KOLMAS LUKU.

Molempia uusia tulokkaita tervehdittiin ystävällisesti. —

"Hei, tohtori — sepä järkevää, että tulette!" huusi heille Schelling, Saaldorfin apteekkari, kun taas toinen juomaveikko nousi hieman hämillään ja meni tohtori Spiegeliä tervehtimään, — se oli herra von Pick, petkuttaja-nero, joka eli pääasiallisesti pikkulainoilla ja oli juuri puoli tuntia sitten keventänyt tohtori Spiegelin kukkaroa kymmenellä punnalla. Ainoastaan kolmas miehistä, "Albertinen" kapteeni Helger, jolla oli hyvinvoivan näköiset, päivänpaahtamat kasvot ja pienet, pistävät silmät, jäi tyynesti istumaan, nyökkäsi tulijalle ystävällisesti ja sanoi nauraen, työntäessään jalallaan hänelle tuolin:

"Astukaa laivaan, tohtori, aioimme juuri lähettää teille signaalin. Olemme jo tuntikauden tässä makailleet, purjeet höllällä, ajelehtien tuulen mukana aika kyytiä."

"Kapteeni", sanoi tohtori Spiegel, "minulla on kunnia esittää teille herra tohtori Schreiber… tuota noin… mutta enhän tiedäkkään, mistä te olette kotoisin".

"Lipusta viisi, kunhan vain tiedämme ihmisen kädensijan, nimen", keskeytti merimies vilpittömästi. "Mutta istukaahan toki, hyvät herrat, muuten minunkin täytyy tästä nousta — vai niin, tahdotte ensin tervehtiä noita toisia — no, antakaa paukkua!"

"Herra apteekkari Schelling — herra von Pick — ja meidän potra lintutieteilijämme, herra Breyfeld."

"No niin — jos nyt pian olette siitä selviytyneet", sanoi kapteeni, "niin heittäkää tänne ankkuri, ja koska — hoi, viinuri, vielä pari lasia herroille -".

"Kas niin, rakas kapteeni, nyt olen kokonaan palveluksessanne."

"Olette pitkäpiimäistä väkeä täällä maalla", nauroi merimies.

"Tuokiossahan se kävi, rakas kapteeni, ja nyt asioihin. Tämä herra haluaa lähettää Saksaan laatikollisen linnunnahkoja — kuuluu teidän alaanne, hyvä Breyfeld — ja siksi olen suosittanut hänelle teitä ja laivaanne. Olette varmaankin ystävällinen ja…"

"Pidän kyllä huolen siitä", vastasi merimies nyökäyttäen päätään. "Lähettäkää vain osoitteella varustettuna laivaan."

"Mutta tietäkää, rakas kapteeni, että tavarat eivät saa kastua — ne ovat linnunnahkoja…"

"Olkoot vaikka nukennahkoja — en kai minä niitä jätä kannelle ajelehtimaan. Mutta heretkää jo joutavasta roskasta — viinuri, tuokaa meille vielä pullo samaa lajia — ymmärrättekö?"

"Milloin aiotte lähteä matkalle, herra kapteeni?" kysyi nyt Mac Donaldkin merimieheltä, joka jälleen täytteli tyhjentyneitä laseja. Kapteeni nytkähytti olkapäitään.

"Epätietoista, hyvä herra — toivon olevani valmiina viikon kuluttua, jos rahti saapuu ajoissa laivaan. Mutta vaskimalmi Burra-Burran kaivoksista on vielä matkalla ja tiet ovat kehnot. Kahta viikkoa kauempaa en kuitenkaan odota missään tapauksessa. Mikä silloin ei ole laivassa, saa jäädä."

"No, onnea matkalle siis, kapteeni!" huudahti tohtori Spiegel kohottaen lasinsa.

Kun kapteeni oli juonut maljan, kysyi hän täyttäen tyhjät lasit uudelleen: "Sattuvatko herrat ehkä tuntemaan täälläpäin tai jossakin Adelaiden lähistöllä erästä tilanomistaja Hohburgia? Hitto vieköön, hän kuuluu asuvan täällä Etelä-Austraaliassa, mutta en ole saanut selville missä. Tunnen miehen Saksan-ajoilta, ja olisi hauska saada edes tietää miten hän voi."

"Eräs rouva Hohburg asuu täällä jossakin lähitienoilla", huomautti Mac Donald, joka nimeä mainittaessa tuli tarkkaavaiseksi. "Mutta hän on ompelija ja, mikäli tiedän, leski."

"Se niinsanottu leski parka", virkkoi Schelling, "tunnen minäkin hänet — hän tuli tänne miehensä kanssa Mount Barkerin takaa, luulenma. Mutta mies oli apuri ja paimen ja jumal'tiesi mitä vielä ja hävisi sittemmin paikkakunnalta — täydellinen renttu muuten."

"Ei, en minä häntä tarkoita", vastasi kapteeni. "Sen Hohburgin pitäisi omistaa täällä lähitienoilla melkoinen maatila — hän on upporikas juupeli ja nuori pulska mies — oli ainakin ennen, vaikka nyt kai on jo hiukan vanhentunut."

"En tunne", sanoi von Pick. "Hän oleksii ehkä jossakin toisessa siirtolassa, sillä saksalaisiahan on täällä kaikkialla."

"Tiedättekö ketään, jolta voisin asiata kysyä?"

"Hm", arveli tohtori Spiegel, "onhan täällä vanha laskuntekijä Koch Dresdenistä, joka aina pitää kirjaa saapuneista matkustajista ja myöskin tarkoin merkitsee muistiin, mitä kustakin myöhemmin tulee. Hän jos kukaan koko tässä piirikunnassa sen tietää. Hänen asuntonsa saatte Adelaidessa helposti selville. Kysykää häneltä vain, ja jos se herra on tai on joskus ollut täällä Austraaliassa, niin kyllä hänen kirjoistaan näkyy."

"Hyvä herra tohtori", sanoi Breyfeld Mac Donaldille, joka alkoi tehdä lähtöä, "jos suvaitsette, saatan teitä vähän matkaa — kuulin, että Austraalian linnusto huvittaa teitä, ja minä kenties kykenen antamaan teille tietoja siitä. Minä työskentelen erikoisesti sen tutkimisessa, ja onpa minulla myöskin varsin sievä valikoima oivallisia eksemplaareja, joita myöhemmin ehkä voitte käyttää hyväksenne."

Mac Donald tunsi hätävalheensa johdosta tulleensa pakotetuksi tekemään tuttavuuden, joka, vaikkei ollutkaan epämiellyttävä, tuli tällä hetkellä kuitenkin vastukseksi. Mutta asia ei ollut autettavissa, ja ehkäpä hänelle saattoi siitä sentään koitua hyötyäkin, jos vain otti sen näköjään totiselta kannalta; olihan se omansa hälventämään jokaisen epäluulon hänen suhteensa, sillä eihän karkumatkalla oleva metsäsissi ajattele täytettyjä lintuja.

* * * * *

Oli jo hämärä, kun rouva Hohburg eli "leski parka", kuten naapurit häntä tavallisesti nimittivät, lähti kotimatkalle kohden köyhää, rappeutunutta asuntoansa. Hän talutti kädestä pientä tytärtään ja kulki hiljaa ja ääneti pitkin leveää pölyistä tietä.

"Miksi olet niin suruissasi tänä iltana?" kysyi pienokainen, kun he saapuivat kotiin.

"Olenko minä suruissani, pikku Liisi?" vastasi äiti sivellen ystävällisesti lapsen päätä.

"Ethän sinä puhu mitään — oletko vihainen minulle?" kysyi pienokainen arasti.

Äiti kumartui alas ja suuteli lasta.

"En, kultaseni, en laisinkaan. Sinähän olet niin hyvä ja kiltti, kuinka olisin sinulle vihainen!"

"Sitten kai ajattelet isää taas, äiti? — Milloin isä tulee kotiin, äiti?"

"En tiedä, Liisi kulta, — jos hän vielä elää, niin tulee kai pian."

"Tietysti hän vielä elää!" huudahti pienokainen luoden nopeasti katseensa ylös äitiin. "Onhan minun pitänyt joka ilta rukoilla hänen puolestaan, ja sinä olet sanonut, että hyvä Jumala kuulee lasten rukoukset."

"Tulee, tulee hän takaisin, Liisi kulta", huudahti äiti voimatta enää pidättää esiinpuhkeavia kyyneliänsä, — "ja sitten hän pitää meitä molempia hyvänä — oikein hyvänä. Hänhän on vain mennyt hankkimaan meille rahaa. — Mene nyt, kultaseni, ulos", jatkoi äiti, joka halusi tointuakseen olla hetken aikaa yksin, "ja tuo minulle hiukan raikasta vettä".

Palatessaan vettä tuoden lapsi sanoi: "Äiti, tuolla ulkona on köyhä mies, joka on nälissään ja pyytää saada palasen leipää."

"Köyhä mies?" kysyi rouva Hohburg kummastellen, sillä kerjäläisiä ei siirtolassa ollut yhtään. "Etkö sanonut, että hänen pitäisi mennä majataloon?"

"Sanoin, äiti, mutta hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa — ja hän kysyi myöskin, onko isä kotona ja saisiko hän olla täällä yötä."

Vaimo pudisti päätään, mutta otti kaapista leivän ja leikkasi siitä viipaleen.

"Jää tänne, Liisi, kunnes tulen takaisin", sanoi hän mennessään leipäpala kädessä ovesta ulos.

Muutaman askelen päässä mökistä istui kaadetun kumipuun rungolla kyyryinen mies, vanha olkihattu päässä, kyynäspäät polvilla ja pää käsiin painuneena.

"Tässä, ystävä, on teille leipää", sanoi vaimo hänelle englanninkielellä. "Oletteko sairas?"

"Luulen… että olen", vastasi mies, joka äänen kuullessaan suoristautui ja otti kiittäen leivän. "Jäsenissäni on kuin lyijyä, tuskin pääsen liikkeelle. Olisiko teillä täällä paikkaa, missä saisin olla yötä?"

Vaimo loi katseen noihin kalpeihin, parrakkaihin kasvoihin, jotka kääntyivät häneen päin.

"Mikä on nimenne?" kysyi hän hiljaisella, vavahtelevalla äänellä, vastaamatta kysymykseen.

"Miller", vastasi mies. "Tulen kaukaa sisämaasta."

Vaimo huokasi syvään ja sanoi sitten:

"Ikävä kyllä — en voi pitää teitä täällä. Asun yksin lapseni kanssa, ja makuuvaatteita on tuskin omiksi tarpeiksi. Mutta jo neljännestunnin matkan päässä täältä löydätte toisia taloja."

"Kiitän teitä", sanoi mies ja nousi verkalleen puunrungolta, otti hatun päästään ja pyyhkäisi kädellään pörröisen tukkansa silmiltä. "Mutta niin pitkälle en enää tänään jaksa kävellä — panen maata jonkun puun juurelle."

"Te ette ole englantilainen", virkkoi vaimo, ja hänen äänensä kuulosti ontolta ja käheältä. Tuntui kuin hän vain vaivoin olisi saanut sanan suustaan.

"En", vastasi mies, "toisesta maasta olen".

"Olette saksalainen — ja nimenne…", jatkoi nainen kiihkeämmin, "nimennekään ei ole Miller".

"Ei Miller?" huudahti puhuteltu hämmästyneenä, melkein pelästyen. — "Entä te?" — Mutta nainen ei vastannut — vaan veti hänet vapisevin käsin sisälle, tulen valoon, ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin, hellitti yhtäkkiä hänen käsivartensa, peitti kasvonsa käsillään ja vaipui ääneensä nyyhkyttäen tuolin viereen polvilleen.

"Louise!" huudahti silloin vieras tarttuen pöytään kiinni pysyäkseen pystyssä. "Vaimoni — lapseni!"

Nainen ei vastannut — hän virui kuin kouristuksessa tuolin yli kumartuneena, hänen koko ruumistaan puistatti kuin horkassa, eikä hän nyyhkytyksiltä saanut sanaakaan suustansa.

"Äiti, onko tämä isä, jonka piti tuoda meille rahaa, että pääsisimme takaisin isoäidin luo?" huudahti lapsi, joka oli peloissaan vetäytynyt nurkkaan.

Ei kumpikaan vastannut. Lannistuneena, murtuneena seisoi Miller — eli Hohburg, sillä hän se oli — vielä oven ja pöydän välissä ja tuijotti elottomin silmin edessänsä lattialla polvillaan olevaan kurjuuden ja sydäntäsärkevän kärsimyksen kuvaan — vaimoonsa. Kyyneliä ei hänellä ollut, mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat; silmät tuijottivat kuopissaan jäykkinä ja kiillottomina — koko hänen ruumiinsa vapisi sisäisestä liikutuksesta, häpeästä, katumuksesta, masennuksesta, eikä hän rohjennut edes ojentaa käsiään lapsensa puoleen.

Useita minuutteja kesti äänettömyys tuvassa, ja sitä keskeytti ainoastaan vaimon hiljainen, kouristuksentapainen nyyhkytys ja uupumaisillaan olevan miehen raskas hengitys. Väsymys, nälkä ja mielenliikutus tekivät yhdessä tehtävänsä; miehen jäsenet herposivat, hänen päätänsä huimasi, ja hoippuen seinän luo hän lysähti maahan ikkunan ääreen, jäi kyyryssä istumaan lattialle ja painoi kasvot polviinsa.

Silloin vaimo rohkaisi itsensä. Hän nousi ja loi pitkän katseen murtuneeseen puolisoonsa. Sitten hän kääntyi pienokaisen puoleen, joka vielä seisoi levottomana nurkassa, otti hänet syliinsä, suuteli häntä ja sanoi hiljaisella, ystävällisellä äänellä:

"Tule, lapseni, nyt sinun pitää mennä levolle." "Äiti, onko hän isä", kuiskasi pienokainen hiljaa ja arasti hänen korvaansa, — "jonka puolesta minä olen joka ilta rukoillut Jumalaa, että hän toisi hänet takaisin meidän luoksemme?"

"On, lapseni", vastasi äiti tuskin kuuluvasti. "Onko hän sairas, äiti? — Hän sanoi minulle äsken, että hänen oli nälkä ja ettei hänellä ollut rahaa millä ostaa leipää."

Äiti käänsi kasvonsa poispäin ja hengähti syvään ja tuskallisesti. Hän koetti vastata, mutta ei voinut; kurkkua tuntui kuristavan, eikä ääntäkään päässyt huulilta.

"Enkö saa mennä hänen luokseen ja suudella häntä, äiti?" pyysi lapsi painaen päänsä äidin poskea vasten. "Hän on niin suruissaan ja niin sairas — isä raukka."

"Mene hänen luokseen, Liisi, mene", sanoi äiti laskien pienokaisen lattialle ja jäi itse liikkumatonna seisomaan seuraten vain silmillänsä lasta.

Hiljaa ja arasti tämä astui lattian poikki isän luo, joka vielä istui samassa asennossa. — Kaksi kertaa hän pysähtyi ja katsoi taaksensa äitiin; sitten hän meni verkalleen isän viereen, pani pienen kätösensä hänen olalleen ja kuiskasi ujosti ja pyytävästä:

"Isä!"

Mies säpsähti, ikäänkuin tuo hiljainen sana olisi ollut puukonpisto. Hattu oli pudonnut hänen päästänsä, ja molemmin käsin hän nyt pyyhkäisi kosteat, takkuiset hiukset otsaltaan.

"Lapseni", sanoi hän, "rakas, rakas lapseni!"

"Äiti sanoi, että minun pitää mennä levolle", kuiskasi pienokainen, — "hyvää yötä, isä — minä rukoilen puolestasi, että tulet taas terveeksi ja iloiseksi ja ettei sinun tarvitse itkeä enää. Äiti antaa sinulle syötävää. Et saa olla nälissäsi, muuten Liisi itkee koko yön."

"Lapseni!" sanoi mies, ja kyynelet tukahuttivat hänen äänensä. Hän tarttui lapsen käteen — hän tahtoi vetää tyttärensä luokseen, mutta ei tohtinut, vaan peitti pienen käden suudelmillaan. Pienokainen antoi rauhallisena sen tapahtua, mutta kietoi sitten kätensä isän kaulaan, suuteli hänen huuliaan, sanoi vielä kerran hiljaa: "Hyvää yötä" ja seisoi vaiti ja liikahtamatta isän puristaessa hänet lujasti syliinsä.

"Koskee, isä", kuiskasi hän.

"Hyvää yötä, oma Liisini — hyvää yötä, lapsukaiseni — nuku rauhassa, ja Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, kultaseni!"

"Niin, isä — nuku oikein hyvin — äiti tekee kohta vuoteen sinulle."

Isän vapisevat kädet hellittivät pienokaisesta, joka juoksi takaisin äidin luo, ja tämä laittoi lapsen nukkumaan. Hän rukoili pienokaisen kanssa ja suuteli hänen väsyneet silmäluomensa umpeen. Sitten hän nousi hiljaa ja kattoi pöydän. Hän toi esiin leipää, täytti läkkituopin maidolla ja otti arkusta tinalautasen, jolla oli kylmää lihaa — heidän huominen sunnuntaipäivällisensä.

Mies nousi verkalleen pystyyn ja seurasi silmillään hänen jokaista liikettään.

"Tule syömään, Edvard", sanoi vaimo hiljaisella, käheällä äänellä ja osoitti pöytää. Itse hän istuutui vuoteen laidalle ja kumartui nukkuvan lapsen yli. Vasta kun vaimo oli kääntänyt katseensa toisaalle, saattoi mies liikkua. Hän astui verkalleen pöydän ääreen ja ilmeisesti tulisen nälkäisenä söi eteensä asetetun ruuan viimeistä leivänmurua myöten. Ei sanaakaan puhuttu, mikään ei keskeyttänyt hiljaisuutta.

Vihdoin Hohburg lopetti ateriansa, työnsi lautasen takaisin ja painoi päänsä jälleen käsiinsä. Vaimo nousi tämän kuultuaan ja korjasi pöydän. — Ei vieläkään ollut sanaa vaihdettu puolisojen kesken.

Silloin Louise vihdoin astui pöydän ääreen, nojasi siihen molemmin käsin, sillä hän tunsi polviensa vapisevan, ja sanoi hiljaisella äänellä:

"Ja näinkö nyt olet palannut — niinkö on Jumala kuullut rukoukseni, että on lähettänyt sinut kerjäläisenä oman majani edustalle? Edvard, se on hirmuista, ja ettei sydämeni sillä hetkellä pakahtunut, siitä saan kiittää vain vuosikausien kärsimystä, joka on minut karaissut ja kovettanut."

Mies ei virkkanut mitään. Hän tuijotti eteensä lattiaan, sitten hänen käsivartensa vaipui pöydälle ja hän painoi sille päänsä häpeän ja katumuksen valtaamana.

"Ja kuinka nyt on käyvä, Edvard? Ruumiisi on uupunut ja raihnainen, elinvoimasi lannistunut, muuten et olisi ikinä voinut tuollaisena palata ihmisten ilmoille.

"Kuinka sinun nyt tulee käymään? Itseni ja lapseni minä elätän kätteni työllä — niukasti kyllä tulemme toimeen, mutta kunniallisesti kuitenkin. Miten aiot itse auttaa itseäsi?"

Hohburg ei vastannut — hän ei näyttänyt hengittävän enää — hänen niskansa, jolle häilyvä kynttilän valo lankesi, näytti kalmankalpealta, ja kun vaimo pelästyneenä tarttui hänen käteensä, solui hän hitaasti alas tuolilta, jolla istui, ja olisi suistunut lattiaan, ellei vaimo olisi käsillään pidättänyt häntä.

Hiljaa ja varovasti hän laski miehen lattialle, nosti sitten nukkuvan lapsensa vuoteesta ja veti pois patjan jättäen rauhallisena untaan jatkavan pienokaisen paljaille oljille makaamaan. Patjan hän sitten kantoi seinän luo miehen viereen ja yritti nostaa hänet patjalle — mutta voimat eivät riittäneet. Ainoastaan hänen päänsä alle hän työnsi pehmeämmän alustan ja vilvoitti hänen otsaansa ja ohimoitansa raikkaalla vedellä, kunnes hän tuli jälleen tuntoihinsa.

Hohburg avasi silmänsä, mutta tuntiessaan ylitsensä kumartuneen naisen sulki hän ne jälleen ja ainoastaan hiljaa voihkasi:

"Louise parka."

Vaimo ei virkkanut sanaakaan. Hän auttoi miehen valmistamalleen makuusijalle, pisti oman tyynynsä hänen päänsä alle ja peitti hänet villapeitteellään. Hänen siinä puuhatessaan mies tarttui hänen käteensä ja painoi sen huulilleen. Vaimo ei vastustanut, mutta huokaus nousi hänen rinnastaan. Sitten hän itse kallistui kovalle vuoteellensa.

Hän oli jo kauan kuunnellut uupuneen miehen raskasta, säännöllistä hengitystä — hänen käsivarrellaan nukkui lapsi, pää hänen rinnoilleen painettuna — mutta itse hän valvoi koko pitkän, murheellisen yön — kyynelet ainoana seuranaan, ja vasta aamun sarastaessa hän vaipui herkkään, levottomaan uneen.

Herätessään hän näki kauhukseen miehensä makaavan tulisessa kuumeessa.

Viime aikojen ylenmääräinen juopottelu ja sitä seurannut ankara kiihottuminen, häpeä, katumus ja masennus olivat olleet liikaa miehen muutenkin heikontuneelle ja ränstyneelle ruumiille, ja juoppohulluus kytki hänet hirveillä kahleillaan vuoteeseen. Oikealla enkelin kärsivällisyydellä vaimo häntä hoiteli, tyynnytteli lasta, joka alkoi pelätä isäänsä, ja vilvoitti sairaan polttavia ohimoita ja väriseviä, kuivia huulia. Ainoastaan silloin kun mies hurjissa houreissaan kirkui viinaa, hän usein vavisten vaipui polvillensa sairasvuoteen ääreen, ja vain rukous ja kyynelet silloin kykenivät tuomaan huojennusta kovia kokeneelle poloiselle.

Vasta toisen päivän iltana Hohburg tuli jälleen tajuihinsa, nukkui yön levollisesti ja tunsi seuraavana päivänä tuskan poistuneen.

Kyynelsilmin hän kiitteli vaimo parkaa tämän osoittamasta rakkaudesta. Mutta hänen kuumehoureensa olivat jättäneet vaimon sieluun terävän, tuskaa tuottavan okaan. Sekavia sanoja oli päässyt tajuttoman huulilta, ja ne olivat syyttäneet sairasta jostakin rikoksesta. Tosin ei vuoteen luona surussa ja tuskassa valvova vaimo parka kyennyt täysin ymmärtämään raskaan syytöksen tarkoitusta, mutta hänen mielensä täytti kuitenkin uusi hätä, ja nyt hän vaati toipuneelta tiliä siitä, mitä tällä oli tunnollaan ja mikä oli hänen unelmilleen antanut tuon kamalan, hirvittävän värityksen.

Silmät maahan luotuina ja kalpein kasvoin mies kuunteli syytöstä; mutta vaikka jo hänen arka, karttava katseensa sisälsi tunnustuksen, kieltäytyi hän kuitenkin vastaamasta kysymykseen.

"En tiedä mitä sinä tahdot", kuiskasi hän hiljaisella äänellä. "Mitä olen kuumeessa lörpötellyt, se on mielettömyyttä."

"Se oli enemmän kuin sitä, Edvard", sanoi vaimo, joka seisoi hänen edessään kädet ristissä. "Yhä uudelleen ja uudelleen sinun ajatuksesi palasivat samaan kohtaan takaisin — vereen, verenvuodatukseen! Armias Jumala, jospa on tunnollasi sellainenkin työ ja jospa sinusta siellä pensaikon hurjassa, raa'assa elämässä ei olekaan tullut ainoastaan renttu — vaan päälliseksi vielä pahantekijä!"

"Älä suotta tee mieltäsi raskaammaksi kuin se nyt jo on", virkkoi mies synkästi. "Jos tietäisit, mitä olen juuri tuolla pensaikoissa saanut kärsiä, kuinka minua on tuska ja katumus kalvanut antamatta hetkenkään lepoa, niin ymmärtäisit, että kuumehoureeni ovat selitettävissä. Onhan luonnollista, että kaikki ne kohtaukset, joissa siellä olen ollut, ovat unelmissani sulautuneet yhteen. Mutta uskotko hourivaa sairasta ihmistä enemmän kuin valveilla olevaa ja tervettä?"

"Hyvä on", vastasi vaimo hiljaisella, alistuneella äänellä, — "vaikka minulla olisikin oikeus vaatia, että saisin auttaa sinua kantamaan sitä taakkaa, joka painaa rintaasi — en voi pakottaa sinua tekemään minua uskotuksesi; niin, tahdon iloisena uskoa, että tuskani on ollut aiheeton. Suokoon Jumala, että nyt olisit heittänyt pois vanhan elämäsi niinkuin taudin, joka lamautti ruumiisi ja sielusi, ja että tästä päivästä alkaisit uuden. Mutta yhtä saan vaatia sinulta, Edvard, yhteen kysymykseen sinun täytyy vastata, sillä se ei koske yksin sinua — se koskee myöskin lastasi, se koskee minua — meidän kaikkien kohtaloa, ja se kysymys on: Mihin nyt aiot ryhtyä elättääksesi itsesi?"

"Louise!" sammalsi mies.

"En kysy itseni vuoksi", jatkoi vaimo nopeasti, "itseni ja lapsen olen yksin elättänyt pitkät vuodet — voin sen tehdä edelleenkin — ja tulen sen tekemään, niin kauan kuin Jumala terveyttä suo — vaan kysyn sinun tähtesi. Ollaksesi oikeudenmukainen itseäsi kohtaan täytyy sinun ryhtyä johonkin toimeen, joka, ellei se muuta tarjoakaan, ainakin elättää sinut. Austraaliassa sinulla on siihen tilaisuutta yltäkyllin", jatkoi hän lämpimämmin, "ja minä olisin viimeinen vaatimaan, että sinun heti pitäisi ruveta johonkin raskaaseen työhön. Heikontunut ruumiisi ei sitä kestäisi, ja sinä tarvitset lepoa toipuaksesi täydellisesti. Eikä sinun nyt kohta tarvitse työhön ryhtyä", sanoi hän sydämellisesti. "Anna kulua jonkun päivän ja totu siihen tosiasiaan, että olet jälleen omiesi luona, jälleen kotonasi. Mutta pysy ainakin siinä mielipiteessä, ettet enää voi elää samaan tapaan kuin tähän asti, ettei sinun pidä ajatella ainoastaan itseäsi, vaan myöskin lastasi, että sinun tulee parantaa hänen asemaansa — pelastaa hänet siitä kurjuudesta, missä me olemme eläneet."

Mies peitti liikutettuna kasvonsa käsillään, ja vaimo jatkoi surullisesti:

"Sinä et tunne tuhannesosaakaan siitä kärsimyksestä, jonka silloin tuotit poistumisellasi — voisinpa miltei sanoa karkaamisellasi — minulle ja lapsellesi. Olin kauan aikaa sairaana, ja ellei olisi ollut naapureita, jotka hekin tosin vasta myöhään saivat tietää meidän todellisen hätämme, olisimme kuolleet nälkään tässä erämaassa. — Mutta sehän on nyt ohi", lisäsi hän nopeasti, kun näki miten kovasti sanat koskivat onnettomaan mieheen, — "se on ohi ja kestetty — mutta sinun täytyi saada se tietää, ja olkoot sanani sinulle lääkkeenä, katkeranakin, jotta sinä nyt, pyrkiessäsi uuteen elämään, voisit mielessäsi kuvitella niitäkin aikoja. Meitä — lastasi ajattelemalla säästyt helpoimmin uudelleen lankeamasta."

"Mutta mihin minä saatan ryhtyä", puhui Hohburg tukehtuneella äänellä, "millin riittävät voimani, ja kuka minut tässä tilassani ottaa työhönsä? — Vaatteeni ovat pensaikossa kuluneet repaleiksi, eikä minulle lopultakaan jää muuta neuvoksi kuin palata pensaikkoon, niin kauheaa kuin elämä siellä onkin."

"Ei — sitä sinun ei tarvitse", sanoi vaimo levollisella, päättävällä äänellä. "Vielä on tälläkin paikkakunnalla riittävästi mahdollisuuksia sille, joka vakavasti työskennellen tahtoo korjautua. Puhun huomisaamuna herra Lischken kanssa. Hän on perin kunnollinen, mutta myös käytännöllinen mies, joka tosin nimittää asiat oikealla nimellään, mutta myöskin tarttuu kiinni oikeasta päästä ja on auttanut jo monia, joissa on tavannut vakavuutta ja hyvää tahtoa. Hän ei vitkastele neuvossa eikä teossa, milloin tietää, että apu on tarpeen ja hyödyksikin, ja luulenpa, että hän pitää minua jonkun verran arvossa. Kun kerran olet päässyt alkuun, voit itse auttaa itseäsi. Mutta nyt sinun täytyy ennen kaikkea saada uudet vaatteet", jatkoi hän ystävällisemmin. "Olet oikeassa, tuossa asussa et voi keltään pyytää työtä; sinun pitää näyttäytyä siistinä, jotta ihmiset taas alkaisivat luottaa sinuun."

"Mutta minulla ei ole…" sammalsi mies punastuen kovin.

"Tiedän kyllä", vastasi vaimo torjuvasti, — "mutta sen verran on minulla jäljellä, että voin auttaa sinua. Olen pannut itselleni ja lapselle hiukan säästöön hätävaraksi, jotta mahdollisen sairauden kohdatessa emme joutuisi samaan vaaraan kuin aikaisemmin. Kas tuossa, ota!" jatkoi hän ystävällisesti, mentyään arkulleen ja otettuaan sen pohjalle kätketystä pussista kaksikymmentä shillingiä, — "se riittää yksinkertaisen puvun ostoon. Neljännestunnin matkan päässä täältä on puoti, mistä voit saada kaiken. Mutta älä unhota tuoda leipää tullessasi, jotta lapsella olisi jotain syötävää herättyään."