NELJÄS LUKU.

Matkalla kauppiaaseen, joka maan tavan mukaan oli yhdistänyt puotiinsa anniskelun, huusi Hohburgille yhtäkkiä eräällä puunrungolla istuva mies, jonka hän hämmästyksekseen tunsi Tobyksi, samaksi mieheksi, joka oli tullut hänen jälkeensä majanvartiaksi Murrayasemalle. He astuivat yhdessä puotiin, missä isäntä maan tavan mukaan heti pani heidän eteensä viinapullon. Hurjassa, sairaalloisessa himossa ja vapisevin käsin Hohburg täytti itselleen lasin, päättäen mielessään, että tämä on oleva viimeinen. Sitten hän alkoi valita pukua, sillaikaa kuin Toby koki ottaa selvää eräästä julistuksesta, jossa poliisipäällikkö lupasi sadan punnan palkinnon Jack Londonin kiinniottajalle tai sille, joka ilmoitti hänen olinpaikkansa, ja jossa huomautettiin, että hän todennäköisesti oleskeli paikkakunnalla ja koetti päästä meritse pakoon. Miettivänä Toby astui ikkunan luo tullakseen vakuutetuksi, ettei lähistöllä ollut mustia poliiseja, joiden täälläolosta isäntä, Tobyn vanha tuttava, oli antanut tiedon; samassa hän huomasi katua pitkin kulkevan herrasmiehen, jonka ulkomuoto tuntui hänestä silmäänpistävän tutulta. Kysyttyään isännältä hän sai tietää, että herra oli tohtori Schreiber, joka oli muutama päivä sitten tullut asumaan Lischken luo. Melkein samassa otti ohikulkija siniset silmälasinsa pois ja pyyhki silmiään, jolloin Tobyn terävä silmä kohta tunsi miehessä Jack Londonin. Tuossa tuokiossa hän riensi menijän jälkeen ja ehdotti, että he pakenisivat yhdessä, jonka ehdotuksen Mac Donald kuitenkin hylkäsi suuttuneena, samoin kuin torjui luotaan ojennetun kädenkin, kieltäytyen ryhtymästä mihinkään tekemisiin murhamiehen kanssa, mutta luvaten sentään vielä viimeisen kerran auttaa hänet pulasta. Sen sanottuaan hän antoi Tobylle kaksi kultarahaa ja jätti ällistyneen rosvon seisomaan siihen paikkaan luomatta enää katsettakaan häneen. Kiukusta puhisten tämä palasi kapakkaan päättäen kostaa Mac Donaldille kokemansa kohtelun ja ansaita Millerin avulla sekä panna hänen kanssaan tasan tuon julistuksessa luvatun palkinnon, koska hänen itsensä oli pakko turvallisuutensa vuoksi pysytellä loitolla poliiseista. Helppo hänen oli saada Hohburg suostumaan tuumaan ja myöskin, katsoen odotettavissa olevaan suureen rahansaaliiseen, maksamaan nyt alkavan juomingin. Unohtuneet olivat Hohburgilta kaikki hyvät aikomukset, unohtuneet vaimo ja lapsi, jotka kotona odottivat hänen paluutaan tuskaisin mielin. Hän oli taas kokonaan juomahimon vallassa. Hänen vaimonsa, joka oli kovin levoton hänen pelottavan pitkän viipymisensä takia, lähti lopulta itse puotiin, jonka ikkunasta sattui parahiksi näkemään miehensä hoipertelevan tyhjä viinapullo kädessä isännän luo vaatien soperrellen täysinäistä. Kauhusta vaimon sydän miltei pysähtyi, ja hänen täytyi tarttua ikkunan pieleen kiinni, jottei kaatuisi, sillä polvet uhkasivat pettää. Kun humalainen oli hoippunut takaisin sivuhuoneeseen, meni vaimo sisään ostamaan viimeisellä säästyneellä rahallaan leipää, millä voisi tyydyttää lapsi raukkansa nälän. Murtunein mielin hän sitten taivalsi kotiin itkevän lapsensa luo, joka tuskaisena kysyi isää. Kun yö saapui, ei Hohburg vielä ollut palannut kotiin, ja epätoivoisena istui vaimo parka kyynelettömin silmin koko yön tyttösensä vuoteen ääressä odottaen miestään vihdoinkin tulevaksi. Mutta aamu valkeni, virkistävä uni ei ollut lieventänyt vaimon hirveitä kärsimyksiä, eikä odotettua vieläkään kuulunut.

Eräs musta poliisi oli sillävälin aamusella korjannut puodin lähistöltä epäilyttävän näköisen olennon, jonka oli kuljettanut luutnanttinsa luo. Se oli Hohburg, ja hän teki säälittävän vaikutuksen seisoessaan poliisiupseerin edessä tukka pörrössä, naama sinertävänä ja vapisevin polvin. Inhoten Walker katseli renttua.

"Luulenpa tuntevani kasvot", sanoi hän Hohburgille. "Missä olemmekaan viimeksi nähneet toisemme?"

"Murrayn varrella", vastasi Hohburg hiljaa. "Läksin mr. Powellin asemalta silloin kun te tulitte sinne."

"Niin, kyllä muistan. Eräs Toby niminen mies tuli sijaanne, eikö niin?"

"Tuli."

"Ja hänestä nyt aiotte kertoa minulle jotakin, niinkö?"

Hohburg katsoi hieman hämillänsä upseeriin. Mutta Toby oli ankarasti varoittanut häntä olemaan hiiskumatta hänestä mitään, olipa vannottanutkin olemaan ilmaisematta, että edes oli nähnyt häntä, koska hän, kuten arveli, ei ollut juuri hyvissä väleissä poliisin kanssa. Hänen tuli ilmoittaa ainoastaan Jack Londonista ja jättää puolet palkintorahoista kapakan isännän haltuun, jollei Toby enää ollut siellä.

"En", sanoi hän sentähden, "tulin luoksenne erään toisen takia, jota te etsitte".

"Jack Londoninko?" huudahti Walker ihmeissään.

"Se, joka antaa ilmi hänen olinpaikkansa, saa sata puntaa, eikö niin?" kysyi Hohburg.

"Aivan niin", vastasi Walker ja loi synkän katseen edessänsä seisovaan surkeaan olentoon. "Te siis tiedätte missä hän oleksii?"

"Niin, tiedän sen."

"Mutta kuka te oikeastaan olette? Näytätte villimmältä ja rähjäisemmältä kuin mikään metsäsissi."

"Kuten sanottu olin majanvartia, mutta lankesin juomaan ja menetin paikkani ja tarvitsen nyt rahoja vaimoani ja lastani varten."

"Ja nimenne?"

"Hohburg. — Asun puolen tunnin matkan päässä täältä."

"Aikaisemmin mainitsitte toisen nimen."

"Pensaikossa oli nimeni Miller."

"Aivan oikein. No sanokaa siis, missä Jack London on."

"Täällä Saaldorfissa Lischken luona tohtori Schreiberin nimisenä."

"Peijakas!" huudahti Walker. "Siksi mies tuntui niin tutulta, kun hänet eilen tapasin. Mutta onhan tohtori Schreiber saksalainen!"

"Vieras, joka oli mr. Powellin farmilla, puhuu saksaa yhtä hyvin kuin minäkin."

"Hyvä", sanoi upseeri, "jos ilmoituksenne osoittautuu todeksi, niin voitte huomisaamuna nostaa — syntirahat". Ja mitellen miestä synkällä, halveksivalla katseella käski Walker hänen mennä, kun hän vielä jupisi jotakin.

Kiireimmiten kutsuttiin vääpeli esimiehensä luo, jonka kanssa hänellä oli pitkä neuvottelu. Sitten käskettiin Mabong sisään, ja muutamaa minuuttia myöhemmin karahutti koko musta joukko hajalleen eri suunnille. Miehet olivat saaneet käskyn vartioida kaikkia kyläänpääsyteitä mitä ankarimmin, ja yön tullen oli vääpelin määrä piirittää Lischken talo, ja niin pian kuin oli päästy varmuuteen siitä, että tohtori Schreiber oli kotona, oli ryhdyttävä hänen vangitsemiseensa. Valkoihoisen konstaapelin, jonka Walker oli tuottanut Adelaidesta, tuli mennä hakemaan tohtoria muka sairaan luo ja siten ottaa selville, oliko hän kotosalla.

* * * * *

Pimeän tullen rohkeni Toby jälleen poistua piilopaikastaan metsästä hiipiäkseen kapakkaan. Päästyään maantielle hän kuuli vaunujen lähenevän. Varovasti hän painautui pensaaseen. Ajoneuvojen tultua lähemmäksi hän kuitenkin huomasi, ettei niissä istunut ketään, ja hän päätti huutaa ajomiehelle. Sattuma osui hänen avukseen, sillä vaunut pysähtyivät äkkiä ja ajomies katseli ympärilleen joka taholle.

"Hei, kansalainen, minne matka?" kajahti silloin Tobyn ääni.

"Hei, mitä siellä teette?" tuli vastaukseksi.

"Jalassani oli oka, jonka juuri vedin pois, ja nyt levähdän tässä hieman", vastasi Toby. "Tulen Adelaidesta."

"Oletteko tuttu paikkakunnalla?" kysyi ajomies.

"No jotakuinkin."

"Sitten kai osaatte sanoa, missä täällä on lähipaikoilla ravintola. Olen hukannut pulloni ja olen nääntymäisilläni janoon."

"Ravintola on vielä hyvän matkan päässä. Mutta minä voin auttaa teidät pulasta. Minulla on rommia enemmän kuin jaksan juoda. Tulkaahan vain alas hetkiseksi."

"Se on reilua puhetta", sanoi ajomies ja kapusi pukilta alas. Toby ojensi hänelle pullon, josta toinen joi vahvasti.

"Hemmetin hyvää rommia", tuumi mies ja pani pullon jälleen huulilleen. Sitten hän kertoi Tobylle matkansa tarkoituksen ottaen tuontuostakin pullosta aika naukun. Kun hän vihdoin, alkaen tuntea väkevän rommin vaikutusta, kääntyi järjestämään ohjaksia, sai hän Tobyn nyrkistä ohimoonsa niin ankaran iskun, että suistui ääntä päästämättä maahan. Toby sitoi nopeasti ohjakset etupyörään, aukaisi kaatuneen kaulahuivin, laittoi hänelle kätevästi suukapulan ja vetäisi hänen yltänsä takin, jonka puki itse ylleen. Muassaan olevilla nuoranpätkillä hän köytti miehen kädet ja jalat ja laahasi hänet kauas pensaikkoon. Sitten hän pani päähänsä ajomiehen mustan hatun, heitti oman nuttunsa ja hattunsa pensaikkoon ja lähti hiljalleen ajamaan eteenpäin varmana siitä, etteivät edes mustat poliisit voineet tuntea häntä tässä asussa.

Kerran hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt muutaman aitauksen luona tumman olennon seisovan, mutta hän lasketti siitä huolimatta eteenpäin. Silloin yhtäkkiä kajahti aivan hevosten edessä kimakka vihellys halki yön, niin että eläimet säikkyen kavahtivat pystyyn. Noituen ja sadatellen Toby hutki kaikin voimin hevosia piiskalla selkään, vihellys kajahti uudestaan, ja samassa silmänräpäyksessä karkasi useita tummia olentoja hevosiin kiinni ja toisia pistäytyi näkyviin vaunujen kummaltakin puolelta.

"Häh, mitä tämä merkitsee? — Kirotut siinä! — Laskekaa hevoseni irti!" kiljui Toby käytellen ruoskaa voimiensa takaa siten mahdollisesti vielä raivatakseen tien itsellensä.

"Kuningattaren nimessä! Seis!" huusi hänelle vääpelin synkkä, käskevä ääni. "Älä hievahdakaan siellä ylhäällä, tai kiskaisemme sinut heti paikalla pukiltasi alas. Sytyttäkää soihdut ja tuokaa tänne! Katsotaanpa tätä riehuvata ajomiestä tulen valossa."

Toby oli harvinaisella mielenmaltilla painanut hatun nivan silmilleen juuri samassa kuin hänen käskettiin seisahtua. Samalla hän myöskin käänsi takinkauluksensa pystyyn ja veti päänsä niin syvälle kuin mahdollista sen sisään. Mutta molemmilla silmillään hän katsoi kieroon pitkin nenänvarttansa. Hänen kasvonsa saivat siten, puolittain varjossa ollen, aivan vieraan, mutta samalla niin hullunkurisen ilmeen, että musta poliisimies, joka piteli soihtuaan aivan hänen silmäinsä edessä, räjähti ääneensä nauramaan.

Mutta Mahong ei ällistynyt ajomiehen metkuista ja irveistä, varsinkin kun tulen loimossa selvästi huomasi miehen olevan peloissaan. Hän valaisi ajajan ylhäältä alas asti ja keksi jotakin, mikä vain enensi hänen epäluuloansa, nimittäin okaiden repimät resuiset housut ja karkeissa kengissä olevat paljaat jalat. Paikalle saapunut vääpelikin katseli miestä tarkasti.

"Hoi, mies", huusi hän tälle sitten, "katsokaas tännepäin! — Kuinka surkeasti se vääntelee naamaansa ja miten ränstyneiltä sen koipiverhot näyttävät! — Tule toki mieluummin alas sieltä, poikaseni, ja tee selkoa itsestäsi, sitten saat ajaa vaunurähjinesi minne tahdot — kun kaikki on reilassa. — No, joko pääset siitä, vai pitääkö avittaa?"

"Miksi te oikeastaan pidätätte minut avoimella tiellä?" nurisi mies tottelematta käskyä. "Perhana! Tehkää tilaa siellä edessä ja antakaa tietä kulkijalle!"

"Pitäkää hevosista kiinni — ja kaksi teistä kiivetköön tuomaan veijarin alas, koska hän ei tahdo tulla hyvällä!" huusi vääpeli, entistä lujemmin vakuutettuna siitä, ettei ajomiehen laita ollut oikein.

"Antakaa olla!" ärisi ajomies vihoissaan. "Koska ette voi päästää rehellisiä ihmisiä rauhassa kulkemaan, niin olkoon menneeksi minun puolestani — mutta pitäkää varanne siellä edessä; kun hyppään alas, tahtovat hevoset aina pyyhältää matkoihinsa, Pois alta!"

Mustat väistyivät päästääkseen miehen hyppäämään maahan.

Tähän silmänräpäykseen Toby oli perustanut laskunsa. Siinä oli hänellä ainoa pelastuksen mahdollisuus.

Jo ylhäällä hän tarttui ruoskanvarren ohuempaan päähän ja heti maahan päästyään iski melkoisen raskaalla paksummalla päällä lähintä tiellä seisovaa poliisimiestä kasvoihin ja lensi loikkauksella kohden puutarhaveräjää. Pimeässä puutarhassa pensaiden ja risujen joukossa hän olisi helposti livahtanut takaa-ajajiensa kynsistä. Poliisit todellakin ällistyivät tästä äkkihyökkäyksestä niin, että karkuri pääsi jo veräjälle asti ja heittäytyi kaikin voimin sitä vasten. Mutta silloinpa hänen vanha onnensa jätti hänet — veräjä olikin ulospäin aukeava, ja sisäpuolella oleva luja paalu kesti ensi törmäyksen. Seuraavassa tuokiossa, ennenkuin hän oli ehtinyt kiskaista veräjän auki, oli kaksi mustaa hänen kimpussaan; toinen sivalsi häntä raskaalla tulisoihdulla päähän, niin että kipunat sinkoilivat, ja toinen tarrasi hänen kaulukseensa ja veti hänet takaisin.

Toivottomassa asemassa oleva metsäsissi veti kyllä pitkän puukkonsa tupesta, mutta ennenkuin hän ehti käyttää sitä, oli hän joka puolelta kiinni ja makasi jonkun sekunnin kuluttua voimatonna ja voitettuna maassa.

"Kas vaan", huusi vääpeli, kun vanki ylivoimasta huolimatta vielä puolusti itseään kynsin hampain ja potkimalla, "onko poika paljastanut pistimensäkin? Antakaa tänne soihtu, niin katsotaan kenen olemme oikeastaan saaneet. Eihän se suinkaan ole Jack London?"

"Punainen John!" huudahti samassa Mabong aivan ymmällä. "Punainen John!"

"Menkää helvettiin!" puuskahti kiinnisaatu kiristellen hampaitaan, mutta antoi vihdoin perin uupuneena ja vastarintaan kykenemättömänä panna itsensä köysiin.

"Peijakas, sepä oli oiva saalis!" sanoi vääpeli nauraen ja sivellen mielissään partaansa. "Mutta millä keinoin se hunsvotti on päässyt kuskipukille, sen tahtoisin tietää. No, sen saamme toivottavasti huomenna kuulla häneltä tarkemmin. Nyt laittakaa hänet pois täältä! Ovatko käsiraudat paikoillaan?"

"Kaikki kunnossa, sir."

"Hyvä, sitokaa sitten vielä hänen jalkansa yhteen ja heittäkää hänet vaunuihin. Yksi asettukoon hänen viereensä, ja toinen ajakoon vaunut Saaldorfin hotelliin, jossa vartioitte häntä, kunnes minä saavun. Että käskyjäni on tarkoin noudatettava, sitä minun ei ole tarvis teille sanoakaan. — Seis, kuka sieltä tulee?" keskeytti hän yhtäkkiä ja kuunteli.

Tieltä kuului nopeata kavionkapsetta — ratsastaja karahutti esiin ja pysähtyi ryhmän luo. Se oli luutnantti Walker.

"Mitä täällä on tekeillä?" kysyi hän nopeasti. "Kuka teillä siinä on?"

"Punainen John, sir. Otimme hänet alas näiden vaunujen kuskipukilta", ilmoitti vääpeli kunniaa tehden.

"Oh — oivallista — onko muuta tapahtunut?"

"Ei, ei vielä, sir; aioin juuri laittaa väen järjestykseen. Se toinen on kai vielä ansassa."

"Ei ole enää tarpeen", vastasi luutnantti levollisesti. "Viekää miehenne takaisin ja ottakaa hevoseni mukaanne. Ja muistakaa pitää hyvää huolta vangista!"

"Kuten käskette, herra yliluutnantti!"

* * * * *

Poliisimiehet menivät menojaan, ja Walker itse lähti Lischken luo ja pyysi häneltä lupaa saada odottaa tohtori Schreiberiä tämän huoneessa. Kesti joltisenkin kauan, ennenkuin odotettu saapui. Walker seisoi käsivarret ristissä ikkunan ääressä, kun Mac Donald astui huoneeseen ja aavistamatta meni lampun luo vääntääkseen liekin korkeammalle.

"Hyvää iltaa, Mac Donald!" lausui silloin Walkerin syvä, soinnukas ääni, ja Mac Donald hätkähti sen kuullessaan kuin käärmeen pistämänä. Mutta silmänräpäyksessä hän veti taskustaan kaksipiippuisen pistolin ja virkkoi levollisella, mutta sisäisestä liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Luutnantti Walker, olette saavuttanut päämaalinne — mutta nähtävästi toisessa merkityksessä kuin luulette. Olette uskaltanut tavoittaa epätoivoista ja saatte nyt kantaa seuraukset. Olen itsekin väsynyt tähän elämään — takaa-ajettuna — vainottuna kuin metsänotus, verihurtat kintereillä yötä päivää — kuka voisi näin elää!"

Luutnantti Walker oli kuunnellut häntä tyynesti, käsivarret edelleenkin ristissä rinnalla, mutta nyt hän puhui luoden lujan katseen edessänsä seisovaan kiihtyneeseen mieheen:

"Entä jos en nyt tule vihollisena — jospa tuon teille levon ja rauhan, Mac Donald?"

"Haudassa!" vastasi onneton kolealla äänellä.

"Pankaa aseenne pois, sir", sanoi Walker yhtäkkiä ystävällisesti, miltei sydämellisesti. "Olen yksin — ei ketään miehistäni ole lähistöllä, vaikka he olivatkin vielä tunti tai pari sitten kaikki tämän talon ympärillä väijyksissä."

"Siis kavallettu kuitenkin!" virkkoi vainottu hymyillen katkerasti.

"Niin, se on totta. — Mutta älkää katsoko minuun noin synkästi. Mieleni on tällä hetkellä kevyt ja iloinen, sillä tuon teille vapauden ja elämän."

"Te?" huudahti Mac Donald kummissaan ja yhä vielä epäluuloisena.

"Kenties tuntuu teistä kummalliselta", vastasi Walker, "että poliisiluutnantti ryhtyy sellaiseen niin sanoakseni kielteiseen toimeen, ja kuitenkin on asianlaita niin. Mutta" — lisäsi hän äkkiä sydämellisemmin — "olkaa varma, Mac Donald, että minä siitä päivästä lähtien, jona taistelimme rinnatusten mustaa raakalaisparvea vastaan, olen ollut vakuutettu teidän olevan toisen kuin minä teitä maailma oli siihen asti pitänyt. Vain vastahakoisesti tein siitä päivin velvollisuutenikin — mutta tein sen kuitenkin, siksi että se oli velvollisuuteni."

"En ymmärrä teitä", huudahti Mac Donald ihmetellen miehen eriskummaista käytöstä.

"En minäkään tahdo jättää teitä kauemmaksi aikaa epätietoisuuteen. Mutta istukaamme!" lisäsi hän irroittaen sapelinsa kannikkeesta ja istuutuen. Mac Donald, joka yhä vielä piti viritettyä pistolia kädessään, laski hanan verkalleen alas, pani aseen piirongille, mutta salpasi oven sisäpuolelta, jottei tulisi yllätetyksi, ja veti hänkin itselleen tuolin pöydän ääreen.

"Epäluuloinen vieläkin!" nauroi Walker. "Mutta — olette oikeassa. En ole vielä tehnyt mitään voittaakseni luottamuksenne. Kuunnelkaa minua siis tyynesti; lyhyt ilmoitukseni lienee omansa opettamaan teille parempaa."

"Tapasimmehan toisemme eilen", alkoi luutnantti hymyillen, "sattumalta ja ohimennen tohtori Spiegelin luona, ja minun täytyy tunnustaa, että siniset silmälasinne ja saksanvoittoinen murteenne pettivät minut täydellisesti. En osannut aavistaakaan, että puhuisitte niin taitavasti vierasta kieltä, vaikka vartalonne ja liikkeenne hetkistä myöhemmin tuntuivatkin minusta tutuilta. — Tänä aamuna sitten tuli luokseni eräs meidän kummankin vanha tuttava ja ilmoitti minulle, teidän kiinniotostanne luvatun sadan punnan palkinnon houkuttelemana, että Lischken talossa oleva tohtori Schreiber on tuo kuuluisa Jack London."

"Punainen John!" huudahti Mac Donald halveksivasti hymyillen.

"Ei suorastaan, vaikkakin samainen herra, kuten nyt tiedän, oli asiassa takana. Olemme tänä iltana kaapanneet hänet kiinni, ja hän on nyt menossa varmaa palkkaansa, hirsipuuta kohti. — Ei, kavaltaja oli eräs entinen majanvartija Powellin asemalta, joka siellä nimitti itseään Milleriksi, mutta jonka nimi todellisuudessa on Hohburg."

"Hohburg!" huudahti Mac Donald hypähtäen kauhistuneena tuoliltaan. "Hänkö on tuo Miller — siksi olivatkin minusta nuo villiintyneet kasvot niin tutut, siksi minut valtasikin eriskummainen, käsittämätön tunne joka kerta, kun katsoin noihin silmiin!"

"Saatte kuulla vielä ihmeellisempiä asioita", sanoi luutnantti. "Mies oli muuten kamalan näköinen pörröisine hiuksineen, kalpeine kasvoineen, syvälle painuneine elottomine silmineen, oikea rappiolle menneen juomarin perikuva. Ilmiantoa täytyi minun käyttää hyväkseni, Mac Donald; mutta annan kunniasanani, että olisin mieluummin iskenyt kavaltajan maahan. Annoin siis käskyni — lähetin ensinnä valepukuisen konstaapelin tänne hankkimaan tietoja teistä ja piiritin talon, ja miesteni oli määrä — suunnilleen näihin aikoihin — mennä sisään ja tutkia se perinpohjin, Mutta koko suunnitelman toimeenpanon jätin vääpelilleni — en tahtonut siihen enempää puuttua."

"Ja nyt?"

"Olen lähettänyt miehet kotiin. Mutta tahtoisin puhua kanssanne siitä, mitä olen tänä iltapäivänä nähnyt ja kokenut. Minua painoi epämiellyttävä tunne, kun näin teidän menevän perikatoanne kohden, teidän, jota kyllä pidin rikoksellisena, mutta jota en kuitenkaan luullut olevani oikeutettu lukemaan tavallisiin pahantekijöihin, ja niin ratsastin iltapuolella hiljalleen Saaldorfista mennäkseni tapaamaan lähiseudun rauhantuomaria ja palatakseni huomisaamuna, kun kaikki oli ohi.

"Noin puolen tunnin matkan päässä täältä ratsastin sivu pienen mökin, joka on tien varrella yksinään ja puolittain pensaiden kätkemänä. Sieltä kuului voivotusta — hurjia, vihlovia ääniä, ja ehdottomasti pysäytin hevoseni. Seuraavassa tuokiossa välähti mieleeni ajatus, että mieheni olivat näillä seuduin jälleen vainunneet Punaisen Johnin jälkiä ja että tuo kauhun huuto kenties oli hänen tekosiensa aikaansaama; hyppäsin satulasta, nakkasin suitset muutaman pensaan ympäri, tempasin pistolit esiin ja kiiruhdin mökkiin. — Aseeni oli siellä tarpeeton — mutta läsnäoloni sitä tärkeämpi.

"Keskellä köyhää, mutta perin siistiä ja puhdasta huonetta virui patjalla mies — tuo Miller eli Hohburg, kuten hänen oikea nimensä kuuluu, miltei raivohulluna; kalpea nainen istui kädet ristissä ja jäykästi tuijottaen tuolilla nurkassa, ja muuan mies, erään Adelaiden satamassa olevan saksalaisen laivan kapteeni, oli polvillaan sairaan vieressä. Nainen ei edes pannut merkille minun äkillistä sisääntuloani pistoli kädessä — hänen katseensa liukui välinpitämättömänä ohitseni ja painui lattiaan. Mutta sitä tervetulleempi näytin olevan kapteenille, joka, itse aivan järkytettynä, tarttui käteeni ja vei minut onnettoman potilaan makuusijan ääreen.

"Mac Donald", jatkoi Walker lyhyen vaitiolon jälkeen, näyttäen tavattoman liikutetulta, "en tahdo pitemmälti kiduttaa teitä. Teidät lähetettiin Englannista siirtovankeuteen erään murhan johdosta: olitte muka murhannut erään irlantilaisen herrasmiehen — kuten syytekirjassa sanottiin — ei, älkää keskeyttäkö minua — mutta tänä iltana olin todistajana, kun oikea murhaaja tunnusti rikoksensa."

"Hohburg?" kirkaisi Mac Donald kauhistuneena ja liikutettuna. "Suuri Jumala! Hohburg, jonka sisar oli morsiameni ja kuoli surusta, kun minut tuomittiin!"

"Tunnonvaivojensa kiduttamana", jatkoi Walker vavahtelevalla äänellä, "tuntien kuoleman rinnassaan hän tunnusti minun ja kapteenin läsnäollessa tekonsa — teidän viattomuutenne. Sitten tuli tuska — hän pyrki ylös — tahtoi lähteä Adelaideen antaakseen itsensä oikeuden käsiin, mutta hänen raihnainen ruumiinsa ei kyennyt enää mihinkään. Hän vaipui takaisin vuoteelleen ja heitti henkensä — kiroten itseään — kapteenin sylissä."

"Kamalaa!" voihkasi Mac Donald peittäen kasvonsa käsillään.

"Vieläkö säälitte sitä hirviötä, joka kylmäverisesti syöksi teidät turmioon ja kurjuuteen?" sanoi Walker synkästi. "Se paholainen, jolle hän vihki elämänsä — juoppous, on tosin pelastanut hänet hirsipuusta, jonka hän olisi ansainnut tuhatkertaisesti suuremmalla syyllä kuin itse tuo monimurhaaja Punainen John, mutta jos on olemassa kostava oikeus — jota meillä ei ole syytä epäillä — niin hän tulee saamaan palkkansa täysin määrin."

"Onneton vaimo parka…"

"Kiittäköön hän Jumalaa, että on päässyt siteistä, jotka hänet kytkivät sellaiseen ilkiöön. Mutta hänestäkin on huoli pidetty. Kelpo kapteeni ottaa turviinsa hänet ja lapsen. Kertoi olevansa perheen tuttava ja vievänsä heidät muassaan Saksaan takaisin."

"Minusta kaikki on kuin unta. Päätäni huimaa, kun sitä ajattelen", sanoi Mac Donald painaen ohimoitansa käsillään.

"Siksi otankin minä osalleni ajattelemisen teidän puolestanne", puhui Walker. "Teidän täytyy ennen kaikkea seurata minua Sydneyhin, jonne matkustan ensi laivassa. Vääpeli menee sillävälin maitse joukkoineen takaisin Melbournen kautta."

"Vankeuteen!" virkahti Mac Donald synkästi.

"Lievään toki", hymyili upseeri. "Kapteeni Helger lähtee niinikään Sydneyhin laivallaan, ja meidän todistuksemme täytyy siellä olla riittävä päästämään teidät, kunniasana panttina, vapaalle jalalle siksi aikaa kunnes vastaus ehtii saapua Englannista. Eikä ole epäilystäkään, ettei sieltä paikalla tulisi vapautuskäsky. Sitten" -lisäsi hän hymyillen ja katsoen Mac Donaldia ystävällisesti, mutta lujasti silmiin — "olen joka hetki valmis antamaan vapaalle miehelle hyvitystä siitä kepposesta, jonka olin pakotettu tekemään hänelle Murrayn varrella."

"Walker!" huudahti Mac Donald hypähtäen tuoliltaan ja tarttuen luutnantin käteen. "Te olette kunnon mies, ja ennen tämä käsi kuivukoon kuin se nousee teitä vastaan vihamielisessä tarkoituksessa."

"Ja te, Mac Donald", huudahti Walker pudistaen tarjottua kättä sydämellisesti, "olkaa vakuutettu, että tämä hetki on elämäni kauneimpia ja että toivon meidän vielä tulevan oikein hyviksi — uskollisiksi ystäviksi. — Ja nyt hyvää yötä! — Täällä Saaldorfissa ei kenenkään tarvitse saada tietää, että tohtori Schreiber on vain tekaistu nimi. Käyttäkää" — lisäsi hän hymyillen — "vaikka sinisiä silmälasejannekin vielä ne muutamat päivät, jotka vietätte täällä. Tulkaa luokseni Saaldorfin hotelliin huomisaamuna kello kymmenen. Tapaatte siellä myöskin kapteenin, ja saamme siellä puhua asioista lähemmin."