MIEHUUDEN AIKANA. (continued 3)

Hänen äänensä värisi, alussa hän oli tuntenut vihaa, nyt muuttui se syväksi suruksi ja samoin kävi Josefinenkin. Hän tunsi halua itkeä ääneen. Mutta kumpikaan ei tahtonut antaa tunteillensa valtaa. Josefine seisoi ikkunan luona ja katseli ulos. Ole asteli edestakaisin lattialla. Pitkä, hyvin pitkä hiljaisuus. Sen kestäessä heräsi Josefinessa uudelleen vihan kuohu. Olen raskas astunta kuulosti uhkamieliseltä, sama sävy oli myöskin tällä hiljaisuudella. Ja se, mitä Ole äsken oli lausunut, oli suorastaan hävytöntä.

"Niin", sanoi Josefine kääntämättä päätään, "sinä tiedät nyt ehtoni. Sinä puhut sellaisista jutuista kuin tuokin Kristen Larssenin kummitteleminen, ollenkaan ottamatta selkoa asiasta! Samoin on paratiisisatujenkin laita, niitä sinä et usko ja kuitenkin niistä juttelet! Voinko minä kunnioittaa sellaista? — Veljeni on sentään toista laatua, hän on rehellinen! Jos sinä vielä kerrot pojalleni noita satuja selittämättä, että ne ovat satuja", — ja nyt hän kääntyi Oleen päin — "niin silloin on yhteiselämämme lopussa, Ole. Jumalan nimessä, se on niin käyvä. Tuollaisilla keinoilla sinä et koskaan tule häntä minulta riistämään." Hän astui lähemmäksi miestään: "Kuule, minä en koskaan siihen suostu!" Sen sanottuaan hän poistui huoneesta.

* * * * *

Samana sunnuntaina ja samaan aikaan tuli Kallem kotiin päivälliselle. Heillä syötiin vähän myöhempään kuin pappilassa.

Jo kyökin ovesta näki hän Ragnin suuri esiliina edessä hakkaavan vihanneksia kyökin penkillä. Hän heitti palttoonsa eteisen naulakkoon ja meni sitten kyökkiin Ragnin luo. Hän oli viime aikoina tuntenut yhä kasvavaa levottomuutta ja koetti sitä salata. Vaikuttiko tuo valkea esiliina sen, että Ragni nyt näytti niin kalpealta, vai aiheuttiko sen Sigridin keitoksesta nouseva höyry, — hän näytti nyt niin kauhean sairaaloiselta. Ja hän oli varmasti itkenyt? Se koski Kallemiin kovasti. Ragni ei katsonut ylös työstään, vaan sanoi: "Me saamme vieraita päivälliselle." — "Mekö?" — "Niin, Otto Meek, Karlen isä oli täällä aamupäivällä ja tulee nyt päivälliselle." — "No mitenkäs Karl jaksaa?" — "Ei kovinkaan hyvin. Mutta tuossahan Meek jo tuleekin!" Aidan toiselta puolen näkyi tulijan suuri pää karvalakkineen, nyt astui hän pihalle. Kallem meni häntä vastaan. Siihen aikaan, kun Meek hoiti lääkärinvirkaansa, kuuluivat rintataudit hänen erikoisalaansa ja ne olivatkin hyvin yleisiä näillä seuduin. Ja hän seurasi nyt Kallemin tutkimusten tuloksia ja toimintaa sairashuoneella mitä suurimmalla innolla. Kallem ilostui kovin hänen tulostaan. Auttaessa palttoa hänen yltään, Kallem sanoi Ragnin kertoneen, ettei Karl muka voinut hyvin. "Ei hän voikaan." — "Mikä häntä vaivaa?" — "Niin, senvuoksi minä juuri tulinkin", vastasi Meek. — "Te olette puhunut minun vaimoni kanssa?" — "Olen." He menivät sisään, siellä oli lämmintä ja kodikasta ja piano oli avattu. Oliko Ragni ollut soittamassa, kun Meek koputti ovelle? Siis hän ei ollutkaan niin sairas kuin näytti. Kallemilla oli palava halu tutkia häntä.

Tänään oli Meek tavallista alakuloisempi ja hiljaisempi. "No", sanoi Kallem, "tulitteko te ja vaimoni yksimieliseen tulokseen, mitä Karlelle olisi tehtävä?" Meek katsahti hiukan kummeksien häneen: — "Tarkoitatte kai, että hänelle olisi kirjoitettava?" — "Niin, vaikkapa sitä. Samoin — kuin joskus ennenkin — on nytkin ollut hyrrä langalla?" — "Niin", vastasi Meek, vaipuen ajatuksiin. — "Luulette kai, että minä tiedän siitä? Ei, en tiedä rahtuakaan koko asiasta." Meek näytti yhä miettiväisemmältä. "Olen sanonut teidän rouvallenne, että hänen pitäisi sanoa se teille. Kyllähän hän on siinä kauniisti tehnyt, kun ei ole kertonut, mutta nyt alkaa asia saada vaarallisen käänteen." Hänen alakuloiset silmänsä katsoivat Kallemiin. "Vaarallisen, sanotte?" — "Niin, minun täytyy ottaa hänet kotiin." — Kallem ponnahti ylös tuoliltaan. Meek jatkoi: "Hänen siellä olostaan ei ole mitään hyötyä." — "Hyvä ystävä, mitä sitten on tapahtunut. Tahdotteko, että me yrittäisimme taas hänen kanssaan?" — Kallem ajatteli mahdollisuutta, että poika olisi uudelleen langennut. Meek katsoi tutkivasti, melkeinpä kauhistuneena häneen. "Kuinka on oikeastaan teidän rouvanne laita?" hän kysyi. Kallem punastui, se sattui kuin laukaus keskelle hänen salaista tuskallista aavistustaan. "Hän vilustui joku aika sitten ja se sairaus on kestänyt yhä, minä luulin ensin, … mutta sanokaas, ettekö te haluaisi tutkia häntä?" Hänen oma epäilynsä oli muuttunut varmuudeksi, hänen sydämensä löi kovasti, niin että hän ei itse olisi voinutkaan häntä tutkia. Meek katsoi häneen yhäti ja Kallemin levottomuus kasvoi. "Kuulkaa, ettekö te tahdo häntä tutkia?" — "Kyllä, tietysti. Ettekö ole äskettäin itse tutkinut?" — "En aivan äskettäin. En. Minä en ole tahtonut häntä säikyttää, sillä hänen mielikuvituksensa liittyy silloin siihen ja se on hänelle hyvin vaarallista. Sitäpaitsi oli jotain muutakin… Mutta nyt minä" — ja hän aikoi mennä hakemaan Ragnia. "Tunsitteko hänen isänsä?" kysyi Meek. Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin. "Oletteko te —-?" — "Kyllä, olin kalastajain lääkärinä siellä pohjan perillä." — "Oliko hänellä —?" kysyi Kallem henkeään pidättäen. Meek vain nyökäytti päätään, Kallem tarttui molemmin käsin päähänsä, kiiruhti ovea kohti, tuli takaisin: "Niin, tutkittehan hänet nyt samalla?" — "Kuten tahdotte." — Kallem tuli sävyisänä sisään mukanaan Ragni eikä Ragni ollut ennättänyt edes suurta esiliinaa riisua yltään, varovasti talutti Kallem hänet ikkunan luo. Aivan oikein, hän oli itkenyt, — ja nuo mustat juovat silmien alla, tuo laihuus, tuo väri —! Ragni näki Kallemin kauhun ja erehtyi sen vaikuttimesta. Ragni oli kyökissä ajatellut: — nyt ne varmaankin puhuvat Karlesta, nyt saa Kallem tietää, mikä on syynä siihen, että minä en enää tahdo vastaanottaa Karlelta kirjeitä. Kun hän nyt näki Kallemin hermostuksen, ajatteli hän: onko hän vihainen minulle siitä, etten ole mitään hänelle sanonut? Ragni ei sellaista sietänyt, häntä palelsi ja kuumensi. — "Rakas Ragni kulta, — nyt täytyy sinun antaa tohtori Meekin tutkia rintaasi." Sitäkö se olikin —! Ragni pelästyi kovin, katsoi häneen kuin sairas eläin, joka rukoilee armoa. Mutta Kallem pyysi uudelleen ja alkoi varovasti riisua esiliinaa hänen yltään. Tottelevasti antautui Ragni heidän käsiinsä.

Tohtori Meekin tutkintatavasta Kallem heti aavisti, että jotain kauheaa oli tapahtunut. Ragni katsoi säikähtyneenä mieheensä ja se lisäsi Kallemin tuskaa, — aavistiko Ragni sitä itse? Tai nuhteliko Ragni häntä siitä, että antoi toisen tutkia?

Nyt oli tuo suuri pää Ragnin selkäpuolella. Oikealla puolella, niin … tihennys keuhkonpäässä? Reikiä kudoksissa? Hän aavisti pahinta, — ja Ragni myöskin, Kallem näki sen. Tiesikö Ragni ehkä enemmän kuin oli tahtonut ilmaista. Salasiko hän jotain, niinkuin hänkin salasi pelkoaan?… Herrajumala, noin surullisen tutkivasti kenenkään silmät ei toiseen ihmiseen katso muulloin kuin kuolontuskassa. Kuolontuska valtasi Kalleminkin.

"Oletteko yskinyt tavattoman paljon viime aikoina?" Ragni näytti olevan epävarma, mitä hänen olisi vastattava ja katsoi rukoilevasti Kallemiin. Hänen kätensä vapisivat ja hän tahtoi, ettei sitä nähtäisi. Meek näki sen. — "Tunnetteko väsymystä ollessanne kävelyllä?" kysyi hän. Taas katsoi Ragni epätoivoisesti Kallemiin aivankuin tahtoisi hän pyytää sitä häneltä anteeksi. "Hengästyttekö pian?" kysyi taas tohtori. — "Kyllä." — "Tunnetteko itsenne toisin ajoin hyvin väsyneeksi, — aivan kuin olisitte vähällä pyörtyä?" Kauhistavan tuskan vallassa loi Ragni nyt silmänsä Kallemiin. — "Ehkä olette pyörtynytkin?" — "Olen." — "Oletko todellakin?" huudahti Kallem. "Kyllä, tänään", kiiruhti Ragni lisäämään, hän vapisi. — "Senkö jälkeen, kun minä olin puhunut kanssanne?" "Niin, — sillä tahdoin sitten saada hiukan raitista ilmaa ja —" kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

Meek odotti hetken. "Yskiessänne kaiketi koskee tänne?" — hän osoitti oikeaa solisluuta. Ragni nyökäytti myöntävästi: — "Oletteko milloinkaan katsonut yskimäänne sylkeä?" Ragni ei vastannut. "Ettekö koskaan?" — "Kyllä, eilen illalla." — "No, ja millaista?" Ragni vaikeni, tuijotti vain lattiaan. — "Oliko siinä verta?" Ragni nyökkäsi, kyyneleet vierivät lakkaamatta, hän ei uskaltanut enää katsoa ylös.

Kallem seisoi tyrmistyneenä. Meek ei kysellyt enempää. Ragni järjesti pukunsa, Meek ojensi äänetönnä hänelle huivin, jonka hän tutkinnon alkaessa oli ottanut pois. Ja Ragnin istuessa siinä avuttomana ja koettaessa saada huivia päähänsä oli Kallem muistavinaan, että hänen oli tuotava jotain virkahuoneesta. — Hän viipyi kauan sillä tiellään. Ragni ymmärsi, miksi hän viipyi, ja epäili kovin, jaksaisiko nousta. Hänestä tuntui siltä, kuin rupeaisi häntä pyörryttämään, mutta Kallemia ajatellessaan hän voitti heikkoutensa, hän tahtoi mennä hänen luokseen. Senvuoksi pyysi hän Meekiltä anteeksi, nousi ylös, meni ruokasalin ovelle ja sieltä yhä eteenpäin. Sinne jäi hänkin.

Meek odotti ensin hetken, sitten vielä hetken, odotti kauankin. Sitten hän meni eteiseen, otti palttoon ylleen, sanoi kyökin ovelta, että hänen täytyi mennä ja käski sanoa terveisiä.

Sigrid haki heitä salista, koputti virkahuoneen ovelle, ei saanut vastausta, kuunteli, ja avasi oven. Kallem lepäsi sohvalla, Ragni oli polvillaan hänen edessään ja nojasi häneen. Sigrid ilmoitti hiljaisella äänellä päivällisen olevan valmiina ja mainitsi myös tohtori Meekin lähteneen. Kumpikaan ei vastannut, kumpikaan ei katsahtanut ylös.

Kallem ja Ragni olivat tähän asti luulleet, että se päivä, jolloin Ragni läksi Amerikaan, oli kaikista tuskallisin, mitä he olivat ikinä kokeneet. Sekä kirjeissä että suullisesti he olivat lausuneet, että heistä tuntui silloin siltä kuin olisi kuolon hetki heillä käsissä. Mutta kuolema on vallan toista, sitä ei voi verrata mihinkään. Sen he saivat nyt tuntea.

Tämän päivän perästä seurasi pitkä aika täynnä toivotonta taistelua, tuskallista epätoivoa ja syvää, mutta ilotonta rakkautta. Ragnilla oli yhtä ja toista "järjestettävää" ja hän suoritteli näitä hommiaan kaikessa hiljaisuudessa. Hänellä oli paljon kirjoitettavaa ja hän kirjoitteli niin usein kuin vaan hänen voimansa sallivat. Kirjoitti ja pyyhki pois, — pitkällisen työskentelyn tulos supistui hyvin lyhyeen. Mutta niinkauan kuin tätä kesti hän oli verrattain virkeä. Se ihan kummastutti Kallemia.

Itse oli Kallem menettänyt kaiken tarmonsa. Hän aavisti pahinta. Hän lykkäsi Ragnin rintaulostusten tutkimisen niin pitkälle kuin suinkin, … sillä hän tiesi jo edeltäkäsin, että silloin hän löytäisi keuhkotautibasillin, — sen vihollisen, jonka vastustamiseksi hän oli päättänyt uhrata koko elämänsä ja omaisuutensa. Se oli yllättänyt hänet hänen omassa kodissaan. Mutta eräänä päivänä hänen täytyi se tehdä — ja hän löysi basillin. Hän ei juoksennellut edestakaisin laboratooriossaan, ei itkenyt, eikä väännellyt käsiään. Hän vain koetti pitää ajatuksiaan Ragnista kaukana, mutta aina vaan Ragni niihin sekoittui. Heidän ensi kohtauksestaan saakka —kaikki pikkuseikat, Ragnin rakkauden ja lahjakkuuden pienimmätkin ilmaukset, hänen heikkoutensa samoinkuin hänen hiljainen, runollinen rakkautensa, kaikki muistui nyt tuskan hetkenä Kallemin mieleen iloisina muistoina, kaikki nämä olivat nyt yhtä rakkaita, yhtä mahdottomia kadottaa, — lukemattomia tapauksia täynnä iloa, onnea, pelkoa, kauneudentuntoa, hetkellistä ihastusta, kaikki nämä muistot katselivat häneen kuin silmät. Minne menisi hän sitten, mikä työ häntä voisi enää innostaa? Olihan Ragni hänen ajatuksissaan silloinkin, kun hän työskenteli. Uunin ranssilla oli valokuva, jonka Ragni oli otattanut ollessaan kolmatta vuotta Amerikassa. Se oli aikoinaan ollut ensimäisenä kuvana siitä, miksi hänen henkinen kehityksensä oli hänet siellä muodostanut, se vahvisti kauniilla tavalla ne toiveet, joita Kallemilla oli ollut häntä sinne lähettäessään. Tuossa kuvassa hänen silmänsä nytkin kuten aina ennenkin hakivat Kallemin katsetta. Miten kallis olikaan ollut tuo hänen hymynsä silloin heidän odotusaikanaan! Nyt muistui elävästi hänen mieleensä heidän ensimäinen tapaamisensa eron jälkeen, heidän ensimäiset sanansa, heidän pitkällisen eronaikansa aiheuttama ensimäinen ujostelu, ja se hetki, jolloin he taas täydellisesti tunsivat toisensa, ensi kerran syleilivät toisiaan…

Nyt olisi siis kaikki lopussa. Kaikki, mitä hän oli jo ajatellut ja tehnyt eläessään yhdessä Ragnin kanssa, kaikki tuo yhteiselämän synnyttämä ilo ja tarmo ja usko. Mitä ihmettä oli nyt tapahtunut? Ei, kyllä hänen pitäisi puhella kerran siitä Ragnin kanssa, jotain oli, jota Ragni salasi? Olikohan se joku varomattomuus, jota hän ei uskaltanut tunnustaa? Mitä voisi se olla? — Mutta vaatelias hänen ei tulisi olla.

Kun hän eräänä päivänä tuli kotiin, ei hän löytänyt Ragnia alhaalta. Ja kun hän tuli yläkertaan, oli Ragni siellä vuoteessa! Hän ojensi kätensä Kallemille — voi, miten laihaksi se oli tullut! — ja hänen suuret silmänsä katsoivat väsyneesti Kallemiin: "Minä tulin tänne hiukan levähtämään", hän kuiskasi, — "hetkeksi vain". — Hän ei näyttänyt sairaalta, mutta kaiketi siksi, että hän oli pitkällään. Kallem istahti hänen viereensä ja tarttui molemmin käsin hänen hentoon, laihaan käteensä.

"Kaiken tämän alla", hän virkkoi, "piilee jotain, josta minä en ole selvillä. Kerran minä jouduin aivan väärille poluille, mutta senkin jälkeen on tämä kehittynyt nopeammin kuin minä olen voinut käsittää, — siitä syystä, että en ole ollut tarpeeksi huolellinen. Tässä piilee jokin salaisuus, joku suuri varomattomuus, jota minä en ole ottanut lukuun. Rakas Ragni, sano se nyt minulle, muuten en saa rauhaa." —

"Minä sanon sen sinulle. Olen sitä nyt juuri miettinyt. Siellä alhaalla minun pöytälaatikossani on muutamia papereita, siellä vasemmanpuolisessa laatikossa, ne kuuluvat kaikki sinulle. Ne saat sinä lukea sitten, kun —", hän keskeytti lauseensa. "Sitten", lisäsi hän ja puristi heikosti Kallemin kättä. — "Enkö siis nyt sitä saa tietää?" — "Kyllä, sen kyllä, mitä kysyit. Minä vaan en ehtinyt vielä sanoa sitä," Hän pyysi, että Kallem auttaisi häntä toiseen asentoon, ja Kallem teki sen. — "Niin, sinä saat sen tietää. Yksinomaan sinun tähtesi olen sen pitänytkin salassa", — Ragnin silmät kyyneltyivät — "sinä minun", — taas puristi hän heikosti Kallemin kättä ja hymyili. Kallem kuivasi hänen kyyneleensä liinallaan ja käytti sitä myöskin omien silmälasiensa alla. Ragni katsoi häneen äänetönnä. Oliko Ragni jo unhottanut sanottavansa, vai epäröikö hän? Kallem kumartui hänen puoleensa: "No niin —?" hän kysyi, "etkö voi sitä sanoa minulle?" — "Kyllä. Päällimmäisen paperin sieltä, sen, joka on Karlen käsialalla, sen voit sinä lukea heti. Muita et vielä saa." — "Onko se sitten Karlen kirjeessä?" Ragni nyökkäsi tuskin huomattavasti, sitten sulki hän silmänsä. "Avain?" kuiskasi Kallem. "Se on siellä lukossaan", vastasi hän avaamatta silmiään ja laski irti hänen kätensä.

Kallem meni alas, avasi laatikon, otti esille kirjeen, jonka me jo tunnemme, ja istuutui mukavaan asentoon sitä lukemaan.

Mutta kuinka hän kauhistui! Ja mikä ääretön vihan — ja voimattomuuden tunne hänessä syntyi! Ja tästä ei hänellä ollut vähintäkään aavistusta! Hän ponnahti ylös seisoalle ja raivosi, ja vaipui taas sohvalle kuin olisi saanut halvauksen, — hän teki suunnitelmia ja hylkäsi ne taas, hän tahtoi mennä kaikkien luo ja huutaa heille, että he valehtelivat. Hän tahtoi tunkeutua rukoushuoneesen jonakin päivänä, kun se olisi pakatellen täynnä väkeä, hän nousisi tuolille ja syyttäisi heitä kavalimmasta ja kurjimmasta murhasta … muisti sitten, että Ragnille, vaikka olisi aivan tervekin, tämä olisi kuolinisku.

Hän itse eli tehdäkseen voimiensa mukaan ihmisille hyvää, eikä heistä yksikään ollut siksi jalomielinen, siksi kiitollinen taikkapa vain siksi vihamielinen, että olisi sanonut hänelle: sinun on suojeltava omaa ja vaimosi mainetta, varjeltava avioliittosi kunniaa. Ei edes niin paljon ollut heillä edesvastuun tunnetta! Niin paljon saattoi siis löytyä halpamaisuutta ja panettelun halua tuossa "kristillisessä" yhteiskunnassa! Nyt ymmärsi hän sisarensa: Josefine uskoi noita panetteluja! Siitä juuri puhuakseen hän oli odottanut häntä tuona iltana, jolloin —! Ja tästä kiukustuneena — ja uskoen lujasti noihin juoruihin (vapaa-ajattelijastahan ihmiset saivat uskoa mitä hyvänsä) — Josefine oli hommannut tuon "valaskalan" aivan heidän eteensä! Kaikki uskoivat juoruja, kaikki langettivat tuomioitaan, — ei yksikään noussut heitä puolustamaan, ei kukaan tullut varoittamaan!

Tuo oli siis palkka siitä hyvyydestä, jota Ragni oli osoittanut Karlea kohtaan. Se ei ollut ollenkaan itsekästä, ei, sillä olihan Ragnin toisinaan alkuaikoina pitänyt pakoittaakin itseään olemaan hänelle ystävällinen. Kukaan ei voinut olla Ragnia sydämellisempi. Ja hänen puhtaan sydämensä he tahtoivat…! Nuo ilkiöt, nuo edesvastuun tunnetta vailla olevat autuuden apostolit, nuo ulkokullatut virsien veisaajat, nuo kylmäsydämiset rukousten rustaajat! Hän luki Karlen kirjeen uudelleen ja hänen kävi sääliksi tuota poikaa. Poika parka! Olihan aivan luonnollista, että hänessä heräisi rakkaus, sillä kukapa kunnon mies ei jumaloisi ihmistä, joka hänen tähtensä saa kärsiä tuollaista vääryyttä? Täytyihän pojan kiitollisuuden ja ihailun pakostakin muuttua rakkaudeksi. Heti kotiin tultuaan saisi Karl tulla tänne, niin, sen hän saisi tehdä! Ja täällä Ragnin luona hän saisi olla hänen viimeiseen hengenvetoonsa saakka! Ja hänet ottaisi Kallem rinnalleen, hänet eikä ketään muuta … tuona kauheana päivänä, jolloin hän kulkisi lähinnä Ragnin ruumisarkun jälestä! Kallem heittäytyi sohvalle ja huusi tuskassaan. —

Kenties hän oli kuluttanut aikaansa liian paljon omissa töissään, hänen olisi pitänyt seurustella enemmän ihmisten parissa, ja viedä Ragni heidän seuraansa, niin silloin ei tätä varmaankaan olisi tapahtunut. Ei kukaan, joka kerran olisi oppinut tuntemaan Ragnin puhtaan ja jalon sydämen, ei kukaan olisi uskaltanut, … vaikka kukapa sen tietää! Uskonsääntöjen ja tapojen orjat eivät sellaista näe.

Sigrid tuli juoksujalkaa sisälle, rouva oli tullut kovin sairaaksi, yski hirveästi. Kallem lensi nuolena rappuja ylös, yskäkohtaus oli jo ohitse, mutta hikimärkänä oli Ragni ja niin heikkona, niin uupuneena, että hän varmasti oli nyt pyörtymäisillään. Se, mitä hän oli sylkenyt, oli vihertävää ja veristä, — Kallem tiesi, mitä se merkitsi. Hän ymmärsi asian siten, että hän oli viipynyt liian kauan poissa. Ragni oli tullut levottomaksi ja tuntenut kuumentavan ruumistaan, oli heittänyt peitteen päältään ja sitten… Silmät ummessa hän lepäsi siinä ja Kallem auttoi häntä sellaiseen asentoon, että hän saisi nukkua. Tämän jälkeen Ragni ei enää huoneesta poistunut.

Kallem meni kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti tohtori Meekille, mitä oli tapahtunut ja asiaa sen tarkemmin selittämättä liitti kirjeensä loppuun: "Jos Karl on saapunut, niin kai me kohta hänet näemme luonamme. Minä tiedän nyt kaikki."

Hän meni etsimään jotain vaimoa, joka valvoisi Ragnin luona ja palattuaan hän riensi heti taas hänen luokseen. Ragnin oli nyt helpompi olla, hän oli vaipunut uneen. Herättyään hän huomasi Kallemin vuoteensa vieressä. Kallem autteli häntä, antoi hänelle juotavaa, hyväili häntä ja vastasi hänen kysyviin silmäyksiinsä suutelemalla hänen laihaa kättään. Hänen huulensa vapisivat silloin ja silmälasit kostuivat kyyneleistä.

Mutta he puhelivat aivan muista asioista, — Ragni mainitsi, ettei hänen sisarensa voinut tullakaan tänne ja Edvard taas kertoi itse käyneensä hakemassa Sissel Aunen valvomaan Ragnin luona, sillä hän oli Kallemin mielestä sopivin ja sitäpaitsi heidän ystävänsä. Ragni nyökkäsi siihen myöntävästi. He katselivat toisiansa yhäti, kyllästymättä. Ja kumpikin he ajattelivat sitä, minkä he nyt molemmat tiesivät, — nimittäin syytä siihen, miksi Ragni nyt lepäsi vuoteessa. "Karl parka!" kuiskasi Ragni. "Karl parka", vastasi Edvard.

Kallemin täytyi nousta, hän oli muka unhottanut toimittaa jotain siellä alhaalla. Ainahan jonkin syyn voi keksiä.

Jospa hän sentään olisi saattanut puhua Ragnin kanssa! Mutta hän ei uskaltanut, — eikä hän saanut myöskään tilaisuutta olla yksin. Hän kerkisi töintuskin käydä sairashuoneella ja ottaa vastaan muutamia sairaita kotonaan, kaikesta muusta hän kieltäytyi saadakseen istua Ragnin luona.

Hänen mielestään oli julmaa, että oli uhrannut omaisuutensa ja työnsä noiden ihmisten hyväksi, jotka nyt puolestaan murhasivat hänen elämänsä onnen! Millä mitalla nuo ihmiset oikeastaan mittaavat, kun eivät jo heti nähtyään Ragnin voi käsittää, että hän heistä hienoin ja puhtain luonne sittenkin oli? — tämä selittämätön arvoitus kiusasi alati häntä, ihmisten sokeus oli kerrassaan harmillista. Niiden mukaan, jotka hän tunsi, tuomitsi hän muutkin, — keskinkertaista väkeä, arkioloissaan siveitä, mutta kukaan heistä ei jaksanut kohota arkipäiväisyyden yläpuolelle, kaikki he olivat kirkon ystäviä, rukoushuoneessa kyhjöttäjiä, pastori Tuftin henkivartijoita. Oli hän heidän joukossaan tavannut useita, varoitellen kulkevia kelpoihmisiäkin, mutta kaikilta heiltä puuttui edesvastuuntunnetta langettaessaan tuomioitaan, kaikki he olivat niin rakastettavia julmureita, — aivan syyttömiä murhaajia.

Ei löytynyt ketään, jonka kurkkuun olisi voinut karata: "sinä olet syypää, sinä siitä saat vielä vastata!" Kaikki eikä kukaan. Rakastettavia syyllisiä he olivat, suopeita ihmisiä, jotka kylläkin tiesivät olevansa rikollisia. Mutta yksi heidän joukossaan kuitenkin oli, joka eroittui muista, — Josefine. Josefinen keksintöä tämä ei saattanut olla, hänen luonteensa mukaista tällainen ei ollut. Mutta uskoa sellaista hän kylläkin saattoi, kun se koski ihmistä, jota hän vihasi. Jääkylmällä vaiteliaisuudella antoi hän muiden ilkeämielisyyden ilmausten olla sellaisia kuin ne olivat, tai — antoi hän niiden kasvaa. Vihaa tunsi Kallem nyt häntäkin kohtaan! Vaikkapa hän epäilemättä ei ollutkaan pääsyyllinen — Kallemin täytyi aina tämä toistaa, sillä tuskinpa Josefine oli tuota parjausta edes huulilleen päästänyt, siksi ylevä luonne hän oli —, niin Josefine kuitenkin oli tästä murhasta eniten vastuunalainen! Kallem oli vakuutettu siitä että Josefineakin, vaikka hän olikin itse asiassa hyvin vähäisessä määrässä kristitty, oli katkeroittanut tuon pikku olennon epäusko ja myöskin se seikka, että noin syyllinen ihminen uskalsi ylenkatsoa heidän uskoansa. Siitä tuo liiallisuuksiin menevä "oikeudenmukaisuus", joka niin varmasti ja hyvää tarkoittavasti surmasi.

Mutta niin paljon oli Kallem sukua Josefinelle, että hänkin tunsi halua kostaa. Myöskin hän piti sitä "oikeudenmukaisena", eikä hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä, että hän erehtyi. Ei hän koskaan sellaista tuntenut istuessaan Ragnin luona, sillä jo yksistään Ragnin läsnäolo teki hänet hyväksi. Kun nämä ajatukset hänen siellä Ragnin luona istuessaan pyrkivät esiin, tuli hän aina hyvin liikutetuksi, puristi Ragnin kättä, siveli hänen otsaansa, katsoi häntä silmiin, autteli häntä, — kunnes hänen täytyi lähteä, muuten hän olisi langennut polvilleen ja joutunut kokonaan pois suunniltaan.

Nyt siellä istui tuo kelpo Sissel Aune; hänen tummat silmänsä valvoivat ymmärtäväisinä ja rauhallisina Ragnia ja katsahtivat joskus osaaottavasti myöskin Kallemiin. Hänessä näki Kallem kaikkien niiden edustajan, joiden mielestä hän oli jotain ollut ja jotka nyt olisivat tahtoneet auttaa, jos vain olisivat voineet. Aase ja Sören Pedersen tulivat joka aamu salaa kyökkiin kysymään, kuinka rouva voi ja kun tieto tästä levisi, tuli niitä yhä useampia ja useampia, kaikki hiljaisina ja osaaottavaisina. Sigridin oli niin vaikea tulla rouvan luo, sillä silloin hänet itku aina valtasi. Mutta hän tuli kuitenkin sellaisissa tapauksissa kuin esim. silloin, kun everstinna Bajer eräänä kylmänä talvipäivänä saapui kukka päällysviittansa alla ja pyysi että se vietäisiin rouvan huoneesen ja asetettaisiin sellaiseen paikkaan, että rouva voisi sitä katsella. Palvelustytöllä, jonka lapsen Kallem oli pelastanut vaikeasta taudista (samalla tytöllä, joka oli nähnyt Kristen Larssenin kummittelevan!), oli myöskin kukka, yksi ainokainen vain, ja kun hän sai kuulla everstinnan lahjasta, toi hänkin omansa. Ruukku oli tosin yksinkertainen, mutta yks'kaikki. — Ilman näitä ystävyyden osoituksia ei Kallem olisi voinut kaikkea tätä kestää.

Eräänä päivänä palattuaan sairashuoneelta hän näki vieraita päällysvaatteita eteisessä. Ennenkuin itsekään riisui yltään avasi hän salin oven, siellä seisoi parveke-ikkunan luona Otto ja Karl Meek. Karl käännähti ensin ja riensi heti Kallemin kaulaan. Hän näytti kuihtuneelta ja hänessä oli jotain levotonta, melkeinpä hermostunutta. Hänen pitkä tukkansa oli epäjärjestyksessä, hänen soikeat kasvonsa näyttivät ikäänkuin tulleen suuremmiksi, hänen silmänsä kuvastivat omituista, liekehtivää voimaa, jota Kallem ei niissä ennen ollut huomannut. Ne katsoivat taukoamatta Kallemiin. Anteeksi pyytävinä ja tuskaisina ne häntä seurasivat. Karl ei voinut hillitä liikutustaan, ei olla rauhallinen ja kun Kallemin täytyi myöskin puhella isän kanssa, alkoi Karl katsella ympärilleen, kävi flyygelin luona, hiveli kädellään pöytiä, kosketteli kukkia, aukoi nuottivihkoja, — meni sitten ruokasaliin, virkahuoneeseen, oli siellä kotvan aikaa yksinään, sieltä kyökkiin Sigridin luo ja sinne hän jäikin. Kallem katseli useasti ympärilleen, minne Karl oli mahtanut hävitä, tohtori Meek huomasi sen ja virkkoi: "Meillä Meekeillä on kaikilla voimakkaat tunteet. Me olemme koettaneet hillitä niitä, mutta hän tuolla, hän ei niitä voi hillitä. Jos ne toisaalla suljetaankin, purkautuvat ne toisaalta ulos." Karl tuli sisään ja näytti kovin itkeneeltä, Kallem ei halunnut, että hän menisi Ragnin luo, joka tapauksessa hänen tulisi odottaa siksi kunnes rauhoittuisi. Itse hän vakuutti, että hän siellä ylhäällä heti muuttuisi levolliseksi, hän rukoili hartaasti, että saisi nähdä Ragnin, mutta mikään ei auttanut. Koko sinä päivänä ei Karl sinne päässyt, iltaisin oli Ragni aina huonompi, eikä hän saanut tietääkään, että Karl oli tullut.

Seuraavana aamuna kertoi Kallem Ragnille, joka oli silloin virkeämpi, että tohtori Otto Meek oli tullut kaupunkiin ja käynyt heillä eilen kysymässä Ragnin vointia. "Entä Karl", kysyi Ragni. — Niin, Karl oli ollut mukana. — Ragni lepäsi hetken sanomatta mitään. "Kyllä kai soitto sieltä alhaalta kuuluu tänne ylös." — "Kyllä, jos salin ovi on auki, mutta onko se hyvä —?" Eteinen oli lämmin ja sen kautta tuuletettiin näitäkin ylähuoneita, niin että sen puolesta ei ollut mitään estettä. "Mutta luuletko voivasi kestää musiikkia?" — "Minä kaipaan musiikkia", vastasi Ragni. Sissel Aune katsoi tohtoriin, hän uskoi varmasti, että se ei olisi hyväksi. "Eikö Karl saa tulla sinua tervehtimään?" Ragni lepäsi ja käänteli toisella kädellään lakanan nurkkaa, toisessa hänellä oli nenäliina. Hän ei vastannut, mutta selvästi huomasi, ettei hän sitä tahtonut. "Mutta saahan tohtori Meek käydä sinua katsomassa?" — "Eikö sitä voi välttää?" Kallem toivoi, että tohtori Meek saisi nähdä hänet. Päivemmällä saapui tohtori Meek ja Kallem kertoi hänelle kaikki. Karl pyysi niin nöyrästi, että saisi seista edes toisten takana ovella. Hän ei virkkaisi sanaakaan, eikä liikahtaisi vähääkään ja poistuisi heti. Kallemia säälitti poika parka eikä hän voinut sitä häneltä kieltää. Hän meni itse ensin sisään ja ilmoitti Meekin, joka tuli heti jälestä. Tohtori Meekin leveän selän takaa Karlea ei näkynyt, hän seisoskeli oven pielessä. Ragni lepäsi niin, että kasvot olivat oveen päin. Hän ei nähnyt Karlea, mutta Karl näki vilaukselta nuo kuihtuneet kasvot, sisäänpainuneet, kuumetta hehkuvat posket ja kuivat huulet. Katseen loisto oli kuin kauan kaikuva hätähuuto. Myöskin Sissel joutui puolittain Ragnin eteen, sillä hänen täytyi olla sängyn toisella puolen antamassa juotavaa, Ragnia kun vaivasi näet yöt päivät kalvava jano.

Meek kyseli yhtä ja toista, Ragni vastaili hajamielisesti ja kurkaili arasti hänen molemmille puolilleen. Aavistiko Ragni, että Karl oli siellä? Sitten muutti hän asentoa ja Sissel vetäytyi pois. Nyt olisi hän voinut nähdä Karlen, mutta Karl oli jo mennyt.

Hänet löydettiin sitten salista aivan murtuneena, epätoivon vallassa. Hän rukoili, että saisi jäädä tänne ja että saisi entisen huoneensa, — vaikkapa ei saisikaan enää Ragnia nähdä, — hän ei voinut olla täältä poissa. Kallem ei saattanut häneltä sitä kieltää ja isäkin näytti sitä toivovan. Karlen koko olennossa oli jotain, joka herätti heissä vakavia mietteitä.

Seuraavana aamuna soitti Karl. Salin ovi oli auki ja Ragnin kamarin ovi raollaan. Soitto kaikui sinne ylös hillittynä ja kuului kauniilta. Karl oli edistynyt soittotaidossa. Kappaletta Ragni ei tuntenut, mutta se vaikutti häneen, ja hän käski sanoa Karlelle terveisiä, että hän oli hyvin kiitollinen soitosta. Karl soitti myöhemmin vielä yhden kappaleen ja seuraavana aamuna soitti hän myöskin. Seurauksena tästä oli, että hän sai luvan päästä Ragnia tervehtimään. Karl lupasi olla hiljaa, niin hiljaa, ja viipyä siellä vain silmänräpäyshetken. Jo eteisessä alkoi hän kulkea varpaillaan ja hän hiipi sisään kuin varjo. Kuitenkin oli hänellä työ ja tuska hillitessään tunteitaan. Mutta heti, kun Ragnin katse valtasi hänet, kuten aina ennenkin, tunsi hän, että Ragni häntä arkaili ja toivoi hänen poistumistaan. Tämä lamautti häntä ja hän katsoi rukoilevasti Ragniin. Ragni huomasi tämän muutoksen Karlessa. Kallem tarttui silloin Ragnin käteen ja hän rauhottui. Mitä kauemmin Karl siinä seisoi, sitä suuremmaksi kasvoi Ragnissa säälintunne häntä kohtaan. Karl oli kärsinyt, hän oli hyvä poika, Ragni koetti hymyillä ja ojensipa vielä laihan kätensäkin häntä kohti. Karl katsoi Kallemiin eikä tarttunut siihen, ei hän edes liikahtanut, mutta ankara mielenliikutus pyrki purkautumaan esille ja ikäänkuin sitä tukahduttaakseen kuiskasi Ragni: "Karl hyvä!" Silloin Karl läksi.

Tämän käynnin jälkeen hän oli hiljainen ja ajatuksiinsa vaipunut, kuin ajattelisi hän jotain erikoista. Hän puheli harvoin Kallemin kanssa, eikä muiden kanssa vaihtanut sanaakaan. Joka aamupäivä hän sai hetkisen olla siellä ylhäällä, hän soitteli Ragnille salista ja vaelteli muuten koko päivän yksinään.

Kun hän taas eräänä aamupäivänä soitti, tunsi Ragni jo heti ensi säveleistä, että se oli jotain Karlen omaa. Pari kertaa ennenkin hän oli soittanut pieniä kappaleita, jotka Ragni oli tuntenut hänen itsensä säveltämiksi, nyt noudatti hän uusia esikuvia ja hänen oma erikoisuutensa siitä kärsi. Tämä uusi kappale oli yritys johonkin suurempaan, alku hurjaa, myrskyistä intohimoa, — herra-jumala, tämä kuvaa varmasti häntä itseään! ajatteli Ragni. Keskellä pauhaavaa sävelmerta tuli äkkiä hiljaisuus, ja silloin alkoi kuulua laulava sävel, luottava ja koruton, enköhän se vaan ole minä? Sitten alkoi kajahdella kirkunaa ja ulvomista tämän rauhallisen ja onnellisen säveleen ympärillä, — oli muutama tahti tätä laulavaa säveltä ja sitten monta tahtia valitusta ja kirkumista ja kaiken tämän ohella humisi tuo ensimäinen teema. Siinä oli todellisuutta, liiaksikin todellisuutta, sillä se vaikutti väkisinkin naurettavasti. Ragnin täytyi pidättää itseään purskahtamasta nauruun, hän ei kärsinyt mitään tällaista. Hän katsahti Sissel Auneen ja aikoi pyytää häntä menemään alas sanomaan Karlelle, että lopettaisi, mutta Sissel Aunen viisaat kasvot olivat niin kummastuksissaan noista luonnollisista huudoista, — hyvä ystävä, voiko ihmiset musiikissakin huutaa? Viimeinen jäte Ragnin entistä hilpeyttä purkausi esiin parina naurunpuuskana, sitten vielä parina, — ja sitten tuli yskäkohtaus! Se uudistui yhä, yhä ja yhä, — ankarampana kuin koskaan tätä ennen.

Soittaessaan Karl kuuli, että kyökin kello soi vimmatusti, hän kuuli Sigridin hyökkäävän portaita ylös ja kohta taas rientävän alas, huutaen tohtoria. Karl tiesi, että Kallem oli juuri mennyt sairashuoneelle ja läksi heti juoksemaan sinne ilman lakkia ja päällysnuttua, ei löytänyt häntä heti, joten kohtaus oli jo ohi kun he saapuivat. Ragni oli yskinyt verta enemmän kuin tavallisesti, Kallem oli kovasti säikähtänyt, sen näki Karl, joka tietämättään oli rientänyt hänen jälestään ylös. Hän vetäytyikin heti takaisin.

Päivemmällä tuulautettiin huonetta ja Kallem oli vielä siellä. Silloin tuli Karl oven ulkopuolelle ja kuuli Kallemin puhuvan, uskalsipa hän kurkistaa sisällekin. Ragni lepäsi heikkona ja väsyneenä, mutta Kallem oli juuri kysynyt, eikö nyt tuntunut helpommalta. Ragni näki vilaukselta Karlen suuret, kauhistuneet kasvot. Hän muisti nauraneensa hänelle ja hän oli Kallemilta kuullut, että Karl oli tuskissaan juossut häntä hakemaan ilman hattua ja päällysnuttua. Silloin viittasi hän Kallemille, että Karl saisi tulla sisälle. Hän hymyili Karlelle ja nostipa hiukan — hyvin hiukan — kättänsä, kiittääkseenkö häntä? Karl uskalsi nyt astua lähemmäksi, tänään hän kyllä sen ottaisi vastaan. Hän tahtoi enemmänkin, hän tahtoi kumartua sen ylitse ja hänen silmiinsä ilmestyi ihmeellinen loisto. Kallem, joka seisoi Ragnin oikealla puolen, huomasi sen, huomasi myöskin, että hän aikoi kumartua sen käden ylitse, jossa Ragnilla oli nenäliina, ehkäpä vielä suudellakin sitä, ja hän kiiruhti sanomaan: "Elä tee sitä, Karl!" — Karl nousikin heti ja katsoi heihin kumpaankin, mutta taas sävähti hänen silmiinsä tuo ihmeellinen loiste ja siinä silmänräpäyksessä oli hän nojautuneena sekä käden että nenäliinan yli ja suuteli niitä molempia. Ennenkuin ehdittiin mitään sanoa, oli hän taas pystyssä ja näytti siltä kuin tahtoisi hän tapella tai kuin olisi hän suorittanut suuren sankarityön. Ragni lepäsi toivottomana ja ymmärtämättä asian todellista laitaa, Karlen sotilaallista ryhtiä, hänen suurta tekoaan hän ei ymmärtänyt, mutta sitä paremmin käsitti hän Karlen hirvittävän varomattomuuden. Karl oli jo hävinnyt huoneesta.

Jos hän tahtoi kuolla Ragnin kanssa, niin oli se erehdys, joka jossain toisessa tilaisuudessa olisi synnyttänyt suurtakin hauskuutta, varsinkin niissä, jotka tiesivät, että Ragni oli juuri vähää ennen puhdistautunut yskäkohtauksen jälestä ja että nenäliina oli uusi ja puhdas. Mutta Kallem ajatteli vain sitä, että kun kaikki oli saatu hyvälle kannalle, voi joku hullu tulla ja pilata koko homman, — Ragnia oli säikytetty.

Niin pian kuin suinkin voi, Kallem kiiruhti etsimään Karlea. Tämä oli juuri päällysvaatteissaan hyökkäämässä ulos. Mutta Kallem huusi: "Minnekä sinä aijot mennä?" Karl ei vastannut, hän näytti olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa ja tahtoi vaan rientää ulos. Kallem veti hänet takaisin, asetti hänet eteensä, katsoi häntä vakavasti silmiin ja kiersi ystävällisesti kätensä hänen kaulaansa. Silloin purskahti Karl itkuun. Hän valitti olevansa aivan mahdoton, menetteli joka kerta mielettömästi, hän ei kelvannut mihinkään. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa, mitä Kallem hänelle sanoi, hän ei huolinut lohdutuksesta, hänen kurjuutensa ja halpuutensa oli niin hirvittävän suuri, eikä hänellä ollut edes kykyäkään mihinkään. Hänen viimeinen sävellyksensä, joka jos mikään oli hänen omaa elämäänsä, se oli todellisinta, mitä hän voi saada aikaan ja kun hän nyt aamupäivällä oli sitä soittanut, oli se tuntunut hänestä naurettavalta, niin hirvittävän naurettavalta! — Ohoo, ajatteli Kallem, sitäkö se onkin!

Ja sitä se oli. Ragnin läheisyydessä tunsi Karl, että Ragnikin sen tuomitsi.

Kallem käsitti nyt, miten suuresti hän oli erehtynyt siinä, että oli sallinut Karlen tulla tänne, hän ajatteli kauhistuksella, mitä Ragni oli mahtanutkaan kestää hänen tähtensä. Hänellä itselläänkin oli nyt täysi työ pitää häntä tasapainossa.

Eräänä päivänä sanoi hän Ragnille — kun Ragni sattui kysymään Karlea —: "Sinulla on ollut hänestä paljon enemmän huolta kuin mitä olen voinut aavistaakaan?" Ragni sulki silmänsä, avasi ne jälleen ja hymyili.

Karl ei tullut enää ylös Ragnin luo, eikä hän enää pyytänytkään sinne päästä. Hirveissä tunnetuskissaan ei hän voinut soittaakaan, Kallemin täytyi oikein pakoittamalla pakoittaa häntä soittamaan joitakin omia pikkusävellyksiään. Tämä tapahtui nyt suljettujen ovien sisällä, mutta Ragni kuuli sen kuitenkin ja sanoi Kallemille, että ne kappaleet olivat hyviä ja sitä mieltä oli myöskin Kallem. Tästä tuli Karl taas iloiseksi, hänen itseluottamuksensa palasi vähitellen — ja hän alkoi taas muuttua rakastettavaksi.

Heti kun Kallem oli saanut ympäristönsä rauhoittumaan, tuli hänen oma vuoronsa. Hänen miehekkäästä taistelustaan ei aina ollut toivottua tulosta, ja Karl tuli vihdoinkin käsittämään, että täällä oli muitakin, jotka kärsivät, eikä yksin hän ja että muitakin oli otettava huomioon. Ja nyt hänessä tapahtui täydellinen muutos, hän eli yksinomaan Kallemin hyväksi, oli huomaavainen ja kekseliäs. Yksi lohdutuskeino oli, joka aina auttoi ja johon hän useasti turvautui: hän alkoi puhua Ragnista, ylistää hänen sielunominaisuuksiaan. Hän osasi luoda hienon kuvan siitä, mikä oli erikoisinta ja ominaisinta Ragnin olennossa, hän osasi taiteellisesti värittää Ragnin pienimmänkin teon tai sanan ja se jumaloiva ihastus, jolla hän hänestä puhui, juuri vaikutti Kallemiin, ja myötätuntoisuuden lämpöähän Kallem tarvitsikin, sillä yhä masentuneemmaksi hän tuli kuta enemmän Ragni heikkoni. Ragni ei voinut enää pitää päätään tyynyllä, se solui aina milloin sen toiselle milloin toiselle puolelle, hänen silmissään oli ikäänkuin henkistä loistoa ja hän näki kaikki nyt kirkkaammassa valossa, hänen ohuet, äänettömät huulensa olivat avoinna ja hän muistutti, siinä valkeassa huoneessa, valkeiden lakanoiden välissä ja valkeassa puvussaan jotain avutonta, untuvia vailla olevaa linnunpoikaista hyljätyssä pesässä. Usein oli Karl se, joka sai Kallemin rauhoittumaan, kun tämä tuli sieltä Ragnin luota voimattomana hillitsemään suruaan tai kuolemanväsyneenä ja Karl se aina löysi sattuvat sanat ja saipa vielä hänet rajattomasti ylistämäänkin Ragnia.

Ragni ei voinut paljoa puhua, eikä hän halunnutkaan, mutta se mitä hän sanoi, osoitti, ettei hän koskaan erehtynyt tilastaan, — niinkuin rintatautiset tavallisesti. Eräänä päivänä viittasi hän Kallemia kumartumaan lähemmäksi häntä. "Kristen Larssen", hän kuiskasi, "on tuolla nurkassa". Sitten hän hymyili ja hetken päästä lisäsi: "Nyt minä en häntä pelkää." Toisen kerran lähetti hän hakemaan Kallemia saadakseen vain sanoa: "Sinä et saa olla kenellekään vihainen — minun tähteni." Hän ei maininnut nimiä. Kallem puristi hänen kevyttä kättään ja Ragni katsoi häneen silmät täynnä säteilevää hyvyyttä. Joskus koetti Ragni hymyilläkin, mutta siihen ei hänellä enää ollut voimia. Kun hän näki Kallemin kyynelissä, viittasi hän hänen kumartumaan ja hän siveli kädellään hänen tukkaansa. Kerran kun Kallem tällaisena hetkenä kiitti häntä kaikesta, mitä hän oli hänelle ollut, — koetti Ragni häntä rauhoittaa, hänen tulisi heittää sellaiset ajatukset.

Sittenpä he eivät enää monta sanaa vaihtaneet. He puhuivat silmäyksillä ja merkeillä. Heidän tuskansa oli yhteinen eikä heidän välillään ollut mitään, josta he eivät olisi puhuneet. Heidän kiitollisuutensa, heidän surunsa ei tarvinnut enää sanoiksi pukeutua. Hetki lähestyi.

Eräänä iltapäivänä kuultiin Sisselin soittavan, soittavan, soittavan. Sigrid hyökkäsi ylös ja hänen jälestään Kallem ja Karl. Tämä viimemainittu jäi oven ulkopuolelle. Hän kuuli, että Ragnilla oli yskäkohtaus ja vallan hirvittävä. Hän ei luullut enää Ragnilla olevan voimia kestää tuollaista, jokainen yskäys koski hänen rintaansa, leikkasi, viilsi hänen sydäntään. Ragnin tuskainen ääni nosti hien hänen otsalleen, hän ei voinut kuunnella eikä uskaltanut lähteä. Tämä oli varmaankin Ragnilla viimeinen hetki. Hän kuuli Sigridin itkevän, hän kuuli hänen nyyhkyttävän: "Rouva! rouva!" — ja heti sen perästä: "hän kuolee!" Silloin avasi Karl oven. Ensimäinen, mitä hän näki, oli verta ja silloin hän tunsi voimiensa pettävän, hän pyörtyi.

Päästyään taas tajuntaansa huomasi hän olevansa omassa sängyssään. Sigrid istui siinä sängyn vierellä ja itki. Sitten muisti hän, mitä oli tapahtunut ja kysyi: "Onko hän kuollut?" — "Tohtori luulee, että se pian tapahtuu."

Myöhemmin saivat he kumpikin tulla sisälle. Ragni lepäsi vuoteella aivan kuin olisi nukkunut, yhtä kalpeana kuin lakana, joiden välissä hän lepäsi. Kallem piti häntä kädestä. He eivät voineet nähdä Kallemin kasvoja, mutta he näkivät olkapäiden tuon tuostakin vavahtelevan ja kuulivat hänen nyyhkytyksensä. Toisella puolen seisoi Sissel. Kuinka kummallista oli nähdä näitä kahta surun eri ilmestymistapaa. Vaikka Sisselin lujat, rehelliset kasvot ilmaisivatkin osanottavaisuutta, — niin oli hän kuitenkin vieras, näytti aivan siltä kuin olisi hän peninkulman päästä katsellut Kallemin äänetöntä epätoivoa. "Onko hän kuollut?" kuiskasi Sigrid. Sissel puisti päätään. Ragni kuuli kysymyksen ja avasi silmänsä. Hän tahtoi vielä viimeisillään hyvittää heitä, koettamalla, ei hymyillä, sillä sitä hän ei jaksanut, vaan lähettää heille viimeisen tervehdyksensä. Hänen katseensa suuntautui Sigridiin ja Karleen, mutta siirtyi heti Kallemiin. Hetken kuluttua hän oli kuollut.

Toiset poistuivat, yhäti istui Kallem.

Kun hän sitten tuli alas, ei hän löytänyt ketään. Karl oli mennyt omaan huoneeseensa, Sigrid istui Sisselin kanssa omassa kamarissaan. Kyökki oli tyhjä, virkahuone tyhjä, tyhjiä olivat nyt kaikki huoneet. Hän oli Ragnille luvannut lukevansa ne muistelmat, jotka Ragni oli häntä varten kirjoittanut, — niin ne olivat siellä Karlen kirjeen alla ja niitä ympäröivään päällystään oli kirjoitettu vain sana: "sitten". Mutta hän ei nyt voinut ja tuskin hän voisi niitä lukea koko sinä aikana, jonka Ragni vielä oli täällä kotona. Hän pysähtyi Ragnin kirjahyllyn eteen ja katseli sitä, — se oli kuva Ragnista, sekin. Kuinka usein hän oli jo ennenkin sitä katsellut ja hymyillen silmäillyt kirjojen nimiä. Hänen silmänsä kiintyivät nyt Henrik Ibsenin "Villisorsaan". Pitkä kun oli, voi hän helposti ylhäältä päin nähdä, että sen loppupuolella oli aukko lehtien välissä. Hän otti kirjan esille ja huomasi, että Ragni oli leikannut siitä pois ne lehdet, joilla kerrottiin Hedvigin surullisen elämäntarinan loppu, sen paikan, jossa hän ampuu itsensä ja myöskin ne lehdet, joilla kuvataan sitä, mikä sitten seuraa. Ragni oli leikannut sen pois, hän ei tahtonut, että niin kävisi.

Tuskinpa mikään olisi tehnyt voimakkaampaa vaikutusta. Hän heittäysi sohvalle ja itki kuin lapsi, jota on pahasti kohdeltu. Ragni oli tietysti liian hienotunteinen ja arka, se maailma, jossa me elämme ja taistelemme, on vielä liian raaka, sen on tultava paremmaksi, ennenkuin sellaiset kuin Ragni voivat siinä elää. Ragni oli koettanut leikata siitä pois sen, josta hän ei pitänyt, mutta hän tulikin itse leikatuksi.

11.

Pikku Edvardilla oli silloin, kun hänen kasvatuksestaan riideltiin, ollut yskä jo muutamia päiviä ja saman sunnuntain iltana hän tuli sairaammaksi, joten hänen oli pysyttävä sisällä.

Parin päivän perästä hän pääsi jälleen ulos ja näytti koko lailla terveeltä, mutta iltasella hän yski jälleen ja olipa hänellä kuumettakin. Hänen oli pysyttävä taas sisällä. Poika oli tottunut askartelemaan ulkoilmassa ja siksipä hän tulikin nyt juonikkaaksi ja kadotti ruokahalunsa; Josefine puuhasi aika lailla hänen kanssaan, ja olipa lopulta ankarakin. Silloin poika äkämystyi ja tahtoi mennä mummon luo, mutta sinne häntä ei laskettu. Mutta kun mummo sitten tuli hänen luokseen, käänsikin hän töppöset toisaanne ja juoksi isänsä turviin. Sieltä hän palasi itkien takaisin, hän ei ollut saanut ottaa kirjoja alahyllyltä rakentaakseen niistä taloja.

Äkäpäissään hyökkäsi hän sänkyynsä. Hän valitti yskiessä koskevan rintaansa. Yöllä oli hän kovassa kuumeessa ja houraili, että Kristen Larssen muka suuri säkki kädessä ajeli poikia takaa, halusi pistää ne säkkiin ja kantaa helvettiin.

Josefine hoiteli häntä tärpättikääreillä ja muilla tiedossaan olevilla keinoilla, mutta kun pappi aamulla tuli katsomaan, pyysi hän tätä hakemaan lääkäriä.

Kent oli heidän kotilääkärinsä, mutta hän ei voinut tulla ennenkuin iltapäivällä ja silloin kävi tutkimuksesta selville, että pojalla oli keuhkotulehdus. Josefine oli menetellyt aivan oikein. Tohtori määräsi ruokajärjestyksen, kirjoitti lääkettä, jota olisi annettava joka toinen tunti ja pyysi, että kutsuttaisiin hänet heti paikalle, jos kuume sattuisi nousemaan yli 39°.

Seuraavina päivinä poika tuli paremmaksi, söi hiukan ja yski vähemmän. Kuume ei noussut yhtenäkään iltana yli 38°. Jumalan kiitos!

Vaikka vaara oli ollutkin näin pieni, tuntui sentään sekä Tuftista että Josefinesta kuin joku näkymätön käsi olisi levännyt heidän hartioillaan. Pojan sairauden aikana he tunsivat hitaasti lähestyvänsä toisiaan ja he hakivat tilaisuutta saadakseen puhella toistensa kanssa — tosin vain lapsen tilasta, mutta heidän äänensä sävyssä oli jotain anteeksipyytävää.

Yskä ja pistokset kupeessa lakkasivat, poika parani huomattavaa vauhtia, mutta ruokahalu ei ollut kehuttava ja kuumetta oli vielä hiukan joka päivä eikä voimatkaan ruvenneet palautumaan. Hänelle ostettiin uusia askareita, jotka ensimäisenä päivänä huvittivat häntä, mutta toisena hän jo niihin kyllästyi. Isä ja äiti kertoivat vuorotellen hänelle satuja. Hän kuunteli niitä tekemällä kysymyksiä. Mummosta hän ei välittänyt ollenkaan. Joskus kuume kohosi äkkiä ja silloin häntä värisytti. Kent oli levoton varsinkin sen johdosta, että kuume kohosi aina iltasella. Hän määräsi kiniiniä ja käyttipä jo espanjan-kärpästäkin. Josefine ei ollut juuri liikahtanutkaan sairasvuoteen äärestä eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan avusta. Ei poikakaan halunnut ketään muuta läheisyyteensä.

Mutta poika oli aina vain paranemaan päin ja pappi sanoi eräänä iltana heidän ollessaan kuumetta mittaamassa: "Kyllä me vielä pelosta pääsemme, Josefine." Josefine katsahti häneen, Tuft ojensi kätensä: hän tarttui siihen, mutta häpesi taas ja veti kätensä pois.

Tohtori Kent oli kertonut heille, että rouva Kallem oli kovin sairaana eikä voinut enään huoneestaan liikkua. Toisilta he sitten kuulivat, että Ragnilla oli keuhkotauti ja kumpikin he kysyivät asianlaitaa tohtori Kentiltä, joka ilmoitti sen olevan vieläpä nelistävää keuhkotautia.

Pappi ei sanonut mitään Josefinelle, mutta Kentille hän sanoi, että se varmasti oli onneksi hänen langolleen, ehkäpä hänestä nyt tulee vapaa mies ja sen kautta voi myöskin henkisesti kasvaa.

Josefineen se vaikutti toisin. Tuft huomasi sen siitä, että Josefine tuli hiljaiseksi ja umpimieliseksi. Vain jonkun sanan hän silloin tällöin sai vaimoltaan.

Kerran iltapäivällä aikoja sen jälkeen loikoili Josefine sängyssä ja mietiskeli, minkälaisen vaikutuksen mahtaisi Ragnin kuolema tehdä hänen veljeensä, — ja hän oli näkevinään hänet. Ei hän ensin sitä ajatellut, mutta sitten muodostui tuo kuva niin ihmeellisen selväksi. Hän näki hänen lepäävän pitkältä pituuttaan virkahuoneensa sohvalla. Hän näki koko huoneen, sen uutimet, kirjahyllyt, kirjat, kirjoituspöydän, kaksi muuta pöytää, suuren nojatuolin, useita avattuja kirjoja, kirjoitettuja papereita, arkkeina toinen toisensa vieressä, … hän näki joka lehden, jokaisen yksityiskohdan ja Kallemin itsensä ruskeassa puvussa, jota hän ei ennen ollut nähnyt hänen käyttävän. Mutta koko virkahuoneessa hän ei ollut käynyt, sen jälkeen kun se oli kalustettu, lainkaan ja noita huonekaluja, uutimia, tapetteja hän ei ollut koskaan vielä nähnyt, mutta hän ei vähääkään epäillyt, etteivät ne olisi sellaisia todellisuudessa. Jonain muuna aikana tämä olisi vaikuttanut häneen vallan toisella tavalla, mutta nyt haihdutti kaiken muun tietoisuus siitä, että hän sai nähdä veljensä, ja niin kuihtuneena surusta! Mitä tarkemmin hän häntä katsoi, sitä kovemmin se häneen koski. Niin, Josefine näki nyt hänet sellaisessa epätoivossa, ettei mikään tätä ennen, ei edes isän kuolemakaan ollut häneen kovemmin koskenut. Hän näki veljensä kiemurtelevan tuskissaan ja itkevän ääneensä, hän näki hänen yhteen puristetut kätensä, hän näki lopuksi vain yksinomaan hänet, hänen vaikeroivan katseensa tuuheiden kulmakarvojen alta ja silmälasien takaa ja äärettömän tyhjyyden hänen ympärillään… Josefine heräsi tästä aivan kylmänä hiestä ja niin väsyneenä, että tuskin voi kättänsäkään liikuttaa. Tämän jälkeen tunsi hän aina selittämättömän pelon painostusta, se vei häneltä unenkin. Koskiko se hänen veljeänsä vaiko poikaansa? Pikku Edvard lepäsi siinä hänen vieressään yskässä ja hengenvaarassa, mutta hänestä tuntui kuin poika olisi ollut hänestä hyvin kaukana. Poikansa korkea otsa näytti hänestä tyhjältä, hänen katseensa häilyvältä, kätensä eivät enää olleet lapsen käsien näköiset, ne eivät olleet elämätä varten. Josefine kiiruhti joskus hänen luokseen tullakseen vakuutetuksi, että poika oli häntä lähellä. Niin, siellä hän oli, mutta herrajumala! — eihän hän vain kadottane pikku Edvardia. Tässä kärsimyksessään hän huomasi yhtäläisyyttä veljensä surun kanssa. Pikku Edvardin ja Ragnin kohtalot näyttivät hänestä samankaltaisilta. Unettomina öinä ja raskaina päivinä ne kietoutuivat hänen mielikuvituksessaan niin toistensa yhteyteen, että hänestä tuntui kuin molemmille lankeisi sama tuomio.

Tähän saakka hänen uskonnollinen tunteensa oli ollut oikeastaan vain vapauden kaipausta ja järkähtymätöntä totuuden rakkautta. Tässä tuskassa ja pelossa tunsi hän taipumattoman salaperäisen kohtalon painostusta. Häntä säikytti pieninkin seikka. Joka paikassa näki hän enteitä ja merkkejä. Poika voi levätä ainoastaan sairaalla kupeellaan, muussa asennossa häneen koski niin, että hänen täytyi valittaa, … ja Josefinesta tuntui häntä auttaessaan tämä käsittämättömältä. Hän koetti asettaa hänet tyynyjen nojaan, mutta poika rukoili sydäntä vihlovasti, että annettaisiin olla hänen rauhassa. Josefine ei saanut enää koskea hänen jalkaansakaan, sillä poika tahtoi levätä polvet koukussa ja toinen polvi määrätyssä asennossa toisen päällä, … selittämättömiä päähänpistoja, jotka ikäänkuin sysäsivät hänet syrjään. Merkitsikö tämä sitä, että hänen olisi opittava ymmärtämään, että hän itse asiassa olikin kaikkien tiellä.

Lopulta hän vallan hermostui tästä. Jo tuo hänen pelkonsa, jota hän tunsi poikaa hoidellessaan, olisi ollut kylliksi, mutta ajatukset, jotka hänessä silloin heräsivät, tekivät hänet vallan hulluksi epätoivosta. Kenellekään hän ei siitä puhunut. Tuo jalkojen pitäminen tuossa asennossa tuntui hänestä niin hirvittävän salaperäiseltä ja merkilliseltä, että hän sen johdosta rupesi pelkäämään koko poikaa, hän ei tuntenut häntä enää omakseen. Vasta myöhemmin ja aivan sattumalta hän huomasi, että jalat olivat nilkkaluun kohdalta turvoksissa. Hän oli aina kuullut, että se merkitsi lopun lähenemistä. Töintuskin jaksoi Josefine laskeutua portaita alas pastorin kansliaan, jossa pappi istui savupilven ympäröimänä. Pappi näki edessään vaimonsa kalpeana ja kauhistuneena, yllä valkea yöpuku: "No mutta rakas Josefine, mitä on tapahtunut?" Josefine kertoi huomionsa ja he riensivät molemmat ylös. Olekin näki nyt, että jalat olivat turvoksissa, laskeusi polvillensa vuoteen ääreen ja kumartui rukoukseen. Pienokaisen lyhyt hengitys ja nuo välkkyvät mutta välinpitämättömät silmät, joilla hän katsoi isäänsä, vihloivat Josefinen sydäntä. Hänkin olisi tahtonut rukoilla, mutta samassa tyrkkäsi poika isäänsä kädellään, hän ei kärsinyt tupakan hajua. Siten esti poika äitinsä rukoilemasta.

Tohtori Kentin hymyily, hänen hiljainen, mutta varma lausuntonsa, että tauti oli samalla asteella kuin silloinkin, kun hän ensikerran huomasi tulehduksen, ei se ollut lainkaan pahemmaksi muuttunut, jalat olivat varmaankin turvonneet polvien kummallisesta asennosta, — se rauhoitti heitä siinä määrin, että Josefine ihan itki ilosta. Tohtori tutki virtsaa ja se vahvisti hänen sanansa.

Sinä yönä Josefine nukkui enemmän kuin pitkään aikaan sitä ennen, mutta sittenkin tunsi hän itsensä entistä väsyneemmäksi.

Taas kului joku aika. Sitten eräänä iltana tuli pappi tohtori Kentin seurassa tavallista juhlallisempana ylös Josefinen ja pojan luo. Josefine lepäsi täysissä pukimissa vuoteellaan, hän kohottautui istumaan noustakseen sängystä, mutta sekä Kent että pappi pyysivät häntä vain lepäämään rauhassa. Tohtori Kent kertoi, että edellisenä päivänä oli rouva Kallem kuollut. Molemmat miehet katsoivat Josefineen, hän sulki silmänsä. Hetkisen vallitsi syvä hiljaisuus. Mutta nähdessään Josefinen kasvojen värähtelevän kiiruhti Tuft lausumaan: "Asiain näin olen se on vain hyväksi Edvardille. Tietysti se koskee nyt häneen kovasti, mutta kyllä se vielä onneksi hänelle kääntyy. Se tulee häntä varmasti kohottamaan." Josefine käänsi kasvonsa poispäin. Silmät pysyivät ummessa, sitten purskahti hän itkuun.

Samassa huomasi Tuft sanoneensa jotain edeltäpäin opittua, niin, hän tunsi olleensa suorastaan raaka. Pojan sairaus ja viime aikojen tuskainen yhdyselämä oli aikaansaanut hänessä jonkinlaisen muutoksen. Nuo hänen entisestä olennostaan lähteneet sanat saivat nyt erikoisen leimansa, muodostuivat hänen äänettömiksi vainoojikseen, ne olivat "jumalan lähettejä", sillä lausuttiinhan ne tänä merkillisenä hetkenä ja kohtasivathan ne Josefinen polttavaa tuskaa ja heidän omaa sairasta lastaan.

Aina siihen saakka, kun nämä sanat tulivat lausutuiksi, oli Josefine ääneti rukoillut silloin kun pappikin rukoili, mutta tästä lähtien hän ei sitä enää tehnyt. Niin hän nytkin tunsi samaa kuin silloin heidän yhdyselämänsä alkuaikana, kun hänen miehensä oli ollut siksi typerä, että oli pyytänyt häntä laulamaan virsiä yhdessä kanssaan. Silloin ei Tuft ollut huomannut mitään, nyt hän havaitsi heti asian oikean laidan. Mutta juuri siksi täytyi hänen turvautua seurakuntaan, saada ennenkaikkea juuri se rukoilemaan hänen sairaan lapsensa puolesta. Hän kääntyi rukoushuone-ystäviensä puoleen: niihin hän luotti. Nämä tuskaiset päivät, pelkonsa pojan kohtalosta ja hänen iloton rakkautensa saattoivat hänet voimakkaasti laskemaan ilmoille oman sielunsa hätähuudon, hän pyysi heitä rukoilemaan kanssaan, hän huusi jumalalta armoa: kunpa vain nähtäisiin, että hän ansaitsi jumalan yhteyden, niin silloin ei tämä koetus tuntuisi niin ankaralta.

Hän vallan säteili uskonhartautta tullessaan kotiin ja kertoessaan siitä. Kun voima hänessä purkausi ilmoille, silloin oli hän miesten miehiä, mutta se tapahtui niin harvoin.

Josefinen tila kävi arveluttavaksi. Se, että hän viikkokausiin oli vailla raitista ilmaa ja säännöllistä lepoa ja tässä alituisessa jännityksessä kadotti ruokahalunsakin, se uhkasi murtaa tuon tuiki terveenkin naisen. Kaikessa hiljaisuudessa puheli Tuft siitä jo Kentinkin kanssa, mutta mitään ei voitu tehdä, kun Josefine itse ei tahtonut.

Pitäessään silmällä hänen mielialojaan täytyi Tuftin vastoin tahtoaankin eräänä päivänä ilmoittaa hänelle, että Ragnia ei aiottu haudata tänne, vaan lähimpään maaseurakuntaan. Siinähän ilmeni langon viha ja halveksiva mieli mitä räikeimmässä muodossa. Epäilemättä oli se tähdätty koko seurakuntaa, mutta varsinkin juuri heitä vastaan.

Mitä Josefine tunsi, sitä ei Tuft saanut tietää, mutta häneen itseensä koski se kovasti. Yhden ainoan kerran osoitti Josefine, miten kärsimättömäksi hän oli tullut. Tuft oli kumartunut pojan yli, mutta tullut häntä liiaksi lähelle ja silloin oli pikku Edvard hotaissut häntä kädellään menemään pois. "Mutta etkö sinä voi olla tupakoimatta", sanoi silloin Josefine kärsimättömästi. Tuft kääntyi häneen päin ja sanoi nöyrästi: "Voinhan sen heittää." Noustuaan sitten vuoteen äärestä lisäsi hän huolestuneena: "Edvard on huonompi taas tänään." — "Niin", vastasi Josefine hiljaa. Häntä hävetti tuo tapa, millä hänen miehensä katseli pojan sairautta.

Laitettiin hakemaan tohtoria. Tämä oli tottunut noihin kiireellisiin hakuihin, ja hän otti asian hyvin rauhallisesti. Hänellä oli myös harvinainen kyky rauhoittaa toisia. Heti tuli pojalle vanhempain mielestä parempi ruokahalu ja näytti siltä kuin poika olisi välittänyt mummostakin nyt enemmän kuin ennen. Neljästi päivässä kävi mummo hänen luonaan ja tapa, jolla hänet otettiin vastaan, oli sairauden mittarina.

Mummo oli sattunut kulkemaan sairashuoneen ohitse ja nähnyt silloin Kallemin ja Karl Meekin saattavan Ragnin ruumista. Arkku oli valkea ja lepäsi mustalla jalustalla. Etupuolia, ajajan vieressä istui Sigrid, sitten seurasivat Kallem ja Karl Meek toisella reellä. Siinä koko saattue.

Tieto tästä Ragnin viimeisestä matkasta ja siitä, että ainoastaan Karl Meek oli mukana, tuli heille aivan odottamatta. Merkitsikö tämä sitä, että Kallem ei Karlea ollenkaan epäillyt? Tai, mikä oli luonnollisempaa, että hän oli antanut anteeksi? Taikka jospa hän tahtoi peittää kaikki ja sillä tavoin osoittaa Ragnille viimeisen palveluksensa? Miten hyvä hän sentään voi olla!

Seuraavana yönä tuli Josefine miehensä luo tämän nukkuessa. Hiuskassa oli auennut ja musta, epäjärjestykseen joutunut tukka ympäröi kauhuisia kasvoja, silmät tuijottivat jäykkinä yli lampun, joka hänellä oli kädessään: hän näytti unissakulkijalta. Tuft karkasi pystyyn, ja oli jo hyppäämässä sängystä lattialle, mutta Josefine pysäytti hänet kädellään ja virkkoi yksitoikkoisella äänellä: "Minä tahdon puhua kanssasi, Ole, minä en voi nukkua. Veljeni vaimo tahtoo riistää meidän poikamme."

Ole tunsi veren syöksähtävän sydämeensä. "Mitä sanot?" kuiskasi hän.

"Me olemme olleet liika kovia, me kumpikin. Nyt saamme sen korvata ja hän ei tyydy vähempään." — "Rakas Josefine, ethän enää tiedä, mitä sanot. Joka tapauksessa meidän on hankittava apua!" ja hän karkasi lattialle. — "Niin, apua juuri olenkin hakemassa. Kaikki, jotka voivat rukoilla, tulkoot nyt! Kuuletko, Ole!"

"Mutta rakas —!"

"Vai etkö sinä usko, että te olette voimakkaammat häntä, etkö sitä todellakaan usko? Sinä tulit niin iloisena rukoushuoneelta, — oh, sinä tunnet heidät, anna heidän tulla, anna heidän vihdoinkin tulla, kuuletko, Ole!" — hän alkoi värähdellä liikutuksesta ja puhkesi kyyneliin. "Kristityn velvollisuus on auttaa meitä tässä, sillä eiväthän he suinkaan tahtone nähdä sitä, että hän meidän poikamme riistää!" Ääni muuttui yhä enemmän valittavaksi. Ole istahti sängyn laidalle, hän oli jo pukeutunut alusvaatteisiinsa, mutta jäi nyt istumaan housut käsissä. "Rakas, hyvä Josefine, usko sinä vain, että Jumalalla on valta eikä kenelläkään muulla. Josefine, sinä olet sairas!" Ole oli kovasti huolissaan ja rupesi sukimaan vaatteita ylleen. "Tahdotko siis todella mennä heitä hakemaan?" kysyi Josefine iloissaan ja laski lampun kädestään pöydälle. "Kiitos, sen minä arvasinkin! Minä vakuutan sinulle, Ole, että nyt on todellakin hätä käsissä!" — Ole kiiruhti kyllä pukeutumistaan, mutta virkkoi: "Sinä tiedät, Josefine, että meidän on oltava varovaisia silloin, kun me rukoilemme maallisia asioita." Tämä teki Josefinen levottomaksi, hän ojensi kätensä Olea kohti. Kevyt yöpuku riippui auki hänen yllään, hihat luisuivat alas, — miten uskomattomasti hän oli laihtunut! — ja Tuftin valtasi kauhistava pelko. Josefinen hurja katse, houraileva puhe, laihtunut olento…! "Jumala sinua varjelkoon, Josefine, mutta älä sentään liikoja toivo rukouksesta, — muuten se voi sinut masentaa, niin heikoksi kun olet tullut!" — "Etkö sinä siis uskokaan, Ole?" kirposi kuin salamana hänen suustaan. "Kyllä, kyllä! Mutta jos jumalan tahto ei ole sama kuin meidän tahtomme, rakas lapsi?" — tuo tuskainen muisto Andersenin kuolemasta heräsi hänen mielessään — "sinä pyydät ihmetyötä, Josefine!" — "Niin tietysti! Luonnollisesti! Mitäpäs muuta me rukoilemmekaan?" — "Me rukoilemme päästäksemme yhteyteen jumalan kanssa, Josefine, ainakin minä teen niin. Silloin on kaikki hyvin, silloin on mieleni saanut vahvistusta, — ja sitä minä usein kipeästi kaipaan." — "Taivuta jumalan sydän, niinhän siellä luetaan. Eikö niin, Ole? Taivuta jumalan sydän? Kuuletko, Ole! Taivuta jumalan sydän? Vastaa minulle?" — Ole oli polvillaan uunin edessä, halko toisessa kädessä ja puukko toisessa, hän tahtoi laittaa tulta uuniin. Olihan Josefine niin kevyessä puvussa. Mutta äkkiä keskeytti hän hommansa ja katsoi surullisesti Josefineen: "Minä en uskalla rukoilla ihmetyötä, Josefine, en ole kylliksi arvokas sellaiseen." Ole tuli tätä sanoessaan niin liikutetuksi, että hänen oli pantava halko ja puukko pois käsistään. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. Mutta kun hän taas katsahti ylös, hypähti hän pystyyn, sillä vaikka Josefinellä olisi ollut syli täynnä mitä kalleinta posliinia ja olisi ne pudottanut tuhansiksi pirstoiksi … ei hän sittenkään olisi voinut olla pelästyneemmän näköinen. Kädet harallaan hän tuijotti mieheensä kuin järkensä kadottanut ja näytti siltä kuin kaatuisi siinä silmänräpäyksessä. Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä hän heräsi horroksestaan heti kun Tuft tarttui hänen käteensä. Tultuaan tajuihinsa virkkoi hän nopeasti: "Sitten on meidän lähetettävä hakemaan veljeäni! Hän kyllä voi saada Ragnin jättämään poikamme rauhaan." Tämä Josefinen kummallisen ajatusjuoksun viime ilmaus sattui Ole Tuftin jalompiin tunteisiin. Tuhansia kertoja oli Ole ajatellut samaa, everstin paraneminen oli saattanut hänet miettimään asiaa ja moni oli häntä kehoittanut kääntymään Kallemin puoleen, mutta aina tähän saakka ei hän vielä ollut sen pitemmälle päässyt.

Hetkisen kuluttua hän oli matkalla tohtori Kentin luo, jolta ensin oli neuvoa kysyttävä.

Yö oli kylmä ja kirkas. Päivällä oli ollut nuoska, mutta yöllä oli pakastanut ja hänen oli senvuoksi kulettava varoitellen, — mikä oli hyvinkin tukalaa tällaisessa mielentilassa. Mitä arvoa oli raamatun kertomuksilla luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja kaikesta muusta silloin, kun kuolema kolkutti ovelle? Mikä oli silloin arvossa ensimäinen ja mikä kahdeskymmenes?

Kentin asunnossa ei kukaan ollut herätä, pappi soitti soittamistaan kuulematta itse kellon ääntä, olikohan kello otettu pois? Sitten rupesi hän jyskyttämään niin että kumisi ja kaikui paikat ja siinä jyskäessään hänestä tuntui kuin olisi kuolemakin kolkuttanut ovelle. Vihdoin tuli palvelustyttö ja äkäili jotain siellä oven takana, mutta nähtyään papin hän meni heti tohtorille ilmoittamaan. Tuo kärsivällinen Kent tuli ovelle, pyysi papin sisään ja kuunteli rauhallisesti, mitä hänellä oli asiaa. Ilomielin selitti hän lähtevänsä Kallemin luo. Jos hän olisi luullut sen käyvän laatuun, olisi hän sen itsekin jo kauan sitten tehnyt.

Kun Tuft tuli takaisin, oli Josefine ylhäällä pojan luona. Tuft kertoi, että Kent oli luvannut mennä Kallemia hakemaan, mutta Josefine käsitti hänet väärin ja luuli veljensä tulevan heti paikalla. Ja kun kello löi jo seitsemän, kahdeksan ja yhdeksänkin eikä Kallemia kuulunut, joutui Josefine aivan pois suunniltaan ja pelkäsi, ettei veljensä tahdokaan tulla. Papin täytyi taas lähteä ulos. Hänellä oli paljon puuhaa, ennenkuin sai Kentin käsiinsä, mutta tältä hän sai kuitenkin kuulla, että Kallem ja hän saapuisivat täsmälleen kello yksitoista. He tulivatkin silloin, mutta kun papin oli sillä välin täytynyt lähteä virkamatkalle, ei heitä kukaan ollut vastassa. Kallem ei ollut jalallaan astunut heidän portailleen ollenkaan sen jälkeen, kun kaupunkiin tultuaan oli siellä ensi kerran käynyt.

Sattuu usein että, kun jotakin oikein kiihkeästi kaivataan, käy samoin kuin Josefinelle nyt. Hän oli ajatellut koko aamun veljeänsä, mutta kun Kent ja Kallem vihdoinkin astelivat paksuilla matoilla peitettyjä portaita ylös, ei hän enää häntä muistanutkaan. Josefine oli juuri kumartunut pojan yli antaakseen hänelle juotavaa, kun ovelle koputettiin. Hän säpsähti ja ponnahti pystyyn eikä voinut saada sanaakaan suustaan. Ovi avattiin kuitenkin ja Kent antoi Kallemin edeltäkäsin astua sisälle.

Kuului heikko huudahdus. Josefine oli vähällä pudottaa sen, mitä hänellä oli kädessään: hän säikähti veljensä ulkonäköä! Hänestä näytti kuin itse kuolema olisi astunut huoneesen ankarana ja säälimättömänä, ei auttaakseen, vaan riistääkseen häneltä pojan, sen Josefine heti huomasi.

Kallem loi sisareensa lyhyen ja säälimättömän katseen, jossa ei ollut vähintäkään myötätunnon loistetta, vaikka sisareenkin oli suru lyönyt leimansa. Hän käänsi katseensa poikaan eikä sen koommin ollut sisarestaan tietävinäänkään. Josefine vetäytyikin syrjään. Kent astui sisään, tervehti ystävällisesti ja meni sitten Kallemin luo. Nyt tapahtui Kentille aivan samoin kuin Kallemille silloin, kun tohtori Meek tutki Ragnia, hän katsoi poikaa nyt vallan toisilla silmillä ja rupesi pelkäämään pahinta. Se, mitä hän tätä ennen ei ollut tahtonut uskoa, se ilmeni nyt aivan kuin itsestään; — "empyème?" kuiskasi hän ranskaksi Kallemille, joka ei vastannut, mutta kumartui lähemmäs poikaa, tunnusti valtimon heikkoa tykytystä, koputti aivan hiljaa, kuunteli hengitystä, katsahti kuumelistaan ja tarkasti hiukan pojan yskimää sylkeä. Sitten keskustelivat lääkärit hetkisen keskenänsä. — Josefine kuuli joka sanan, vaikka hän seisoikin heistä hiukan syrjässä, sängyn toisella puolen, — pojan sänky oli nimittäin nyt siinä, missä isän sänky ennen oli sijainnut —, mutta hän ei ymmärtänyt tieteellisiä nimityksiä, eikä senvuoksi käsittänyt heidän puhettaan. Mutta jotain kauheaa se oli, sen hän tunsi. Hän pusersi kädellään rintaansa ja katsahti levottomasti väliin yhteen väliin toiseen. Kent tuli sitten pari askelta lähemmäksi ja kysyi vain, saisivatko he pistää rintakehään hienon ruiskunkären. "Tehdäänkö leikkaus?" kuiskasi Josefine ja varjeli itseään kaatumasta.

"Sen saamme sitten nähdä", vastasi Kent yhtä hiljaa. Josefine vaipui tuolille. Hänen veljensä ei odottanut vastausta, vaan avasi kotelonsa, otti sieltä esille jonkin kiiltävän ja hienon esineen ja kumartui se kädessä pojan ylitse. Josefine ei nähnyt enää mitään, ei hän ajatellutkaan — hän koki vain pidättää itseänsä. Hän kuuli pojan valittavan ja huutavan tuskaisesti useita kertoja "äitiä", mutta hän ei kyennyt nousemaan tuoliltaan, eikä uskaltanutkaan. Sitten kuuli hän Kentin lausuvan: "Nyt se on ohitse, poikaseni", mutta hän ei voinut katsoa, mikä nyt oli ohitse.

Pikku Edvard valitti yhä ja tahtoi, että äiti vihdoinkin tulisi hänen luokseen. Silloin yritti Josefine pari kertaa, mutta se oli aivan mahdotonta, hänestä tuntui siltä kuin olisi veli häntä painanut alas, vaikka tämä ei sinnepäin katsonutkaan.

Sitten ovi liikkui, Kallem oli poissa huoneesta, — ja Josefinelta pääsi helpoituksen huokaus. Kent tuli heti hänen luoksensa, lempeänä ja ystävällisenä ja kuiskasi hänelle: "Tässä on tehtävä vielä leikkaus, hyvä rouva." "Miksi?" Josefine tiesi, ettei siitä olisi apua, sen oli hän nähnyt jo veljensä ulkomuodosta. "Siksi, että kaikkia mahdollisia keinoja täytyy koettaa", vastasi Kent. Mitä surkeimmalla äänellä pyysi poika äitiä tulemaan luokseen. "Nyt minä tulen." Josefine laskeutui polvilleen sängyn viereen ja hyrskähti itkuun. "Ne tekivät minulle pahaa", valitti poika. Voi, jospa Josefine olisi voinut vastata: "siksi, että sinä voisit tulla terveeksi ja päästä ulos". Mutta ei myöskään Kent uskaltanut sitä sanoa. Josefine olisi mielellään tahtonut kieltää leikkauksen toimittamisen, mutta ei uskaltanut sitä veljensä vuoksi. Kent seisoi ja odotti. Josefine huomasi sen vihdoinkin ja loi häneen epätoivoisen katseen. Kent tuli lähemmäksi häntä. "Teidän veljellänne on tapana lähettää joku palvelusväestä desinfisioimaan ja laittamaan kuntoon huonetta", sanoi hän hiljaa. "Tapahtuuko se jo tänään?" kuiskasi Josefine itkunsa seasta. - "Ei, mutta puhdistuksen ja tuulettamisen täytyy kylläkin alkaa tänään. Nuo viereiset huoneet tarvitaan myöskin." Josefine oli painanut päänsä pojan viereen, hän ei vastannut mitään. Sitten hän kuuli Kentin lähtevän huoneesta.

Kotiin tultuaan pappi meni suoraa päätä sairaan huoneeseen ja hämmästyi kovin nähdessään siellä mummon ja — Sissel Aunen! Tämä viimemainittu oli valvojan ammatissa, mutta poika oli itsepäinen eikä tahtonut sietää luonaan ketään muuta kuin äitiään, ei edes isääkään, sillä isä haisi yhä tupakalle, vaikka oli jo lakannut polttamasta. Tuft tapasi Josefinen lepäämässä kanslian sohvalla epätoivon vallassa ja masentuneena. Hänen puheensakin oli aivan sekavaa: "Kuolemantuomio!" hän vastasi melkein kaikkiin miehensä kysymyksiin.

Iltapäivällä tuli sairaanhoitajatar pitämään huolta puhdistuksesta ja hänen mukanaan tuli vierasta väkeä. Heidän kotoinen rauhansa oli nyt rikottu ja peseminen kuului siltä kuin olisi ruumiskirstun lautoja höylätty. Palvelijat valtasi hillitön suru. Vanha mummo itki. Ja kun pojan sänkyä siirrettiin toiseen huoneeseen, istuivat vanhemmat käsi kädessä ja vavisten kuuntelivat siitä syntynyttä melua.

Jospa nyt joku olisi sanonut: "On hyvä vanhemmille, että poika kuolee. Tosin se tuntuu heistä nyt raskaalta, mutta aikaa myöten se tulee heihin vaikuttamaan kohottavasti", jospa nyt joku olisi ollut siksi raaka, että olisi heille tällä tavoin lausunut! Tuftin täytyi puhua tästä Josefinelle ja tunnustaa, mitä nämä sanat olivat hänessä vaikuttaneet. Ääneti puristi Josefine häntä kädestä.

Iltasella, kun kaikki taas oli rauhallista talossa, olivat he kumpikin ylhäällä pojan luona. Heistä näytti siltä, kuin olisi jo kuolema painanut leimansa poikaan. Poika nukahti äidin käsi omassaan ja Tuft talutti sitten hiljaa Josefinen pois. Josefine seurasi nöyrästi. Tässä yleisessä muutossa nostettiin yksi sänky lisää vierashuoneeseen.

Jo varhaisesta aamuhetkestä lähtien istuivat vanhemmat pienokaisen luona. Heti kun he lähtisivät pois, muutettaisiin poika entiseen huoneesensa, jossa kaikki oli valmiina tapahtuvaa leikkausta varten.

Kello kymmenen tulivat lääkärit. Josefine lepäsi kanslian sohvalla. Hän sulki korvansa, jotta ei kuulisi heidän tuloaan. Matot olivat nyt otetut pois portailta, joten hiljaisinkin astunta kuului aivan selvästi. Hän ei antanut lohduttaa eikä puhutella itseään, hän vaipui samallaiseen sekavaan mielentilaan kuin, jossa hän kerran ennenkin oli ollut. Hän tahtoi mennä ylös pojan luo, kenties voisi lapsi kuolla jo heidän käsiinsä. Pappi halusi puhella lääkärien kanssa, mutta Josefine riippui kiinni hänessä, hän tahtoi myös tulla mukaan. Mutta silloin ei pappikaan lähtenyt. Kun joku siellä ylhäällä vain hiukankaan liikahti, tiesi Josefine, kuka se oli ja jos kumpikin lääkäri liikahti samalla kertaa, silloin tapahtui jotain kauheata, silloin kyyristyi hän kokoon ja piteli korviaan käsillään. Hänet olisi talutettu toiseen huoneesen, mutta hän ei sitä suvainnut, hän tahtoi istua täällä ja kärsiä. Toisinaan hän nojautui Tuftiin ikäänkuin hakien suojaa satamassa. Sellaisina hetkinä hän oli aivan viimeisiinsä uupunut. "Auta minua!" kuiskasi hän ja hoki sekä ymmärryksensä että elämänsä olevan nyt vaarassa ja että hänellä aina oli ollut tietoisuus siitä, että niin surullisesti tulisi vielä käymään.

Tuft sai hänet viimein rupeamaan levolle ja asetti kylmiä kääreitä hänen otsalleen. Hän rukoili ääneen ja rakkautensa oli niin voimakas, että se hiukan rauhoitti Josefineä. "Kiitos, Ole, kiitos!" sanoi Josefine ja jäi lepäämään. "Lapsi kirkuu!" huudahti hän äkkiä, karkasi istualleen ja tahtoi rientää sinne ylös. Pappi vakuutteli ei kuulleensa mitään, mutta samassa he kuulivat sen kumpikin.

"Eikö totta!" vastasi Josefine ja tahtoi mennä. Tuft kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, rukoili ja siunaili. Nytkin Josefine hiukan rauhoittui. Ylhäällä oli hiljaista.

Siellä ylhäällä toimittiin nopeasti. Kallemin vastuulla nukutettiin poika ja ne huudot, jotka vanhemmat olivat kuulleet, aiheutuivat siitä, kun Kent piti nukutuskoppaa pojan kasvojen edessä. Poika luuli tukehtuvansa, työnsi sitä pois ja huusi: "äiti, äiti!" Mutta hän nukkui pian. Mummo istui puhdas puku yllään sängyn vieressä ja piti poikaa kädestä. Vanhus vapisi, mutta istui vaan ja aikoi istua loppuun saakka. Mutta kun poika nukahti, pyysi Kallem kohteliaasti häntä poistumaan huoneesta. Verkalleen ja ääneti läksi mummo.

Silloin alkoi hän työnsä. Oikealle puolen, kylkiluiden väliin tehtiin kahdeksan sentimetrin pituinen leikkaus. Tylsäkärkiset kapineensa tunki hän syvälle ruumiiseen, löysi kylkiluun reunan ja sahasi siitä pienen osan pois, ainetta virtasi ulos haavasta.

Äkkiä kuului hurja huudahdus huoneessa. Josefine oli salaman nopeudella avannut oven ja nähnyt valkeat operatsionitakit ja Kallemin kädet verisinä tonkimassa hänen lapsensa rintaa, — ja siinä hän nyt lepäsi pitkin pituuttaan lattialla.

"Eikö ovi ollut lukossa?" kysyi Kallem. Sissel juoksi hätään, pappi tuli ulkoapäin ja he kantoivat Josefinen pois. "Pitäkää huolta huoneen lämmöstä!" kuiskattiin sairaanhoitajattarelle, — "ja sulkekaa ovi!" — "Mutta Sissel —?" — "Saa jäädä ulos!"

He kuulivat sitten hänen tulevan ovelle, mutta kukaan ei mennyt avaamaan. Rintakehä ruiskutettiin puhtaaksi ja sinne pistettiin putki, joka saisi jäädä sinne muutamaksi päiväksi. Haava sidottiin huolellisesti. Lämpömäärän tuli olla öin päivin huoneessa täsmälleen 15°. Kohta meni Kallem kapistuksineen toiseen huoneeseen ja ennenkuin leikkaushuoneen ulkopuolella olijat aavistivatkaan, oli hän jo lähtenyt talosta.

Mummo parka läksi taas ylös kuuntelemaan. Mennessään kohtasi hän Sisselin, joka juuri oli ollut siellä sisällä ja tuli nyt ulos kantaen jotain esiliinansa alla. Ohikulkiessaan mainitsi hän, että nyt oli kaikki jo ohitse. Nyt uskalsi mummokin astua sisään, mutta nähtyään kalpean lapsen hän kadotti mielenmalttinsa, poistui heti huoneesta ja töin tuskin hän jaksoi päästä kotiinsa.

Tuota pietististä, meren rannalla jäykistynyttä luonnetta oli hänen arkipäiväisessä elämässään vaikea käsittää. Pikku Edvard oli ainoa, jonka kanssa hän seurusteli. Koko hänen talonsa oli pojan leikkitupana. Pikku Edvard sai sinne laahata mitä ikinä halusi, mummo kantaa hyssytteli ne jälleen ulos eikä hänellä muuta tehtävää ollutkaan kuin puuhailla pojan kanssa. Olisipa saattanut luulla pojan tuntevan kiitollisuutta mummoa kohtaan, mutta mitä vielä: sairastumispäivästä saakka oli mummo se, jota poika kaikista vähimmin sieti näkyvissään. Pikku Edvard piti eniten äidistään, vaikka tämä olikin ollut aika ankara häntä kohtaan. Häntä kiusasi mummon hyväsydämisyys, joka ilmeni väijymyksinä, kieltoina ja lisäksi rukouksina, joita hänen olisi ollut opittava ulkoa. Ja sitäpaitsi hän ei lainkaan välittänyt raamatun kertomuksista, joita hän ei ymmärtänyt. Nyt, kun hän oli sairas ja väsynyt, ei mummo saanut puhua hänelle mitään. Sääli tuollaisia vanhoja ihmisiä! Myöskin hänen oma poikansa unohti hänet nyt, kun Josefine oli tullut suvaitsevammaksi. Jollei sairaanhoitajatar olisi tullut, ei vanhus olisi saanut mitään tietoa leikkauksen toimittamisesta.

Pari tuntia myöhemmin hiipi mummo taas ylös, kuunteli oven ulkopuolella, mutta kun mitään ei kuulunut, luuli hän että poika oli kuollut ja uskalsi katsahtaa sisään. "Elääkö hän?" kysyi mummo. "Elää", vastasi Sissel, mutta niin hiljaa, että tuskin kuului ja yhtä heikko oli kai hänen toivonsakin. Enempää ei mummo jaksanut kysyä, vaan läksi hiipustamaan pois. Parin tunnin kuluttua hän taas oli siellä ja vielä eli poika. Nyt oli hän ottanut mukaansa silmälasit ja vanhan, rakkaan kirjansa. Hän aikoi nyt istua siellä pojan kuolinhetkeen saakka. Sissel saisi ruveta nukkumaan. Mummolle neuvottiin, mitä oli tehtävä ja Sissel heittäysi Josefinen sänkyyn.

Vasta kuuden aikaan iltasella pisti pappi päänsä ovesta. Silloin hän vasta oli uskaltanut jättää Josefinen hetkeksi yksin. Hän näki äitinsä istuvan siellä silmälasit nenällä ja lukevan vanhaa postillaansa. Hän astui sisälle ja luki äitinsä kasvoista aivankun kirjasta sanat: "hän elää". Mummo nyökäytti päätään samoinkuin Sisselkin äsken. Mutta nähtyään pojan kalpeat kasvot pappi tunsi väristystä ruumiissaan ja poistui huoneesta.

Talossa vallitsi täydellinen, syvä hiljaisuus. Kyökissä, joka oli talon syrjäisin huone, puheltiin hiljaa. Joka oven saranat olivat voidellut ja matot levitetty lattioille. Joka tunti kävi pappi ylhäällä katsomassa, asteli aina varpaisillaan ja aina sai hän saman vastauksen: hän elää. Kaikki tulivat ja menivät äänettömästi, aivankuin henget. Vierashuoneessa, jossa Josefine lepäsi vuoteessa, ja sen läheisyydessä puheltiin vain merkeillä.

Yöllä oli kaiketi vieläkin hiljaisempaa. Mummo ei enää siellä istunut, vaan Sissel. Kyökissä paloi tuli hellassa ja sielläkin valvoi yksi siltä varalta, jos jotakin satuttaisiin tarvitsemaan. Pappi valvoi ja asteli edestakaisin huoneessaan. Mutta kolmen tienoissa nukahti sekä hän että kyökkivahti. Kun mummo tuli sairaan huoneesen neljän aikaan, nukkui myöskin Sissel. Mummo istahti paikalleen. Oli tavattoman hiljaista, ei niin ääntä kuulunut, ennenkuin lähempänä seitsemää. Mummo hoiteli sekä tulta takassa että lääkkeitä. — Hengittikö pikku Edvard keveämmin, vai erehtyikö hän?

Kello seitsemän aukeni ovi hyvin verkalleen. Mummo odotti sieltä poikaansa tulevaksi, mutta se olikin Josefine. Hämärässä näyttivät hänen suuret kasvonsa, pörröinen tukkansa ja hurja katseensa vallan hirvittävältä. Mummo rukka, joka jo kauan oli ollut huolissaan miniänsä järjen puolesta, nyt ihan säikähti. Mutta Josefine seisoi hiljaa ovella. Hän kuuli Sisselin rauhallisen hengityksen, mutta ei pojan, eikä hän uskaltanut astua askeltakaan lähemmäksi. Tämän huomasi mummo ja nyökäytti kehoittavasti päätään. Josefine astui pari askelta ja näki nyt poikansa — tavattoman kalpeana ja ilman ainoatakaan elon merkkiä. Mutta mummo nyökkäsi uudelleen ja hän uskalsi astua lähemmäksi. Uutimet olivat vielä ikkunan edessä, senvuoksi ei hän nähnytkään oikein tarkkaan. Mutta nytpä hän oli näkevinään pojan hengittävän! Hän laskeusi polvilleen,… hengittikö poika keveämmin, vai…? Josefine oli niin vakuutettu poikansa kuolemasta että ei ollut uskoa korviansa. Hän kuunteli mitä suurimmalla jännityksellä, keskitti siihen kaiken huomiokykynsä, pidätti hengitystään ja vasta sitten kun oli päässyt varmuuteen siitä, että poika hengitti todella nyt keveämmin, uskalsi hän huokaista. Hänen henkäyksensä suuntautui hänen tietämättään pojan kasvoja kohti. Sen lämmin leyhäys herätti pojan. Pikku Edvard avasi silmänsä ja katsoi äitiinsä, mutta näytti kokoavan ajatuksiaan. Niin, äitihän siinä oli, äiti, joka oli tullut takaisin. Pojan silmät kirkastuivat ja tulivat eloisammiksi kuin mitä ne olivat olleet moneen viikkoon. Ne katsoivat äitiin, kunnes äidin omat silmät täyttyivät kyynelillä.

Pikku Edvard ei lausunut sanaakaan eikä liikauttanut ainoatakaan jäsentä peläten yhä entistä tuskaansa. Ja Josefinesta tuntui kuin saattaisi elämä paeta silloin, jos poika liikahtaisi tai jos hän koskettaisi poikaa tai puhuisi hänelle. Niin, luulipa Josefine hengittävänsäkin liian kovaan, hän hillitsi senvuoksi hengitystään eikä uskaltanut päätänsä kääntää eikä käsiään liikauttaa. Tässä liikkumattomassa hiljaisuudessa tuntui siltä kuin olisivat siivet levinneet heidän yläpuolelleen. Tämä hetki johti Josefinen mieleen pikku Edvardin syntymisen, jolloin hän ensi kerran oli kuullut poikansa äänen. Nyt alkoi elämä uudelleen, arkoine alkuhenkäyksineen. Pojan silmät loistivat kuin kaksi lumelle asetettua kynttilää. Josefine katseli kyllästymättä niiden virkeätä loistoa. Koskaan, ei koskaan tuo valo saisi sammua.

Mutta äidin rikassisältöinen katse vaikutti poikaan ja äitinsä läheisyydessä tunsi hän itsensä turvalliseksi. Hän sulki taas silmänsä, avasi ne pari kertaa nähdäkseen, oliko … kyllä, äiti oli siinä. Ja sitten hän nukkui.

Hetkisen kuluttua Josefine seisoi kansliassa. Ulkona oli kirkas päivä. Sen täytyi päästä sisällekin! Hän veti uutimet ylös ja huikaiseva valo lehahti huoneesen kuin elämäntuulahdus, se tunkeutui hänen sielunsa sisimpiinkin sopukoihin, — hän levahutti vierashuoneen oven selkoselälleen ja jäi kynnykselle seisomaan.

Tuft nukkui siellä vuoteellaan. Voimakkaalta näytti hänen ruumiinsa, käsi oli rentona sivulla, korkea otsa kiilsi vielä eilisestä tuskanhiestä, suun ympärillä väreili hymy. Nyt herätti valo hänet puoliksi valveille. "Ole!" lausui Josefine. Tuft avasi silmänsä, mutta sulki ne jälleen, koettaen muistella, mitä oli nähnyt. Samassa kuului tuon kirkkaan valon keskeltä Josefinen ääni: "hän elää!"

* * * * *

Sunnuntaina kuuli seurakunta kirkon saarnastuolista kokemuksen sanoja.

Nimittäin siitä, mikä meille kaikille on kalleinta.

Yksi unohtaa sen paljossa työssään, toinen taisteluinnossaan, kolmas saamattomuudessaan, neljäs itseviisaudessaan, viides tapojensa orjuudessa, mutta kaikki me olemme sen väärin käsittäneet. Sillä jos minä kysyisin nyt teiltä, mikä on kalleinta, niin vastaisitte kaikki juuri siksi, että kysyn sitä tältä paikalta: "Usko on kallein!"

"Mutta sitä se ei ole! Kun istut lapsesi ääressä, joka on hengen hädässä elämän ja kuoleman välillä, tai näet vielä vaimosi seuraavan lasta kuoleman partaalle, nääntyvän tuskasta ja valvonnasta, — niin silloin opettaa rakkaus sinulle, että elämä on kallein kaikista! Enkä minä tästä lähtien enää koskaan ensiksi hae jumalaa tai jumalan tahtoa mistään sanojen muodosta, mistään sakramentista, en kirjoista enkä mistään, ikäänkuin hän sieltä olisi löydettävissä, ei, ensiksi ja etupäässä elämästä, — elämästä, semmoisena kuin se esiintyy kuoleman tuskista vapautuneena, hurmauksen hetkellä, valon voittaessa, elävien ihmisten keskuudessa. Jumalan pyhimpiä sanoja ovat elämän sanat, me taas osoitamme hänelle korkeinta kunniaa silloin, kun rakastamme elämää. Tätä niin luonnollista elämänkatsomusta olen minä ennenkaikkia kaivannut. Minä olen monella muotoa ja monista syistä sysännyt sen luotani — ja varsinkin näinä viimeisinä aikoina. Mutta koskaan en enää ole antava sanoille tai merkeille suurinta arvoa, kalleimpana kaikista olen pitävä elämän ijankaikkista ilmestystä. Koskaan en enää ole jäätyvä kiinni johonkin oppiin, vaan olen antava elämän lämmön vapauttaa tahtoni. Koskaan en ole tuomitseva ihmisiä vanhanaikaisten vanhurskauden sääntöjen mukaan, koska ne eivät sovellu meidän käsitykseemme rakkauden tehtävästä. En koskaan, niin totta kuin jumala on olemassa! Ja minä teen sen siksi, että minä uskon häneen, elämän herraan ja hänen ijankaikkiseen ilmestymiseensä elämässä."

12.

Saman päivän iltana sai Tuft harvinaisia vieraita. Ovelle koputettiin hiljaa eikä ensimäisen "sisään" kutsun jälkeen näkynyt ketään. Kun Tuft lausui sen toistamiseen, avattiin ovi varovasti ja sisään astui Sören Pedersen ja hänen jälestään lyyhäili ovelle myöskin nöyrästi niiaileva Aase.

Heillä oli asiana ei sen enempää eikä vähempää kuin kiittää pappia tämänpäiväisistä sanoistaan. "Sillä, herra pastori, kukaan ei voi elää ilman jumalaa, eivät ainakaan oppimattomat ihmiset. Se ei käy päinsä, totta tosiaan, se ei käy päinsä. Ja sen vuoksi mekin nyt tulemme kuin tuhlaajapoika, — niin, Aasehan oikeastaan on tuhlaajatytär … (tule vain tänne esille, — no, tee kuin tahdot!), ja me toivomme, että herra pastori rukoilisi jumalan armoa meille kummallekin." Ja niin tapahtuikin kaikella sillä hartaudella, joka Tuftin rukoilulle oli aina ominaista. Sören virkkoi, että heillä oli aikomus mennä suoraa päätä tohtori Kallemin luo. "Hän on varmasti paras ihminen maailmassa, ainakin tässä kaupungissa. Mutta näissä asioissa hän erehtyy, herra pastori. Sillä todentotta ovat kuin ovatkin jumala ja henget olemassa, ja sen me nyt hänelle sanomme."

Tuft oli itsekin varmasti päättänyt mennä Kallemin luo samana iltana. Hän oli kiitollisuuden velassa Kallemille ja hän halusi nyt tunnustaa hänelle, että ilman heidän vääryyttään Ragnia kohtaan eivät näiden päivien kokemukset olisi avanneet hänen silmiään näkemään elämän arvoa. Ennen kaikkia tahtoi hän vapauttaa syyllisyydestä Josefinen ottamalla itse hänen syynsä niskoilleen. Siinä uskonsääntö-rahdissa, jota hän tähän saakka oli toimittanut, aivankuin postihevonen, selässä säkillisittäin papereita, oli Josefine saanut seurata mukana, tahtoipa sitten tahi ei. Ja tämä vääryys oli tehnyt hänestä epäilevän ja kovasydämisen.

Kun hän noin tuntia myöhemmin läksi tälle matkalleen, muistui hänen mieleensä elävästi heidän lapsuudenaikansa. Silloin oli hän halunnut lähetyssaarnaajaksi, nyt hänestä ehkä todellakin tulisi sellainen! Sovittaa kehitys- ja edistysoppi myöskin uskontoon, oli tosiaankin lähetystyön arvoista, ja sen hän aikoi ottaa suorittaakseen. Tuo entisaikain pieni ja uskon säännöillä kahlehtiva jumala oli kukistettava samoinkuin pakanoidenkin epäjumalat ja ihmeiden tekijät. Ja jospa hän olikin joskus jumaluusopillisessa itsetyytyväisyydessään uneksinut tulevansa piispaksi, niin samantekevä, tässä juuri oli jos missä — norjalainen piispanistuin vapaana, vaarallinen kyllä, helposti ymmärrettävistä syistä.

Pastori Tuftin harppiessa pitkin askelin pihan yli sattui Sigrid seisomaan portailla. Hän oli mustassa puvussa ja musta silkkihuivi verhosi melkein kokonaan hänen vaaleankeltaiset hiuksensa. "Tohtori ei ole kotona", virkkoi hän hiljaisella tavallaan. Tuft käännähti ympäri ja suuntasi samalla varmuudella askeleensa sairashuonetta kohti. Siellä oli Andersenin muori vastassa, mustissaan hänkin. Palttoonsa käsivarressa oli surunauha. "Käytättekö surupukua vielä miehenne kuoleman johdosta?" — "Ei, tällä kertaa suren minä rouva Kallemin kuolemaa." — "Onko Kallem täällä?" — "Ei, hän meni kotia vähän aikaa sitten."

Siinä sinä erehdyt, ajatteli Tuft ja läksi painaltamaan maantielle. Voisihan hän kävellä jonkun aikaa.

Väkeä oli paljon liikkeellä. Ihmiset tervehtivät häntä iloisella myötätunnolla, sen saattoi hyvinkin huomata. Andersenin muorin ankara katse oli tosin laskenut synkeän varjon hänen mieleensä, mutta tämä muiden ihmisten lempeys sen kohta karkoitti. Hän sai taas rohkean tuulensa, joka hänellä äskenkin oli ollut ja joka on ominaista useimmille kääntymyksen tehneille. Sairashuoneen kohdalla tapasi hän Sören Pedersenin ja hänen vaimonsa. He tulivat juuri Kallemin luota ja myöskin he halusivat nyt kävellä hiukan tänä kirkkaana sunnuntai-iltana, kun ilma ja luonto oli täynnänsä keväisiä enteitä. "Oliko hän kotona?" kysyi Tuft. "Kyllä, herra pastori", vastasi Pedersen hyvin liikutettuna. "No, mitä sanoi tohtori?" — "Hän puhui sattuvia sanoja, ne miellyttivät minua kovin, herra pastori. On kahtalaisia ihmisiä, hän sanoi, toiset uskovat vain siihen, mitä he tietävät, niin tekevät toisetkin, mutta sitä, minkä he tietävät, ei voida todistaa, — niin, ei muille kuin heille itselleen." — "Hän on oikeassa", Tuft hymyili ja läksi astumaan. Mutta siinä yksin kulkiessaan muistui hänen mieleensä Markuksen 16 luvun 16 värsy. Se oli hänen mielessään vielä siltä ajalta, jolloin hän kuului vielä "oikeauskoisiin". Tuomion alaisia ovat nimittäin ne, jotka eivät usko, jumala ei tahdo tietää "kahtalaisista ihmisistä". Tuft ryhtyi innolla vastarintaan. Yhdeksännestä värsystä alkaen on kuudestoista luku myöhempää lisäystä, josta vanhimmat käsikirjoitukset eivät tiedä mitään. Kun tälle paikalle ei voida siis tunnustaa pätevää arvoa, niin eipä kolmessa muussa evankeliumissa olekaan sellaista kauhistavaa kohtaa. Neljäs, jossa se on, siis sen kautta on "tuominnut" itsensä. Ei, elämä on pääasia, ja usko on vain ihmeellinen tie elämän ymmärtämiseen, s.o. jumalaan. Sillä tiellä me tulemme kerran saavuttamaan korkeimman yhteyden hänen kanssaan, jollei sitten täällä, niin toisessa elämässä. Usko ei ole tuomiota, vaan elämän ohjausta varten. Entisinä aikoina sopi kyllä tuomita ihmisiä ja se saattoi käydä totuudesta, mutta meidän aikanamme synnyttää se vastenmielisyyden tunnetta. Meidän käsityksessämme ilmestyy jumala korkeampana. — Hän asteli taas kiireisin askelin pihan ylitse.

Mutta taas tuli Sigrid portaille: "Tohtori ei ole kotona." Alas luodut silmänsä välttivät katsoa Tuftiin, mutta hän jäi kuitenkin seisomaan siihen, huivi varjosti nyt hänen kasvojaan. Talo hänen takanaan oli kuin salaisuus, kuin suljettu seura, kuin joku uskollisten yhdyskunta, johon häntä, pastori Tuftia ei laskettu.

Nyt hän ymmärsi.

Sisäänpääsyn hinta oli tänne suurempi kuin hän oli luullut. Nöyryytettynä meni hän kotiinsa eikä maininnut tästä Josefinelle mitään.

Tämä vastaanoton kielto häntä innosti yhä. Eteenpäin vaan sitä tietä, joka yksin voi viedä nämä sisarukset yhteen, — se oli ensimäinen ehto. Hän tunnusti nyt suoraan, että oli kadehtinut lankoaan. Tämä hänen yksityisasiansa oli ollut suurena tekijänä hänen esiintymisensä ahdasmielisyydessä.

Ulkoapäin tuli apu. Ensin ihmetteleviä kyselyitä, huomattavaa karttamista, joka koski häneen ja teki hänet toisinaan epäileväksikin, mutta kohta alkoi julki sota hänen ja hänen läheisimpien kannattajiensa välillä ja se veti häntä eteenpäin! Hänen vanha ystävänsä, entinen portinvartija, näkyi varsin odottaneen tätä tilaisuutta päästäkseen vapaaksi tuosta kiusallisesta riippuvaisuudesta, johon kiitollisuus pappia kohtaan hänet pakoitti. Hän nosti suuren hälinän ja kutsui apujoukkoja aina pääkaupungista saakka. Seminaarin opettajat, koulumestarit, kuleksivat saarnaajat ja pari pappiakin hyökkäsi pastori Tuftin kimppuun kaikilla mahdollisilla jumaluusopillisilla aseilla. Tuft koki ennenkaikkea puhua selvästi, sillä useimmat hyökkäykset aiheutuivat väärinkäsityksestä, mutta paljon hänen täytyi nyt käyttää sellaisiakin voimia ja tietoja, joita hän tähän saakka ei ollut tarvinnut.

Ensimäisenä kuukautena Josefine oli vain väsynyt ja tylsä — hän oli heikontunut enemmän kuin itse aavistikaan —, mutta näiden tapahtumien jälestä hän rupesi seuraamaan tuota talonpojan poikaa, joka aikoinaan oli valoisalla uskollaan valloittanut hänen sydämensä, — tuliko hän takaisin?

Eräs tapahtuma, jonka hän salasi mieheltään, oli kovasti riistänyt häneltä voimia. Hän oli näet myöskin, heti kun vaan oli voinut mennä ulos, kaikessa hiljaisuudessa yrittänyt veljensä luo. Myöskin hän oli tavannut Sigridin portailla ja saanut samallaisen tiedonannon, ettei Kallem muka ollut kotona, — mutta hän oli tullessaan nähnyt hänen seisovan parvekkeella. Töin tuskin oli hän jaksanut astella kotiinsa.

Olihan hän tuntenut syvintä sääliä veljeään kohtaan, ja oli valmis minkälaisiin myönnytyksiin hyvänsä, mutta veljen tylyys nosti hänessä taaskin uhkamielisyyttä. Omasta kateuden tunteestaan Ragnia kohtaan Josefinellä ei itsellään ollut vähintäkään aavistusta, eikä myöskään siitä, mitä osaa se oli näytellyt hänen omassa esiintymisessään. Hän katsoi viakseen ainoastaan sen, että oli ollut suvaitsematon henkilöä kohtaan, joka todellakin oli rikoksellinen. Kun Sissel Aune istuessaan siellä ylhäällä pojan luona kertoi, miten hyvä ja rakastettava Ragni oli ollut aina viime hetkeensä saakka, tunsi hän menetelleensä epäinhimillisesti siinä, ettei ollut kiinnittänyt huomiota Ragnin hyväsydämisyyteen ja Kallemin rakkauteen. Mutta missään muussa suhteessa hän ei tuntenut rikkoneensa.

Hänen pettymyksen tunteensa oli tavattoman voimakas ja sillä olisi ollut pahoja seurauksia, jollei juuri silloin hänen miehensä taistelu olisi temmannut häntä mukaansa. Epätietoinen ihminen, joka pääasiallisesti on elänyt uhkamielisyyden vallassa, voi päästä selvyyteen ainoastaan jonkun järkyttävän tapahtuman kautta. Sellainen tapaus sattui silloin, kun Tuft sanoi hänelle: "Josefine, tässä asiassa täytyy meidän asettaa sekä virka että omaisuus peliin."

Kolme kuukautta oli kulunut, kun Josefine taistelun virkistämänä luuli olevansa kylliksi voimakas tekemään tiliä veljensä kanssa. Hän kirjoitti kirjeen ja lausui siinä, että olivatpa he rikkoneet kuinka suuressa määrin hyvänsä, — olisi asia kuitenkin saatava selväksi, heille olisi kuitenkin suotava armo asettua syytettyjen penkille. Heidän kiitollisuutensa häntä kohtaan oli suuri, mutta suuri oli myöskin heidän kaipauksensa yhteistyöhön nyt, kun he katuivat entistä suvaitsemattomuuttaan ja toivoivat saavansa tehdä mitä uhrauksia tahansa sen oikeudellisuuden ja rakkauden hengen hyväksi, jota he tähän saakka olivat väärin käsittäneet.

Se oli oivallinen kirje, sen myönsi hänen miehensäkin.

Mutta päiviä kului eikä vastausta kuulunut. Onneksi olivat nämä päivät Tuftille ankarimpia taistelun aikoja. Rukoushuoneella ja myöhemmin myöskin kirkossa oli hän käyttänyt niitä sanoja, joilla Josefine oli kirjeensä lopettanut. "Oikeus ja rakkaus" huolimatta erilaisista uskonkäsityksistä (samoinkuin kertomuksessa laupiaasta samarialaisesta) oli kristinuskon ydin. Senpä vuoksi olikin kaikki mitattava samalla mitalla, ennen kaikkea juuri itse oppi, niin että pieninkin osa, joka ei täyttäisi mittaa, putoisi pois kuin entisten kovien aikojen jumaluusoppi meidän aikamme vanhurskauden ilmestysvoiman tieltä.

Näitä sanojaan hän joutui puolustamaan jo samana päivänä. Sillä viikolla pidettiin kolme kokousta, joissa jokaisessa oli väkeä huoneen täydeltä. Hänen etevin vastaväittäjänsä oli muuan pappi ja jumaluusopillisen aikakauskirjan toimittaja pääkaupungista. Keskustelun pääaineeksi joutui helvettioppi. Ja Tuft pysyi siinä mielipiteessään, että se, mitä Paavali siitä sanoi, erosi suuresti siitä, mitä esim. ilmestyskirjassa asiassa sanotaan. Paavalin käsityksen mukaan on tämä ja tuleva elämä alituista kehittymistä, joka oli päättyvä siten, että jumala tulee meille "kaikeksi kaikessa". Sellainen oppi täytti sekä vanhurskauden että rakkauden mitat, — ja tehoisan vaikutuksen teki varsinkin se, kun hän kaikuvalla äänellään ja rannikkolaisella murteellaan huusi yli tiheään sulloutuneen kuulijakunnan tahtovansa kysyä, uskoivatko he sodan ja sorron loppuvan paremmin sen kautta, että raakaa ja kostonhimoa osoittavaa helvettioppia opetettiin kaikissa kouluissa ja kirkoissa muka jumalan vanhurskautena ja rakkautena!

Vastustajat olivat täysin "helvettiopin mukaisia", sillä ne tekivät kaikki voitavansa saadakseen tuomituksi hänet kerettiläiseksi. Kuulijakunnassa vallitsi täydellinen yksimielisyys siitä, että selvyydessä ja vakuuttavaisuudessa ei kukaan vetänyt vertoja pastori Tuftille.

Viimeisellä kerralla oli tohtori Kallemkin läsnä. Hän näki Josefinen istuvan siellä silmät hehkuvina. Ja seuraavana iltana tuli hänen vastauksensa.

Josefine oli kävelemässä talon ulkopuolella ja katselemassa, miten pikku Edvard leikki puutarhan ruiskuletkulla. Silloin sai hän kirjeen käteensä. Hän tunsi heti päällekirjoituksesta, keneltä se oli. Hänen ruumiinsa vapisi. Hän ei uskaltanut sitä avata. Hän ihan säikähti huomatessaan, miten heikko hän vielä oli, eikö hän koskaan enää saisi nuoruutensa terveyttä takaisin?

Hän juoksi ylös omaan kamariinsa ja lukitsi oven. Suuri kirje; hän käänteli ja katseli sitä, istuutui sitten tuumimaan, antaisiko sen Tuftille ensiksi luettavaksi. Mutta saattoihan siinä olla Tuftistakin jotain, jota hän ei saisi nähdä.

Josefine avasi kirjeen.

Ei sanaakaan veljeltään, ei sanaakaan, ei sanaakaan hänelle! Ensimäinen arkki, joka sattui hänen käteensä, oli vierasta käsialaa, samoin toinen ja kolmaskin, kaikki tyyni. Oli siinä toisenkin käsialaa, mutta sekin aivan vierasta. Muutamia yhteen sidottuja arkkeja ja kirjeitä, pari irtonaista kirjettä, … ei sanaakaan Edvardilta.

Mitäs tämä merkitsi? Paperien joukosta otti hän pienimmän liuskan, paperipalasen, jossa oli vain kolme riviä:

"He tahrasivat minun hyvän maineeni enkä siitä tietänyt mitään. Sillä minä en tietänyt sitä edes omaavani, ennenkuin se oli tahrattu."

Toiseen lappuun oli kirjoitettu hienolla käsialalla: "Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

Tämä hieno, joustava käsiala oli tietysti Ragnin. Josefine alkoi vapista, tietämättä miksi.

Tuossa oli kirje, joka oli toisellaista käsialaa ja ensi sivun ylälaitaan oli kirjoitettu punaisella läkillä. Ei mitään allekirjoitusta. Mutta luettuaan siitä, että tätä ei Kallem saisi nähdä, Josefine aavisti, että se oli Karl Meekin lähettämä rakkauskirje, jonka Kallem kai oli jälestäpäin löytänyt. Mitä Josefine sillä tekisi?

Kiireesti alkoi hän lukea sitä, mutta pysähtyi kohta alussa hämmästyneenä siitä, että Karl teititteli Ragnia, ja että hän kertoi siinä tuskasta, jonka olisi tahtonut yksin kärsiä ja kestää, mutta joka oli Ragniakin kohdannut, … julmasta parjauksesta hän siinä kertoi. Oliko Ragnia siis parjattu?

Koko kirje oli mitä kunnioittavimmassa hengessä laadittu! — milloin se oli kirjoitettu? Minkäänlaista aikamäärää ei ollut, mutta kirjeen kirjoittaja oli ulkomailla, siis heidän yhdessäolonsa jälkeen. Koko kirje oli kuin yhtämittaista tuskanhuutoa, niin todellista, ettei Josefine ollut koskaan ennen niin sydämen pohjasta lähteneitä sanoja lukenut.

Josefinen käsi vapisi niin, että hänen täytyi laskea kirje pöydälle.

Hän luki siitä senkin, ettei Karl tämän julman parjauksen aikana voinut lainkaan ajatella muita eikä mitään muuta asiaa. Luki myöskin sen, miten Karl oli silloin alkanut rakastaa Ragnia. Josefine näki tämän surusta, kiitollisuudesta ja ihailusta syntyneen rakkauden puhkeavan ilmi puhtaissa ja liikuttavissa sanoissa.

Ragniko viaton? Herra Jumala, oliko hän siis viaton? Hirvittävän tuskallisia mahtoivat siis olla nuo liikuttavat kohtaukset Edvardin ja Ragnin välillä kuoleman raastaessa heitä tuuma tuumalta toisistaan erilleen. Sissel Aune oli usein siitä kertonut. Niin, nyt käsitti hän, miksi Edvard kuljetti pois Ragnin ruumiin ja miksi hän otti Karl Meekin rinnalleen. Sitä hän ei vaan käsittänyt, kuinka Edvard oli jaksanut kaiken tämän kestää.

Ovelle koputettiin. Josefine hätkähti. Mutta se olikin vain palvelustyttö, joka pyysi häntä illalliselle. Hän ei voinut vastata. Koputettiin uudelleen. "En, en!" onnistui hänen vihdoinkin huudahtaa, vääntelehtiessään tuskasta ja häpeästä. Hänen täytyi päästä veljensä luo, hänen täytyi, vaikka polvillaan ryömien. Mutta tässä oli vielä paljon muitakin papereita ja hänestä tuntui, että veljensä käski häntä lukemaan ne. Hän vapisi ja luki:

"Nyt, kun minä monen yrityksen ja poispyyhkimisen jälkeen olen saanut kuvatuksi lapsuuteni ja ensimäisen avioliittoni, tunnen minä itseni niin valmiiksi ja väsyneeksi. Minä olin ajatellut kirjoittaa muutamia sanoja tämän edelle ja usein siitä jo iloitsinkin. Nyt saatan minä sinulle vain lausua, sinä elämäni 'valkea pasha', kuinka minun on käynyt. Olen lausunut kaiken tämän hyvin lyhyesti, sillä se on niin tuskallista, minä olen sanonut tämän yksinomaan sentähden, että sinä voisit minua puolustaa, jos joku vastakin katsoisi maksavan vaivaa puhua minusta pahaa, kun olen jo poissa. Rakas ystäväni, minä en valita. Minä olen elänyt mahdollisimman ihanan elämän, se oli vain niin lyhyt. Ajatteles, minäkin olin jo hyljännyt itseni, vain pelkästä pelosta, että saattaisi käydä vielä pahemminkin, — mutta silloin sinä nostit minut jälleen ylös meren syvyydestä, kannoit minut rauhaan ja hyvyyteen, hyväin ihmisten suojaan, — kunnes sinä itse taas saatoit tulla ja kantaa minut kotisi huomaan. Ajatteles, että minä täällä sinun kodissasi sain omistaa kaikki ja sinut itsesikin, ilman että sitä lainkaan ansaitsin. Minä tunsin sen kyllä useinkin, mutta olin sittenkin onnellinen."

"Minä en ollut sopiva tänne, sen tiedän, mutta nyt kun loppu lähenee tuntuu siltä kuin sekään ei haittaisi mitään. Sinä olisit ymmärtänyt minua niinkauan kuin elämätäni olisi kestänyt, sen tiedän niin varmasti."

"Ystäväni, jos minä nyt lausuisin, miten kiitollinen minä olen sinulle ja miten suuresti sinua ihailen, niin sinä et sitä ymmärtäisi, niin luonnollista on sinusta ollut se, että kaikki elämänilosi on lähtöisin minusta. Se on ollut ihaninta minunkin elämässäni."

"Mutta sinä luet tätä vasta sitten, kun minä en enää istu tällä tuolilla ja silloin ei ole mitään, joka paremmin voisi kuvata muistoani, sellaisena kuin tahtoisin sen sinulle jäävän, kuin suuri, loppumaton: Kiitos!" — —

Tämä oli siis se avioliitto, jonka he eivät luulleet ansaitsevan avioliiton nimeä. Ja Josefinen oma, mitä se oli verrattuna tähän!

Hän solahti alas tuolilta polvilleen. Hän vaikeroi ja vaikeroi — ja pakoitti itsensä vaikenemaan, jotta ei kukaan häntä yllättäisi tällä hetkellä, hänen siinä kiemurrellessaan rikollisuutensa häpeässä. Hän ristitsi kätensä Ragnin paperien yli, painoi päänsä niitä vasten ja kuiskasi: "Anteeksi, anteeksi!" Hän tiesi, ettei kukaan häntä kuullut, ja myöskin, ettei kukaan voisi antaa hänelle anteeksi.

Yht'äkkiä hänen päähänsä välähti, että Ragni oli siis ollut puhdas ensimäisessäkin avioliitossaan, ja että häntä silloinkin oli parjattu. Noita papereita, joissa tämän avioliiton syntyä kuvattiin, — hän ei tarvinnut, hän ei voinut niitä lukea. Tuskasta vapisevin käsin asetti hän kaikki jälleen kuoreen, — Ole saisi ne lukea. Nyt täytyi Olen häntä auttaa, olihan tässä Josefinen elämä kysymyksessä. Hän oli osallinen murhaan, viattoman ihmisen murhaan. Sanoilla hän ei ollut sitä jouduttanut, sillä hän ei ollut mitään sanonut. Mutta juuri tämä vaikeroiminen ja se, että hän heti ensi päivästä sysäsi Ragnin luotaan, — oli vaikuttanut sen, että tuo raukka sortui. Tämä huomio iski hänen aivoihinsa kuin salama ja hän jäi siihen lepäämään tylsänä ja aivankuin kivettyneenä. Tuomio, jonka hän oli lukenut veljensä katseesta, kuolemantuomio, — hän ei ollut erehtynyt —, tarkoitti ei ainoastaan hänen poikaansa vaan häntäkin. Hän ansaitsi kuoleman.

Hänet valtasi pelko, tuskanhiki kohosi hänen otsalleen kuin pyörtymiskohtauksen jälkeen, … nyt se oli tullut!

Niin, nyt se oli tullut, mitä hän koko ajan, kaikkina näinä vuosina oli vavistuksella odottanut, — jokin sellainen hirvittävä, määriä vailla oleva kauhu, joka musertaisi hänet. Mitään hän ei ollut tehnyt, ei tahtonut eikä tilittänyt, mutta kuitenkin oli hän uhmaillut, tuominnut ja pelannut korkeinta peliä.

Nyt se oli tullut! Hän oli luullut, että se oli voitettu jo pojan paranemisella, mutta ei, nyt se vasta astuikin esille, nyt, kun hänen miehensä työ häntä jälleen ihastutti, kun hän oli saanut taas maata jalkojensa alle, … nyt tarttui se häneen ja antoi hänelle kuolettavan iskun.

Hän kiiruhti miehensä vielä syödessä kansliaan ja pani paperit hänen pöydälleen. Tempasi hattunsa ja saalinsa ja miltei juoksujalkaa läksi kiitämään veljensä taloa kohti. Nyt piti kestää tai murtua.

Oikoteitse riensi hän kirkkomaalle. Siinä hän muisti Olen viime saarnan ja purskahti itkuun. Voi, jospa heidän yhteiselämänsä olisi alusta saakka ollut niin vapauteen tähtäävää ja jos sillä aina olisi ollut sellainen päämaali! Itkien juoksi hän tuota kauheata taloa kohti. Vasemmalta, puiden oksien välitse pilkoitti toisenkin talon valkeaksi rapattu kiviseinä, siellä asui Kule, tuo murha-ase. Ei, ei, ei, hän ei ollut Kulea kutsunut, hänellä ei ollut mitään osaa siinä! Tosin hän oli kuullut sitä odotettavan ja hänestä oli tuntunut se oikeudenmukaiselta! Muutamat olivat pitäneet sitä mainiona pilana, toiset taas olivat sen ottaneet toden kannalta, vieläpä vedonneet uskonnollisiinkin syihin. Josefine muisti joka sanan ja oli aina visusti vaiennut eikä ollut kenellekään omiakaan ajatuksiaan ilmaissut.

Murha, murha! Ei sellaista voida anteeksi antaa, hän tiesi sen kyllä, miksi hän siis menikään veljensä luo? Veli oli pelastanut hänen lapsensa, — sen enempää hän ei tahtonut olla sisarensa kanssa tekemisissä. Kuitenkin kaikitenkin, yksinomaan sinne olivat hänen ajatuksensa suunnatut, sinne hänen täytyisi päästä, vaikkapa kuoleman uhalla! Hän juoksi.

Hänen elämänsä oli nyt häpeän tahraama. Hän ei uskaltaisi tästälähin enää katsoa kunniallista ihmistä silmiin. Kylmyydellä ja ilkeydellä oli hän surmannut aivan viattoman, viattoman ihmisen, tehnyt autioksi veljensä kodin! Missä oli hän tästälähin viettävä elämänsä päivät? Mitä olisi hänen nyt tehtävä? Etsittävä oikeudenmukainen rangaistus! Mutta sen hän antaisi itse itselleen. Mutta ensin täytyi hänen saada — tavata veljeään, kuulla hänen mieltään ja puhua hänelle, — niin, sillä hänellä oli sanottavaa veljelleen, eihän tämä edes tiennyt, miten suuresti hän rakasti häntä ja aina oli rakastanut, eihän Edvard häntä tuntenut. Josefine itki ja juoksi.

Hän näki veljensä seisovan pihalla talon ja ulkorakennusten välillä, kumarassa puuhaillen jotain. Hän näki hänet viini- ja karviaismarjapensaikon ylitse vilaukselta, kun korkeampien hedelmäpuiden oksat tuulessa häilähtivät syrjään. Häntä värisytti, mutta hän kulki eteenpäin. Kohta oli hän jo puistossa astelemassa pihamaata kohti. Nyt oli heidän välillään vain ulkorakennuksen nurkka ja muutaman askeleen perästä oli hän pihalla.

Edvardilla oli yllään keltainen raakasilkkinen takki, ehkäpä sama, joka hänellä oli tullessaan pari vuotta sitten. Hihat oli kääritty ylös, kalvostimet poissa —, hän oli pesemässä kapsäkkiä kaivopumpun alla. Kaikki rautatiellä liimatut paperilaput oli saatava pois, — aikoiko hän lähteä matkalle? Hän oli päivettynyt ja laiha, sivulta näyttivät hänen kasvonsa vielä tavallista kulmikkaammilta. Nyt kuuli hän Josefinen askeleet ja katsahti ylös.

Katsahti hänen itkeneisiin, rukoileviin kasvoihinsa. Hänen entisestä tavastaan käyttää värikkäitä pukuja ei huomannut jälkeäkään, hänellä oli tumma kesäpuku, vyötäisillä vyö, päässä leveä, ruskealla nauhalla varustettu olkihattu ja harsohuivi käsivarrellaan. Tuskainen, epätoivoinen itku syöksähti esille: "Edvard!" Hän ei saanut sen enempää sanotuksi…

… Edvardilta putosi kapsäkki kädestä. Hän ojensihe suoraksi ja lausui äänellä, jossa oli kaksinainen sävy: "Minä en anna sinulle anteeksi, Josefine!" — "Edvard, anna minun selittää!" — Josefine käänsi kasvonsa taloon päin, sillä veljensä ankara muoto peloitti ja teki hänet epätoivoiseksi. Mutta Edvard luuli Josefinen tahtovan, että he menisivät sisälle.

"… Sinne sinä et koskaan pääse!" — Edvard seisoi kädet puuskassa ikäänkuin tahtoen vahtia, ettei se saisi tapahtua.

13.

Tuft meni illallispöydästä työhuoneesensa, mutta ei huomannut kirjettä, sillä hän ei sattunut vilkaisemaan pöydälleen. Tavalliseen tapaansa hän läksi nyt iltakävelylleen. Jos Josefine olisi ollut alakerrassa, olisi kai hänkin lähtenyt mukaan, arveli Tuft. Hän käveli tunnin ajan. Oli lauantai ja hän tuumiskeli huomista saarnaansa. Palattuaan kotiin hän istahti ikkunan poskeen selailemaan kirjaa, josta hän voisi saada saarnansa juuria, luki, nousi kävelemään, luki taas, kunnes kello oli jo kymmenen.

Hän meni yläkertaan käydäkseen levolle. Ei löytänyt Josefineä, ei häntä ollut omassakaan huoneessaan, niin, ei koko talossa. Silloin Tuft meni takaisin kansliaan, hän tahtoi siellä odottaa Josefineä, missähän Josefine mahtoi oikeastaan olla? Jonkun sairaan luona? Ei hän ollut kenenkään kuullut sairastavan. Aivan vaistomaisesti sattui hän ottamaan käteensä kirjeen, siinä astellessaan pöytänsä ohitse. Siihen oli kirjoitettu hänen nimensä, — Josefinen käsialaa! Hän tuli levottomaksi ja meni ikkunan luo nähdäkseen paremmin. Se oli avonainen ja siinä olevien paperien päällä oli kirjelappu, johon Josefine oli kirjoittanut: "Olen mennyt veljeni luo, elämäni on kysymyksessä." Mitä tämä merkitsi?

Neljännestunnin kuluttua nousi Tuftkin kirkkomäkeä ylös, myöskin hän kulki miltei juoksujalkaa. Hän yksin oli syypää kaikkeen, hän oli aikoinaan vakuuttanut Josefinelle, että Ragni oli uskoton ensimäiselle miehelleen ja sillä tavoin aiheuttanut kaiken sen, mitä sitten oli tapahtunut! Jollei hän olisi kadehtinut lankoaan, niin tuskinpa hän olisi katsonut riitautumistaan kirkon kanssa ja seurusteluaan pärjääjien kanssa riittäväksi tekosyyksi peräytymiseen. Vaikkapa lanko väittäisikin: Josefine ei ole ollut tarpeeksi kristillinen, kun saattoi osaltaan vieroa Ragnia tai sillä perusteella uskoa mitä pahinta vapaa-ajattelijasta, — niin vastaisi siihen Tuft, että niin ei menettelekään tosikristitty vaan ainoastaan puolikristitty. Se, jolle rakkaus jumalaan on elämän korkeimpana lakina, ei tuomitse koskaan, mutta sitä tekevät muut sitä innokkaammin. Josefine on aina ollut sellainen, ettei hän voinut tulla kuin ainoastaan puolikristityksi, ja tämäkin oli hänen syytään. — Jumaluusopin tutkimukset ehkäisevät ihmisen kehitystä.

Miten hyvin hän käsittikin nyt kaiken tämän! Senpävuoksi hän ei jaksanut kestää sitä ajatusta, että Josefine oli sieluntuskassa. Hän juoksi ja saapui aivan hengästyneenä puistoon, portista pihalle ja hyökkäsi portaille. Ulko-ovi oli lukossa, — ja kello vasta hiukan yli kymmenen! Hän soitti ovikelloa, soitti toistamiseen ja kuuli heti askeleita eteisestä, miehen askeleita. Kallem avasi oven.

"Eikö Josefine ole täällä?" — "Ei." — "Eikö hän ole ollutkaan täällä?" — "Kyllä, noin puolitoista tuntia sitten." — "No —?" — "Minä kielsin häntä tulemasta sisälle." — "Sinä et puhellut hänen kanssaan?" — "En." — Silloin nosti Tuft oikean kätensä ja sanoi: "Nyt olet sinäkin opinkappaleisiin pinttynyt!" — käänsi selkänsä ja läksi. Hänen leveä hattunsa leveiden olkapäiden yllä näytti ikäänkuin painostavan näitä hänen viime sanojaan.

Kello oli vähän yli yksitoista, kun taas soi ovikello ja aivan samalla tavalla. Kallem tuli heti ulos. Hän ei siis ollut vielä vuoteessa.

Se oli taaskin Tuft, mutta Kallem huomasi jo välimatkan päästä, että hän oli kasvoiltaan aivan toisennäköinen, säikähtynyt ja aivankuin pois suunniltaan. "Minne sinä luulet hänen menneen, Edvard?" — "Luullakseni hän on ehkä mennyt Ragnin haudalle!" —

Vihlova parahdus, huomattava tuskan huoahdus, sitten hän kääntyi ja läksi. Hänen raskaat askeleensa kuuluivat kauas yön hiljaisuudessa.

Kellon lähestyessä yhtä soi ovikello taaskin, mutta vain kerran ja hätäisesti. Kallem tuli heti avaamaan, hän ei siis vieläkään ollut käynyt levolle.

Siellä oli eräs nainen. Lyhytnäköinen Kallem astui nopeasti hänen luokseen ja tunsi hänet äänestä Sissel Auneksi. "Rakas, hyvä tohtori, olkaa niin hyvä ja armollinen", alkoi Sissel valittavalla äänellä. "Rakas, hyvä tohtori!" — Kallem luuli, että hän tuli Josefinen lähettämänä ja että jotain onnetonta oli tapahtunut. Häntä värisytti. Mutta Sissel jatkoi: "Kukaan muu ei voi häntä hallita, hän tulee aivan hulluksi joka yö." — "Auneako tarkoitatte?" huudahti Kallem. "Niin, hän luulee Kristen Larssenin ahdistavan itseään ja sitten hän lähtee kuleksimaan jos jonnekin lähistölle, juoksentelee pitkin maanteitä ja metsiä. Se on nyt jo kolmas yö enkä minä jaksa enää. Rakas, hyvä tohtori, minulla ei ole ketään muuta, jonka puoleen voisin kääntyä" — hän purskahti itkuun — "eikä kellään muulla ole valtaa hänen ylitsensä."

Tuo kirjansitoja ja soittoniekka-vekkuliko tullut hulluksi? Hän oli siis vapautunut hänen vallastaan? Joiko hän taaskin, oliko se juoppohulluutta? — Ei, ei, hän oli tullut "hulluksi" pelätessään Kristen Larssenin kummittelevan. Kallem läksi heti mukaan.

Taivas oli pilvessä ja yö senvuoksi verrattain pimeä, mutta navakka pohjatuuli alkoi jo kiidätellä pilviä. Metsäkin tien molemmin puolin humisi ja ryskyi, lehdet suhkivat ja pauhasivat ja utelivat kaiken maailman asioita heidän siinä tietä pitkin painaltaessaan. Eikö ollut tosiaankin kummallista, että Aune, joka oli narraillut ihmisiä uskomaan siihen, että Kristen Larssen kummitteli, nyt oli tullut hulluksi siitä, minkä itse oli keksinyt! — "Mutta, hyvä Sissel, eihän ole mitään helvettiä olemassa!" — Samassa kuului kaukaa huutoa, kamalaa, yhtämittaista avunhuutoa. Se kohosi yöstä kuin hirviö, sen saattoi melkein nähdäkin. "Siellä hän on!" huudahti Sissel ja ristitsi kätensä. "Jeesus Kristus, auta minua!" parkaisi hän ja lähti juoksemaan. Mutta Kallem riensi hänen perästään: "Ei, kuulehan Sissel, myöhemmin sinä tuolla tavoin perille pääset. Astu levollisesti, — aivan levollisesti, sanon minä!" Sissel totteli heti mutta kääntyi hätäisenä ja hengästyneenä Kallemiin: "Kuka muu kuin saatana voi ihmistä tuolla tavoin riivata?" Samassa alkoi läheisyydessä joku kartanokoira haukkua, se oli säikähtänyt huutoa ja ulvoi nyt täyttä kurkkua. Kallemin täytyi huutaa, että äänensä kuuluisi: "Ei Aunen tarvitse enää olla saatanan pauloissa enempää kuin tuon otuksenkaan! Tiedätkö, Sissel, miten ihmiset keksivät saatanan? He uskoivat, että alussa oli kaikki luotu täydelliseksi, ja silloin heillä ei ollut ketään, jota olisi voinut syyttää siitä, että synti oli tullut maailmaan."

Samassa hyökkäsi tuo raivoisa koira heitä kohti. Sissel pakeni Kallemin turviin. "Riivatun pappi!" huudahti Kallem ja kumartui ottamaan kiveä. Silloin peräytyi koira vähän taaksepäin. Taas uusi parkaisu, se kuului nyt lähempää kuin äsken, kamala, ihmisrinnan syvimmästä tuskasta ponnahtanut hätähuuto. Se ihan vapisutti heitä. Ja koirakin vaikeni hetkeksi, mutta sitten se kaarsi heidän sivuitsensa ja läksi laukkaamaan hirviötä kohti. "Voi, Jumala meitä armahtakoon, nyt käy hänen hullusti!" parkui Sissel ja läksi kiiruhtamaan eteenpäin. Tuo hullu mies ei missään tapauksessa saisi joutua vielä koiran kanssa tekemisiin! Ja siellä se nyt kumminkin haukkui ja räyskysi aivankuin olisi sillä edessään petoeläin, jonka niskaan se uhkaisi joka hetki hampaansa iskeä. Nyt juoksivat he molemmat ja Kallem oli pian jo kaukana Sisselin edellä. Tuskinpa se Aune mahtoi ollakaan, sillä näin läheltä ei viimeinen huuto kuulunut, raivoisa koira oli kai hyökännyt ensimäisen kimppuun, jonka tapasi, — ja kuka se sitten oli? Kallem ei ollut juossut näin kovasti sitten kuin pikku poikana. Hän tunsi koiran äänestä, että siellä oli tappelu käynnissä, ja sai uusia voimia. Kohta näkikin hän eräässä tien käänteessä jotain mustaa, ja sitä se koira haukkui. Kuului taaskin hirvittävä parkaisu, se tuli todellakin tuolta! Mikä se sitten oli tuo suuri ja musta? Ei suinkaan se vaan ollut joku eläin?

Ei, se oli mies, pitkä ja roteva mies, joka tappeli pienemmän kanssa, ja koira räyhysi kummankin kintereillä. Pitkä mies löi sitä, he pyörähtivät ympäri, mutta samalla piti hän toista miestä kiini vasemmalla kädellään. Nyt tunsi Kallem jo tuosta leveästä hatusta, kuka siinä oli. Se oli Tuft, joka piteli kiini Aunea, piteli häntä oikein jättiläisvoimin. Aunen kimppuun tahtoi koira nyt hyökätä ja epätoivoisena koetti Aune puolustautua. Kenties hän luuli koiraa perkeleeksi ja kiinipitelijää Kristen Larssenin haamuksi, sillä hän potki ja ponnisteli, puri ja riuhtoi minkä jaksoi päästäkseen irti. Hän notkistihe taapäin ja pani viimeiset äänivaransa liikkeelle: "Tulkaa apuun, tulkaa apuun!" Jos hän jo nytkin oli säikäyksen vallassa, niin vielä kauheammaksi muuttui hänen pelästyksensä, kun hän näki Kallemin ilmestyvän eteensä öisestä hämärästä. Silloin hän heittäysi maahan pitkälleen ja karjui täyttä kurkkua. Koira iski kohta hänen kinttuihinsa. Pappi nosti hänet seisomaan, koira oli niin raivonsa vimmassa, että ei huomannut Kallemia ennenkuin sai tältä sellaisen potkun, että lennähti ilmassa parin metrin päähän. Lyhyt ulahdus vain ja muutama valittava hikkaus — tohtori osaa kyllä oikeaan paikkaan —, ja sen koommin he eivät sitä nähneet eikä kuulleet. Luultavasti se kuoli.

Nyt tarttui Kallem Auneen käsiksi ja pappi päästi irti. Olipa Tuftkin saanut mellakassa osansa, nuttu oli rikki revitty, niin että viilekkeet viistivät maata, hihan riekaleet riippuivat sormien alapuolelle, eikä ollut villapaitakaan ehyeksi jäänyt. Verta vuoti haavoista, joita Aunen kynnet ja hampaat olivat aikaansaaneet, mutta hän oli vielä niin mellakanhuumeessa, että ei tuntenut kipua. Kallem tarttui molemmin käsin Aune-poloista nutun kaulukseen, nosti hänet seisomaan eteensä ja tuijotti koko tenhonsa voimalla hänen silmiinsä, kunnes ne muuttuivat suuriksi, tyhmiksi, lasimaisiksi, suu jäi ammottamaan auki, kasvojen lihasvoima herponi ja mies seisoi siinä kuin riippumaan asetettu, perattu silli. Kun Sissel vihdoin hengästyneenä ja itkussasuin tuli perille, nukkui jo Aune ruohikolla puiden siimeksessä.

Kallem sanoi, että Aune hyvin voisi jäädä siihen nukkumaan, sillä nyt pohjatuulen puhaltaessa, ei ollut kastettakaan. Hän lupasi lähettää myöhemmin jonkun heitä kumpaakin hakemaan. Hän arveli kyllä voivansa tämän hulluuden saada selviämään.

Pappi oli riisunut takin yltään, pyyhkinyt veren pois ja saanut pahimmat haavansa sidotuiksi. Sitten läksivät he astelemaan kotiin päin.

Ei sanaakaan Aunesta eikä siitä, miten Tuft oli hänet tavannut. Mutta jo heti lähtiessä sanoi Tuft valittavalla äänellä: "Josefine ei ollut siellä!" ja lisäsi kohta: "Nyt en tiedä enää muuta, en tosiaankaan tiedä, mistä häntä etsisin. Kuinka sinä voitkin hänet ajaa luotasi, Edvard!" Lehtien suhina toisti sen, toisti sitä lakkaamatta: "Kuinka sinä voitkin hänet ajaa luotasi, Edvard!"

"Tiedätkö, mitä hän kirjoitti siihen lappuun, jonka löysin sinulta tulleen kirjepakan päältä? 'Minä menen veljeni luo, elämäni on nyt kysymyksessä.'"

Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin, "Elämäni on kysymyksessä", humisivat lehdet tuhansin äänin ja humina tunkeutui yhä lähemmäksi ja lähemmäksi häntä, niin että hänen oli ihan vaikea hengittää.

Alkoi jo sarastaa. Tuftin katse oli koko ajan suunnattuna päivännousua kohti, aivankuin hän olisi koko ajan rukoillut: "Armoa, armoa Josefinelle!" Hän kiiruhti eteenpäin niin nopeasti kuin taisi. Hän ei tiennyt, mistä häntä etsiä, mutta hänen täytyi nyt astua, astua, — ja Kallem seurasi.

"Voi sentään, sitä säikäystä, sitä pelkoa!" huudahti Tuft. "Muistatko, Edvard, sitä lapsuutemme aikuista rajuilma-yötä? me uskoimme silloin maailmanlopun olevan käsissä. Muistatko, miten sinä pelkäsit siellä vuorella sitten seuraavana iltana? Koko tämän yön ovat 'merihirviöt' minuakin ahdistaneet! Kauhun tunteeni oli hirvittävä! Se on syntiemme rangaistuksen synnyttämää kauhua, joka hirmuisena lankeaa meidän sielumme ylitse! Jo lapsuudesta saakka se on meitä kurittanut, vienyt meiltä ymmärryskyvyn silloin, kun sitä eniten tarvitsisimme. Me pakenemme ja joudumme epätoivoon — tai heittäydymme nurinniskoin jumalan jalkojen juureen. Myöhemmin me ehkä vapaudumme hirmulain alaisuudesta, mutta emme perinnäisyydestä emmekä tottumuksesta. Kulkiessani tietä pitkin ja miettiessäni tätä minä jouduin tuon hullun miehen kynsiin, hän hypähti ylös ja pelkonsa vallassa luuli minua kummitukseksi ja koiraa perkeleeksi! — Entä Josefine! Myöskin hän on epätoivon vallassa ja pakenee! Ja entä sinä, Edvard! Sinäkin elät pelon vallassa, koska sinulla on sydäntä vielä häntä kiduttaa, kun hän jo itsekin kiduttaa itseään. Sillä pahin seuraus pelonalaisuudesta on se, että se nostaa ihmisessä vihaa. Se, joka itse on kerrankin säikähtänyt, osaa kyllä säikäyttää muita." — Raskaasti tulivat sanat hänen huuliltaan, yhtä raskaasti kuin hän itsekin eteenpäin kulki. Kallem ei puhunut mitään, kärsiessään oli hän tavallisesti vaiti.