SISÄLLYS: (continued 2)

Neuvoston vastaus oli, että heidät Ruotsin lain mukaan oli tuomittava kuolemaan. He olivat kavaltajia, jotka oli tavattu ase kädessä.

Muuan palvelija kutsui Gyllenhjelmin herra Juhana Sparren ja hänen emäntänsä luo.

Nyt oli kopeus poissa, molemmat olivat kauhun lyömät. Juhana herra pyysi ja rukoili Gyllenhjelmiä taivuttamaan herttuaa lempeyteen. Jos niin vaadittiin, lähtisi hän Ruotsista eikä palaisi koskaan takaisin. Hän myönsi, että herttualla oli syytä vihoitella häntä kohtaan, ja tahtoi tästälähin tehdä kaikkensa rikostaan sovittaakseen.

Hengenhätää oli hänen sanoissaan ja koko olennossaan. Margareta rouva taasen näytti melkein luonnottoman tyyneltä.

Gyllenhjelm lupasi tehdä kaiken voitavansa, mutta sanoi suoraan, ettei hänellä ollut mitään toiveita.

Kun hän lähti, seurasi Margareta rouva ulos hänen mukanaan ja pyysi, että hän lähettäisi linnanpapin heidän luokseen ja toisi heille herttuan vastauksen niin pian kuin mahdollista.

Kun Gyllenhjelm sen jälkeen nöyrästi ja koko lämpimästä sydämestään rukoili herttualta armahdusta, sai hän vastaukseksi tavallista uhkaavamman katseen.

"Sano Margareta rouvalle, että hän lähteköön maasta, mihin haluaa. Meillä on kylliksi vihollisia ilman häntäkin. Juhana Sparre kärsii rangaistuksensa."

Niin kuului tuomio, ja Gyllenhjelm tiesi, ettei herttua muuttanut koskaan mieltään.

Hän palasi heti onnettomien luo. Mutta riistettyään heiltä viimeisen toivon koetti hän heissä herättää tyyntä luottamusta laupiaaseen Jumalaan. Ja niin sydämeen sattuvat olivat hänen yksinkertaiset sanansa, että Juhana herra purskahti kyyneliin, pyysi vaimoltaan anteeksi mitä oli rikkonut ja sanoi lopuksi olevansa iloinen saadessaan kuolla. Molempien puolisoiden hartaasta pyynnöstä jäi Gyllenhjelm heidän luokseen koko yöksi. Molemmat olivat alkaneet sydämestään luottaa häneen, ja Juhana herra, joka ainoastaan suullisesti tahtoi ilmaista viimeisen tahtonsa, uskoi rakkaan puolisonsa hänen huolenpitoonsa.

"Margareta on katkeroitunut veljiinsä", sanoi hän, "eikä tahdo joutua heidän kanssaan tekemisiin. Huolehtikaa sentähden, että hän pääsee Tanskaan ja sieltä Puolaan. Menkää rakkaaseen Bergkvaraamme, jossa olemme viettäneet niin monet onnelliset vuodet. Tässä on avaimet muutamiin kaappeihin, joissa on säilössä erinäisiä kalleuksia, ja toimittakaa ne vaimoparalleni takaisin…" Tässä hänen äänensä tukehtui nyyhkytykseen, mutta hän hillitsi itsensä ja puuskahti äkkiä: "Minusta tuntuu, että teistä varmaankin tulee Bergkvaran omistaja tämän jälkeen."

"Jos niin käy", vastasi Gyllenhjelm, "saa Bergkvara olla koskematonna, kunnes Margareta rouva tulee ja ottaa sen haltuunsa."

Juhana Sparre puristi hänen kättään. "Lepytätte minut melkein herttuaakin kohtaan", sanoi hän.

Aamu oli tullut. Mies ja vaimo syleilivät toisiaan viimeisiksi jäähyväisiksi. Nyt olivat kaikki virheet ja heikkoudet unhotetut, anteeksi annetut, he muistivat ainoastaan rakkautensa ja toivoivat jälleennäkemistä.

Enemmän kuolleena kuin elävänä vietiin Margareta rouva vankilasta vaunuihin, jotka Gyllenhjelm oli hommannut. Tämä saattoi itse hänet yli rajan, missä ystävät ja sukulaiset ottivat hänet huolenpitoonsa.

Juhana Sparre mestattiin ja hänen kerallaan Kristoffer Gyllengrip, Lauri Rålamb ja linnanpappi Birger. Ladislaus Beckes ulkomaalaisena sitä vastoin armahdettiin.

Hallannista palattuaan sai Gyllenhjelm tietää, että herttua oli häntä kysynyt. Hän oli lähtenyt luvatta ja saattoi valmistautua nuhteihin.

Hän meni heti herttuan työhuoneeseen. Tämä rypisti kulmiaan hänet nähdessään ja silmäili sitten edelleen paperia, jota piti kädessään.

Gyllenhjelm seisoi liikkumatonna.

Tällöin astui sisään herttuallinen neuvos Hannu Ulfsparre, urhea ritari ja herransa erityinen suosikki. Kaarle nyökäytti ystävällisesti päätään ja otti pöydältä paperin, jonka ojensi hänelle.

"Täten", sanoi hän, "olemme määränneet sinut Kalmarin linnan päälliköksi ja odotamme sinun olevan yhtä uskollinen tässä kuin tähän asti olet ollut muissakin asioissa."

Ulfsparre suuteli herttuan kättä ja lupasi tehdä parastaan. Mutta kun hän huomasi häiritsevänsä, lähti hän heti.

Vielä kerran mittaili Kaarle nuorta, urheaa poikaansa päästä jalkoihin. Heidän katseensa yhtyivät tuokioksi. Toisen katseessa kuvastui uhka, toisen surullinen vakavuus.

Herttua kääntyi pois kotvaksi. Sitten hän ojensi hänelle paperin, jota oli alusta alkaen pitänyt kädessään, ja sanoi hieman liikutettuna:

"Nyt olet Bergkvaran herra!"

Kun Gyllenhjelm kumartaen tarttui hänen käteensä sitä suudellakseen, tunsi hän, että hänen kättänsä puristettiin lauhkeasti. Tämä suosiollisuuden todistus liikutti hänen mieltään niin syvästi, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Mutta hänen liikutuksensa palautti herttuan täyteen kylmäverisyyteensä.

"Minä odotan, että pidät lahjan", sanoi hän.

"Siihen asti, kunnes Juhana Sparren leski palaa Ruotsiin", vastasi Gyllenhjelm.

"Kuinka uskallat!"

"Olen tehnyt Juhana herralle lupauksen enkä voi enää sitä peruuttaa."

Herttuan päähän nousi veri. "Mene", käski hän.

Muutamiin päiviin ei hän ollut Gyllenhjelmiä näkevinäänkään. Mutta sitten palautuivat vanhat hyvät välit, ja kun oli annettu kaikki tarpeelliset määräykset Kalmarin turvaamiseksi, matkusti herttua lukuisan seurueen kera sisämaahan päin.

6.

LAIVA TUULIAJOLLA.

Valtiopäivillä, jotka kokoontuivat Tukholmaan 1597 heinäkuun alussa, peruutettiin melkein yksimielisesti uskollisuus ja kuuliaisuus Sigismundia kohtaan, koska hän oli pettänyt kaikki valansa ja sitoumuksensa. Mutta vielä kerran oli häneltä kysyttävä, tahtoiko hän lähettää poikansa kasvatettavaksi evankeliseen oppiin; silloin tämä tunnustettaisiin lailliseksi kruununperijäksi, muussa tapauksessa julistettaisiin hänet ja koko Sigismundin huone menettäneeksi kaiken perintöoikeuden Ruotsin kruunuun.

Sen jälkeen päätettiin, että oikeudenkäynti neuvosherroja vastaan oli lykättävä ensi valtiopäiviin, niin että vieraat lähettiläät, jotka Sigismund oli kutsunut tässä asiassa tuomitsemaan, saisivat aikaa tulla Ruotsiin. Lopuksi julistettiin herttua uudestaan valtionhoitajaksi ja päätettiin tarpeen vaatiessa ase kädessä pakoittaa Viro ja Liivinmaa kuuliaisuuteen.

Kaikki suomalaiset läänitysherrat ja ne, joille koitui yksityistä etua Sigismundin puolustamisesta tai jotka olivat katolisen vaikutuksen alaisina, tekivät voitavansa herttuaa vastustaakseen. Ja vaikkei heillä yhteensäkään ollut sitä pontta, mikä Klaus Flemingillä oli yksinään, pystyi heidän suuri joukkonsa kuitenkin pitämään maata alituisessa kuohumistilassa.

Sigismundin välinpitämättömyys Suomen oloista, vanha rakkaus Ruotsiin ja kenties enimmän katolisen opin levittämisen pelko oli saanut suomalaisten mielet yleensä epäröivälle kannalle. Tahdottiin saada selville mitä Sigismund oikeastaan kantoi kilvessään.

Turun linnanpäällikkö Arvid Stålarm oli yhtä horjuvainen kuin ennenkin. Yhtenä hetkenä hän innotellen vannoi elävänsä ja kuolevansa Sigismund kuninkaan puolesta, kuten uskollinen alamainen konsanaan; toisena näytti hänestä niin heikko ja tahdoton kuningas, joka antoi katolisten neuvonantajain johtaa itseään, vievän maan perikatoon, ja silloin hän väänteli käsiään epätoivoissaan. Useimmiten hän kuitenkin teki pilaa omista epäilyksistään, nauroi ja joi ja oli mitä rakastettavin isäntä ja hauskin seuramies.

Pidettiin selvänä, että herttua aikanaan oli tuleva Suomeenkin, ja Arvid Stålarm vakuutti kiemurtautuvansa hänen käsistään, kuinka ovela mies hän mahtoi ollakin. Jos häneltä kysyttiin, kuinka hän aikoi menetellä, ei hän sanonut tietävänsä sitä vielä itsekään, mutta hän tunsi sen kyllä onnistuvan. Ja niin laati hän taitavan puolustussuunnitelman, joka sai päällystönkin hyväksymisen.

Eräänä päivänä ratsasti Stålarm pois kenenkään tietämättä mihin.

Matkan määränä oli Kuitian kartano, johon hän meni Juhana Flemingiä tapaamaan.

Tälle oli vierailu oikea yllätys, mutta Stålarm syleili häntä ja kysyi hänen äitiään ja tytärtään.

Juhana vastasi, että he sillä haavaa oleskelivat Tanskassa ja että hän oli aikonut mennä sinne jälestä.

"Silloin on sinun käytävä myös Elinan luona", huudahti Stålarm. "Hän on jäänyt Ruotsiin ja kaipaa sinua."

Juhana kääntyi punastuen pois. "Lasket loruja", sanoi hän.

Stålarm päästi aika naurun. "Etkö luule minun tietävän, että olette rakastuneet toisiinne", sanoi hän. "Mutta kernaasti minun puolestani, en ole mustasukkainen. Sen tähden lähetän sinut hänen luoksensa, mutta sillä ehdolla, että ensin vierailet Turun linnassa muutamia viikkoja."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Etkö ymmärrä, että tarvitsen sinun nimeäsi; herttuan katkerin vihollinen ja vaarallisin vastustaja, Klaus Fleming, on kuollut, mutta hänen poikansa, joka on perinyt isän suuret sotapäällikönlahjat, on tullut Turkuun ja antanut miekkansa linnanpäällikön käytettäväksi; sen pitäisi kuulostaa joltakin!" huudahti Stålarm nauraen.

Juhana Fleming ei epäröinyt kauan. Aviomiehen luvalla saattoi hän uhmata Elinan ankaraa kieltoa, ja hän ikävöi nähdä Elinaa, joka alituiseen pyöri hänen ajatuksissaan.

Yksin Turun linnallakin oli oma viehätyksensä sentähden, että he olivat siellä yhdessä eläneet. Ja niin hän lähti Arvid Stålarmin keralla Turkuun, jossa muu linnanpäällystö otti hänet vastaan riemuhuudoin, ja jatkoi sitten entistä unelmoivaa elämäänsä.

* * * * *

Kaarle oli lujasti päättänyt kurittaa kapinallista Suomea. Kolme kertaa oli Jaakkima Scheel ajettu tiehensä, kun hän oli koettanut vallata Kastelholmaa. Ahvenanmaalaiset olivat ruotsinmielisiä, mutta linnoituksen päällikkö, Salomon Ille, sai apuväkeä Suomesta ja katsoi olevansa niin voittamaton, että kun hän kuuli ruotsalaisen laivaston uudestaan lähestyvän, hän pani toimeen juomingit ystävineen, todistukseksi siitä, kuinka hän halveksi vihollisiaan.

Mutta Jaakkima Scheel saapui suuremmin sotavoimin kuin ennen, ja kun muuan kuula kimmahti tanssia pomppailemaan Illen vierassalin lattialle, käsitti hän, että leikissä oli totta mukana.

Linnoitus vallattiin urhean vastarinnan jälkeen. Linnaväki sai lähteä, mutta Ille ja muu päällystö, jotka olivat tarttuneet aseihin isänmaata vastaan, olivat Ruotsin lain mukaan tuomittavat menettämään henkensä ja omaisuutensa. Heidät vietiin kaikki laivoihin, jotka heti purjehtivat Suomeen vieden sinne herrat, joiden vielä kerran oli neuvoteltava suomalaisten kanssa. Heidän oli vaadittava suomalaisia lähettämään edustajansa kolmen viikon kuluessa Ruotsiin; sopivimpina näiksi pidettiin Lindorm Bonde, Arvid Stålarm, Akseli Kurki ja Lauri Fleming. Näille kaikille oli lähetetty turvakirjeet.

Mutta jolleivät suomalaiset herrat tähän suostuneet, niin säätyjen edusmiehet julistaisivat heidät "valtakunnan ilmivihollisiksi, jotka eivät tästedes voineet saada mitään armoa."

Nyt aloitti Arvid Stålarm kokeensa "kiemurtautua kaikesta erilleen." Monipäivisin väliajoin kulkivat viestit laivaston ja linnan välillä; ei voitu ymmärtää, mistä oikeastaan oli kysymys. Eikö Ruotsissa käsitetty, että jolleivät he olleet kuninkaalle kuuliaiset, saattoi hän lähettää heitä vastaan kasakoita ja tataareja, jotka tuhoaisivat maan tykkönään.

Suomessa ei voitu käsittää, miksi Ruotsissa oli peruutettu uskollisuus ja kuuliaisuus kuningas Sigismundia kohtaan. Mutta sama oikeus, joka siellä oli ollut neuvotteluun hallituksen muutoksesta, oli suotava myös Suomelle.

He suostuivat siihen, että prinssi Vladislaus kasvatettiin Ruotsissa evankeliseen oppiin, mutta ehdottivat kaikki riitakysymykset lykättäviksi, kunnes nähtäisiin, suostuuko kuningas Sigismund siihen ehdotukseen.

Samaan aikaan, elokuun 4 päivänä, kirjoitettiin suomalaisen armeijan nimessä kuningas Sigismundille kirjelmä, jossa alamaisesti pyydettiin tietoa, aikoiko hän lähettää apuväkeä vai oliko hänen tarkoituksensa heittää hukkaan kaikki oikeutensa Suomeen nähden.

Luultavasti uskottiin Turun linnassa, että pyydettyyn ajatusaikaan suostuttaisiin, mutta he tunsivat huonosti pelätyn vastustajansa. Heti saatuaan tiedon Kastelholman valloituksesta purjehti hän Ahvenan saaristoon. Laivasto jakaantui, Jaakkima Scheel lähti suurempien laivojen kera Turkuun, mutta herttua vetäytyi pienempien alusten ja lotjien kera itään päin etsimään maihinnousupaikkaa, missä saattoi katkaista yhteyden Turun ja Viipurin välillä.

Hän astui miehineen maihin Kärkniemen luona Sauvossa. Heti sen jälkeen sai hän tietoonsa, että peninkulman päässä sieltä Paimion ja Halikon rajalla syötteli suuri joukko suomalaista ratsuväkeä hevosiaan laitumella. Sinne lähetettiin väkeä "katsomaan mitä saattoi tehdä."

Eivät ainoastaan hevoset, vaan useat tykitkin joutuivat ruotsalaisten saaliiksi ja suomalaisia ajettiin takaa kuusi peninkulmaa metsien "sinitummuuteen", kuten herttua kirjoitti.

Muutamia laivoja lähetettiin Helsinkiin estämään pakenevia purjehtimasta sieltä Viroon.

Herttua kirjoitti vielä kerran Arvid Stålarmille seuraavat tuimat sanat: "Tiedä se, että jahkahan olemme toimittaneet helvettiin toisenkin joukkueesi, silloin kyllä pian keitetään sinunkin kaalisi kypsäksi."

Hän oli epätietoinen mihin suomalaisten pääjoukko oli sijoitettu. Mutta kaikki seikat viittasivat siihen, että se oli Turussa, ja sinne herttua jälleen purjehti väkineen.

Merkillistä kyllä ei siellä vielä elokuun 23 näyttänyt olevan aavistustakaan herttuan noususta maihin.

Suomalaisten kirje oli säikähdyttänyt Sigismundia ja hän lupasi lähettää Farensbachille rahaa joukkojen pestaamista varten. "Sitä paitsi" oli hän sanonut kirjeenviejille rintoihinsa lyöden, "on minulla täällä jotakin salattua, jota et saa tietää!" Mitä se oli, ei hän ilmaissut silloin eikä myöhemmin.

Mutta Lindorm Bondelle kirjoitti kuningas, että herttua saisi siksi paljon tehtävää Ruotsissa, ettei hän joutaisi puuttumaan Suomen oloihin.

Elokuun 24 päivänä tiedettiin, että herttua oli Rymättylän rannikolla. Odotellen kuninkaan lupaamia apujoukkoja lähetettiin sinne pieni joukko estämään maihin nousua. Pitkien neuvottelujen jälkeen päätettiin, että Akseli Kurki lähtisi leiristään Turun luota ja marssisi joukkoineen Hämeen tielle pyhän Martin pitäjään. Siellä oli hänen odotettava Farensbachia ja heidän sitten yhdessä lyötävä vihollinen. Lähtö tapahtui, ja Turkuun jäi vain 4,500 miestä Stålarmin komentoon.

Mutta nyt tapahtui jotakin, mitä ei oltu otettu lukuun. Suomalaisten ylivoima oli tähän asti estänyt Scheelin viemästä maihin joukkojaan. Nyt saattoi hän vaaratta tehdä sen, ja herttua, joka jo aikoja sitten oli saanut väkensä maihin, riensi pikamarssissa Akseli Kurjen jälkeen.

Ikivanha maantie, joka Turusta vie Hämeeseen, kulkee pitkin Auran länsirantaa pyhän Kaarinan ja Liedon kirkkojen ohi Marttilan pitäjään, joka on Varsinais-Suomen äärimäinen pitäjä. Sinne Kaarle herttua suuntasi marssinsa ja siellä oli syntyvä ratkaiseva ottelu.

Akseli Kurki oli leiriytynyt pyhän Martin kirkon luo ja lähetti heti vakoilijoita tiedustelemaan. Nämä palasivat ja kertoivat nähneensä herttuan pienen etujoukon vaaniskelemassa. Silloin suomalaisessa leirissä päätettiin, että tämä oli tuhottava viimeiseen mieheen.

Mutta herttua ryntäsikin koko väkineen suomalaisia vastaan. Ja runo kertoo, miten silloin

Hyvä herra Kaarle herttu päästi pyssyt pyhkämähän, jalkajouset johkomahan, joutui suohon suuret herrat, alho'on isot isännät, kovin pötki koukkuhuovi, tomu suitsi, tuhka tuoksui, huovi häijy Hämehesen, koskehen kovavahainen, häijynjuoninen jokehen; siitä hauit haukkaelit, ahvenet otit osansa.

Tämä tapahtui elokuun 29 päivänä, ja taistelulla oli ratkaiseva merkitys. Suomalaisten päävoima lyötiin ja ajettiin pakoon, heidän tykkinsä ja ampumavaransa jäivät voittajan käsiin. Akseli Kurki pelastui väkensä vähäisten jäännösten kera Viipuriin. Hämäläiset nuijamiehet olivat kehakat huoveille kostamaan vanhaa kaunaansa, he ottivat Kurjen joukolta mitä ehtivät ja tuhosivat säälimättä pakenevia sotamiehiä.

Marttilan pitäjästä herttua riensi Helsinkiin. Hän ei tosin tiennyt, aikoivatko Kurjen pakenevat joukot Hämeenlinnaan, mutta hän oli kuullut Birger Jaarlin vanhan linnan tuskin kuukausi sitten joutuneen tulipalon uhriksi, eikä se silloin voinut antaa suomalaiselle sotaväelle varmaa turvaa.

Hänellä oli muita tuumia mielessään. Hän toivoi Helsingissä saavansa käsiinsä suomalaisen laivaston. Hän saapui sinne syyskuun 3 päivänä, mutta kolme päivää ennen oli amiraali Arvi Tönnenpoika Antti Boijen ja muutamain muiden suomalaisten herrojen kera paennut sieltä parilla laivalla Viron puolelle. Se oli pettymys, mutta muutamia hyviä aluksia, tykkejä ja ampumavaroja joutui sentään herttuan käsiin.

Hän jäi nyt Helsinkiin pariksi viikoksi, sillä hänen täytyi odottaa Turusta laivoja, joilla veisi väkensä Viipuriin. Tavallisella viisaudellaan käytti hän odotusaikaansa moniin tekoihin, jotka kaikki todistivat, kuka oli herrana maassa.

Suomen rahvaalle annettiin käsky ottaa kiinni Kurjen pakenevia sotamiehiä ja talonpojille ilmoitettiin, ettei heidän tarvinnut maksaa verojaan korkeille herroille. Niille, jotka olivat ottaneet autiotiloja ja torppia viljelläkseen, myönnettiin kymmenen vuoden verovapaus. Monille herttuan ystäville annettiin suuria maatiluksia, mutta näistä oli otettava säälimättä kaikkea, mitä herttuan sotajoukot tarvitsivat.

Helsinkiin saapui joukottain rahvasta, miehiä, naisia ja lapsia, näkemään sitä merkillistä herraa, josta kaikki puhuivat nuijasodan aikaan ja jolla, vaikkei ollutkaan saanut aikaan kaikkea mitä häneltä toivottiin, oli aina ollut hyvä sana sanottavana talonpojille. Ne, jotka olivat käyneet Ruotsissa hänen puheillaan ja pitivät häntä tuttunaan, tulivat rohkeasti aina hänen huoneeseensa, ja ystävällinen hän oli kaikille. Hän sanoi, että oli paremmat ajat tulossa, linnaleirin ja riistämisen aika oli lopussa. Suomalaisen talonpojan ei enää tarvinnut kärsiä vääryyttä, ja kun herttua oli kerran sanonut sen, kävi se kuningassanasta. Lopulta hän ei sanonut enää joutavansa heidän kanssaan puuhailemaan, vaan käski viedä terveisiä kotiin.

Illalla muutaman tällaisen päivän jälkeen päätti Kaarle käydä tervehtimässä oppinutta ja maankuulua mestaria Sigfrid Aron Forsiusta. Hän tiesi miehen asuvan kaupungin äärimäisessä päässä ja lähti yksin taipaleelle häntä etsimään.

Mestari Sigfrid oli seurakunnan pastorina nykyään, mutta ennen kaikkea oli hän tunnettu tieteellisistä tutkimuksistaan ja monista merkillisistä ennustuksistaan.

Joku poikanen näytti herttualle pitkulaisen, vaatimattoman talon, joka oli muista erillään mäenrinteen alla. Hän avasi oven ja astui pimeään, pitkään porstuaan. Sen perällä näkyi pimeänhämärässä ovi. Hän haparoi sinne ja kömpi tupaan, joka oli niin matala, että täytyi kulkea kumarassa.

Huone oli ylen vaatimaton, kalustuksena oli ainoastaan hoippuva pöytä ja muutamia puupenkkejä. Ikkunoissa oli vain muutamia lasiruutujen kappaleita; suurimmaksi osaksi olivat ne öljyttyä paperia, joka oli pingoitettu tuulen suojaksi.

Rappeutuneessa, savunmustaamassa takassa paloi loimottava valkea, ja sen ääressä seisoi köyhästi puettu nainen pataa hämmentäen.

Kääntymättä päin ja kysymystä odottamatta virkkoi hän tuikeasti:

"Tule huomenna uudestaan, Sigfrid mestarilla ei ole aikaa!"

"Sano Sigfrid mestarille, että täällä on mies, joka haluaa tavata hänet heti", vastasi herttua samaan sävyyn.

"Sanoinhan, ettei hänellä ole aikaa. Mene tiehesi, hän ei ole kotona."

"Hänen täytyy olla", kivesti herttua. "Haluan neuvotella Sigfrid mestarin kanssa asioista, jotka ovat hyvin tärkeitä."

Nyt vihdoin kääntyi nainen ja katseli vierasta viisain, tutkistelevin silmin. Sitten hän sipaisi kädellään tukkaansa sileämmäksi ja sanoi terhakasti: "Mieheni on aina ulkosalla tällaisina tähtikirkkaina öinä, enkä tiedä koskaan miten aikaisin hän tulee takaisin."

"Haluaisin", sanoi herttua, "kysyä niin kuuluisalta tietomieheltä kuin Sigfrid mestarilta neuvoa juuri kirkkaan taivaan alla."

"No, se on toinen asia", sanoi muori luoden ihailevan katseen herttuaan. Sitten otti hän lyhdyn ja sytytti sen.

Hänen ollessaan näissä puuhissa kuului viereisestä huoneesta seinäkellon lujat, tasaiset lyönnit. Kaarle kääntyi päin, ja nainen, joka oli juuri saanut tulen lyhtyyn, kohotti sen valaisten kamariin.

Siellä näkyi olevan vuode, tuoli ja kirjoituspöytä, jolla oli muutamia kirjoja. Mutta seinällä riippui taitehikas kello, ja nyt sen lyödessä seisoi taululla ajan vertauskuva, mies viikate ja tiimalasi kädessään. Viimeinen lyönti helähti, ja kuva oli poissa.

"Kello on varmaankin miehenne omaa työtä?" kysyi herttua kovasti kiintyneenä asiaan.

"Niin se on. Lähtekäämme nyt häntä etsimään." Hän meni edeltä pienen umpinaisen aidan ylitse, avasi lauta-aidan veräjän, viittasi herttuaa seuraamaan ja nousi mäenrinnettä ylöspäin.

Päivällä oli ollut myrsky, mutta nyt oli syyskuun taivas tummansininen ja kirkas, tuikkivain tähtien peittämä. Ilma oli leuto, melkein lämmin, ja kuu nousi parhaallaan taivaan rannalta.

Mikään ei täällä mäellä varjostanut näköpiiriä, illan hiljaisuudessa oli kaikella rajattoman majesteetillisuuden leima. Ainoastaan levottomassa ihmissydämessä kiehui ja kuohui, ilman lepoa ja rauhaa.

Kaarle tunsi sen ja taivutti nöyrästi päänsä seuratessaan naista, joka yhä kulki hänen edellään. Kivikkoa ja somerikkoa olivat he vihdoin joutuneet pienelle ylätasangolle, joka oli kukkulan ylimmällä harjalla.

Täällä näkivät he kirkkaassa tähtien tuikkeessa miehen puoleksi makaavassa asennossa. Hän oli puettu vanhaan takkiin, joka oli huolellisesti kääritty hänen ympärilleen, ja hän nojasi kyynäspäällään kalliota vasten varaten päätään kädellään.

Oikeassa kädessään oli hänellä teräspiirrin, jolla hän tuontuostakin teki merkkejä suureen pergamenttilehteen. Luultavasti se oli tähtikartta, jonka kuviot ja suhteet hän tunsi niin tarkoin, ettei hänen tarvinnut pinnistää silmiään pimeässäkään. Hän ei nähnyt tulijoita, ympäristöä ei hänelle ollut olemassakaan. Kärsimätön herttua katsoi hyväksi ilmoittaa läsnäolonsa rykäisemällä.

"Mitä tahdot, Anna? Olenhan sanonut, ettei kukaan saa häiritä minua", virkkoi oppinut mies.

"Täällä on vieras oppinut herra, joka tahtoo puhutella mestaria", vastasi vaimo nöyrästi.

Sigfrid mestari kohentautui hieman, ojensi vieraalle kylmän kätensä ja kysyi latinaksi, millä hän saattoi palvella.

Hän näytti olevan kuusissakymmenissä, nälkä ja öiden valvominen oli vanhentanut hänet ennen aikojaan. Tukka oli ohut ja harmaankirjava, samoin viikset ja tuuhea parta. Korkea otsa oli syvissä mieterypyissä, vaaleansiniset silmät olivat suuret ja unelmoivat, puku melkein viheliäisen huono.

Häntä tarkoin tarkasteltuaan vastasi herttua latinaksi hänkin, että hän oli tullut kuulemaan Sigfrid mestarin mieltä, oliko tähdillä vaikutusta kulkutauteihin.

Sigfrid mestari vastasi hieman mietittyään, että ne saattoivat vaikuttaa taudinalttiutta, mutta eivät välttämättä itse tauteja, ja sen jälkeen alkoi hän tavattoman vilkkaasti sovittaa oppiaan silloin liikkuviin tauteihin.

Mutta samassa valaisi koko seudun suuri tulipallo, joka kiiti yli taivaan läntiseltä ilmanranualta pitkässä leimuavassa kaaressa kaakkoista kohden. Valoilmiö oli niin odottamaton ja niin kirkas, että kolmen katsojan hengitys tuokioksi pysähtyi.

Nainen hätkähti nähdessään herttuan tässä kirkkaassa valossa. Hän oli varmaan toinen kuin miksi tekeytyi…

Mutta vanhalle viisaalle oli tällä hetkellä jokainen ihminen ainoastaan tomuhiukkanen. Seurattuaan meteorin suuntaa ja merkittyään sen radan tähtikartalle, ojensi hän pitkän, hontelon vartensa koko pituuteensa, kurotti oikean käsivartensa taivaan rantaa kohden, missä valo vielä kajasti hopeanhohteisena, ja puuskahti innonhartaasti:

"Kas, Jumalan kirjoitusta taivaalla! Mikä minä olen, Herra, että minä voisin tutkia sinun salaisuutesi ja tutkia sinun tähtiesi radat! Missä olin minä, kun aamutähti veisasi sinun ylistystäsi, sinä olet kuningas, ihanasti puettu, valo on sinun pukusi, pyhyys sinun kaunistuksesi! Sinä piirrät kirjoituksesi taivaalle päivänkierrosta toiseen; mutta kansat eivät tahdo lukea sitä eivätkä kuulla puhettasi. Älä käännä kasvojasi meistä pois, älä salli meidän loukata jalkaamme pimeillä vuorilla." Näin sanoen pani hän kätensä ristiin ja seisoi hetken vaipuneena rukoukseen.

Herttua ei voinut kääntää silmiään hänestä.

Kohta sen jälkeen palasi vanhus keskeytyneeseen puheeseensa tähdistä ja pyrstötähdistä. "Olen varma siitä", sanoi hän, "että niin kauan kuin tämä meteorinen tuli palaa ja kiertää päivästä päivään lakkaamattomassa kiertokulussa ympäri maan, vetää se puoleensa sitä luonnollista kosteutta, joka nousee maasta ja joka muuten lankeaisi sateena ja kasteena takaisin maahan. Siitä seuraa suuri kuivuus ja helle, jotka ovat vahingolliset kaikelle kasvullisuudelle, huonot vuodet, nälkä ja kalliit ajat. Ja sitten edelleen seuraa, että myrkyllisistä höyryistä, joita maa kätkee povessaan, syntyy vahingollisia loiseläimiä ja syöpäläisiä, jotka vuorostaan saastuttavat ilmaa ja siittävät tauteja kansaan ja karjaan, kuten ruttotaudit, poltetaudit ja rintataudit tai muut yleiset kulkutaudit, jotka aina samaan aikaan kulkevat yli monen maan, kuten rintatauti 1580."

"Voitte kai tähdistä ennustaakin?" kysyi Kaarle hieman liikutettuna.

"Siihen pystyi suuri mestarini, Tyge Brahe, jonka sielua Jumala taivaassa ilahuttakoon!" huudahti Sigfrid mestari. "Olin saapuvilla silloin, kun hän anno mundi 1572 ennusti muutamista merkeistä Cassiopean tähtisikerössä, että Suomessa oli syntyvä ruhtinas, jonka taivaitten herra oli jo edeltäpäin määrännyt suureksi sankariksi ja kansojen vapauttajaksi, erittäinkin siitä sorrosta, jota evankelisen opin nyt täytyy kärsiä melkein kaikkialla."

"Sanotteko, että hän oli syntyvä Suomessa?"

"Tai rakkaassa naapurimaassamme Ruotsissa, sillä kuuluisihan hän silloin meillekin. Ja minä olen aprikoinut mielessäni, että sillä mahdollisesti tarkoitettiin siunattua nuorta herraamme Gustavus Adolphusta, joka maiden yhteyden kautta voi kotiutua köyhään Suomeemmekin."

Kaarle peitti silmänsä kädellään. Tätä hän juuri oli tullut kysymään, ja nyt oli se sanottu hänelle kysymättä. Ainoastaan saadakseen vahvistuksen sille, mitä hän kaikista enimmän toivoi, virkkoi hän:

"Puolassa sanotaan Tyge Brahen selittäneen, että tähtien valio oli syntyvä Venuksen, Jupiterin ja Marsin yhtymän alla, ja niin lienee ollut laita nuoren Vladislaun syntyessä."

"Se ei ole totta", vastasi Sigfrid mestari kylmästi. "Tyge Brahe ei ole kuunaan sanonut mitään sellaista. Vladislaus on muuten syntynyt Saturnuksen merkissä, ja kuinka hän voisi toimia puhtaan kristinopin puolesta, kun hänet itsensäkin kasvatetaan paavilaisuuteen."

"Kas, millainen sumu on noussut", puuttui Anna muori puheeseen, "puhumattakaan siitä, että kynttilä on lopussa."

"Olette oikeassa", sanoi Kaarle hymyillen ja sanoi hyvästit isännälleen, joka vielä tahtoi viipyä muutamia tunteja tekemässä havaintojaan.

Lähtiessään pani herttua muutamia kultarahoja vaimon käteen. "Antakaa hänelle voimakkaampaa ruokaa", sanoi hän.

Muori katsoi rahaa. "Hankin hänelle kompassin", sanoi hän. "Sellaista hän pitää arvossa… enkä voi mitenkään uskoa, että rahat riittäisivät flanderilaiseen näköputkeen." Nämä olivat viimeiset sanat, jotka herttua kuuli, muorin sulkiessa portin hänen jälestään.

"Merkillistä", ajatteli hän itsekseen, "tämä nainen antautuu niin hartaalla ymmärryksellä miehensä työhön, että kieltäytyy hänen tähtensä kaikesta. Tämän täytyy ollakin avioliiton syvin ajatus."

* * * * *

Arvid Stålarm odotti kärsimättömästi tietoa loistavasta voitosta, joka Akseli Kurjen ja Farensbachin hänen mullakseen oli täytynyt saavuttaa taistelussa herttuaa vastaan. Hän oli tähän aikaan mitä mainioimmalla tuulella, rakensi mitä korkeimpia tuulentupia ja jutteli ja laski leikkiä ehtimiseen.

Kun kysyttiin syytä hänen hilpeyteensä, vastasi hän: "Se on voiton varmuutta, ja minä tahdon, että Juhana Fleming voi sanoa Elina rouvalle, ettei hänen herransa koskaan epäillyt menestystään."

Muutamia päiviä myöhemmin toi Jaakkima Scheel linnanväelle sanan Marttilan tappelusta ja ehdotuksen pakkosopimuksesta.

"Se on sotajuoni!" huudahti Stålarm. "Mutta meitä ei niin petetä."

Syyskuun viidentenä päivänä saatiin linnan aatelistornin ikkunoista katsella kamalaa näkyä. Salomon Ille ja hänen kanssaan kuusi Kastelholman vankia mestattiin Turun torilla. Mutta ei siinä kyllin, heidän päänsä pistettiin seipäihin ja pystytettiin Korpolaisvuorelle, vastapäätä linnaa.

Kamala näky teki odottamattoman vaikutuksen, se sytytti Stålarmin pontevuuteen ja päättäväisyyteen. Hän laitatti linnan sisälle laudoista karsinan, jossa saattoi puolustautua, vaikkapa ulkovarustus menetettäisiinkin. Sen jälkeen pakoitti hän linnaväen tekemään valan, että ennen räjähyttäisivät itsensä ja vihollisen ilmaan ennenkuin antautuisivat.

Kohta sen jälkeen saapui salaviesti Akseli Kurjelta, joka vahvisti Scheelin tuomat uutiset.

Stålarm seisoi kuin ukkosen lyömänä. Sitten neuvotteli hän muun päällystön kanssa, ja kaikki olivat mitä katkerimmin suutuksissaan Sigismundia kohtaan. Hän joko ei ollut lainkaan lähettänyt Farensbachia tai niin myöhään, ettei tämä ollut ehtinyt koota miehistöä.

Mihin nyt oli ryhdyttävä? Kaikki olivat sitä mieltä, että linnoitus oli luovutettava, ja Stålarm, joka nyt oli aivan masennuksissa, yhtyi tuumaan.

Syyskuun 9 päivänä lakkasi ampuminen ja neuvottelut alkoivat.

Herttualle laadittiin kirjelmä, jonka paitsi päällystöä olivat allekirjoittaneet myös ratsumiesten ja sotamiesten edustajat. Siinä valitettiin sotaväen vaikeaa asemaa, kun he eivät tienneet, ketä herraa tottelisivat. Nyt olivat he kuitenkin alkaneet käsittää, mitä vahinkoa valtakunnalle koitui siitä, että sen jäsenet uhrasivat toisiaan teuraspenkille, ja luulivat kärsineensä kylliksi uskollisuudestaan Sigismundia kohtaan. Sentähden pyysivät he herttuaa olemaan heidän armollinen herransa ja jättämään vihat sikseen ja vilpittömästi vakuuttamaan heille henkensä ja omaisuutensa. Sen jälkeen seurasivat ehdot, joissa seikkaperäisesti määriteltiin täydellinen menneisyyden unhotus ja sitoumus, että he tästälähin olisivat herttualle uskollisia ja kuuliaisia.

Stålarm kirjoitti erityisesti herttualle ja koetti osoittaa, että hän oli kärsinyt häväistystä hyväntahtoisuudestaan herttuan palvelijoita kohtaan ja että hän oli estänyt useita kuninkaan suunnittelemia juonia. Jaakkima Scheel kirjoitti hänkin ja pyysi hartaasti anteeksiantoa rikollisille.

Nämä kirjeet saapuivat Helsinkiin syyskuun 16 päivänä ja seuraavana päivänä lähetettiin vastaukset. Herttua selitti, että linnanpäällystön oli vastattava valtakunnan säädyille, toistaiseksi heidät oli säilytettävä vankilassa. Miehistö sai lähteä linnasta ja joka mies viedä mukanaan niin paljon kuin jaksoi kantaa.

"Maankavaltajat saavat toistaiseksi olla epätietoisina kohtalostaan", ajatteli herttua. Hän luotti siihen, että Scheel kyllä voi toistaiseksi pitää yllä järjestystä kaupungissa ja linnassa. Nyt halutti häntä vierailla Viipurissa, Torkel Knuutinpojan vanhassa linnassa, johon Akseli Kurki oli vienyt armeijansa tähteet ja jossa varustauduttiin tarmokkaaseen vastarintaan.

Akseli Ryning lähetettiin maitse ratsuväen keralla, herttua taasen purjehti jalkaväen kera meritse. Syyskuun 21 päivänä nousivat joukot maihin Viipurin luona.

Heidän edessään oli Suomen etevin linna niin kokoonsa kuin lujuuteensakin nähden. Kustaa Vaasan aikoina oli oivallisia muureja edelleen lujitettu ja linnoitukseen katsottiin mahtuvan 6-7,000 miestä. Nyt oli siellä ainoastaan 3,000, ja turhat olivat kaikki väennostot. Kylästä kylään oli kulkenut huhu herttuan voitoista… ja kansako taistelisi häntä vastaan, talonpoikain ystävää, joka oli luvannut heidät vapauttaa laittomista veroista? Ei, niin hulluja he eivät olleet!

Tässä ahdingossa vihdoinkin kuultiin jotakin siitä apujoukosta, jota Stålarm ja Kurki olivat niin kauan turhaan odottaneet. Farensbach marssi tosiaankin pikamarssissa poikki Vironmaan Viipurin avuksi.

Hän luotti Räävelissä oleviin Arvi Tönnenpojan laivoihin ja aikoi niillä viedä väkensä yli Suomenlahden. Mutta herttua oli ehtinyt ennen häntä. Räävelin porvarit sulkivat kaupungin portit Farensbachilta, ja ainoastaan vaivoin voi hän viheliäisillä purjealuksilla lähettää kolmisen, nelisen sataa miestä.

Ollessaan vielä loitommalla Viipurin sataman edustalla lähetti herttua kehoituskirjeen pormestareille ja neuvostolle, vaatien, että he avaisivat kaupunginportit ja liittyisivät Ruotsin kruunuun. Kun ei tullut mitään vastausta, noustiin maihin pikku venheiden avulla ja niin linna kuin kaupunkikin saarrettiin kaikilta puolin.

Akseli Kurki, jonka oli puolustettava sekä linnaa että kaupunkia, piti sitä mahdottomana vähine väkineen ja tahtoi sentähden pakoittaa porvariston ottamaan osaa puolustukseen. Kun nämä kieltäytyivät, uhattiin heitä ryöstöllä. Samana päivänä muutamat porvarit kiipesivät kaupunginmuurin yli ja riensivät amiraali Pietari Stolpen luo. He toivat viestin pormestarilta, että Vesiportti pidettäisiin auki seuraavana yönä, jos luvattaisiin varma turva kaupunkilaisille sekä heidän vaimoilleen ja lapsilleen.

Siten joutui kaupunki herttuan käsiin ennenkuin linnassa oli siitä aavistustakaan. Suuri joukko upseereja, joiden oli salmen yli mentävä linnaan, joutui osaksi vangeiksi, osaksi ammutuiksi. Edellisten joukossa oli myös Akseli Kurki.

Seuraavana päivänä, syyskuun 23, tuotiin laivasta suunnattoman suuri tykki ja asetettiin salmen rannalle vastapäätä linnaa. Laukaistiin muutamia mahtavia laukauksia, ja kohta sen jälkeen pyydettiin linnasta ryhtyä sovinnonhierontaan.

Herttua ei tahtonut tietää mistään antaumisehdoista, ja Arvid Tavast, joka oli ottanut huostaansa päällikkyyden, osoitti nöyrintä nöyryyttä, sillä hän otti herttuan polvillaan vastaan linnanportilla.

Mutta herttua tiesi, että Arvid herra oli vanha veijari, joka oli menetellyt armottomasti nuijasodan aikana ja joka kaikkina aikoina oli käynyt Sigismundin asioilla. Häntä ei voinut mikään alamaisuus pelastaa.

Mitään oikeudenkäyntimuotoja ei pidetty tarpeellisina. Tukholman valtiopäiväin päätöksellä oli vangit jo tuomittu. Akseli Kurki säilytettiin kuulusteltavaksi, mutta muut päälliköt saivat heti laskea päänsä mestauspölkylle.

Synkkänä ja uhkaavana oli ukkospilvi herttuan otsalla. Nyt oli hän lähtenyt sille kauhujen tielle, joka hänestä oli ainoa oikea, jos mieli pelastaa isänmaan itsenäisyys.

7.

MITÄ SUOMI KÄRSI.

Pietari Stolpe lähetettiin Vironmaahan valloittamaan Narvan rajalinnoitusta Ruotsin kruunulle.

Mutta Suomessakin oli vielä muuan linnoitus valloittamatta, nimittäin luja Savonlinna, jossa jo ennen olemme tutustuneet iäkkääseen, nyttemmin raajarikkoon Götrik Finckeen.

Hänellä ne yhä olivat ohjakset käsissään. Hänen apulaisenaan oli Stålarmin lanko Krister Björnram ja toistaiseksi myös Götrik herran nuorempi veli Sten, joka tulentuhoamasta Hämeenlinnasta oli paennut tänne.

Mutta Savonlinnassa alkoi tulla puute elintarpeista. Se olikin sitä luonnollisempaa, kun sangen monet Suomen mahtajista olivat lähettäneet vaimonsa ja lapsensa Savonlinnaan säästääkseen heidät sodan kauhuilta. He näet luottivat siihen, etteivät ne tänne asti ulottuisi.

Götrik Fincke otti ystävällisesti ja osaaottavasti vastaan monet kutsumattomat vieraansa. "Hätä ei lue lakia", sanoi hän, "jaetaan kaikki tasan, kuten veljet ja sisaret konsanaan."

Usein kokoontuivat varsinkin naiset hänen ympärilleen. Silloin kertoi hän heille tästä maasta ja tästä kansasta, jonka keskuudessa hän oli elänyt suurimman osan elämäänsä.

Mutta kukaan ei kuunnellut häntä niin tarkkaavaisesti kuin Katarina rouva, Sten Fincken emäntä. Ja kun tämä kerran sanoi, ettei ollut koskaan uskonut rahvaalla olevan niin syviä tunteita kuin hän kuvaili, silloin vanhus kysyi, oliko hän koskaan kuullut sitäkään, että syvässä vedessä kalat kutevat.

No, sen oli Katarina rouva kuullut, mutta hän ei ymmärtänyt, miten se oli sovellettava.

"Valaisen asiaa pienellä kertomuksella", vastasi ukko. "Rautalammilla oli hirveänä nälkävuonna 96 kolmattakymmentään aloitteleva nuori nainen, jolla oli kolme lasta, pienin vielä rintalapsi. Mies oli äsken mennyt manalle ja hän oli sanan mukaan paljaan taivaan alla; hänellä ei ollut kattoa yllään, ei leivän palaa itselleen eikä lapsilleen."

"Oli kai armeliaita ihmisiä?"

"Oli, mutta kenelläkään ei ollut mitään annettavaa. Hän tiesi sen ja lähti taipaleelle. Arvoitus on, miten hän kolmen pikku raukkansa kera pääsi Turkuun. Mutta he saapuivat sinne. Ja hän meni suoraa päätä erään hiustenleikkaajan luo, ja hänelle myi hän pitkän, paksun palmikkonsa, joka riippui alas pitkin selkää."

"Oh!" huudahtivat läsnäolijat.

"Hän sai paremman hinnan kuin oli odottanut. Ja niin antoi hän lastensa syödä kyllikseen. Sitä en tiedä, söikö hän itsekin. Mutta kun lapset olivat kaikki nukkuneet, lähti hän yksin pois. Luulen, että taival oli raskas — hampaan vetäjälle, jolle hän tarjosi kaksineljättä ehyttä hammastaan. Mies hämmästyi, varsinkin kun Marjatta oli tavattoman kaunis nainen. Hän teki toisen tarjouksen, mutta sen nuori nainen hylkäsi inholla ja tahtoi lähteä tiehensä. Silloin pyysi mies häntä jäämään, hän tahtoi ostaa hänen hampaansa ja maksaa niistä hyvin."

Götrik Fincke keskeytti tuokioksi kertomuksensa. "Kun hän palasi lastensa luo", jatkoi hän, "tunsivat ne tuskin häntä. Hän oli hyvin kalpea ja koko suu turvoksissa. Sentähden pysyi hän sen päivää paikoillaan, mutta seuraavana lähti hän jälleen taipaleelle pienokaisineen. Nyt oli hänellä onni päästä hevoskyydissä pitkät kylänvälit. Niin pääsi hän vihdoin kotiin, ja hänellä oli siksi rahaa, että saattoi ostaa tuvan, jossa oli asunut. Selvää rahaa nähtiin tienoilla ani harvoin, ja hän sai ostetuksi maatilkunkin tuvan ympäriltä. Hän oli tuonut Turusta siementä mukanaan, ja minun luja uskoni on, että Marjatan sankarillinen menettely oli avannut kaikki sydämet hänelle, sillä hän sanoo itse, että kaikki ihmiset ovat niin auttavaisia, että hän uskoo Jumalan ottaneen hänet erityiseen suojelukseensa."

"Luuletteko olevan useampiakin tuollaisia Marjattoja maailmassa?" huudahti Katarina rouva.

"Kysykää vaimoilta, joiden miehet tulevat kotiin sodasta, missä ovat tottuneet säännöttömään elämään, missä juopottelu, ryöstönhimo ja mitä rajuimmat hurjistelut seuraavat jokaista kahakkaa… ei ole helppo taivuttaa näitä miehiä uudestaan yksitoikkoiseen työhön ja jokapäiväisiin kieltäymyksiin… mutta kärsivällisyys saa sen aikaan, naisten kärsivällisyys ja uskollinen rakkaus."

"Saatte minut siihen uskoon", puuskahti Katarina, "että parhaat naisluonteet ovat työväenluokan keskuudessa."

"Niitä on jokseenkin tasan kaikissa. Sananlasku sanoo, ettei verratonta hyvää, jos ei verratonta pahaakaan."

Tässä keskeytti keskustelun herttualta saapunut kirje, joka oli päivätty lokakuun 1 päivänä.

Götrik luki sen tarkkaavaisesti ja kutsui sen jälkeen Sten veljensä.

"Herttua kutsuu minua kolmannen kerran", sanoi hän. "Nyt täytyy minun noudattaa hänen tahtoaan."

Sten herra luki kirjeen. "Ankara ja uhkaava kuten aina", sanoi hän.

"Emme voi enää olla määräämättä kantaamme", jatkoi vanhus. "Jumala tietäköön, etten ole koskaan ollut Sigismund kuninkaan ystävä. Mutta hänen luottamusmiehenään täytyi minun täyttää velvollisuuteni."

"Sitä juuri ei herttua tahdo myöntää, ei ruotsalaisille eikä suomalaisille", puuskahti Sten.

"Tämä pitkällinen eripuraisuus on vienyt poloisen isänmaamme perikatoon, ja ainoastaan herttua voi sen enää pelastaa."

"Oletko sanonut hänelle sen?"

"En, olen kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa, ja nyt viimeksi pyysin tietää mitä säätykokous on päättänyt. Hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että nämä ovat turhia verukkeita, ja — kuten sanottu — minä lähden hänen luokseen. Tuletko sinä mukaan?"

Ennenkuin päätös pantiin toimeen, saapui Jesper Matinpoika Krus herttuan käskystä vaatimaan linnaa.

Götrik Fincke luovutti sen heti ja lähti viivyttelemättä Viipuriin, jossa herttua otti hänet erittäin suosiollisesti vastaan ja oli kovasti mieltynyt vanhan miehen viisaaseen ja ymmärtäväiseen puheeseen.

Sten Fincke ja Akseli Kurki vietiin vankeina Turkuun, johon palaamaan herttuakin valmistautui, pannakseen toimeen uusia tutkintoja ja verituomioita.

Sten Fincken emäntä, Katarina, seurasi herraansa. Hän ei ainoastaan pitänyt täydellistä päiväkirjaa kaikesta mitä näki, vaan kirjoitti muistiin senkin mitä kuuli luotettavilta henkilöiltä. Nämä muistelmat ovat meidän päivinämme arvokkaat lähteet niille, jotka tutkivat Suomen historiaa.

Herttua oli oleskellut Viipurissa yli kolmen viikon ja sillaikaa lakkauttanut linnaleirin ja jakanut oikeutta monille tahoille.

Lokakuun 10 päivänä lähti hän meritse matkalle tykkien paukkuessa. Matkalla hän viivähti Pellinginsalmessa ja saapui Turkuun marraskuun alkupäivinä.

Voimme käsittää, millä tuntein häntä odotettiin, kun tiedämme mitä veritekoja oli tapahtunut jo ennen hänen tuloaan.

Scheel uudisti rukouksensa päällikköjen puolesta ja pyysi, että heidän tuomitsemisensa ainakin lykättäisiin Ruotsin valtiopäiville.

"Ei", vastasi herttua, "tuomio ja rangaistus kuuluu Suomelle. Siitä koituu esimerkki, joka varoittaa vastaisista houkutuksista."

Asetettiin heti tuomioistuin, johon kuului 37 jäsentä, niiden joukossa Turun kaupungin pormestari ja kaksitoista raatimiestä, kreivit Mauri Lejonhufvud, Maunu Brahe, Svante ja Niilo Bjelke ja Jaakkima Scheel.

Marraskuun 7 päivänä piti oikeus istuntonsa Turun raastuvassa. Neljä lippukuntaa sotamiehiä oli rumpuineen ja räikkätorvineen asetettu kahteen riviin, joiden välitse vangit vietiin raastupaan.

Juhana Fleming pyysi heti päästä vapauteen. Hän ei ollut ottanut osaa linnan puolustukseen, vaan tullut sinne ainoastaan yksityisistä syistä.

Herttua oli kuullut toisilta, että niin oli laita, ja käski, että nuori mies oli tuotava hänen luoksensa.

Se tapahtui, ja kohteliain sanoin pyysi Fleming, ettei hänen ajattelemattomuuttaan pidettäisi rikoksena, vaan että hän armosta saisi vapautensa.

Kaarlen edessä seisoi hänen katkerimman vihollisensa, poika. Mutta hän ei ollut isäänsä, ja sitä paitsi oli hän hyvin nuori.

"No hyvä", sanoi Kaarle, "minä annan anteeksi ehdolla, että luovut Sigismundin palveluksesta ja liityt tästä päivästä minuun."

"Armollinen herra", vastasi Fleming, "minulla ei ole mitään pätevää syytä rikkoa sitä uskollisuudenvalaa, jonka olen vannonut kuninkaalleni! Siitä huolimatta", lisäsi hän notkistaen toisen polvensa, "pyydän teidän ruhtinaalliselta armoltanne nöyrimmästi armahtavaisuutta."

Kas, poika oli sittenkin isäänsä! Sama uhma suun ympärillä, sama silmänluonti! Tiikerinpennulla ei vielä ollut kynsiä, joilla raapia, mutta odotahan vain, odota vuosia kymmenisen… Herttuan silmät leimahtivat yhtäkkiä, ja hän huudahti kiihkeästi: "Mikset kunnioita minua molemmin polvin!"

"Sen kunnian säästän Jumalalleni ja kuninkaalleni", vastasi Fleming uhmaten.

"Osoitat selvään, ettei käpy kauas puusta putoa", vastasi herttua ankarasti. "Näen selvään, mitä sinulta vastaisuudessa saa odottaa, jos jäät eloon. Saat sentähden vastata puolestasi tuomioistuimen edessä."

Kutsuttiin vahti, ja se vei hänet pois. Stålarm oli aivan epätoivoissaan siitä kohtalosta, joka odotti Juhana Flemingiä. Hän pyysi ja rukoili tuomareita ottamaan hänen henkensä, mutta säästämään Juhana herraa, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa.

Tähän ei kiinnitetty mitään huomiota, kaikki syytetyt tuomittiin isänmaan kavaltajina menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa.

Tuomarit lisäsivät sen toivomuksen, että tuomion toimeenpaneminen lykättäisiin, kunnes säädyt ehtisivät sen tarkastaa. Heitä värisytti oma menettelynsä. Mutta näillä miehillä oli siksi vähän moraalista rohkeutta, että he tuomitsivat ainoastaan ankaran ja pelätyn herransa tahdon mukaan.

Kaarle sitävastoin näki Ruotsin ja Suomen yhtenäisyydellä ja uskonpuhdistuksella olevan tulevaisuutta ainoastaan silloin, jos hän raivasi pois esteet, nimittäin vallanhimoisen aateliston, joka omia etujaan etsien toimi Sigismundin puolesta.

Hän ei voinut eikä tahtonut yksin kantaa vastuuta, ja jos valtaneuvosten joukossa olisi ollut lujia ja rehellisiä miehiä, olisi moni väkivallan työ jäänyt tekemättä. Mutta he olivat ainoastaan hänen tahtonsa välikappaleita, ja niin hän oppi halveksimaan heitä ja luottamaan ainoastaan itseensä.

Lähiseudun aatelin, sotaväen, porvariston ja talonpoikain ollessa läsnä luettiin tuomio vielä kerran, ja kuolemaantuomitut polvistuivat.

Herttua oli saapuvilla, ja kun hän kulki Flemingin ohi, virkkoi tämä:

"Teidän ruhtinaallinen armonne, antakaa armon käydä oikeuden edellä!"

"Olet hylännyt armon ja anteeksiannon, kun se sinulle tarjottiin", vastasi herttua ankarasti. "Nyt on tuomio langennut eikä minulla ole oikeutta sitä muuttaa."

Mestaus oli määrätty lauantaiksi marraskuun 12 päiväksi. Stålarm ja Kurki olivat lähetettävät Ruotsiin vastaamaan oikeudessa, muut sitä vastoin saivat heti kärsiä rangaistuksensa.

Kuolemaantuomittujen joukossa oli nuori mies, Olavi Klaunpoika, Juhana Flemingin avioton veli. Heidät oli kasvatettu yhdessä, ja he olivat tehneet veljesliiton keskenään.

Juhana ei voinut ikinä uskoa, että herttua ottaisi Olavi Klaunpojankin hengen. Hän kirjoitti äidilleen pyytäen, että rakas kasvinveli saisi hänen kuolemansa jälkeen ottaa omakseen isän nimen ja vaakunan.

Suurimman osan yöstä kirjoitti hän toista kirjettä, jonka hän repi rikki moneen kertaan, ennenkuin siitä tuli hänen mieleisensä. Siinä puhuttiin rakkaudesta, joka oli niin puhdas ja viaton, että varmaan kesti vielä toisessakin maailmassa. Ainoastaan rakastettuaan kohdatakseen olisi hän tahtonut elää, nyt toivoi hän tämän pian tulevan jälestään, ja avosylin oli hän ottava hänet vastaan.

Kirje oli osoitettu rouva Elina Flemingille, ja hän uskoi sen vanhalle henkipalvelijalle. Samalla lähetti hän äidilleen sormuksen ja sellaiset terveiset, että hän tiesi kuoleman päättävän kaiken kurjuuden ja vievän oikeaan iloon. Siellä toivoi hän heidän jälleen tapaavan toisensa.

Lauantaiaamu oli käsissä, ja kun hänet kutsuttiin, lähti hän epäröimättä viimeiselle tielleen.

Keihäspiiriä ympäröi taaja väkijoukko. Juhana Fleming tervehti ystävällisesti ja sanoi jäähyväiset tuttavilleen.

Pappi, joka kulki hänen rinnallaan, sanoi sitten, että nuori herra oli osoittanut tyyneyttä ja luottamusta, joka saattoi olla opiksi monille.

Mutta kun he olivat ehtineet keihäspiirin sisälle ja Fleming jättänyt vaippansa ja lakkinsa palvelijalle, kulki hän kierroksen ympärinsä ja katseli surmalaitteita.

Silloin värähti tuskan ilme nuorilla kasvoilla ja hän repäisi takkinsa auki niin kiihkeästi, että napit irtautuivat ja sinkosivat hänen ympärilleen.

Tämän nähdessään riensi pappi luo.

"Herra, herra, ei niin kiihkeästi", sanoi hän lempeästi.

"Rukoilkaa ensin Jumalaa kaikkivaltiasta!"

Kasvoille palasi entinen tyyneys. "Mielelläni tahdon tehdä sen!" huudahti hän ja notkisti molemmat polvensa. Ristissä käsin oli hän kauan vaipuneena rukoukseen. Hänen takanaan seisoi pappi kyynelsilmin ja yhdisti rukouksensa hänen rukoukseensa. Heidän ympärillään vallitsi hiljaisuus.

Fleming nousi, katseli ympärilleen, tervehti kaikkia ja pudisti lähimpäin tuttaviensa kättä. Mutta toria ympäröivät ikkunat olivat täynnä uteliaita katsojia, enimmäkseen rouvia ja neitsyitä. He itkivät ja vaikeroivat liehuttaessaan hihojaan.

Fleming kääntyi sen jälkeen ympärillä seisovaan väkijoukkoon päin ja sanoi: "Tahdon täten ilmoittaa, että hengellisesti katsoen tunnen olevani vikapää kuolemaan, johon minut on tuomittu, vieläpä iankaikkiseenkin kuolemaan, jos Jumala tahtoo minua rangaista vanhurskautensa jälkeen. Mutta inhimillisesti katsoen olen syytön enkä katso olevan kuolemaani mitään muuta syytä kuin että hänen ruhtinaallinen armonsa tahtoo hävittää sukuni sukupuuttoon, mikä nyt tapahtuukin."

Syntyi kiihkeä hälinä, muutamat puhuivat herttuan puolesta, toiset häntä vastaan. Silloin huudahti Juhana Fleming yli melun:

"Missä on tuomioni? Milloin minut on tuomittu, kuulusteltu, todistettu syypääksi? Minua vastaan on valehdeltu, kuten petturit ja lurjukset tekevät!"

"Viekää hänet takaisin vankilaan!" huusivat Kaarlen puoluelaiset. "Hän on saava kovemman tuomion herjaussanoistaan herttuaa kohtaan."

"Ei", vastasi Fleming. "Kun olen kerran tullut tänne omin jaloin, ei kukaan saa minua hyvällä palaamaan takaisin! Jätän asiani Jumalan kaikkivaltiaan huomaan. Hän, kaikkinäkevä ylituomari, ratkaiskoon, kuinka oikeudenmukaisesti minut on tuomittu."

Hän meni nopeasti teloittajan luo, antoi hänelle vaaterahaa ja sanoi:

"Tehkää tehtävänne, mutta tehkää se ripeästi."

Sen jälkeen veti hän paitansa alas, polvistui, ummisti silmänsä, ja hänen päänsä putosi.

Samassa syöksyi esiin hänen velipuolensa, Olavi Klaunpoika, lankesi polvilleen ja pyysi, että saisi sekoittaa verensä veljensä vereen. Mutta Antti Niilonpoika käski hänet poistumaan, ja teloitus tapahtui ennen määrätyssä järjestyksessä.

Olavi Klaunpoika kutsuttiin esiin vuoroltaan neljäntenä. Hän huusi korkealla äänellä, että "Jumala oli vaativa Juhana Flemingin veren Kaarle herttualta, verikoiralta."

Sotamiesten melu esti hänet lausumasta enempää, ja teloitukset jatkuivat.

Turun verisauna teki kerta kaikkiaan lopun Sigismundin vallasta Suomessa. Mutta suuttumus ja paheksuminen, jota ei uskallettu lausua sanoin, pukeutui taruihin, jotka levisivät kautta maan. Mestattujen päät, jotka — paitsi Juhana Flemingin päätä — olivat pystytetyt seipäihin Turun raastuvan eteen, olivat jouluyönä veisanneet Davidin 26 psalmia.

Apea oli kansan mieliala. Kaikki olivat sitä mieltä, että herttua oli menetellyt tarpeettoman julmasti.

Jaakkima Scheel asetettiin Turun linnanherraksi, ja herttua matkusti meritse Ruotsiin. Stålarm ja Kurki seurasivat mukana toisella laivalla.

* * * * *

Näiden synkkien näytelmäin aikana eleli Sigismund tylsässä toimettomuudessa. Hänen kotiutumistaan oli loistavasti juhlittu, se elähytti häntä tuokioksi, mutta sitten vaipui hän tavalliseen hervottomuuteensa.

Katolisilta neuvonantajiltaan sai hän nuhteita siitä, ettei ollut paremmin edistänyt kirkon asiaa. Pyhä isä epäsi yhä suostumuksensa hänen avioliittoonsa prinsessa Konstantian kanssa. Hän itki, kuningas parka, ja kun Malaspina palatessaan toi hänelle pienen Mariankuvan, jota prinsessa oli kostuttanut kyynelillään ja johon oli kiinnitetty pergamenttiliuska: "Iäti sinun Konstantiasi", suuteli hän tätä kalleutta ja kantoi sitä alituiseen sydämellään.

Tähän aikaan tuli alituiseen kirjeitä Suomesta, joissa kiirehdittiin hänen lupaamaansa apua. Mutta hänen pappinsa selittivät, että pyhä Sebastian tarvitsi välttämättä uuden puvun, ja Malaspina vakuutti, että se hänelle tuhatkertaisesti palkittaisiin. Sigismundin täytyi silloin taipua, ja pyhimyskuvan puku oli koristettava niin suurilla helmillä, ettei kuningas rukalla ollut enää varaa muistaa rakkaita suomalaisiaan.

Kuninkaan lemmenikävää oli viihdytettävä suurilla, loistavilla juhlilla. Suomesta tulevat kirjeet häiritsivät hänen mielenrauhaansa, ja Anna prinsessa sai lopulta aikaan, ettei niitä hänelle lainkaan esitetty. Ja niin rakkautensa uhrin mieli vähitellen keventyi, ja hän alkoi etsiä iloaan Annan hovineitosista.

Mutta sitten saapui tieto Marttilan onnettomasta tappelusta, saapui jobinposti toisensa jälkeen. Ja vihdoin oli herttua valloittanut Suomen Viipuria myöten. Silloin täytyi näillä onnettomilla viesteillä häiritä itse kuningastakin.

Kustaa Brahe ja Stenbock-veljekset esittivät meriretkeä Elfsborgiin. He uskoivat, että heillä oli suuri vaikutusvalta Länsi-Göötanmaalla, ja herttuan puuhaillessa Suomessa ei ollut mahdotonta, että Ruotsissa saataisiin aikaan mullistus.

Ehdotus miellytti Sigismundia erittäin hyvin. Hän oli tuumaa jo hautonut mielessään, ja Danzigissa olivat ruotsalaiset laivat varustettuina tätä tarkoitusta varten. Otettiin palvelukseen saksalaisia ja skotlantilaisia palkkasotureita ja Juhana Gyllenstjerna asetettiin ylipäälliköksi.

Kaarle herttua oli saanut tiedon aiotusta retkestä Elfsborgiin ja ryhtynyt varokeinoihin. Juhana Gyllenstjerna pääsi kuitenkin Hallannin rannikolle, mutta siellä itse päällikkölaiva ajautui matalikolle; miehistö pelastettiin, mutta laiva varustuksineen upposi. Rahaakin oli Sigismund tavallisessa saituudessaan antanut niin vähän, ettei se riittänyt palkkoihin eikä muonaan, ja turhaan odotettiin ruotsalaisilta henkiheimolaisilta apua.

Jotakin kuitenkin täytyi tehdä, ja niin päätti Gyllenstjerna tehdä hyökkäyksen Elfsborgin kimppuun. Mutta lähetetyt vakoilijat siepattiin kiinni, ja niin koko suunnitelma paljastui. Linnoitus oli muuten mitä parhaassa puolustuskunnossa, ja koko Länsi-Göötanmaalta lähti sotaan mies talosta. Suurin joukoin kerääntyivät he rannikolle, ja uhkaavat nyrkit murtautuivat vieraita laivoja vastaan.

Sellaisissa olosuhteissa ei Gyllenstjerna uskaltanut tehdä hyökkäystä. Hän purjehti Marstrandiin, missä eräältä hyvältä ystävältä sai lainaksi rahasumman maksaakseen palkan sotamiehilleen, ja suuntasi sitten matkan Kööpenhaminaan. Talvi oli käsissä ja purjehdusaika lopussa, jonkatähden laivaston täytyi asettua talviteloilleen.

Mutta amiraalin rahat olivat jälleen lopussa. Hänen oli pakko ottaa uusia lainoja ja vähitellen pantata kaikki laivaston tykit. Enin osa miehistä karkasi matkoihinsa.

Kevät tuli, ja Gyllenstjerna jätti kaiken oman onnensa nojaan ja matkusti Puolaan. Jälelle jäänyt meriväki eli ryöstelemällä kauppamiesten aluksia, kunnes heidät vihdoin myrsky ajoi Lyypekkiin. Sieltä heidät vietiin Danzigiin.

Se oli Sigismundin viimeinen yritys valloittaa isiensä valtakunta ase kädessä.

8.

HOVIELÄMÄÄ.

Tähän aikaan oleskeli Puolassa useita ruotsalaisia perheitä, jotka olivat sinne muuttaneet kohta Sigismundin jälestä. He olivat melkein kaikki protestantteja ja kävivät ahkeraan jumalanpalveluksissa, joita prinsessan toimesta pidettiin. Sigismund oli Malaspinan toimesta kieltänyt protestanttiset jumalanpalvelukset ja karkoittanut papit. Se oli koetuksen aikaa kansalle, joka rakasti ruotsalaista saarnaa eikä tuntenut katolisia kirkkoja omikseen. Monet siirtolaisista olisivat jo aikoja sitten palanneet kotiin, jos heillä olisi ollut varaa siihen. Suuri oli sentähden heidän ilonsa, kun prinsessa tuli takaisin Puolaan ja protestanttiset jumalanpalvelukset hänen mukanaan.

Anna kehoitti pappeja ahkeraan käymään ruotsalaisten uskolaistensa luona ja sitten kertomaan hänelle heidän elintavoistaan ja varallisuussuhteistaan. Ja sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen kokoontuivat he hänen ympärilleen kiittelemään ja kyselemään hänen vointiaan.

Niiden joukossa, jotka eivät koskaan lyöneet laimin saapua, pani Anna merkille kookkaan ja tuiman näköisen vanhan miehen ja tavattoman kauniin nuoren tytön, joka muistutti Anna Itävaltalaista, vaikka tämä viimeksimainittu oli voimakkaampi kasvultaan ja uhkeampi muodoltaan.

Heitä seurasi nuori mies, joka kulki kainalosauvoilla ja joka aina pysyttelihe heidän jälessään.

Anna oli hyvin utelias kuulemaan jotakin tästä perheestä, ja eräänä päivänä hän kysyi mestari Jonaalta, nuoremmalta papeistaan, tunsiko hän heitä lähemmin.

Kysymyksen oli täytynyt tulla kovin odottamatta, sillä nuori mies punastui korviaan myöten.

"Vastaatte ilman sanoja", virkkoi prinsessa nauraen. "Mutta jos tyttö on yhtä hyvä kuin kaunis, lupaan pitää teille häät ja kutsua niihin kuninkaankin."

"Kovaksi onneksi on hän jo nähnyt tytön", vastasi pappi kiihkeällä äänellä.

"Entä sitten?" kysyi Anna pahoja aavistaen.

"Hänen majesteettinsa on ihastunut hänen tavattomaan kauneuteensa."

"Siihen täytyy ihastua jokaisen!"

"Sitten on hänen kamariherransa ollut usein siellä, hänellä on ollut salaisia neuvotteluja Sigridin äidinisän kanssa, ja sen jälkeen on hän tytölle itselleenkin tuonut terveisiä kuninkaalta, joka halunnee häntä nähdä ja puhutella."

"Mitäs tyttö siitä?"

"En tiedä oliko se tietämättömyyttä vai miellytyshalua mutta hän ei torjunut juonia kuten olisi pitänyt."

"Kertoiko hän siitä itse?"

"Ei hän, mutta hänen sulhasensa, jolle hän sanoo kaiken", vastasi pappi tukehduttaen huokauksen.

"Niinkö, hänellä on sulhanen! Ei suinkaan se liene hän, joka kulkee kainalosauvoilla?"

"Hän juuri, mestarisälli."

"Voiko hänestäkin pitää?"

"Sigridille on hän rakkain kaikista."

"Raajarikko?"

"Hän lienee saanut vammansa pelastaessaan isoisän hengen. Se on koko tarina, joka kävisi pitkäksi kertoa. Mutta sen jälkeen luvattiin hänelle Sigridin käsi, ja hän se nyt hoitaa koko talon."

"Mutta sittenhän vanhuksella ei olekaan mitään sanottavaa."

"Sigrid on hänen holhottinsa, sanoo hän. Ja sitten puhuu hän tytölle, miten tämä voisi tulla hyvin rikkaaksi ja valmistaa vanhalle ukko vaarilleen onnellisen ja huolettoman vanhuuden ja sen jälkeen, muutamain vuosien kuluttua mennä naimisiin, joko Gottfriedin kanssa tai kenestä vain pitää."

"Ja Sigrid itse?" kysyi prinsessa.

"Niin", tuumi Jonas mestari allapäin, "nyt seuraa kaikkein surullisin. Tyttö parka ei tiedä itsekään mitä tahtoo. Väliin hän heittäytyy Gottfriedin käsivarsille ja sanoo ettei heitä mikään maailmassa voi eroittaa toisistaan. Seuraavana päivänä, kun vaari käy hänen kimppuunsa, vastaa hän, että jollei Gottfried panisi kovin pahakseen, taipuisi hän kenties isoisän tahtoon."

"Ettekö ole puhutellut tyttöä?"

"Sanoin hänelle viimeksi eilen, että Gottfried on uhannut ampua itsensä, jos hän hylkää hänet. Silloin lankesi hän jalkoihini ja pyysi minua rukoilemaan hänelle lujaa tahtoa, sillä hän ei voinut vastustaa vanhaa vaariaan, joka on häntä hoitanut ja vaalinut pienestä pitäen. Mutta ikinä ei hän tahtonut olla Gottfriedille uskoton."

"No, entäs sitten?"

"Ah, teidän armonne, hän itki ja oli aivan epätoivoissaan, ja minä puhuin hänelle lohdutuksen sanoja niin hyvin kuin voin. Kamariherra oli siellä tänään jälleen, mutta ei yksin…"

"Kuningas?"

"Kietoutuneena suureen vaippaan. Hän oli tarttunut Sigridin käteen ja painanut sormuksen hänen sormeensa."

"Oliko sulhanen läsnä?"

"Ei, mutta Sigrid on sitten puhunut siitä hänelle."

"Jumalan kiitos, silloin ei hän ole hukassa!" huudahti Anna. "Tahdon ottaa hänet tänne. Hän saa nähdä, minkä arvoinen on se kasinkulta, jota sanotaan kuninkaalliseksi onneksi. Kenties saan hänet parempiin ajatuksiin. Seuratkaa minua, lähden heti." Yhtä nopsana päätöksissään kuin toimissaankin pani Anna heti aikeensa toimeen.

Hänen saapumisensa herätti tavatonta hämmästystä, kenties enimmän siksi, että Jonas mestari seurasi hänen mukanaan. Oliko tämä kenties kertonut prinsessalle?

Anna näki, että Sigrid oli itkenyt. Vanhuksen kasvot hehkuivat vihasta, nuoren mestarisällin kasvot olivat surun synkistämät.

Naisellisella vaistolla ei hän ollut mitään näkevinään. Kyseli vain kelloja, jätti muutaman korjattavaksi ja pani pian koko talon liikkeelle.

Nyt vasta sai hän tilaisuuden oikein tarkastella Sigridiä. Hän oli tosiaankin lumoavan kaunis, mutta hänellä oli kuten kuningatar Annallakin huulissaan hempeyden piirre, joka tavallisesti todistaa heikkoa luonnetta.

Annan kysyttyä, osasiko hän ommella kultakirjausta, näytti Sigrid muutamia tekemiään pikku töitä, ja ne osoittivat sangen suurta taitavuutta.

"Tällaista juuri tarvitsen", sanoi prinsessa. "Tahdotko tehdä minulle erään työn?"

Sigrid kiitti ja sanoi olevansa siihen halukas.

"Tyttärentyttäreni matkustaa pois ensi viikolla…"

"Ei niin pian!" puuskahti tyttö kalveten.

"Onko päivä jo määrätty?" kysyi Gottfried luoden hurjan katseen vanhukseen.

"Olen luvannut sen hänelle", vastasi ukko topakasti. "Ja vielä olen herra talossa."

Prinsessa tähysteli häntä päästä jalkoihin, ja hän loi silmänsä maahan.

"Haluan, että Sigrid lähtee heti mukaani", sanoi prinsessa ylevästi. Vanhus kumarsi syvään, hän ei voinut vastata mitään.

Tyttö seisoi sanatonna ja hämillään, mutta riensi kohta laittautumaan kuntoon.

Muutamat Jonas mestarin sanat olivat palauttaneet veret Gottfriedin poskille.

"Uskallanko kysyä, kuinka kauan hän tulee viipymään?" virkkoi ukko vaari aivan toisella äänensävyllä.

"Tulkaa linnaan kolmen päivän kuluttua, niin saatte tietää sen", vastasi Anna ja lisäsi Gottfriediin kääntyen "Tuokaa kello, kun työ on valmis."

Hän lähti papin ja Sigridin seurassa. Tyttö oli hyvin pelästyneen näköinen ja ihmetteli mitä nyt oli tuleva.

Linnaan saavuttuaan otti Anna hänet mukaansa sänkykamariinsa.

"Tästälähin on sinun alituiseen oltava saapuvillani", sanoi hän. "Meillä on paljon puhuttavaa keskenämme."

Sigrid kiitti hämillään. "Enkö pääse takaisin hänen luokseen?"

"Sanos, ketä enimmän kaipaat."

"Gottfriedia", kuiskasi tyttö, ja kyynelet vierivät hänen poskilleen.

"Hän tulee tänne sinua tapaamaan."

"Saanko puhutella häntä kahdenkesken?"

"Aivan kahden. Mutta sanos minulle, mihin isoisäsi tahtoo sinut lähettää?"

Sigrid punastui kovasti. Nyt kyynelet vuotivat virtanaan ja hän lankesi prinsessan jalkoihin. "Oi, elkää kysykö minulta."

"Lapsi parka, minä tiedän jo kaiken. Sinut pelastaakseni olen tuonutkin sinut tänne."

"Mutta jos hän näkee minut?"

"Kuningas saa nähdä ja puhutellakin sinua."

"Ei, ei, minä pelkään niin kovin!"

"Hänenkö vai itsesi tähden?"

"Hänen!" vastasi tyttö, ymmärtämättä tarkoitusta.

"Sitä sinun ei tarvitse, hän kyllä tulee aikoihin. Sanon sinulle, Sigrid, että kuningas saa rakastajattaria niin monta kuin tahtoo, mutta yhtä vähän kuin muutkaan pitää hän arvossa naista, joka on myynyt itsensä viheliäisestä mammonasta. Hän pitää hänet niin kauan kuin ruumiillinen kauneus häntä viehättää. Sitten hän maksaa mitä hyväksi näkee ja potkaisee hänet ulos."

Sigrid oli käynyt kalmankalpeaksi. Kauniit silmät tuijottivat jäykästi prinsessaan.

"Kuinka hyvän maksun hän saisikin, kuinka hän sitten enää uskaltaisi tarjota rahojaan kunnialliselle miehelle? Eikö tämä halveksien kääntyisi hänestä pois ja sanoisi, ettei hän myy sellaisesta hinnasta nimeään…"

"Gottfried, Gottfried!" nyyhkytti Sigrid.

"Hänen tähtensä on sinun varottava kuningasta ja jokaista muuta kiusausta, joka voi viedä sinut turmioon."

"Päästäkää minut takaisin hänen luoksensa."

"Ei, ennenkuin olet nähnyt miten tyhjä on se onni, joka sinusta on näyttänyt niin houkuttelevalta. Tee työtäsi, jonka olen sinulle määrännyt, kuningas on monta kertaa tuleva luoksesi minun olematta läsnä. Sinun täytyy itse taistella taistelusi, saat itse päättää, oletko mieluummin kuninkaan jalkavaimo kuin kunniallisen miehen puoliso."

"Kuinka uskallan?" kysyi pelästynyt tyttö.

"Sanos minulle, Sigrid, eikö ole usein tapahtunut, että joku hienopukuinen puolalainen herra on pitänyt varansa ja tullut puotiin sinun ollessasi yksin ja tehnyt sinulle häpeällisiä tarjouksia?"

"Kyllä, montakin kertaa!"

"Nuoria, kauniita herroja?"

"Niin nuoria ja kauniita kuin vanhoja ja rumiakin", vastasi Sigrid halveksivasti hymyillen.

"No, mitä teit silloin?"

"Huusin isoisää, ja hän ajoi heidät pois."

"Mikset tehnyt niin tälläkin kertaa?"

"Kuninkaalle!"

"Hän olisi ansainnut sen paremmin kuin muut. Sillä tyttöparkojen vietteleminen ei ole lainkaan kuninkaallista. Sentähden ei sinun olisi ollut häntä pidettävä ihmistä kummempana, vaan kohdeltava ansionsa mukaan."

Sigrid kohotti katseensa häneen. "Minä koetan", vastasi hän.

"Auttaakseni sinua sallin sinun iltapäivällä olla tuossa huoneessa, josta pienen luukun kautta voit nähdä ja kuulla kaiken mitä täällä tapahtuu. Kuningas tulee tänne ja istuutuu rinnalleni sohvalle. Minä koetan johtaa keskustelun sellaiselle alalle, että sinulle on siitä hyötyä. Mutta ole tarkkaavainen, se ei tapahdu useammin kuin tämän kerran."

"Armollisin prinsessa", sanoi Sigrid ja lankesi hänen jalkoihinsa suudellen hänen kättään, "kuinka voin palkita suuren hyvyytenne!"

"Niin, Sigrid, teen sinun hyväksesi enemmän kuin olen tehnyt kenenkään muun hyväksi. Veljeni on minulle rakkaampi kuin kukaan muu ihminen maailmassa ja kun paljastan hänen virheensä ja heikkoutensa sinulle, tapahtuu se teidän molempain pelastukseksi. Tahdon estää hänet tekemästä synnin, jota ei voisi koskaan sovittaa, ja tahdon pelastaa sinut joutumasta uhriksi."

"Ymmärrän, ymmärrän!" huudahti Sigrid elostuneena.

"Silloin voit sinäkin olla minulle avuksi. Hänelle koituu läksytys suuremmaksi avuksi, jos se tulee sinulta."

"Tahdon antaa sen hänelle. Ja nyt luulen, että voinkin sen."

Anna syleili ja suuteli nuorta tyttöä. "Teet minut velalliseksesi", sanoi hän.

Sigrid sulkeutui pieneen huoneeseen. Kuta suurempaa kiitollisuutta hän tunsi prinsessaa kohtaan, sitä enemmän kiihtyi hänen ynseytensä kuningasta kohtaan, häntä, joka tahtoi maksaa hänen alennuksensa kurjalla kullallaan.

Hän kuuli ääniä, kuningas oli tullut. Hän avasi varovasti pikku luukun. Kuningas näkyi istuvan sohvassa, ikävystyneenä ja tyytymätönnä, ja kun prinsessa samassa tuli sisään, huudahti hän:

"Minä saan sinua odottaa; olen tottunut siihen, että muut odottavat minua."

"Muilla varmaankin tarkoitat alamaisiasi", sanoi Anna ja asettui hänen vierelleen. "Minä en lukeudu niihin", lisäsi hän ja pani olalleen pienen tyynyn, jota vasten kuningas heti nojasi päänsä.

"Minkä aseman sitten otat itsellesi?"

"Olen sinun varma tukesi, joka tulee niin pian kuin häntä on kutsuttu", vastasi Anna.

"Niin, se on totta", sanoi Sigismund ja puristi hänen kättään. "Olet myös ainoa uskottuni."

"Johon voit luottaa."

Syntyi pitkä äänettömyys. "Olen hyvin onneton", sanoi Sigismund. "Kaikki käy minua vastaan."

"Kaikkihan rientävät noudattamaan toivomuksiasi."

"Mikään ei täytä sitä tyhjyyttä, jota tunnen. Minä aivan kuihdun ikävään."

"Konstantiaako ikävöit?"

"Aavistus sanoo minulle, että hän on unhottanut minut."

"Ai, pikku Richissaa sitten; hänhän kuulemma menee naimisiin."

"Se oli tuokion mieltymys, joka meni yhtä nopeasti kuin tulikin."

"Niin tekevät kaikki sellaiset mieltymykset."

"Ei, nyt on se aivan toisenlainen."

"Mitä, uusi taas?"

"Ihastuttava tyttö, jonka Opowski on onkinut ilmoille. Olen nähnyt hänet ja olen tyytyväinen."

"Mistä hän on tytön löytänyt?"

"Melkeinpä kadulta."

"Sinne kai hänet pian jätätkin."

"En suinkaan. Opowski on järjestänyt niin, että kaikki kamaripalvelijani ovat naimattomia. Toivoakseni ymmärrät", virkkoi Sigismund nauraen.

"En pidä tuosta Opowskistasi."

"Siksikö, että hän on ystäväni?"

"Ainoa tukesi horjuu, rakkahin veli. Kuinka sinulle silloin käy?"

Sigismund katsoi kummissaan häneen. "Mitä on tapahtunut? Sinä olet ylen kiihtynyt, aivan kyyneliä silmissäsi!"

"Mutta jollen sano?"

"Minä en koskaan kiellä sinulta mitään mitä pyydät."

"No niin, Sigismund. Pane pahaksesi tai hyväksesi, mutta kevytmielisyytesi saattaa minut epätoivoon."

Sigismundin poskilla häivähti punastus. "Tämä menee melkein liian pitkälle", sanoi hän. "Jos minua miellyttää koota nuoruutta ja kauneutta ympärilleni…"

"Ajattele niitä poloisia olentoja, jotka tulevat kamaripalvelijaisi vaimoiksi. Millaisia koteja he luovat, millainen on heidän avioliittonsa oleva?"

"Sangen hyvä, toivoakseni. Nyt menen omaan huoneeseeni."

Hän meni nopein askelin, mutta palasi yhtä pikaan avoimin sylin.

"Tämä on oleva viimeinen", sanoi hän syleillen hellästi sisartaan.

"Etkö tahdo luopua tästäkin?" kysyi Anna anoen.

"Mahdotonta, asia on jo ratkaistu", vastasi Sigismund ja riensi pois.

"Veli parkani", huokasi prinsessa itsekseen ja palasi sitten Sigridin luo.

Tämä oli aivan sulamaisillaan kyyneliin. "Päästäkää minut menemään", sanoi hän. "Minä kysyn polvillani Gottfriedilta, tahtooko hän ottaa minut vaimokseen."

"Siitä ei tule mitään. Sinun on tehtävä minulle vastapalvelus."

"Mielelläni tahdon tehdä sen", vastasi hän.

Kaunis kultakirjaajatar joutui hovineitsytten ihailun ja uteliaisuuden esineeksi. Hän istui ompelukehyksensä ääressä huoneessa, joka oli sen huoneen takana, missä he tavallisesti viettivät osan aamupäivästä eri askareissaan, kuten soittaen ja laulaen, lukien ja ommellen. Prinsessa kulki huoneesta toiseen, hänen käytöksensä näytti hieman levottomalta.

Muuan kamaripalvelija ilmoitti, että kuninkaan kamariherra pyysi yksityisesti puhutella prinsessaa.

"Minulla ei ole nyt aikaa", vastasi Anna ylpeästi. "Mutta tulkoon hän tänne, jos haluaa."

Kotvan kuluttua hän astui sisään.

Hänen Annaa tervehtiessään vilkui katse neitosesta toiseen. Hän keksi pian Sigridin ja sanoi hymyillen Annalle puoliääneen: "Teidän korkeutenne pelaa uhkapeliä."

"Mitäs siitä, kunhan en pelaa väärin", vastasi Anna. "En muuten tiedä mitä tarkoitatte."

"Kuningas on vimmoissaan!"

"Tiedetäänkö mistä syystä?"

"Tämä nuori tyttö…" Hän viittasi Sigridiin.

"Kuuluu minun uskontooni ja on minun erityisessä suojeluksessani."

"Sallitteko minun puhutella häntä kahdenkesken?"

"Aivan mielelläni."

Hän riensi Sigridin luo. Kirottua, ei edes minkäänlaisia oviverhoja, jotka voisi laskea alas. "Tunnetteko minut?" kysyi hän jokseenkin tuikeasti.

"Kamariherra Opowski!" vastasi Sigrid kalveten,

"Miksi olette rikkonut sopimuksemme?"

"En ole sopinut mistään."

"Isoisänne on tehnyt sopimuksen puolestanne."

"Siihen ei hänellä ole oikeutta."

"Kuinka kauan aiotte viipyä täällä?"

"Sitä en tiedä."

"Tiedätte, että kuningas rakastaa teitä."

"En usko sitä."

"Tahdotteko, että hänen on itsensä sanottava se teille?"

"En uskoisi sittenkään."

"Millaisia todisteita tahdotte?"

"Olipas se pitkä keskustelu", sanoi prinsessa, joka tuli huoneeseen. "Sigrid, mitä sinulla on tämän herran kanssa puhuttavaa?"

"Ei mitään, armollinen neiti", vastasi tyttö luoden prinsessaan kiitollisen katseen.

"Vanha kelloseppä hoitaa itse liikettään", sanoi Anna niin kovalla äänellä, että se kuului ulompaankin huoneeseen. "Neuvon teitä kääntymään hänen puoleensa."

Opowski heitti kiukkuisen katseen Sigridiin, kumarsi syvään prinsessalle ja riensi pois.

"Varustaudu siihen, että nyt tulee kuningas."

"Minä näin ja kuulin häntä eilen", vastasi Sigrid. "Hän ei peloita minua enää ensinkään."

"Ajatteles että silloin tuskin voin tulla keskeyttämään keskustelua."

"Rukoilkaa vain Jumalaa puolestani!"

"Sen lupaan."

Hovineitsyet huomasivat, että oli jotakin tekeillä, ja he lappautuivat kaikki sisään näkemään ja ihmettelemään. Mutta pian oli heidän kävelytuntinsa käsissä, ja koko parvi kiiti pois jättäen Annan ja Sigridin kahden.

"Eilen kuuntelit sinä, tänään on minun vuoroni", sanoi Anna. "Minä tulen, jos minua tarvitaan. Ainakin tiedät, että olen läheisyydessä."

Hän pujahti pois. Mutta melkein samassa tuli kuningas.

Hän pysähtyi nähtyään että Sigrid oli yksin. Sen jälkeen hän riensi katsomaan, oliko ketään ulommassa huoneessa. Sigrid ompeli vapisevin käsin, ei kohottanut päätään eikä ollut kuulevinaan mitään.

Silloin hän tunsi kevyen käden laskeutuvan olalleen. Hän kohotti katseensa. Se oli kuningas.

Tämä vetäytyi takaperin, aivan hurmautuneena hänen kauneudestaan.

Hän nousi ja niiasi syvään. "Teidän armonne kuningas", sanoi hän.

"Ojentakaa minulle kätenne."

Hän ojensi vasemman.

"Oikein", sanoi kuningas nauraen. "Mutta missä on sormus?"

"Jätin sen mestarisällille kiilloitettavaksi."

"Tarvitsiko se?"

"Luulin, että oli niin tarkoitus."

"Tarkoitus oli, että pitäisit sen muistona kuninkaaltasi ja ystävältäsi."

"Se oli aivan liian kallisarvoinen", vastasi Sigrid vetäen kätensä takaisin.

"Ei sinulle", sanoi Sigismund aikoen kietoa käsivartensa hänen vyötärölleen.

Sigrid vapautti heti itsensä. "Teidän armonne, olen kunniallinen tyttö", sanoi hän ja katsoi kuninkaaseen suurilla, ilmehikkäillä silmillään.

Sigismund hätkähti, mutta puuskahti intohimoisesti: "Minulla oli… sinä olet… oli sovittu, että sinun… sinun pitäisi… pitäisi…"

Sigrid lankesi hänen jalkoihinsa. "Teidän armonne, suvaitkaa antaa anteeksi vanhalle äidinisälleni, että hän maallisesta mammonasta tahtoi myydä ajallisen ja iankaikkisen onneni. Hän on kärsinyt paljon, rahat houkuttelivat, mutta minä teen työtä yötä päivää, jos niin tarvitaan, tyydyttääkseni hänen vähäiset tarpeensa."

"Minä tarjoan yltäkyllin teille molemmille", puuskahti Sigismund intohimoisesti. "Pyydä minulta mitä ikinä haluat, ja minä annan sen sinulle, kun vain tahdot kuulua minulle."

"Omantunnon rauhankin?" kysyi Sigrid.

"Onko minulla se? Kukaan ihminen ei voi antaa, mitä hänellä ei ole itselläänkään. Oi, miten onneton olen!" puuskahti Sigismund ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Sigrid seisoi liikkumatonna. Mitäpä hän saattoi sanoa.

"Miksi olet tullut tänne?" huudahti Sigismund kiihkeästi.

"Tulin etsimään apua prinsessalta. Hän on kaikkien turvattomain protestanttien auttaja."

"Ahaa, sinä olet protestantti."

"Olen, teidän armonne."

"Silloin kai halveksit minun uskontoani?"

"En, mutta rakastan omaani."

"Sinulla on vastaus valmiina kaikkeen. Se osoittaa, että sinulla on hyvä ymmärrys. Mikä on nimesi?"

"Sigrid."

"Sigrid, minä rakastan sinua ja sinun täytyy kuulua minulle", huudahti Sigismund lyöden jalkaa lattiaan. "Etkö tiedä, että olen ostanut sinut."

"Mutta minä en ole mitään kauppatavaraa", huudahti Sigrid. "Teidän kurjat rahanne on otettu vastoin tahtoani, mutta minut voitte saada ainoastaan — ruumiina."

"Sigrid, Sigrid", huudahti Sigismund poissa suunniltaan.

Annasta alkoi veli mennä liian pitkälle, ja hän tuli nopeasti sisään. "Sigismund, mitä nyt, oletko sairas?" Hän koetti tyynnyttää häntä.

Nojaten sisarensa käsivarteen ja suomatta Sigridille ainoaakaan katsetta hoippui kuningas huoneesta.

"Mikä nainen, sydämetön, tunteeton", huudahti hän. "Miksi on niin paljon kauneutta tullut hänen osakseen?"

Anna teki kaikkensa johtaakseen hänen ajatuksiaan toiseen suuntaan, mutta hänen lohdutustensa perusteet eivät tyydyttäneet Sigismundin kiihoittunutta mielikuvitusta. Tämä palasi huoneihinsa ja lähetti noutamaan Malaspinaa.

Tämä keskusteli parhaallaan sihteeri Jöns Bultin kanssa. Tämä oli maininnut huomanneensa kuninkaassa levottomuutta viime aikoina.

"Olen huomannut sen. Kukahan nyt on syynä?" kysyi Malaspina.

"Muuan nuori tyttö, jonka prinsessa on ottanut hoiviinsa…"

"Protestantti?"

"Niin, isä on kelloseppä."

"Puhuuko kuningas Konstantiasta?"

"Hyvin harvoin enää nykyään."

"Häntä ei Sigismund saa unhottaa. Olen luvannut, että hänestä ennemmin tai myöhemmin tulee kuningatar."

"Mutta kuningas muuttelee tiheään mieltään."

"Sanon teille, ettei hän saa olla uskoton Konstantialle eikä minulle."

"Voiko sen estää?"

"Minä näytän, että voi."

Silloin tuli kuninkaan palvelija Malaspinaa kutsumaan, ja hän päätti heti tarttua tilaisuutta kaulukseen. Hän ei pitänyt prinsessan eikä Opowskin vaikutuksesta kuninkaaseen, ja päätti itse ottaa hänet käsilleen.

Sigismund avasi heti sydämensä ja valitti suurta pettymystään.

"Ensi kerran elämässäni on joku nainen torjunut minut luotaan. Siihen täytyy olla jokin salainen syy, ja tahtoisin antaa paljon, jos pääsisin sen perille."

"Luulen sen tietäväni", sanoi paavin lähettiläs.

"Niinpä puhu sitten!"

"Kuningas on saanut paljon rakkautta osakseen."

"Niin, se on totta!"

"Mutta hän on perhosen tavoin liihotellut kukasta kukkaan."

"Sitä en voi kieltää."

"Mutta on olemassa iäisyyskukkiakin."

"Taitaa olla, mutta en ymmärrä…"

"Ne eivät muutu koskaan."

"Ei, ne säilyvät aina."

"Niin voi myös luja rakkaus olla muuttumaton."

"Se on mahdollista."

"Mutta jos niin on, täytyy sillä myös olla voima loitontaa kaikki vieras vaikutus tämän muuttumattoman rakkauden esineeseen."

"Tarkoitatko, että minä…" huudahti kuningas pelästyneenä.

"Ei, kuninkaan tunteet pysyvät yhtä tuoreina kuin ennenkin, mutta ikuisuuskukalla on mustasukkaisuuden lumovoima sammuttaa niiden rakkaus, joita hän lähestyy."

"Se on sangen ilkeää."

"Tosin kyllä, jollei ikuisuuskukka pysty itse täyttämään rakastetun sielua."

"En käsitä, kuka tuo 'kukka' on. Ja sitäpaitsi, Malaspina, vanhat rakastajattaret, ne ovat kuin vanhoja hylkyvaatteita. Niistä tahtoo mieluimmin päästä erilleen."

"Niinpä niin. Mutta luullakseni olisi ensin syytä ottaa selkoa, kuka nykyisin on kuninkaan toivomusten tiellä."

"Voiko siitä saada selon."

"Mahdotonta se ei ole."

"Millä keinoin?"

"On olemassa uusi tiede, jolla ei vielä ole mitään nimeä, mutta jonka avulla voi jonkun henkilön pakoittaa näyttäytymään sille, jota hän enimmän rakastaa."

"Malaspina, olisin sinulle iäti kiitollinen…"

"Olen jo aikaisemmin luullut huomanneeni, ettei kuningas ollut suotuisain vaikutusten alaisena."

"Mikset ole puhunut siitä, etkö luule minunkin huomanneen jotakin?"

"Nyt olen valmis milloin tahansa."

"Jo tänään, ystäväni. Tämä viimeinen on kiihdyttänyt minua, niin, olen aivan onneton."

"Silloin täytyy meidän heti ryhtyä valmisteluihin."

"Niin, tehkäämme se", vastasi Sigismund kovasti kiintyneenä asiaan.

"Minun täytyy valmistaa juoma, joka herättää oikean mielialan."

"Onko se vaarallista?"

"Ei suinkaan."

"Saanko ottaa sen heti? Minä aivan kuolen uteliaisuudesta."

"Se on hyvä. Ylevä hurmaustila on välttämätön."

Näin sanoen Malaspina poistui, ja Sigismund mietti mielessään, kuka kumma Sigridin sydämen oli vetänyt hänestä pois. Hän tuumaili, että jos tuon muutaman mustasukkaisen vallan saattoi tehdä tyhjäksi, ei olisi mahdotonta, että Sigrid vielä tulisi hänen omakseen. Kaunis tyttö väikkyi yhä hänen mielessään eikä hän tahtonut millään ehdolla luopua hänestä.

Vihdoin tuli Malaspina takaisin. Hänellä oli pieni pikari kädessään.

"Onko minun…" sanoi Sigismund ja tahtoi ottaa sen.

"Ei vielä." Hän pani sen pöydälle ja sulki sen jälkeen kaikki ovet.

"Olen sanonut, ettei kukaan saa häiritä kuningasta, ettei oteta vastaan mitään viestejä eikä kirjeitä."

"Se on oikein. Jos tahdon jotakin, niin soitan."

"Suvaitseeko teidän majesteettinne asettua mukavampaan asentoon?"

"Olet niin juhlallinen Malaspina, tahdotko peloitella minua?" sanoi Sigismund ja heittäytyi nojatuoliinsa.

"En, mutta teidän armonne on muistettava, että menemme yli niiden rajojen, jotka on säädetty tavallisille kuolevaisille."

"Niin, se on totta, ja jos luulet, että se on vähänkään vaarallista…"

"Jos vaaraa on tarjolla, kohtaa se ainoastaan minua. Tässä on juoma. Heti kun se on tyhjennetty, nojautuu kuningas taapäin ja pysyy liikkumatonna."

Hän otti pikarin, maisteli sisällystä, nyökäytti Malaspinalle hyväksyvästi päätään ja tyhjensi sen pohjaan. Viisi minuuttia myöhemmin hän nukkui niin raskaasti, että hänet olisi voinut kantaa pois hänen tietämättä siitä mitään.

Hetken kuluttua hän heräsi hiljaiseen soittoon, joka ei tullut miltään varmalta taholta, liitelihän vain ilmassa ympärinsä. Mutta nyt oli huone melkein pimeä, hän ei voinut eroittaa mitään esineitä.

"Juo!" kuiskasi ääni hänen vieressään, ja pikari pantiin hänen käteensä.

Hän tunsi Malaspinan äänen ja tyhjensi epäröimättä pikarin.

"Hyvästi, en saa viipyä kauemmin. Jumala suojelkoon Puolan kuningasta ja kuulkoon hänen ja minun rukoukset", kuiskattiin hänen korvaansa, ja sitten oli kaikki hiljaista.

Sigismund tunsi sanomatonta mielihyvää. Kaikki pelko oli kadonnut, hän tunsi, että jotakin oli tulossa. Mutta mitä, mitä? Silloin selvisi hänelle kaikki, ja hän oli olevinaan kukkashuoneessa, jossa hänellä oli kerran Konstantian kanssa ollut yksi elämänsä suloisimmista hetkistä. Konstantia istui siellä penkillä, hänen silmänsä olivat kohotetut ylöspäin, ja hän näytti olevan suruissaan.

Koskaan ei hän ollut Sigismundista näyttänyt niin viehättävältä, niin hurmaavalta.

"Konstantia!" huusi hän ja kurotti käsivartensa kaunista näkyä kohden.

Mutta Konstantia ei varmaankaan ollut kuullut häntä, koska otti vain kirjeen, jota kantoi povellaan, ja painoi sen intohimoisesti huulilleen. Vihdoin hän avasi sen ja luki.

Se oli hänen, Sigismundin, kirje, hän tunsi sen, ja kun hän näki Konstantian itkevän, itki hän itsekin. Luettuaan Konstantia taittoi kirjeen laskoksilleen ja pani uudestaan povelleen, kurotti käsiään ja kuiskaili itsekseen: "Sigismund, Sigismund!"

"Konstantia!" Hän tahtoi, mutta ei voinut nousta. Tuntui kuin hänen jäsenensä olisivat olleet halvatut. Hänen ympärillään oli jälleen pimeää, hän vaipui nojatuolin selustaa vasten ja nukkui sikeästi.

Hänen herättyään oli kaikki ennallaan. Hän lepäsi nojatuolissa ja olisi luullut nähneensä unta, jollei pikari olisi ollut pöydällä.

Hän, Konstantia, hän se siis rakasti häntä ja loitonsi kaikki muut sydämet. Niin, hänkin rakasti Konstantiaa eikä oikeastaan ollut koskaan rakastanut ketään muuta. Mutta miksei Konstantia ollut nähnyt häntä, mikä onni olisikaan ollut kohdata hänen katseensa.

Hän soitti kiihkeästi. "Pyydä legaattia heti tulemaan tänne", sanoi hän palvelijalle.

Malaspina tuli ja näytti aivan kuin elävältä kysymysmerkiltä.

"Malaspina, ainoa todellinen ystäväni!" huudahti kuningas häntä syleillen. "Olen nähnyt hänet, ainoan, jota rakastan."

"Kuninkaani puhuu arvoituksia", vastasi jesuiitta lempeästi.

"Konstantia, suloinen Konstantiani! Ah, sinä et tiedä, kuinka hän minua rakastaa."

"Arkkiherttuatar, oliko se hän?"

"Hän eikä kukaan muu." Hän kertoi näystään ja lisäsi: "Kirjoitan hänelle jo tänään. Minun pitää nähdä hänet pian, hyvin pian. Oi, saisinpa sulkea hänet syliini, ainoastaan pidellä hänen kättään."

"Kirjoittakaa hänelle jo tänään."

"Viipyy viikkoja ennenkuin saan vastauksen", huudahti Sigismund epätoivoissaan.

"Ja sen ajan kuluessa on ajatuksin aina pysyttävä kiinni hänessä."

"Luuletko, että voin ajatella ketään muuta!"

"Molemminpuolinen uskollisuus vetää sydämiä toisiinsa ja voi lumovoimin saada aikaan uskomattomia."

"Menettele miten tahdot, kunhan vain saan nähdä hänet jälleen."

"Sitten luulen voivani luvata sen", vastasi pappi.

"Mitä tahdot minulta?"

"Ennen kaikkea on tärkeää, että Opowski loitonnetaan. Hänen vaikutuksensa on vaarallinen sentähden, että hän rohkenee vihata arkkiherttuatar Konstantiaa."

"Vihata häntä! Onko se mahdollista!"

"Halveksittu rakkaus voi viedä siihen."

"Mitä, se hävytön on uskaltanut! Hänen täytyy lähteä tiehensä, Malaspina, jo tänä päivänä", huudahti Sigismund puristaen kätensä nyrkkiin.

"Toinen pyyntöni on, että teidän armonne suvaitsisi taivuttaa prinsessa Annan päästämään minut puheilleen."

"Mitä hänestä tahdot?"

"Nuori tyttö täytyy heti naittaa."

"Kellosepän tytärkö?"

"Hän niin."

"Minkätähden?"

"Kuninkaan."

Sigismund epäröi. "Tahdon itse häntä puhutella", sanoi hän.

"Pyydän, että teidän armonne jättää asian minun huostaani. On välttämätöntä, että minulla on käsissäni kaikki langat, jotka tavalla tai toisella koskevat kuningasta."

"Tee kuten tahdot. Minä kirjoitan kirjeeni."

Malaspina palasi omaan huoneeseensa. "Hyvin käytetty päivä", jupisi hän.

* * * * *

Anna prinsessa oli tyynnytellyt ja lohdutellut Sigridiä. "Sinä hoidit asiasi hyvin", sanoi hän, "ja minä toivon, ettei sinulla ole tästälähin mitään pelättävää."

Sovittiin, että Sigrid toistaiseksi jäisi prinsessan luo ja jatkaisi ompelustaan.

Sinä päivänä ei kuningas käynyt sisarensa luona. Hänen sanottiin olevan omissa huoneissaan.

Hän ei tullut seuraavanakaan päivänä, mutta sen sijaan pyysi hän kirjeessä legaatin puolesta, että prinsessa soisi hänelle yksityisen audienssin.

Annan täytyi suostua, mutta hän teki sen pelolla. Malaspinan käynti ei voinut kuunaan tuoda mitään hyvää mukanaan. Kenties tahtoi hän nähdä Sigridin tai oli hänellä omat tuumansa tyttöön nähden.

Hän otti Malaspinan vastaan teennäisellä tyyneydellä ja pyysi istumaan. Pappi näytti olevan rakastettavimmalla tuulellaan, puhui säistä ja tuulista, mutta sai ainoastaan lyhyitä vastauksia.

Syntyi muutamain minuuttien äänettömyys.

"Prinsessa, olette oikeassa, tuhansin kerroin oikeassa", huudahti Malaspina. "Meidän molempien on oltava vilpittömiä toisiamme kohtaan. Minä tulen puhumaan kuninkaasta."

"Sen jo arvasin", vastasi Anna.

"Hän on tyynempi ja katuu katkerasti käytöstään täällä luonanne."

"Niinkö! Onko hän kertonut teille siitä?"

"Minulla on onni nauttia hänen rajatonta luottamustaan. Minä luen joka päivä niinkuin avoimesta kirjasta hänen herkästä, tuntehikkaasta, hurskaasta, rakastavaisesta sydämestään ja tuumin itsekseni: 'häntä ei saa tuomita samalla mittapuulla kuin muita'."

"Se on minunkin uskoni", vastasi Anna, joka vastoin tahtoaan tunsi liikutusta kauniiden sanojen johdosta.

"Olisi kenties ollut onni, jos hänellä olisi ollut teidän luja tahtonne ja ponteva luonteenne", jatkoi pappi. "Mutta taivas asetti teidät hänen rinnalleen ikäänkuin suojelevan enkelin."

"Minä voin niin vähän", sanoi Anna katkeruuden tuntein.

"Ette kenties voi kaikkea", lisäsi Malaspina. "Mutta sellaisella kuninkaalla kuin Sigismundilla on aina ystäviä, ja muuan heistä on, vaikkakin väärin ymmärrettynä, parhaan vointinsa mukaan vaikuttanut puolestanne."

"En voi arvostella tekoja, joita en tunne", vastasi prinsessa ylpeähkösti.

"Tai joilta olette ummistanut silmänne", iski Malaspina. "Tätä viimeistä ette voi olla näkemättä. Tulen kuninkaan puolesta neuvottelemaan mitä on tehtävä tuolle nuorelle kellosepän tyttärelle."

"Hänen majesteettinsa on siis vieläkin huvitettu hänestä."

"Hänen toivomuksensa on, että tyttö menee naimisiin."

Anna voi vain vaivoin olla huudahtamatta. "Onko sulhanen jo valittu?" kysyi hän terävästi.

"Hän saa sen itse valita."

Anna uskoi tuskin korviaan. "Tekö olette saanut tämän aikaan?" kysyi hän.

"Minä, ja toivon sillä osoittaneeni, että olen uskollinen kannattajanne."

Anna ojensi hänelle kätensä, ja hän suuteli sitä kunnioittavasti. "Siinä tapauksessa vietetään hänen häänsä pikimmiten."

"Sen parempi, mitä pikemmin."

"Kaikessa hiljaisuudessa, pyytämättä kuningasta olemaan läsnä", lisäsi Anna.

"Niin onkin viisainta, hän on vasta ainoastaan taipumassa", vastasi Malaspina.

"Tahdotteko sanoa minulle, millä keinoin olette päässyt niin pitkälle?"

"En", vastasi Malaspina kursailematta. "Te ja minä emme ole sitoutuneet ilmaisemaan toisillemme salaisuuksiamme."

Anna punastui vastoin tahtoaan. "Näen tuloksen, ja minun on tyytyminen siihen. Aikooko kuningas tulla tänne?"

"En luule hänen tulevan pian, ja neuvoisin teitä sentähden joutuisuuteen."

"Tahdon noudattaa neuvoanne."

Jesuiitta kumarsi syvään ja poistui.

Anna katsoi hänen jälkeensä. "En luota häneen", tuumi hän itsekseen. "Hän tahtoo kietoa minut verkkoihinsa, mutta siinä ei hän ole onnistuva." Hän lähetti sanan Gottfriedille, joka saapui kiireimmiten.

"Pysyttekö yhä lujana aikeessanne naida Sigridin?" kysyi hän.

Nuori mies näytti yllätetyltä ja vastasi väräjävällä äänellä: "Jos hän vielä on kunniallisen miehen rakkauden arvoinen."

"Niin ylpeä ja kuitenkin raajarikko", tuumi Anna ja vei hänet Sigridin luo, joka ilohuudoin lensi hänen syliinsä.

Anna jätti heidät hetkeksi kahden, ja hänen palattuaan lankesivat molemmat hänen jalkoihinsa ilmaistakseen kiitollisuuttaan.

Oli liikuttavaa nähdä, millä hellyydellä Sigrid sitten auttoi sulhasensa pystyyn ja pani sauvat hänen kainaloittensa alle.

"Sanokaa minulle", sanoi prinsessa, "milloin tahdotte mennä naimisiin?"

Sigrid katsoi kainosti ylkäänsä. Hän se sai määrätä.

"Mieluimmin tänään", vastasi Gottfried. "Minä kyllä puolustan häntä sitten."

"Huomenna voi se käydä päinsä", sanoi Anna. "Minun täytyy ensin puhutella isoisää."

"Jos hän saa aikaa, tekee hän esteitä", puuskahti Gottfried kiihkeästi. "Minusta tuntuu, että jollei Sigrid tule vaimokseni tänään, ei hän kenties tule koskaan."

Hänen äänessään oli sellaista vakavuutta, että Anna vaati häntä ilmaisemaan epäluulonsa. Silloin kertoi hän, että Opowski oli joka päivä keskustellut vanhuksen kanssa, ja hän oli kuullut, että oli kysymys Sigridin viemisestä salaa pois.

"Mutta onhan Sigrid täällä luonani."

"Minä olen vain raajarikko poloinen, helpostihan minut voittaa", sanoi nuori mies surullisesti. "Sentähden luulevat he saavansa tehdä mitä tahtovat."

"Minä en päästä sinua täältä", huudahti Sigrid ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

Anna seisoi tuokion neuvotonna. "No hyvä", sanoi hän. "Se on päätetty, häänne vietetään tänään."

"Silloin", puuskahti Gottfried ilosta säteillen, "riennän kotiin ilmoittamaan vanhukselle ja pukeutumaan."

"Ei, te jäätte tänne, mestari Jonas on pitävä huolen kaikesta."

Lähetettiin noutamaan pappeja, ja Jonas lähti heti saavuttuaan Sigridin isoisän luo. Toisen papin oli iltajumalanpalveluksessa neljän aikaan kuulutettava morsiuspari, ja vihkiminen oli tapahtuva heti sen jälkeen.

Kun mestari Jonas palasi, kertoi hän, että tieto häistä oli isoisää hämmästyttänyt suuresti, mutta hän oli pontevuudella voittanut liikutuksensa, kiittänyt prinsessaa hyvyydestään ja luvannut järjestää kaiken morsiusparin puolesta, koskei talossa ollut ketään, joka olisi voinut tehdä sen.

"Hänellä on varmaan jotakin pahaa mielessään", päätti pappi. "Jumala näitä nuoria ihmisiä auttakoon."

Sigrid ei saanut tietää mitään. Prinsessa jätti hänet neitsyttensä haltuun puettavaksi morsiameksi ja salli heidän mielensä mukaan ryöstää pukuvarastoaan.

Nuori tyttö unhotti kaikki huolensa antautuakseen kokonaan hetken riemuun. Hän kuuli ylistettävän kauneuttaan, hänet oli puettava upeaksi morsiameksi, oliko ihme jos hän uneksi olevansa seitsemännessä taivaassa.

Kun Anna ilmoitti pelkonsa Gottfriedille, sanoi tämä: "Tiedän, että he uskaltavat kaikkensa riistääkseen hänet minulta, mutta se voi tapahtua ainoastaan viekkain juonin, ja minä valvon hänen puolestaan."

Kutsuttiin ainoastaan harvoja vieraita, jotka kaikki kuuluivat protestanttiseen seurakuntaan.

Annan neljä hovineitsyttä olivat pyytäneet päästä morsiusneidoiksi. Prinsessa suostui, vaikkei mielellään, sillä hän tahtoi, ettei häistä paljoa puhuttaisi.

Vihdoin oli aika käsissä ja vieraat saapuivat melkein kaikki yhtaikaa.

Tiedämme jo ennestään, että Anna saattoi olla rakastettava emäntä. Eikä hän luopunut luonnostaan nytkään, ja Kustaa ja Sigrid Brahe tekivät parastaan häntä auttaakseen.

Vanha ukko vaari tuli vieraista viimeisenä. Hän puolustelihe sillä, että hänellä oli ollut ylen paljon hommaa, ja kiitteli kiittelemistään prinsessaa siitä hyvyydestä, jota tämä oli osoittanut hänen rakkaalle lapselleen.

Mestari Jonaan oli toimitettava vihkiminen. Hän astui pienen häthätää laitetun alttarin ääreen ja avasi käsikirjan. Silloin aukeni ovi ja morsiuspari tuli sisään. Sulhanen varasi morsiameen toisella kädellään ja kainalosauvaan toisella. Toista kainalosauvaa kantoi morsian heidän hiljaa astuessaan eteenpäin.

Ihmettelyn humu kävi kautta huoneen. Mutta iloisempaa ja onnellisempaa morsiusparia ei saattanutkaan nähdä missään. Sulhasen ihastunut katse oli vajonnut morsiameen, ja morsian säteili iloa ympärilleen niinkuin olisi tahtonut jakaa onneansa kaikille.

Annan silmät etsivät hääväen joukosta kahta henkilöä. Ensiksikin Kustaa Brahea. Tämä näytti hämmästyneeltä, mutta kun hänen silmänsä heti sen jälkeen kohtasivat Annan katseen, käänsi Anna punastuen silmänsä pois… ne kohtasivat isoisän… tämä tuijotti morsiuspariin, ja hänen kasvoissaan oli jotakin ilkeää.

"Hänellä on pahoja mielessään", kuiskasi Anna Sigrid Brahelle. "Jumala tiesi, mitä hän aikoo."

Mestari Jonas piti pienen miellyttävän puheen ja toimitti vihinnän. Koko hääväen valtasi hiljainen juhlallisuus, kaikki olivat aivan liikutetut nähdessään sitä hellää huolenpitoa, jota Sigrid osoitti rammalle miehelle.

Onnittelujen jälkeen alkoi kestitys, ja nyt pääsivät kielet liikkeelle. Morsianta ylistivät kaikki, ja ken tuli tarkastelleeksi mestari Jonasta, hän näki, että Sigridille sykki useampikin kuin yksi sydän.

"Minä ihailen enimmän morsiamen hellyyttä Gottfriedia kohtaan", sanoi rakennusmestari Ragvaldinpoika, tuskin kolmikymmeninen mies, joka kulki kainalosauvoilla hänkin. "Sitä minäkin ihmettelen", tokaisi hänen vaimonsa. "Jos sinulla olisi tapaturmasi sattunut ennen häitämme, ei niistä olisi tullut mitään."

"Olisihan silloin jäänyt yhtä onnettomuutta vähemmälle", vastasi mies.

"Ja 100,000 taalaria vähemmälle myös", tokaisi eukko.

"Väliin kelpaa noitakin kullalla silattuna", vastasi mies lynkaten pois morsiusparin luo.

"Vaikkei olisikaan kaunotar, saa kai sentään elää, ja minua muuten liikuttaa vähät mitä sinä sanot."

Enempää ei mies kuullut. Hän muuten tiesi vanhastaan, että viimeinen sana oli oleva hänen vaimonsa.

Mestari Jonas pani merkille sen tyytymättömyyden, jolla prinsessa silmäili vanhusta.

"Armollinen neiti", sanoi hän, "hän ei ole niin ilkeä kuin näyttää. Nyt esimerkiksi on hän pyytänyt asua minun luonani muutamia päiviä, kunnes nuori pari ehtii kotiutua."

"Hämmästytätte minut aivan", sanoi Anna. "Katsokaas vain, kuinka ilkeältä hän näyttää."

"Vieläpä", sanoi pappi, "on hän hankkinut vaunutkin, jotka tulevat tänä iltana nuoria noutamaan."

"Tämä on totisesti enemmän kuin odotin", vastasi Anna nauraen.

Kun häät oli vietettävä hiljaisuudessa ja sulhanen sitäpaitsi oli raajarikko, ei niissä tanssittu ensinkään. Mutta hilpeä leikinlasku ja nauru kajahteli ympärinsä ja kaikki näyttivät olevan iloisia ja onnellisia.

Monta hyvää muuten tarjoiltiinkin, ja upea illallinen oli kaiken huippuna. Mutta illallisen aikana jätettiin prinsessalle pieni kirje, ja kun hän avasi sen, oli siinä luettavana:

"Vastanaineet viedään pois ja eroitetaan toisistaan. Malaspina."

Hän sai vain vaivoin hillityksi liikutuksensa. Mitä oli tehtävä? Kun hän kohotti päänsä, kohtasi hän isoisän silmät. Ukko oli mukana tihujuonessa, sen näki hänen katseestaan. Mutta nyt hän pelkäsi, että prinsessa estäisi sen.

Naisellisella viekkaudellahan viittasi Kustaa Braheen ja sanoi nauraen kirjettä huiskuttaen: "Tulkaas katsomaan, mikä hauska päähänpisto!"

Mutta antaessaan kirjeen Kustaa herralle kuiskasi hän: "Älä puhu mitään. Kohtaamme toisemme tuossa toisessa huoneessa."

Samassa tarttui hän pikariin ja esitti itse vastanaineiden maljan. Kun sen jälkeen kaikki onnentoivottajat tunkeilivat morsiusparin ympärillä, hiipi hän pois.

"Mitä meidän on tehtävä!" huudahti hän.

"Kuka on ryöväri?" kysyi Kustaa herra.

"Aivan varmaan Opowski."

"Viisainta olisi lähettää vastanaineet pois muutamiksi viikoiksi."

"Niin, olet oikeassa, mutta mihin?"

"Samantekevää, kunhan he vain tulevat pois täältä."

"Tahdothan auttaa minua?"

"Hyvin mielelläni. Vien heidät itse omaan asuntooni ja annan heille hevoset ja vaunut, joilla he saavat matkustaa mihin tahtovat."

"Kiitos, ilmoitan Gottfriedille."

Mutta ensin täytti hän kukkaron kultarahoilla ja antoi sen hänelle samalla kertoen uhkaavasta vaarasta.

"Minulla on veli kahdenkymmenen virstan päässä täältä", sanoi hän. "Ilolla on hän ottava meidät vastaan."

Kustaa Brahe sanoi heille, että aika oli käsissä. Silloin Anna kuiskasi jotakin hänen korvaansa, johon hän nauraen suostui. Ja kun kohta sen jälkeen vieraat alkoivat hyvästellä, ehdotti hän, että rakennusmestari Ragvaldinpoika ja hänen vaimonsa tulisivat mukaan morsiusparin avaroihin vaunuihin, kun heillä kuitenkin oli sama tie.

Vanhus ei ilmeisesti pitänyt ehdotuksesta, mutta hän ei rohjennut tehdä vastaväitteitä, ja tarjous otettiin vastaan kiitollisuudella. Erittäinkin Ragvaldinpojan vaimo oli siitä mielissään.

Sigrid sanoi kyynelsilmin hyvästit prinsessalle. Hänen miehensä oli ilmoittanut hänelle kaikesta, ja hän oli kalpeana kauhusta.

"Ole luja", sanoi mies, "näethän, että Jumala on kanssamme."

Molemmat pariskunnat lähtivät perätysten. Kustaa herra saattoi itse rakennusmestarin rouvaa, jonka hän sai panemaan harson silmilleen, ettei yökylmä turmelisi ihoa.

Eukko oli ihastunut kohteliaaseen ritariin ja noudatti kaikkia hänen toivomuksiaan.

Kun he olivat tulleet alas portaista, sanoi Ragvaldinpoika: "En käsitä mihin Gottfried pujahti vaimonsa kanssa."

"Astukaa vaunuihin, he kyllä tulevat!" Ja kohtelias kreivi vei saatettavansa kadulle ja nosti itse hänet vaunuun sanoen: "Teidän miehenne on yhtä kadehdittava kuin te olette kaunis."

Se sanottiin tosin kuiskaten, mutta siksi ääneen, että sen kuuli mies, joka piti auki vaunun ovea.

Ragvaldinpoika nousi vaimonsa jälestä vaunuihin ja sanoi: "Merkillistä, etteivät he tule."

"Menen heti kysymään mikä on esteenä", vastasi kreivi ja huusi sen jälkeen kuskille: "Odotas, vastanaineiden vaunuihin tulee muitakin."

Mutta kuski oli saanut toiset määräykset. Vaununovi kimmahti kiinni, hevoset saivat sivalluksen ja lähtivät täyttä karkua.

Vaunuista kuului kirkunaa, mutta siitä ei kukaan välittänyt.

Kohta sen jälkeen poistuivat muut vieraat. Ainoastaan Sigrid rouva jäi jälelle ja odotti veljensä paluuta.

Vihdoin tämä tuli, ja kun Anna levotonna riensi häntä vastaan, sanoi hän: "He ovat pelastetut!"

Annan ilo oli suuri. "Luojan kiitos", sanoi hän, "Malaspina ei ole ainoa velkojani."

"Mutta kuinka Ragvaldinpojalle käynee?"

Kustaa lupasi hankkia siitä tietoja seuraavana päivänä.

Me seuraamme heidän mukanaan.

Vaunut vierivät hurjaa vauhtia katua ylös, toista alas. Oli tullut aivan pimeä ja vauhti oli vähitellen hiljennyt, kunnes hevoset melkein käymäkyytiä menivät suuresta porttiholvista sisälle.

"Luulen, että olemme palanneet linnaan", sanoi rakennusmestari pinnistäen näköään minkä suinkin voi.

"Elä viitsi luulla mitään, vaan auta minut täältä", nyyhkytti hänen aviopuolisonsa.

"Rakas Erika…"

Vaununovet temmattiin auki molemmilta puolin, ja ennenkuin Erika oli ehtinyt päästää ääntäkään, oli hänen suunsa ympäri kiedottu liina, muuan mies otti hänet käsivarsilleen ja toinen kuiskasi: "Olkaa hiljaa, teille ei tapahdu mitään pahaa."

Ragvaldinpoika tahtoi rientää jälkeen, mutta hänen kainalosauvansa olivat poissa ja käsi pantiin hänen suulleen. "Jos sanotte sanankaan, olette surman oma!"

"Mutta selittäkää edes…"

"Odottakaa, saatte selityksen aikanaan." Molemmat vaununovet suljettiin, ja toisella ovella oli vartiomies.

Erika oli kannettu useita portaita ylös ja vihdoin erääseen huoneeseen, missä hänet varovasti laskettiin erääseen sohvaan. Peite otettiin hänen kasvoiltaan ja hänet jätettiin yksin.

Hän toipui jotensakin pian säikähdyksestään, tempasi harsonkin silmiltään ja katseli huoneessa ympärilleen.

Kotvan kuluttua tulla tepsutteli pieni kamarineito huoneeseen.

"Kuningas tulee", sanoi hän. "Saanko auttaa?"

"Kuningas?"

Erika hypähti pystyyn, mutta alkoi melkein tietämättään järjestellä pukuaan eikä huomannut neidon pilkallista hymyä.

Aukeni ovi ja siitä tuli Sigismund, ilmeisesti kiihtyneenä, mutta kukkavihko kädessään.

Hän meni nopeasti Erikaa kohden, mutta pysähtyi hänen eteensä suu auki ja tuijotti kummissaan.

Erika niijasi niin syvään kuin suinkin voi.

"Onko tämä näköhäiriö?" jupisi kuningas. "Onko noituus riistänyt häneltä kauneutensa? Puhukaa!" sanoi hän ankarasti.

"Minä en voi sille mitään, teidän majesteettinne", sanoi Erika itku kurkussa.

"Ei ole sama edes äänikään", jatkoi kuningas valittaen. "Oi Malaspina, miksi teit minulle tämän!"

Erika parka vapisi kuin haavanlehti. Hän ei uskaltanut lähteä tiehensäkään.

"Kaunis nainen, tiedätkö, kuinka kauan sinun täytyy olla tässä valepuvussa?" kysyi kuningas.

"En, sitä en tiedä", sanoi Erika ja vetäytyi hieman takaisin.

"Elä pelkää mitään, minusta ei sinussa ole enää mitään houkuttelevaa. Mutta minua surettaa se, että niin paljon kauneutta on tuhottu minun tähteni."

Erika aprikoi mielessään, olikohan kuningas oikein viisas.

"Sano minulle", kysyi tämä, "tapahtuiko muutos unissa?"

"Niin kai se tapahtui", sanoi Erika nyyhkyttäen.

"Pelästyit varmaankin kovasti?"

"Olen vieläkin pelästynyt", puuskahti Erika itkien. "Poloinen pienokainen, ojentakaa minulle kätenne."

Erika ei uskaltanut kieltäytyä, mutta käsi oli kova ja kylmä.

"Ai, ai, sekin muuttunut! Pyytäkää minulta jotakin."

"Pyytäisin päästä pois, armollinen herra kuningas."

"Ei vielä, tahdon tietää kaiken. Tunnetko noituutta?"

"En, mutta mieheni kenties tuntee."

"Missä hän on?"

"Hän istuu vaunuissa ulkona ja odottaa."

"Mitä hän sanoi?"

"Hän kiroili ja toraili!"

"Karkeaa, mutta luonnollista. Pidätkö hänestä?"

"Onpahan niin ja näin."

"Sekin vielä! Mitä pidät minusta?"

"Oh, herra kuningas!" Hän kääntyi pelästyneenä pois.

"Älä sano mitään enempää. Minä ymmärrän, minä ymmärrän. Pyydä minulta mitä tahdot!"

Erika heittäytyi polvilleen ja huudahti: "Päästäkää minut pois!"

"Ei vielä, odottakaa vähän." Hän riensi ovelle, jonka hän nopeasti avasi.

"Opowski! Tules tänne, niin saat nähdä."

"Toivon, että teidän armonne on tyytyväinen", sanoi liehittelevä hovimies.

"Tunnetko häntä enää?" kysyi kuningas juhlallisesti ja viittasi Erikaan.

Opowski hätkähti, niin että oli vähällä kaatua selälleen. "Se ei ole hän", sanoi hän.

"Tiesin sen, sellainen on noituuden lumovoima. Pyydän Malaspinaa ottamaan hänet huostaansa."

"Ei, sitä en tahdo", huudahti nyt todellakin suuttunut nainen. "Pyydän vielä kerran, että pääsen tieheni. Jos se kielletään minulta, menen sittenkin."

"Mene, onneton, mutta pyydä ensin jotakin."

"En tahdo mitään", huudahti hän ja ryntäsi ulos hurjaa karkua. Vaunut olivat vielä paikoillaan ja Ragvaldinpoika nukkui kuin kiltti lapsi.

"Sinä et suinkaan ole kaivannut minua", sanoi Erika.

"Tiesin kyllä, että he päästävät sinut pian pois", vastasi mies.

"Kuningas käskee, että teidän on heti vietävä meidät kotiin", huusi Erika ankarasti.

Kainalosauvat pantiin vaunuihin ja kuski pani hevoset liikkeelle. Vaunut pysähtyivät kellosepän talon eteen, ja ajajat astuivat ulos tyytyväisinä siihen, että olivat jälleen vapaudessaan.

"Saamme kävellä muutamia askelia kotiin", sanoi rakennusmestari, "mutta ei se tee mitään. Ja päivä kiertää taloni moneen kertaan, ennenkuin suostun lähtemään kenenkään ajoneuvoihin."

Erika ei puhunut kenellekään mitä oli kokenut. Mutta kun Sigrid parin viikon kuluttua tuli takaisin, sanoi hän hänelle, että häät saattoivat kyllä olla hyvät, mutta mitä jälestä tuli, se oli hirveää. Toisella kertaa Erika tuumi, että mitä ihmiset sanoivatkin kuninkaasta, niin hän tiesi enemmän kuin kukaan muu.

Opowski sai eronsa ja hänen täytyi lähteä hovista. Sigismund jättäytyi yhä enemmän Malaspinan valtaan, ja Malaspina oli ainakin näköjään onnistunut pääsemään parempiin väleihin prinsessan kanssa.

Mutta Sigismund eli vain sille aistihurmaukselle, jota ovelat jesuiitat ja juonittelevat suosikit hänelle valmistivat, kun he keskenään taistelivat, kuka saisi suurimman vaikutusvallan heikkoon kuninkaaseen.

9.

VERITUOMIO.

Herttuan palattua Tukholmaan vallitsi kaikkialla kaamea odotus mitä oli tuleva.

Herrat olivat valmiit kohtaloonsa, mutta eivät niin heidän epätoivoiset vaimonsa ja lapsensa.

Joulukuun 14 päivänä 1599, kuukausi herttuan paluun jälkeen Suomesta, kutsuttiin valtakunnan säädyt, kaikki aatelismiehet, jotka olivat ehtineet lailliseen ikään, kaikki laamannit, kihlakuntien tuomarit ja voudit, piispat ja kolme jäsentä kustakin tuomiokapitulista, kaksi tai kolme pappia kustakin kihlakunnasta, sotapäälliköt ja ratsumestarit, pormestarit, yksi raatimies ja muuan porvari kustakin kaupungista ja kolme talonpoikaa kustakin kihlakunnasta, helmikuun 24 päiväksi seuraavana vuonna saapumaan Linköpingiin.

Syynä kutsumukseen oli välttämättömyys päättää niin hyvin hallituksen järjestämisestä kuin vangittujen herrojen asiastakin.

Samaan aikaan vietiin vangitut herrat Gripsholmasta, Nyköpingistä ja Tukholmasta Linköpingiin.

Rouva Kristina Sture oli eräältä uskolliselta palvelijalta saanut tiedon, milloin lähtö oli tapahtuva, ja hän järjesti heti niin asiat, että saapui yöllä samaan taloon, missä hänen miehellään oli yösijansa matkalla.

Hänelle sanottiin, että jok'ainoa huone oli täysi.

"En tarvitse nukkua", sanoi hän. "sallikaa minun vain istua kyökissä."

Kyökki oli porstuan vieressä, jonka kautta Kustaa herran oli kulettava, ja ikkuna oli sitä paitsi pihalle päin.

Millä ilolla hän ottikaan vastaan yksinkertaisen puutuolin, ja kuinka iloinen hän oli varmuudesta, että saisi hänet nähdä.

Hän ei tiennyt oliko kyökissä kylmä vai lämmin, hän ainoastaan odotti, odotti palavasti rukoillen sitä isää, joka katsoi alas häneen kirkkain tähtisilmin.

Aika ei käynyt hänelle pitkäksi, hän unelmoi muinaisista päivistä rakkaassa Hörningsholmassa, jonne usein tuli nuori, ritarillinen Kustaa herra. Hän oli sydämestään kiintynyt nuoreen herraan, mutta ei ollut pälkähtänyt hänen päähänsäkään, että tämä oli valinnut hänet. Ja kun Kustaa herra oli sitten sanonut hänen aina olleen sydämensä morsiamen ja oli pyytänyt hänen kättään… ah, hän oli luullut aivan ilosta pakahtuvansa, kun oli pyytänyt häntä kysymään Märta rouvalta… ja sitten, kun tämä pani heidän kätensä…

Hän ei tuntenut, että kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan, vaan ainoastaan sen, että hänen oli paljosta, paljosta kiittäminen Jumalaa.

Unelmat hälvenivät. Hän näki istuvansa pienessä, köyhässä kyökissä, yksinkertaisella puutuolilla, puoliavoimen ikkunan ääressä. Ikkunasta puhalteli joulukuun tuuli kylmänä ja kosteana, mutta hän ei ollut koskaan tuntenut niin suurta kiitollisuutta kuin nyt, kun hän uskoi varmasti näkevänsä häntä edes tuokion, häntä, jota rakasti nyt paljon enemmän kuin sinä päivänä, jona tuli hänen vaimokseen.

Päivä alkoi valeta, talossa alettiin liikkua, ja vihdoin kuuli hän hänen askeleensa. Ovi aukeni, ja hän kuuli hänen äänensä… "Tahdon kävellä pihalla muutaman askelen sill'aikaa kun hevosia satuloidaan."

Hän kuuli Kustaa herran kulkevan alas portaista ja vartian menevän jälestä. Hän kuuli heidän menevän ulos portista. Nyt täytyi hänen rientää jälestä, vaikka se maksaisi hengen.

Hän riensi pihalle. "Kustaa!" huusi hän.

Vanki kääntyi nopeasti. "Kristina!"

Kuinka he sulkivat toisensa syliinsä, kuinka mies kiitti Jumalaa siitä, että oli vielä kerran saanut nähdä vaimonsa.

Mutta vartia tuli jälestä ja eroitti heidät.

Kustaa herra vietiin Linköpingiin, jossa hänet sulettiin linnaan.

* * * * *

Säätyjen kokoonnuttua päätettiin, että oikeudenkäynti herroja vastaan oli ensiksi otettava esille. Syytettyinä oli neuvosherroja: Eerik Sparre, Kustaa ja Sten Banér, Hogenskild, Ture ja Klaus Bjelke, Eerik Abrahaminpoika Lejonhufvud ja Yrjänä Knutinpoika Posse; muita aatelismiehiä: Krister Horn, Kaarle Stenbock, Arvid Stålarm, Akseli Kurki ja Pentti Falk. Kaikki olivat läsnä.

Heidän tuomareikseen määrättiin 153 henkilöä valtakunnan säätyjen keskuudesta, nimittäin aatelismiehiä 38, ratsu- ja jalkaväen päälliköitä yhteensä 44, porvareita 24, vouteja 23 ja talonpoikia 24. Monet herroista olivat läheisissä sukulaisuussuhteissa syytettyihin.

Tuomarikuntaan ei kuulunut ainoatakaan pappia, mutta herttua asetti heidän vastattavakseen erikseen seuraavan kysymyksen: "Eikö ollut syytä pelätä, että totinen usko olisi joutunut valtakunnassa vaaraan, jos kuningas Sigismund päättyneiden levottomuuksien aikaan olisi päässyt valtaan, ja olivatko menetelleet oikein ne henkilöt, jotka olivat kehoittaneet kuningasta viimeiseen sotaretkeen?"

Oikeudenkäynti alkoi maaliskuun 3 päivänä Linköpingin linnan suuressa salissa. Perinnä oikealla oli pöytä, jonka ääressä kreivit istuivat, siitä hieman ovelle päin alemman aateliston pöytä, sitten papiston. Vasemmalla sivustalla oli ensin ratsuväen ja sitten jalkaväen päällystön pöytä, lähempänä ovea porvarien ja viimeksi voutien. Talonpojat olivat ottaneet paikkansa mistä saivat pitkin seinävieriä, kuulijain suuressa parvessa, sillä oikeudenkäynti oli julkinen.

Useat vieraat ruhtinaat oli kutsuttu joko itse tai lähettiläiden kautta olemaan istunnoissa läsnä. Mutta ainoastaan Kaarlen appi, Holsteinin herttua, oli lähettänyt muutamia asiamiehiä. Nämä istuivat aivan salin perällä eri penkillä, ja herttua läsnäollessaan istui tavallisesti lähettilästen vieressä.

Oikeudenkäynnin avasi herttua lukemalla juhlallisen kirjoituksen, jossa vapautti kaikki tuomarit hänelle tekemästään uskollisuuden- ja alamaisuuden valasta, lupasi tyytyä heidän tekemäänsä tuomioon eikä jälestäpäin ketään tuomaria kohtaan kaunaa kantaa, mitä kukin katsoisikin hyväksi puhua. Tämän jälkeen luettiin tuomarien sitoumus, että tuomitsisivat ainoastaan parhaan ymmärryksensä ja omantuntonsa mukaan, ja he vahvistivat sen kukin valallaan.

Sen jälkeen astui esiin Eerik Yrjänänpoika Tegel ja luki kuuluvalla äänellä herttuan syytekirjoituksen, jossa oli 25 syytekohtaa. Ne sisälsivät, että syytetyt olivat rikkoneet sitoumuksensa herttuaa ja Söderköpingin päätöstä kohtaan, että he olivat levittäneet vihaa ja epäluottamusta herttuan ja Sigismundin välille, että he olivat tavoitelleet herttuan henkeä, loukanneet hänen kunniaansa ja vahingoittaneet hänen menestystään ja lopuksi, että he olivat tuoneet vieraat sotajoukot isänmaata vastaan.

Ensiksi kutsuttiin esiin Eerik Sparre, Sten Banér, Yrjänä Posse, Kustaa Banér ja Ture Bjelke, kukin vuoroonsa. Herttua esitti, paitsi yleistä kannettaan, myös erityiset syytöksensä kutakin kohtaan. Ylipäänsä vakuuttivat he viattomuuttaan, samalla anoen armahdusta. Heidän asiansa lykkäyksineen, uudistettuine kuulusteluineen ja miettimisaikoineen venyi päivästä päivään.

Maaliskuun 10 päivänä oli juttu jälleen esillä. Herrat olivat vankeudestaan lähettäneet kirjelmän, jossa pyysivät päästä koko oikeudenkäynnistä ja anoivat, ettei ruhtinas viskaisi vihojaan heitä vastaan. Mutta kun eivät kirjoituksessaan olleet tunnustaneet itseään rikollisiksi, vaati Kaarle yhä laillista tutkintoa ja tuomiota. Tämän johdosta tuotiin herrat jälleen esiin.

Silloin puhuivat perätysten Kustaa Banér, Eerik Sparre ja Ture Bjelke. Panemassaan vastalauseessa koettivat he näyttää toteen, että heidän asiansa johtui riidasta kuninkaan ja herttuan välillä, mutta niin hyvin heidät kuin kaikki säädyt sitoi kuninkaalle tekemänsä vala, ja sentähden ei toinen riitapuoli voinut olla toisen tuomarina. Samalla muistuttivat he herttuan lupauksesta, että heidän asiansa tulisivat tuomitsemaan ulkomaiset lähettiläät. Ketään valtiopäivillä läsnäolevista ei voitu hyväksyä syyttäjäksi eikä todistajaksi, sillä he olivat kaikki olleet joko kuninkaan tai herttuan puolella; ja kun kuninkaalta oli riistetty tuomiovalta, niin sitä vähemmän saattoi sitä vaatia kukaan alamaisista.

Lopuksi he yhä pyysivät armoa, mutta eivät tahtoneet tunnustaa itseään rikollisiksi.

Heille vastattiin, että ehdot, jotka heille tehtiin heidän antautuessaan Linköpingissä, eivät kuninkaan paon jälkeen enää olleet sitovat, eivätkä he voineet siinä suhteessa herttuaa pakoittaa.

Väittelyjen jälkeen pyysivät herrat vielä aikaa neuvotella keskenään.

Maaliskuun 14 päivänä antoi herttua vastauksensa neuvosherrojen lausuntoihin, huomauttaen, että jos he pitivät koko valtakunnan säädyt vastustajinaan, oli se selvin todistus, että he olivat koko valtakunnan vihollisia. Papisto puolestaan antoi vastauksensa sille tehtyyn kysymykseen. Pappien mielestä oli syytä pelätä, että jos Sigismund olisi voittanut, olisi totinen uskonoppi koko valtakunnassa joutunut vaaraan, ja sentähden olivat hänen puoluelaisensa menetelleet väärin Jumalaa ja isänmaata kohtaan.

Ennenkuin lopullinen tuomio langetettiin, kuulusteltiin muutamia muita syytettyjä. Useat heistä tunnustivat tehneensä väärin, ja herttua lupasi heitä armahtaa, toiset tuomittiin kuolemaan. Neuvosherrojen luo lähetettiin vankilaan piispoja taivuttamaan heitä tunnustukseen, mutta he palasivat tyhjin toimin.

Maaliskuun 17 päivänä kokoontui tuomioistuin langettamaan lopullisen tuomionsa. Kustaa Banér, Eerik Sparre, Sten Banér, Ture Bjelke, Yrjänä Posse, Krister Horn, Klaus Bjelke ja Eerik Lejonhufvud tuomittiin menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa, koska he olivat 1) rikkoneet antamansa vakuutukset ja siten osoittautuneet uskottomiksi miehiksi ja isänmaan tuhontuojiksi, 2) sanoin, kirjoituksin ja painotuottein tahranneet herttuan hyvää nimeä ja mainetta, ja 3) neuvoneet kuningasta vierain sotajoukoin ja ilman pätevää syytä sotimaan isänmaataan vastaan.

Seuraavana päivänä kysyi herttua Klaus Bjelkeltä, Yrjänä Posselta, Krister Hornilta ja Eerik Lejonhufvudilta, tahtoivatko he eroittaa asiansa muiden herrojen asiasta, tunnustaa rikoksensa ja nöyrtyä. He lankesivat polvilleen herttuan ja säätyjen eteen ja pyysivät anteeksi. Tuomio luettiin heille sen jälkeen, ja kun he herttuan kysymyksen johdosta selittivät, ettei heillä ollut mitään väitettävää sitä vastaan, sanoi tämä, että hän luopui vaatimuksistaan heitä vastaan, ja säädyt yhtyivät heti siihen.

Maaliskuun 19 päivänä kutsuttiin säädyt koolle linnanpihaan, ja herttua pyysi, etteivät ne hajaantuisi ennenkuin uskottomat neuvosherrat olivat kärsineet rangaistuksensa. Maaliskuun 20 päivänä, jolloin teloitus oli tapahtuva, lähti hän kiireesti kaupungista Nyköpingiin välttääkseen puolisoiden ja lasten ja muiden armonanojain rukouksia.

Ja kiirastorstaina tapahtui teloitus, joka kantaa Nyköpingin verisaunan nimeä. Miehekkäinä useimmat herroista astuivat teloituslavalle.

Mutta kun Stålarmin vuoro oli astua punaiselle kankaalle, astui esiin Tegel ja luki kirjeen, joka oli juuri saapunut herttualta. Siinä lausuttiin, että hän tahtoi lahjoittaa Kurjelle ja Stålarmille elämän, jos säädyt suostuivat.

Kysymys esitettiin ympäröivälle väkijoukolle, ja vastaukseksi kuului yleinen kovaääninen huuto:

"Armoa, armoa! Verta on jo kyllin vuodatettu!"

Stålarm ja Kurki polvistuivat väkijoukon eteen ja kiittivät, jonka jälkeen he vetäytyivät syrjään. Mutta jälkeenpäin kerrotaan Stålarmin lausuneen:

"Autuaat herrat valtaneuvokset varmaankin ihmettelevät, mihin livistin, kun en tullutkaan heidän mukanaan taivaan valtakuntaan."

Kauan kerrottiin Linköpingin verilöylystä kautta maan ja se heittää vieläkin synkän varjon Kaarle herttuan muistolle. Yleensä oltiin sitä mieltä, että he olivat kärsineet julman ja oikeudettoman kuoleman.

Herttua lohduttelihe sillä, että hän oli tarjonnut heille armoa, kun vain tunnustaisivat menetelleensä väärin. Mutta sitä he eivät tehneet, he pitivät yhä kiinni kuninkaasta, jota sydämessään halveksivat, mutta jonka turvin he yksin saattoivat pitää yllä vaipuvaa suuruuttaan. Eivätkö he siten olleet itse pakoittaneet hänet verilöylyyn, joka häntä värisytti?

Hän toivoi jälkimaailmankin sääliväisesti arvostelevan tekoja, joihin julma välttämättömyys oli pakoittanut.

* * * * *

Viipyi muutamia päiviä, ennenkuin valtiopäivät uudestaan ryhtyivät työhönsä ja herttua palasi Linköpingiin.

Silloin ryhdyttiin hallitusta järjestämään. Valtiopäivä päätöksellä julistettiin uudelleen Sigismund ja kaikki hänen jälkeläisensä menettäneeksi kaikki oikeutensa kruunuun. Juhana herttua olisi tosin ollut lähin kruunua perimään, mutta verisiteittensä tähden saattoi hän helposti sotkeutua tekemisiin veljensä Sigismundin kanssa isänmaan turmioksi tai ryhtyä kostamaan Kaarle herttualle. Sitä paitsi ajan ja valtakunnan olosuhteet vaativat miestä eikä lasta ohjiin.

Koska Kaarle herttua oli suurimmalla hengenuhalla, vaikeuksilla ja kustannuksilla vapauttanut rakkaan isänmaan vieraasta ikeestä ja orjuudesta, noudattaen Upsalan päätöstä ja maan lakia, pyysivät säädyt, että hänen ruhtinaallinen armonsa ottaisi kruunun kantaakseen ja hallituksen huostaansa.

Herttua kieltäytyi moneen kertaan, mutta lupasi vihdoin, että hän viisi kuukautta odotettuaan suostuisi säätyjen pyyntöön.

Ja niin säädyt julistivat hänet herrakseen ja kuninkaakseen ja hänen poikansa Kustaa Aadolfin lähimmäksi kruunun perijäksi.

10.

UUTTA KYLVÖÄ.

Yrjänä Posse sai armon Linköpingin valtiopäivillä, mutta ei vapauttaan. Kuitenkin joutui hän sangen lievään vankeuteen, ja pian saamme nähdä, kuinka hän käytti aikansa. Klaus Bjelke oli myös vankina, mutta sai polvillaan rukoiltuaan vapautensa jälleen ja alkoi hiljaisuudessa punoa juonia veljensä Hogenskildin kera.

Vanha Hogenskild Bjelke, mestari juonittelemaan, oli saanut armon hänkin, mutta oli tuomittu elinikuiseen vankeuteen, joka sentään oli sangen lievä.

Hänen tyttärensä, Ebba rouva, serkkunsa Akseli Bjelken leski, oli äärimäisen yltiöpäinen ja vihasi sammumattomasti herttuaa. Hän oli moneen kertaan sanonut, että jollei kukaan muu tahtonut ottaa "herttua Hannibalin" henkeä, oli hän tekevä sen.

Kirjeenvaihto Malaspinan kanssa oli hänen ylpeytensä, ja kun tämä pääjesuiitta ehdotti, että hän lähettäisi eri valepuvuissa useita palvelushenkiään Ruotsiin, silloin tarjoutui tämä heti ottamaan heidät vastaan ja ottamaan kaikin puolin paavin lähettilään asian omakseen. Heidän pyrintöjensä tarkoitus oli saada kuohuntaa maassa aikaan, eikä Ebba rouva epäillyt sen menestystä.

Malaspina oli viitannut erääseen toiseenkin suunnitelmaan, joka veisi lopulliseen rauhaan, ja Ebba rouva aavisti mikä se oli ja iloitsi siitä.

Näihin tuumiin joutui puhe kohta, kun Ebba rouva meni eräänä päivänä Hörningsholmaan, missä asui herra Krister Horn, armosta vapaaksi päästyään, sisarensa Anna rouvan luona.

Mutta heidän parhaallaan tuumiessaan toi muuan palvelija Krister herralle kirjeen. Tämä avasi sen nopeasti.

"Yrjänä Posselta!" huudahti hän.

"Mitä hän voi toimittaa vankilassa?" kysyi Ebba.

Krister vastasi luettuaan: "Suurempia asioita kuin me vapaudessa! Hän kirjoittaa kahdesta ruotsalaisesta, jotka on kasvatettu Ingolstadtissa. Hän sanoo, että heitä voi käyttää kaikkeen, huomatkaa tarkoin, kaikkeen!"

"Mitä hän sillä tarkoittaa?" kysyi Anna rouva.

"Jokainen kai saa ymmärtää sen miten voi ja tahtoo", vastasi Ebba rouva punastuen.

"Mitä nuo ihmeotukset sitten ovat nimeltään?" kysyi Anna rouva.

"Hän mainitsee vain yhden nimen", vastasi Krister, "Petrus Petrosa."

"Minä haluaisin ottaa hänet huostaani", virkkoi Ebba rouva innoissaan.

"Etkös sinä odota kokonaista laivastoa Puolasta?"

"Niin kyllä. Mutta ne eivät ole vielä saapuneet, ja niiden saavuttua tahtoisin miehen, 'joka kelpaa kaikkeen', heitä sijoittamaan."

"Ebba on oikeassa", sanoi Krister. "Syntyjään ruotsalainen jesuiitta kelpaa kaikkeen."

"Kernaasti minun puolestani, tehkää mitä tahdotte, en minäkään, ole toimetonna", puuskahti Anna rouva. "Ensi töikseni matkustan Sundbyhyn, sillä meidän täytyy saada Eerik Sparren leski mukaan."

Ennenkuin Ebba rouva sillä kertaa lähti Hörningsholmasta, lupasi hän, että hänestä pian kuultaisiin. Ja pian lähettikin hän uskotun palvelijan mukana salakirjoituksen, johon Krister Hornilla oli avain.

Se oli Hogenskild Bjelken laatima häväistyskirjoitus herttuaa vastaan, joka oli painettava niin pian kuin suinkin ja niin suurilla kirjaimilla, että talonpojat voisivat sitä lukea ja ymmärtää.

Yrjänä Posse kirjoitti myös, että hänellä oli tekeillä kirjoitus, joka oli niin hirveä, että herttua antaisi vuoden elämästään, jottei se joutuisi painoon. Se tosin ei vielä ollut valmis, mutta nimeksi oli sille tuleva "Kaarle herttuan teuraspenkki."

Klaus Bjelkeltä ja muilta ystäviltä saapui kirjeitä, joissa he sanoivat tekevänsä kaikkensa salaisuudessa kaivaakseen maaperää herttuan jalkojen alta. Kuningas Sigismundin rohkeutta oli pidettävä yllä vakuutuksilla, että hänellä oli valtakunnassa uskollisia ystäviä, jotka ikävöivät hänen tuloaan jälleen ja jotka mielellään uhrasivat henkensä ja verensä hänen tähtensä.

* * * * *

Vihdoin eräänä päivänä pyrki Ebba rouvan puheille pappismies ja kolme käsityöläistä. Ensiksimainittu otti taskustaan kirjeen, jonka jätti hänelle.

Kirje oli Malaspinalta, joka ilmoitti suurella vaivalla onnistuneensa saamaan muutamia uskollisia palvelijoita, jotka kaikki olivat hyvin perehtyneet ruotsinkieleen ja joihin hän toivoi armollisen rouvan olevan tyytyväisen.

Hän katseli heitä terävästi. Heillä oli kaikilla valppaat, älykkäät kasvot, vaikkakin niillä oli se nöyryyden sävy, joka on katoliselle papille ominainen.

"Oletteko tosiaankin käsityöläisiä?" kysyi hän silmäten pukuihin.

"Jalo rouva, olemme kukin opetelleet käsityömme ja toivomme siten helpommin saavamme jalansijaa kansan keskuudessa."

"Se on oivallinen ajatus, sillä siten voin helpommin hankkia teille paikat", sanoi Ebba rouva elähtyneenä. "Ja te, isäseni?"

"Minä kelpaan koulunopettajaksi", vastasi tämä syvään kumartaen.

"Oletteko kaikki ruotsalaisia?"

Ainoastaan kaksi oli, suutari ja puuseppä. Molemmat olivat Norrlannista, ja Luostari-Lassi oli heidät lähettänyt Roomaan papiksi koulittaviksi ja sieltä Lyypekkiin, jossa kukin oli oppinut ammattinsa.

Pappi oli saksalainen ja räätäli tanskalainen. Mutta hekin puhuivat ruotsia niin hyvin, ettei heidän huomannut edes murtavan.

Ebba rouva pyysi heitä levähtämään muutamia päiviä, jollaikaa hän kirjoitti kirjeitä ja suosituksia.

Mestari Ragvald, pappi, kutsuttiin sen jälkeen ensiksi hänen puheilleen.

"Kas tässä", sanoi Ebba rouva, "on kirje jalolle Djursholman rouvalle, Kristina Sturelle. Tiedän, että sinne rakennetaan koulua ja etsitään soveliasta opettajaa. Jos onnistutte saamaan paikan, pääsette siten yhteyteen nuorten neitsytten kanssa ja saatte laajan alan toiminnallenne."

"Tahdon koettaa parastani", vastasi pappi kumartaen, otti kirjeen ja lähti.

Hänen jälkeensä tuli suutarin vuoro; hän nimitti itseään Henrikiksi ja käyttäytyi sangen reippaasti. "Tämä kirje rouva Anna Hornille Hörningsholmaan avaa teille heti paikan. Pyytäkää jaloa rouvaa sijoittamaan teidät sinne, missä asuu enimmän kansaa."

"Sen teen", sanoi hän, "vaikka luulen kyllä voivani pian vetää kansaa puoleeni."

Kolmas oli Erland, räätäli. "Menkää Sätersdaleniin herra Pietari Krusen luo", sanoi Ebba rouva antaen mainitulle herralle osoitetun kirjeen. "Siellä on paljon väkeä, ja minä toivon teidän tekevän parastanne."

"Armollinen rouva voi luottaa minuun", vastasi mies itsetyytyväisesti hymyillen ja lähti heti taipaleelle.

Neljäs, Kristian, jolla oli todistus suuresta taitavuudesta puusepän ammatissa, lähetettiin Sundbyn jalon rouvan luo kirje mukanaan.

Itselleen ei Ebba rouva jättänyt mitään. Hän jäi odottamaan.

Ja kuukautta myöhemmin ilmoitettiin, että muuan henkilö pyrki hänen puheilleen.

Hän lähti katsomaan kuka se mahtoi olla ja hämmästyi nähdessään mitä rakastettavimman näköisen nuoren miehen, jonka yksinkertainen papillinen puku oli mitä parhaimmassa sopusoinnussa hänen arvokkaan ryhtinsä kanssa. Hän tuli Ebba rouvaa vastaan ja antoi kirjeen.

"Nimenne?"

"Petrosa."

"Ah!" Ebba rouva avasi kirjeen. Se oli Yrjänä Posselta ja sisälsi vain, että sen tuoja varmaankin tulisi tyydyttämään hänen rohkeimmatkin toiveensa.

Ylväs rouva ei voinut kohdella tätä nuorta miestä kutoa kaikkia muita. Tämä tuntui olevan hänen vertaisensa, hän pyysi vierasta astumaan omaan huoneeseensa ja istuutumaan läheisyyteensä.

Petrosa teki sen sumeilematta, aivan kuin ei olisi koskaan muissa piireissä elänytkään.

Ebba rouvan täytyi saada selitys tähän ja vastauksista kysymyksiinsä sai hän sen käsityksen, että Petrosa oli lemmenlapsi. Sangen aikaisin oli kuningas Juhana lähettänyt hänet ensin Ranskaan ja sitten Ingolstadtiin, jossa hän oli oleskellut kaksi vuotta. Malaspinan pyynnöstä oli hänet lähetetty Ruotsiin.

"Onko teille määrätty jokin erityinen tehtävä?" kysyi Ebba rouva.

"On, minun on murhattava herttua", vastasi hän tyynesti.

"Otatte asian hyvin keveästi", sanoi Ebba rouva. "Se voi maksaa omankin henkenne."

"Siihen olen valmis."

"Aivan pelkäämättäkö?"

"Jesuiitta ei saa pelätä koskaan."

"Mutta miksi teidät on lähetetty tänne?"

"Muutamia vuosia oleskeltuani maassa saan toivottavasti helpommin pääsyn hoviin."

"Ja minkä toimialan tahdotte?"

"Mahdollisimman laajan", puuskahti Petrosa tulisesti. "Minun täytyy voittaa sydämiä."

Siinä oli intoa, joka voitti Ebba rouvan omankin. "Teidän on saarnattava meidän kirkossamme", sanoi hän, "ja luulen teidän vaikuttavan sydämiin."

"Kaikkiin", keskeytti hän. "En tyydy vähempään."

"En ollut aikonut tulla teitä kuulemaan", sanoi Ebba, rouva hymyillen. "Nyt tahdon tehdä sen osoittaakseni etten pelkää."

"Aiotteko tästälähin olla päästämättä minua teitä näkemään?" kysyi Petrosa huokaisten.

"Entä sitten?"

"Olen vieras ja minun pitäisi oppia tuntemaan olosuhteita henkilöltä, jolla itselläänkin on maali näkyvissään."

"Kutsun teidät, kun katson sen tarpeelliseksi." Ja niin sai Petrosa mennä.

Ebba rouva oli valloitettu äkkiylläköllä. Hänen olisi pitänyt ainakin tutkistella tätä miestä ennenkuin otti hänet palvelukseensa, ja nyt oli hän sen tehnyt ajattelematta sen enempää, melkein vasten tahtoaan.

Ensi kertaa käydessään isänsä luona ilmoitti hän tälle, että nuorella papilla, jonka Yrjänä Posse oli lähettänyt heille, oli merkillinen kyky voittaa ihmisiä puolelleen. Hän oli kuullut Petrosan saarnaavan, ja miehen suuret lahjat olivat häntä aivan hämmästyttäneet.

Hogenskild herra halusi hänkin miestä nähdä ja puhutella, ja se antoi Ebba rouvalle aiheen kutsua Petrosan luokseen toisen kerran.

Tämä sanoi jo samana päivänä tahtovansa mennä vankilaan, sillä papilta ei voitu kieltää pääsyä. Sen jälkeen alkoi hän puhua seutukunnan kansasta.

Viikkokauden kuluessa oli hän ehtinyt tehdä tuttavuutta monien kanssa, ja hänen arvostelunsa olivat niin sattuvia ja tuumansa niin viisaita, ettei Ebba rouva voinut väittää mitään.

Mutta niin puheissaan kuin koko esiintymisessäänkin oli hän hypännyt yli kaikkien rajojen, jotka eroittivat ylhäissyntyisen rouvan köyhästä papista. Ebba rouva ei ollut enää valtiatar ja Petrosa alamainen. He olivat yhdenvertaiset, jotka neuvottelivat keskenään, mutta neuvotteluissa saavutti Petrosa viisaudellaan ja ihmistuntemuksellaan ensi sijan.

Hän meni vankilaan, ja Ebba rouva odotti hänen tulevan tuomaan viestejä Hogenskild herralta. Kului tunti toisensa jälkeen, mutta hän ei tullut. Vihdoin tuli kirje, joka sisälsi Hogenskild herralta paljon terveisiä. Petrosa ei ollut rohjennut tuoda niitä suullisesti.

Ebba rouva heitti suutuksissaan kirjeen takkavalkeaan ja seuraavana päivänä hän ajoi vieraisille Hörningsholmaan.

Anna rouva otti hänet omituisen juhlallisesti vastaan ja vei hänet salakamariin. "Minun täytyy puhua kanssasi tuosta pappissuutarista, jonka lähetit minulle", sanoi hän.

"Etkö ole tyytyväinen häneen?"

"Luulen, että hän on itse paholainen!"

"Miksi niin?"

"Ainakin lumoaa hän naisväen kauttaaltaan."

"Mitä miehet siitä sanovat?"

"He eivät sano mitään, he ovat kaikki hänen vallassaan hekin."

"Mutta miten ihmeellä hän saa sen kaiken aikaan?"

"Tiedänkös minä! Sen vain tiedän, ettemme saa häntä pitää kauan", puuskahti Anna rouva itku kurkussa.

"Mitä tämä merkitsee? Pääni menee aivan pyörälle", sanoi Ebba rouva. "Miksette saisi häntä pitää?"

"Sentähden, että he saavat olla ainoastaan kaksi kuukautta samassa paikassa."

"Mutta miksi itket?"

"Mitäs vain! Näkisitpäs vain hänet! Kaunis kuin Jumala, ja kun hän kiittää minua kaikesta mitä olen tehnyt Hörningsholmassa…"

Ebba rouva tuskin uskoi korviaan katsoessaan tätä rouvaa, joka oli tunnettu kovasydämisyydestään.

"Sitä ei kai liene niin hirveän paljon", tokaisi hän.

"Hän on sitä mieltä ja hän puhuu siitä tavalla, joka aivan käy sydämeen. Väki on muuttunut paljon siivommaksi ja nöyremmäksi, ja se on kaikki hänen ansionsa."