SISÄLLYS: (continued 3)

"Oletko sanonut sen hänelle?"

"Olen kyllä, ja olisitpas nähnyt kuinka hän suuteli kättäni."

"Kättä?" puuskahti Ebba rouva kiihkeästi. "Ja sinä sallit sen, Sture, syntyäsi Bjelke!"

"Hän on varmaan yhtä ylhäinen, kenties prinssi syntyään, jostain sivuhaarasta, ja eihän sellaisen tarvitse suudella hameelle."

"Mistä moista tiedät?"

"Pidän vain silmäni auki ja kuuntelen hänen puhettaan, varsinkin ollessamme kahdenkesken."

"Sekin vielä!"

"Ei ole mahdotonta, että käännyn hänen uskoonsa", sanoi Anna rouva liikutettuna.

"Olisit kai valmis antautumaan hänelle kokonaankin", sanoi Ebba rouva katkerasti.

Anna rouva karahti veripunaiseksi. "Ei koske ketään, mitä teen tai jätän tekemättä", sanoi hän, "Mutta voit luottaa siihen, ettei hän koskaan tule olemaan muuta kuin rippi-isäni."

"Siinä voikin olla kylliksi", jupisi Ebba rouva.

Mutta kun hän sen jälkeen tahtoi tietää, mistä miehen mahti oikeastaan johtui, ei Anna rouva voinut asiaa paljoakaan valaista. Hän tiesi vain, että Henrik oli kaikkien ystävä ja että kaikki puhuivat hänestä. Hänellä oli niin paljon tilauksia, että olisi voinut tehdä hyviä kauppoja, jos olisi välittänyt sellaisesta. Mutta sitä hän ei tehnyt.

"Tahtoisin puhutella häntä", sanoi Ebba rouva päättäväisesti.

"Mikään ei ole helpompaa. Hän tulee ensi kutsulla."

Niin hän tekikin, ja oli merkillistä nähdä mikä muutos hänessä oli tapahtunut. Ensi näkemällä oli hän esiintynyt sangen kömpelösti varsinkin saksalaiseen ja tanskalaiseen jesuiittaan verraten. Nyt hänen käytöksensä oli vapaata ja hän puhui paljon varmemmin. Kuitenkin oli hän nyt yhtä nöyrä kuin Ebba rouvan nähdessä hänet ensi kerran. Mutta kun häneltä kysyi, oliko hän tyytyväinen toimintaansa, vastasi hän vilkkaasti, että hänen vaikutuksensa oli niin suuri, että hän saattoi tehdä näille ihmisille mitä ikinä tahtoi.

"Ruotsalaiset ovat tunnetut hitaudestaan", sanoi Ebba, "enkä voi käsittää, kuinka voitte saada heihin elämää."

"Mitä yksinkertaisimmin ja luonnollisimmin keinoin", vastasi pappissuutari luoden nopean katseen Annaan. "He rakastavat minua, kuten minäkin rakastan heitä, rakkaus heidät sitoo minuun."

Hän kohotti katseensa taivasta kohden ja seisoi kotvan vaipuneena rukoukseen. Eikä Anna rouva voinut kääntää silmiään pappissuutaristaan. Hänestä ei tämä mies ollut yksinkertainen käsityöläinen, vaan Jumalan lähettämä profeetta.

Mutta Ebba rouvasta oli jesuiitta loitonnut samoin kuin hänen kolme toveriaankin. Hän ei enää määrännyt heidän toimintaansa, vaan he kulkivat omaa tietään. He saattoivat vallata, hurmata, innostuttaa yksinpä Anna rouvankin… kylmän, sydämettömän naisen. Mutta vaikkapa kaikki muut joutuisivatkin heidän valtoihinsa… Ebba rouvaan ei heidän tehonsa tepsinyt!

* * * * *

Ebba rouva viipyi matkoilla kolmisen kuukautta. Hän kävi ystävien ja tuttavain luona ja kaikkialla koetti hän parhaan vointinsa mukaan kylvää eripuraisuutta ja levottomuutta.

Monin paikoin onnistui hän tosiaankin saamaan lupauksen, että jos Sigismund tulisi takaisin — luottaa hänen sanoihinsa ei voinut kukaan — saisi hän sitä tukea ja apua mitä kukin voi antaa.

Hän oli, parturiksi pukeutuneena, päässyt Yrjänä Possen vankilaankin. Tämä hehkui yhtä tulista vihaa kuin ennenkin ja oli lujasti päättänyt jatkaa vainoaan herttuaa vastaan, jahkahan pääsisi vapaaksi, mikä hänen mielestään ei saattanut kestää kauan.

Hän oli ollut myös Ture Bjelken luona. Tämä oli sanonut olevansa salaurkkijain ympäröimänä, mutta se ei estänyt häntä jatkamasta samaa tietä, mille oli lähtenyt.

Ture herra kertoi salaisuutena, että oli saanut Malaspinalta kirjeen, jota ei uskaltanut säilyttää, vaan oli sen polttanut suureksi ikäväkseen.

"Mitä se sisälsi?" kysyi Ebba vilkkaasti. Hän tähysteli varovasti joka taholle, Ture miekkonen, ja päästyään täyteen varmuuteen, ettei kukaan kuunnellut, kuiskasi hän: "On tehty suunnitelma kruununprinssin ryöstämiseksi tai ottamiseksi hengiltä."

"Kuinka se käy?"

"Minulle ei ole sitä sanottu, mutta luullakseni tehdään se herttuan ollessa poissa."

"Onko sitten luovuttu ajatuksesta, joka oli Petrosan toteutettava?"

"Ei, eipä suinkaan! Malaspina kirjoittaa: 'Mainio rouva Ebba Bjelke on ottanut huostaansa nuoren miehen, joka sivumennen sanoen häntä melkein jumaloi. Sanokaa Ebba rouvalle, että Petrosa on kuin vaha hänen käsissään, hän saa hänet taipumaan mihin ikinä tahtoo, ja toivon Ebba rouvan käyttävän suurta vaikutusvaltaansa herttuan lähdön edistämiseksi.'"

Ebba rouvan poskille levisi kirkas puna. Hän tunsi sillä hetkellä olevansa valmis kääntymään katolinuskoonkin.

Joitakin päiviä myöhemmin hän palasi kotiin, koko lailla ahdistetuin mielin. Kohta hän kuuli, että "pater", kuten häntä puhuteltiin, oli pyrkinyt hänen puheilleen.

"Sanokaa hänelle, että hän saa tulla illalla", vastasi Ebba rouva. "Nyt ei minulla ole aikaa."

Mutta iltaa odotellessaan kuuli hän palvelijainsa laulavan Petrosan ylistystä. Yksi kertoi miten hän oli käynyt kuolevan naisen luona ja miten hänen sanansa olivat lievittäneet kuoleman katkeruuden; eräälle köyhälle lapselle oli hän lahjoittanut uusia vaatteita; muuan tottelematon poika oli hänen kehoituksistaan muuttunut uudeksi ihmiseksi. Petrosan nimi oli kaikkien huulilla, ja hän käski heidän lopulta vaieta, sillä hän ei enää sietänyt kuulla alituista puhetta hänestä.

Petrosa tuli sitten, huulillaan sama surumielinen hymy, joka jo ensi kerralla oli kiinnittänyt hänen mieltään.

Hän toivotti Ebba rouvan tervetulleeksi takaisin ja sanoi joka päivä ikävöiden odottaneensa. Oli ollut tuhansia asioita, joita hänen olisi tarvinnut kysellä, ja sitten hän tahtoi tehdä tilin hallituksestaan. Hän tahtoi tietää, oliko armollinen rouva tyytyväinen häneen ja oliko hänen jatkettava samaan suuntaan kuin oli aloittanutkin.

Ebba rouva ei uskaltanut katsoa kirkkaihin silmiin, jotka olivat kiinnitetyt häneen, ja hänen vastauksensa olivat lyhyet ja katkonaiset.

Se näytti oudostuttavan Petrosaa. Hän kävi vaiteliaammaksi ja kysyi, tahtoiko armollinen rouva, että hänen oli mentävä.

"Riippuu siitä, onko teillä vielä mitä sanottavaa", virkkoi Ebba rouva teennäisen välinpitämättömästi.

"Olen saanut kirjeitä neljältä lähettiläältämme ja ajattelin…"

"Antakaa ne minulle, tahdon itse…"

"En", sanoi Petrosa punastuen, "en voi jättää niitä teidän käsiinne."

"Miksi ette?"

Katseessa, joka kohtasi Ebba rouvan katseen, oli nuhteleva ilme, ja hänen täytyi kääntää silmänsä pois.

"Voimme lukea ne huomenna", sanoi hän. "Olen nyt hyvin väsynyt."

Petrosa kumarsi, mutta pysähtyi ikäänkuin ajatus olisi syttynyt hänen sielussaan: "Suokaa minun siunata teitä."

Hän oli kohottanut kätensä ja odotti, että Ebba rouva lankeaisi polvilleen.

"Unohdatte, ettei meillä ole sama usko", sanoi tämä terävästi.

"Anteeksi, luulin, että protestantitkin tarvitsevat siunausta", kuului suruinen vastaus. Hän poistui.

Ebba rouva heittäytyi sohvalle ja hautasi päänsä tyynyihin. Hän itki… miksi? Kenties hän oli matkasta väsynyt, mutta kuinka saattoi tämä Petrosa vaikuttaa häneen niin syvästi? Mitä tämä mies oli hänelle? Yksinkertainen välikappale, tuleva herttuan murhaaja. Hän värisi sitä ajatellessaan…

Saattoiko Petrosa käydä vaaralliseksi Ebba Bjelkelle? Hänen koko ylpeytensä nousi sitä vastaan, mutta sitten pakoittautui hän tyyneyteen, hän tahtoi nähdä asian sellaisena kuin se oli ja sentähden ennen kaikkea tutkia itseään.

Rakastanut hän ei ikinä ollut ketään. Hänet oli naitettu serkulleen ja he olivat sitten kulkeneet kukin omaa tietään, mutta tämä ihmeellinen tunne, joka häntä värisytti kauttaaltaan hänen ensi kertaa Petrosaa nähdessään, saattoiko se olla rakkautta? Päästäkseen tämän pappismiehen läheisyydestä oli hän lähtenyt matkoille, mutta ainoaakaan päivää ei ollut kulunut, jona hän ei olisi ajatellut häntä. Kuinka kovaa ponnistusta olikaan kysynyt, ettei hän aikoja ennen palannut kotiin! Ylpeytensä hänet pelasti, ja nyt, kunhan katsoi sydämeensä, näki hän kuvan, joka näytti sinne kotiutuneen.

"Voi minua onnetonta, minä rakastan häntä!" kuiskasi hän. Mutta hän tahtoi olla vahva, Petrosa ei saanut sitä koskaan tietää.

Ja niin päätti hän itsekseen, että kohtelisi Petrosaa sillä tuttavallisuudella, jota osoitetaan ylemmälle palvelijalle.

Hän melkein ikävöi seuraavaa päivää. Silloin panisi hän tuumansa toimeen.

Petrosa tuli ennen määrättyyn aikaan, tyynenä ja tavallinen suruinen hymy huulillaan. Hän kyseli armollisen rouvan terveyttä, puhui eräästä köyhästä sairaasta, jonka luona oli käynyt aamulla ja jonka sulki hänen huolenpitoonsa.

Puhuessaan oli Petrosa istuutunut ja ottanut esiin neljä kirjettä.

"Mistä mieluimmin tahdotte kuulla ensiksi?" kysyi hän.

"Tahtoisin tietää miten on laita Hörningsholmassa."

Petrosan kasvoilla vilahti tutkisteleva ilme, mutta hän sanoi kirjeen avattuaan: "Meidät on kaikki lähetetty teidän luoksenne ja olemme sentähden teitä kohtaan velvolliset samaan vilpittömyyteen kuin kirkon lähettiläitä kohtaan. Huomautettiin tosin, että naiselleko meidän piti uskoa asiamme, mutta Malaspina sanoi: 'Hänellä riittää ymmärrystä miehellekin, ja puhtaalle on kaikki puhdasta.' Tämä ratkaisi asian."

Hän tukehutti huokauksensa ja otti kirjeen. "Saanko aloittaa, jalo rouva?"

"Alkakaa", vastasi Ebba tuskin kuuluvasti.

Hän luki:

"Veli, olen lähtenyt Hörningsholmasta…"

"Mitä, eikö hän ole enää siellä?" huudahti Ebba ylen hämmästyksissään.

Petrosa jatkoi:

'Syyn ilmoitan nyt sinulle, ja saat muuten käyttää kirjettäni miten hyväksi näet. Olemme usein puhuneet, mihin rajaton rakkaus voi viedä ja nyt sanon sen sinulle. Tänne tullessani tapasin kovasydämisen naisen, uskottomia tai välinpitämättömiä palvelijoita, köyhyyttä ja hätää kaikkialla. Puhuin heille, mutta tuskin kukaan tahtoi kuulla minua. Silloin käsitin, että voidakseni heihin juurruttaa oppejani, oli minun annettava heille mitä he enimmän kaipasivat. Ensin oli tyynnytettävä heidän ruumiillinen nälkänsä, mutta mitkään rukoukseni eivät saaneet linnanrouvaa avaamaan aittojaan, ainakin tarvittiin ensin voimakkaita keinoja avaamaan tie sille tunteelle, joka voittaa kaiken. Niillä salaisilla keinoilla, jotka ainoastaan me tunnemme, onnistuin eräänä päivänä, kun hän valitti pahoinvointia, käsin painelemalla ja sivelemällä ensin lieventämään hänen pahoinvointiaan, ja kun sen jälkeen hänen mielensä suli minua kohtaan ja hän pyysi minua menettelyn uudistamaan, tapahtui pyhimysten avulla, että minun tahtoni tuli hänen tahdokseen. Aivan hereillään antoi hän minulle aittojen avaimet, uskolliset luotettavat palvelijat jakoivat kansalle viljaa, ja minusta nähden saivat he uskoa, että se tapahtui hänen armonsa käskystä.

Täten oli kansan rakkaus voitettu ja minä käytin sitä sen jälkeen yhteiseen tarkoitukseemme.

Hieroin ja sivelin sitten kenkä ketäkin, ja nyt tiedän kokemuksesta, että siten saa ihmiset tottelemaan pienintäkin viittaustaan, saa heidät alaisikseen kaikissa suhteissa. Kun en tiedä mihin tämä voi viedä ja pelkään, että minua kenties syytetään noituudesta ja taikomisesta, katson viisaimmaksi lähteä täältä.

Anna rouvassa on tapahtunut sellainen muutos, että hänen veljensä, jota odotetaan tänne näinä päivinä, varmaankin täytyy se huomata, ja minä tahdon sitä ennen päästä pois. Lähden pohjoiseen päin ja tulen luultavasti jatkamaan kuten olen alkanutkin.

Sinulle uskollinen

Henrik Henrikinpoika.'

"Onko hän käyttänyt joitakin salakeinoja?" kysyi Ebba rouva melkein kauhuissaan.

"Erästä äskenpaljastettua luonnonvoimaa, jolla voi taivuttaa kovat ihmismielet", vastasi Petrosa. "Se on ilmaistu ainoastaan harvoille veljeskuntamme jäsenille."

"Tunnetteko tekin sen?"

"En, sitä ei saa ilmaista kuolemaanvihityille."

"Onko siis aivan varmaa, ettette onnistu?"

"Niin uskon", vastasi hän. "Jos petyn uskossani, niin sen jälkeen saan minäkin tietooni kallisarvoisen salaisuuden."

Hän oli taittanut ensimäisen kirjeen laskoksilleen ja avasi nyt toisen.

"Ette lukenut sitä loppuun", sanoi Ebba rouva.

"Pyysin äsken, ettei minun tarvitsisi sitä tehdä. Mutta saatte tehdä sen itse, jos haluatte. Kuitenkin täytyy minun lisätä, ettei se vähintäkään kiinnitä teidän mieltänne. Se käsittelee vain niitä kärsimyksiä, joita ihmissielun on kestettävä."

"Mistä toinen kirje on?"

"Sundholmasta." Hän luki:

'Karkoitettu, ajettu pois uskoni tähden! Minulla ei ollut aavistustakaan, että nämä protestantit voivat olla niin lujia uskossaan. Ajatteles mielessäsi heikkoa, surun sortamaa naista, joka ei itse lausu eikä tahdo kuulla ainoaakaan häväistystä sortajistaan. Häntä ympäröi lapsilauma, joka on niin kokonaan yhtä hänen kanssaan, että jos koskettaa jotakuta heistä, niin tuntevat sen kaikki toisetkin. Tahdoin eroittaa heidät, mutta se oli aivan mahdotonta. Tahdoin löytää lymypaikan, mutta sellaista ei ollut missään. Tämä protestanttisuus on minulle jotakin uutta, ja kun lopuksi innon vauhdilla tahdoin suoraan esiintyä katolikkona, sanottiin minut irti, karkoitettiin.

Täältä olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tee sitä, ennenkuin onnistun paremmin kuin nyt olen onnistunut.

Sinun

Ragvald Ragvaldinpoika.'

"Kustaa Banérin leski kuuluu Sturein sukuun, ja he pitävät lujasti kiinni Kustaa kuninkaasta", sanoi Ebba rouva katkeruuden vivahduksella.

"Tämä kirje on Sundbystä", sanoi Petrosa, "ja kuuluu näin:"

'Täydellinen menestys. Olen erään kelvottoman juoppopapin apulaisena tai oikeastaan sijaisena, ja minulla on tukenani hänen kaunis sisarentyttärensä. Koko seurakunta on aivan hassahtunut nuoreen pappiin, ja pappi tietysti kulkee ripeästi kohden maaliaan. Ylhäinen linnanrouva antaa minulle täyden vapauden, mutta hän ei tahdo näyttää mitenkään olevansa osallinen toimintaani. Hänellä on itsellään kappalainen, jonka luulen voivani käännyttää suotuisassa tilaisuudessa.

Sinun

Erland Erlandinpoika.'

"Hän, joka kenties vähimmän sitä ansaitsee, menestyy parhaiten", sanoi Ebba vilkkaasti.

"Tämä viimeinen kirje on päivätty Sätersdalenissa", virkkoi Petrosa ja luki:

'Minulla on puolellani vähintään 200 nuorta kelpo miestä, jotka ovat lujasti päättäneet lähteä sotaan Sigismundin puolesta. Mutta nyt on heidän ensin innostettava paljon useampia muita. Olen sanonut heille, ettei ole ryhdyttävä mihinkään, ennenkuin saavat kutsun. Silloin he nousevat niinkuin yksi mies.

Nyt lähden täältä toisiin pitäjiin, mutta tie on aina avoinna edessäni, niin että voin palata milloin se on tarpeen.

Kristiern Kristierninpoika.'

"Tästä täytyy tulla jotakin", sanoi Ebba vilkkaasti. "Aivan ihmetyttää, mikä voima heillä kaikilla on."

"Minä olen myös kirjoittanut paavin lähettiläälle ja lähettänyt kopiot kirjeistä."

"Oletteko kirjoittanut omistakin toimistanne, pater Petrosa?"

"En", vastasi hän, "sillä minä toimin teidän näkyvissänne."

"Täytyykö toisin sanoen minun kirjoittaa?"

"Luulen, että legaatti odottaa sitä."

"Ei", sanoi Ebba rouva tuokion aprikoituaan, "teidän täytyy tehdä se itse. Näen kyllä toimintanne tuloksia siinä vaikutusvallassa ja luottamuksessa, minkä olette saavuttanut kansan keskuudessa. Mutta en tiedä mitä keinoja olette käyttänyt, ja sanon sukulaiseni Ebba Brahen kanssa: kenties on parasta, että olen olevinani siitä tietämätön."

"Tahdon mielelläni antaa elämäni kääntääkseni teistä pois kaiken pahan. Mutta en luule vaaran uhkaavan sieltä päin."

"Mihin tähtäätte?"

"Niitä kirjeitä, joita lähetätte Puolaan, ei pidellä varovasti. Vihollisenne ovat saaneet useita niistä huostaansa."

"Mistä sen tiedätte?"

"Mitäpä tietoni hyödyttävät, kun en ole voinut estää niiden sieppaamista pois."

Äänessä oli osanottoa, joka syvästi liikutti Ebbaa. "Tahdon olla varuillani", sanoi hän luoden katseensa Petrosaan. Mutta katse, joka häntä kohtasi, oli niin epätoivoinen, että se säikähdytti häntä.

"Teillä on varmaan enemmänkin sanottavaa minulle?" puuskahti hän pelästyksissään.

"Sallikaa minun siunata teitä!" pyysi Petrosa kiihkeästi.

Ebba kumarsi melkein tietämättään päänsä ja papin kädet koskettivat sitä keveästi hänen lausuessaan pyhät sanat. "Kiitos, ja kaikki pyhät sinua siunatkoot!" huudahti hän lopuksi ja riensi pois.

"Hän tahtoo kääntää minut katolisuuteen", ajatteli Ebba. "No niin, se voikin olla samantekevää. Mutta joutuisin yhä enemmän hänen valtaansa, ja sitä en tahdo."

Mutta hänessä heräsi voittamaton halu tietää mitä kirjeissä oli vielä sellaista, jota Petrosa ei lukenut, vaikka myönsikin hänelle oikeuden lukea ne. Kaikesta päättäen oli se jotakin, mikä koski häntä yksityisesti; ja hän ei ollut mikään lapsi, hän vihasi kaikkea salamyhkäisyyttä, ja hänen täytyi saada se tietoonsa.

Petrosalle oli annettu asunnoksi pieni huone, joka sijaitsi linnantornin alla, ja seuraavana päivänä, kun hän tiesi papin olevan poissa, hiipi hän sinne sykkivin sydämin. Häntä vastaan lemahti kukkien ja metsän tuoksu, Petrosa luultavasti rakasti sellaista.

Kirjoituspöydällä oli useita kirjoja ja pergamenttikäärö. Ebba nosteli niitä varovasti, mutta niiden alla ei ollut kirjeitä. Mahtoiko hän ne pitää mukanaan? Laatikosta löytyi kuin löytyikin useita kirjeitä, mutta mikä niistä oli oikea? Hän otti päällimäisen, sen neljäskin sivu oli kirjoitettu täyteen — latinaksi. Miksei hän ollut opetellut tätä kieltä? Kirjeen oli allekirjoittanut Ragvald Ragvaldinpoika, ja siinä oli kaksi kertaa mainittu Ebba rouvan nimi. Petrosa oli itse pakoitettava kääntämään se, sillä olihan hän tunnustanut Ebba rouvalla olevan siihen oikeuden.

Hän oli taittanut kirjeen laskoksilleen ja ottanut toisen. Se oli Henrik Henrikinpojalta ja neljäskin sivu oli kirjoitettu ruotsiksi. Vihdoinkin sai hän tietää…

Hän luki: "Jeesuksen seuraan kuuluminen merkitsee luopumista kaikista inhimillisistä tunteista. Sanot, ettet tiennyt lainkaan mitä maallinen rakkaus on, ennenkuin näit hänet, ja että tämä koetus on kovin kaikista. Siitä tulee uusi kaunistus marttyyrikruunuusi, sillä tiedän, että olet voittava kiusaukset.

"Ymmärrän myös, että sinusta täytyy tuntua oman sydämesi raatelemiselta, kun sinun täytyy paljastaa sisimmät ajatuksesi ja tunteesi meille toisille. Se on julmimpia niistä koetuksista, mihin meidät jesuiitat pakoitetaan. Mutta pyhimyksenkään sydän ei voi olla puhtaampi kuin sinun, ja jos olet jo alkanut valmistautua kuolemaan, täytyy minun yhtyä toivomukseesi, ettei tämä valmistauminen kävisi kovin pitkälliseksi. Mutta jos tunnen hänen ylevyytensä oikein, tahtoo hän ensin tutkistella niin sinun kuin Ebba rouvankin sielun syvyyksiä, sillä sellaiset tutkistelut juuri ovat hänen makuunsa. On varmaa, että Ebba rouva ennemmin tai myöhemmin kääntyy totiseen uskoon, jollei muun vuoksi, niin sinun tähtesi. En pyydä sinulta tietää mitään enempää. Malaspinalla on päiväkirjasi ja hän kyllä käyttää sitä korottaakseen sinut marttyyriksi."

Vapisevin käsin rutisti hän kirjeen kasaan, heitti sen laatikkoon ja riensi pois.

Hän sulkeutui huoneeseensa, väänteli käsiään ja itki epätoivon kyyneliä. Tuntui kuin jokin hänessä olisi särkymäisillään, mutta samalla hän tunsi riemuitsevaa iloa. "Petrosa rakasti häntä!"

Hän oli tämän miehen ensimäinen rakkaus, samoin kuin tämä oli hänen unelmiensa ihanne.

Mutta hän oli korkeasukuinen nainen ja toinen oli vain halpa pappi. Kokonainen kuilu oli heidän välillään, mutta heidän sielunsa saattoivat yhtyä ylhäällä. Hänen oli pidettävä kiinni siitä, eläydyttävä siihen ajatukseen, että Petrosa kuolisi pyövelinkirveen alla. Ei, ei, niin ei saanut käydä, hänet oli pelastettava, maksoi mitä maksoi.

Mutta milloin, milloin oli se hirmuinen tapahtuva? Sitä oli kysyttävä Petrosalta itseltään.

Samana päivänä tuli Krister Horn ja keskusteli kauan Ebba rouvan kanssa sisarestaan.

"Hörningsholmassa ovat asiat aivan hullusti", sanoi hän, "on kuin kaikki olisi käännetty mullin mallin. Sisareni itkee ja huokailee yhtenä hetkenä häntä kaivaten, toisena vannoo hänen noituudella ja pirun juonilla houkutelleen hänet tyhjentämään aittansa tilan alustalaisille. Nämä puolestaan huutavat häntä kuin taivaan enkeliä, joka on siunannut heitä sekä maan että taivaan antimilla. Kirkkoherra ei voi enää vaikuttaa heihin mitään, he odottavat vain suutariaan, joka voi minä päivänä tahansa kääntää heidät katolisuuteen, mutta jos hän voi saada. Annan vielä kerran tyhjentämään aittansa, niin sen sanon, että hän on oikea poppamies. Kiitetty rauhallisuus on tilalta tiposen tiessään, ja nyt, kuten sanottu, vallitsee suuri sekasorto Hörningsholmassa."

Ebba rouva arveli, että heidän oli puhuttava asiasta Petrosalle.

"Onko täällä tyyntä?" kysyi Krister herra.

"Pater käy päivittäin koulussa, samoin köyhien ja sairaiden luona", sanoi Ebba. "Hän keskustelee usein kirkkoherran ja opettajain kanssa; luulen hänen koettavan vaikuttaa heihin."

"No, mitä itse pidät hänestä?"

Petollinen puna paljasti hänen tilansa, kun hän vastasi: "Aika paljon."

"Sen saatoin uskoakin", tokaisi Krister herra. "Sinäkin olet joutunut hulluun myllyyn. Malaspina tiesi kyllä mitä teki, kun uskoi herttuan murhaajan sinun huostaasi."

Ebbaa väristytti. "Se on kaikessa tapauksessa kammottavaa", sanoi hän kääntyen pois.

"Voi olla samantekevää, tapahtuuko se sodassa tai rauhassa", vastasi Krister herra. "On olemassa monia eri ammatteja, ja jesuiittani tehtävä on istua salaista oikeutta. Olen hyvin utelias tutustumaan yhteen heidän etevimmistä apostoleistaan."

"Tarkoitatteko Petrosaa?"

"Malaspina pitää häntä suuressa arvossa. 'Jos hän onnistuu yrityksessään', kirjoittaa hän, 'odottaa häntä kardinaalinhattu'."

"Ja minä kohtelen häntä kuten aivan merkityksetöntä miestä", sanoi Ebba melkein pelästyksissään.

"Se on kuten pitääkin."

Petrosa kutsuttiin saapuville, ja herra Krister Horn, joka oli kirjanoppinut mies, oli aika ihmeissään, kun huomasi nuoressa papissa yhtyvän opin ja mielenterävyyden, joka oli paljon suurempi hänen omaansa.

Ebba rouva oli läsnä melkein kaikissa heidän keskusteluissaan ja kuunteli niitä mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla. Mutta varsinkin ne leimahdukset, joihin Petrosa purki palavan intonsa, täyttivät hänen sielunsa, ja hän tunsi syvää kiintymystä nuoreen pappiin.

"Tehän aivan kuohutte tunnehurmauksessa", sanoi Krister herra, "ja se voi lamauttaa voimanne."

"Käsivarteni on vahva eikä enempää tarvita", vastasi hän.

"Milloin se on tapahtuva?"

"Huomenna, ensi viikolla, vuoden kuluttua — mistä minä tiedän, olen ainoastaan välikappale."

"Mutta eikö odotus ole raskasta?"

"Ei", vastasi hän, "se on kevyt ja suloinen, melkein kuin taivaan paratiisissa."

Hän painoi päänsä alas, ja yksin Krister herrakin näytti joutuvan ymmälle. "En voi päästä mukaan ajatusjuoksuunne", sanoi hän, "mutta sanoistanne huomaan, että ajattelette tarkoin toimianne."

"Ne eivät tule koskaan olemaan ristiriidassa keskenään", vastasi hän nöyrästi.

"Nyt menen isäsi luo", sanoi Krister herra Ebba rouvalle. "Toivoakseni ei ole mitään estettä?"

"Se olisi ainakin uutta", vastasi Ebba tavallista lempeämmin.

Krister herran mentyä seisoi Petrosa tuokion epäröiden, sitten istuutui hän Ebba rouvan viereen. "Sallitteko, että puhun kanssanne hieman itsestäni?" kysyi hän ilmeisellä ponnistuksella.

"Minun kai täytyy", vastasi Ebba teennäisellä hilpeydellä.

Petrosa oli vaiti tuokion, ja Ebba huomasi punan läikehtivän hänen poskillaan. Sitten tuli hiljaa ja melkein valittaen: "Olette lukenut yhden kirjeistä."

Ebba rouvan näkö aivan hämärtyi, ja hänestä tuntui, että hänen sydämensä lakkaa sykkimästä.

"Se kenties olikin parasta", jatkoi Petrosa. "Minun tarkoitukseni oli vain säästää teiltä mielipaha…"

"Olihan se oikeuteni", virkkoi Ebba niin voivottavasti kuin voi. "Mutta mistä voitte tietää sen?"

"Luin sen heti silmistänne, luen kaikki teidän ajatuksenne", vastasi Petrosa.

Ebba katsahti pelästyneenä häneen.

"Silloin ei tarvitse tuhlata aikaa turhiin piheihin. Jalo rouva, hävettääkö teitä tuntea sääliä kurjaa olentoa kohtaan, joka on kiitollinen jokaisesta hetkestä, minkä saa viettää läheisyydessänne."

"En tiedä mitä johtopäätöksiä teette", puuskahti Ebba kiihkeästi. "Tai kenties Malaspina tekee sen teidän sijastanne?"

Petrosa seisoi kotvan mietteissään. "Rippini, jota ei ole voitu välttää, ei kenties miellytä teitä."

"Mitä te arvailette, sitä hän pitää todellisena, ja kaikki tyynni on loukkaava epäluulo minua kohtaan."

"Sentähden, että teidän käsityksenne on maallinen. Taivaassa on varmaankin kaikilla ihmissieluilla yhtä suuri arvo. Jos jotakin eroitusta on, perustuu se varmaankin niihin koetuksiin ja taisteluihin, jotka he täällä kestävät."

"Tarkoitatteko sillä, että palvelijani voidaan siellä asettaa korkeammalle kuin minut?"

"Ainakin teidän rinnallenne", vastasi hän ilmehikkäällä katseella. "Rukoilen joka päivä madonnaa, että saisin saattaa teidät hänen taivaalliselle istuimelleen."

"Miksi juuri teidän olisi se tehtävä?"

"Jalo rouva, pelkään, että vihastuisitte, jos sanoisin teille sen."

"Puhukaa, tahdon tietää tarkoituksenne."

"Aikojen alussa olivat ihmissielut yhdistetyt kaksitellen, mutta he olivat liian onnellisia harrastaakseen mitään muuta, ja Herran täytyi eroittaa heidät saadaksensa heidät täyttämään luomisen tarkoituksen. Kärsimys kasvattaa, ja hätä ja huolet täyttivät maailman. Suru herättää kaipausta, ja kaipaus veti katseemme taivasta kohden.

"Rajaton kaipauksemme ajaa meidät alituisesti etsimään kadotettua paratiisiamme. Näemme tuhansien etsivän samoinkuin etsimme itse, ja meidän sydämemme täyttää osanotto surua kohtaan, jota itsekin tunnemme; niin herää ihmisrakkaus.

"Tuhannet kaatuvat taistelussa, ja me luulemme heidän työnsä päättyneen. Mutta niin ei ole laita, he ovat menneet vain hetkeksi lepoon, sitten he palaavat jälleen elämänradalle ja jatkavat, uusissa muodoissa ja toisissa maailmoissa, mitä jo ennen ovat alkaneet. Ihmissielu on ihmeellinen olio, ja sillä on tehtävänä monet vaellukset, ennenkuin se ainaiseksi saa poistua näyttämöltä.

"Minusta tuntuu, että ihmishenki päättää vaelluksensa silloin kun on löytänyt sielunsa toisen, puoliskon. Heidän täytyy tuntea toisensa ensi silmäyksellä, vaikkapa toinen olisikin jalosukuinen rouva kuten te, toinen alhainen pappi kuten minä; molemmat ovat valepukuja, jotka kätkevät kuolemattoman valon sisälleen. Tällä taivaan valolla on omat tuntomerkkinsä, se ikävöi yhtymään uudestaan."

Hänen puheessaan oli eloa ja innostusta, hän näytti unohtavan, että Ebba rouva oli läsnä, eikä tämä voinut kääntää silmiään hänestä. Mutta nyt palasi jälleen puna ennen kalpeille poskille, ja Petrosa katsoi Ebbaa silmiin sanoessaan ihmeellisellä surumielisyydellä: "Kun näin teidät, tunsin ihanaista iloa. Katsokaa omaan sydämeenne, jalo rouva, ja sanokaa, tunsitteko ensi näkemällä minussa mitään tuttua?"

Ebban päätä huimasi, eikä hän aavistanut, että värisevä "tunsin" tuli hänen huuliltaan.

"Tiesinhän sen, tiesin sen!" huudahti Petrosa riemuiten. "Pyhä Jumalan äiti!" Ja hän lankesi polvilleen palavaan rukoukseen.

Ebba oli ylen kiihtynyt ja pelästynyt. Mitä hän oli tunnustanut? Tosin hän rakasti tuota miestä, mutta hänen ei olisi pitänyt kuunaan sitä ilmaista.

Petrosa nousi, ja hänen kasvoillaan oli kirkastuksen kajastus hänen katsoessaan alas Ebba rouvaan.

"Armas", sanoi hän, "sillä nyt olet sinä minun armaani. Jumalan enkelien edessä ja meidän kesken en koskaan puhuttele sinua toisin, vaikkei mitään maallista lähestymistä tapahdukaan välillämme. Pyhä olet sinä minulle, niin pyhä, etten edes pyydä tarttua käteesikään. Mutta sen sijaan pyytäisin usein, jos mahdollista joka päivä, olla läheisyydessäsi ja jonkun kerran katsoa silmiisi."

"Pelkään pahoja kieliä", sanoi Ebba hämmästyneenä. Hän ei enää ymmärtänyt itseään.

"Ole vaikka kuinka paljon väen ympäröimänä. Minä kaipaan vain nähdä ja kuulla sinua, ja sinä saat myös nähdä ja kuulla minua. Me tiedämme molemmat, että kuulumme yhteen, ja mitä liikuttaa meitä silloin koko maailma."

Ebba purskahti rajuun itkuun.

"Sinua, raukkaa, koetellaan niin kovin", sanoi Petrosa. "Ah, saisinpa kaiken kannettavakseni. Hyvästi ja anna anteeksi se tuska, jonka aiheutan sinulle!"

"Siunaa minua ensin ja rukoile Jumalaa puolestani!" huudahti Ebba langeten hänen jalkoihinsa.

Petrosa valoi koko hehkuvan sielunsa rukoukseen. Hän rukoili armaalleen voimaa hänen taisteluunsa ja puhui jälleennäkemisen ilosta. Ja nyt, kuten edelliselläkin kerralla, hävisi hän heti rukouksen jälkeen.

Nyt oli siis kaikki selvillä! Ebba ei tosin voinut ymmärtää häntä, mutta rakasti häntä sitä enemmän hänen kaikkiuhraavan rakkautensa tähden. Ja hänestä tahdottiin tehdä murhamies! Hän oli sitoutunut tekemään teon, josta saattoi koitua hänen surmansa. Koskaan ei Ebba rouva ollut sitä salliva, muita keinoja oli keksittävä tämän maalin saavuttamiseksi. Häntä, jota Ebba rakasti, odotti loistava tulevaisuus, ja unelmissaan Ebba jakoi jo sen hänen kanssansa.

Tästä lähtien oli Ebba rouva väsymätön yllytystyössään. Hän kirjoitteli kirjeitä ja taivutti oman isänsäkin laatimaan kiihoituskirjoituksen niille, joihin luuli itsellään olevan jotakin vaikutusvaltaa. Näitä kirjelmiä hän lähetteli ympäri maata liittoutuneille, joita alituiseen kehoitteli jatkamaan työtä.

Petrosa yksin ei tiennyt hänen hommistaan mitään. Hän luki ja tutkisteli, kävi lohduttamassa sairaita ja piti itsensä valmiina, minä päivänä hänet kutsuttiinkin.

11.

KOTONA.

Valtiopäivät olivat vihdoin päättyneet, ja herttua palasi huhtikuun alussa Örebrohon. Koko hänen olemuksessaan oli jotakin synkkää ja raskasta, ei huomannut sydämellisyydestä jälkeäkään. Hän tahtoi saada tarkan selon poikain opinnoista, osoitti pitävänsä yhtä suurta vaaria Juhanin kuin Kustaankin edistyksestä eikä näyttänyt tekevän eroa heidän iällään.

Kristina rouvaa, joka tuli ystävällisesti häntä vastaan, loukkasi hänen kylmä käytöksensä, erittäinkin kun herttua ei ihastunut nähdessään pikku Maria Elisabetin, joka hänestä oli oikea ihmelapsi.

Kätchen oli hänkin saanut vain ikäänkuin ohimennen suukkosen otsalleen. Kustaata oli hän vain taputtanut päälaelle.

Heidin rouvan kanssa hänellä sitä vastoin oli monet pitkät keskustelut. Tämän oli pienimpiä seikkojaan myöten muistettava, oliko nähnyt mitään epäiltävää. Hän tyyntyi vasta, kun oli päässyt vakaumukseen, ettei mitään sellaista ollut tapahtunut.

Örebron linnaan tuli ykskaks vilkasta elämää. Herttua määräsi muutamat hetket päivästä, joina otti kävijöitä vastaan. Melkein kaiken muun ajan hän saneli kirjureilleen tai kirjoitti itse.

Ainoastaan ateriain aikana hän oli perheensä parissa, ja tavallisesti oli silloin useita vieraitakin läsnä.

Hänen muuttunut käytöstapansa ei koskenut kenenkään muun mieleen niinkuin Kätchenin. Hän näki, että herttuan ikävöivä katse tuontuostakin suuntautui salavihkaan Kustaaseen, olipa hän joskus yllätyksekseen huomannut sen kohdistuvan itseensäkin. Kuinka voisi hän jaottaa maahan sen muurin, joka oli noussut heidän välilleen? Kenen kanssa oli hänen neuvoteltava? Hän meni herttuattaren luo.

"En ymmärrä häntä", sanoi tämä. "Olen monet kerrat tahtonut panna Maria Elisabetin hänen syliinsä, mutta hän on heti laskenut lapsen lattialle. Olen puhunut hänelle niistä kirjeistä, joita olen saanut kunnioitetusta ja rakkaasta isänkodistani, mutta hän ei välitä mistään. Tuskin tiedän, kuuleeko hän mitä sanon."

Muutamia päiviä myöhemmin sanoi uskollinen Heidin hänelle: "Herttuan laita ei näytä olevan hyvin."

"Tiedän sen", sanoi Kätchen, "ja ajattelen sitä päivin ja öin."

Eräänä aamuna toi muuan palvelija useita kirjeitä. "Antakaa ne minulle", sanoi hän vilkkaasti. Mutta kun hän tuli herttuan luo, näki hän tämän nojaavan pöytään, pää käsien varassa. Hän joko ei kuullut Katin tuloa tai ei välittänyt siitä.

Kati pani kirjeet pöydän nurkalle ja hiipi pois. Melkein tietämättään hän juoksi poikien huoneeseen. Molemmat istuivat läksyjensä ääressä.

"Lainatkaa minulle Kustaa hetkiseksi", sanoi hän vilkkaasti Skyttelle.

"Enkö niinä saa tulla mukaan?" kysyi Juhani.

"Sitten, ei nyt!"

Päästyään Kustaan kanssa kahdenkesken sanoi hän hänelle:

"Etkö ole nähnyt, Kustaa, ettei isämme ole niin iloinen kuin tavallisesti?"

"Olen", sanoi poika, "hän ei hyväile minua kuten ennen."

"Nyt hiivimme hänen luokseen ja suutelemme ja hyväilemme häntä, kunnes hän tulee iloiseksi jälleen."

"Niin, niin, lähdetään ja tehdään niin", huusi poika, ja niin riensi Kati hänen kanssaan isänsä huoneihin.

Hän kysyi kamaripalvelijalta, olivatko sihteerit jo tulleet. Kun tämä vastasi kieltävästi, sanoi hän, ettei heitä saanut päästää sisään ennenkuin hän sanoisi.

Herttua, joka yhä istui selin heihin, oli avannut muutaman äsken saapuneista kirjeistä.

Käsi kädessä hiipivät lapsukaiset lähemmäksi. Pienempi heistä kapusi tuolin selustalle, ja yhtäkkiä tunsi herttua pari lapsenkättä kaulassaan ja hänet seppelöivät vaaleat kiharat.

Kätchen oli hänkin kietonut isänsä käsivarsillaan, ja nyt tuhlasivat molemmat suudelmiaan ja hyväilyjään.

"Rakas, rakas isä!" helähteli hänen korvissaan, ja hän oli tahdoton, kenties ensi kerran elämässään.

Hän varmaankin tunsi rauhan tunnetta, joka tulee väsyneen ihmissielun osaksi, kun hän pääsee enkelien helmaan. Kyynelet kostuttivat hänen poskensa, ja punaiset huulet suutelivat ne pois ja kuivasivat vaaleat kiharat.

Mutta sellaiset hetket ovat yhtä pakenevia kuin silmäys laivaan iloon. "Mitä tämä nyt on, pikku murtovarkaat", sanoi isä. "Mitä kirjurini ajattelevat, kun tulevat?"

"Heistä minä en välitä", sanoi Kustaa. "Skytte saa antaa minulle luvan koko päiväksi, ja minä annan luvan sinulle, Ja niin voimme kaikessa rauhassa pitää toisemme iltaan asti."

"Kiitos vain, mutta silloin kai käy aika pitkäksi. Vai mitä pikku Kätchen arvelee?"

Hän oli ottanut heidät polvilleen ja he painoivat päänsä häntä vasten.

"Minä olen niin mielelläni luonasi, rakas isä", sanoi Kati.

Isä painoi hänet lujasti vasten poveaan.

"Kuitenkin on sellaisiakin, jotka tahtovat viedä sinut minulta", sanoi hän.

"Ne minä lyön kuoliaaksi", huusi Kustaa. "Kukaan ei saa viedä Katia meiltä."

"Siinä olet oikeassa. Meidän kaikkien olisi vaikea tulla toimeen ilman häntä. Hän kai sinut toi mukanaan tännekin?"

"Niin, hän se toi. Juhani tahtoi myös tulle, mukaan, vaan ei päässyt. Saat tulla sitten, sanoi Kati."

"Juokse häntä noutamaan, Kustaa. Minulla on jotakin sanottavaa teille kaikille kolmelle."

Mutta kun hän oli poissa, otti herttua tyttärensä pään käsiensä väliin ja suuteli sitä. "Missä olet oppinut taidon nähdä surun-raskauttamiin sydämiin?" kysyi hän.

"En tiedä", vastasi hän hymyillen kyyneltensä lävitse.

Molemmat pikku villit tölmähtivät sisään, ja herttua käski heidän istua kunkin tuolilleen. "Kätchen saa istua polvellani niin kauan", sanoi hän.

Pojat riensivät noudattamaan käskyä. "Meidän on kai neuvoteltava?" kysyi Kustaa.

"Niin, neuvoteltava juuri", sanoi herttua. "Tahdon kuulla teidän neuvoanne." Sen jälkeen otti hän kirjeen, jota oli juuri lukenut, ja sanoi: "Tämä on Ranskan kuninkaalta."

"Jos hän hankkii sotaa, lähden minä tappelemaan häntä vastaan", huusi vilkas Kustaa.

"Minä myös!" yhtyi Juhani.

"Ei, hän ei tahdo sotaa, vaan hän tahtoo, että meidän on annettava hänelle paras aarteemme."

"Kuinka hän voi sitä vaatia?"

"Ainahan voi pyytää, mutta saaminen riippuu siitä, suostummeko me."

"Ei, me emme suostu", huudahti Juhani. "Mitä hän sitten tahtoo?" kysyi Kustaa.

"Enkö jo sanonut: parhaan aarteemme. Tuumikaas, pojat, minkä mieluimmin tahdotte pitää?"

He katsoivat toisiinsa. "Hevoseni!" huusi Juhani. "Ei", vastasi herttua nauraen. "Hevosia on hänellä kyllin. Hän tahtoo jotakin, mikä on meille paljon rakkaampaa." Näin sanoen veti hän Katin pään syliinsä ja hyväili sitä., "Ei suinkaan hän Katia tahtone?" huudahti Kustaa. "Kyllä vain, juuri häntä." Nytkös nousi hälinä.

"Minua?" huusi Kati ja olisi hypähtänyt pystyyn, jollei herttua olisi häntä pidellyt.

"Häntä ei ranskalainen saa!" huusi Kustaa lyöden nyrkillään pöytään. "Ennen tappelen hänen kanssaan."

"Minä puolustan Katia kaikkia ryöväreitä vastaan!" kirkui Juhani, joka oli rientänyt hänen luokseen.

"No no, tyyntykäähän nyt, niin kerron teille kaiken", keskeytti herttua. "Ranskan kuninkaalla on hyvä ystävä; Rohanin herttua, jonka hän tahtoo tehdä onnelliseksi, ja hän on pyytänyt Kätcheniä herttuan morsiameksi."

"Minua?" Kati tahtoi taasenkin hypähtää pystyyn, mutta herttua pidätti hänet.

"Tahtooko hän naida Katin?" huusi Kustaa ylen hämmästyksissään.

"Hän ei saa!" kirkui Juhani kyynelsilmin ja kalpein poskin.

"Kuulkaahan nyt, neuvosherrani", sanoi herttua. "Eikö teistäkin ole ennen kaikkea kuultava Katin mieltä?"

Kustaa ja Juhani olivat nousseet ja seisoivat käsi kädessä.

"Eikö miesten ole ratkaistava?" kysyi Kustaa hyvin vakavasti.

"Prinsessani on tehtävä miten me tahdomme!" säesti Juhani kiihdyksissään.

"Tavallisesti käy niin", sanoi herttua. "Mutta heidänkin mieltään kysytään näön vuoksi, ja eiköhän meidänkin pitäisi tehdä niin?"

Pojat katselivat jälleen epäröiden toisiinsa. "Kyllä, niin on tehtävä", sanoi Kustaa hieman väkinäisesti.

Mutta Juhani heittäytyi tuolille ja itki kuin sydän aivan pakahtuisi. Ja silloin ei Kätchen enää pysynyt paikoillaan pitelemälläkään, hän suuteli herttuaa poskelle ja pyysi: "Antakaa minun mennä!" Ja hän juoksi hylätyn poika rukan luo ja sanoi: "Kuinka voit luulla, että mikään voisi minut eroittaa teistä!"

Silloin päästi Juhani ilohuudon ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Rakkahin Kätchen, minä kuolisin, jos lähtisit luotamme", kuiskasi hän nyyhkyttäen.

Kustaa taputti sillä välin isän kättä. "Me pidämme hänestä niin paljon", sanoi hän.

Kun hälinä oli hieman asettunut, virkkoi herttua teennäisellä tiukkuudella: "Tosin olen ollut mukana erinäisissä neuvotteluissa, mutta en koskaan sellaisessa, joka vetäisi tälle vertoja, ja puheenjohtajana kysyn teidän sopimattomasta ja sangen häiritsevästä vastustuksestanne huolimatta neiti Katarina Vaasalta, mikä vastaus minun on annettava Rohanin prinssin kosintaan?"

Kätchen nousi heti ja niiasi syvään.

"Tiedän hyvin, että minulle on tämä kunnia osoitettu ainoastaan herra isäni tähden"; sanoi hän. "Mutta minä olen vasta kuudentoista vuotias, ja oma kotini on minulle niin rakas, etten tahdo sitä vaihtaa mihinkään muuhun maailmassa."

Pojat kietoivat käsivartensa hänen ympärilleen, ja herttua, joka oli kuunnellut tuikkivin silmin, sanoi sangen tyytyväisenä:

"Niin puhuu oikea vaasantytär, ja minä vastaan omakätisesti kuninkaan kirjeeseen ja sinun puolestasi hylkään imartelevan kosinnan."

Pilvi oli hälvennyt, ja Kätchen oli jälleen houkutellut päivän pilkottamaan.

"Eivätkö sihteerini tänään herääkään", puuskahti herttua, "vai miksi he viipyvät?"

Silloin sanoi Kätchen hänelle syyn ja pyysi kutsumaan heidät sisään.

"Onko tämä asia pidettävä salassa?" kysyi Kustaa näyttäen hyvin tärkeältä.

Herttua tuumi hieman. "Kolme tuntia", sanoi hän. "Sitten saatte siitä puhua; nyt pian läksyjenne ääreen."

"Eikö Kätchen tule mukaan?" kysyi Juhani.

"Ensin on hänen annettava minulle suukkonen! Kas niin, nyt saa hän tehdä mitä tahtoo."

Rakastettava tyttö ojensi pojille kätensä. Juhani suuteli hänelle ojennettua kättä, ja silloin riensivät he pois kaikki kolme.

Herttua katsoi mietteissään heidän jälkeensä.

"Kätchen on syntynyt 84 ja Juhani 89", tuumi hän itsekseen. "Viiden vuoden eroitus, mutta kuinka poika rakastaa häntä!"

Heti sen jälkeen, aamiaisen edellä, sai herttuatar tiedon kosinnasta.

"Kuusitoistavuotias lapsukainen!" sanoi hän. "Ennen kahtakymmentä vuotta ei avioliiton pitäisi koskaan tulla kysymykseen."

Mutta hän näki heti, että herttua oli muuttunut, ja esiintyi sentähden itse niin ystävällisesti ja auliisti kuin suinkin. Hän ei tiennyt, kuka muutoksen oli saanut aikaan, eikä herttuakaan puhunut siitä mitään.

Herttua työskenteli väsymättä päivästä päivään maansa ja kansansa hyväksi, samaan suuntaan kuin hänen isänsäkin oli toiminut.

Sigismundilta ei ollut saapunut mitään vastausta Vladislaukseen nähden, mutta sen sijaan tieto, että lähettiläät, jotka olivat vieneet irtisanomista koskevan Linköpingin päätöksen, oli heitetty vankeuteen ja heitä pidelty jotensakin pahoin.

Sota oli siis ovella, vihollisuudet saattoivat puhjeta milloin hyvänsä, eikä ollut Kaarlen luonteen mukaista jättää valmistautumatta sitä vastaanottamaan. Samalla pelottomalla rohkeudella, jota oli aina osoittanut, päätti hän lujasti käydä heitä kaikkia vastaan.

Mutta oli omassa maassakin monta, jotka panivat hänen kärsivällisyytensä kovalle koetteelle. Esimerkiksi Angermannus, joka istui vangittuna Stegeborgissa, olihan hän käynyt Kaarlen julkaiseman uuden kirkkojärjestyksen kimppuun ja kirjoittanut vastalauseen, jossa syytti herttuaa kalvinilaisista mielipiteistä.

Kirkkojärjestyksen oli kirjoittanut uusi arkkipiispa, Nicolaus Bothniensis, joka oli äkkiä kuollut. Mutta hänellä oli poika, Olaus nimeltään, joka äskettäin oli nimitetty rovastiksi Torstunaan ja johon isänsä sanottiin luottaneen. Herttua lähetti hänelle käskyn saapua Örebrohon niin pian kuin mahdollista.

Herttuattaren hovineitsyt (arkkipiispan tytär) oli isänsä sairauden aikana saanut matkustaa kotiinsa, ja herttuatar, jonka suureen suosioon hän viime aikoina oli päässyt, selitti tahtovansa hänet takaisin eikä sentähden ottavansa ketään toista.

Nuori Helena jäi sentähden yksin, ja Kätchen, joka aina oli hyljättyjen ja yksinäisten ystävä, otti hänet mukaansa kävelyretkilleen, ja milloin tätä nuorta tyttöä ei kutsuttu herttuattaren luo, oli hän prinsessan parissa.

Kauniina toukokuun aamuna tekivät nuoret neitsyet retkiään. Väliin oli ainoastaan palvelija heitä saattamassa, mutta yhtä usein olivat myös prinssit ja Skytte mukana.

Kotiopettaja oli yhä syvemmin rakastunut nuoreen Helenaan. Mutta neitsyt oli niin ujo ja vältti niin taitavasti jokaista kahdenkesken-jäämistä, ettei Skytte neljän kuukauden seurustelun jälkeen tiennyt, vastattiinko hänen hellään tunteeseensa.

Eräänä päivänä, kun he olivat kaikki yhdessä kävelyllä, ehdottivat pojat, että mentäisiin metsään, joka oli aivan kaupungin vieressä.

Sanottu ja tehty. Se oli kaunis koivikkoja kaikkialla oli siellä lintuja ja linnunlaulua.

Ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, paitsi vanhaa mummoa, joka kerjäsi pientä lahjaa.

Skytte antoi hänelle rovon ja pyysi häntä sitten menemään. Mutta hän pyysi hellittämättä jokaiselta jotakin, kuinka pientä tahansa.

Lopulta hän saikin tahtonsa täytetyksi ja töpsötteli sen jälkeen hyvin tyytyväisenä tiehensä.

Seuraavana päivänä veti metsä heitä jälleen puoleensa. He eivät nähneet naista, mutta sen sijaan ukon, joka näytti likipitäen satavuotiaalta ja joka kaivoi maahan pientä kuoppuraa.

"Mitä tuostakin tulee?" kysyi Kustaa.

"Hauta", vastasi vanhus, "oikein sorea hauta."

"Kuka siinä tulee lepäämään?" kysyi Juhani.

"Aluksi tämä", sanoi hän ja heitti hautaan rahan.

"Eikös tuo ollut sama, jonka annoit eilen eukolle?" sanoi Kustaa Skyttelle.

Rivakoin lapionpistoin oli hauta täyttynyt puoleksi, ja sitten ukko luikki tiehensä sanomatta sanaakaan hyvästiksi.

"Mitähän tämäkin lie väkeään?" kysyi Kätchen.

"Luulenpa melkein, että he ovat lappalaisia", sanoi Skytte. "Niin koko kuin ulkonäkökin viittaa siihen."

"Mitähän hän tekee haudalla?"

"Miksi hän heitti rahan siihen?" huusivat pojat yhteen suuhun.

"Luulen, että hänen puuhissaan on taikauskoa tai noituutta mukana."

"Se täytyy meidän nähdä."

Seuraavana päivänä näkivät retkeilijät hämmästyksekseen, että muuan kääpiö kaivoi kuoppuraa aivan entisen viereen. Hän hyräili ja lauloi työskennellessään.

"Kaivatko sinäkin hautaa?" kysyi Kustaa.

Kääpiö nyökäytti päätään ja katsoi häneen pälyvin silmin.

"Mitä teet tuolla haudallasi?" kysyi Skytte.

"Siitä tulee morsiusvuode", vastasi kääpiö.

"Kai sinulle itsellesi?"

"Minulle tai jollekin muulle", vastasi hän.

Mutta pojat olivat uteliaat näkemään mitä hautaan pantiin. Ja aivan oikein, kääpiö heitti siihen napin, jonka Kustaa oli temmannut nutustaan ja antanut mummolle. "Kylläpä kannattaakin antaa jotakin ihmisille, jotka käyttävät sitä vain huonosti", sanoi Kätchen.

"Ei huonosti lainkaan", vastasi kääpiö ja alkoi tanssia kuoppuransa ympäri huudellen: "Menkää maahan, menkää maahan!" Ja kuinka he kaikki hämmästyivätkään, kun kääpiö avasi takkinsa ja kokonainen parvi käärmeitä livahti pitkin hänen jalkojaan ja käsivarsiaan ja sitten luikertelivat maassa ympäri.

Kätchen ja Helena vetäytyivät huudahtaen loitommalle, mutta Kustaa ja Juhani seisoivat käsi kädessä ihmettelyn valtaamina.

Skytte aikoi juuri viedä heidät pois, kun kääpiö huusi uudestaan: "Tulkaa tänne, tulkaa tänne!" Ja kaikkien ihmeeksi livahti käärmeparvi yhtä nopeasti takin povelle, jonka kääpiö heti napitti.

Sen jälkeen hän tallusti tiehensä melkein kuin karhun poikanen ja jätti ihmettelevät katsojansa ajattelemaan asiasta mitä tahtoivat.

On itsestään selvää, ettei kotimatkalla puhuttu mistään muusta.

"Eivätköhän he vain käännä meidän silmiämme?" sanoi Helena, joka epäilemättä oli arin.

"Voitko selittää tämän, Skytte?" kysyi Kustaa.

"Ovatko he noitia kaikki?" puuttui Juhani puheeseen.

"Minulla olisi hyvä halu lähteä omin päin ottamaan selkoa arvoituksen ratkaisusta", vastasi Skytte.

"Sitä emme voi sallia", sanoi Kätchen. "Voisitte joutua johonkin vaaraan."

"Vanha nainen ja kääpiö! Heistäkö en voisi suoriutua?"

"Siellä voi olla useampiakin."

"Juuri siksi tahdon lähteä yksin."

"Juuri siksi ette saa lähteä yksin, mikäli minä voin estää sen", sanoi Kätchen topakasti.

Palattiin kotiin, ja aamiaispöydässä kuuli herttuakin tästä merkillisestä tapauksesta.

Pojat olivat väsymättömiä kertomaan, varsinkin käärmeistä, jotka olivat enimmän heitä oudostuttaneet.

"Käärmeenlumoojat eivät ole mitään tavatonta", sanoi herttua. "Ja kun koko tuollainen silmänkääntäminen ainoastaan tarkoittaa rahakolikoiden ansaitsemista, olette minusta kaikki yhdessä sopivat ottamaan selon salaisuudesta."

"Saanko minäkin mennä mukaan?" kysyi Kustaa.

"Ja minä?" lisäsi Juhani.

"Menkää vain! Ottakaa mukaan miekkanne ja osoittakaa olevanne yhtä kelpo ritareita kuin neuvosherrojakin", sanoi herttua nauraen.

Pojat näyttivät joutuvan hieman hämilleen, mutta ajatellessaan tulevaa seikkailua joutuivat he ilosta suunniltaan, ja lukuja keskeyttivät sinä päivänä alituiset kysymykset, mitä Skytte luuli heidän huomenna kohtaavan.

12.

JESUIITTAIN METKUJA.

Seuraavana päivänä he lähtivät retkelle jännityksellä odottaen ja pamppailevin sydämin. Mutta suuri oli heidän pettymyksensä, kun kuoppien luona ei näkynyt ketään ja ne näyttivät olevan aivan koskemattomat eiliseltään.

"Mitäs nyt tehdään?" sanoi Skytte nauraen. "Onko meidän palattava kotiin?"

"Ei, ei", huusivat pojat. "Etsikäämme heitä metsästä."

Mutta kuta kauemmaksi metsään tultiin, sitä synkemmäksi ja sankemmaksi se kävi. Puiden oksat melkein kasvoivat yhteen, ja ainoastaan vaivoin he pääsivät eteenpäin.

"Nyt luulen, että on paras lähteä kotiin", sanoi Kätchen hieman peloissaan.

"Niin, kotiin", kuiskasi Helena painautuen häneen kiinni.

Mutta samassa he kuulivat ihmeellistä soittoa ja loitompaa näkyi valoa.

"Mitä se on, mitä se on?" Poikia, varsinkin Kustaata, oli mahdoton pidättää. Skytte käski ankarasti, etteivät he saaneet loitota hänestä, ja niin he lähtivät siihen suuntaan, josta valo loisti heitä vastaan.

Kätchen ja Helena seurasivat kintereillä.

Polun mutkauksessa joutuivat he pienen aukeaman laitaan, joka oli hakattu sankimpaan metsään. Maahan oli pistetty palavat soihdut, ja vasemmalla näkyi jälleen vastaluotu hauta, mutta melkoista suurempi kuin edelliset.

Vanha nainen, mies ja kääpiö puhalsivat kaikki kolme huuliharppua, ja soiton mukaan tanssi kymmenkunta pikku olentoa eriskummaisissa puvuissa, suunnilleen samanlaisissa kuin tavallisesti näkee markkinoilla. He pyörivät soitontahdin mukaan haudan ympäri, siitä väliin loitoten, väliin mennen aivan sen partaalle. Toinen toisensa jälkeen kumartuivat he syvään ja saivat silloin toisen värin. Niinpä saattoivat pikku karkelijat olla ensin punaisia, sitten sinisiä ja vihreitä eri vivahduksissa.

"Tahdon nähdä mitä se on", sanoi Kustaa.

"Menemmekö lähemmäksi?" kysyi Skytte kääntyen Kätcheniin.

"Minäkin haluaisin tietää mitä se on", sanoi tämä. "Eiköhän se liene vaarallista?"

"Kas, kas, nyt ovat he hohtavan valkoisia!" kuiskasi Juhani.

Molemmat pojat vetivät kärsimättömästi opettajaa eteenpäin, ja hän seurasi mukana. Mutta lähelle tultuaan saattoi hän eroittaa, että hautaa ympäröi ristikkohäkki ohuista rautalangoista ja että muutamaan askelten päässä siitä alkoi hautaan vievä pieni käytävä, mutta niin kapea, että ainoastaan lapsi sopi siitä kulkemaan.

Skytte piteli Juhania toisella kädellään ja Kustaata toisella lähetessään joukkiota. Yhtä vähän soittajat kuin tanssijatkaan näyttivät kiinnittävän mitäkään huomiota heihin.

Mutta samassa kun Juhani ja Kustaa, vetäen Skytteä jälestään, olivat tulleet haudan reunalle, antoi maa perään ja molemmat pojat syöksyivät hautaan. Skytte tunsi tartuttavan itseensä takaapäin lujin käsivarsin, ja pontevasta vastarinnasta huolimatta hänet sidottiin.

Huutojensa johdosta hän sai iskun otsaansa, niin että vaipui tajutonna maahan.

"Juokse linnaan", kuiskasi Kätchen Helenalle. Itse riensi hän haudan luo, ja lieneekö ohut häkkiaita ollut niin höllästi kiinnitetty maahan, vai epätoivoko oli antanut hänelle voimaa, mutta hän sai sen temmatuksi irti ja hypähti hautaan.

Enimmät soihduista olivat sammuneet. Kääpiö oli rientänyt Helenan jälkeen, ja raihnainen nainen ja ukko, jotka osoittautuivat väkeviksi miehiksi, joutuivat siksi koviin tekemisiin Skytten kanssa, että Kätchenin uhkarohkeaa tekoa ei oltu edes huomattukaan.

Hän oli liukunut alas maaseinää myöten, joka oli viettävä. Pian hän tunsi tasaisen maaperän jalkojensa alla, mutta oli aivan pimeä.

Silloin hän oli kuulevinaan huokauksen ja hiljaista vaikeroimista, ja kun hän eteensä haparoidessaan tunsi pienen käden, kuiskasi hän: "Oletko vahingoittunut, Kustaa?"

"Kätchen", sanoi hän. "Minä en pelkää lainkaan, vaan olen iloinen, kun sinä olet täällä."

"Missä on Juhani?"

"Tässä vieressäni, mutta hän vain valittaa."

"Näetkös, tuolta kiiluu valoa?"

"Näen; ne, jotka sen ovat sinne laittaneet, ovat varmaan ilkeitä ihmisiä."

"Älä liiku paikoiltasi, minä katson mistä se tulee."

"Saanko minä seurata?"

"Ota Juhani mukaan."

Heistä näytti, että olivat jossakin holvissa, ja kun he menivät valoa kohden, tunsivat he edessään oven. Oven raosta valo oli kiilunut heidän silmiinsä.

Kätchen etsi lukkoa, mutta sellaista ei tuntunut olevan. Vihdoin hän onnistui avaamaan oven vetämällä sitä itseensä päin.

Hiljaa hiipivät he pieneen luolaan, jota valaisi lattialle asetettu lamppu, ja katselivat ympärilleen. Mihin oli heidän nyt ryhdyttävä? Ulkona he olivat kuulleet telmettä ja taistelun ähkinää, täällä ei kuulunut mitään.

"Täällä on aukko", kuiskasi Kustaa, ja Kätchen otti nopeasti lampun ja valaisi sillä aukkoon. Se näytti olevan pieni käytävä.

"Meidän täytyy mennä sitä myöten", sanoi urhea tyttö.

"Pimeässäkö?" kysyi Juhani vavisten. "Kati kulta, ota lamppu mukaan!"

"Silloin meidät keksitään helpommin", vastasi tyttö. "Mutta sille ei voi mitään." Hän otti lampun ja he menivät käytävään.

Tie oli kuoppainen ja epätasainen. Kätchen, joka kantoi lamppua, oli pakoitettu kulkemaan hitaasti, jottei kaatuisi ja kenties sammuttaisi lampun.

Hiljaa, levottomasti sykkivin sydämin, he riensivät eteenpäin. He eivät tienneet, mihin tie vei, eivätkä sitä juuri ajatelleetkaan.

Suunnilleen kymmenisen minuuttia olivat he jatkaneet taivaltaan. Lopusta ei ollut tietoakaan, kun he kuulivat takaansa rähäkkää ja huutoja. Heidät oli keksitty. Kohta he näkivät soihtujen loimun takaansa. Heitä siis ajettiin takaa.

Siivekkäin askelin he riensivät eteenpäin, mutta rähäkkä ja huudot lähenivät lähenemistään.

Silloin keksi Kätchen pienen lymysopen vasemmalla. Nopeasti hän puhalsi lampun sammuksiin ja veti pojat sinne mukanaan.

He painautuivat soppeen yhteen myttyrään.

"Nyt on meidän pyydettävä apua Jumalalta", sanoi Kätchen. Ja pojat panivat kätensä ristiin ja toistivat hänen jälestään: "Hyvä isä taivaassa, katso meihin, hyljättyihin lapsiisi! Sinä yksin voit auttaa meitä suuressa hädässämme."

Heti sen jälkeen he näkivät soihtujen loimon ja kuulivat ikäänkuin villipedon läähätyksen. Sitten kuului joku kaatuvan ja tuli aivan pimeää.

"Näettekös, näettekös, Jumala on kanssamme. Hän ei tahdo meidän hukkuvan!" Ja he itkivät ilosta ja syleilivät toisiaan.

Aivan läheltä kuului puhetta, kirouksia ja sadatuksia.

"Mitä meidän nyt on tehtävä?" sanoi miesääni.

"Käännyttävä noutamaan useampia soihtuja."

"Sillä välin ehtivät kakarat päästä käytävästä väljään."

"Jolleivät huku!"

"Ansaitsemme enemmän, jos saamme heidät elävinä."

"Eivätköhän he käytävän suulla tuuskahda!"

"Mihin niin?"

"Käärmeluolaan, tietysti!"

Kuului raaka nauru. "Niin, siellä olisi hauska nähdä heidät."

"Pian takaisin, eivät he voi päästä käsistämme."

He loittonivat puhellen keskenään.

"Rakkaat", sanoi Kätchen, "ajatelkaa, että Jumala on kanssamme ja ettei meille voi koskaan käydä pahemmin kuin hän tahtoo. Ja sitten nopsasti eteenpäin!"

He lähtivät heti taipaleelle ja näkivät pian heikon valon häämötyksen.

He huudahtivat ilosta. Ja katso, valo selkeni selkenemistään. Pian alkoi kuulua myös puron lorina.

Kustaa oli melkein aina etumaisena. "Jos otan pois muutamia kiviä, sovin kömpimään tästä läpi", sanoi hän ilosta läähättäen.

"Tee se, minä autan sinua,"

Tuokion kuluttua Kustaa sai jo pistetyksi päänsä läpi. "Siellä on suuri kivi edessä", sanoi hän. "Minä en jaksa sitä liikuttaa."

"Koeta, Kustaa, tunkeudu väliin."

Hän ponnisti kaikki voimansa. "Se liikkuu, se liikkuu", sanoi hän.

Hän pääsi läpi.

"Pian nyt, Juhani!"

Juhani koetti parastaan, mutta hän oli Kustaata suurempi. "Minä tartuin kiinni", valitti hän.

"Koeta vain kelpo tavalla, niin saat nähdä, että pääset."

Hän pääsi tosiaankin, vaikka vasta pitkien ponnistusten jälkeen ja revityin vaattein.

"Minä en ehdi niin pian jälestä", sanoi Kätchen. "Juoskaa nyt pois metsästä, Jumala on kanssamme."

"Emme lähde ilman sinua, Kätchen!"

"Minä tahdon, että menette."

"Ei, ei! Auta minua, Juhani!"

"Se on mahdotonta. Menkää, saavat muuten kiinni teidätkin!"

"Tartu kiveen, Juhani, ja sitten sanomme yhtaikaa: Jumala auttakoon!"

Ja ajatelkaas, miten ihmeellisesti se auttoi. Itse kivi ei tosin hievahtanut, mutta siinä oli irtonainen sälö, joka luiskahti irti. Ja silloin Kätchen hänkin pääsi helposti läpi.

Hänen silmänsä säteilivät. "Tulkaa, tulkaa!" sanoi hän ja sieppasi poikia kädestä. He juoksivat tasaista metsäpolkua minkä jaloista pääsi ja joutuivat pian laajemmalle tielle.

"Onpa kumma, jollei tämä ole tavallinen ajotie", sanoi Kätchen. "Pitäisipä meidän kohdata joku ihminen."

Heti sen jälkeen kuulivat he kavionkopsetta takaansa. Sieltä tuli kolme ratsastajaa, joista etumainen näytti kuuluvan hengelliseen säätyyn.

Kätchen juoksi heti häntä vastaan, ja hän pysähdytti ratsunsa.

"Meitä ajetaan takaa", toimitti Kati hengästyksissään, "ja me pyydämme teidän suojelustanne."

"Liikkuuko ryöväreitä näin lähellä kaupunkia?" kysyi hän kummissaan.

"Oletteko menossa sinne?"

"Olen, herttuan luo."

"Silloin olette sitä tervetulleempi, jos viette hänelle hänen poikansa ja veljensä pojan."

"Katin myös", huusivat pojat.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi pappi hypäten ratsailta. "Minä onnellisena hetkenä satuinkaan tulemaan!"

Hän käski heti miestensä laskeutua ratsailta ja tarjosi hevosensa korkealle herrasväelle.

Mutta siitä ei Kätchen tahtonut tietää mitään. Hän istuutui itse yhden hevosen selkään ja otti Kustaan eteensä; pappi otti Juhanin ratsaille eteensä, ja molemmat miehet nousivat kolmannen hevosen selkään.

Mutta juuri kun kulkueen piti lähteä liikkeelle, kuului laukaus ja luoti lensi aivan lähitse Kustaan päätä.

"Ahaa, niinkö on laita!" huudahti pappi. "Silloin minuakin haluttaa olla mukana."

Hän sieppasi esiin ladatun pistoolin. Mutta Kätchen pyysi, ettei hän puuttuisi taisteluun. Tärkeintä oli, että he pääsivät kotiin, jossa varmaankin levottomuudella odotettiin.

Silloin he lähtivät eteenpäin. Mutta ennenkuin he ehtivät pois metsästä, oli kaksi luotia suhahtanut heidän jälkeensä, onneksi kuitenkaan vahingoittamatta ketään.

"Skytten laita on varmaankin pahoin, koskei hän tullut meille avuksi", sanoi Kustaa. "Olen ajatellut häntä koko ajan."

"Sanos, pelkäsitkö kovin?"

"No, ensi alussa. Mutta sitten rukoiltuamme olin luja ja tyyni ja mietin itsekseni: ei voi käydä pahemmin kuin Jumala tahtoo."

"Ja hän tahtoi suojella meitä! Kustaa, meidän on oltava aina hänen kuuliaisia lapsiaan."

"Niin, Kati, ollaan vain."

"Näetkös, linna näkyy jo."

"Kuinka iloisia he ovatkaan kotona."

Mutta samassa kun he kääntyivät kulman ympäri, tuli herttua linnanpihasta. Hän oli ratsain ja kokonaisen ratsu miesparven ympäröimänä.

Oli jotakin hurjaa, melkein mielettömyyttä hänen katseessaan, ja tästä pelästyneenä huudahtivat Kätchen ja Kustaa yhteen ääneen:

"Isä!"

Harhaileva katse ei ensi tuokiossa näyttänyt tuntevan heitä, mutta seuraavana hetkenä hän oli hypännyt ratsailta, juossut esiin ja ottanut Kustaan käsivarsilleen.

Hän oli vähällä tukehduttaa poikansa suudelmiin ja hyväilyihin. Näytti kuin hän ei uskaltaisi uskoa onneaan. Hänen ensi sanansa olivat: "Oletko vahingoittumaton?"

"Olen, rakas isä, Jumala on ollut koko ajan kanssamme."

"Niin, sen huomaan", virkkoi herttua liikutettuna. "Missä on Skytte?" oli seuraava kysymys. Kukaan ei voinut vastata.

"Tahdon heti panna toimeen ankaran tutkinnon ja etsinnän!" huudahti herttua.

"Saanko pyytää teidän armoltanne päästä mukaan?" virkkoi pappismies, joka lähestyi kumartaen. "Kuka olet?"

"Torstunan rovasti, mestari Olaus, jota olette kunnioittanut kutsullanne."

"Oletko soturi myös?"

"Minun sanotaan voivan ajaa ulos perkeleitä, ja silloin täytyy olla asestettu sekä kynsin että hampain."

"Tule sitten mukaan. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lisäät sitä velkaa, jossa jo olen sinulle."

Herttua palasi linnaan, ja Kristina, joka kuivin silmin ja näköjään tyynenä oli katsellut hänen lähtöään, suli kyyneliin sulkiessaan Kustaan syliinsä suuremmalla hellyydellä kuin oli tähän asti osoittanut.

Kätchen kertoi seikkailun juurtajaksain, ja pojat kuuntelivat sitä yhtä tarkkaavaisesti kuin kaikki läsnäolijat.

"Jollei Kätchen olisi tullut hautaan luoksemme, niin miten olisi käynytkään!" sanoi Kustaa.

"Jumala olisi kai lähettänyt jonkun toisen", vastasi Kati yksinkertaisesti.

Tiedon tapauksesta oli linnaan tuonut ensiksi Helena, joka kummallisesti pyntätyn olennon takaa-ajamana kaatui vasta linnanportaissa. Useita linnanpalvelijoita oli ollut paikalla, ja heidät nähdessään oli valekääpiö livistänyt tiehensä.

Onnettomuudeksi ei ollut kukaan ollut niin neuvokas, että olisi siepannut hänet kiinni.

Helena oli melkein koko ajan maannut tainnoksissa. Äsken oli hän tointunut, ja silloin olivat hänen ensi sanansa olleet: "Ne tappavat heidät kaikki, pelastakaa, pelastakaa!"

Silloin päätti herttua lähteä ja panna väkeä liikkeelle kaikkiin suuntiin, koskei hän tiennyt, mistäpäin ilkiöitä oli etsittävä.

Herttuan palattua linnaan oli pieni miesjoukko papin johdolla lähtenyt liikkeelle, ensin koivikkoon niiden neuvojen mukaan, joita pappi oli saanut Juhanilta.

Hiukan etsittyään löysivät he aukeaman ja haudan aivan samassa kunnossa kuin se oli äskenkin.

"Täällä on varmaankin muinoin ollut luostari", sanoi Olaus. "Mutta mitä kummaa tämä on?" lisäsi hän ottaen maasta pienen kuvatuksen. Vähän matkan päässä oli toinen ja niin pitkin tietä.

"Marionetteja", huusi pappi. "Ja miten vikevästi ne on tehty, kasvot, puvut ja muut!"

Sitten neuvoteltiin, oliko hauta täytettävä ja maksoiko vaivaa sitä tutkia.

Herttuan sihteeri, Pietari Pietarinpoika, äänesti edellisen ehdotuksen puolesta, mutta pappi jälkimäisen. "Emme voi palata herttuan luo ilman varmoja tietoja, kuinka herra Juhana Skyttelle on käynyt", sanoi hän. Ja oltiin yhtä mieltä, että oli kuoppa tarkoin tutkittava.

Oli tuotu mukana soihtuja ja alettiin laskeutua kuoppaan, pappi etunenässä.

Tarkoin tähystettyään ympärilleen selitti hän, että oltiin vanhassa luostarin salakäytävässä ja että täällä varmaan oli sellejä, joita oli käytetty vankikomeroina ensi aikoina kristinuskon saavuttua maahamme.

"Ei epäilystäkään", sanoi hän, "ettei täällä olisi ollut luostarit salakäytävän molemmissa päissä, ja olisi erittäin mieltäkiinnittävää tutkia lähintä seutua."

"Mutta miten silloin kävisi herra Juhana Skyttelle?" kysyi sihteeri.

"Meidän täytyy luopua siitä hänen tähtensä", virkkoi mestari Olaus huoaten ja meni pieneen huoneeseen, josta Kätchen otti lampun.

Mutta Olaus ei saanut mitään rauhaa ennenkuin oli saanut käsiinsä puutangon, jolla alkoi jyskyttää maaseiniä. Vihdoin hän suureksi ilokseen kuuli onttoa kuminaa. Hän alkoi luoda, maata pois ja löysi pian litteän kiven pystyssä.

"Nyt saatte nähdä jotakin", sanoi hän sangen tyytyväisenä, ja toisten avulla kivi tosiaankin lähti paikoiltaan. Näkyviin paljastui puoleksi maatunut ihmisen luuranko. "Tämä on hautakammio, ja nyt jätän tänne neljä miestä siltä varalta, että lurjuksien päähän pälkähtäisi toimittaa Juhana herrakin tänne", huudahti hän.

Kun miehet eivät näyttäneet ollenkaan halukkailta jäämään luolaan, päätettiin varmuuden vuoksi, että sihteeri jäi tekemään heille seuraa, ja Olaus meni kolmen miehen kera käytävään.

Kesti kauan, ennenkuin he tulivat takaisin, niin kauan, että alettiin vakavasti pelätä jotakin onnettomuutta.

Silloin kuului melua ja huutoja alhaalta, ja kotvan kuluttua näkyivät Olauksen tarmokkaat kasvot oviaukossa. "Yhden paholaisen olemme saaneet kiinni", sanoi hän.

Heti tuli jälestä kaksi miestä kantaen häntä välissään.

"Onko hän kuollut?"

"Ei, ei vielä, vaikka kenties mieluimmin soisi olevansa."

Vanki, joka oli kääritty vaippaan, heitettiin jotensakin tylysti maahan, ja Olaus kertoi, että hänet oli kiskaistu takaisin ahtaasta kivienkolosta, josta hän oli aikonut kömpiä läpi.

Kysymyksiin, joita hänelle tehtiin, ei hän vastannut sanaakaan.

"No hyvä", sanoi Olaus, "tapahtukoon kuten tahdot."

Sen jälkeen käski hän tarkoin katsomaan, että kaikki köydet, joilla mies oli kytketty, olivat lujassa solmussa. Kivi nostettiin uudestaan seinästä pois, ja Olaus valaisi soihdulla luolaan. "Vahinko", sanoi hän, "ettet voi minua kiittää vuodetoverista, jonka sinulle annan. Kas niin, pojat, luolaan vain hänet!"

Hylkiön silmät olivat putoamaisillaan pois reijistään, sellaista kauhistusta ne ilmaisivat. "Ei", huusi hän, "ei sinne, minä tunnustan!"

"Ennen kaikkea tahdon tietää, mihin olette vieneet herran, jolle täällä on tehty niin häpeämätöntä väkivaltaa."

"Sitä en tiedä", vastasi hän epäröiden.

"Sen arvasinkin", sanoi Olaus viitaten miehilleen.

Vanki ymmärsi tarkoituksen ja huusi pelästyneenä: "Kautta madonnan kaikkien pyhien, minä en tiedä, mutta arvaan…"

"Kuules, veijari, joko jätät kaiken kieräilyn tai minä lopetan leikin lyhyeen."

"He puijasivat minut makaamaan käytävässä ja veivät sillaikaa vangin pois toista tietä", uikutti hän. "En kuullut enkä nähnyt heitä, ja totta pulmakseni olin varma siitä, etteivät he pääse pakoon, enkä käsitä miten se kävisi päinsä." Oli jotakin mielipuolista hänen puheessaan. Mutta sitten hän huudahti vimmoissaan: "Toverieni olisi pitänyt tulla takaisin! Minä nukuin kuin tukki, muuten ei olisi kukaan saanut minua kiinni!"

"Silläkään ei ole mitään tekemistä kysymykseni kanssa", sanoi Olaus ankarasti. "Sanon kolmannen ja viimeisen kerran: mihin vieras on viety?"

"Hän on pienessä tuvassa metsänreunassa itäänpäin, jos hän elää. Jos hän on kuollut, on ruumis siellä."

"Voi teitä, jos hän on kuollut!" vastasi pappi määräten neljä miestä seuraamaan itseään ja käskien toisten ankarasti vartioida vankia.

Oli jo iltamyöhä, kun he saapuivat neuvotulle paikalle. Miesten käskettiin pysytteleidä tuvan takana ja varoa tulemasta näkyviin.

Rovasti kävi urhakasti kohti, avasi salvan ja astui sisään.

Siellä istui kaksi vanhaa naista, toinen rukkinsa ääressä, toinen keppiinsä nojaten. Mutta ne nopeat, epäilevät katseet, joita keppiniekka heitteli vieraaseen, näyttivät sangen merkitseviltä.

"Voisiko täällä saada yösijaa?" kysyi rovasti. "On kai teillä yliskamari?"

"Siellä on sairas", vastasi kehrääjä.

"Onko tauti tarttuva?"

"Tuskin."

"Hän on pyytänyt, että saisi pitää huoneen yksin huostassaan", puuttui toinen nainen puheeseen. "Ja se lieneekin parasta, kun hän kerran pitää sellaista elämää…"

"Onko hän sairas ja pitää elämää. Miten se lyö yhteen?"

"Sekö häntä sitten riivanneekin, sekö jo", jatkoi akka, "Meidän on täytynyt hänet aivan sitoa."

"Silloin oli onni, että tulin tänne", sanoi rovasti. "Sillä minun sanotaan pystyvän paholaisia karkoittamaan."

"Saan kai häntä ainakin valmistaa", sanoi nainen aikoen mennä.

"Ei suinkaan", vastasi rovasti. "Se käy helpommin, jos heidät yllättää."

Näin sanoen tarttui hän naista käsivarteen. Mutta tällä oli rautaiset lihakset, ja nyt rovasti oli varma asiastaan.

"Älkää välittäkö, vaikka kuulettekin huutoja ja parkua", sanoi hän. "Paholaiset eivät mielellään lähde asunnostaan, jossa voivat hyvin."

Näin sanoen hän nousi portaita ylös lujin askelin.

Uunilta pilkisti pää esiin. "Saakoot sitten surmansa molemmat", kuului sieltä ääni.

"Missähän kummalla se Editkin vitkastelee!" puuskui nainen.

"Se sika ei kai vielä ole nukkunut pois humalaansa", vastasi mies uunilta.

Heti yliskamariin päästyään oli Olaus rovasti sulkenut oven jälkeensä niin hyvin kuin voi ja raahasi vielä suuren kaapin sen eteen.

Sitten hän meni vuoteen luo. "Sanokaa minulle nimenne", virkkoi hän.

"Juhana Skytte."

"Silloin olen oikeilla jälillä. Teitä on pidelty pahoin."

"Hylkiöt eivät ole minua edes sitoneet, ja kuitenkaan en voi mitään."

Hänellä oli jokseenkin suuri läpi päässään, ja tyyny oli aivan verinen.

"Sidon ensin päänne ja sitten päästän käsivartenne", sanoi Olaus ja kävi sen sanottuaan taitavasti toimeen.

"Onko Kustaa prinssi pelastettu."

"Kaikki ovat aivan kuin ihmeen kautta."

Olaus avasi ikkunan ja huusi täyttä kurkkua: "Ulos perkeleet, armotta ja säälittä, minä sidon teidät kahleihin ja heitän helvettiin, jossa saatte palaa ikuisessa tulessa."

"Nyt he tulevat valppaat pojat!" jupisi hän nähdessään reippaat miehet, jotka hiipivät ympäri taloa.

Muuan heistä oli läheistä puuta myöten kavunnut katolle, ja kun näyttäytyi, että sisälläolijat tekivät kaikkensa estääkseen hänen tovereitaan pääsemästä sisään, tunkeutui hän savutorven kautta tupaan. Nokisella naamallaan nostatti hän sellaisen kauhun, että lurjukset tuokioksi aivan hölmistyivät ja hän voi esteettä avata tien tulijoille.

Alkoi tuima taistelu. Ottelijat olivat jokseenkin tasaväkiset, mutta hyökkääjät voittivat.

Kun töllissä jälleen oli hiljaisuus, kysyi Olaus, tahtoiko Juhana herra jäädä yöksi sinne missä oli vai oliko hänellä voimia kävellä jalkaisin kaupunkiin.

"Nyykistyn mieluummin tielle kuin jään tänne", sanoi hän. "Mutta niin huonosti ei olekaan laitani."

He menivät alas yhdessä, ja Olaus antoi määräyksensä. Vangit vietiin Örebrohon, ja Olaus ja Skytte lähtivät kirkkaassa kesäyössä samaa tietä.

Herttua oli heidän tähtensä ollut valveilla. Hän otti molemmat syliinsä ja sanoi: "Sen kyllä tiedän, miten voin palkita Juhana Skytteä. Sinun laitasi on huonompi, Olaus, sillä enhän voi tehdä sinusta arkkipiispaakaan isäsi jälkeen."

"Enkä minä pitäisi sitä minään palkintona", vastasi tämä. "Minulla on Torstunan papinvirka, ja kun sitä paitsi olen suuressa maineessa paholaisten manaajana, niin olen täysin tyytyväinen asemaani."

"Moista en ole kuunaan kuullut papin suusta", sanoi herttua. "Totta kai sentään haluat jotakin."

"Haluan pitää kiinni lupauksestanne", vastasi Olaus kumartaen, "itseäni tai jotakin toista varten."

"No, kuten tahdot. Huomenna puhumme kirkollisista asioista."

Niin he erosivat. Kullakin oli paljon mietittävää tämän muistettavan päivän jälkeen, ja monet kiitokset ja rukoukset kohosivat sinä iltana taivahiselle isälle Örebron linnasta.

Seuraavana päivänä tutkittiin tarkoin kolmea vankia. Herttua oli itse läsnä ja johti osaksi kuulustelua. Pian kävi selville, että kaikki kolme olivat katolilaisia. Herra Yrjänä Posse, Hogenskild herra ja rouva Ebba Bjelke mainittiin tosin, mutta mitään kirjallisia todistuksia ei ollut, ja miehet puolestaan sanoivat, että heille tuntemattomat henkilöt olivat houkutelleet heidät ryöstämään prinssejä. Kuitenkin selittivät he, ettei ollut aikomus tehdä pojille mitään pahaa, he puolestaan uskoivat kaiken tapahtuneen parhaassa tarkoituksessa.

Kaikki kolme lähetettiin Gripsholmaan pidettäviksi vangittuina vastaisia kuulusteluja varten.

Skytte toipui pian saamistaan vammoista. Pahemmin oli laita Helenan, jonka pelästys oli melkein menehdyttänyt.

Lujempi side oli yhdistänyt koko perheen, ja erittäinkin oli herttua kiintynyt omaisiinsa enemmän kuin oli nähty pitkiin aikoihin.

Eräänä päivänä tuli Kätchen hänen luokseen ja sanoi: "Kas, mikä ystävällinen kirje mummolta. Hän tahtoo, että tulisin tänä kesänä hänen luokseen."

"No, kuinka itse tahdot?"

"Hän kirjoittaa, että hänen iässään on jokainen päivä odottamaton lahja, eikä hän tiedä kuinka monta hänellä on enää jälellä."

"Tahdon uskoa sinulle erään asian ja samalla kysyä neuvoasi", sanoi herttua.

"Voinko minä antaa neuvoja?" kysyi Kätchen punastuen.

"Sittenpähän nähdään. Ymmärrät tietysti, että viime päivien tapaukset ovat kovasti kiihdyttäneet mieltäni, ja kun minun täytyy muutamain viikkojen kuluttua matkustaa Suomeen, en voi olla alituiseen levottomuudella ajattelematta mitä täällä voi tapahtua."

"Eikö Kustaa tule mukaan?"

"Sitä juuri ajattelin minäkin", sanoi herttua vetäen hänet vasten poveaan. "Herttuatar tulee myös mukaan, mutta Maria Elisabet ei voi tulla mitenkään."

"Voihan hän ja Juhani ja Heidin rouva tulla kanssani mummon luo."

"Mutta minä olisin tahtonut sinut mukaani Suomeen."

"Ei, se ei käy päinsä", sanoi Kätchen hymyillen. "Minua tarvitaan täällä kotona."

"Niinpä kylläkin, rakkanani, ja missä et ole, siellä sinua kaivataan", sanoi hän. "Mutta nyt toiseen asiaan: mitä arvelet, onko Helenan tultava mukaan?"

"Merimatka tekisi hänelle hyvää, hänen rintansa on heikko."

"Mutta mukaan tulee eräs toinen henkilö, jota hän ei voi sietää lainkaan."

"Kuka se on?" kysyi Kätchen kummastuneena.

"Herra Juhana Skytte."

Kätchen katsoi häneen kummissaan, mutta kun hän huomasi veitikan silmänurkassa, punastui hän ja kääntyi pois hämillään.

"No, mitä arvelet asiasta?"

"Luullakseni Helena pitääkin hänestä."

"Onko hän sanonut sinulle sen?"

"Jos minulle on uskottu jotakin, niin enhän voi puhua siitä."

"Mitähän, jos kihlaisimme heidät?"

"Oi, kuinka se olisi hauskaa! Mutta Helena sanoo, ettei herttuatar pitäisi siitä."

"Miksi ei?"

"Kihlatut lyövät aina laimin velvollisuutensa."

"Pyh, ei mitään vaaraa."

"Sitä ei usko Helenakaan."

"Tiedätkös mitä, minä kihlaan heidät. Jos molemmat tulevat matkalle mukaan, on heillä kahta hauskempaa. Ja kun vuoden tai parin kuluttua palaamme kotiin, naitamme heidät. Vai mitä?"

"Kuinka hyvä olet ja kuinka pidän sinusta", sanoi Kätchen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Siinä tuskin moni on kanssasi yhtä mieltä, lapsukaiseni."

Muuatta päivää myöhemmin sanoi herttua puolisolleen, että toivoi hänen tulevan mukaan Suomeen ja että oli päättänyt ottaa Kustaankin mukaan.

"Mutta Maria Elisabet?" kysäisi herttuatar.

"Saa mennä Kätchenin kanssa leskikuningattaren luo."

"Ja Juhani?"

"Sinne hänkin, melkein koko lastenkamari", lisäsi herttua nauraen.

"Mutta kenen minä otan mukaani?"

"Paitsi piikasiasi ainoastaan Helenan. Skytte saa ottaa Kustaan huostaansa."

"Sopiiko se?"

"Mainiosti. Laittaudu nyt kuntoon, kuten minun puolisoni arvo ja korkea syntyperäsi vaatii. En tahdo, että Suomen ylpeät aatelisrouvat katsovat yli olkansa herttuatar Kristinaan."

"Sitä he eivät tule tekemään. Minä kyllä osaan pitää siitä huolen."

Itse asiassa oli hän ihastunut matkasta eikä lainkaan vastahakoinen jättämään pientä itsepäistä tytärtään Kätchenille, jota tämä totteli paremmin kuin omaa äitiään.

Samana iltana, kun perhe oli koolla tavallisuuden mukaan, laski herttua leikkiä Helenan kalpeista poskista ja houkutteli niille siten ruusunhäivähdyksen toisensa jälkeen.

Herttuatar, joka ei pitänyt siitä, että kukaan, saatikka sitten hänen puolisonsa, leikitteli hovineitsytten kanssa, näytti loukkautuneelta. Mutta siitä ei Kaarle säikähtänyt. Hän kutsui Helenan luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Tiedättekös, neitsyt, tunnen nuoren miehen, joka kovasti kaipaa tätä pientä kättä. Saanko antaa sen hänelle?"

Helena loi pelästyneen katseen herttuattareen, ja sitten painuivat hänen silmänsä maahan.

Juhana Skytte näytti kovin yllätetyltä. Hän oli noussut ja lähestyi heitä.

"Asianlaita on niin", jatkoi herttua, "että minua huolestuttaa kovin, kuinka voin palkita Juhana Skyttelle sen uhrautuvan uskollisuuden, jota hän on osoittanut perhettäni kohtaan. Vaikkapa antaisin hänelle kaiken maailman hyvyydet, ei sillä olisi suurtakaan arvoa hänelle, jollei hän saisi jakaa onneaan sen naisen kanssa, jota rakastaa. Sitä paitsi", lisäsi hän nähtyään Helenan jälleen vilkaisevan herttuattareen, "ilahuttaisitte suuresti puolisoani noudattamalla minun toivomustani."

Ankara rouva näytti hyvin loukkautuneelta, mutta kohtasi silmäparin, jonka edessä loi katseensa maahan.

"Silloin tahdon mielelläni", vastasi Helena.

"Se oli oikein. Ottakaa siis nyt toisenne ja olkaa niin onnelliset kuin totisesti ansaitsettekin."

Kaarle pani heidän kätensä yhteen. "Kas niin", sanoi hän Skyttelle, "vie nyt hänet mukanasi, niin saat sanoa hänelle kahdenkesken mitä minä kenties olen unohtanut."

Mutta heidän mentyään sanoi Kaarle ilkkuen puolisolleen: "Nyt kai myönnät, että he sopivat hyvin tulemaan mukaan."

Herttuatar ei katsonut hyväksi vastata mitään. Mutta illalla käski herttua tuoda viiniä pöytään ja joi vastakihlattujen maljan. Silloin ei auttanut herttuattarenkaan muuta kuin onnitella heitä, ja Kätchen kuiskasi Helenaa syleillen:

"Olen niin iloinen. Sillä nyt on matka sinulle paljon hauskempi kuin olisi ollut muuten."

Mutta näistä perhekohtauksista palasi Kaarle kirjoituspöytänsä ääreen antaakseen käskyjä joukkojen varustamisesta ja nimittäen päälliköitä. Hän tiesi, että Kaarle Gyllenhjelm oleskeli hyvän ystävänsä Samuel Niilonpojan luona. Heidät molemmat hän tahtoi mukaan ja kirjoitti heille omakätisesti.

13.

SOTARETKI VIELÄKIN.

Örebrossa oli kova kiire ja touhu. Herttua oli saanut sanoman, että Puolan säädyt olivat myöntäneet rahoja sotaretkeen Ruotsia vastaan, ja Sigismund antoi tästä julkisia kuulutuksia, joita levitettiin ympäri maan.

Mutta Kaarle ei ollut niitä miehiä, että olisi kauan katsellut kenenkään uhkailua. Hän oli jo hyvissä ajoin varustautunut hänelle ominaisella tarmolla ja viisaudella. Kesällä hän oli lähettänyt Rääveliin 9,000 miestä, runsaasti muonaa ja sotatarpeita mukanaan. Päälliköiksi kutsui hän Antero Lennartinpojan, Jaakkima Scheelin ja Kaarle Gyllenhjelmin ynnä muutamia muita.

Itsensä oli hänen ensin annettava muutamia tärkeitä määräyksiä siltä varalta, että hän sodassa saisi surmansa. Nyt oli hän kokonaan valtiomies, kirkas ja avoin oli hänen katseensa näkemään monia suuria velvollisuuksiaan.

Kuusivuotias Kustaa sai jo nyt olla mukana neuvotteluissa. Hän sai kuunnella kaikkea, mutta ei udella ennenkuin häneltä itseltään kysyttiin. Ja sitten oli hänen muistettava, ettei saanut muualla hiiskua sanaakaan siitä, mitä neuvoskamarissa puhuttiin. Poika ymmärsi sen hyvin ja hän hämmästytti isäänsä niin viisailla huomautuksilla, että tämä tuskin saattoi salata tyytyväisyyttään.

Heinäkuun puolivälissä tapahtui toisten lasten lähtö Örebrosta. Ja heinäkuun 31 päivänä nousi herttua puolisonsa ja poikansa kera laivaan. He purjehtivat Suomen saariston kautta Rääveliin, jonka satamaan ankkuroivat elokuun alussa, ja heidät otettiin vastaan suurella juhlallisuudella.

Herttuattaren oli jäätävä sinne poikansa ja hovin keralla, herttua taasen lähti sotajoukkoineen Liivinmaahan. Sodan alku oli hänelle varsin onnellinen, ja ennen vuoden loppua olivat ruotsalaiset valloittaneet Pernovan, Willannin ja Tarton. Seuraavana vuonna raivasivat Ruotsin aseet tiensä aina Väinäjoen varrelle saakka, ja moni loistava urotyö kaunisti suomalaistenkin miesten nimiä. Wolmar ja Wenden antautuivat melkein miekaniskutta, monet pienemmät linnoitukset seurasivat ripeää vauhtia, ja pian saatettiin ryhtyä Kokenhausia piirittämään.

Kaikissa näissä otteluissa oli Gyllenhjelm, nyttemmin kenraaliluutnantti, osoittanut suurta urhoollisuutta ja neuvokkuutta, joka herätti kaikkien, yksinpä herttuankin huomiota. Kokenhausia piiritettäessä hän sai tehtäväkseen pitää tien auki Kuurinmaalle muonantuontia varten. Herttuan saavuttua sinne sijoitettiin koko sotajoukko kaupungin edustalle ja laitettiin vallitukset, joista sitä voitiin ampua. Urhoollisen vastarinnan jälkeen kaupunki vihdoin antautui.

Mutta linna oli jälellä korkeine muureineen ja esilinnoituksineen. Sen valloittamiseen ei ollut muuta keinoa kuin puolustusjoukon nälistyttäminen. Kaupunkiin sijoitettiin, niin suuri saartojoukko, että se saattoi pitää puoliaan, jos linna väki tekisi hyökkäyksen. Päälliköiksi määrättiin Jesper Antinpoika ja Krister Some. Gyllenhjelm sai käskyn jäädä sinne niin kauaksi, että ehdittäisiin hankkia tarpeeksi muonaa ja laittaa riittävästi vallituksia.

Herttua matkusti pienen seurueen kera Rääveliin herttuattaren ja prinssin luo. Kustaa unohti kaiken muun, niin iloinen hän oli nähdessään isänsä jälleen.

Kaarle toi mukanaan useita nuorista päälliköistään, jotka hänen mielestään ansaitsivat muutamia lepopäiviä. Niiden joukossa oli 20-vuotias Jaakko de la Gardie, mainehikkaan Pontuksen poika. Herttuaa miellytti suuresti hänen reipas esiintymisensä ja kenties vielä enemmän se ystävyyssuhde, joka oli syntynyt hänen ja Gyllenhjelmin välillä.

Tähän aikaan saapui suuri joukko sotaväkeä sekä Ruotsista että Saksasta. Saksalaisia johti monet sodat sotinut kenraali, kreivi Johan von Nassau Dillenburg. Herttua oli erittäin tyytyväinen hänen saapumiseensa ja koki keskustellen perehdyttää häntä asemaan.

Muuan pikalähetti toi surullisen viestin, että nuori Pietari Stolpe oli ammuttu eräällä vakoiluretkellä Kokenhausin luona. Ja sitten alkoi saapua, uusia jobinposteja toinen toisensa jälkeen. Krister Some oli saanut käsiinsä muutamia linnasta karanneita puolalaisia, heitättänyt heidät alastomina järveen ja ammuttanut heihin maaliin; kohta sen jälkeen oli useita komppanioita kasakoita ja husaareja hyökännyt äkkiarvaamatta ruotsalaisten kimppuun ja tehneet suurta tuhoa. Mutta vielä pahempi, oli miehistössä ilmennyt kapinanhenkeä; Gyllenhjelm kirjoitti ettei väkeen enää ollut luottamista.

Tällaikaa jatkuivat uudet sotavarustukset. De la Gardie oli everstinä palannut rykmenttiinsä, ja herttua laati uusia sotasuunnitelmia Nassaun kreivin keralla.

Huhtikuun 2 päivänä synnytti herttuatar pojan, joka kastettiin samana päivänä ja sai isänsä tahdosta nimekseen Kaarle Filip. Ristiäiset vietettiin kaikessa hiljaisuudessa; muutamia kaupungin virkailijoista ja porvareista kutsuttiin todistajiksi, ja herttua kantoi itse poikansa ristille.

Kohta sen jälkeen lähetti hän Kustaan noutamaan sotakarttaansa. Hän tahtoi nähdä, oliko tämä käsittänyt aseman oikein, sillä hänestä oli kasvatettava Herran valittu jatkamaan Kustaa Vaasan työtä, edistämään uskonpuhdistusta Pohjolassa, kenties koko Euroopassakin.

Kustaa tuli karttoineen, jonka hän pani pöydälle. "Kas tässä", sanoi hän, "tässä on Kokenhaus, valkoiset neulat ovat ruotsalaisia joukkoja."

"Ne saat pian muuttaa pois", virkkoi herttua. "Sotaherra Rozivill on tulossa ylivoimaisen sotajoukon kanssa. Sain sen tietää niin myöhään, etten ehtinyt lähettää Gyllenhjelmille apuväkeä, ja varmaankin Kokenhaus on mennyttä kalua."

Niin olikin Puolalaiset ajoivat ruotsalaiset pakoon, ja niin tykistö kuin ampumavaratkin joutuivat vihollisen käsiin.

Se oli kova isku Gyllenhjelmille, joka teki kaikkensa pitääkseen joukkonsa koossa, mutta ne hakattiin osaksi maahan, osaksi ajettiin pakosalle; joko väsymys tai lahjukset olivat tärvelleet kurin tykkönään.

Kun saapui käsky, että joukkojen jäännökset oli vietävä herttuan luo, riensi Gyllenhjelm määräystä noudattamaan. Sen jälkeen yhdistettiin koko armeija ja se marssi Wendeniä kohden. Puolalaiset joukot, jotka olivat levinneet laajalle ympärinsä, riensivät tieltä pois, osa Kokenhausiin, toinen Rigaan, mutta ruotsalaiset hyökkäsivät pakenevain kimppuun ja onnistuivat saamaan takaisin Kokenhausin luona menetetyn tykistönsä.

Herttuan tarkoitus oli ryhtyä Rigaa piirittämään. Mutta syyskuun alussa saapui sanoma, että Sigismund oli tulossa puolalaisen pääjoukon kera, jolla oli suurkansleri Jan Zamoiski päällikkönään. Silloin luopui herttua piiritysaikeistaan. Siihen vaikutti osaltaan sekin, että katovuosi ja varsinkin rutto oli rasittanut maata, niin että kansa muistutti enemmän varjoja kuin ihmisiä.

Sigismundille oli sanottu, että hänen läsnäolonsa edistäisi sodan viemistä onnelliseen päätökseen. Sentähden oli hän seurannut mukana lähimpäin suosikkiensa vartioimana,. Puolalainen sotajoukko oli tunkeutunut keskelle Liivinmaata Wolmarin kaupunkiin, jota Zamoiski päätti ryhtyä piirittämään. Mutta kun hän ei ollut tuonut tykkejä mukanaan, täytyi hänen niitä odottaessaan pysyä toimetonna paikoillaan kokonainen kuukausi.

Se oli pieni pahanpäiväinen linnoitus, ja kun herttua herätti kysymyksen, oliko miehistöä asetettava sitä puolustamaan, vastusti sitä Nassaun kreivi, selittäen että ken Alankomaassa tahtoisi moista puolustusta yrittää, hänet epäilemättä hirtettäisiin uhkarohkeudesta.

De la Gardie ja Gyllenhjelm vastasivat, etteivät muurit ja vallit puolustaneet, vaan miesten oli puolustettava niitä, ja pyysivät saada puolustuksen hoteilleen. Herttua suostui, ja ne marssivat kaupunkiin rykmentteineen ja alkoivat heti laittaa pikku linnoitusta mahdollisimman hyvään kuntoon.

Kun kaikki valtaamattomat linnoitukset oli miehitetty, purjehti herttua koko hovin kera Räävelistä Turkuun. Täällä hän otti uskollisuudenvalan Suomen aatelistolta ja rankaisi ankarasti kaikkia väärinkäytöksiä, joita oli juurtunut maahan.

Erittäinkin rahvaan yleinen kurjuus kävi hänen sydämelleen. Talonpojat olivat ennen kaikkea kärsineet sodasta, aatelisto oli riistänyt itselleen heidän vero talo jaan ja kohteli; niiden entisiä asukkaita melkein kuin liiviläinen aatelismies maaorjiaan. Suomen rahvaan tila oli hyvänä todistuksena siitä, mihin kaikkeen mahtavat julkesivat ryhtyä, kun kuningasta ei ollut mailla.

Jäntevästi kävi Kaarle käsiksi tähän riihottomuuteen ja laittomuuteen, kutsui heti saavuttuaan "ratsumestarit, päämiehet, voudit, kirjurit, lainlukijat ja nimismiehet" Turkuun vastaamaan toimistaan, tutki, tuomitsi ja rankaisi ja ryhtyi muuten moniin toimiin turvatakseen rahvasta väkivallalta ja kruunua ryöstöltä.

Liivinmaalta saapui yhtä odottamaton kuin järkyttävä sanoma, että Zamoiski oli valloittanut Wolmarin ja että De la Gardie ja Gyllenhjelm oli viety vankeuteen. Nyt kuten aina hän kirjoitti ankarasti jalolle pojalleen; koskei tämä ollut paremmin puolustautunut, ansaitsi hän kohtalonsa. Kuitenkin tahtoi hän tehdä voitavansa saadakseen hänet vaihdetuksi vapaaksi.

Herttua tahtoi ryhtyä Zamoiskin kanssa rauhanneuvotteluihin, mutta siitä ei koitunut muuta kuin katkeria kirjeitä molemmin puolin. Herttua oli synkällä ja alakuloisella tuulella, eikä ollut iloinen se joulu, joka Turussa vietettiin.

Uuden vuoden 1602 ensi päivinä lähdettiin kotimatkalle ympäri Pohjanlahden. Vaikea oli matka tähän vuodenaikaan. Vasta helmikuun 19 päivänä olivat matkalaiset saapuneet Poriin. Siellä levähdettiin muutamia päiviä, ja sillaikaa antoi herttua "järjestyssäännön, jonka jälkeen Suomen voutien itsensä ojennettava on." Sitten taivallettiin Pohjanmaan halki Ruotsin puolelle.

* * * * *

Onneton oli ruotsalaisten kohtalo Puolan vankeudessa. Vasta viiden vuoden kärsimysten jälkeen saatiin Jaakko de la Gardie vaihdetuksi. Puolalaiset olivat antaneet kunniasanansa, että Kaarle Gyllenhjelm saisi vapautensa hänkin. Siinä tarkoituksessa oli hän saanut tulla mukana Marienburgiin, jossa vaihto oli tapahtuva.

Ruotsalaiset luovuttivat puolalaiset vangit, joita oli useita. Sen jälkeen luovutettiin De la Gardie puolalaisten puolelta. Odotettiin, että Gyllenhjelm tulisi jälestä, mutta vastoin lupauksia pidätettiin hänet edelleen, ja vankeus oli sen jälkeen paljon kovempi.

Hänelle taottiin raudat jalkoihin. Hänet vietiin entistään paljon viheliäisempään vankilaan, missä tuulet ja viimat puhalsivat läpi hatarain puuseinien ja jota ei tuimimmalla talvellakaan koskaan lämmitetty. Gyllenhjelmin pitkä, ruokkoamaton parta jäätyi siellä.

Kuitenkaan ei hän valittanut koskaan, vaan kesti kidutuksen tavattomalla kärsivällisyydellä. Suureksi lohdutuksekseen sai hän toki raamatun ja muutamia muita kirjoja, erittäinkin sellaisia, jotka käsittelivät katolilaisen ja luterilaisen opin eroavaisuuksia. Vakavat opinnot syvensivät hänen käsitystään elämästä, hän muuttui lempeäksi ja sävyisäksi mieleltään ja alistui nurisematta surulliseen kohtaloonsa.

Sangen usein kävi hänen luonaan munkkeja ja jesuiittoja, jotka tulivat häntä kääntämään. Mutta hän ei monien muiden vankien tavoin ollutkaan altis antautumaan munkkien pauloihin, vaan taittoi arastelematta peitsensä uskonsa puolesta. Käännyttäjät lähtivät tiehensä hämmästyneinä hänen suuresta oppineisuudestaan ja nolostuneina siitä, että olivat joutuneet väittelyssä tappiolle.

Vankilaansa oli hän myös saanut kyniä ja paperia. Hän kirjoitti kirjaa, jonka nimi oli Schola captivitatis (vankilakoulu) ja joka sisälsi esityksen niistä ajatuksista, mihin hän oli joutunut vankeutensa aikana.

Ruotsalaisten kaikki ponnistukset urhoollisen vangin vapauttamiseksi eivät saaneet Sigismundin itsepäisyyttä taipumaan. Vangin kiduttaminen oli ainoa keino, jolla hän saattoi kostaa kärsimänsä nöyryytykset.

14.

HORNANKUILU.

Ruhtinatar Maria oli jättänyt Elsan kahden uskollisen palvelijan huostaan, ja nämä olivat päättäneet yhdessä useampain kauppamatkustajain kanssa tehdä matkansa Espanjaan. Matka oli käynyt tavattoman onnellisesti niin meritse kuin maitsekin, kunnes Sevillan luona ryövärijoukkue kävi heidän kimppuunsa.

Asia olisi kenties päättynyt matkustajille onnettomasti, jollei taistelun aikana olisi eräs mies rientänyt esiin miekka kädessään. "Väistykää!" huusi hän ja tunkeutui taistelevain joukkoon.

Vaikutus oli käsittämätön, sillä samassa vaipuivat kaikki aseet ja kuului vain huutoja: "Apostoli, apostoli!" Ryövärit tottelivat häntä heti ja olivat ykskaks paenneet metsään.

Kun viimeinenkin oli poissa, kääntyi "apostoli" kauppamatkustajiin. He lankesivat hänen jalkoihinsa rukoillen hänelle taivaan siunausta.

Hän viittasi Mariankuvaan tienvarressa. Pyhä äiti hänet oli lähettänyt, sanoi hän. Ja useimpain kauppiasten riennettyä sinne kääntyi hän kolmeen muukalaiseen, jotka pysyttäytyivät loitommalla muista.

Elsa lausui kiitoksensa murteellisella espanjankielellä, mutta apostoli keskeytti hänet kysymällä syytä hänen tuloonsa ja kuunteli suurella mielenkiinnolla hänen vastaustaan. Kuultuaan, että neidolla oli suosituskirje karmeliittiluostarin abbedissalle, lupasi hän ennen pitkää käydä tämän luona.

* * * * *

Abbedissa Franciska de Lerma oli ruhtinaallista syntyperää. Hän oli nuoruudessaan ollut Maria Steyermarkilaisen persoonallinen ystävätär, ja tämän suosituksesta suostui hän ottamaan Elsan tilapäiseksi hoidokiksi. Ainoastaan siten saattoi hän oleskella luostarissa.

Häntä kehoitettiin sitä paitsi tarkoin noudattamaan luostarille säädettyjä menoja. Saattoi maksaa hänen henkensä, jos tuli tunnetuksi, että hän oli protestantti.

Elsa lupasi kaiken mitä vaadittiin. Nyt oli hän lähellä maaliaan, täältä oli hän löytävä Eevan — jos hän vielä oli elävien joukossa. Mutta tässä luostarissa ei rakas sisko ollut, sen tiesi hän, ennenkuin ensimäinen viikko oli kulunut umpeen. Kun hän ilmoitti siitä abbedissalle ja sanoi, että hänen täytyi nyt lähteä toiseen luostariin, vastasi tämä, että sääntöjen mukaan täytyi hänen oleskella luostarissa vähintään kuukausi. Kuukauden kuluttua saattoi asian ottaa uudestaan puheeksi.

Elsa aivan jähmettyi kauhusta. Kenties oli aikomus pitää hänet täällä iätkaiket. Samana päivänä määrättiin hänet hoitamaan erästä sairasta nunnaa.

Nuoret kuiskailivat hänelle, että sairas oli ilkeä vanha nainen, jolla varmaan oli jokin suuri synti omallatunnollaan, sillä hän ei saanut kunnaan rauhaa henkäämän hetkeksikään. Mutta se ei Elsaa pelästyttänyt.

Myöhään illalla hänet vietiin sairaan luo. Pikku sellissä oli ainoina huonekaluina yksinkertainen puusänky, tuoli ja pieni pöytä. Valkoisella kalkkiseinällä sängyn yllä oli pyhän neitsyen kuva.

Palveleva nunna toi palavan lampun ja hartauskirjan, jotka laski pöydälle.

"Teidän täytyy valvoa koko yö", sanoi hän Elsalle, "valvoa ja rukoilla, sillä ei voi tietää minä hetkenä hän saa kohtauksensa."

"Tulen tekemään parastani", vastasi Elsa ja hiipi varpaisillaan sairaan luo. Nunna meni tiehensä.

Elsa näki vuoteessa kalpeat, surkastuneet kasvot. Sairas makasi avoimin silmin, mutta ei katsonut hoitajaansa. Ainoastaan huulien liikunnosta saattoi nähdä sen levottomuuden, joka häntä kalvoi.

"Rukoilenko ääneen?" kysyi Elsa.

Sairas hätkähti äänen kuullessaan, mutta vastasi vain lyhyeen: "ei."

Hartauskirja oli pöydällä. Elsa luki siitä muutamia sanoja, mutta suru täytti niin hänen mielensä, että hän puhkesi kiihkeään itkuun. Mitä hän oli löytänyt kaikella etsinnällään? Ei mitään, ei mitään!

Sairas liikkui. Elsa kohotti äkkiä päänsä ja kohtasi silmäparin, joka katseli häntä kauhun ilmeellä.

Kun hän lähestyi, ryömi nainen peiton alle. Mutta hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän vaikeroi tuskallisesti.

Elsa palasi paikoilleen pöydän ääreen. Mutta hän oli niin väsynyt ja alakuloinen, että nukkui raskaasti vastoin tahtoaan. Hän näki unta sisarestaan; Eeva seisoi hymyilevänä ja iloisena hänen rinnallaan ja viittasi sairaaseen, ja Elsa heräsi siihen, että oli tuntevinaan rakkaan sisarensa painavan suudelman huulilleen.

Palveleva, nunna oli avannut oven ja tullut sisään. "Olen viipynyt kauemmin kuin tavallisesti", sanoi hän, "sillä aamuisin hänellä on parhaimmat hetkensä." Näin sanoen hän meni sairaan luo.

Elsa tunsi itsensä aivan kuin pahantekijäksi ja oli sentään niin rajattoman onnellinen. Eeva oli tullut hänen luokseen, hän tuskin saattoi uskoa nähneensä vain unta.

"Onko hän vielä täällä? Voitko nähdä hänet?" kuuli hän sairaan kuiskaavan nunnalle. "Tiedätkö, että hän on ollut täällä koko yön?"

"Jos sisar tarkoittaa uutta hoitajatarta, niin toin itse hänet tänne eilisiltana", vastasi nunna. "En voi uskoa muuta kuin että hän on täyttänyt velvollisuutensa."

"Etkö näe, että se on vain henki?" kysyi sairas ja peitti päänsä uudestaan.

"Kenties hyvä henki", virkkoi nunna. "Silloin on hän tervetullut."

"Luuletko hänen jäävän tänne?"

"Olen varma siitä."

"Mutta silloin en kenties olekaan iankaikkisesti kadotettu", huudahti sairas ojentaen laihat, luisevat käsivartensa taivasta kohden.

"Taivaan pyhät, onko minun noudettava pater?"

"Nouda pater Lorenzo, ei ketään muuta!"

"Tässä olisi aamiaiseksi munia ja viiniä…"

"Pane ne pöydälle ja mene heti!"

Nunna teki kuten oli käsketty, mutta hän viittasi Elsalle ja sanoi tälle ovessa: "Hän varmaankin saa vaikean kohtauksen, mutta minä tulen heti teitä auttamaan."

Käännyttyään Elsa näki kauhukseen, että sairas oli noussut sängystään. Se oli tavattoman kookas nainen, eikä Elsa voinut yksin pitää häntä vastaan puoliaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ajatella mitä tekisi, makasi sairas hänen jaloissaan. Epätoivoinen katse ja ristityt kädet olivat suunnatut häntä kohden, ja voihkien tulivat sanat: "Minun syntini on suurempi kuin mitä voitte antaa anteeksi. Oi armoa, armoa!" Hän vääntelehti lattialla ja kolhi päätään kiviin.

Suurella vaivalla onnistui Elsa vihdoin kohottamaan hänen päänsä syliinsä. "Kristuksen rakkaus on rajaton", sanoi hän. "Vaikka meidän syntimme olisivat veriruskiat, voi hän tehdä ne lumivalkoisiksi."

"Olen yöt ja päivät maannut polvillani hänen edessään, mutta hän on aina torjunut minut luotaan. Anekirjeetkään eivät auta", kuiskasi hän. "Sentähden he sanovat, että olen väliin hullu, mutta se on epätoivoa."

Elsa siveli hänen poskiaan, ja se näytti häntä tyynnyttävän. "Puhukaa minulle", pyysi hän hiljaa.

"Totinen katumus on tie parannukseen. Ja kun oikein hartaasti rukoilemme Jumalalta anteeksi, niin tiedämme, että Hän Kristuksen tähden kuulee rukouksemme."

"Kuinka sen tiedämme?"

"Antamalla sydämestämme anteeksi toisille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet."

Mistä johtui, että Elsa tällä hetkellä tunsi jäätävää kauhua? Oli kuin hänen sydämensä syvyydessä jokin ääni vastustaisi näitä sanoja.

Sairas nainen oli tähän asti pitänyt silmänsä sulettuina. Nyt avasi hän ne ja katsoi arasti Elsaan. "Oletteko elävä ihminen?" kysyi hän.

"Epäilettekö sitä?"

"Tahdotteko Kristuksen tähden osoittaa minulle suuren armeliaisuuden?"

"Kyllä, koko sydämestäni."

"Suudelkaa sitten minua, Jeesuksen nimessä?"

Elsa teki kuten hän käski, mutta jälleen tunsi hän saman kauhun tunteen. Se kuitenkin haihtui pois, kun hän näki naisen kirkastuvan katseen.

"Varmaan olette Herran lähettiläs", sanoi vanhus. "Nyt uskon, että minäkin voin saada sovituksen."

Nunna, joka tuli sisään, löysi molemmat lattialta syleilemästä toisiaan. Hän huusi ääneen, mutta vanhus käski häntä vaikenemaan, nousi Elsan avulla, meni takaisin vuoteelleen ja pyysi hartaasti Elsaa ottamaan osaa aamiaiseensa.

Ihmeissään katsoi palveleva sisar toisesta toiseen. Hän ei uskonut, että kaikki oli käynyt luonnollisella tavalla, ja kun hän ilmaisi epäilyksensä, huudahti toipunut sairas:

"Herran avulla on se tapahtunut, ja ihme on se meidän silmissämme."

Ennen pitkää tiesi koko luostari ihmeellisestä tapauksesta, ja pienessä sellissä oli pian enemmän kävijöitä kuin sinne mahtui. Mutta sairas näytti viisauttaan panemalla Elsan istumaan vuoteensa reunalle hartauskirja kädessään. Tämän piti lukea lakkaamatta, mutta hän itse vastaili kaikkiin kysymyksiin selittäen, että hän tosin ei ollut terve, mutta tunsi suuresti vahvistuneensa mieltäylentävästä lukemisesta.

Abbedissasta ei niin vähällä selvitty. "Sisar Anastasia on muuttunut aivan toisennäköiseksi", sanoi hän. "Epäilemättä on ihme tapahtunut, mutta en voi uskoa, että protestantilla on mitään osaa siihen."

"Herra voi valita työaseensa mistä vähimmän odotamme", vastasi sisar Anastasia. "En minäkään kiellä, että täällä on ihme tapahtunut, mutta minun täytyy toistaiseksi pitää se kaikilta salassa."

"Pater Lorenzo", ilmoitti palveleva sisar.

Hän oli nuori mies, kasvot olivat hienot ja kauniit, mutta niillä oli kärsimyksen ilme, joka vaikutti melkein kiusallisesti. Hän kumarsi syvään abbedissalle, mutta luodessaan pikaisen katseen Elsaan kävivät hänen kasvonsa melkein kalmankalpeiksi ja hän voi vain vaivoin malttaa mieltään. "Tervetuloa, pater", virkkoi sairas vuoteestaan. "Olen suuresti ikävöinyt teitä puhutella."

Abbedissa nousi ja viittasi Elsaa, seuraamaan. Häntä kuulusteltiin ankarasti, mutta hänen koristelematonta pikku kertomustaan ei uskottu siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän voinut selittää syytä sisar Anastasian kummalliseen muutokseen.

Paterin ja sairaan kesken oli sangen pitkä keskustelu, ja sen jälkeen kutsuttiin abbedissa saapuville. Hänkin viipyi kauan sellissä, ja kun hän vihdoin palasi sieltä, näytti hän sangen kiihtyneeltä.

Elsa vietti seuraavan yön Anastasian luona, ja tämä, joka näytti olevan yhtä selvillä kaikesta, mikä koski häntä, kuin hän itsekin, osoitti hänelle mitä suurinta suopeutta ja toistatti hänellä moneen kertaan, ettei mikään rikos ollut niin suuri, ettei sitä voinut saada anteeksi.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Elsa refektoriumiin. Häntä odottivat siellä pater Lorenzo ja "apostoli."

"Kuinka kauan olenkaan ikävöiden odottanut, että te tulisitte", sanoi Elsa ja ojensi hänelle kätensä.

Apostoli tarttui siihen ja katseli häntä osaaottavin katsein, jotka sekä liikuttivat että ilahuttivat häntä.

Pater Lorenzo oli sillaikaa tähystellyt Elsaa. Kun Elsa loi silmänsä häneen, kimmelsivät hänen silmissään kyynelet, ja hän sanoi tukahuttaen liikutuksensa: "Tiedättekös, miksi sanomme häntä apostoliksi?"

"Luullakseni hän on hyvä ja avulias kaikille", vastasi Elsa luoden kiitollisen katseen häneen, josta oli kysymys.

"Vielä enemmänkin", vastasi pater. "Vaikeimmissakin olosuhteissa voi kääntyä hänen puoleensa. Hän löytää lohdutuksen suurimmallekin syntiselle."

"Taivaan suurin lahja lapsillensa on se, että voi antaa anteeksi vihamiehilleen ja rakastaa heitä. Ettekö usko sitä, nuori neitsyt?" sanoi apostoli Elsalle.

"Uskon sydämestäni", vastasi Elsa. "Mutta minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, sillä tietääkseni ei kukaan ole rikkonut minua vastaan", virkkoi Elsa allapäin.

"Muistatteko vielä viimeisen keskustelumme?"

"Kuinka voisin sen unhottaa!"

"Minä olen onnistunut saamaan tietoja."

"Eevastako, sisarestani?"

"Niin, hänestä."

"Elääkö hän?" huudahti Elsa aivan poissa suunniltaan.

"Ei, hän on kuollut."

"Kuollut, kuollut!" toisteli Elsa kyynelissään. "Hänen henkensä se siis ilmestyi minulle!"

"Niin varmaankin."

"Onko hän kuollut täällä Sevillassa? Missä on hänen hautansa? Viekää minut sinne!" pyysi Elsa hartaasti ja kääntyen toisesta toiseen.

Molemmat näyttivät hyvin kiihtyneiltä, mutta apostoli sanoi lujalla äänellä: "Hän kuoli Ruotsissa ja on haudattu Vadstenaan."

"Vadstenaan! Miksi sitten olen tullut tänne!"

"Herran käsittämättömästä armosta, tuomaan rauhaa ja anteeksiantoa kahdelle sielulle, jotka kenties olisivat kadotetut ilman teitä."

"Eeva on murhattu! Ei, ei! En voi, en tahdo antaa anteeksi! He ovat vieneet kaiken iloni maan päällä!"

"Tahdotteko sentähden riistää syntisiltä taivaan armon ja laupeuden? Ajatelkaa tarkoin."

"En voi. Hän oli minulle rakkahin maailmassa. Olisin kulkenut maan ympäri löytääkseni hänet. Nyt ovat kaikki siteet katkenneet ja minä tahdon kuolla maan päällä elääkseni Eevan kanssa taivaassa."

Hän seisoi melkein liikkumatonna, kyynelet vierivät kalpeita poskia pitkin, ja sanat ilmaisivat katkeraa, pohjatonta surua. "Sanokaa heille, että annan anteeksi, kunhan he vain ottavat minunkin henkeni", sanoi hän luoden katseen miehiin, jotka katselivat häntä syvällä osanotolla.

Pater seisoi selin ikkunan ääressä, kiihkeän liikutuksen vallassa.

"Anteeksi, anteeksi! Minä olen väärässä! En tiedä mitä sanon!" Ja Elsa lankesi polvilleen ja ojensi rukoillen kätensä apostolia kohden.

Tämä nosti hänet pystyyn ja pani penkille istumaan. "Olette taistellut kovan taistelun", sanoi hän. "Mutta Jumala on teitä vahvistanut ja lopulta auttanut teidät voittoon."

"Kertokaa minulle kaikki", sanoi Elsa.

"Ei nyt, teidän tarvitsee etsiä vahvistusta rukouksesta ja voimistua ruumiillisestikin."

Pater oli tullut takaisin. "Ettekö tahdo lähteä luostarista?" kysyi hän.

"Heti, kun olen saanut täyden selon, tahdon lähteä kotiin", vastasi Elsa.

"Se kyllä tapahtunee viikon kuluessa", virkkoi de Vuergas, niinsanottu apostoli, ja ehdotti, että signora Juanita, hänen vanha hoitajattarensa, ottaisi siksi aikaa Elsan suojelukseensa.

Molemmat miehet olivat sitä mieltä, että oli paras muuttaa samana päivänä.

Abbedissa, jolta kysyttiin, oli siihen heti halukas. Hän sanoi melkein hämmennyksissään Elsalle hyvästit, tämä ei saanut vaihtaa sanaakaan toisten nunnien kanssa, ja sisar Anastasian sanottiin nukkuvan, niin ettei Elsa saanut mennä hänenkään luokseen. Heti sen jälkeen Elsa pantiin vaunuihin, jotka veivät hänet johonkin kaupungin ulkoreunalle.

* * * * *

Elsan muutto herätti luostarissa suurta huomiota. Häntä oli yleensä pidetty noviisina, jonka uskonnosta ei pidetty suurin väliä. Mutta kun sitten tapahtui sisar Anastasian hämmästyttävä toipuminen, luultiin sitä ihmetyöksi, ja sen oli tehnyt muukalainen nainen, protestantti, joka oleskeli vain muutamia viikkoja luostarissa.

Mutta huhu tapauksesta ei pysähtynyt vain luostariin. Se hiipi läpi portinlukkojen ja muurinrakojen ja kasvoi suunnattomasti. Ja pian kerrottiin ympäri Sevillaa, että karmeliittiluostariin oli tullut joukko protestantteja lohikäärmeillä ratsastaen, että nunnia oli pakoitettu polvillaan heitä palvomaan ja että ainoastaan abbedissan voimalliset manaukset olivat estäneet nunnia lähtemästä mukaan, kun uskottomat samanlaisella kyydillä lähtivät pois jälleen.

Häpeäjuttu tuli myös suurinkvisiittorin korville, eikä hämmästys ollut vähäinen, kun abbedissalle eräänä päivänä ilmoitettiin hänen tulonsa.

Karmeliittiluostarille osoitettiin ensi kerran sellainen kunnia, ja Franciska, joka arvasi syyn, koetti suojautua arvonsa ja säätynsä ulkonaiseen loistoon.

Vastaanottohuoneessa oli kaksi samettituolia punaisella veralla päällystetyllä korokkeella, ja niiden yllä riippui kultapaarteinen valtaistuimen kunniataivas.

Franciska oli istuutunut toiselle nojatuoleista. Hänen vieressään oli kunniasauva merkkinä hänen abbedissan-arvostaan.

Hän oli puettu ruskeaan villapukuun. Vyöstä, joka oli samaa kangasta, riippui kultaompeluksin ja smaragdein koristeltu pitkä rukousnauha, johon jokainen pater noster (isämeitä) oli merkitty itämaisella helmellä, suurella kuin pähkinä. Rinnallaan kantoi hän siselöityä kultaristiä, ja hienon, valkoisen käden jokaisella liikkeellä välkähti abbedissansormus, johon oli kiinnitetty yksi ainoa timantti jalointa lajia.

Pitkä, musta huntu riippui laahuksena hänen jälessään, kun hän meni vastaan ja polvistui kunnianarvoisen suurinkvisiittorin eteen, joka heti nosti hänet jalkeille ja vei entiselle paikalleen, istuutuen itse toiselle tuolille.

"Kiitän teitä, sisareni, tästä ensi kohtauksestamme ilman todistajia", sanoi hän.

"Arvasin, että se oli teidän ylevyytenne toivomus", vastasi abbedissa.

"Olitte oikeassa, tahdon tietää mitä perää on niissä huhuissa, joita liikkuu ympäri kaupunkia."

Franciska oli heti valmis kertomaan. Ruhtinatar Maria Steyermarkilainen oli lähettänyt hänen luokseen nuoren tytön, joka etsi sisartaan. Vadstenan entinen abbedissa oli Jumalan hengen vaikutuksesta opettanut hänelle pyhiä totuuksia; kerettiläistyttöön oli se sattunut niin kovin, että hän armovaikutuksia välttääkseen oli paennut luostarista, mutta Anastasia oli ihmeen kautta toipunut melkein ennalleen.

Hänen ylevyytensä kuunteli tarkkaavaisesti, mielessään aprikoiden, uskoikohan hengellinen äiti tosiaankin voivansa hänet pimittää. Mutta sotkuisen vyyhden hän oli selvittävä toisella kertaa, jos se sitä ansaitsi, nyt kysyi hän vienoimmalla äänellään:

"Mihin vankilaan kerettiläinen on loitonnut?"

"Kuten jo sanoin teidän ylevyydellenne, pakeni onneton täältä."

"Hm, käy säälikseni, että minun tarvitsee tehdä muistutus virkavirheestä."

"Koko syy on ruhtinatar Marian. Hänen hartaasta pyynnöstään minä otin tyttö rievun vastaan. Mainittiinpa kirjeessä muistaakseni, että teidän ylevyytenne oli luvannut suojelustaan, mutta meidän ei ollut käytettävä sitä ennenkuin viimeisessä hätätilassa."

Alliaga huokasi. "Tahdon kuulustella kerettiläistyttöä; missä hän piileksii?"

Kysymys ei tullut odottamatta, ja Franciska vastasi vienoimmalla äänellään, ettei hän sitä tiennyt, mutta muisteli kuulleensa, että hänet oli viety samaan täyshoitolaan, jossa de Vuergas asusti.

Suurinkvisiittori rypisti kulmiaan, mutta kun hurskas sisar lisäsi, että pater Lorenzo oli ollut läsnä, silloin hymyili hän ja sanoi, ettei kerettiläisillä ollut Lorenzoa vaarallisempaa vihollista. Hän houkutteli heidät ansaan luovuttaakseen heidät sitten inkvisitsionille.

Kun vielä oli vaihdettu muutamia merkityksettömiä korulauseita, meni Ludvico Alliaga luostarista takaisin palatsiin, ja kansa tervehti häntä syvin kumarruksin ja rukoili hänen siunaustaan.

* * * * *

Pieni asuinrakennus, johon Elsa oli viety, sijaitsi keskellä puutarhaa, johon osaksi oli istutettu sokeriruokoja. Muutamat amerikkalaiset puut kutoivat parhaallaan lehtiverkkoaan tuskin lehdittyneiden viiniköynnösten kietomina, ja kukkivat persikkapuut availivat ruusunvärisiä ja tuoksuvia kukkaterttujaan auringolle.

Signora Juanita, talon omistaja, oli vanhahko nainen, ja hän otti nuoren vieraan vastaan sangen ystävällisesti. Kun de Vuergas sanoi, että Elsa ennen kaikkea tarvitsi lepoa ja rauhaa, vei signora hänet pieneen, kauniiseen huoneeseen, auttoi häntä riisuutumisessa ja houkutteli hänet levolle siroon, ruusuisten uutimien verhoamaan sänkyyn.

Elsa oli sellaisessa mielentilassa, että hän antoi tehdä itselleen mitä tahdottiin. Varmuus sisaren kuolemasta oli sattunut häneen kuin ukkosen isku, hänen ajatuskykynsä oli tylsistynyt, eikä hän voinut enää kauemmin pysyä pystyssä.

Hän ei tiennyt mitä hänen ympärillään sanottiin ja tehtiin. Muutamia kertoja oli hän näkevinään de Vuergaan, joka surullisesti katseli häntä.

"Hän on hyvin sairas, ja luulen hänen seuraavan rakasta sisartaan", kuuli hän tämän sanovan.

Hän oli tahtonut kiittää apostolia niistä sanoista, sillä juuri sitä hän toivoi. Sitten ei hän tiennyt enää mitään. Ei, hän oli Eevan kanssa väikkyvinään pilvien palteilla, ja he lorusivat ja laskivat leikkiä kuten muinaisina päivinä. Ja muinaiseen tapaansa nuhteli Eeva häntä siitä, ettei hän tahtonut leikkiä ikäistensä kanssa, vaan alati riippui suuren siskon hameissa. Silloin hän lupasi Eevalle, että vastedes käyttäytyisi paremmin, ja Eeva sanoi, että Elsan täytyi pyrkiä itsenäiseksi ihmiseksi.

Sitten tapahtui jotakin ihmeellistä. Eeva kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vasten. "Nyt kohtaamme jälleen toisemme Jumalan luona", sanoi hän suudellen häntä.

Elsaa värisytti sanomaton autuuden tunne. Rakas sisar oli poissa, mutta hän tunsi hänen läsnäolonsa sulon ja hymyili sille.

Silloin kuuli hän nyyhkyttävän äänen, joka sanoi: "Kas, kuinka hän hymyilee kuolemalle."

"Ei, Juanita, vaan elämälle. Nyt luulen tosiaankin, että hän saa jäädä eloon."

Se oli de Vuergaan ääni, ja ikäänkuin hänen sanojaan vahvistaakseen avasi Elsa silmänsä.

"Pyhä Jumalan äiti", huudahti signora, "tämä on ihmetyö, jonka ovat saaneet aikaan teidän lääkkeenne ja vielä enemmän teidän rukouksenne."

"Jumalan armosta se on tapahtunut", vastasi de Vuergas mennen vuoteen luo. "Kuinka voitte?" kysyi hän.

Elsa katsoi ihmeissään häneen. Uneksiko hän vielä? "Nousen heti", sanoi hän. Mutta tehdessään heikon liikkeen noustakseen tuntui hänestä huone pyörivän ympäri ja hänen täytyi sulkea silmänsä.

"Lapsi raukkani, olette ollut hyvin sairas", sanoi de Vuergas. "Mutta kaikkivaltias on palauttanut teidät henkiin, ja nyt tahdomme yhdessä huolehtia siitä, että tulette terveeksi jälleen."

Elsa koetti ojentaa hänelle kättään, mutta se putosi hervotonna peitteelle. Hän kosketti sitä keveästi ja sanoi sen jälkeen hilpeästi: "Nyt, signora Juanita, jätän hänet teidän käsiinne." Sitten hän lähti.

"Hän on enkeli", sanoi Juanita katsoen hänen jälkeensä. "Odotahan, nyt menen noutamaan muutamia tuikituoreita munia, signorina ei saa mitään muuta tänään", lisäsi hän nyökäyttäen päätään Elsalle ja poistuen.

Ikkunasta paistoi huoneeseen päivä ja humahteli kukkien tuoksu puutarhasta, lähimmässä puussa liverteli lintunen, ja Elsa tunsi sanomatonta sulotunnetta. Kaikki suruiset ajatukset olivat puhalletut pois, ja hän vaipui hiljaa suloiseen lapsenuneen.

Signora Juanita oli oivallinen sairaanhoitajatar, hän tiesi, että hyvä ja vahvistava ravinto oli Elsalle välttämätön. Ja että se hyvin maistuisi, otti hän itse osaa kaikkiin aterioihin ja ilosti niitä pakinallaan ja kertomuksillaan.

De Vuergaan oli ollut pakko lähteä matkalle, mutta hän oli palaava viikon päästä. Juanita sanoi, ettei se aika riittäisi kaikkien hänen tarinaansa kertomiseen.

De Vuergas oli korkeasukuinen aatelismies; hänen ikänsä oli tullut tunnetuksi hurjasta, hillittömästä luonteestaan. Hän oli kohdellut julmasti palvelijoitaan, ja mustasukkaisuutensa puuskassa kerrottiin hänen murhanneen oman vaimonsa. Kohta sen jälkeen menetti hän itsekin henkensä metsästysretkellä.

Poika oli vieraissa maissa, vasta kotiinnuttuaan sai hän tiedon vanhempainsa kuolemasta ja siihen liittyvistä seikoista. Hän oli ainoastaan kahdenkymmenenvuotias, mutta tämä tieto koski häneen niin syvästi, että hän luopui maailmasta ja päätti omistaa koko elämänsä hyväntekeväisyydelle. Siinä tarkoituksessa hän oli pukeutunut munkinpukuun, mutta munkinkaavun alla oli täysi asevarustus. "Sillä", oli hänellä tapana sanoa, "missä eivät hyvät sanat auta, siellä auttavat aseet."

Varsinaisen kansan kesken oli hänen vaikutusvaltansa niin suuri, että hänen tarvitsi ainoastaan näyttäytyä hillitäkseen pahimmankin hälinän. "Mutta", lisäsi Juanita, "eipä lienekään niin kurjaa hökkeliä, ettei hän olisi siellä käynyt, eikä niin suurta syntistä, ettei hän olisi puhunut sille lohdutuksen sanoja."

Signora kertoi edelleen, että hän oli nyt kymmenkunnan vuotta jatkanut siunausrikasta toimintaansa ja että kansa kunnioitti häntä niin suuresti, että viranomaiset häntä melkein pelkäsivät, "erittäinkin aikoessaan tehdä jotakin laitonta", lisäsi Juanita kuiskaten.

Hän puhui myös pater Lorenzosta, joka oli sangen kummallinen ihminen. Kohta suurinkvisiittorin saavuttua oli hän aivan takertunut kiinni häneen. Hän tahtoi pidättää inkvisiittoria monista hullutuksista, mutta siitä ei don Alliaga pitänyt, hän tahtoi nauttia elämästä ja pitää hyviä päiviä.

Useimmiten keskustelu kuitenkin palasi de Vuergaaseen, ja molemmat ikävöivät hänen palaamistaan.

Nuoruudella on oma lääketaitonsa, ja Elsa toipui päivä päivältä. Jo kolmantena päivänä saattoi hän nousta vuoteestaan, neljäntenä hän teki kierroksen puutarhassa nojaten Juanitan käsivarteen; viidentenä hän käyskenteli siellä yksin ja kuudentena hän liehui iloisena ympärinsä, poimi kukkia ja kuiski itsekseen: "Huomenna tulee hän!"

Samana päivänä iltapäivällä istuivat Juanita ja Elsa yhdessä pienessä seurusteluhuoneessa. Edellinen virkkasi ja jälkimäinen sitoi seppeleitä viiniköynnöksen lehdiltä, jotka huomispäivän kunniaksi oli ripustettava kukkaköynnöksiin.

He puhuivat de Vuergaasta, kuten tavallisesti. "Kahtena ensi vuorokautena ei hän poistunut huoneesta", kertoi Juanita. "Sanoinkin jo hänelle, että näytti aivan siltä kuin taistelisi hän kuoleman kanssa, kumpi heistä saisi Signorinan."

"Mitä hän vastasi?"

"Että jos hän taisteli Jumalan voimin, oli hän kyllä voittava."

"Kenties juuri siksi on elämä käynyt minulle rakkaammaksi kuin milloinkaan ennen", sanoi Elsa hiljaa.

Samassa koputettiin ovelle, ja Elsa riensi avaamaan. Ulkona seisoi pieni mustalaispoika, joka ojensi hänelle kirjeen.

"Kuka voi kirjoittaa minulle?" sanoi hän ja luki kummissaan: "Signora Elsa Sparre." Kenties oli de Vuergas… Hän avasi kirjeen, siinä oli ainoastaan sanat: "Pater odottaa teitä!"

"Missä, missä?" huusi hän kiihkeästi, yhäkin arvellen vain, että ystävä oli jo palannut.

"Ulkona puutarhassa, aitovarressa", vastasi poika.

Ei epäilystäkään, hänen siellä täytyi olla, ja hän riensi melkein lentämällä huoneesta. Ilta pimenee pian etelämaissa ja nyt se pimeni parhaillaan.

Kun Elsa tuli neuvottuun paikkaan, ei hän nähnyt ainoatakaan ihmistä. Hän huusi kärsimättömästi: "Tule, tule, täällä minä olen!"

Samassa heitettiin vaippa hänen ylitseen ja hänet nostettiin vahvoille käsivarsille. "Jos huudatte, olette kuoleman oma", kuiskasi ääni. Häntä kannettiin kappaleen matkaa ja asetettiin sitten vaunuihin. Hänen suuhunsa pantiin kapula, kädet sidottiin selän taa, jonka jälkeen hänet jätettiin yksin ja vaunut kiitivät katua eteenpäin.

Tämän täytyy riippua erehdyksestä, ajatteli Elsa, jollei… Alliaga olisi kenties saanut tiedon, että hän oli Sevillassa. Kirje taisi olla häneltä. Se kurja saa kuulla nyt totuuden. Jumalan kiitos, hän ei tuntenut pelkoa lainkaan.

Vaunut pysähtyivät. Samat käsivarret kantoivat häntä portaita ylöspäin, hän kuuli kuiskailtavan ja ovia availtavan. Hänet kannettiin varmaankin monien huoneiden läpi ja laskettiin sitten varovasti jollekin pehmeälle.

Askelet loittonivat, hän kuuli oven sulkeutuvan. Heti sen jälkeen hän tunsi jonkun päästävän hänen kätensä irti ja ottavan suukapulan pois. Vaippa putosi maahan, ja Elsa nousi nopeasti sohvalta, jolle hänet oli laskettu.

Hän oli pienehkössä, upeasti sisustetussa huoneessa. Kynttiläkruunusta levisi himmeä, miellyttävä valo huoneeseen, ja hänen jaloissaan makasi nuori, kaunis tyttö, joka painoi hänen hameensa lievettä vasten huuliaan toistellen: "Oh, bellissima, bellissima!"

Elsa irroittihe hänestä nopeasti ja kysyi: "Missä olen?"

"Inkvisitsionipalatsissa", vastasi tyttö nousten.

"Kenen käskystä on minut tuotu tänne?"

"Hänen ylevyytensä Alliagan."

"Tahdon tietää millä oikeudella!" huudahti Elsa.

"Hänen ylevyytensä kysyy, mihin aikaan huomenna signora tahtoo hänet ottaa vastaan."

"Tahdon nyt heti, sillä minun on jo tänä iltana palattava takaisin."

"Se ei käy päinsä", sanoi tyttö, veti uutimet syrjään salaoven edestä ja viittasi pieneen makuuhuoneeseen. Hän taputti käsiään ja kaksi palvelijaa kantoi huoneeseen katetun pöydän, jolla oli ruokaa ja viiniä. Heti sen tuotuaan palvelijat poistuivat.

Tyttö otti eräästä ikkunakomerosta sitran ja pani sen pöydälle, toivotti signoralle hyvää yötä ja meni.

Elsa ei tuntenut mitään pelkoa, harmia vain. Kuinka Alliaga oli rohjennut hänet ryöstättää? Hänen täytyi kirjoittaa ruhtinatar Marialle. Mutta ajatteles, jos mokoma tahtoi hänet pidättää, kuka oli hänet silloin pelastava? Kuka muu, jollei sama mies, joka kerran ennenkin oli pelastanut hänen henkensä? Hän varmaan rientäisi nytkin apuun. Elsa ei voinut auttaa sitä, että tunsi iloa saadessaan uutta aihetta häntä kiittää.

Sairautensa jälkeen oli Elsalla oivallinen ruokahalu ja hän istuutui syömään. Hän maistoi viiniä, se oli makeaa ja sangen hyvää. Ei ollut vettä siihen sekoitettavaksi, ja Elsa joi sentähden ainoastaan puolen lasia.

Aterian jälkeen hän meni ikkunan luo. Se antoi pihalle, ja siellä käveli sotamiehiä edestakaisin. "Niin, eihän minun tarvitse heittäytyä täältä ulos", ajatteli hän. "Hän kyllä tulee minut vapauttamaan."

Hän polvistui rukoukseen ja meni sitten makuukamariin. Suureksi iloksi löysi hän pienen salvan salaovessa, hän painoi sen kiinni ja laskeutui levolle.

Hän heräsi siihen, että joku koputti ovelle. "Tulin vain kysymään, eikö signora tahdo mitään."

Ei, hän ei tahtonut mitään. Hän riensi jalkeille. Päivä oli jo pitkälle kulunut, ja hän oli nukkunut yhtämittaa koko yön.

Hän pukeutui nopeasti, mutta ei tuntenut samaa luottamusta kuin edellisenä päivänä. Hän ajatteli, että nyt oli de Vuergas varmaankin palannut kotiin. Mitä oli hän sanova ja tekevä kuultuaan hänen olevan poissa? Alkaisiko hän heti etsiskellä ja miten saisi tietoonsa, mihin hänet oli viety?

Aamiainen tuotiin. Se oli yhtä upea kuin illallinenkin, mutta ruokahalu ei ollut sama, ja vaikka hän teki kaikkensa pitääkseen yllä rohkeuttaan, ei se tahtonut onnistua.

Pöytä vietiin pois. Hänellä oli hyvä halu kysyä: "Eikö hän tule?" Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen, hänen täytyi odottaa.

Äkkiä hän hätkähti ja sydän sykki aivan kuuluvasti. Hän tunsi askelet ja äänen, joka puhui ulkona. Rohkeutta, rohkeutta! Nyt aukeni ovi ja Alliaga astui sisään hymyilevänä ja iloisena, ojentaen hänelle kätensä.

Mutta Elsa ei tarttunut siihen, katsoi vain uhkaavasti häneen ja sanoi: "Minut on tuotu tänne väkivallalla."

"Olisitteko tullut vapaasta tahdostanne?"

"Tunsimmehan toisemme ennestään", vastasi Elsa. Alliagan poskille häivähti puna. "Halusitte puhutella pater Edviniä?"

"Se on vain houkutuskeino, hän ei tietysti ole täällä."

"Se olen minä!"

"Te! Miksette ole sanonut sitä ennen?"

"Sanon sen nyt."

"Tunsitteko sisareni?" kysyi Elsa hiljaa.

"Teidät ensi kerran nähdessäni hämmästytti minua suuri yhdennäköisyys välillänne, vaikka te olette kauniimpi kuin hän."

Elsa kääntyi loukkaantuneena pois.

"Espanjan aurinko on kaunistanut teitä yhä enemmän."

"Minä haluan päästä täältä", sanoi Elsa kiihkeästi ja nousi.

"Mutta ette pääse", vastasi Alliaga tyynesti.

"Millä oikeudella pidätätte minua?"

Alliaga hymyili: "Te olette viisas ja ajattelevainen, teidän kanssanne voi puhua, ja jätän kohtalonne omiin käsiinne."

"Ettehän vain petä minua?"

"Tulette kyllä käsittämään, etten tee niin", sanoi Alliaga katsoen tutkivasti häneen, "edellyttäen että annatte minun puhua loppuun."

"Puhukaa vain", vastasi Elsa tekeytyen tyyneksi.

"Kasvattien joukossa Vadstenassa oli sisarenne, joka teki mitä suurimman vaikutuksen minuun, enkä luule, että tunteeni jäi vastaamatta…"

Elsa katsoi ankarasti häneen ja nousi.

"Olkaa huoletta, se on ainoastaan otaksuma — ja minä matkustin. Me molemmat näimme toisemme Steyermarkissa, ja mikä Vadstenassa oli vain hetken hehkua, puhkesi siellä ilmiliekkeihin. Minä rakastin, minä jumaloin teitä. En tiedä mistä saitte voimaa minua vastustaaksenne. Sanoitte näkevänne sisarenne, mutta se oli ainoastaan mielikuvituksenne leikkiä. Kaikessa tapauksessa vältitte kuitenkin minua sillä kertaa."

"Kuten ainakin olen tekevä", puuskahti Elsa. "En ole koskaan pettynyt naista taivuttaessani, ja tällä kertaa lisäksi rakastin kuin mieletön. Mutta tiesin teidän tulevan tänne ja päätin odottaa."

Hän oli vaiti kotvan. "Nyt olette täällä", lisäsi hän ja katseli häntä intohimoisesti, "kauniimpana, viehättävämpänä kuin konsanaan! Tule omakseni, Elsa!" huudahti hän koettaen tarttua hänen käteensä. "Tunnen, etten voi elää ilman sinua."

"Unohdatte, että houkuttelette minua rikokseen", sanoi Elsa inhon ilmeellä ja veti pois kätensä.

"Rikokseen", toisti Alliaga. "Jollei mitään muuta ole välillämme, silloin, Elsa, suostut pian kuulumaan minulle." Hän otti esille pienen kirjan. "Odotin vastaväitteitäsi, mutta olen valmis ne kumoamaan."; Hän viittasi kirjaan. "Tässä on veljeskuntamme säännöt, ja kuule nyt itse." Hän avasi kirjan ja luki:

"Meidän hengellinen voimamme on niin suuri, että mihin jotakin ihmistä käskemmekin, ei tahtomme noudattaminen ole koskaan synti."

Hän heitti nopean silmäyksen Elsaan ja jatkoi: "Kaikki, minkä päästämme maan päällä, pitää oleman päästetty taivaassa; meille on annettu kaikki voima ja valta yli ruumiin ja sielun."

"Tämä on inhoittavaa!" huudahti Elsa siepaten kirjan hänen kädestään ja heittäen sen lattiaan. "En voi kuulla sanaakaan enempää."

Alliaga oli käynyt aivan kalpeaksi, mutta silmät tuiskivat tulta ja hän puuskahti kiihkeästi: "Tätä tulette vielä katumaan. Valitkaa, tahdotteko kuulua minulle tai että teitä syytetään kerettiläisyydestä!"

"Olen aivan äskettäin alkanut rakastaa elämää", sanoi Elsa melkein itsekseen. "Mutta häpeällä en sitä osta."

"Elsa!" puuskahti Alliaga kiihkeästi ja meni häntä kohden.

"Ettekö sanonut, että ratkaisu oli riippuvainen minusta? No niin, olen tehnyt vaalini."

Elsa kääntyi hänestä halveksivalla ilmeellä, joka sai hänet raivoissaan puristamaan kätensä nyrkkiin. Mutta hän hillitsi itsensä ja syöksyi ulos huoneesta.

Elsa vaipui polvilleen, voimat pettivät. "Jumala minua auttakoon", rukoili hän.

Hän oli kuulevinaan liikuntaa ja nousi nopeasti. Pater Lorenzo astui esiin eräästä ovesta, jota hän ei ollut ennen huomannut. Oliko hän kuullut keskustelun? Saattoi päättää niin hänen ulkomuodostaan.

Hän lähestyi Elsaa ja sanoi hiljaa: "Mitä tapahtuneekin, niin ole peloton, Elsa Sparre. Minä pelastan sinut." Hiljaisin askelin hän poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.

"Alliagan suosikki", ajatteli Elsa. "Häntä en usko. Ja jos pelastus on mahdollinen, toivon sen tulevan toisaalta."

Hän istuutui aprikoiden huolissaan, mitähän nyt oli tuleva. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän sai sen tietää.

Nuori tyttö, joka oli häntä palvellut, syöksyi huoneeseen itkien ja parkuen. Hän heittäytyi Elsan jalkoihin ja suuteli hänen käsiään, huutaen ettei häneltä saanut ottaa rakasta Signoraansa. Heti sen jälkeen tuli vanha mies, joka oli puettu sepelikauluksiseen vaippaan. Hän kysyi, oliko Elsa valmis seuraamaan.

"Minun kai täytyy", vastasi Elsa nousten. Mies otti esille vaipan, joka muistutti nykyajan dominoa. Nähtyään täyden toden tulevan lakkasi tyttö itkemästä, auttoi Elsan korville huppukauluksen ja sitoi puolinaamion kasvoille.

Ulkona odottivat vaunut, joihin hänet vietiin, ja kun ne pitkän matkan jälkeen vihdoin pysähtyivät, ymmärsi hän, että se synkkä rakennus, jonka porttiholvista vaunut ajoivat läpi, oli vankila.

Vaununovi avattiin nopeasti, ja mies, joka ojensi hänelle kätensä auttaakseen hänet maahan, jätti hänen käteensä pienen vaateliuskareen, jonka hän onneksi älysi heti kätkeä.

Mies tyrkättiin samassa syrjään, ja hänelle satoi haukkumasanoja siitä, että hän oli rohjennut tunkeutua portista sisälle; turhaan hän viittoili, että oli kuuromykkä ja oli tullut kerjäämään, armotta heitettiin hänet ulos, ja ainoastaan Elsan tyyni käytös pelasti hänet tarkastuksesta.

Vanginvartija vei hänet ylös muutamista portaista, kuletteli useita käytäviä ja avasi vihdoin oven, joka vei valkoiseksi rapattuun koppiin. Siellä oli ainoastaan sänky, pöytä ja kaksi tuolia, Mariankuva ja rukousjakkara.

"Saatte ruokaa kahden tunnin kuluttua", sanoi vanginvartia ja poistui. Elsa kuuli hänen panevan ovelle rautasalvan ja munalukon.

Hän olisi kenties joutunut epätoivoon, jollei pieni liuskare hänen kädessään olisi herättänyt hänessä mitä mielettömimpiä toiveita. Vapisevin käsin hän avasi sen ja luki. "Pyydä rippi-isää." Siinä ei ollut sanaakaan enempää.

Oliko se paula? Elsa luuli melkein niin, kenties aiottiin… ei, varmaankin lähetettäisiin hänelle joku Alliagan kätyreistä kaikin keinoin kietomaan häntä pauloihinsa. Hän ei tahtonut mitään sellaista rippi-isää.

Verkkaan riisui hän vaipan, pani sen toiselle tuolille ja istuutui itse toiselle. Naamion oli hän heittänyt lattialle.

Luonto vaati osansa, ja hän purskahti rajuun itkuun. Ajatteles, jos hänet pakoitettaisiin viettämään täällä koko elämänsä. Hän uskoi varmasti, että de Vuergas etsi häntä, mutta kuinka tämä voi tietää mihin vankilaan hänet oli kätketty? Ja oli kai kaikkein uskomattominta, että hänet oli suurinkvisiittori tänne suletuttanut.

Ruoka tuotiin. Hän ei uskonut voivansa maistaa palaakaan, mutta kummakseen oli hän nälkäinen ja söi kaiken mitä oli saanut.

Hän rupesi levolle… nukkuminen ei tullut kysymykseenkään. Mutta siinäkin luonto pyrki oikeuksiinsa, jakun hän heräsi seuraavana aamuna, oli hänen ensi ajatuksensa pater Lorenzo. Tämähän oli luvannut hänet pelastaa. Tuo vaateliuskare ei tosin ollut paterilta, mutta hänhän saattoi huoletta pyytää rippi-isää, sillä eihän hänen tarvinnut välittää mitään hänen sanoistaan ja hänen kauttaan saattoi hän lähettää viestin Juanitalle, mainitsematta de Vuergaasta mitään.

Hiljainen vanginvartija toi aamiaisen, johon kuului ainoastaan vähän hunajaa ja leipää, vesiruukku mukana.

Kun Elsa pyysi rippi-isää, katsoi mies tutkivasti häneen ja meni vastaamatta mitään.

Hän jäi yksin koko päiväksi ja sai hyvää aikaa aprikoida, vietäisiinkö hänet kenties tuomioistuimen eteen ja tuomittaisiin kerettiläisenä poltettavaksi roviolla. Hän polvistui hartaaseen rukoukseen, ja katso, ikäänkuin merkiksi, että Jumala oli hänen rukouksensa kuullut, pienestä luukunraosta katonrajassa pilkahti päivänsäde hänen koppiinsa. Tämä pieni tapaus vaikutti kuin taikaiskulla, sydän täyttyi kiitollisuudesta, ja hän tunsi varmuutta, että vaikka kaikki ihmiset hänet hylkäisivät, taivahinen isä ei ollut sitä tekevä. Tulipa mitä tulikin, nyt oli hän kyllin vahva kestämään kaiken, hän tunsi nyt selvemmin kuin koskaan kenen puoleen kääntyä kaikissa huolissaan.