja, äitin uudelleen kysyttyä, viimein sanoo oikean syyn itkuunsa: ei tahtovansa vanhalle miehelle mennä; vv. 63-116. — Tytär lähtee sitte kävelylle, huolissansa astuu kauvan aikaa, tulee viimein meren rannalle, viehättäytyy siellä uimaan, uipi ulommaksi rannasta kiven kuvalle ja hukkuu; vv. 117-154. Sanan saatua äiti itkee hukkunutta tytärtänsä jotta kyynäleet oikein jokena juoksivat. Itkiessänsä myös varottaa muita vanhempia naittamasta tyttäriänsä vastoin heidän omaa mieltänsä ja tahtoansa; vv. 155-232.

Tuopa Aino, neito nuori, Sisar nuoren Joukahaisen, Läksi luutoa lehosta, Vastaksia varvikosta. Taittoi vastan taatollensa, 5 Toisen taittoi maammollensa, Kokoeli kolmattaki, Verevälle veiollensa. Tuli vanha Väinämöinen, Näki neitosen lehossa, 10 Hienohelman heinikossa, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Eläpä muille neiti nuori, Kun minulle neiti nuori, Kanna kaulan helmilöitä, 15 Sio silkillä hivusta!" Neiti tuon sanoiksi virkki: "En sinulle enkä muille Kanna kaulan helmilöitä, Päätä silkillä sitaise; 20 Huoli en haahen haljakoista, Vehnän viploista valita, Asun kaioissa sovissa, Kasvan leivän kannikoissa, Tykönä hyvän isoni, 25 Kanssa armahan emoni." Riisti silkit silmiltänsä, Helmet kaulasta karisti, Jätti maalle maan hyviksi, Lehtohon lehon hyviksi, 30 Meni itkien kotihin, Kallotellen kartanolle. Emo aitan portahalla Kuoretta kokoelevi: "Mitä itket tytti raukka, 35 Tytti raukka, neiti nuori?" "Oi emo imettäjäni! Onp' on syytä itkiällä, Sitä itken äiti rukka, Sitä maammoni valitan: 40 Taitoin luutoa lehosta, Vastan päitä varvikosta, Osmoinen orosta virkkoi, Kalevainen kaskesmailta: 'Eläpä muille neiti rukka, 45 Kun minulle neiti rukka, Kanna kaulan helmilöitä, Sio silkillä hivusta!' Riistin silkit silmiltäni, Helmet kaulasta karistin, 50 Heitin maalle maan hyväksi, Lehtohon lehon hyväksi, Itse tuon sanoiksi virkin: 'En sinulle, enkä muille, Kanna kaulan helmilöitä, 55 Päätä silkillä sitaise; Huoli en haahen haljakoista, Vehnän viploista valita, Asun kaioissa sovissa, Kasvan leivän kannikoissa, 60 Tykönä hyvän isoni, Kanssa armahan emoni'". Emo tuon sanoiksi virkki: "Elä itke tyttäreni! Astu aittahan mäelle, 65 Aukaise parahin arkku, Sio silkit silmillesi, Kullat kulmille kohenna, Kaulahan heleät helmet, Kullan ristit rinnoillesi; 70 Niin tulet tupahan tuolta, Astut aitasta sisälle, Ehompana entistäsi, Parempana muinaistasi." Sen emo sanoiksi virkki, 75 Senpä lausui lapsellensa; Ei tytär totellut tuota, Ei kuullut emon sanoja. Meni itkien pihalle, Kaihotellen kartanolle, 80 Itse tuon sanoiksi virkki: "Parempi minun poloisen Syntymättä, kasvamatta, Suureksi sukeumatta, Näille päiville pahoille, 85 Ilmoillen ilottomille; Oisin kuollut kolmi-öisnä, Kaonnut kapalo-lasna, Oisi en paljoa pitänyt: Vaaksan palttina-paloa, 90 Pikkaraisen pientaretta, Emon itkua vähäisen, Ison vieläki vähemmän, Veikon ei väheäkänä." Siinä itki impi rukka, 95 Itki päivän, itki toisen, Mieli ei tervoa parempi, Syän ei syttä valkeampi. Emo päätyvi pihalle, Sai emo kyselemähän: 100 "Mitä itket impi rukka, Kuta vaivainen valitat!" "Sitä itken impi rukka, Kaiken aikani valitan, Kun annoit minun poloisen, 105 Oman lapsesi lupasit, Käskit vanhalle varaksi, Ikäpuolellen iloksi; Oisit ennen käskenynnä Alle aaltojen syvien, 110 Parempi meressä olla, Alla aaltojen asua, Sisarena siikasilla, Veikkona ve'en kaloilla, Kun on vanhalla varana, 115 Turvana tulisialla." Läksi siitä astumahan, Ahon poikki, toisen pitkin, Itse lausui mennessänsä, Virkki vieriellessänsä: 120 "Syäntäni tuimelevi, Päätäni pahoin panevi, Eikä tuima tuimemmasti, Kipeämmästi kivistä, Jotta koito kuolisinki, 125 Katkeaisinki katala, Näiltä suurilta suruilta, Apeilta mielaloilta." Astui päivän, astui toisen, Päivänäpä kolmantena 130 Ennätti meri etehen, Ruokoranta vastahansa; Tuohon yöhyt yllättävi, Pimeä piättelevi. Siinä itki impi illan, 135 Kaiken yötä kaikerteli; Aamulla ani varahin Katsoi tuonne niemen päähän: Kolme oli neittä niemen päässä, Ne on merta kylpemässä, 140 Aino neiti neljänneksi, Vitsan varpa viienneksi. Kivi oli kirjava selällä, Paasi kullan paistavainen; Neiet uimahan kivelle, 145 Aino neiti neljäntenä. Sitte sinne saatuansa, Asetaiksen istumahan Kirjavaiselle kivelle, Paistavalle paaterelle; 150 Kilahti kivi vetehen, Paasi pohjahan pakeni, Neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa. Se oli surma nuoren neien, 155 Loppu kaunihin kanasen; Kenpä sanan saatantahan, Kielikerran kerrontahan, Neien kuuluhun kotihin, Kaunihisen kartanohon? 160 Jänö sanan saatantahan, Kielikerran kerrontahan, Neien kuuluhun kotihin, Kaunihisen kartanohon. Läksi jänis juoksemahan, 165 Vääräsääri vääntämähän, Ristisuu ripottamahan; Juoksi saunan kynnykselle. Sauna täynnä neitosia, Vasta käessä vastoavat: 170 "Saitko kiero keittimiksi, Paltsasilmä paistimiksi, Isännälle iltaiseksi, Emännälle eineheksi?" Jänis saattavi sanoa, 175 Kehräsilmä kerskaella: "Liepä lempo lähtenynnä Kattiloihin kiehumahan! Läksin sanan saatantahan, Kielikerran kerrontahan: 180 Jop' on kaunis kaatununna, Tinarinta riutununna, Sortunna hopeasolki, Vyövaski valahtanunna, Mennyt lietohon merehen, 185 Alle aaltojen syvien, Sisareksi siikasille, Kaimaksi ve'en kaloille." Emo tuosta itkemähän, Kyynelvierus vieremähän; 190 Sai siitä sanelemahan: "Elkätte emo-poloiset Sinä ilmoisna ikänä Tuuitelko tyttöjänne, Lapsianne liekutelko, 195 Vastoin mieltä miehelähän!" Emo itki, kyynel vieri, Vieri vetrehet vetensä, Vieri maahan maan hyväksi, Vetehen ve'en hyväksi. 200 Ve'et maahan tultuansa Alkoivat jokena juosta, Kasvoipa jokea kolme Itkemistänsä vesistä. Kasvoipa joka jokehen, 205 Kolme luotoa kohosi, Kunki luo'on kunnahalle Kasvoi kolme koivahaista, Kunki koivun latvasehen Kolme kullaista käkeä. 210 Yksi kukkui lemmen, lemmen, Sep' on kukkui kuuta kolme Lemmettömälle tytölle, Meressä makoavalle; Toinen kukkui sulon, sulon, 215 Sep' on kukkui kuusi kuuta Sulholle sulottomalle, Ikävissä istuvalle; Kolmas kukkui auon, auon, Se kukkui ikänsä kaiken 220 Auottomalle emolle, I'än päivät itkevälle. Niin emo sanoiksi virkki: "Elköhöt emo poloiset Kauan kuunnelko käkeä! 225 Kun käki kukahtelevi, Niin syän sykähtelevi, Itku silmähän tulevi, Ve'et poskille valuvat, Kyynärän ikä kuluvi, 230 Vaaksan varsi vanhenevi, Kuultua kevät-käkösen."

Viides runo

Väinämöinen pahoilla mielin Ainon hukkumasta tiedustelee Untamolta hänen nykyistä olopaikkaansa meren pohjassa; vv. 1-24. — Väinämöinen lähtee kadonnutta tytärtä meren pohjasta pyytämään ja saapi muutamana päivänä oudonlaisen kalan onkeensa; vv. 25-48. — Kala juuri leikattamaisillaan puikahtaa mereen ja ilmoittaa sieltä ei olleensakaan kala, vaan sama Joukahaisen sisar, jota Väinämöinen hartaasti oli pyytänyt. Sen jälkeen katosi pois näkyvistä, vaikka Väinämöinen kyllä rukoilee häntä toiste tulemaan; vv. 49-92. — Väinämöinen vielä kokee nuotalla kadonnutta tyttöä jälleen saada, mutta kun näkee yrityksensä tyhjäksi, pahoittelee omaa mielettömyyttänsä, kun sillä tavoin oli hänen veneestänsä laskenut; vv. 93-120. — Alakuloisna kotiin astuessansa Väinämöinen muistelee äitiänsä ja arvelee, jos olisi elossa, siltä toki saisi jonkun hyvän neuvon huolissansa. Äiti haudastansa kuulee pojan valituksen ja kehoittaa häntä lähtemään Pohjolaan, Pohjan kaunista tytärtä kosimaan, vv. 121-156.

Vaka vanha Väinämöinen Tuo tuosta pahoin pahastui, Kun oli kaunis kaatununna, Neitonen nukahtanunna, Mennyt lietohon merehen, 5 Alle aaltojen syvien. Astui huolien, huokaellen, Syämmellä synkeällä, Rannalle meren sinisen, Sanan virkkoi, noin nimesi: 10 "Sano nyt Untamo unesi, Maku'usi maan venyjä: Missä Ahtola asuvi, Neiot Vellamon venyvi?" Sanoi Untamo unensa, 15 Maku'unsa maan venyjä: "Tuolla Ahtola asuvi, Neiot Vellamon venyvi, Nenässä utuisen niemen, Päässä saaren terhenisen, 20 Alla aaltojen syvien, Päällä mustien mutien, Kiven kirjavan kylessä, Paaen paksun palleassa." Siitä vanha Väinämöinen 25 Vetihe vene-sijoille, Otti ongen taskuhunsa, Väkärauan väskyhynsä; Soutoa melastelevi, Päähän saaren saavuttavi. 30 Siin' oli ongella olija, Aina siimalla asuja, Käeksellä kääntelijä; Ongitteli, orhitteli, Vapa vaskinen vapisi, 35 Hopeinen siima siukui. Jo päivänä muutamana Kala otti onkehensa; Sen veti venosehensa, Talui talkapohjahansa. 40 Katselevi, kääntelevi, Ei tunne kaloa tuota: Sileähk' on siikaseksi, Kuleahka kuujaseksi, Haleahka haukiseksi, 45 Evätön emäkalaksi; Luopuisin meriloheksi, Syvän aallon ahveneksi. Vaka vanha Väinämöinen Veti veitsen viereltänsä, 50 Huotrastansa pää-hopean, Alkoi lohta leikkaella; Lohi loimahti merehen, Kala kirjo kimmeltihe, Pohjasta punaisen purren, 55 Venehestä Väinämöisen. Äsken päätänsä ylenti, Oikeata olkapäätä, Vihurilla viiennellä, Kupahalla kuuennella, 60 Sieltä tuon sanoiksi virkki, Itse kielin kerskaeli: "Oi sie vanha Väinämöinen! En ollut minä tuleva Lohi leikkaellaksesi, 65 Kala palstoin pannaksesi." Sanoi vanha Väinämöinen: "Miksi sie olit tuleva?" "Olinpa minä tuleva Sulle pirtin pyyhkijäksi, 70 Lattian lakaisijaksi, Leivän paksun paistajaksi, Olutkannun kantajaksi, Atrian asettajaksi." "Ohoh sinua ukko utra, 75 Vähämieli Väinämöinen! Kun et tuntenut piteä Ve'en viimeistä tytärtä, Kuta pyyit kuun ikäsi, Puhki polvesi halasit: 80 Mie olin Aino, neiti nuori, Sisar nuoren Joukahaisen." Sanoi vanha Väinämöinen Alla päin, pahoilla mielin: "Oi on sisar Joukahaisen! 85 Voit sie tulla toisen kerran." Eip' on toiste tullutkana, Ei toiste sinä ikänä; Jo vetihe, vierähtihe, Ve'en kalvosta katosi, 90 Kiven kirjavan sisähän, Maksankarvaisen malohon. Vaka vanha Väinämöinen Tuop' on tuosta arvelevi, Miten olla, kuin eleä; 95 Jo kutaisi sulkkunuotan, Veti vettä ristin rastin, Salmen pitkin, toisen poikki. Ei saanut sitä kalaista, Mitä mielensä pitävi, 100 Vellamon vetistä neittä, Ahon lasta ainokaista. Siitä vanha Väinämöinen Alla päin, pahoilla mielin, Kaiken kallella kypärin, 105 Itse tuon sanoiksi virkki: "Olipa minulla mieltä, Oli ennen aikoinansa, Vaanpa nyt tätä nykyä, Tällä inhalla iällä, 110 Kaikki on mieli melkeässä, Ajatukset arvoisessa." "Kuta vuotin kuun ikäni, Kuta puolen polveani, Vellamon vetistä neittä, 115 Ve'en on viimeistä tytärtä, Se osasi onkeheni, Vierähti venoseheni, Minä en tuntenut piteä, En kotihin korjaella." 120 Vaka vanha Väinämöinen Astui huolien, huokaellen, Kulkevi kotia kohti, Sanan virkkoi, noin nimesi: "En nyt tuota tieäkänä, 125 Miten olla, kuin eleä, Tällä ilmalla asua, Näillä mailla matkaella." "Oisiko emo elossa, Vanhempani valvehella, 130 Sepä saattaisi sanoa, Miten pystössä pysyä, Murehisin murtumatta, Huolihin katoamatta, Näissä päivissä pahoissa, 135 Apeissa mielaloissa." Emo hauasta havasi, Alta aallon vastaeli: "Viel' onpi emo elossa, Vanhempasi valvehella, 140 Joka saattavi sanoa, Miten olla oikeana, Murehisin murtumatta, Huolihin hupenematta." "Mene Pohjan tyttärihin, 145 Siell' on tyttäret somemmat, Neiet kahta kaunihimmat, Viittä kuutta virkeämmät, Ei Joukon jorottaria, Lapin lapsi-lönttäreitä." 150 "Sieltä naios poikaseni Paras Pohjan tyttäristä, Jok' on sievä silmiltänsä, Kaunis katsannoisiltansa, Aina joutuisa jalalta, 155 Sekä liukas liikunnolta!"

Kuudes runo

Väinämöinen valmistaikse Pohjolaan, ottaa hevosensa ja lähtee ratsahin matkalle; vv. 1-20. — Joukahainen vanhaa vihaa Väinämöisen päälle kantaen varustaikse ja odottaa tilaisuutta saada kostaaksensa häntä; vv. 21-38. — Jopa muutamana päivänä Joukahainen keksii Väinämöisen hevosen selässä sivu ajavan ja koppaa jousen ampuaksensa häntä; vv. 39-56. — Äiti Joukahaisen tiedon saatua poikansa hankkeesta kieltää häntä ampumasta, varoen kaikki ilolaulut Väinämöisen kanssa maasta katoavan; vv. 57-84. — Joukahainen vähän äitinsä kiellosta huolien toki päättää ampua ja osasiki kolmannella nuolellansa Väinämöisen hevoseen; vv. 85-112. — Väinämöinen hevosen altansa ammuttua sortuu veteen ja kova tuuli kantaa hänen meren selälle, josta Joukahainen suuresti ihastuu; vv. 113-128. — Joukahainen kertoo äitillensä kerskuen, mitenkä oli Väinämöisen menettänyt, josta työstä äiti häntä ei varsin kiitä; vv. 129-156.

Vaka vanha Väinämöinen Lähteäksensä käkesi Tuonne kylmähän kylähän, Pimeähän Pohjolahan. Otti olkisen orihin, 5 Hiirenkarvaisen hevosen, Pisti suitset kullan suuhun, Päitsensä hopean päähän, Itse istuvi selälle, Löihe reisin ratsahille. 10 Ajoa hyryttelevi, Matkoansa mittelevi, Ajoi Väinölän ahoja, Kalevalan kankahia; Hepo juoksi, matka joutui, 15 Koti jääpi, tie lyheni. Jo ajoi meren selälle, Ulapalle aukealle, Kapioisen kastumatta, Vuohisen vajoumatta. 20 Olipa nuori Joukahainen, Laiha poika Lappalainen, Piti viikoista vihoa, Ylen kauaista kaetta, Kera vanhan Väinämöisen, 25 Päälle laulajan ikuisen. Laativi tulisen jousen, Jalon kaaren kaunistavi, Vuoli piiliä pinosen, Kolmisulkia kokosen; 30 Siitä vuotti Väinämöistä, Saavaksi suvantolaista. Vuotti illan, vuotti aamun, Vuotti kerran keskipäivän, Kuunnellen kujan perällä, 35 Vahtaellen vainiolla, Hyvä kaari kainalossa, Viini nuolia selässä. Jo päivänä muutamana, Huomenna moniahana, 40 Keksi mustasen merellä, Sinerväisen lainehilla: Onko se i'ässä pilvi, Päivän koite koillisessa? Ei ole i'ässä pilvi, 45 Päivän koite koillisessa; Onpi vanha Väinämöinen, Laulaja iän ikuinen, Matkoava Pohjolahan, Kulkeva Pimentolahan. 50 Tuop' on nuori Joukahainen, Laiha poika Lappalainen, Jou'utti tulisen jousen, Koppoi kaaren kaunihimman, Pään varalle Väinämöisen, 55 Surmaksi suvantolaisen. Ennätti emo kysyä, Vanhempansa tutkaella: "Kellen jousta jouahutat, Kaarta rauta rauahutat?" 60 Tuop' on nuori Joukahainen Sanan virkkoi noin nimesi: "Tuohon jousta jouahutan, Kaarta rauta rauahutan, Pään varalle Väinämöisen, 65 Surmaksi suvantolaisen; Ammun vanhan Väinämöisen, Lasken laulajan ikuisen, Luon on merta luutimahan, Lainetta lakaisemahan." 70 Emo kielti ampumasta, Emo kielti ja epäsi: "Elä ammu Väinämöistä, Kaota Kalevalaista! Väinö on sukua suurta, 75 Lankoni sisaren poika." "Ampuisitko Väinämöisen, Kaataisit Kalevalaisen, Ilo ilmalta katoisi, Laulu maalta lankeaisi; 80 Ilo on ilmalla parempi, Laulu maalla laatusampi, Kun onpi Manalan mailla, Noilla Tuonelan tuvilla." Tuossa nuori Joukahainen 85 Jo vähän ajattelevi, Käsi käski ampumahan, Käsi käski, toinen kielti. Virkki viimeinki sanoiksi, Itse lausui, noin nimesi: 90 "Kaotkohot jos kahesti Kaikki ilmaiset ilomme, Kaikki laulut langetkohot; Varsin ammun, en varanne." Jännitti tulisen jousen, 95 Veti vaskisen vekaran, Vasten polvea vasenta, Jalan alta oikeansa; Veti viinestä vasaman, Sulan kolmikoipisesta, 100 Tuon on juonelle asetti, Liitti liina-jäntehelle. Oikaisi tulisen jousen Olailehen oikealle, Ampui nuolen ensimäisen, 105 Se meni kovan ylätse; Ampui toisen nuoliansa, Se meni kovan alatse; Ampui kohta kolmannenki, Kävi kohti kolmannesti, 110 Ampui olkisen orihin Alta vanhan Väinämöisen. Siitä vanha Väinämöinen Sormin suistuvi vetehen, Käsin kääntyi lainehesen, 115 Kourin kuohu'un kohahti, Selästä hyvän hevosen, Hyvän laukin lautasilta. Nousi siitä suuri tuuli, Kantoi vanhan Väinämöisen 120 Noille väljille vesille, Ulapalle aukealle. Siinä nuori Joukahainen Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kupli nyt siellä kuusi vuotta, 125 Seuro seitsemän kesyttä, Tuulen tuuviteltavana, Aaltojen ajeltavana!" Siitä pistihen sisälle, Sai emo kysyneheksi: 130 "Joko ammuit Väinämöisen, Kaotit Kalevan poian?" Tuop' on nuori Joukahainen Itse kielin kerskaeli: "Ei nyt vanha Väinämöinen 135 Enämpi elävin silmin Sinä ilmoisna ikänä, Kuuna kullan valkeana, Astu Väinölän ahoja, Kalevalan kankahia." 140 "Ammuin vanhan Väinämöisen, Laskin laulajan ikuisen, Läpi syämmen, maksan kautta, Halki hartiolihojen; Sortui ukko sormillehen, 145 Kääntyi kämmenyisillehen, Siitä kyykertyi kylelle, Selällehen seisottihe, Aaltojen ajeltavaksi, Tyrskyn tyyräeltäväksi." 150 Tuon emo sanoiksi virkki: "Pahoin teit sinä poloinen, Kun on ammuit Väinämöisen, Kaotit Kalevalaisen, Suvantolan suuren miehen, 155 Kalevalan kaunihimman."

Seitsemäs runo

Väinämöinen uipi useampia vuorokausia aavalla merellä ja alkaa viimen onnetonta tilaisuuttansa valittaa; vv. 1-20. — Kokko ilmassa lentäen näkee Väinämöisen aaltoin varassa ja kysyy, mitä oli meressä tekevä. Väinämöinen hänelle sitten kertoo onnettomuutensa ja epätoivonsa; vv. 21-46. — Kokko vielä sitä muistellen, kun Väinämöinen kaskessansa oli koivun häntä varten kasvamaan jättänyt, nyt ottaa hänen selkäänsä ja viepi Pohjolaan; vv. 47-66. — Pohjolan piika aamulla ulkona käydessänsä kuulee joen takana itkettävän, ja emäntä itse kuulemaan lähdettyänsä päättää sitä partasuu-uroon itkuksi; vv. 67-102. — Pohjolan emäntä, Louhi, ottaa veneen, soutaa Väinämöisen luoksi ja kysyy, mitä miehiä oli, johon toinen vastaa, tuskin itsekään tietävänsä, mi jo oli, ennen laulaja Väinölässä oltuansa; vv. 103-134. — Louhi saattaa Väinämöisen Pohjolaan, hyvittelee häntä ruualla, juomalla ja lääkkeillä, ja kysyy, mitä itki. Väinämöinen sanoo sitä ainian itkevänsä, kun oli kotimaalta lähtenyt ja vieraalle maalle tullut; vv. 135-160. — Louhi kieltää häntä itkemästä, sanoo hyvän olla Pohjolassa elää, mutta Väinämöinen kuitenkin arvelee kotoista elämää paremmaksi; vv. 161-180. — Louhi kysyy Väinämöiseltä, eikö taitaisi hänelle sampoa takoa, niin antaisi tyttärensä palkaksi ja saattaisi hänen kotimaallensa. Väinämöinen sanoo ei taitavansa, mutta lupaa kotiin päästyä laittaa seppo Ilmarisen niin sampoa, kuin tyttöäki, varten; vv. 181-208. — Louhi vieläki vakuuttaa tytön sammon takojalle antavansa, hankkii hevosen ja laittaa Väinämöisen matkalle kotimaillensa; vv. 209-238.

Vaka vanha Väinämöinen Uipi aaltoja syviä Kuusi päiveä kesäistä, Kuusi yötä järkiähän, Eessänsä vesi vetelä, 5 Takanansa taivas kirkas. Uip' on vielä yötä kaksi, Kaksi päiveä pisintä, Niin yönä yheksäntenä Itse tuon sanoiksi virkki: 10 "Voi poloinen päiviäni, Kun läksin omilta mailta, I'äkseni ilman alle, Kuuksi päiväksi kululle!" "En nyt tuota tunnekana, 15 Miten olla, kuin eleä; Teenkö tuulehen tupani, Ei ole tuulessa tukea, Vetehenkö saunan salvan, Vesi viepi salvokseni." 20 Lentipä Lapista lintu, Tuli kokko koillisesta, Näki vanhan Väinämöisen Selällä meren sinisen: "Mit' olet meressä miesi, 25 Uros aaltojen seassa?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Sit' olen minä meressä, Läksin neittä Pohjolasta, Impeä Pimentolasta; 30 Tulin Luotolan lähelle, Joukolan jokivesille, Hepo alta ammuttihin, Itseäni mielittihin." "Siitä jäin ve'en varahan, 35 Tuli tuuli luotehesta, Se mun kauas kannatteli, Aallot rannalta ajeli, Näille väljille vesille, Ulapoille aukeille." 40 "En nyt tuota tunnekana, Eeltä arvata osoa, Kumpi kuoloksi tulevi, Kumpi ennen ennättävi, Nälkähänkö nääntyminen, 45 Vai vetehen vaipuminen." Sanoi kokko ilman lintu: "Ellos olko milläskänä! Seisotaite selkähäni, Mie sinun merestä kannan. 50 Vielä muistan muunki päivän, Kun ajoit Kalevan kasken, Heitit koivun kasvamahan Istunpuuksi itselleni." Siitä vanha Väinämöinen 55 Kohottavi kokkoansa; Mies on nousevi merestä, Uros aallosta ajaikse, Siiville sijoitteleikse, Kokon kynkkäluun nenille. 60 Tuop' on kokko ilman lintu Kantoi vanhan Väinämöisen Pohjan pitkähän perähän, Summahan Sariolahan; Siihen heitti Väinämöisen, 65 Itse ilmahan kohosi. Siinä itki Väinämöinen, Siinä itki ja urisi, Pahalla pajupurolla, Tiheässä tuomikossa, 70 Sata haavoa sivulla, Tuhat tuulen pieksämätä. Itki yötä kaksi kolme, Saman verran päiviäki, Eikä tiennyt tietä käyä, 75 Outo matkoa osannut, Noille syntymä-sijoille, Elomaille entisille. Pohjan piika pikkarainen Nousi aivan aikaisehen, 80 Pesi pitkät pyöräpöyät, Laajat lattiat lakaisi; Vei pihalle rikkasensa, Seisattelihe rikoille, Kuulevi mereltä itkun, 85 Poikki joen juorotuksen. Juosten joutuvi tupahan, Pian pirttihin menevi, Sanoi tuonne saatuansa, Toimitteli tultuansa: 90 "Kuulin mie mereltä itkun, Poikki joen juorotuksen." Louhi Pohjolan emäntä Pian pistihe pihalle, Vierähti veräjän suuhun, 95 Perimmäisen pellon päähän; Siinä korvin kuunteleikse, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei ole itku lapsen itku, Eikä vaimojen valitus, 100 Itku on partasuun urohon, Jouhileuan juorottama." Louhi Pohjolan emäntä Työnnälti venon vesille, Souti luoksi Väinämöisen, 105 Luoksi itkevän urohon, Puhutteli, lausutteli, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ohoh sinua, ukko utra, Jo olet maalla vierahalla!" 110 Vaka vanha Väinämöinen Päätänsä kohottelevi, Tuosta tuon sanoiksi virkki, Itse lausui, noin nimesi: "Tietänen mä tuon itsekin, 115 Olen maalla vierahalla; Maallani olin parempi, Kotonani korkeampi." Louhi Pohjolan emäntä Sanan virkkoi, noin nimesi: 120 "Saisiko sanoakseni, Oisiko lupa kysyä, Mi sinä olet miehiäsi Ja kuka urohiasi?" Vaka vanha Väinämöinen 125 Itse tuon sanoiksi virkki: "Mainittihinpa minua, Arveltihin aikoinansa, Illoilla ilotsijaksi, Joka lakson laulajaksi, 130 Noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla; Mi jo lienenki katala, Tuskin tunnen itsekänä." Louhi Pohjolan emäntä 135 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Nouse jo norosta miesi, Uros uuelle uralle, Haikeasi haastamahan, Satuja sanelemahan!" 140 Otti miehen itkemästä, Urohon urisemasta, Souti poikki Pohjolahan, Viepi vierahan tupahan. Syötteli nälästynehen, 145 Kastunehen kuivaeli, Teki miehen terveheksi, Urohon paranneheksi, Kysytteli, lausutteli, Sanan virkkoi, noin nimesi: 150 "Mitä itkit Väinämöinen, Uikutit uvantolainen, Tuolla paikalla pahalla, Rannalla meryttä vasten?" Vaka vanha Väinämöinen 155 Itse tuon sanoiksi virkki: "Tuota itken tuon ikäni, Kun ma uin omilta mailta Näille ouoille oville, Veräjille vierahille." 160 Louhi Pohjolan emäntä Siitä tuon sanoiksi saatti: "Elä itke Väinämöinen, Uikuta uvantolainen! Hyvä tääll' on ollaksesi, 165 Armas aikaellaksesi! Syöä lohta luotaselta, Sivulta sianlihoa." Silloin vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: 170 "Kylkehen kyläinen syönti Hyvissäki vierahissa; Mies on maallansa parempi, Kotonansa korkeampi." "Soisipa sula Jumala, 175 Pääsisin omille maille, Parempi omalla maalla Vetonenki virsun alta, Kun on maalla vierahalla Kultamaljasta metonen." 180 Louhi Pohjolan emäntä Sanan virkkoi, noin nimesi: "Niin mitä minulle annat, Kun saatan omille maille?" "Taiatko takoa sammon, 185 Kirjokannen kalkutella, Joutsenen kynän nenästä, Maholehmän maitosesta, Yhen uuhen Villasesta, Yhen ohrasen jyvästä, 190 Niin annan tytön sinulle, Panen neien palkastasi, Saatan sun omille maille, Oman peltosi perille." Vaka vanha Väinämöinen 195 Itse tuon sanoiksi virkki: "Taia en sampoa takoa, Kantta kirjo kirjoitella; Saata mie omille maille, Työnnän seppo Ilmarisen, 200 Joka samposi takovi, Neitosi lepyttelevi." "Se on seppo sen mokoma, Ylen taitava takoja, Jok' on taivoa takonut, 205 Ilman kantta kalkutellut, Ei tunnu vasaran jälki, Eikä pihtien pitämä." Louhi Pohjolan emäntä Sanan virkkoi, noin nimesi: 210 "Sille työnnän tyttäreni, Sille lapseni lupoan, Joka sampuen takovi, Kannen kirjo kirjoittavi, Joutsenen kynän nenästä, 215 Maholehmän maitosesta, Yhen uuhen Villasesta, Yhen ohrasen jyvästä." Pani varsan valjahisin, Ruskean re'en etehen, 220 Saattoi vanhan Väinämöisen, Istutti oron rekehen. Siitä tuon sanoiksi virkki, Itse lausui, noin nimesi: "Elä päätäsi ylennä, 225 Kohottele kokkoasi, Kun ei ilta ennättäne, Tahi ei uupune oronen! Jospa päätäsi ylennät, Kohottelet kokkoasi, 230 Jo toki tuho tulevi, Paha päivä päälle saapi." Siitä vanha Väinämöinen Löi orosen juoksemahan, Harjan liina liikkumahan, 235 Ajoa karittelevi Pimeästä Pohjolasta, Summasta Sariolasta.

Kahdeksas runo

Kaunis Pohjan neiti kutoo kangasta taivaan kaarella istuen, jossa Väinämöinen nähtyä hänen pyytää rekeensä laskeimaan ja häntä puolisonansa Kalevalaan seuraamaan; vv. 132. — Neiti vastaa rastaan hänelle vast'ikään lehdossa laulaneen ja ilmoittaneen tytöillä paljoa paremman elämän kun miniöillä olevan; vv. 33-60. — Väinämöinen päättää lintuin ei mitään tietävän ja yhä kutsuu neittä rekeensä. Neiti määräelee hänelle tinkatöitä, joista Väinämöinen helposti täyttää kaksi ensimäistä; vv. 61-98. — Tyttö kolmanneksi työksi ehdottelee Väinämöisen venettä särkyneestä kehrävarresta veistämään. Veistäessä Väinämöinen lyöpi jalkaansa ja haavasta juoksee summatoin veri maalle; vv. 99-146. — Väinämöinen valjastaa hevosen ja lähtee apua etsimään tuskassansa. Tulee taloon ja kysäisee, eikö olisi siinä ketään veren sulkijata; vv. 147-176.

Tuo oli kaunis Pohjan neiti, Maan kuulu, ve'en valio Istui ilman vempelellä, Taivon kaarella kajotti, Kultakangasta kutovi, 5 Hopeaista huolittavi. Vaka vanha Väinämöinen Ajoa karittelevi, Ajoi matkoa palasen, Pikkaraisen piirrätteli, 10 Kuuli sukkulan surinan Ylähältä päänsä päältä. Päätä korjasta kohotti, Katsahtavi taivahalle, Näki neien taivahalla, 15 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tule neiti korjahani, Laskeite rekoseheni!" Neiti tuon sanoiksi virkki, Itse lausui ja kysyvi: 20 "Miksi neittä korjahasi, Tyttöä rekosehesi?" Vaka vanha Väinämöinen Tuop' on tuohon vastoavi: "Siksi neittä korjahani, 25 Tyttöä rekoseheni: Mesileivän leipojaksi, Oluen osoajaksi, Joka lautsan laulajaksi, Ikkunan iloitsijaksi, 30 Noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla." Neiti tuon sanoiksi virkki, Itse lausui ja pakisi: "Kun kävin matara-maalla 35 Eilen ilta-myöhäsellä, Lintu lauleli lehossa, Kyntörastas raksutteli, Lauleli tytärten mielen Ja lauloi miniän mielen." 40 "Mie tuota sanelemahan, Linnulta kyselemähän: 'Oi sie kyntörastahanen! Laula korvin kuullakseni, Kumman on parempi olla, 45 Kumman olla kuulusampi: Tyttärenkö taattolassa, Vai miniän miehelässä?" "Tianenpa tieon antoi, Kyntörastas raksahutti: 50 'Valkea kesäinen päivä, Neitivalta valkeampi, Vilu on rauta pakkasessa, Vilumpi miniävalta; Niin on neiti taattolassa, 55 Kuin marja hyvällä maalla, Niin miniä miehelässä, Kuin on koira kahlehissa, Harvoin saapi orja lemmen, Ei miniä milloinkana.'" 60 Vaka vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: "Tyhjiä tiasen virret, Rastahasen raksutukset; Tule neiti korjahani, 65 Laskeite rekoseheni, En ole mitätöin miesi, Uros muita untelompi." Neiti taiten vastaeli, Sanan virkkoi, noin nimesi: 70 "Mieheksi sinun sanoisin, Urohoksi arveleisin, Jospa jouhen halkaiseisit Veitsellä kärettömällä, Munan solmuhun vetäisit, 75 Solmun tuntumattomaksi." Vaka vanha Väinämöinen Halki jouhen halkaisevi Veitsellä kärettömällä, Tuiki tutkamettomalla, 80 Munan solmuhun vetävi, Solmun tuntumattomaksi; Käski neittä korjahansa, Tyttöä rekosehensa. Neiti taiten vastaeli: 85 "Ehkäpä tulen sinulle, Kun kiskot kivestä tuohta, Säret jäästä aiaksia, Ilman palan pakkumatta, Pilkkehen pirahtamatta." 90 Vaka vanha Väinämöinen Ei tuosta kovin hätäy, Kiskoipa kivestä tuohta, Särki jäästä järkäleitä, Ilman palan pakkumatta, 95 Pilkkehen pirahtamatta; Kutsui neittä korjahansa, Tyttöä rekosehensa. Neiti taiten vastoavi, Sanovi sanalla tuolla: 100 "Sillenpä minä menisin, Kenp' on veistäisi venosen Kehrävarteni muruista, Kalpimeni kappaleista, Työntäisi venon vesille, 105 Uuen laivan lainehille, Ilman kouran koskematta, Käsivarren kääntämättä." Silloin vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: 110 "Liene ei maassa, maailmassa, Koko ilman kannen alla, Mointa laivan laatiata, Vertoani veistäjätä." Otti värttinän muruja, 115 Kehrävarren kiertimiä, Läksi veistohon venosen, Satalauan laittelohon, Vuorelle teräksiselle, Rautaiselle kalliolle. 120 Veisti päivän, veisti toisen, Niin päivällä kolmannella Hiisi vartta vaapahutti, Lempo tempasi tereä, Kävipä kivehen kirves, 125 Kasa kalkkoi kalliohon, Siitä liuskahti liha'an, Polvehen pojan pätöisen; Veri pääsi vuotamahan, Hurme huppelehtamahan. 130 Vaka vanha Väinämöinen Loihe siitä loitsimahan, Luki synnyt syitä myöten, Luottehet lomia myöten, Mutt'ei muista muutamia 135 Veren suuria sanoja, Joista salpa saataisihin Tulevalle tukkeheksi. Veri juoksevi jokena, Hurme koskena kohisi, 140 Peitti maassa marjan varret, Kanervaiset kankahalla, Eik' ollut sitä mätästä, Jok' ei tullut tulvillehen Noita liikoja veriä, 145 Hurmehia huurovia. Jo nyt vanhan Väinämöisen Toki tuskaksi tulevi; Pani varsan valjahisin, Ruskean re'en etehen, 150 Siitä reuoikse rekehen, Kohennaikse korjahansa. Laski virkkua vitsalla, Helähytti helmisvyöllä, Virkku juoksi, matka joutui, 155 Reki vieri, tie lyheni; Jo kohta kylä tulevi, Tietä kolme kohtoavi. Ajoa suhauttavi Ylimmäistä tietä myöten 160 Ylimmäisehen talohon, Yli kynnyksen kysyvi: "Oisiko talossa tässä Rauan raannan katsojata, Veritulvan tukkijata, 165 Salpoa verisatehen?" Ukko uunilta urahti, Halliparta paukutteli: "Sulettun' on suuremmatki, Jalommatki jaksettuna, 170 Luojan kolmella sanalla, Syvän synnyn säätämällä, Joet suista, järvet päistä, Virrat niskoilta vihaiset, Lahet niemien nenistä, 175 Kannakset kapeimmilta."

Yhdeksäs runo

Väinämöinen lähtee tupaan ja verta hänen haavastansa juoksee summattomasti lattialle; ukkoa asia alkaa jo arveluttaa, kun ei muista raudan syntyä, jolla saisi veren juoksun pysäytetyksi; vv. 1-22. — Väinämöinen kertoo ukolle raudan synnystä, mitenkä Ukko jumala veden, tulen ja maan luomisen jälkeen synnytti itsestänsä kolme Luonnotarta, jotka ylhältä ilmasta lypsivät raudan ainetta maalle; vv. 23-56. — Väinämöinen jatkaa kerrontansa, mitenkä rauta kävi veljeänsä tulta tervehtimään, ja kun tuli oli polttaa hänen, pääsi pakoon suolle, jossa piili aikansa, kunnes metsän eläväin jälissä joutui näkyviin; vv. 57-84. — Seppo Ilmarinen ottaa raudan ruosteen suolta ja työntää ahjoonsa, nähdäksensä miksi tulessa muuttuisi. Rauta rukoilee itseänsä tulesta otettamaan ja, kun seppo penkoo pahaksi rupeavan, oikein valalla vannoo siivosti elävänsä; vv. 85-120. — Ilmarinen tempaa raudan tulesta ja takoo teräkaluiksi. Niitä karkaistaissa sai Hiiden lintu herhiläinen vahingollisia aineita varkahin karkaisuveteen sekoitetuksi, ja siitä tuli rauta pahantapaiseksi; vv. 121-146. — Ukko kuultua raudan synnyn muistuttelee sitä entisestä kurjasta olostansa ja vannotusta valastansa, jonka nyt tuhmasti oli rikkonut; vv. 147-182. Sitte ukko käskee raudan tulla pahatekonsa korjaamaan ja kiistää verta asettumaan kovilla sanoilla ja uhkauksilla; vv. 183-226. — Ukko lähettää poikansa voiteen tekoon ja poika keittää tammen lastuista ja ulkomaan ruohoista mahdottoman väkevää voidetta; vv. 227-252. — Ukko voiteen saatua pojalta voitelee sillä Väinämöistä, pois manaa kivut ja käärii siteen haavalle; vv. 253-292. — Väinämöinen parannuttuansa kiittää Jumalaa avun saamastansa ja varottaa vastaisia kansoja omiin voimiinsa luottamasta; vv. 293-32.2.

Siitä vanha Väinämöinen Heti korjasta kohosi, Tuosta pirttihin tulevi, Alle kattojen ajaikse; Veri juoksevi jokena, 5 Hurme koskena kohisi, Vuoti tulville tupasen, Siltalauat lainehille. Ukko uunilta urahti, Halliparta paukutteli: 10 "Mi sinä lienet miehiäsi Ja kuka urohiasi! Vert' on seitsemän venettä, Kantokorvoa kaheksan, Sun poloinen polvestasi 15 Lattialle laskettuna." "Enkä tuota tunnekana, Mikä multa mielen otti: Kaikki muistan muut sanaset, Vaan en arvoa alusta, 20 Mist' on rauta syntynynnä, Kasvanunna koito kuona." Silloin vanha Väinämöinen Sanan virkkoi, noin nimesi: "Itse tieän rauan synnyn, 25 Arvoan alun teräksen: Ilma on emoja ensin, Vesi vanhin veljeksiä, Rauta nuorin veljeksiä, Tuli kerran keskimäinen." 30 "Tuo Ukko ylinen luoja, Itse ilmojen jumala, Ilmasta ve'en erotti, Veestä maati manterehen; Rauta on raukka syntymättä, 35 Syntymättä, kasvamatta." "Ukko ilmoinen jumala Hieroi kahta kämmentänsä, Mykelti molempiansa, Vasemmassa polven päässä; 40 Siitä syntyi kolme neittä, Koko kolme Luonnotarta, Rauan ruostehen emoiksi, Suu sinervän siittäjiksi." "Neiet käyä notkutteli, 45 Astui immet ilman äärtä, Utarilla uhkuvilla, Nännillä pakottavilla, Lypsit maalle maitojansa, Uhkutit utariansa." 50 "Yksi lypsi mustan maion, Siitä syntyi melto rauta; Toinen valkean valutti, Siitä tehtihin teräkset; Kolmas puikutti punaisen, 55 Siit' on saatu rääky-rauta." "Olipa aikoa vähäinen, Rauta tahteli tavata Vanhempata veikkoansa, Käyä tulta tuntemahan." 60 "Tuli tuhmaksi rupesi, Kasvoi aivan kauheaksi, Oli polttoa poloisen, Rauta raukan, veikkosensa." "Rauta pääsevi pakohon 65 Tuon tuiman tulen käsistä Suurimmalle suon selälle, Tuiman tunturin laelle, Jossa joutsenet munivat, Hanhi poiat hautelevi." 70 "Siellä sitte rauta piili, Sekä piili, jotta säilyi, Piili vuoen, piili toisen, Piili kohta kolmannenki, Suolla sorkissa sutosen, 75 Aina karhun askelissa." "Susi juoksi suota myöten, Karhu kangasta samosi, Suo liikkui suen jaloissa, Kangas karhun kämmenissä, 80 Siihen nousi rauan ruoste Ja kasvoi teräskaranko, Suen sorkkien sijoille, Karhun kannan kaivamille." "Syntyi seppo Ilmarinen, 85 Sekä syntyi, jotta kasvoi, Näki rautaiset orahat, Teräksiset tierottimet, Suen suurilla jälillä, Karhun kannan kaivamilla." 90 "Arvelee, ajattelevi: 'Mitä tuostaki tulisi, Josp' on tunkisin tulehen, Ahjohon asettelisin." "Siitä tunkevi tulehen, 95 Alle ahjonsa ajavi; Lietsoi kerran, lietsoi toisen, Lietsoi kerran kolmannenki, Rauta vellinä venyvi, Kuonana kohaelevi, 100 Sepon suurissa tulissa Ilmi valkean väessä." "Siinä huuti rauta raukka: 'Ohoh seppo Ilmarinen, Ota pois minua täältä 105 Tuskista tulen punaisen!'" "Sanoi seppo Ilmarinen: 'Jos otan sinun tulesta, Ehkä kasvat kauheaksi, Kovin raivoksi rupeat, 110 Vielä veistät veljeäsi, Lastuat emosi lasta.'" "Siinä vannoi rauta raukka, Vannoi vaikean valansa, Sanovi sanalla tuolla, 115 Lausui tuolla lausehella: 'Onpa puuta purrakseni, Kiven syäntä syöäkseni, Etten syö omaa sukua, Heimoani herjaele.'" 120 "Silloin seppo Ilmarinen Rauan tempasi tulesta, Asetti alaisimelle, Takovi teräkaluiksi, Keihä'iksi, kirvehiksi, 125 Kaikenlaisiksi kaluiksi." "Herhiläinen Hiien lintu Katselevi, kuuntelevi, Katseli katon rajasta, Alta tuohen tuiotteli, 130 Rautoja rakettavia, Teräksiä tehtäviä." "Lenteä hyrähtelevi, Kantoi käärmehen kähyjä, Kusiaisen kutkelmoita, 135 Sammakon salavihoja, Teräksen teko-mujuihin, Rauan karkaisu-vetehen." "Sai siitä teräs pahaksi, Rauta raivoksi rupesi, 140 Petti vaivainen valansa, Söi kuin koira kunniansa, Veisti kehno veljeänsä, Sukuansa suin piteli, Veren päästi vuotamahan, 145 Hurmehen hurahtamahan." Ukko uunilta urahti, Parta lauloi, pää järähti: "Jo nyt tieän rauan synnyn, Arvoan alun teräksen." 150 "Ohoh sinua rauta raukka, Rauta raukka, koito kuona, Teräs tenhon päivällinen, Siitäkö sinä sikesit, Siitä kasvoit kauheaksi, 155 Ylen suureksi sukesit!" "Et sä silloin suuri ollut, Etkä suuri, etkä pieni, Kun sa maitona makasit, Rieskasena riuottelit, 160 Nuoren neitosen nisissä, Kasvoit immen kainalossa." "Etkä silloin suuri ollut, Et ollut suuri, etkä pieni, Kun sua hirvet suolla hieroi, 165 Peurat pieksi kankahalla, Susi sotki sorkillansa, Karhu kämmenyisillänsä." "Etkä silloin suuri ollut, Et ollut suuri, etkä pieni, 170 Kun sa kuonana kohisit, Venyit vehnäisnä tahasna, Alla ahjon Ilmarisen; Vannoit vaikean valasi Ahjossa, alaisimella, 175 Vasaroilla, valkkamilla." "Joko nyt suureksi sukesit, Äreäksi ärtelihit, Rikoit vaivainen valasi, Söit kuin koira kunniasi, 180 Kun sa syrjit syntyäsi, Sukuasi suin pitelit!" "Tule nyt työsi tuntemahan, Pahasi parantamahan, Ennen kun sanon emolle, 185 Virkan vierin vanhemmalle, Enemp' on emolla työtä, Vaiva suuri vanhemmalla, Kun poika pahoin tekevi, Lapsi tuhmin turmelevi." 190 "Piäty veri vuotamasta, Hurme huppelehtamasta; Veri seiso kuni seinä, Asu hurme kuni aita, Kuin miekka meressä seisoi, 195 Saraheinä sammalessa!" "Vaan jos mieli laatinevi Liikkua lipeämmästi, Niin sä liikkuos lihassa, Sekä luissa luistaellos, 200 Et sä maito maahan joua, Miesten hempu heinikkohon, Ole et joki juoksemahan Suo-hete solottamahan." "Tyy'y tyyris tippumasta, 205 Punainen putoamasta, Kun et tyy'y, niin tyrehy! Tyytyi ennen Tyrjän koski, Joki Tuonelan tyrehtyi, Meri kuivi, taivas kuivi, 210 Sinä suurra poutavuonna, Tulivuonna voimatonna." "Jos et tuostana totelle, Huuan Hiiestä patoa, Jolla verta keitetähän, 215 Hurmetta varistetahan, Veren maahan vuotamatta, Hurmehen hurajamatta." "Kun ei lie minussa miestä, Urosta ukon pojassa, 220 Onp' on taatto taivahinen, Pilven päällinen jumala, Joka miehistä pätevi Urohista kelpoavi, Veren suuta sulkemahan, 225 Tulevata tukkimahan." Sillä sulki suun vereltä, Tien on telkki hurmehelta, Pani poikansa pajahan, Tekemähän voitehia. 230 Läksi poikanen pajahan, Otti tammen kuoriloita, Noita heinän helpehiä, Tuhatlatvan tutkamia, Joit'ei nähä näillä mailla, 235 Kaikin paikoin kasvaviksi. Panevi pa'an tulelle, Laittoi keiton kiehumahan; Pata kiehui paukutteli Täynnä tammen lastuloita, 240 Noita heiniä hyviä, Jotk' oli tuotu toisialta, Yheksältä loitsijalta, Sa'an taipalen takoa. Nostavi pa'an tulelta, 245 Katselevi voitehia, Onko voitehet vakaiset, Katsehet alinomaiset. Olipa voitehet vakaiset, Katsehet alinomaiset, 250 Vaikka vuoret voitelisi, Kaikki kalliot yheksi. Tuli poikanen pajasta Tekemästä voitehia, Rasvoja rakentamasta, 255 Ne työnti ukon kätehen. Voiti ukko Väinämöistä, Pahoin tullutta paranti, Voiti alta, voiti päältä, Kerran keskeä sivalti, 260 Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: "En liiku omin lihoini, Liikun luojani lihoilla, En väiky omin väkini, 265 Väikyn väellä kaikkivallan, En puhu omalla suulla, Puhelen Jumalan suulla, Suloisempi suu Jumalan, Käsi luojan kaunihimpi." 270 Kun oli voie päälle pantu, Nuot on katsehet vakaiset, Pani se puoli-pyörryksihin, Väinämöisen väännyksihin. Niin ukko kipuja kiisti, 275 Työnti tuosta tuskapäitä, Keskelle Kipumäkeä, Kipuvuoren kukkulalle, Kiviä kivistämähän, Paasia pakottamahan. 280 Tukun silkkiä sivalti, Sen levyiksi leikkelevi, Sitoi sitte silkillänsä, Kapaloivi kaunihisti, Polvea pojan pätöisen, 285 Säärivartta Väinämöisen. Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: "Katso nyt kaunoinen Jumala, Varjele vakainen luoja, 290 Jott' ei vietäisi vioille, Vammoille veällettäisi!" Siitä vanha Väinämöinen Jo tunsi avun totisen, Pian pääsi terveheksi, 295 Liha kasvoi kaunihiksi, Ehommaksi entistänsä, Paremmaksi tuonnoistansa. Siirti silmänsä ylemmä, Katsahtavi taivahalle, 300 Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: "Tuoltapa aina armot käyvät, Merkit tuttavat tulevat, Ylähältä taivahasta, 305 Luota luojan kaikkivallan." "Ole nyt kiitetty Jumala, Ylistetty luoja yksin, Kun annoit avun minulle, Tuotit turvan tuttavasti, 310 Noissa tuskissa kovissa, Terän rauan raatamissa!" Siitä vanha Väinämöinen Vielä tuon sanoiksi virkki: "Elkätte etinen kansa, 315 Kansa vasta kasvavainen, Veikaten venettä tehkö, Uhkaellen ollenkana! Jumalass' on juoksun määrä, Luojassa lopun asetus, 320 Ei uron osoannassa, Vallassa väkevänkänä."

Kymmenes runo

Väinämöinen koti-tienoille tultua laulaa kultalatva-kuusen Osmon pellon pientarelle ja ajaa siitä Ilmarisen pajalle; vv. 1-36. — Puheisille tultua Väinämöinen kertoo Pohjolassa kovin korean neiden olevan, jonka Ilmarinen olisi sammon takomalla voittava, mutta Ilmarinen ei lupaa milloinkaan Pohjolaan lähteä; vv. 37-67. — Ilmarinen lähtee Väinämöisen kanssa kukkalatva-kuusta katsomaan ja nousee sen latvaan. Tuuliaispää tempaisee kuusen korkealle maasta ja kantaa sen Ilmarinen latvassa Pohjolaan; vv. 65-104. — Louhi kummastelee oudonlaista tulokasta ja kysyy, jos tuntisi seppo Ilmarista, jota kauan oli sammon taontaan odotettu. Ilmarinen sanoo itsensä saman miehen olevan; vv. 105-128. — Pohjolan emäntä ensin ravittuansa Ilmarisen, lupaa hänelle ihanan tyttönsä palkasta, jos olisi sammon takova; Ilmarinen jo lähteeki työhön; vv. 129-176. — Sampo ensimäisinä neljänä päivänä ei ota syntyäksensä; sen sijasta vaan valmistuu muita aineita, jotka Ilmarinen syytää jälleen ahjoonsa; vv. 177-204. — Ilmarinen laittaa tuulet lietsomaan ja niiden avulla toki saapi sammon valmiiksi; vv. 205-238. — Sammon taottua Ilmarinen kysyy tyttöä, joka hänelle palkaksi oli luvattu, mutta tyttö teeskellen esteitä sanoo ei vielä taitavansa hänelle lähteä; vv. 239-260. — Ilmarinen pahoilla mielin ikävöipi kotimaille ja saapiki Pohjolan emännältä purren sinne lähteäksensä. Kotiin tultua kertoo Väinämöiselle sammon Pohjolassa jo valmiina täydessä työssä olevan; vv. 261-300.

Vaka vanha Väinämöinen Pani varsan valjahisin, Ruskean re'en etehen, Ajavi karettelevi. Kulki päivän, kulki toisen, 5 Niin päivällä kolmannella Tuli pitkän sillan päähän, Osmon pellon pientarelle. Siinä tuon sanoiksi virkki, Itse lausui, noin pakisi: 10 "Syö susi unen näkijä, Tapa tauti Lappalainen! Sanoi ei saavani kotihin Enämpi elävin silmin Sinä ilmoisna ikänä, 15 Kuuna kullan valkeana." Laulelevi, taitelevi, Lauloi kuusen kukkalatvan, Kukkalatvan, kultalehvän, Lauloi kuun kumottamahan 20 Kukkalatva-kuusosehen, Lauloi oksillen otavan. Ajavi karettelevi Kohti kullaista kotia Alla päin, pahoilla mielin, 25 Kun oli seppo Ilmarisen Luvannut lunastimeksi, Oman päänsä päästimeksi, Pimeähän Pohjolahan, Summahan Sariolahan. 30 Jopa seisottui oronen Osmon uuen pellon päähän; Kuuluvi pajasta pauke, Hilke hiilihuonehesta, Siell' on seppo Ilmarinen, 35 Takoa taputtelevi. Sanoi seppo Ilmarinen: "Oi sie vanha Väinämöinen, Miss' olet viikon viipynynnä, Kaiken aikasi asunut?" 40 Sanoi vanha Väinämöinen: "Tuoll' olen viikon viipynynnä Pimeässä Pohjolassa; Siell' on neiti Pohjolassa, Jok' ei suostu sulhosihin, 45 Mielly miehi'in hyvihin, Kiitti puoli Pohjan maata, Kun onpi kovin korea, Kuuhut paistoi kulmaluilta, Päivä rinnoilta risotti." 50 "Sinä seppo Ilmarinen Lähe nyt neittä noutamahan, Päätä kassa katsomahan, Pimeästä Pohjolasta! Kun saatat takoa sammon, 55 Kannen kirjo kirjaella, Niin saat neion palkastasi, Työstäsi tytön ihanan." Seppo tuon sanoiksi virkki, Itse lausui, noin nimesi: 60 "En sinä pitkänä ikänä Lähe Pohjolan tuville, Miesten syöjille sijoille, Urosten upottajille." Siitä vanha Väinämöinen 65 Itse tuon sanoiksi virkki: "Viel' on kumma toinen kumma, Onp' on kuusi kukkalatva, Kukkalatva, kultalehvä, Osmon pellon pientarella; 70 Kuuhut latvassa kumotti, Oksilla otava seisoi." Lähettihin katsomahan Tuota kuusta kukkapäätä; Sitte sinne saatuansa 75 Seppo kuusta kummeksivi, Kun oli oksilla otava, Kuuhut kuusen latvasessa. Siinä vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: 80 "Nyt sinä seppo veikkoseni Nouse kuuta noutamahan, Otavaista ottamahan, Kultalatva-kuusosesta!" Siitä seppo Ilmarinen 85 Nousi kuuta noutamahan, Otavaista ottamahan, Kultalatva-kuusosesta. Silloin vanha Väinämöinen Lauloa hyrähtelevi, 90 Lauloi tuulen tuppurihin, Ilman raivohon rakenti. Nousi tuuli tuppurihin, Ilma raivohon rakentui, Otti seppo Ilmarisen 95 Vieä viiletelläksensä Pimeähän Pohjolahan, Summahan Sariolahan. Siinä seppo Ilmarinen Jopa kulki, jotta joutui, 100 Yli kuun, alatse päivän, Otavaisten olkapäitse; Päätyi Pohjolan pihalle, Sariolan saunatielle. Louhi Pohjolan emäntä 105 Tuop' on päätyvi pihalle, Itse ennätti sanoa: "Mi sinä lienet miehiäsi, Tulit tänne tuulen tietä, Ahavan rekiratoa, 110 Eikä koirat kohti hauku, Villahännät virkkaele?" Sanoi seppo Ilmarinen: "En mä tänne tullutkana Kylän koirien kuluiksi, 115 Villahäntien vihoiksi." Siitä Pohjolan emäntä Tutkaeli tullehelta: "Oletko tullut tuntemahan Tuota seppo Ilmarista, 120 Jot' on viikon vuotettuna, Sekä kauan kaivattuna, Näille Pohjolan perille, Uuen sammon laa'intahan?" Se on seppo Ilmarinen 125 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Itse lienen Ilmarinen, Sekä taitava takoja." Louhi Pohjolan emäntä Pian pistihe tupahan, 130 Sanovi sanalla tuolla: "Neityeni nuorempani! Pane jo päällesi parasta, Varrellesi valkeinta. Ripeintä rinnoillesi, 135 Kaulallesi kaunihinta, Jo on seppo Ilmarinen Saanut sammon laa'intahan." Tuop' on kaunis Pohjan tytti, Maan kuulu, ve'en valio, 140 Otti vaattehet valitut, Pukehensa puhtahimmat, Viitiseikse, vaatiseikse, Tuli aitasta tupahan, Kullat rippui rinnoillansa, 145 Päässänsä hopeat hohti. Siitä Pohjolan emäntä Syötti miehen syöneheksi, Juotti miehen juoneheksi, Sai itse sanelemahan: 150 "Ohoh seppo Ilmarinen, Takoja iän ikuinen! Saatatko takoa sammon, Kannen kirjo kirjaella, Joutsenen kynän nenästä, 155 Maholehmän maitosesta, Ohran pienestä jyvästä, Kesä-uuhen untuvasta, Niin saat neion palkastasi, Työstäsi tytön ihanan." 160 Sanoi seppo Ilmarinen, Itse virkki, noin nimesi: "Taitanen takoa sammon, Kirjokannen kalkutella, Kun olen taivoa takonut, 165 Ilman kantta kalkutellut." Siitä seppo Ilmarinen, Takoja iän ikuinen, Etsi ahjollen alusta, Leveyttä lietsehelle, 170 Johon painoi palkehensa, Asetti alasimensa. Tunki ainehet tulehen, Takehensa alle ahjon, Otti orjat lietsomahan, 175 Väkipuolet vääntämähän. Orjat lietsoi löyhytteli, Väkipuolet väännätteli, Kolme päiveä kesäistä Ja kolme kesäistä yötä. 180 Orjat lietsoi löyhytteli, Niin päivänä ensimäisnä Jousi tungeikse tulesta, Kaari kulta kuumoksesta; Sen seppo kaheksi murti, 185 Ajoi ahjohon takaisin. Orjat lietsoi löyhytteli, Niinpä päivänä jälestä Veno tungeikse tulesta, Punapursi kuumoksesta; 190 Seppo sen murenti rikki, Työnti jällensä tulehen. Orjat lietsoi löyhytteli, Niin päivänä kolmantena Hieho tungeikse tulesta, 195 Sarvi kulta kuumoksesta; Seppo sen paloiksi leikkoi, Toiste tunkevi tulehen. Orjat lietsoi löyhytteli, Niin päivänä neljäntenä 200 Aura tungeikse tulesta, Terä kulta kuumoksesta; Senki seppo murtelevi, Alle ahjonsa ajavi. Siitä seppo Ilmarinen, 205 Takoja iän ikuinen, Laittoi tuulet lietsomahan, Väkipuuskat vääntämähän. Lietsoi tuulet löyhytteli, Itä lietsoi, lietsoi länsi, 210 Etelä enemmin lietsoi, Pohjonen kovin porotti; Lietsoi päivän, lietsoi toisen, Lietsoi kohta kolmannenki, Tuli tuiski ikkunasta, 215 Säkehet ovesta säykkyi, Tomu nousi taivahalle, Savu pilvihin sakeni. Se on seppo Ilmarinen Päivän kolmannen perästä 220 Kallistihe katsomahan Ahjonsa alaista puolta, Näki sammon syntyväksi, Kirjokannen kasvavaksi. Takoi sammon taitavasti, 225 Laitahan on jauhomyllyn, Toisehen on suolamyllyn, Rahamyllyn kolmantehen. Siitä jauhoi uusi sampo, Kirjokansi kiikutteli; 230 Jauhoi purnun puhtehessa, Yhen purnun syötäviä, Toisen jauhoi myötäviä, Kolmannen kotipitoja. Niin ihastui Pohjan akka, 235 Saattoi sitte sammon suuren Pohjolan kivimäkehen, Yheksän lukon ta'aksi. Siit' on seppo Ilmarinen Tyttöä anelemahan, 240 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Joko nyt minulle neiti, Kun sai sampo valmihiksi, Kirjokansi kaunihiksi!" Tuop' on kaunis Pohjan tyttö, 245 Itse tuon sanoiksi virkki: "Kukapa tässä toisna vuonna, Kenpä kolmanna kesänä, Käkeä kukutteleisi, Lintusia laulattaisi, 250 Jos minä menisin muunne, Saisin marja muille maille?" "Enkä joua ilmankana, Pääse en neiti-päiviltäni, Noilta töiltä tehtäviltä, 255 Kesäisiltä kiirehiltä: Marjat on maalla poimimatta, Lahen rannat laulamatta, Astumattani ahoset, Lehot leikin lyömättäni." 260 Siitä seppo Ilmarinen Jo tuossa ajattelevi, Miten kulkea kotihin, Tulla maille tuttaville, Pimeästä Pohjolasta, 265 Summasta Sariolasta. Sanoi Pohjolan emäntä: "Ohoh seppo Ilmarinen, Laatisiko mieli mennä Elomaille entisille?" 270 Sanoi seppo Ilmarinen: "Sinne mieleni tekisi Kotihini kuolemahan, Maalleni masenemahan." Louhi Pohjolan emäntä 275 Syötti miehen, juotti miehen, Istutti perähän purren, Melan vaskisen varahan; Virkki tuulen tuulemahan, Pohjosen puhaltamahan. 280 Siitä seppo Ilmarinen, Takoja iän ikuinen, Matkasi omille maille, Noille syntymä-sijoille. Sitte sinne saanehelta 285 Kysyi vanha Väinämöinen, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Veli seppo Ilmarinen, Joko laait uuen sammon, Kirjokannen kirjaelit, 290 Pimeähän Pohjolahan, Summahan Sariolahan?" Sanoi seppo Ilmarinen, Itse laatija pakisi: "Jopa jauhoi uusi sampo, 295 Kirjokansi kiikutteli; Jauhoi purnun puhtehessa, Yhen purnun syötäviä, Toisen jauhoi myötäviä, Kolmannen pieltäviä." 300

Yhdestoista runo

Ahti Lemminkäinen kasvaa pulskeaksi, punaveriseksi mieheksi. Saaren paikalla kukostavaa Kyllikki neittä kositaan turhaan kaikkein ylhäisimpiinki sukuihin ja loistavimpiin paikkoihin; vv. 1-32. — Lemminkäinen vastoin äitinsä kieltoa ja varotusta lähtee Saaren neittä kosiin. Perille päästyänsä ajaa kapahuttaa rekensä kumoon, josta mieliharmiksensa heti joutuu naisten naurettavaksi; vv. 33-66. — Lemminkäinen palkkautuu paimeneksi, käypi päivät paimenessa, yöt impien iloissa, ja miellyttää pian Saaren neidet itseensä; vv. 67-92. — Kylli neito ainoastansa ei suostu Lemminkäiseen, jonkatähden tämä viimein kisa-kedolta ryöstää hänen rekeensä ja lähtee matkaan; vv. 93-138. — Kyllikki reessä itkee ja valittaa, kun ei pääse pois. Lemminkäinen lohdutellen häntä lupaa miekalla suku-arvonsa suurentaa, jos toinen siitä surisi, ettei ollut kyllä suurta ja ylhäistä sukua; vv. 139-164. — Neiti vastaa ja käskee Lemminkäisen, jos mieli hänestä puolisoa saada, sodat iäksi päiväksi mielestänsä heittämään. Sen toinen lupaaki ja vannoo, kuitenki sillä ehdolla, että myös Kyllikki puoleltansa vannoisi, ei milloinkaan kylän kisoihin lähtevänsä; vv. 165-188. — Kotiin tultua Lemminkäinen kerskaa äitillensä, jo saaneensa, mitä oli lähtenytki saamaan. Äiti ihastelee uutta miniätä ja käskee poikansa hankkimaan suuremmat asunnot, niin kauniin ja suurisukuisen neidon saatuansa; vv. 189-226.

Aika on Ahtia sanoa, Veitikkätä vieretellä. Ahti poika saarelainen, Tuo on lieto Lemmin poika, Kasvoi koissa kaunihisti 5 Luona armahan emonsa. Tuli mies mitä parahin, Puhkesi punaverinen, Joka päästänsä pätevi, Kohastansa kelpoavi, 10 Noien impien iloihin, Kassapäien karkeloihin. Kylli oli Saaren neiti, Saaren neiti, Saaren kukka, Kasvoi koissa korkeassa, 15 Yleni ylen ehossa. Kauan kasvoi, kauas kuului, Kaukoa tuli kosijat Neien kuuluhun kotihin, Kaunoisehen kartanohon. 20 Kosi Päivä poiallehen; Eip' on mennyt Päivälähän, Päivän luona paistamahan, Kesäisillä kiirehillä. Kosi Kuuhut poiallehen; 25 Eip' on mennyt Kuutolahan, Kuun luona kumottamahan, Kehät ilman kiertämähän. Kosi Tähti poiallehen; Eip' on mennyt Tähtelähän, 30 Pitkin öitä pilkkimähän Talvisilla taivahilla. Tuop' on lieto Lemminkäinen, Itse kaunis Kaukomieli, Lähteäksensä lupasi 35 Sekä mietti mennäksensä Saaren kukkoa kosihin, Saaren mointa morsianta. Emo kielteä käkesi, Varotteli vaimo vanha: 40 "Ellös menkö poikaseni Parempihin itseäsi; Ei suattane sinua Saaren suurehen sukuhun." Sanoi lieto Lemminkäinen: 45 "Jos en oo su'ulta suuri, Mie valitsen varrellani, Otan muilla muo'oillani." Ottavi hyvän orosen, Valjasti valion varsan, 50 Ajavi karittelevi Saaren kuuluhun kylähän; Ajoi korjansa kumohon, Veräjähän vierähytti. Nauroi naiset Lemminkäistä, 55 Piiat pisti pilkkojansa, Kun ajoi kummasti kujalle, Kamalasti kartanolle. Siinä lieto Lemminkäinen Murti suuta, väänti päätä, 60 Murti mustoa haventa, Itse tuon sanoiksi virkki: "En ole tuota ennen nähnyt, En ole nähnyt, enkä kuullut, Naisen nauravan minulle, 65 Piian pilkkoja suannut." Siitä lieto Lemminkäinen Sanan virkkoi, noin nimesi: "Onko Saarella sijoa, Maata Saaren manterella, 70 Minun leikki lyöäkseni, Tanner tanhuellakseni, Saaren impien iloissa, Kassapäien karkeloissa?" Saaren impyet sanovat, 75 Niemen neiet vastoavat: "Kyll' on Saarella sijoa, Maata Saaren manterella, Sinun leikki lyöäksesi, Tanner tanhuellaksesi, 80 Karjalaisna kaskimailla, Paimenpoikana paloilla." Mitä huoli Lemminkäinen, Palkkasihe paimeneksi; Kävi päivät paimenessa, 85 Yöt oli impien iloissa, Noien neitojen kisoissa, Kassapäien karkeloissa. Sillä lieto Lemminkäinen, Tuo on kaunis Kaukomieli, 90 Ihastutti Saaren immet, Niemen neitoset lepytti. Yksi on Kyllikki korea, Saaren kukka kaunokainen, Jok' ei suostu sulhasehen, 95 Mielly miehe'en hyvähän. Tuop' on lieto Lemminkäinen, Itse kaunis Kaukomieli, Sa'at saappahat kulutti, Sa'at airot poikki souti, 100 Tuota neittä saaessansa, Kyllikkiä pyytessänsä. Jo päivänä muutamana, Iltana moniahana, Neitoset kisaelevi 105 Kaunihilla kankahalla, Kyllikki ylinnä muita, Saaren kukka kuuluisinna. Tuli veitikka verevä, Ajoi lieto Lemminkäinen, 110 Keskelle kisaketoa, Kaunokaisten karkeloa, Koppoi neien korjahansa, Reutoi Kyllikin rekehen. Siitä läksi liukumahan, 115 Lähtiessänsä sanovi: "Elkätte minua immet Ilmi antako ikänä, Minun täällä käyneheni, Täältä neien vieneheni!" 120 "Kun ette totelle tuosta, Niin teille paha paneikse: Laulan sulhonne sotahan, Nuoret miehet miekan alle, Ettei kuulla kuuna päänä, 125 Nähä ilmoisna ikänä, Kujasilla kulkemassa, Ahoilla ajelemassa." Siitä lieto Lemminkäinen Veti virkkua vitsalla, 130 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jää hyvästi Saaren nurmet, Joit' olen kesät kävellyt, Kaiket talvet tallaellut, Piileskellen pilvis-öillä, 135 Paeten pahoilla säillä, Tätä pyytä pyytessäni, Allia ajellessani!" Kyllä Kyllikki valitti, Saaren kukka kuikutteli: 140 "Päästä jo minua poies, Laske lasta vallallensa, Kotihini kulkemahan, Luoksi itkevän emoni!" Virkki lieto Lemminkäinen, 145 Sanoi kaunis Kaukomieli: "Kyllikki, syän-käpyni, Minun maire marjueni! Tuotako sinä sureksit, Tuota huolien huokaelet, 150 Ettei oo sukuni suuri, Kovin korkea kotini?" "Jos en oo su'ulta suuri, Enkä korkea ko'ilta, On mulla tulinen miekka, 155 Sakeneva säilärauta, Se onpi sukua suurta, Laajoa lajipereä: Onp' on Hiiessä hiottu, Jumaloissa kirkastettu, 160 Sillä suurennan sukuni. Laajennan lajini kaiken, Miekalla tuliterällä, Säilällä sakenevalla." Neiti tuon sanoiksi virkki: 165 "Oi on Ahti Lemmin poika, Jos tahot minusta neittä Ikuiseksi ystäväksi, Sie vanno valat ikuiset, Ei sotia käyäksesi 170 Kullankana tarpehella, Hopeankana halulla!" Siinä lieto Lemminkäinen Itse tuon sanoiksi virkki: "Vannon mie valat ikuiset, 175 Ei sotia käyäkseni Kullankana tarpehella, Hopeankana halulla; Sie itse valasi vanno, Ei kyliä käyäksesi 180 Hyvänki hypyn halulla, Tanhujuoksun tarpehella!" Siitä vannoivat valansa, Laativat iki lupansa, Eessä julkisen Jumalan, 185 Alla kasvon kaikkivallan: Ei Ahin sotia käyä, Eikä Kyllikin kyliä. Siitä lieto Lemminkäinen Jo kohta kotihin saapi, 190 Luoksi armahan emonsa, Tykö valta vanhempansa. Emo tuon sanoiksi virkki, Itse lausui, noin nimesi: "Viikon viivyit poikaseni, 195 Viikon mailla vierahilla!" Lausui lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani, Pane jo patjasi parahat, Pehme'immät pään-alaiset, 200 Maatani omalla maalla, Nuoren neiteni keralla; Mitä läksin, sen jo sainki, Kuta pyysin, sen tapasin." Emo tuon sanoiksi virkki: 205 "Ole nyt kiitetty Jumala, Kun annoit miniän mulle Vanhan päiväni varaksi! Itse kiitä onneasi! Hyvän sait, hyvän tapasit." 210 "Puhas on pulmonen lumella, Puhtahampi puolellasi; Valkea merellä vaahti, Valkeampi valloissasi; Sorea lähellä sorsa, 215 Soreampi suojassasi; Kirkas tähti taivahalla, Kirkkahampi kihloissasi." "Laai nyt lattiat laveat, Hanki ikkunat isommat, 220 Seisottele seinät uuet, Tee koko tupa parempi, Nuoren neien saatuasi, Kaunihin katsottuasi, Paremmaisen itseäsi, 225 Sukuasi suuremmaisen!"

Kahdestoista runo

Kyllikki valaansa muistamatta lähtee kylän kisahan, josta Lemminkäinen kovasti suuttuneena paikalla alkaa sotaretkelle Pohjolaan hankkiutua; vv. 1-26. — Nainen kokee kieltää Lemminkäistä sotaan lähtemästä, mutta tämä vaan yhä pyytää äitiltä sotavaruksiansa ja uhkaa lähteä onneansa Pohjolan pönäkän neidon luona kokemaan; vv. 27-60. — Äiti peljättämälläki kokee estää poikaansa lähtemästä, mutta Lemminkäinen kerskaa kyllä Pohjan noidille vastaavansa ja päätään harjatessa viimein suuttuneena paiskaa harjan kädestään ja sanoo, jo silloin harjasta verta lähtevän, kun hänestäki; vv. 61-98. — Lemminkäinen lähtee matkalle ja tulee Pohjolaan. Jo ulkoa kuulee tuvassa laulettavan, soitettavan ja hälistävän, ja sisään pilkistäissänsä näkee sen väkeä täynnä olevan; vv. 99-140. — Lemminkäinen Pohjolan tupaan tultua innostuneena alkaa laulaa ja laulaa miehet minne minki; yhden ainoan sokean ukko raiskan heittää laulamatta; vv. 141-192.

Siitä Ahti Lemminkäinen, Tuo on kaunis Kaukomieli, Aina eellehen eleli Nuoren neitosen keralla, Ei itse sotia käynyt, 5 Eikä Kyllikki kyleä. Niin päivänä muutamana, Huomenna moniahana, Lähtevi kalan kutuhun, Tullut ei illalla kotihin; 10 Jo meni Kyllikki kylähän, Noien neitojen kisahan. Ainikki sisar Ahilla, Sepä saattavi sanoman Sekä kielen kantelevi: 15 "Armas Ahti, veikkoseni! Jo kävi Kyllikki kylässä, Veräjillä vierahilla." Ahti poika, aino poika, Tuosta suuttui, tuosta syäntyi, 20 Itse tuon sanoiksi virkki: "Oi emoni, vaimo vanha! Jospa paitani pesisit Mustan käärmehen mujuista, Mun sotahan mennäkseni, 25 Pohjan poikien tulille." Kyllikki sanan sanovi, Nainen ensin ennättävi: "Ohoh armas Ahtiseni, Ellös lähtekö sotahan! 30 Näin mä unta maatessani, Sike'in levätessäni: Tuli ahjona ajeli Ahin ikkunan alatse, Tuosta tuiskahti tupahan, 35 Laikahtihe lattialle." Sanoi lieto Lemminkäinen: "En usko unia naisten. Enkä vaimojen valoja; Oi emoni kantajani, 40 Tuo tänne sotisopani! Mieleni minun tekevi Itse korvin kuullakseni, Nähä näillä silmilläni, Onko neittä Pohjolassa, 45 Piikoa Pimentolassa, Jok' ei suostu sulhosihin, Mielly miehi'in hyvihin." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Ohoh Ahti poikaseni! 50 Sull' on Kyllikki koi'ssa, Koti-nainen korkeampi; Kamala on kaksi naista Yhen miehen vuotehella." Sanoi lieto Lemminkäinen: 55 "Kyllikki on kylän käviä, Juoskohon joka kisassa, Maatkohon joka majassa, Kylän impien iloissa, Kassapäien karkeloissa!" 60 Emo kielteä käkesi, Varotteli vaimo vanha: "Ellös vainen poikaseni Menkö Pohjolan tuville! Siellä Lappi laulanevi, 65 Tunkenevi Turjalainen, Suin sytehen, päin savehen, Kypenihin kyynäsvarsin, Kourin kuumihin poroihin, Palavoihin paateroihin." 70 Niin sanovi Lemminkäinen: "Jo minua noiat noitui, Koki kolme Lappalaista, Yhtenä kesäisnä yönä; Sen verran minusta saivat, 75 Min kirves kivestä saapi, Järky jäästä iljanesta, Tuoni tyhjästä tuvasta." Ainapa emo epäsi Lähtemästä Lemminkäistä, 80 Tuon emo sanoiksi virkki: "Tuho ainaki tulevi, Tuho poikoa pätöistä, Hukka lieto Lemminkäistä; Ei sinussa laulajata 85 Pohjan poikien sekahan, Etkä tunne kieltä Turjan, Maha et lausua Lapiksi." Silloin lieto Lemminkäinen Oli päätänsä sukiva, 90 Hapsiansa harjoava, Suan seinähän sivalti, Harjan painoi patsahasen, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Silloin on hukka Lemminkäistä, 95 Tuho poikoa pätöistä, Kun suka verin valuvi, Harja hurmehin loruvi." Siitä lieto Lemminkäinen Hyöteleikse, vyöteleikse, 100 Rautapaitoihin paneikse, Otti miekkansa omansa, Tempasi tuliteränsä; Sen sivullehen sitovi. Varsan viiasta vihelsi, 105 Kulokosta kultaharjan; Pisti varsan valjahisin, Puikkoihin tulipunaisen, Itse istuikse rekehen, Koha'utti korjahansa. 110 Laski virkkua vitsalla, Karkutti kariperällä; Virkku juoksi, matka joutui, Reki vieri, tie lyheni, Hope'inen hiekka helkki, 115 Kangas kultainen kumisi. Kulki päivän, kulki toisen, Kulki kohta kolmannenki; Päivänäpä kolmantena Kylä vastahan tulevi. 120 Niin pihalle päästyänsä Lyöpi maata ruoskallansa, Utu nousi ruoskan tiestä, Mies pieni u'un seassa, Riisumahan rinnuksia, 125 Aisoja alentamahan. Siitä lieto Lemminkäinen Itse korvin kuuntelevi: Kuuli ulkoa runoja, Läpi sammalen sanoja, 130 Läpi seinän soittajoita, Läpi lauan laulajoita. Katsahti tupahan tuosta, Tupa oli täynnä tuntijoita, Lautsat täynnä laulajoita, 135 Sivuseinät soittajoita, Peripenkki tietäjiä, Karsina karehtijoita; Lauloivat Lapin runoja, Hiien virttä vinguttivat. 140 Mitä huoli Lemminkäinen, Meni ulkoa tupahan, Sai sisähän salvoksehen, Itse tuon sanoiksi virkki: "Hyv' on laulu loppuvasta, 145 Lyhyestä virsi kaunis; Mieli on jäämähän parempi, Kuin on kesken kätkemähän." Louhi Pohjolan emäntä Sanan virkkoi, noin nimesi: 150 "Olipa tässä ennen koira, Rakki rauan karvallinen, Lihan syöjä, luun purija, Veren uuelta vetäjä; Kuin tulit sinä tupahan 155 Ilman koiran kuulematta?" Sanoi lieto Lemminkäinen: "En mä tänne tullutkana Koiriesi syötäväksi, Haukkujen hakattavaksi." 160 Siitä loihe loitsijaksi, Laikahtihe laulajaksi; Tulta iski turkin helmat, Valoi silmät valkeata, Lemminkäisen laulaessa, 165 Laulaessa, lausiessa. Lauloi lieto Lemminkäinen, Lauloi miehet miekkoinensa, Urohot asehinensa Min mikäli, kun kukali; 170 Lauloi nuoret, lauloi vanhat, Yhen heitti laulamatta, Karjan paimenen pahaisen, Ukko vanhan umpisilmän. Märkähattu karjan paimen 175 Hänpä tuon sanoiksi virkki: "Oi sie lieto Lemmin poika! Lauloit nuoret, lauloit vanhat, Lauloit kerran keski laa'un, Niin miks'et minua laula?" 180 Sanoi lieto Lemminkäinen: "Siksi en sinuhun koske, Kun olet katsoa katala, Kurja koskemattaniki." Märkähattu karjan paimen 185 Tuosta suuttui ja vihastui, Meni ulos usta myöten, Pellolle pihoa myöten, Juoksi Tuonelan joelle, Pyhän virran pyörtehelle; 190 Siellä katsoi Kaukomieltä, Vuottelevi Lemminkäistä.

Kolmastoista runo

Lemminkäinen kysyy Pohjolan akalta parasta tyttöä. Akka vastaa huonolle miehelle ei antavan tytärtänsä; pyytäisikö ensin Hiiden hirven, sitte taitaisi tyttöä kuulustella; vv. 1-28. — Lemminkäinen varustaikse hirven ajoon ja toimittaa itsellensä sitä varten mitä parahimmat sukset; vv. 29-66. — Lähtee sitte ylpeästi metsään ja Hiidet hankkivat eriskummaisen hirven varsin hänen ajaaksensa; vv. 67-94. — Hirvi juoksee, nostaa aika kahakan Lapissa, Lemminkäinen sen kuultua hiihtää sinne ja saapi tietää Hiitten hirven siellä kummia tehneen; vv. 95-134. — Lemminkäinen paikalla hiihtämään jälestä, tapaa hirven ja kytkee sen tammisen tarhan sisään; vv. 135-160. — Alkaa tunnustella taljaa, josta hirvi kiihtyy potkimaan, särkee tarhan ja juoksee matkaansa, jottei päätäkään näkynyt; vv. 161-198.

Siitä lieto Lemminkäinen Sanoi Pohjolan akalle: "Anna nyt akka piikojasi, Työnnä tänne tyttöjäsi, Paras parvesta minulle, 5 Pisin piika joukostasi!" Sanoi Pohjolan emäntä: "Anna en sulle piikoani, En parasta, en pahinta, En pisintä, en lyhintä, 10 Sull' on ennen naitu nainen, Ennen juohettu emäntä." Se on lieto Lemminkäinen, Itse tuon sanoiksi virkki: "Heitän Kyllikin kylähän, 15 Kylän kynnysportahille, Täältä saan paremman naisen; Tuo nyt tänne tyttäresi, Impiparvesta parahin, Kassapäistä kaunokaisin!" 20 Sanoi Pohjolan emäntä: "Mie en anna tyttöäni Miehille mitättömille, Urohille joutaville; Äsken tyttöjä anele, 25 Kuulustele kukkapäitä, Kun sa hiihät Hiien hirven, Hiien peltojen periltä." Siitä lieto Lemminkäinen Painui Lyylikin pajahan, 30 Kävi Kaupin kartanohon, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on viisas Vuojalainen, Kaunis Kauppi Lappalainen! Tee mulle sukeat sukset, 35 Kalhut kaunoiset kaverra, Joilla hiihän Hiien hirven, Hiien peltojen periltä." Lyylikki sanan sanovi, Kauppi kielin kerkiävi: 40 "Suotta lähet Lemminkäinen Hiien hirveä ajohon: Saat palan lahoa puuta, Senki suurella surulla." Sanoi lieto Lemminkäinen: 45 "Toki lähen, en totelle; Tee lyly lykittäväksi, Kalhu kalpoeltavaksi!" Lyylikki, lylyjen seppä, Kauppi, kalhujen tekijä, 50 Sai lylyn lykittäväksi, Kalhun kannan lyötäväksi, Sauvan varret valmihiksi, Sompaset sovitetuksi. Voiti voilla suksiansa, 55 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Liekkö tässä nuorisossa, Kansassa kasuavassa, Tuon lylyni lykkijäistä, Kalhun kannan potkijaista?" 60 Sanoi lieto Lemminkäinen, Virkki veitikka verevä: "Kyll' on tässä nuorisossa, Kansassa kasuavassa, Tuon lylysi lykkijäistä, 65 Kalhun kannan potkijaista." Se on lieto Lemminkäinen Viinen selkähän sitaisi, Olallehen uuen jousen, Sauvan survaisi kätehen, 70 Läksi lylyn lykkimähän, Lähtiessänsä sanovi: "Eip' on ilmalla Jumalan, Tämän taivon kannen alla, Löytyne sitä metsässä 75 Jalan neljän juoksevata, Kut' ei näillä yllätetä, Kaunihisti kannateta, Kalhuilla Kalevan poian, Liukoimilla Lemminkäisen." 80 Päätyi Hiiet kuulemassa, Juuttahat tähyämässä; Hiiet hirveä rakenti, Juuttahat poroa laati, Pään panevi pökkelöstä, 85 Sarvet raian haarukasta, Jalat rannan raippasista, Muun lihan lahosta puusta. Hiisi neuvoi hirveänsä, Porollensa suin puheli: 90 "Nyt sie juokse, Hiitten hirvi, Jalkoa jalo tevana, Hiihätä hikehen miestä, Lemminkäistä liiatenki!" Siitä juoksi Hiitten hirvi, 95 Poropeura poimetteli, Pohjan aittojen alatse, Lapin lasten tanteritse, Potkasi koasta korvon, Kaatoi kattilat tulelta, 100 Selin keitot keikahutti, Vellit lietehen levitti. Nousi melkoinen meteli Lapin lasten tanterilla, Lapin koirat haukkumahan, 105 Lapin lapset itkemähän, Lapin naiset nauramahan, Muu väki murajamahan. Itse lieto Lemminkäinen Yhä hiihti Hiien maita, 110 Hiihti soita, hiihti maita, Hiihti aukkoja ahoja, Tuli suihki suksiloista, Savu sauvojen nenistä. Kuuli melkoisen metelin 115 Pohjan pitkästä perästä, Lapin lasten tanterilta, Heti tuonne hiihtämähän Koiran haukunta-sijoille, Lapin lasten tanterille. 120 Sanoi sinne saatuansa: "Mitä täällä naiset nauroi, Naiset nauroi, lapset itki, Kuta haukkui halli-koirat?" "Sitä täällä naiset nauroi, 125 Naiset nauroi, lapset itki, Väki vanha vaikerteli, Sekä haukkui halli-koirat: Juoksi tästä Hiitten hirvi, Silo-sorkka sorkutteli, 130 Potkaisi koasta korvon, Kaatoi kattilat tulelta, Lihat tuhkahan tuherti, Liemet lietehen levitti." Siitä veitikka verevä, 135 Tuo on lieto Lemminkäinen, Lykkäsi lylyn lumelle, Solahutti suopetäjän, Itse virkki vierressänsä, Sanoi sauvakätteheltä: 140 "Mi lienee Lapissa miestä, Kaikki hirven kannantahan, Mi lienee Lapissa naista, Kaikki kattilan pesohon, Mi lienee Lapissa lasta, 145 Kaikki lastun poimintahan, Mi Lapissa kattiloa, Kaikki hirven keitäntähän." Kiinnistihe, jännistihe, Potkaisihe, ponnistihe; 150 Potkaisihen ensikerran Silmän siintämättömähän, Kerran toisen kuopaisihe Korvan kuulemattomahan, Kolmannen kohenteleikse 155 Lautasille Hiitten hirven. Otti vaajan vaahterisen, Raksin koivuisen rapasi, Jolla kytki Hiitten hirven Tarhan tammisen sisähän. 160 Siinä lieto Lemminkäinen Selkeä silittelevi, Taljoa taputtelevi, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Sopisipa tuossa maata 165 Nuoren neitosen keralla." Siitä kiihtyi Hiien hirvi, Poropeura potkimahan, Itse tuon sanoiksi virkki: "Lempo saakohon sinulle 170 Nuorin nei'in maataksesi, Tyttärin elelläksesi!" Ponnistihe, jännistihe, Raksin koivuisen revitti, Rikkoi vaajan vaahterisen, 175 Tarhan tammisen hajotti. Sai siitä samoamahan, Läksi hirvi hippomahan, Vasten soita, vasten maita, Vasten varvikko-mäkeä. 180 Siinä veitikka verevä Kovin suuttui ja vihastui, Hiihti hirveä jälestä. Niin kun kerran potkaisevi, Lysmähti lyly lävestä, 185 Taittui kalhu kannan tiestä, Itse juoksi Hiien hirvi, Jott' ei päätänä näkynä. Siinä lieto Lemminkäinen Kalujansa katselevi, 190 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Elköhön sinä ikänä Menkö toinen miehiämme Uhalla metsän ajohon, Hiien hirven hiihäntähän, 195 Kuin menin minä poloinen, Hävitin hyvän sivakan, Kalhun kaunihin kaotin."

Neljästoista runo

Lemminkäinen kun havaitsi ylimielisyydellä ei mitään voittavansa alkaa tavallisilla rukouksilla metsän haltioita avuksensa pyytää; vv. 1-46. — Lemminkäinen saapi Hiiden hirven ja viepi sen Pohjolaan. Pohjan akka ei vieläkään anna tytärtänsä, vaan määrää hänen toiseksi työkseen Hiiden ruunan suistamaan; vv. 47-86. — Lemminkäinen lähtee Hiiden ruunaa suistamaan. Kolmantena päivänä tapaa sen tulen palavalla harjallansa ja rukoilee Ukko jumalaa sitä jäillä ja rakeilla jähdyttämään, ennenkun tohtii käsiksi käydä; vv. 87-116. Lemminkäinen suistaa ruunan, ajaa sillä Pohjolaan ja kysyy tytärtä. Pohjolan emäntä vielä kolmanneksi ansiotyöksi ehdottelee hänelle, ampua joutsenen Tuonelan joesta; vv. 117-148. — Lemminkäinen astuu Tuonelan joelle, jossa Pohjolan sokea ukko jo kauvan oli odotellut häntä ja nyt hankkii hänelle varomattoman surman työntäen sitte pahimpaan virran pyörteesen; vv. 149-202.

Siitä lieto Lemminkäinen Jopa hiihti hiljallehen Mieliksi metsän emännän, Salon impien iloksi. Sanovi sanalla tuolla, 5 Lausui tuolla lausehella: "Mielly metsä, kostu korpi, Taivu ainoinen Tapio, Saata miestä saarekselle, Sille kummulle kuleta, 10 Jost' on saalis saatavana, Erän toimi tuotavana!" "Mielikki metsän emäntä, Puhas-muoto, muori kaunis! Pane kulta kulkemahan, 15 Hopea vaeltamahan, Miehen etsivän etehen, Anelijan askelille; Ikävä minun tulevi, Ikävä tulettelevi, 20 Tätä tyhjänä oloa, Ajan kaiken annituutta." "Metsän ukko halliparta, Havuhattu, naavaturkki, Pane metsät palttinoihin, 25 Salot verkahan vetele, Haavat kaikki haljakkoihin, Lepät lempivaattehisin, Hope'ihin hongat laita, Kuuset kultihin rakenna!" 30 "Metsän tyttö, mieli neiti, Tuulikki, tytär Tapion! Aja vilja vieremille, Auke'immille ahoille, Miehen etsivän etehen, 35 Aina käyvän askelille." "Tapion talon isäntä, Metsän kultainen kuningas, Mimerkki metsän emäntä, Siniviitta viian eukko! 40 Tule jo kullan muuttelohon, Hopean vajehtelohon; Ikävä minun tulevi, Ikävä tulettelevi, Kun ei oo kullan muuttajoa, 45 Hopean vajehtajoa." Niinpä lieto Lemminkäinen Viikon hiihteä hivutti, Lauloi virret viian päässä, Kolmet korven kainalossa, 50 Miellytti metsän emännän, Itsenki metsän isännän, Ihastutti metsän immet, Taivutti tytöt Tapion. Juoksuttivat, jouvuttivat, 55 Hiien hirven piilostansa Miehen etsijän etehen, Sanelijan saataville. Itse lieto Lemminkäinen Jopa lämsänsä lähetti 60 Hiien hirven hartioille, Kaulalle kameli-varsan, Jottei potkinut pahasti Selkeä silittäessä. Siitä lieto Lemminkäinen 65 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Salon herra, maan isäntä, Mielikki metsän emäntä! Tule jo kullat ottamahan, Hopeat valitsemahan, 70 Lempi-liinasi levitä Alle noien antieni, Alle kullan kuumottavan, Alle huohtavan hopean." Läksi siitä Pohjolahan, 75 Sanoi tuonne tultuansa: "Tuoss' on sulle Hiien hirvi Hiien peltojen periltä; Anna akka tyttöäsi, Mulle nuorta morsianta!" 80 Louhi Pohjolan emäntä Tuopa tuohon vastaeli: "Äsken annan tyttäreni, Kun sa suistat suuren ruunan, Hiien ruskean hevoisen, 85 Hiien nurmien periltä." Silloin lieto Lemminkäinen Otti kulta ohjaksensa, Hope'isen marhaminnan, Lähtevi hevon hakuhun, 90 Kuloharjan kuuntelohon, Hiien nurmien periltä. Etsi päivän, etsi toisen, Niin päivänä kolmantena Nousi suurelle mäelle, 95 Korkealle kukkulalle, Iski silmänsä itähän, Käänti päätä päivän alle, Näki hiekalla hevoisen, Kuloharjan kuusikolla; 100 Senpä tukka tulta tuiski, Harja suihkivi savua. Niin sanovi Lemminkäinen: "Oi Ukko ylijumala Sa'a rautaista raetta, 105 Laske jäistä jäähytintä, Harjalle hyvän hevoisen, Hiien laukin lautasille!" Tuo Ukko ylinen luoja, Pilven päällinen jumala, 110 Ilman riehoksi revitti, Taivon kannen kahtaloksi, Satoi hyytä, satoi jäätä, Satoi rautaista raetta, Harjalle hyvän hevoisen, 115 Hiien laukin lautasille. Siitä lieto Lemminkäinen Kävi tuota katsomahan, Likeltä tähyämähän, Itse tuon sanoiksi virkki: 120 "Hiitolan hyvä hevoinen, Vuoren varsa vaahtileuka, Tuo nyt kulta-turpoasi, Pistä päätäsi hopea, Kultaisihin koltuskoihin, 125 Hope'isihin helyihin, Lähe tietä pikkuruisen, Matkoa ani vähäisen, Tuonne Pohjolan pihoille, Luoksi ankaran anopin!" 130 Niinpä lieto Lemminkäinen Pisti suitset kullan suuhun, Päitsensä hopean päähän, Ajoi matkoa vähäisen, Tuli Pohjolan tuville, 135 Sanoi tuonne tultuansa: "Jo nyt suistin suuren ruunan, Hiien varsan valjastelin, Tuo nyt tänne tyttöäsi, Mulle nuorta morsianta!" 140 Louhi Pohjolan emäntä Tuopa tuohon vastaeli: "Äsken annan tyttäreni, Sulle nuoren morsiamen, Kun ammut joutsenen joesta, 145 Virrasta vihannan linnun, Tuonen mustasta joesta, Pyhän virran pyörtehestä." Siitä lieto Lemminkäinen Astua lykyttelevi 150 Tuonne Tuonelan joelle, Pyhän virran pyörtehelle, Jalo jousi olkapäällä, Viini nuolia selässä. Märkähattu karjan paimen, 155 Ukko Pohjolan sokea, Katselevi, kääntelevi, Tulevaksi Lemminkäistä. Jo päivänä muutamana Näki lieto Lemminkäisen 160 Saavaksi, läheneväksi, Tuonne Tuonelan joelle, Vierehen vihaisen kosken, Pyhän virran pyörtehelle. Vesikyyn ve'estä nosti, 165 Umpiputken lainehista, Syöksi sen syämmen kautta, Läpi maksan Lemminkäisen. Jopa lieto Lemminkäinen Tunsi koskevan kovasti, 170 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Sen mä tein pahinta työtä, Kun en muistanut kysyä Emoltani kantajalta, Miten olla, kuin eleä, 175 Näinä päivinä pahoina: En tieä vesun vikoa, Umpiputken ailuhia." "Oi emoni, vaimo vanha, Tietäisitkö, tuntisitko, 180 Miss' on poikasi poloisen, Toki rientäisit avuksi, Päästäisit pojan poloisen Tältä tieltä kuolemasta." Siitä Pohjolan sokea 185 Syöksi lieto Lemminkäisen Tuonen mustahan jokehen, Pahimpahan pyörtehesen. Meni lieto Lemminkäinen, Meni koskessa kolisten, 190 Myötävirrassa vilisten, Tuonne Tuonelan tuville. Tuo verinen Tuonen poika Iski miestä miekallansa, Lyöpi viieksi muruksi, 195 Kaheksaksi kappaleksi, Heitti Tuonelan jokehen, Manalan alus-vesille. Se oli loppu Lemminkäisen, Kuolo ankaran kosijan, 200 Tuonen mustassa joessa, Manalan alantehessa.

Viidestoista runo

Muutamana päivänä suka Lemminkäisen kodissa alkaa verta vuotaa; se oli varma merkki Lemminkäisellen onnettomasti käyneen; vv. 1-28. — Äiti lähtee hakemaan kadonnutta poikaansa; etsii, etsii, jo viimein saapi Päivältä tietää, Lemminkäisen Tuonelan joessa kuoliana makaavan; vv. 29-52. — Lemminkäisen äiti rientää harava kädessä Tuonelan joelle. Jokea haravoidessaan saapi ensin pienempiä palasia ja jo viimein koko ruumiinki kuollutta poikaansa; niistä sitte laittaa uroon entiselleen; vv. 53-142. — Lemminkäinen herää kuin pitkästä unesta, nousee ja kertoo äitillensä, miten oli Tuonelan jokeen joutunut; vv. 143-174. — Lemminkäinen uudelleen yrittäisi joutsenta ampumaan, mutta äiti käskee hänen jo ilmanki onneansa kiittämään ja häntä kotiin seuraamaan; vv. 175-206.

Äiti lieto Lemminkäisen Aina koissa arvelevi: "Minne on saanut Lemminkäinen, Kunne Kaukoni kaonnut, Kun ei kuulu jo tulevan 5 Matkoiltansa maailmassa!" Kyllikki korea nainen Koissa lieto Lemminkäisen Katsoi illalla sukoa, Huomenella harjoansa, 10 Niin päivänä muutamana, Huomenna moniahana, Veri vuotavi suasta, Hurme harjasta norahti. Kyllikki korea nainen 15 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo nyt on mennyt mies minulta, Kaunis Kaukoni kaonnut, Veri jo vuotavi suasta, Hurme harjasta noruvi." 20 Siitä äiti Lemminkäisen Itse katsovi sukoa, Itse itkulle apeutui: "Voi poloisen päiviäni! Tuho on poikoa pätöistä, 25 Hukka lieto Lemminkäistä, Jo suka verin valuvi, Harja hurmehin noruvi." Rupesihen etsimähän Kaonnutta poikoansa, 30 Pian juoksi pitkät matkat, Sekä juoksi, jotta joutui, Mäet mätkyi mennessänsä, Norot nousi, vaarat vaipui, Ylähäiset maat aleni, 35 Alahaiset maat yleni. Viikon etsi eksynyttä, Viikon etsi, eikä löyä; Päivyt vastahan tulevi, Päivälle kumarteleikse: 40 "Oi Päivyt Jumalan luoma! Ootko nähnyt poikoani, Kullaista omenatani, Hopeaista sauvoani?" Päivyt taiten vastaeli: 45 "Oonpa nähnyt poikuesi, Jo on poikasi poloisen Kaotettu, kuoletettu, Mennyt koskia kolisten, Myötävirtoja vilisten, 50 Tuonne Tuonelan perille, Manalan alantehille." Siitä äiti Lemminkäisen Saapi rautaisen haravan, Jonk' oli piit satoa syltä, 55 Varsi viittä valmistettu, Juoksi Tuonelan joelle, Päiveä rukoelevi: "Oi Päivyt Jumalan luoma, Nukuttele nuiva kansa, 60 Väsytä väki Manalan, Tuonen valta vaivuttele!" Tuo Päivyt Jumalan luoma, Luoma luojan aurinkoinen, Paistoi hetken heltehesti, 65 Toisen himmesti hiotti, Kolmannen koko terältä, Nukutteli nuivan kansan, Väsytti väen Manalan, Nuoret miehet miekoillehen, 70 Vanhat vasten sauvojansa, Keski-iän keihä'ille. Siitä äiti Lemminkäisen Otti rautaisen haravan, Haravoipi poikoansa 75 Pitkin Tuonelan jokea, Sekä pitkin, jotta poikki, Saapi paian poikoansa, Paian mieliksi pahoiksi, Sai sukat, hatun tapasi, 80 Sukat suureksi suruksi, Hatun mieliharmiksensa. Veti vielä kerran, toisen, Kerrallapa kolmannella Elotukku sai etehen, 85 Haravahan rautaisehen. Elotukku ei se ollut, Oli lieto Lemminkäinen, Itse kaunis Kaukomieli, Vaan oli pikkuista vajalla: 90 Yhtä kättä, puolta päätä, Siihen henkeä lisäksi. Emo tuosta arvelevi: "Vieläkö tästä mies tulisi!" Päätyi korppi kuulemassa, 95 Tuop' on tuohon vastoavi: "Ei ole miestä mennehessä, Työnnä Tuonelan jokehen; Jo silt' on siika silmät syönyt, Hauki hartiat halaisnut." 100 Tuopa äiti Lemminkäisen Eipä heitä poikoansa; Vetelevi vielä kerran Haravalla vaskisella Pitkin Tuonelan jokea, 105 Sekä pitkin, jotta poikki, Saapi kättä, saapi päätä, Monta muuta muskulata. Niistä poikoa rakenti, Laati lieto Lemminkäistä. 110 Loi miehen, uron sukesi, Muinaisille muo'oillensa, Ei saanut sanalliseksi, Lasta lausehelliseksi. Niin sanoi sanalla tuolla, 115 Lausui tuolla lausehella: "Mehiläinen mieli-lintu, Metsän kukkien kuningas, Lähe nyt mettä noutamahan Ylähältä taivosesta, 120 Periltä pyhän Jumalan, Asunnoilta autuahan!" Mehiläinen maasta nousi, Simasiipi mättähältä, Jopa lenti löyhytteli 125 Yli kuun, alatse päivän, Lenti luojan kellarihin, Kamarihin kaikkivallan. Sai sieltä simoa kyllin, Metosia mielin määrin, 130 Jo tulla tuhuttelevi Sata sarvea sylissä, Missä mettä, kussa vettä, Kussa voietta parasta. Siitä äiti Lemminkäisen 135 Itse voiti voipunutta, Pahoin tullutta paranti, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Nouse jo makoamasta, Ylene uneksimasta, 140 Näiltä paikoilta pahoilta, Kovan onnen vuotehilta!" Nousi mies makoamasta, Heräsi uneksimasta, Jop' on saattavi sanoa, 145 Itse kielin kertoella: "Kauvan malkio makasin, Viikon utra uinaelin, Makasin unen makean, Sikeäisen siuvottelin." 150 Sanoi äiti Lemminkäisen, Itse lausui ja pakisi: "Oisit maannut kauvemminki, Vielä viikomman virunut, Ilman äitittä pahatta, 155 Katalatta kantajatta." "Sano nyt poikani polonen, Kerro korvin kuullakseni, Mi sinun Manalle saattoi, Työnti Tuonelan jokehen?" 160 Sanoi lieto Lemminkäinen: "Untamolan umpisilmä Se minun Manalle saattoi; Vesikyyn ve'estä nosti Vasten vaivaista minua, 165 Enkä tuota tiennytkänä, En tiennyt vesun vihoa, Umpiputken ailuhia." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Voipa miestä mieletöintä, 170 Kehuit noiat noituvasi, Lappalaiset laulavasi, Et tieä vesun vihoa, Umpiputken ailuhia!" Kysyi äiti poialtansa, 175 Jos oli mitä vajoa, Sanoi lieto Lemminkäinen: "Äijeä olen vajoa! Tuolla mieleni makaavi Noissa Pohjan neitosissa; 180 Home-korva Pohjan eukko Eip' on anna tyttöänsä Ilman allin ampumatta, Joutsenen osoamatta, Tuosta Tuonelan joesta, 185 Pyhän virran pyörtehestä." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Heitä jo herjat joutsenesi Tuonen mustahan jokehen, Sie lähe koti-perille, 190 Vielä kiitä onneasi, Julkista Jumalatasi, Kun antoi avun totisen, Vielä henkihin herätti, Tuonen teiltä tiettäviltä; 195 En minä mitänä voisi Ilman armotta Jumalan, Toimetta totisen luojan." Siitä lieto Lemminkäinen Toki lähtevi kotihin 200 Kanssa armahan emonsa, Kera valta-vanhempansa. Siihen heitän Lemminkäisen Virrestäni viikommaksi, Lasken lauluni välehen, 205 Runon uuelle uralle.

Kuudestoista runo

Väinämöinen laulaen venettä veistäessänsä ja juuri valmiiksi saamaisillansa ei muista kolmea sitä varten tarvittavaa mahti-sanaa; vv. 1-24. — Väinämöinen lähtee Tuonelaan, huutaa salmen rannalla venettä; Tuonetar kummastelee häntä ja muistuttaa vieläki olevan paremman Väinämöiselle, jos palaisi kotiinsa; vv. 25-68. — Tuonetar viepi veneen Väinämöiselle. Tuonelan emäntä kuultuansa Väinämöisen asian sanoo Tuonen ei jakelevan tietojansa muille, ja laittaa Väinämöisen nukkumaan; vv. 69-98. — Väinämöisen maatessa Tuonelan väki yöllä laittaa rautaverkkoja ristiin rastiin Tuonelan jokeen, ettei Väinämöinen uimallakaan pääsisi pakenemaan; vv. 99-124. — Väinämöinen muutaikse pienemmäksi ja uipi sillä tavoin läpi verkoista. Tuonelasta tultuansa toivottaa ei kenenkään sinne omin mielin lähtevän, kun ei lienekään monta sieltä takaisin tullutta; vv. 125-162.

Vaka vanha Väinämöinen, Tietäjä iän-ikuinen, Oli veistävä venettä, Uutta purtta puuhoava, Nenässä utuisen niemen, 5 Päässä saaren terhenisen. Teki tieolla venettä, Laati purtta laulamalla; Lauloi päivän, pohjan puutti, Lauloi toisen, liitti laian, 10 Lauloi kohta kolmannenki Kokkien kohentimilla. Niin kokat kuvattuansa, Kaaritettua venosen, Liitettyä laian liitot, 15 Uupui kolmea sanoa Pannessansa parraspuita, Päitä kaarten päätellessä. Arvelee, ajattelevi, Mistäpä sanoja saisi, 20 Itse tuon sanoiksi saatti: "Tuolta saan sa'an sanoja, Tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajasta." Vaka vanha Väinämöinen 25 Läksi Tuonelta sanoja, Manalalta mahtiloita; Kävi viikon vitsikkoa, Viikon toisen tuomikkoa, Kolmannen katajikkoa, 30 Jo näkyi Manalan saari, Tuonen kumpu kuumottavi. Niin huhuta huikahutti Tuossa Tuonelan joessa: "Tuo venettä Tuonen tytti, 35 Lauttoa Manalan lapsi, Yli salmen saa'akseni, Joen poikki päästäkseni!" Lyhykäinen Tuonen tytti, Matala Manalan neiti, 40 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Vene täältä tuotanehe, Kuni syy sanottanehe, Mi sinun Manalle saattoi Ilman tau'in tappamatta, 45 Muun surman musertamatta." Sanoi vanha Väinämöinen: "Te'in tieolla venettä, Laa'in purtta laulamalla, Niin päivällä kolmannella 50 Rikkoihe reki runoilta, Jalas taittui lausehilta; Läksin Tuonelta oroa, Laulukorjan laatiani." Kyllä Tuonetar toruvi, 55 Manan neiti riitelevi: "Oi on hullu hulluuttasi, Mies on mielesi vähyyttä! Tulet syyttä Tuonelahan, Surmatta Manan majoille, 60 Parempi sinun olisi Palata omille maille: Paljo on tänne tullehia, Ei paljo palannehia." Sanoi vanha Väinämöinen: 65 "Akka tieltä kääntyköhön, Eip' on mies pahempikana; Tuo venettä Tuonen tytti!" Vei venehen Tuonen tytti, Sillä vanhan Väinämöisen 70 Yli salmen saattelevi, Joen poikki päästelevi. Tuop' on Tuonelan emäntä Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on vanha Väinämöinen! 75 Mitä sie tulit Manalle Ennen Tuonen tahtomatta, Manan mailta kutsumatta?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Veistäessäni venoista 80 Uuvuin kolmea sanoa Peripäätä päätellessä; Piti tulla Tuonelahan Saamahan sanoja noita." Tuopa Tuonelan emäntä 85 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei Tuoni sanoja anna, Mana mahtia jakele; Etkä täältä pääsnekänä Sinä ilmoisna ikänä 90 Kotihisi kulkemahan, Maillesi matelemahan." Uuvutti unehen miehen, Pani maata matkalaisen Tuonen taljavuotehelle; 95 Siinä mies makaelevi, Uros unta ottelevi, Mies makasi, vaate valvoi. Oli akka Tuonelassa, Akka vanha käykkäleuka, 100 Rautarihman kehreäjä, Vaskilankojen valaja, Kehräsi sataisen nuotan, Tuhantisen tuuritteli, Yönä yhtenä kesäisnä, 105 Yhellä vesikivellä. Oli ukko Tuonelassa, Se on ukko kolmisormi, Rautaverkkojen kutoja, Vaskinuotan valmistaja, 110 Kutovi sataisen nuotan, Tuhantisen tuikutteli, Samana kesäisnä yönä, Samalla vesikivellä. Tuonen poika rautanäppi, 115 Se veti sataisen nuotan Poikki Tuonelan joesta, Sekä poikki, jotta pitkin, Jott' ei päästä Väinämöisen, Selvitä Uvantolaisen, 120 Sinä ilmoisna ikänä, Kuuna kullan valkeana, Tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan iki majoista. Vaka vanha Väinämöinen 125 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Joko lie tuhoni tullut, Hätäpäivä päälle pääsnyt, Näillä Tuonelan tuvilla, Manalan alantehilla!" 130 Pian muuksi muuttelihe, Ruton toiseksi rupesi, Matoi rautaisna matona, Kulki kyynä käärmehenä, Poikki Tuonelan joesta, 135 Läpi Tuonen verkkoloista. Siitä vanha Väinämöinen Tuonelasta tultuansa Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: 140 "Elköhön hyvä Jumala, Elköhön sitä suvaitko, Itse mennyttä Manalle, Tuonelahan tunkeinutta! Äijä on sinne saanehia, 145 Vähä tuolta tullehia, Tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan iki majoista." Vielä saatteli sanoiksi, Itse lausui, noin nimesi, 150 Nuorisolle nousevalle, Kansalle kasuavalle: "Elkätte imeisen lapset Sinä ilmoisna ikänä Tehkö syytä syyttömälle, 155 Vikoa viattomalle, Pahoin palkka maksetahan Tuolla Tuonelan ko'issa: Sija siell' on syyllisillä, Vuotehet viallisilla, 160 Alus kuumista kivistä, Peitto kyistä käärmehistä."

Seitsemästoista runo

Väinämöinen lähtee jo kauan kuolleelta ja maan alla maanneelta Antero Vipuselta sanoja saamaan, tulee perille ja herättää Vipusen pitkästä unestansa; vv. 1-50. — Vipunen unesta herättyänsä nielaisee Väinämöisen vatsaansa, jossa Väinämöinen alkaa häntä yhdellä ja toisellaki tavalla kiusata; vv. 51-70. — Vipunen arvelee, mikä kumma jo lieneeki hänen mahassansa, rupeaa sitä sitte pois manaamaan ja uhkaa pahasti pidellä, jos ilman ei lähtisi; vv. 71-106. — Väinämöinen kiistää ei milloinkaan lähteä, ellei saisi sanoja Vipuselta, jonka kuultua Vipunen laulaa hänelle kaikki tietonsa; vv. 107-142. — Yltäkyllin sanoja saatuansa Väinämöinen lähtee jälleen matkaansa, tulee keskitekoisen veneensä luoksi ja saapi sen sitte helposti valmiiksi; vv. 143-166.

Vaka vanha Väinämöinen Tuonelasta tultuansa Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ohoh seppo Ilmarinen! Taos rautaiset talukset, 5 Tao rauta-rukkahiset, Paita rautainen rakenna, Laa'i rautainen korento, Pane syämmehen teräkset, Veä päälle melto rauta, 10 Lähen saamahan sanoja, Ongelmoita ottamahan, Suusta Antero Vipusen, Vatsasta vara-väkevän." Se on seppo Ilmarinen 15 Sanan vastaten sanovi: "Viikon on Vipunen kuollut, Kauvan Antero kaonnut, Vipunsa virittämästä, Ahtamasta ansatiensä, 20 Et sieltä sanoa saane, Et sanoa puoltakana." Vaka vanha Väinämöinen Toki läksi, ei totellut, Astui päivän helkytteli 25 Naisten neulojen neniä, Astui toisen torkutteli Miesten miekan tutkamia, Kolmannenki koikutteli Uron tapparan teriä. 30 Itse virsikäs Vipunen, Mies vanha vara-väkevä, Jo oli viikon maassa maannut, Kauvan kaihossa levännyt, Haapa kasvoi hartioilla, 35 Koivu kulmilla yleni, Otsalla oravi-kuusi, Pajupehko parran päällä. Jo tulevi Väinämöinen, Veti miekan, riisti rauan, 40 Kaatoi haavat hartioilta, Koivut kulmilta kukisti, Otsalta oravi-kuuset, Pajupehkot parran päältä. Syösti rautaisen korennon 45 Suuhun Antero Vipusen, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Nouse pois inehmon orja Maan alta makoamasta, Viikon unta ottamasta!" 50 Tuop' on virsikäs Vipunen Heti herkesi unesta, Irvisti ikeniänsä, Leukapielensä levitti, Nieli miehen miekkoinensa, 55 Kulahutti kulkkuhunsa. Silloin vanhan Väinämöisen Piti toisiksi ruveta, Pani paitansa pajaksi, Hiat paian palkehiksi, 60 Polvensa alaisimeksi, Vasaraksi kyynäspäänsä, Itsensä teki sepoksi, Rakenteli rautioksi. Takoa taputtelevi, 65 Lyöä lynnähyttelevi; Takoi yön lepeämättä, Päivän pouahuttamatta, Vatsassa vara-väkevän, Mahtipontisen povessa. 70 Silloin virsikäs Vipunen Itse tuon sanoiksi virkki: "Jo olen syönyt sa'an urosta, Tuhonnut tuhannen miestä, Enpä liene mointa syönyt, 75 En ennen tämän tapaista: Syet suuhuni tulevat, Rauan kuonat kulkkuhuni." "Ulos koira keuhkoistani, Maan kamala maksoistani! 80 Himmene jo Hiien hurtta, Raukea Manalan rakki, Puremasta, jäytämästä, Syömästä, kaluamasta, Syömästä syänkäpyä, 85 Pernoani pehkomasta!" "Luopui ennen luotu Lempo, Eksyipä emollinenki, Etkö sie emotoin eksy, Luovu luonnotoin sikiö, 90 Tämän tunnin tutkaimella, Tämän kuuhuen kululla!" "Kun et vääjänne välehen, Eronne emoton rakki, Saan minä kokolta kourat, 95 Veren juojalta vekarat, Joilla konnat kouristelen, Ilkeät iki asetan, Pään pärisemättömäksi, Hengen huokumattomaksi." 100 "Lähe nyt kumma kulkemahan, Maan paha pakenemahan, Siirrä pois sijasi konna, Muuta murha kartanosi, Ennenkun sanani saapi, 105 Tahi mieli juohtunevi!" Vaka vanha Väinämöinen Silloin tuon sanoiksi virkki: "Etpä pääse päivinäsi, Selviä sinä ikänä, 110 Kun en saa sanoja kuulla, Luoa lempi-luottehia; Ei sanat salahan joua, Eikä luottehet lovehen, Mahti ei joua maan rakohon, 115 Vaikka mahtajat menevät." Silloin virsikäs Vipunen Aukaisi sanaisen arkun Lauloaksensa hyviä, Parahia pannaksensa. 120 Lauloi synnyt syitä myöten, Luottehet lomia myöten: Kuinka luojansa luvalla, Kaikkivallan vaatimalla, Itsestänsä ilma syntyi, 125 Ilmasta vesi erosi, Veestä manner maatelihe, Manterelle kasvut kaikki. Lauloi kuun kuvoannasta, Auringon asetannasta, 130 Ilman pielten pistännästä, Taivosen tähytännästä. Siinä virsikäs Vipunen Kyllä lauloi ja osasi, Ei ole kuultu, eikä nähty, 135 Sinä ilmoisna ikänä Parempata laulajata, Tarkempata taitajata; Suu se syyteli sanoja, Kieli laski lausehia, 140 Kuni sälkö sääriänsä, Ratsu jalkoja jaloja. Siitä vanha Väinämöinen Kun oli sanoja saanut, Rupeavi lähtemähän, 145 Itse tuon sanoiksi virkki: "Oi sie Antero Vipunen! Avaa suusi suuremmaksi, Pääsisin mahasta maalle, Kotihini kulkemahan." 150 Siitä Antero Vipunen Avoi suunsa suuremmaksi, Leukapielensä levitti, Itse vanha Väinämöinen Läksi suusta suuritieon, 155 Mahtipontisen povesta, Kuni kultainen orava, Tahi näätä kultarinta. Läksi siitä astumahan, Tulevi venonsa luoksi, 160 Teki tieolla venettä Tieokkailla tehtahilla. Sai venonen valmihiksi, Päät on kaarten päätetyksi, Veno syntyi veistämättä, 165 Laiva lastun ottamatta.

Kahdeksastoista runo

Väinämöinen uuden laivansa koristettua lähtee sillä Pohjan neittä kosjomaan. Ilmarisen sisar, Ainikki, pyykkiä rannalla pestessään havaitsee jotain mustaa merellä häämöttävän ja arvelee sitä jos miksiki; vv. 1-36. — Oudon havaitsemansa lähemmäksi tultua tuntee Väinämöisen laivaksi ja alkaa kysellä Väinämöiseltä, kunne oli matkalla. Väinämöinen piloillansa ensin mitä kutaki ladeltua jo viimein sanoo todenki, Pohjan neittä kosjomaan lähteneensä; vv. 37-102. — Tytär asian kuultuansa heti juoksee ilmoittamaan sen veljellensä Ilmariselle. Seppo siitä huolella rientää itse jälestä ja saavuttaa Väinämöisen matkalla. Siinä sopivat keskenänsä, ei kumpikaan neittä vastoin sen omaa mieltä tahtoa; vv. 103-148. — Jo tullaan lähemmä matkan määrää, koira Pohjolassa kuulee ja alkaa haukkua. Pohjolan isäntä käypi katsomaan, mitä koira haukkuisi, ja näkee vieraita sekä maisin että merisin tulevan. Kysytään arpaa vieraista ja saadaan tietää, niiden kosjolaisia olevan; vv. 149-200. — Pohjolan emäntä tunnettuansa vieraat Väinämöiseksi ja Ilmariseksi, neuvoo tytärtänsä Väinämöiselle menemään, mutta tytär vastaa, ei huolivansa semmoisesta vanhasta ukosta; vv. 201-230. — Väinämöinen tultuaan tupaan pyytää tyttöä puolisoksensa. Tyttö kysäisee, joko olisi täyttänyt sen hänelle määrätyn ansiotyön, ja kun Väinämöinen ei saata sanoa sitä tehneensä, niin tyttökin arvelee, ei hänelle menevänsä; vv. 231-266.

Vaka vanha Väinämöinen Arveli, ajattelihe, Mennä neittä kosjomahan, Päätä kassa katsomahan, Pimeästä Pohjolasta, 5 Summasta Sariolasta. Pani haahen haljakkahan, Punaisehen pursi-puolen, Kokat kullalla kuvasi, Hopealla holvaeli. 10 Nosti päälle purjepuunsa, Veti puuhun purjehia, Veti purjehen punaisen, Toisen purjehen sinisen, Läksi merta laskemahan, 15 Sinistä sirottamahan. Annikki oli niemen neiti, Sisar seppo Ilmarisen, Joutui sotkut sotkemassa, Vaattehet viruttamassa, 20 Nenässä utuisen niemen, Päässä saaren terhenisen. Keksi mustasen merellä, Sinervöisen lainehilla, Sanan virkkoi, noin nimesi: 25 "Mi olet merellä musta, Kun sa ollet hanhikarja, Niin sä lentohon levaha." "Kun ollet lohinen luoto, Niin sä uimahan pulaha, 30 Kun ollet vesikivonen, Vesi päällesi ve'ellös. Lienet veikkoni venonen, Niin kohen kotia käänny, Lienet pursi vento vieras, 35 Ulommaksi uiskennellos." Ei ollut veno kotoinen, Eikä pursi vento vieras, Olipa pursi Väinämöisen, Laiva laulajan ikuisen, 40 Jo luoksi lähentelihe, Pakinoille painatteli. Annikki hyväniminen Purrelta kyselemähän: "Kunne läksit Väinämöinen, 45 Suorihit suvannon sulho?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Läksin lohta pyytämähän Tuonen mustasta joesta, Syvästä sara-ojasta." 50 Annikki hyväniminen, Hänpä tuo sanoiksi virkki: "Tunnen mie toen puhujan, Sekä keksin kielastajan: Toisinpa isoni ennen 55 Läksi lohta pyytämähän, Oli verkkoja venonen, Laivan täysi laskimia, Siinä nuotat, siinä nuorat, Siinä tarpoimet sivulla; 60 Kunne läksit Väinämöinen, Ulkosit Uvantolainen?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Läksin hanhien hakuhun Saksan salmilta syviltä, 65 Ulapoilta auke'ilta." Annikki hyväniminen Sanan virkkoi, noin nimesi: "Toisinpa isoni ennen Läksi hanhien ajohon: 70 Jousi oli suuri jäntehessä, Vetehessä kaari kaunis, Koira musta kahlehissa, Kahle kaarehen siottu; Sano totta Väinämöinen, 75 Kunne kuitenki käkesit?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Entä jos minä menisin Noihin suurihin sotihin, Tasapäihin tappeloihin, 80 Joiss' on verta säärivarsi, Polven korkeus punaista." Aina Annikki sanovi, Tinarinta riukuttavi: "Elä tyhjiä valehi! 85 Tunnen mie soanki käynnin: Kun ennen isoni läksi Noihin suurihin sotihin, Sata oli miestä soutamassa, Tuhat ilman istumassa, 90 Nenin jousia nenässä, Terin miekat teljopuilla; Sano jo toet totiset, Valehettomat vakaiset, Kunne läksit Väinämöinen, 95 Suorihit Suvantolainen!" Silloin vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: "Toki ma sanon toetki, Jos vähän valehtelinki, 100 Läksin neittä Pohjolasta, Impeä Pimentolasta." Annikki hyvä-niminen Kun tunsi toet totiset, Heti sai samoamahan, 105 Tulevi sepon kotihin: "Veli seppo Ilmarinen, Takoja iän-ikuinen! Taos mulle sukkulainen, Tao sormukset soreat, 110 Niin sanon toet totiset, Valehettomat vakaiset: Jo nyt vievät viekkahammat, Etevämmät ennättävät, Ottavat sinun omasi, 115 Anastavat armahasi; Jo menevi Väinämöinen Selässä meren sinisen Pimeähän Pohjolahan, Summahan Sariolahan." 120 Tunkihe sepolle tuska, Rautiolle raskas tunti; Pesi päänsä puhtahaksi, Valelihe valkeaksi, Sykysyisistä sysistä, 125 Taonnoista talvisista. Pukihe, somistelihe, Vaatettihe, valmistihe, Pisti varsan valjahisin, Ruskean re'en etehen, 130 Itse istuikse rekehen, Otti ohjakset kätehen. Ajavi, hypittelevi, Meren hietaharjuloita, Jo päivänä kolmantena 135 Yllättävi Väinämöisen, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on vanha Väinämöinen! Tehkämme sula sovinto, Jos on kilvoin kihlonemme, 140 Kilvoin käynemme kosissa, Ei neittä väellä vieä." Sanoi vanha Väinämöinen: "Teen minä sulan sovinnon, Ei neittä väellä vieä, 145 Vastoin mieltä miehelähän; Sille neiti antaminen, Kelle mielensä tekevi." Ajoivat e'elle siitä Matkoansa kumpanenki, 150 Pursi juoksi, ranta roikki, Oro juoksi, maa jämisi. Kului aikoa vähäisen, Pirahteli pikkaraisen, Jopa haukkui hallikoira, 155 Linnan lukki luskutteli, Pimeässä Pohjolassa, Sangassa Sariolassa. Sanoi Pohjolan isäntä: "Ei halli valetta hauku, 160 Luppakorva luuhattele, Joko käynen katsomahan, Mitä haukkuvi halikka, Linnan luppa luikuttavi." Kävi siitä katsomahan 165 Pellolle perimmäiselle, Katsoi koiran suuta myöten, Nenävartta valvatteli, Jo näki toen totisen, Mitä haukkui hallikoira: 170 Purjehti veno punainen Selän puolen Lemmenlahta, Kirjokorja kiiättävi Maa-puolen Simasaloa. Tultua tupahan tuolta 175 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo tulevi vierahia Selällä meren sinisen, Ajetahan kirjokorjin Tuon puolen Simasaloa, 180 Lasketahan laivoin suurin Tämän puolen Lemmenlahta." Sanoi Pohjolan emäntä: "Mistä arpa saatanehe Tulevista vierahista? — 185 Oi on pieni piikaseni, Pane pihlajat tulehen, Puu valio valkeahan! Kun on verta vuotanevi, Niin silloin sota tulevi, 190 Kunp' on vettä vuotanevi, Aina rauhassa elämme." Pohjan piika pikkarainen Pisti pihlajat tulehen: Vuo'a ei verta, eikä vettä, 195 Läksi mettä vuotamahan. Virkkoi Suovakko sopesta: "Puu kun mettä vuotanevi, Niin mi saapi vierahia, Se on suuri sulhaiskansa." 200 Siitä Pohjolan emäntä, Sekä kaunis Pohjan neiti, Pian pistihe pihalle, Luoen silmänsä selälle: Näki tuolta tuon tulevan, 205 Uuen purren purjehtivan, Näki juoksevan orosen, Kirjokorjan kiiättävän. Sanoi Pohjolan emäntä, Itse lausui lapsellensa: 210 "Ken se haahella tulevi, Se on vanha Väinämöinen, Ken se korjalla ajavi, Se on seppo Ilmarinen." "Kunp' on tullahan tupahan, 215 Tuoppa on tuopilla olutta, Kanna kaksikorvaisella, Työnnä tuoppi sen kätehen, Kellen on mieli mennäksesi; Anna Väinölän ukolle, 220 Ku tuo haahella hyvyyttä, Aluksella aartehia!" Tyttö tuohon vastoavi: "Oi emoni, kantajani! Ei ole neittä ennenkänä, 225 Ei ole myötynä eloihin; Enkä menne Väinölähän Iki vanhalle varaksi, Vaiva vanhasta tulevi, Ikävä iällisestä." 230 Silloin vanha Väinämöinen Oli eellä ennättäjä, Ajoi purtensa punaisen Teloille teräksisille, Itse tungeikse tupahan, 235 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuletko minulle neiti Ikuiseksi ystäväksi?" Tuopa kaunis Pohjan neiti, Tuopa tuohon vastoavi: 240 "Joko sie venosen veistit, Joko laa'it laivan suuren, Kehrävarteni muruista, Kalpimeni kappaleista?" Sanoi vanha Väinämöinen, 245 Itse lausui ja pakisi: "Jo laa'in hyvänki laivan, Aivan ankaran venosen, Jok' on tuulessa tukeva Ja varava vasta-säällä 250 Halki aaltojen ajella, Selät vetten seurustella, Poikki Pohjolan vesien, Lakkipäien lainehien." Tuopa kaunis Pohjan tytti 255 Sanan virkkoi, noin nimesi: "En kiitä meristä miestä, Aallon laskia-urosta, Tuuli vie merellä mielen, Aivot särkevi ahava; 260 Enkä taia tullakana, En tulla minä sinulle Ikuiseksi ystäväksi, Polviseksi puolisoksi, Sijasi levittäjäksi, 265 Pään-alaisen laskijaksi."