SISÄLLYS: (continued 4)

Kun vanginvartija jälleen toi ruokaa, sanoi hän mennessään: "Ensi perjantaina on kuulustelu inkvisitsionituomioistuimen edessä." Sitten hän meni tiehensä.

Elsa pani kätensä ristiin rinnalleen, hänen povensa tuntui olevan pakahtumaisillaan, mutta hän tahtoi olla luja ja rukoili apua korkeudesta.

Syödä hän ei voinut, vaan ainoastaan rukoilla ja sitten ajatella mitä sanoisi noille hirmuisille ihmisille, jotka janosivat ainoastaan hänen vertaan.

Silloin kuuli hän, että rautasalpa nostettiin pois. Kukahan se mahtoi olla? Hän ei noussut polvistuneesta asennostaan, mutta kun hän käänsi päätään, näki hän puvusta, että tulija oli fransiskaanimunkki.

Elsa ei tahtonut häneltä mitään ja sentähden painoi hän päänsä käsiinsä ja rukoili voimaa siltä varalta, että hänen jo nyt tarvitsisi taistella uskonsa puolesta.

Munkki seisoi liikkumatonna hänen takanaan ja sanoi sitten hiljaa: "Tyttäreni!"

Elsa hätkähti. Kenen ääni se oli? Hän luuli kuulevansa väärin, mutta hypähti sitten pystyyn ja katsoi vieraaseen.

"Elsa!" sanoi tämä, ja sanomatta sanaakaan heittäytyi Elsa hänen käsivarsilleen.

De Vuergas painoi hänet vasten poveaan, kaksi ystävystä olivat jälleen yhtyneet. Elsa oi kietonut käsivartensa hänen kaulaansa, ja tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa Elsan otsaa vasten.

"Saisipa nyt kuolla!" sanoi Elsa.

"Sinun pelastuksesi tähden olen tullut", sanoi de Vuergas ja irroittautui hämillään.

"Teiltäkö viesti oli?"

"Juanita oli ommellut sanat vaatetilkkuun, mutta puhukaamme nyt siitä, mitä on tehtävä."

"Minut on kutsuttu kuulusteluun ensi perjantaiksi."

"Tiedän sen ja tulen olemaan läsnä."

"Sitä odotinkin", puuskahti Elsa. "Ja olen rukoillut Jumalaa, että jos pelastun, tapahtuisi se teidän kauttanne."

"Olette kärsinyt paljon, lapsi parka!"

"Nyt on kaikki unhotettu!" sanoi Elsa. De Vuergas istui tuolilla ja Elsa lattialla painaen päänsä hänen syliinsä. "Luulen melkein, että katkerin hetkeni oli se, jona ajattelin: 'Nyt hän on kotona, mutta minä, joka saan kiittää häntä elämästäni, en voi mennä vastaan, ja hän kenties luulee, että olen kiittämätön'."

Hän oli tarttunut pelastajansa käteen ja suuteli sitä kerta toisensa jälkeen ja kostutti sen kyynelillään. Toisella kädellään siveli de Vuergas hänen hiuksiaan, mutta käsi vapisi, ja niin kova oli hänen liikutuksensa, että hän voi ainoastaan toistella: "Elsa, rakas Elsa!"

"Olen ajatellut, että kuolisin tyytyväisenä, jos vain kerrankaan saisin vielä nähdä teitä ja kiittää teitä siitä hyvyydestä ja rakkaudesta, jota olette osoittanut muukalaiselle, uskonne viholliselle. Oppinne on hirveä! Kristuksen rakkaus ei kehoita rikokseen ja syntiin. Anteeksiantoa ja sovitusta sisältää hänen pyhä evankeliuminsa." Elsa nosti päänsä, hänen silmänsä hehkuivat hänen tarttuessaan de Vuergaan molempiin käsiin, ja hän puuskahti: "Viimeinen rukoukseni täällä maan päällä ja ensimäinen ylhäällä taivaassa on oleva, että Jumala liikuttaisi sydämenne, niin että teistä tulisi protestantti, että kerran ja iäisessä autuudessa saisimme kohdata toisemme."

De Vuergas oli kalvennut ja nousi äkkiä. "Elsa, ette tiedä mitä sanotte. Käytätte väärin oppia, josta puhutte, ette ole vielä toipunut sairaudestanne, ja lääkärinänne määrään tyyneyttä ja hiljaisuutta."

"Ylihuomenna pääsen lepoon!"

"Enkö ole sanonut, että toivomme voivamme teidät pelastaa?"

Elsa pudisti päätään. "En usko sen teille onnistuvan ja suoraan sanoen en siitä välitäkään. Kukaan ei ole minua kaipaava, ja minä tahdon kuolla."

"Entä jos kysyisin, tahdotteko elää minun tähteni?" sanoi de Vuergas liikutuksesta väräjävällä äänellä.

"Sitä ette voi ettekä saa kysyä. Olemme ainoastaan kohdanneet toisemme tiellä erotaksemme."

De Vuergas tarttui hänen käteensä, mutta samassa kuului hiljainen koputus ovelle. "Tunti on kulunut", sanoi de Vuergas päästäen käden. "Minun täytyy lähteä, en ole sanonut mitään mitä minun piti, mutta pater Lorenzo tulee huomenna, noudattakaa kaikessa mitä hän sanoo."

"Ettekö tiedä, että pater Lorenzo on Alliagan uskottu?"

"Luulen hänen olevan suurinkvisiittorin vihollisen ja tiedän, että hän on teidän ystävänne."

"Tahdon voittaa vastahakoisuuteni, koska sitä haluatte", vastasi Elsa väsyneesti.

Kuului uusi koputus.

De Vuergas hätkähti. "Tapaamme tuomiosalissa toisemme", sanoi hän ja riensi pois.

Elsa seisoi katsoen hänen jälkeensä. "Tuomiosalissa", kuiskasi hän, "on hän puhuva puolestani, ja jollei onnistu, valmistaa hän minut kuolemaan, ja silloin sovimme kohtauksesta ylhäällä, sillä minun tähteni tulee hänestä protestantti."

Seuraavana päivänä tuli pater Lorenzo. Hän oli kalpea, mutta tyyni, ja ensi todiste hänen vaikutusvallastaan oli, että hän käski vanginvartijan jättää oven auki, niin että hän voisi lähteä milloin katsoi hyväksi.

Vartija kumarsi syvään ja teki kuten oli käsketty.

Elsaa tervehtien virkkoi pater: "Teidän täytyy suoda minulle täysi luottamuksenne, sillä minun on puhuttava kanssanne tärkeistä asioista."

"En keskeytä teitä."

"Muistattehan sisar Anastasian?"

"Muistan, hänestäkö aiotte puhua?"

"Ja eräästä toisesta, abbedissa Richissasta."

"Eeva kirjoitti hänestä, että hän oli hyvin kaunis."

"Ja hyvin onneton! Saanko kertoa teille molempain tarinan?"

"Onko se kenties yhteydessä Eevan kanssa?"

"Mitä läheisimmässä, sillä heillä molemmilla on sisarenne kuolema omallatunnollaan."

"Laupias Jumala!" huudahti Elsa. "Kertokaa, kertokaa!"

Ja pater Lorenzo kertoi mitä jo osaksi tiedämme ennestään. Hän puhui soimaten Richissan rikollisesta suhteesta pater Edviniin, hänen mustasukkaisuudestaan ja tuskistaan. Eeva Sparre oli kerran tullut huoneeseen abbedissan levätessä pater Edvinin sylissä. Ei tietty, oliko hän huomannut heidät, mutta siitä pitäen häntä epäiltiin.

Kun pater oli lähtenyt ja Richissa oli epätoivoon nääntymäisillään, otti sisar Anastasia hänet ja luostarin hoiviinsa. Onneton tahtoi päättää päivänsä, mutta Anastasia ehdotti, että hän lähtisi viettelijänsä jälkeen ja pakoittaisi tämän pitämään huolen lapsesta, jota hän kantoi povellaan.

Luostarin kunnia ja maine oli pelastettava. Eeva Sparrea epäiltiin ja hän joutui uhriksi.

"He murhasivat hänet?" kysyi Elsa kauhuissaan.

"Hänet oli jo pelästytetty melkein kuoliaaksi. Hänet pantiin kirstuun, ja Anastasia kuristi hänet."

"Kamalaa!" vaikeroi Elsa. "Että rakkaan sisareni piti saada niin julma kuolema! Jumala suokoon rikkojalle anteeksi!"

"Saanko viedä anteeksiantonne hänellekin, joka on varsinaisesti syypää sisarenne kuolemaan?"

"Tahdon sulkea hänetkin viimeisiin rukouksiini. Onko hän täällä?"

"On", vastasi pater. "Tahdotteko kuulla hänen kohtalostaan?"

"Hyvin mielelläni."

"Hän lähti Saksaan ja löysi pian viettelijänsä…"

"Pater Edvinin, mutta sehän on Alliaga?"

"Niin, suurinkvisiittori", lisäsi Lorenzo.

"Mikä hirveä ihminen! Kertokaa edelleen, pyydän teitä."

"Hän näytti ilostuvan kohdatessaan rakastettunsa ja piti huolen sopivasta asunnosta. Kun Richissa kohta sen jälkeen synnytti pojan, otti hän sen luvaten antaa takaisin muutamain kuukausien kuluttua."

"Richissalla on siis poikansa."

"Ei, hän ei saa sitä kuunaan! Mutta Alliaga sanoi yhä rakastavansa häntä eikä voivansa ilman häntä elää, ja Richissa uskoi. Alliaga oli keksinyt toimen, joka teki Richissalle mahdolliseksi aina elää hänen läheisyydessään, kenenkään voimatta epäillä salaisuutta. Aina muutostaan Sevillaan on Richissa ollut hänen uskottunsa, hän kertoo hänelle kaikki juonensa ja suunnitelmansa samoin kuin lemmenseikkailunsakin, hän on tehnyt hänet kätyrikseen, orjakseen", lisäsi pater melkein itsekseen.

"Miksi Richissa alistuu?"

"Ah, Alliaga on saanut hänet niin valtaansa, että hän on melkein mielettömästi rakastanut häntä. Mutta nyt on tämä rakkaus muuttunut vihaksi ja kostonjanoksi."

"Hirveää! Mutta ettekö te pappina voi häntä johdattaa oikealle tielle?"

"Sellaiseen naiseen kuin Richissaan nähden on turhaa sitä yrittääkään", sanoi pater. "Mutta kuulkaahan edelleen: kenties Alliaga pelkäsi Richissan mustasukkaisuutta, sillä hän ei kertonut hänelle aikeitaan teihin nähden. Minä sain niistä tiedon kuuntelemalla teidän keskusteluanne. Mutta nyt, kun hän luulee teidän olevan hänen vallassaan, nyt on hän lähettänyt minut teroittamaan mieleenne, miten vaarallista on uhmata häntä."

"Olen valmis kuolemaan", vastasi Elsa. "Paljoa hirmuisempi on kidutus, kun teidän hennot jäsenenne kiskotaan pois", vastasi Lorenzo väristen.

"Hyvä isä! Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua niin rääkätään?"

"Olette taistellut pahaa vastaan, siksi teitä rangaistaan", vastasi Lorenzo. "Sellaista on jesuitismi; suurinkvisiittori ja koko veljeskunta hekumoivat aistillisissa nautinnoissa, kidutuksella ja polttoroviolla rangaistaan niitä, jotka ovat heitä vastaan, sentähden eivät monet sitä tee. Itsesäilytysvaisto sai Richissankin taipumaan."

Kauhusta melkein kivettyneenä kuunteli Elsa. "Miksi sanotte minulle tämän?" puuskahti hän poissa suunniltaan. "Kenties herättääkseni teissä sääliä niitä kohtaan, jotka elävät sellaisissa olosuhteissa", vastasi Lorenzo, "mutta oikeastaan toistaakseni teille, että pelastan teidät — Richissan tähden!"

"Onko hän teidän siskonne?"

"Saatte pian tietää sen. Kuulkaahan nyt vielä; vapauttaakseni teidät Alliagan käynnistä sanon hänelle, että olen tavannut teidät sulamaisillanne kyyneliin ja aivan epätoivoissanne, sellainen on näet niiden mielentila, jotka pian antavat perään. Neuvon häntä antamaan kuulustelun mennä menoaan niin suuren yleisön ollessa läsnä kuin saliin mahtuu; de Vuergas tulee todistajaksenne, ja minä tiedän, että de Alliagan on pakko luoda silmänsä maahan hänen edessään, jota koko Sevilla nimittää apostoliksi hänen hyvien töittensä tähden. Mutta kuinka kauniisti hän puhuneekin, tuomitaan teidät vietäväksi takaisin vankilaan kuulustelujen jatkamista varten. Mutta minä tahdon pelastaa teidät siitä, koska olette antanut anteeksi onnettomalle Richissalle!" huudahti Lorenzo ja lankesi Elsan jalkoihin suudellen hänen käsiään.

"Annan anteeksi kaikesta sydämestäni", vastasi Elsa yhtä liikutettuna kuin hämmästyneenäkin papin hätäisestä ilmeestä. "Enkö antaisi anteeksi, kun tiedän Eevankin tehneen niin."

"Olkaa tyyni huomenna", sanoi Lorenzo äkkiä. "Puhukaa niin vähän kuin mahdollista vastaukseksi kysymyksiin, jotka tehdään, ja antakaa jalon puolustajanne puhua."

"Ettekö te tule olemaan läsnä?"

"Kenties, vaikken teidän näkyvissänne."

"Emmekö enää tapaa toisiamme?"

"Rukoilkaa Jumalaa, ettemme tapaisi!" sanoi pater ja riensi pois.

Heti sen jälkeen Elsa kuuli, kuinka vanginvartija työnsi salvan oven eteen.

* * * * *

Tutkintopäivä oli käsissä ja tuomiosali avattu. Se oli verhottu kauttaaltaan mustiin. Perällä oli mustapeitteinen pöytä ja sen takana mustapeitteinen nojatuoli, suurinkvisiittorin tuoli. Neuvonantajain ja kirjurien tuolit olivat nekin mustat. Sali oli täynnä munkkeja, ylhäisiä herroja ja kansaa kaikenlaista.

Miltei kaamea hiljaisuus vallitsi täpötäydessä salissa, kaikki odottivat jännityksellä mitä oli tuleva. Sillä huhu oli kertonut, että de Vuergas, Sevillan apostoli, oli tuleva todistamaan erään nuoren kerettiläistytön puolesta, ja kaikki tahtoivat kuulla häntä.

Vihdoin avautui ovi pöydän taustalla ja sisään astui suurinkvisiittori puettuna dominikaanien juhlapukuun ja suuri valkoinen risti rinnallaan. Jälestä seurasi hänen neljä apulaistaan, ja kaikki viisi istuutuivat paikoilleen.

Alliagan silmissä paloi synkkä tuli, kun hän rypistynein kulmin katseli lukuisaa yleisöä. Mutta äkkiä hän soitti kelloa, ja kuului ovelta liikettä. Kaikkien silmät kääntyivät sinne, ja silloin nähtiin kaksi inkvisitsionipalvelijaa, jotka raivasivat tietä henkilölle, jota toivat mukanaan.

Se oli pitkä, kalpea, tuskin viisikymmeninen mies. Häntä syytettiin siitä, että oli kohottanut kätensä Herran pappia vastaan.

"Löin lurjusta, joka häpäisi minut", vastasi mies, "arvotonta pappia, joka pyhän pukunsa turvin vietteli naisen, jonka oli ennen vihkinyt minuun; totta kai minun oli sellainen kostettava."

"Onneton! Teidät sokaisee pimeyden henki, poikani; vaimonne on hurskas nainen, joka etsii hengellistä lohdutusta sielunhoitajaltaan, ja se koituu hänelle autuudeksi. Teidän on palattava vankilaan katumaan syntiänne, niin että teidän sielunne pelastuisi perkeleeltä ja helvetin tuskista."

Hänen jälkeensä tuli nainen ja kolme nuorta miestä, joita kaikkia syytettiin kerettiläisyydestä. Lyhyen kuulustelun jälkeen heidät kaikki lähetettiin vankilaan, kunnes tunnustaisivat.

Suurinkvisiittori tarttui jälleen kelloon, mutta sen ensi helähdys koski häneen niin, että hän heitti sen pois luotaan.

Enempää ei tarvittukaan. Ovi aukeni, taasen tulivat molemmat inkvisitsionipalvelijat. Mutta kaikkien katseet suuntautuivat häneen, joka kevein askelin tuli heidän välissään.

Edellisenä päivänä oli Elsa saanut valkoisen villapuvun, valkoisen oranssiseppeleen ja samoin valkoisen hunnun, ja mukana seurasi Juanitan pyyntö, että hän pukeutuisi niihin seuraavana päivänä. Ja Elsa oli pukeutunut tähän morsiuspukuun.

Hän oli rukoillut koko sielustaan ja hän tunsi itsensä lujaksi ja rohkeaksi; katseita, jotka häneen suunnattiin, ei hän nähnyt, hän oli varma, että de Vuergas oli läheisyydessä, ja se lohdutti ja rohkaisi häntä.

Hän seisoi tuomarinsa edessä, ja tämä ahmi häntä silmillään. Sitten hän sanoi melkein vienosti: "Ottakaa pois huntu!"

Elsa teki niin ja kiinnitti vakavan katseensa Alliagaan.

Tämä käänsi katseensa pois, mutta ympäriltä kuului ihastuksen humina.

Elsa ei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta, ja kun hän nyt seisoi siinä jäykkänä ja kylmänä kuin marmori, muistutti hän enemmän Mariankuvaa neitseellisessä soreudessaan.

Alliaga katsoi häneen moneen kertaan ja käänsi jälleen pois katseensa, ennenkuin voi oikein toipua. Vihdoin virkkoi hän: "Syytetty, astukaa esiin ja vannokaa evankeliumin kautta, että puhutte totta."

Epäröimättä teki Elsa kuten käskettiin. Hän meni pöydän luo, pani kätensä pyhälle kirjalle ja sanoi niin vakavalla äänellä kuin olisi seissut itsensä Jumalan edessä:

"Jeesuksen Kristuksen nimessä ja hänen evankeliuminsa kautta vannon, että kaikessa puhun puhdasta totta."

Äänessä oli jotakin mieltäjärkyttävää, ja kaikki läsnäolijat näyttivät sen tuntevan.

Alliagalla oli täysi vaiva kuulustelua jatkaessaan.

"Nimenne?" sanoi hän.

"Elsa Sparre."

"Ikä?"

"Kahdeksantoista vuotta."

Kuului kuiskinaa kautta kuulijakunnan.

"Uskontonne?"

"Olen protestantti", vastasi Elsa kohdaten hänen katseensa.

Mutta nyt ei Alliaga enää luonut maahan silmiään, hän päinvastoin aivan naulasi häneen myrkyllisen katseensa. "Kerettiläinen siis!"

Elsa ei vastannut, ja Alliagan täytyi jatkaa: "Miksi olette tullut tänne?"

"Etsimään sisartani."

"Oletteko löytänyt hänet?"

Elsan huulilla pyöri toinen vastaus, mutta hän vastasi vain: "Hän on kuollut!"

"Kun saitte sen tietoonne, miksette lähtenyt heti täältä?"

"Olin sairas."

"Kuka todistaa sanojenne totuuden?"

"Minä!" vastasi muuan ääni, ja de Vuergas tuli esiin Elsan rinnalle.

"Apostoli, apostoli!" huudettiin kansan kesken, ja syntyi kova tungos, kun kaikki koettivat päästä lähemmäksi.

"Kuka olette?" kysyi Alliaga muuttunein muodoin.

"Jean de Vuergas", vastasi kysytty.

"Kannatte fransiskaanien pukua."

"Niin, siinä puvussa harjoitan toimintaa, jota rakastan", vastasi hän. "Teen sen sitä paitsi hänen pyhyytensä paavin suostumuksella." Näillä sanoin hän ojensi Alliagalle asiakirjan, jossa riippui suuri sinetti.

Tämä luki ja antoi sen takaisin. "Mitä tiedätte tästä kerettiläisnaisesta?" kysyi hän.

"Tapasin hänet karmeliittiluostarissa; hänen tulonsa tarkoitus liikutti minua, ja minä tahdoin auttaa häntä etsiskelyissään. Silloin tapahtui, että hänen sisarensa murhaaja kääntyi minun puoleeni ja pyysi, että koettaisin saada hänelle anteeksiannon ja unhotuksen rikokseensa nähden."

"Onnistuitteko?" kysyi Alliaga ahnaalla uteliaisuudella.

"Hän menetteli kuten kristitty nainen, mutta sielunjännitys oli liian suuri, hän sairastui niin vaarallisesti, että luulin hänen kuolevan."

"Te pelastitte hänet?"

"Jumalan armosta ja hänen oman nuoruutensa avulla." Suurinkvisiittori havaitsi sen ihailevan ja kiitollisen katseen, jonka Elsa loi pelastajaansa, ja salamana iski häneen ajatus: "He rakastavat toisiaan!"

"Kuinka on mahdollista", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, "että omistatte huolenpitonne kerettiläisille ja jumalattomille?"

"Noudatan meidän Herramme Kristuksen esimerkkiä."

"Hän on heittänyt kirouksen jumalattomille ja kerettiläisille!"

"Ei, teidän kunnianarvoisuutenne, hän ei ole tuominnut muita kuin kerskaajat, ne, jotka jumalisuuden vaipalla verhoavat törkeitä paheita ja tekopyhillä sanoilla aistillisia ajatuksia ja hankkeita. Heille Kristus sanoo: 'Menkää tyköäni, te kadotetut!' Eksyneet ja katuvaiset on hän siunaten ottanut käsivarsilleen."

Hänen sanansa olivat tunkeutuneet sydämiin, ja kansan keskuudesta kuului hyväksymisen muminaa.

Suurinkvisiittori kuohui raivosta, mutta sanoi teennäisellä sävyisyydellä: "Sanotaan, että osoitatte liian suurta suvaitsevaisuutta kerjäläisille, juutalaisille, maureille ja kerettiläisille, näille kirottujen ja kadotettujen joukoille…"

"Teidän ylevyytenne", keskeytti de Vuergas, "he ovat onnettomia ja vainottuja, sentähden he tarvitsevat minua."

Näitä sanoja seurasi pitkällinen hyväksymisen humina.

Alliaga näki, kuinka puna oli palannut Elsan poskille, kuinka tämä nautti de Vuergaan voitosta ja hänen omasta tappiostaan. Mustasukkaisuus kalvoi hänen sieluaan, ja hän huudahti melkein vimmoissaan:

"Tiedän, että teidän selvän ymmärryksenne ovat sumentaneet saastaiset opit, jotka tulevat Saksasta ja Ruotsista, noista viheliäisistä maista, joissa pakanuus ja kerettiläisyys nykyään ottelevat vallasta."

"Minusta ihmisten usko on tuomittava heidän tekojensa mukaan", vastasi de Vuergas. "Vai eikö teidän ylevyytennekin mielestä sydämen hurskaus ja aikomusten puhtaus ole Jumalalle otollisempi kuin että sielu, joka on murhien, koston ja siveettömyyden tahraama, polvistuu alttarin ääreen ja huokauksin ja hartain elein huutaa: 'Herra, Herra!' sydämessään unelmoiden vihollistensa perikadosta; tai että hän huutaa: 'O, Jumalan karitsa, armahda minua!' ja rukouksensa toimitettuaan menee rypemään uusissa paheissa ja rikoksissa?"

Oli kuin nämä miehet olisivat vaihtaneet osiaan, ja kansa kuunteli sellaisella hartaudella, kuin se olisi ollut kutsuttu tuomariksi.

"Kuinka tiedätte", huudahti suurinkvisiittori, "ettei se, joka itkee ja rukoilee ja lyö rintoihinsa, ole Jumalalle otollisempi juuri katumuksensa tähden kuin se, joka kenties ei katso tarvitsevansa rukoillakaan?"

"Teidän kunnianarvoisuutenne", vastasi de Vuergas, "älkäämme puuttuko teologisiin väittelyihin; kansa, joka on meitä kuulemassa, tietää, että minun saarnani on: Olkaa lempeät, sävyisät ja rakastavaiset, koska Kristuskin, meidän esikuvamme, oli rakastavainen, sävyisä ja lempeä! Olen sanonut: Rakastakaa ja auttakaa toisianne, sillä olette kaikki veljeksiä ja saman isän lapsia, eivät ainoastaan roomalais-katoliset, vaan myös evankeliset, maurit ja juutalaiset, jotka kristinopin ovat omistaneet; Kristuksen jumalainen oppi on annettu koko ihmiskunnalle, katsomatta eri oppilauseihin. Tiedän monien, jotka polvistuen ovat tätä oppia tunnustaneet, sittemmin polttorovion liekeissä kironneen pyhää uskontoamme."

"Hän herjaa", huudahti Alliaga, "hän uskaltaa syyttää pyhää inkvisitsionia!"

De Vuergas ei vastannut mitään, mutta hän loi tuomariinsa niin terävän, niin kylmän, niin läpitunkevan katseen, että Alliaga loi silmänsä maahan. Kenties hänen silmiensä editse vierivät ne salaiset ja julkiset vääryydet, joita hän oli tehnyt, ne nurjat tuomiot, joita hän oli langettanut, hänen ilmipäivällä tekemänsä rikokset ja salaiset irstailunsa.

Mutta mikään rikollinen ei ole julkeampi kuin jumalaton pappi, ja Alliaga esiintyi pian entisellä varmuudellaan.

Kuulijat olivat kauhusta jähmetyksissään. He ymmärsivät, mihin vaaraan apostoli antautui, tämä mies, joka uskalsi lausua mitä ajatteli, vieläpä itse tuomioistuimen edessä.

Useimmat tunsivat apostolin persoonallisesti, hän oli ollut heidän kaikkien ystävä ja hyväntekijä, ja jos tarvittiin, tahtoivat he antaa henkensäkin hänen puolestaan.

Alliaga viittasi kirjurille, joka oli merkinnyt kirjaan kaikki de Vuergaan lausunnot. Hän luki pöytäkirjan kerta toisensa jälkeen, ikäänkuin varmistuakseen tekemässään päätöksessä.

Sen jälkeen hän otti kirjan, jonka muuan notaareista ojensi hänelle, ja näytti tekevän vertailuja.

"Todistajain lausunnot käyvät täydellisesti yhteen", sanoi hän näyttäen kirjaa apulaisilleen. "Kreivi Jean de Vuergas on seurustellut luterilaisten kerettiläisten, juutalaisten ja maurien kanssa, hän on puhunut sanoja, jotka sotivat pyhää uskoamme vastaan; sentähden, korkeimman pyhän inkvisitsionin lakien mukaan, ja koska mainittu Jean de Vuergas on saapunut itsestään kerettiläistä puolustamaan, olemme pakoitetut hänet tuomitsemaan lakiemme määräämään rangaistukseen, jollei hän istunnon jatkuessa voi kahdentoista esteettömän todistajan lausunnolla näyttää toteen, että häntä on väärin syytetty."

Edellisen aikana oli Elsa seissut melkein liikkumatonna, ainoastaan hänen poskillaan vaihteleva vaaleus ja puna ilmaisi hänen tunteitaan. Mutta nyt, kun hän kuuli de Vuergasta syytettävän siitä, mitä tämä oli tehnyt hänen puolestaan, ei hän voinut enää hillitä itseään.

Polvistuen hänen jalkoihinsa ja kietoen hänet käsivarsillaan huudahti hän: "Ottakaa minun henkeni, mutta säästäkää hänen!"

Tänä hetkenä oli Alliagaa kamala katsella, hänen silmänsä, joilla hän ahmi nuorta tyttöä, syöksivät sananmukaisesti tulta.

Hän näki de Vuergaan sanomattomalla hellyydellä katsovan alas tyttöön ja sen jälkeen kuiskivan muutamia sanoja. Tyttö nousi ja veti hunnun kasvoilleen.

Salissa kuului kiihkeää hälinää, ja useat läsnäolijoista riensivät esiin todistamaan. Joukosta kuului monia huutoja, että hän oli viaton, rauhan ja rakkauden apostoli. Häntä siunaten he oman henkensä uhallakin, vastustamattoman voiman pakoittamina, riensivät totuuden puolesta todistamaan.

Suurinkvisiittori oli melkein suunniltaan, kansan huudot saivat hänet vimmoihinsa. Mutta hänen katseensa oli aivan kuin naulattu kiinni Elsaan, ja ensimäiset sanat, jotka tulivat hänen huuliltaan, olivat: "Huntu pois!"

Nähdessään kalpeat kasvot, jotka olivat kyynelten kostuttamat, myhäili hän itsekseen ja sanoi lujalla ja käskevällä äänellä:

"Istunto lykätään, viekää syytetyt vankilaan!"

Kansa tiesi mitä se merkitsi. Nousi yleinen kirkuna ja kuului uhkaavia huutoja: "Todistajat, todistajat on kuulusteltava!"

Mutta sitä juuri ei Alliaga tahtonut, ja lujalla äänellä hän huusi: "Tyhjentäkää sali!"

Tänä hetkenä oli pater Lorenzo tullut perältä. Hän oli kalmankalpea ja kuiskasi muutamia sanoja suurinkvisiittorille.

Mutta tämä ei kääntänyt edes päätänsäkään, hän näki inkvisitsionipalvelijain lähestyvän pannakseen molemmat vangit kahleihin. De Vuergas oli heti ojentanut molemmat kätensä pantavaksi kahleihin, kun aitauksen yli hyppäsi yleisen melun vallitessa useita miehiä varsinaisesta kansasta; he lankesivat polvilleen de Vuergaan eteen, suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan ja sanoivat häntä isäkseen ja hyväntekijäkseen.

Uhkasi aika metakka, mutta inkvisitsioni oli ennen kaikkea viisas ja varovainen.

Kolminkertainen rivi inkvisitsionipalvelijoita kiertyi yhtäkkiä suunnattoman jättiläiskäärmeen tavoin yhteenpakkautuneen joukon ympärille. Ihmiset olivat niin saarretut, että heidän elämänsä oli inkvisitsionin käsissä. Mutta vastarinnatta ei väkijoukko sittenkään näyttänyt aikovan antautua uhriksi, verinen käsikähmä oli siis edessä.

Alliaga näki, että kaikki tyynni olivat surman silmukassa ja hymyili viekkaudelleen. Nyt ei tyttökään voinut enää päästä hänen käsistään, ja hän veti helpoituksen huokauksen.

Samassa aukeni suuri ovi selkoselälleen, vartijat ja kansa vetäytyivät syrjään syvän kunnioituksen ilmeellä.

Suurinkvisiittori kalpeni. Ylineuvoston presidentti, muutamain neuvosten seuraamana, astui tuomiosaliin. Hän pysähtyi saavuttuaan de Vuergaan rinnalle.

Alliaga loi silmänsä maahan. Hän tiesi mistä häntä syytettäisiin ja sadatteli unhotustaan.

Presidentti kääntyi inkvisitsionipalvelijoihin, jotka aikoivat viedä vangit pois.

"Päästäkää tämä mies vapaaksi", sanoi hän ankarasti. Kahleet irroitettiin heti paikalla. "Teidän armonne", rohkeni Alliaga virkkaa. "Millä oikeudella olette syyttänyt tätä miestä", huudahti presidentti. "Ettekö tiedä, että jokainen vangitseminen on ensin neuvoston vahvistettava?"

"Tiedän, että tämä muodollisuus on lyöty laimin", sammalsi Alliaga. "Mutta tarkoitukseni oli…"

"Jokainen laiminlyönti tässä suhteessa on rikos", jatkoi presidentti. "Kuningas ja neuvosto tahtovat, että kerettiläisiä vainotaan, mutta meille täytyy ensin antaa tilaisuus päättää, onko syytetty rikollinen vai eikö."

Alliaga ei uskaltanut, vastata mitään, ja presidentti kääntyi kumartaen de Vuergaaseen ja sanoi kohteliaasti: "Olen iloinen voidessani antaa teille takaisin vapautenne."

"Viva, viva!" huusi kansa. "Jumala ja pyhä äiti korkeaa neuvostoa siunatkoon!"

"Pyydän teidän ylevyyttänne osoittamaan oikeutta myös tälle nuorelle naiselle, joka viekkaudella on siepattu kiinni ja laahattu tuomioistuimen eteen, mutta jonka viattomuudesta menen takaukseen", virkkoi de Vuergas lujalla ja kirkkaalla äänellä.

Presidentti katsoi ensin syytettyyn; luultavasti tämän näkeminen hämmästytti häntä, sillä hän loi harmistuneen katseen suurinkvisiittoriin.

Tämä saattoi hädintuskin hillitä itseään, vaikka tekikin suunnattomia ponnistuksia näyttääkseen tyyneltä.

"Olen vangituttanut hänet yksissä neuvoin abbedissa Franciska de Larman kanssa", sanoi hän nöyrästi. "Pyhä veljeskuntamme kieltää kerettiläisten oleskelun tässä maassa; tarkoitukseni on ollut ainoastaan valaista hänelle miten väärässä hän on, ja sitten lähettää hänet rajan yli. Pyydän kysyä, pitääkö teidän armonne sopivana, että sallin jonkun maallikon temmata hänet käsistäni?"

"Menen takaukseen, että hän saapuu, kun häntä kutsutaan", puuttui de Vuergas puheeseen. "Mutta anon nöyrimmästi, että hänet sillä välin säästettäisiin oleskelemasta vankilassa."

"Kuka teille on sanonut, että minun tarkoitukseni on ollut viedä hänet vankilaan?" vastasi Alliaga ivallisesti hymyillen. "Näyttää siltä, kuin ajattelisitte enemmän silmienne ruokaa kuin mikä parhaiten sopii hänelle."

De Vuergas kalpeni suuttumuksesta, mutta ennenkuin hän ehti vastata, oli Elsa heittäynyt presidentin jalkoihin.

"Jumalan laupeuden tähden, pelastakaa minut!" rukoili hän hätäännyksissään.

Tämä oli ilmeisesti epävarma, mitä oli tehtävä. "Mihin on tarkoituksenne viedä hänet?" kysyi hän Alliagalta.

"Karmeliittiluostariin, missä hän on ollut ennenkin", vastasi tämä. "Vaunut, jotka hänet vievät, odottavat ulkona."

Tiedämme, että pater Lorenzo oli tullut sisään. Hän pysyi edelleen paikoillaan Alliagan tuolin takana, mutta kumartui useat kerrat eteenpäin ja näytti pyytävän tältä jotakin, mutta sai aina kieltävän vastauksen.

Kun Alliaga mainitsi ulkona odottavista vaunuista, antoi Lorenzo varoittavan merkin Elsalle. Tämä riensi de Vuergaan luo ja sanoi rukoillen: "Seuratkaa minua, älkää jättäkö minua yksin, minua peloittaa niin kovin!"

"Kyllä, lapseni, minä seuraan sinua, sanokoonpa maailma mitä tahansa", puuskahti de Vuergas innokkaasti ja otti hänen käsivartensa kainaloonsa.

"Nyt en enää pelkää mitään!" sanoi Elsa painaen väsyneen päänsä hänen olkaansa vasten.

Tällä hetkellä Alliaga näytti hirveältä. Mustasukkaisuus ja raivo olivat tehneet hänen kasvonsa lyijynharmaiksi, silmät uhkasivat pilkahtaa pois reijistään. Ärtyisästi hän viittasi Lorenzolle, joka jälleen näytti pyytävän jotakin, ja nousten seisoalleen hän huudahti pauhulla: "Virkani nojalla ja Sevillan suurinkvisiittorina käsken, että nämä molemmat on heti…" kamalasti karjahtaen hän kaatui lattialle.

Samassa oli Lorenzo temmannut tikarin hänen selästään ja upottanut sen omaan rintaansa.

Hämmennys ja kauhistus oli yleinen. Kaksi ruumista, ja mistä syystä? Kaikki tiesivät, että Lorenzo oli Alliagan ystävä ja uskottu. Miksi oli hän tehnyt hirveimmän kaikista rikoksista, murhannut suurinkvisiittorin?

Tutkimus osoitti, että Alliaga oli kuollut. Mutta haavasta, jonka pater oli iskenyt omaan rintaansa, vuoti veri edelleen, ja vaatteet revittiin pois, että voitiin sulkea verenvuoto.

Kuinka suuri olikaan hämmästys, kun havaittiin, että "pater" oli — nainen!

Punonnaisessa oli hänen kaulassaan kirje, joka avattiin ja luettiin:

"En tee tätä kostaakseni kärsimyksiäni, en mustasukkaisuudesta halveksitun rakkauteni tähden, vaan siksi, että hänen sisarensa täytyi heittää henkensä pelastaakseen minun elämäni. Sentähden annan nyt henkeni pelastaakseni hänet häpeästä ja siitä kirouksesta, joka on kohdannut onnetonta Richissaa."

Tänä hetkenä ei ollut salissa mitään järjestystä, ei mitään ylivalvontaa, vaan täysi sekasorto. Presidentti, jolla tällä hetkellä oli suurin sananvalta, kuiskasi de Vuergaalle: "Kas tuolla on vaippa, käärikää se neidon ympärille ja rientäkää täältä niin pian kuin voitte."

Kehoitusta noudatettiin heti, kenenkään estämättä vei de Vuergas Elsan mukanaan, ja Elsa piteli hänestä niin lujasti kuin pelkäisi jonkun heidät eroittavan.

Kiireimmiten he riensivät Juanitan luo. Puutarhan portti oli auki, ulkona oli aivan pimeää, mutta pienestä asuinrakennuksesta loisti kirkas valo.

"Hän odottaa meitä", sanoi de Vuergas.

Suuri oli Juanitan ilo. "Siunattu lapseni, tiesin että tulisit, olen nähnyt sinusta unta joka yö", puheli hän ottaessaan Elsalta vaipan. "Juuri tuollaisena näin hänet edessäni, ja hänellä oli morsiusseppele päässään, enkä ymmärrä mitä se merkitsee."

Kaiken juttelunsa ohella hän laittoi illallisen, mutta ei voinut lainkaan selittää, miksi molemmat nuoret näyttivät ikäänkuin ujostelevan toisiaan.

"Varmaankin on tapahtunut jotakin, josta en tiedä mitään", ajatteli hän, ja kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastasi de Vuergas: "Huomenna, Juanita, pikku sairaamme on väsynyt ja hänen tarvitsee päästä levolle."

Mutta sitten hän kuuli rakkaan isäntänsä kävelevän huoneessaan edestakaisin ja aamulla menevän puutarhaan, missä jatkui sama kävely puistokäytäviä sinne tänne.

"Neito ainakin pysyttelee hiljaa, voineeko sitten nukkua", tuumi Juanita. Ja kun Elsa sitten tuli kamaristaan ja sanoi, ettei ollut ummistanutkaan silmiään, vastasi veikeä Juanita, että sen hän saattoi kyllä uskoa, ja neuvoi signorinaa menemään puutarhaan, jossa kyllä saisi punaa poskilleen.

Elsa teki niin. Nähdessään de Vuergaan meni hän nopeasti häntä vastaan, ojensi kätensä ja sanoi niin tyynellä äänellä kuin voi: "Kuinka voin kiittää teitä!"

De Vuergas tarttui pieniin kylmiin käsiin ja vei hänet pienelle turvepenkille, jossa pyysi hänet istumaan ja istuutui itse rinnalle.

"En voi tehdä mitään osoittaakseni kiitollisuuttani", lisäsi Elsa. "Mutta joka päivä rukoilen sydämeni sisimmästä Jumalaa, että hän tekisi teidät niin onnelliseksi kuin totisesti ansaitsette."

Ääni, joka alussa oli ollut himmeä, alkoi lopulta vavista, mutta ylipäätään selvisi hän aika hyvin pikku puheestaan.

"Sanokaa minulle", sanoi de Vuergas, "mitä ajattelitte eilisiltana, kun tulimme tänne kotiin?"

"Unhotin kaiken sen hirveän, mitä olin kokenut, sieluni täytti niin kiitollisuus Jumalaa ja teitä kohtaan, ettei siellä ollut tilaa millekään muulle."

"Merkillistä, että minä tunsin melkein samaa. Minulla on ollut onni auttaa monia, mutta en ole koskaan tuntenut sellaista riemua. Kun kulimme katua eteenpäin, oli kuin veisin koko elämäni onnen mukanani. Yöllä kysyin itseltäni, kuinka minun oli mahdollista elää ilman teitä, ja silloin päätin ensi kerran tavatessamme kysyä kursailematta, tahdotteko tulla vaimokseni."

Elsa peitti kasvonsa käsillään salatakseen punastustaan sitten hän katsoi luottavasti kosijaansa ja vastasi:

"Saatte lukea kaikki ajatukseni. Olen kuullut paljon puhuttavan rakkaudesta, mutta en ole koskaan tuntenut sitä ennen. Niin, voihan olla mahdollista, että… ensi kertaa kohdatessamme… mutta en ymmärtänyt sitä silloin, en edes vankilassakaan. Se selvisi minulle vasta sinä hetkenä, jona luulin heidän tahtovan ottaa henkenne. Silloin tunsin, että olitte minulle rakkain maan päällä, ja tiesin, että kuinka pitkä tie olisikin, en väsyisi sitä kulkiessani, jos vain saisin nojautua käsivarteenne."

"Rakkahin Elsa", sanoi de Vuergas tarttuen hänen käteensä.

Elsa antoi hänen pitää sen. "En koskaan elämässäni tule rakastamaan ketään toista, mutta siitä huolimatta en voi enkä tahdo tulla vaimoksenne."

"Mistä syystä?" kysyi de Vuergas hämmästyksissään. "En mene koskaan katolilaisen kanssa naimisiin!"

"Mutta minä en epäröi mennessäni protestantin kanssa naimisiin", sanoi de Vuergas surumielisesti hymyillen.

Elsaa värisytti syvä mielenliikutus, mutta hän hillitsi sen jatkaessaan: "En voi kuvailla, mitä olen tuntenut näinä päivinä. Mutta ajatellut olen enimmäkseen maatani, mihin tahdotaan tuoda sellaista uskoa, joka sallii moisia julmuuksia. Tahdon palata sinne takaisin ja kertoa kaikesta siitä hirveästä, mitä olen kuullut ja nähnyt, niin että kaikki tulevat asiasta vakuutetuiksi. Mutta kuinka voisin tehdä sen, jos mieheni on katolilainen? Kuinka ylevämielinen ja jalo hän olisikin, pelkäisin häntä loukkaavani sanoillani. Ja tärkeintä kaikista on, että aina tuntisin olevan jotakin välillämme, hänen uskonsa ei olisi minun eikä minun olisi hänen." Mielenliikutus kävi hänelle liian voimakkaaksi, ja hän purskahti rajuun itkuun.

De Vuergas oli kalvennut, hän katsoi Elsaan syvällä surulla, mutta ei virkkanut sanaakaan.

Silloin kuului Juanitan ääni. Ruoka oli odottanut tunnin ajan, eivätkä he koskaan tulleet sisään?

Aamiaisen aikana ei puhuttu monta sanaa Mutta sen päättyessä naputettiin ovelle, ja kun Juanita avasi sen, ojennettiin hänelle kirje, jonka jälkeen tuoja heti katosi.

Kirje oli de Vuergaalle ja sen luettuaan hän sanoi: "Meidän täytyy jo tänä yönä lähteä täältä!"

"Ei teidän, ainoastaan minun!" huudahti Elsa. "Oi, olen jo tehnyt teille liian paljon pahaa."

"Silloin tosiaankin teette niin, jos otatte minulta luottamuksenne", vastasi de Vuergas kiihtyneenä.

Kyynelet helmeilivät Elsan kalpeita poskia pitkin. Toinen näki sen ja lisäsi odottamatta hänen vastaustaan: "Kirje on ylineuvoston presidentiltä. Hirveä tapaus on herättänyt suunnatonta huomiota, ja hän neuvoo, meitä molempia lähtemään täältä. Jesuiitat aikovat syytää syyn minun niskoilleni."

Nyt kuten tuomiosalissakin juoksi Elsa luo, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja kysyi hätääntyneenä: "Emmekö voi nyt heti lähteä täältä?"

De Vuergas hymyili surumielisesti. "Tahdotte siis jättää minut siihen uskoon, että olen teille rakas", sanoi hän hiljaa ja pujotti käsivartensa neidon vyötärölle.

"Yli kaiken maailmassa", kuiskasi Elsa, "niin rakas, etten tiedä kuinka voin elää teistä erilläni. Mutta kuitenkaan en tahdo rikkoa lupausta, jonka olen tehnyt Jumalalle. Se koituisi onnettomuudeksi meille molemmille."

De Vuergas painoi suudelman hänen otsalleen sanomatta sanaakaan.

Elsa vetäytyi punastuen hänestä erilleen ja sanoi: "Matkarahoistani on käytetty hyvin vähän. En ole koskaan jättänyt niitä huostastani, saanko nyt antaa ne teille?"

"Ei", sanoi de Vuergas, "jättäkäämme se toistaiseksi." Hän lähti sen jälkeen järjestämään papereitaan ja Elsaa kiellettiin menemästä puutarhaan, vieläpä näyttäytymästä ikkunassakaan. Ei voinut koskaan olla kyllin varovainen. Juanitalle oli ilmoitettu matkallelähdöstä ja huokaillen ja kyynelsilmin laittoi hän viimeisen päivällisen. Hänen rakas isäntänsä oli itse kertonut hänelle hirveästä tapauksesta inkvisitsionipalatsissa, mutta silloin ei ollut häntä mikään muu niin suututtanut kuin se, että Alliaga, Sevillan korkein hengellinen hallitusmies, oli pukenut rakastajattarensa papin pukuun; se oli kuulumaton pyhyyden häväistys, ja hän toivoi, että mies vielä eläisi oikein hävetäkseen pahoja töitään.

Viimeinen ateria oli syöty, ja ilta oli käsissä. De Vuergas, joka näytti hyvin kiihtyneeltä, jätti pikku talon Juanitan haltuun ja valmisti hänet siihen, että tulisi kenties viipymään kauankin poissa. Elsa sanoi hänelle mitä lämpimimmät hyvästit, he itkivät toistensa sylissä.

Koputus ikkunaruudulle ilmoitti heille, että hetki oli käsissä; presidentti oli pitänyt huolen kaikesta. Kaksi hevosta oli hankittu heitä varten ja kaksi ratsumiestä oli käsketty vastaamaan heidän turvallisuudestaan rajalle saakka.

"Pelkään, että matka tulee teitä kovin väsyttämään", sanoi de Vuergas auttaessaan Elsaa ratsaille.

"Teemmehän sen yhdessä", vastasi Elsa.

Presidentin neuvon mukaan matkustivat he öisin ja lepäsivät päivin. Elsa ajatteli alinomaa eronhetkeä. De Vuergas oli sanonut, että he olivat matkalla Gibraltariin, josta aina lähti laivoja Italiaan.

Mutta hän ei ollut sanonut; sielläkö heidän oli erottava. Yleensä he eivät puhuneet paljoa, päivisin he tapasivat harvoin toisensa; Elsa söi yksin huoneessaan, ja palvelijattaret sanoivat hänelle usein, että vieras signor istui aina kirjoituspöydän ääressä.

Matkalla öisin hän teki ainoastaan mitä jokapäiväisimpiä kysymyksiä. Mutta eräänä päivänä hän sanoi: "Tuolta alhaalta näkyy Gibraltari melkein merestä."

Ihmeellinen näky oli siintävä meri, jonka yli parhaillaan nouseva aurinko loi kultaisen sädesillan. Mutta Elsalla ei ollut silmää sille, hänen sielunsa täytti levottomuus, ja hänen oli mahdoton pidättää kysymystä, joka alituiseen oli pyörinyt hänen huulillaan: "Täälläkö meidän on erottava?"

"Se riippuu sinusta", sanoi de Vuergas ja kehoitti häntä kiiruhtamaan, sillä oli jo täysi päivä.

Vihdoin he olivat pikku kaupungissa, ja Elsa pääsi asumaan erääseen papinperheeseen, joka oli protestanttinen kuten hänkin.

"Oletteko nyt tyytyväinen?" kysyi de Vuergas häneltä hymyillen.

"Tulkaa usein tänne", vastasi Elsa.

Ja niin de Vuergas tekikin, mutta hän ei tullut Elsan luo. Elsa ei voinut käsittää, mitä hänellä oli niin paljon papin kanssa puhuttavaa. Tulisiko kenties papin vaimo seuraamaan häntä, turvatonta tyttöä, kotimatkalla. Se oli iloinen ja rakastettava nuori nainen, mutta sittenkin Elsaa tahtoi itkettää.

Laiva oli tullut, sen piti lähteä neljän päivän perästä.

Sunnuntaina kysyi pastori, eikö Elsa tahtonut; tulla pieneen protestanttiseen kirkkoon, jossa tänään vietettiin suurta juhlaa.

Elsa suostui mielellään ja lähti papin rouvan mukaan. Hän ei ollut nähnyt de Vuergasta kahteen päivään, ja hänen tarvitsi rukoilla voimaa ja rohkeutta.

Pappi piti hyvin yksinkertaisen saarnan, jossa puhui, kuinka Jumalan rajaton rakkaus ulottuu kaikkiin ja kuinka ei ole olemassa mitään eroa niille, jotka oikein rakastavat toisiaan. Elsa suli kyyneliin, ja kuinka hartaasti hän toivoikaan, että de Vuergas olisi kuullut tämän saarnan!

Kaikki oli lopussa, mutta pappi seisoi yhä alttarilla. Suurta käytävää tuli — saattoiko uskoa silmiään — de Vuergas! Hän meni suoraan alttarille ja vastasi ääneensä uskonkysymyksiin, jotka hänelle tehtiin, sitten teki hän tunnustuksensa ja anoi, että hänet otettaisiin protestanttisen kirkon jäseneksi.

Elsa ei kuullut eikä nähnyt enää mitään, mutta palasi tuntoihinsa, kun de Vuergas kumartui hänen ylitseen ja kysyi:

"Elsa, tahdotko nyt olla minun?"

"Oi, tahdon!" Ja de Vuergas vei hänet alttarille ja pappi vahvisti heidän liittonsa.

Samana iltana he matkustivat laivassa, joka purjehti Neapeliin.

15.

HERTTUA.

Vanhempainsa ollessa poissa olivat Kätchen, Juhani ja pikku Maria Elisabet viettäneet rattoisaa elämää leskikuningattaren luona. Väliin oli metsästyshuveja, palloleikkejä, painiskelua ja muita nuorison iloja sen ajan tavan mukaan. Iltaisin oli nuoresta parvesta jokaisen kerrottava jokin pieni seikkailu, jossa oli ollut mukana. Mutta hartaimmin kuunneltiin vanhan leskikuningattaren omia kertomuksia elämästään.

Herttuattarelta tuli kirjeitä jotensakin säännöllisesti, ja tavallisesti seurasi mukana kolme lippusta Kustaalta "Mummolle", "Katille" ja "Juhanille." Kaikissa kerrottiin sotatapauksista, ketä sotapäälliköitä hän oli oppinut tuntemaan ja keistä heistä hän erikoisemmin piti.

Herttuakin oli kirjoittanut muutamia kirjeitä. Viimeisessä kertoi hän saaneensa pojan, joka suurimmassa kiireessä, ilman mitään loistoa, oli kastettu Räävelissä ja saanut nimekseen Kaarle Filip. Se näytti olevan hento lapsi, kuten Mariakin, kirjoitti hän, mutta lisäsi: "Näyttää siltä, kuin kaikki voima ja ponsi olisi tullut Kustaan osaksi, mutta toivon, että hän Jumalan avulla on käyttävä sitä isänmaan hyödyksi ja siunaukseksi — missä olosuhteissa, sen tietää yksin hän, joka johtaa ihmisten kohtalot."

Vihdoin tuli tieto, että rakkaat sukulaiset olivat kotimatkalla, ja herttua toivoi, että lapset olisivat häntä vastassa Örebrossa.

Leskikuningattaren oli ylen vaikea heistä erota, ja kyyneliä ero maksoi lapsillekin.

* * * * *

Herttualle ei jälleennäkemisen ilo ollut pitkällinen, hänellä oli tuhansia tehtäviä, joihin oli käytävä käsiksi.

Herttuatar oli käynyt juhlallisemmaksi kuin ennen. Yleinen kunnioitus, joka oli omistettu herttuan puolisolle, oli noussut hänen päähänsä, jossa jo kangasteli kuningattaren kruunu.

Tiedämme, että Helena Näf oli ainoa hovineitsyt, joka hänellä oli ollut Ruotsista mukanaan matkalla. Räävelissä oli otettu muutamia lisäksi, mutta nämä väsyivät pian ankaraan rouvaan ja palasivat mikä milläkin verukkeella kotiaan.

Helena jäi siten yksin kärsimään herttuattaren huonoja tuulia. "Pahinta kaikesta oli", sanoi hän Heidin rouvalle palattua, "etten koskaan saanut puhella kihlattuni kanssa muuten kuin hänen läsnäollessaan."

"Kumma, että Juhana Skytte sieti sitä!" huomautti Heidin rouva.

"Hänen täytyi minun tähteni."

"Se on siis syynä kalpeihin poskiin ja väsyneeseen katseeseen."

"Se kai se on", vastasi neitsyt.

"Enimmän kummastuttaa minua se, ettei herttua ole huomannut mitään."

"Kyllä hän on, ja jollei hän ole unohtanut lupaustaan, niin…"

"Eipä hän tavallisesti unohda."

Ei hän ollutkaan. Eräänä päivänä hän kertoi herttuattarelle, että Helenan häät vietettäisiin kolmen viikon kuluttua.

"Ilman minun suostumustani!" puuskahti herttuatar ylen loukkautuneena.

"Se oli päätetty, ennenkuin lähdimme Ruotsista, enkä pidä asiain toistelusta."

"Mutta minä tarvitsen häntä ja tahdon, että hän jää paikoilleen", sanoi Kristina rouva sellaisella ilmeellä, etteivät vastaväitteet saaneet tulla kysymykseenkään.

"Tahdot!" Hopeavasara iski pöytään. "Mutta minä tahdon myös, ja tahtoni on, että häät vietetään kahdeksan päivän perästä. Mitä hovineitsyihin tulee, voin niitä hankkia puolen tusinaa."

Herttuatar oli noussut ja nyt virkkoi hän ylen jäykällä arvokkuudella:

"Minä en sekaannu valtakunnan asioihin useammin kuin teidän armonne pyytää sitä minulta. Sentähden pyydän, että saan käskeä palvelijoitani miten hyväksi katson."

Ja juhlallisen arvokkain askelin hän poistui huoneesta.

Kaarle katsoi hänen jälkeensä. "Odotas vain!" jupisi hän ja riensi tiehensä.

Herttua lähetti päivälliskutsut lähimmille naapureilleen samaksi päiväksi.

Hovimestarin käskettiin tuoda hyvää viiniä pöytään ja vain hiukkasen ennen määrättyä aikaa ilmoitettiin herttuattarelle, että odotettiin muutamia vieraita.

Astuessaan sisään näytti herttuatar hieman yllätetyltä, sillä vieraita oli enemmän kuin hän oli odottanut. Olipa joukossa myös piispa Bellinus, jota hän heti pyysi istumaan vasemmalle puolelleen, herttuan istuessa oikealla.

Mutta silloin vasta hänen silmänsä suurenivat, kun hän näki vastassaan Juhana Skytten ja hänen rinnallaan kalpean Helenan, joka aivan vapisi pelosta eikä uskaltanut kohottaa itkusta punertuneita silmiään. Helenan rinnalla istui Kustaa prinssi ja Juhana Skytten rinnalla Kätchen. Juhanin oli herttua pannut istumaan rinnalleen ja lorusi ja laski leikkiä hänen kanssaan, mutta vilkaisi tuontuostakin vastakkaiselle puolelle, ikäänkuin peläten myrskynpuuskaa.

Herttuatar menetti harvoin malttiaan, mutta nyt aikoi hän kostaa, ja hänen puolisonsa, joka luki sen hänen katseestaan, kuiskasi hänen korvaansa: "Helena neitsyt ei voi lähteä täältä sisältä, mutta kaksi hovineitosta odottaa ulkona, jos teidän armonne tuntisi voivansa pahoin."

Herttuatar ei vilaissutkaan häneen, istui vain ja oli olevinaan kiintynyt niihin kauneihin asioihin, joita piispa sanoi hänelle.

Kaarle antoi viinikannun ripeästi kiertää ympäri pöytää, joi vieraineen ja kehoitti äänekkäästi herttuatartakin tekemään samoin.

Mutta kun mieliala oli ylimmillään, silloin sai hän sanoiksi, puhui matkasta Suomeen ja sen vaivoista, ylisti herttuattaren urhokkuutta ja reippautta, mutta lisäsi: "Niinpä hänellä onkin rinnallaan uskollinen apulainen, joka ei säästele vaivojaan, kun on oltava hänelle hyödyksi, josta kalpeat posketkin todistavat. Kas, nyt ne lehahtivat punaisiksi, mutta puna on petollista. Hän on täydelleen tehnyt velvollisuutensa, ja nyt on kohtuullista, että eräs toinen ottaa hänet hoiviinsa. Oli jo päätetty edeltäpäin, että heti palattuamme kotiin, neitsyen suostumuksella, täyttäisimme herra Juhana Skytten pyynnön saada hänen kätensä, ja olemme nyt määränneet ensi torstain heidän hääpäiväkseen ja toivoneetta kaikki yhtyvät minun ja puolisoni kanssa juomaan morsiusparin maljan!"

Juhana Skytteä oli valmistettu edeltäpäin, mutta Helenalle ei ollut uskallettu virkkaa mitään ja hän voi töintuskin pysyä pystyssä. Mutta senpätähden hän ei nähnyt sitäkään, että herttuatar ei juonut maljaa, eikä sitä, että herttua otti hänen pikarinsa ja tyhjensi sen sanoen: "Mies ja vaimo ovat yksi."

Vieraat saattoivat havaita, että heillä oli jotakin vänkää välissä, mutta ei ollut oikein helppo havaita mistä paikasta säie oli sykertynyt.

Herttua ajoi tahtonsa läpi, häät vietettiin määrättynä päivänä, ja Juhana Skytte sai kuukauden loman, jonka kuluttua hänen oli palattava entiseen paikkaansa, prinssien opettajaksi. Hänen puolisonsa sitä vastoin vapautettiin kokonaan palveluksestaan.

Mutta herttua piti lupauksensa täsmälleen. Hän hankki hovineitsyitä, vaikkei niin nöyriä kuin herttuatar olisi halunnut. Hän valitsi kuusi neitsyttä maan ylhäisimmistä suvuista, jotka eivät rohjenneet vastustaa hänen toivomustaan, mutta eivät suinkaan olisi halunneet sitä kunniaa, joka heille osoitettiin.

* * * * *

Herttuan työtaakka tähän aikaan oli melkein uskomaton; hän kävi käsiksi valtiohallinnon kaikkiin haaroihin, mikään ei saanut olla hänelle vierasta, eikä hän jättänyt minkään toimittamista sikseen, niin työlästä kuin hänen toimintansa usein olikin.

Ja kotiin palatessaan oli hän kohdannut paljon tyytymättömyyttä "tarpeettoman sodan" tähden, ja sitä lietsoivat Sigismundin parjauskirjeet, puolalaiset salalähetit ja kotiinpalanneet sotamiehetkin.

Mutta herttua antoi säädyille mietinnön, jossa osoitti sodan välttämättömyyden. Säädyt suostuivat uuteen sota-apuun ja uudistivat pyynnön, että herttua tahtoisi ottaa vastaan kruunun. Herttua vaati yhä ajatusaikaa Vladislaukselle, jollei sitä käytettäisi, ottaisi Kaarle herttua kruunun samalla perintöoikeudella kuin määrättiin Linköpingissä 1600.

Sotatanterelta saapui sanoma, että Nassaun kreivin, joka sotaväen ja ampumatarpeiden puutteessa ei voinut saada aikaan mitään, oli täytynyt luopua Vironmaasta, ensin parhaansa mukaan turvattuaan tärkeimmät linnoitukset. Mutta jo ennen hänen lähtöään oli Zamojski marssinut väkineen Viroon ja alkanut piirittää Weissensteiniä, jonka valloitti syyskuun lopulla.

Tämä tieto aiheutti Kaarlelle monta unetonta yötä. Hän ajoi syyn ruotsalaisen päällystön niskoille ja nimitti Antero Lennartinpojan päälliköksi Arvid Stålarmin keralla, joka Suomen aateliston rukouksista oli saanut takaisin vapautensa. Nämä lähtivät heti Viroon, mitätön sotajoukko mukanaan.

Herttua itse huolehti kotimaan asioista, jotka kävivät sitäkin pulmallisemmiksi, kun 1602 tuli katovuosi ja kurjuutta seurasi monenlaisia kulkutauteja.

Huhtikuussa 1603 saapui tietoja Antero Lennartinpojalta ja Arvid Stålarmilta; puolalainen sotapäällikkö Chodkiewicz oli piirittänyt Tarttoa ja valloittanut sen, eivätkä ruotsalaiset olleet onnistuneet valtaamaan sitä takaisin.

Herttua joutui vimmoihinsa, ja molemmat sotaherrat saivat heti käskyn palata kotiin Ruotsiin. He saapuivat, ja heidän antamansa selitys maan kurjasta tilasta ja heidän omista riittämättömistä voimistaan oli herttuan mielestä niin tyydyttävä, että Arvid Stålarm kesäkuussa 1604 palasi yksin päälliköksi sotaan, kun taasen Antero Lennartinpoika sai jäädä Ruotsiin.

Mutta Arvid Stålarmilla ei ollut onnea; koettaessaan herttuan käskystä valloittaa takaisin Weissensteiniä lyötiin hänet perinpohjin syyskuun 15 p:nä 1604.

Hänet kutsuttiin uudestaan Ruotsiin. Mutta nyt oli armonaika lopussa, hänet vangittiin ja asetettiin säätyjen eteen vastaamaan siitä, miten oli hoitanut hänelle uskottua tehtävää.

Liehittelijä Eerik Tegel, herttuan käsikirjuri, esitti häntä vastaan syytöksen, että hän oli saanut salaisia kirjeitä kuningas Sigismundilta, joka oli kehoittanut häntä luopumaan herttuasta.

Stålarm ei voinut sitä kieltää. Hän myönsi, että hänen olisi pitänyt antaa saamansa kirje herttualle, puolustus oli jotensakin kaksimielinen, ja säädyt tuomitsivat hänet menettämään henkensä.

Herttua armahti hänet, mutta hänen oli jäätävä vankeuteen.

* * * * *

Oli ukkosta ilmassa; koskaan eivät puolueet olleet seisseet niin jyrkästi vastatusten. Mihin Kaarle käänsikin katseensa, oli hänellä tai luuli hän itsellään olevan vihollisia. Ja on itsestään selvää, ettei hänen tuulensa ollutkaan parhaimpia.

Vuonna 1604 pidettiin Norrköpingissä valtiopäivät niiden juonittelujen johdosta, joita Puolan kuningas ja joukko ruotsalaisia luopioita punoivat valtakuntaa vastaan.

Samat syyt aiheuttivat herttuan jälleen sanoutumaan irti hallitustaakasta; säädyt saattoivat sopia Sigismundin kanssa tai valita Juhani herttuan.

Niiden vastaväitteiden johdosta, joita tehtiin, myönsi hän, ettei Sigismund voinut tulla kysymykseen, mutta Juhani herttuan perintöoikeus oli kieltämätön.

Silloin nousivat useat äänet vaatimaan, että oli prinssiltä suoraan kysyttävä hänen ajatustaan.

Muutaman päivän kuluttua saapuivatkin säätyjen lähettiläät tarjoamaan kruunua Juhani herttualle.

Kohtaus oli järjestetty aika juhlalliseksi, ja nuori ruhtinaanpoika käyttäytyi niin yksinkertaisen arvokkaasti, että hän teki kaikkiin hyvän vaikutuksen.

Hän kiitti ansaitsemattomasta kunniasta, mutta kun hän ei olisi voinut täyttää niitä velvollisuuksia, joihin kruunu sitoi kantajansa, pyysi hän päästä osoitetusta luottamuksesta. Lähettiläs sanoi hänelle, että tämä päätöksensä oli hänen lausuttava uudestaan valtakunnan säätyjen edessä, ja siihen hän selitti olevansa taipuvainen.

Tämän jälkeen oli hänellä useita neuvotteluja Skytten kanssa, jonka oli häntä autettava valmistaessa ensimäistä julkista puhettaan, ja maaliskuun 6 päivänä esiintyi prinssi herttuan ja säätyjen edessä, luovuttaen perintöoikeutensa sedälleen ja hänen pojilleen. Itselleen ei hän pyytänyt muuta, kunhan sai pitää ja nautita Itä-Göötanmaan herttuakuntanaan.

Annettu selitys oli erittäin säätyjen mieleen. Kaarle herttua oli Kustaa kuninkaan ainoa elossa oleva poika, valtakuntaa ei pystynyt nuorukainen hallitsemaan, vaan sen tila vaati viisasta ja tarmokasta hallitsijaa, ja Kaarlella oli ollut onnea ja menestystä hallituksessaan aina tähän päivään saakka.

Säädyt pyysivät häntä itsepintaisesti pysymään hallitusohjissa edelleen eikä antamaan syyttömäni kärsiä siitä, mitä joukko kehnoja ja kunniattomia miehiä oli tehnyt häntä vastaan.

Maaliskuun 22 päivänä siis päätettiin, että herttua edelleen oli hallitseva valtakuntaa, ja hän lupasi, kun syyt Sigismundin eroittamiseen ensin olivat julistetut kaikkien tiedoksi, kruunauttaa itsensä kuninkaaksikin.

Kustaa Aadolf tunnustettiin kruununprinssiksi, Kaarle Filip perintöruhtinaaksi; jollei heillä tai Juhani herttualla tulisi olemaan miespuolisia perillisiä, perisi kruunun vanhin naimattomista prinsessoista.

Tämän jälkeen esitti herttua useita Hogenskild Bjelken, hänen veljensä Klaun, Krister Klaunpoika Hornin ja muiden kirjeitä, jotka ilmaisivat sellaisia kavaloita kapinajuonia, että valtiopäivät muitta mutkitta tuomitsivat Hogenskild herran kuolemaan ja muut karkoitettaviksi maasta.

Ebba rouva tuomittiin menettämään omaisuutensa ja häntä pidettiin jonkun aikaa vankeudessa. Hörningsholmassa pidettiin niin ankara kotitarkastus, että Anna rouva siitä pelästyneenä pysyttelihe vastedes hiljakseen.

Ennenkuin valtiopäivät päättyivät, ilmoitti herttua säädyille, että hän aikoi itse lähteä Liivinmaahan. Kun talonpojat huusivat, ettei hän saanut panna henkeään vaaraan, vastasi hän: "Älkää luottako kuninkaaseen, joka on vain ihminen hänkin, vaan turvatkaa Herraan, joka yksin auttaa voi!"

Herttua oli kutsunut kotiin ulkomailla oleskelevat ruotsalaiset aatelismiehet tekemään uskollisuudenlupauksensa, ja tähän aikaan pyrki hänen puheilleen 20-vuotias Akseli Oxenstjerna, joka hänen kutsustaan oli palannut ulkomailta.

Nuori herra oli kuningatar Gunillan kautta kaukaista sukua kuningashuoneen kanssa. Hänet otettiin suosiollisesti vastaan. Herttuaan teki mitä parhaimman vaikutuksen hänen kookas vartalonsa, hänen nuorekasta voimaa uhkuvat kasvonsa ja korkea otsansa, mutta ennen kaikkea tummansiniset, suuret, syvät silmät, joista säihkyi terävä viisaus.

Herttua kyseli suurella mielenkiinnolla niitä aineita, joita Akseli herra oli opiskellut, ja häntä, huvitti kuulla, että teologia oli ollut hänen pääaineensa ja että hän Wittenbergissä oli puolustanut neljää kysymystä aineessaan.

"No, silloin saat pian riidellä arkkipiispan kanssa!" huudahti Kaarle nauraen. "Toivoisin sinun saavan hänet ymmälle."

Nuori herra nimitettiin heti kamariherraksi ja hänelle luvattiin pian ylennystä.

Eräänä päivänä tuotiin herttualle kirje piispa Bellinukselta. Siinä ylistettiin pilviin nuorta miestä, joka kirjeen toi. Hän ei ollut ainoastaan kirjanoppinut ja lakitieteen tohtori, vaan myös totinen luterilainen. Kun hän mitä hartaimmin halusi päästä herttuan palvelukseen, tahtoi piispa antaa hänelle sen puoltolauseen, että hän aina tulisi kaipauksella muistamaan niitä kuukausia, jotka Petrus Petrosa oli viettänyt hänen talossaan.

Herttua loi tarkastavaan katseen kirjeen tuojaan. Hän näki hienot, melkein naiselliset kasvot, joilla oli kärsivä ilme; silmissä oli jokin haaveellinen kaje, mutta hän piti ne herttuan edessä seistessään aina maahanluotuina, ja tämä huomasi hänen usein punastelevan.

Ylipäätään mies miellytti herttuaa, ja kun keskustelusta kävi selville, että hänellä oli terävä pää, johtui hänen mieleensä heti panna hänen kykynsä koetteelle.

Niin sai Petrus Petrosa Romanovitz tehtäväkseen matkustaa ja pyytää keisarin välitystä Ruotsin ja Puolan välillä. "Jos olet niin hyvä luterilainen kuin piispa väittää", sanoi hän, "täytyy sinun pystyä kumoamaan paavilaisten viisastelut, ja jos onnistut tehtävässäsi, voit olla varma erityisestä suosiostani."

Petrosan täytyi noudattaa käskyä ja lykätä oma lähetystehtävänsä vastaisuuteen.

* * * * *

Sotavalmistuksia tehtiin suurella kiireellä. Pestaamalla, erittäinkin Saksasta, oli koottu melkoisia sotajoukkoja, jotka heinäkuussa marssivat Rigaa vastaan.

Herttua lähti elokuun 12 päivänä Tukholmasta ja laski 22 päivänä maihin Pernovaan, jossa Antero Lennartinpoika 4,000 miehen kera yhtyi häneen. Täältä kävi retki Rigaa kohden, jossa kreivi Jaakkima Mansfeld saksalaisineen oli vastassa. Herttuan koko sotavoima nousi silloin 12,000-16,000 mieheen.

Sillävälin oli Chodkiewicz, joka turhaan oli koettanut estää Antero Lennartinpojan yhtymistä herttuaan, vetäytynyt etelään päin ja leiriytynyt Kerkholman luo. Tästä tiedon saatuaan lähti herttua syyskuun 16 päivänä liikkeelle ja marssi läpi yön pitkin Väinäjoen vartta vihollista kohden.

Tiet olivat jo ennestään aivan rypörapakoilla, ja miehet ja hevoset olivat väsymyksestä nääntymäisillään. Lisäksi satoi lakkaamatta, niin että sotamiehet kastuivat läpimäriksi ja ruudit samoin kuin muutkin sotatarpeet vahingoittuivat pahoin.

Sellaisessa tilassa saapuivat ruotsalaiset varhain aamulla Kerkholman läheisille kukkuloille, mistä saattoi nähdä pienen puolalaisen sotajoukon, johon kuului ainoastaan 4,500 miestä, leiriytyneenä virran rannalle.

Kaarle tahtoi heti ryhtyä rynnäkköön, mutta Antero Lennartinpoika esitti hänelle, että väki tarvitsi ensin levätä yöllisen marssin jälkeen. Ei ollut pelkoa vihollisen pääsystä pakoonkaan, se kun oli ruotsalaisten sulkemana virtaa vasten.

Onnettomuudeksi oli Kaarle huonoimmalla tuulellaan ja sotajoukko järjestettiin taisteluun. Hänen tarkoituksensa oli saartaa vihollinen, mutta hän säilytti kuitenkin edullisen asemansa koko aamupäivän.

Puolalainen päällikkö oli hämmästyksekseen nähnyt ruotsalaisen sotajoukon nousevan Kerkholman harjanteille, mutta kohta sen jälkeen näkyi sotaväkeä myös virran etelärannalla. Siellä oli kuurinmaalainen ratsuväki herttuansa johdolla. He syöksyivät virtaan ja uivat yli, ja siten sai Chodkiewicz avukseen 500 soturia, jotka olivat hyvin varustettuja ja sotaan harjaantuneita miehiä.

Mutta puolalainen ylipäällikkö, joka käsitti hyvin, että tässä oli voitettava tai kaaduttava, päätti ryhtyä rohkeaan hankkeeseen. Pidettyään väelleen rohkean puheen lähetti hän pienehkön, keveästi asestetun joukon hyökkäämään ruotsalaisten kimppuun, ja lyhyen, mutta kiihkeän taistelun jälkeen pakenivat puolalaiset, ja ruotsalaiset seurasivat jälestä tasangolle ja luopuivat siten edullisesta asemastaan.

Puolalainen sotajoukko yhtyi jälleen, taistelu jatkui neljä tuntia, mutta alusta alkaen oli onni ruotsalaisia vastaan. Kaukonäköisyydellään Chodkiewicz käsitti Kaarlen aikeen saartaa vihollinen, ja vaikka herttua lähetti yhä lisäväkeä tuleen, saattoi hän siten ainoastaan viivyttää, ei estää surkeaa tappiota.

Lopulta se ei enää ollut mitään taistelua, vaan teurastusta; ruotsalaiset pötkivät kauttaaltaan pakoon eivätkä edes yrittäneetkään puolustautua.

Turhaan oli Antero Lennartinpoika tehnyt kaikkensa saavuttaakseen voiton, hän kaatui miekaniskusta, samoin Lüneburgin herttua ja heidän kanssaan 9,000 ruotsalaista; 500 joutui vangiksi, 50 lippua, 11 tykkiä ja koko leiri joutui voittajain käsiin.

Kaarle itse oli vähällä joutua vangiksi. Kun ruotsalaiset alkoivat paeta, syöksyi hän tuimimpaan käsikähmään, ja tällöin kaatui hänen hevosensa. Viholliset tunsivat hänet ja kävivät käsiksi. Vaikka hän oli yksin, taisteli hän sankarillisesti, mutta hän ei olisi voinut vastustaa ylivoimaa, jollei muuan liiviläinen aatelismies, Henrik Wrede, olisi rientänyt luo, hypännyt ratsultaan ja pyytänyt häntä pelastamaan henkensä.

Herttua otti tarjouksen vastaan, hypähti satulaan ja kiiti pois. Jalo Henrik Wrede hakattiin kappaleiksi.

Mitä synkimmin mielin marssi Kaarle sotajoukkonsa jäännösten kera Rääveliin.

Henrik Wreden jalo teko ei jäänyt unhoon. Leski sai melkoiset läänitykset Suomessa ja pojille luvattiin vapaaherran arvo.

Jo Räävelissä kutsui herttua valtiopäivät Örebrohon. "Tapahtuneella onnettomuudella on Jumala tahtonut rangaista ruotsalaisten syntejä", kirjoitti herttua, mutta kehoitti sentään olemaan rohkein mielin. "Vielä löydetään apukeinot, jos ikivanha kansalaiskunto elää sydämissä."

Joulun aikoihin herttua palasi Ruotsiin

16.

VIIMEINEN YRITYS.

Kuningas Sigismundin päivät eivät olleet olleet iloisimpia häntä viimeksi tavattuamme. Hänen vaihteleva mielensä etsi uusia kiihokkeita, ja jesuiitat, jotka pelkäsivät hänen ryömivän pois heidän verkoistaan ja toivoivat arkkiherttuatar Konstantiasta saavansa hyvän liittolaisen omien suunnitelmiensa puolelle, askarruttivat hänen mielikuvitustaan mystillisillä tapauksilla, jotka väliin nostattivat hänet eräänlaiseen haltioitumistilaan, mitä seurasi yhä suurempi velttous.

Kun saapui tietoja Kaarlen valloituksista Liivinmaalta, silloin hän oli suunniltaan, itki ja valitti, ja hänen ainoa lohdutuksensa oli se suru, jonka Kaarle Gyllenhjelmin vankeus aiheutti herttualle.

"Tiedän, että hänelle on äpäräpoikansa hyvin rakas", sanoi kuningas, "ja olen varma, että hän monina unettomina öinä vaikeroi tuskissaan lellipoikansa kärsimysten tähden."

Zamojskin voitot häntä tosin lohduttivat, mutta Zamojskin tiesi hän erityisesti vastustavan hänen avioliittoaan Konstantian kanssa eikä voinut sentähden häntä sietää.

Saapui sitten sanoma, että Zamojski oli valloittanut takaisin Liivinmaan. Suuri oli siitä ilo Puolassa, mutta kuninkaan ilo oli sitäkin suurempi, kun Zamojski kohta sen jälkeen kuoli.

Nyt oli hänen avioliittonsa pahin vastustaja poissa, ja jälleen lähetettiin asiamiehiä ja kirjeitä paavin luo. Sigismundin henki oli kaupan, jollei hän saanut kaunista kälyään.

Vihdoinkin saatiin paavin suostumus. Sigismund oli suunniltaan, mutta tarvittiin rahaa, paljon rahaa tulevia häitä varten, ja korkeiden virkojen kauppa kävi kuin kuumilla kivillä.

Konstantia oli matkalla Puolaan. Hän oli lähtenyt matkalle ensi kutsusta, eikä Sigismund enää välittänyt mistään muusta.

Melkein samaan aikaan kuin arkkiherttuatar saapui sanoma taistelusta Kerkholman luona. Kauniin prinsessan saapuminen oli merkki ylhäältä, että onnen ja menestyksen aurinko jälleen oli loistava Sigismundin päällä.

Yhtä rintaa vietettiin riemujuhla suuren voiton johdosta ja mitä loistavimmat häät, ja nyt oli kuningas saanut oman kotihallitsijansa.

Prinsessa Anna oli veljensä tähden koettanut päästä hyviin väleihin uuden kälynsä kanssa, mutta kaunis Konstantia osoitti hänelle sellaista kylmyyttä ja jäykkyyttä, että prinsessa loukkaantuneena vetäytyi loitommalle.

Tapahtui kuten Anna oli pelännyt. Sigismund jätti vähitellen päivittäiset käyntinsä sisarensa luona, aluksi milloin milläkin verukkeella, mutta vähitellen kävi se itsestään. Uusi kuningatar ei tahtonut päästää ketään häiritsemään vaikutusvaltaansa heikkoon kuninkaaseen.

Vieläkin merkillisempää oli, että erään yksityisen sangen kiihkeän keskustelun jälkeen Konstantian ja Malaspinan kesken oli jesuiitta sanonut kuninkaalle, että hän ikävöi takaisin Roomaan eikä enää katsonut voivansa toimittaa mitään Puolan hovissa. "Täällä tarvitaan nuorempia voimia", sanoi hän ivallisesti.

Sigismund oli kovin hämmästyksissään, mutta Malaspina pysyi lujana päätöksessään.

Kohta Malaspinan lähdettyä saapui Varsovaan nuori mies, joka sanoi nimensä olevan Petrus Romanovitz. Hän pyrki ja pääsi salaa kuninkaan puheille, ja tämä esitti hänet sitten kuningattarelle.

Kuningatar kiinnitti hänet heti hoviin ja kuten kaikki muutkin mielistyi heti hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja miellyttävään käytökseensä. Lankesi aivan kuin luonnostaan, että tulokas tämän jälkeen kuului yksityiseen kuninkaalliseen perhepiiriin.

Hyvänä katolilaisena ja tietorikkaana miehenä ei hän ainoastaan valloittanut hovinaisia kauniilla silmillään ja hienolla sivistyksellään. Ylpeitä aatelisherrojakin miellytti keskustelu hänen kanssaan, ja papit ylistivät hänen puhdasoppisuuttaan.

Kuningattaren pyynnöstä hän saarnasi muutamia kertoja linnankappelissa, ja pieni kirkko oli tungokseen asti täynnä ihailevia kuulijoita.

Kuningatar lausui toivomuksensa, että hänet otettaisiin hovin palvelukseen, mutta kuningas vastasi, että se oli mahdotonta.

Hän ei ollut esittänyt mitään syytä, ja kuningatar, joka aina vei tahtonsa läpi, käski ilmoittaa nuorelle papille haluavansa salaista keskustelua hänen kanssaan.

Kun hän saapui, sanoi kuningatar suoraan, että tahtoi hänet rippi-isäkseen.

Hän kiitti kunnioittavasti, mutta vastasi, että hänen täytyi palata sinne, minne velvollisuus kutsui.

Sitä ei Konstantia ollut odottanut ja näytti kummastuneelta. "Kieltäytymiseenne täytyy olla tärkeitä syitä", sanoi hän. "Sanokaa minulle ne."

Hän kertoi, että hänen oikea nimensä oli Petrus Petrosa, että hän oli syntynyt Pohjanmaalla, kasvatettu Ingolstadtissa ja nykyään oli ainoastaan pyhien isien tahdon välikappale.

Heidän käskystään hän oli keisarin luota palatessaan salaa tullut Sigismundin luo kuulemaan mihin oli ryhdyttävä, jos hän onnistui toimittamaan suuren lähetystehtävänsä: ottamaan herttuan hengen.

"Oletteko ajatellut, että se voi maksaa oman henkenne?" sanoi Konstantia liikutettuna.

"Minä olen valmis siihen", vastasi hän.

"Ja kuitenkin tahdotte…?"

"Olen vannonut."

Konstantia katsoi ihmetellen häneen. "Sanokaa minulle, eikö ruotsalaisilla naisilla ole sydäntä?"

Petrosa karahti punaiseksi. "Luulen, että naiset ovat samanlaisia kautta maailman", vastasi hän.

"Silloin rakastatte ja rakkauteenne vastataan", puuskahti kuningatar.

"Teidän armonne, olen pappi."

"Pyh, mitä se auttaa, olette sittenkin ihminen! Sanokaa minulle, tietääkö hän rakkaudestanne?"

"Kyllä hän tietää."

"Minun ei tarvitse kysyä, vastaako hän siihen."

"Kyllä hän vastaa."

"Ja kuitenkin hän antaa teidän kuolla!"

"Hän ei voi estää sitä."

"Onko mahdollista, että luovutte kaikista maallisista iloista?"

"Taivaalliset odottavat minua."

"Ajatteleeko hän kuten tekin?"

"Hän on luvannut minulle sen!"

"Hän tulee peruuttamaan lupauksensa. Tapaatteko hänet palattuanne?"

"En enää tässä elämässä!"

"Kieltäydytte aivan äärimäisiin", puuskahti kuningatar. "Jos olisin hänen sijassaan, en minä tekisi niin."

Kenties ylhäinen nainen katsoi menneensä liian pitkälle, sillä hän sanoi Petrosalle hyvästit.

Petrosa sai kuninkaalta turvakirjeen, matkusti kahden kuninkaan lähettämän uskonveljen kera Ruotsiin.

* * * * *

Kerkholman menetys ja monien urhoollisten päällikköjen ja miesten kaatuminen oli herttuaan koskenut syvemmin kuin hän tahtoi näyttää, mutta läpi tulen ja veren oli hänen jatkettava kohden maaliaan.

Sotaa Puolaa vastaan jatkettiin mahdollisimman suurella ponnella ja suuremmalla menestykselläkin kuin olisi voinut odottaa onnettomuuden jälkeen Kerkholman luona. Tosin siihen vaikutti sekin, ettei Chodkiewicz saanut Puolasta väkeä eikä rahaa sodan jatkamiseen, ja niin onnistuivat ruotsalaiset jälleen saamaan Liivinmaan valtaansa, vaikkeivät voitot olleet ilman tappioita.

Mutta samaan aikaan Kaarle ryhtyi vielä uuteen sotahankkeeseen.

Venäjällä oli niin sanottu Vale-Dmitri noussut valtaistuimelle puolalaisten avulla. Vasili Shuiski etsi Ruotsin apua puolalaisia ja Dmitrin joukkuetta vastaan. Kaarle, joka oli valpas huomaamaan kaikkea mikä saattoi tehdä tyhjäksi Sigismundin aikeet, lupasi jo 1607 lähettää apua Liivinmaalta.

Mutta siihen vaadittiin uusia varustuksia. Sotaväkeä kirjoitettiin, ja Kaarle julisti tiedoksi, että jokainen, joka vapaaehtoisesti teki sotapalvelusta ratsain tai jalkaisin, sai talonsa verosta vapaaksi, oikeuden kantaa vaakunaa ja lisäksi palkan.

Suomeen toimitettiin erityinen käsky, että joka viides mies oli nostatettava maan puolustukseen. Mutta niistä kihlakunnista, jotka olivat lähinnä Venäjän rajaa, oli lähdettävä mies talosta.

Mutta enimmän saatiin miehiä pestauksella, joka samaan aikaan pantiin toimeen Saksassa ja Skotlannissa.

Tähän aikaan palasi Petrus Petrosa Ruotsiin. Hänellä oli mukanaan kaksi miestä, Lauri Bolangius ja Kaarle Niilonpoika, molemmat julkikatolilaisia.

Petrosa saapui herttuan luo. Hänet otettiin ystävällisesti vastaan, ja hän teki selon lähettilästoimistaan.

Itävallan keisari ei tahtonut sekaantua riitaisuuksiin Ruotsin ja Puolan välillä. Hän oli sitä mieltä, että niin läheisten sukulaisten piti voida sopia ilman vierasta välitystä.

"Minun kokemukseni on, että mitä läheisempiä sukulaisia, sitä suurempi vihollisuus", vastasi Kaarle.

Petrosa ei ollut voinut suorittaa tehtäväänsä, mutta hän sai sentään jäädä edelleen herttuan palvelukseen eräänlaisena käsikirjurina, ja sen johdosta oli hänellä milloin tahansa pääsy herransa huoneihin.

Eerik Tegel otti hänet erityisesti hoiviinsa. Kenties keksi hän haaveilijan näiden alituiseen taivasta kohden suunnattujen silmien takana ja veti omat johtopäätöksensä, joita varoi uskomasta kenellekään.

Petrosan alituinen seurustelu matkatoveriensa kanssa herätti epäluuloja, joista mainittiin herttuallekin. Mutta hän ei niistä välittänyt mitään.

Sihteerit, jotka työskentelivät herttuan etuhuoneessa, lähettivät hänet tuontuostakin asialle herttuan luo. Hän palasi sieltä usein kalpeana ja vapisevana. Jos kysyttiin syytä, valitti hän pahoinvointia.

Eräänä päivänä yllätti hänet Eerik Tegel makaamasta suullaan lattialla ja vääntelehtimässä tuskissaan. Hän jupisi epäselviä sanoja ja huusi välillä ääneensä armoa ja laupeutta.

Kun kuuntelija ei eroittanut mitä mies sanoi, meni hän luo. "Tuollaiset elkeet sopivat papeille ja akoille", huusi hän raa'asti, "mutta eivät viisaalle miehelle, jollaisena olen sinua pitänyt."

Petrosa nousi äkkiä pystyyn. "Olen sairas", sanoi hän, "ja lisäksi tulee levottomuus tulevaisuudesta."

"Mitä kumman levottomuutta se on?" kysyi Tegel terävin ja epäluuloisin katsein.

"Minulle on uskottu tehtävä, mutta pelkään, etten voi sitä suorittaa."

"En voi on typerä sana. Mies voi mitä tahtoo, se on minun kokemukseni."

"Otaksutaan, etten tahdo, mutta olen ottanut palkan etukäteen."

"Eihän siltä menetä henkeään, vaikka onkin puijannut velkojataan", vastasi Tegel nauraen. "Hän voi kostaa ja kostaa hirveästi."

"Siinä tapauksessa on paras ajatella kumminpäin menetellen saa suurimman vahingon."

"Niinpä kyllä onkin", vastasi onneton, joka kouristuksentapaisesti väänteli käsiään hien helmeillessä hänen otsaltaan.

"Minä puolestani", jatkoi Tegel, "olen aina seurannut pirua niin pitkälle kuin siitä on ollut minulle hyötyä."

"Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan."

"Tietysti joku on tullut tiellesi. Mutta älä pelästy, poikaseni, anna hänelle niin ettei enää terhentele. Minä pidän sinusta ja lupaan ummistaa molemmat silmäni." Näin sanoen hän poistui nauraen; mutta tovereille kirjurihuoneessa hän sanoi: "Saattepas nähdä, että joku kaunis neitonen on pyydystänyt neitsytkuvamme. Mutta olkoonpa hänen tiellään ankara isä tai sulhanen, lyön vetoa messukujastani, että hän pian antaa meille aihetta nauruun."

Petrosa tuijotti poistuneen jälkeen. "Tietääkö hän salaisuuden" jupisi onneton. "Jos niin on, voi hän paljastaa sen, ja miksen silloin voisi jouduttautua ennemmin?"

Hän heittäytyi madonnankuvan eteen ja rukoili häneltä voimaa ja apua siihen jumalalle otolliseen tehtävään, jonka hän nyt aikoi suorittaa.

Kuumesairaan tavoin hän hypähti pystyyn, järjestäen pukuaan. Vapisevin käsin pisti hän pienen tikarin takkinsa povelle ja syöksyi sitten kuin mieletön läpi kirjurien huoneen herttuan huoneeseen. Kirjurit katsoivat nauraen hänen jälkeensä. "Hän näyttää aivan hullulta!"

Herttua oli yksin. Hän istui kirjoittaen eikä edes kohottanut päätänsä.

Petrosa tunsi jalkojen kangistuvan allaan, mutta nyt täytyi sen tapahtua, ja hiljaa rukoillen hän hiipi herransa taa.

Tämä ei liikahtanutkaan.

Vapiseva käsi tarttui tikariin… tarttui kuin kouristustaudin käsissä.

Hänen päätään huimasi, tulikielekkeitä karkeloi hänen silmiensä edessä, hän oli kuulevinaan pilkkanaurua… paholaisetko lienevät riemuinneet hänen heikkoudestaan.

Silloin valtasi hänet mielipuolisuuden henki, hän tempasi tikarin ja kohotti sen…

Mutta Herran käsi suojasi Kaarlea, ja korkeimman johdatuksesta tuli hän samana hetkenä kääntäneeksi päätään. Salaman nopeudella hän kumartihe välttäen iskun.

Hän soitti, ja kun Eerik Tegel syöksyi sisään, osoitti herttua rikollista ja sanoi kylmästi: "Käskekää vangita hänet!"

Petrosa seisoi liikkumatonna, kalpeana kuin kuolema.

Tegel loi yhden ainoan pelästyneen katseen onnettomaan ja riensi noutamaan vartioväkeä.

"Herttuan kimppuun hän aikoi käydä, ja minä kun en sitä arvannut", huusi hän kirjuriapulaisilleen rientäessään heidän ohitseen.

"Miksi tahdoit ottaa henkeni?" kysyi herttua, joka ei voinut olla tuntematta sääliä onnetonta kohtaan. "Enkö ole ollut hyvä sinua kohtaan?"

"Olette, teidän armonne!" Hän seisoi pää riipuksissa eikä voinut pidättää kyyneltensä pursuntaa.

Kaarle katseli häntä kauan ja kysyi sitten: "Kenen suosituksesta tulitkaan luokseni?"

"Piispa Bellinushan se…"

"Niin, nyt muistan, hiivit hänen luottamukseensa."

"Todistukseni puhuvat puolestani, olen lainopin tohtori."

"Missä sait sen arvon?"

"Roomassa."

"Tietysti siellä, missäs muualla. Siellä ei opita ainoastaan langettamaan tuomioita rikoksista, siellä opitaan niitä tekemäänkin."

Vahdit tulivat, herttua viittasi pahantekijään, ja hän seurasi heitä. Tarkastettaessa hänen asuntoaan löydettiin sieltä Sigismundin antama turvakirje.

Hänet jätettiin valtiosäätyjen tuomittavaksi, sillä ne olivat juuri koolla Örebrossa. Petrosa tunnusti ujostelematta uskonsa, ja hänen hehkuva kaunopuheisuutensa viehätti kuulijoita siinä määrin, että pidettiin tarpeellisena saarnastuolista julkisesti kumota hänen esityksiään.

Hänet tuomittiin ruhjottavaksi, ja tuomio pantiin heti täytäntöön.

Mutta kohta tämän jälkeen keksittiin useampiakin salaliittoja herttuan henkeä vastaan. Tämä näytti ottavan ne varsin tyynesti, mutta puhui valtiopäivillä vielä kerran aikeestaan jättää hallitus käsistään.

Säädyt vastasivat huhtikuun 24 päivänä 1606 pyynnöllä, että herttua lupauksensa mukaan kruunauttaisi itsensä, uudistivat lupauksensa perintösopimuksen ylläpitämisestä ja lupasivat taistelussa paavilaisia vastaan olla säästämättä henkeään ja vertaan.

Tämä tyynnytti hänet, ja hän lupasi vastaisuudessa ajatella säätyjen ehdotusta.

17.

NUORET.

Olemme jo ehtineet alulle vuotta 1606. Aika kuluu nopeasti, ja on vierähtänyt useita vuosia siitä, kun viimeksi loimme katseen siihen kotiin, jota Kaarle herttua rakasti yli kaiken muun.

Kustaa oli äsken täyttänyt yksitoista vuotta. Häntä kasvatettaessa ei hemmoteltu; isä oli pannut päämääräksi, että hänessä oli kehitettävä terve sielu terveessä ruumiissa. Jo kymmenvuotiaasta alkaen sanotaan isänsä hänet panneen kuulemaan valtiollisia neuvotteluja. Niiden ulkomaisten upseerien kanssa, joita tähän aikaan kävi herttuan hovissa, oli prinssillä isänsä tahdon mukaan keskusteluja muiden kansojen käymistä sodista, tappeluista, piirityksistä ja kaikenkaltaisista sotavarustuksista.

Herttua itse oli antanut ohjeet hänen kasvatukselleen. Hänelle opetettiin sangen nuorena täydellinen tieto ja taito monissa vieraissa kielissä, niin että hän puhui latinaa, saksaa, hollantia, ranskaa ja italiaa puhtaasti kuin äidinkieltään ja oli vähin perillä venäjän ja puolan kielistäkin.

Mutta Juhana Skytte ei tyytynyt ainoastaan sammuttamaan hänen tiedonjanoaan. Hän kehoitti häntä viisauteen ja vilpittömyyteen kaikissa toimissaan. Sotaiset leikit vaihtelivat ritarillisten harjoitusten keralla; metsästys ja ratsastus olivat huvituksina oppituntien lomassa. Jo kolmentoistavuotiaana uskottiin hänelle monia julkisia tehtäviä.

Hänen ulkomuodossaan kehittyi pohjoismaalainen tyyppi yhä enemmän, hipiä oli heleän valkoinen, kasvonpiirteet pehmeät ja säännölliset, kirkkaiden sinisilmien ilme oli selittämätön, ja niiden yllä kaartui otsa korkeana ja puhtaana. Kullankellertävät kiharat, jotka valuivat alas kaulalle, saivat italialaiset antamaan hänelle liikanimen "il re d'oro" (kultakuningas). Ulkonäöltään ei Kustaa ollut isäänsä: tämä oli tumma ja teräväpiirteinen, hän sitä vastoin muistutti isoisäänsä, ja jo nyt saattoi nähdä hänen tulevan samaa kokoakin.

Juhani prinssi oli täyttänyt kuusitoista vuotta. Hän oli pitkä ja hoilakka, lempeät kasvonpiirteet muistuttivat paljon hänen äitiään. Hänen ymmärryksensä lahjat eivät olleet suuret, ja opinnot sujuivat sitä mukaa. Skytte oli saanut hänelle opetetuksi yleistietoa ja hiukan kielitaitoakin; mutta heti Kätchenin lakattua olemasta hänen opettajattarenaan oli harrastuskin lopussa, ja hän jatkoi opintojaan ainoastaan velvollisuuden pakosta, tuntematta lainkaan halua niihin.

Sotaiset leikit huvittivat häntä hetken, mutta ne olivat hänestä pian väsyttäviä, ja hän katseli mieluummin syrjästä. Hänen hentoa mieltään ja haaveellista luonnettaan viehätti laulaminen sitran säestyksellä tai värssyjen sepittäminen mielitietylleen. Herttuallisessa hovissa vallitseva ankara kuri ja järjestys pelasti hänet arvottomista suhteista, ja hänen ensimäinen ainoa rakkautensa oli Kätchen.

Kun Kaarle oli monet kerrat kysynyt häneltä minkätähden hän niin harvoin kävi herttuakunnassaan, silloin katsoi hän olevansa velvollinen menemään sinne ja siellä taipui hän kaikkeen, mitä hänen kamariherransa keksivät häntä huvittaakseen. Mutta joka kerta kun hän palasi sellaiselta retkeltä, loistivat hänen silmänsä tyytyväisyydestä ja etsivät ennen kaikkia Kätcheniä. Ja kun hän sai tilaisuuden kertoa hänelle kaikki tapaukset matkaltaan ja kuulla hänen mielipiteensä, oliko siinä ja siinä tehnyt oikein, silloin saattoi hän yhtäkkiä keskeyttää juttelunsa ja huudahtaa: "Maksaa vaivan matkustaa pois ainoastaan saadakseen palata kotiin."

Kätchenin uskollisilla kasvoilla oli yhä sama lempeä sulo, katseesta säteili rakkaus, mutta siinä oli myös tarmoa ja vakavuutta; sentähden tunsi hänen läheisyydessään turvallista tyyneyttä, joka tietämättäkin vetää toisen ihmisen toiseen.

Yhdeksänvuotias prinsessa Maria Elisabet ja hänen viisivuotias veljensä Kaarle Filip, äitinsä hemmottelemalla pilaamat lapset, saivat usein ankaria ojennuksia isältään. Mutta sen jälkeen lellitteli heitä äitinsä sitä enemmän, eikä hän malttanut olla mukisematta isäpuolista, jotka lellittelevät suosikkejaan, mutta pitelevät miltei pahoin toisia lapsia. Tavallisissa oloissa syötiin päivällinen kymmenen aikaan, mutta eräänä päivänä oli se monien vieraiden tähden lykätty kahteentoista.

Vieraiden joukossa oli myös ranskalainen lähettiläs, ja hänet oli pantu päivällispöydässä istumaan Kätchen prinsessan rinnalle.

Mutta samassa pöydässä oli pikku Maria Elisabet saanut paikkansa serkkunsa, Juhani prinssin rinnalla. Tyttönen lorusi kaikkea mahdollista ja koetti vetää hänen huomiotaan puoleensa, mutta Juhani ei saanut Kätchenistä katsettaan. Ranskalainen lähettiläs puhui hänelle vilkkaasti ja innolla, ja Kätchen kuunteli silmät maahan luotuina, äänetönnä ja hämillään.

Olikohan kysymyksessä jokin uusi aviotarjous? Juhanista tuntui, että hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Kätchen naimisiin… hänen Katinsa…! Hän tunsi, että siitä koituisi hänen surmansa.

"Mikä sinun on, Juhani, olet niin kalpea?" kysyi hänen pikku naapurinsa.

Juhani ei voinut vastata kysymykseen, koskei ollut sitä kuullut. Sillä samana hetkenä oli Kätchen luonut katseen ranskalaiseen lähettilääseen ja sanonut muutamia sanoja, joiden johdosta lähettiläs kumarsi syvään päätään ja keskustelu taukosi tuokioksi. Mutta Kätchen aloitti sen uudelleen, ja Juhanista näytti, että muukalainen katseli ja puhutteli nuorta neitiä vielä suuremmalla ihailulla ja kunnioituksella kuin ennen.

Kuinka saisi tietoonsa mistä he puhuivat? "Etkös häpeä, Juhani, kun et vastaa minulle… entä jos sanon äidille!"

"Piu, pau, kielikello", kuiskasi Juhani hänelle. "Oletko nyt tyytyväinen?"

"Odotas, sinä!" Noustiin pöydästä.

Mutta Juhani ei saanut koko pitkään päivään tilaisuutta puhua Kätchenin kanssa kahdenkesken.

Sitä vastoin oli Maria Elisabetilla pitkä keskustelu rouva äitinsä kanssa, joka lohdutteli häntä sillä, että sanoi itse nähneensä kaiken. Pikku Marian oli oltava kiltti serkkuaan kohtaan, vaikka tämä olikin ollut ilkeä hänelle. Muutamain vuosien kuluttua oli kaikki muuttuva toiseksi, mutta mitä silloin oli tapahtuva, sitä ei pikku Maria saanut vielä tietää. Ainoastaan sen hän sai tietää, että viidentoistavuotiaana oli hän saava valkoisen silkkipuvun, jossa olisi paljon helmiä ja koristuksia ja kaiken kukkuraksi kruunun päähänsä. Mutta kenellekään ihmiselle ei hän saanut puhua siitä, se oli jääpä salaisuudeksi pikku Marian ja hänen äitinsä kesken. —

Seuraavana aamuna oli taivas synkkien pilvien peitossa, harmaana lankesi päivänvalo linnansuojiin, mutta kaikissa takoissa loimotteli iloinen valkea, joka elähytti synkkää värisävyä.

Kätchen istui pienen pöydän ääressä, jolla paloi vahakynttilä. Hän luki tarkkaavaisesti raamattuaan.

Kirkonkello löi kuusi. Samassa astui huoneeseen hänen piikasensa ja ilmoitti Itä-Göötanmaan herttuan.

"Hän on tervetullut", sanoi prinsessa hymyillen, mutta samassa lehahti surullinen ilme lempeille kasvoille. "Juhani parka", kuiskasi hän itsekseen.

Juhani riensi kiireesti sisään ja tarttui hänen käteensä. "Kätchen", sanoi hän syvällä tunteella.

"Minkä johdosta serkku kunnioittaa minua käynnillään?" kysyi Kätchen niin tyynellä äänellä kuin voi.

"Älä leiki kanssani, Kätchen, tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin…"

"Unohdat, Juhani, että olet ainoastaan lapsi rinnallani", sanoi Kätchen säveästi. "Olen kauan ollut aivan kuin äiti sinulle. Mitä sanot rakkaudeksi, on ainoastaan kiitollisen sydämesi hellyyttä minua kohtaan."

"Mitäs siitä, vaikka oletkin viittä vuotta vanhempi minua", vastasi Juhani ja toivonsäde pilkahti hänen kyyneleisistä silmistään. "Totta on, että olet ollut lapsuudestani saakka minun hyvä, valvova, pelastava enkelini. Mutta odotatko, että minun on rakastettava sinua vähemmän sentähden, että minun on kiittäminen sinua kaikesta?"

"Nyt menet liian pitkälle!"

"En", jatkoi Juhani. "Mutta tiedätkös, että kun kuudentenatoista syntymäpäivänäni äitipuolesi sanoi minulle, että hän tahtoi antaa minulle kalleimman mitä hänellä oli, hänen rakkaan Maria Elisabetinsa, silloin ainoastaan sinun rukoileva katseesi esti minut torjumasta toivomatonta lahjaa. Sano minulle, Kätchen, olenko tosiaankin niin mitätön sinun silmissäsi kuin Maria Elisabet on minun?"

"Mistäs minä tiedän, miten suuressa tai pienessä arvossa pidät nuorta sisartani", vastasi Kätchen kylmähkösti. "Etkä muuten tietäne sinä enemmän kuin minäkään mitä kymmenvuotias tyttö on oleva naisena." Juhani seisoi vain allapäin.

Sentähden ei hän nähnyt, että Kätchenin silmät olivat kyyneliä täynnään ja katselivat häneen hellällä osanotolla, kun hän sanoi murtuneella äänellä: "Mitä olet tehnyt isälleni ja meille kaikille, sitä en voi koskaan unhottaa, vielä vähemmän palkita, ja jos hellin sisarellinen rakkauteni…"

"Ei, minä en tyydy siihen", huudahti Juhani kiihkeästi. "Minä rakastan sinua, Kätchen, ja sinun täytyy tulla vaimokseni!" huudahti nuorukainen ja heittäytyi hänen jalkoihinsa ja peitti hänen kätensä suudelmin.

"Nouse ylös, Juhani", sanoi Kätchen vakavasti ja irroittautuen hänestä. "Muuten en puhu kanssasi."

Juhani totteli. "Minä olen lahjoittanut pois kruunun sentähden, että isäsi ja veljesi saisivat sen; he saavat herttuakuntanikin, minä en välitä mistään, kun vain saan sanoa sinut puolisokseni."

Kätchen taisteli kovan taistelun, mutta hän oli tottunut hillitsemään itseään ja sanoi leikkisästi:

"Lopeta nyt jo, Juhani, tule istumaan tähän vierelleni."

"En ennenkuin olet sanonut minulle, etkö eilen antanut rukkasia."

Kätchenin poskilla häivähti puna. "Miksi kysyt minulta sitä?"

"Tahdon tietää syyn."

"Syyn, mihin?"

"Tietenkin teit sen jonkun toisen tähden."

"Isäni ei tahtonut, että menisin naimisiin. Mutta puhukaamme nyt jostakin muusta. Tule ja istu viereeni tähän takkavalkean ääreen."

Juhani istuutui hänen rinnalleen. "Aivan kuin muinoisina päivinä", sanoi hän pannen kätensä hänen kädelleen, johon tahtoi tarttua.

"Muistatkos", sanoi Kätchen vetäen kätensä pois, "kuinka monta kertaa löin sinua sormille, kun et osannut läksyjäsi, ja kuinka sitten palkitsin ahkeruuttasi säästämilläni mesikakuilla?"

"Kätchen, minä uskon, että sinä rakastat minua ja että vain äitipuolesi tähden, kun et tahdo häiritä kotirauhaa, kieltäydyt menemästä kanssani naimisiin."

"Eikös sekin olisi hyvä syy", sanoi Kätchen, "erittäinkin kun isäni viihtymys on siitä riippuvainen."

"Sinä välität kaikista muista enemmän kuin minusta", sanoi Juhani väsyneellä äänellä.

Nyt Kätchen otti häntä kädestä. Se oli kylmä ja melkein kuin puutunut.

"Kerran tietysti menet naimisiin", sanoi Juhani. "Lupaa, ettet tee sitä ennenkuin kuoltuani."

"Juhani!" sanoi Kätchen lempeästi nuhdellen.

"Lupaan, ettei sinun tarvitse odottaa kauan", lisäsi Juhani katkerahkosti.

"Muistan", sanoi Kätchen, "että kun lapsena olit ilkeä ja itsepäinen, panin pääsi olkapäätäni vasten ja hyväilin, kunnes tulit hyväksi jälleen."

Hän veti Juhanin puoleensa, siveli hänen poskeaan hiljaa keinutellen ja lempeä ääni kuiskasi:

"Juhani, sinä suostuit tulevaisuudessa ottamaan Maria Elisabetin puolisoksesi sen tähden, että maan tyyneys ja rauha tulee tämän avioliiton kautta turvatuksi. Maailma ei kenties koskaan saa tietää, mitä uhri on sinulle maksanut, mutta hyvä omatunto, ystäviesi kunnioitus ja rakkaus on palkintonasi."

Kätchen tunsi kätensä kostuvan Juhanin kyynelistä ja siitä hän ymmärsi onnistuneensa. Mutta Juhani ei vastannut sanaakaan eikä näyttänyt, halukkaalta jättämään suloista asentoaan.

Kätchen käsitti sen vaarallisuuden, mutta pelkäsi toisaalta häiritsevänsä hyvää vaikutusta.

"Onko nyt kaikki hyvin jälleen?" kysyi hän lempeästi ja teki liikkeen vapautuakseen.

"Ei", vastasi Juhani. "Puuttuu vielä jotakin."

Kätchen punastui ja kumartihe painamaan suukkosen hänen otsalleen. Mutta lujin käsin veti Juhani hänet vasten poveaan ja painoi pitkän, tulisen suudelman hänen huulilleen.

"Juhani, mitä teet!" huudahti Kätchen kiihkeästi ja riistäytyi irti hänen käsistään.

"Otan oikeuteni, lapsen oikeuden", vastasi Juhani uhmaten. "Sinähän tahdoit, että vielä kerran leikkisimme sen leikin."

"Mutta nyt et ole enää lapsi", sanoi Kätchen syvästi punastuen. "Olet minun uskollinen, veljellinen ystäväni."

Juhani oli vastaamaisillaan, kun ulkoa kysyi nuorekas ääni: "Saanko tulla sisään?"

Sieltä tuli Kustaa prinssi. "Sinä täällä!" huudahti hän.

"Ajattelin pyytää Katia toimittamaan erään tehtävän", vastasi Juhani. "Mutta nyt voit yhtä hyvin tehdä sen sinäkin."

Hän otti esiin pergamenttikirjeen, jossa riippui suuri sinetti. "Jätä tämä isällesi ja sano hänelle, että käskin tuojan mennä sen kattilaan."

Ystävällisesti puristaen kruununprinssin kättä ja juhlallisesti kumartaen Kätchenille poistui Juhani huoneesta.

"Mikä hänelle tuli?" kysyi Kustaa ja katsoi hymyillen serkkunsa jälkeen.

"Meidän on oltava hyvin hyviä häntä kohtaan", vastasi sisar kyynelsilmin. "Juhani ansaitsee kaiken rakkautemme ja hellyytemme."

"Niin teet sinäkin", sanoi Kustaa. "Älä puhu minusta. Mutta mikä kumman kirje noin suuri on?"

"Vien sen herttualle ja sitten tulen takaisin sanomaan mitä se sisältää."

Kustaa juoksi tiehensä ja Kätchen vaipui tuoliinsa peittäen kasvonsa käsiinsä. Mutta Kustaa tuli hyvin pian takaisin, ja hänen silmänsä loistivat ilosta.

"Herttua sanoo, että Juhani on oikea pilari, jonka varaan saattaa rakentaa!" huudahti hän. "Tiedätkös, Kätchen, se oli Sigismundin omakätinen kirje, jossa hän kehoittaa Juhania pitämään kiinni oikeudestaan kruunuun ja tarjoutuu lähettämään hänelle hyvinvarustetun laivaston ja 10,000 miestä jalkaväkeä."

"Ja hän jätti kirjeen vaatimatta siitä ainoatakaan etua itselleen. Se on hyvä, se on oikein!" puuskahti Kätchen innoissaan.

"Kenties hänellä oli jotakin sellaista ajatuksissaan, koska ensiksi toi kirjeen sinulle", virkkoi Kustaa silmäten sisareensa.

Kätchen käänsi päänsä pois vastaamatta mitään. "Kätchen, maan päällä ei ole toista ihmistä, joka hänelle on niin rakas kuin sinä."

Kätchen seisoi yhä selin häneen, mutta poven liikkeistä näki Kustaa, että hän itki.

"Jos sinäkin pidät hänestä, niin voit yhtä hyvin tulla hänen puolisokseen kuin Maria Elisabetkin. Minä puhun siitä herttualle."

"Ei, Kustaa, älä sano mitään", keskeytti Kätchen kääntäen kyyneltyneet kasvonsa häneen. "Tänä levotonna aikana voi jokainen muutos turmella koko suunnitelmat, ja isämme herruus on vielä siksi lujittumaton, ettemme saa aiheuttaa mitään järkytyksiä. Mikä on parasta maalle, sen täytyy olla parasta meillekin."

Kustaa katseli häntä ihaillen. "Mikä mainio tyttö sinä olet, Kätchen", sanoi hän. "Sinä olisit kaunistus valtaistuimellekin, mutta jollei niin saa tapahtua, on sinun jalo mielesi ja hyvä ymmärryksesi menevä perinnöksi lapsillesi ja se suuruus, jota sinä et saavuta, voi kenties tulla lastesi osaksi."

"Voi sinua uneksijaa!" sanoi Kätchen hyvitellen. "Tästedes tahdon pitää hellää huolta Maria Elisabetin kasvatuksesta, että hän ansaitsisi sen onnen, joka häntä odottaa."

18.

VENÄJÄN SOTA.

Vihdoin oli Kaarle suostunut ottamaan vastaan kruunun, ja helmikuulla 1607 vietettiin kruunajaiset juhlallisin menoin.

Keväämmällä saapui Venäjältä hyviä uutisia. Dmitri, joka oli osoittanut ilmeistä halveksumista venäläisiä perintätapoja kohtaan ja suosinut puolalaisia ja kasakoita, oli toukokuun 17 päivänä syösty valtaistuimelta ja surmattu ja Vasili Shuiski oli valittu tsaariksi hänen sijaansa.

Mutta uusia levottomuuksia oli syntynyt. Muuan rohkea seikkailija väitti olevansa oikea Dmitri, joka ihmeen kautta oli herännyt kuolleista.

Sigismund lähetti puolalaisensa heti apuun, ja petturi onnistui kokoamaan riittävän sotavoiman marssiakseen Moskovaa vastaan. Huhtikuussa 1608 löi Dmitri venäläisen sotajoukon Pulkovan lähellä ja leiriytyi heinäkuussa puolen peninkulman päähän pääkaupungista.

Sillä välin vahvisteli hän sotajoukkoaan osaksi kasakoilla, osaksi puolalaisella väellä, jota Sigismund lähetti hänen avukseen. Hän teki valloituksen toisensa jälkeen, ja Vasilin oli pakko kiireimmiten tähystellä vierasta apua.

Marraskuussa 1608 tehtiin Novgorodissa tsaarin sukulaisen, ruhtinas Mikael Skopin-Shuiskin ja kreivi Mansfeldin valtuutettujen kesken sopimus, että Ruotsin kuningas lähettäisi 5,000 miestä Vasilin avuksi. Näiden komentajaksi oli kuningas valinnut Jaakko de la Gardien, joka oli kutsuttu kotiin ulkomailta.

Hovissa oli tähän aikaan venäläissota yleisenä puheenaineena, eikä kukaan ottanut siihen osaa vilkkaammin kuin Kustaa Aadolf.

Oli sanottu, että Sigismundin tarkoitus oli tehdä venäläinen kansakunta Puolan orjaksi, ja nuoreen mieleen kangasti tällaisen vääryyden estäminen mitä kauneimpana maalina. Yleensä ihmeteltiin sitä muutosta, joka tähän aikaan tapahtui kruununprinssissä. Oli uutta vilkkautta ja joustavuutta kaikissa hänen liikkeissään, hän kantoi päänsä korkealla, ja silmissä oli tulta; innokkaammin kuin konsanaan hän hoiti aseharjoituksiaan, kiintyi halusta keskustelemaan isänsä sotapäällikköjen kanssa ja mieluimmin niiden, jotka tiesivät kertoa jotakin Venäjän oloista.

Kenellekään ei hän ilmaissut niitä ajatuksia ja tunteita, jotka hänen mielessään liikkuivat, mutta jotakin saattoi päätellä hänen käytöksestään ja kiihkeästä hengityksestään.

Marraskuun viime päivinä saapui Jaakko de la Gardie Tukholmaan, ja kuningas otti hänet hyvin suosiollisesti vastaan.

Neuvotteluissa, joita nyt pidettiin, oli kruununprinssi aina läsnä, ja väliin otti hän isänsä kehoituksesta osaa keskusteluunkin, mutta oli tällöin huomaavinaan de la Gardien kasvoilla ivallisen hymyn, joka häntä syvästi harmitti.

Se oli voinut olla erehdys, hän oli kenties nähnyt väärin, mutta oas oli jäänyt sydämeen.

"Mikä estää minua kysymästä häneltä suoraan", ajatteli Kustaa. "Se voi hälventää epäilykseni, tai hänen on pakko selittää syy epäämiseensä."

26-vuotias Jaakko de la Gardie oli täysin tietoinen niin kauniista ulkonäöstään, miehekkäästä vartalostaan ja ryhdistään kuin sotapäällikön-lahjoistaankin, joista hän oli aika ylpeä.

Mitä muut eivät voineet selittää ja mitä isän silmäkään ei ollut nähnyt, se selvisi heti hänelle.

Nuori kotka tahtoi päästä koettamaan siipiään, mutta Jaakko herralla ei ollut vähintäkään halua varjella niitä vahingoittumasta eikä jakaa kunniaa kenenkään kanssa. Kun sentähden Kustaa Aadolf melkein nöyrästi sanoi hänelle, että pitäisi suurena onnena, jos pääsisi leikkaamaan ensimäiset laakerinsa niin kuuluisan sotaherran johdolla, vastasi de la Gardie, että hänen huolehtimisensa prinssin turvallisuudesta olisi esteenä hänen toiminnalleen. Muuten oli hän varma, että hänen korkeutensa oli syntynyt sotapäälliköksi eikä sentähden tarvinnut mitään opettajaa. Mutta kohta jälkeenpäin hän kertoi kuninkaalle keskustelustaan kruununprinssin kanssa ja toisti melkein sanasta sanaan mitä oli sanonut hänelle.

Kaarle kiitti luottamuksesta. Se ei ollut johtunut hänen mieleensäkään, eikä hän olisi kuunaan antanut suostumustaan.

Kustaa Aadolf kutsuttiin, ja kuningas ihmetteli kuinka hän oli voinut kuvitellakaan pääsevänsä mukaan Venäjälle. Hänen vanha isänsä tarvitsi hänet kotona, kuka tiesi miten kauan Tanskan kanssa pysyttiin rauhassa? Silloin saisivat he yhdessä käydä taisteluun, siihen asti hän sai odottaa.

Syvään huoaten täytyi Kustaan heittää unelmansa. Hän ei enää puuttunut keskusteluun de la Gardien kanssa, mutta oli häntä kohtaan yhtä kohtelias kuin ennenkin.

Joulukuun alkupäivinä 1608 määrättiin Jaakko de la Gardie Suomen sotaväen, niin koti- kuin ulkomaisenkin, aateliston, ratsu- ja jalkaväen päällikkönä hyökkäämään Venäjää vastaan, ensin Käkisalmeen, sitten Pähkinälinnaan.

Hänen oli julistettava kaikkialla, että hänen mahtava kuninkaansa oli lähettänyt hänet Venäjälle suuren sotajoukon kera venäläisen kansakunnan avuksi, etteivät puolalaiset ja liettualaiset voisi tehdä heitä orjikseen. Mutta jolleivät venäläiset tahtoneet hylätä puolalaisia ja pysyä uskollisina oikealle suuriruhtinaalleen, aikoi hän isännöidä heillä niin, että siitä puhuttaisiin niin kauan kuin Venäjää on olemassa.

Kaarle IX:n ja tsaari Vasilin ja heidän seuraajainsa kesken tehtiin ikuinen ja päättymätön liitto Sigismundia, puolalaisten ja liettualaisten kuningasta ja hänen seuraajiaan vastaan, niin että Kaarle kuningas ja tsaari yhtenä miehenä seisoisivat häntä vastaan. Kaarlen oli autettava tsaaria 5,000 miehellä, mutta salaisen pykälän mukaan oli Käkisalmen linna ja lääni luovutettava Ruotsille.

Epävakaiset sääsuhteet estivät de la Gardieta menemästä suorinta tietä Ahvenanmeren yli Suomeen. Keskellä talvea oli hänen umpiteitä urrittava ympäri Pohjanlahden, ja hän saapui monia vaivoja kestettyään maaliskuun 3 päivänä Viipuriin, johon maan sotajoukko oli koottu, 8,000 miestä jalka- ja ratsuväkeä.

Suuri osa oli ruotsalaisia, jotka olivat kuriin tottuneita, mutta suurempi suomalaisia, joilla oli kullakin oma päänsä, ja lisäksi muukalaisia palkkasotureita, jotka kyllä olivat hurjapäisiä taistelussa, mutta joihin sai luottaa ainoastaan niin kauan kuin palkka säännöllisesti maksettiin.

Alapäälliköt olivat enimmäkseen suomalaisia, kuten Akseli Kurki, Antti Boije ja Evert Horn.

Kuukauden lopussa lähti joukko liikkeelle ja meni yli rajan. Etujoukkoa johti urhea Evert Horn.

Marssittiin suoraa päätä Novgorodiin, jossa päällikkyyttä hoiti ruhtinas Mikael Shuiski. Hän oli ainoastaan 23-vuotias, kaunis mies, kookas ja väkevä, hilpeä ja urhea kuin nuorukainen, viisas ja ajattelevainen kuin mies.

Tsaari näki tässä etevässä sisarenpojassaan parhaan tukensa. Hän se sitä paitsi oli saanut aikaan liiton ruotsalaisten kanssa ja ottanut huostaansa apujoukkojen johdon.

Ruotsalaisen sotajoukon saapuessa Novgorodiin pelkäsi ruhtinas Mikael, että jos se päästettäisiin kaupunkiin, ei sen asujamia voitaisi suojella väkivallalta, ja hän ehdotti sentähden, että de la Gardie jatkaisi marssiaan ympäri Ilmenjärven — jonka pohjoispuolella Novgorod sijaitsee — järvestä etelään päin sijaitsevaan Staraja Russaan, joka oli Dmitrin väen hallussa.

Hetkinen neuvoteltua päätettiin sotajoukko leirittää kappaleen matkan päähän Novgorodista. De la Gardie ratsasti itse ylimpäin päällikköjensä kera kaupunkiin, ja heidät otettiin mitä juhlallisimmin vastaan. Kaikissa kirkoissa soivat kellot, ammuttiin kunnialaukauksia tykein ja käsipyssyin. Viisitoistasataa ratsumiestä, etunenässä ylhäisimmät pajarit, olivat vastassa kaupungin portilla.

Melkein heti kohdattuaan solmivat 26-vuotias Jaakko de la Gardie ja 23-vuotias ruhtinas Mikael lujan ystävyyden liiton. He olivat molemmat urheita ja jaloja, molemmille hymyili tulevaisuus valoisaa, lupaavaa hymyä.

Ainoastaan vaivoin voi Mikael saada kokoon vieraan sotaväen palkan. Mutta heti tämän tapahduttua marssivat ruotsalaiset Staraja Russaa kohden.

Evert Horn kävi täällä etujoukon kera Dmitrin väen kimppuun. Päällikkö, Carnasinski, lähetti 300 ratsumiestä Hornia yllättämään, mutta heidät ajettiin pakoon aina kahden peninkulman päähän.

Toukokuun 12 päivänä marssi de la Gardie pääjoukon kera Staraja Russaan. Täältä lähetettiin Evert Horn 40 ratsumiehen, 200 jalkamiehen ja 200 venäläisen kanssa ajamaan Carnasinskia takaa. Marssittuaan 19 peninkulmaa tapasivat he hänet eräästä suuresta kylästä Smolenskin ja Moskovan väliltä.

Carnasinskin joukot olivat osaksi venäläisiä, osaksi puolalaisia, ja heidät eroitti vain pieni joki meikäläisistä. Horn käski väkensä mennä ylitse ja hyökkäys alkoi. Puolalaiset tekivät urheaa vastarintaa, mutta taistelun aikana pakeni Carnasinski lähimpine miehineen, eikä pian auttanut muu miehistöäkään. Vihollista ajettiin takaa, ja se menetti suunnilleen 1,400 miestä, seitsemän tykkiä, kaikki lippunsa ja osan kuormastostaan voittajan käsiin. Ryssät, joita kuului Hornin joukkoon, ryöstivät itse taistelun aikana Carnasinskin leirin ja tihutyötään peittääkseen sytyttivät leirin tuleen. Muuten olisi saalis ollut melkoista runsaampi. Voitto itsessäänkin herätti suurta huomiota. Joukko kaupunkeja porvareineen liittyi sen jälkeen suuriruhtinas Vasiliin, ja Dmitrin väki pakeni pakenemistaan ruotsalaisten tieltä. Erittäinkin Evert Horn joutui sekä ihailun että pelon esineeksi.

Viime taistelussa joutui vangiksi suuri joukko naisiakin. He saivat vapaina ja koskemattomina palata koteihinsa, ja tämä oli venäläisten mielestä niin kuulumattoman jalo teko, että Evert Horn saavutti sillä koko maan kiitollisuuden.

Torjokin luona oli 3,000 miestä Dmitrin väkeä puolalaisen Aleksander Zborovskin johdolla. Evert Horn riensi sinne 800 ratsumiehen, 200 jalkamiehen ja 1,000 venäläisen keralla. Kesäkuun 17 päivänä saapui hän kaupunkiin ja kävi pelottomasti mieslukuisemman vihollisen kimppuun.

Taistelu oli ankara, Horn itse ahdisti Zborovskin henkirykmenttiä, joka heti hajaantui, ja pian ajettiin koko joukko pakoon. Puolalaiset peräytyivät menetettyään 100 ratsumiestä.

Torjokiin saavuttuaan marssi de la Gardie Tveriä kohden. Siellä oli Zborovski vastassa 5,000 miehen kanssa, jotka olivat järjestetyt taisteluun. De la Gardie komensi heti hyökkäykseen. Mutta samassa puhkesi niin rankka sade, etteivät meikäläiset voineet käyttää tuliluikkujaan, mutta venäläiset sitä edullisemmin pistimiään. Tämän johdosta alkoivat ruotsalaisen joukon sivustat horjua, varsinkin vasen. Ensin pakeni ranskalainen ratsuväki, sitten venäläiset ja saksalaiset apujoukot, jotka kaikki ryöstivät suomalaisten ja ruotsalaisten kuormastoa. Keskusta oli kuitenkin de la Gardien johdolla käynyt niin kiivaasti Zborovskin kimppuun, että tämän täytyi kovan taistelun jälkeen henkijoukkoineen lyötynä ja takaa-ajettuna vetäytyä takaisin kaupunkiin ja linnaan.

Rankkasade jatkui seuraavanakin päivänä, eikä sentähden käyty taisteluun. Mutta kesäkuun 14 päivänä marssi de la Gardie päivän ensi koitteessa kaupunkia kohden hyvässä taistelujärjestyksessä. Vihollinen ryntäsi häntä vastaan, mutta ennenkuin he ehtivät järjestyä, saivat he ruotsalaiset kimppuunsa ja hajaantuneina pötkivät pakoon. Seuraavana yönä komensi de la Gardie rynnäkköön; kaupunki puolustautui urhoollisesti, ja venäläiset apujoukot peräytyivät.

Ruhtinas Mikael oli sitä mieltä, ettei ollut haaskattava aikaa ja väkeä tähän mitättömään linnoitukseen, vaan marssittava suoraan Moskovaan auttamaan ankarasti piiritettyä suuriruhtinasta. De la Gardie myönsi hänen olevan oikeassa, ja niin he marssivat eteenpäin Koljasiniin.

Mutta täällä syntyi kapina, joka ajaksi teki tyhjäksi kaikki saavutetut voitot.

Muukalainen palkkaväki ei ollut saanut palkkaansa, ja ryöstökin oli ankarasti kielletty. Tähän asti oli heidät saatu pysymään aisoissaan, mutta nurina ja tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan.

Suomalaiset puolestaan olivat nuijasodan ja Klaus Flemingin ajoista tottuneet pitämään oman päänsä, olemaan oma esivaltansa. He aloittivat kapinan. He eivät sanoneet olevansa velvolliset lähtemään enää kauemmas vieraaseen, outoon maahan, jossa he itse varsin vähän hyötyivät. Nämä samat ryssät olivat heille usein tehneet tuhojaan, tehneet väkivaltaa ja petkuttaneet ja miksi he mokomain tähden lähtisivät teurastuspenkille! Ei heillekään ollut maksettu luvattua palkkaa, mutta sen sijaan saivat he usein viestejä, että voudit kotona rääkkäsivät ja vainosivat heidän vaimojaan ja lapsiaan.

Turhaan "jalo herra Jaakko Puntus" käski ja rukoili, turhaan Evert Horn ja Niilo Boije hekin lähetettiin niskureita puhuttelemaan. Ominpäin ja päälliköittä lähtivät suomalaiset paluumatkalle kotiin.

Silloin tekivät saksalaiset ja ranskalaiset palkkasoturitkin tenän. He uhkasivat mennä vihollisen puolelle, jos heitä vielä vietiin kauemmas outoon maahan. Kaikki esitykset olivat turhat, turhat Mikael ruhtinaan loistavat lupauksetkin, he lähtivät samaa tietä kuin suomalaisetkin.

Nyt ei ollut de la Gardiella muuta neuvoa kuin lähteä jälkeen. Neljän peninkulman päässä suomalaiset tavoitettiin. Päällikköjensä ympäröimänä de la Gardie riensi eturivien luo, tempasi itse liput kapinallisten käsistä ja ajoi paljain miekoin heidät riveihinsä jälleen. Täten pakoitettiin heidät sillä kertaa kuuliaisuuteen, ja niin marssittiin vihollisten jättämään Tveriin. Sen muurien suojassa aikoi de la Gardie odottaa lisäväkeä Ruotsista.

Muutamain viikkojen kuluttua puhkesi kapina uudella rajuudella. Kapinalliset selittivät kaikki yhdestä suusta, että jollei Jaakko herra tahtonut lähteä kotia kohden, sai hän jäädä sinne yksikseen.

Kiukusta kuohuen täytyi hänen seurata hurjistunutta joukkoa välttääkseen pahempaa epäjärjestystä. Paluumatkaa jatkettiin aina Moldovaan saakka, jossa hän vihdoin sai pääjoukon pysähtymään. Hän pani vanhan Antti Boijen viemään uppiniskaisimpia takaisin kotiin, mutta samalla hän kirjoitti kuninkaalle kapinasta, ja niskurit tietysti olivat saavat rangaistuksensa.

Jälellejääneet nousivat 1,200 mieheen, mutta lisäväkeä odotettiin Suomesta minä hetkenä tahansa. Pienen joukkonsa kera marssi de la Gardie Koljasiniin, jossa hän yhtyi ruhtinas Mikaeliin.

Sillä välin oli Sigismund astunut uuden askelen. Hänen pyynnöstään olivat Puolan valtiopäivät julistaneet sodan tsaaria vastaan, ja syyskuussa marssi puolalainen sotajoukko Smolenskiin. Sigismundin tarkoitus oli käyttää hyväkseen yleistä hämmennystä Venäjällä, anastaa itse valtaistuin ja tehdä Vladislaus suuriruhtinaaksi.

Sentähden kehoitettiin puolalaisia päälliköitä luovuttamaan Dmitri, joka nyt huomattiin petturiksi ja seikkailijaksi. Tämä pakeni leiristään Tuskinasta, ja hänen sotajoukossaan syntyi yleinen hämmennys, kun kukaan ei tiennyt kenen puolta oli pidettävä. Sigismund alkoi piirittää Smolenskia, ja hänen salaiset kätyrinsä houkuttelivat venäläisiä ja puolalaisia hänen puolelleen.

Tammikuussa 1610 saapui vihdoin luvattu apuväki Suomesta, niin että de la Gardien sotajoukko nousi nyt 5,000 mieheen ja hän saattoi jälleen esiintyä hyökäten.

Moskovaa oli piiritetty jo kaksi vuotta, mutta piiritysjoukko oli suuresti huvennut. Suuriruhtinas Vasili, toivoen pikaista apua, teki hyökkäyksen toisensa jälkeen piirittäjiä vastaan. Hän tiesi, että de la Gardie oli tulossa pohjoisesta päin, mutta Dmitrilläkin oli vielä hurja kasakkaparvi puolellaan, ja hän valmistausi viimeiseen epätoivon yritykseen. Ruotsalaisen sotajoukon lähetessä ei Dmitri sentään uskaltanut ryhtyä taisteluun, vaan poltatti suuren leirinsä ja marssitti kasakkansa Smolenskia kohden.

Matkalla olivat de la Gardien joukot kestäneet monia kiivaita taisteluja, joissa ketterät Suomen suksimiehet tekivät vihollisille suurta tuhoa. Puolalaiset karkoitettiin kaikkialta, ja maaliskuun 12 päivänä marssi de la Gardie joukkoineen Venäjän pääkaupunkiin. Kiitollinen väestö virtaili vastaan, ja pelastajille tarjottiin suolaa ja leipää maan tavan mukaan.

Suuriruhtinas otti de la Gardien vastaan kiitollisuuden kyynelin, uudisti lupauksen Käkisalmen läänin luovuttamisesta ja jakeli palkintoja niin päälliköille kuin miehistöllekin. Kestämiensä taistelujen ja rasitusten jälkeen saivat joukot täällä levätä kymmenen viikkoa ja viettää hyviä päiviä.

Kuningas Sigismund puolalaisine joukkoineen oli sillä välin Smolenskin edustalla ja oli useissa taisteluissa lyönyt venäläiset. Suuriruhtinas pyysi ja rukoili de la Gardieta, että hän väkineen lähtisi puolalaisia vastaan. Tämä kuitenkin oli monessa suhteessa sangen arveluttavaa, Käkisalmea ei oltu vielä luovutettu, eivätkä sotamiehet olleet saaneet palkkaansa.

Yksityisesti koski kovasti de la Gardieen se kohtalo, mikä oli kohdannut ruhtinas Mikaelia. Suuriruhtinas Vasili oli alkanut pelätä sukulaistaan, jota kansa ja sotajoukko rakasti, ja katalat kielet olivat hänet vihdoin suostuttaneet Mikaelin myrkyttämiseen. Asiaa ei voitu pitää salassa; kansa raivostui suunniltaan, vastenmielisyys tarttui niin koti- kuin ulkomaiseenkin sotaväkeen, ja de la Gardie suri syvästi rakastettua ja kunnioitettua sotaveikkoaan.

Vasili teki kaikkensa pelastuakseen ja erittäinkin saadakseen de la Gardien paremmalle tuulelle. Hän sulatti pöytähopeansa maksaakseen sotamiesten palkan ja uudisti jälleen lupauksensa Käkisalmen lääniin nähden yhä varmemmin vakuutuksin.

Vihdoin lähti de la Gardie Moskovasta ja marssi Smolenskia vastaan. Evert Horn oli noutanut Viipurista melkoiset joukot lisäväkeä ja tullessaan tehnyt joitakuita valloituksia. Kesäkuun 20 päivänä yhtyi hän de la Gardiehin Musillassa.

Yhdistyneen sotajoukon asema oli sangen vaaranalainen. Puolan sotajoukko oli lähistöllä taitavan Zolkovskin johdolla, mutta de la Gardien joukon mieliala oli kapinallinen. Zolkovski teki öisen hyökkäyksen, ja alkaneiden taistelujen aikana karkasivat de la Gardien saksalaiset ja ranskalaiset palkkajoukot vihollisen puolelle, osaksi houkuteltuina, osaksi katkeroituneina siitä, etteivät saaneet palkkaansa.

Venäläiset pakenivat silloin yhtäkkiä päällikköineen päivineen, ja de la Gardien täytyi puolalaisten kanssa tehdä sopimus, jonka mukaan hän joukkonsa jäännösten — noin 400 miehen — kanssa sai marssia Suomen rajalle, mutta hänen täytyi luvata, ettei enää antanut Vasilille mitään apua.

Zolkovski marssi sen jälkeen Moskovaan.

Heinäkuun 17 päivänä nousi siellä kapina, jossa Vasili kukistettiin, ja kuukautta myöhemmin huudettiin Vladislaus tsaariksi.

Mutta muutamia kuukausia myöhemmin nousi jälleen raju kansanmellakka, jolloin hänen tsaariutensa päättyi koko Venäjän sekasortoon. Oli lähellä, ettei koko valtakunta hajonnut.

Kotiin palattuaan ja kotvan levähdettyään alkoi de la Gardie kuninkaansa käskystä piirittää Käkisalmea, jota ei lupauksista huolimatta vieläkään oltu luovutettu. Heinäkuun 16 päivänä 1611 hän rynnäköllä valloitti kaupungin, ja sen jälkeen tehtiin sopimus, jonka mukaan jompikumpi Kaarle kuninkaan pojista, Kustaa Aadolf tai Kaarle Filip oli tunnustettava ja julistettava Venäjän valtakunnan tsaariksi.

19.

NUORTEN LIITTO.

Tukholman linnan yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa seisoi kuudentoistavuotias Kustaa Aadolf kumartuneena yli kartan, joka käsitti Suomen, Venäjän ja osan Saksanmaata.

Nuori herra teki innokkaasti mittauksia, jotka hän kirjoitti muistiin.

Hän oli niin kiintynyt tehtäväänsä, ettei huomannut, kun ovi avautui ja muuan henkilö astui sisään.

Hänen olalleen laskeutui käsi ja tuttu ääni virkkoi: "Oletpa sinä ahkerassa työssä, Kustaa!"

Kustaa veti puhujan lähemmäksi ja sanoi päätänsäkään kohottamatta, viitaten Nevan virtaan: "Näetkös, Juhani, tuosta pitäisi rajan kulkea!"

"Siellä päin, niin, mutta entäs toisilla tahoilla? Vai niin, kartta käsittää vain puolet Saksasta, eikä se riitä sinulle, Kustaa!"

Nuori ruhtinas punastui. "Voitko lukea ajatuksia", sanoi hän ja kääri kartan kokoon.

"Toivoisin, ettet sinä voisi lukea minun ajatuksiani", sanoi Juhani surullisen vakavasti.

"Ikäänkuin sinun ajatuksesi eivät aina olisi jaloja ja sinun arvoisiasi", virkkoi Kustaa vilkkaasti. "En tiedä ainoatakaan ihmistä, jota kohtaan tuntisin niin suurta kunnioitusta ja ystävyyttä ja niin järkähtämätöntä luottamusta."

"Tahdon ottaa sinun liioitellut ylistelysi lukuun ja esittää pyyntöni."

"Minua oikein ilahuttaa se, mitä nyt sanot. En halua mitään hartaammin kuin että voisin olla sinulle hyödyksi."

"Rakas Kustaa", sanoi Juhani yhä enemmän hämillään, "tiedäthän, että olen Itä-Göötanmaan herttua."

"Samoin kuin minä olen Suomen herttua", huudahti Kustaa hilpeästi. "Niinhän olemme olleet kruunajaisista lähtien."

"Asianlaita on niin, että kuningas sanoi aikovansa lähteä pian Eerikin-retkelleen, ja sentähden lienee paikallaan, että sitä ennen kotiudun lääniini voidakseni hänelle valmistaa arvokkaan vastaanoton."

"Tahdotko jättää meidät, Juhani?" huudahti Kustaa.

"Velvollisuuteni vaatii, että minä…"

"Niin sinun jalo, ylevä velvollisuudentuntosi. Kätchen on uskonut minulle kaiken. Tiedän, että rakastat häntä suuresti."

Juhani pani kätensä hänen suunsa eteen. "Vaiti siitä", sanoi hän, "hanki vain setäni suostumus."

"Eikö sinulla ole täysi oikeus muuttamiseen?" kysyi Kustaa vilkkaasti. "Kaikkien uhrauksiesi jälkeen! Ei, Juhani, nyt teet hänelle vääryyttä; kiittämätön hän ei ole — kaikkein vähimmin sinua kohtaan!"

"Silloin toivon saavani hänen suostumuksensa."

"Mutta, Juhani", virkkoi Kustaa hellän huolissaan. "Sinähän olet viihtynyt niin hyvin hiljaisessa perhepiirissämme, kuinka tulet viihtymään vierasten keskuudessa?"

"Minä ajattelen teitä ja heitän toivoni tulevaisuuteen", vastasi Juhani hymyillen.

"Ja miten käy nuoren, ymmärtämättömän sisareni?"

"Kätchen on luvannut häntä kasvattaa. Kenties Maria voi kerran valmistaa minulle sen onnen, jota vailla minun nyt täytyy olla. Ah, Kustaa, jospa hänessä kerran näkisin uuden Katin, kuinka onnellinen silloin olisinkaan!"

"Onko sinun luja päätöksesi jättää meidät?"

"Lujempi kuin koskaan."

"Silloin puhun siitä isälleni jo tänään. Tulet kai jouluksi takaisin?"

"Äitisi ja sisaresi saavat kernaasti uskoa niin, mutta kuninkaalle ja sinulle tahdon avomielisesti tunnustaa, että aikomukseni on pysyä herttuakunnassani." Niin he erosivat.

Mutta Kustaa meni ensiksi Kätchenin luo. Kätchen oli juuri keskustellut Maria Elisabetin kanssa. Tämä näytti happamelta ja nyrpeältä.

Kustaan nähdessään hän huudahti: "Nyt kai säästyn enemmältä täksi päiväksi!" Ja hän kiiti kuin nuoli huoneesta.

"Ilkeä kuten aina", sanoi Kustaa katsoen hänen jälkeensä.

"Olen kenties ollut liian ankara", sanoi Kätchen. "Mutta sinä tahdoit sanoa minulle jotakin?"

"Ainoastaan sen, että Juhani on päättänyt muuttaa Itä-Göötanmaalle."

"Hän tekee oikein. Hän tarvitsee enemmän toimintaa ja huolenpitoa muiden hyväksi."

"Hän tekee ainoastaan velvollisuutensa. Juhani on kieltäytynyt siitä, mitä pitää korkeimpana maallisena onnenaan."

Kätchen punastui. "Todellinen onni", sanoi hän, "on siinä, että tietää täyttävänsä velvollisuutensa. Sitä paitsi on kohtuullista, että maksamme siitä kunniasta, että meidät on asetettu yhteiskunnan kukkuloille yli kaikkien muiden."

"Maksamme kärsimyksillä ja kieltäytymällä kaikesta elämän onnesta!" väitti Kustaa vastaan. "Niin, mahdollisesti meidän täytyy käydä kovaa taistelua täällä ansaitaksemme onnemme ylhäällä. Sillä epäilen suuresti, antaako kuningaskruunu meille taivaan kansalaisoikeuden."

"Kukaan ei liene niin höperö, että uskoisi sitä", sanoi Kätchen hymyillen.

"Etkö tiedä, että hovi-imartelijamme väittävät, että kuninkailla ja kuningattarilla on taivaassa oma asuntonsa ja siinä asianmukainen upeus ja palveluskunta", puuskahti prinssi nauraen.

"Kun siedämme moista lirunlarua, emme parempaa ansaitsekaan", sanoi Kätchen harmistuneena.

"Se on totta", virkkoi Kustaa, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. "Sinä olet oikea pikku filosofi, ja sentähden minä rakastan ja ihailen sinua kaikesta sydämestäni."

* * * * *

Täyttääkseen kaikki kuninkaalliset velvollisuutensa oli Kaarle ikivanhan tavan mukaan päättänyt tehdä Eerikin-retkensä, kuningaskulkunsa, ja se tapahtui suurella loistolla ja upeudella. Kuningatar, prinssit ja prinsessat, valtakunnan korkeimmat herrat ja monia vieraitakin herroja otti osaa retkeen, samoin monia hovin ja kanslian virkamiehiä. Saattoväkenä oli henkikaarti ja kaksi komppaniaa jalkaväkeä.

Niin kulettiin juhlasaatossa ja juhlahumussa kautta maan, ja kaikkialla kehoitettiin kansaa esittämään valituksensa, mihin saattoi olla aihetta.

Nyköpingistä suuntasi herttua vihdoin matkansa Itä-Göötanmaata kohden ja Svintunassa oli Juhani häntä vastassa koko herttuakuntansa ritariston ja aatelin keralla. Ja nyt nousivat juhlallisuudet huippuunsa koko matkalla. Vadstenassa julisti kuningas säädyille monin juhlamenoin, että tämä maakunta oli annettu Juhani herttualle läänitykseksi, ja kehoitti heitä uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen. Herttua vannoi kuninkaalle läänitysvalansa.

Itä-Göötanmaan juhlallisuudet päättyivät rajalla Holaveden luona upeihin päivällisiin, jotka syötiin koreissa teltoissa.

Ja kuningaskulkue jatkoi matkaansa. Mutta Ramundebodassa sai kuningas ikäviä uutisia sodasta Liivinmaalta. Chodkiewicz oli saanut lisäväkeä ja petoksella valloittanut Pernovan.

Sigismund yllytti venäläisiä Ruotsia vastaan, jonka aikoi valloittaa takaisin heidän avullaan.

Kaikki nämä uutiset saivat kuninkaan keskeyttämään Eerikin-retkensä. Arbogassa hän nousi laivaan ja purjehti suoraa päätä Tukholmaan ryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteihin.

20.

TYÖPÄIVÄN PÄÄTTYMINEN.

Ei riittänyt vielä sota puolalaisia ja venäläisiä vastaan, Tanskasta sai Kaarle kolmannen vihollisen.

Paitsi vanhaa riitaa kolmen kruunun vaakunasta, ärsytti nuorta Kristian IV:ttä Kaarlen vaatimus, että Ruijan Lappi kuului Ruotsin kruunulle Jäämeren rannikkoa myöten, olipa hän ottanut arvonimekseenkin "Lappalaisten kuningas." Tanskalaiset taasen väittivät koko rannikon kuuluvan Norjalle, ja siitä syntyi moninaisia rettelöitä.

Vihdoin joutuivat olot sille kannalle, ettei sotaa voitu välttää, ja huhtikuussa 1611 annettiin vihdoin Tanskan sodanjulistus. Kristian toivoi sodasta suuria, hän puhui jo "Ruotsin valtakunnan saattamisesta hänen ja Tanskan kuuliaisuuden alle", ei siis vähemmästä kuin unionin saattamisesta uudelleen voimaan.

Kaarle lähti itse sotaan nuoren Kustaa Aadolfin keralla, jonka nyt oli kestettävä ensi tulikokeensa.

Sodan ponnistukset näyttivät aluksi vaikuttavan vain virkistävästi vanhaan ja raihnaaseen kuninkaaseen. Mutta Kaarlen sotaonni oli täälläkin hyvin epävakainen. Yleensä oli voitto tanskalaisten puolella, ja vihdoin elokuun 3 päivänä joutui Kalmarin linnakin Krister Somen kavalluksen kautta Kristianin käsiin.

Suru ja katkeruus täytti Kaarlen mielen, ja hän päätti vanhaan tapaan vaatia vastustajansa kaksintaisteluun. Ei ollut sulosanainen hänenkään haastekirjeensä, mutta monin kerroin voitti sen Kristian neljännen kirje karkeudessa. Kristianin kohteliaiden sanojen mukaan piti Kaarlen, vanhan koiransilmän, hävetä tehdessään sellaisia esityksiäkin kunnialliselle miehelle. Niin ja vielä paljon paksumminkin puhuttelivat kuninkaat siihen aikaan toisiaan.

Sai sentään tanskalaisten ylimielisyys läksytystäkin. Kustaa Aadolf meni yöllä elokuun 20 päivää vasten 2,000 miehen kera salmen yli Voionmaahan, jossa ruotsinmielinen väestö oli varannut hevosia hänen tarpeekseen. Siten voivat sotamiehet nopeasti hajaantua ympäri saaren, ja tanskalaiset joka kynsi vangittiin tai surmattiin. Borgholman linnankin täytyi antautua. Se tapahtui lokakuun 7 päivänä.

Kristian kuningas oli jo sitä ennen lähtenyt Kalmarista ja palannut Tanskaan.

Kustaa Aadolf palasi vasta lokakuun 15 päivänä isänsä luo Rysbyhyn, jossa leiri sijaitsi.

Seuraavana päivänä lähtivät molemmat matkalle Nyköpingiin.

Vielä lähtiessään oli kuningas kirjoittanut kuningattarelle olevansa "hyvissä voimissa", mutta hän petti sekä itseään että puolisoaan. Sotaretken ponnistukset olivat niin vieneet hänen voimansa, ettei hän kolme peninkulmaa matkustettuaan voinut enää kestää tärinää, vaan täytyi hänen Mönsteräsin luona astua venheeseen ja jatkaa matkaa vesiteitse läpi saariston, Kustaa Aadolfin matkustaessa ratsain.

Matkalla kuningas heikontui heikontumistaan, ja saapuessaan Nyköpingiin lokakuun 26 päivänä ei hän enää voinut puhua.

Nyköpingissä olivat häntä vastassa nuorin poikansa Kaarle Filip ja erityisesti kutsuttuna valtaneuvos Akseli Oxenstjerna. Seuraavana yönä saapuivat Kustaa Aadolf, Juhani herttua, kuningatar Kristina ja prinsessa Katarina.

Seuraavina päivinä kuningas makasi aivan kuin horroksissa, mutta huomasi hyvin, että hän kuuli ja ymmärsi mitä sanottiin.

Kun saapui de la Gardien lähetti ja ilmoitti, että hän oli valloittanut Novgorodin ja jompikumpi prinsseistä tahdottiin suuriruhtinaaksi, näkyi ikäänkuin kirkastuksen kajo hänen kalpeilla kasvoillaan. Mutta se kesti vain tuokion, hän jätti tämän kuten kaikki muutkin maalliset asiat sille pojalleen, joka oli ollut hänen toivonsa ja lohdutuksensa kaikissa kohtalon vaiheissa ja josta hän oli profeetallisesti lausunut: "Ille faciet!" ("Hän on sen tekevä!")

Neljä päivää sairastettuaan hän vaipui kuolon uneen kello 11:n ja 12:n välillä lokakuun 30 päivänä 1611.

* * * * *

Hallitsijana oli Kaarle yhdeksäs Ruotsin mainioimpia kuninkaita; paljon on hän rikkonut, mutta jos ajattelemme mistä hänen maansa on häntä kiittäminen, niin emme heitä kiveä kuormalle, vaan meidän kiitollisuutemme on sitä keventävä.

Erittäinkin kansan pohjakerrosten keskuudessa eli hänen nimensä rakkaassa muistossa; kerrotaan, että niin kauan kuin vanhan kuninkaan sielukelloja soitettiin, itkivät vanhat ja nuoret niin Suomessa kuin Ruotsissakin, ja monien miespolvien ajat lauloi hänestä kansa, että hän oli

Hyvä herra, herttu Kaarle, Ruotsin kuuluisa kuningas, isänmaan iso isäntä, Suomen vahva valtaherra.

Suurta on viivähtää Kaarlein ja Kustavien muistossa. Meidän aikanamme ei ole monia kuninkaita, jotka omistaisivat elinvoimansa edistääkseen kansojen kehitystä ja jalostusta. Sentähden luomme mielellämme katseemme muinaisuuteen, maan parasta ja lain pyhyyttä rakastaviin ruhtinaihin, jotka väsymättömällä työllä, viisaudella ja terävällä älyllä loivat sen perustuksen, jolla lepää isänmaamme koko kehitys.