MIEHUUDEN AIKANA. (continued 2)

Tutkimuksesta kävi selville, että pohjeluun yläpää oli katkennut vinoon kohti polviniveltä, sekä, paha kyllä, suuri verisuoni puristunut luupalasten väliin, niin että oli tapahtunut veren seisaus, se ulottui muutamia tuumia ylös reiteen.

Luonnollisesti sahattiin jalka poikki, se oli tehty neljännestunnissa.

Kaikkien, joilla mahdollisesti oli jotain tekemistä hänen kanssaan, piti varoa, ettei hän saisi siitä mitään tietää. Hän ei saanut joutua mielenliikutukseen, jotta hän ei nousisi istumaan, tarttuisi jalkaansa tai muuttaisi asentoaan, sillä jos pisarakaan seisahtuneesta verestä pääsisi tipahtamaan, olisi kaikki lopussa. Jalka lastoitettiin lanteesta saakka, jalan tynkä käärittiin karbooliharsolla ja vahakankaalla ja sidottiin hyvin.

Sitten herätettiin hänet vuoteellaan ja varoitettiin olemaan hiljaa. Hän sai viiniä, mutta vain lusikalla, jottei hän millään tavoin tulisi liikahtaneeksi, myöskin annettiin hänelle lihalientä ja munanruskuaista ja kohta sen jälkeen hän nukkui.

Heti muutettuaan toiset vaatteet ylleen meni Kallem hoitajattarien huoneesen, jossa Andersenin vaimo odotti, kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut ja kuinka vaarallista oli, jos Andersen joutuisi mielenliikutukseen. Kallemia ihan miellyttivät nuo leveät, viisaat kasvot kotkannenineen. "Jos käy hullusti", hän sanoi, "niin on teillä monta ystävää". — "Jumala elää", kuiskasi vaimo.

Kello kolmen ja neljän välillä heräsi Andersen, sai taas lusikalla viiniä, lihalientä, munanruskuaista ja maitoa, hän vakuutti voivansa hyvin paitsi että pohkeesen koski, väliin oli hän tuntevinaan kipuja kantapäässään. Iltapuolella hän oli virkeämpi ja tahtoi pappia taas luokseen. Juuri kun vaimo aikoi lähteä hakemaan, tuli hän itsestänsä. Kallem oli vaatinut häntä puhumaan niin kuin jalka olisi vielä paikoillaan.

Huomattiin kohta, että Andersen levätessään ajatteli vain sitä. "Nyt luulen voivani sanoa, että jumala on kuullut rukoukseni", hän sanoi, "senvuoksi on jumalaa kiitettävä arvokkaalla tavalla".

Tämä liikutti pappia ja hän lähettikin sydämellisen kiitoksen siitä, että jalka oli tullut sairaalle pantiksi jumalan armosta ja yhdistänyt hänet vielä lujemmilla siteillä vapahtajaansa. Andersen näkyi miettivän tätä, hetken kuluttua hän virkkoi: "Rukoilkaa, ettei hän ottaisi jalkaa myöhemminkään." Kuinka hän nyt sitä ajatteli? — "Siksi, että siihen niin koski." — "Mutta juurihan hän uskoi, että rukouksensa oli kuultu?" — "Niin, mutta auttaa paremmin, jos rukoilee lakkaamatta." Pappi kieltäytyi, mutta heti tuli tuo vakaa mies levottomaksi ja silloin kuiskasi vaimo papille, että Andersenin tahtoa olisi noudatettava. Pappi teki sen. Mutta enemmän vaimon vastuulla kuin omallaan. Kallem oli juuri tullut kotiinsa, kun pappikin tuli sinne hyvin kalpeana ja kertoi, mitä oli tapahtunut. "Tätä minä en tee enää toista kertaa", hän sanoi.

"Voin vakuuttaa sinulle, että olet tehnyt hyvän työn." Pappi seisoi palttoo yllä ja lakki päässä, käsi oven rivassa. Kallemin sanat ja ääni loukkasivat häntä. "Ainoastaan totuudessa me voimme lähestyä totuuden jumalaa. Hyvästi!" Tohtori meni hänen perästään: "Sinä uskot siis että, jos nyt sanot Andersenille jalan olevan poikki sahatun, jumala voi hänet pelastaa!"

"Niin", vastasi pappi vihoissaan, taaksensa katsomatta.

Nyt ei Kallem uskaltanut matkustaa. Hän kirjoitti pitkän kirjeen Ragnille ja lupasi tulla niin pian kuin voisi.

Seuraavana aamuna oli kaikki hyvässä kunnossa, mutta Kallem määräsi sairaan olemaan hiljaa eikä hän saisi puhua niin paljon. Iltapäivällä pyysi Andersen herran-ehtoollista, mutta hoitajatar vastasi, ettei hän kestäisi mielenliikutusta. "Minä tahdon uudistaa liittoni jumalan kanssa", vastasi Andersen.

Tätä pyyntöä he eivät uskaltaneet hylätä, mutta eivät uskaltaneet täyttää sitä kysymättä lupaa tohtorilta ja hänet oli aamupäivällä haettu eräälle synnytykselle. Hoitajatar neuvotteli silloin portinvartijan kanssa, joka jo kauan oli ollut kaikkivaltias sairashuoneella. Hänelle toisti Andersen pyyntönsä yhtä jyrkästi ja portinvartija ei luullut sitä voitavan kiertää, hän lupasi ottaa sen vastuulleen. Jonkun ajan kuluttua lämmitti hän asunnossaan papin kanssa viiniä, ilta oli muuttunut aika kylmäksi. Sitten he kumpikin menivät ylös sairaalaan. Andersen ilostui kuullessaan, kuka sieltä tuli, "tiesinhän minä sen", hän sanoi.

Pappi kysyi, oliko hänellä jotain erikoista asiaa.

"Oli kyllä."

Toiset poistuivat huoneesta. Silloin lausui Andersen, että hän nuorena oli vahingoittanut erästä poikaa samalla jalalla, joka nyt oli kipeänä. Ei suinkaan häntä nyt siitä syystä rangaista? — "Ei." Mutta hän oli ruvennut sitä ajattelemaan ja haluamaan ehtoollista. — Eikö siis ollut mitään muuta sitä estämässä? — Ei. — Pappi pyysi häntä kokoamaan ajatuksiaan, he rukoilisivat nyt yhdessä. Andersen vaikeni ja he rukoilivat. Rukouksen jälkeen ilmoitti pappi hänelle synninpäästön ja sanoi nyt antavansa leivän ja viinin. — "Odottakaahan vähän! — Olen saanut syntini anteeksi ja nyt on tauluni kirkas. Nyt me kirjoitamme siihen minun jalkani, jotta se luettaisiin taivaassa. Minä tunnen itseni niin iloiseksi, niin, minä olen niin äärettömän iloinen!"

"Koko ihminen on mukana liitossa, rakas Andersen." — "Niin, mutta tällä kertaa jumala lupaa minun vaimolleni ja lapsilleni, että jalkani tulee terveeksi. Tulkaa nyt!" — Hän ojensi paleltuneet kätensä.

Pappi oli kuin tulisilla hiilillä. "Tätä minä en voi", hän kuiskasi — aivan tietämättään.

Andersenin huulet vavahtelivat, hänen kääreiset kätensä hapuilivat, hän vei ne silmilleen, mutta tapasi niissäkin kääreen. "Me emme voi tunkeutua jumalan sallimukseen", sanoi pappi, "ajatelkaas, jos meidän tahtomme olisikin mahdotonta".

Oliko jotain papin äänensävyssä, vai oliko se pelkkä vastustelu, joka pani Andersenin epäilemään?

Mitään vastaamatta repi hän kääreet silmiltään, nousi äkkiä istumaan, viskasi peiton syrjään ja putosi takaisin tyynyille, tarttui rintaansa ja huusi olevansa tukehtumaisillaan, hengittäen kiivaasti. Keuhkoissa oli syntynyt veren seisaus.

Pappi oli lähättänyt kapineet käsistään, juoksi ovelle, jonka ulkopuolella portinvartija ja toiset seisoivat, nämä juoksivat hakemaan tohtoreita Arentzia ja Kentiä, mutta ennenkuin kumpikaan heistä ehti saapua, oli Kallem palannut. Silloin oli pappi jo mennyt. Andersen kuoli sitten yöllä.

6.

Portinvartija sai ensiksi kärsiä tapahtuman johdosta. Hänen täytyi muuttaa samana päivänä.

Sitten lähti Kallem Andersenin lesken luo: "Te olette kelpo ihminen. Jos tahdotte, saatte ruveta portinvartijaksi ja taloudenhoitajaksi sairashuoneella. Ottakaa toimi vastaan ja ruvetkaa jo huomenna panemaan kokoon tavaroitanne ja muuttamaan lastenne kanssa, niin ajattelette vähemmän suruanne. — Onko teillä kunnon palvelustyttö?" — "On." Ottakaa hänet mukaan! Enempää ei tarvita. Kaikki muu on valmista ja hoitajattaret auttavat teitä.

Ylihoitajatar sai ankarat nuhteet, mutta siihen se jäi. Erehdyksensä hän sai palkita auttamalla Andersenin eukkoa parhaimpansa mukaan.

Pappia ei Kallem mennyt tapaamaan, eikä pappikaan hänen luokseen tullut. Toisilta hän sai kuulla, että pappi oli sairastunut, mikä olikin luonnollista. Pari päivää sen jälkeen tapasi Kallem Josefinen kadulla, mutta sisar ei ollut häntä näkevinäänkään.

Tämän tapauksen vaikutusta ei ole helppo kuvata. Koko kaupunki joutui kuohuksiin. Eikö usko ollut sentään kummallista, kun usko valheesenkin saattaisi pelastaa miehen varmasta kuolemasta?

Portinvartija suuren perheensä kera joutui tietysti papin ja hänen vaimonsa niskoille. Josefinen täytyi antaa rahoja kirjakauppaa varten, — ja vieläpä enemmän kuin olisi haluttanutkaan.

Siitä miehestä tuli Kallemin luja ja todellinen verivihollinen. —

Heti tämän jälkeen matkusti Kallem salokylään. Hän ei ollut ilmoittanut tulostaan mitään, hän ajoi eräänä kuutamoiltana asemalta ja saapui kartanolle juuri pihamaan ja tiensuun ollessa täynnä rekiä, mitkä tyhjinä, mitkä taas väkeä täynnä, vanhat ja nuoret olivat lähdössä rekiretkelle, he läksivät täältä ja aikoivat palata tänne takaisin tanssimaan.

Ei kukaan kiinnittänyt huomiota tuohon asemalta tulijaan: luultiin hänenkin kuuluvan seurueeseen. Vasta hänen seisoessaan eteisessä, jossa talon väki ja vieraat juuri pukivat päälleen, huomasivat muutamat, että hän oli vieras, mutta eivät siitä sen enempää välittäneet. Ragni oli juuri saanut turkin yllensä, kun tunsi jonkun syleilevän itseään takaapäin, hän huudahti ja katsahti taakseen. Voi, mikä ilo siitä nousi! Entäs Karl, joka seisoi nurkassa, puuhaten suurten saappaittensa kanssa, sanaakaan sanomatta otti ne jalastaan, heitti turkin yltään, viskasi koipensa ilmaan ja kiiti käsillään tervehtimään Kallemia, — nyt hän oli tuon taidon jo oppinut! Isä seisoi siinä tuuheine hiuksineen ja synkkine kasvoineen, hän esitteli Kallemin vaimolleen, joka oli kalpea ja kohtelias, puhui heikolla äänellään seutukunnan murretta — siinä kaikki, minkä Kallem huomasi. Nyt hän ei ehtinyt muuta kuin kiiruhtaa mukaan.

Hevosten hirnuntaa, huutoa, naisten kirkaisuja ja nauruja kajahteli ennenkuin koko jono oli lähtövalmiina ja ensimäinen reki, jossa oli nainen ja turkkiin puettu mies takana, lähti kiitämään. — Sitten seurasi reki reen perästä, leveitä ja kapeita resloja, joiden edessä oli yksi tai parikin hevosta. Koko jono näytti pitkältä, mustanharmaalta, solmuiselta nuoralta, joka lumisten seutujen kautta kuutamossa kiemurteli metsään, jossa kohta puiden välillä kajahteli kulkusten helinä, koirien haukunta, nauru ja puhelu. Joku heläytti lauluksi, toiset yhtyivät siihen, mutta oli mahdotonta pysyä tahdissa ja se raukesi. Kallem istui vaimoineen tilavassa reessä, Ragni oli niin tavattoman suloinen noissa turkiksissaan, että Kallemin täytyi monta kertaa pyytää saada suudella häntä, — mikä oli hyvin tukala tehtävä. Voi, kuinka paljon Ragni oli kokenut! Kuunnellessaan häntä Kallem tajusi, että Ragni vasta nyt eli nuoruuden elämää. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että Ragnissa piili niin paljon ilon tarvetta. Samaa johtui hän ajattelemaan myöhemminkin iltasella, kun he tanssivat, leikkivät, rupattelivat ja aterioivat, — Ragni iloitsi nyt monen vuoden edestä. Joko sitten joku jäykkä maanviljelijä oli kiertänyt kätensä hänen hoikan vartalonsa ympärille ja vei häntä niin, että tuskin varpaan nenät lattiaan tapasivat, tai oli hän tavannut jonkun lapsista ja valssasi hänen kanssaan, tai Karl tai joku muu koululainen tai ylioppilas häntä pyöritteli, — alati säteilivät hänen kasvonsa, aina oli hän yhtä riemuitsevana ja villinä ilosta. Tanssittiin ja leikittiin talon suuressa tuvassa, mutta kuhina virtasi sieltä muihinkin huoneisiin, jopa talon toisessa päässä olevaan kyökkiinkin, sen ovi oli avoinna. Jotkut vanhemmat herrat yrittivät kortinlyöntiä eräässä nurkassa, mutta se ei sujunut, sillä heitäkin pyydettiin vähänväliä tanssiin. Iloon ottivat osaa sekä vanhat että nuoret.

Kello yhdentoista aikaan seuraavana päivänä Ragni vielä nukkui, ja kun hän keskipäivällä tuli ulos huoneestaan hiukan väsyneenä, vähän päästään sekavana ja kovasti kummastuksissaan siitä, ettei ollut kuullut Kallemin ylösnousua, saikin hän kuulla, että Kallem olikin jo matkustanut! Sähkösanoma tohtori Kentiltä, joka taas oli tullut huonommaksi, teki hänelle mahdottomaksi jäädä kauemmaksi aikaa. Aamiaista syödessään hän oli kirjoittanut muutaman rivin Ragnille ja ne lohduttivat Ragnia hiukan. Kallem näet kirjoitti, ettei hän ollut voinut herättää häntä niin rasittavan yön jälkeen, vielä vähemmin ottaa häntä mukaansa, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin rajatonta riemua kuin eilen illalla nähdessään Ragnin niin iloisena.

Heti kotiin tultuaan Kallem löysi kutsumuksen erääsen "yhdistyksen iltamaan". Ja sinne tahtoi hän mennä. Kutsu oli hänen sisarensa kirjoittama (hän kuului johtokuntaan) ja se oli osoitettu "tohtori Kallemille rouvineen". Kas vaan!

Sähköttäisiköhän hän tästä Ragnille? Hän päätti antaa Ragnin olla siellä, missä hän oli, siellä hän viihtyi niin mainiosti.

Sillävälin sotkeutui hän sangen vakavaan juttuun. Ensi työkseen hänen oli samana iltana lähdettävä sairasmatkalle kaupunkiin, erään köyhän pesijättären, Sissel Aunen luokse, jolla oli paljon lapsia, hän oli saanut keuhkotulehduksen. Etupäässä hänen tähtensä oli tohtori Kent lähettänyt sähkösanoman Kallemille. Seitsemäs vuorokausi oli kulunut ilman ratkaisua, ja kun tämä yö. oli kulunut puoleen, oli yhdeksäskin vuorokausi ohitse. Eläisikö vaimo sen yli? Tulehdusta oli keuhkojen sekä ylä- että alapäässä, sydän tykytti epätasaisesti, valtimo löi heikosti ja muitakin huonoja merkkejä oli olemassa, — koettaisikohan hän atropiinillä keventää sydämen toimintaa? Sitä keinoa ei oltu käytetty tällaisissa tapauksissa, mutta se oli kuitenkin järkevä ajatus. Tämä kysymys seurasi häntä, menipä hän minne tahansa, tekipä mitä hyvänsä. Sairaan viisi lasta olivat Sören Pedersenin ja hänen vaimonsa Aasen luona. Tällaisissa tapauksissa nämä kaksi olivat verrattomia.

Toistamiseen meni hän sairaan luo, ja jäikin sinne samalla, nyt oli taisteltava kuolemata vastaan.

Huone oli pieni, mutta siisti, siinä oli kolme sänkyä, geranium raukka ikkunalla ja kuningas Kaarlo viidennentoista kuva oli seinällä kehyksissä, sitäpaitsi pari nuppineulalla kiinnitettyä valokuvaa ja niiden vieressä viulu, jossa oli vain kolme kieltä viritettynä, neljäs oli katkennut. Nainen, joka tuossa makasi sairaana, oli ollut aikoinaan kaunis, terveeksi ja reippaaksi tulisi hän varmasti, jos paranisi. Nyt hän lepäsi tuossa kuihtuneena, karheat työkädet kuluneella peitteellä. Mutta mies, joka istui vuoteen vieressä, ei ollut yhtä vahvatekoinen kuin hän, ei, hän oli hyvin heikko ja hinteliäs! — kasvonsa olivat miellyttävät, niissä oli jotain samallaista sävyä kuin viulussa tuolla seinällä, niin ehkäpä olikin hänessä itsessään joku kieli särkynyt, koska tuo viulun neljäs kieli sai riippua käppyrässä. Väsyneenä ja valvomisesta riutuneena hän siinä yksinänsä istui, ei siksi, etteivät naapurit olisi tahtoneet auttaa häntä, vaan sentähden, että se henkilö, joka tässä viimeksi valvoi, lepäsi nyt, kunnes pahin hetki alkaisi. Kallem oli liikutuksella katsellut, miten naapurit lähitaloissa vartioivat, etteivät iloiset jouluvieraat saisi kulkea tästä ohi; vartioita vaihdettiin pitkin yötä. Hän kuuli tämän vaimolta, joka yhdentoista tienoissa tuli taas valvomaan. Tässä ei ollut juuri mitään tehtävää muilla kuin tohtorilla, eikä hänkään tiennyt, uskaltaisiko tehdä mitään.

Ruiskutettiin aluksi 1/3 milligrammaa, ja suonen tykytys vilkastui. Kallem alkoi jo toivoa, mutta ei uskaltanut virkkaa vielä mitään miehelle, sillä saattoihan toivo pettääkin. Suonen tykytys pysyi samallaisena noin parin tunnin ajan, mutta heikkeni sitten. Ruiskutettiin uusi annos ja se taas vilkastui. Kallem odotti mitä suurimmalla jännityksellä. Hänellä oli mukanaan kirja, hän koetti lukea sitä, jonkun ajatuksen hän siitä kyllä tajusi, mutta se unohtui kohta. Ei lausuttu sanaakaan, ainoastaan hiljaisia huokauksia kuului. Viimeinen huudahdus jossain kaukana, viimeinen kulkusen helähdys oli jo kauan sitten häipynyt, viimeinen ovi suljettu, yö oli synkkä ja hiljainen. Viisi lasta, joista vanhin kymmenvuotias, oli menettämäisillään huoltajansa, ja hän, joka tuossa istui milloin torkkuen milloin polviaan sivellen milloin taas kuukottaen kyynärpäittensä varassa — ja tuijottaen väliin sairaasen, väliin tohtoriin, niinpä niin, huoltajansa oli kadottamaisillaan hänkin.

Heti kun suonen tykytys alkoi heiketä ruiskutettiin uusi annos ja hyvällä tuloksella, joten näytti todellakin siltä kuin olisi tämä keino oikea. Mutta käännettä ei vaan näyttänyt tapahtuvan, keskiyö oli jo ohitse ja sen mukaan, mitä oli sanottu, yhdeksäskin vuorokausi kulunut, mutta sentään kesti vaan tuota kauheaa kamppailua. Kallem pelkäsi ja toivoi, nousi seisomaan, istuutui jälleen, otti kirjansa, piti sitä edessään, pani sen pois — ja meni taas koettamaan valtasuonta. Niin, nyt olivat voimat kohta lopussa, mies näki sen tohtorin silmistä ja taisteli itkua vastaan. Tohtori pyysi häntä olemaan hiljaa. Jälleen uusi yritys, ja hetken päästä sairas vaipui uneen. Niin, mutta olikohan se todella unta? Kallem kuunteli. Toiset valvojat katsoivat häneen ja hän heihin. Hän poistui hetkiseksi sängyn luota rauhoittuakseen ja voidakseen tarkemmin ottaa kaikki huomioon: kyllä se oli oikeaa, levollista unta! Hän loi katseensa mieheen ja tohtorin kasvoista säteilevä elämän valo siirtyi hänen kasvoihinsa. Mies nousi ylös ja voimakas mielenliikutus tahtoi purkautua kyyneltulvaksi. "Menkää nukkumaan!" kuiskasi tohtori. Mies heittäytyi läheiseen sänkyyn, kasvonsa painoi hän tyynyä vasten ja — purskahti rajuun nyyhkytykseen.

Takan ääressä istuva vaimo nousi ylös ja kuiskaten antoi tohtori hänelle määräyksiä. Kallem lupasi tulla taas aamupäivällä. Vaimo auttoi palttoota hänen ylleen, hän aukaisi oven ja sulki sen hiljaa jälkeensä. Äsken oli taivas ollut pilvessä, nyt oli ruvennut satamaan kovasti lunta. Ei niin valon välkähdystä näkynyt mistään ikkunasta, ainoastaan sieltä näkyi tulta, missä valvottiin ja vaalittiin uudelleen syttynyttä elämän kipinätä. Kallem ei voinut olla kulkiessaan verhoilukaupan ohitse koputtamatta ovelle, mutta siellä nukuttiin sikeästi. Hän koputti uudelleen, sillä hän oli varma siitä, että he olivat antaneet pienen lämpöisen huoneensa lapsille ja nukkuivat nyt itse puodissa. Aivan oikein. "Kuka siellä?" kysyi Sören Pedersenin fyeniläinen ääni. "Sanokaa lapsille, kun he heräävät, että heidän äitinsä tointuu." — "Sepä mainio asia", vastasi fyeniläinen ja hänen takanaan kysyi Aasen norjalainen ääni: "Elähän, mitäs hän sanoo?" — Kallem: "Tulkaa siis lasten kanssa huomenna minun luokseni päivälliselle!"

7.

Koko sen yön ja seuraavan päivän satoi tavattomasti lunta, illansuussa rupesi pyryämään ja lumi kasaantui suuriin kinoksiin. Pyry laimeni, mutta lumen tuloa jatkui yhä. Ne, jotka maaseudulta saapuivat tanssiaisiin, saivat kaupunkiin saakka ajaa lanattua tietä myöten. Kaupungissa vedettiin lanaa jo toista kertaa sinä päivänä. Tanssiaisiin, tanssiaisiin! Ensimäiset suuret tanssiaiset jouluaikana.

Tanssiaisiin, tanssiaisiin! Suurissa kaupungeissa, joissa tanssi on perheissä ja yhdistyksissä niin tavallista, ei ole käsitystäkään siitä, miten suurta riemastusta tieto ensimäisistä joulutanssiaisista herättää pikkukaupungissa ja niissä maaseudun nuorukaisissa ja neitosissa, jotka sinne rientävät tanssipuku turkin alla. Mutta samoinkuin lana hyväntahtoisesti työntää liian lumen syrjään, samoin myös poistaa kaavamainen seurustelu ja luonnollinen kursailu enemmän kuin puolet siitä, mitä nuoret ovat mielessään kuvitelleet. Siellä nähdään vain kainostelevaa, siivoa nuorisoa, ja alussa näyttää siltä kuin eivät he tuntisikaan toisiaan.

Kallem lepäsi sohvalla ja oli hyvällä tuulella. Tuo kelpo Sissel Aune rupesi taipumaan, mies kulki tänään päihtyneenä ilosta ja viinasta, jota naapurit hänelle tarjoilivat. Lapset olivat olleet Kallemin luona päivällisellä, vaikka palvelustyttö ei ollut siitä hyvillään, hän oli siinä suhteessa Ragnin kaltainen, jota hän yleensäkin tavoissaan hyvin paljon muistutti.

Lapset eivät olleet yhtä ujostelevia kuin muurari Andersenin, jotka myös olivat olleet mukana. Kallem oli soittaa rimputellut heille pianoa kehnonlaisesti, mutta sen sijaan kävellyt mainiosti käsillään. Verhoilija oli surkutellut Andersenin kuolemaa: muurari Andersenin oli surmannut totuus, niitä on niin monta, jotka elävät valheesta, joten kyllä voi käydä laatuun, että joku kuolee totuudestakin, — arveli hän ja lasketteli muutakin samanlaatuista, joka Aasen mielestä kuului varsin merkilliseltä.

Pitkä, hirmuisen hupaisa kirje Ragnilta lepäsi Kallemin vatsan päällä, hän oli lukenut sen jo toistamiseen. Karl oli liittänyt siihen ilmoituksen Ragnin voinnista tohtorin lähdön jälkeen, huvittava oli sekin, varsinkin kuvaus Ragnin ensimäisestä hiihtoretkestä (joka myöskin oli hänen viimeisensä). Tavallinen pelkuruutensa siihen tietysti oli syynä.

Nyt aikoi Kallem tanssiaisiin, joissa papin rouva oli johtavana sieluna! Josefine ja hänen elämänhaluinen ystävättärensä, rouva Lilli Bing. Olikohan Josefine tässä hommassa vastoin miehensä tahtoa? Julkinen salaisuus tiesi kertoa, että niin oli asianlaita, Lilli Bing oli siitä jutellut Kallemille. Papin rouva oli ensimäisenä kaupungin tanssiaisissa! Herrat kilpailivat yksin siitäkin, kuka saisi häntä viedä vaikka yhden ainoan kerran salin ympäri kotiljongissa. Hän oli näkevinään hänet edessään, komeana, avokaulaisena, tummasilmäisenä ja tanssista lämminneenä. Niin, Kallem tahtoi tanssia hänen kanssaan. Hän kaipasi sisartaan, hän ei sitä itseltään salannut. Ragnin ja Karlin kirjeet pani hän syrjään, ja myöskin kirjan, jota hän oli lukenut, nousi ylös, sammutti lampun, ilmoitti palvelustytölle lähdöstään — ja suoraa päätä yläkertaan pukeutumaan!

Lunta tuli kuin turkin hihasta, se ei putoillut valkeina tähtinä, vaan suurina höytäleinä, jotka ajelivat toisiansa takaa. Jollei olisi ollut tyyni, olisi ollut mahdotonta löytää tietä. Lyhdyt valaisivat himmeästi, valo pääsi tuskin lasia edemmäksi ja ympärillä vallitsi hiljaisuus. Kun sataa vettä, niin kuuluu edes pisaroiden ropina ja näkyy maisema, mutta lumi peittää kaiken, eikä milloinkaan ole ihminen niin yksin kuin lumisateessa. Ei edes aita ollut Kallemilla seuralaisena, ei yksikään kivi häntä tien varrella tervehtinyt, ei yksikään puistikon puu hänelle kumartanut, hän ei nähnyt niitä enää, ne oli kääritty verhoihin ja viety pois. Kirkko kyllä oli vielä pystyssä, mutta se oli muuttunut kiviraunioksi, josta kohosi valkoinen patsas. Hän ja kirkko, kirkko ja hän, mietiskeli Kallem, ketään muita ei ollut olemassa.

Talot alhaalla kadun varrella vetäytyivät syrjään, ne istua kyyröttivät muuttuneina aaveiksi, joiden käpälät lepäsivät maassa. Ennen nämä käpälät olivat olleet portaina. Ja rantakadun vierustalla oli pari kumoonkaadettua venettä, ne muistuttivat levolle käyneitä valkeita elefantteja. Ulappa oli yhtenä lumimerenä, mutta merkillistä kyllä, saari oli irtautunut paikaltaan ja uinut pois, sitä ei näkynyt enää. Almanakan mukaan piti nyt olla täyden kuun aika, eikä nyt pimeä ollutkaan, vaikkakin kuuvalo oli hävinnyt näkymättömiin tästä loihditusta maailmasta.

Kallem itse astella humppasi eteenpäin kuin alassuin käännetty sokeritoppa. Hän ja lumihöytäleet vain nyt olivat liikkeessä. Ei niin ainoatakaan tulisilmää näkynyt taloista, vaikka kello vielä oli tuskin kymmentä. Sammutettu oli nyt kaikki tulet, suljettu jo kaikki ikkunat ja ovet ja verhottu lumiseen vaippaan. Himmeästi palavien lyhtyjen sydämet yksin todistivat, että tässä kerran oli ollut elävä kaupunki.

Mutta nytpä hän kuulikin klarinetin vingutusta ja bassoviulun murinata, — varmaankin kettu ja jääkarhu oli jossakin tanssailemassa. Kuului hipsutusta ja humpsutusta, lumihöytäleet leijailivat ja talot istuivat ja haaveksivat.

Hän asteli edelleen ja näki vihdoin valoa jostakin suuresta talosta. Sieltä se vingutus ja murina kuului. Sinne hän suuntasi askeleensa.

Menikö hän väärään paikkaan? Hän tulla tupsahti ravintolaan tai sentapaiseen, — tupakan savuun, punssilöyhkään, ruuan hajuun ja näki edessään muutamia läskinaamaisia herroja. He eivät olleet juhlapuvuissa, mutta tuolta tuli eräs, joka oli. Ja kun hän vihdoinkin osui oikeille portaille, näki hän ohitsensa kulkevan useita juhlapukuisia herroja, ne olivat tietysti menossa tupakoimaan ja punssia juomaan. Kallem vihasi ja halveksi tupakkata, punssia ja kapakkaelämää, mutta varsinkin herroja, jotka eivät jaksa tanssia nauttimatta kiihoittavia aineita.

Tanssiaisiin ei ole kenenkään tultava myöhään. Kallem vilkaisi kelloonsa, se oli jo yli yksitoista, eikä kymmenen, niinkuin hän oli kuullut. Hän oli joko tullut kotiin liian myöhään tai oli hän lukenut liian kauan. Muutamia lämpimänsä saaneita hiestyneitä nuoria miehiä tuli juuri huuruisesta salista ulos — sieltä näet pöllähti joka kerta huurua, kun ovea avattiin, — ne tervehtivät Kallemia ja merkitsivät senkautta muistiinsa, että hän oli tullut. Kallem meni vaistomaisesti eteenpäin ja vei palttoonsa naulaan. Eteisessä oli paljon lämminneitä, hiestyneitä ihmisiä. Yksi näkyi rientävän jonnekin siksi että toinenkin meni, heidän keskustelunsa oli joutavanpäiväistä, silmänsä hehkuivat ja naurunsa kuulosti siltä kuin olisi se lähtenyt tyhjästä tynnöristä. Tulipa sieltä naisiakin, kolme neljä yhdessä joukossa, olivat kuin puhjenneita ruusuja, nauroivat tyhjälle ja puhuivat tyhjänpäiväistä, — valmiita vietäviksi soiton ja tanssin kuhinaan. Soitto oli kurjaa, lamppuja verhosi tomuharso ja kattokruunut himmottivat keltaisen punervina.

Liiaksi oli tänne väkeä kerääntynyt, suurella vaivalla saattoi pujottautua kaikkien noiden kavaljeerien välitse, jotka siinä seisoivat joutilaina oven edessä, aivankuin ahdettuina yhteen kasaan. Siinä oli samalla hienoutta ja raakuutta, — oikea norjalainen sekoitus.

Tanssittiin paraikaa kotiljonkivalssia. Pitkä mies kun Kallem oli, saattoi hän nyt pyyhittyään silmälasinsa nähdä, että hänen sisarensa ei ollut tanssivien joukossa, tuskinpa koko salissa. Mutta hän unhotti hänet, sillä tämä näky täällä oli joissakin suhteissa hänelle uutta, hän nimittäin tunsi Norjasta vain rannikkoseudun ja Kristianian. Norjalaisen sisämaan kaupungin tanssiaisilla on ominainen leimansa. Naisia ja herroja, jotka saattaisivat esiintyä vaikkapa hienoissa Parisin tanssiaisissa, liitelee välitse neitosten ja nuorukaisten, joissa kuvastuu arkipäiväisyys ja jotka eivät ole oppineet tanssitaitureiksi, mutta noudattavat kuitenkin hartaasti tahtia aivankuin olisivat he vakavassa työssä. Miehiä takissa, miehiä frakissa, naisia avokaulaisessa tanssipuvussa, naisia yksinkertaisessa, mustassa surupuvussa, nuoria ja vanhoja, kaikki huvittelemassa omalla tavallaan.

Vahingossa jouduttuaan ravintolan puolelle tai sen läheisyyteen ja senkautta punssin löyhkään ja tupakan savuun, jota hän inhosi, tuli hän huonolle tuulelle ja näki kaikki mustissa väreissä. Mutta täällä tanssisalissa se katosi, kun hän sai nähdä niin paljon hilpeätä omintakeisuutta. Tuossa valssasi muuan pari ohitse, herra frakissa ja neiti tummassa soljilla varustetussa villapuvussa, pysytteleivät lujasti toisissaan, eivätkä pysähtyneet, jatkoivat vain menoaan, vakavina ja varotellen. Tuossa sujahti heidän ohitsensa pitkä, vaaleaverinen merimiehen mekkoon puettu nuorukainen, varmaankin joku nuori merimies, joka vietti jouluaikaansa kotipuolessaan. Hän vei yli neljäkymmenvuotiasta naista, epäilemättä omaa äitiään, joka näytti vielä vallan hyvin voivan olla mukana navakassa tuulessa. Tuolla tanssi eräs tunnettu rautatienvirkamies pää pystyssä, mustatakkinen miehenkoikelo, keikuttaen kummallisesti ruumistaan, astuessaan oikealla jalalla heilahti hän oikealle ja astuessaan vasemmalla heilahti hän vasemmalle, aina vaan mitä omantunnon-mukaisimmassa tahdissa ja niin iloisena, niin viheltävän rautatie-iloisena. Nainen, jota hän: tanssitti, hymyili kaiken aikaa, mutta ei suinkaan ujoudesta, kaukana siitä, vaan hauskuuden tunnosta. Ja he tanssivat lakkaamatta, pääsivät tuskin istumaan, kun jo taas pyörähtelivät permannolla. Tuossa kiiti ohitse muuan kauppias, hänen jälestään upseeri, kumpikin moitteettomasti pirteän, nuoren, tuoreen tanssipukuisen neitosen kera, sitten seurasi hassunnäköinen pitkätukkainen mies rotevan, mustapukuisen naisen kanssa. He hyökkäsivät halki pitkän tanssisalin, edes ja takaisin, ihmiset pelkäsivät ja pakenivat heidän tieltään aivankuin hurjien hevosten edestä. Tuossa taas liukui ohitse kuin mikäkin torni, leveä, pyöreä, korkea torni, sivullaan pieni hontelo nainen, joka nojasi häneen kuin tikapuut ikään. Tornin yläosa ei liikkunut, pyöri vaan, jos hänen päänsä päälle olisi pantu soppalautanen, ei siitä olisi niin pisaraa läikähtänyt. Sitten tuli kaksi, jotka pitivät käsiään ylhäällä kuin purjeita, kaksi kookasta ihmistä vallaten tilan, joka olisi hyvin riittänyt kolmellekin tavalliselle parille. Mutta tanssitapa näytti täällä olevan sellainen, että kaikilla oli oikeus vallata niin paljon tilaa kuin jaksoivat ottaa, ja mennä sellaista vauhtia kuin halusivat: jokaisella oli oikeus tanssia omalla tavallaan ja tulla tänne sellaisessa puvussa kuin halusi. Täällä tanssi kukin oman itsensä vuoksi, kukaan ei tanssin tähden, kaikki vain omaksi hauskuudekseen.

Mutta kas, tuossa tuli kaksi, jotka osasivat tanssia! Ne tulivat syrjähuoneesta, reipas, parraton ratsuväen luutnantti ja kookas,… Josefine! Hän oli mustalla reunustetussa punaisessa silkissä, hänen lujarakenteinen kaulansa, hänen paljaat, lämminväriset käsivartensa, hänen viljava tukkansa ominaisessa sykerössään, hänen intohimoiset silmänsä, sillä sitä ne olivat, ja tuo vartalo, niin, hän oli totisesti tanssiaisten kuningatar. Ja entä hänen tanssinsa! Nytpä sen saattoi huomata, miten voimakas ja luontaisen notkea hänen vartalonsa oli. Ja nyt kuohuili kiihkoisa veri, tuo oli Josefinea, tuo! Veli pyrki lähemmäksi, hän tuskin saattoi hengittää. Ja hänestä näytti kuin katselisivat kaikki näitä kahta, jotka liitelivät ympäri väliin oikealle, väliin vasemmalle, sitten pyörivät samalla paikalla, ja taas hurjaa kyytiä ympäri salin. Ei yhtään uutta tanssijaa astunut lattialle, kaikki katselivat, ja vähitellen taukosi moni niistäkin, jotka olivat tanssimassa, hekin tahtoivat nähdä. Luutnantilla oli se vika, ettei hän ollut naistaan pitempi, mutta hän oli vankka ja uhkea mies ja vei naistaan kerrassaan komeasti. Tanssi oli näillä kahdella perin terveellä ihmisellä intohimoa ja huumausta, siltä se ainakin näytti. Ja se huumasi muitakin. Kallem ei voinut sitä vastustaa, hän tahtoi tanssia, hänkin, ja tanssia Josefinen kanssa, ja kernaimmin nyt heti. Kun he seuraavan kerran loistavasti pyörivät hänen ohitsensa, katsoi hän sisareensa ja katsoi niin, että hän tiesi sisaressaan heräävän halun katsoa sinne, missä hän seisoi. Ja niin kävikin. Josefine pysähtyi aivankuin joku olisi ottanut häntä vyötäisiltä ja pysäyttänyt hänet. "Tuhannet kiitokset!" sanoi hän kavaljeerilleen. Heti paikalla oli Kallem hänen vierellään, mutta samassa myöskin Josefinen ystävätär Lilli Bing. "Tule istumaan viereeni!" sanoi tämä ja kääntyen heti Kallemiin: "Olipa hauska nähdä teidätkin täällä." — "Saan kiittää kutsumuksesta", vastasi Kallem kumartaen molemmille. "Mutta minä olen saanut sellaisen halun tanssia kanssasi, Josefine", hän veti hansikkaat käsiinsä, "sallitteko?" — hän kumarsi luutnantille, joka kohteliaasti kumarsi vastaan. "Haluttaako sinua?" sanoi hän Josefinelle. Josefine oli hengästynyt kiihkeästä tanssista, mutta hänen tummat silmänsä säteilivät. "Kyllä", vastasi hän hiljaa. Lattia oli taas täynnä tanssijoita, he seisoivat senvuoksi hetkisen ja odottivat. Mutta kun tungoksesta ei tullut loppua, otti Kallem sisartaan vyötäisiltä alkaakseen. "Ei se käy!" kuiskasi Josefine. — "Kyllä käy!" sanoi Kallem ja läksi viemään. He pyörivät tanssijoiden ohitse tuuppimatta ketään ja pysähtymättä vaarankaan uhatessa. Niin, Kallem enemmän kantoi sisartaan kuin ohjasi. Mutta kohta hän huomasi, kuinka tarpeetonta se oli. Josefine seurasi mukana ja noudatti hänen käsivartensa pienintäkin viittausta. He eivät olleet siksi paljon samankaltaisia, että heidän tanssinsa olisi sulautunut kokonaisuudeksi, eivätkä niin erilaisia, että se olisi näyttänyt epämiellyttävältä, he olivat nyt mieltyneet toisiinsa ja nauttivat aselevosta ennen taistelua. He katsahtivat toisiinsa, aina samalla aikaa, Kallem punoittavana ja Josefine kalpeana.

Nyt loistivat lamput kirkkaina, soitto oli vilkasta, ihmiset iloisia ja luonnollisia, tanssisali mainio. He eivät olleet tanssineet toistensa kanssa sen jälkeen, kun Kallem oli ensimäinen mies tanssiaisissa, ja Josefine epämiellyttävä tytönheilakka, jota hän armosta vei pari kertaa salin ympäri. Mutta ryhdissä, tahdissa ja tanssimistavassa olivat he kuin yksi ja sama, heidän tanssinsa oli kevyttä, he olivat onnellisia. Pitäessään kiini toisistaan he eivät voineet ajatella eri tavalla, heidän ajatuksensa olivat kietoutuneet yhteen. He kuuluivat toisilleen luonnon lujien siteiden kautta — nyt, kun he olivat löytäneet oikean pohjan. Kaikki, mikä heitä eroitti, häipyi pois aivankuin olisi se ollut jotain vierasta ja tilapäistä. Ja kun heidän yhteiset kokemuksensa oikeastaan kuuluivat lapsuuden aikaan ja toiseen maahan, siirtyivät he kumpikin ajatuksissaan sinne. Päivän kuumasti paistaa hellittäessä merelle ja rannikolle olivat he ratsastavinaan kummallisen isän vierellä, kumpikin omalla pikku ponillaan, isä oli niin kaunis hevosen selässä.

Veli, joka oli pitempi, katseli sisaren leveätekoista päätä, sellainen oli heidän isälläänkin ollut. Josefine ajatteli myöskin isää katsellessaan veljensä teräviä kasvojen piirteitä, mutta kuitenkin muistutti veli enemmän äitiä kuin hän. Josefine tunsi hänessä äidin viisauden ja hyvyyden, joskin hänessä kuvastui myöskin isän ankarat piirteet. Josefine olisi voinut luottavasti nojautua häneen kuin äitiinsä, — niin, aivankuin tuona erojaisiltana siellä heidän vuonokaupungissaan. Eikä hän mitään koko maailmassa sen enempää halunnut.

Nyt päättyi valssi.

Käsitysten kulkivat he sinne, jonne Lilli oli heille paikat varannut, — lämminneinä, kiitollisina. Siellä oli Lilli ratsuväkiluutnantin seurassa, Lilli aivan hurmautuneena ja luutnantti tapansa mukaan säädyllisenä ja kohteliaana.

Hetkisen kuluttua oli Kallemilla palttoo yllä. Hylkeennahkaiset tohvelit jalassa ja kädet syvälle taskuihin painettuina hän riensi taas ulos lumisateesen. Joko täytyi hänen saada olla sisarensa kanssa kahden, tai oli hänen poistuttava. Tämä koski häneen kovasti. Hänen kiintymyksensä sisareen oli syvällistä, ja sisaren kiintymys häneen ehkä vieläkin voimakkaampaa. Niinä hetkinä, jolloin hän oli saanut katsahtaa sisaren koko olemukseen, oli hän nähnyt, miten se muokkaantui aivan omien vaistojensa mukaiseksi. Jokapäiväisissä oloissa sitä sitoi jokin voima, kristinusko se tuskin oli, mutta mikä sitten? Josefine teki vallan mitä tahtoi, mistään välittämättä, — ja kuitenkin hän oli enemmän sidottu kuin monet muut.

Lunta vaan satoi ja satoi. Valoisata sentään oli, vaikka kuuta ei näkynytkään. Hän oli näkevinään sisarensa leijailevan edessään ilmassa, avopäin ja paljain käsivarsin, silmät tulta säikkyvinä. Kaukaa kuului soitto.

Mutta kun hän oli tullut valkoiseen makuukamariinsa, jonka kelpo palvelustyttö oli pitänyt lämpimänä, lensivät hänen ajatuksensa salokylän tanssiaisiin. Ragnia tanssitti muhkea metsänomistaja, niin että tuskin hänen varpaansa lattiaan tapasivat, — hän kieppui ympäri salia pikku lasten kera, lenteli "teeren" tai jonkun pääkaupunkilais-nuorukaisen kanssa; — Kallem oli näkevinään hänet onnesta säteilevänä jokaisen tanssin jälkeen ja kuulevinaan hänen huudahtavan: "Oi, miten hauska minulla on, Edvard!" ja siihen hän nukkui.

Ja seuraavana päivänä — hän oli juuri syönyt päivällisensä yksin ja noudattaen totuttua tapaansa mennyt suureen saliin, sillä silloin Ragni tavallisesti kävi soittamaan, — aukenikin ovi ja Ragni, — hän ei uskonut omia silmiään! — niin, Ragni se oli tuo, jonka silmät loistivat kaiken tuon turkispaljouden sisästä! Kallem antoi hänen tulla luokseen pehmoisena, lumivalkeana ja hyväilevänä — ja nosti hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet…

"Ei", sanoi Ragni, kun he hetken kuluttua istuivat rauhassa, "nyt siellä alkoi jo käydä yksitoikkoiseksi ja minä kaipasin sieltä pois." — "Sinulla on vino nenä!" — "Ja entäs sinä kun olet ollut tanssiaisissa!" — "Sinulla on vino nenä!" — "Sitä tuskin huomaa. Mutta tiedätkös, Karl ei olekaan niin kiltti? Nyt minä sanon sen sinulle." — "Karl?" — "Niin, minua kohtaan kyllä! Minulle hän on kovin kohtelias, et voi kuvitellakaan, miten hyvä hän on minua kohtaan. Mutta sisaruksiaan hän kohtelee aivan toisin, hän on kiivas, hyvin kiivas, oikkuileva ja itsevaltainen." — "No sen minä kyllä uskon." — "Tiedätkös mitä, senkin vuoksi minä halusin nyt tulla: me tahdomme olla kahden, eikö niin? Muuten hän on aina meidän kintereillämme." — "Mutta herrannimessä, oletko sinä häneenkin jo kyllästynyt?" — "Sitä minä en lainkaan ole sanonut. Mutta se, että hän on aina meidän läheisyydessämme, se käy —" "— ikäväksi?" — "Vaikkapa niinkin, ikäväksi kyllä, se on totta. Niin, minä olen paha. Kuules, minä tahdon pyytää suita vielä yhtä, mutta ole nyt kiltti eläkä sano minua kaunosieluksi!" — "Mitä sitten?" — "Älä anna Kristen Larssenille tietoa, että minä olen tullut. Kuule, ethän tee sitä! Olkaamme kerrankin oikein rauhassa." — "Mutta nyt on tullut muutamia lapsia, jotka —" "Ei, ei! Ei lapsiakaan! Voi eihän!" — Ja hän purskahti itkuun.

"Rakas, pikku Ragniseni —!" — "Niin, — niin, se on niin itsekästä, mutta minusta tuntuu kuin en jaksaisi, se ei sovi minulle." —

Hetkisen kuluttua kajahteli flyygelistä rikkaina sävelsointuina riemuhymni Ragnin kotiintulon johdosta; kauneuden henget leijailivat talossa. Ne liihoittelivat ylhäällä laipion rajassa, laskeutuivat ikkunoihin, kulkivat ovien kautta, ylös makuuhuoneeseen, kyökkiin, virkahuoneeseen ja lauloivat, lauloivat, lauloivat, niin että keuhkotautibasillit, joita tohtori tutki, karkelotahdissa kieppuivat vasten surmaajaansa; — laulu aukaisi kyökin oven, niin että kaikki pestävinä olevat astiat joutuivat tanssimaan, kahvipannu kiehui yli ja tuolla ylhäällä vinnillä uusi samettikoristeilla varustettu leninki, jonka Sigrid oli rouvalta saanut jouluna, ja nyöreillä ja tupsuilla koristettu päällysvaippakin vaipuivat tanssiajatuksiin.

8.

Seuraavana päivänä Kallem tuli Sissel Aunen, tuon pesijättären luota. Hän oli purkanut vihaansa miehelle, joka ylenpalttisessa ilossaan oli laittanut viulunsa kielet kuntoon, soitteli nyt kapakoissa ja joi itsensä humalaan. Kallem halusi koettaa hänen suhteensa samaa keinoa kuin Sören Pederseninkin ja meni sentähden Sörenin luokse päästäkseen hänen avullaan käsiksi tuohon tunteelliseen Auneen. Mutta hän tapasikin ainoastaan Aasen yksinään puodissa auttamassa yhtä Sisselin lapsista satulaan istumaan, niitä oli neljä kappaletta puodissa, viides nukkui sisähuoneessa. Sören Pedersen ei ollut kotona, hän oli Kristen Larssenin luona, joka oli tullut sairaaksi. Kristen Larssen? — Niin, hän oli ollut kovissa tuskissa ja oli jo sylkenyt vertakin, mutta hän ei halunnut puhua siitä tohtorille. Kallem aikoi heti lähteä sinne, mutta tahtoi ensin täällä vähän rahallisesti avustaa lasten ylläpitoa. Tarjousta ei kuitenkaan otettu vastaan. Tänään oli Aase saanut myydyksi kahdet silat ja yhden vieterisängyn. Nyt oli heillä työssä lisänä eräs Aasen serkuista, nainen, jonka nimi oli myöskin Aase; eroittaakseen heidät toisistaan Sören kutsui serkkua Aasen Aaseksi.

Kallem tapasi Kristen Larssenin vuoteen omana, karvaisissa käsissään hänellä oli joku työ ja Sören Pedersen luki hänelle ääneen. Ikkunan ja pöydän välisessä nurkassa, aivan perimmässä sopessa kyyrötti vaimo ja neuloi sukkaa, huivi silmillä niin että kasvot olivat varjossa. Huoneessa oli tavattoman huono ilma. Nähdessään sairaan Kallem vallan säikähtyi, hän oli raihnaampi, harmaampi ja laihempi kuin tavallisesti. "Oletteko syönyt rasvaista jouluna?" — "Hm, meillä oli sylttyä." — "Oletteko ennen tuntenut samallaisia kipuja?" — "Kyllä, välistä." — "Ei, ei niin kovia kuin nyt", sanoi sukanneuloja nurkasta — "Onko teillä nyt tuskia?" — "Ei tällä hetkellä! Mutta tuontuostakin." —"Sydänalassako ja vatsassa?" — "Niin." — "Ja tuskat uusiintuvat usein?" — "Aivan niin." — "Se on kasvanut nopeasti", sanoi vaimo penkiltään. Kallemin mieliala kiihoittui. Miksi hän ei ennen ollut ruvennut tutkimaan Larssenin terveydentilaa? Vaimon katse seurasi häntä, hänen puikkonsa liikkuivat hitaammin, hän ikäänkuin jähmettyi. Tohtori koetti näyttää levolliselta, mutta vaimo ei antanut pettää itseään. Myöskin Kristen Larssenin kylmät silmät tarkastelivat tutkivasti tohtoria. Kallem käski avata pellit ja antaa niiden olla auki yöt ja päivät. Sören Pedersen nousi avaamaan ne kiiruusti. Sekä Kristen Larssen että vaimo katsoivat häneen paheksuen, eiväthän polttopuut olleet tohtorin. Voittaakseen aikaa ja rauhoittuakseen Kallem otti ylös kirjat, jotka olivat siinä lattialla. Ne olivat hänen omia englantilaisia kirjojansa ja muuan konetaito-oppi, sitten hän rupesi tuijottamaan sairaan käsissä olevaan työhön. "Mikä se on?" Sören Pedersen selitti, että se oli parannus Kristen Larssenin tekemään kutomakoneesen. Tämän selityksen aikana Larssen liikutteli sormillaan pyöriä ja puikkoja niin kätevästi ja hiljaisesti hyväillen, että helposti huomasi, miten rakas tuo keksintö hänelle oli.

Kaikkialla huoneessa, työpenkillä, lattialla, pöydällä oli paljon korjattavaa tavaraa, — kelloja, pyssyjä, ompelukoneita, kahvimyllyjä, lukkoja, särkyneitä työkaluja. Kallemin revolveri oli otettu ulos kotelosta ja hänelle sanottiin, että se oli ainoa, minkä Kristen Larssen oli joulun tienoissa saanut laitetuksi kuntoon. Sörenin puhellessa tästä oli Kallemilla tilaisuus miettiä, mitä tässä olisi tehtävä. Nyt hän oli siitä selvillä. Hän puheli ruokajärjestyksestä ja kipua huojentavista lääkkeistä sekä pyysi Sören Pederseniä mukaansa hakemaan viimemainittuja.

Heti kadulle päästyään Kallem lausui, että Larssen oli mennyttä miestä ja että hänellä oli epäilemättä pitkälle kehittynyt syöpä vatsassa.

Itsetyytyväinen sukkeluus hiipi esille Sören Pedersenin naamasta kaikenlaisia takateitä myöten, kasvonsa olivat tyhjät, ovet ja ikkunat niissä selkosellään.

"Kohta voin sen varmuudella sanoa, ja silloin on teidän, joka tunnette hänet paremmin kuin minä, ilmoitettava se hänelle!" Kallem unhoitti kokonaan puhua Aunesta.

Muutaman päivän kuluttua tiesi koko pikkukaupunki, että tuhattaituri Kristen Larssen lepäsi kuoleman omana syöpä-taudissa, olipa siitä uutinen sanomalehdessäkin. Siinä nimitettiin häntä "paikkakunnallamme hyvin tunnetuksi konesepäksi ja keksijäksi". Jokaisessa talossa, johon Kallem vain pistäysi, kyseltiin sairaasta, ja jokainen tuttava, jonka hän kadulla tapasi, tiedusteli häneltä Kristen Larssenin vointia. Kun Pedersen oli ilmaissut sairaalle hänen tilansa toivottomuuden ja Kallem ensi kertaa tämän jälkeen tuli Larssenin luo, ei siitä mainittu sanaakaan. Larssen lepäsi vuoteellaan käsitellen yhäti keksintöään, jotenkin heikkona tavattoman ankaran tuskakohtauksen perästä. Parta oli saanut kasvaa, koko näky teki muuten vastenmielisen vaikutuksen. Vaimo kutoi nytkin, mutta oli siirtynyt hiukan lähemmäksi vuodetta. Englantilaiset kirjat oli pantu toiseen paikkaan ja tämä olikin ainoa ulkonainen merkki siitä, että tulevaisuuden tuumista oli luovuttu.

Kallem meni sieltä Sören Pedersenin luo ja sai tältä kuulla, että sairaalan entinen portinvartija oli käynyt Larssenia käännyttämässä, hän ei muka saisi missään nimessä joutua suoraan helvettiin. Larssen ei ollut vastannut mitään, pyytänyt vain, ettei häntä häirittäisi, hänellä oli käsillä työ, joka oli juuri valmistumaisillaan. Sitten tuli pappi sinne. Tämä rupesi puhumaan asiastaan kauniimmin ja varovaisemmin, mutta kentiespä senvuoksi juuri Larssen sillä kertaa kadottikin kärsivällisyytensä, hänen kiehuva sappensa purkausi kiivaiksi sanoiksi ja vaimo huivi silmillään ja sukankudin käsissään asettui merkitsevästi oven luo. Pappi ymmärsi ja lähti sävyisästi ulos. Muurari Andersen-jutun jälestä pappi ei ollut enää sama mies kuin ennen. Se suututti sentään jonkun verran seurakuntalaisia.

Nuorten miesten yhdistyksen kokouksesta tuli lauluseura Kristen Larssenin asunnon edustalle ja viritti hiljaisella äänellä virren. Sinne kerääntyi muitakin ihmisiä, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Tämä tapahtui juuri, kun sairaalla sattui olemaan ankara tuskakohtaus, hän sanoi tuntuvan siltä kuin olisi tuhat nuppineulaa häntä alinomaa pistellyt, — ja näiden kärsimysten aikana laulu häntä vaivasi, niin että Kallemin täytyi sekaantua asiaan ja kieltää kaikki semmoiset. Kaksi maallikkosaarnaajaa, entinen portinvartija ja eräs toinen kävi sairashuoneella tohtorille selittämässä, että tämä kaikki oli tapahtunut hyvässä tarkoituksessa ja että ei käynyt laatuun kuolevalta kokonaan jumalansanan kuulemista riistää. Kallem kiivastui ja vastasi heille kovia sanoja.

Kun hän eräänä iltana tavalliseen aikaan oli Kristen Larssenin luona, oli hän varmasti näkevinään ihmiskasvoja ikkunassa. Sairas kysyi juuri tohtorilta kuinka kauan hän eläisi ja lisääntyisivätkö tuskat aina vaan ankarammiksi, — niin ettei Kallem välittänyt sen enempää ulkona olijoista, pyysi vain ripustamaan jotakin ikkunan eteen. Hän mietti, voisiko hän lausua Larssenille sulan totuuden, ja tuli siihen johtopäätökseen, että se kävisi päinsä. Hän kertoi siis, että se voisi kestää vielä noin kolme neljä kuukautta ja että tuskat tulisivat uusiintumaan yhä useammin, — joskaan ei joka päivä yhtä usein eikä yhtä ankaroina. Vaimo kuunteli.

Ketään ei ollut ikkunan ulkopuolella, kun Kallem tuli ulos, mutta hiukan kauempana asteli kadulla eräs nainen, — verkalleen, aivankuin odottaisi hän jotakin. Huomattuaan hänet nainen kääntyi tulemaan häntä vastaan. Se oli hänen sisarensa. "Sinäkö se katsoit Kristen Larssenin ikkunasta?" — "Minä?", vastasi Josefine, — ja Kallem näki hänen punastuvan, "minulla ei ole tapana kurkistella ihmisten ikkunoista." — "Anteeksi, mutta minä näin varmasti, että joku sieltä katsoi." — "Niin, kyllä minä näin."!

— "Tunsitko sinä heitä?" — "Tunsin kyllä. Mutta minä olen tullut puhuakseni sinun kanssasi, Edvard. Minä tiesin, milloin sinun oli tapana käydä täällä." "Mitä sinä minusta tahdot?" — nyt vasta hän huomasi, että sisarensa oli kiihoittunut.

"Onko totta, että sinä olet sanonut ottavasi vastuun niskoillesi siitä, että Larssen joutuu helvettiin?" — "Enhän minä edes helvettiä uskokaan."

— "Ei, mutta oletko sanonut niin?" — "En tiedä. Mutta luulen, että en ole sanonut sellaista." — "Niin näetkös, löytyy sellaisia, jotka ovat toista mieltä kuin sinä, ja niitä loukkaa tuollainen puhe. Tuollaisten sanojesi kautta sinä revit alas kaiken sen, mitä olet täällä rakentanut, sen minä sinulle sanon." Kallem tunsi hänet taas näistä sanoista. "Niin, on tietysti mieletöntä lausua sillä tavoin. Mutta totisesti on myöskin mieletöntä kiusata sellaista miestä kuin Kristen Larssen. Niinkauan kun hänellä on ymmärrys päässään ei kukaan saa häntä uskomaan helvettiin, joten voivat kernaasti antaa hänen olla rauhassa." — "Eihän ne sitä hänelle tahdokaan." — "No, mitä sitten?" — "Sinä, Edvard, tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin, ja sinun itsesi vuoksi minä pyydän, ettet pilkkaisi vakavia ja kelpo ihmisiä." — "Minä en ole tahtonut ketään pilkata, minä sanon vain, että saisivat säästää vaivat sekä itseltään että häneltä". — "Hän on liian kylmäkiskoinen?" — "Kylmäkiskoinen tai lämminsydäminen, se riippuu itsekunkin luonteesta ja siitä, miten hän on elänyt." — "Mutta ihmiset voivat elää niin, että sielu tulee kylmäksi, ja niin juuri on hän tehnyt." — "Kenties, mutta minä tunnen henkilön, joka on kylläkin lämminsydäminen, mutta ajattelee aivan samoin kuin Kristen Larssen. Siis se ei siitä johdu." — "No, mistä sitten?" — "Tuhansista eri seikoista. Se nainen, joka tässä muistui mieleeni, ajattelee mieluimmin vertauksissa, siitä hetkestä saakka, kun hän näki vanhan piirroksen kolminaisuudesta: suuren kolmipäisen ruumiin, ja kuuli, että keskimäinen oli noiden kahden, isän ja äidin poika (tiedät kai, että pyhä henki oli alkujaan nainen), ei hän koskaan enää ole uskonut kolminaisuuteen, hän nauraa sille. Ja hän on, kuten sanoin, kylläkin lämminsydäminen." "Äsjh!" sähähti Josefine koko harminsa voimalla, "lämmin hän ehkä voi olla, mutta hänen täytyy olla saastainen!" Kallem tunsi piston sydämessään, Josefine tähtäsi Ragnia. Sisar oli ilkeä ja näytti epämiellyttävältä aivan kuin tyttöaikoinaan, — ja heti muuttui Kallemkin sen ajan poikanassikaksi —: läiskis! — Josefine sai korvapuustin. Se osui hattuun, mutta tarkoitus oli rehellinen.

Säihkyvin silmin Josefine hyökkäsi häntä kohti aivankuin heidän entisinä tappeluaikoinaan. Sisar kähisi: "Minä luulen, että sinä —!" ja vallan säkenöiden kiukkua ja ylenkatsetta kääntyi ympäri ja meni matkoihinsa.

Oliko joku heidät nähnyt? He olivat yksin kadulla. Kallem tunsi epämääräistä pelkoa: tämän saisi ehkä Ragni vielä maksaa.

Kallem luuli, että sana "saastainen" Josefinen suussa tarkoitti Ragnin entisyyttä — ja siksipä se kiukuttikin häntä kovin. Mutta mitä olisikaan hän tehnyt, jos olisi tietänyt, että se vielä enemmän tähtäsi Ragnin nykyisyyttä? Kun papin perhe kotiin tulonsa jälkeen oli pysyttäytynyt heistä erillään oli siihen syynä ollut sekin, että Jumalan pilkkaajaa Kristen Larssenia oli suosittu Kallemin kodissa ja että Ragni oli opettanut hänelle englanninkieltä ja että Kallemilla oli ollut tapana keskustella hänen kanssaan. Useimmat seurakuntalaiset pitivät Kristen Larssenia jonkinlaisena perkeleenä ja kun nyt nämä uudet tulokkaat, sekä mies että vaimo olivat lyöttäytyneet Larsseniin samoinkuin sitä ennen Sören Pederseniin, niin pidettiin sitä tahallisena ärsytyksenä. Heti sen jälkeen oli Karl Meek tullut taloon ja sitten oli Ragni nähty aina vain hänen seurassaan. Vihdoin he olivat yhdessä matkustaneet salokylään, — enempää ei tarvittu, varsin kun oli kysymys miehensä luota lähteneestä naisesta, joka oli sitäpaitsi vapaa-ajattelija ja ennenkin tehnyt aviorikoksen.

Josefine oli tullut rehellisesti varoittamaan veljeänsä. Jos hän olisi saanut rauhassa puhua, olisi hän kertonut kaiken tämän, hän ei peljännyt veljeänsä ja hän piti hänestä paljon. Nyt meni hän kotiin tuskastuneena veljensä ylenkatseesta.

Hänen salattu kärsimyksensä puhkesi esiin, ensin katkerana vihana sitä naista kohtaan, joka eroitti veljen sisaresta, mutta sitten kaikkea vastaan, joka oli siihen syynä. Muurari Andersenin kuolema, — mitä syvemmin se vaikutti hänen mieheensä, sitä selvemmäksi tuli heidän välinen eronsa — ja vieläpä niin sopimattomaan aikaan. Kaikki, mistä Tuft itseään soimasi, oli oikeastaan myönnytyksiä vaimolleen, ja nyt juuri tahtoi hän tehdä siitä lopun. Pahemmin ei olisi voinut sattua.

Viereisessä talossa asusti vanha mummo, papin äiti. Hän halveksi vastapäätä olevaa taloa. Ei hän koskaan sinne jalallaankaan astunut silloin kun siellä oli vieraita, harvoinpa hän muulloinkaan sinne tuli, ainoastaan kotihartaushetkiin ja päivällisille kirkollisina juhlapäivinä. Miniän koko olento, tanssiminen, puvut ja ystävättäret olivat hänelle kauhistus ja papin ainainen liehakoiminen syntiä. Pikku pojasta sai hän vakoilijan. Josefine istui eräänä kesäpäivänä avatun oven toisella puolen ja kuuli hänen kysyvän pojalta, ketä siellä edellisenä päivänä oli ollut vieraina, mitä he olivat syöneet, olivatko juoneet viiniä ja monenkolaista. "Mummo kysyy, meneekö äiti tänäänkin kaupungille", sanoi poika kerran. "Ja sitten hän kysyy, mitä isä sanoo äidille, kun äiti tulee kotia, ja onko isä nukkunut meidän kanssamme ylhäällä."

Josefine kesti sen rauhallisesti. Mutta se seikka, että hän tiesi anopin olevan papin kristillisten neuvojen takana, ei hänen luonnettaan tehnyt ollenkaan taipuisammaksi. Hän aikoi elää niinkuin itse halusi, mies saisi tehdä samoin.

Sillä Ole Tuftille tämä oli samaa taistelua kuin nuoruudesta lähtien, taistelua, joka oli alkanut silloin, kun hän oli Josefinen vuoksi hylännyt lähetystyöunelmansa, ja aina oli tulos ollut sama: rakkaus sorti hänet. Ei senvuoksi, että Josefine häntä viekoitteli, ei, päinvastoin! Kun Josefine joskus kyllästyi sekä häneen että kaikkeen — sillä siinä naisessa kulki voimakkaat vihurit —, niin silloin oli hän Olen mielestä kaunein, himoittavin, aivankuin tarujen naiset. Silloin hän ei voinut vastustaa.

Mutta se suuri tehtävä, jonka Jumala antoi hänelle ystävän sairasvuoteen ääressä, se näytti hänelle, mitä hän elämässään oli laiminlyönyt: siinä oli hedelmä hänen myöntyväisyydestään!

Kun hän itsensä koettelemisessa oli päässyt niin pitkälle, että hän voisi puhua asiasta vaimolleen, oli Josefine juuri oman sisällisen kamppailunsa vallassa. Tuon saamansa korvapuustin jälkeen hän oli heti selvillä, mitä nyt oli tehtävä — kosto oli hänen mielityötänsä —, mutta samalla hän käsitti, että veli oli havainnut hänenkin kieron asemansa. Siitä saakka, kun oli tanssinut veljensä kanssa, hän tiesi, ettei kukaan häntä ymmärtänyt niin hyvin kuin Edvard, ja heidän viime kohtauksensa selvitti hänelle, että veli halveksi hänen sekaantumistaan uskontoasioihin. Ja siihen hänellä olikin oikeus. Ei koskaan hän ollut tehnyt suoraa tiliä, aina vain tyytynyt siihen, että hänen miehensä uskoa ja toimintaa kunnioitettiin ja että hän itse sai olla rauhassa. Niin ei saanut enää jatkua, hän ei sietänyt veljensä ylenkatsetta.

Pappilassa pidettiin hartaushetkiä aamuin ja illoin, silloin astui aina mummo ensin sisään, hänen jälestään palvelustytöt ja viimeksi pappi. Josefine ei tullut aina aamurukoukseen, iltarukouksenkin hän laiminlöi, silloin kun sattui olemaan vieraita. Pappi aloitti ja lopetti hartaushetken sopivalla rukouksella. Viime aikoina olivat rukoukset olleet pitkiä ja hartaita, — ja Josefine jäi niistä pois.

Nämä juhlalliset toimet kiusasivat häntä, yleiset vielä enemmän kuin yksityiset. Viimemainitut tapahtuivat aina nukkumaan käydessä, kun poika oli jo unessa, ja yhteinen hartaushetki päättynyt. Jos Josefine sellaista edeltäkäsin aavisti, meni hän sänkyynsä, eikä pappi häntä silloin aina seurannut. Mutta tänä iltana hän tuli. Josefine oli kuullut sen jo hänen askeleistaan kansliassa ja hän kuuli nyt hänen astuvan portaita ylös. Hän ei avannut ovea ja antoi suuren lampun palaa. Mutta kun nyt Ole tarttui oveen, sanoi hän: "Sinä et saa tulla sisälle." — "Kyllä." - "Ei ennenkuin minä olen riisuutunut." — "Minä odotan." — Ole meni alas jälleen ja Josefine jatkoi verkalleen riisuutumistaan.

Tämä huone oli yläpuolella pastorin kansliaa, ikkunat olivat puutarhaan päin. Sen oikealla puolella vieraskamarin yläpuolella oli Josefinen pukeutumishuone ja vasemmalla pukuhuone. Tämän sein'vierelle nousivat portaat kanslian eteisestä. Nyt kuuli Josefine toista kertaa miehensä askeleet portaissa, mutta silloin hän oli jo sängyssä. Ovi oli keskellä seinää, vastapäätä ikkunoita, heidän vuoteensa olivat oven oikealla puolen, Josefinen lähinnä. Poika nukkui oven vasemmalla puolen, pukuhuoneen seinän vieressä.

Pappi ei enää kysynyt, saisiko tulla, vaan avasi oven. Josefine lepäsi valkeassa yöpuvussaan, musta tukkansa oli tavanmukaisesti solmittuna. Pää oli vasemman käden nojassa, aivankuin olisi hän ponnahtamaisillaan istumaan.

Pappi istahti hänen sänkynsä laidalle, Josefine, siirtäytyi heti hiukan syrjemmälle, ikäänkuin ei olisi sietänyt hänen lähestymistään. Pappi oli synkkä. "Josefine, sinä et välitä minusta, se ei ole oikein tehty, minä kaipaan lohdutusta ja neuvoja. Tuo entinen levottomuus on vallannut minut, eikä selvitystä voida nyt pitemmälle lykätä." — Hän katsoi surullisesti vaimoonsa, Josefine katsoi häneen, mutta ei vastannut mitään. "Sinä tiedät, mikä minua vaivaa. Minä elän täällä luonasi onnessa ja nautinnossa ja seurakunnassa minua kunnioitetaan. Mutta tällaisessa elämässä ei jumalanmies kehity luonnollisella tavalla. Äsken minut punnittiin ja löydettiin köykäiseksi." Hän kätki kasvot käsiinsä ja istui kauan hiljaa, aivankuin rukoillen. "Rakas, rakas Josefine!" — nyt katsahti, hän ylös - "auta minua! Minun täytyy muuttaa kaikki ympärilläni, minun täytyy elää ja toimia toisella tavalla." — "Millä tavalla?" — "Niin, minä en ole pappi, etkä sinä ole papin vaimo, meidän tahtomme turmeltuu!" — "Kaikki sinun yrityksesi alottaa toisenlaista elämää, Ole, alkavat aina minusta ja minun talostani. Alota itsestäsi! Minä olen sellainen kuin haluan, ole sinä sellainen kuin sinä haluat. Ja koti, niin, se on ainoastaan sellainen kuin pitääkin olla perheellä, jolla on makua ja varoja. Jos se ei sellaisenaan sinua miellytä, niin onhan sinulla omat huoneesi, järjestä ne miten vain tahdot. Jos tahdot elintapaakin muuttaa, niin sano vaan!" — "Niin", vastasi pappi, "sinä voit sen saada supistumaan yksistään huoneiden tai jonkun ruokalistan muutokseen." — "Tuollaisille yleisille valituksillesi minä en anna vähintäkään arvoa." — "Siksi, ettet ymmärrä niiden henkistä perustusta." — Josefine kalpeni. "Minä en tiedä muuta", vastasi hän kylmästi, "kuin että minä en tahtonut olla niin aistillinen kuin sinä, — ja siitä se alkoi." — "Tuota sinä annat minun kuulla joka kerta. Mutta minä en häpeä sitä, että ensimäinen ristiriita syntyi liian voimakkaan lihanhimon ja sinun vastustuksesi johdosta, se minut juuri herätti. Minä en häpeä sitä. Sillä kun minä tahdoin, että me uudistaisimme —" — "Kielsinkö minä sen ehkä sinulta?" keskeytti Josefine. "Niin, alkaakseni itsestäni kielsin sen, — alota sinäkin itsestäsi, Ole!" — Pappi nousi seisomaan: "Sinä et käsitä minua, sinä et käsitä Jumalan tahtoa meidän suhteemme. Minä pysyn siinä mielipiteessä, että sinussa, Josefine on jotain epähengellistä, sinä et ole koskaan heltynyt katumaan tai rukoilemaan, et koskaan antautunut autuaallisesti ylistämään Jumalaa, sinun mielesi ei halaja tuonne äärettömyyteen, vaan ainoastaan maailmaan. Sinulla on kylliksi tahtoa olla kristitty, mutta sinä et tee mitään sen hyväksi. — — Sinä et vastaa? Etkö siis tahdo sitä koettaa? Nyt, minun kanssani? Josefine! Voi, miten minä kärsin — sinunkin tähtesi." Hän istuutui taas nöyrästi vaimonsa viereen. — "Tarkoitatko, että minun pitäisi seurata sinua zulujen maahan?" vastasi Josefine kylmästi. — "Minä tarkoitan, että me yhdessä tulisimme täydellisiksi kaikessa hyvässä, rakas Josefine, sitten saa Jumala meitä johtaa." — "Lörpötyksiä minä en ymmärrä", vastasi Josefine, "sano suoraan, mitä meidän olisi tehtävä?" — "Meidän pitää uskossa Jeesukseen elää vähäosaisten hyväksi ja heidän keskellänsä." — "Kuule, Ole, sitä minä osaan paremmin kuin sinä. Sinä et ole koskaan valvonut öitä sairasvuoteen ääressä köyhissä kodeissa, mutta sen teen minä useinkin. Ja minä olen perustanut 'keskinäisyyden'" (näin sanottiin kaupungin parempiosaisten naisten yhdistystä, siinä oli jokaisella jäsenellä omat köyhänsä, joille hän hankki työtä ja apua. Josefine oli yhdistyksen johtaja ja jakoi toimet). — "Niin", vastasi hänen miehensä, "sinulla on hallinnollista kykyä — kuten veljelläsikin. Mutta se ei ole sitä, jota minä tarkoitan: elää itse isosti ja vain joskus alentua käymään vähäosaisten luona, ei, minä tarkoitan, että meidän on elettävä heidän keskellänsä ja omistettava koko elämämme heidän hyväkseen." — "Pitääkö meidän myydä talo? Muuttaako tuonne kaupunkiin? Sano, mitä sinä oikein tahdot!" — "Jos Jumala meidät siihen pakoittaa, on sekin tehtävä! Mutta se on tehtävä uskossa, Jeesuksen tähden, Josefine, muuten se ei merkitse mitään." — Josefine ei vastannut sanaakaan.

"Mitä sanot sinä, Josefine? Etkö tahdo, että me alottaisimme oikeata kristityn elämää?" Hän katsoi rukoilevasti vaimoonsa, hänen kätensä haki vaimon kättä: "Josefine!" Tämä veti kätensä pois. "Ei, sinä tiedät, etten minä käsitä, minkävuoksi minun olisi tehtävä oma elämäni viheliäiseksi, se ei hyödyttäisi ketään ja minua se vain vahingoittaisi." — "Elä sano niin! Jospa koettaisimme? Elää uskossa Jeesukseen, yksinomaan tehdäksemme hyvää toisille?" — "Joutavia! Niin, samantekevää, vaikka se sinua loukkaisikin, mutta se, mitä minun olisi uskottava Jeesukseen auttaakseen köyhiä, on turhaa puhetta. Niin, se ei hyödytä. Minä sanon, mitä ajattelen." — "Jos sinä uskoisit Jeesukseen, niin ymmärtäisit myöskin perusteen." - "En minä ole koskaan sanonut, etten usko Jeesukseen." — "Oi, Josefine, tuollainen ei ole mitään uskoa! Ethän sinä edes käsitä, mitä usko onkaan! Tuohon sinun suureen puutteellisuuteesi olen minä vikapää, minä sinun kanssasi elän vuodet läpeensä pääsemättä sen pitemmälle!" Hän kumartui vaimonsa ylitse, hänen silmänsä olivat kyyneleissä. "Miten ihanata meidän yhteinen elämämme olisikaan, jos sinä tahtoisit taipua Jumalan edessä, — sillä piileehän sinussa suuria voimia, — oi, miten sinua rakastan" — hän tahtoi syleillä hellästi vaimoaan. — "Osjh!" sanoi Josefine ja ponnahti istumaan.

Pappi hypähti ylös kuin neulan pistämänä. Josefinen silmät säkenöivät, — sitten hän laskeusi taas pitkäkseen vuoteelle molemmat kädet pään alla. Hänen rintansa kohoili kiivaasti, hänen mielensä oli kuohuksissa. "En tiedä, uskallammeko Jumalan silmien edessä jatkaa näillä ehdoilla", sanoi pappi. — "Tee niinkuin tahdot."

Pappi kääntyi poispäin, sillä hän katsoi arvoaan alentavaksi vastata mitään. Pikku poikanen äännähti unissaan ja vääntelihe aivankuin häntä olisi häiritty. Tuft katseli häntä, pienokainen nukkui käsivarsi pään alla ja suu puoleksi avoinna. Tuft tunnusteli hänen otsaansa, sellainen oli ollut hänen isällään ja sellainen oli hänellä itselläänkin, hiukset myöskin, vieläpä pienen käden rakenne, sormet ja kynsien asemakin. Mutta kerran kai tulisi sekin päivä, jolloin tämä poikakaan ei olisi enää hänen omansa, — jos tällaista jatkuisi.

"Niin, Josefine, — näin tämä ei saa jatkua. Jumala auttakoon meitä molempia, mutta taistelua ei enää lopeteta."

Hänen sydämellisen hyvyytensä takaa oli hänen luonteensa mahtava puoli astumaisillaan etualalle. Josefine tunsi sen ja hänenkin sisässään kuohahti. Pappi asteli kansliassaan edestakaisin kauan ja levähtämättä, hän ei tuntenut mielessään epäilystä. Josefine ei voinut nukkua.

Kun Kristen Larssen oli saanut tietää tilansa toivottomuuden, tappoi hän jo seuraavana päivänä itsensä. Tämä säikäytti ihmisiä hirveästi, oltiin kuin kummituskauhun vallassa, tuskinpa uskallettiin kulkea hänen asuntonsa ohitse. Levisipä huhu, että Kallem olisi muka lainannut revolverinsa Larssenille sitä varten, mutta sen julistivat perättömäksi Larssenin vaimo, Sören Pedersen ja Kallem itse.

Kristen Larssen oli päättänyt päivänsä ilmoittamatta siitä edeltäkäsin kenellekään ja kiittämättä ketään. Vaimolleen hän oli sanonut, että pikainen kuolema olisi parasta hänelle. Mutta ei siitä heidänkään välillään oltu mitään päätetty eikä sovittu eikä Larssen ollut hänellekään hyvästiä sanonut. Larssen oli lähettänyt vaimonsa hakemaan Sören Pederseniä, sillä välin kömpinyt ylös ja hänelle ominaisella perusteellisuudellaan tehnyt tekosensa.

Tavanmukainen hautaus kiellettiin, hautausmaan pohjanpuoleisessa kiviaidan nurkkauksessa osoitettiin paikka, ja sinne kaivoi kolme miestä hänelle haudan. Hautajaispäivänä oli ilma hyvin kolea, ja olipa paljon sellaisia ihmisiä, jotka sitäkin sanoivat jumalan lähettämäksi. Epätavalliseen aikaan, iltapäivällä näet, laskettiin Kristen Larssen maan poveen ilman kellojen soittoa, ilman pappia, ilman veisuuta. Läsnäolijoista oli Aune enimmän huomiota herättävä, sillä hän oli humalassa ja keppelehti joka paikassa, — niin vähissä vaatteissa, että ihan värisytti katsellessakin tuota sinertynyttä miestä. Sören Pedersen pyysi häntä monesti olemaan hiljaa, mutta siitä ei ollut apua. Sörenin kiiltävästä naamasta ei näkynyt muuta kuin nenä, silmät ja vähän poskia, alaosa oli suuren, moneen kertaan kaulan ympäri kierretyn villahuivin ja yläosa silmille painetun karvalakin peitossa, käsissä hänellä oli norlantilaiset rukkaskintaat — sellaiset, joita kalastajat käyttävät, ja jalassa kallokkaat. Sören Pedersen oli lihonut, palttoo oli käynyt ahtaaksi, noine laitoksineen hän näöltään muistutti hummeria. Aase, jolla oli yllään lyhyt vaippa ja päässä karvalakki, pysyttelihe lesken rinnalla. Tämä oli pitkä ja laiha nainen, jalassa kallokkaat ja puettuna pitkäliepeiseen vaippaan, joka oli yhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin, päässä hänellä oli musta villahuivi, ja selvästi huomasi, että hän koki peitellä kasvojaan. Aune kekkelehti kertomassa jokaiselle, että hän oli ollut "viemässä lesken tavaroita asemalle". Ja nyt hän oli "sulkenut talon, hik", ja näytteli "avainta thaskustaan". Täältä aikoi leski mennä suoraa päätä asemalle ja matkustaa erään parin peninkulman päässä asuvan sukulaisensa luo, sieltä jatkaisi hän matkaa synnyinkyläänsä. Paitsi näitä neljää oli läsnä kaksi haudankaivajaa, toinen seisoi lapioonsa nojaten, takkisillaan ja rukkaset kädessä, seisoi siinä ja pureskeli koko ajan tupakkamälliä, toinen tirkisteli ruskean partansa sisältä, oli kumaraselkäinen ja näytti nyrpeältä.

Kiviaidan vierustalle oli tuiskunnut lunta ja pakkautunut siinä kovaksi hangeksi. Karl Meek ja Ragni tulivat kävellen ja asettuivat seisomaan hangelle. Kaikki odottivat Kallemia, joka oli viivästynyt, mutta saapui nyt kiirettä pitäen paikalle. Hän nosti lakkiaan leskelle ja muiden häntä tervehdittyä astui hän haudan ääreen. Hän tahtoi kernaasti lausua muutaman sanan, mutta odotti, että sitä ennen tapahtuisi jotain. Kun mitään ei kuulunut, lausui hän:

"Minä en tunne sen miehen entisyyttä, jonka me nyt hautaamme, enkä tuntenut häntä itseäänkään. Olen kuullut, että hänellä oli toisellaiset mielipiteet uskonasioista kuin niillä, joiden keskuudessa hän eli ja hän on niiden vuoksi saanut kärsiä rangaistuksen. Sekä hänen että vaimonsa elämän päämääränä oli päästä vapaaseen Amerikaan." (Amerikaa mainitessa alkoi kuulua nyyhkytyksiä.) "Hän yritteli opiskella englanninkieltä, se merkitsi hänelle samaa kuin siipien hankkiminen.

"Mutta tämän lausuttuani ja lisättyäni vielä, että hän totisesti oli lahjakkain mies, jonka täällä olen tavannut, niin olenpa lausunut jotenkin kaikki, mitä hänestä tiedän.

"Senpävuoksi minä en voikaan häntä tuomita. Minuun teki hän usein sellaisen vaikutuksen kuin olisi häntä paleltanut. Kylmyys hänen ympärillään oli tunkeutunut hänen olemukseensakin.

"Niin on siis käynyt, että ainoastaan me viisi kuusi henkeä olemme hänelle jäähyväisiä lausumassa. Mutta kaikki ne, joita hänen kekseliäs toimintansa on hyödyttänyt, ja varsinkin kaikki ne tuhannet, joiden elämää hänen keksintönsä ovat keventäneet ja senkautta tuottaneet suurempaa iloa kuin muuten olisi ollut mahdollista, — kaikki ne ovat hänelle kiitollisuuden velassa ja heidän kiitoksensa tahdon minä julkilausua."

Tuli hiljaisuus, kylmä lumi narahteli jonkun liikahtaessa, mutta kukaan ei halunnut lähteä. Silloin hoiperoi Aune haudan reunalle. "Niin, niin, kiitoksia paljon myöskin viulusta! Ja — ja syntien-anteeksiannosta, ja, ja voi hyvin", — hän oli vähällä pudota hautaan. Sören Pedersen tarttui harmistuneena hänen käsivarteensa, kääntyi vaimonsa puoleen ja sanoi: "Kuules nyt, pikku Aase, sinä luet niin kauniisti isämeidän, tee se nyt!" Ja Aase astuikin esille, riisui kintaansa ja pani kätensä ristiin. Kaikki miehet paljastivat päänsä ja loivat katseensa maahan ja Aase luki isämeidän-rukouksen.

Tämän jälkeen putosivat ensimäiset multamöhkäleet arkun kannelle, kuului siltä kuin olisi se murskautunut niiden painosta.

Vaimo astui Kallemin luo. Nyt vasta sai hän nähdä lesken läheltä, kyynelten murtamana, valvonnasta rasittuneena, melkein kaikki voimansa ja viimeisen toivonsa kadottaneena. Mutta lujasti puristi hän Kallemin kättä, katsoi häneen syvin ja ääretöntä tuskaa kuvastavin silmin ja liikutustaan pidättäen nyökäytti hänelle päätään, hän ei voinut puhua. Sydämellisempää kiitosta ei kukaan ole osakseen saanut. Myöskin pudisti hän Ragnin kättä, josta tämä säikähtyi kovin, sillä Ragni ei tiennyt sitä ansainneensa. Leski läksi kiiruhtamaan toisten ohitse kaupunkia kohti, Sören Pedersenin ja Aasen oli vaikea seurata. Mutta Ragni tarttui Kallemin käsivarteen, hän olisi tahtonut heittäytyä miehensä kaulaan ja itkeä ääneensä.

9.

Kristen Larssenin taio jäi autioksi. Ei kuulunut ostajia eikä vuokraajia ja samoinkuin taloa kartettiin myöskin hänen ystäviään. Jos Sören Pedersenin toimeentulo olisi riippunut enemmän kaupungista kuin maaseudusta, olisi hänen käynyt huonosti. Ragni ei tietänyt mitään siitä, että häntä näihin aikoihin pidettiin silmällä enemmän kuin ennen ja että hänestä puhuttiin enemmän kuin tavallisesti, eikä osannut olla lainkaan varuillaan. Yksistään jo se seikka, että papin perhe kieltäytyi seurustelemasta hänen kanssaan, saattoi hänet alttiiksi panetteluille. Ja hän tahtoi olla lisäämättä vettä myllyyn.

Kaikkea sitä vastaan, mitä nyt keksittiin, ei Ragni saattanut puolustautua, sillä hän ei sellaista aavistanut. Jos hän ja Karl Meek jäällä pitivät toisiaan kädestä tai jos Karl sai hänet hymyilemään kiinnittäessään luistimia hänen jalkaansa, tai jos Ragni koetti tyrkätä Karlea hankeen, heidän seisoessaan kumpikin jalaksellaan Kallemin reen kannoilla, tai jos he laskivat yhdessä mäkeä tai soittivat nelikätistä, kun joku sattui olemaan vieraisilla heidän luonaan, — niin aina oli joku huomannut silmäyksen, josta ei muka voinut erehtyä, kuullut sanan, jolla muka oli salainen merkityksensä, tai nähnyt heidän suovan toisilleen vapauksia, jotka olivat muka mahdottomia muiden kuin niiden kesken, jotka olivat tottuneet vielä suurempiinkin. Vuokralaisen kanssahan Ragni edelliselläkin kerralla, ja nyt samoin, mitä Kallem voisi muuta odottaakaan? Siinä sai hän oikeudenmukaisen rangaistuksensa.

Sören Kulen suku juorusi eniten. Se oli laajalti levinnyt suku täällä sisämaassa, ja sillä oli vilkas mielikuvitus — varsinkin aistillisissa asioissa.

Olisipa vain kuultu, miten Lilli Bing lasketteli Ragni Kulen aikoinaan "joka ilta" menneen Kallemin huoneesen, sinnehän pääsi samasta eteisestä. "Mutta, hyvä ystävä, mitäpäs pahaa siinä oli, kun he kerta pitivät toisistaan? Kukahan siinä nyt olisi voinut elää yhdessä tuon ilettävän Sörenin kanssa?"

Ettei nykyisen rouva Kallemin tarvinnut mennä edes eteisenkään taakse, oli itsestään selvää. Kerran sanoi Lilli Bing: "kun ei hän koskaan saa lapsia, niin mitä pahaa siinä sitten on?"

Eivätkä asianomaiset kuulleet tästä mitään! Eivätkä saaneet edes noita tavallisia nimettömiä kirjeitä! Edellinen sattuma riippui kai siitä, että he seurustelivat tuskin kenenkään kanssa, jälkimäisen aiheutti kai ihmisten luulo, ettei Kallem siitä sen enempää välittänyt, vapaa-ajattelijoillahan on höllät käsitteet siveellisyysasioissa. Kevätpuolella nähtiin Kallemin saattavan vaimoaan ja Karl Meekiä laivalle, heidän piti näet mennä selän toiselle puolelle, nähtiinpä myös, että hän oli laiturilla heitä vastassa maanantain aamupäivällä. Tiedettiinpä edelleen, että Kallem oli poissa kotoa koko päivän ja nuo toiset sillä aikaa kahdenkesken joko puutarhassa tai sisällä huoneissa.

Karlen tutkinto meni jotenkin hyvin, vaikka hän oli ollut koko lailla jännityksessä. Se päivä lähestyi, jolloin hänen olisi erottava isäntäväestään. Yleensä oli Ragnista ollut tämä yhdyselämä hauskaa, mutta Karlen epäsäännöllinen lukuhalu oli tuottanut hänelle tukaluuttakin ja Karlen intohimoinen luonne kehittyi samalla kun ruumiskin voimistui. Hänen syvällinen kiintymyksensä Ragniin sitä hiukan vaimensi, mutta jo sen ilmenemistapakin kiusasi usein Ragnia. Rakastihan Ragni tasaisuutta ja rauhaa. Hän ennusti, että Karlen kävisi kerran vielä huonosti, sillä Karl käytti liian suuria purjeita.

Ragni kaipasi yksinäisyyttä. Hän puhui siitä Kallemille, mutta tämä vain kiusasi häntä sillä, että tuskinpa kolmeakaan viikkoa kuluisi, niin Ragni jo kaipaisi Karlea. Karl Meek aikoi ensin viettää kesälomansa kotona, mutta lähteä sitten Saksaan antautuakseen musiikki-alalle. Vaikka hän oli tottunut elämään ja ajattelemaan Ragnin läheisyydessä, totellut ja alati ihaillut häntä, — oli hänestä kuitenkin mieluista lähteä kulkemaan omin päin. Eron hetki ei tulisi olemaan kovinkaan tukala.

Mutta sitten hän eräänä päivänä vähää ennen lähtöään sattui olemaan erään toverinsa luona, — ainoan, jonka luona hän silloin tällöin oli pistäytynyt koko sinä aikana, jolloin hän Kallemilla oli asunut —, ja lähdöstä puhuttaessa virkkoi toveri: "Sanoppas nyt oikein, millaisissa väleissä sinä olet rouva Kallemin kanssa?" Karl ei käsittänyt hänen tarkoitustaan ja alkoi ylistellä Ragnia. Toinen keskeytti: "Niin, tuon minä kyllä tiedän, mutta suoraan sanoen, — etkö sinä ole jonkinlaisissa suhteissa häneen? Ihmiset juttelevat sellaista." Karl kysyi, millä oikeudella hän sellaista sanoi! Hän saisi vastata sanoistaan! Mutta ystävällä oli vain vakava tarkoitus varoittaa Karlea, sillä hän oli itse vasta äskettäin saanut tiedon tästä huhusta, joka ei vielä ollut yleinen. Kärsivällisesti kesti hän Karlen raivon ja sai hänelle sanotuksi, että olihan aivan luonnollista, että ihmiset jotain arvelivat, siksi varomattomia he olivatkin olleet. — —

Kallemilla ei voitu käsittää, mikä Karlelle oli niin äkkiä tullut. Parina viimeisenä päivänä ei hän ollut sisällä, pistäytyi harvoin kotona ja oli käynyt yhtä hiljaiseksi, araksi ja synkäksi kuin oli ollut sinne tultuaankin. Lähinnä oli otaksuttavissa, että hän oli suruissaan pian tapahtuvan erohetken johdosta ja varsinkin siksi, että täytyi erota Ragnista, mutta merkillistä oli, että suru valtasi hänet juuri kolmen ja viiden välillä keskiviikkoiltana! Kolmen ajoissa he olivat mitä hilpeimmällä tuulella soittaneet yhdessä, kello viideltä piti Ragnin kerrata hänen kanssaan muuan kohta viimeisessä tutkintoaineessa ja silloin tuli hän kotia niin hajamielisenä, että heidän täytyi keskeyttää. Siitä lähtien oli hän sitten sellainen ollutkin. Kallem kiusaili Ragnia sillä, että poika oli muka rakastunut, se oli vallannut hänet juuri vähää ennen "eron katkerata hetkeä". Kallem lauloi: "Kaksi rastasta pyökin oksalla istui", ja ennusti, että Ragni pian saisi vastaanottaa rakkauden tunnustuksen, otaksuttavasti runomuodossa, — hän oli itse aikoinaan sellaisia rustaillut useitakin. Kukaties oli Karlella aikomus ampuakin itsensä. Elköön Ragni vaan luulotelko, että tuonikäinen mies pääsee Ragnin vinosta nenästä vähemmällä kuin pienellä sydämen haavalla.

Kun poika istui ja tuijotti Ragniin hirvittävän äänettömänä, ei syönyt eikä puhunut ja kun hän soitti surumielisiä säveliä tai haki yksinäisyyttä, sanoi Kallem: "Huh, kuinka elämä on kurjaa!" Hän matki pojan sammuvia silmäyksiä, huokaili kolme kertaa perätysten, repi molemmin käsin tukkaansa ja ulvoi. Mutta Karlea itseään kohtaan hän oli hyvin ystävällinen.

Kaikki pila katosi eron hetkellä, sillä Karl oli niin epätoivon vallassa, ettei kukaan voinut puhutella häntä, vaan ainoastaan kiiruhtaa häntä joutumaan matkalle. Ragni ei halunnut lähteä saattamaan asemalle, pojan liiallisuus peloitti häntä. Mutta nähtyään hänen jäävän portaille Karl hyppäsi alas vaunuista ja kiiruhti hänen luokseen. Ragni väistyi, mutta hän seurasi jälestä, katsoi Ragnin silmiin ja itki niin, että palvelustyttö, joka seisoi taampana, rupesi säälistä myöskin itkemään. Ragni pysyi kylmänä ja ääneti, hän ei voinut aavistaa, että Karl nyt menetteli kauniimmin ja tunsi syvemmin kuin koskaan ennen.

Asemalla oli ihmisiä, jotka huomasivat sekä hänen surunsa että Kallemin vakavuuden. Mutta varsinkin sen, että Ragni ei ollut mukana. Oliko Kallem nyt saanut sen tietää?

* * * * *

Se seikka, että heidän yhdyselämänsä Karl Meekin kanssa päättyi tällä tavoin, jätti katkeran jälkimaun. He eivät puhuneet siitä keskenänsä, molemmat he epäilivät, oliko oikein, että he olivat antautuneet sellaiseen kokeiluun. Olisihan heidän ehkä pitänyt edeltäkäsin arvata, että se tulisi päättymään tällä tavoin. Mutta sitä he eivät toisilleen sanoneet. Heidän oma yhdyselämänsä tuli sydämellisemmäksi, Kallem ei koskaan ennen ollut pysynyt niin paljon kotosalla eikä uhrannut niin paljon aikaa Ragnin hyväksi kuin nyt.

Koko kesän seurasivat he innolla "kuumepaviljongin" valmistumista, kumpikaan ei väsynyt katselemaan sen rakentamista, sisustamista ja kuntoon laittamista. Nyt, kun kaikki kesäteltit olivat siellä valmiina, annettiin määräys kalustaa ja järjestää sairashuonekin uuteen uskoon.

Mutta heidän ollessaan yksin, toimissaan ja sairashuoneella, puutarhassa, kirjan tai pianon ääressä, tuli heidän elämäänsä joitakin sellaisia vivahduksia, joita he kauan olivat kumpikin ajatelleet, ja jotka kasvoivat juuri siksi, että niistä ei mitään mainittu. Kohta he eivät voineet enää toisiansa tavata lukematta jotain toistensa silmistä.

Miksi he eivät saaneet lapsia? Oliko vika Ragnissa? Eikö hän mitään tahtonut tehdä sen hyväksi?

Kallem oli vähitellen tullut huomaamaan, että Ragni oli liian ujo ja että hänen olisi mainittava siitä ensiksi. Eikö Ragni sitä itse uskaltanut sanoa? Eikö edes sanallakaan viitata siihen suuntaan, jolloin Kallem voisi häntä avustaa puhumaan asiasta tarkemmin. Mikä oli syynä? Pelkäsikö Ragni tutkimusta, — mahdollista leikkausta? Aina hänet nähdessään tunsi Kallem, että nyt hän ajatteli sitä. Ja Ragni taas puoleltaan: Edvard kaipaa lasta. —

Elokuun lopulla sai Ragni paksun kirjeen, jossa oli Berlinin postileima, — se oli Karl Meekiltä! Se oli heille molemmille tervetullut, niin, vieläpä suuremmassa määrässä kuin he ensin tahtoivat tunnustaakaan.

Karl oli ollut Bayreuthin juhlanäytännöissä ja hän kuvaili nyt hehkuvin värein ja lennokkain sanoin niiden vaikutusta. Koko kirje kertoeli yksinomaan niistä ja vain neljä viisi riviä sisälsi kiitoslauseita ja terveisiä — sekä lopuksi kysymyksen: "saanko luvan kirjoittaa teille vastedeskin?" Sekä Kallem että Ragni. ymmärsivät heti, että nämä neljä viisi riviä oikeastaan olivatkin kirjeen ytimenä ja kaikki muu oli henkevää päällystä. Siitäpä Kallem juuri pitikin ja tahtoi, että Ragni rupeaisi kirjevaihtoon Karlen kanssa, se voisi olla pojalle suureksi hyödyksi hänen ulkomailla ollessaan.

Tuntematta erikoista halua — kuten monesti Karlen kanssa työskennellessään —, Ragni nöyrästi ja sulasta hyvyydestä istahti pöytänsä ääreen, kyhäsi leikkisän kirjeen, sillä siten hän paraiten pulmasta selvisi. Ja sai vastauksia, toisen toisensa perästä, pitkiä vastauksia, kokonaisia päiväkirjoja.

Eräänä päivänä lokakuun alussa oli Ragni puutarhassa korjaamassa hedelmiä ja kyökkikasveja. Hän oli juuri menossa kirkkotien aitauksen luo, kun samassa joku ajoi vaunuilla tietä ylös. Vaunuissa istui lihava mies, hän antoi vaunujen nytkytellä itseään aivankuin maito kiulussa. Ragnin kyyhkyset tulivat suhisten kirkon harjalta ja lensivät aivan vaunujen ylitse, siipien omituinen suhina sai miehen kääntämään päänsä sinnepäin. "Olivatko ne kyyhkysiä?" kysyi hän ja ajaja vastasi myöntävästi.

Ragni oli juuri nousemassa tikaportaille noppiakseen omenia puusta, mutta hänen täytyi tarttua äkkiä puun runkoon, sillä hän oli vähällä pudota: tuo raskas ääni, tuo verkkaisa puhe, tuo norlantilainen yksitoikkoisuus oli Sören Kulen! Hänen sokeat silmänsä olivat puoliksi kääntyneet sinne päin, jonne kyyhkyset olivat lentäneet, puoliksi taas kohti ajajata, joka hänen kysymykseensä oli vastannut. Hiljaa vierivät rattaat eteenpäin.

Sören Kuleko täällä? Sokea, puoliksi halvattu mies ei juuri matkustele! Oliko perintö, joka kaksi kertaa oli joutunut hänelle, oliko se tuonut hänet tänne?

Hetkisen kuluttua tuli Kallem kotiin. Ragni huomasi kohta, että hänkin oli nähnyt Sören Kulen, — ja Kallem taas havaitsi heti, että Ragni oli vetäytynyt saliin piiloutuakseen. Siellä he kohtasivat toisensa, Ragni painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Hän tunsi pahojen henkien liikkuvan ilmassa.

Kallem mietti itsekseen: Jos Sören Kule ottaa haltuunsa jonkun niistä tiluksista, jotka täällä ovat joutuneet sisaruksille, ja muuttaa tänne, niin on Josefine ollut siinä jutussa mukana, hänen "oikeudentuntonsa" on siinä ollut vaikuttamassa.

Ainoa ihminen, jota kohtaan Kallem tunsi menetelleensä väärin sovittamatta tekoaan, oli tuo sokea mies.

Minä tahdon mennä hänen luokseen, ajatteli hän, tahdon puhua hänelle suoraan. Samalla voin selittää hänelle, että Ragnin vuoksi hänen ei olisi jäätävä tänne.

Hän sai pian tietää, missä Kule asui. Aivan heidän oman talonsa takana, puistossa sairashuoneen sivulla!

Se osa perintöä oli siis tullut Sörenin osaksi. Siinä hän siis tulisi elämään päivät pääksytysten! Kallem käyskenteli kauan päästäkseen tunteidensa herraksi, mutta vielä seisoessaan talon edustalla hän oli siksi kuohuksissa, että työllä ja tuskalla sai itsensä hillityksi. Talo oli pieni, kaksikerroksinen kivirakennus, edustalla sijaitsi puutarha. Eteisessä kuuli hän astioiden kolinaa kyökistä ja katsahti ensin sinne, — siellä oli ruijalainen jättiläisnainen hihat ylös käärittyinä, niin muuttumattomana kuin olisi hän eilen hänet viimeksi nähnyt. Kun ovi avautui, katsahti nainen häneen yli olkansa ja tunsi heti tuon kookkaan, kaarevanenäisen ja tumma-kulmaisen silmälasiherran, hymyili ja kääntyi häneen päin. "Ettekös te ole Kallem?" laulahti hän. — "Kyllä." — "Minä kuulin eilen, että Te asutte täällä", — hänen hymynsä kävi leveämmäksi. Ah, sinä läskikala, sinä olet tiennyt sen jo kauankin — ajatteli Kallem. "Koskas te tulitte?" — "Eilen tultiin." — "Kristianiastako?" — "Niin. Kule on perinyt tämän talon ja sanonut elannon täällä tulevan huokeammaksi." Kallemin takana avattiin ovi. Hän kääntyi ympäri ja näki jykeväruumisen miehen varovasti kurkistavan tuvan ovesta ja tirkistelevän häntä epäilevästi viisailla, pienillä silmillään. Kallem sulki kyökin oven ja jykeväruumiinen astui eteiseen painaen tuvan oven jälestään kiini; siinä he seisoivat nyt vastatusten. Mutta kyökin ovi avautui jälleen ja ruijalaisnainen hymyili tuolle jykeväruumiiselle. Kallem aavisti, että tässä piili suloinen salaisuus. "Onko tämä sinun miehesi?" — "Onhan se kesästä lähtien ollut." Mies näytti merimieheltä. "Voiko saada puhutella Kulea?" Jykeväruumiinen otti ylleen juhlallisen hahmon ja lupasi mennä kysymään. Kauan hän siellä viipyi. Kallem kuuli, että siellä keskusteltiin hiljaisella äänellä, kuului milloin Kulen yksitoikkoista ja venyttelevää puhetta, milloin toisen harvasanaista ja kuivaa selittelyä. Sillävälin kertoi Oline miehestään. Tämä oli käynyt seminaaria, suorittanut perämiestutkinnon, osasi espanjankieltä ja oli nyt Kulen sihteerinä ja asiamiehenä. Sitten hän jutteli lapsista, sanoi niiden olevan rouva Rendalenin kasvatuslaitoksessa länsirannikolla, — muuten se kasvatuslaitos ei nykyisin enää ollutkaan rouva Rendalenin huostassa, vaan hänen poikansa, "hänen, joka asui meillä". Ja sitten hän yhtäkkiä kysyä pölläytti: "No, entäs rouvan-ne? Kuinkas hän voi? Teidän helluksennehan hän sittenkin joutui, vai kuin-ka? Ei mutta, lystipä on saada —." Nyt avautui ovi, jykeväruumiinen asettui juhlallisena sen ulkopuolelle: Kallem sai luvan mennä hänen sivuitsensa Kulen luo.

Kule istui samassa pyörätuolissaan, sama lauta jalkojen edessä, samat espanjalaiset kuvat ympärillään, samat olivat huonekalutkin, vaikka niitä verhosivat nyt jo toiset haalistuneet päällystimet. Flyygeli ja lasten askareet olivat poissa.

Itse hän oli harmaantunut ja tullut hiukan liikuntakykyisemmäksi. "Rukkaskädet" lepäsivät tuolin käsinojilla kuten ennenkin, suuri piippu oli vieressä ja sen koppa tyhjänä.

Kallem mainitsi nimensä. Kule ei vastannut, mutta hänen terveen kätensä pieni hytkäys ja muutamat ähkyvät äänet hänen kurkussaan ilmaisivat, että hänen sisässään kuohuili.

Myöskin Kallemilla oli suuri vaiva pysyttäytyä rauhallisena. Tehdäkseen hetken kiusallisuuden lyhyeksi hän sanoi heti, että Kule ei kai tietänyt, että he olivat nyt naapureita. Kyllä hän sen tiesi. — "Sitä minä en uskonut", vastasi Kallem sellaisella äänensävyllä, että helposti saattoi huomata, mitä hän tarkoitti.

Kule vaikeni.

"— Aiotteko jäädä tänne asumaan?"

"Aion." —

Kallem katseli tuota sokeata naamaa, se oli jäykkä ja ilmeetön. Kallem tunsi, että ei maksanut vaivaa koettaa saada tuota miestä ajattelemaan, minkälaisia kärsimyksiä tämä tulisi tuottamaan Ragnille. Kauhea vastenmielisyys valtasi hänet. "Siinä tapauksessa minulla ei ole muuta sanottavaa", lausui hän ja nousi lähteäkseen.

Kyökin ovi oli raollaan. "Olkaa niin hyvä ja sanokaa terveisiä rouvalle!"

Vasta ulkona muisti Kallem alkuperäisen asiansa, mutta tämä Kulen raaka kohtelu hänet siitä vapautti. No niin: tästälähin Kule oli heidän naapurinsa. Siis täytyi heidän kärsiä entisyytensä varjosta, heidän niinkuin muidenkin.

Hän läksi kävelemään kaupungin ulkopuolelle. Hän tunsi, ettei hän voinut mennä suoraa päätä kotiin. Ragni ei kärsinyt nähdä pahaa missään muodossa, Kallemin täytyi nyt ajatella, miltä kannalta tämä olisi otettava.

Ragni oli virkahuoneessa ja oli jo sytyttänyt lamput, kun Kallem pitkältä kävelyltään saapui kotiin. Heti luki Ragni tuomionsa hänen kasvoistaan, — niin, hän oli kuullut sen jo miehensä askeleista. Hän vaipui istumaan tuolille ja hänestä tuntui kuin olisi nyt kaikki ilo mennyttä.

Kallem koetti hänelle selittää, ettei hänen, joka oli syytön, tarvitsisi mitään pelätä, — mutta Ragni puisti päätään, sillä eihän se ollut sitä. Ei, vaan sitä ilkeyttä ja kylmyyttä, sitä hän ei voisi kestää. Hän muistutti Kallemille, mitä Kallem oli lausunut Kristen Larssenin haudalla.

Mutta eiväthän he olleet Kristen Larssenin asemassa? Olihan heillä niin paljon sellaista, joka antoi lämpöäkin. Oli kyllä, — mutta maine! "Ottamalla sen minulta he riistävät kaiken lämmön." — Ja hetkisen kuluttua: "Se on juuri kylmyyttä." Hänen itkunsa oli toisellaista kuin muulloin.

"Sitten me muutamme pois!" huudahti Kallem.

Aivankuin olisi sen jo kauan sitten selväksi ajatellut, vastasi Ragni: "Missäpä olisi niin rikasta lääkäriä, joka voisi ostaa kaiken sen, mitä sinä olet tähän pannut? Ja sinun työsi? Jonka hyväksi sinä uhraat elämäsi ja joka tekee sinut onnelliseksi! Ei, Edvard!" — "Mutta enhän minä voi työskennellä enää, jos sinä tulet onnettomaksi." Hän suuteli Ragnia. Ragni ei vastannut. — "Mitä sinä mietit?" — "Minä luulen, että sinä voisit." — "Mitä minä voisin?" — "Työskennellä ja tulla onnelliseksi ilman minuakin", vastasi Ragni ja purskahti itkuun. Edvard sulki hänet syliinsä odottaen hänen rauhoittumistaan, hänen täytyi tuntea, että oli loukannut miestään. "Oikeastaan minä en sovellu sinulle." — "Mutta Ragni!" — "Niin, hyvänä toverinasi kyllä, paraimpana koko maailmassa. Voi jospa saisin vielä kauan olla sellaisena!" — — Hän pusertausi lujasti Edvardin rintaa vasten, ikäänkuin estääkseen häntä mitään virkkamasta.

10.

Sumuinen oli seuraava päivä. Vaikka Ragni oli nukkunut hyvin ja uneksumatta, tuntui hänen päänsä kuitenkin raskaalta, hän näki kaikki eilisessä kylmässä valossa. Entinen loisto oli kaikkialta kadonnut. Kyökkiin hän ei tahtonut ensin mennä lainkaan, sillä hän kuvitteli mielessään, että hän sieltä voisi ehkä nähdä talon, jossa Kule asui. Vihdoin hän kuitenkin rupesi sitä epäilemään ja uskalsi mennä, — eikä se näkynytkään sinne. Ei hän uskaltanut lähteä tavalliselle aamukävelylleenkään puutarhaan, sillä saattaisihan tapahtua, että Kule sattuisi ajamaan ohitse. Hän istahti flyygelin ääreen, — mutta nousi siitä heti taas ylös, ryhtymättä soittamaan. Sitten kirjoitti hän kirjeen Karlelle, jonka kahteen viime kirjeesen hän ei vielä ollut vastannut, sillä jotainhan hänen täytyi hommata. Nykyisen tunnelmansa vallassa hän kirjoitti, että pahuus, ilmenipä se sitten missä muodossa tahansa, valheena, salakavaluutena, polkevana vainoomisena, viekkautena, petoksena, oli aina kuolonkylmyyttä. Sitä vastaan me taistelemme. Elämä on lämpöä. Toiset ihmiset ovat vilustumiselle enemmän alttiita kuin toiset, aivan samoin kuin muutamilla on heikompi kyky vastustaa keuhkotautia kuin toisilla, ja hän oli varmasti yksi näitä onnettomia. Lapsuudestaan saakka hän oli saanut tuntea kylmyyttä ja vihdoin tuli tämä kylmä virtaus niin voimakkaaksi, ettei hän jaksanut enää sitä vastustaa.

Kirje ei venynyt pitkäksi, sillä ajatellessaan lapsuuttaan ja kokemuksiaan aina siihen saakka, kun oli joutunut Kulen kanssa naimisiin, hänessä heräsi halu panna niitä paperille ja jossain sopivassa tilaisuudessa antaa ne Kallemin luettavaksi. Suullisesti hän ei voinut niitä kertoa, mutta kirjeessä? Kyllä, sen hän voisi. Jokin selittämätön pelko häntä myös siihen kiihotti, ja jo samana päivänä hän alkoi.

Hän ponnisti kaikki voimansa näyttääkseen levolliselta ja varmalta, kun Kallem tuli kotiin. Kallem katsoi häneen tutkivasti, mutta oli itse mitä suurimman jännityksen vallassa aivan toisista syistä. Hänen olisi tehtävä leikkaus, jonka onnistumista toiset kaksi lääkäriä ja eräs kolmas kaukaa kutsuttu epäilivät.

Eräs paikkakunnan arvokkaimpia miehiä, eversti Bajer oli kuukauden päivät sairastanut vatsakalvon tulehdusta, olipa huomattu merkkejä septichaemiinkin. Sotilaslääkäri, tohtori Arentz oli häntä hoitanut ja määrännyt hänelle tavanmukaisia vesikääreitä ja opiumia. Mutta sairaus oli saanut arveluttavan käänteen ja Arentz oli tahtonut, että olisi neuvoteltava myöskin Kallemin kanssa, mitä olisi tehtävä. Rouva oli pannut vastaan, — ei juuri siksi, että oli harras kristitty, vaan senvuoksi, että Kallem oli hänestä vastenmielinen henkilö. Hän oli hyvä ja ystävällinen ihminen, mutta hysteerinen ja sellaisissahan vastakkaiset tunteet esiintyvät voimakkaasti. Pastori Tuft oli kerran hänestä tehnyt uskovaisen, pelastanut hänet. Hän oli ollut ihan sairaana pettymyksistä, mikään ei ollut auttanut ennenkuin Tuft oli tullut ja vahvistanut hänen uskoaan, — tapaus, jonka kaikki uskoivat todeksi, ja siitä saakka hän oli ollut vallan hurmaantunut pastoriin.

Noudettiin tohtori Kent ja eräs toisella paikkakunnalla asuva lääkäri, mutta he olivat rehellisiä ja sanoivat suoraan, ettei enään mitään voitaisi tehdä, everstin kuolema oli varma ja leikkaus mahdoton.

Nyt voitti puolison rakkaus kaiken vastenmielisyyden, rouva käski valjastaa hevoset ja läksi itse noutamaan Kallemia, joka heti paikalla ja arvelematta tahtoi toimittaa leikkauksen. Toisten vastaväitteistä huolimatta Kallem avasi vatsaontelon, löysi sieltä vettä ja leikkasi paksusuolen auki.

Varsinkin sentähden, että toiset olivat häntä koettaneet tästä estää, hän sai koota koko luontonsa lujuuden. Everstiä pidettiin kunnon miehenä, koko kaupungissa ja ympäristöllä seurattiin taudin kulkua, ja rouvan mielentila oli tätä nykyä sellainen, että jos mies kuolisi, niin hän varmasti tulisi hulluksi. Entinen vastenmielisyys Kallemia kohtaan oli nyt muuttunut rajattomaksi luottamukseksi, Kallemin läsnäolo näytti huumanneen hänet. Kaikki tämä saattoi Kallemin vakavaksi.

Ragni ei joutanut ajattelemaan itseään, hän sai nyt muutakin miettimistä nähdessään miehensä huolen ja rauhattomuuden ennen leikkausta ja varsinkin sen jälkeen. Tällaisissa tapauksissa Ragni osoitti suurta taitoaan poistaa kaikki pikku huolet Kallemin mielestä. Hän vahvisti ja ilostutti häntä, uhrasi kaikkensa yksinomaan häntä varten. Jo se seikka, että saattoi olla jonakin tällaiselle miehelle, antoi kylliksi "lämpöä"!

Eversti toipui ja Kallem ihan säteili ilosta. Ragni soitteli jälleen; toimitteli tavallisia hommiaan, niin, uskalsipa puutarhaankin mennä ja katsoa tuota ylempänä olevaa taloa! Hän kuuli vaunujenkin vierivän ohitse eikä hän tuntenut kuin pikkuisen vavistusta. Norlantilaistyttö mennessään torille puhutteli häntä ja vaikka hänestä silloin tuntui kuin kärme olisi häntä pistänyt, ei hän kuitenkaan kuollut. Jopa hän eräänä päivänä jutteli enemmänkin hänen kanssaan, — niin, saattoipa hän jo aamuisin häntä odottaakin ohikulkevaksi lähtemättä karkuun. Rohkeudesta tämä ei suinkaan tapahtunut, kaukana siitä, mutta se tapahtui vaan eikä se hänessä pahoja tunteita herättänyt.

Ilma oli muuttunut kylmäksi ja koleaksi, pohjoinen viima lennätteli lehtiä puista. Maa tuli routaan, joka aamu se oli paksussa kuurassa. Takkavalkeat räiskyivät ja savupiipuissa kävi humiseva veto. Routaisella tiellä synnyttivät ajajien vaunut hirvittävää jyrinää. Joka päivä oli puhetta siitä, että sisäikkunatkin olisi jo pantava paikoilleen, mutta aina se lykättiin toivossa, että vielä tulisi kauniitakin päiviä.

Eräänä päivänä hän oli saanut kirjeen Amerikasta, Norlannista ja Berlinistä. Tämä viimeinen oli Karlelta. Hän oli avannut ne kaikki, mutta ei ollut vielä yhtäkään niistä lukenut, oli niin paljon tehtävää, kun talo piti järjestää talvikuntoon. Sisarensa kirjeen hän kuitenkin iltapäivällä lukasi ja se vaikutti häneen surullisesti, sisar voi huonosti. Ragni ajatteli hommata hänet tänne luokseen. Karlen pari kolme viimeistä kirjettä olivat olleet täynnä pelkkää koti-ikävää, hän oli alakuloinen eikä Ragni senvuoksi liioin tuntenut halua tietää, mitä hän nyt kirjoitti. Viime aikoina Ragni oli lukenut erästä amerikalaista romaania, se oli Howellin parhaimpia, sattuvaa sielunkuvausta, jota seurasi jännityksellä, sen otti hän käsiinsä vasta sitten, kun iltasella istahti miehensä virkahuoneeseen. Mutta kertomuksessa oli jotain, joka sai hänet ajattelemaan Karlea, hän pani kirjan pois ja otti esiin hänen kirjeensä. Sitä oli tavallisuuden mukaan arkkimääriä, huvittava se kylläkin oli, mutta sävy oli niin surumielinen. Päästyään viimeiseen arkkiin Ragni näki, että sen yläreunaan oli punaisella lakilla kirjoitettu: "Ainoastaan Teidän luettavaksenne!"

Hän kirjoitti: "Olen ollut epätietoinen, — siitä saakka, kun sain Teidän kirjeenne 'pahuuden kylmyydestä' —, sanoisinko Teille, että minä heti sen ymmärsin. Minä olen jo kauan tietänyt, mitä meistä sanottiin. Sellaista raakaa panettelua! Juuri se seikka oli vähällä tehdä hulluksi minut silloin kesällä, saatuani kuulla siitä vähää ennen eroamme. Eikö se ole kauheata? Luulin, ettei minulle koskaan voisi tapahtua sellaista, joka järkyttäisi mieltäni suuremmassa määrin, mutta nyt se on tullut: Tekin olette siitä kuullut, — sillä sitähän Teidän kirjeenne tietysti tarkoittaa.

"Olen miettinyt viikkokausia. Mutta sekä Teidän että minun tähteni on parempi, että me puhumme siitä! Elkää antako Kallemin siitä tietää! Minua hävettää niin kauheasti, minä olen niin onneton, voi, jospa Te tietäisitte, miten onneton minä olen! — mutta säästäkäämme häntä!

"Siksi minä kirjoitankin tämän erityiselle arkille ja vastakin menettelen samoin.

"Teen sen myöskin toisesta syystä, joka nyt seuraa, rakkaani, rakkaani!

"Siitä saakka, kun te ensikerran osoititte minulle ystävällisyyttä, rakastin Teitä rajattomasti, en uskonut että rakkauteni Teitä kohtaan enää voisi suuremmaksi kehittyä. Mutta nyt me tässä häpeässä ja tuskassa olemme ikäänkuin sulautuneet yhteen, me kaksi, ja nyt, kautta Jumalan, minä elän, kärsin ja työskentelen yksinomaan ajatellen Teitä. Te olette aina minun ajatuksissani, joka hetki aamusta iltaan, ja yöllä minä uneksin Teistä.

"Minä rakastan Teitä, rakastan, rakastan Teitä. Kyynelsilmin minä kirjoitan tätä. Minä rakastan, rakastan Teitä.

"Kenties peloittaa Teitä tämä sana, peloittaa enemmän kuin se toinen, jonka pakoittamana se tulee ilmoille. Mutta tietäisittepä, miten suurta iloa minulle tuottaa yksistänsä se seikka, että saan sen kirjoittaa ja tietää, että Te luette sen! Te olette niin hyvä ja Te tiedätte, että minä kunnioitan Teitä rajattomasti — — —."

— Kun Kallem kahdeksan tienoissa tuli kotiin, oli illallinen katettu ruokasalissa. Virkahuoneessa oli valoisata ja lämmintä. Mutta kummassakaan huoneessa ei ollut ketään. Sali oli pimeänä. Sigrid toi sisälle teetä ja kertoi, että rouva oli vuoteessa. — Vuoteessa? Oliko hän sairas? — "Luullakseni hän oli väsyksissä."

Kallem riensi heti ylös. Makuuhuone oli pimeä, mutta kuun valossa hän näki yöpukuisen valkean käsivarren ojentuvan itseään kohti. "Suo anteeksi, mutta minä tunsin itseni niin väsyneeksi ja sitten minä sain vielä kirjeen sisareltani ja se teki minut niin surulliseksi. — Ei, elä sytytä kynttilää! Näin on niin suloista." Miten virkeältä ja terveeltä Kallem tuntui, miten voimakkaana hänen äänensä kajahti, kun hän vastasi: "Sisareltasi?" — "Niin, hän viihtyy huonosti siellä ylämaassa." — "Entäs, jos me saisimme hänet tänne?" — "Tahdoin juuri sitä sinulta pyytää. Sinä olet niin hyvä!" ja hän purskahti itkuun. — "Mutta Ragni kulta, miksi sinä itket? Minä vakuutan sinulle, että ainoana syynä, miksi en ole siitä ennen sinulle virkkanut, on ollut se, että sinä tahdoit, että olisimme yksinämme." — "Niin, se oli kylläkin ihanaa. Mutta jos toinen meistä sattuisi sairastumaan?" — "Joutavia! Emme me tule sairaiksi. Olethan sinä nyt tullut niin terveeksi. — Sinun otsasi on vähän kuuma. Annas, kun koetan suonta! — No, sinä tarvitset vain lepoa. Oli hyvä, että kävit levolle. Minä menen alas syömään, olen hirveän nälissäni, annan sinun levätä rauhassa. Sinä sait kirjeen Karlelta?" — "Kyllä se on siellä pöydällä." — "Hyvä, minä luen sen syödessäni. Sitten minulla on vielä paljon toimitettavaa. Hyvää yötä siis!" — Hän suuteli Ragnia, Ragni kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, veti hänet lähemmäksi itseään ja suuteli häntä. "Sinä kaunis luonne!"

Kallem läksi. Ragni kuuli hänen nopeat askeleensa portaissa ja salin ovella, nyt aukasi hän siellä oven ja sulki jälkeensä.

Taaskin tunsi Ragni rinnassaan tuon saman tuskan, jonka Kallemin tulo oli haihduttanut. Jotain raskasta, kauheaa se oli, koskaan hän ei siitä erilleen pääsisi, ja häntä alkoi vilustaa. Kylmyys, kylmyys, kylmyys, — nyt se oli päässyt hänen sydämeensä. Nyt hän käsitti, miksi tuo "valas" oli tullut ja jäänyt asumaan tuohon viereiseen taloon eikä muualle enää tahtonut mennä. Nyt hän ymmärsi, miksi toiset sen olivat sallineet tapahtua.

"Ei, ei, kuinka se on niin käynyt, mitä olen minä tehnyt?" valitteli Ragni ja peitti kasvonsa tyynyyn ikäänkuin häveten omia ajatuksiaan. Karlen rakkaudentunnustus oli kuin kuiskaus keskellä meren pauhinaa. Poika parka! Ragni lepäsi täällä pimeässä, jotta ei kukaan häntä näkisi ja hän saisi rauhassa ajatella. Mitä hän tekisi? Viimeisen arkin hän oli ottanut pois, näyttäisiköhän hän sen Kallemille? —

Kun Kallem kahdentoista jälestä tuli ylös, oli Ragni jo nukkunut ja päässyt surullisista mietteistään. Kallem sytytti kynttilän hänen takanaan, katsahti hänen kasvoihinsa ja kuunteli hänen hengitystään. Hän nukkui suu auki, viattomuuden unta.

Seuraavan aamupäivän Ragni asteli edestakaisin talon eteläisellä seinustalla, yhtä pelokkaana, yhtä epävarmana. Oli satanut lunta, ensi kerran tänä vuonna ja se oli juuri sulamaisillaan pois. Tunturien liepeillä lepäsi paksu sumu, niin sakea, että se näytti olevan kuin erikoinen, läpitunkematon maa, joka ulottui tuntureista niin pitkälle kuin silmä kantoi. Tuosta ihmeellisestä maasta laskeusi pitkä niemeke alas metsään ikäänkuin salaperäisyyden äärimmäisenä huippuna. Ragnia värisytti. Hän ei voisi mennä pitkälle, sillä tiellä kulkijat voisivat hänet nähdä ja tänään hän ei halunnut näyttäytyä, tuskinpa enää koskaan.

Tuolla kaukana kartanoiden välillä kävivät eri puulajit keskenään lystikästä taistelua. Kauimpana taloista oli mäntymetsää, tässä raskaassa ilmassa se näytti melkein mustalta, lähempänä taloja sekaantui siihen lehtimetsää, pitkäkaulaisia haapoja ja selkäänsä saaneita koivuja, jotka tummalla pohjalla loistivat vaaleankeltaisina, lähinnä olivat veripunaiset pihlajat ja tuomet, vaahterat ja muut aina pellavankelmeistä punakeltaisiin. Korkeita puita ja haapoja, liian vanhoja lehtiäkseen, alastomia oksia siellä täällä lepattavine lehtineen näkyi toisten värikkäiden puiden yläpuolella aivankuin harmaansinertävässä sauhussa.

Ragni tunsi jalkojaan kylmäävän, hän ei voinut saada niihin millään keilin lämpöä. Hän ei tahtonut mennä ihmisten nähtäville eikä sisäänkään ennenkuin tietäisi, mitä hänen olisi tehtävä. Jos Kallem saisi tämän tietää, entä sitten? Entä jos hän ei saisi sitä tietää?

Tuolla oli niittyä ja mustaa, vastakynnettyä peltoa, vaaleanvihreitä, nyt syksyllä kylvettyjä ruislaiho- vainioita ja kylvöheinäpeltoja. Mutta noita tyytymättömiä, harmaita, tuolla kauempana asunnoista olevia ahotilkkuja, joita ei koskaan hoidettu muulloin kuin silloin, kun niistä sato riistettiin, niitä oli aivan liian paljon tässä maassa.

Juanita? Kuinka hän ilmestyi tähän syksyiseen tauluun? Hän, tuo kevätajan ensimäinen ja tuorein, liikuttavin muisto! Ah, täällä ulkona heräsi kaipaus lapsiin. Nyt oli Ragni varma siitä, ettei Kule ollut siellä, missä lapset, — siispä hän voisi matkustaa Rendalenin luo niitä tervehtimään!

Niin kauan kun tämä matka oli hänellä ajateltavana, ei hänen tarvinnut lainkaan ratkaista, mikä toimenpide olisi paras ja hän tahtoikin lykätä ratkaisun tuonnemmaksi. Vain lyhyt kirje Karl Meekille, ettei hän saisi kirjoittaa nyt useammin kuin ennenkään, kenties sitten tuonnempana, kun saisi lähemmän vastauksen. Nämä muutamat sanat Karlelle — entäpä jos hän ne sähköttäisi? Ei täältä! Mutta hänpä lähtisikin nyt heti matkalle ja sähköttäisi matkan varrelta.

Hänessä heräsi vastustamaton halu nähdä vielä kerran lapsia. — Kun Kallem vähän ajan perästä tuli kotiin ja näki Ragnin kulkevan edestakaisin lattialla saadakseen jalkansa lämpimiksi, sai hän häneltä kuulla, että nyt hänen täytyisi päästä katsomaan lapsia. Kallem sai sen vaikutuksen, että muistot yhteiselämästä Kulen kanssa olivat herättäneet hänessä kaipauksen lapsiin, sehän oli aivan luonnollista. "Lähde nyt kohta!" sanoi hän, "jos jätät sen tuonnemmaksi, niin tulee kylmä aika sulle matkustaa." Eihän Kallem tarkoittanut, että sen piti tapahtua juuri tänä päivänä, mutta Ragni tahtoi niin ja iltapäivällä Kallem saattoi hänet asemalle.

Heti Rendalenille päästyään Ragni kirjoitti hyvin epätoivoisen kirjeen. Kohtaus lasten kanssa oli ollut julmaa, ne eivät tunteneet häntä! Eikä hänkään niitä tuntenut! Kyllähän he olivat hyvin kasvatettuja, mutta ne eivät olleet hänen sisarensa lapsia, eikä hän huomannut niissä omaakaan sukulaisuuttaan, — sen sijaan niissä oli Kulea: hänen sukunsa oli kai voimakkaampi kuin heidän. Suuria ne olivat ja lihavia, ne katsoivat häneen aivankuin eivät olisi ymmärtäneet, mitä hän tahtoi. Ja kaikki nuo oudot ihmiset sitten, jotka koko ajan katselivat. Hän olisi tahtonut palata heti paikalla kotiin, jollei olisi niin pahasti kylmettynyt. — Myöhäisempi kirje oli iloisempi, ei senvuoksi, että hän olisi ollut tyytyväisempi lapsiin, ne olivat yhtä vieraita "hengettömiä", joka kerta, kun hän vei heidät huoneeseensa puhellakseen heidän kanssaan tai soittaakseen heille, tunsi hän, että ne halusivat pois. Ei, mutta seurustelu noiden kunnon ihmisten kanssa koululla ja sen ulkopuolella tuotti hänelle iloa, "ollapa meillä jotain sellaista", hän huokasi.

Myöskin Rendalenilta sai Kallem kirjeen, jossa lennokkaasti kuvattiin sitä iloa, minkä Ragnin tulo oli synnyttänyt koko siirtokunnassa. Hän lähetti "kaikkien yksimielisen pyynnön", että saisivat vielä jonkun aikaa pitää häntä luonaan, Ragni oli sitäpaitsi matkasta vielä väsynyt eikä voinut oikein hyvin, hän näkyi tarvitsevan lepoa.

Ensin kahdeksan päivää ja sitten vielä kahdeksan viipyi Ragni poissa. Oli jo täysi talvi, kun hän eräänä kylmänä päivänä palasi kotiin, kalpeana, yhä vielä kylmettymisestä sairaana ja pelokkaana. Hänellä ei ollut voimaa lausua, miten kauhistavalta tuntui muuttaa taas ihmisten pariin, jotka pitivät häntä huonona naisena. Kallem ihan säikähtyi hänen kylmettymisensä johdosta, sillä Ragni näytti kovin sairaalta. Heidän tapaamisensa oli kaikkea muuta kuin iloinen. Kallem kävi heti huolestuneena tutkimaan Ragnin rintaa, Ragnin kertoessa laimeasti matkamuistojaan. Ragni oli väsynyt ja halusi vuoteelle.

Kallem kysyi, oliko Karl kirjoittanut, hän ei ainakaan ollut saanut. — Ragni vastasi, ettei hänkään ollut saanut. — Eikö Ragni sitten ollut kirjoittanut? — Ei, Karl oli käynyt liian tuttavalliseksi ja siitä hän ei pitänyt. Usein oli langassa ollut solmuja, joista Kallem oli saanut kuulla vasta jälestäpäin, ja kun Ragni vältti hänen katsettaan, ymmärsi hän, ettei hänen sopisi siitä enempää kysellä.

Ragni oli monta päivää vuoteen omana. Hänellä oli kiusallinen kuiva yskä, josta ei tahtonut tulla loppua. Muuten ei voitu huomata mitään arveluttavia merkkejä. Kun hän sitten eräänä päivänä nousi jalkeille, oli hän Kallemin mielestä hyvin kuihtuneen näköinen. Kasvoilla oli väsynyt, sairaloinen ilme ja silmien alla mustat juovat. Hänen täytyi päästä raittiisen ulkoilmaan, mutta hän kieltäytyi jyrkästi lähtemästä kävelyille puutarhaa ulommaksi. Hän sanoi ensin syyksi, että häntä ei haluttanut, mutta kun se keino ei auttanut, turvautui hän voimakkaampaan: hän hyrskähti itkuun. Kallemista tämä oli kummallinen ilmiö, — eihän Ragnilla vain liene syytä toivoa tulevansa äidiksi? Tässä toivossa Kallem jäi odottamaan. Ragni käyskenteli puutarhassa ja kertoi tästä Kallemille jonkinlaisella ylpeydellä, mutta jätti mainitsematta, että se etupäässä tapahtui hämärän aikana. Omasta mielestään hän tunsi paranevansa ja sitä mieltä oli myöskin Kallem.

Kului joku aika. Kallem odotti saavansa kuulla, mitä toivoi, hän luuli huomaavansa useita sitä ilmaisevia merkkejä, mutta se häntä vaivasi, että Ragni kävi yhä heikommaksi ja kadotti tykkänään ruokahalunsa. Eräänä iltana Kallemin ollessa poissa hän oli taas ollut kävelyllä hämärissä ja tuntenut jälestäpäin väristyksiä ruumiissaan ja pistoksia rinnassaan. Hän nukkui silloin, kun Kallem kävi levolle, mutta Kallem heräsi yöllä hänen yskintäänsä. Hän sytytti kynttilän ja näki, että Ragni painoi kädellään rintaansa. "Koskeeko sinuun?" — "Koskee," — "Mihinkä paikkaan?" — "Tähän!" Ja hän osoitti oikeanpuolista solisluuta. — "Pistääkö siinä, kun yskit?" — "Pistää!" Samassa sai hän ankaran yskäkohtauksen. Kallem nousi ylös, pukeutui, sytytti takkaan tulen, soitti palvelustytön huoneesen: oli mentävä hakemaan lääkkeitä. Sillä aikaa Kallem tutki Ragnia ja kyseli häneltä kaikenlaista ja sai kuulla, että hän oli vilustunut eilen illalla ja että hän mieluimmin käveli hämärissä. "Hämärissä!" huudahti Kallem ja Ragni kätki kasvonsa. — Niin, nyt hän saisi luvan siitä tavastaan luopua, sillä nyt olisi hänen pysyttävä vuoteessa, vieläpä useampia päiviä. Sinappipaperia Ragni ei kärsinyt rinnalleen, mutta yskäpillerit sitävastoin tekivät hyvän vaikutuksen. Kallem salasi huolestumisensa leikkisyydellä ja hyväilyillä, — ja muutaman päivän perästä Ragni oli tosiaankin koko lailla parempi. Nyt hän oli käynyt tottelevaiseksikin, hän pysyi kiltisti sisällä kokonaista parisen viikkoa. Yskäkohtaukset uusiintuivat harvemmin, rintaan tosin koski vielä yskiessä, mutta muuten hän kyllä tunsi voivansa jotenkin hyvin, paitsi, että oli koko lailla väsynyt ja hengästynyt, eikä siis tuntenut halua soittamaankaan. Puutarhassa lapioitiin häntä varten tie ja kun hän sinne meni kävelemään Kallemin kanssa ensi kertaa keskipäivällä, tahtoikin hän heti päästä takaisin sisälle, — Kallem ensin siitä pelästyi, pelästyi aivan hirveästi, mutta tavasta, jolla Ragni sen ilmaisi, hän päätti, että se oli vain tavallinen päähänpisto. Ragni tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin tahtoi itsekään myöntää. Seuraavana päivänä hän yritti sinne Sigridin kanssa, mutta hengästyi heti ensi askeleilla ja hänen täytyi levätä, pyysi, ettei Sigrid kertoisi tästä mitään, kyllä se menisi ohitse, kun hän "saisi vähän harjaantua". Ilma muuttui lauhkeaksi, keskipäivällä oli lämpöasteitakin. Ragni tunsi voivansa paremmin ja jaksoi jo olla kauemmin jalkeilla. Kallem riemastui nähdessään hänen eräänä päivänä avaavan pianon.

Sören Pedersen tuli kerran iltahämärissä kalpeana ja yksin, — kumpikaan eivät olleet tavallisia ilmiöitä. Mitä oli tapahtunut? — Kristen Larssen kummitteli! Kallem nauroi ääneensä, mutta Sörenin naama ei värähtänytkään: — Kyllä se oli varma asia, että Kristen Larssen kummitteli! Elämänsä viime vuosina Kristen Larssen ei koskaan soittanut viulua, hän antoi sen Aunelle. Mutta nyt soittaa hän viulua omassa asunnossaan! — Eikö siellä ollut ketään asujamia? — Ei, ovet olivat lukossa, mutta siellä hän vaan soitti! Useat henkilöt olivat kuulleet sen samalla kertaa, siitä ei voinut olla pienintäkään epäilystä. — Sinne oli siis joku vekkuli hiipinyt. Kellä oli avain? — "Vaimon serkulla." — "Kuka se on?" — "Aune." — "No, siinäpä se onkin!" — "Mutta Aune on itse ollut mukana tutkimassa taloa perinpohjin, ja Aune pelkää kaikista eniten." — Muuan palvelustyttö, jonka lapsi oli sairaana — Kallem tunsi hänet, sillä hän oli hänen lääkärinsä — oli eräänä yönä ulkona käydessään nähnyt Kristen Larssenin hiiviskelevän pitkin talonsa seinustaa! Sitten olivat useat muutkin sen nähneet. "Kukaan ei epäillyt", vakuutti hän. Mitäs tohtori siitä arveli, kun rouva Bajer, everstinna, tuli kerran heidän puotiinsa kertomaan heille nähneensä unta, että Kristen Larssen oli istunut suuressa salissa useiden oppineiden herrojen seurassa, jotka kaikki opettelivat tavaamaan? Everstinna oli tuntenut tarvetta kertoa tämä Sören Pedersenille, jonka Kristen Larssen oli harhateille vietellyt. "Ja ajatelkaas, herra tohtori, että samana yönä sekä minä että Aase näimme unta, että everstinna tuli puotiin!"

"Minäpä kerron teille jotain aivan yhtä merkillistä, Sören Pedersen. Ajatelkaas, että minä ja vaimoni ollessamme ensimäistä päivää täällä kaupungissa tapasimme muurari Andersenin, Karl Meekin, Kristen Larssenin, Sigridin, teidät ja vaimonne neljännestunnin kuluessa!" Sören Pedersen pyöritteli ymmyrkäisiä silmiänsä, hän ei käsittänyt siinä olevan mitään merkillistä! — "Mutta niitä satoja muita, joita kohtasimme, me emme huomanneet. Samoin kuin tekin, Sören Pedersen, ette kiinnitä huomiotanne niihin satoihin, joista uneksitte, ennenkuin näette heidät seuraavana päivänä puodissa."

Tämä ei saanut Sören Pederseniä luopumaan mielipiteestään.

Taikauskoa oli ilmassa. Toinen veti toisenkin mukaansa, eikä kohta koko kaupungissa puhuttukaan muusta, varsinkaan sitten, kun pappi oli sekaantunut asiaan. Keväästä saakka oli Ole Tuft elänyt yksistään äitinsä seurassa — hänen vaimonsa ja poikansa olivat olleet matkoilla ja vasta äskettäin palanneet —, tällä ajalla hänen saarnansa olivat käyneet yhä vain ankarammiksi ja viime aikoina oli niihin ilmestynyt kiihkoa, joka ennusti myrskyä. Nyt julisti hän rukoushuoneella, että uskovaisella on olemassa tietoisuus, että henget tosiaankin elävät ja vaikuttavat meidän keskellämme ja monien täytyy kuoleman perästä vaeltaa rauhatonna paikasta paikkaan, nämä olivat muka todistettuja seikkoja, jotka tuon tuostakin uudistuivat varoitukseksi joka sukupolvelle.

Kun Kallem sai kuulla tästä, teki hän totta kauan hautomastaan tuumasta ottaa Aune tilille. Aune ei siihen kernaasti olisi suostunut ja keksi kaikellaisia keinoja pelastuakseen; hänellä oli hyvä puhelahja ja hänen oli onnistunutkin jo narrata Kallemia, mutta nyt ei hän siitä enää pääsisi puuhun eikä papuun. Vaimo oli aivan yhtä mieltä Kallemin kanssa, ja eräänä sunnuntai-aamuna sairaalan virkahuoneessa, vaimon läsnäollessa Kallem ottikin Aunen tilille, — ensiksikin viinan juonnista ja sitten tuosta kummitusjutusta, joka tietysti oli tämän vekkulin hommia. Ja aivan oikein, hänen työtään se olikin. Nyt kohtasi sentään vaikeus: jos tämä tulisi tiedoksi, olisi Aune hukassa. Sen huomasi vaimo heti ja rukoili miehensä puolesta. Siis ei ollut muuta keinoa kuin kieltää Aunea ja — olla vaiti koko jutusta.

Tämä ei kuitenkaan estänyt Kallemia aamukävelyllään kertomasta Kentille, joka uskoi kummituksia yhtä vähän kuin Kallemkaan, että nyt hän tiesi, kuka oli aiheuttanut tuon jutun Kristen Larssenin kummittelemisesta. Nimeä hän ei voinut mainita, mutta koko tuo peijaus oli elävän ihmisen hommaa. Kun tohtori Kent tapasi Josefinen erään sairaan luona ja tiesi, ettei mikään olisi hänelle mieluisempaa kuin kuulla jotain uutta veljestään, niin toisti hän Josefinelle Kallemin sanat. Päivällispöydässä kertoi pikku Edvard, joka muuten joka päivä jutteli näistä kummitusjutuista, että Kristen Larssen oli taas näyttäytynyt kahdelle pojalle, joista toinen oli Aunen poika ja toinen maallikkosaarnaajan! Edvard oli vallan haltioissaan. Lyhyesti ja jyrkästi selitti äiti hänelle, että kaikki oli vain petkutusta, eräs kaupungin lääkäri tiesi, kenestä se oli alkuisin, eihän Kristen Larssen enää kummitellut.

Kun poika oli lähtenyt pöydästä, sanoi pappi, että Josefine hänen mielestään oli menetellyt sopimattomasti. "Millä tavoin sopimattomasti?" — "Minkävuoksi juuri sinun piti sanoa pojalle, kuulithan, että hän heti puolusti itseään sillä, että minä uskoin kummituksia!" Papin ääni ei ollut ylenkatseellinen, eikä nuhtelevakaan ja Josefinestä tuntui, että Ole oli oikeassa, siksi hän ei vastannutkaan mitään. Mutta hän ajatteli asiaa kuitenkin ja hetken kuluttua näki Ole hänet kanslian ovella.

"Olen ajatellut tarkemmin sitä, mitä äsken sanoit." Tuft istui sohvan nurkassa ja tupakoi, mutta nousi siitä ylös valmistaakseen sijaa vaimollensa. Hän oli hyvillään siitä, että Josefine tuli hänen huoneesensa. Mutta Josefine jäi seisomaan. "Täytyykö pojan pitää totena kaikkea sitä, mitä sinä olet sanonut, myöskin siinä tapauksessa, että se ei olekaan totta?" — "Ei, mutta voisithan sinä jättää sen minun oikaistavakseni." — "Onko sanottu, että sinä sen teet?" — "Mitä sinä tarkoitat?" — "Tarkoitan, että sinä opetat hänelle yhä edelleenkin seikkoja, joita sinä et itsekään usko." — "Mitä tämä on?" Tuft punastui, sillä hän käsitti, että nyt oli tilinteon hetki käsissä. "Minä olen viime aikoina monesti aikonut puhua siitä kanssasi", sanoi Josefine, "ja nythän se voi tapahtua. Sinä et usko, että maailma on luotu kuudessa päivässä noin kuusi tuhatta vuotta sitten, tai että kertomukset ensimäisistä ihmisistä ja patriarkoista ovat muuta kuin satua? Samoin pidät sinä paratiisitaruakin satuna. Maa ja ihmiset eivät ole voineet olla alkujansa täydellisiä. Mutta sellaista sinä kuitenkin opetat lapsille ja viime aikoina myöskin Edvardille."

Tuft käveli edestakaisin huoneessa, Josefine seisoi salin ja eteisen ovien välillä. Joka kerta häntä lähestyessään Tuft katsoi terävästi häneen ja Josefine tunsi, että tuolla tavoin ei katso se, jolla on paha omatunto. Ja näyttääkseen, missä hengessä keskustelun tulisi jatkua, Tuft seisahtui ja sanoi rauhallisesti: "Istummeko, Josefine?" — "Ei", vastasi tämä, "minä kuitenkin heti taas nousisin ylös."

"Siinä, jota sinä kutsut saduksi", virkkoi Tuft, "piilee kuitenkin se ijankaikkinen totuus, että Jumala on luonut kaiken olevaisen ja että hänestä luopuminen on syntiä." —- "Miksi et sitten opeta sitä heille tuolla tavoin, vaan saatat heidät uskomaan valheellisia kuvia?" — "Lapset käsittävät sen parhaiten kuvista." — "No, sano sitten heille, että ne ovat vain satuja." — "Se ei ole lainkaan tarpeellista." — "On hyvinkin tarpeellista se, ettei lasten ole opittava ijankaikkisia totuuksia valhekuvista, — ainakin minun mielestäni." — Tuft huomasi, miten kiivaasti Josefine puhui, ja varoitti häntä siitä, pitäisihän heidän voida puhua kiivastumattakin tästä. "Ei", sanoi Josefine, "sitä minä en voi, sillä täytyyhän sinun tietää, että tämä koskee pojan tulevaisuutta, ja myöskin sinun ja minun." Josefine meni pöydän luo ikäänkuin tullakseen häntä lähemmäksi, mutta kai myöskin saadakseen siitä tukea.

Mutta pappi ei antanut itseään häiritä. "Jos sinun sielusi, Josefine, olisi niin suuressa määrin tuon mainitsemasi ijankaikkisen totuuden läpitunkema kuin sinä tahdot uskotella, ja jos sinä sen puolesta nousisit vastarintaan, niin siinä tapauksessa tämä olisi sinusta vähemmänarvoista. Siltä, jota me haluaisimme asettaa sijaan, puuttuu varmuutta. Me tiedämme tosin, että sillä tavoin kuin tuo kunnioitettava kirja ne asiat kertoo, ne tuskin lienevät tapahtuneet, mutta me emme tiedä, kuinka ne todella ovat tapahtuneet. Vain sen me tiedämme, että Jumalasta on elämämme alkuisin ja että meidän onnemme riippuu hänestä. Annettakoon lasten ja aikuisten ajatella näitä alkuasioita niinkuin isätkin niitä ovat ajatelleet, — ainakin toistaiseksi." Hänen sanoistaan uhkui vakaumuksen voima ja ne tekivät vaikutuksen. Senpävuoksi olikin Josefine kauan aikaa vaiti, mutta äkkiä purkausi uusi ajatus esille. "Tiedätkö, että ilman tuota rajatonta pakkoa, joka minun ymmärrystäni ja tahtoani kahlehti jo lapsuuteni aikana, minä olisin tullut… aivan toiseksi kuin mitä nyt olen?" — "Niin, minä aavistin", sanoi Tuft kylmästi, "että sinä viime aikoina olet tullut siihen käsitykseen, että usko on elämäsi onnettomuus." — "Sitä minä en ole koskaan sanonut!" kivahti Josefine kalpeana, "enkä ole koskaan sitä tarkoittanutkaan." Mutta jatkoi rauhallisemmin: "Uskoani Jumalaan ja Jeesuksen vapahtaja-toimeen en ole koskaan pitänyt minään ymmärrykseni kahleena. En koskaan." — "Sepä hyvä!" sanoi Tuft, mutta huokasi syvään. — "Niin, jos et tahdo kuulla minua, niin sanon suoraan ja lyhyesti asiani. Joko lakkaat sinä kertomasta pojalle satuja, jotka eivät ole viattomia, koska ne voivat sekoittaa lapsen ymmärryksen, — taikka en katso enää voivani pitää sinua kylliksi omantunnonmukaisena, Ole!"

Tämä ei ollut ensi kerta, kun Josefine lasketteli kovia sanoja, heillä oli ollut pitkiä ja ankaria taisteluja. Mutta niin kova ei Josefine ollut vielä koskaan ennen ollut, miehensä uskoon hän ei vielä koskaan tätä ennen ollut kajonnut. Hän oli puolustanut oikeuttaan elää omaa elämäänsä — tehden sen ohella kylläkin ankaria hyökkäyksiä miehensä elintapaa vastaan. Hän oli terävin asein ottanut vastaan miehensä pauhaavat mielenpurkaukset, mutta koskaan hän ei vielä ollut sanonut sellaista tai julistanut ehtoja kuten nyt. Tuftilla oli kyllä kauan ollut painostava tunne rajuilman lähestymisestä, — mutta tätä edeltäpäin harkittua hyökkäystä, jossa kuvastui tuollainen kiivaus, tuollainen tahdon lujuus, hän ei ollut aavistanut, — nyt seisoivat he silmä silmää vasten, nyt oli heidän koeteltava toistensa tahdon syvyyttä. Myöskin Tuft kiehui nyt raivokkaana kiukusta, — ja leikatakseen heti paikalla kaulan kaikelta väärinkäsitykseltä hän lausui: "Poika jää minulle!" — "Sinulle?" — Josefine sävähti tuhkanharmaaksi. "Onko sinulla suurempi oikeus häneen kuin minulla? Oletko sinä hänen äitinsä?" — "Minä olen hänen isänsä. Raamattu ja laki tunnustavat isän lapsen omistajaksi."

Nyt alkoi Josefine astella edestakaisin, mutta vain ikkunan ja oven väliä, niinkuin olisivat ne olleet salpoja häntä ympäröivässä häkissä. Hänen povensa aaltoili, hänen hengityksensä kuului selvästi, hänen kasvojensa väri, äänensä ja silmänsä kuvastivat, miten hirvittävän kuohunnan vallassa hän oli. Hän ei ollut uskonut, että Ole voisi mennä näin pitkälle. — — "Etkö sinä häpeä? Tahdotko sinä pitää pojan?" — "Se on tahtoni, niin totta kuin se on Jumalan käsky. Sinä et saa turmella meidän poikaamme!" — "Turmella häntä? Minä? Ei, nyt sen olet kuuleva! Juuri sillä tavoin sait sinä minut valtaasi jo silloin kun minä olin lapsi. Sinä valtasit minun ymmärrykseni järkähtämättömän uskosi avulla, ilman että minä sitä tiesinkään, sillä sinä olit hyvä ja luotit minuun. Sillä tavoin sinä tukahdutit alkuperäisen luontoni, niin, — sen sinä teit! — sillä minun luontoni tähtäsi toisaanne. Sinä annoit minulle elämäntehtävän, sinä annoit päämäärän, minä en siitä mitään tietänyt. Minä sanon asian, niinkuin se on, enkä sinua suinkaan siitä moiti. Mutta sinun täytyy tietää, miksi sinä et saa valtaa myöskin lapseni ylitse! Niin kauan kuin minussa on kipinäkin elämää, et sinä sitä saa — — sanoipa laki tai raamattu mitä tahansa. Siitä saat olla varma, ja sen olet vielä näkevä!"

Jos Josefine olisi tietänyt, että Ole jo kauan, kauan oli odottanut, että juuri tällä tavoin Josefine kerran olisi puhuva suunsa puhtaaksi, niin ei hän olisi tehnyt sitä noin hirvittävällä kiivaudella. Ole tunsi olevansa täydellisesti tunteidensa herra. "Niin, sinun jumalallisen luontosi olen minä eksyttänyt väärille poluille, — sen minä olen jo kauan tietänyt! Minä olen tehnyt sen uskon johdattamana, — jota sinä et koskaan ole omistanut! Sen minä huomasin, rakkaani, jo ennen kuin sinä matkustitkaan." Hän sanoi sen tyydytyksellä ja varmasti. "Vai niin, sinä siis tiedät sen!" huudahti Josefine samalla säihkyvällä kiivaudella, "sinä siis tiedät sen! Sinun uskoasi minä en koskaan ole omistanut, se ei ole soveltunut minulle. Mutta muutakaan uskoa minä en ole omistanut, minä olen kulkenut ja miettinyt, että oli syntiä se, etten voi uskoa niinkuin sinä, minä olen tuntenut musertavaa tuskaa siitä, etten ole voinut uhrata kaikkia voimiani johonkin sellaiseen, joka olisi omaani. Siksi minä en ole tullutkaan sellaiseksi kuin muut. Harhateille minä olen joutunut!" — "Miksikä sinä sitten olisit halunnut tulla?" — "Oh, odota kuulevasi pahinta, — ratsastajattareksi!" vastasi Josefine silmiään räpäyttämättä. Tuft jäi ällistyneenä seisomaan, hän ei uskonut silmiään eikä korviaan: "Ratsastajattareksi!" Hän naurahti pilkallisesti. "Niin, oli suuri vahinko maailmalle — ja sinulle itsellesi, Josefine, ettet siksi tullut!" — "Tiesin, että ajattelisit tuolla tavoin. Mutta, jos olisin saanut käsiini jonkun sirkuksen johdon, olisin hankkinut sadoille leipää ja tuhansille tervettä huvia. Se ei ole vähän, se, — se on enemmän kuin mitä monetkaan tekevät. Mitä olen minä saanut aikaan? Tyhjänpäiväistä on minun hommani ollut? Mitä olen saavuttanut? Sen, että olen vähällä halveksia sekä sinua että itseäni. Mitä on meidän elämämme ja miksi on meidän suhteemme muuttunut? Voitko edes sanoa, että rakastat minua? Voinko minä sanoa pitäväni sinusta?" — "Ei, Josefine, me tiedämme kumpikin, kenestä sinä pidät." — Jos Olekin olisi lyönyt häntä samoinkuin veljensä silloin kerran, ei Josefine olisi voinut enemmän raivostua — ensiksikin siksi, että se oli tullut sanotuksi (hän tuskin tiesi, että Ole oli ajatellut myös, mitä sanoi), ja toiseksi senvuoksi, että sen oli sanonut mies, jonka oli oltava kiitollisuuden velassa sekä hänelle että hänen veljelleen siitä, että oli se, mikä hän nyt oli, ja sitäpaitsi syyllinen siihen, että sisarukset olivat vieraantuneet toisistaan. — "Niin, hänellä on sitä, mitä sinulla ei ole!" vastasi Josefine loukatakseen häntä oikein tahallisesti: "On muuten halpamaista, että sinä lausut tuolla tavoin!" — "Niinkö? Sinä et kai usko minun tietävän, että juuri hänen tähtensä minä olen kadottanut sinut, kadottanut kotirauhani, kadottanut kaiken ilon kutsumuksessani, — ja nyt uhataan riistää lapsenikin?"