TOINEN LUKU.

Aivan lähellä Adelaidea, Etelä-Austraalian pääkaupunkia, oli pienoinen, miltei yksinomaan saksalaisten asuma kaupunki, Saaldorf nimeltään.

Siinä oli noin kolmekymmentäviisi taloa, kaksi kirkkoa ja yhtä monta ravintolaa eli "hotellia", mutta se erosi Austraalian englantilaisista kauppaloista olennaisesti siinä, että se oli ilman vankilaa, joka etenkin kaikilla Uuden Etelä-Walesin asutuksilla on keskipisteenä.

Täällä asui läkkiseppä Lischke vaimonsa Katriinan ja Susanna tyttärensä kanssa. Aikojen kuluessa oli hänestä sukeutunut melkoisen varakas mies.

Toimekas puuha vallitsi hänen verstaassaan, joka oli asuinhuoneen vieressä; sieltä kuului taukoamatta kahden kisällin ja yhden oppipojan taonta ja nakuttaminen. Naisväki oli tottunut tähän räminään, ja Lischke itse väitti, ettei sitä ensinkään kuulukaan.

Paitsi talon emäntää, joka istui nojatuolissaan asuinhuoneessa ja kehräsi, oli huoneessa toinenkin naishenkilö — ompelija, joka istui ikkunan luona uutterassa työssä. Viisivuotias pikku tyttö — hänen lapsensa — istui lattialla hänen vieressään leikkien jotenkin karkeatekoisella nukella, jota piti sylissään ja hyssytteli.

Nainen oli varmaankin joskus ollut häikäisevän kaunis, sillä vielä nytkin erotti selvästi jalopiirteiset, vaikkakin riutuneet kasvot, tummat silmät, tuuhean, kastanjanruskean tukan ja hienon hipiän. Mutta suru tai sairaus oli tehnyt posket kalpeiksi, vienyt silmien säihkyn, ja syvä, tuskainen uurros näytti häviämättömäksi painuneen suun tienoille. Hän oli köyhä saksalaisnainen, joka lapsineen asui yksinään puolittain hajonneessa hökkelissä noin puolen tunnin matkan päässä Lischken talosta ja ansaitsi niukan leipänsä ompelemalla muutamissa Saaldorfin perheissä. Hän oli nimeltään Louise Hohburg.

Muuan hyvin puettu muukalainen, joka asteli katua pitkin, huomasi ikkunassa olevan naisen, jäi hetkeksi yllätettynä seisomaan, katseli taloa ja näytti aikovan puhutella naista, mutta malttoi mielensä ja astui suoraa päätä verstaalle, jonka ovelle kolkutti.

Mestarin ystävällisestä "sisään"-kutsusta astui talon vierasvaraisen kynnyksen yli Mac Donald, jonka retki pensaikkojen ja erämaiden halki oli päättynyt onnellisesti tähän taajasti-asuttuun Etelä-Austraalian osaan. Mutta tuskinpa häntä nyt enää olisivat tunteneet edes hänen vanhat tuttavansa ja ystävänsä Powellin farmilla. Sillä hän oli muuttunut täydeksi kaupunkilaiseksi, yllä siisti tumma verkapuku ja jaloissa kevyet kiiltonahkasaappaat. Vankka parta oli kadonnut, niin että jäljellä oli vain pieni, lyhyeksi leikattu poskiparta, tukka oli niinikään leikattu, ja silmiä peittävät vaaleansiniset rillit tekivät kasvot miltei aivan tuntemattomiksi. Päässä vain oli pensaikkolakki, ja vasemmassa käsivarressa riippui satulatasku.

"Miten voin teitä palvella?" kysyi Lischke, kun oli molemmin puolin ystävällisesti tervehditty.

"Tehän olette saksalainen — eikö niin?" tuli vastakysymys varsin puhtaalla saksankielellä, jossa vain hiukan tuntui vieras sointu.

"Olen… tuota…", virkkoi mestari hieman kummastellen, sillä hän oli tähän asti aina luullut osaavansa erottaa maanmiehensä jo ensi silmäyksellä. "Mutta ettehän te… vai kuinka?"

"Olen kuin olenkin", vastasi vieras hymyillen, "vaikka pitkäaikainen oleskeluni Englannissa ja Ranskassa on kenties sekoittanut puheeseeni sellaista, joka teistä tuntuu epäsaksalaiselta. Sallikaa minun siitä huolimatta tervehtiä teitä maanmiehenäni ja kysellä teiltä yhtä ja toista paikkakunnan oloista, minä kun näet olen outo tässä kaupungissa."

"Kaikesta sydämestäni", huudahti Lischke tarttuen tulijan käteen ja sitä pudistaen. "Mutta olkaahan hyvä ja astukaa asuntooni, sillä täällä ei räminältä kuule edes omaa ääntänsä…"

Mac Donald seurasi häntä ja astui sitten hiljaisempaan huoneeseen, missä hän huomasi ainoastaan ikkunan ääressä työskentelevän rouva Hohburgin, jota tervehti kunnioittavasti.

"Ja mistä matka?" kysyi Lischke työntäen vieraalle tuolin ja itselleen ottaen toisen. "Olkaa hyvä, painakaa puuta, ja pankaa syrjemmälle tuo vanha reppunne. Lämmin ilma tänään, matkustus rasittaa."

"Olen tullut jalkaisin", sanoi Mac Donald, "vieläpä melkoisen matkan".

"Jalkaisin? Se on vielä hankalampaa — mutta ei suinkaan kauempaa kuin Adelaidesta."

"Toiselta suunnalta, hyvä herra", vastasi Mac Donald, — "Melbournesta".

"Melbournesta jalkaisin?" huudahti vanha Lischke ällistyneenä ja luoden hieman epäilevän silmäyksen vieraan saappaisiin, jotka tosin olivat pölyiset, mutta kuitenkin eheät ja hienot.

"Ei", nauroi Mac Donald, "siinä olisi hieman liiaksi sitä hyvää — vain kymmenen tai kaksitoista peninkulmaa. Siihen saakka tulin ratsain, mutta sitten sattui hevoseni onnettomuudeksi saamaan 'mustan käärmeen' piston ja kuoli kaikista vastakeinoistani huolimatta."

"Kas peijakasta", sanoi Lischke, "ja sitten läksitte jalkapatikkaan?"

"Mikäs neuvoksi? Kun ihmiset huomaavat, että toisen täytyy saada hevonen, niin he kyllä osaavat asettaa hinnan sen mukaan. Ja saan kai täältäkin ostaa hevosen."

"Olette aivan oikeassa", vakuutti Lischke, "mutta semmoisen marssin jälkeen on teidän kai nälkä -"

"Ei ensinkään", esteli Mac Donald, kun isäntä aikoi nousta tuoliltaan. "Lasin maitoa kenties sentään saan pyytää."

"Tietysti — suurimmalla mielihyvällä — nyt vaan ei ole naisista kumpikaan saapuvilla. Oh, rouva Hohburg, olisitteko hyvä ja toisitte lasin maitoa sisään?"

Nainen nousi ja lähti huoneesta täyttääkseen pyynnön. Nimeä mainittaessa vieras äkkiä katsahti ylös ja kiinnitti hetkeksi silmänsä tutkivasti hoikkaan, kivulloiseen olentoon.

"Hohburg, sanoitte?" kysyi hän isännältään. "Kuka tämä rouva on?"

"Rouva — jumala paratkoon", sanoi Lischke, "köyhä vaimo, joka asuu tässä lähitienoilla ja ansaitsee niukan toimeentulonsa työskentelemällä vieraiden ihmisten luona. Hän oli naimisissa, mutta miehensä, kelvoton renttu, karkasi yhtäkkiä teille tietymättömille, läksi, kuten arveltiin, laivassa jonnekin Kaltaforniaan tai ties mihin kaukaiseen maahan. Nyt istuu vaimo täällä yksin ja suree, mutta kunnollinen ja kelpo nainen hän on, niin että me kaikki häntä mielellämme avustamme, kun tarvis vaatii. Almuja hän ei ota vastaan, ja senvuoksi annamme hänelle siellä-täällä työtä, jotta hänellä on ainakin mistä elää."

"Vaimo parka."

"Niin, rakas herra, se on täällä Austraaliassa ikävä asia", sanoi Lischke. "Vaimo, jolla täällä on renttuileva, kelvoton mies, on suorastaan hukassa ja voisi ilman muuta hypätä veteen. Ilmassako lie syy vai missä, mutta ihmiset täällä ratkeavat juomaan, ja missä alku on tehty, käy edistys juoksujalkaa kohden kurjuutta. Ja mitä siitä seuraa, sen kai tiedän. Täällä ihan lentävät sillä tapaa rahat ikkunasta ulos, ja viheliäisestä, surkean pienestä ryypystä, jommoista en viitsisi kaataa edes takinhihaani, heittävät täällä koko omaisuuden. Senkin miehen vei ainoastaan juoppous rappiolle, muuten hän oikeastaan oli aika visakka ihminen ja osasi jutella ihmeen oppineesti. Kädet hänellä oli kuin neitosella valkoiset, mutta viinaa kiskoi nahkaansa kuin kaksi rakuunaa."

"Tehän olette naimisissa, eikö niin?"

"Minä? — Luulisinpä olevani", nauroi Lischke. "Ja mitenkäs muuten! Talonpojan elämä ilman vaimoa ei vetele. — Oletteko te naimaton?"

"Niin olen."

"Ja tulette Melbournesta pensaikon halki?" toisti Lischke yhä ihmeissään itsekseen. "Peijakas, mahtaa se olla pitkä ja ikävä matka! Mitäs olikaan, kerrottiinhan tässä äskettäin, että siellä Uudessa Etelä-Walesissa taas ovat panneet toimeen pari ajometsästystä pensasrosvojen ja mustien välillä. Oletteko kuullut?"

"Kuullut kyllä", vastasi vieras, "mutta herra varjelkoon, semmoisia asioita tavallisesti liioitellaan kovin. Kärpäsestä aina tehdään härkänen."

"Niin, niin, oikeassa olette", nauroi Lischke, "suurentelijoista ei ole puutetta tässä maassa, ne kasvavat aivan yhtä paksuiksi ja pitkiksi kuin kumipuut, — Mutta tuossa tulee maitonne; hyvä rouva Hohburg, pankaahan pöytään myös hiukan voita ja leipää."

"Olen pahoillani, että tuotan teille näin paljon vaivaa."

"Joutavia", huudahti Lischke. "Pitäähän toki tarjota vieraalle maitoa ja leipää. Ja nyt antakaa maistua ja nauttikaa terveydeksenne!"

Naisen nimeä mainittaessa oli vieras jälleen katsellut tutkivasti hänen kasvojaan, jotka nyt saattoi nähdä edestäpäin, mutta nainen kääntyi kohta poispäin, meni työnsä luo takaisin ja alkoi jälleen ahkerasti ommella.

"Mikä onkaan teidän nimenne?" kysyi Lischke vihdoin, katseltuaan hetken aikaa mielihyvällä vieraan osoittamaa ruokahalua. "Minun nimeni on Lischke, olen läkkiseppämestari ja maanviljelijä."

"Minun nimeni on Schreiber", vastasi Mac Donald.

"Ensin luulin teitä maalaiseksi squatteriksi", arveli saksalainen, "mutta se kai ette sentään ole?"

"En — tosin oli minulla aikaisemmin tuumana asettua jonnekin asumaan, ja jos sopivan paikan löydän, teenkin sen ehkä vielä."

"Se on parasta, mitä ihminen voi tehdä", sanoi Lischke.

"Ette suinkaan satu tietämään, onko Adelaiden satamassa paljon laivoja nykyään ja onko ehkä minkään lähdöstä ilmoitettu?" kysyi Schreiber sitten.

"Laivoja?" sanoi Lischke, jolle tämä kysymys tuli niin äkkiä, ettei hän heti osannut siihen vastata. "Hm, enpä tosiaankaan tiedä. Semmoisista me täällä tiedämme hyvin vähän. Jollei aina joskus saapuisi joku saksalainen laiva tuoden uusia siirtolaisia ja kirjeitä kotimaasta, emme välittäisi niistä tuon taivaallista!"

"Mutta lähetättehän tuotteitanne laivoilla!"

"Sitä tekevät kauppiaat, silloin kun jotakin lähetetään. Me saksalaiset myymme melkein kaiken välikauppiaille, se on mukavampaa."

"Eikö siitä voisi täältä naapurista saada tietoa?"

"Niin laivoistako? Miksikäs ei — herra tohtori Spiegel tilaa englantilaista sanomalehteä; siinä ovat kaikki laivat, tulevat ja menevät."

"Missä hän asuu?"

"Ei edes piipunpolttaman päässä täältä. Mutta mitä te laivoista tahdotte? Aiotteko lähteä Austraaliasta pois?"

"En", sanoi Mac Donald, joka ei pitänyt hyvänä ilmaista täällä sellaisia aikeita, vaan keksi nopeasti hätävalheen tekaistakseen vastauksen, joka ei herättänyt epäluuloja. "Matkalla ostin eräältä englantilaiselta koko kirstullisen linnunnahkoja, jotka hän näinä päivinä lähettää kärryissään Adelaideen, ja tahtoisin mielelläni saada ne Saksaan niin pian kuin suinkin, ennenkuin syöpäläiset ehtivät turmella niitä."

"Aa — olette ehkä tekin semmoinen — miten niitä sanotaankaan, luonnontutkija, luulenma", arveli Lischke, — "joka kokoo säkkikaupalla kiviä ja rikkaruohoja ja linnunraatoja ja panee laatikkoihin. Meilläkin täällä Saaldorfissa on eräs sellainen herrasmies, joka ampuu räiskyttää kuoliaaksi jok'ikisen linnun minkä tapaa ja sitten koettaa löytää ihmisiä, jotka ostaisivat niitä häneltä."

"Ei", vastasi Mac Donald hymyillen, "vaikka Austraalian eläinkunta onkin minua jo kauan huvittanut, on sen tutkiminen aina kuitenkin jäänyt vain sivutoimekseni. Olen ammatiltani lääkäri."

"Lääkäri? — Tohtori?" huudahti Lischke hypähtäen tuoliltaan. "No sitten ette täältä saakaan lähteä, vaikka mikä olisi; semmoista täällä Saaldorfissa juuri kipeästi kaivataan. Tuhat tulimaista, sepä jotain olisi, jos saisimme tänne oikean lääkärin paikkakunnallemme — ja te näytätte minusta juuri sellaiselta, joka ymmärtää asiansa."

"Eikö teillä ole lääkäriä Saaldorfissa?" kysyi Mac Donald nähden tässä yhtäkkiä aukeavan mahdollisuuden, joka saattoi antaa hänelle, vaikkakaan ei pysyväistä asuinsijaa, kuitenkin tilaisuuden löytää sopiva ajankohta, jolloin kävi laatuun pudistaa Austraalian tomut jaloistaan.

"Vielä pahempi kuin ei mitään!" huudahti Lischke. "Nuori hölmö meillä täällä on — oikea mettäksen poika, ylioppilas mikä lie, kirjava lakki päässä ja suuret kannukset saappaissa, joka aina ahtaa kitansa täyteen eikä muusta puhu kuin 'kuureistaan'. — Minä suutun vain silloin kun hänet näen ja olen monta kertaa kauhulla ajatellut, mitä tuleman pitää, jahka meistä kerran joku sairastuu."

"Entä onko teillä apteekkia täällä?"

"Onpa niinkin, ja oikein hyvä onkin, mutta reseptinkirjoittajia ei ole muita kuin tuo mainittu Hannu Hölmöläinen. — Ei, herra tohtori, jos teillä vain hiukankin on aikomusta jäädä Etelä-Austraaliaan, niin asettukaa Jumalan nimessä tänne Saaldorfiin. Varmasti tulette näkemään, ettei ole syytä katua."

"Te maalaatte tulevaisuuden täällä hyvin houkuttelevaksi, hyvä herra Lischke", sanoi Mac Donald.

"Mutta en paremmaksi kuin minkä voin taata", vakuutti läkkiseppämestari. "Kun teille vanha Lischke jotakin sanoo, voitte siihen lujasti luottaa. Minä en ole niitä, jotka näkevät kaiken taivaansinisessä ja ruusunvärisessä valossa."

"Sen uskon mielelläni", sanoi Mac Donald. "Mutta lääkärillä, joka asettuu vieraaseen paikkakuntaan, on edessään suuremmat vaikeudet kuin kellään muulla. Käsityöläinen voi saada hyvän aseman taitavuudellaan, kauppias hyvillä tavaroilla, mutta kun lääkäristä on kysymys, on luottamus pääasia, ja ellei hän voi sitä saavuttaa, ei hän onnistu, olipa kuinka taitava tahansa."

"Siinä olette ihan oikeassa, ja nähkääs sitä juuri puuttuu tältä meidän herraspojalta, mutta sitä ei teiltä tule täällä puuttumaan, ei voi puuttua."

"Minun pitää joka tapauksessa ensin hieman katsella ympärilleni täällä", sanoi Mac Donald, — "tutustua apteekkariin ja saada häneltä lähempiä tietoja."

"Kuulkaas — minäpä sanon teille jotain", huudahti Lischke lyöden kämmenellänsä pöytään, "minulla on eräs tuuma, ja jos suostutte siihen, teette minulle mieliksi. Jääkää pariksi päivää luokseni — meillä on vierashuone, ja te ette häiritse meitä lainkaan — tutustukaa sillaikaa paikkakuntaan, ja minä tiedän varmasti, että se tulee miellyttämään teitä."

"Tarjouksenne, arvoisa herra, tuli hieman kevytmielisesti tehdyksi", sanoi Mac Donald hymyillen. "Mitähän jos otan sanoistanne kiinni?"

"No tuohon käteen!" huudahti Lischke ojentaen hänelle kätensä.

"Olkoon menneeksi — käytän hyväkseni vierasvaraisuuttanne muutamia päiviä", sanoi Mac Donald hetken epäröityään, "enkä ollenkaan epäile, ettenkö tulisi mieltymään uuteen ympäristööni".

"Se on järkevää puhetta", huusi Lischke hyvillään hieroen käsiään, "ja nyt toivottavasti saamme pian antaa palttua tuolle hupsulle, nykyiselle tohtorillemme, Dingskirchen vai mikä hän lie nimeltään".

"Olisin kuitenkin mielissäni", keskeytti Mac Donald, "jos piakkoin saisin tiedon laivoista, jotta tavarat tulisivat ajoissa lähetetyiksi, kun ne saapuvat. Haluaisin myöskin kirjoittaa muistiin jonkun laivakonttorin osoitteen, jonne ne voisin jättää."

"Jaa niin, linnunnahkojenne takia", muisti Lischke. "No hyvä, kuulkaahan. Menkää nyt kohta tohtori Spiegelin luo kysymään. Hän on ystävällinen, hauska mies, vaikka hänellä onkin hiukan hupsuja aatoksia päässään. Tyttäreni laittaa sillaikaa huoneenne kuntoon, ja — mutta peijakas, missä se tyttö oikeastaan piileksii? — Ettekö ole nähnyt Susannaa, rouva Hohburg?"

"Hän meni äskettäin puutarhaan", vastasi nainen.

"Minä menen kohta hakemaan", sanoi Lischke lähtien huoneesta ja jättäen vieraansa naisen kanssa kahden.

"Hohburg-nimi", sanoi vieras hetken vaitiolon jälkeen, "herättää mielessäni vanhoja, rakkaita ja tuskallisia muistoja. Miltä seudulta Saksaa olettekaan kotoisin, jos saan kysyä?"

"Minäkö?" virkahti nainen punehtuen kovin, mutta nostamatta katsettansa työstään. "Thüringenistä."

"Sitten olen erehtynyt; se seutu on minulle vieras. Nimi vain herätti huomiotani. On ihmeellistä, mitenkä usein pelkkä sana, äänensointu, tuo mieleen kohtauksia nuoruuden ajoilta, ja miten vanhat, aikoja sitten uneksitut kuvat yhtäkkiä saavat koko entisen eloisuutensa, koko vanhan loistonsa ja hohteensa takaisin muistossamme. Hyvä niiden, joiden myöhäisempää elontietä ne voivat valaista, eivätkä ainoastaan synkkiä varjojansa heitä sen yli."

"Hyvä niiden", sanoi nainen hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.

Vieras istui pää käden varassa katsellen hiljaa ja haaveksivasti eteensä; silloin-tällöin katse sentään kohosi ja kiintyi tutkivana naiseen, kunnes Lischke palasi huoneeseen ja selitti mitä tietä vieraan oli mentävä tullakseen tohtori Spiegelin asunnolle.

Matkalla sinne Mac Donald vaihtoi eräässä hattukaupassa maalaislakkinsa silinteriin eikä nyt puvussaan mitenkään eronnut kaupunkilaisesta.

Hänen käyntinsäkin oli tullut kevyeksi ja joustavaksi, sillä ensi kerran pitkästä aikaa hän jälleen antautui ainakin osittaisen turvallisuudentunteen valtaan. — Täällä, pelkkien saksalaisten parissa, joiden maanmiehenä hän kielitaitonsa vuoksi saattoi aivan hyvin esiintyä, tuskin enää tarvitsi pelätä, että takaa-ajajat hänet löytäisivät — vaikkapa nämä olisivatkin tänne asti seuranneet hänen jälkiänsä. Sitäpaitsi hän oli täällä meren läheisyydessä ja oli lujasti päättänyt lähteä Austraaliasta jos mahdollista saksalaisessa laivassa ja asettua asumaan Saksaan. Täysin varmaa turvapaikkaa hän ei enää voinut Austraaliassa odottaa edes etäisimmissä pensaikoissa. Viimeinen tapaus oli hänelle varoittavana esimerkkinä. Hän oli tehnyt vahvan päätöksen, ettei enää toistamiseen antaudu austraalialaisen vankilan kauhuihin, ennen vaikka lopettaa elämänsä omin käsin, mutta hän tunsi kuitenkin, että tuota ikuista jännitystä, ainaista kiinnijoutumisen pelkoa, alituista tunnetuksi ja yllätetyksi tulemisen vaaraa oli ajan pitkään mahdoton kestää. Niin pian kuin mahdollista hän tahtoi tehdä sellaisesta tilasta lopun, tahtoi myöskin säilyttää sen vapauden, jonka oli henkensä uhalla voittanut takaisin, ja vasta silloin hän saattoi tuntea itsensä täysin varmaksi, kun aukealla ulapalla näki Austraalian — joka hänelle ei ollut muuta kuin vankila — häipyvän siniseen kaukaisuuteen taivaanrannan taa.

Tohtori Spiegel tervehti vierasta mitä ystävällisimmin, ja Mac Donald, joka esittäytyi tohtori Schreiberinä, pyysi kohta nähdä tohtori Spiegelin englantilaista tai saksalaista sanomalehteä saadakseen tietoonsa muutamien satamassa olevien laivojen lähtöajat.

"Suurimmalla mielihyvällä, rakas herra ja ystävä", sanoi tämä kohteliaasti. "Olkaa hyvä, istukaa, olen heti palveluksessanne. — Kas tässä ovat viimeiset numerot. — Mielelläni tarjoan teille sitäpaitsi kaikkia muita tietoja mitä voin antaa."

Mac Donald istuutui kiitellen pöydän ääreen, silmäsi pikimmältään lehtiä ja kirjoitti muistikirjaansa jotakin.

"Tulette ehkä sisämaasta", kysyi Spiegel, kun vieras pani lehdet pois ja nousi tuoliltaan. "Siellä pensaikoissa sanomalehdet kai ovat kovin harvinaista tavaraa. Aiotteko poistua Austraaliasta?"

"En vielä", vastasi Mac Donald. "Olen lääkäri ja samalla luonnontutkija ja olen ottanut toimittaakseni eräälle ystävälleni Saksaan lähetyksen linnunnahkoja, jotka tahtoisin jättää johonkin varmaan, mieluimmin saksalaiseen laivaan."

"No sitten", sanoi Spiegel, "lähettäkää tavarat 'Albertine'-laivaan, kapteeni Helgerille, joka on kotoisin Hampurista ja on hyvä ystäväni. Jos haluatte, kirjoitan hänelle pari riviä lähetettäväksi niiden myötä."

"Olette kovin ystävällinen", vastasi Mac Donald; "tietysti olisin hyvin mielissäni siitä".

"Kuulkaas", sanoi Spiegel, — "piti kysymäni — mistäpäin te nyt tulette?"

"Melbournesta."

"Niinkö, sepä vahinko — arvelin, että kenties tulitte ylisen Murrayn varsilta, ja toivoin saavani teiltä kuulla jotakin viimeisestä sikäläisestä metsäsissijutusta."

"Luin juuri sanomalehdestä uutisen siitä", sanoi Mac Donald tyynesti. "Sen mukaan on musta poliisi vanginnut uudestaan muutamia karkureita ja jättänyt ne viranomaisten haltuun."

"Niin, mutta se ei olekaan totta", huudahti Spiegel ripeästi. "Uutinen oli ennenaikainen. He olivat tosin vanginneet parven päällikön, erään Jack London nimisen; mutta sillaikaa kuin toinen rikoksellisista, ammuttuaan erään mustan poliisisotilaan kuoliaaksi ja saatuaan itsekin tältä haavan, hukkui Murray-jokeen, on toinen — juuri tuo mainittu Jack London, joka näyttää olevan aika roisto — onnistunut pääsemään taas pakoon, ja poliisi on uudelleen hänen jäljillään."

"Todellakin?" kysyi Mac Donald katsoen terävästi puhujaan. "Mutta mistä sen jo tiedätte, sillä onhan tämä tässä, ellen erehdy, lehden viimeinen numero?"

"Niin onkin, mutta tänä aamuna oli minulla ilo tavata eräs vanha ystävä Sydneyn-ajoiltani, poliisiluutnantti Walker, joka pistäytyi täällä ja kertoi uutisen. Hän oli kiireimmän kautta menossa Adelaideen ja satamaan estääkseen karkulaisen mahdollisen pakenemisen meritse jossakin lähtövalmiissa laivassa, ja hän pyysi minua, paikkakunnallamme kun ei ole poliisia, pitämään ympäristöäni tarkoin silmällä. Olen asianajaja ja notaario, kuten kai tiedätte."

Mac Donald kumarsi hänelle hiukan ja iloitsi sisimmässään, että oli muuttanut pukua ennenkuin tuli tähän siirtolaan. Mutta hänen ominainen tarkkanäköisyytensä sanoi hänelle samalla, että tältä taholta tuskin oli mitään vaaraa pelättävissä. Murrayn varrella ei kukaan, ei edes luutnantti Walker, tiennyt, että hän puhui niin täydellisesti saksaa; ainoastaan erotettu majanvartia Miller, joka harhaili jossakin maankulmalla, tiesi siitä — mutta todennäköistä ei ollut, että hän tulisi tapaamaan tämän ja että tämä antaisi hänet ilmi. Luutnanttia vain piti varoa tapaamasta, sillä tämä olisi kuitenkin lopuksi hänet tuntenut valepuvusta huolimatta. Mutta omituisen piston hän tunsi sydämessään nähdessään, että pelastuminen laivassa oli ainakin tällä hetkellä tehty mahdottomaksi, ellei hän voinut keksiä vielä jotakin keinoa. Hän oli joka tapauksessa saanut varoituksen ja tiesi nyt asettaa toimenpiteensä sen mukaan.

"On todellakin vahinko, ettette tiedä siitä mitään lähempää", jatkoi Spiegel sillävälin taas. "Olisin kovin mielelläni halunnut kuulla tämän asian yksityiskohdista, jotka epäilemättä ovat erinomaisen mieltäkiinnittäviä, Tuo Jack London näyttää olevan hirmuinen konna ja lienee luulenma ampunut sekä musta- että valkoihoisia enemmän kuin minä peltopyitä eläissäni. Jo juttu matkustajasta, jolta hän riisui kengät, on pöyristyttävä."

"Siinä olette oikeassa", vastasi Mac Donald, joka selvästi huomasi, että Spiegel oli sekoittanut keskenään molemmat takaa-ajetut. "Olen minäkin miehestä kuullut; sanotaan, että hän on hurja, punatukkainen ja irstas veijari."

"Punatukkainen? — eihän", sanoi Spiegel. "Sen lyhyen kuvauksen mukaan, minkä luutnantti minulle hänestä antoi, on hänellä tukka melkein kuin teillä, hiukan tummempi ehkä — vahva parta, tummat silmät, solakka vartalo, mutta riivatun rohkea mies hän on. Luutnantti ei ryhtynyt seikkaperäiseen selontekoon; sanoi, että oli kiire, tai kenties ei tahtonutkaan. Ne sellaiset herrat ovat aina ihan liiaksi salaperäisiä asioissaan. Hiukan suurempi suoruus olisi heille monesti hyvin hyödyllinen, varsinkin näin tavallaan asiaankuuluvia kohtaan."

"Voi, jättäkää sellaiset surulliset asiat", pyysi Mac Donald. "Maailmassa on muutenkin kurjuutta tarpeeksi, miksi siis manata esiin semmoisia hirmukuvia."

"Olette oikeassa. Mutta, asiasta toiseen, mikä teidän ammattinne oikeastaan on, jos saan kysyä?"

"Olen lääkäri", vastasi Mac Donald.

"Lääkärikö? Ja kenties aiotte asettua tänne meidän luoksemme?"

"Jos tarjoutuu toimeentulon mahdollisuuksia —"

"Sepä oivallista! Mahdollisuuksia on tarpeeksi, sillä hyvää lääkäriä meidän pieni paikkakuntamme nykyään kaipaa erityisen kipeästi."

"Ja nyt", jatkoi tohtori, kun vieras otti hattunsa, "tulen saattamaan teitä vähän matkaa. Mutta seis! Nytpä muistankin, että 'Albertinen' kapteeni Helger lupasi tulla tänne juuri tänään. Tapaamme hänet tuolla hotellissa, ja te voitte nyt kohta sopia hänen kanssaan kaikesta."

Mac Donald ei tietysti saattanut epäluuloa herättämättä hylätä kutsua, vaikka häntä ei juuri haluttanutkaan kohta alussa tavata useampia ihmisiä kuin oli välttämättömän tarpeellista. Mutta ehkäpä se seikka, että hän tuli tohtori Spiegelin seurassa ja esitettiin saksalaisena lääkärinä, saattoi auttaa häntä torjumaan kaikki mahdolliset epäluulot, ja jos hän vain kykeni näyttelemään loppuun osansa saksalaisena, ei hänellä enää ollut vähintäkään pelättävää turvallisuutensa takia.