Front matter (continued 3)
Reading edition
Kolmasviidettä runo
Louhi varustaa Pohjan väen, lähtee takaa ajamaan ja on jo vähällä saavuttaa Väinämöisen merellä; vv. 1-48. — Kun Pohjan pursi yhä lähenee ja paraskaan soutu ei auta, täytyy Väinämöisen miettiä toinen keino ja luoda salakari meren pohjaan, johon Pohjolan pursi sitte puuttuu ja särkyy; vv. 49-84. — Louhi muutaikse linnuksi, lentää kokkona Väinämöisen maston päähän, tavottaa sampoa ja saapi sen veteen kaadetuksi, jossa se särkyy palasiksi. Niitä sitte aalto ajaa rantaan, mitä meren pohjaan ei uponnut; vv. 85-120. — Väinämöinen toki ihastuu, kun näkee muutamia sammon palasia rannalle ajautuvan; Louhi pahoillaan valtansa menettämisestä palajaa Pohjolaan, ei saaden koko sammosta paitsi kannen jälelle; vv. 121-148. — Väinämöinen maalle noustuansa kokoaa tarkoin kaikki sammon palaset ja saattaa ne kasvamaan, rukoillen Jumalalta onnea suloiselle Suomellensa; vv. 149-180.
Louhi Pohjolan emäntä Laittoi miehet miekkoihinsa, Rakenteli Pohjan purren, Suoritti sotavenosen, Siitä läksi laskemahan, 5 Sekä läksi, jotta joutui, Sampoa tapoamahan, Venehestä Väinämöisen. Vaka vanha Väinämöinen Laskevi sinistä merta, 10 Itse tuon sanoiksi virkki: "Oi sie lieto Lemmin poika, Nouse purjepuun nenähän! Katsaise etinen ilma, Tarkkoa takainen taivas, 15 Onko selvät ilman rannat." Tuopa lieto Lemminkäinen Nousi purjepuun nenähän, Katsoi iät, katsoi lännet, Katsoi luotehet, etelät, 20 Katsoi poikki pohjan rannan, Siitä tuon sanoiksi virkki: "Pieni on pilvi pohjosessa, Pilven lonka luotehessa." Sanoi vanha Väinämöinen: 25 "Ei se pilvi ollekkana, Se on pursi purjehinen; Katso toiste tarkemmasti!" Katsoi toiste, katsoi tarkoin, Sanovi sanalla tuolla: 30 "Saari kaukoa näkyvi, Etähältä ennättävi, Havukoita haavat täynnä, Koivut kirjo-koppeloita." Sanoi vanha Väinämöinen: 35 "Jo vainen valehtelitki; Havukoita ei ne olle, Eikä kirjo-koppeloita, Ne on Pohjan poikasia; Katso tarkoin kolmannesti!" 40 Se on lieto Lemminkäinen Katsoi kerran kolmannenki, Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: "Jo tulevi Pohjan pursi, 45 Satahanka hakkoavi, Sata miestä soutimilla, Tuhat ilman istumassa." Silloin seppo Ilmarinen Souti kourilla kovilla, 50 Souti lieto Lemminkäinen, Souti kansa kaikenlainen; Lyllyivät melat lyhyiset, Hangat piukki pihlajaiset, Nenä hyrski hylkehenä, 55 Perä koskena kohisi, Eipä matka eistykkänä, Ei pakene puinen pursi. Vaka vanha Väinämöinen Jo tunsi tuhon tulevan, 60 Arvelee, ajattelevi, Siitä tuon sanoiksi virkki: "Vielä mä tuohon mutkan muistan, Keksin kummoa vähäsen." Otti piitä pikkuruisen, 65 Tauloa taki vähäsen, Ne merehen mestoavi Yli olkansa vasemman, Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: 70 "Tuosta tulkohon karinen, Salasaari kasvakohon, Johon juosta Pohjan purren, Satahangan halkiella!" Se siitä kariksi kasvoi, 75 Loihe luo'oksi merehen, Itähän pitemmin puolin, Poikkipuolin pohjosehen. Tulla puikki Pohjan pursi, Halki aallon hakkoavi, 80 Juoksi luotohon lujasti, Kaaret poikki katkieli, Meren myrskyn hiertimessä, Lainehen rapa'imessa. Louhi Pohjolan emäntä 85 Tohti toisiksi ruveta, Levitäikse lentämähän, Kokkona kohotteleikse, Sata miestä siiven alla, Tuhat purston tutkaimella, 90 Sata miestä miekallista, Tuhat ampuja-urosta. Yllättävi Väinämöisen, Lenti purjepuun nenähän, Oli pursi päin pu'ota, 95 Laiva laioin kallistua. Vaka vanha Väinämöinen Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ohoh Pohjolan emäntä! Joko saat jaolle sammon 100 Nenähän utuisen niemen, Päähän saaren terhenisen?" Sanoi Pohjolan emäntä: "En lähe jaolle sammon Sinun kanssasi katala, 105 Kerallasi Väinämöinen." Tahtoi sampoa tavata Venehestä Väinämöisen, Sammon saatatti vetehen, Selvälle meren selälle; 110 Siinä sai muruiksi sampo, Kirjokansi kappaleiksi. Mi meni muruja noita, Sammon suuria paloja, Alle selvien vesien, 115 Ne jäivät ve'en varaksi; Noita toisia muruja, Sammon pieniä paloja, Tuuli maalle työnnytteli, Aalto rannalle ajeli. 120 Vaka vanha Väinämöinen Näki tyrskyn työntelevän, Hyrskyn maalle hylkeävän, Noita sampuen muruja, Hän tuosta toki ihastui, 125 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuost' on siemenen sikiö, Alku onnen ainiaisen, Tuosta kyntö, tuosta kylvö, Tuosta kasvu kaikenlainen 130 Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille." Louhi Pohjolan emäntä Itse tuossa arvelevi: "Jo minulta valta vaipui, 135 Jo aleni arvioni, Eloni meni merehen, Sampo särkyi lainehisin." Läksi itkien kotihin, Polotellen pohjosehen, 140 Ei saanut sanottavata Koko sammosta kotihin; Veipä kuitenki vähäsen Sormella nimettömällä, Kantoi kannen Pohjolahan, 145 Sai rivan Sariolahan; Siit' on polo Pohjolassa, Elo leivätön Lapissa. Vaka vanha Väinämöinen Itse maalle mentyänsä 150 Löyti sampuen muruja, Kirjokannen kappaleita, Rannalta merelliseltä, Hienoselta hietikolta. Saattoi sampuen muruset, 155 Kirjokannen kappalehet, Nenähän utuisen niemen, Päähän saaren terhenisen, Kasvamahan, karttumahan, Saamahan, satoamahan, 160 Olu'iksi ohraisiksi, Leiviksi rukihisiksi. Siinä vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: "Anna luoja, suo Jumala, 165 Anna onni ollaksemme, Hyvin ain' eleäksemme, Kunnialla kuollaksemme, Suloisessa Suomen maassa, Kaunihissa Karjalassa!" 170 "Ole puolla poikiesi, Aina lastesi apuna, Aina yöllisnä tukena, Päivällisnä vartiana, Vihoin päivän paistamatta, 175 Vihoin kuun kumottamatta, Vihoin tuulen tuulematta, Vihoin saamatta satehen, Pakkasen palelematta, Kovan ilman koskematta." 180
Neljäsviidettä runo
Väinämöinen surren kadonnutta kantelettansa kuulee muutaman koivun itkevän ja kysyttyä mitä itki saapi koivulta pitkän vaivainsa vaikeroimisen vastaukseksi; vv. 1-66. — Väinämöinen laittaa koivun kanteleeksi ja kanteleesen naulat tammen oksista, kielet immen hivuksista; vv. 67-104. — Uudella kanteleellansa Väinämöinen jo taas ihastuttaa sekä ihmiset että muut niin hengelliset kuin hengettömät olennot; vv. 105-168.
Vaka vanha Väinämöinen Arvelevi aivoissansa: "Jo nyt soitanto sopisi, Ilon teentä kelpoaisi, Vaan on kantele kaonnut, 5 Iloni iäti mennyt, Tuonne lietohon merehen, Kalaisehen kartanohon." Astuessansa ahoa Kuuli koivun itkeväksi, 10 Jopa luoksi luontelihe, Lähemmäksi laittelihe, Kysytteli, lausutteli: "Mit' itket ihana koivu?" Koivu taiten vastaeli: 15 "Typeryyttä tyhjä itken, Vajauttani valitan, Kun olen osaton raukka, Tuiki vaivainen varaton, Näillä paikoilla pahoilla:" 20 "Osalliset, onnelliset, Tuota toivovat alati, Kesän kaunihin tulevan, Suven suuren lämpiävän, Toisinpa minä typerä; 25 Minä vaivainen varoan Kuoreni kolottavaksi, Lehtivarvat vietäväksi." "Use'in minun utuisen Lapset kerkeän keväimen 30 Veitsin viisin viiltelevät Halki mahlaisen mahani, Paimenet pahat kesällä Vievät vyöni valkeaisen Ken lipiksi, ken tupeksi, 35 Kenpä marja-tuohiseksi." "Use'in minun utuisen Tytöt allani asuvat, Lehvät päältä leikkelevät, Varvat vastoiksi sitovat." 40 "Use'in minä utuinen Kaaetahan kaskipuiksi, Pinopuiksi pilkotahan; Kolmasti tänäi keväinnä Miehet allani asuivat, 45 Kirvestänsä kitkuttivat, Mun polosen pään varalle, Heikon henkeni lahoksi." "Se oli ilo kesästä, Riemu suuresta suvesta, 50 Eik' ole talvi sen parempi, Lumen aika armahampi." "Jopa aina aikaisehen Mure muo'on muuttelevi, Tuuli vie vihannan turkin, 55 Halla kaunihin hamehen, Niin minä vähävarainen Jään aivan alastomaksi, Vilussa värisemähän, Pakkasessa parkumahan." 60 Sanoi vanha Väinämöinen "Elä itke puu vihanta! Vielä saat olevan onnen, Elon uuen armahamman, Kohta itkenet ilosta, 65 Riemusta remahutellet." Siitä vanha Väinämöinen Koivun soitoksi kuvasi, Sanovi sanalla tuolla: "Tuoss' on koppa kanteletta, 70 Emäpuu iki iloa, Mistä tuohon naulat saisin?" Kasvoi tammi tanhualla, Tammessa tasaiset oksat, Joka oksalla omena, 75 Omenalla kultapyörä, Kultapyörällä käkönen! Kun käki kukahtelevi, Kulta suusta kumpuavi Kultaiselle kunnahalle, 80 Siitä naulat kantelohon, Vääntimet visaperähän. Sanoi vanha Väinämöinen: "Vielä uupuvi vähäsen, Viittä kieltä kanteloinen; 85 Mistä tuohon kielet saisin?" Istui immikkö aholla, Nuori neitonen norolla, Ei se itke, ei iloitse, Ilman lauloi itseksensä, 90 Lauloi iltansa kuluksi, Auringon ali menoksi, Sulhon toivossa tulevan, Armahansa aikehessa. Vaka vanha Väinämöinen 95 Tuonne hiipi hiljoillehen, Alkoi hapsia anella: "Anna impi hapsiasi Kanteloisen kielosiksi, Ääniksi ilon ikuisen!" 100 Antoi impi hapsiansa, Antoi hasta viisi kuusi, Siit' on kielet kantelossa, Ääntimet iki ilossa. Saip' on soitto valmihiksi, 105 Siitä vanha Väinämöinen Otti kantelon käsille, Ilon itsensä lähemmä, Laski kynttä kymmenkunnan, Viisi sormea viritti, 110 Kielelle kapahumahan, Sävelille hyppimähän. Sormin soitti Väinämöinen, Kielin kantelo kajasi, Vuoret loukui, paaet paukkui, 115 Kaikki kalliot tärähti, Kivet laikkui lainehilla, Somerot vesillä souti, Petäjät piti iloa, Kannot hyppi kankahilla. 120 Kälykset Kalevan naiset Kesken kirjan neulomisen Tuohon juoksevat jokena, Miehet virtana vilisi, Sanoivat samalla suulla, 125 Yhen kielen kerkesivät: "Ei ole tuota ennen kuultu, Noin suloista soitantoa, Sinä ilmoisna ikänä, Kuuna kullan valkeana." 130 Mi oli metsän eläintä, Nelijalkoa jaloa, Kyykistyivät kynsillehen Väinämöisen soittaessa; Ilman linnut lentäväiset 135 Varvuille varustelihe, Veen kalaiset kaikenlaiset Rantahan rakentelihe, Matosetki maan alaiset Päälle mullan muuttelihe 140 Kanteloista kuulemahan, Iloa imehtimähän. Siinä vanha Väinämöinen Kyllä soitteli somasti, Kajahutti kaunihisti, 145 Soitti päivän, soitti toisen, Yhtehen rupeamahan, Yhen vyönsä vyötäntähän. Kun hän soitteli kotona, Huonehessa honkaisessa, 150 Niin katot kajahtelivat, Permannot pemahtelivat, Laet lauloi, ukset ulvoi, Kaikki ikkunat iloitsi, Kiukoa kivinen liikkui, 155 Patjas patvinen pajahti. Kun hän kulki kuusikossa, Vaelti petä'ikössä, Kuusoset kumartelihe, Männyt mäellä kääntelihe, 160 Käpöset keolle vieri, Havut juurelle hajosi. Kun hän liikahti lehossa, Tahi astahti aholla, Lehot leikkiä pitivät, 165 Ahot ainaista iloa, Kukat kulkivat kutuhun, Vesat nuoret notkahteli.
Viidesviidettä runo
Louhi laittaa Tuonelan sokean tyttären synnyttämät ilkeät sikiöt Kalevalan kansaa surmaamaan; vv. 1-32. — Väinämöinen lähtee sotaan tautia vastaan rukoillen ylijumalaa Ukkoa siihen avuksensa; vv. 33-70. — Kipuja käsketään pois lähtemään, Kiputyttöä rukoillaan niitä korjaamaan ja Kivutarta laittamaan terveyttä entisellensä; vv. 71-104. — Päätteeksi Väinämöinen voitelee vikoja, siihenki Jumalalta apua rukoillen; sillä saa sairaat parantumaan; vv. 105-128.
Louhi Pohjolan emäntä Sai sanoman korvihinsa, Väinölän eleleväksi, Kalevalan kasvavaksi, ammon suurilla muruilla, 5 Kirjokannen kappaleilla. Tuo tuota kovin kaehti, Arvelevi aivossansa, Minkä surman suorittaisi, Kunka kuoleman kokisi, 10 Tuolle Väinölän väelle, Kansalle Kalevalaisten. Tyttö Tuonelan sokea, Loviatar vaimo vanha, Pahin Tuonen tyttäriä, 15 Ilke'in Manattaria, Teki poikoa yheksän Yhtenä kesäisnä yönä. Louhi Pohjolan emäntä Ne on käski käyä tuonne 20 Nenähän utuisen niemen, Päähän saaren terhenisen, Tau'illa tapattamahan, Kuolemalla kaatamahan, Tuota Väinölän väkeä, 25 Kansoa Kalevalaisten. Sillä Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, Syyti surmat suunnattomat, Tavattomat tau'it nosti, 30 Vasten Väinölän väkeä, Surmaksi su'un Kalevan. Pojat Väinölän potevi, Läsivi Kalevan kansa, Tautia tavattomia, 35 Nimen tietämättömiä, Alta lattiat lahovi, Päältä peite märkänevi. Silloin vanha Väinämöinen, Tietäjä iän-ikuinen, 40 Läksi Tuonelle sotahan, Kera tau'in tappelohon, Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: "Onko tauti luojan luoma, 45 Surma säätämä Jumalan, Vai ompi pahan panema, Surma syrjin synnyttämä?" "Kun lienee pahan panema, Surma syrjin synnyttämä, 50 Tok' ei syyttä syötänehe, Ei luvatta suuren luojan; Kenpä meitä syyttä söisi, Suuhunsa omat sanansa, Päähänsä pahat panonsa, 55 Ajatukset itsehensä!" "Oi Ukko ylijumala, Pilven päällinen Jumala, Tule tänne tarvittaissa, Ajaite anottaessa, 60 Nämät tuskat tuntemahan, Hätäpäivät häätämähän, Rikonnaiset riisumahan, Puutunnaiset purkamahan!" "Tuo mulle tulinen miekka, 65 Säkehinen säilä kanna, Jolla ma pahat pitelen, Ilkeät iki asetan, Tuskat tuulen teitä myöten, Kivut aavoillen ahoille!" 70 Sanoi vanha Väinämöinen, Itse lausui, noin nimesi: "Tuonne ma kipuja kiistän, Tuonne tuskia manoan, Kivisihin kellareihin, 75 Rautaisihin raunioihin, Kiviä kivistämähän, Paasia pakottamahan; Ei kivi kipuja itke, Paasi ei vaivoja valita, 85 Vaikka paljo pantahisi, Määrättä mätettähisi." "Kiputyttö Tuonen neiti, Jok' istut kipukivellä, Jauhaen kipukiveä, 85 Kipuvuorta väännätellen, Käy kivut kereämähän Kitahan kiven sinisen, Tahi vieretä vetehen, Syytäise meren syvähän, 90 Tuulen tuntumattomahan, Päivän paistamattomahan!" "Kun ei tuosta kyllin liene, Kivutar hyvä emäntä, Vammatar valio vaimo, 95 Tule kanssa, käy keralla, Tekemähän terveyttä, Rauhoa rakentamahan! Tee kivut kivuttomaksi, Vammat värjymättömiksi, 100 Jotta saisi sairas maata, Huono huoletta levätä, Tuskahinen tunnin olla, Vikahinen vieretellä." Siinä vanha Väinämöinen, 105 Tietäjä iän-ikuinen, Vielä voiteli vikoja, Noita vammoja valeli, Yheksillä voitehilla, Kaheksilla katsehilla; 110 Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: "Tule jo luoja loitsimahan, Jumala puhelemahan, Kaikkivalta katsomahan, 115 Tehkös yöllä terveheksi, Päivällä imanteheksi, Jott' ei tuska päällä tunnu, Kipu keskeä kivistä, Pakko ei syämmehen paneite!" 120 Vaka vanha Väinämöinen, Tietäjä iän-ikuinen, Sillä riisui rikkehiä, Purkaeli puuttehia, Poies poisti poikenluomat, 125 Paranti pahat panoset, Päästi kansan kuolemasta, Kalevan katoamasta.
Kuudesviidettä runo
Louhi nostaa kontion Kalevalassa vahingoita tekemään; Väinämöinen lähtee Ilmarisen takomalla uudella keihäällä sitä kaatamaan, jossa työssä hyvin onnistuuki; vv. 1-52. — Väinämöinen tulee metsästä saaliinensa; kotiväki vastaan ottaa hänen suurella ihastuksella; vv. 53-86. — Kontio saatetaan tupaan ja sitte, turkin selästä riisuttua, kattilaan, kattilasta pöydälle; vv. 87-112. — Väinämöinen kutsuu Metsolan väkeä kontion pitoihin ja kertoo pöydässä, kuinka helposti saiki saaliinsa metsästä; vv. 113-140. — Ruualta päästyä ottaa kontion pääkallon ja istuttaa sen ylös honkaan mäelle; vv. 141-168. — Lopuksi Väinämöinen laulaa, soittaa kantelettansa ja toivottaa tuleviksi ajoiksi onnea ja iloista elämää Kalevalaan; vv. 169-200.
Sai sanoma Pohjolahan, Tieto kylmähän kylähän, Väinölän vironneheksi, Kalevalan pääsneheksi, Noista nostanto-vi'oista, 5 Tau'ista tavattomista. Louhi Pohjolan emäntä Tuo tuosta kovin pahastui, Nosti karhun kankahalta, Kontion kovilta mailta, 10 Noille Väinölän ahoille, Kalevalan karjamaille. Vaka vanha Väinämöinen Sanan virkkoi, noin nimesi: "Veli seppo Ilmarinen 15 Taos mulle uusi keihäs! Ois' otso otettavana Karjoani kaatamasta." Seppo keihyen takovi, Eikä pitkän, ei lyhyen, 20 Takoi keski-laa'ullisen, Sen susi sulalla seisoi, Kontio terän kohalla, Hirvi hiihti suoverossa, Varsa varrella samosi, 25 Peura potki ponnen päässä. Siitä vanha Väinämöinen Läksi miehistä metsälle, Otsosen tuvan ovelle, Tasakärsän tanhu'ille; 30 Siinä otsosen tapasi, Salon kullan saavuttavi, Säteriset sängyt kaati, Sijat kultaiset kumosi. Katselevi kultoansa, 35 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Otsoseni, ainoiseni, Mesikämmen, kaunoiseni! Elä suutu suottakana, En minä sinua kaannut, 40 Itse hairahit havulta Puhki puiset kaatiosi; Sykysyiset säät lipeät, Päivät pilviset pimeät." "Metsän kultainen käkönen, 45 Kauniskarva röyhetyinen, Heitä jo kylmille kotosi, Asunmaasi autiaksi, Lähe kulta kulkemahan, Rahan armas astumahan, 50 Urohoisehen väkehen, Miehisehen joukkiohon!" Siitä vanha Väinämöinen, Laulaja iän-ikuinen, Astui soitellen ahoja 55 Kera kuulun vierahansa; Jo soitto kotihin kuului, Alle kattojen kajahus. Vierähti väki tuvassa, Lausui kansa kartanolla: 60 "Onko jo kuulu kulkemassa, Salon auvo astumassa, Koska soitellen tulevi, Toitatellen torvettavi?" Siinä vanha Väinämöinen 65 Jo kohta kotihin saapi, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Varo'otte vaimo-raukat, Ettei karja kammastuisi, Pieni vilja pillastuisi, 70 Otson tullessa tuville, Karvaturvan tunkeitessa!" Vierähti väki tuvasta, Lausui kansa kartanolta: "Terve otso tultuasi, 75 Mesikämmen käytyäsi, Näille pienille pihoille, Kape'ille kartanoille! Tuota toivoinkin ikäni, Katsoin kaiken kasvin-ai'an, 80 Toivoin kuin hyveä vuotta, Katsoin kuin kesän tuloa, Kuni suksi uutta lunta, Lyly liukasta lipua, Neiti nuorta sulhokaista, 85 Punaposki puolisoa." Siitä vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: "Lähe jo kuulu kulkemahan, Armas maata astumahan, 90 Alle kuulun kurkiaisen, Alle kaunihin katoksen! Eläkä otso tuosta huoli, Jos tulevi turkin tunti, Ei tuhota turkkiasi, 95 Karvojasi ei katsota, Herjojen hetalehiksi, Vaivaisien vaattehiksi." Siitä vanha Väinämöinen Otatti otsolta turkin, 100 Pani aitan parven päähän, Lihat liitti kattilahan, Kuparihin kullattuhun, Vaskipohjahan patahan. Kun oli keitto valmihina, 105 Saatu kattilat tulelta, Jopa saatti saalihinsa, Kuletteli kultaisensa, Päähän pitkän pintalauan, Kultaisihin kuppiloihin, 110 Simoa sirettämähän, Olosia ottamahan. Siinä vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: "Kummun ukko kultarinta, 115 Tapion talon isäntä, Metsän ehtoisa emäntä, Kanssa muu Tapion kansa, Tule jo häihin härkösesi, Pitkävillasi pitoihin! 120 Nyt on kyllin kystä syöä, Kyllin syöä, kyllin juoa, Kyllin itsensä piteä, Kyllin antoa kylälle." Väki tuossa noin sanovi, 125 Kansa kaunis vieretteli: "Mitä tehen metsä mieltyi, Taipui ainoinen Tapio, Jotta antoi ainokkinsa, Menetti mesikkisensä; 130 Oliko keihon keksimistä, Tahi nuolen noutamista?" Vaka vanha Väinämöinen Tuopa tuohon vastaeli: "Ei ollut keihon keksimistä, 135 Ampuen ajelemista, Itse vieri vempeleltä, Horjahti havun selältä, Risut rikkoi rintapäänsä, Varvut vatsansa hajotti." 140 Kun oli kyllin kystä syöty, Kyllin syöty, kyllin juotu, Vaka vanha Väinämöinen Sanan virkkoi, noin nimesi: "Otsoseni, ainoseni, 145 Mesikämmen, kaunoiseni! Viel' on matka käyäksesi, Retki reiahellaksesi, Tästä pienestä pesästä, Matalaisesta majasta, 150 Vasten varvikko-mäkeä, Kohti vuorta korkeata, Petäjähän penseähän, Honkahan havu-satahan; Hyvä siin' on ollaksesi, 155 Armas aikaellaksesi, Luona tiukujen tirinän, Karjan kellon kuuluvilla." Siitä saatti saalihinsa, Ehätti erän vähänsä, 160 Kulta-kunnahan kukulle, Vaskiharjun hartioille; Pani puuhun puhtahasen, Honkahan havu-satahan, Oksallen olovimmalle, 165 Lehvälle leveämmälle, Iloksi inehmisille, Kunnioiksi kulkijoille. Siitä vanha Väinämöinen Laikahtihe laulamahan 170 Päivän päätyvän iloksi, Illan kuulun kunniaksi. Sanoi vanha Väinämöinen, Itse lausui, noin nimesi: "Piä nyt pihti valkeata, 175 Jotta lauloa näkisin! Lauloa luku tulevi, Suuni soia tahtelevi." Siinä lauloi, jotta soitti, Pitkin iltoa iloitsi, 180 Lausui laulunsa lopuksi, Itse virkki viimeiseksi: "Anna toistekki Jumala, Vastaki vakainen luoja, Näin näissä elettäväksi, 185 Toiste toimiteltavaksi, Näissä häissä pyyly-poian, Pitkävillaisen pioissa!" "Anna ainaki Jumala, Toistekki totinen luoja, 190 Soivaksi Tapion torven, Metsän pillin piukovaksi, Näillä pienillä pihoilla, Kapeilla kartanoilla!" "Päivät soisin soitettavan, 195 Illat tehtävän iloa, Näillä mailla mantereilla, Suomen suurilla tiloilla, Nuorisossa nousevassa, Kansassa kasuavassa." 200
Seitsemäsviidettä runo
Kuu ja aurinko laskeutuvat alas Väinämöisen soittoa kuulemaan; Pohjolan emäntä saapi ne siitä ja sulkee vuoreen, vieläpä saapi tulenki Kalevalasta katoamaan; vv. 1-32. — Ukko taivaalla iskee tulta ja laittaa tytön tuuvittamaan sitä uudeksi kuuksi ja auringoksi; tuuvittelija vahingossa pudottaa tulen maahan; vv. 33-64. — Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät pudonnutta tulta hakemaan, tulevat isolle joelle, laittavat veneen, lähtevät soutelemaan; vaimo tulee vastaan ja kysyy, millä matkalla olivat, vastaavat lähteneensä tulta tiedustamaan; vv. 65-94. — Vaimo kertoo tulen tekemät tuhotyöt Tuurin tuvassa, mitenkä se siitä oli Aluen järveen laitettu, kuinka se oli siellä telmännyt ja vieläki vaivasi kaloja siellä; vv. 95-158. — Väinämöinen ja Ilmarinen kokevat verkolla pyytää tulen vaivoissa valittavan kalan; se työ heillen ei kuitenkaan onnistu; vv. 159-192.
Vaka vanha Väinämöinen Kauan soitti kanteletta, Sekä soitti, jotta lauloi, Jotta ilmankin iloitsi. Soitto kuului kuun tupihin, 5 Ilo päivän ikkunoille, Kuu tuvastahan tulevi, Päivä astui aitastansa, Kuuhut koivun konkelolle, Päivä latvahan petäjän, 10 Kanteletta kuulemahan, Iloa imehtimähän. Louhi Pohjolan emäntä Ne tuosta käsin tavotti, Kätki kuun kumottamasta 15 Kirjarintahan kivehen, Lauloi päivän paistamasta Vuorehen teräksisehen, Lauloi varsin valkeanki, Tulen Väinölän tuvilta, 20 Sai tuvat tulettomiksi, Pirtit valkeattomiksi. Jo oli yö alinomainen, Pitkä pilkkosen pimeä, Yö oli Kalevalassa, 25 Noilla Väinölän tuvilla, Sekä tuolla taivahalla, Ukon ilman istumilla. Tukela tuletta olla, Vaiva suuri valkeatta, 30 Ikävä inehmisien, Ikävä itsen Ukonki. Tuo Ukko ylijumala Alkoi tuota ouostella, Mikä kumma kuun e'essä, 35 Mikä terhen päivän tiessä, Kun ei kuu kumotakkana, Eikä päivä paistakkana. Astui pilven äärtä myöten, Taivahan rajoa myöten, 40 Sukassa sinertävässä, Kirjavassa kaplukassa, Kävi kuuta etsimähän, Päiveä tapoamahan; Eipä kuuta löy'äkkänä, 45 Päiveä tapoakkana. Tulta iski ilman Ukko Miekalla tuliterällä, Antoi neien tuu'itella, Ilman immen vaapotella, 50 Kuun uuen kuvoamaksi, Uuen auringon aluksi. Impi tulta tuu'itteli, Vaapotteli valkeaista, Tuli tuhmalta putosi, 55 Valkea varattomalta, Kätösiltä kääntelijän, Sormilta somittelijan. Kirposi tulikipuna, Putosi punakeränen, 60 Halki tuon ihalan ilman, Luojan luomilta tiloilta, Ylähältä taivahasta, Alaisehen maa-emähän. Sanoi vanha Väinämöinen: 65 "Veli seppo Ilmarinen, Lähtekämme katsomahan, Mikä tuo tuli tulonen Yläisistä taivosista Alaisihin maa-emihin!" 70 Läksivät urosta kaksi Tulen siirtymä-sijoille, Joki joutuvi etehen, Melkeän meren tapainen. Siinä vanha Väinämöinen 75 Alkoi veisteä venettä, Alla korven kolkutella, Toinen seppo Ilmarinen Laati kuusesta meloja, Petäjästä järkäleitä. 80 Niin veivät venon vesille, Soutelevat, joutelevat, Ympäri Nevan jokea, Nevan nientä kiertelevät. Vaimo vastahan tulevi 85 Puhutellen, lausutellen: "Minne te menettä miehet, Kunne läksitte urohot?" Sanoi vanha Väinämöinen, Itse virkki, noin nimesi: 90 "Onp' on matka mielessämme, Mennä tulta tietämähän, Jok' on tullut taivahasta, Puhki pilvien pu'onnut." Vaimo tuon sanoiksi virkki: 95 "Tuli on tuima tie'ettävä, Jo teki tuli tekoset, Tuikahti tulikipuna Luojan luomilta tiloilta Halki tuon ihalan ilman 100 Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan." "Äiti lastansa imetti Alla reppanan retuisen, Tuohon tultua tulonen 105 Poltti lapsen kätkyestä, Se lapsi meni Manalle, Tuskissa tulen punaisen." "Emo ei Manalle mennyt, Se tunsi tulen manata, 110 Valkeaisen vaivutella, Aaltoihin Aluen järven." "Tuo ange Aluen järvi Tuost' oli syttyä tulehen, Säkehinä säihkyellä, 115 Kuohui kuusien tasalle, Ärjyi päälle äyrähien, Tuon tuiman tulen käsissä." "Kalat tuossa katselevat, Ahvenet ajattelevat, 120 Miten olla, kuin eleä; Niin meni sinervä siika, Nieli tuon tulisorosen, Vajotteli valkeaisen." "Oli aikoa vähäsen, 125 Tuli tuska nielijälle, Vaikea vajottajalle, Pakko paljon syönehelle." "Uiskenteli, kuiskenteli, Ympäri Aluen järven: 130 'Ei ole vienossa ve'essä Minun kurjan nielijätä, Näissä tuskissa tulosen, Vaivannoissa valkeaisen.'" "Niin tuli kulea kuuja, 135 Nieli tuon sinervän siian; Oli aikoa vähäsen, Tuli tuska nielijälle, Vaikea vajottajalle, Pakko paljon syönehelle." 140 "Uiskenteli, kuiskenteli, Ympäri Aluen järven: 'Ei ole vienossa ve'essä Minun kurjan nielijätä, Näissä tuskissa tulosen, 145 Vaivannoissa valkeaisen.'" "Niin tuli halea hauki, Nieli tuon kulean kuujan; Oli aikoa vähäsen, Tuli tuska nielijälle, 150 Vaikea vajottajalle, Pakko paljon syönehelle." "Uiskenteli, kuiskenteli, Ympäri Aluen järven: 'Ei ole vienossa ve'essä 155 Minun kurjan nielijätä, Näissä tuskissa tulosen, Vaivannoissa valkeaisen.'" Vaka vanha Väinämöinen, Toinen seppo Ilmarinen, 160 Nuotan niinisen kutovi, Katajaisen kaikuttavi, Sen painoi paju-vesillä, Raian kuorilla rakenti. Veivät verkkonsa vesille 165 Lahen suihin, luo'on päihin, Lohiluotojen lomihin, Siikasaarien sivuihin. Käestelevät, käänteleivät, Aina verkoilla asuvat, 170 Vienoilla lahen vesillä, Saarilla selällisillä; Ei saa'a kaloa tuota, Jota tarkoin tarvitahan. Jo tuossa kalat valitti, 175 Hauki hau'ille sanovi, Kysyi siika säynähältä, Lohi toiselta lohelta: "Joko kuoli kuulut miehet, Katosi Kalevan poi'at, 180 Liina-nuotan nuikuttajat, Lankapaulan laa'ittajat, Suuren tarpoimen talujat, Pitkän varren vaikuttajat?" Kuuli vanha Väinämöinen, 185 Itse tuon sanoiksi virkki: "Ei ole kuollehet urohot, Kaatunut Kalevan kansa; Yksi kuoli, kaksi syntyi, Joill' on tarpoimet paremmat, 190 Varret vaaksoa pitemmät, Nuotat kahta kauheammat."
Kahdeksasviidettä runo
Laitetaan kerkiämiseen mahdottoman iso nuotta; vv. 1-26. — Lähdetään tulen niellyttä kalaa nuotalla pyytämään; lopulta se saadaanki apajaan; vv. 27-68. — Tuli samassa kun saadaan siian vatsasta ilmi puikahtaa käsistä pois, polttaa pahasti Ilmarista ja metsään kohottuansa hävittää paljon maita; vv. 69-100. — Väinämöinen lähtee tulta takaa ajamaan, tapaa sen viimein ja viepi pimeihin Kalevalan tupiin; vv. 101-132. — Ilmarinen paranteleikse tulen polttama-vioista ja tulee jälleen entiseen terveyteensä; vv. 133-178.
Vaka vanha Väinämöinen, Tietäjä iän-ikuinen, Tuosta tuumille tulevi, Ajeleikse arveloille, Nuotan liinaisen kutoa, 5 Satahisen saa'utella. Sen sisaret kehreävät, Kälykset kävylle lyövät, Veljet verkoksi kutovat, Apet ainoille panevat, 10 Yhtenä kesäisnä yönä, Kahen päivyen kes'ellä. Siinäkö käpynen kääntyi, Palautui painopalko, Kun sai nuotta valmihiksi, 15 Lankapaula laa'ituksi, Yhtenä kesäisnä yönä, Vielä puolessa sitäki. Saipa nuotta valmihiksi, Lankapaula laa'ituksi, 20 Perältä satoa syltä, Siulat seitsentä satoa; Sen kivestivät somasti, Lau'ustivat laatusasti, Yhtenä kesäisnä yönä, 25 Kahen päivyen kes'ellä. Siitä läksivät urohot, Veivät verkkonsa vesille, Yksi siula heitettihin Saarehen selällisehen, 30 Siula toinen heitettihin Niittykannan niemeksehen, Nostin tuonne laa'itahan Vanhan Väinön valkamahan. Pohetahan, potketahan, 35 Ve'etähän, vennotahan, Ve'etähän pitkin vettä, Pohetahan poiken vettä; Saa'ahan kaloja kyllin, Ihveniä, ahvenia, 40 Lahnoja, lohikaloja, Ei saa'a sitä kaloa, Kuta vasten nuotta tehty, Lankapaula laa'ittuna. Silloin vanha Väinämöinen 45 Vielä verkkoja lisäsi Viiellä sylisa'alla, Köyttä saalia seitsemällä, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Viekämme syville verkot, 50 Vetäkämme vettä vielä, Toki toinenkin apajas!" Verkot vietihin syville, Ennätettihin etemmä, Ve'ettihin vettä vielä, 55 Toki toinenkin apajas. Vaka vanha Väinämöinen Itse nuotan nostannassa Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo nyt on kalainen karhi 60 Tämän nuotan nostimilla, Satalauan laskimilla." Siitä nuotta nostetahan, Puretahan, puistetahan, Venehesen Väinämöisen, 65 Saa'ahan kalainen karhi, Kut' oli vasten nuotta tehty, Lankapaula laa'ittuna. Vaka vanha Väinämöinen Siivosi kalaisen karhin, 70 Sai sieltä halean hau'in, Kut' oli viikon pyyettynä. Siitä hauki halkaistahan, Suu levä levitetähän; Vatsasta halean hau'in 75 Löytähän kulea kuuja, Vatsassa kulean kuujan Siell' oli sileä siika, Sisällä sileän siian Siell' oli sinikeränen, 80 Siian suolen soukerossa, Kolmannessa koukerossa. Sisältä sinikeräsen Putosi punakeränen, Keskeltä punakeräsen 85 Tuikahti tuli-soronen, Poltti parran Väinämöisen, Sepolta sitäi pahemmin Poltti puolen poskipäätä, Käsiänsä kärventeli. 90 Meni siitä mennessänsä Aalloitse Aluen järven, Karkasi katajikolle, Niin paloi kataja-kangas, Kohautti kuusikkohon, 95 Poltti kuusikon komean, Vieri vieläkin etemmä, Poltti puolen Pohjan maata, Sakaran Savon rajoa, Kahen puolen Karjalata. 100 Vaka vanha Väinämöinen Itse läksi astumahan, Ylös korpehen kohosi, Tuon tuiman tulen jälille; Tapasi tulosen tuolta 105 Kahen kannon juuren alta, Leppä-pökkelön sisästä, Lahokannon kainalosta. Siinä vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: 110 "Tulonen Jumalan luoma, Luoma luojan valkeamme! Syyttäpä menit syvälle, Asiatta aivan kauas, Teet paremmin, kun paloat 115 Kivisehen kiukahasen, Kytkeihet kypenihisi, Himmennäihet hiilihisi, Päivällä pieltäväksi Kotapuissa koivuisissa, 120 Yöllä piileteltäväksi Kehän kultaisen kuvussa." Tempasi tulosen tuolta Palavoihin pakkuloihin, Koivun kääpihin kovihin, 125 Vaskisehen kattilahan; Kantoi tulta kattilassa, Koivun kuorella kuletti, Nenähän utuisen niemen, Päähän saaren terhenisen; 130 Sai tuvat tulellisiksi, Pirtit valkeallisiksi. Itse seppo Ilmarinen Syrjin syöstihe merehen, Veäikse vesikivelle, 135 Ranta-paaelle paneikse, Tuskissa tulen palavan, Vaike'issa valkeaisen. Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: 140 "Millä nyt tulta tummentelen, Valkeaista varventelen, Ettei viikkoa vihoisi, Kovin kauvan karvastaisi?" "Tule tytti Turjan maalta, 145 Neiti laskeite Lapista, Hyyssä sukka, jäässä kenkä, Hallassa hamehen helmat, Hyinen kattila käessä, Jäinen kauha kattilassa; 150 Viskoa vilua vettä, Riittehistä ripsuttele, Paikoille palanehille, Tulen tuimille vioille!" "Kun ei tuosta kyllin liene, 155 Tule poika Pohjolasta, Mies pitkä Pimentolasta, Lapsi täyestä Lapista, Hyytä kelkalla vetäös, Jäätä reellä reutoellos, 160 Tuiman tunturin laelta, Vaaran vankan liepeheltä! Sillä hyyllä hyy'yttele, Jää-vilulla jäähyttele, Tulen tuomia vikoja, 165 Panun tuiki paahtamia!" "Kun ei tuosta kyllin liene, Oi Ukko ylijumala! Sa'a hyytä, sa'a jäätä, Sa'a voietta hyveä, 170 Paikoille palanehille, Vian tuiki tullehille!" Sillä seppo Ilmarinen Tuota tulta tummenteli, Valkeata vaimenteli; 175 Sai seppo paranneheksi, Entisellehen ehoksi, Muinaisensa muotoiseksi.
Yhdeksäsviidettä runo
Pyydetään Ilmarista takomaan uutta kuuta ja aurinkoa; Ilmarinen ne takoo, mutta ei saa valaisemaan; vv. 1-26. — Väinämöinen saapi arvalta tietää, kuun ja auringon Pohjolan kivimäessä olevan; vv. 27-50. — Väinämöinen lähtee Pohjolaan, tappelee Pohjan poikain kanssa ja voittaa ne, mutta ei saa vieläkään kuuta ja aurinkoa vuoresta ulos; vv. 51-90. — Kääntyy sieltä kotiin ja pyytää Ilmarisen takomaan avaimia ja muita aseita, joilla kiskoisi vuoren auki. Pohjolan emäntä lentää pajalle, kysyy mitä Ilmarinen takoi, ja saapi vastaukseksi kaularengasta hänelle itsellensä taottavan; vv. 91-124. — Pohjolan emäntä menee, laskee kuun ja auringon irti, lentää sitte uudelleen pajan kynnykselle ja ilmoittaa kuun ja auringon entisillä sijoillansa taivaalla olevan; vv. 125-150. — Väinämöinen nähtyänsä kuun ja auringon taivaalla tervehtää niitä ja toivottaa niiden aina kauniisti paistavan ja saattavan onnea ja terveyttä ihmisille; vv. 151-190.
Ain' on päivä paistamatta, Kuu kulta kumottamatta, Noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla; Vilu viljalle tulevi, 5 Karjallen olo kamala, Kun ei konsa päivyt paista, Eikä kuuhuet kumota. Nuoret neuvoa pitävät, Ikäpuolet arvelevat, 10 Kuinka kuutta lietänehe, Päivättä elettänehe; Päätyvät sepon pajahan, Sanelevat, saattelevat: "Nouse seppo seinän alta, 15 Takoja kiven takoa, Takomahan uutta kuuta, Uutta auringon keheä! Pah' on kuun kumottamatta, Outo päivän paistamatta." 20 Nousi seppo seinän alta, Takoja kiven takoa, Kuun on kullasta kuvasi, Hopeasta päivän laati, Ei kumota kulta kuuna, 25 Paista ei päivänä hopea. Vaka vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: "Nyt on aika arvan käyä, Miehen merkkiä kysyä, 30 Minne meiltä päivä päätyi, Kunne meiltä kuu katosi." Leikkasi lepästä lastut, Laittoi lastut laa'ullensa, Kävi arvat kääntämähän, 35 Sormin arvat suortamahan, Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: "Sano totta luojan merkki, Juttele Jumalan arpa, 40 Minne meiltä päivä päätyi, Kunne meiltä kuu katosi, Kun ei ilmoisna ikänä Nähä noita taivahalla!" Toi arpa toet sanomat, 45 Varmat liitot liikahutti, Sanoi päivän saaneheksi, Kuun tuonne kaonneheksi, Pohjolan kivimäkehen, Vaaran vaskisen sisähän. 50 Siitä vanha Väinämöinen Jopa läksi, jotta joutui, Pimeähän Pohjolahan, Summahan Sariolahan. Tuli Pohjolan tuville, 55 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Minnes meiltä päivä päätyi, Kunnes meiltä kuu katosi?" Pohjan poikaset sanovi, Paha parvi pauhoavi: 60 "Tuonne teiltä päivä päätyi, Päivä päätyi, kuu katosi, Kirjarintahan kivehen, Rautaisehen kalliohon, Sielt' ei pääse päästämättä, 65 Selviä selittämättä." Vaka vanha Väinämöinen Veti miekan, riisui rauan, Tempasi tuliteräisen, Sanan virkkoi, noin nimesi: 70 "Mitelkämme miekkojamme, Katselkamme kalpojamme, Eikö kuu kivestä pääsne, Pääsne päivä kalliosta!" Mentihin ulos pihalle, 75 Käytihin käsirysyhyn, Ruvettihin miekkasille; Siitä vanha Väinämöinen Löip' on kerran leimahutti, Iski kerran, iski toisen, 80 Listi kuin naurihin napoja Päitä Pohjan poikasien. Kävi kuuta katsomahan, Päiveä kerittämähän, Kirjarinnasta kivestä, 85 Rautaisesta kalliosta; Kourin koitteli ovia, Salpoja sanan väellä, Ei ovet käsin avau, Salvat ei sanoista huoli. 90 Silloin vanha Väinämöinen Kohta kääntyvi kotia, Meni sepponsa pajahan, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ohoh seppo Ilmarinen! 95 Taos kuokka kolmihaara, Tao tuuria tusina, Avaimia aika kimppu, Joilla kuun kivestä päästän, Päivän päästän kalliosta." 100 Se on seppo Ilmarinen Takoi miehen tarpehia, Takoi päivän, tuosta toisen, Takoi kohta kolmannenki. Päivälläpä kolmannella 105 Louhi Pohjolan emäntä Siitti siivet sulkinensa, Levahutti lentämähän, Lenti Ilmarin pajalle, Istui pajan ikkunalle. 110 Se on seppo Ilmarinen Sanan virkkoi, noin nimesi: "Mit' olet otus hakeva, Istut lintu ikkunalla?" Lintu kielelle paneikse, 115 Havukkainen haastelevi: "Mitä seppo siitä laa'it, Kuta rautio rakennat?" Se on seppo Ilmarinen Sanan virkkoi, noin nimesi: 120 "Taon kaularenkahaista Tuolle Pohjolan akalle, Jolla kiinni kytketähän Vaaran vankan liepehesen." Louhi Pohjolan emäntä 125 Jo tunsi tuhon tulevan, Heti loihe lentämähän, Lenti poies Pohjolahan, Laski kuun kivestä irti, Päästi päivän kalliosta; 130 Itse muuksi muutaltihe, Kyhäisihe kyyhkyseksi, Lenteä lekuttelevi Sepon Ilmarin pajahan, Lenti lintuna ovelle, 135 Kyyhkysenä kynnykselle. Se on seppo Ilmarinen Sanan virkkoi, noin nimesi: "Mitä lintu tänne lennit, Tulit kyyhky kynnykselle?" 140 Vastasi otus ovelta, Virkkoi kyyhky kynnykseltä: "Tuota lienen kynnyksellä Sanomata saattamassa, Jop' on kuu kivestä nousnut, 145 Pääsnyt päivä kalliosta." Se on seppo Ilmarinen Kävi itse katsomahan, Astuvi pajan ovelle, Katsoi tarkoin taivahalle, 150 Näki kuun kumottavaksi, Näki päivän paistavaksi. Siitä seppo Ilmarinen Kävi luoksi Väinämöisen, Sanan virkkoi, noin nimesi: 155 "Ohoh vanha Väinämöinen! Käyppä kuuta katsomahan, Päiveä tähyämähän, Jo ovat tarkoin taivahalla, Sijoillansa muinaisilla." 160 Vaka vanha Väinämöinen Pistihen ulos pihalle, Katsahtavi taivahalle, Itse tuon toeksi tunsi: Kuu oli nousnut, päivä pääsnyt, 165 Taivon aurinko tavannut. Silloin vanha Väinämöinen Sai itse sanelemahan, Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: 170 "Terve kuu kumottamasta, Kaunis kasvot näyttämästä, Päivä kulta koittamasta, Aurinko ylenemästä!" "Kuu kulta kivestä pääsit, 175 Päivä kaunis kalliosta, Nousit kullaisna käkenä, Hope'isna kyyhkyläisnä, Elollesi entiselle, Matkoillesi muinaisille." 180 "Nouse aina aamusilla Tämän päivänki perästä, Teeppä meille terveyttä, Siirrä saama saatavihin, Pyytö päähän peukalomme, 185 Onni onkemme nenähän!" "Käy nyt tiesi tervehenä, Matkasi imantehena, Päätä kaari kaunihisti, Pääse illalla lepohon!" 190
Viideskymmenes runo
Marjatta neiti lähtee paimeneen, kuulee marjan mäeltä valittavan, kenenkään ei hänestä huolivan, menee poimii sen ja syöpi, vv. 1-34. — Neiti sikiytyy syödystä marjasta, kantaa ja synnyttää aikanansa pojan, jota sitte alkaa kauniisti kasvatella; vv. 35-54. — Ukko, poikaa ristimään tuotu, ei risti sitä ennen tutkittua ja tuomittua. Väinämöinen tutkijana päättää pojan menetettäväksi. Pieni lapsi itse nuhtelee häntä väärin tuomitsemasta; vv. 55-86. — Väinämöinen suutuksissaan astuu meren rannalle, laulaa vaskisen veneen, lähtee sillä maasta pois ennustaen lähtiessänsä häntä toki kerran vielä kaivattavan ja takaisin toivottavan; vv. 87-122. — Runo arvelee lopettaa laulantonsa, semminki kun kuulijansa ovat vennon vieraita, omaisiansa ei ollenkaan kuulemassa; vv. 123-150. — Pienoisena orvoksi jäänyt ja vieraan armoihin joutunut Suomen runo on paljon kovia päiviä nähnyt ja näkee niitä vieläki; vv. 151-178. — Pyytää ei paheksittamaan kehnoa lauluansa: ulompana ei ollut tilaisuutta opissa käydä, kotona ei voinut paremmaksi päästä; vv. 179-204.
Marjatta korea kuopus Se kauan kotona kasvoi, Aina piikoina eleli, Kassapäänä kainusteli; Päätyi karjan paimeneksi, 5 Läksi lammasten keralle. Lampahat meni mäkeä, Vuonat vuoren kukkulata, Neiti asteli ahoa, Lepikköä leyhytteli, 10 Käen kullan kukkuessa, Hope'isen hoilatessa. Niin marja mäeltä huuti, Puolukainen kankahalta: "Tule neiti noppimahan, 15 Punaposki poimimahan, Ennen kun etana syöpi, Mato musta muikkoavi! Sata on saanut katsomahan, Sata neittä, tuhat naista, 20 Ei ken koskisi minuhun, Poimisi poloisen marjan." Marjatta korea kuopus Meni marjan katsontahan, Keksi marjasen mäeltä, 25 Punapuolan kankahalta: Ylähähkö maasta syöä, Alahahko puuhun nousta. Tempoi kartun kankahalta, Jolla marjan maahan sorti; 30 Niinpä marja maasta nousi, Nousi asti huulillehen, Siitä suuhun suikahutti, Alas vatsahan valahti. Marjatta korea kuopus 35 Tuosta tyytyi, tuosta täytyi, Tuosta paksuksi panihe, Lihavaksi liittelihe. Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: 40 "Tule luoja turvakseni, Avukseni armollinen, Näissä töissä työlähissä, Ajoissa ani kovissa! Päästä piika pintehestä, 45 Vaimo vatsan vääntehestä, Ettei vaivoihin vajoisi, Tuskihinsa tummeneisi!" Siitä meiän Marjatalle Syntyi pieni poikalapsi; 50 Piiletteli poiuttansa, Kasvatteli kaunoistansa, Sylissänsä syöttelevi, Käsissänsä kääntelevi. Kasvoi meiän Marjatalle, 55 Kasvoi poika kaunokainen, Ei tietä nimeä tuolle, Millä mainita nimellä. Tuli ukko ristimähän, Ukko tuon sanoiksi virkki: 60 "En mä risti riivattua, Kun ei ensin tutkittane." Kenpä tuohon tutkijaksi? Vaka vanha Väinämöinen, Sepä tuohon tutkijaksi, 65 Tutkijaksi, tuomariksi. Vaka vanha Väinämöinen Tuop' on tuossa tuomitsevi: "Kun lie poika suolta saatu, Maalta marjasta siennyt, 70 Poika maahan pantakohon, Marjamättähän sivulle, Tahi suolle vietäköhön, Puulla päähän lyötäköhön." Puhui poika puolikuinen, 75 Kaksiviikkoinen kajahui: "Ohoh sinua ukko utra, Kun olet tuhmin tuominnunna! Eipä syistä suuremmista, Töistä tuhmemmistakana, 80 Itseäsi suolle viety, Eikä puulla päähän lyöty." Ukko risti ripsahutti, Kasti lapsen kapsahutti, Karjalan kuninkahaksi, 85 Kaiken vallan vartiaksi. Siitä suuttui Väinämöinen, Jopa suuttui ja häpesi, Itse läksi astumahan Rannalle merelliselle; 90 Tuossa loihe laulamahan, Lauloi kerran viimeisensä, Lauloi vaskisen venehen, Kuparisen umpipurren. Itse istuikse perähän, 95 Läksi selvälle selälle, Vielä virkki mennessänsä, Lausui lähtemäisillänsä: "Nyt minulta valta vaipui, Arvoni meni alemma, 100 Annappas ajan kulua, Päivän mennä, toisen tulla, Taas minua tarvitahan, Katsotahan, kaivatahan, Uuen sammon saattajaksi, 105 Uuen soiton suorijaksi, Uuen kuun kulettajaksi, Uuen päivän päästäjäksi, Kun ei kuuta, aurinkoa, Eikä ilmaista iloa." 110 Siitä vanha Väinämöinen Laskea karehtelevi Venehellä vaskisella, Kuutilla kuparisella, Yläisihin maa-emihin, 115 Alaisihin taivosihin. Sinne puuttui pursinensa, Vierähti venehinensä, Jätti kantelon jälille, Soiton Suomelle sorean, 120 Kansallen ilon ikuisen, Laulut suuret lapsillensa.
* * *
Suuni jo sulkea pitäisi, Kiinni kieleni sitoa, La'ata virren laulannasta, 125 Heretä heläjännästä; Hevoinenki hengähtävi Matkan pitkän mentyänsä, Rautanenki raukeavi Kesäheinän lyötyänsä, 130 Vetonenki vierähtävi Joen polven juostuansa, Tulonenki tuikahtavi Yön pitkän palettuansa, Niin miks'ei runo väsyisi, 135 Virret vienot vierähtäisi, Illan pitkiltä iloilta, Päivänlaskun laulannoilta? Niin luonen, lopettanenki, Herennenki, heittänenki; 140 Mitäpäs tuosta, jos ma laulan, Jos ma paljonki pajahan, Ei ole emo elossa, Vanhempani valvehella, Eikä kulta kuulemassa, 145 Oma armas oppimassa; On mua kuuset kuulemassa, Hongan oksat oppimassa, Lepät, koivut lempimässä, Pihlajat pitelemässä. 150 Piennä jäin minä emosta, Matalana maammostani, Vaimon vierahan varahan, Ehtohon emintimäisen; Se mun karkotti katalan, 155 Ajoi lapsen armottoman, Tuulipuolelle tupoa, Pohjoispuolelle kotia, Vieä tuulen turvatonta, Ahavaisen armotonta. 160 Sainpa kiuru kiertämähän, Lintu kurja kulkemahan, Vieno maita vieremähän, Vaivainen vaeltamahan, Joka tuulen tuntemahan, 165 Ärjynnän älyämähän, Vilussa värisemähän, Pakkasessa parkumahan. Moni nyt minulla onpi, Usea olettelevi, 170 Virkkaja vihaisen äänen, Äänen tuiman tuikuttaja; Ken se kieltäni kirosi, Kenpä ääntä ärjähteli, Soimasi sorisevani, 175 Lausui liioin laulavani, Pahasti pajattavani, Väärin virttä vääntäväni. Elkätte hyvät imeiset Tuota ou'oksi otelko, 180 Jos ma lapsi liioin lauloin, Pieni pilpatin pahasti! En ole opissa ollut, Käynyt mailla mahtimiesten, Saanut ulkoa sanoja, 185 Loitompata lausehia. Muut kaikki oli opissa, Mie en joutanut kotoa Vaimon ankaran avusta, Eloilta emintimäni; 190 Piti oppia kotona, Oman aitan orren alla, Senki piennä pikkaraisna, Paita-ressuna pahaisna. Vaan kuitenki, kaikitenki, 195 La'un hiihin laulajoille, La'un hiihin, latvat taitoin, Oksat karsin, tien osotin; Siitäpä jo tie menevi, Ura uusi urkenevi, 200 Laajemmille laulajoille, Runsahammille runoille, Nuorisossa nousevassa, Kansassa kasuavassa.
Selityksiä
1. RUNO
vv. 3, 4. Pitopaikoissa ja muissa ilovietteissä tavallisesti kaksi laulavat yhdessä, toinen laulajan, päämiehen eli edeltäjän (edellä kävijän), toinen puoltajan, säistäjän, kertojan, kerallisen (keralla laulajan) nimellä. Vastatusten tai vieretysten istuessaan he pitävät toinen toistaan kädestä, päämies alottaa runon ja säistäjä yhtyy lauluun värsyn kolmannesta polvesta. Koko värsyn hän laulaa sitte toistamiseen päästä päähän yksinänsä, jolla ajalla päämies miettii tahi muistuttelee uutta ainetta lisäksi, jonka taas kerallisetta laulaa kolmanteen polveen ja siitä kerallisen kanssa loppuun. Laulaessa kumpainenki liikuttelee eli nyykähyttelee päätänsä hyvin vakaisen ja miettiväisen näköisenä.
Kertoessaan säistäjä välistä lisää värsyn ensimaiseen polveen, jos sana siinä päättyy, jonkun pienen sanasen (on, oli, han, hän, ko, kö, pa, pä, muka, sanoi, jne.) seuraavan osotuksen tapaan:
1. | päämies: veli kulta veikkoseni | säistäjä: — — -koseni 2. säistäjä: veli sanon kulta veikkoseni 3. | päämies: kaunis kasvin-kumppalini | säistäjä: — — -palini 4. säistäjä: kaunis on kasvin-kumppalini jne.
vv. 7-12 ja 17-22. Kalevala-runoin erinomaisimmat aineet.
vv. 19-22. Sammosta oli sanelemista, Louhesta luotteita, Vipusesta virsiä ja Lemminkäisestä leikkejä (leikillisiä tarinoita) siksi, että niiden kertomisen ajalla ennättivät vanheta, kuolla ja kadota, taikka: Louhella oli luotteita, Vipusella virsiä jne. aina loppuunsa asti.
vv. 25-28. Niin mahdotonta, kuin useamman yön ja päivän yhtaikainen tulo, oli Väinämöisenki rinnalla muiden hänen vertaistensa ilmestyminen.
vv. 37, 38. Äärettömässä ilman avaruudessa.
v. 46. Oikeemmiten: laukkipäiden.
vv. 51, 52. Seitsemän sadan vuoden paikoilla eli noin seitsemän sataa vuotta; uros-ikä tämän jälkeen tulisi olemaan noin 77 vuotta.
vv. 61, 62. Kaikki vielä oli yhtenä merenä, maata ei missään.
v. 69. Veden emoksi eli emoseksi sanotaan Ilmatarta, kun nykyään oli meressä ja siinä raskaaksi tullut.
v. 91. Leveämpi pää munan kuoresta.
v. 99. Pilkulliset paikat munan kuoressa.
vv. 111, 112. Edessänsä ei nähnyt, kun varattoman veden, takanansa ei kun paljaan taivaan.
vv. 135, 136. Joihin laivat puuttuvat ja merimiehet hukkuvat.
v. 139. Maan äärimmäisissä osissa arveltiin pieliä eli pilareita taivaan kannattimina olevan; katso III: 123.
v. 145. Paripuolisia yksinäis- eli kymmen-lukuja, 3, 5, 7, 9, 30 jne. käytettiin arvoisempia kohtia määrätessä. Kolmiluku niistä on erittäinki mainittava. Kolme päivää viivyttiin Pohjolaan mennessä, 3 ansiotyötä määrättiin kosijoille, 3 surmaa uhkasi Lemminkäistä, 3 kertaa kysyi Väinämöinen Iku-Tursoa, 3:sta selittämättömästä arvoituksesta pantiin Hymylään jne.
vv. 151, 152. Kuuta ja aurinkoa arveltiin eläviksi, taikka oli niillä, kuin kaikilla muillaki kappaleilla, haltiansa, jota tarvittaissa avuksi huudettiin. Jokaisella ihmiselläkin oli oma näkymätön haltiansa, joka suojeli häntä ja koki aavistuksilla tahi muulla tavoin varjella häntä turmion teiltä.
vv. 165, 166. Äsken luoduilla paikoilla ei vielä ollut nimiä, eikä maalla puita.
2. RUNO
v. 6. Miettii asiata tarkkaan, kauvan aikaa.
v. 39. Suuri-arvoisin oli tammi puista, karhu nelijalkaisista, kotka linnuista, hauki kaloista.
vv. 41, 42. Neljä eli viisi meren neittä, vedessä tavallisesti elävää, vaikka välistä maallenki nousevaa tyttöä.
vv. 61-64. Runollinen ylimääräisyys.
v. 66. Päivä ei pääsnyt merellenkään paistamaan.
v. 78. Tarkoittaa yleisesti aaltoin ja koskien voimaa, mutta tässä veden haltioita erittäin.
vv. 85, 86. Erinomaisen pieni.
v. 88 Kirves pistetty vyön ja lanteen väliin, kuin Karjalassa paikoin vieläkin on tapana kirvestä pitää.
vv. 97-98. Runo, jotain erinomaista kuvata tahtoessaan, useinkin ensin esittelee sitä tavalliseksi tahi peräti toisin päin tavattomaksi, jotta sen yht'äkkiä ilmastuva erinomaisuus sen kautta tulisi sitä kummemmaksi.
v. 100. Pää koski pilviin ja pidätti ne liikkumasta.
v. 106. Meren hietarannalle.
v. 108. Ruohoiselle maalle.
v. 124. Puolet oksia pohjoseen.
vv. 127, 128. Eri päiväin auringot ja kuut.
v. 129. Pitkin ilmaa eli taivasta.
v. 143. Kuin tammi puista, oli ohra jyväkasveista jaloin
(v. 39) vv. 147, 148. Löysi muutamia veden rannalle ajamia tahi laivan tuomia jyvän siemeniä.
vv. 153, 154. Niin vieläki kaskea hakattaissa usein heitetään yksinäisiä puita kasvamaan.
vv. 157, 158. Väinämöinen nähdessään kokon ilmassa lentävän arveli: "Tuohan se kyllä ihmetellee, miksi yksinäinen puu on seisomaan jätetty"; sen arvelun runo sitte käänsi kokon sanoiksi; k. VIII: 49-60.
vv. 160-162. Piti järjettömistä luontokappaleistaki huolta pitää.
v. 169. Kiitollisuutensa osotteeksi. Tulta sitä ennen Väinämöisellä ei liene ollutkaan.
vv. 179, 180. Aina piti Jumalalle kunnia työnsä ja toimensa menestymisestä antaman, ei kerskaaman omasta voimastansa. Kylvän luojan sormien lomitse, so. minä en kylvä, vaan luoja itse; k. VIII: 111-114.
vv. 181-196. Lähimmäisiä, alhaisempia haltioita tavallisesti rukoiltiin ensin, ja sitte, jos niiden epäiltiin voivan tahi tahtovan auttaa, ylhäisempiä ja itseä ylijumalaa Ukkoaki, jota suorastaan ei tahdottu vaivata.
vv. 199-201. Kaikilta ilman suunnilta.
vv. 223-232. Käen luultiin kaikenlaista onnea ja menestystä lähiseuduillensa kukkuvan, iän jatketta vanhoille, naimisonnea tytöille, muuta hyvää muille; k. IV: 211-222, XXII: 151, 152, XLIV: 81.
3. RUNO
v. 8. Lappalaisen sana alkuansa merkitsi lapessa so. lappeassa, vieressä eli rajalla asuvaista.
v. 11. Samassa kun Väinämöistä kiitettiin hyväksi, Joukahaista itseänsä lienee moitittu kehnoksi laulajaksi.
v. 16. Kilpalaulannolle.
v. 22. Ruoskan varsi oli helmillä koristettu.
vv. 31, 32. Kaitaisilla talviteillä vastaan tulijat usein sillä tavoin tarttuvat toisiinsa.
vv. 37, 38. Jomman kumman, minun länkeni ja vempeleni, taikka omasi.
v. 46. Sanoi nimensä hiljalleen, siivosti, ei röyhkeästi.
v. 50. Nuoremman velvollisuus oli vanhemmalle joku parempi arvo eli kunnian osotus antaa.
vv. 55-58. Ken on oppineempi, sillen on suurempi arvo annettava, olkaan jos nuorempiki.
vv. 75-84. Tiedän mainittavimmat paikat: Pisamäen pitkillä puillansa, Hornankallion isoilla hongillansa jne.
vv. 87-90. Sellaisia tietoja on lapsilla ja naisilla; miehen pitäisi tietää, mitenkä moninaiset aineet mailmassa ovat ensi-alkunsa saaneet.
vv. 101-104. Ensimäinen vedestä nousnut maa kyllä oliki märkään mättääseeen verrattava, jossa kasvoi ainoastaan pajuja; ihmiset, ennenkun oppivat huoneita rakentamaan, elelivät honkain suojassa ja keittivät ruokansa ontevalla paadella eli kivellä.
vv. 112-124. Ikivanhan tietoviisauden jälkiä, joka lienee arvellut, ihmisen ennen maalle ilmestymistään olleen Jumalan yhteydessä ja niin hänen töissäänkin avullisna. Joukahainen ei sanokkaan meren kynnäntää jne. omaksi yksinäiseksi työksensä.
v. 116. Laittamassa eli asettamassa paikkaansa.
v. 118. Korkeat vuoret rakentamassa.
v. 123. Arveltiin maanpiirin äärimmäisissä perissä vahvat pielet eli patsaat löytyvän, jotka kannattivat ilmaa ja taivasta. Maata pidettiin litteänä, meret kaikin puolin ympärillä; k. L: 115, 116.
vv. 127-140. Muutamissa ja ehkä enimmissä toisinnoissa Väinämöinen päättää ne omaksi työksensä sanoilla: "omat on meret kyntämäni" jne.
v. 135. Sinua, so. sinun kaltaistasi herjaa.
vv. 144, 145. Jos tiedoilleni et anna suurta arvoa, ehkä tulet paremman miekalleni antamaan. Miekka jo silloinkin oli riitain ratkaisija valmis.
vv. 147, 148. Kun kaksi toinen toisensa kanssa rupesivat miekkasille, piti miekat ensin mitata ja tutkia; sitte määrättiin tappelu-piiri (k. XXVII: 154-156) ja kumman ensiksi tuli lyödä.
vv. 154-156. En alennaite sinun vertaiseksi.
vv. 160-166. Tahallansa suututtaa Väinämöistä, jotta silläki tavoin saisi hänen ilmoittamaan mahtinsa, jota vielä ei tietänyt pelätä.
v. 168. Häpesi Joukahaisen hävyttömyyttä.
vv. 182, 183. Takaisin ottamalla sanansa taisi laulaja eli loitsija niiden vaikutuksen lopettaa. Välistä taisi sen joku toinenki loitsija tehdä, erittäinki jos tunsi ne loitsuun käytetyt sanat.
vv. 185, 186. Isän hankkimia perutavaroita pidettiin sitä kalliimmassa arvossa, jos muistuttivat hänen urhoollisuudestansaki. Vanhat tavarat jo ilmankin olivat rikkauden todistajia ja sentähden suuri-arvoisia.
vv. 189, 190. Omiaki kultiani ja hopeitani en pidä sen paremmassa arvossa, kun että saavat lasten leikkikaluina ajelehtia.
v. 215. Joukahainen tunsi jalkansa selvään maan-alaiseen veteen joutuneen ja pelkäsi sinne kokonaan pian solahtavansa.
v. 216. Oli jo silmistä saakka maahan uponnut.
vv. 230, 231. Pääsi olemasta leuan (leuallaan) lietteessä, parran (parrallaan) pahassa paikassa.
v. 245. Huulet jäykkinä, kankeina, ei nauruun myhäilevinä.
v. 246. Sanotaan vieläki pitkän nenän saavan, ken saa mielensä pahaksi.
v. 254. Niin vanha ja voimaton, että sopissa eli nurkissa asuu ja kuleksii.
v. 256. Ihastuksissa hieroi käsiänsä yhteen.
v. 259. Itkettäviä. Venäjän Karjalan murteessa tk, sk, lk, st pehmenneinä ovat: t, s, ll, ss ja sanotaan siis: matan, kosen, ollan, issun, missä meillä sanotaan: matkan, kosken, olan, istun.
vv. 273, 274. Ei raskaasen työhön, vaan ikkunoista ulos katselemaan ja joutilasna laulelemaan; k. VIII: 27-30, XXXVIII: 47, 48.
v. 270. Latelee tekosyitä itkuunsa, kun ei julennut varsinaista suoraan sanoa.
vv. 289, 290. Heitä mieletön huolesi, en voi kuulla, ymmärtämätön, itkuasi.
4. RUNO
vv. 3, 4. Osottavat lehden aikaa kesällä; edellisen runon tapaukset sattuivat talvella rekikelin aikana.
vv. 5-8. Tyttöin työnä oli kylpyvastat perheelle illaksi sitoa, tavallisesti myös saunaki lämmittää, vesi kantaa jne.
vv. 13-16. Elä koristele itseäsi muita varten.
vv. 21-26. En huoli laivan tuomista (osto-)vaatteista, enkä vehnäisistä leivistä, tyydyn huonompaanki vanhempaini kodissa.
v. 29. Heitti maahan, etteivät enää toiste viehättäisi Väinämöisen silmiä.
vv. 73, 74. Äiti ei näytä älynneen oikeata tyttärensä itkun syytä, luuli näetsä itkevän metsään menetetyitä koristuksiansa.
vv. 97, 98. Mieli katkera kuin terva, musta kuin sysi; surua kuvattiin mustaksi, iloa valkeaksi.
vv. 109, 110. Parempi, jos olisit käskenyt minun mennä mereen, sinne hukuttaa itseni.
vv. 113, 114. Kalain kumppalina eli toverina, kalain parvessa.
vv. 123-126. Olisi parempi, jos kerrassaan kuolisin tuskiini.
vv. 139-144. Sekä neitoset että kivi olivat veden väen eli Ahtolaisten kuvattelemia valhe-haamuja, joilla houkuttelivat Ainoa veteen.
v. 142. Huolellista kuvataan hoikaksi; vitsan varvan hoikkuus jo siis osottaakin ylen suurta huolta.
v. 151. Äkillistä uppoamista runo vertaa kilahtamiseksi.
v. 161. Kaukana kun asia tapahtui ihmisten seuduilta, niin muita, kun metsän eläviä ei sattunut näkemässä olemaan.
vv. 169, 170. Neidet par'aikaa kylpivät saunassa.
vv. 194, 195. Tuuvitellessa ja liekutellessa toivotellaan lapsille tulevaa onnea ja siitä ne sanat tulevat toivottelemistaki merkitsemään.
v. 202. Runollinen ylimääräisyys.
vv. 211-222. Käen kukunta muistutti entisten aikain iloisemmista mietelmistä, joiden rinnalla nykyinen huoli tuntui vielä raskaammaksi. Joka kerralla käen ennen kukahtaissa nousi lemmen, sulon ja auvon ajatuksia mieleen, nyt ei kun ainoastaan kaiho niistä; k. II: 223-232, XXII: 151, 152, XLIV: 81.
vv. 230, 231. Elämän ikää runo kuvailee kyynärin ja vaaksoin, kuin muutaki pituutta, mitattavaksi, ja arvelee käen kukunnasta enenevän huolen sitä lyhentelevän.
5. RUNO
vv. 13, 14. Väinämöinen arvelee Ainon veden haltiain luona pidettävän, mutta missä kohti, sitä ei tiedä.
vv. 70-74. Nimittää emäntäin tavallisimmat askareet, sillä tietää antaaksensa, että oli aikonut emännäksi Väinämöiselle tulla.
vv. 85, 86. Hän oli tullut veljensä lupauksen täyttämään, ettei Väinämöisellä olisi syytä Joukahaista sanansa syöjäksi soimata; k. III: 219-222. Tyttö oli jo kuitenki siksi entisestä ihmismuodostaan muuttunut, että Väinämöinen ei enää tuntenut häntä: k. v. 41-48.
vv. 111, 112. Neuvottoman tavallinen sanalasku.
vv. 129, 130. Väinämöinen ei näytä muistavan, äitinsä kuolemattomia Luonnottaria olevan.
v. 137. Ilman tytär, kave Luonnotar; k. I: 31 ja seur., II: 75-82.
v. 145. Tyttärihin, so. tytärten luoksi eli tienoille.
vv. 151-156. Tämä neuvo johdatti Väinämöisen uusiin, tuleviin, monimutkaisiin onnen vaiheisin.
6. RUNO
v. 5. Keveydestään tahi karvastaan olkeen verrattu.
vv. 17, 18. Meren aavaa hietarantaa runo tavallisella ylimääräisyydellä sanoo ulapaksi eli aavaksi mereksi; k. VII: 31-34.
vv. 23, 24. Sen vihan alkuperästä katso III runo.
v. 30. Nuolia varustettiin 3:lla sulkarivillä pitkin pituuttansa.
vv. 43, 44. Tavallisessa puheessa sanottaisiin vertauksen lailla: niinkuin pilven idässä — — —; sen runokieli kääntää kysymöksi sanoen: onko se idässä pilvi — — —.
v. 60. Kaarta rauta, so. rautakaarta eli rautakaarista. Runokieli semmoista sana-osain takaheittoa eli edestakaisuutta usein hyväilee ja sanoo: harja liina, bivus kelta, kansi kirjo jne., kun oikein pitäisi olla: liinaharja, keltahivus, kirjokansi. Sitä pidettiin ikään kuin lauseen kaunistimena.
vv. 69, 70. Ympäri merta ajelehtamaan tahi vesi-ajolle.
v. 76. Kun sanoo Väinämöistä langoksensa ja sisarensa pojaksi, tahi lankonsa sisaren pojaksi, niin sillä ei muuta osottane, kun vanhaa etäistä sukuperän yhteisyyttä yleisesti.
vv. 79, 80. Väinämöinen oli hyvin kuuluisa laulutaidostansa (k. III: 9-11) ja sitä taitoa piti Joukahaisen äiti suuressa arvossa; k. III: 260, 264.
vv. 83, 84. Vainajain luultiin vanhan luonnon-laatunsa kuta kuinki Tuonelassa pitävän; k. XXX: 128.
vv. 87, 88. Oli kahden vaiheella; toinen käsi tahtoi Joukahaisen omaa mieltä, toinen äitinsä kieltoa noudattaa.
vv. 97, 98. Astui oikean jalkansa kaaren päälle maahan ja vetää pinkotti jännettä pykälälle vasemman polvensa avulla.
v. 110. Vaikeat työt useinki vasta kolmannella yrityksellä onnistuivat; k. II: 145.
vv. 121, 122. Väinämöinen tähän asti ei ollut ulompana rannasta; k. vv. 17, 18.
vv. 125-128. Joukahainen näillä sanoilla tahtoi toista iäksi päiväksi nykyiseen tilaansa kiinnittää.
vv. 143-148. Asian paremmaksi kuvaelmaksi runo usein kertoo ja selittää pienimmätki seikat.
7. RUNO
vv. 5, 6. Katso I: 111, 112.
vv. 17-20. Turvattoman vieläki tavallisia sanalaskuja.
v. 22. Jos ehkä lieneekin alkuperäisessä tarinassa kokolla purjehtivaa laivaa kuvailtu.
vv. 31-34. K. VI: 17, 18 ja 110-122.
vv. 43-46. Toinen taikka toinen on epäilemättä lopun tekevä.
vv. 51-54. K. II: 160-162.
vv. 63, 64. Kunne oli kuullut Väinämöisen aikoneen.
vv. 77, 78. Oli kosiotuumat jo kokonaan mielestään heittänyt.
v. 81. Venäjän Karjalassa ovat pyöreät pöydät hyvin tavallisia.
v. 87. Juoksi joko pelosta tahi jotta pikemmin saisi jonkun apuun lähtemään.
vv. 109, 110. Täällä et liene ennen käynyt, kun et rannalta tiedä kylään tulla.
vv. 115-118. Vähin närkästyneenä: "tiedän sen jo sanomattasiki, näin surkeassa tilassa en ollut kotonani."
vv. 121, 122. Havaittuansa toisen närkästyneeksi kokee sanojansa paremmin sovitella.
vv. 123, 124. Mikä mies sinä olet siitä joukosta, johon kuulut.
vv. 127-132. Nimensä suoraan nimittämistä katsottiin jos ei vihollisuutta osottavaksi, niin kuitenki liika rökkeydeksi, jonka tähden Väinämöinen näin kaartaen ilmoittaa itsensä; k. III: 41.
vv. 133, 134. Kokonaan toisenlainen kurja olen tätä nykyä.
v. 138. Parempaan tilaan eli onneen.
v. 140. Kertomaan mitä sinullen on tapahtunut.
vv. 147, 148. Epäilemättäki loitsutaitonsa avulla.
v. 151. Edellisestä viitosta (v. 127-132) Pohjolan emäntä hyvin arvasi vieraansa nimen.
vv. 157-160. Lieneekö sopimattomaksi katsonut nykyisessä tilassaan kosioimaan ruveta, kun ei puolella sanallakaan osota sitä varten lähteneensä; k. v. 77, 78.
vv. 167, 168. Lohi ja sianliha paraita ruokia; olut ja sima paraita juomia.
vv. 171, 172. Sanalasku. Mies ei kostu ja parane siitä, jos kuinka hyvin kylissä söisi ja joisi.
vv. 177-180. Sanalasku. Olkoon jos kuinki köyhä kotimaa, kuitenkin on armahampi vierasta maata.
vv. 183, 184. Vieraan syöttäminen ja juottaminen olivat yleisen tavan vaatima velvollisuus, muusta hyvänteosta sai palkintoa ehdotella.
vv. 187-190. Sampo oli tehtävä metsän, karjan ja pellon annista, jotka sen itsensä sitte piti satakertaisesti jällensä antaman.
vv. 191, 192. Näyttää kun olisi itsestänsä arvannut Väinämöisen tyttöänsä varten tulleen.
v. 198. Kirjokantta eli kirjokansista.
vv. 205-208. Yhtä taitava kun itse taivaan takoja; k. III: 112-124.
vv. 225-228. Pelkäsi Väinämöisen hämmentyvän, jos tulisi ylös katsahtamaan ja ihanan Pohjan neiden näkemään. Sepä sitte vaan viivyttäisi hänen kotiin joutumistaan ja luvattua sammon takojan lähettämistään.
v. 235. K. VI: 60.
8. RUNO
v. 2. Kuuluisa sekä maalla että merellä.
vv. 3, 4. Lienee runollinen ylimääräisyys, osottava ei muuta, kun luhdin tahi muun huoneen parvea.
v. 13, 14. K. VII: 225-228.
vv. 27-30. Rikkaan talon emännän tavallisille töille, so. semmoisen talon emännäksi; k. III: 273, 274, XXXVIII: 47-48.
vv. 35-60. Tyttö töykeällä kiellolla ei huolinut toisen mieltä pahottaa, sentähden säälii sanansa tällä tavoin kohteliaammasti.
vv. 49-60. Omat ajatuksensa panee linnun suuhun. Sillä tavoin runo useinkin esittelee yhteisiä tahi jonkun erityisiä ajatuksia ja mielipiteitä. Välistä asetetaan joku lintu ne ilmaisemaan, toisen kerran pieni lapsi, vanha akka tahi joku puu, pursi, miekka, kukka, aho, nurmi, kuu, aurinko jne. Arveltiinpa hengettömilläkin olennoilla haltiansa olevan, joiden kautta taisivat ihmisten asioihin puuttua, ja niinpä käyttävät vieläki sadut ja pienet lapset leikeissään samaa tapaa yleisesti. Käypiki sen kautta mielensä ilmoittaminen monessa tilassa vapaammasti ja sopivammasti.
vv. 71-76. En ennen arvanne sinua oikeaksi mieheksi, kun halkaiset jne. Se oli ensimäinen määrä- eli ansiotyö. Semmoisia töitä kosijoille tavallisesti määrättiin kolme, toinen toistansa vaikeampaa.
vv. 87-90. Toinen ansiotyö.
vv. 102-108. Kolmas ansiotyö. Sehän se mahtia ja taitoa kysyi niin turhasta aineesta vene saada, ja päälle päätteeksi piti se erinomaisella tavalla tehtailtaan veteen saattaa.
vv. 111-114. Väinämöisen tapa ei ollut omasta voimastansa kerskata. Sen hän nyt kuitenki kovaksi onneksensa unhotti. Kerskaajalle ja uhkaajalle haltiat mielellään hankkeivat vastusta ja vahinkoa sen sijasta kun auttoivat niitä, jotka heihin turvasivat; k. II: 179, 180, IX: 263-270, XIII: 63-66.
vv. 123, 124. Vahingoita pidettiin pahain haltiain saattamina.
vv. 135-138. Loitsu-luvussa on useampia pienempiä osia, joita nimitetään sanoiksi, niin esimerk. raudan luvussa: raudan syntysanat, herjaus-, pelotus-, uhkaus- ja manaussanat, kipu-, tuska- ja hätäsanat, apu-, turva-, vara- ja rukoussanat, suonten-, verensalpaus-, voiteen-, siteen- ja parannussanat, kiitossanat ym. Kaikkia näitä ei kuitenkaan tässä tavata.
Loitsimalla eli laulamalla hyvän tietäjän luultiin voivan jos jotaki matkaan saattaa. Sillä hän muutti itsensä tahi jonkun muun kokonaan toiseksi olennoksi, ilmisaatti kaikenlaisia eläviä, puita jne., lauloi henkensä ruumiista erille, kulki niin kaukaisia asioita tiedustelemassa ja palasi sitte jälleen ruumiisensa, muita mainitsematta.
vv. 139-146. Runo usein poikkee ylellisyyteen kertomisessaan.
v. 154. Helmillä koristettu letku.
v. 162. Kiirut kun oli, niin kysyi jo ennen tupaankaan päästyänsä.
vv. 169-176. Luojan eli Jumalan avulla kyllä sopei kerskata suuriaki töitä tehneensä; k. VIII: 111-114.
9. RUNO
v. 4. Pirtissä on kaksi kattoa, välikatto ja ulkokatto.
vv. 5-8. K. VIII: 139-146.
v. 21. Raudan syntysanoja ei muistanut; k. VIII: 135-138.
vv. 27-34. K. I: 31 ja seur., ja XVII: 123-128.
v. 32. Alisten sekä ylisten ilmakertain.
vv. 38-42. Si'itti ja synnytti itsestänsä.
v. 59. K. vv. 29, 30.
vv. 71-76. Oli kauvan suossa, kenenkään tietämättä sitä raudaksi.
v. 112. Ihminen oli myös Luonnottarien synnyttämä, ja siitä runo häntä sanoo raudan veljeksi, suvuksi tahi heimoksi (vv. 119, 120).
v. 127. Vahingolliset elävät arveltiin Hiiden hallittavina olevan.
v. 142. Tarkoittanee vanhaa satua, jonka mukaan koira olisi vannonut johon kuhun ei koskevansa ja sitte sen kuitenki syödä hotaisnut.
vv. 143, 144. Ihmistä; k. v. 112.
vv. 151-176. Herjaus- eli kehnonsanat, joilla loitsija toivoo jonkun aineen tahi elävän paremmin vallita taitavansa, kun muistuttaa sitä entisestä huonoudestansa.
vv. 159, 160. K. vv. 47-56.
vv. 165-168. K. vv. 65-84.
vv. 171-176. K. vv. 95-120.
v. 181. Sitä, joka on yhtä syntyperää sinun kanssasi; k. v. 112.
vv. 183-190. Raudan pelotussanoja.
vv. 191-226. Veren salpaus- ja uhkaussanoja.
vv. 208-212. Jonkun tarinallisen muinaistapauksen muistelmaa.
vv. 213-218. Sanat, jotka luettiin tulikuumalla raudalla haavaa polttaissa.
v. 232. Tammenkuorella on jumoova eli kokoova, veren ja muissa vuodoissa avullinen voima, ja sama voima on tuhatlatva- eli kärsäheinälläki (v. 234).
vv. 235, 236 ja 242-244. Kaukaa ulkomailta saadut aineet jo silloinkin olivat erinomaisessa arvossa.
v. 243. Monet tietäjät olivat niihin loitsuluvuillansa voimaa lisänneet, jota eri sanalla nimitettiin voidetten lukemiseksi eli katsomiseksi.
vv. 251, 252. Niin väkeviä, että kallioin halkeematki niillä voideltuina liittyivät yhteen.
vv. 263-270. Turvasanat. Omiin voimiinsa luottamista pidettiin vaarallisna; k. VIII: 111-114 ja 169-176.
vv. 275-280. K. XLV: 73-92.
vv. 291, 292. Jotta ei tulisi vikaa eli haittaa jälkeenpäin tuntumaan.
vv. 299-312. Kiitossanoja.
vv. 315-322. Monessa muussaki tilassa Väinämöinen osotti huolta jälkeisistänsä pitävän.
10. RUNO
vv. 13-16. K. VI: 135-140.
vv. 25-30. Pidettiin kauheana rikoksena, jos ken ei täyttänyt, vaikkapa vihollisenki hyväksi tehtyä lupaustansa, k. V: 85, 86.
vv. 33-36. Ilmarinen alinomaa oli ahkerasti työssä kiinni, sentähden aina tavattiinki pajassansa. Työtä pidettiin silloin miehen kunniana, johon entiseen arvoonsa se nykyaikana taas on ylentymässä, sillä ainoastaan kelvottomat roistot nyt enää häpeevät työtänsä tehdä.
vv. 49, 50. Kalliita, loistavia koristuksia niin paljo otsassa ja rinnassa, että vetivät auringolle ja kuulle vertoja.
v. 53. Kassapäätä; k. VI: 60.
v. 56. Kirjokannen, kirjokansisen; k. VI: 60.
vv. 63, 64. Jossa miehet saavat surmansa (miekalla tahi loitsimalla) ja jonne kulkiessa moni jo matkallaki hukkuu mereen.
v. 90. Tietäjät sanojansa tavallisesti lukivat hiljaisella äänellä, paitsi kun olivat haltioissaan.
vv. 121-124. K. VII: 200-203.
vv. 127, 128. Suomalainen kohteliaisuuden vuoksi usein käyttää arvelotapaa selvimmistäkin asioista, niin tässäki: lienen, ei: olen.
v. 132. Joka olet nuorempi minua itseäni.
v. 140. K. VIII: 2.
vv. 148, 149. Syötti ja juotti yltäkylläisesti.
vv. 155-158. K. VII: 187-190.
vv. 165, 166. K. III: 112-124 ja VII: 205-208.
v. 179. K. I: 145.
vv. 183, 184. Metsästystilan eduskuva.
v. 183. Kultakaari, kultakaarinen; k. VI: 60.
vv. 189, 190. Kalastaja-elon eduskuva.
vv. 189-202. Uudessa työssä täytyi useampia turhia kokeita tehdä.
vv. 195, 196. Karjastaja-elon eduskuva.
v. 196. Kultasarvi, kultasarvinen; k. VI: 60.
vv. 201, 202. Maaviljelyksen eduskuva.
v. 202. Kultaterä, kultateräinen; k. VI: 60.
vv. 207, 208. Osottaa jo silloinki tuulen voimaa ei yksin laivaliikkeesen käytetyksi.
vv. 226-234. Sammolla jos lieneeki kuvailtu kaikkia senaikuisia elinkeinoja yleisesti. Sen piti tuottaa kyllin jauhoja, suoloja ja rahoja sekä jokapäiväisiksi tarpeiksi että säästettäviksi.
v. 237. Kivimuurin sisään.
vv. 247-260. K. VIII: 35-60.
vv. 257-260. Kyllä tärkeitä töitä, kuin käkienki kukuttaminen ja lintusten laulattaminen edellä (v. 249, 250).
vv. 261-266. Niin tytön edellinen vastaus, kuin Ilmarisen tyytymys siihen, jo ovatki jonkun paremman sivistyksen todistuksia; k. VIII: 35-60.
vv. 273, 274. Raskaassa huolessani, kun tyttäreni minun hylkäsi, en näekkään paitsi selvän kuoleman edessäni.
v. 300. Säästöön pantavia.
11. RUNO
vv. II, 12. Runo näillä sanoilla tarkoittaa hänen häilyväistä, huikentelevaa luontoansa.
vv. 21-32. Kuvallinen osotus korkeasukuisista, rikkaista kosijoista.
v. 42. Niiden joukkoon, jotka ovat suurempi-sukuisia, kun sinä itse olet.
v. 44. Vaikka elettiinki niinä aikoina tasavallassa, niin se ei estänyt ylhäisten ja alhaisten erotusta kansassa.
vv. 46-48. Semmoinen kaunis, muhkea mies, kun minä olen, kyllä saapi tytöt mieltymään, ettei sukua kysytäkkään.
vv. 53-54. Silmät lienevät enemmän tyttäriin, kun veräjään päin eläneet.
vv. 60, 61. Suuttumisen merkki.
vv. 81, 82. Tällä vastauksellansa ilmoittivat häntä neitosten seuroihin ei tahdottavan.
vv. 99, 100. Kulki paljon sekä jalan että venehin.
vv. 123-128. Tämä kova, tytöille varta vasten sovitettu uhkaus jopa vainen taisiki heidän suunsa tukkia.
vv. 135, 136. Piti Saaren miehiä varoa ja pimeän aikana liikkua.
vv. 137, 138. Tätä tyttöä, joka nyt on omanani.
vv. 159, 160. Hiiden väki oli mainioita seppiä.
vv. 161, 162. Sodassa julistan nimeni suurisukuisten vertaiseksi, ylenen niiden rinnalle.
vv. 170-172. Sen-aikuiset sodat enimmiten olivat ryöstöretkiä, saaliin halusta nostetut.
vv. 175-182. Lemminkäinen vertaa miesten sodankäyntiä naisten tanssipitoihin ja lupaa ei sotaan lähteä, jos toinenki voisi itsensä tansseista pidättää.
v. 199. Mitä varten eli minkä toivossa läksin matkalleni.
vv. 219-222. Näyttää kun Lemminkäisen tupa olisi kehnon puoleinen ollut vanhoilla lahonneilla seinillä, pienillä ikkunoilla ja kaitasilla lattioilla.
12. RUNO
v. 20. Suuttui, kun nainen oli valansa unhottanut, ja ehkä senki tähden, kun hänen kylänkäyntinsä osotti kyllästymistä koti-elämään.
v. 24. Luultiin sillä tavoin lujemmaksi sota-aseita vastaan tulevan.
vv. 31-36. Nä'in unissani koko tuvan valkean vallassa olevan. Outoin unien aina luultiin jotain erinomaista ennustavan; k. XLIX: 33-36.
vv. 38, 39. Tällä vertauksella myös komppaa naista valansa unhottamisesta.
vv. 47, 48. Pohjan neiden kylmyys kosijoita vastaan lienee Lemminkäistäki harmittanut.
vv. 53, 54. Kummaksi katsottiin niinäki aikoina kaksi- ja monivaimoisuutta.
vv. 57-60. Joihin oli näyttänyt mielensä tekevän.
vv. 65, 66. Lapin nimellä silloin ymmärrettiin rajakansoja yleisesti, Turjan sana sitä vastaan lienee Jäämeren rannoilla Skandinavilaista kansaa osottanut.
vv. 76-78. Eivät voineet pienintäkään vahinkoa minulle saattaa.
vv. 87, 88. Turjan kansalla oli oma, erinäinen kielensä.
v. 92. Nakkasi suan kiivastuneena seinää vasten kädestään, jonne se puuttui seinän ja patsaan väliin.
vv. 95-98. Yhtä helppo on saada tuosta suasta verta vuotamaan, kun minustaki. Niillä sanoilla, jotka joku kiivastuneena ja innossaan lausui, arveltiin aina erinomainen voimansa ja merkityksensä olevan.
v. 105. Kutsui viheltämällä luoksensa.
vv. 115, 116. Kuvaus kevyestä, joudukkaasta kulusta.
v. 124. Maan eli Mannun haltioita.
vv. 129-132. Luultiin sen voitolle pääsevän, joka ensin havaitsi vastustajansa.
vv. 145-148. Tahtoi riitaa alotella, jotta siitä saisi syytä kiivastuaksensa ja loitsu-intoon päästäksensä.
vv. 158-160. K. X: 114-116.
vv. 163, 164. Täydessä innossansa eli haltioissaan Lemminkäinen oli kokonaan toisen näköinen.
v. 174. Umpisilmäksi runo tavanmukaisella ylellisyydellänsä sanoo vähänäköistä.
vv. 183, 184. Semmoiseen katalaan en tahdo mahtiani menetellä.
vv. 189, 190. Tuonen eli Tuonelan joella, salolla, kankaalla jne. useinki tarkoitetaan vaarallisia paikkoja yleensä, joissa Tuoni eli Tuonen väki oli vahtimassa, jos ketään tulisi, joka niissä löytäisi surmansa. Sen he sitte heti korjasivat Tuonelaan. Sama merkintä voipi Manan ja Manalan sanoilla olla.
13. RUNO
vv. 11, 12. Tieto siitä oli jo Pohjolaankin ennättänyt.
vv. 15, 16. Avioliiton purkaminen silloin ei tainnut mikään erittäin tavaton asia olla; k. XII: 57-60.
vv. 27, 28. Ensimäinen ansiotyö; k. VIII: 71-76.
vv. 30, 31. Joku mainio sen-aikuinen suksiseppä.
vv. 43, 44. Hiiden väki lumoo silmäsi, että kun olet kauvan ajanut ja luulet hirven ampuneesi, et tapaa paikalla kun vanhan lahopökkelön.
vv. 59, 60. Olivat niin sukevat ja liukkaat, että epäili kenenkään niillä hiihtää tohtivan.
vv. 63-66. Lemminkäisen tapa oli ei koskaan epäillä mahdistansa, oli tila mikä hyvänsä. Ulomma ajattelematta hän katsoi kaikkia töitä hyvin helpoiksi ja tavallisesti kerskailiki voimastansa, peräti vastoin kuin Väinämöisellä oli tapana. Pelkoa hän ei tuntenut nimeksikään.
vv. 73-80. Ajaton ja onneton kerskaus; k. VIII: 111-114.
vv. 113, 114. Kun semmoisella vauhdilla kulki; k. XII: 115, 116.
vv. 125-134. Lapin väen vastaus.
vv. 141-148. Kun ei ollenkaan epäillyt hirven kohta tavottavansa, niin määrää kaikille tehtävänsä, ikään kun olisi hirvi jo kädessä ollut.
v. 145. Valkeaksi kattilan alle.
vv. 151-154. Tuli niin kauvas ensimäisellä potkaisulla, ettei enää näkynyt, ja toisella niin, ettei kuulunutkaan.
vv. 155-157. Sitoi hirven koivuisesta kytkyestä vaahteriseipääsen.
v. 165. Poron taljoja Venäjän Karjalassa tavallisesti vieläki levitetään vuoteeksi lattialle.
vv. 170, 171. Lempo sinulle taljasi antakoon, nuorten neitten kanssa maataksesi.
vv. 185-188. Hiiden väen kosto Lemminkäiselle kerskaamisestansa; k. vv. 73-80 ja 141-148.
14. RUNO
vv. 3, 4. Kun ei enää luottanut omiin voimiinsa, vaan muisti haltioitakin avuksensa pyytää.
vv. 7-46. Metsästäjän lukuja,
vv. 15, 16. Metsän kulta ja hopea, so. mikä metsän otus hyvänsä, mutta Lemminkäinen sillä tarkoittaa Hiiden hirveä.
vv. 25-30. Laita metsä komeimpaan juhlapukuunsa, niinkuin sen anti-aikoina kuvailtiin olevan.
vv. 41, 42. Anna sinä kultasi ja hopeasi (vv. 15, 16), niin minä sitä vastaan uhraan sinulle kultaa ja hopeata.
v. 62. Ko'oltansa kamelivarsaan verrattu.
vv. 69-74. Uhrisanat, kun onnellisesta saaliista annettiin haltioille vähän kulta- tahi hopea-kaavetta.
vv. 84, 85. Toinen ansiotyö.
v. 104. K. II: 181-196.
vv. 121-128. Houkutussanoja.
v. 124. Hopea-päätäsi.
vv. 145-148. Kolmas ja vaikein ansiotyö.
vv. 155-158. K. XII: 185-192.
v. 166. Pitkän putkenmoisen umpipää-elävän.
v. 177. En tiedä, miten vesikäärmeen pisto olisi loitsittava.
15. RUNO
vv. 9, 10. K. XII: 92-98. Harja oli kaiken aikaa liikuttamatta ollut siinä, mihin Lemminkäisen kädestä nakattua oli puuttunut.
vv. 33-36. Kuvaus kiireestä kulusta; k. XII: 115, 116 ja XIII: 113, 114.
vv. 41, 42. Päivällä eli auringolla, kuin kaikilla muillaki kappaleilla, oli haltiansa, joka taisi ihmisten onneen puuttua; k. VIII: 49-60.
v. 56. Viittä sataa syltä.
vv. 70-72. Lienevätkö Lemminkäisen äitiä vastaan itsensä niin varustaneet.
vv. 79-82. Kun niistä vielä paremmin tuli tietämään Lemminkäisen hukassa olevan.
vv. 85, 86. Harava tarttui johonki, jota arveli ensin elotukuksi.
vv. 90-92. Runo kokkalauseisesti käyttää sanaa pikkuista vastahakaisella merkinnöllä.
vv. 97-100. Korppi näetsä puhui omaan puoleensa, raadosta ruokaa saadaksensa; k. VIII: 49-60.
vv. 113, 114. Eikä liene vielä henkeäkään ollut.
v. 118. Itse kauniin kukka tahi kukkain päällikkö.
vv. 139-142. Henkiin saatanto-sanat.
vv. 147-150. Arveli unen näöksi koko mennyttä kuoliotilaansa.
vv. 155, 156. Ilman ylenkatsottua äitiäsi, jonka kiellosta ja varotuksista et Pohjolaan lähtiessäsi ollut milläsikään; k. XII: 64 ja edell.
vv. 162-168. K. XIV: 155-178.
vv. 171, 172. K. XII: 71-78.
vv. 178-186. Muistui jo mieleen, mitä varten oli Tuonelan joelle lähtenyt.
v. 197, 198. K. II: 179, 180, VIII: 111-114 ja XIII: 185-188
16. RUNO
vv. 7, 8. Luki eli lauloi kunki eri työn tahi paikan hyväksi ne tieto- eli mahtisanat, jotka sillen antoivat onnea ja menestystä, erityiset sanat pohjalle, toiset laidoille, kokille, kaarille jne.
vv. 17, 18. Jo kaikki valmiiksi saatuansa ei muistanut sanoja, joita juuri viimeisiin töihin tarvittiin.
vv. 22-24. Lieneekö ollut mielessään käydä entisiltä Tuonelaan menneiltä tietäjiltä niitä kysymään, sillä paljo mahtia ja tietoja arveltiin vainajoiden kanssa Manalaan joutuneen, kun eivät olleet niitä eläissään muille ilmoittaneet. Tietäjät silloin pelkäsivät tietonsa vähenevän heiltä itsiltänsä, jos ilmoittivat sen muille.
vv. 39, 40. Manalaiset olivat ko'oltansa pienenlaatuista väkeä.
vv. 45, 46. Terveitä, voimissaan olevia ihmisiä ei odotettu Manalaan.
vv. 51-54. Kuvailee runoa eläväksi, reellä kulkevaksi olennoksi.
v. 64. Sanoo: ei paljo, arvelee: ei yhtään.
vv. 66, 67. Vaikeimman ja vaarallisimmanki työn kesken heittäminen pidettiin häpeällisenä.
vv. 87, 88. Tuonelasta ei annettu tietoja elävillen ihmisille.
v. 89. K. X: 127, 128.
v. 98. Makasi puolivalveella, koiran unta.
v. 106. Monta tärkeätä työtä tietäjät vieläki toimittelevat yksinäisillä vesikivillä, so. kivillä, joiden ympäri vesi kulkee. Luulevat semmoisen paikan rikkeitä ja muita loukkauksia vastaan paremmin vakuuttaa taitavansa.
vv. 131-134. Mahdikkaat tietäjät tositarpeessa taisivat itsensä muiksi olennoiksi muuttaa; k. VIII: 135-138.
vv. 142, 143. Varjelkoon ketään itse Manalaan menemästä.
vv. 153-162. Joku hämäräinen tieto oli silloinki toisesta elämästä.
vv. 155, 156. Elkäät tehkö pahaa eli vääryyttä viattomille ihmisille; k. IX: 315-322.
17. RUNO
vv. 13, 14. Joku muinais-aikainen mahtava jättiläis-tietäjä, joka eteen viritetyillä vivuillansa ja ansoilla (vv. 19, 20) väjyili ihmisiä ja söi ne sitte suuhunsa (vv. 55, 56 ja 73, 74.)
vv. 26-30. Kuvallinen esitys kovin vaarallisesta matkasta. Arvattavasti Vipunen ennen eläissänsä oli asuntopaikkansa (linnansa tahi luolansa) lähelle-pääsemättömäksi varustanut.
vv. 35-38. Vahva metsä oli jo ennättänyt hänen hautakummullensa kasvaa.
v. 48. Jonka jo pitää ihmistä totella, joka et enää voi ihmiselle pahaa tehdä.
vv. 59-70. Teki pajan ja alkoi takoa Vipusen mahassa, sillä häntä vaivataksensa.
vv. 79-92. Pahan poismanaussanat; k. VIII: 135-138.
vv. 81, 82. Hiiden sanalla usein osotetaan jotain hirveätä, kauheata, ja Manalan sanalla vaarallista; k. XII: 189, 190.
vv. 93-100. Pelotussanat; k. IX: 183-199.
v. 94. Jolla ei ole emoa, tahi: jonka emoa ei tunneta.
vv. 101-106. Manaussanoja.
vv. 105, 106. Pikemmin kun kerkiän manata ja ajatellakkaan.
vv. 115, 116. Itsekunki pitää tietonsa ja taitonsa jälkeistensä hyväksi ilmoittaman, ei salassa pitämän.
v. 118. Aukaisi suunsa.
vv. 121, 122. K. VIII: 135-138.
vv. 123-132. K. I: 31-136, III: 101-140 ja IX: 27-56.
v. 162. Joilla tehtailla kuultiin paljo tietosanoja lausuttavan.
vv. 165, 166. Ainoastaan mahtisanain voimalla.
18. RUNO
vv. 2-6. Kolmatta ansiotyötänsä (k. VIII: 102-108) Väinämöinen ei kyllä ollutkaan oikein täytetyksi saanut, sillä tämä oli uusi pursi (k. XVI: 4), lähtee kuitenkin onneansa koettamaan.
v. 4. Kassapäätä.
vv. 7-14. Kosiomatkalle lähtiessänsä piti kaikki parhain päin koristaa.
v. 44. Purren haltialta.
v. 65. Salmilta, joissa saksat eli kauppiaat laivoillaan kulkevat.
vv. 78-80. Ensimäisessä vastauksessaan Väinämöinen vertasi neittä loheksi, toisessa hanheksi ja tässä kolmannessa muistuttaa sodasta, joka ehkä oli tarjona Pohjolaan päästyänsä.
vv. 81, 82. Säärivarsi oli muinaisaikoina korkeuden mitta ja samoin polviki. Muita mittavertoja olivat: kynnen mustukainen, kynsi, sorminivel, sormi, peukalo, syrjäkämmen, vaaksa, kyynäsvarsi, kirves-, keihäs- tahi sauvan varsi, syli jne. Korkeusmittoja tavallisesti osotettiin pystössä olevilla, pituusmittoja maassa makaavilla esineillä.
v. 91. Jouset valmiina keulassa, jossa ensin tarvittiinki.
vv. 109-111. Lapset ja muutki, kun ovat jotain erinomaista tietävinänsä, useinki alottavat puheensa kysyen: "mitä annat, niin sanon — — —". Semmoinen palkan kysyntä on kuin kehotteena saamaan toista tarkemmin kuulemaan.
v. 134. Hietaisia rantoja.
vv. 139-148. Sen-aikuisen sivistyksen todistus; k. X: 261-266.
v. 166. Koira nimittäin haukkui siellä.
vv. 167, 168. Kun itse mitään ei nähnyt eikä kuullut, niin alkoi tarkastella sinnepäin, kunne koiran nenä osotti.
vv. 171-174. Meri tahi joki oli sulana, vaikka rannoilla oli lunta rekikeliksi.
vv. 187-192. Pihlajasta tulessa taisi pihkua punaisempaa tahi valkeampaa nestettä; edellistä tässä verrataan vereksi. Löytyi kyllä muitakin arpakeinoja, joiden avulla tulevista tahi muista tietämättömistä asioista pyydettiin selkoa; k. XLIX: 33-36.
vv. 197-200. Meden vuotaminen oli oudompi tapaus, jonka Suovakko kuitenki tiesi selittää. Sama Suovakko taisi olla joku kulkuakka. Jos olisi Suomakko tahi Savakko, niin sana merkitsisi Suomen tahi Savon akkaa.
v. 216. Olutta silloin pidettiin jokapäiväisessä elämässä, sillä vieraita varten sitä ei nytkään ollut tietty panna.
vv. 218, 219. Lienee tapana ollut tytön mielisuosionsa osotteeksi kosijalle olutta tarita.
vv. 221, 222. Kosiolahjoja.
vv. 225, 226. Osottaa tyttöin mieltänsä myöten saaneen valita, kenen tahtoivat. Mutta kun silloinki moni tyttö vanhempainsa kehotuksesta taisi rikkaan kosijan rakkaan sijasta ottaa, niin sitä kehotusta tahi yllytystä sitte jälkeenpäin, kun katui kauppaansa, vertasi myymiseksi, josta muutamat ovat päättäneet, vanhemmilla tapana olleen myydä tyttärensä miehelle.
v. 234. Teräs- tahi rautanavoista pyöriville ja rautavanteisille teloille.
vv. 237, 238. Kiiruhti kysymään, ennenkun Ilmarinen ennätti paikalle. Sanoista ikuinen ystävä, kainaloinen kana j.m. voisi päättää naisten tilan niinä aikoina ei olleenkaan niin kovan, ylenkatsotun ja orjallisen, kun moni sen on luullut olevan.
vv. 241-244. K. VIII: 101-108.
vv. 247-254. Kokee kaartelemalla vastata; k. vv. 2-6, muist.
vv. 256-266. Tyttö, kun ymmärtää Väinämöisen ei täyttäneenkään määrätyötänsä, kieltää lähtevänsä hänelle, ja laskee lisäksi muutamia komppasanoja vastaukseksi Väinämöisen kehumiselle purrestansa.
19. RUNO
v. 5, 6. Väinämöisellen ei liene tarittukaan olutta, koska siitä ei lausuta mitään.
vv. 8-10. Tyttö lienee pukeimaan mennyt, jonka tähden ei ollut tuvassa.
vv. 15-18. K. VIII: 71-76, XIII: 27-28.
vv. 17, 18. Nämät sanat lisäsi pelottaaksensa Ilmarista ja luovuttaaksensa häntä koko tuumasta.
vv. 43, 44. K. XII: 189, 190.
vv. 62, 63. Tyttöin tavallisia lempinimiä olivat: alli, sotka, sorsa, sinisorsa, kana, hanhi, lintu, lempilintu, marja, mesimarja, punapuola, mansikka, vaapukka, vesa, lempilehti, kukka, kulta jne.
vv. 79, 80. Laivan voi runokieli kyllä kokoksi kääntää.
vv. 97, 98. Niin hirveän suuri, että parhaiksi mahtui lentämään maan ja taivaan välissä; runollinen ylimääräisyys.
vv. 113, 114. Hauki oli painanut kokon pohjaan asti.
vv. 117-120. Yhen kynsiänsä, so. kouransa.
vv. 129, 130. Kauhtumisen eli innostumisen kuvaus; k. XII: 163, 164.
vv. 137-140. Vesi oli suomuja täynnä, ilma höyheniä.
v. 142. Havupuiden latvaan kotkilla onki tapa saaliinsa kantaa.
vv. 146-148. Pelkäsi Pohjolan emännän siitä moittimisen syytä saavan.
vv. 158-160. Leikillään tahi harmistuneenaki näistä liikamääräisistä ansiotöistä, sillä sammon taonnalla (k. X) jo oli kun oliki tytön ansainnut.
v. 165. Suutuksissaan edellisestä muistutuksesta.
vv. 185-188. Tiedettiinkö sinunki kotipaikoillasi neiden koreudesta ja meidän hyvistä päivistä kertoa?
vv. 189-216. K. VIII: 49-60.
v. 192. Merikululta, kaupparetkiltä ja niiden kautta ko'otuilta tavaroilta.
vv. 194-196. Kotitoimilta ja vieraita kestitsemältä.
v. 198. Onnen etsijä tahi kaivaja, onnellinen.
vv. 200-202. Muistutus tytön taidosta. Kaikki tytöt vaan ei osanneetkaan punaista ja keltaista painaa.
vv. 204-216. Uutteruuden ja ripeyden kuvaus.
vv. 223, 224. K. VIII: 111-114, XIII: 73-80.
20. RUNO
vv. 1, 2. Runolaulajat usein alottavat uudet runonsa näillä sanoilla.
v. 6. Muistuttaisiko Jumalisten nimi vanhaa Permiäläisten Jumalan kuvaa?
vv. 13, 14. K. II: 97, 98.
vv. 15, 16. Häme ja Kemi, kuin monet muutki, olivat kulkunimiä, jotka seurasivat Suomalaisia siirtomatkoillansa nykyisille asunnoilleen. Niitä siis ei voi päättää nykyisiksi saman nimisiksi paikoiksi.
vv. 15-20. Varsin tavaton ylimääräisyys.
vv. 29-32. Ulompana asuvilla arveltiin enemmin voimaa ja mahtia löytyvän. Niin vieläki turha-uskoiset pitävät Lappalaisia kovin mahtavina tietäjinä.
vv. 37, 38. Veden haltioita.
vv. 39-44. K. II: 83-88. Runo, tavattoman pienelle voiton tavattoman suuresta antaessansa, sillä saattaa kertomuksensa vieläki kummallisemmaksi.
v. 50. K. II: 97, 98.
vv. 56-58. Padat kun olivat pieniä, piti vettä suurempiin tarpeisiin keittää tahi lämmittää korvossa tahi muussa puu-astiassa, johon nakattiin tulikuumia kiviä veden sekaan.
vv. 57, 58. Kuumain eli kynäin sijasta monin paikoin vieläki käytetään korvoja.
vv. 63, 64. Runollinen ylimääräisyys.
v. 71. Muistuttaa niiden aikain epävaraisesta tilasta, kun ei tiedetty, koska sota oli niskassa. Edeltä-päin sotaa ei julistettu, vaan paremmin varottiin, ettei toinen ilmankaan saisi tietoa sotahankkeista; k. XI: 170-172.
vv. 79, 80. Olutta keitettiin rannalla, johon ei tarvinnut vettä ja kuumennuskiviä kaukaa hakea.
v. 82. Harmissaan.
vv. 85-92. Anopin nimellä ja muillaki sanoilla varta vasten tahtoi härnätä Pohjolan emäntää. Toki tiesikin häntä itseänsä ei häihin kutsuttavan; k. XII-XIV.
v. 95. Mehiläisellä vanhoissa runoissa on paljo erinäisiä toimituksia; k. XV: 117-134.
vv. 135-140. Kaunis sen-aikuinen tapa, joka myös ynnä monen muun kohdan kanssa todistaa jommoisestaki sivistyksestä. Siitä muistuttaa esim. kauniit häätavat (k. XXIII), naisten lempinimet, jonkimoinen kauneustunto (k. XXIV: 90-92), maalatut laiturit, pestyt lattiat, hyvin siivotut, pihlajia kasvavat pihat jne.; k. XVIII: 139-148.
vv. 149, 150. Orjilla ja palkollisilla toki oli valta tiedustella syitä tehtäviin töihinsä. Moni sivistynytkin olevinansa ei anna heille sitäkään valtaa.
vv. 155-158. Tarkoittaa epäilemättä Lemminkäisen edellisiä vehkeitä Saarella (k. XI) ja Pohjolassa (k. XII).
vv. 161-164. Kun asui kaukana, piika ei tuntenut.
21. RUNO
v. 8. K. XX: 71.
v. 13. Sulholla piti olla edeltäjänsä eli edellä-kulkijansa.
vv. 16-20. Nimittelee paikkoja, joista arveli semmoisen jyryn nousneen, kun sen ensin kuuli.
vv. 27-34. Pisinten, so. parasten miesten, piti paljain päin sulhoa pihalla vastaan ottaman.
vv. 43-46. Sulhon suuruus on näin silmin nähtäväksi esitelty.
vv. 47-52. Ovien ja muiden paikkain väljennyssanat.
vv. 57-62. Tällä tavoin saattaa sulhon ja muun tuloväen huomaamaan, kuinka tupa jo oli häitä varten siivottu; sopimatonta olisi ollut siitä muulla tavoin muistuttaa.
vv. 65, 66. Huonommissa paikoissa lattiat vielä olivat pyöreistä puista, taikka itse maaperustaki lattiana.
vv. 75-78. Omaa kiitosta ei katsottu sopivaksi.
v. 79. Kun kyyhkyset siivosti ja hiljaisesti, ei röykkeästi, liikkuen.
v. 84. Ruokapöydän piti jo valmiina odottamassa olla.
v. 108. Virren hallitsija eli tuki.
vv. 113-122. Muistuttaa runoin ja lauluin tavallisuudesta pitopaikoissa.
vv. 130-142. Taisipa moni muuki samalla lailla estellä itseänsä; lienevätkö hävenneet Väinämöisen rinnalla laulamaan ruveta.
vv. 133, 134. Vertaus otettu keveäkulkuisista, yhtäläiseen juoksevista aineista.
vv. 140-142. Jotka kaikki kulkivat vastahakoisesti.
vv. 149, 150. En kaipaa edeltäjää; k. I: 3, 4.
vv. 153, 154. Muuttihe toiselle sijalle, josta paremmin kuuluisi ympäriinsä.
vv. 159, 160. Verratuita aineita kumpiakin löytyy epälukuisin.
vv. 163, 164. Mitkä lähempänä Väinämöisen ympärillä, mitkä ulompana seisoen ja istuen tahi askareitaan toimittaen.
vv. 171-190. Jumalalta piti silloinki kaikenlainen oleva onni rukoiltaman; k. II: 179, 180.
22. RUNO
vv. 7, 8. Runo välistä ihan selviäki kohtia ei nimitä suoraan, vaan arvelemalla ja muita ensin ehdottelemalla; k. XXI: 16-20.
vv. 19-21. Sulhon lahjoja morsiamen omaisille ja kihloja morsiamelle itsellensä runo vertaa ostohinnaksi: k. XVIII: 225, 226.
vv. 29, 30. Olit yhtä huoleton ja kaikkein ihasteltu, kun kukat kedolla ja mansikat ahosilla.
vv. 35-38. Toisenlaisia ääniä tulet siellä kuulemaan.
vv. 39-42. Ei olekkaan tämä matka, kuin ennen pienemmät matkat, joille mielelläsi läksit.
vv. 43-45. Et hypelle pihalla ja astelle kynnyksissä yhtä sievästi, kun ennen lapsena ollessasi.
vv. 49-58. Tyttöin tavallisia mielipiteitä ja toivotuksia.
vv. 57, 58. Vertaus ihmisten hartaimmista toivotuksista.
vv. 69, 70. Ettei tiedä mihin menee ja kuinka tulee pystössä pysymään.
vv. 76-78. Muretta kuvattiin mustaksi (vv. 85, 86); k. IV: 97, 98.
vv. 81, 82. Valoisa aika aina on iloisempi, kun pimeä, jona kaikki makaa levossaan tahi muuten on äänetönnä.
v. 90. Kutittaa siitä, kun hänen neuvoansa oli halveksittu.
vv. 99, 100. Vertaus otettu tukalasta viertämisestä tulen ääressä ja katkerasta savusta tervaa keittäissä.
vv. 105, 106. Makaamista työntekijä-kansa vieläki tavallisesti pitää suurimpana onnenansa.
vv. 110-112. Huoli, ajatus ja paha mieli kuvatut käsin pideltäviksi, annettaviksi aineiksi (vv. 134-138).
vv. 115, 116. Paljo ei puutu kuninkaan onnesta.
vv. 119, 120. Vähän vankia parempi.
vv. 125, 126. Läksi kourat ja kahmalot kyyneliä täyteen poskipäitä pyyhkiessänsä.
vv. 140-148. Määrättömän paljo luvultansa ja niin raskaita, ettei niitä hevoinenkaan oikein jaksaisi vetää; k. XXI: 159, 160.
vv. 151, 152. Käkeä pidettiin oikein ilon ja onnen kuvana, kun arveltiin hänellä laulaminen lämpiminä kevä- ja kesä-aikoina ainoana työnänsä olevan; k. II: 223-232, IV: 211-222, XLIV: 81.
vv. 157-160. Linnulla kylmässä jäisessä vedessä ei vaan ajateltukaan vallan hyviä päiviä olevan.
vv. 161, 162. Saatua morsian kylliksi entistä, vanhempainsa kodissa vietettyä eloansa muistamaan ja sitä tulevaan, tietämättömään onneensa vertaamaan, moni taas mielellään lohduttelisi häntä siitä syntyneissä suruissa, jota yhteistä mieli-alaa runo nyt esittelee lapsen sanoilla; k. XIX: 189-216.
vv. 165, 166. Soilta ja ojavarsilta vehkoja varaleiväksi keräämään.
vv. 175-178. On oivallinen metsästäjä.
vv. 179-192. On suuren karjan elättäjä, mainio maan viljelijä ja yltäkylläisten tavarain omistaja.
v. 182. Metsät ja korvet karjaa täynnä.
v. 185. Rikkailla vieläkin on monivuotisia elo-aumoja, joita sitte tarpeen mukaan puidaan eli tapetaan.
v. 186. Jyväsäästöjä ojatörmissä ja penkereissä.
vv. 191, 192. Aarre-kätköjä kivien alla. Rahoja ja jyviäki kätkettiin vihollisen pelosta metsään.
23. RUNO
vv. 1-4. Muinaisena häätapana oli morsiamen juhlallinen neuvominenki ja varottaminen, miten hänen tulisi itsensä miehelässä käyttää. Julkisilla, kaiken hääväen kuullessa lausutuilla sanoilla luultiin olevan parempi vaikutus, kun erinäisillä opetuksilla.
vv. 5-8. Neuvojana taisi joku muuki, kun oma äiti, olla.
vv. 14-16. Kauvan makaamista, oman äitin lempeyttä ja makupaloja elä muualla odotakkaan.
v. 22. Päreestä palanut karsi niistämään ja uusi päre kuluneen sijaan muuttamaan tahi takassa eli totossa puita kohentelemaan ja uusia lisäämään.
vv. 25-28. Selkeinä öinä aika jokseenki tarkkaan arvattiin kuusta ja Otavasta, pilvisinä ei ollut muuta ajan merkkiä, kun kukon laulu.
vv. 29-32. So.: jo puoli-yön aikana tai varemminki (runollisen ylimääräisyyden mukaan).
vv. 35, 36. Tulen saanti kun kehnoilla tuluksilla oli vaivaloista, niin palavia hiiliä illalla maata pannessa visusti mähkittiin lieteen, jotta tuli niissä säilyisi seuraavaan aamuun ja voitaisiin päreesen puhaltaa; k. XLVIII: 123-128.
vv. 43, 44. Hoida suopeasti huonoimpiaki.
v. 46. Joutuen ja keveästi.
v. 55. Niinhän vieläki lakaisemaan ruvetessa ripsutellaan vettä, talvella lunta, lattialle.
v. 56. Kuin huolimattomat usein tekevät.
vv. 69, 70. Leväperäiset pesijät ei aina niin tehneet.
vv. 71-76. Tätä varotusta vieläki monen emännän tarvitsisi mielessään pitää.
v. 83. Siivottomissa taloissa astioita ei korjattu kissain, koirain ja lasten käytäviltä.
vv. 89-92. Jauha kiivaasti, eläkä venyttele työtä jauhorunoja laulelemalla; laulu laiskana pitääpi, virret työtä viivyttääpi.
v. 94. Pöydän puutteessa jauhot seulottiin jonkun tiinun eli muun astian kumotulle kannelle.
v. 95. Moniki vaimo katsoo leipomista suututtavaksi työksi.
v. 99. Veden loppuessa korvoa piti kallistaa, ja silloin oli aika lähteä uutta vettä noutamaan.
vv. 107-110. Peilien puutteessa tytöt katselivat muotoansa veteen; niin tekevät paikoin vieläki päätänsä somistellessa.
v. 111. Pitkiä pinoja luettiin talon kunniaksi ja varallisuuden merkiksi.
v. 114. "Korjaa kehnoinki halko!" Haapainen puu kyllä rätisee tulessa, mutta ei lämmitä oikein.
vv. 117-120. Arvelisi sinua vihaiseksi ja kiukkuiseksi, jonkalaisna vaimon ei sovi olla.
vv. 125-128. Vaimoväki usein teettelee pieniä aputöitä vierailla ja palkitsee ne salaa jyvillä, jauhoilla tahi muulla tavaralla.
vv. 131, 132. Toimeton emäntä kankaan asetukseen ja kudontaan usein hankkii apua kylästä; sinä elä kehräytä ja kudotuta kankaitasi vierailla ihmisillä.
v. 139. Huolimattomasti.
vv. 143-146. Saunat monasti ovat ulompana talosta rannalla tahi kaivon lähellä, jotta talvella öisinä aikoina kyllä saaki susia pelätä.
vv. 147-152. Ole herkkä kuulemaan mitä käsketään, liukas liikunnoillesi ja nöyrä tottelemaan.
vv. 157, 158. Kädet pestäksensä.
vv. 165, 166. Auttele anoppiasi, ettei vanhemmalla ikäpuolella ollessansa tulisi töissä vaivaumaan.
vv. 172-176. Äkäiset vaimonpuolet eivät siksikään pidä lukua toisesta, jonka tietävät jotain työtä valmiiksi odottavan, että antaisivat hänelle tiedon siitä, sitte kun se on toimitetuksi tullut.
vv. 181, 182. Vieläki tavallinen sananlasku; huvittele vierasta sievillä puheilla, kunnes ruoka saadaan valmiiksi.
vv. 185-188. Elä kohtele liian ystävällisesti.
vv. 191, 192. Lupaa kysyen, ei itsevaltaisesti.
vv. 195, 196. Paha lintu pesänsä hieroo.
v. 202. Runsaasti ja isoissa lohkareissa.
vv. 209, 210. Paljo paremmin, kun nyky-aikoina kaikin paikoin on tapana, kunnioittivat lapset muinoin vanhempiansa.
v. 216. Menetti ihanuutensa sinun hyväksesi.
24. RUNO
vv. 3, 4. Yksiin häätapoihin edellisen kanssa kuuluu sulhonki neuvominen.
vv. 9-16. Hyvän miniän osotus.
vv. 19-22. Elä vie häntä huonoon paikkaan, piilossa ja puutteenalaisuudessa elämään.
vv. 23-26. K. VIII: 27-30.
vv. 28-36. Jos tulisi kovin ikävä, käytä häntä vanhempainsa kodissa.
vv. 39-44. Turvaa ja suojele häntä muiltaki.
vv. 47, 48. Kahdenkesken, muiden kuulematta.
vv. 61, 62. Tästä korkeasta kodista.
vv. 65, 66. Erotuopit ovat tyhjettynä, ero-oluet juotuna. Sillä tavoin runo toisinaan yhdyssanain väliin pistää jonkun lyhyen muun sanan erotteeksi.
vv. 67-70. Viimeiset lähtövalmistukset suoritettuna.
vv. 71-76. Oman haikean huolensa unohtaen kokee toisia suruissansa lohdutella, kuin sivistyneen ihmisen aina tuleeki tehdä.
vv. 79-86. Jumala osottaa hyvyytensä muuallaki; k. III: 291-300.
vv. 90-92. Ruohoisia pihoja, kirkkaita, valkeita vesiä ja hietaisia rantoja pidettiin silloin erinomaisina paikan kaunistuksina. Sen-aikuisesta luonnon ihanuuden tunnosta todistaa myös moni muuki kohta: pihat pihlajaisinensa, kujat kukkavierinensä, lehot, laksot lauluinensa, veet satoine saarinensa (vv. 163-169). Nykyinen talonpoikainen kansa semmoisiin ei paljo mieltänsä kiinnitä.
vv. 95-136. Hyvinki liikuttava mielen kuvaelma mahdollisista muutoksista syntymä-kodissansa.
vv. 97-100. Isä ja äiti jo silloin ehkä makaavat haudassa, eivätkä kuule, vaikka seisoisin ja valittaisin aivan pään päällä.
vv. 101-104. On jo ruohoja ja pensaitaki äitini haudalle ennättänyt kasvaa.
vv. 109, 110. Vitsat ylempänä ja seipäät taloa lähempänä arvelee silloin jo hävinneiksi tahi uudistetuiksi.
v. 115. Ammoo surkeasti, vähissä voimissa.
v. 116. Pitkät rikat ja lastut saavat paikallansa pihalla maata, kenpä sitä hänen erottuansa enää lakaisisi.
vv. 133-136. Tutut rannat, saaret, salmet ja apajat entisillä paikoillansa.
v. 162. Lautakatto, kuin lautalattiaki, on pirtin ylistykseksi sanottu; huonoilla hökkeleillä katot ja lattia eivät olleet laudoista; k. XXI: 66.
vv. 163-170. Muistutuksia sen-aikuisten tyttöin ihannetunnosta.
vv. 171-184. Ilmarinen ikävystynyt toisen jäähyväisiin keskeyttää ne yht'äkkiä muutamilla komppalauseilla, joilla ikään kuin tahtoisi sanoa: jos siihen tapaan rupeat vielä kaikkia kiviä ja kantojaki hyvästi jättelemään, niin tästä ei tulla koskaan sen edemmäksi.
25. RUNO
vv. 5, 6. K. XXIV: 190.
vv. 23-30. Muilla oli muut hartaat odotuksensa, minulla vaan aina poikani ja miniäni tulo mielessä; k. XXII: 57, 58.
v. 29. Ylistyssanalla korottaa poikansa veljen kunniaan.
vv. 33, 34. Tarkasti kuunnellessaan piti niin kauvan päätään ja sykeröään kallella, etteivät siitä enää olleet suoriutua entiselleen.
vv. 43, 44. Muistuttaa vanhoista tavoista, jolloin morsian piti väkivallalla ryöstää. Niin vieläki muutamissa sivistymättömissä kansoissa tapa vaatii ryöstämään morsianta, jos kuinka mielellään ilmanki lähtisi ja vanhempansa myös antaisivat hänen mennä.
v. 46. Lehmuspuiseksi sanottanee seinää siitä, että sen vieressä kasvoi lehmuspuita.
v. 52. Käsi morsiamen ympäri.
v. 65. Jolle syötäissä usein oli sorsanluita nakeltu.
vv. 65-70. Ääntelivät odotus-aikansa lyhentämiseksi.
vv. 80, 81. Morsiamen kasvot olivat peitteessä.
v. 95. Valkeanverevä.
vv. 95-100. K. XI: 211-218, XIX: 62, 63.
v. 110. Isoissa taloissa on leveät lavitsat eli penkit, joilla sopii vaikka yönsäki nukkua.
v. 119. Oluen myymäpaikkoja löytyi jo silloinki.
v. 129. Ei tarvitse ruokain loppumista pelätä.
vv. 135, 136. Emäntä siis elköön panko pahaksi, jos hanki seuraa vanhaa tapaa.
vv. 151, 152. Yönsä metsässä viettänyt.
vv. 153, 154. Ei ole kerinnyt päätänsä harjaamaan ja silmiänsä pesemään, vaan heti työhön tarttunut.
vv. 155-160. Hyvään taloon kaikki poikkeevat.
vv. 167, 168. Varhaisesta nousennasta kiitettiin isäntää, niin jo toisilla sanoilla emäntääki.
vv. 177-182. Laiskat vaimot kääntelivät maltaitaan korennolla, kun eivät kehdanneet kymärryksissä olla ja käsillään sitä tehdä. Eivätkä myös pitäneet saunan raittiudesta oikeata huolta, ei aina lavankaan puhdistamisesta, ennenkun mallasjyvänsä sille levittivät; k. XXIII: 139-142.
vv. 191, 192. Hevoisen kunniaksi sanottu.
26. RUNO
vv. 5, 6. Kuuli kaikin puolin matkustavia kulkevan.
v. 10. Salajoukko, so. joka salaa hänestä eli häntä kutsumatta piti häitänsä.
vv. 11, 12. K. XI: 60, 61.
vv. 37-40. Parempata kutsua en tarvitse sinä ikänä, kun tuon miekkani kehotuksen.
vv. 45-48. Ne Pohjan väki juuri Lemminkäistä vasten lienee loitsutaidollansa varustanutki. Jos olisivat vanhastaan olleet, niin Lemminkäinen kyllä ilmankin äitinsä selittämättä olisi ne tietänyt.
v. 61. Tulisella lienee ensin vihaista, kovaa, väkevää osotettu.
v. 73. Semmoisia surmia eli vaarapaikkoja naiset pelätkööt ja kavattakoot.
vv. 105-108. Arvaatko minun lampaaksi, jonka metsän pedot siltään söisi!
vv. 123-128. K. XII: 161-171.
vv. 131-134. K. XIV: 185-198 ja XV: 73 ja seur.
v. 136. K. XV: 155.
vv. 139-141. Muistuttaa muinaisesta tavasta, jolloin vihollisten poikki lyödyt päät pelotukseksi ja urhoollisuuden muistoksi asetettiin seivästen eli pylvästen päähän. Niin karhun pääkallon kanssa vieläki tehdään.
vv. 157, 158. Koetti, jos vielä olisi kyllin notkea.
v. 161. Joka tohtisi tätä miekkaa vastaan ruveta.
vv. 171, 172. K. vv. 191, 192.
v. 177. Hevoinen useinki havaitsee vaaran ensimäiseksi.
v. 190. Taskussa eli kukkarossa oli monenlaisia muitakin aineita, joita loitsiessansa tarvitsi, sillä tyhjästä loitsija ei saanut mitään. Niistä, joita oli jostain elävästä saatu, hyvä loitsija helposti taisi koko ilmeisen elävän jälleen saada, muista muita esineitä; k. VIII: 135-138.
vv. 191-193. Hieromisesta mainitaan luomistyössä muuallaki; k. IX: 38-40.
v. 195. Siihenkin arvattavasti piti vähän jäätä aluksi olla; laulamalla sai sen sitte, jos kuinka suureksi.
vv. 217, 218. Ukon pilvet tavallisesti yhtyvät useammalta suunnalta.
vv. 221, 222. K. XVIII: 81, 82.
vv. 225, 226. Lumi kuumilla kivillä suli hyhmäksi.
vv. 244-246. K. vv. 191-193.
27. RUNO
v. 6. Tupaan-tulija vieras tavallisesti ei ilman talonväen käskemättä astu ylemmäksi.
vv. 8-10. Ajaton ja sopimaton kysymys.
vv. 13-16. "Hevosesi voipi seisoa pihalla ja itsellesi on ovensuussa sijaa." Runo näetsä ei tahdo kaikkea syytä Lemminkäiselle yksinään antaa, sentähden panee Pohjolan isännän näin loukkaavasti vastaamaan.
vv. 20-26. Homeironki urot kerskaavat isistänsä, eivätkä tahtoneet heitä kehnommat olla.
vv. 29-32. Aika pöyhkeästi, ei siivon tavalla.
vv. 39, 40. Emännän ei tehnyt mieli Lemminkäistä suututtaa.
vv. 45, 46. Tokko saatat juoda näin kehnoa olutta.
vv. 49, 50. Oli kovin pilaunutta, kelvotonta.
vv. 53, 54. Nämät sanat taas sanoi riitaa alottaaksensa.
vv. 57, 58. Soimaa häntä siitä, kun oli tullut kutsumatta.
vv. 65, 66. Uusi loukkaava anomus.
vv. 69-96. Haltioihin tultuansa loitsijat saattoivat jos mitäkin ilmi tuottaa.
vv. 74-76. Pidätkö minun härkänä, joka tuosta vesilammikosta ei saisi selvää ilman juomattaki.
vv. 99-102. Kaikenlaisten liikain vierotus- eli manaussanat; k. XVII: 135-138.
v. 110. Miekat ja jouset rippuivat seinällä sekä näytteeksi että tarpeenkin vuoksi, jos äkkiä hätä tulisi.
vv. 113, 114. K. III: 147, 148.
vv. 116-124. Miekkansa alentamisella muistutti sen entisistä töistä ja myös herjasi Pohjolan isäntää, kun niin vikanaisellakin aseella ei pelännyt häntä vastaan ruveta.
v. 140. Miekkailtiin lyömällä, ei pistämällä.
vv. 154-156. Piiri, jonka sisällä piti tapella, määrättiin tarkoin ennen työhön rupeamista. Tässä tilassa piti kummanki seisoa yhdellä lehmän taljalla.
vv. 175-180. Miekalla oli eri haltiansa, joka nyt tulistui ja kiivastui.
vv. 182-184. Lemminkäinen koko tappelu-ajan oli hätäilemätön, Pohjolan isäntä päin vastoin.
v. 191. Olkapäältä.
vv. 193, 194. Yhtä helposti, kun jos olisi nauriin listaisnut.
vv. 203, 204. K. XXVI: 139-144.
vv. 210-212. Olivat päätä seipääsen asettaessa veristyneet.
vv. 213, 214. Alkoi sydäntyä ja suuttua.
28. RUNO
vv. II, 12. Pohjolan väki oli hevoisen kiveksi, reen pajupensaaksi loitsineet, tahi ainakin yhtä liikkumattomiksi, kun neki, saattaneet.
vv. 15-18. Toisista taloista väki jo oli tulemassa, miekat ja keihäät välkkyivät matkalla ja Lemminkäisellen iskettiin vihaisia silmiä ikkunoista.
vv. 20, 21. K. XVI: 131-134.
vv. 22-24. Niin korkealle, ettei nuolikaan tapaisi.
v. 34. Ilmassaki lentäessään ei ollut kokonaan vaaratta, sillä Pohjolan väki ehkä taisi samoin linnuiksi muuttaita ja takaa ajamaan ruveta.
vv. 35-38. Havukka ehkä oli surmatun Pohjolan isännän henki.
vv. 43-46. Sano: "en tohtinut käsiksi käydä, kun lensi kotkana, ei muuna pienempänä lintuna."
v. 55. On sinulle tapahtunut jotain erinomaista.
v. 60. Talkkunajauhot. Niitä laitettiin keitetyistä ohrista, jotka kuivattiin lämmitetyssä uunissa ja sitte jauhettiin karkeiksi jauhoiksi. Kun olivat jo edeltä keitetyt, niin niistä sitte veden kanssa pian saatiin valmista huttua eli puuroa.
v. 78. Joka, tuvan takapuolelta tuleva, hankkii turmioa (ovi oli aina etelään-päin tuvasta).
vv. 83-86. K. XXVI: 26-144.
vv. 91-114. Äiti ei kiirehi pojallensa varsinaista piilopaikkaa neuvomaan, jotta paremmin tulisi mieleensä johdattamaan tyhmää käytöstänsä Pohjolassa.
v. 91. Jos menet ja muutat itsesi jne.; k. VIII: 135-138.
vv. 112-114. Nuotanveto on nuorten työ, verkoilla voivat vanhemmatki käydä.
vv. 122-224. Ei enää päivääkään, niin jo ovat täällä.
vv. 131, 132. K. XI: 170-172.
vv. 136-138. Lemminkäinen kavatti niin pitkäksi ajaksi, kun äiti tahtoi, itsensä sodasta vannoa, ainoastaan ensimäisen kesän lupasi poissa olla ja senki puoleksi siitä syystä, että hänellä vielä oli parantumattomia haavoja entisistä sodista.
v. 139. Nykyiset sotasankarit eivät kyllä mainitsisi haavoista hartioissansa, eivätpä jalkainsakaan nopeudesta, joka kuitenkin oli sankari Akilleen tavallisin ylistyssana.
v. 149, 150. Yleinen lause-tapa kaukaisista paikoista.
29. RUNO
v. 7. Pitkässä jonossa kulkeva joukko.
vv. 11, 12. Jo aikoja sitte, eli: siitä kun hän läksi, jo on ennätetty kaski polttaa, ohra kylvää ja leikatuksiki saada.
vv. 25, 26. Josta sanallakaan ei ole mainittu, jonka nimeä ei tunneta.
vv. 29-32. Kenen oli veli, kenen isä taikka vielä sulhasensaki merimatkalla (kaupalla).
vv. 38-40. Saako saarelle nousta ja siellä jonkun ajan elää? Pian jälle lähtevän ei tarvitse venettänsä kumota.
vv. 59, 60. Saat sekä laulella että leikkiä lyödä ja tanssiaki.
v. 64. Tyttöin kauniissa seurassa.
v. 74. Saari oli hyvin asuttu monilla kylillä.
vv. 75-78. Joka paikassa varustettiin sotaa häntä vastaan.
vv. 99-102. Runo leikin vuoksi välistä ottaa selittääksensä jo ilmanki kyllä selviä asioita; teeskennelty yksinkertaisuus.
vv. 113-122. Kaikki paikat olivat entisellään, tupa ainoastaan kadonnut ja metsää paikalle kasvanut.
vv. 125-130. Surussaan muistelee entisiä, iloisia aikojansa.
vv. 133-136. Itki kadonnutta äitiänsä; k. vv. 99-102.
vv. 141, 142. Olet jo niin aikoja sitte kuollut, ettei merkkiäkään sinusta enää ole jälillä.
vv. 146-152. Äiti oli poikaansa kotiin odottaessa jonkun kerran käväisnyt entisellä asuntopaikallansa. Hänen jälkensä Lemminkäinen havaitsi ja rupesi niitä seuraamaan.
vv. 155-160. Sinne oli äiti sodan aikana paennut ja siellä siitä ajoin elellyt.
vv. 166, 167. Se nyt enää ainoana suruna, että oli silmänsä punaiseksi itkenyt.
v. 174. K. XXVIII: 78.
vv. 179-182. K. XVI: 79.
vv. 191-194. SielP oli sima-astioita ja kananmunia röyköttäin, outoja mehiläispatsaita, ja olut juoksi seipäiksi verratuista hanikoista.
vv. 203-206. Mielellään olisi itsensä syyttömäksi tehnyt, mutta kun ei tahtonut valhetellakaan, niin keksi suden ja havukan vertauksensa.
30. RUNO
vv. 5-12. K. XXVIII: 130-138.; Lemminkäisen oma mielenpito, purren vaikeroimiseksi käännetty; k. VIII: 4960, XIX: 48-60.
v. 16. Honganpintaisista laudoista tehty.
v. 27. Kaksi päämiestä, kumpiki joukkonensa.
v. 35. Keskelle, so. sekaan.
v. 38. Joka jo ilmankin oli kovin voimallinen.
v. 42. Sotapursia tehtiin ennen vanhaan lohikäärmetten muotoisiksi.
v. 49. Pakkasta arveltiin Pohjan akan sikiöksi.
vv. 67-72. Epäys- eli kieltosanat.
vv. 77-82. Kun loitsija paluutti jonkun pahan sinne, josta oli tullutki, niin hän tavallisesti neuvoi sen siellä tuhotöitänsä tekemään.
vv. 89, 90. Tasaista, sileätä jäätä.
vv. 101, 102. Linnasta ei annettu, mitä pyysi, ja lienee vielä muutenki pahasti vastattu, koska Lemminkäinen toivottaa sille kostoa.
v. 106. Paisuva tulvavesi hävittäköön.
vv. 113-116. Lienee enemmin härnäksi, kun toden teolla, nämät sanat lausunut.
vv. 119-122. Siksi että viimein kosto saavutti.
vv. 123-132. Vanhempiansa, varsinkin äitiänsä, muinaisaikoina useinki muistelivat.
v. 128. Jo arvelee kuolleeksi. Tuonelassa luultiin vainajain ennen totutuita töitänsä harjoittelevan; k. VI: 83, 84.
vv. 141-144. Tuuli ja aurinko ovat ainoat tuttavamme, niistäki jälkimäinen usein katoaa.
vv. 145-152. Luontonsa mukaan Lemminkäinen yht'äkkiä luopi huolet mielestään ja kääntyy tyttöin elämää muistelemaan.
vv. 153-158. Päättää täydellä turvalla ei vielä kovaa hätää olevan.
31. RUNO
vv. 2, 3. Sai ne jotensaki itsevaraisiksi.
v. 12. Venäläiset jo silloinki harrastelivat kauppaa.
vv. 16-18. Mailmassa mies tulee joksiki, kotinurkissa usein ei muuksi, kun vanhempainsa ristiksi.
vv. 33-40. K. XXII: 7, 8.
v. 54. Sanoi pilkalla sotijaloksi, kun Kalervon koko sotaväki nyt oli siihen poikaan supistunut.
vv. 57, 58. Päivän sana välistä näyttää pidempääkin epämääräistä aikaa osottaneen.
v. 60. Lehmuspuusta tehtiin kapineita, joita tahdottiin sievän näköisiksi.
vv. 64-66. Untamon pelko lapsen sanoilla osotettu.
v. 66. Äitini kyyneleet.
v. 70. Julmimmatkin ihmiset usein kavattavat suoraan surmata sen, josta pelkäävät pahaa itselleen, jonka tähden koettavat siitä muulla tavalla lopun saada.
vv. 79, 80. Ei ollut millänsäkään koko yrityksestä.
vv. 95, 96. Kohenteli valkeata paremmin palamaan.
vv. 109-114. Piirusteli tammeen kuvia sotahaluisen mielensä osotteeksi.
v. 122. Vaaksan entiselle pituudellensa lisäksi.
vv. 126-128. Huolettomalla hoidollaan saatti lapsen kuolemaan ja viskoi kätkyen tuleen, kun sitä ei enään tarvittu. Kätkyet silloin olivat pieniä, halpaisia, tavallisesti yhdestä puusta kaverrettuja tahi päreistä tehtyjä koppia, jotka ripustettiin orsista kiikkumaan.
vv. 130-132. Syyn itsellensä antaen, kun oli pannut hänen sopimattomaan työhön, jo kokee laittaa häntä sopivampaan.
vv. 135, 136. Luultavasti peräti toiseen paikkaan, kun mihin oli neuvottu.
v. 145. Ei ole kasken näköinenkään.
vv. 149, 150. Pahottelee hyvän metsänsä menettämisestä.
vv. 167, 168. En pääse tavalla enkä toisella aitauksen sisään.
vv. 173, 174. Pilasi elot paljaaksi kahuksi.
vv. 188-190. Runo pilkallisesti käyttää äijän sanaa.
32. RUNO
v. 4. Tiedusteli jo illalla ennen.
vv. 11-12. Isommissa pereissä leivottiin joka aamu, mitä päiväksi tarvittiin; emännän ei siis tarvinnutkaan erittäin Kullervoa varten leipomaan ruveta.
vv. 15, 16. Laitti kauniimman näköiseksi päältä-päin.
vv. 21, 22. Elä nyt, vaikka näin kauniinki leivän saat, sitä kohta syömään rupea.
vv. 27-158. Karjanluku monilla erityisillä pienemmillä osilla (k. VIII: 135-138 muist.). Semmoisia ovat uloslasku-sanat, syöttö-, kaitsento- ja kotiinsaatto-sanat, otson-sanat jne.
vv. 55-58. Tuoreilta, ruohoisilta paikoilta.
v. 66. Se olisi emännän häpeä ollut, jos parempaa karjaonnea ei olisi ymmärtänyt loitsia.
v. 76. Kesanto-pellolle tahi nurmelle laitettiin joka ilta karjan savua eli suitsua lastuista, jotka sytytettiin palamaan ja peitettiin turpeilla eli mullalla yön ajaksi kytemään. Se tehtiin sääskien karkottamiseksi, jotka metsästä karjaa seurasivat.
v. 88. Kankaita, joilla lehmät kokoovat piimää (maitoa) utariinsa.
v. 92. Paimenet laitumella soittelevat torveansa, milloin karjan yhteen kokoomiseksi, milloin metsän petoin säikyttämiseksi, milloin toistensa huviksi.
vv. 99, 100. Erinomaisen syömähalun saatuasi.
vv. 101-104. Aineita, joita karhu väli-aikoina mielellään syöpi.
vv. 105, 106. Ilman minun lehmittäni.
vv. 107-114. Häväistys-sanat.
vv. 117, 118. Jos tahdot voimaasi ja urhoollisuuttasi osottaa.
vv. 127-130. Lumoo karhun silmät niin, että luulee lehmiäni muiksi aineiksi.
vv. 135, 136. Metsän petoja vertaa metsän haltian koiriksi.
vv. 153, 154. Metsän väki, korven ja salon haltiat.
33. RUNO
vv. 6-10. Paimenen virkaa katsottiin alhaiseksi, johon huonokuntoisetkin kelpasivat.
vv. 13-16. K. VIII: 49-60.
vv. 29-32. Muuta sukuperintöä hänellä ei ollut; veitsen arvattavasti oli äitiltänsä saanut.
vv. 45-48. Lienevätpä vielä omaa saalistansaki tällä neuvollansa muistaneet; k. XV: 97-100.
vv. 67-70. Muutti loitsutaidollaan lehmäin muotoisiksi, minkä Pienikki lehmän, kunka Kyytän näköiseksi.
vv. 79, 80. Loitsijan piti määrätä, mihin asti tahtoi työnsä vaikuttamaan.
vv. 85, 86. Paimenet illalla kotiin tullessa jo ulompana ilmoittavat tulonsa torvella, jotta vaimoväki tietäisi karjaa vastaan ottamaan valmistua.
v. 97. Orjia oli kahdenlaisia: osto-orjia ja palkkalaisia. Edellistä lajia oli Kullervo.
v. 101. K. XXXII: 76.
vv. 103, 104. Silmänsä olivat lumotut, ettei vieläkään tuntenut.
vv. 105-108. Pedot eivät ennen, kun vasta lypsylle ruvetessa, karanneet päälle; niin heitä oli käsketty.
v. 112. Muuttui mustan-näköiseksi.
34. RUNO
v. 4. Iloissaan emännän pilkan kostosta.
vv. 23, 24. K. IV: 97, 98.
v. 26. Yhtä kaikki, minne päätyisi.
vv. 35, 36. Minull' ei ole muuta kotia, kun korpi, jne.
v. 39. Kodittomana jäisiä teitä polkemaan.
vv. 43-48. Huolissaan yht'äkkiä urhastaikse, muistaen jotain vieläki voivansa.
vv. 52-54. K. XXXI: 41 ja seur.
v. 53. K. XXXI: 66.
vv. 69, 60. Metsän väkeä eli haltioita.
v. 88. Kolmen kuohuvan kosken sivutse.
v. 105. Veden takainen, so. kaukainen, tuntematon.
vv. 110-112. Ei tiedä itsensä vasta Untamolassa syntyneen; k. XXXI: 45-51.
vv. 117, 118. Manalanki hahmot välistä kulkevat ihmisten ilmoilla, mutta ei elävin silmin.
v. 125. Kun pojan onnettomuus seurasi sodasta, niin siitä äiti vertaa hänen sotaan kadonneeksi.
vv. 133, 134. Ei tavalliseen surmaan, vaan tietämättömään, josta ei ollut sanaakaan saatu.
vv. 147-152. Muuta vastausta en saanut, kun vuorten ja kangasten kajahuksen; k. VIII: 48-60.
35. RUNO
vv. 5, 6. Ei tullut sittenkään entistä mielevämmäksi.
v. 10. Haapaiset veneet olivat kepeimpiä, eivätkä pehkauntuneet vedessä niin pian, kun mäntyiset.
vv. 16, 17. Repaleiksi ja pirstoiksi.
vv. 22, 23. Osottaa Kalervon veron-alaisella maalla asuneen.
vv. 43, 44. Reessä istujan tulee vilu kylmällä säällä.
vv. 54-58. Jos lieneeki Kullervo veron vientiin lähtiessänsä arvellut samalla matkalla puolisonkin itsellensä hankkia, koska oli kihluksilla varustettu.
vv. 71, 72. Löytyy suurempi-sukuisia, kun minä, löytyy kehnompiaki.
vv. 78-86. Tytön hiljainen kertomus onnettomuutensa syystä hyvin sopii Suomalaisen luontoon. Joku toinen hänen sijassansa olisi sanaakaan virkkamatta heti tehnyt, mitä hän sitte vasta teki.
vv. 95, 96. Vimmassaan eli raivossaan.
vv. 107, 108. On kun olisit kauvan sairastanut ja siitä vironnut.
vv. 113, 114. Marjatiellä kadonneen, tuntemattoman sisareni.
vv. 119, 120. Tavallista kuolemaa ei nyt minunkaan sovi semmoisen kauhistavan työn perästä odottaa, mutta en tiedä, menenkö metsään surmaa hakemaan, vai hukutan itseni meren aaltoihin.
v. 123. Suomi silloin ei ollut yhteinen maan, vaan eri paikkakunnan nimitys, kuin Savo, Karjala, Häme jne. vieläkin ovat; k. XX: 15, 16.
vv. 129-134. Nyt koston himo taas yht'äkkiä leimahti mieleensä ja syrjäytti kaikki muut ajatukset.
36. RUNO
vv. 11-14. Sen luultiin pikemmin surmansa saavan, joka ilman tositarpeetta läksi sotaan; häntä ei jumalatkaan ottaneet suojellaksensa.
vv. 17-24. Arveltiin vainajain Tuonelassa pysyvän melkein semmoisina, kun sinne tultuansakin olivat, ja siitäpä syystä ei ollut kuolema kovin vanhana, heikkona ja riutuneena mikään erittäin toivottava asia.
v. 28. Pidätkö minua enää senkään arvoisena, että edes itkisit minua.
vv. 35, 36. Tämä vertaus ei suinkaan taitanut liioin Kullervon mieltä ilahuttaa.
v. 44. Rumasuisen ja kovapäisen.
vv. 59-64. Ettei saisi äitiltänsäkin yhtä kovaa vastausta, puhuttelee häntä hellimmillä sanoilla.
vv. 66-68. Kysymyksesi jo osottaa, sinun ei tuntevan äitin sydäntä.
vv. 75, 76. Suuressa surussani en jaksa suorana olla.
vv. 77-79. Kun pelkään moitittavan itkuani.
v. 84. Sotaväki matkallaan soitteli, niin Kullervokin, vaikka ihan yksinään kulkiessa.
vv. 92, 104 ja 114. Erilaisia kuolleita lienee erilaisilla hevoisilla hautaan saatettu.
v. 124. Edellisiä mieron eli vieraan väen ei tarvinnut haudata, kun emäntä vielä oli elossa, mutta nyt hänenki kuoltuansa, ei enää ollut ketään omaisistansa, joka olisi hänen maahan laittanut, jos ei Kullervo ottaisi palataksensa.
v. 134. Ostosaipualla.
v. 139. Itkuvirsiä kuolleelle veisataan erittäinki vuoteelta olille nostettaissa, pestäissä, liinattaissa, arkkuun pantaissa, maahan vietäissä jne. Ne virret ovat hyvin vanhoja ja outosanaisia. Veisaajat eli itkijät ovat joko omaisia tahi vieraita, palkatuita.
vv. 149, 150. Muuta muistomerkkiä entisestä talosta ei jäänyt, kun kiukaan kivet ja pihlajat pihalla. Pihapihlajat ovat hyötökasvuisemmat metsäpihlajia.
vv. 155-158. Tunnusteli, vastaisivatko enää vähänkään lämpimältä.
vv. 167-170. K. XXXV: 45-64.
vv. 171-176. Näytti kun olisi koko paikka surrut ja valittanut, kun ruohot ja kukat eivät enää olisi entisessä ihanuudessansa; k. VIII: 49-60.
vv. 181-184. Arveli, eikö olisi parasta kerrassaan lopettaa koko onneton elämänsä.
vv. 188-192. Kullervo arveli: monta viatontaki miekka menettää, miksi ei siis minuaki syyn-alaista? K. VIII: 49-60.
vv. 194-198. Tavallisella pistämällä ei saattanut itseänsä lopettaa kun miekka oli liian pitkä siihen.
37. RUNO
vv. 2-8. Suuren surun ehkä ylimääräinen kuvaus.
vv. 11, 12. Laivoilta, kauppa-aluksilta.
vv. 25-58. K. X: 182-224.
vv. 29, 30. Orjat ihastelivat kaunista kuvaa, ja ihastuu se jo ilmanki, joka näkee työnsä menestyvän; he muka luulivat uuhta tahdottavanki.
v. 32. Susi sinua lienee tahtonut, en minä.
v. 59. Ei liene tavallista ollut ihmisiä kuvailla.
vv. 63-70. Kädet, jalat jne. eivät heti valettaissa tulleet niin täysivalmiiksi, etteivät tarvinneet jälkiperäistä muodostamista ja somistamista.
vv. 65, 66 ja 71, 72. Sivumennessään runo muistuttaa siitä, kuinka saattamaton ihminen on Luojan töitä tekemään.
vv. 93, 94. Lieneekö toivonut, Väinämöisen voivan sille loitsumahdillaan hengenkin antaa.
vv. 101, 102. Ilkastellen; ei ole avosuinen lärppä.
vv. 104-108. Heti älysi, ei oikein tarvinnut katsoakkaan.
vv. 119, 120. Siellä rikkaat ja suurelliset vielä riitelevät ja sotivatki siitä.
vv. 125-138. K. IX: 315-322, XVI: 141-162.
vv. 127, 128. Antamasta kullan ja hopean houkutella itsensä.
vv. 131-138. Elkää valitko vaimoa rikkauden tähden, se vaan saattaa kylmäkiskoisuutta.
38. RUNO
v. 8. Pohjolan emännällä oli muitaki tyttöjä; k. XIII: 3-6.
vv. 16-18. Sanomat silloin eivät kulkeneet väleen, jonka tähden Pohjolan emäntä ei vielä ollut tietoa saanut tyttärensä useampia kuukausia (k. XXXVII: 9, 10) sitä ennen tapahtuneesta surmasta.
v. 21. Puhuttelee kaunistus-sanoilla, paremmin toista suosittaaksensa.
vv. 39, 40. Yhtä jos olisin metsän pedoille tyttäreni työntänyt.
vv. 41, 42. Hylättäville kosijoille usein tahallaan annettiin loukkaavia sanoja.
vv. 46-48. Tytöillä itsellänsäkin oli valitsemisen valta; k. XVIII: 225, 226.
vv. 47, 48. Hyvä-onnisen emännän päiville; k. III: 273, 274, VIII: 27-30.
vv. 51-56. K. vv. 41, 42.
vv. 67, 68. Jalkojaanpa vaan taisiki liikuttaa, seppo kun oli käsivartensa vartalon ympäri lyönyt; k. XXXV: 51, 52.
vv. 70-72. Ilkastellen toisen uhkausta.
vv. 77, 78. Muistuttaa voivan itsensä kalaksi loitsia; k. VIII: 137-138, XVI: 131-134, XXVIII: 20, 21.
vv. 81, 82. Uhkaa samassa hauviksi muuttaita ja takaa ajamaan lähteä.
v. 91. Jäniksellä usein kuvataan kova-onnista, turvatonta. Koki mielen taiten suututtaa Ilmarista, jos eikö sitte suuttuneena heittäisi häntä.
v. 95. Uusi kylä taisi olla paikan eri nimi.
v. 99. Kylän asukas taikka joku toinen matkamies.
v. 102. Taisipa vielä Ilmarisen herättyäki kisata ja hilastella tytön kanssa.
v. 107. Semmoisen riehkinän, kun tytöllä oli tuntemattoman miehen kanssa, arveli lokille paremmin sopivan, ja sentähden loitsei hänen lokiksi.
v. 124. Kahta sen vertaa, kun tavallisesti.
vv. 131-133. Varakkaassa talossa pitääki tavaraa olla sekä jokapäiväisiksi tarpeiksi että muille myydä ja säästöön panna; k. X: 226-228 ja 231-234.
vv. 138, 139. Ei tarvitse huolta pitää kynnöstä ja kylvöstä, eikä myös kasvusta surra.
39. RUNO
vv. 1-5. Ilman edellisen runon kertomia tapauksia ei sammon ryöstöstä olisi tainnut mitään tulla. Ilmarinen siihen ehkä ei olisi myöntynyt, ja kuitenki taisi olla tarpeellista, että hanki, sammon takoja, yhtyi siihen.
vv. 31, 32. Laittoi kultakoristeita päälle.
v. 34. Joka loisti eli hohti kuin tulenliekki.
vv. 36-38. Olivat niin kirkkaita, että kuu, aurinko ja tähdet kuvastuivat niissä, taikkapa varsinaisillaki kuun jne. kuvilla koristetut.
vv. 51, 52. Nuoren hevoisen, ei sanan jälkeen suvikuntaisen ja varsan.
v. 53. Eri paikoillaan kumpainenki.
vv. 62-86. K. XXX: 5-12, XXXVI: 171-192.
vv. 72-74. Palaavat alinomaa ryöstöretkiltä suurilla tavaroilla; k. XI: 170-172.
vv. 77-80. Minä, joka saattaisin vihollistenki pelkona olla, nyt olen niin surkeassa tilassa, ettei minua pelkää huonoimmatkaan elävät.
v. 88. Työnsi purren vesille ja luki siinä tilassa tavalliset vara- ja onnistussanat.
v. 98. Ilman soutamatta, jouten.
vv. 111-114. Runo juuri sitä varten lieneekin laittanut muut ensin yrittelemään, jotta Ilmarisen soutu tulisi sitä suurempaan kunniaan.
v. 123. K. XXX: 93, 94.
vv. 136-138. Rantakansa tavallisesti jo kaukaa tuntee lähiseutuiset veneet, ja erittäinki tunnettava lienee Väinämöisen vene ollut.
v. 163. Sen arvattavasti oli uutta venettä vasten veistänyt, eikä raskinut nyt vieraalla rannalla lahoomaan jättää.
vv. 172, 173. Tavallinen sanalasku.
40. RUNO
vv. 4-6. Matkattava vesi oli joku pitkä maajärvi tahi leveä joki ja sen vaiheilla ensin kuivempia maita, sitte veteliä, soisia, ja lopulta, ennen merelle päästyä, tuli koskia eteen.
v. 22. Voi kyllä olla joku isompikin haukiin verrattu kala.
v. 26. Joka, kuin koira maalla, vedessä ajaa pienempiä kaloja.
vv. 33, 34. Kun täytyi kovin alas kumartua veneen alta kalaan osataksensa.
vv. 39-42. Sanalasku: huonompiki mies menee joukossa mukiin.
vv. 51, 52. Toimi ei siinä, missä pitäisi, kyky ja mahti missä kussakin, ei vaan tarvepaikassa.
vv. 70-74. Kun näki ison, leveän leukaluun hampainensa, alkoi heti miettiä, eiköhän siitä voisi saada jotain tarvekalua.
vv. 81, 82. Olisiko jossain ennen semmoisen kanteleen nähnyt; k. XLI: 10-12.
v. 94. Oli nimittäin jouhikantele, joksi väärä kalanleuka ja myös käyrän nimitys (k. XL: 6) paremmin sopii. Se oli noin kyynärän pituinen, kolmella jouhikielellä varustettu kapine, jota soitettiin jousella melkein kuin viulua.
v. 97. Käski kaikkia.
vv. 108-110. K. XIII: 63-66.
vv. 129, 130. Joku kulku-ukko, joka lämpimän tähden oli uunin päälle kiivennyt.
vv. 141-146. K. VIII: 49-60.
41. RUNO
v. 2. Kivelle, jolta tahtoi iloa herättää.
vv. 9-12. Tunsi nimittäin luonnossaan, jotain erinomaista nyt voivansa matkaan saattaa.
vv. 14, 15. Edellisessä runossa mainittuin turhain yritysten suhteen Väinämöisen soitanta oli sitäkin suuremman kunnian ansaitseva; k. XXXIX: 111-114.
vv. 21-26. Nelijalkaiset ensin yhteisesti nimitetyt, nyt muutamia niistä erityisesti.
vv. 27-32. Metsän väki kuunteli metsässä, ei lähtenyt sieltä lähemmäksi.
vv. 41-46. Samoin kuin nelijalkaisista, nimitetään linnuistaki muutamia erittäin.
v. 50. Pään päällä, hartioiden kohdalla.
vv. 61-90. Ensin nimitettiin maa-elävät, sitte ilman ja nyt viimeiseksi vedenkin elävät, sekä niiden haltiat, jokaisen laadun erittäin.
vv. 67-72. K. vv. 21-26 ja 41-48.
vv. 87, 88. Oli vaivaloista siksikään vedestä kohottaita.
vv. 97-101. Suloisen soiton vaikutus. Soiton vaikutuksista katso myös XL: 132-138, XLII: 45-48, XLIV: 115-168.
vv. 102-116. Runollinen ylimääräisyys.
v. 126. Sotkalla sitä ennen ei liene höyhenverhoa ollut.
vv. 131-136. Soiton korvin kuultava suloisuus oli kyyneleihin yhtynyt ja silmin nähtäväksi kauneudeksi muodostunut.