MIEHUUDEN AIKANA.

1.

"— — Vanhurskauttaminen tapahtuu Jumalan armosta. Sen alku ei ole syntisessä itsessään, hänen siveellisessä itsensä kehittämisessään, sillä hän on väärintekijä. Sellaisena ei hän sitä ansaitsekaan. Ainoastaan Jumalan ylevä tahto voi hänet vanhurskauttaa."

Pappi kulki edestakaisin lattialla, lukien ulkoa kädessään olevasta vihkosta. Aurinko paistoi sisään kirkkaasti, ikkunat olivat lounaasen päin ja selkiselällään, nurkimmaisesta lankesi maidonvalkea valo harmaalle, kiiltävälle lattialle. Lepattavia haapoja kasvoi piha-aidan vierustalla ja niiden levottomat lehdet kuvastuivat ikkunaruutuihin. Puutarhasta lehahteli huoneeseen tuoksu kevätesikoista, sireeneistä ja näsiäpensaista. Pappi saattoi eroittaa jokaisen tuoksuvivahduksen, sillä hän oli itse istuttanut puut ja kukkaset, ja ne oikein hyväilivät häntä. Kun ilmavirta sattui olemaan hiukankin voimakkaampi, saapui kartanon lähellä olevista, juuri lehteen-puhjenneista koivuista ja raikkaista kuusista väkevä tuoksuaalto, joka säälimättä kulki yli puutarhan. Joka kerta sen jälkeen tuntui raikas, keväinen mullantuoksu kohoilevan paljastuneilta pelloilta.

Vaiti!

"— — Mikä sitten saattaa Jumalan niin armolliseksi väärintekevää ihmisparkaa kohtaan, joka ei itsestänsä voi niin mitään? Hänen käsittämätön rakkautensa syntistä kohtaan, hänen suuri armeliaisuutensa hänet siihen saattaa."

Nyt vihelsi laiva kolmatta kertaa. — Ei, tämä kävi vastustamattomaksi, papin täytyi katsoa laivaa, joka suuressa kaarteessa eteni laiturista vuononselälle, jonka tyvenen pinnan se leikkasi kahtia. Suurempi osa siitä jäi tuolla kauempana olevan saaren puolelle, pienempi kaupungin puoleiselle rannalle. Pappi otti kiikarinsa pöydältä. Laituri tuolla alhaalla oli täynnä kirjavia päivänvarjoja, niiden välillä näkyi miesten hattuja, enimmäkseen tummanvärisiä, siellä täällä vilkuttivat jotkut nenäliinaansa jäähyväisiksi.

Hän kuuli askeleita oikeanpuoleiselta hiekkakäytävältä, ne saapuivat hänen äitinsä puutarhasta ja olivat nähtävästi tulossa tännepäin, — aikaihmisen askeleita ja lapsen tepsutusta. "Äiti, mitä sillä laivalla on vatsassa?" — "Ha, ha!" — Sieltä tuli näkyviin voimakkaan näköinen nainen. Kaula tanakka ja rinnat pyylevät, tavattoman hyvin muodostuneet, kookkaanlaiset kasvonsa olivat tummahkot, nenä kaartuva, tukka melkein musta. Yllään oli kellervä, tulipunaisilla kukilla koristettu musliinipuku, sen olkakannattimet olivat tulipunaista silkkiä, samoinkuin vyökin. Tämä oli jyrkkänä vastakohtana hänen tummalle iholleen, mustalle tukalleen ja syville silmilleen. Hän kunnioitti lämmintä kevätpäivää asiaankuuluvalla väriloistolla. Mutta heti huomattuaan hymyilevän Melanchton-pään ikkunassa, hän laski punaisen päivänvarjon kasvojensa eteen. Hän talutti kädestä neljävuotiasta poikaansa, tuon ikkunassa seisovan näköistä, vaaleatukkaista pientä vekkulia. Poika päästi äidin käden ja avasi puutarhojen välisen portin ja juoksi ikkunan sivuitse avatakseen myöskin tielle vievän. Rouvan tullessa jälestä kuiskasi pappi: "Onneksi olkoon! Oletpa sinä kaunis!" Tuo kuulosti happaman-imelältä. Voiko papin rouva pukeutua tuolla tavoin?

Laskematta päivänvarjoaan hän riensi avatulle portille ja edelleen tietä pitkin kaupunkia kohti. Poika pani kiireesti portin kiinni ja juoksi perästä. "Minnekäs te menette?" — "Tuonne alas katsomaan!" huusi poika juostessaan. Rouvan niska hatun alla, hänen ruumiinsa muodot auringon paisteessa, käyntinsä ja värit… pappi katsoi ikkunasta, rummutteli sormillaan ikkunalautaan ja vihelteli hiljaa. Hänen lämmin katseensa seurasi rouvaa, — kunnes hän voimakkaasti riuhtasihe taas kävelemään.

"— — Jumala ei rankaise, hän säälii, hän tahtoo vapahtaa. Kuitenkaan ei sillä tavoin kuin sotapäällikkö, joka lahjoittaa vapauden, eikä kuten kuningas, joka suo amnestin; jaa, kenties kaikki eivät ymmärrä sanaa 'amnesti', sanoisinkohan — unhoituksen?… Ei, se ei vastaa sitä, ehkäpä: 'armounhoituksena', no niin — kuitenkaan ei sillä tavoin kuin sotapäällikkö, joka lahjoittaa vapauden, eikä kuten kuningas, joka suo armounhoituksen, niin, sillä tavoin ei Jumala voi vanhurskauttaa, ei, se sotisi Jumalan iankaikkista pyhyyttä vastaan. Vanhurskauttaminen on tosin armo, mutta se on myöskin tuomio. Siinäkin täytyy olla oikeudellinen perustus olemassa, s.o. jumalallista lainvaatimusta täytyy noudattaa."

Oikeastaan tämä kuulostaa aika lailla lakitieteelliseltä.

Pappi kurkisti kirjaan, joka oli avattuna ikkunainvälisellä pöydällä, hän vertaili sitä kädessänsä olevaan vihkoon. Silloin kuuli hän vuonon selältä höyrylaivan kohinaa, se oli juuri menossa pappilan kohdalla. Hänen täytyi katsahtaa nurkkaikkunasta ja siihen hän sitten jäikin nojailemaan. Päivä paistoi laivan valkeaan katokseen, aaltolinja mantereen ja saaren välillä oli kuin pingoitettu nuora, taivaalla ei näkynyt niin pilvenhattaraa, savu kohosi selkeätä taustaa vasten ja melukin sieltä kuului aivan selvästi. Papin katse siirtyi laivasta kaupunkiin, rannalle, yli selän ja kohti kaukana siintäviä tuntureita, joiden laella vielä näkyi lunta. Laivan kohina levisi yli maiseman kuin sanatulva, joka ei antanut hänelle suunvuoroa. Vieno tuoksu puutarhasta houkutteli hänen silmänsä kaikesta tästä suuremmoisesta alas vähäpätöiseen. Tuon olivat hän ja pikku Edvard tehneet, kaiken tuon, elikä toisin sanoen hän sen oli tehnyt ja pikku Edvard oli ollut mukana häiritsemässä. Pappi tarkasteli varsinkin niitä lavoja, joissa ei vielä taimia näkynyt, sitten hän silmäili aikaisempia, jotka olivat jo täydellä taimella ja kitkemisen tarpeessa. Siinä työssä saattoi Edvard-vekkulikin olla mukana. Vaivaloistahan se työnteko kyllä oli, mutta nyt hän oli luvannut itselleen, että tänä vuonna ei kukaan muu saisi koskea puutarhaan, sitäpaitsi olihan sellainen kuukkiminen terveellistä, sappea sekoittui silloin vereen. Tahtomattaankin johtui hänen mieleensä, kuinka hänen vaimonsa silloin oli aina tuonut hänelle lasin viiniä ja hiukan leivoksia, naisen luontoonhan kuuluu aavistaa meidän heikkoutemme ja sitä mielitellä. Hän katsahti sinne, johon vaimonsa oli kadonnut, ja oikasihe seisomaan:

"— — Jumalallista lainvaatimusta täytyy noudattaa. Jos syntinen itse sen voisi tehdä, niin ei vanhurskauttaminen olisi mikään armo, sen täytyy niinmuodoin tapahtua Hengen kautta."

"Mutta myöskin tämä toisen kautta tapahtuva laintäyttämys saa alkunsa Jumalan vapahtavasta armosta, jotta sen kautta vanhurskauttamisen armo ei tulisi kumotuksi (uh, niin lakitieteellistä!). Ja jotta siis tämä uusi armontyö tulisi kaikkien hyväksi, täytyy laintäyttämyksen koskea koko syntistä ihmiskuntaa. Ainoastaan Jumala itse voi sellaisen laintäyttämyksen saada aikaan, sellaisen 'liiton', sellaisen 'sovinnon'. Kristityllä on uskonkappaleena, että tämän sovinnon on koko ihmiskunta kerta kaikkiaan saavuttanut Jesuksen Kristuksen kautta, ja että sen voi jokainen syntinen saavuttaa."

Pappi katsahti ulos. Kuinkahan kauas se höyrylaiva … kas, eikös se vielä olekin tuolla? Hän meni ikkunaan ja jäi katsomaan. Laiva kulki suoraan kohti niemen kärkeä, joka ulottui melkein saareen asti. Siellä niemessä, oikealla kädellä, näkyi loivasti viettävällä rinteellä suuri maalaiskylä. Siellä lekotti auringon paisteessa maatila toisensa vieressä vihreänä ja hedelmällisenä, talojen välillä oli laajoja peltoja. Mutta vasemmanpuolinen, saarta kohti iskevä niemenkärki oli matalaa suikaletta ja tuon salmen kautta katoaisi laiva suur-vuonoon.

Höyrylaivan kumea kohina kuulosti siltä kuin olisi luonto saanut puhekyvyn. Nimittäin koko maisema, eikä vain osa siitä. Kuvitelkaamme, että jos maiseman yli viritettäisiin kieli ja siihen jousella vedettäisiin, niin antaisi se saman äänen kuin laiva. — —

Vaiti!

"— — Se on ollut Jumalan tahto, ja hän on myös asettanut niin, että Jumalan armosta syntinen voi tulla vanhurskautetuksi, senkautta että Kristus on täyttänyt lain. Kristuksen ansiosta, Kristuksen vanhurskauden kautta on kaikki sovitettu. Jokainen voi ikäänkuin leikata osan siitä vanhurskaudesta, jonka Kristus on maailmalle voittanut." — Ei, tämä kuulostaa kenties liian ylimalkaiselta? Vaikka tarkoitus kylläkin on oikea.

Kohta hän taaskin meni katselemaan ikkunasta, ja jäi siihen nojaamaan kyynärpäittensä varaan, ikäänkuin ei enää tahtoisi siitä noustakaan. Hän katseli tielle, jonne Josefine pojan kanssa oli hävinnyt, ja vuonon selälle, ja hänen katseensa kiintyi saareen. Hän ajatteli mielessään pikkusaarta, joka oli kauempana vasemmalla, täältä hän ei sitä nähnyt, mutta hän tiesi, että se oli siellä ja että se oli niin hupaisa. Tuntureista hänen silmänsä siirtyivät jälleen laivaan, se pyrki nyt juuri salmea kohti. Tuolla saarella oli päässään metsähattu ja nyt sai se höyrylaivalta itselleen kaikuharson. Ilmavirta kulki varmaankin toista suuntaa tuolla kaukana? Kas, nyt kulki se täälläkin samaan suuntaan! Tähän aikaan se vaihtelee niin usein. Nyt se ei tuonut enää mukanaan tuoksuja puutarhasta, ei puista eikä mullasta, kohta kai saisimme nähdä vihurin tekevän mustia väreitä veden pintaan. Höyryputki sähisi ja puhkui rannalla, siellä oli varmaankin matkustajajuna lähdössä tai koottiin siellä vaunuja tavarajunaan.

Herranen aika, miten hiljaista oli muuten ja äänetöntä! Hän kuuli kaukaa lasten puhelua, niin, saattoipa erottaa joka äänenvivahduksenkin siitä. Alituista jyskettä ja sahaamista kuului tuolta alhaalta rantakadun ja tänne kulkevan tien kulmassa olevalta uudisrakennukselta, äänet kajahtelivat kuin tyhjistä huoneista ainakin. Etäältä kuului yhäti heikkenevää laivan koneen sytkytystä. Tämä talo oli erillään muista, tästä oli avara näköala ja ympäristön äänet kuuluivat tänne hyvin, mutta sitten kun ympäristö jaettaisiin tonteiksi, olisi sekin lysti pian lopussa.

Hän joutui miettimään tätä, eikö hänen pitäisi itsensä ostaa maata? Mielellään hän sen tahtoisi tehdä, mutta hänen vaimonsa huostassahan se oli heidän kotinsa ja kontunsa ja koko omaisuutensa. Hänen oma, pieni omaisuuden tähteensä oli tuossa oikealla olevassa vähäisessä kartanon tapaisessa, jossa hänen äitinsä asui.

Kyllähän rikkaasta vaimosta on monta etua, vaikkapa naimasopimuksessa sanottaisiinkin, että hän yksin hoitaa omaisuuttaan, siinä on kuitenkin monta hyvää puolta, jotka tekevät elämän valoisammaksi ja helpoittavat työehtoja, se suo yhtä ja toista mahdollisuutta päästä arvoon — varsinkin papille. Siinä voidaan tehdä paljon sellaista hyvää, jota muut eivät voi, ja sellainen lisää arvoa. Hän oli sen tuntenut, se oli hänestä hauskaa ja mieleistäkin.

Mutta —. Jokainen "mutta" syntyy siitä, millainen vaimo sattuu olemaan omaisuuden hoitajana. "Niinkuin seurakunta on Kristukselle alamainen —"

Vaiti! — Hän ryhtyi taas lukemaan, tällä kertaa ääneensä:

"Ulkonainen perustus vanhurskauttamiselle oli siis siinä, että Kristus täytti lain, sisäisenä ehtona siihen on se, että syntinen uskoo tämän. Niin sovinnossa kuin Jumala onkin maailman kanssa, voi hän armonsa antaa ainoastaan sille syntiselle, joka uskolla Vapahtajaan on liitossa Kristuksen kanssa."

Vihko vaipui alas, pappi ei itsekään tiennyt, mitä hän luki. Hänen mielessään pysyi yhä tuo kohta efesolaiskirjeessä. Jos vaimo ei ole miehellensä alamainen kaikessa, … niin, siinäpä juuri, että vaimo vallitsee omaisuuden, onkin erimielisyyden siemen olemassa.

Niin syvä oli nyt hänen vakaumuksensa siitä, niin järkähtämätön oli hän todistuksiensa oikeutuksesta, ettei enää kuullut eikä nähnyt mitään siitä, mitä tapahtui hänen ympärillään, sekä lähellä että kaukana — ei muuten kuin jos toinen siitä olisi kertonut. Hän rummutti sormillaan ikkunalautaan ja katseli tielle. Kaksi vastasyntynyttä perhosta liihoitteli tehden lukemattomia käänteitä hänen ikkunansa ylä- ja alapuolella, mutta niillä ei ollut vähintäkään aavistusta kaikista niistä tukaluuksista, joita aiheuttaa omaisuus, jota ei voi hallita. Vähän loitompana, Edvardin suuren pallon suojassa, jota poika ei ollut moneen päivään muistanut, soitteli viehkeä diclytra runsailla kukkaiskelloillaan, häihin, häihin — välittämättä vähääkään efesolaiskirjeen 5 luvun 24 värssystä. Siksipä ylenkatsoikin pappi sen. Niin, eipä hän kallistanut korvaansa puutarhuri Nergaardilta saatujen mehiläistenkään surinaan — kenties ne olivat ensi kertaa tänä vuonna ulkosalla (niin, mutta muistivatkohan ne tiensä nyt, kun ilmavirta muutti suuntaa, tuoksuhan niitäkin kiihoitti!) — ei hän kuullut niidenkään ryntäämistä ulos uudesta tyynenpuolella olevasta kolosta. Aviolliset huolet tuon efesolaiskirjeen 5 luvun 24 värssyn johdosta ajavat veren päähän, varsinkin kun päivä paistaa tukkaan. Tuolta loivalla rinteellä olevasta kylästä loisti kolmenlaista vihreää: nurmen, pellon ja metsän, mutta sekin häipyi hänen silmissään näkymättömäksi kuin ilmojen tuuli. Juuri nyt hyökkäsi järvelle vihuri, ensin kuin koetteeksi, vain muutamia tuuliaispäitä, — hän tuijotti sinne eikä sitä nähnyt. Lehmän-mullikka lönkytti metsästä kotiin ja ammui tullessaan: vettä, vettä! Kaikki hänen ympärillään odottivat, mutta sitä hän ei nähnyt, … kunnes äkkiä sydäntä vihlova lapsen kirkuna kuului halki lämpimän kevätilman, … vain yksi pitkä kirkaisu. Hän kuuli siitä joka äänenväreen, se koski kuin olisi voimakas käsi tarttunut hänen rintaansa, hän säpsähti ja jäi hengitystään pidättäen kuuntelemaan, vieläkö sieltä kuuluisi huutoa. Mutta mitään ei kuulunut enää, lapsi oli kai kuollut sillä hetkellä … ei, nyt se taas parkasi! Ensi kirkaisu oli ollut epätoivoinen, tämä toinen oli jo pelästyksen kauhua, ja samoin sitä seuraavat…! Pappi seisoi kalpeana, kaikki aistit jännityksessä. Silloin kuului nopeita askeleita oikealtapäin tulevalta hiekkakäytävältä, hänen äitinsä tuli puutarhojen väliselle portille. Äiti oli jo vanha ja laiha, musta myssy liidunvalkeilla hiuksillaan, jotka kammattuina alas poskille reunustivat varovaisia, kuivahkoja kasvoja.

"Ei", huudahti pappi, "se jumalankiitos ei olekaan Edvard, tuo tyrskivä rinkuminen ei ole hänen tapaistaan, hän ulvoo pitkissä äänenvedoissa!"

"Se on kuitenkin hyvin ikävää, olkoonpa se sitten kuka hyvänsä", vastasi äiti.

"Olet oikeassa, äiti", ja hän rukoili heti sydämessään pienokaisen puolesta, joka parkui niin surkeasti. Sen tehtyään hän kiitti luojaansa, ettei se ollut hänen oma poikansa, siihen hänellä toki täytyi olla oikeus.

Muuan pitkä herrasmies vaaleassa puvussa ja Stanley-hattu päässä tuli nyt kävellen tietä pitkin. Hän katseli tullessaan taloa ja puutarhaa, pappi silmäsi häneenkin mutta ei tuntenut häntä. Mies näytti suuntaavan askeleensa tännepäin, nyt asteli se aivan kohti portaita, — pitkä mies, lyhyet, päivettyneet kasvot, silmälasit nenällä, käyntinsä omituisen reipasta. Mutta herrannimessä —? … Pappi vetäytyi samassa sisään, parilla harppauksella oli mies portailla, nyt kuului askeleita jo eteisestä. Ovelle koputettiin.

"Sisään!"

Ovi aukeni selkiselälleen — mutta mies seisoi sen ulkopuolella.

"Edvard!"

Toinen ei vastannut. "Ei, mutta Edvard! Sinä täällä! Ja ilmoittamatta edeltäkäsin mitään? Sinäkö se todellakin olet?" Pappi meni häntä vastaan, ojensi hänelle molemmat kätensä ja veti hänet sisään. "Tervetuloa! Rakas ystävä, olet sydämellisesti tervetullut!" Hänen kasvonsa loistivat punaisina ilosta.

Edvard pudisti päivettyneillä käsillään lankoaan käsistä, hänen silmänsä lasien takana loistivat, mutta hän ei vielä ollut virkkanut sanaakaan.

"Eikö sinulla ole sanaakaan minulle sanottavaa!" huudahti pappi, irroitti kätensä ja laski ne hänen olkapäilleen. "Etkö tavannut sisartasi?" — "Kyllä, hän se neuvoi tänne, teidän asuntoonne." — "Ja sitten sinä lähdit juoksemaan hänen luotaan? Tahdoit tulla pikemmin perille? Kävi kai liian hitaasti pojan kanssa?" kyseli pappi katsellen häntä ilosta hehkuvin kasvoin. — "No, ei juuri senvuoksikaan. Sinulla on täällä kaunis asunto."

"Niin, yhtä kaunis tulee sinunkin asuntosi olemaan, vaikka minä olisin kernaammin valinnut kaupungin pohjoisosan kuin keskustan." — "Mutta eihän minulla ollut valtaa valita?" — "Niin kylläkin, sinulla ei ollut valitsemisen varaa. Kun kerran ostit sairashuoneen, täytyi sinun ostaa lääkärin asunto myöskin, nehän kuuluvat yhteen. Hyvä kauppa se muuten oli, sitä mieltä ovat kaikki. Ja onhan siellä koko lailla mukavaa, kun niin paljon maatakin on mukana! — Niin, kylläpä sinä nyt olet ollut kauan poissa näiltä mailta. Todellakin kauan yhtämittaa. — Mutta minkävuoksi sinä et kirjoittanut niin halaistua sanaa, miksi et ilmoittanut edeltäkäsin tulostasi? Herrajumala sentään, kun en sinua heti tuntenut! Etpä ole tosiaankaan entisestäsi paljoa muuttunut." Hän katseli lankonsa laihoja kasvoja, jotka hänen mielestään olivat tulleet lempeämmän näköisiksi. Ja hän puheli lakkaamatta. He astelivat siinä rinnakkain tai seisoskelivat ikkunan ääressä. Nyt kääntyi Edvard hänen puoleensa: "Mutta sinä, Ole, sinä olet muuttunut." — "Niinkö? Luultavasti. Niinhän ne sanovat kaikki minusta." — "Sinuun on tullut jotain papillista." — "Papillista? Ha, ha! Tarkoitat kai, että minä olen lihonut hiukan? Vakuutan sinulle, että minä teen voitavani sitä ehkäistäkseni, minä työskentelen puutarhassa, juoksen pitkiä matkoja, mutta ei!… Niin, katsos, se on minun vaimoni vika, hän pitää minua liian hyvällä. Ja ihmisetkin ovat täällä aivan liian ystävällisiä minua kohtaan." — "Tekisitpä kuten minä." — "Mitä sitten?" "Minä kävelen käsilläni." — "Ha, ha, ha, kävelläkö käsillään? Minun asemassani?" — "Sinun asemassasi? Kävelisitpä yli koko kirkon lattian käsilläsi, niin se se vasta saarna olisikin!" — "Ha, ha, ha! Osaatko sinä todellakin vielä käydä käsilläsi?" — "Josko osaan?" Hän kävi heti samassa toimeen; hänen lyhyt, raakasilkkinen takkinsa kääntyi yli pään, pappi seisoi ja katseli sitä ja liivin selkämystää, paitaa sen ja housunkauluksen välillä, katseli kannattimia ja housunlahkeita aina sukkiin ja ruskeisiin, guttaperkapohjaisiin vaatekenkiin saakka. Kohta oli Kallem kulkenut ympäri koko huoneen. Pappi ei oikein tiennyt, miltä kannalta tämän ottaisi. Kallem nousi punoittavana ja hengästyneenä, otti silmälasit nenältään ja rupesi niitä puhdistamaan, meni sitten lyhytnäköisillä silmillään tarkastelemaan kirjahyllyjä.

Silloin tunsi pappi, että tässä oli jotain kieroa olemassa. Lankomies oli jostain syystä huonolla tuulella. Olisikohan sisar sanonut veljelleen jotain loukkaavaa? Mitähän kummaa se voisi olla? Kuinka olisi Josefine sillä tavoin menetellyt, hänhän ihaili veljeään? Pappi tahtoi kysyä suoraan, parastahan oli päästä siitä heti paikalla selville? Kallem oli saanut silmälasit nenälleen ja kulki nyt hänen ohitsensa pöydän luo. Sen yläpuolella riippui Michel Angelon puupiirros Kristuksesta, hän katsahti sivumennen siihen ja sitten kirjaan, joka oli avattuna pöydällä. Ja ennenkuin pappi ennätti kysyä mitään, sanoi Kallem: "Johnsonin järjestelmällinen jumaluusoppi? Sen ostin minä heti tultuani Kristianssundiin." — "Senkö? Ja sinä?" — "Niin, sitä en ole vielä koskaan ennen tavannut käsiini. Nyt se oli siellä kirjakaupan pöydällä. Se tuntui niin meikäläiseltä." — "Ei, se ei kuvasta enää Norjaa", lausui pappi. "Suurin osa siitä on vain pelkkää lakitiedettä." — Kummastuneena papin vastauksesta ja sävystä, millä se lausuttiin, Kallem kääntyi häneen päin: "Onko se yleinen mielipide nuorempien norjalaisten teoloogien keskuudessa?" — "On. Minä otin kirjan tänään esille voidakseni huomenna esittää kaikki eri mielipiteet sovitusopista." — "Vai niin, se oli oiva keksintö." Kallem katsoi ulos ikkunasta, varmaankin jo neljännen tai viidennen kerran. Jotain kieroa oli kuin olikin nyt olemassa. "Tuolla ne tulevat!" hän huudahtaa. Hän seisoi nurkkaikkunassa ja pappi riensi toiseen ja siitä hän näki vaimonsa punaisen päivänvarjon ja musliinipuvun. Hän tuli sieltä verkalleen taluttaen kädestä poikaa, joka varmaankin koko ajan puheli, sillä kasvonsa olivat äitiin päin siinä tepsuttaessaan epätasaisella tiellä. He kulkivat tien toista laitaa. Mutta tuolla aivan aidan viertä asteli eräs toinen nainen. Nyt juuri kohotti hän vihreätä päivänvarjoaan (miten kaunis se oli!), ei hän aivan Josefinen pituinen ollut, mutta solakka, hän asteli katsellen ympärilleen ja liikkui niin sanomattoman keveästi. Hän oli vaaleaverinen, tukkansa hiukan punaiseen vivahtava, yllään ulkolaiskuosinen skotlantilainen matkapuku. Se oli varmaankin joku tuntematon nainen. Eipä siis kumma, että Edvard oli rientänyt edellä, tahtoi tietysti tulla yksin ja antaa heidänkin kulkea kahdenkesken. "Kuka on tuo nainen Josefinen seurassa? Tuliko hän samalla laivalla?" "Tuli." — "Sinä tunnet hänet?" — "Tunnen kyllä, hän on minun vaimoni." — "Sinun —? Oletko naimisissa?" — hän sanoi sen niin kovaa, että molemmat naiset katsahtivat ylös. Hän veti päänsä pois ikkunasta, mutta tapasi huoneessa ainoastaan tyhjää, tohtorin pää oli yhä ikkunasta ulkona. Sieltä myöskin vastattiin: "Olen ollut jo kuusi vuotta." — "Kuusi —?" Papin pää pistäytyi taas ulos, Kallemia kohtasi perin hämmästynyt katse. Kuusi vuotta. Kuinka kauan siitä oli kun…? Hyvä ystävä, eihän siitä ollut tuskin kuutta vuotta kun…?

Naiset olivat nyt siinä aivan lähellä, vieras nainen oli vielä tiellä, kun Josefine ja poika olivat tulleet jo portista pihalle: "Äiti hoi, minkä vuoksi pieni poika putoo päälaelleen?" Ei vastausta. "Äiti hoi, minkävuoksi hän ei putoa jaloilleen?" Ei vastausta. "Sentähden, että ruumiin yläosa on raskaampi, poikaseni!" Kallem hänelle vastasi. Kaikki kolme katsahtivat ylös.

Samassa hän poistui ikkunasta mennäkseen ulos heitä vastaan. Pappi tuli perästä, mutta hän pysähtyi kuistin alimmalle portaalle.

Kallemin tullessa pihalle vieraan naisen silmät olivat kyyneleissä, hän koetti turhaan salata sitä katselemalla ympärilleen. Josefinen katse oli kylmä. Pikku Edvard oli juossut isänsä luo ja kertoi nyt, että Nikolai Andersen oli kiivennyt tikapuille (poika viittasi uutisrakennusta kohti) ja sieltä "jytkähtänyt" alas. "Tuo vieras nainen" oli sitonut nenäliinansa pojan pään ympärille. Tähän ei pappi näyttänyt kiinnittävän niin suurta huomiota kuin poika oli odottanut, siksipä riensikin poika siitä kertomaan mummolle.

"Ei kai minun tarvitse häntä esitellä?" sanoi Edvard Kallem pitäen vaimoaan kädestä ja katsoen pappia silmiin. Tämä koetti löytää sanoja, mutta ei voinut ja iski katseensa Josefineen, joka puolestaan ei liioin näyttänyt haluavan häntä auttaa.

Tuskin vielä kahdeksaa päivää oli kulunut siitä, kun tuo innokas pappi oli kirjoittanut kaikkia niitä avioeroja vastaan, joita seuraa uusi avioliitto, kirjoittanut artikkelinsa "Morgenbladet'iin" nimellä: "Avioliittoa vaiko huoruutta?" Ja siinä hän oli todistuksilla koettanut näyttää, että raamattu ei hyväksy muita syitä avioeroon kuin uskottomuuden. Se, joka oli tavannut puolisonsa huorinteossa, oli vapaa menemään uuteen avioliittoon. Mutta jos henkilöt, jostain muusta syystä avioeron otettuaan menivät toisiin naimisiin entisen puolison vielä eläessä, niin ensimäinen avioliitto oli siitä huolimatta voimassa, toinen oli huoruutta. Tuskin kahdeksaa päivää sitten hän oli puolisonsa täydellä suostumuksella kirjoittanut tämän. Ja juuri senvuoksi, että tuo tapaus Kallemin ja Ragni Kulen välillä oli hänellä vielä niin tuoreessa muistossa, hän oli kirjoittanut, että kerran oli sairaan miehen vaimo väsynyt siihen asemaan, jonka Jumala oli hänelle valinnut ja salaa antautunut rakkaussuhteisiin toisen kanssa, mutta heti kun se tuli ilmi, paennut ja ottanut eron miehestään. Olettakaamme, oli hän siinä lausunut, että sellainen nainen päälle päätteeksi meni naimisiin sen kanssa, joka oli auttanut häntä pettämään miestään. Kuka voi sanoa sellaista avioliittoa muuksi kuin jatkuvaksi huoruudeksi?

Näin oli hän sanasta sanaan kirjoittanut. Hänen vaimonsa oli täydellisesti samaa mieltä, Josefine vihasi jo edeltäpäin sitä naista, joka oli vietellyt hänen veljensä. Tuossa ne olivat nyt kumpikin hänen edessään. Ja nyt oli Ragni hänen veljensä vaimona.

Tämä oli odottamattomin kohtaus, mitä saattoi ajatella. Ja kun he kumpikin olivat olleet niin vakuutettuja siitä, että veli oli parantunut kaikesta kevytmielisyydestä! Oli nyt oppinut mies, häntä oli pyydetty professoriksikin, ja kaikista nuoremmista lääkäreistä ehkä se, johon toverit kiinnittivät suurimpia toiveita.

Tämä oli masentava pettymys. Ja ajatelkaas, että näiden kanssa olisi seurusteltava ja esiteltävä heidät seurapiirille herra ja rouva Kallemina? Sen jälkeen, kun Ole Tuft oli nimellään varustetussa artikkelissa julistanut heidän yhteiselämänsä huoruudeksi?

Tietysti oli Kallem sen lukenut, hän kun niin uutteraan seurasi Norjan nykyisiä oloja, että oli lukenut Johnsonin jumaluusopinkin, … tietysti hän oli ennen kaikkea seurannut sanomalehtiä? Hän oli sen lukenut ja se selittikin nyt kaikki! Ragni seisoi siinä eikä tiennyt, minne mennä, painautui vain lähemmäksi miestään. Ja Kallem —? Hänen oikea kätensä oli vaimonsa vyötäisillä, kuin tahtoisi hän siten lausua hänelle tunnustuksensa. Oikealla kädellään piti Ragni itsepintaisesti päivänvarjoaan ylhäällä, jotta se peittäisi hänen kasvojaan, mutta sekään ei ajanpitkään käynyt päinsä, nenäliina oli otettava esille ja kun ei hänellä itsellään ollut, otti hän salaa Kallemilta.

Pappi sanoi koneellisesti: "Eikö mennä sisälle?" Hänen tahtonsa tapahtui. Hän näytteli heille koko huoneuston sillä aikaa kun Josefine laitteli virvokkeita. Puutarhan puolella olevasta kansliasta he menivät suureen perhehuoneeseen, sieltä ruokasaliin, sieltä kartanon pohjoispuolella olevaan, erityisellä kuistilla varustettuun kyökkiin. Samalla puolella oli ruokahuone ja vierastupa seinätysten pastorin kanslian kanssa, sen ulkopuolella oli parveke, joka vastasi pääsivustan toisessa päässä olevaa kuistia. Yläkerrassa oli useita makuuhuoneita y.m. Tämä kiertokulku kesti tuskin viittä minuuttia. Pappi puheli vain sellaista, mikä oli välttämätöntä, Kallem taas lausui pisteliäitä huomautuksiaan, sillä hän näki kaikista merkeistä, että pappi nukkui nykyisin vierastuvassa ja Josefine pojan kanssa yläkerrassa. Lisäksi hymähteli hän merkilliselle kuuluisien teoloogien valokuvanäyttelylle, joka oli järjestetty suurelle seinälle Lutherin kuvan ympärille. Josefinen tarjoamista virvokkeista hän ei huolinut, jätti hyvästit ja läksi.

Ragni oli seurannut mukana aivankuin näkymättömänä. Nyt lopuksi solahti hänen solakka, hento kätensä langon ja kälyn käden lävitse aivan kuin kärpän häntä kivenkoloon. Silmänsä vilkasivat heihin hätäisinä kuin siipien varjot. Pappi saattoi heitä portaille saakka, Josefine jäi seisomaan suuren ikkunan luo.

Kallem kulki niin nopeasti, että Ragnin täytyi oikein harpata joka kolmannella askeleella. Pappi seisoi ja katseli sitä. Tuo nopea vauhti lisäsi yhä Ragnin mielenliikutusta, niin että, kun he olivat tulleet noin puolitiehen pappilan ja rantakadun välillä, hän pyysi saada seisahtua. Hän purskahti itkuun.

Kallemia hämmästytti Ragnin tunnelaatu, sillä se erosi niin suuresti hänen omastaan. Hän tunsi vain suuttumusta, mutta ymmärsi kohta, että Ragni ehkä itki hänen omituisen käytöksensä johdosta. Hän veti Ragnin lähemmäksi aitaa, ja asettui itse selin sitä vasten: "Olenko minä käyttäytynyt tyhmästi?" — "Sinä olit niin paha, — oh, niin paha, eikä ainoastaan heitä kohtaan, vaan myös minuakin, niin, etupäässä minua kohtaan. Et katsonut minuun, etkä ottanut lainkaan minun läsnäoloani lukuun." — "Mutta, rakkaani, juuri sinun tähtesihän minä —!" — "Niin, mutta mieluummin tahdon minä matkustaa takaisin! Sellaista minä en voi kestää!" Hän heittäytyi Kallemin rintaa vasten. "Mutta, rakas Ragni! Näitkö sinä, millainen oli Josefine?" — "Näin kyllä", vastasi Ragni nostaen päänsä ylös, hattu niskassa ja tukka epäjärjestyksessä: "Hän vielä tappaa minut kerran!" Ja uudelleen painautui hän Kallemia vasten. — "No, no", sanoi Kallem, "hän ei saa tehdä sinulle vähintäkään pahaa. Mutta enkö minä sitten saisi sinua puolustaa?" — Heti oli hän taas pystyssä: "Ei sillä tavoin! Minä en olisi luullut sinua sellaiseksi! Tämä oli niin … niin epähienoa, Edvard", hän pudisti miestään takin kauluksesta. — "Kuules nyt", sanoi Kallem levollisesti, "se, mitä tuo mies on kirjoittanut meistä, se oli epähienoa. Entä Josefinen äänettömyys? Minusta se oli vielä pahempaa kuin koko Ole Tuftin kirjoitus." Tähän ei Ragni vastannut mitään. Hetkisen kuluttua Kallem kuuli hänen lausuvan: "Minä en sovellu tällaiseen." Kallem kumartui hänen päänsä yli, hattu putosi nyt maahan, mutta kumpikaan ei sitä huomannut, Kallem puheli hänelle hiljaa, eihän hänen pitäisi masentua eikä heti paikalla ruveta puhumaan kuolemasta tai paluumatkasta. "Meidän täytyy kestää kaikki rohkeasti, etkö sitä ymmärrä?" — "Kyllä", hänen pörröinen päänsä kohosi taas ylös. "Mutta sinun täytyy muistaa, että minä olen nyt sinun kanssasi, sinä et saa käyttäytyä niinkuin olisit yksinäsi." Ei, sen Kallem kyllä ymmärsi, paha omatunto häntä siitä kylläkin soimasi.

* * * * *

Tällä aikaa seisoi Josefine jälleen tienpuoleisessa huoneessa. Siinä oli yksi ainoa ikkuna, suurempi kuin kaksi tavallista ja hän nojasi nyt päätään yhtä sen poikkipuuta vasten. Pappi seisoi hänen takanaan. Hänen mielestään oli onneton sattuma se, että hän oli kirjoittanut tuon artikkelin "Morgenbladetiin". "Veljesi kertoi olleensa naimisissa jo kuusi vuotta." — Josefine pyörähti ympäri. Mutta hiukan ajateltuaan hän virkkoi ainoastaan: "Lorua!" — ja kääntyi jälleen ikkunaan päin. Pappikin oli sitä mieltä, että se mahtoi olla leikkiä. Ei suinkaan heitä voitu vihkiä, ennenkuin Ragni oli saanut laillisen eron? — "Hän oli niin omituinen", sanoi pappi, — "hän rupesi kävelemään käsillään." Taas käännähti Josefine ja katsoi silmät suurina häneen. "Hän kulki käsillään", vakuutti pappi, "koko kanslian ympäri hän kulki. Ja tahtoi, että minä kulkisin samalla tavoin alttarille. Pilkatessaan Lutheria hän pilkkaa tietysti minuakin." Josefine ei silminnähtävästi toivonut enää tällä hetkellä tästä keskusteltavan, se koski häneen liian kovasti. Pappi vetäytyi takaisin kansliaansa, mutta hän näytti muultakin kuin tyytymättömältä täyttäessään siellä piippuaan.

Josefine oli toivonut niin äärettömän paljon veljensä takaisintulosta ja seurustelusta hänen kanssaan. Hän ei ollut kärsinyt viittaustakaan siihen suuntaan, että kaikki voisi ehkä tapahtua kokonaan toisin kuin hän oli odottanut. Kenties hän oli nyt ansainnutkin sen kärsimyksen, jonka hän nyt sai kestää.

Oliko hän, Ole, sitten käyttäytynyt tänään niinkuin piti? Niin hän itse ainakin luuli. Kunpa hän aina voisi olla yhtä rauhallinen, sillä tähän se ei päättyisi, sen hän kyllä ymmärsi.

Piippu maistui hyvältä ja saarnavihko otettiin esille, — mutta ajatukset tahtoivat pyöriä Josefinen ympärillä. Hän ei uskonut koskaan saavansa avioliitossa sitä rauhaa, jota muut siinä nauttivat. Josefinellä oli tukalat aikakautensa ja tämä viime aika oli ollut perin vaikeaa. Tietysti senvuoksi, että hän ajatteli alinomaa veljeään, jonka piti tuleman.

"No niin!"

"— Vanhurskauttaminen on meissä hetken työ, joka pysyy ijankaikkisesti. Kaikki meidän syntimme pyyhitään pois, Jumalan edessä me olemme yhtä puhtaita ja pyhiä kuin Kristus."

2.

Nuo kaksi, jotka olivat tiellä rauhaa rakentaneet, kulkivat nyt käsikädessä eteenpäin.

Tien ja rantakadun nurkkauksessa seisoi muurari Andersen ylhäällä rakennustelineillä. Hän oli vankka, ruskeapartainen mies, siniset silmälasit nenällä, — kokomies valkeana kalkin pölystä. Nähtyään tuon vaaleapukuisen naisen, joka oli auttanut hänen poikaansa, tulevan käsikädessä silmälasi-herran kanssa, jonka oli äsken nähnyt menevän sinne ylöspäin, hän arvasi, että se oli kai uusi tohtori. Pappihan oli hänen lankonsa, ja sieltä ne nyt olivat tulossa. Andersen lakkasi työstään ja tervehti heitä. Ragni pysäytti miehensä ja sanoi jotain, sen saattoi Andersen huomata. Hän käski loiskajien olemaan hiljaa ja kysyi, mitä rouva oli sanonut. Rouva tahtoi tietää, oliko poika nukkunut. Kyllä tietenkin, mutta he haluaisivat — kernaasti, että tohtori tulisi häntä katsomaan, kun hän heräisi, "sillä kyllä kai tämä on se uusi tohtori?" — "Olipa niinkin." Työmiehet siellä sisällä tulivat heti ikkunaan, samoin pari henkilöä seuraavassakin talossa, eräs ohikulkija pysähtyi ja katsoi heihin, meni edelleen ja kertoi sen kaikille vastaantulijoille. Andersen käytti tilaisuutta hyväkseen ja mainitsi omista kivuloisista silmistään, niitäkin voisi tohtori katsoa sitten myöhemmin. Katsojia ilmestyi avonaisiin ikkunoihin ja kaduille, missä he kulkivat, monet tervehtivätkin. He olivat nuoria ihmisiä, eikä enempää tarvittu, kun he jo unhottivat äskeisen tapahtuman ja heistä tuntui jo siltä kuin voisivat he täällä viihtyä.

Tervehtivien joukossa oli eräs aivan nuori, tuuheatukkainen mies. Hän oli vaaleaverinen, pitkä ja kaunisvartaloinen, hänessä oli jotain hienoa ja kainostelevaa. Kun he katsoivat häneen, punastui hän. "Kas nyt teit sinä valloituksen", kuiskasi Kallem. Samassa tulla köykkysi heidän vastaansa kummallinen mies, pitkä ja kumaraharteinen hän oli, työpaita päällään ja edessään nahkainen esiliina. Tukka oli musta ja pölyä täynnä, kasvot likaiset, vieläpä nokisetkin. Hän kantoi joitain työkaluja hoikkasormisissa käsissään, käsivarret olivat tavattoman pitkät, ne heiluivat kaaressa hänen takanaan, jos ne olisivat hujahtaneet samalla kertaa, olisivat ne tavanneet toisiinsa. Hän kulki paljain päin, lyhyeksi leikattu tukka paljasti koko pään muodon, Otsa ei ollut leveä eikä korkea, mutta tavattoman hyvin muodostunut, kasvot pitkähköt ja poskiluut ulkonevat. Jotain pilkallista välähti hänen jääkylmistä, pienistä silmistään ja yhteen puristetuilta huuliltaan. Nenä oli pieni ja matala ja leuka pitkänlainen. "Mutta katsoppas tuota, Ragni!" kuiskasi Kallem. "Hyi!" vastasi hän. Nyt kulki mies heidän ohitsensa, katsoen tutkivasti heihin. Kallem katsoi taaskin häneen ja kun he olivat sivunneet toisensa, katsoivat he kumpikin taakseen. Eräs vanha vaimo tulla lyyhensi heitä vastaan. "Kuka tuo mies on?" kysyi Kallem. Hän katsahti Kallemiin ja sitten mieheen. "Kukako? Se on Kristen Larssen." — "Onko hän hienotakoja?" — "Mikä?" — "Hienotakoja!" — "On kyllä. Mutta hän on kelloseppä myös — ja pyssyseppä ja vaikka mitä." —

Rantakadun toisella puolen oli aukeata rantaan saakka eikä katua oltu kivitetty. Siellä oli rannassa mätänemässä kaikellaista rojua aivankuin maaseudulla. Koko kaupunki näytti ikäänkuin puolitekoiselta, suuri kartano oli pikku talon vieressä, sitten kivirakennus, sitten puutalo ja kaikki näyttivät kuin kiireessä ja huonoista aineksista tehdyiltä. Talotkaan eivät olleet suorassa linjassa ja kadut olivat ainoastaan siedettävässä kunnossa. Ihmiset, joita he nyt kohtasivat, eivät olleet oikein kaupunkilaisväkeä, eikä liioin enää maalaisiakaan, kauttaaltaan ne olivat "varovaisia ja ystävällisiä" eli kuten Kallem sanoi: — "sellaista keskilajin tavaraa".

Sitten he tulivat torin luo, siitä lähti tie kirkolle, joka seisoi yksinään kummulla, korkeana ja juhlallisena. Täällä he olivat tavanneet Josefinen juuri kun he olivat menossa ylöspäin, sillä tuolla kummulla sijaitsevassa puistossa, kirkon oikealla puolen, oli heidän talonsa ja puutarhansa, täältä he eivät vielä voineet sitä nähdä.

Katu nousi aivan kirkon edustalle ja jatkui edelleen sen molemmin puolitse, oikealle kädelle menevän tien varressa oli heidän talonsa. Lähestyessään kirkkoa he näkivät heidän oman talonsa takaisen puiston ja sairashuonerakennusten kattoja. Vihdoinkin — he astelivat verkalleen ja jännityksessä, virkkamatta sanaakaan — vihdoinkin näkyi tuo suuri puutarha ja heidän talonsa sen keskellä! Se oli sveitsiläiskuosinen puukartano, hiukan liiaksi leveä, ikkunat suuria ja nyt kaikki avoinna. Avokuistista johti portaat hiekoitetulle aukeamalle. Tämän aukeaman vieressä oli kukkatarha ja kauempana vihannestarha, sivustoilla ja alempana kaupungin puolella suuri hedelmäpuutarha. Molemmat omistajat näkivät sen samalla hetkellä. Täällä se siis oli! Kuusi pitkää vuotta he olivat kumpikin puolellaan työskennelleet sen saavuttamiseksi, unelmoineet sitä monenlaiseksi, mutta ei tällaiseksi, sijoittaneet sen jos jonnekin, vaan ei suinkaan tänne. Kaikki unelmat saivat siirtyä nyt tämän tieltä, jonka he nyt näkivät edessään! Kumpikin kääntyi katsomaan maiseman avaruutta ja loistoa, sitten he hymyilivät toisilleen. Kummallista, ettei juuri tällä hetkellä näkynyt niin ihmistä, ei kuulunut niin vähintäkään ääntä, joka olisi muistuttanut mitään läheltä tai kaukaa. Vain he ja heidän kotinsa! Toinen näki kaiken sen, mitä toinenkin, ja oli näkevinään sen vielä selvemmin siksi että toinenkin sen näki. Ragni otti kätensä Kallemin käsivarrelta, meni aidan luo (se oli katajista tehty), kumartui sen välitse ottaakseen muutamia heinänkorsia ja ruohoja, nämä kädessään hän tuli takaisin ja kiinnitti ne Kallemin rintaan. Kallem näki kauempana muutamia vuokkoja, meni sinne, poimi niitä ja toi ne Ragnille. Ragni otti ne ja keräsi lisää. Kun niitä oli paljon yhdessä, näytti se kauniilta.

Talon seinustalla ja pihamaalla oli laatikoita, saapuneita huonekaluja, olkia, sahajauhoja, mattoja. Ragnin suuri flyygeli oli juuri otettu ulos laatikosta ja jalat väännetty kiinni, mutta ei niin ihmistä näkyvissä.

Tuolla oli suuri kyyhkyslakka. "Ajatteles, jos sieltä nyt lentäisi ulos kyyhkysiä! Meillä täytyy olla kyyhkysiä!" — "Ei, mutta ajatteles, jos nyt koira juoksisi meitä vastaan! Koira meidän täytyy hankkia!" — Tällä puolen ei ollut porttia, se oli vasta tuolla puiston ja puutarhan välisen tien varrella. He seisahtuivat tässä ja kääntyivät vielä kerran katsomaan avarata maisemaa. Kentiespä maan rikkaimmassa, valoisimmassa ja iloisimmassa seudussa oli heidän oma kotinsa, kompassin keskus. Ragni kurkotti katsomaan näkyisikö pappila tänne. Ei vähintäkään siitä! Kallem arvasi, mitä Ragnin katse haeskeli, ja hän hymyili. Avonaisten ikkunain kautta kuului työmiesten ääniä huoneista, nyt kuuluivat ne menevän avokuistin portaista meluten ja nauraen, tuolta ne tulivat ja menivät suoraan flyygeliä kohti, huomaamatta noita kahta, jotka kunnaalla seisoivat. Ne lorusivat, koettelivat ja siinä puuhaillessaan melusivat tarpeettomasti niinkuin ainakin outoa työtä tehdessä. Sitten ne kulettivat flyygelin avokuistiin ja heidän askeleensa kuuluivat jälleen sen portailta. Kallem ja Ragni katsahtivat puistoon, siellä oli korkeita, kauniita puita ja runkojen välitse näkyi sairashuone, korkealle kivijalalle rakennettu suuri puurakennus, jossa oli pieniruutuiset ikkunat. Sitten he astuivat portista puutarhaan ja kohti omaa kotiaan.

He kohtasivat ensin pienen ulkorakennuksen, muuten oli talo aivan erillään muista.

Hedelmäpuut olivat juuri täydessä kukassa, niin että mahtoi siellä kaunista olla. Entäs kukkatarha! Ragnilla ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä kuntoon laitettu kukkatarha oli Josefinen työtä, hän iloitsi mielessään siitä, että pääsi itse sitä hoitamaan. Talo oli maalauksen tarpeessa, toinen väri sillä täytyi ollakin kuin tuo kehno keltainen. Heidän talonsa, heidän oma kotinsa! Kallem polki kolmasti jalallaan maata, se oli nyt hänen omaansa. Hän tahtoi heti mennä sisälle, ei, mutta Ragni tahtoi kiiruhtaa ennemmin, ja he juoksivat kuistin portaita ylös. Talo oli pituuteensa ja leveyteensä nähden matalanlainen, katto ulottui pitkälle seinästä ja näytti raskaalta. Mutta se oli hyvä.

Myöskin avokuisti oli epäsuhteellinen, mutta se oli avara ja portaat mukavat.

He astuivat portaita ylös käsikädessä, mutta tässä heitä kohtasi pettymys, lasiovi ei ollutkaan keskellä seinää, vaan aivan salin etelänurkassa. Pian he kuitenkin huomasivat, ettei toisin voinut olla, avokuistin piti olla keskikohdalla taloa, oikealla oli nimittäin vielä kaksi huonetta salin vieressä. Miehet, jotka olivat kantaneet flyygelin sisään, tulivat kaikki heitä vastaan ja ymmärsivät heti, keitä he olivat ja kun Ragni katsoi heihin, otti ensin yksi ja sitten kaikki muut hatun päästään. Kallem tervehti heitä, Ragni vetäytyi syrjään flyygelin luo, joka oli keskellä lattiaa, otti esille avaimen ja aukasi sen, ikäänkuin olisi sitä nyt juuri koeteltava. Eikä hän voinut olla koettamatta, oliko se pysynyt vireessä. Hansikkaat kädessä alkoi hän soittaa Longfellowin "Sweet home'a". Tämän kodin ylistyshymnin ensi sävelten kaikuessa otti Kallem hatun päästään. Toiset tämän nähtyään luulivat, että se oli virsi ja seurasivat esimerkkiä.

Ragni seisoi selin oveen, eikä siis nähnyt, että kaksi henkilöä tuli oikealta puolen. Toinen oli pyöreänaamainen, sileäkasvoinen mies, toinen taas pieni eukko, joka tahtoi kurkistaa ja tehdä sen samalla niin, ettei sitä huomattaisi. Mutta nyt avautui myöskin Ragnin vastapäätä oleva ovi ja maalaistyttö tirkisti sieltä sisään, hän oli kuullut tuon kauniin säveleen. Ragni ymmärsi paikalla, että se oli heidän palvelustyttönsä, joka tuli kyökistä, ja hän meni tyttöä vastaan. "Oletko sinä Sigrid?" — Kyllä niinkin. — "Ja me taas olemme tohtorin väkeä." — "Minä arvaan sen", sanoi tyttö ja tuli saliin. Hän oli sievä ja hauskannäköinen tyttö. "Ensi kertaako sinä nyt olet vieraassa palveluksessa?" kysyi Kallem. — Aivan niin, ensi kertaa hän oli. — "Ja ensi kertaa mekin alotamme omaa taloutta", sanoi Kallem, "siitäpä tulee hauskaa!" Ragni meni tytön mukana kyökkiin, siellä näki hän heidän uuden pöytäkalustonsa, joka oli juuri otettu ulos laatikoista ja pesty puhtaaksi. Enempää ei Ragni voinut katsella, hän meni ulos käytävään ja nousi portaita ylös saadakseen hetken olla yksin. Aivan hänen edessään oli heidän makuuhuoneensa ovi auki, hän meni sinne ja sieltä avokuistin yläpuolella olevalle parvekkeelle. Millä oli hän näin suuren onnen ansainnut? Mitä olivat hänen työnsä ja kaipauksensa siihen verraten, mitä täällä, hänen rikkaan miehensä kodissa, oli häntä varten valmiina? Mutta kesken tätä suurta, ansaitsematonta onnea hän tunsi tuskaista pelkoa. Täältäkin katseli hän pohjoista kohti — näkyisikö pappila tänne? Ei, se ei näkynyt.

Josefinellä oli kaunaa häntä vastaan, hän oli huomannut sen kohta. Ja vaikkapa veljen mielestä se olikin paha, — rakasti hän kuitenkin sisartaan. Niin, Josefinessä oli jotain, josta Kallem piti tavattomasti, Ragni ei koskaan sellaisissa asioissa erehtynyt.

Kallem kulki huoneesta huoneesen siellä alhaalla. Nuo kaksi ovessaseisojaa olivat vetäytyneet takaisin ja miehet olivat ryhtyneet työhönsä. Sali oli suuri, ikkunoita oli sekä kirkolle että puutarhaan päin, mutta kirkonpuoleiset hän ehdottaisi tukittaviksi. Seinät olivat vaaleanharmaat, vaaleansinisessä laipiossa oli kultatähtiä, värit näyttivät jo vanhoilta, lattia vain oli vasta maalattu, sekin vaaleanharmaaksi. Tuolla vasemmalla olevaa huonetta laitettiin vielä. Johan nyt jotakin, eikö täällä vieläkään ole valmista! Eikö seuraavakaan huone ollut vielä kunnossa! Vain kaksi henkilöä oli siellä työssä, mies ja vaimo, jotka äsken olivat olleet siinä ovella. "Päivää!" tervehti Kallem. "Päivää!" vastasi pyöreänaama tanskalaisella murteella. Kallem meni lähemmäksi pöytää, jonka ääressä mies seisoi leikkelemässä seinäverhoja, vaimo pysyttelihe hänen kupeellaan, nyt vetäytyi hän miehen taakse. "Onko tämä teidän vaimonne?" — "Onhan se, hän on myös mulla sällinä, sekä sällinä että vaimona." Eukontypykkä hänen takanaan hihitteli, mutta melkein kuulumattomasti. Miehen ulkonevissa, pyöreissä silmissä välähteli veitikkamaisuutta. "Minä luulin, että kaikki olisi täällä jo valmista." — "Esteitäkin sattuu työntekijälle, herra tohtori." Vaimo nauroi täyttä kurkkua, mutta se kuului kuin vaatenyytin sisästä. "Onko vaimonnekin tanskalainen?" — "Ei, hän on norjalainen, mutta kyllä me silti sovimme." Vaimo kumartui yhä alemmaksi, aina vain nauraa hihittäen.

Huone, jossa he nyt olivat, oli soikea. Kallem huomasi kohta, että tämä oli varmaankin ruokasali, mutta luultavasti myöskin sairaiden odotushuone. Tuo seuraava huone, jonka ikkunat olivat pihalle ja kaakkoon päin, oli luonnollisesti hänen työhuoneensa. Siellä hän ottaisi vastaan, silloin kun ei olisi sairashuoneella. Hän ei mennyt sinne, vaan läksi ruokasalista eteiseen. Täältä meni ovi oikealle kyökkiin. Kyökin pöydällä hän näki kasan baierilaisia olutpulloja, sekä tyhjiä että täysinäisiä. "Kenen pulloja nuo ovat?" — "Satulamaakarin". — "Verhoilijan kai tarkoitatte?" — Nyt käsitti Kallem, minkälaisia "esteitä" täällä oli ollut ja että mies oli tällä hetkellä humalassa ja eukko vielä enemmän. Siksipä ne miehet viipyivätkin niin kauan sisällä, ennenkuin tulivat flyygeliä noutamaan, niille oli tarjottu olutta. "Olkaa hyvä ja käskekää se tanskalainen tänne!" Palvelustyttö lähti paikalla, ja kohta tulikin tuo pyöreänaama sata pirua silmissä kyökkiin ja hänen takanaan vaimo kurkaillen väliin yhdeltä väliin toiselta puolen.

"Nuo pullot tuossa ovat teidän?" — "No kuinka sen ottaa." — "Onko teitä useampia porukassa?" — "Kyllä, niitä juomassa kylläkin." — "Mutta te olette ne ostanut?" — "Niin, oluen kyllä, mutta en pulloja, ne ovat vietävät takaisin". Vaimo kuului tirskuvan.

"Saanko luvan kysyä nimeänne?" — "Sören Pedersen, totisesti se on minun nimeni". — "Kuulkaa nyt, Sören Pedersen, saanko minä ostaa nuo pullot teiltä?" — "Oluen kai tarkoitatte?" — "Niin, oluen." — "Hyvin kernaasti!" — "No, sitten on meillä yötä varten jotakin juotavaa, sillä meidän täytyy ensi yönä tehdä työtä, huomeneksi on saatava kaikki valmiiksi. Me autamme mukana. Suostutteko siihen?" — "Kun tohtori niin käskee." — "Sitten kai syötte illallista meidän kanssamme?"

Nyt hyppäsi Kallem kolmella neljällä harppauksella portaita myöten yläkertaan. Ragni seisoi auringon paisteessa parvekkeella. Hän kääntyi miestään kohden. Kallem kysyi oliko hän jo rukoillut ruokarukouksensa. Kyllä, nyt oli hän sen lopettanut.

Myöskin Kallem jäi hetkeksi parvekkeelle katselemaan tuota pientä saarenpoikasta, joka leikitteli äitinsä vieressä, tänne se näkyi — ja näkyipä tänne koko lahdelma, jossa hienot vihurit puhaltelivat, ja tunturit tuolla juhlallisessa kaukaisuudessa. Hän katsahti tuonne oikealle, jossa pastorin asunto sijaitsi, Ragni huomasi sen. "Eihän ne sentään, piru vieköön, voi meitä kohdella niinkuin emme olisi naimisissa? Vai mitä? Onpa se hauskaa nähdä!"

Ragni veti hänet sisään ja osotti seinän väriä heidän makuuhuoneessaan, se oli aivan hänen toivonsa mukaan, maalattu öljyvärillä himmeänvalkeaksi. Kaikki tulisi olemaan valkoista täällä ylhäällä, kaikki paitsi ikkunan uutimet ja verhot, jotka riippuivat laipiosta verhoten molempia sänkyjä, ja samoin ne, jotka olivat oven ja parveke-ikkunain edessä. Ne olivat väriltään siniset ja soveltuivat hyvin yhteen sängyissä ja muissa huonekaluissa olevien koristeiden kanssa. Nyt tuli Ragni puheliaaksi, mutta Kallemin täytyi lähteä katsomaan sairashuonetta ja Ragni tahtoi mukaan.

Kun he seisahtuivat puistossa katselemaan, huomasi Kallem, että muutamia vanhoja, kauniita puita, jotka olivat liian tiheässä sairashuoneen edustalla, täytyisi hakata pois. Niiden paikalle hän kuvitteli suurta kenttää suihkulähteineen ja siitä lähtemään teitä eri haaroille puistoon. Sairashuone oli kaksikerroksinen, keltaiseksi maalattu puurakennus, ikkunat siinä olivat tavattoman suuret, mutta pieniruutuiset. Tiilistä tehdyssä kivijalkakerroksessa oli asuntoja palvelusväelle ja taloudenhoitajalle, ne olivat hauskannäköisiä, uutimet ja kukkia oli ikkunoissa. Portti oli talon vasemmalla puolen, suurta pihamaata ympäröi tiheä, korkea aita. Kallem oli iloissaan siitä, että vaahterapuita oli istutettu pitkin aidan vierustaa, hän tiesi, että parin viikon päästä täällä olisi ameriikkalaisia telttoja sairaille kesäajaksi.

Portti oli auki eikä minkäänlaista portinvartijaa näkynyt. Vartijan ikkunalla oli jumalisia kirjoja ja vihkosia myytäväksi. Portilla ei näkynyt mitään ilmoitusta, milloin sairaita saisi käydä tapaamassa. Portinvartijan he tapasivat sitten pihalla, hän oli vanhanpuoleinen mies, katseensa vakava ja tutkiva, hän käytti silmälaseja, mutta katsoi niiden ylitse ja otti ne pois, kun huomasi, keitä tulijat olivat. "Oletteko se uusi tohtori?" — "Kyllä." Silloin otti hän hatun päästään: "tervetuloa!" Sairas, jonka kanssa hän oli keskustellut, läksi menemään edemmäksi, hän oli kalpea ja piti paksua villahuivia kaulassaan nyt kesäisenä päivänä, pysyttelihe kauempana eikä tervehtinyt. Portinvartija seurasi heitä.

Rakennuksessa oli huone toisensa vieressä molemmin puolin valoisaa käytävää, puistonpuoleiset olivat suuria, pihanpuoleiset pieniä, samalla tavoin kummassakin kerroksessa. Portinvartija ei ollut ainoastaan portinvartija, hän oli samalla taloudenhoitaja ja vanhin vahtimestari, tämän virkansa nojalla hän esitteli muun palveluskunnan, sitä mukaa kuin niitä tavattiin. Kunnon väkeä kaikki, sekä miehet että naiset, joukossa myös kaksi perin ystävällistä hoitajatarta. Ensi työkseen tahtoisi Kallem poistaa rakennuksesta nuo vanhat lavantautisten huoneet ja rakennuttaa talveksi erityisen sivurakennuksen heitä varten. Leikkaussali oli hyvin valoisa, mutta sen lattia oli heti uudestaan vahattava. Ilmanvaihtolaitos oli kerrassaan kehno. Mutta näitä ja useita pienempiä puutteellisuuksia lukuunottamatta — kuten esim. nuo pieniruutuiset ikkunat — sairashuone oli mainion hyvä, huoneet korkeita, käytävät tilavia, kokonaisuudessaan teki se iloisen vaikutuksen ja Kallem oli siitä hyvillään.

Vuodenaikaan nähden sairaita oli jotensakin paljon. Hänen erikoisalaansa, keuhkotautia, edusti kolme henkilöä, kaksi poikaa ja yksi kymmenvuotias tyttö, laihoja ja kalpeita raukkoja. Hän iloitsi jo siitä, että saisi heidät pian muuttaa ameriikkalaisiin teltteihinsä. Sairashuoneen entinen omistaja, vanha tohtori Kule — Ragnin entisen miehen setä — oli kuollut, Kallem oli sen ostanut hyvin huokealla, koska sillä hetkellä ei muitakaan halukkaita ostajia ilmaantunut. Täällä hänellä oli nyt valta järjestää kaikki mielensä mukaan ja hänellä olikin suuria tuumia. Hallitus antoi avustusta, komitea, johon kuului piirilääkäri ja eräs toinen, piti laitosta silmällä, mutta hän oli kuitenkin oma herransa. Tämä ensi käynti siellä ilahutti sekä Ragnia että häntä itseään. He tulivat kotiin hyvällä tuulella, mutta hirveän nälkäisinä, söivät kyökissä iltasensa ja joivat lasin viiniä ja vielä toisen lasin sen kunniaksi, että saivat ensi kerran syödä omassa kodissaan.

Salissa oli kaikki sikin sokin, mutta sentään meni Ragni pianon ääreen. Hän oli yritellyt tehdä käännöksiä vieraskielisestä kirjallisuudesta, — jota hän viiden, kuuden vuoden ajalla oli saanut omanaan pitää —, ja varsinkin runoja hän oli kääntänyt. Hiukan lämpimänä viinin vaikutuksesta ja hiukan kainostellen hän alkoi soittaa, — pyysi, ettei Kallem seisoisi häntä vastapäätä, — ja säestäen sointuvasti hän heikolla äänellään pikemmin lausui kuin lauloi:

Maja meidän on tää! Ilo taas elohon meissä nouseva on, — sävel uus' helähtää! Aina muistossa säilyen, kodin-ilmassa häilyen valovirroissa päilyen se onnemme luo.

Ja mun sieluni saa sun luonasi uutta nähdä ihanuutta, — surut kaikk' katoaa. Ja riemun ja turman mä mieleesi liehdon, mutt' sydämesi kiehdon mä hetkellä hurman leikkihin lemmen.

3.

Aamulla he heräsivät kajahtelevaan kuminaan. Päästyään täysin hereille he huomasivat, että se tuli kirkonkelloista, jotka kutsuivat jumalanpalvelukseen. He olivat nukkuneet kauan, mutta olivathan he työskennelleet ainakin kello kolmeen saakka, ja menneet levolle vasta sitten kun aurinko oli jo hetken ollut ylhäällä.

Tuossa tuokiossa oli Kallem pystyssä ja suoraa päätä hän hyökkäsi viereiseen kylpyhuoneesen ottamaan suihkua, olipa vanhalla lääkärillä ollut senverran mieltä päässä! Tuskin vielä puoliksi pukeutuneena hän riensi ulos parvekkeelle ihailemaan avarata näköalaa. Hän huusi Ragnille, että hänkin juoksisi ottamaan suihkukylpyä ja tulisi sitten tänne katsomaan. Mutta edellisenä päivänä oli Ragni saanut tuntea, miten hirvittävää oli kylmä vesi ja siksipä hän nyt lepäsi sängyssään ja tuumiskeli, laiskottelisiko vai rohkaisisiko luontonsa. Hän päätti laiskotella ja kohta seisoikin hän aistikkaassa aamupuvussaan Kallemin rinnalla. Mutta vaikka hän kuinka viattomasti olisi katsellut miestään ja kuinka innokkaasti ylistellyt kaunista näköalaa, — niin ei sittenkään hänen miehensä unohtanut suihkukylpyä. Ragni oli edellisenä päivänä juhlallisesti luvannut ottavansa suihkua säännöllisesti heti seuraavasta aamusta alkaen. Hän kun oli niin herkkä vilustumaan, täytyisi hänen tehdä sitä joka päivä, ja varsinkin täällä, jossa kylmä ja lämmin alituiseen vaihtelevat. Siis —! Ragni pani liikkeelle hellimmän hyväilytaitonsa ja koetti kääntää koko jutun leikiksi, — mutta hänen miehensä viittasi suihkua kohti, tahtoisiko hän syödä sanansa? Jos hän rikkoisi nyt lupauksensa, rikkoisi hän sen usein vastedeskin. Ragni suuteli miestään, ja sanoi, että Edvard oli paha, Edvard suuteli häntä ja sanoi, että Ragni oli suloinen, mutta se suihku! Silloin Ragni hyppäsi sisään, riisui aamupuvun yltään ikäänkuin lähteäkseen suihkukylpyyn, mutta ykskaks hän olikin sängyssään. Kun Edvard tuli sisään, veti Ragni peitettä korviinsa, mutta empimättä otti Edvard peitteen sisällyksineen ja kantoi sitä ovea kohti, silloin rupesi Ragni niin liikuttavasti rukoilemaan ja niin säikähtyneellä äänellä, että Edvardin täytyi viedä hänet takaisin. Ragni kietaisi kätensä hänen kaulalleen ja veti hänet sänkyyn, Ragni suuteli häntä ja kuiskasi jotain hänen korvaansa, ja silloin hänen lämpimän ruumiinsa ääressä unohtuivat johdonmukaisuuden säännöt.

Kirkonkellot soivat yhäti, ohitse kulki ajajia, poispäin kaupungista. Niitä kulki toinen toisensa perästä. Ovi oli avoinna, joka kerran kun kellojen kolmea lyöntiä seurasi hiljaisuus, kuului kärpästen surinaa huoneesta ja lintujen viserrystä ulkoa. Silloin he kuulivat myöskin pienen laivan kohinaa lahdelta, he olivat nähneet sen tulevan selän toiselta puolen, varmaankin siinä oli huviretkeläisiä. Jossain taisi olla juhlat, koska noin väkeä virtaili.

Hieno tuulenhenki kävi lounaasta, ja joka tuulahduksella virtasi huoneesen suloinen tuoksu metsistä ja pelloilta. Kumahtelujen välillä kuului kuiskauksia ja hyväilyjä; ilma oli huumaavaa.

Jonkun ajan kuluttua he seisoivat jälleen ulkona parvekkeella ja katselivat kirkkoon menevätä kansaa. Mutta yhä ajoi ihmisiä, vaunut kukkuranaan, kirkon ohitse ja siitä vielä eteenpäin. Laiva oli tullut aivan lähelle, nyt kuului junankin vihellys. Heidän katseensa kiintyi kahteen pääskyseen, jotka silminnähtävästi leikkivät varjonsa kanssa avokuistin edustalla. Ne lentelivät toistensa ylitse ja sivuitse ja varjot hietikolla tekivät samoja liikkeitä, linnut sujahtivat alas niiden luo ja vilahtivat jälleen ylemmäs, ja kun ne olivat kohonneet liiaksi korkealle, hävisivät varjot, mutta ne laskeutuivat uudelleen maanperään ja löysivät varjonsa jälleen. Ragni kuiskasi, että ensi vuodeksi he laittaisivat niille pesänalustoja.

Pukeuduttuaan he menivät alakertaan aamiaiselle. Sören Pedersen vaimoineen oli jo aikoja sitten tullut, he olivat jo syöneet aamiaisensa ja työskentelivät nyt ahkerasti.

Nyt he saivat kuulla, että kaikki, jotka kynnelle kykenivät, olivat nyt menossa naapuripitäjään, sen johdosta, että pastori Meek siellä vietti viisikymmen-vuotisjuhlaansa ja piti jäähyväissaarnaansa. Kaiken aamua oli mennyt jalkamiehiä, nyt tuli hevosella-kulkijoita, ja höyrylaiva toi täyden lastin ihmisiä selän toiselta puolen. Meek oli ollut viisikymmentä vuotta virassaan, — hän oli "hirveän hyvä mies".

Kallem ja Ragni söivät suuressa salissa, mutta kesken aamiaista koputettiin ovelle ja sisään astui vanhahko ja laiha, silmälasia käyttävä mies hymyilevänä ja kohteliaana. Se oli tohtori Kent, sama, joka tähän aikaan hoiti sairashuonetta, sieltä hän tuli nytkin. He nousivat kumpikin häntä tervehtimään. Hänen äänensä oli miellyttävä ja hiljainen, puhuessaan hän hymyili ystävällisesti. Hän istahti hiukan syrjemmälle, toiset jatkoivat syöntiään. Ja hän antoi lyhyitä tietoja "parantolan" sairaista ja yleisestä terveydentilasta paikkakunnalla. Kallem kyseli häneltä yhtä ja toista ja Kent luetteli hänelle ne viranomaiset, joiden luona Kallemin olisi käytävä tervehdyksellä, ja ne puheenjohtajat ja oikeusvirkamiehet, jotka hänen olisi tunnettava. Tohtori Kentin suussa kuuluivat kuivatkin asiat hauskoilta. Kun hänen vaununsa tulivat oven eteen — hänen oli näet mentävä maaseudulle sairasmatkalle —, pyysi Kallem saada lähteä mukaan, mutta Ragni halusi myöskin. Silloin piti heidän lainata suuremmat vaunut ja kohta he kaikki kolme istuivat niissä. Lähtiessä muisti Ragni, että flyygeliä olisi hiukan viritettävä ja hän kysyi Sören Pederseniltä, tuntisiko hän ketään, joka osaisi virittää jotta se kestäisi ainakin jonkun aikaa? Kyllä, Kristen Larssen oli sellainen mies. Kent kertoi, että Larssen oli kasvanut hyvin huonomaineisella paikkakunnalla ja jonkin vähäpätöisen asian vuoksi olivat viranomaisetkin häntä vainonneet, — hän oli muistavinaan sen tapahtuneen siitä syystä, että Larssen oli kutsunut erästä soittokappalettaan "syntien anteeksi annoksi". Kristen Larssen oli keksijä, hänen keksintöään oli eräs nykyisin hyvin yleisessä käytännössä oleva kutomakone ja sitäpaitsi hän oli keksinyt kaikenlaisia työkaluja. Hän oli luonteeltaan kylmä mies, — kylmä kuin rauta pakkasessa. Muita seurakumppania hänellä ei ollut kuin Sören Pedersen ja hänen vaimonsa. Millaisia ne sitten olivat? Heidän entisyyttään ei tohtori Kent tuntenut, vaimo oli täältä Norjan tuntureilta, mies Fyenistä. He olivat kumpikin kelpo työntekijöitä, mutta pian tuli yleiseksi tiedoksi, että he joivat. Siitä tavasta oli pappi koettanut saada heitä luopumaan, hän oli tullut tuntemaan heidät, silloin kun he olivat olleet työssä hänen uudessa talossaan. Merkillistä kyllä, pappi siinä onnistuikin, he eivät ainoastaan lakanneet juomasta, vaan tulipa vielä Sörenistä innokas raittiusmieskin ja lisäksi hyvin jumalinen, raamatunkin osasi hän ulkoa! Hän jutteli usein itse, kuinka hänen suurimpia ilojaan oli se, että Aase kuunteli häntä, ja pienemmissä seuroissa hän luki kokonaisia lukuja ulkoa raamatusta, toisten seuratessa kirjasta. Pappi ilmoitti hänet erääsen raamattukouluun, ja hänen suurin toivonsa olikin päästä sinne, mutta hän tahtoi Aasen mukaansa. Siihen kun ei kuitenkaan suostuttu, jätti hän koko raamattukoulun ja rupesi epäilemään kaikkea.

Sitten kohtasi hän tuon tuhattaiturin, Kristen Larssenin, joka juuri silloin oli asettunut tänne asumaan. Kristen Larssen oli kuullut Sören Pedersenin kyvystä oppia ulkoa ja sen koneiston tahtoi hän saada selville. Mutta minkäänlaista koneistoa hän ei Sörenin päästä löytänyt, kaikki oli vain jumalan armolahjaa, sillä eihän jumalalle ole mikään mahdotonta.

Tuo on Matheuksen evankeliumissa, sanoi Kristen Larssen, mutta tuomarein kirjassa sanotaan, että herra oli Judan kanssa, mutta Juda ei voinut karkoittaa vihollista laaksosta, sillä vihollisella oli rautavaunuja.

Tuo kelpo Sören Pedersen oli kovasti kauhuissaan siitä, ettei juutalaisten jumala voittanut rautavaunuja. Samassa kirjassa — jatkoi Kristen Larssen — sanotaan: "ei sinun pidä tappaman", mutta siellä sanotaan myöskin, että herra yhä edelleenkin käski lyödä kuoliaaksi. Sellaisia ristiriitoja sieltä löytää.

Tämä oli aivan uutta Sören Pedersenille, ja kuitenkin hän osasi raamatun ulkoa. Hän tahtoi tietää, kuinka tämä oli käsitettävä, ja jokaisessa uskovaisten kokouksessa vaati hän selitystä. Vihdoin oli hänellä ainakin sata ristiriitaa kysyttävänä, häneltä ei saatu enää rauhaa. Toiset nauroivat hänelle läkähtyäkseen, toiset suuttuivat. Vihdoin viimein hänet suljettiin pois kokouksista, sekä hän että Aase. "En tiedä uskaltaisinko teille kertoa", sanoi tohtori Kent, "että teidän lankonne on omin käsin viskannut ulos sekä Sören Pedersenin että hänen vaimonsa Aasen — ulos rukoushuoneesta! He olivat tulleet ennen muita sisään eivätkä tahtoneet poistua. Teidän lankonne on hyvin vahva mies, mutta Sören Pedersen piti puoliaan, kunnes pappi vihdoin hoksasi, että ensin oli Aase saatava ulos, ja sitten he raastoivat häntä kuin halkopuuta." Kallem ja Ragni olivat katketa naurusta. "Minä olen omin silmin nähnyt erään yhteentörmäyksen", sanoi tohtori Kent. "Pastori oli koululla toimittamassa kuulustelua, ja minä kuulun muiden mukana koulun johtokuntaan. Sören Pedersen ja hänen vaimonsa Aase olivat saapuvilla ja kaikki aavistivat, että jotain kummaa vielä tapahtuisi". "Jumala ei voi valehdella", sanoi pappi. Silloin nousi Sören Pedersen seisomaan: "Sanassa sanotaan, että herra johdatti profeetoihin valheen hengen." Taas pakoitettiin Sören Pedersen poistumaan.

Näille hupaisille jutuille naureskellen he ajoivat nyt läpi ylävän, heleässä vihreässä loistavan tasangon, jossa siellä täällä rehoitti suurempia ja pienempiä metsikköjä, — tai oikeammin sanoen, siellä oli metsää, jonka keskellä oli siellä täällä viljeltyjä maatilkkuja. Talot olivat hyvästi rakennettuja, pellot hedelmällisiä, tie kulki halki metsien ja peltojen, poikki mäkien ja purojen. Kiviraunioita nähtiin mitä merkillisimmissä paikoissa, teitä ja polkuja kulki ristiin rastiin. Tulipa Amerikan lakeuksiin ja keski-Europan tasankoihin tottunut oikein hyvälle tuulelle nähdessään kaikkea tätä vaihtelua. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti ja säteilevästi kuin eilenkin, yhtä voimakas oli myös niityiltä ja metsästä leyhyvä tuoksu, — ja entäs tuo kukkasloisto ja lintujen laulu, — tuolla kukkui käki!

Juhannus oli juuri tulossa ja kukkia oli senvuoksi runsaasti, Ragnia niiden paljous riemastutti. Kasvitiede miellytti häntä kaikista aineista eniten, ja häntä huvitti suuresti vertailla tätä kasvistoa siihen, jota hän oli tutkinut. Hän kysyi, kasvoiko akileia ja berberis villinä, monessakin kohden Norjassa? Tohtori Kent oli sitä mieltä, että ne olivat tulleet maahan jo aikoja sitten, ehkäpä olivat tuolla alhaalla olevan luostarin munkit niitä aikoinaan tuoneet.

Kun he taas olivat niityltä saapuneet pieneen viidakkoon, näki Ragni kolmannen kerran vanamoita, silloin hän ei voinut enää pysyä vaunuissa ja he nousivat kaikki niistä ulos.

Vanamo oli juuri alkanut availla vaaleanpunaisia kellokukkiaan, sen hieno tuoksu tuntui läpi metsän. Ragni joutui kohta supatuksille sen kanssa, kunpa hän nyt vain saisi olla yksin! He eivät olleet nähneet toisiansa kuuteen vuoteen, tai oikeammin kuuteen ja puoleen, sillä keväthän silloin oli, kun hän läksi matkalle. Hän poimi muutamia vanamoita ja huomasi silloin myöskin yksinäisen ja kaihomielisesti kumartuneen pyrola unifloran. Kallem oli myös löytänyt samallaisen ja Ragni kysyi, miksi sitä nimitettiin Norjassa? Kallem kysyi Kentiltä, eikö se ollut pyhän Olavin kynttilänjalka, — hän kysyi kuin apteekkari ja vastaus tuli kuin kasvikokoelmasta. Ragni poistui heistä yhä kauemmaksi haeskelemaan kukkasia. Poimimiensa kukkien tuoksu kiihoitti häntä yhä syvemmälle metsään, se oli lähetetty houkuttelemaan häntä yhä edemmäksi. Siis yhäti syvemmälle metsään, mutta myös — kauas toisista. Ragni kuuli kukkien tarinoivan, metsässähän kuulee niin hyvin, hän kuuli myös miten pari pelästynyttä pikku lintua pyrähti lentoon. Mutta hänen ympärillään ei kuulunut muita ääniä kuin hänen omain askeltensa ripsettä. Yhden ainoan ketunleivän hän tapasi kukalla. Se näytti niin alakuloiselta korttiristin muotoisten lehtiensä keskellä, — tiesikö se kadottaneensa kaikki toverinsa?

Edemmäs vaan, sanoivat kaikki. Niin, tuonnehan ne houkuttelivat vanamotkin ja metsän pyhät kynttiläjalat ja ketunleipä. Ja nyt oli Ragni siellä — metsätähtien joukossa suuressa perhekokouksessa, ne odottivat kaikki häntä nähdäkseen, tänne ei ollut ihmisjalka vielä tänä vuonna astunut. Ragni laskeusi polvilleen niiden joukkoon ja kertoi niille, että hän oli tullut hyvin, hyvin kaukaa, niin, hän kertoi, kuten nekin, lausumatta sanaakaan, sehän ei ollut heidän kesken tarpeellista. Nyt oli hän avannut oven toisensa perästä päästäkseen oikein Norjan sisään, niinpian kun hän oli avannut yhden, oli toinen taas edessä, … kunnes hän nyt oli päässyt heidän luokseen. Hän käsitti kohta vanamon nähtyään, että nyt oli hän viimeisellä ovella. Täällä hän oli nyt sisimmässä pohjukassa. Kaikki tuo suuri, ulkoa uhkaava vaara aina mereltä alkaen, kaikki tuo voima ja viha, tuo särkynyt ja kehno, kaikki tuo ihanuus ja pelko … viittasi astumaan syvemmälle sisään. Tänne täytyy meidän tulla voidaksemme käsittää, että ei suinkaan kaikki mene tuhansiksi pirstaleiksi. Nämä täällä sisällä kaiken kulkua ohjaavat.

"Me olemme sinua odottaneetkin. Syvin salaisuus on täällä." — "Oi, kertokaa se minulle?" — "Ole kiltti!" — "Niin, ainoastaan siihen luulen itselläni taipumusta olevankin. Mutta kun nyt ne muut eivät —?" — "Anna toisten olla sellaisia kuin tahtovat, mutta ole sinä kiltti."

Nyt Ragni sen ymmärsi, sillä hän oli tullut aivan sisimpään pohjukkaan. Nyt hän ymmärsi, missä suurin voima oli. Metsätähdissä.

"Ragni", kuului kaukaa Kallemin huuto, hänen kirkas äänensä kaikui metsässä. "Jaa!" Muutamat tästä metsätähtien perheestä tahtoivat päästä mukaan, hän poimi ne käteensä.

Sitten hän kiiruhti taas tielle päin. Metsän laidassa oli muuan actaea, — hänelle näyttämässä tietä metsään, jos hän olisi sattunut sen kohdalla astumaan ulos vaunuista. Nyt tahtoi se mukaan. Ja aivan tien vieressä oli lontama ja sinne oli piiloutunut joukko kieloja, missä olivat olleet hänen silmänsä? Kielot ymmärsivät, mistä hän nyt tuli, myöskin ne olivat siinä näyttämässä hänelle tietä metsään. Heti kun olivat toisensa nähneet, he ymmärsivät toisiaan. Niin, sellaistahan se on niiden tunne-elämä, jotka ovat sukua toisilleen. Muutamat kieloistakin tahtoivat päästä mukaan.

"Ragni", huusi Kallem. "Kyllä — kyllä!" ja hän tuli nyt tielle ja näki, että oli jäänyt paljon toisista jälelle. Molemmat herrat seisoivat vaunujen luona ja puhelivat keskenään, tuolta kummun harjulta eroitti selvästi Kallemin suoran vartalon ja tuon toisen pienen ja hinteliään olennon. Molemmilla oli kädet täynnä kukkia. Ragni kiiruhti askeleitaan ja kuuli jo kaukaa Kallemin esitelmöivän ukonhatusta, jota hän heilutteli kädessään, hän mainitsi saksaksi erään saksalaisen kasvitieteilijän lausuman ihastuksen tästä komeasta kukasta, jonka hän oli tavannut Norjassa. Tohtori Kent ojensi Ragnille kohteliaasti polygala amaran, hän tiesi tuon sinisen kukan olevan uuden Ragnille, joka tuli Amerikasta. Ragni lausui sydämelliset kiitoksensa. He astuivat vaunuihin ja alkoivat heti järjestellä löytöjään ja pyysivät Ragnia, että hän valitsisi itselleen. He olivat käyneet pienellä suolla, Kentillä oli suopursun kukka napinlävessä ja he olivat ottaneet mukaansa kaikki mitä olivat tavanneet, yksinpä kihokinkin, — "tuon petoeläimen", kuten Ragni sitä nimitti, hän ei tahtonut sitä, sehän oli sitäpaitsi niin "likainen". — "Sinä olet kaunosielu kaikessa", huomautti Kallem, — ja sai vastaukseksi katseen, joka muistutti vanamoiden tuoksua. "Huomaatteko, että me olemme yksiksemme koko tiellä?" kysyi tohtori Kent ja hän kertoi, että kaikki olivat rientäneet kirkkoon, jossa vanha Meek piti jäähyväissaarnaansa, oltuaan virassa viisikymmentä vuotta. "Kahdenkymmenen vanhana hän oli tullut kappalaiseksi isänsä seurakuntaan — se oli niitä aikoja, ja kirkkoherran virka oli mennyt sitten perintönä hänelle. Nyt seitsemänkymmenen vanhana — hän aikoi lähteä ulkomaamatkalle tyttärensä tyttären kanssa!" — "Reipas ukko siis?" — "Onpa kylläkin, mutta hyvin hän pitääkin terveydestään huolta, aina on hän liikkeessä. Hän oli välittäjänä täällä." — "Välittäjänä?" — "Niin, joka seudullahan on välittäjänsä tieteen ja käytännön välillä. Hänestä johtaa alkujuurensa tämän seudun ja koko lähitienoon varallisuus." — "Hänestä pidetään siis?" — "Enemmän kuin kenestäkään muusta näillä seuduin." — "Minkälainen hän on saarnatuolissa?" — "No niin, hän on nyt seisonut siellä viisikymmentä vuotta kertomassa juttuja. Aikoinaan sille naurettiin ja muutamat pitivät hänen juttujaan pyhyyttä loukkaavinakin, nyt on jo paljon sellaisia, jotka pitävät niistä." — "Minkälaisia juttuja hän sitten kertoo?" — "Se tarina, jonka tohtori Kent oli viimeksi kuullut, oli eräästä vaimosta, joka St. Louis'issa Amerikassa oli ollut kolmekymmentä vuotta vankeudessa, hän oli jo seitsemänkymmenen vanha ja kuitenkin pahin kaikista vangeista. Sattuipa sitten niin, että vangit piti muutettaman toiseen vankilaan, jonka johtajattarena oli kveekari. Vanhus ei tahtonut muuttaa, hän teki kaikin voimin vastarintaa, hänet täytyi panna köysiin ja kantaa pois tuoliin sidottuna. Kun he toivat häntä, seisoi vankilan johtajatar ovella ottamassa vastaan tuota hurjaa vanhusta. 'Päästäkää hänet irti!' sanoi johtajatar. 'Mutta kuinkas se käy päinsä?' — 'Päästäkää irti!' Se tehtiin. Heti kun vanhus oli päässyt kahleistaan, kumartui johtajatar hänen puoleensa, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli hänet tervetulleeksi aivankuin sisar tekee sisarelle. Silloin vaipui vanha vaimo polvilleen ja kysyi: 'Uskotko todellakin minussa olevan jotain hyvää?' Siitä lähtien hän totteli johtajatarta."

Nyt astuivat Kallem ja Kent ulos vaunuista, heidän oli poikettava erääsen talonpoikaistaloon, joka oli vähän matkaa syrjässä tiestä. Talon kuistin edestä nousi musta koira seisomaan, se katsoi vaunuja kohti ja haukahti, mutta vain pari kertaa, kulki sitten muutamia askeleita tulijoita vastaan ja nuuskittuaan heitä meni takaisin ja paneutui maata.

Ketään muita eläviä olentoja ei näkynyt. Poika käänsi hevoset ja ajoi ne tien laidalle. Molemmat lääkärit menivät sairaan luo, Ragni käveli edestakaisin pihalla. Ikkunasta näki hän vanhan ukon makaavan sängyssä, hänen vierellään istui hänen vaimonsa. Vaimo lauloi värisevällä äänellä sairaalle, ja jatkoi lauluaan vielä sittenkin, kun ovi avattiin hänen takanaan.

Ragni tarkasteli ympärilleen pihalla, sitten hän laskeutui istumaan aitan rapulle.

Ei mikään tee ihmistä niin äänettömäksi kuin rauhallinen talonpoikaistalo. Ei edes metsäkään, sillä siellä rasahtelee alituiseen: siellä täytyy kuunnella ja tähystellä, eikä myöskään meri, sillä se ei koskaan saa täydellistä rauhaa, eikä niittykään, sillä siellä versoo elämä ja me näemme sitä toisaalta. Mutta toista on talonpoikaistalossa, kanaparvi siellä kaakattaa ja tarinoi keskenään ja synnyttää turvallisuuden tunteen, ja pihalla nukkuu koira ja kissa astuu pari askelta, pysähtyy ja kulkee pari askelta jälleen, ja aurat nojaavat vasten karhia, tahkokivet seisovat kuivina, vaunujen aisannenät nojaavat maahan, ruokakello lepää äänettömänä. Kaikki, mikä on ollut liikkeessä, lepää kuten sinä itsekin, ja se, mikä vielä liikkuu ja äännähtelee, lisää vain rauhaa. Katsoppas sikaa, joka tuolla seisoo ja tonkii maata, kuinka se on tyytyväinen, ja jos hevonen tuolla syö ja huiskauttelee hännällään pois kärpäsiä, osoittaa sekin hyvinvointia, ja jos taas pikku linnut tulevat tervehtimään, niin synnyttää se suruttomuuden tunnetta, joka rauhassa aina piilee.

Keskelle tätä rauhaa hiipi se levottomuus, jonka kohtaus Josefinen kanssa oli synnyttänyt. Syyttikö omatunto Ragnia? Ei, tuhat kertaa ei! — Eikä myöskään hänen sisarensa lapset? — Ei, sellaisilla ehdoilla hän ei olisi voinut niiden hyväksi elämätään uhrata. Mitä se sitten oli? Mitä oli hän tehnyt? Rakastanut Kallemia. Minkävuoksi hän ei olisi saanut rakastaa?

Hiljaisuus oli kadonnut. Ragni meni rakennusten toiselle puolen, sieltä hän löysi kaksi orobus-lajia, jotka olivat aivan lähekkäin, ensin linnunherneen niityltä ja sitten vielä toisen, jonka nimeä hän ei muistanut. Tielle päin kulkiessaan hän löysi komean kukonharjan ja kolmannenlaisen orvokin, toiset kaksi hän oli saanut Kallemilta ja Kentiltä. Mikä loistava kasvisto! Katsos tuolla! Mitä kaunein veronica, voi sentään, siitä putosi kukka, mutta tuolla oli toinen, siinä pysyi kukka. Hän sai sittemmin kuulla, että tätä hentoa kukkaa kutsuttiin täällä "miehen uskollisuudeksi".

Hän meni taas pihalle. Ikkunasta näki hän Kallemin kuuntelevan sairaan vanhuksen rintaa. Kohta tuli tohtori Kent ja miehen vaimo ulos tuvasta, tohtori puhui hyvin kovalla äänellä, mutta vaimo ei sittenkään tahtonut kuulla mitään. Kallem seisoi ovella niin juhlallisen kookkaana, ja nyt tuli hän Ragnia vastaan. Kuinka Ragni häntä rakasti!

* * * * *

Iltapäivällä he istuivat kahdenkesken tohtorin työhuoneessa, jonka ikkunat olivat kaakkoon päin. He lukivat kumpikin kirjaansa ja kaikki oli niin kuin olla pitikin. Sören Pedersen tuli sisään vaimonsa kanssa, he olivat tulleet eteisestä ruokasalin läpi. Sören näytti viekkaalta, akka taas säikähtyneeltä: pappi tuli juuri rouvineen portista!

Kallem huomasi, että Ragni kalpeni. Vieraiden läsnäollessa ei Kallem voinut muuta kuin sanoa kehoittavasti: "Tule siis!" — meni saliin ja sieltä eteiseen heitä vastaan.

Kohtaus oli jäykkä. Pastori pyysi anteeksi, että he tulivat tällaiseen aikaan, mutta tämä aika sopi hänelle paraiten, hän tuli iltakirkosta. He aikoivatkin vain tulla kysymään, eikö lanko voisi tulla rouvineen heille illalliselle? Sunnuntaina ei pappi juuri tahdo olla oma herransa ennenkuin iltasella. — Äänessä oli hiukan saarnantapaista juhlallisuutta, kasvot ja koko olento muistuttivat kirkkoa. Josefine seisoi ja katseli ympärilleen, jonkun ajan päästä ei pappikaan muuta neuvoa keksinyt.

Hänestä täällä oli "hauskannäköistä", flyygeli oli "oiva kapine". Sitä heidän katsellessaan sanoi Josefinekin sanansa kääntyen äkkiä Ragnin puoleen: "Tehän soitatte niin hyvin?" — "Ooh!" — "Etteköhän voisi soittaa meille vähän?" — "Niin, tehkää se!" lisäsi pappi.

Ragni katsoi mieheensä, — kuin hukkuva, joka etsii apua. "Ragnin täytyy olla sillä tuulella voidakseen soittaa", sanoi Kallem. "Hän on tietysti väsyksissä", sanoi pappi puolustukseksi. He istuutuivat, pappi ja Kallem vastatuksin, Josefine hiukan syrjemmälle, Ragni jäi seisomaan.

"Onhan luonnollista, että te molemmat olette väsyksissä", jatkoi pappi, "olettehan tulleet niin pitkältä matkalta ja nyt järjestäneet täällä kotianne, minähän kuulin tohtori Kentiltä, että täällä on melkein valmista?" — Kyllä niinkin, mutta heillä oli ollut sellaisia oivallisia avustajia kuin Sören Pedersen ja tämän vaimo Aase. Ragni pelkäsi heidän vielä olevan ruokasalissa ja kiiruhti sinne. Ei, poissa ne olivat, eikä niitä näkynyt tohtorinkaan huoneessa.

Papin kasvoille oli tullut isällinen ilme. "Meidän täytyi ottaa Sören Pedersen ja hänen vaimonsa työhön, kun emme onnistuneet saamaan niitä, joita olisimme halunneet. Mutta sellaisille ei pitäisi koskaan antaa työtä." — "Kuinka niin?" — "Kyllähän he ovat reipasta työssään, mutta juovat kaiken mitä ansaitsevat ja ovat kokonaisia päiviäkin pois työstä, kuten ovat täälläkin tehneet. Sellaiset herättävät suurta suuttumusta seurakunnassa." — "Sepä merkillistä." Ragni kulki aivan Kallemin sivuitse silitellen kädellään hänen päätänsä, oli ottavinaan jotain pianon päältä. Pappi ei antanut kuitenkaan Kallemin ylenkatseellisen äänen itseänsä säikyttää. "Me olemme koettaneet tehdä kaikki voitavamme heidän hyväkseen — niin, vaimo on yhtä suuri juomari kuin mieskin. Te hämmästyisitte, jos kuulisitte, miten hyviä ihmiset ovat olleet heitä kohtaan. Mutta kaikki on ollut turhaa ja enemmän kuin turhaa. — No niin, en tahdo tähän asiaan nyt syvemmälle kajota", hän katsahti vaimoonsa, joka siinä istui ruumiinmukaisessa puvussaan, voimakkaana ja läpitunkemattomana, lujaluontoisena kiireestä kantapäähän. Harjaantuneiden luomien alta katsoivat silmät, vaikka ne eivät olleet katsovinaan. Kallemin teki mieli hyökätä hänen luokseen ja ärjäistä hänelle. Mutta taampana, vastapäätä miestään seisoi Ragni, toisten häntä näkemättä.

"Minua harmittaa, että se vanha lääkäri on rakentanut talonsa aivan sairashuoneen viereen", sanoi Kallem. "Siinä on vieraita ihmisiä aivan nenän edessä." — "Niin, hän rakensi sen langollensa. Ja nyt on hänkin kuollut." — "Olen kuullut sen. Jos minulla olisi varoja panna enemmän rahaa likoon, niin ostaisinpa sen, vaikka minä en sitä tarvitsekaan." Josefine käänti hiukan päätään, epäilemättä nähdäkseen, seisoiko Ragni siellä. "Minä en luule sen olevan myytävänä", hän sanoi, "minä tunnen perilliset". Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus.

Pappi siirsi keskustelun toiseen aineesen. Hän oli aamupäivällä lukenut "Morgenbladetista" kirjoituksen, jossa kuvailtiin Amerikassa kaikilla aloilla vallitsevaa epävarmuutta. Hän puhui kuin olisi hän asian hyvinkin tuntenut ja kääntyen aina vaimonsa puoleen. Jos hän sattui luomaan katseensa toiseen — kuten nyt Ragniin, joka oli tullut Amerikasta —, tapahtui se vain sivumennen, ja hän kääntyi taas vaimonsa puoleen.

Pastori Tuft oli komea ja kaunis mies, varsinkin nykyisin, kun jonkunlainen hyvinvointi oli tasoitellut kasvojen epätasaisuuksia, ääni oli selkeä ja Melanchton-silmät säteilivät hänen puhelunsa mukaisesti. Hänen sanansa ja olentonsa tekivät melkein uskottelevan vaikutuksen, mutta lempeyden alta pilkisti esiin oman arvon tunto.

Aivan odottamatta tekee hänen vaimonsa päällään merkitsevän liikkeen. "Niin, tietysti on aika jo lähteä!" sanoi pappi ja nousi tuoliltaan, "olin jo aivan unohtaa. — No, — te lähdette mukaan?" — Josefine nousi seisomaan, samoin Kallem. Mutta oli Kallemillakin vaimo, joka loi silmäyksiä, harmaita ja hyvin lempeitä. "Kiitos, me olemme väsyksissä. Mutta pidämmehän muistissa."

Ja niin saatettiin vieraat ulkosalle. Kallem meni ikkunaan katselemaan, kun he kookkaina ja voimakkaina astelivat pois. Kohta olivat he jo kirkon tuolla puolen, kaikki ohikulkijat tervehtivät heitä kunnioittavasti. Hän seisoi siinä vielä, vaikka heitä ei enää näkynytkään, asteli pari kertaa yli permannon, käännähti sitten äkkiä ympäri: "Jaa, kutsuppas Sören Pedersen ja hänen vaimonsa Aase tänne!" — ja hän läksi itse niitä hakemaan. Mutta niitä ei löytynyt mistään, Sigrid kertoi niiden lähteneen heti, kun pastorin herrasväki oli tullut. "Saadaanpas nähdä, ne juovat itsensä humalaan! Juokse hiidessä niiden jälestä ja pyydä heitä tulemaan luoksemme illalliselle. Sano, että vieraat ovat lähteneet." Palvelustyttö läksi. Kallem huusi vielä hänen jälkeensä: "Tuo ne mukanasi, joko ne sitten tahtovat tai ei!"

"Kuulkaas nyt, verhoilija!" sanoi tohtori, kun Pedersen seisoi taas salissa Aase takanaan, "kuulkaas nyt —: pastori sanoo, että te juotte, sekä te että vaimonne ja ettei hän saa teitä siitä tavasta taukoamaan". — "Pastori on siinä puhunut totta." — "Mutta se on paha tauti, Pedersen." — "Kyllä niinkin, — sitten jälestäpäin." — "Tahdotteko antautua minun parannettavakseni?" — "Hihii, aivan kernaasti, herra tohtori! — mutta vakavasti sanoen: se vie paljon aikaa!" — "Kaksi minuttia." — "Kaksi minuttia?" Hän hymyili, mutta ennenkuin hymy oli poistunut hänen kasvoiltaan, seisoi Kallem hänen edessään luoden häneen terävän ja läpitunkevan katseen. Verhoilijan kasvot muuttivat väriään, hän hätkähti taapäin. Tohtori seurasi häntä ja käski hänet istumaan. Pedersen teki sen paikalla. "Katsokaa minuun!" Aase oli vähällä joutua päästä pyörälle. "Istukaa tekin!" sanoi tohtori Aaselle, ja tämä lysähti istumaan tuolille. Tohtori oli jo eilen nähnyt, minkälaatuisten ihmisten kanssa hän oli tekemisissä. Sören Pedersen tarvitsi tuskin kahtakaan minuttia kun oli jo hypnoottisessa unessa, eikä vaimo sen enempää, vaikka tämä oli vain katsellut, mitä tapahtui. Tohtori käski heidän avata silmänsä jälleen, he tottelivat kumpikin heti. "Kuulkaa nyt, Sören Pedersen! Nyt lakkaatte te juomasta viinaa ja muita väkijuomia missä muodossa hyvänsä, te ette maista viiniä, eikä oluttakaan — yhteen kuukauteen. Kuulkaa! Kun kuukausi on kulunut — nyt on kello puoli seitsemän, niin te tulette tänne täsmälleen samaan aikaan."

"Ja te myöskin, Aase. Joka kerta kun miehenne tahtoo juoda, niin te huudatte. Ja sitten te molemmat rupeatte laulamaan." — "Mutta me emme osaa laulaa." — "Yhdentekevä, te laulatte kumminkin."

4.

Josefine matkusti pois kaupungista. Hän otti poikansa mukaan länsirannikolle nauttimaan merikylpyjä. Hänen miehensä tulisi kohta perästä, hänellä ei ollutkaan sitten papiksi tultuaan vielä ollut virkavapautta. Hän oli heti tutkinnon suoritettuaan tullut tänne apulaiseksi ja saavuttanut siihen määrin seurakunnan luottamuksen, että kun kaupunki kaksi vuotta takaperin eroitettiin maaseurakunnasta, hänet valittiin kaupungin papiksi. Hän oli työskennellyt hartaasti lähes kuusi vuotta, siksipä hän kaipasikin hiukan lepoa. Josefine oli eräänä päivänä veljensä luona, mutta tämä ei sattunut olemaan kotona. Hän oli silloin kertonut lähtevänsä matkalle, sanonut jäähyväiset ja pyytänyt sanomaan veljellensä terveisiä.

Ragnille selvisi heti, että koko matkatuuma oli päätetty yksinomaan senvuoksi, ettei heidän tarvitsisi esitellä häntä tutuilleen, he eivät tahtoneet saada kärsimyksiä hänen tähtensä. Kallemille, joka oli vähemmän epäluuloinen, hän ei virkkanut siitä mitään. Kallem unohti koko suhteen, sillä hänellä oli niin tavattoman paljon työtä ja touhua. Tohtori Kent halusi lähteä ulkomaille ja Kallemin oli hoidettava oman virkansa ohella hänenkin tehtäviään palkkioksi siitä, että hän oli ennen Kallemin tuloa ollut lääkärinä sairashuoneella. Kolmantena lääkärinä paikkakunnalla oli nuori sotilaslääkäri. Hänen nimensä oli Arentz ja hän herätti huomiota tavattoman suuren rintansa vuoksi. Kallem tunsi hänen täsmällisissä tiedoissaan oppikirjan sanat, alussa Kallemia halutti kutsua häntä Niemeyeriksi, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan hänen jalomielisyytensä vuoksi. Kun elämä tuolla maanteillä ja kaduilla alkoi käydä Kallemille sietämättömäksi, tuumi hän ottaa Arentzin apulaisekseen. Jos hän itse tahtoisi olla vapaana, täytyisi hänen järjestää toimintansa toisella tavalla.

Ragni näki hänen hotaisevan kiireesti päivällisensä ja tulevan kotiin vasta illalliselle. Saattoipa hän istua sitten hetkisen Ragnin kanssa avokuistissa tai astella puutarhassa, ja auttaa Ragnia jossakin hommassa, mutta se tapahtui harvoin, — kirjojensa luo hänen täytyi päästä. Olihan se sitten toisenlaista, kun virkatoveri palasi taas kotiin. Kallem halusi nyt voittaa takaisin sen, minkä oli laiminlyönyt ja siksi hän olikin nyt alinomaan joko laboratooriossaan tai virkahuoneessaan. Sinne muutti vihdoin Ragnikin, hän sai oman tuolinsa ja oman kirjahyllynsä, virkahuone muuttui heidän asuinhuoneekseen.

Tuntikausia he lukivat kumpikin kirjaansa ja vaihtoivat tuskin kymmentä sanaa keskenään. Kallem oli syventynyt laajaperäiseen tutkimukseen eikä aavistanut, miltä näytti, kun hän siinä lukemisensa väliaikoina lepäsi pitkin pituuttaan sohvalla ja katsoi vaimoonsa lausumatta sanaakaan, tai, kuten tavallisesti, seisoi ikkunan edessä tuijottaen ulos. Jos hän sattui tulemaan Ragnin eteen, kääntyi hän ympäri ja meni taas ikkunan luo. Hän väitti, että hänen ajatuksensa liikkuivat silloin monta vertaa paremmin kuin muulloin, se tapa oli perintönä hänen isältään.

Koti oli hänen ihastuksensa ja aina hän sinne tullessaan ylisteli sitä. Silloin hän asteli ympäri huoneita, huoletonna ja iloisena kuin pääskynen. Päivällisen jälkeen hän halusi mielellään kuulla musiikkia, mutta ei silloin monestikaan huomannut, mitä Ragni soitti.

Entä Ragni? Joka päivä kiintyi hän yhä lujemmin kotiin ja kotiaskareihin. Miestään hän kutsui taaskin "valkeaksi pashaksi", flyygeliä "saduksi". "Nyt taas yksi satu!" sanoi hän aina soittamaan ruvetessaan ja totutti miehensäkin siihen. Sänkykamaria hän kutsui nimellä: "tähtien keskellä", kyyhkysiä, jotka oli saanut helluntaiksi, nimitti hän "helluntaililjoikseen", Sigridiä "seitsenkätiseksi". Kun hän Kallemin kanssa istui virkahuoneessa lukemassa, tuntui hänestä siltä kuin he purjehtisivat kauas pois, kumpikin omalla purrellaan, kumpikin omaan maahansa. "Mennäänkö nyt sisälle purjehtimaan?" oli hänen tapansa sanoa.

Ragnin taipumukseen käyttää vertauksia oli Kallem tutustunut jo Amerikan-kirjeissä. "Me työskentelemme maailmantunnelin päissä, kumpikin puolellamme ja lähestymme hitaasti toisiamme", oli Ragni kirjoittanut, ja tätä tunnelivertausta oli hän käyttänyt monesti. Vihdoin "he olivat niin lähellä toisiaan, että hän saattoi jo kuulla Kallemin puhelua!" — Höyrylaivoista, "jotka uivat heidän yläpuolellaan" kuljettaen heidän kirjeitään, kirjoitti hän "että niitä toisen kaipaus veti ja toisen työnsi takaa".

Eräänä sateisena iltana heidän istuessaan kuivina kuistin katon alla, sanoi Ragni: "Tällaisilla rakennuksilla pitäisi olla pää." — "Pääkö?" — "Niin, pää siipien välissä niinkuin kiltillä kanalla ainakin." — "Vai niin, vai sillä tavalla!" — "Minusta tuntuu aina siltä kuin olisin kahden siiven alla ja hautuisin." — "Kuule, mikäs siihen oli syynä kun sinä et lapsuudessasi tottunut raamatun vertauksiin?" — "Syynä siihen oli se, että minulla oli isä, joka jutteli minulle lajien synnystä jo kymmenvuotiaana, kasvit, eläimet ja ihmiset kuuluivat samaan perheeseen, — sellainenhan sopi minun luonteelleni! Kun minä sitten sain isäpuolen, joka, pappi kun oli, väitti, että maa ja ihmiset olivat alusta pitäen olleet täydelliset, niin minä en uskonut sitä. Sitäpaitsi oli isäni hiljainen ja kivuloinen mies ja minä rakastin häntä, isäpuoleni oli tulinen ja voimakas, häntä minä pelkäsin."

Kallem kysyi, eikö hän tahtoisi erota lapsuudestaan ja kehityksestään. Siihen antoi Ragni jyrkästi kieltävän vastauksen.

* * * * *

Kristen Larssen oli saanut tohtorilta työkseen kalustaa laboratorio ja laittaa ilmanvaihtolaitos kuntoon ja sitäpaitsi muita pienempiä hommia. Kallem ei ollut vielä elämässään joutunut tekemisiin niin vaiteliaan ja epäluuloisen, mutta samalla viisaan miehen kanssa kuin Larssen oli. Hän tuli eräänä sunnuntaina elokuun alussa Kallemin luo paraimmassa puvussaan: pitkä, ruskea takki, hihat tavattoman ahtaat, liivi ruudukas ja liian lyhyt, housut harmaat ja valmistetut n.s. englantilaisesta nahkista. Arkipäivinä hänellä oli tapana kulkea avopäin, kaupungille hän meni pitäen hattua kädessään, hän ei sietänyt mitään päässään, jollei ilma sattunut olemaan hyvin kylmä. Hän seisoi virkahuoneessa, pitkänä, laihana, tukka lyhyeksi leikattuna, kasvot puhtaaksi pestyinä, leukaa tummensi musta parransänki. Valkea paidan kaulus oli käännetty punaruutuisen kaulahuivin päälle. Tohtori pyysi häntä istumaan ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Hän sai vastaukseksi — ensin tutkivan silmäyksen, sitten selityksen, ettei hän koskaan ollut valittanut vaivojaan.

Kallem huomasi, ettei Kristen Larssenin ollut helppo tuonlaisen vastauksen jälkeen ilmoittaa asiaansa, mutta Kallem ajatteli: se tekee hänelle hyvää.

Viimein sai hän lausutuksi, että hän oli kuullut "tohtorinnan" olleen viisi kuusi vuotta Amerikassa, tokkohan hän lainaisi hänelle englantilaisia kirjoja? Ehkäpä voisi rouva vielä neuvoa, miten hänen olisi meneteltävä, hän oli hiukan opiskellut omin päin.

Aikoiko hän siis muuttaa maasta? — No, vaikkapa niinkin, "mutta norjalaisten orjaksi hän ei halunnut mennä … siihen leikkiin hänen mielensä ei lainkaan tehnyt". — "Miten vanha te olette?" — "Hjaa, neljäkymmentä vuotta ja ylikin." — Hän näytti jo ainakin viidenkymmenen vanhalta. "Luullakseni minun vaimoni mielellään opettaisi teille englanninkieltä, vaikkapa iltapuhteilla." Ei, sitä hän ei millään muotoa tahtonut. Mutta Kallem selitti hänelle, että oli mahdotonta oppia ääntämään omin päin. Ragni tuli samassa sisään ja tohtori selitti hänelle, että Kristen Larssenille englanninkieli merkitsisi samaa kuin kaksi siipeä. Ragni ensin hiukan punastui, sillä se ei ollut nimittäin ainoa epämieluinen tehtävä, jonka Kallem oli hänelle antanut, varmaankaan Kallemin mielestä ei Ragnilla ollut kylliksi työtä ja puuhaa. Itse hän olisi mieluummin ollut vapaana. Mutta kun hän katsoi Kristen Larsseniin ja muisti Kallemin sanoneen häntä viisaammaksi mieheksi, mitä oli tavannut, rupesi häntä säälittämään. Larssen tutki paraikaa erästä englantilaista kirjaa ja ymmärsi töintuskin, mistä siinä puhuttiin. Ragni ei ainoastaan tarjonnut hänelle apuaan, vaan vieläpä pakoitti hänet apuansa vastaanottamaan. Jo saman päivän iltana kello viiden ajoissa tuli Kristen Larssen ja siinä he sitten istuivat tavailemassa erästä helppoa kappaletta. Kallem näki kotiin tultuaan nuo molemmat päät kumartuneina yli saman kirjan, toinen pitkulainen, mustatukkainen ja kulmikas, — toinen taas hienomuotoinen ja tukka punaiseen vivahtava, hän näki Larssenin jääkylmät, ryppyiset ja likaiset kasvot ja Ragnin keväiset, hohtavat ja terveet. Ragni piti nenäliinaa suunsa edessä ja kärsi huomattavasti siitä, että täytyi istua Larssenin vieressä. Silloin muisti Kallem, että hänkin oli huomannut, miten epämiellyttävältä Larssenin henki löyhkyi. Kallem hommasi kohta heille kaksi kirjaa ja he saivat istua kumpikin omalla puolellaan pöytää. Ragni toimitti tehtävänsä niin nopeasti kuin suinkin voi. Tätä peittääkseen Kallem pyysi Larssenia illalliselle ja hän koetti sulattaa hänen jääkylmää luontoaan, mutta hän oli lähtiessään yhtä kylmä ja varovainen kuin tullessaankin. Larssen antoi hänelle ajattelemisen aihetta. Mikä hän oikeastaan mahtoi olla miehiään ja kuinka hän oli tuollaiseksi tullut?

Sopivan tilaisuuden sattuessa Kallem läksi asialle hänen asuntoonsa. Täällä tapasi hän laihan naisenkäppyrän, pää käärittynä suureen huiviin, se oli Larssenin vaimo. Jos mies piti liian vähän päässään, niin oli tällä sen sijaan liian paljon. Ei yhtään lasta. Ei tulta takassa, vaimo sanoi keittävänsä ruokaa moneksi päiväksi yhdellä kertaa. Vaimo käveli huoneessa ja kutoi sukkaa, varovaisena ja epäilevänä. Kallemissa heräsi ajatus, että he olivat päättäneet elää näin puutteellisesti säästääkseen matkarahoja. Vain yksinomaan sitä varten, että olisi jotain asiaa, oli Kallem ottanut mukaansa revolverin, joka ei tahtonut laueta, se oli lippaassa ja hän oli ottanut lippaankin mukaansa, mutta huomasi vasta nyt, että ampumavaratkin olivat tulleet siinä mukana. Kallem näytti sitä vaimolle. "Tällaisia täällä on kosolta", vastasi vaimo, asetti sen lippaaseen, sulki ja pani sen miehensä työpenkin yläpuolella olevalle hyllylle. Sekä penkki että hylly oli täynnä korjauksen alaista tavaraa. "Hänellä on nykyisin paljon ulkotyötä", sanoi vaimo, "tuollaiset pikkutyöt saavat odottaa". Tämä heidän huoneensa oli samalla kertaa työpajana, kyökkinä ja makuuhuoneena. Seinäkello, pöytä, sänky, penkki ja kolme puujakkaraa, siinä koko huonekalusto, — ja sitäpaitsi ilettävä löyhkä.

Kotimatkalla hän kulki Sören Pedersenin verhoiluliikkeen ohi. Kallem oli avustanut häntä liikkeen aloittamisessa ja se menestyi hyvin. Siellä seisoi Kristen Larssen pitäen toisessa kädessään lasia ja toisessa pulloa ja Sören Pedersen vaimoineen huusi ja lauloi siinä lasin ja pullon ääressä, — se muistutti pitkää, surkeata koirien ulvontaa. Kristen Larssen nauroi sydämensä pohjasta. Tässä naurussa oli jotain leveää, ääretöntä onnentuntoa, se oli ilkeän sydämen syvintä paljastusta, se oli keksijän hurjinta riemuhuutoa. Kenties nuo kaksi herättivät hänen mielenkiintoaan, kukapa sen tietää? Tekikö hän tätä joka päivä?

* * * * *

Kallemin kykyä panna ihmisiä työhön sai Ragni vielä voimakkaammin kokea.

Pienessä seurassa tohtori Kentin luona piti heidän tavata vanha pastori Meek ja hänen tyttärensä tytär Tilla Kraby, he olivat palanneet ulkomaamatkaltaan lähteäkseen uudelleen. Lyhyellä täällä oloajallaan, joka luultavasti oli viimeinen näillä seuduin, kestittiin heitä kovasti. Tämä illanvietto oli myöskin heitä varten ja Kallemkin vaimoneen, vaikka he muuten pysyivätkin erillään seuraelämästä, menivät sinne ainoastaan nähdäkseen heitä. Kunniavieraat antoivat itseänsä odottaa ja sillä välin esiteltiin Ragnille muuan hyvin lihava nainen, tuskin kolmenkymmenen ikäinen, vilkas ja kaunis. Hän säikäytti Ragnia sanomalla: "En tiedä tuntuneeko teistä ikävältä, mutta minä olen Sören Kulen sisar." Nähdessään Ragnin joutuvan kovasti hämilleen hän vei hänet nopeasti syrjään: "Älkää nyt luulkokaan muuta kuin että minä olisin tehnyt aivan samalla tavoin kuin tekin", kuiskasi hän. "Ja kun sitäpaitsi löytää sellaisen miehen kuin teidän on", — hän puristi Ragnin käsivartta. Hän oli reipas ja vilkas eikä ollenkaan aavistanut, miten hän kiusasi tuota hienotunteista ihmistä, jonka käsivarsi oli hänen kainalossaan. Jo se seikka, että hänen kasvonsa ja ruumiinsa muistuttivat sitä "valasrotua", oli jo kylliksi, Ragni tunsi halua lähteä karkuun, mutta seisoi ja ajatteli: kiduta vain! Silloin nähtiin vanhan Meekin tulevan tyttärensä tyttären kanssa, isäntä sisarineen — tohtori Kent ei ollut naimisissa — meni heitä vastaan ja melkein koko seura jälestä. Etumaisten sanoessa "hyvää päivää" ja "tervetuloa" kuuluivat takimaisten kuiskaukset: "Kas, miten reippaalta hän näyttää!" ja "kyllä se Tilla saa nyt matkustaa!" —, ja sillä aikaa seisoivat Kallem ja Ragni ihmetellen, ketä nuo kaksi muistuttivat, kasvot näyttivät tutuilta.

Pastori Meek oli tavallista kookkaampi, leveähartiainen ja hiukan kumaraselkäinen. Päänsä piti hän pystyssä, se oli leveä ja huomiota herättävä, sitä ympäröi tuuhea, valkoinen tukka. Ragni kuiskasi: "Nyt minä tiedän! He ovat varmaankin sukua sille nuorelle miehelle, jonka me tapasimme ensi päivänämme täällä. — Muistathan hänet, joka oli niin kaunis?" — "Niin, siinäpä se onkin! Samat kaartuvat kasvot. Saattaisipa luulla heidän olevan bourbonein sukua." Vanhus lausui matalalla, sointuvalla äänellään kiitokset kaikista "tervetulon" toivotuksista. Hänen silmissään ei ollut mitään iloista, pikemmin niissä oli jotain tarkastelevaa ja kohtaloonsa alistuvaa. Hän ei näyttänyt vanhalta, mutta sangen hyväntahtoiselta ja mietiskelevältä. Joka kerta, kun pari korkeampaa virkamiestä puhutteli häntä, tuli hän vanhan tavan mukaan juhlallisen kursailevaksi. "Uusi tohtori" esitettiin ja rouva Lilli Bingin päähän pälähti sanoa Ragnille: "Mutta tehän sopisitte varmaankin yhteen! Saanko esitellä: rouva Kallem, neiti Kraby." Hiukan hämillään he tervehtivät toisiaan ja johtuivat puhelemaan siitä nuoresta miehestä, joka oli niin neiti Krabyn näköinen. Nuori mies olikin hänen serkkunsa ja hyvin musikaalinen. Tästä johtui keskustelu musiikkiin ja he olivat yhdessä koko illan.

Harvoin — niin, Kallemia lukuunottamatta — oli Ragni tavannut ihmistä, johon olisi niin ihastunut kuin häneen. Tämä samalla kertaa hiljainen ja eloisa, vaaleanverinen tyttö oli niin rakastettava käytökseltään ja hänen ajatuksensa olivat omintakeisia. Ja nyt piti hänen muutaman päivän perästä lähteä kaupungista ainiaaksi! Tunne siitä, että tämä olisi ainoa kerta, jolloin he tapaisivat toisiaan, kiinnytti heitä kaihoisalla tavalla toisiinsa. Tämä oli syynä siihenkin, että Ragni halusi nyt soittaa, kun kerran isäntä oli häntä veitikkamaisesti pyytänyt. Hän tahtoi antaa uudelle ystävälleen itsestään niin paljon kuin suinkin.

Ragni kuiskasi hänelle: "Rakas ystäväni, seisokaa sellaisessa paikassa, että minä voin nähdä tutut kasvot edessäni", ja alkoi soittaa Solvejgin laulua "Peer Gyntistä". Oltiin kyllä odotettu jotain loistokappaletta eikä tällaista yksinkertaista laulua, mutta kun flyygeli oli sen "laulanut" loppuun, olivatkin kaikki niin ihastuksissaan, että kaupunginvouti, joka tällaisissa tilaisuuksissa mielellään oli johtavana sieluna, pyysi sen toistettavaksi ja he saivatkin sen kuulla vielä kerran. Sitten seurasi noitamarssi samasta kappaleesta ja Ragni soitti sen verrattoman pontevasti, heti sen jälkeen tuli Selmerin "lastenleikki" — mitä hienoimpana ja ihanimpana vastakohtana, hän soitti sen yksityiskohtiin saakka menevällä kuvailutaidolla, sitten kauniin, vanhanaikaisen laulun Sindingiltä, jossa jokainen sävel oli kuin erityinen sana, lisäksi vielä iloisen ja reippaan kappaleen Svendseniltä ja lopuksi Selmerin juhlamarssin. Nyt hän ei pelännyt lainkaan, hänen katseensa toivat sanomia satumaailmasta Tillalle ja hänen kauttaan monelle muulle. Seura oli hurmaantunut, kaupunginvouti kulki yli lattian riemuissaan kuin räikkyvä torvi. Vanha Meek tuli vanhanaikaisen kohteliaana kiittämään, Tilla kuiskasi: "Isoisä on hyvin musikaalinen."

Tunnin perästä vanha Meek poistui, hän ei koskaan ollut kauemmin vieraissa. Hänen tyttärensä tytär lähti myöskin, Kallem ja Ragni liittyivät heidän matkaansa.

Ilta oli lauha ja leppoisa siihen nähden, että elokuu oli lopuillaan, jolloin auringon laskettua ilma niin nopeasti muuttuu, kuitenkin se oli senverran viileä, että täytyi syysviitta heittää hartioille. Kävelijöitä oli kaikkialla. Kun he tulivat Kallemin portille, kysyi Ragni, joka muuten oli niin kainoluontoinen, eivätkö he tahtoisi astua sisään, ja vanhus vastasi kohteliaasti, että jos oli toivoa saada kuulla enemmän musiikkia, niin he mielellään ottaisivat kutsun vastaan. Salissa sytytettiin lamput, flyygeli avattiin, ja avonaisten ikkunain kautta kajahteli ulkoiseen ilmaan italialainen barcarole. Vanha Meek riemuitsi ja uskalsipa vielä kysyä, saisiko hänen poikansa poika, joka kävi täällä koulua, tulla kuulemaan rouvan soittoa, — tietysti ainoastaan silloin, kun hänestä ei olisi vastusta. Hän oli ikävä kyllä niin kiintynyt musiikkiin, että vaikka oli jo yhdeksäntoista vuotias ei vieläkään ollut suorittanut ylioppilastutkintoaan, mutta kun kerran oli niin onnettomasti laita, pitäisi hänen saada mieluimmin kuulla hyvää musiikkia. Ragni vastasi, että se huvittaisi häntä. Kallem kysyi, voisiko hän mennä siitä hänelle puhumaan. Vanhus oli siitä hänelle kovin kiitollinen ja vielä enemmän hän olisi, jos tohtori samalla tutkisi, mikä poikaa vaivasi, sillä jotain hänellä oli. Kallem sanoi sen jo huomanneensa ja luuli tietävänsä, mitä se oli.

Vanhus istuutui flyygelin ääreen: "Nyt saatte kuulla yhden hänen lauluistaan", sanoi hän. Ja vähemmän jäykillä sormilla kuin olisi, odottanut, ja matalalla äänellä, joka oli sellaista kuin olisi kirkonkelloja koskettanut, hän alkoi laulun:

Milloin on oikea aamu? Silloin, kun sätehet vuorella väikkyvät, kultana sen lumihuipulta läikkyvät kohden lahdelman kukkaista rantaa. Siellä se antaa virvelle voiman suureksi suortua, korrelle uskon uudeksi nuortua. Silloin on aamu, oikea aamu. Vaan, kun synkkä on sää ja mieli pilvinen, en aamua nää minä, en!

Silloin on kylläkin oikea aamu, kielot kun auki on umpunsa luoneet, pienoiset linnut syöneet ja juoneet, — laulaneet: vieläpä koivut ja haavat lahjaksi saavat uljahan latvan, ja virtojen tyrskyt toivehen kohdata viel' meren myrskyt. Silloin on aamu, oikea aamu. Vaan, kun synkkä on sää ja mieli pilvinen, en aamua nää minä, en!

Milloin on oikea aamu? Silloin, kun myrskyissä, suruissa palaa hehkuen voimat ja auringon valaa sieluusi, niin että riemuisinta lämpöä rinta taas tuntee ja kuulee kutsua syvää: ain' ole kaikille, kaikille hyvä. Silloin on aamu, oikea aamu. Voima suurin se on, — vaan ei tuhoton —, sä tahdotko sen? Juuri sen!

Sekä sävel että säestys olivat omituisia. Ragni huudahti: "Kas vaan, miten se kajahtelee!"

Kallem kysyi, mikä naisten laulu se oli. Tilla vastasi, että se oli sanomalehdessä, se oli varmaankin joku käännös. Mutta kun vieraat olivat poistuneet, uskoi Ragni miehelleen, että tuo "naisten laulu" oli hänen kääntämänsä! Kallemin serkku oli sen antanut erääseen norjalais-amerikalaiseen lehteen, sieltä se kai oli sitten levinnyt. Tämä sattuma teki sen, että Kallem jo seuraavana päivänä meni Karl Meekin luo, — ja kolmen päivän perästä tämä oli pianoineen, kirjoineen ja vaatteineen muuttanut Kallemin taloon, suureen puistonpuoleiseen ullakkokamariin. Ragni oli ollut kovasti sitä vastaan, mutta Kallem oli saanut hänet myöntymään.

5.

Sitten siellä istui pöydässä pitkätukkainen pojanvetkale jalat kiedottuina tuolin jalkoihin, punertavat, hoikat sormensa olivat niin jääkylmät ja hikiset, ettei Ragni voinut niihin koskea. Ei hän voinut tätä nuorukaista puhutellakaan senjälkeen, kun oli Kallemilta saanut kuulla hänestä yhtä ja toista, ensi näkemällä saatu kaunis vaikutuskin sen kautta hävisi. Hänen tulonsa huoneesen oli kiireellistä aivankuin olisi hän sitä opetellut, hänen nuttunsa tai hihansa takertui oven ripaan tai hän ei saanut ovea kiinni ensi vetäisyllä, taikka hän liukastui, survaili tuolia tai törmäsi palvelustyttöä vastaan, kun tämä tuotuaan jotain pöydälle oli menossa pois huoneesta. Hän ei katsonut silmiin, hänen kauniit silmänsä olivat uneliaat ja puoliummessa, poskien väri oli tuhkanharmaa, hän tarkasteli lautasiin maalattuja kuvia ja kiinalaista leipäkoria, joka oli hänen edessään. Hän ei puhunut sanaakaan, kun joku hänelle sanoi jotakin, säikähtyi hän ja vastaili "niin" tai "ei", aivankuin olisi hän saanut hehkuvia hiiliä suuhunsa. Mutta hän söi — Ragnin käsitystavan mukaan — kuin hevonen. Kun hän siveli hikisillä sormillaan housujaan tai tuuheaa, rasvaista tukkaansa, oli hän ilettävämpi kuin Kristen Larssen.

Tämä epämiellyttävä poika pöydässä jok'ikinen päivä ja Kristen Larssen joka ilta! Sitäpaitsi vielä vanhat akat, joita Kallem haalasi sisään, jotta Ragni niille antaisi villavaatteita, ja kakarat, jotka monestikin olivat puettavat kiireestä kantapäähän, — ne olivat Kallemin keuhkotautisia ystäviä!

Mutta ei ainoastaan henkilöiden epämiellyttäväisyys häntä kiusannut, mutta kun kaikki ovetkin olivat avoinna eikä hänellä ollut rauhallista paikkaa, eikä aikaa omia hommiaan varten. Kallemille ei olisi maksanut vaivaa siitä puhua niinkauan kuin se, mikä Ragnille oli suurinta tuskaa, oli hänelle suurinta hupia. Siihen sekottui hiukan vielä mustasukkaisuuttakin, Kallem ei olisi nähnyt häntä ja hänen harrastuksiaan. Suhde hänen ja sisaren välillä jäi entiselleen, papin perhe oli aikoja sitten tullut takaisin, Josefine oli eräänä aamupäivänä pistäytynyt heidän puutarhassaan tuomassa kukkia vanhan Kallemin haudalta, langokset tapasivat toisensa kadulla ja sairasvuoteiden ääressä, siellä kohtasi Kallem joskus myöskin sisarensa, joka oli avulias köyhiä kohtaan. Mutta Kallemin luo hän ei tullut eikä Kallem hänen luokseen, — eikä papin perhe pitänyt tuliaisiakaan heidän kunniakseen, niinkuin kaikki olivat odottaneet, eikä sinne muuten enää vieraita kutsuttukaan. Ragni ei hetkeäkään epäillyt, mikä siihen oli syynä. Kallem ei käsittänyt, miten suuressa määrin tämä selvittämätön suhde piinasi Ragnia ja kuinka se tavallaan sulki hänet kaupungista, eikä hänkään halunnut sillä Kallemia kiusata. Kallemilla oli paljotöisen miehen vapaus viskata syrjään kaikki, joka ei häntä miellyttänyt. Hänen jokapäiväisessä keuhkotauti-metsästyksessään olivat akat ja kakarat, joita hän kuletti mukanaan, hänestä suurempiarvoisia kuin "kaikki uskonnolliset rettelöt", — ja paha kyllä suurempiarvoisia kuin se ilo ja kauneus, jota Ragni välttämättä kaipasi.

Sairaalan suuren pihamaan äärimmäisessä laidassa oli pitkä varastorakennus puuliitereineen y.m. Sinne laittoi Kallem voimistelusalin, jossa hän joka ilta voimisteli kello kuudesta saakka tuon tuhkanvärisen pojan kanssa. Niinkauan kuin tätä kesti, tuli hän säännöllisesti kotiin, hän teki itsekin liikkeitä, perusti voimisteluseuran ja toimi siinä johtajana. Alussa oli se kehnonlaista, luonnonomaisella pontevuudellaan hän sai sen kuitenkin järjestykseen ja vauhtiin. Tuo nuhjotteleva poika oli tuskin avannut pianoaan tulonsa jälkeen, hän ei uskaltanut soittaa Ragnin kuullen. Silloinpa pälähti Kallemin päähän mennä istumaan kirjoineen puoleksi tunniksi pojan huoneesen, hänen siellä lukiessaan piti Karlen soittaa. Lääkärinä oli hän saavuttanut pojan luottamuksen, ystävällisellä huolenpidolla hän vaali häntä, ja siitä olikin kohta tuloksena, että poika rupesi tulemaan levollisemmin sisään hiipimättä heti ulos jälleen. Vihdoin rohkaisi Ragnikin mielensä — Kallemin alituisten kehoitusten vaikutuksesta — ja sanoi eräänä sunnuntaiaamuna pojalle: "Ei, elkäähän menkö ylös, — tulkaa, niin koetetaan soittaa vähän nelikätisesti! Otetaan helppoja kappaleita", lisäsi hän. Poika oli aivan epätoivon partaalla, mutta kaikeksi onneksi kaatoi hän istumaan ruvetessaan tuolinsa ja oli vähällä kaataa Ragninkin tuolin, kun rupesi omaansa nostamaan, — ja silloin he nauroivat kumpikin. Se auttoi voittamaan pahimman kainostelun.

Niin, Ragni istui siinä reippaana ja solakkana punaisessa silkkipuvussaan, pitsit verhosi käsivarsia ja kaulaa, hänen valkeat, pitkät soittajansormensa lähestyivät pojan punoittavia ja hoikkia, hänen henkevät kasvonsa kääntyivät useasti poikaan päin, resedan lemu virtaili hänen leningistään ja tuoksu hänen tukastaan… poika vapisi ujoudesta. Ja miten epämiellyttävä hän oli nyt omasta mielestäänkin! Entäs hänen tukkansa haju! Hän koetti soittaa, kunnes hän jo kohta meni päästä pyörälle ja teki tyhmyyksiä. "Te ette varmaankaan ole soittotuulella tänään", sanoi Ragni ja nousi ylös.

Poika luikki matkoihinsa kuin lyöty koira, vääntelihe tuskissaan, ja tahtoi juosta karkuun, maksoi mitä maksoi. Päivälliselle ei häntä kuulunut, häntä ei löytynyt koko talosta ja Kallemin täytyi kysyä Ragnilta, mikä siihen mahtoi olla syynä. Ragni kertoi silloin, miten hullusti soitto oli mennyt, poika oli väsynyt jo puolessa tunnissa. Nuorta miestä, joka ei sen enempää jaksanut, hän ei voinut sietää. "No sinä olet se ainainen kaunosielu!" — Kallem meni etsimään poikaa, hukkasi siihen koko kauniin sunnuntai-iltapäivänsä ja tuli vasta illan suussa kotiin, poika mukanaan. Silloin kuiskasi Ragni miehellensä heidän istuessaan virkahuoneessa, että hän tästä lähin olisi kiltimpi. Kristen Larssen tuli ja nöyrempänä kuin lyöty koira istui Ragni lukemaan englanninkieltä hänen kanssaan.

Alusta pitäen oli häntä säälittänyt tämä merkillinen mies, mutta hän oli jääksi jäätymäisillään hänen seurassaan ja saadessaan tuntea hänen hengityksensä hajua. Senvuoksi pitikin hän itseään suurena raukkana, kun jatkoi yhä vaan nurkumatta lukuja, sillä säälistä hän ei sitä olisi tehnyt. Säännöllisesti ja täsmälleen määrätyllä kellon lyömällä tuli Kristen Larssen pitkässä, ruskeassa, kaitahihaisessa nutussaan, tuoden mukanaan työmiesten ijänikuista, inhoittavaa hien hajua vaatteissaan ja ruumiissaan. Hengityksen haju löyhkysi pöydän toisellekin puolen. Ragni tunsi sitä silloinkin, kun se sinne asti ei ulottunutkaan. Larssen otti tuolin, istui ja aukaisi kirjansa ja löydettyään paikan hän suuntasi kylmän, hirvittävän katseensa Ragnin arkoihin, lempeisiin kyyhkys-silmiin, jotka säikähtyneinä hapuilivat sinne tänne huoneessa. Larssen tarttui pitkillä ja mustilla, tukasta likaantuneilla sormillaan kirjaan, toisen käden sormet toimivat luvun osoittajina, sitten selvitti hän kurkkunsa ja aloitti vihdoin, tavallisesti kysymällä jotain viime kerralla puheenaolleesta aineesta. Tämän hän teki aina hyvin viisaasti, epäillen Ragnin erehtyneen tai luullen, että Ragnilta puuttui tarpeellisia tietoja tai johdonmukaisuutta. Hän saattoi tehdä Ragnin epävarmaksi silloinkin, kun Ragni oli täysin varma asiastaan. Kun hän hitaasti ja tyystin ajateltuaan sanoi sanan toisensa perästä ja Ragni uskalsi häiritä häntä hänen tehdessään virheitä, — niin painoi hän lujemmin sormensa kirjaan nähdäkseen, missä hänet oli keskeytetty, sitten katsahti hän ylös vastahakoisesti ja epäilevästi. Ragni toisti epävarmasti oikaisunsa, mutta koskaan hän ei onnistunut tekemään sitä kyllin selvästi, Larssenin täytyi aina pyytää seikkaperäisempää selvitystä. Ragni sanoi silloin sen kolmannen kerran ja armosta tyytyi siihen Larssen. Joka kerta häntä keskeyttäessään tiesi Ragni, mitä sitten seuraisi — ja tiesi myös, että nyt se taas tuo inhottava hengen haju löyhähteli häntä vastaan.

Mahtoi olla tälle miehelle ääretön työ ja vaiva esiintyä sellaisella varmuudella eikä koskaan tehdä virhettä, joka kerran oli jo oikaistu. Ja mahtoipa hän olla lahjakaskin, sillä hän teki kysymyksiä, jotka olisivat tuottaneet kielentutkijallekin kunniaa. Ragni huomasi kaiken tämän, mutta Kristen Larssen oli hänestä niin äärettömän vastenmielinen. Hän muistutti niin tavattomasti erästä vanhaa apinaa, jonka hän oli nähnyt syövän hopealusikalla. Tuo kuva häilyi alinomaa Ragnin mielessä.

Ragnin jokapäiväisessä elämässä oli yksi huvittava puoli, se oli työskentely palvelustytön kanssa ja heistä tuli tavattoman hyvät ystävät. Ja he olivatkin koko reippaita työskentelemään yhdessä, — Ragni keksi kaikellaista ja toinen taas pani ne toimeen. Ragni työskenteli mielellään ja oli käsistään aika sukkela, palvelustyttö oli taitava ja halusi mielellään oppia. He viihtyivät varsin hyvin toistensa seurassa Pari viikkoa tuon onnistumattoman soittokokeen perästä sanoi Ragni Karl Meekille: "Mitäs luulette? Jos koettaisimme vielä kerran?" — "Ei, kiitoksia, se … se ei luonnista!" vastasi poika kuin puusta pudonneena. — "No, mutta minullapa sattuu olemaan nelikätistä, jota te varmaankin osaatte." Ragni otti nuotit esille, Karl Meek seisoi parin kyynärän päässä ja kurkisti niihin, — punastui ja sipasi nopeasti tukkaansa. "Tunnetteko tämän?" Hän ei vastannut, sehän oli eräs hänen omia kappaleitaan, jolle hän oli antanut nimen "tunturipuro" ja jota hän oli usein siellä huoneessaan soittanut Kallemille. Nyt oli se sovitettu nelikätiseksi, Ragni tahtoi sillä tavoin hyvittää hänet jälleen.

"Tulkaa nyt!" Samassa punaisessa silkkipuvussa, jossa samat pitsit verhosivat pitkiä soittosormia, istui Ragni siinä, samat rinnat, samat kummallisen uinailevat silmät, jotka joskus katsoivat häneen niin, että häntä ihan värisytti. Mutta istuipa hän itsekin uudessa puvussaan Ragnin vieressä ja tukkansa oli nyt leikattu ja hyvässä kunnossa samoinkuin koko hänen olentonsa. Ja tunturipuro riensi hypähdellen Ragnin reippaiden sormien alla, jos hän ei voinut seurata, odotti Ragni häntä. Viimein alkoi se mennä, joskaan ei hyvin, niin kaikissa tapauksissa kuitenkin sillä tavoin, että Ragni lupasi armollisesti vastedes jatkaa harjoituksia.

Karl Meek kumarsi ja aikoi lähteä. "Nyt on sunnuntai", sanoi Ragni, "ei suinkaan teillä ole mitään tekemistä?" — "Ei." — "Eikö mennä kävelemään?" — "Niin, jos rouva Kallem … mennään!"

Nuolen nopeudella riensi hän alas palttoossa ja karvalakissa, Ragni oli heittänyt ylleen kauniin viitan, päässään hänellä oli reipas, ameriikkalainen, sulilla kaunistettu barettilakki.

"Menkäämme tohtoria vastaan." He läksivät. Koko ajan täytyi Ragnin ylläpitää keskustelua ja hän kertoi lumimyrskyistä Amerikan preerioilla ja ikävistä seurauksista, joita ne aiheuttivat ihmisille ja eläimille. Karl Meek näki, miten Ragni sai vähitellen punaa poskilleen, näki myös hänen pienten jalkojensa liikkeet. Oli pilvinen, vaikka ei tosin kylmä lokakuun päivä, pellot olivat mustia ja surullisen näköisiä, lehtiä putoili puista. Mutta Karl Meek ei huomannut lainkaan tätä, hän oli vallan pyörällä siitä, että Ragni tahtoi kävellä hänen kanssaan, Ragni, joka oli hienoin ja musikaalisin nainen, mitä hän oli tavannut. Hän olisi ollut valmis iloisena kiemurtelemaan tomussa ja tuhkassa, ampumaan itsensä pistoolilla tai hyppäämään järveen hänen kunniakseen. Tämä ei ollut mikään kuviteltu nainen, tämä oli rouva Ragni Kallem punaisessa silkkipuvussaan ja yllään pehmoinen viitta, ja päässä tuo sulilla kaunistettu ameriikkalainen barettilakki, — tämä oli se, josta hänen toverinsa haaveilivat. Nuo silmät katsoivat häneen, eikä hän uskaltanut niiden katseeseen vastata. Kaikkien ihmisten nähden kulki rouva Kallem hänen kanssaan ja puheli hänelle. Rupesipa hänkin kertomaan, kun he Amerikan talvesta johtuivat juttelemaan saloseutujen talvesta. Hänen isänsä, pastori Meekin poika Otto, oli tohtori, mutta joutunut kotivävyksi erääsen saloseudun suurimpaan taloon ja eleli siellä talonpojan tapaan. Karl oli käynyt isoisänsä kanssa joen takana tunturimetsien äärettömässä yksinäisyydessä, oli ollut mukana tukin hakkuussa, ansapyydyksiä kokemassa, ja metsästämässä, hän kertoi sellaisista maisemista ja havainnoista, joista Ragnilla ei ollut aavistustakaan. Hän kuvasi teeren ulkonäön, kosinnan, leikin ja kuherruksen niin elävästi, että Ragni kutsuikin häntä sittemmin "teereksi".

He eivät tavanneetkaan Kallemia ja palasivat sentähden samaa tietä takaisin. Uudelleen soittivat he nyt sen nelikätisen kappaleen ja se meni jo paremmin, heidän täytyi harjoitella voidakseen soittaa se jonakin iltana hyvin, kun Kallem istui virkahuoneessaan! Kallem oli korkeinta, mitä Karl Meek tiesi.

Vähitellen sai Ragni "teeren" valtaansa, tottui hänen soikeisiin kasvoihinsa, hänen vaihtelevaan mielialaansa, joka ilmausi milloin uhkuvana ilona, milloin alakuloisuutena, kärsimättömyytenä, nöyränä tottelevaisuutena, lyhyinä ahkeruuden puuskina ja pitkinä dolce far niente-uinailuina, tottuipa myöskin hänen koreilevaan pukeutumishulluuteensa, jossa oli kuitenkin paljon huolimattomuutta. Ragnin mielestä hän oli jo kauniskin ja hänen käteensäkin voi jo tarttua. Ragni auttoi häntä läksyjen luvussa, varsinkin englanninkielessä. Pojan tiedot olivat epätasaiset ja siksipä ehdottikin Kallem, että hän eroaisi koulusta ja ottaisi yksityistunteja niissä aineissa, joissa oli heikoin ja hän kirjoitti siitä heti paikalla Karlen isälle. Siitä lähtien istui sitten Karl suuressa salissa kirjojensa ja kirjoitustensa ääressä, soitti ja luki ja luki ja soitti, — sekä yksin että Ragnin kanssa.

Iltapäivin he tekivät pitkiä kävelymatkoja. Heti kun lumi oli verhonnut maan, — ja se tapahtui tänä vuonna marraskuun alussa —, oli heillä tapana mennä Kallemia vastaan ja kotimatkalla he seisoivat reen kannoilla. Vuonon jäädyttyä he olivat jäällä, ja vieläpä ahkerimpain joukossa. Mutta yhtä urheilua harrastivat Kallem ja Karl kahden, nimittäin käsillään kävelemistä. Mitä suurimmalla vakavuudella nosti tohtori hänen pitkät koipensa ylös ja piti niistä kiinni, toisen koettaessa parastaan, kunnes tämä ei enää jaksanut. Alussa ainoastaan voimisteluhuoneessa, mutta sittemmin myöskin salissa, käytävässä, niin, vieläpä kuistissakin juuri ennen päivällistä ja illallista: "Koivet ylös, poika!" Kylläpä kelpasi Ragnille nauru joka kerta kun poika kaatua rumahti! mutta toivoi kuitenkin, että se kerrankin onnistuisi, — se ei nimittäin onnistunut koskaan: poika oli "liian veltto". Sitten muuttui tämä Karlelle kunnia-asiaksi ja oikeastaan myöskin Ragnille. Ragni näet halusi kovasti, että poika "miehistyisi", hänen veltto olentonsa, hänen taipuvaisuutensa haaveiluun ja kuhnailuun suututti Ragnia, hän sanoi sen pojalle itselleenkin. Mutta poika ei kärsinyt paljoa ja tuli kohta epäkohteliaaksi. Silloin Ragni häntä rankaisi pysymällä hänestä erillään. Vaikka Karl oli aivan masentunut, vaikka hän satoja kertoja lupasi parantaa käytöstään, niin, vaikka hän itkikin, — ei Ragni antanut perään, ja saattoi hänet aivan kuolemantuskaan, kun uhkasi valittaa Kallemille. Hän ei auttanut häntä sanallakaan, joka ei kuulunut oppiaineisiin, hän kieltäytyi lähtemästä kävelyille hänen kanssaan, hän ei ollut häntä näkevinäänkään, — kunnes taas Kallemin läsnäollessa hän puheli, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Näistä heidän jokapäiväisen elämänsä varjopuolista ei Kallemilla ollut vähintäkään aavistusta. Kallem ei seurustellut kenenkään kanssa, siihen ei hänellä ollut aikaa. Ei hän joutanut edes kaikkia sairaitaankaan hoitamaan, jonkavuoksi hän teki toden tuumastaan ja pyysi tohtori Arentzin, tuon nuoren sotilaslääkärin, apulaisekseen. Se tapahtui loppupuolella marraskuuta ja siitä päivästä lähtien hän otti enemmän osaa opetukseen ja kotielämään, joka sen kautta tulikin eheämmäksi.

Karl Meekin isä tuli kaupunkiin heitä kiittämään ja pyytämään tulemaan pojan kanssa salokylään jouluksi. Otto Meek oli pitempi ja tukevampi kuin hänen vanha isänsä, kasvonjuonteet olivat selvemmät, enemmän "bourbonilaiset", mutta kasvojen ilme oli alakuloinen tai pikemminkin synkkämielinen. Kutsumukseen suostuttiin ja Kallem sopi kohta virkatoveriensa kanssa loma-ajasta. Mutta kun lähtöaika läheni, sairastuikin tohtori Kent ja Ragni sai matkustaa yksinään Karlen kanssa, Kallem tulisi jälestäpäin. Ragnille ostettiin matkaturkki, karva-lapikkaat ja jalkapeitto, sitäpaitsi hän oli Karlelta saanut lahjaksi kallisarvoisen karvalakin. Hän muistutti näissä pukimissaan grönlantilaista.

Kallem saattoi heitä asemalle. Ragni oli hiukan itkenyt — erosivathan he ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen. Kun hän jo istui vaunussa ja Kallem seisoi ulkopuolella, tahtoi hän välttämättä palata kotiin jälleen, Kallemin täytyi mennä sisään häntä torumaan. Niinpian kuin suru oli lauhtunut, astui Kallem ulos ja katsahti Karleen, joka istui siellä vaunussa terveenä ja iloisena. "Kuuleppas, sinä rakas teeri, tästälähin minä sinuttelen sinua ja sanon sinua Karleksi, sillä sinä olet kelpo poika!" Silloin hyppäsi Karl alas ja heittäytyi Kallemin kaulaan.

Sitten he läksivät.

Kallem lueskeli eikä hänestä ollut lainkaan ikävää istua rauhassa, viime aikoina olivat ne häirinneet häntä koko lailla. Mutta kolmantena päivänä, joka oli jouluilta, tuntui sentään kurjalta, hän aikoi vallan odottamatta hämmästyttää heitä tulollaan, olihan tohtori Kent jo paranemaan päin. —

Kun hän joulupäivän iltana tuli juuri Kentin luota ja oli menossa sairashuoneelle, huomasi hän jo kaukaa joukon ihmisiä portin edessä. Joku ajoi juuri matkareellä portista ulos, reki oli täynnä olkia ja sänkyvaatteita. Varmaankin oli tuotu joku sairas. Hän kuuli sieltä lapsen itkua. Kukahan oli vahingoittunut! Se oli muurari Andersen, — sama mies, joka uutisrakennukseltaan oli tervehtinyt Kallemia ja rouvaa silloin kun he olivat ensi päivää kaupungissa. Muurari Andersen piti pientä kulkukauppaa talvisin, kun ei ollut muuraustöitä, ja eräällä metsäharjanteella hän oli eksynyt tiestä, kaatuessaan satuttanut itsensä eikä päässyt paikalta liikahtamaan. Sattumalta oli hänet löydetty. Hoitajattarien luota tapasi Kallem hänen surusta masentuneen vaimonsa ja sai tältä kuulla, että hänen ahkera miehensä oli ollut kaupustelumatkoilla aivan nyt jouluun saakka ja oli aikonut oikoteitse tulla kotiin jouluillaksi, sillä Andersen oli niin "kotiarakastava". Mutta hänellä oli huonot silmät, oli liukastunut ja katkaissut jalkansa ja siellä hän oli levännyt voimatta paikaltaan liikahtaa. Sellaista se oli hänen joulunsa ollut. "Me uotettiin ja uotettiin", sanoi hän, "ja entäs lapset sitten!"

Kallem kiiruhti sairaan luo, joka oli nyt sängyssä, lämpimässä huoneessa. Tuota suurikasvuista, ruskeapartaista miestä tuskin saattoi tuntea, silmät olivat sisäänpainuneet, luomet jäykkinä ja turvoksissa. Silmän limakalvo oli tulehtunut; sarveiskalvoa uhkasi tulehdus myöskin ja kun pieninkin valon vilahdus tuotti tuskaa, oli tässä suuri vaara uhkaamassa sairasta. Kasvoissa oli sinipunervia turvonneita läikkiä, kummankin käden sormet olivat valkeat ja tunnottomat, käden selät paisuneet ja täynnä vesirakkoja. Oikea jalka oli pohjeluun yläpäästä poikki ja murto ulottui polvinivelen sisään, haava oli suuri ja luusiru tökötti siitä ulos kuin mikäkin sormi. Tähän verraten olivat kaikki muut jalan kärsimät vauriot vähäpätöisiä.

Andersenin oli vaikea puhua, mutta vähänväliä hän murisi jotain siitä, että jalkaa ei saisi sahata poikki. Kallem vastasi, ettei sitä voisi päättää ennenkuin huomenna päivän valossa, ja auttoi häntä mukavampaan asentoon. Huone tehtiin heti hämäräksi, silmille pantiin boorivesikääreitä ja niiden vaihdosta käskettiin pitämään tarkkaa huolta, kasvot voideltiin öljyllä ja peitettiin hienolla pumpulikerroksella, samoin kädet, jalassa oleva haava puhdistettiin karbolivedellä, pieni vertavuotava valtasuoni sidottiin, haavaan pantiin jodoformia, käärittiin pumpulia ympärille ja lastoitettiin. Jos hän heräisi ja olisi väsynyt, olisi käytettävä naftaa joka toinen tunti ja jos tuskat lisääntyisivät, morfiniruiskutusta.

Tämän jälkeen sairas nukkui ja valitti aina herätessään äärettömiä kipuja — ei niin paljon itse luunmurroskohdalla kuin sääriluussa ja jalkapöydässä, hän oli alituisessa pelossa, että jalka sahattaisiin poikki.

Kello yhdeksän aikaan seuraavana aamuna hän oli Kallemin mielestä kaikin puolin parempi. Ajatuksetkin olivat nyt selvemmät, mutta pyörivät aina jalassa ja sen säästämisessä. Hän tahtoi nähdä hyvää ystäväänsä pappia. Hänen vaimonsa oli läsnä ja lähti heti hakemaan pappia sinne ennenkuin tämä ennättäisi mennä kirkkoon. Sillävälin tarkastettiin sairaan silmiä, ne eivät olleet enää niin turvoksissa, mutta valoa ne eivät vielä sietäneet, käytettiin atropiinia ja vesikääreiden sijaan pantiin kevyttä harsoa. Kun Andersenin vaimo saapui pappi mukanaan, meni Kallem heitä vastaan. Hänen mielestään Andersenin jalka oli ehdottomasti exarticuleerattava, sahattava poikki polven kohdalta, mutta siitä ei sairas saisi toistaiseksi tietää. Vaimo, joka tähän saakka oli ottanut asian jotenkin rauhallisesti, masentui kokonaan, niin ettei Kallem uskaltanut päästää häntä sisälle papin kanssa.

Papista tuntui vaikealta seista sairaan ystävänsä luona tässä hämärässä huoneessa, varsinkin nähdessään tuon vahvan miehen näkönsä kadottaneena, kasvot tuntemattomina, kädet kääreissä, ja kuullessaan hänen: valittavan. Mutta kohta sai hän ihmetellä sairaan mielenlujuutta ja hänen lujaa uskoaan. Andersen tahtoi, että hänen puolestaan rukoiltaisiin kirkossa, "kaikkihan ne minut tuntevat", hän sanoi. Pappi lupasi sen, mutta rukoili tässäkin tilaisuudessa hänen ja hänen perheensä puolesta. Rukous elähytti sairasta, hän kuiskasi: "Minä olen tehnyt liiton jumalan kanssa jalastani." — ja lepäsi hiljaa sen aikaa, kun pappi lausui Paavalin siunausta. Tuskin tunti sen jälkeen tuli tohtori Arentz ja Andersen vietiin leikkaussaliin. Hänet piti nukuttaa, jotta voitaisiin perinpohjin tutkia jalkaa, sanottiin hänelle, ja kun tuska siinä yhä oli sietämättömän suuri, suostui hän siihen heti paikalla, "mutta jalkaa ei saisi leikata poikki".