MISTÄ SYYSTÄ?

Kertomus puolan kapinan ajoilta

I.

Keväällä 1830 pan [pan puolankielessä = herra; páni = rouva] Jatshéwski sai sukutilalleen Rozhánkaan vieraaksensa nuoren Josef Migúrskin, hänen ystävä vainajansa ainoan pojan.

Jatshéwski oli 65-vuotias leveäotsainen, leveäharteinen, leveärintainen patriooti Puolan toisen jaon ajoilta, kasvojen iho tiilenpunainen, viikset pitkät, valkoiset. Nuorukaisena hän oli Josef Migúrskin isän kanssa palvellut Kostjushkan (Kosciuszkon) lippujen alla, koko patriootillisen sydämensä pohjasta vihaten tuota, kuten hän sanoi, Ilmestyskirjan porttoa, Katarina II:ta, ja tuota kavaltajaa, hänen inhottavaa rakastajaansa, Ponjatówskia. Puolan Rjetsh Pospolitan [Rjetsh Pospolita = tasavalta; puolalainen väännös sanoista res publica. Suom. muist.] jälleen voimaan-saattamisesta hän oli yhtä varma kuin yöllä oli varma siitä, että aurinko taas aamulla nousee.

Vuonna 1812 hän toimi rykmentinpäällikkönä jumaloimansa Napoleonin armeijassa. Napoleonin kukistuminen koski häneen kipeästi, mutta ei hän silloinkaan vielä joutunut epätoivoon Puolan valtakunnan uudestaan elpymisestä vaikkapa typistetyssäkin muodossa. Kun sitten Aleksander I avasi valtiopäivät Varsovassa, silloin hänen toiveensa jälleen elpyivät, vaikka sittemmin Pyhä Alliansi, reaktioni koko Europassa, Konstantinin ja varsinkin Nikolain itsepäisyys joulukuun 14:nnen päivän kapinan jälkeen saivatkin tuon ihanan haaveilun toteutumisen siirtymään yhä tuonnemmas…

Ikä rupesi jo vähitellen painamaan, ja niinpä hän vuonna 1825 siirtyi maalle ja asui Rozhánkassaan, minnekään sieltä liikkumatta, kuluttaen aikansa taloudenpuuhiin, metsästämiseen, seuraten sanomalehtien ja kirjeitten kautta yhä edelleen mitä suurimmalla hartaudella isänmaansa valtiollisia tapahtumia. Hän oli toista kertaa naimisissa köyhän, kauniin shljáhtjankan (puolalaisen aatelisnaisen) kanssa, mutta tämä avioliitto oli onneton. Hän ei rakastanut eikä kunnioittanut tätä toista vaimoansa, vaan oli tuskastunut häneen ja kohteli häntä huonosti, tylysti, ikäänkuin kostaakseen hänelle sen erehdyksen, että oli mennyt toisiin naimisiin. Lapsia tässä toisessa avioliitossa ei ollut, mutta ensimmäisestä oli kaksi tytärtä. Vanhin, Vánda, oli uhkea kaunotar, joka tiesi kauneutensa arvon ja oli ikävystynyt maa-elämään. Nuorempi, Albina, isän lemmikki, oli vilkas, laiha tyttönen, vaalea tukka kiharoissa, silmät suuret, harmaat ja tuliset ja kaukana toisistaan, niinkuin isälläkin. Hän oli täyttänyt 15 vuotta silloin kuin Migúrski taloon tuli. Olihan tämä jo ennenkin, ylioppilaana, käynyt Jatshéwskien luona Vilnassa, jossa he talvisin asuivat, mutta nyt hän ensi kertaa saapui heidän luokseen maalle täysikasvuisena, vapaana miehenä.

Mieluista oli nuoren Migúrskin tulo kaikille Rozhánkan asujamille. Ukko Jatshéwskille se oli mieluista siitä syystä, että nuori Juzö Migúrski muistutti isäänsä, ukon ystävää nuoruuden päiviltä, ja senkin vuoksi, että hän innokkaasti ja kaikkien heleimmissä toivonväreissä kertoi revolutionistisesta kuohunnasta ei ainoastaan Puolassa, vaan ulkomaillakin, mistä hän vastikään oli palannut. Páni Jatshéwskille Migúrski oli mieluisa vieras siitä syystä, että vieraitten läsnäollessa ukko Jatshéwski hillitsi itseänsä eikä tapansa mukaan torunut vaimoaan kaikesta. Vándalle hän oli mieluisa siitä syystä, että neito oli vakuutettu Migúrskin tulleen hänen tähtensä ja aikovan kosia häntä. Vánda oli valmis antamaan suostumuksensa, mutta oli päättänyt, kuten itse sanoi: lui tenir la dragée haute ["pitää hänestä namua korkealla", s.o. kiusotella häntä. Suom. muist.]. Albina iloitsi, koska kaikki muutkin olivat iloisia. Eikä ollutkaan Vánda ainoa, joka oli vakuutettu Migúrskin tulleen kosimaan. Sitä mieltä olivat talossa kaikki, ukko Jatshéwskistä alkaen hamaan Ludvika njânjaan [lapsenhoitaja. Olen tahallanikin säilyttänyt suomennoksessa tämän soman, lapsen-omaisen sanan Suom. muist.] asti, vaikk'ei kukaan tuonut ajatustansa kuuluville.

Ja totta se olikin. Niissä aikeissa juuri Migúrski oli tullut, mutta, oltuaan siellä viikon verran, hän kävi äkkiä, ties miksikä, hämille ja levottomaksi ja läksi pois, kosimatta. Tämä odottamaton lähtö hämmästytti kaikkia, mutta oikeata syytä siihen ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Albina. Hän tiesi itse olleensa syynä tuohon kummalliseen lähtöön.

Albina oli huomannut, kuinka Migúrski kaiken sen aikaa, minkä Rozhánkassa oli viettänyt, oli ollut erittäin vilkas ja iloinen vain hänen seurassaan. Hän kohteli tyttöä kuin lasta, lasketteli leikkiä hänen kanssaan, härnäili häntä, mutta naisen hienolla vaistolla Albina aavisti, ett'ei tuossa kohtelussa piile täysikasvuisen suhde lapseen, vaan miehen suhde naiseen. Hän oli nähnyt sen siinä lemmekkäässä katseessa ja lempeässä hymyssä, jolla hän vastaan-otti Albinan joka kerta kuin tämä astui sisään, ja seurasi häntä, hänen lähtiessään pois.

Albina ei osannut tarkalleen sanoa, mitä tämä oikein on, mutta tuo Migúrskin menettely se oli huvittanut häntä, ja tietämättäänkin hän oli koettanut tehdä kaikkea, mikä Migúrskia miellytti. Mutta tätäpä miellyttikin kaikki, mitä Albina vain teki. Ja tyttönen taas puolestaan teki mielen-innolla kaikki, minkä teki. Mieluista oli Migúrskin katsella hänen juoksentelevan kilpaa soman vinttikoiran kanssa, joka tuon tuostakin nosti etukäpälänsä hänen päälleen ja nuolaista lipaisi tyttöä punaisiin, hehkuviin kasvoihin; mieluista oli Migúrskin katsella häntä, kun hän pienimmästäkin syystä nauroi tuota niin tarttuvan heleätä nauruansa; mieluista, kun hän, yhä silmillään nauruansa jatkaen, koetti olla hirmuisen totinen, kuullessaan ksendzin [puolalainen katolin-uskoinen pappi. Suom. muist.] ikävää saarnaa; mieluista, kun hän tavattoman sattuvasti ja koomillisesti matki milloin vanhaa njânjaa, milloin päihtynyttä naapuria, milloin itse Migúrskiakin, silmänräpäyksessä siirtyen esitettävästä toiseen. Ennen kaikkea häntä miellytti Albinan elämän-ilo. Näytti kuin Albina vasta nyt juuri olisi täydelleen käsittänyt elämän koko ihanuuden ja rientäisi sitä nyt nauttimaan. Migúrskia miellytti tämä erinomainen elämän-ilo, ja tätä elämän-iloa piti voimassa ja kohotti juuri se tieto, että se ihastuttaa Migúrskia.

Ja niinpä Albina tiesi, miksikä Migúrski, joka oli tullut tänne Vándaa kosimaan, oli lähtenyt kosimatta pois. Vaikk'ei hän olisi millään ehdoin ottanut ilmaistakseen sitä muille, ei edes itselleenkään sitä sanoin sanonut, niin hän sisimmissään sittenkin tiesi, että toinen oli tahtonut rakastaa sisarta, mutta olikin rakastunut häneen. Albina kummasteli kovin tätä seikkaa, pitäen itseään aivan mitättömänä viisaan ja oppineen kaunotar siskonsa rinnalla, mutta ei saattanut olla tietämättä, että niin se nyt kumminkin kävi, eikä saattanut olla olematta iloinen siitä, sillä hän itsekin oli koko sielunsa voimalla rakastunut Migúrskiin, rakastunut niin kuin rakastetaan vain ensi kertaa ja kerran vain elämässä.

II.

Syksymmällä sanomalehdet tiesivät kertoa Parisin vallankumouksesta. Sittemmin alkoi tulla tietoja mellakoista, joita valmisteltiin Varsovassa. Pelon ja toivon sekaisilla tuntein Jatshéwski odotteli joka posti sanomia Konstantinin murhasta ja vallankumouksen alkamisesta. Marraskuussa saapui Rozhánkaan vihdoin viesti hyökkäyksestä palatsiin, Konstantin Paulowitshin paosta ja sitten, että valtiopäivät olivat julistaneet Románowien hallitsijasuvun menettäneeksi Puolan kruunun, että Hlopitski on huudettu diktaatoriksi ja Puolan kansa jälleen vapaana.

Kapinaliike ei ollut vielä ennättänyt Rozhánkaan saakka, mutta kaikki sen asujaimet seurasivat kapinan kulkua, odottivat sitä sinnekin ja valmistautuivat sen varalle. Ukko Jatshéwski, ollen myötäänsä kirjevaihdossa erään vanhan tuttavansa kanssa, joka oli yksi kapinan johtajia, otti vastaan salaperäisiä juutalaisia kaupustelijoita, ei taloudellisissa, vaan vallankumousasioissa, ja varustihe ajan tullen liittymään kapinaan hänkin. Páni Jatshéwski piti miehensä aineellisista tarpeista huolta ei ainoastaan niinkuin ennen, vaan enemmin kuin koskaan ennen, mutta sai hänet sillä, niinkuin ainakin, yhä vain äreämmäksi ja äreämmäksi. Vánda oli lähettänyt jalokivensä eräälle ystävättärelleen Varsovaan, pyytäen häntä myömään ne ja antamaan rahat revolutioni-komitealle. Albinan mieltä kiinnitti vain se, mikä koski Migúrskia. Isältä hän oli kuullut hänen astuneen Dvernitskin osastoon ja koetti nyt saada tietää kaikki, mikä tätä osastoa koski.

Migúrski kirjoitti kahdesti: ensimmäisellä kerralla hän ilmoitti astuneensa riveihin, toisella kertaa, helmikuun puolivälissä, hän riemukkain sanoin kertoo puolalaisten voittaneen Sotshekin tappelussa ja anastaneen 6 tykkiä ja saaneen vankeja. "Zwyciestwo Polákow i kleska Moskáli! Vivat!" [Voitto puolalaisille ja tappio moskáleille (venäläisille)! Eläköön! Suom. muist.] Niin hän huudahtaa kirjeensä lopulla.

Albina oli riemuissaan. Hän tutkisteli karttaa, teki laskuja siitä, missä ja miten moskaalit lopullisestikin voitetaan, ja kalpeni ja vapisi joka kerta kuin isä verkalleen avasi postissa tulleita paketteja. Emintimä, astuessaan kerran sattumalta hänen huoneesensa, tapasi hänet seisomasta peilin edessä, housut jalassa ja konfederátka päässä. [Konfederátka = puolalainen, turkisnahalla reunustettu korkea lakki, yläpää neliskolkkainen, Suom. muist.] Albina oli varustautunut karkaamaan kotoansa, mieheksi puettuna, liittyäkseen puolalaiseen sotaväkeen. Emintimä ilmoitti asian isälle. Tämä kutsui hänet huoneesensa ja — salaten sisällisen myötätuntoisuutensa, jopa ihailunsakin, — antoi hänelle ankarat nuhteet ja vaati häntä hylkäämään mielestänsä moiset houkat aikeet. "Naisillahan on toisenlainen tehtävä edessään: rakastaa ja lohduttaa niitä, jotka uhraavat itsensä isänmaan edestä", puheli ukko. Isä tarvitsee häntä nyt; hänhän se on isän ilo ja lohdutus, ja ajan tullen hänellä on oleva tehtävää tulevan miehensä vaimona. Ukko tiesi, millä tyttäreen vaikuttaa, ja viitaten huomautti olevansa niin yksin ja niin onneton. Albina painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten, salatakseen kyyneliään, jotka kumminkin kastelivat isän aamunutun hihaa, ja lupasi olla ryhtymättä mihinkään ilman isän suostumusta.

III.

Yksin ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa kuin puolalaiset Puolan jaon jälkeen, jolloin osa sitä joutui vihattujen saksalaisten ja toinen osa vielä enemmän vihattujen moskaalien valtaan, yksin ne voivat käsittää sen riemastuksen, jota puolalaiset tunsivat vuosina 1830-31, jolloin monen onnettoman vapautumis-yrityksen perästä uusi vapautumisen toivo näytti olevan toteutumassa. Mutta kauan ei tätä toivoa kestänyt. Voimat olivat liiaksi eriväkiset, ja kapina kukistettiin jälleen. Jälleen ajettiin kymmeniä tuhansia mielettömästi tottelevaisia Venäjän miehiä Puolaan, jossa he — milloin Dibitshin, saksalaisen juopon, milloin Paskéwitshin, raa'an sotamiehen, milloin Nikolai I:n, vielä tylymmän ylikäskijän, johdolla — itsekään tietämättä, miksi, kyllästyttivät maan omilla ja puolalaisten veljiensä sydänverillä. Ja niin he musersivat heidät ja jättivät heidät heikkojen, vähäpätöisten ihmisten valtaan, ihmisten, joitten silmämääränä ei ollut vapaus eikä puolalaisten kukistaminen, vaan tämä yksi pyrintö vain: saada tyydytetyksi omanvoiton pyyntinsä ja lapsellinen kunnianhimonsa.

Varsova valloitettiin, yksityiset sotaväen-osastot lyötiin hajalle. Satoja ja tuhansia tuomittiin ammuttaviksi, piestiin kepeillä kuolijaiksi, karkoitettiin. Viimeksi-mainittujen joukossa oli nuori Migúrskikin. Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon, ja hän itse lähetettiin sotamieheksi Uralskin linjapataljonaan.

Jatshéwskit viettivät talven 1832 Vilnassa ukon kivulloisuuden tähden, hän kun 1831 vuoden jälkeen oli potenut sydänvikaa. Sinne saapui heille kirje Migúrskilta Uralskin linnasta. Hän kirjoittaa, että niin raskasta kuin kaikki se onkaan, mitä hänen on täytynyt ja vast'edes vielä täytyy kestää, niin sittenkin hän on iloinen siitä, että on saanut kärsiä isänmaan tähden. Hän ei ole epätoivoinen siitä pyhästä asiasta, jonka edestä hän on alttiiksi antanut yhden osan elämäänsä: hän on valmis antamaan jäljelläkin olevan osan, ja jos vaikka jo huomenna ilmaantuisi tilaisuutta, niin hän tekisi jälleen samoin.

Ukko, joka oli lukenut kirjettä ääneen, purskahti tässä kohden itkuun eikä kyennyt pitkään aikaan enää jatkamaan. Jäljellä olevan osan kirjettä luki Vánda ääneen, ja siinä Migúrski sanoo, että mitä aikeita ja haaveita hänellä lienee ollutkaan viimeisellä käynnillänsä, joka iäti on pysyvä valoisimpana kohtana koko hänen elämässään, niin nyt hän ei saata eikä tahdokaan puhua niistä.

Vánda ja Albina käsittivät näitten sanain merkityksen kumpikin omalla tavallaan, vaikk'ei toinen eikä toinenkaan lausunut julki, mitenkä hän ne käsittää.

Kirjeensä lopulla Migúrski lähettää terveisiä kaikille ja samalla leikillisellä tavalla, jolla koko ajan oli kääntynyt Albinan puoleen silloin, heillä käydessään, nytkin kääntyy hänen puoleensa, tiedustellen, vieläkö Albina neiti yhtä nopeasti juoksee kilpaa koiran kanssa ja vieläkö yhtä onnistuneesti matkii kaikkia. Hän toivottaa terveyttä ukolle, menestystä talouspuuhissa äidille, arvollista miestä Vándalle ja entisen elämän-ilon jatkumista Albinalle.

IV.

Ukko Jatshéwskin terveys huononi huononemistaan, ja v. 1833 koko perhe muutti ulkomaille. Vánda kohtasi Badenissa puolalaisen emigrantin ja meni hänen kanssaan naimisiin. Ukko Jatshéwskin tauti sai äkkiä pahan käänteen, ja muutaman kuukauden perästä hän veti viimeisen henkäyksensä Albinan sylissä. Vaimoansa hän ei laskenut luokseen viimeisilläänkään eikä saattanut hänelle antaa anteeksi sitä, että oli nainut hänet. Páni Jatshéwski palasi Albinan kanssa kotia.

Albinan elämänharrastusten tärkeimpänä esineenä oli Migúrski. Hän se oli Albinan silmissä suurin sankari ja marttyri, jonka palvelukseen hän päätti pyhittää koko elämänsä. Jo ennen heidän lähtöänsä ulkomaille hän oli ruvennut kirjevaihtoon Migúrskin kanssa, ensi alussa isän pyynnöstä, sittemmin omasta puolestaan. Isän kuoleman jälkeen Venäjälle palattuaan, hän jatkoi kirjeenvaihtoa ja vihdoin, täytettyään 18 vuotta, ilmoitti äitipuolelleen päättäneensä lähteä Uralskiin Migúrskin luokse, mennäkseen siellä avioliittoon hänen kanssansa. Páni Jatshéwski moittimaan Migúrskia siitä, että tämä itsekkäästi kyllä tahtoo turvata oman ahdinkotilansa, ottamalla vaimokseen rikkaan tytön, tehdäkseen hänet sitten osalliseksi onnettomuuteensa.

Albina närkästyi, sanoen hänelle, ett'ei muut kuin páni Jatshéwski saata ajatella niin halpaa miehestä, joka on kaikki uhrannut kansalleen, että Migúrski päinvastoin on kieltäynyt vastaan-ottamasta hänen tarjoamaansa apua, ja että hän, Albina, on järkähtämättömästi päättänyt lähteä Uralskiin ja mennä naimisiin hänen kanssansa, jos Migúrski vain tahtoo hänelle sellaisen onnen suoda. Albina oli nyt täysikasvuinen ja rahojakin hänellä oli, ne 300,000 zlótia [zlót = 0,85 Smk. Suom. m.], jotka eno vainaja oli jättänyt molemmille sisaruksille, niin ett'ei mikään enää voi häntä pidättää.

Marraskuussa 1833 Albina sanoi ikuiset jäähyväiset kotolaisille, jotka kyynelsilmin siunasivat häntä matkalle tuonne kaukaiseen, outoon seutuun barbaarisessa Moskôviassa. Ja niin hän vanhan Ludvika njânjansa kanssa, jonka oli päättänyt ottaa mukaansa, istui isän uudesti korjattuun rekeen ja läksi pitkälle taipaleellensa.

V.

Migúrski ei asunut kasarmissa, vaan yksityisessä huoneustossa. Nikolai Paulowitsh [Nikolai I. Suom. m.] kyllä vaati, että sotamiehiksi alennettujen puolalaisten piti ei ainoastaan kantaa kaikki kolkon sotamies-elämän taakat, vaan kärsiä kaikki ne nöyryytyksetkin, joitten alaisia tavalliset sotamiehet siihen aikaan olivat. Mutta suurin osa niitä yksinkertaisia miehiä, joitten täytettäviksi hänen määräyksensä jäivät, käsittivät täydellisesti näitten sotamiehiksi alennettujen raskaan tilan ja, huolimatta kaikesta vaarasta, mikä hänen käskyjensä laiminlyöjiä uhkasi, jättivät ne täyttämättä, missä vain laatuun kävi.

Niinpä senkin pataljonan päällikkö, johon Migúrski kuului, muuan puolisivistynyt, sotamiehestä upseeriksi ylentynyt herra, käsitti kyllä tämän entisen rikkaan, sivistyneen nuoren miehen tukalan tilan, ja sääli häntä ja kohteli ystävällisesti, myöntäen hänelle kaikenlaisia helpotuksia. Migúrski puolestaan osasi antaa arvoa tuon valkeapartaisen, sotamiesmäisesti turpeakasvoisen överstiluutnantin hyväntahtoisuudelle ja, osoittaakseen hänelle vastapalvelusta, suostui antamaan opetusta matemaatikassa ja franskankielessä hänen pojillensa, jotka valmistautuivat kadettikouluun.

Seitsemättä kuukautta oli Migúrski jo ollut Uralskissa. Hänen elämänsä ei ollut ainoastaan yksitoikkoista, ikävää ja mieltä-masentavaa, vaan raskastakin. Tuttavia — paitsi pataljonanpäällikköä, josta hän koetteli pysytellä niin loitolla kuin suinkin — oli hänellä ainoastaan muuan karkoitettu puolalainen, vähän sivistynyt, tunkeileva, epämiellyttävä mies, joka kävi täällä kalakauppaa. Raskainta Migúrskin elämässä oli se, että hänen oli niin vaikea tottua puutteesen. Hänen omaisuutensa jouduttua takavarikkoon, ei hänellä ollut varoja minkäänlaisia. Hän koetti tulla miten kuten toimeen niillä rahoilla, joita sai myömällä vielä tallella olevia kultaesineitään.

Ainoana ja suurena ilona hänen elämässään täällä oli kirjevaihto Albinan kanssa, josta hän, Rozhánkassa käyntinsä jälkeen, oli sielussaan säilyttänyt runollisen, suloisen kuvan. Ja täällä maanpaossa tämä kuva kävi päivästä päivään yhä ihanammaksi. Eräässä ensimmäisiä kirjeitään Albina kysyi muun muassa, mitä hän kerran oli kirjeessään tarkoittanut näillä sanoilla: "mitä aikeita ja haaveita minulla lienee ollutkaan." Toinen vastasi saattavansa nyt tunnustaa, että hän oli haaveillut saavansa sanoa häntä vaimokseen. Albina vastasi rakastavansa häntä. Migúrski vastasi, että parempi olisi ollut, jos hän ei olisi tuota maininnutkaan, sillä kauheatahan on ajatella, että jotain olisi saattanut tapahtua, mikä nyt on mahdotonta. Albina vastasi: ei siinä kyllä, että tämä ei ole mahdotonta, vieläpä se ihan varmaan toteutuukin. Migúrski vastasi, että hänen on nykyisessä asemassaan aivan mahdoton vastaan-ottaa sellaista uhrausta.

Piakkoin tämän kirjeen jälkeen Migúrski sai posti-ilmoituksen 2000:lle zlótille. Kuoren leimasta ja käsialasta hän tunsi lähetyksen tulleen Albinalta ja muisti nyt ensimmäisissä kirjeissään kerran leikillään maininneensa, kuinka hauskalta hänestä muka tuntuu, ansaita opetuksella kaikki, mitä tarvitsee, nimittäin rahoja teehen ja tupakkaan, jopa kirjoihinkin. Pistettyään rahat toiseen kuoreen, hän lähetti ne takaisin, eri kirjeessä pyytäen, ett'ei Albina rahoilla turmelisi heidän pyhiä välejänsä. Hänellä on kaikkea yltä kyllin, kirjoitti hän, ja tuntee olevansa täysin onnellinen, tietäessään, että hänellä on sellainen ystävä.

Siihen se heidän kirjevaihtonsa keskeytyikin.

Marraskuussa kerran, Migúrskin istuessa överstiluutnantin luona ja opettaessa poikia, alkoi kuulua yhä lähenevä aisakellon kilinä, pian narahtivat ulkona reenjalakset pakkas-ilmassa, ja reki pysähtyi kuistin eteen. Lapset hyppäsivät ulos katsomaan, ketä tulee. Migúrski jäi huoneesen, katsellen oveen ja odotellen lasten palajamista, mutta huoneesen astuikin överstiluutnantin rouva.

— Teillehän tuli vieraita, pan, — virkkoi hän. — Pari rouvas-ihmistä tuolla tiedustelee teitä. Kaiketi ne ovat sieltä teidän puoleltanne; puolattaria näkyvät olevan.

Jos Migúrskilta olisi kysytty, luulisiko hän Albinan tuloa tänne mahdolliseksi, niin hän olisi vastannut, ett'ei se ole ajateltavissakaan, mutta sielunsa sisimmissä hän sittenkin odotteli häntä. Veri hulvahti sydämeen, ja hengästyneenä hän riensi eteiseen. Siellä parhaillaan muuan lihava, rokon-arpinen nainen päästeli huivia päästään. Toinen nainen oli astumaisillaan sisähuoneisin. Kuultuaan askeleita takanansa, hän pyörähti kiiruusti ympärinsä. Päähineen alta välkähtivät Albinan silmät, elämän-iloa uhkuvaiset, ripset huurteessa. Migúrski jähmettyi hämmästyksestä, eikä tiennyt miten vastaan-ottaa, miten tervehtiä häntä.

— Juzö! — huudahti Albina, käyttäen samaa nimeä, jota isäkin oli käyttänyt, häntä puhutellessaan, ja jolla Albina itsekin oli ajatuksissaan häntä puhutellut, heitti käsivartensa hänen kaulaansa, painoi punaiset, kylmät, kasvonsa hänen kasvoihinsa ja nauroi ja itki.

Hellämielinen överstiluutnantin rouva, saatuaan tietää, kuka Albina on ja mille asialle tullut, otti hänet häihin asti luoksensa asumaan.

VI.

Hyväntahtoinen överstiluutnantti toimitti esivallalta naimisluvan. Orenburgista tilattiin ksendz, ja Migúrskit vihittiin. Pataljonanpäällikön rouva oli äidin-sijaisena, toinen oppilaista pyhänkuvan kantajana [Hääsaattueen etunenässä, alttarin ääreen astuttaessa, kulkee poikanen, kantaen pyhänkuvaa. Suom. muist.] ja Brzhozówski, karkotettu puolalainen, sulhaspoikana.

Albina — niin oudolta kuin kuuluneekaan oli rakastanut miestään intohimoisesti, vaikk'ei ollut häntä lainkaan tuntenut. Nyt vasta hän rupesi tutustumaan mieheensä. Sanomattakin on selvä, että ihmisessä, joka on lihaa ja verta, hän huomasi paljon sellaista jokapäiväistä ja epärunollista, mitä ei ollut siinä kuvassa, jota hän oli mielessään kannellut ja kasvatellut. Mutta juuri siitä syystä, että hän oli lihaa ja verta, Albina löysi hänessä paljon semmoista vilpitöntä ja hyvää, mitä ei ollut tuossa abstraktisessa olennossa. Albina oli tuttaviltaan ja ystäviltään kuullut paljonkin hänen urhoollisuudestaan sodassa, tiennyt hänen miehekkäästi kestäneen omaisuutensa ja vapautensa menettämisen ja kuvaillut häntä sankarina, joka aina elää korkeata sankarielämää, mutta todellisuudessapa tuo niin tavattomilla ruumiinvoimilla varustettu ja urhoollinen Migúrski näyttikin olevan tyyni, hiljainen karitsa, aivan luonteva, hyväntahtoisesti leikillinen mies. Yhä vieläkin vaalea pikkuparta ja viikset reunailivat tuota tunteellista suuta, jonka ympärillä alati asui samainen lapsellinen hymy, johon Albina oli jo Rozhánkassa niin mielistynyt, ja suussa yhä vieläkin tuo sammumaton piippu, josta hän niin paljon kärsi varsinkin raskautensa aikana.

Nyt vasta Migúrskikin oppi tuntemaan Albinan ja hänessä ensi kertaa naisen. Niistä naisista, jotka hän oli tuntenut ennen häitä, hän ei ollut voinut päästä naisen perille. Ja se, minkä hän Albinassa oppi naista tuntemaan, hämmästytti häntä ja olisi ollut omiansa synnyttämään hänessä pettymystä naisiin nähden, ellei Albina juuri Albinana olisi herättänyt hänessä erinomaisen hellyyden ja kiitollisuuden tuntoa. Albinaa kohtaan naisena yleensä hän tunsi lempeätä, hiukan ivallista alentuvaisuutta, mutta Albina Albinana herätti hänessä ei ainoastaan hellää rakkautta, vaan ihailuakin, tuntoa siitä, että yhä on maksamatta velka hänen uhrauksestaan, joka on tuottanut hänelle odottamattoman onnen.

Migúrskit olivat rakkaudessaan onnellisia. Kohdistaessaan rakkautensa koko voiman toinen toiseensa, he tunsivat täällä vieraitten ihmisten keskellä samaa kuin tuntee kaksi eksynyttä, joita talvipakkasessa kylmää, ja jotka lämmittelevät toisiansa. Migúrskien elämän onnellisuuteen vaikutti osaltansa myös tuo hamaan orjamaisuuteen asti uskollinen, kaikessa suopeudessaan välisti purpatteleva, koomillinen ja kaikkiin mies-eläjiin rakastuvainen Ludvika njânja.

Onnellisia Migúrskit olivat lapsissaankin. Vuoden kuluttua syntyi poika; sitten puolentoista vuoden perästä tyttö. Poika oli äitinsä ilmeinen kuva: samat silmät, sama vilkkaus ja liikkeiden sulous. Tyttö oli terve, punaposkinen tyllykkä.

Onnettomia Migúrskit olivat siinä, että asuivat niin kaukana kotimaastaan, ja ennen kaikkea siinä, että heidän masentavan nöyryyttävä asemansa oli niin raskasta. Tämä nöyryytys tuntui hyvin tuskalliselta varsinkin Albinasta: hänen Juzönsa, sankari, miehen ihanne — hän on pakotettu asettumaan kunnia-asentoon jok'ainoan upseerin edessä, tekemään kiväritemppuja, käymään vahdissa ja tottelemaan nurkumatta.

Puolasta tuli sitä paitsi ylen murheellisia sanomia. Melkein kaikki läheiset sukulaiset ja ystävät oli karkotettu; toiset taas, menetettyään kaiken omansa, olivat paenneet ulkomaille. Migúrskien tilaan ei ollut toivottavissa pienintäkään parannusta. Kaikki puuhat ja ponnistukset saada hänelle anteeksi-antoa tai edes huojennusta, upseeriksi ylennystä, — kaikki ne raukesivat tyhjiin. Nikolai Paulowitsh se piti sotaväen katselmuksia, paraadeja, harjoituksia, kävi naamiaisissa, lasketteli leikkiä naismaskien kanssa, ajella tömisteli tarpeettomasti Venäjätä ristiin rastiin Tshugujewista Novorossiskiin, Pietariin ja Moskovaan, säikytellen kansaa ja ajattaen hevosia kuolijaiksi, mutta kun joku huiman rohkea uskalsi lähestyä häntä ja anoa helpotusta kovan kohtalon alaisille karkotetuille dekabristeille tahi puolalaisille, jotka olivat saaneet kärsiä sen samaisen isänmaan-rakkauden tähden, jota hän itsekin niin suuresti ylisti, silloin hän, rintaansa pullistellen, kiinnitti lyijyiset silmänsä mihin sattui, sanoen: "Palvelkoon. Ei vielä!" ikäänkuin hän olisi tiennyt, milloinka se oikea hetki lyö. Ja kaikkia hänen ympärillään olijoita: kenraaleja ja kamariherroja ja heidän puolisoitaan, jotka saivat ravintonsa hänen pöydässään, kaikkia heitä liikutti syvästi tämän suuren miehen harvinainen tarkkanäköisyys ja suuri viisaus.

Yleensä oli Migúrskien elämässä sentään enemmän onnea kuin onnettomuutta.

Näin kului viisi vuotta. Mutta sitten heitä äkkiä kohtasi odottamaton, kauhea onnettomuus. Ensiksi sairastui tytär ja kahden päivän perästä poika. Ankaran kuumeen kourissa poikanen vieritteli kolme päivää ilman lääkärin-apua (ei ollut lääkäriä saatavissa) ja neljäntenä kuoli. Kaksi päivää myöhemmin nukkui tyttönenkin pois.

Albina oli syöksymättä Uralin jokeen siitä syystä vain, ettei saattanut olla kauhistuksella ajattelematta miehensä tilaa silloin kuin sanoma Albinan itsemurhasta saapuu. Mutta raskaaksi hänelle elämä kävi. Tuo ennen niin uuttera ja vireä emäntä jätti nyt kaikki taloushuolet Ludvikan huostaan, istui tuntikausia toimetonna, ääneti tuijotellen siihen, mikä milloinkin silmän eteen sattui. Vuoroin taas hän kavahti ylös, riensi omaan huoneesensa ja itki siellä hiljaa, huolimatta miehensä ja Ludvikan lohdutuksista, päätään vaan puistellen ja pyytäen heitä menemään pois, jotta saisi olla yksinänsä.

Kesäisin hän meni lasten haudalle, ja siellä hän istui, raastaen sydäntänsä, muistelemalla, mitä kaikkea oli ollut, jota nyt ei enää saata olla. Liiatenkin vaivasi häntä se ajatus, että lapset kukaties olisivat voineet jäädä eloon, jos olisi asuttu sellaisessa kaupungissa, missä lääkärin-apua olisi ollut tarjolla. — Mistä syystä? — ajatteli hän. — Mistä syystä? Juzö ja minä, emmehän me keltäkään tahdo muuta kuin että hän saisi elää niinkuin synnynnästään saakka on tottunut ja niinkuin hänen isänsä ja esi-isänsä ovat eläneet, ja että minä saisin elää hänen kanssaan, rakastaa häntä, rakastaa pienosiani, vaalia heitä… Mutta äkkiä ruvetaan häntä kiduttamaan, hänet karkotetaan, ja minulta temmataan pois mikä minulle oli koko maailmatakin kalliimpaa. Miksi? Mistä syystä? — Niin hän kyseli ihmisiltä ja Jumalalta.

Eikä voinut hän kuvailla mielessään vastauksen mahdollisuuttakaan. Mutta ilman vastausta ei voinut olla elämääkään, ja hänen elämänsä se oli nyt pysähtynyt. Maanpakolaisuuden kurja elämä, jota hän oli tähän saakka osannut koristaa naisellisella kauneuden- ja somuuden aistilla, oli käynyt sietämättömäksi ei ainoastaan hänelle, vaan Migúrskillekin, joka kärsi hänen tähtensä eikä tiennyt, millä lohduttaa häntä.

VII.

Juuri näinä Migúrskien raskaimpina aikoina saapui Uralskiin muuan puolalainen, Rosolówski, osallisuutensa tähden eräässä suuremmoisessa kapina- ja karkausyrityksessä, jonka niihin aikoihin oli Siperiassa suunnitellut muuan karkotettu ksendz, nimeltä Sirotsinski.

Rosolówski, niinkuin Migúrskikin ja niinkuin tuhannet muutkin, jotka oli rangaistu karkotuksella Siperiaan siitä syystä, että olivat tahtoneet olla sinä, miksi syntyneetkin olivat, puolalaisina, oli sekaantunut tähän hankkeesen, rangaistu raipoilla ja pantu sotamieheksi samaan pataljonaan kuin Migúrskikin. Rosolówski, entinen matemaatikan opettaja, oli kookas, kumarassa käypä mies, laiha, posket kuopalla ja otsa rypyssä.

Jo ensimmäisenä iltana, istuessaan Migúrskien luona teepöydässä, hän vitkaan ja tyynellä bassoäänellään kertoi tietystikin siitä tapahtumasta, josta hän oli niin ankaran rangaistuksen saanut.

Tämä tapahtuma oli ollut se, että Sirotsinski oli perustanut salaisen seuran, jolla oli jäseniä kautta koko Siperian, ja jonka tarkoituksena oli kasakka- ja linja-rykmenteissä palvelevien puolalaisten avulla vapauttaa kaikki pakkotyöhön tuomitut, nostattaa siirtolaiset kapinaan ja valloittaa Omskin tykistö.

— Mutta olikohan se mahdollista? — kysyi Migúrski.

— Oli kyllä. Kaikki oli ennalta harkittu, ja Siperia oli meidän käsissämme. Kevään tullen oli liikkeen määrä alkaa yht'aikaa koko maassa. Kaikki oli laskettu pienintä yksityisseikkaakin myöten. Jos yritys onnistuu — semmoinen oli tuuma — niin Siperia eroaa Venäjästä ja muuttuu itsenäiseksi. Ellei onnistu, silloin kaikki salaliittolaiset pakenevat Kirgisien arojen, Tashkentin ja Bukaran kautta brittiläiseen Indiaan. Kaikki oli valmiina ja menestys olisi ollut varma, ellei olisi joukossa ollut kahta konnaa, jotka kavalsivat asian. Sirotsinski oli mahtava, voimakas luonne, ja voiton riemut häntä odottivat, mutta riemun ja vapauden sijaan tuli turmio sadoille ihmisille ja kuolema hänelle itselleen.

— Teloittivatko he hänet? — kysyi Migúrski.

— Kyllä, niinkuin he teloittavat — kepeillä! — vastasi Rosolówski jyrkästi. — Seitsemäntuhatta kepin-iskua. Minä näin kaikki tyyni.

Ja sitten hän rupesi tasaisella, levollisella äänellään kertomaan tuon rangaistuksen yksityiskohtia. Esivallan käskystä oli nimittäin hänen ja muitten tässä asiassa syyllisten täytynyt olla läsnä. Ensimmäisinä piestiin kuolijaiksi ne kuusi miestä, jotka oli tuomittu saamaan 7000 kepin-iskua. Keppien paksuus oli säännöissä määrätty — keisarillinen ukaasi oli näet niistäkin olemassa: — ne eivät saaneet olla sen hienompia eikä paksumpia kuin että kolme niitä yhtaikaa mahtui pyssynpiipusta sisään. Kaksi pataljonaa sotamiehiä seisoi kahdessa rivissä pitkänä kujana kepit kourassa. Niillä heidän oli määrä iskeä tuomittua paljaasen selkään, silloin kuin tämä, kumpikin käsi sidottuna pyssynperään, tuli kahden kersantin taluttamana itsekunkin kohdalle.

[Suomessa sai tällaiseen rangaistukseen tuomittu juosta sotamies-kujan läpi minkä ennätti, jotenka siis kaikki kepin-iskut eivät sattuneet. Venäjällä sitä vastoin poloista kuljetettiin askel askeleelta, niin ett'ei yksikään isku mennyt harhaan. Suom. m.]

Ensimmäisenä läksivät viemään tohtori Shakáljskia, Sirotsinskin ystävää, joka oli ollut yksi salaliiton etevimmistä johtajista. Tämä Shakáljski oli, Rosolówskin puheen mukaan, ollut hurskasmielinen, uhrautuvainen mies. Kaikki pitivät häntä suuressa kunniassa, venäläisetkin, joitten keskuudessa hän eli. Alttiisti hän antoi lääkärin-apuansa jokaiselle, ken vain pyysi, antoi aina, niin päiväs-aikaan, kuin yösydännäkin.

— Jospa hän olisi ollut täällä silloin kuin minun pienoseni sairastivat! — ajatteli Albina.

— Häntä he läksivät viemään ensimmäisenä, — kertoi Rosolówski. — Hänen perässään astui muuan venäläinen lääkäri, joka tuon tuostakin virkkoi sotamiehille: "Älkää lyökö kovasti; hän on kivulloinen mies; hän on heikko." Mutta sotamiehet löivät vain, eivätkä saattaneet toisin tehdäkään, sillä heidän takanaan kulki upseereita, kurittaen sitä, ken hiljaa löi.

Min'en voinut — jatkoi Rosolówski — nähdä mitään siltä paikalta, jossa silloin seisoin. En voinut erottaa muuta kuin rumpujen pärinää, mutta kun alkoi kuulua keppien vinkuna ja iskujen läiskeet ruumiisen, silloin ymmärsin hänen lähestyvän ja näin hänen kahden kersantin kuljettamana astuvan päätään viskellen milloin puoleen, milloin toiseen. Ja minä kuulin jälleen tuon venäläisen tohtorin sanovan: "Säälikää toki, hyvät ystävät; älkää lyökö kovasti." Tätä kesti ainakin tunnin. Toista kertaa ohitseni kuljetettaessa, hän ei enää astunut, vaan häntä laahattiin. Hirvittävän näköinen oli hänen selkänsä. Minä siristin silmäni. Hän kaatui ja vietiin pois, saadakseen, jos paranee, vielä jäljellä olevat iskut noitten hirviöitten kädestä.

— Ja sitten, — kertoi Rosolówski edelleen — sitten he kuljettivat kujan läpi toisen ja kolmannen ja neljännen. Ja kaikki he vaipuivat maahan, ken hengetönnä, ken henkitoreissa. Ja yhä meidän täytyi seisoa katselemassa. Tätä kesti kuusi tuntia: varhaisesta aamusta hamaan kello kahteen päivällä. Viimeiseksi talutettiin Sirotsinskiä. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja hämmästyin hänen ulkomuotoansa. Hän oli näöltään kuin kymmenvuotias poika. Paljas pää kalpeine kasvoineen ja harmaine poskipartoineen se oli painuksissa ja hytkähteli. Hänen paljastettu yläruumiinsa oli kauhistuttavan laiha, kylkiluut näkyvissä kutistuneen vatsan yläpuolella. Hän astui vavahdellen, ja päätään heitellen ja nykäytellen joka iskusta. Valittanut hän ei, mutta minä kuulin hänen ääneensä rukoilevan: "Miserere mei Tuum; da miserere mei, Deus; da secundum misericordiam tuam." [Armahda minua, armahda minua, Jumala, Sinun laupeutesi tähden. Suom. muist.]

— Ei! — keskeytti kertoja. — En jaksa enää jatkaa. Hän kuoli siihen.

Rosolówski oli niin liikutettu, ett'ei kyennyt enää sanomaan mitään.

— Mahdotonta, mahdotonta on tällainen elämä! — huudahti Albina, värähtämättä katsoen Rosolówskiin.

Tämä rypisti kulmiansa, pyhkäisten hihallaan kyynelet poskiltaan ja parraltaan.

Ludvika istui akkunan ääressä, itkeä nyyhkyttäen nenäliina silmillään.

— Että te viitsitte kertoa tuollaisia! Pedot on petoja! — huudahti Migúrski, heittäen piippunsa maahan, kavahti ylös ja meni pimeään makuuhuoneesen. Albina istui kuin huumautunut, tuijottaen tyhjään nurkkaan!

VIII.

Huomis-aamuna, harjoituksista palattuansa, Migúrski hämmästyi ja ihastui, nähdessään vaimonsa: tämä tuli, kuten entisinäkin aikoina, kevein askelin ja loistavin kasvoin miestänsä vastaan ja vei hänet makuuhuoneesen.

— Kuulehan nyt, Juzö.

— Kuulen. Mitäs nyt?

— Minä ajattelin koko yön sitä, mitä Rosolówski kertoi. Ja minä päätin, ett'en saata enää elää tällä tapaa, en saata elää täällä. En! Kernaammin kuolen kuin jään tänne.

— Mutta mitäs meidän pitäisi tehdä?

— Karata.

— Karatako? Millä tavoin?

— Minä olen miettinyt kaikki valmiiksi. Kuuntelehan vain.

Ja nyt hän ilmoitti sen suunnitelman, minkä oli yöllä keksinyt. Se oli tämä. Migúrski lähtee kerran illalla kotoansa, jättää Ural joen rannalle sinellinsä ja sen päälle kirjeen, jossa ilmoittaa tehneensä itsemurhan.

Viran-omaiset ymmärtävät hänen hukuttaneen itsensä, ja nyt alkaa etsinnät ja asiakirjain lähettelemiset. Migúrski on sillä välin piilossa. Albina lupasi kätkeä hänet niin visusti, ett'ei kukaan löydä. Täten saattaa mennä kuukausi. Kun sitten melu on asettunut, niin sopii lähteä karkuun.

Ensi hätään hänen aikeensa tuntui Migúrskista mahdottomalta toteuttaa, mutta illemmällä, Albinan yhä innokkaasti ja suurella varmuudella häntä taivutellessa, hän alkoi kallistua vaimonsa puoleen. Tähän vaikutti vielä lisäksi sekin ajatus, että rangaistus onnistumattomasta karkaamisesta — samallainen kuin se, mistä Rosolówski eilen oli kertonut — oli kohtaava häntä yksin, mutta yrityksen onnistuminen oli päästävä vapauteen Albinankin, jonka elämä, kuten Migúrski huomasi, oli lasten kuoleman jälkeen käynyt ylen raskaaksi.

Asia uskottiin myöskin Rosolówskille ja Ludvikalle, ja niinpä monen neuvottelun ja muutoksen ja korjauksen perästä karkaussuunnitelma vihdoinkin oli täysin valmiina. Ensi alussa oli aiottu tehdä niin, että Migúrski, heti kuin hänen hukkumisensa on virallisesti vahvistettu, lähtee karkuun jalkaisin yksin. Mutta kun Rosolówski oli kertonut kaikista karkaamis-yrityksistä Siperiassa viimeisten viiden vuoden aikana, joista yksi ainoa vain, Pjotrówskin, oli onnistunut, niin Albina ehdotti toisen keinon: Juzö kätketään ajoneuvoihin ja lähtee yhdessä Albinan ja Ludvikan kanssa Sarátowiin saakka. Sieltä hän astuu valevaatteissa alas Volgan rantaa pitkin sovittuun paikkaan asti, jonne Albina hankkii Sarátowista veneen. Siinä he sitten yhdessä kulkevat Volgaa alas Astrahaniin ja sieltä Kaspian meren poikki Persiaan. Tämän suunnitelman hyväksyivät kaikki, yksin hankkeen pääjohtajakin, Rosolówski. Kysymys vain oli, mitenkä saisi ajopeleihin laitetuksi semmoisen komeron, joka ei herättäisi viran-omaisten huomiota, ja joka olisi niin avara, että mies siihen mahtuu.

Kun Albina kerran, lasten haudalta tultuansa, oli sanonut Rosolówskille, että hänen on niin raskas jättää lastensa maalliset jäännökset tänne vieraalle maalle, silloin Rosolówski, hiukan mietittyään, virkkoi:

— Pyytäkää viran-omaisilta lupaa saada ottaa lasten kirstut mukaanne. Se myönnetään.

— En, en tahdo, en voi! — sanoi Albina.

— Pyytäkää, siinä kaikki. Kirstuja ei oteta mukaan, vaan laitetaan niitä varten suuri laatikko ja siihen me sitten kätkemme Juzetin.

Ensi hetkenä Albina hylkäsi moisen ajatuksen: hänen oli vastenmielistä liittää petosta lapsi vainajainsa muistoon, mutta kun Migúrskikin oli ilomielin tuuman hyväksynyt, niin hänkin vihdoin suostui.

Ja tällaiseksi se suunnitelma nyt lopulti muodostui: Migúrski tekee kaiken voitavansa, saadakseen päällikkönsä siihen vakaumukseen, että hän on hukuttanut itsensä. Sittenkuin kuolema on virallisesti vahvistettu, niin Albina antaa viran-omaisille anomuskirjan, jossa pyytää saada palata kotimaahansa ja ottaa lastensa kirstut mukaansa. Tämän luvan saatua ollaan kaivavinaan hauta auki ja ottavinaan kirstut ylös, mutta nämä jätetäänkin paikoilleen, ja niitä varten valmistettuun laatikkoon käykin Migúrski. Laatikko nostetaan sitten tarantassiin, ja niin matkustetaan Sarátowiin.

Siellä he käyvät veneesen, ja siinä vasta Juzö astuu laatikosta ulos, ja niin lasketaan alas Kaspian merelle. Siell'on sitten Persiat ja Turkinmaat ja — vapaus.

IX.

Ensi työkseen Migúrskit ostivat tarantassin. [Venäjällä yleisesti matkoilla käytetyt mukavat ajoneuvot ilman linjaaleja, mutta notkuvilla puuvivuilla varustetut. Suom. m.] Ludvika muka lähtee kotipuolelleen. Sitten ruvettiin rakentamaan sellaista laatikkoa, jossa mies saattaa tukehtumatta maata kyyrysillään, ja josta on helppo kenenkään huomaamatta astua ulos ja puikahtaa jälleen sisään. Kolmisin he sitten, Albina, Rosolówski ja Migúrski itse, suunnittelivat ja laittelivat laatikkoansa. Sangen paljo apua oli Rosolówskista, hän kun oli taitava puuseppä. Laatikko oli laitettu sellaiseksi, että se, sidottuna tarantassin perälle, tiviisti liittyi kuomun takaseinään. Kuomun-puoleisen laidan saattoi laatikossaolija ottaa irti ja oikaista itsensä osittain laatikon sisälle, osittain tarantassin pohjalle. Sitä paitsi oli laatikko varustettu ilmare'illä. Päältä ja sivuilta se oli katettava niinimatoilla ja nuoritettava. Laatikon sisään ja laatikosta ulos pääsi tarantassin kautta istuinsijan alitse.

Tarantassi ja laatikko olivat kunnossa jo ennen Migúrskin katoamista. Valmistaakseen viran-omaisia jo ennakolta asiaan, Albina eräänä päivänä meni päällikön luokse ja ilmoitti miehensä olleen viime aikoina synkkämielisenä ja tehneen itsemurhan yrityksiä, jonka vuoksi hän, Albina, on hyvin levoton hänen tähtensä ja pyytää hänelle joksikin aikaa virkalomaa. Albinan synnynnäiset näyttelijälahjat tulivat nyt hyvään tarpeesen. Levottomuus ja pelko miehensä tähden näyttivät niin luonnollisilta, että päällikkö liikutettuna lupasi tehdä mitä suinkin voi. Senjälkeen Migúrski sepitti kirjeen, joka oli löydettävä Uralin rannalla hänen sinellinsä hihantaipeesta.

Sovittuna päivänä hän sitten illansuussa läksi Ural joelle, odotteli pimeän tuloa, jätti rannalle päällysvaatteensa, sinellin kirjeineen, ja hiipi salavihkaa takaisin kotiansa. Siellä oli varustettu hänelle tyyssija lukitussa ullakossa. Yöllä Albina lähetti Ludvikan ilmoittamaan pataljonan päällikölle, että Migúrski, lähdettyään kotoansa jo 20 tuntia sitten, on yhä vieläkin poissa. Aamulla tuotiin Albinalle hänen miehensä kirje, jonka hän sitten vei päällikölle, itkien ja osoittaen mitä hurjinta epätoivoa.

Viikon perästä Albina pyysi kirjeellisesti lupaa saada lähteä kotipuolelleen. Hänen ilmaisemansa tuska liikutti kaikkia, jotka hänet näkivät. Jokainen säälitteli tuota onnetonta äitiä ja vaimoa. Saatuan luvan, hän antoi viran-omaisille toisen anomuskirjan, jossa pyysi, että hänen sallittaisiin kaivaa ylös lastensa ruumiit ja ottaa ne mukaansa.

Esivalta kummasteli hiukan tätä hempeämielisyyttä, mutta myöntyi siihenkin pyyntöön.

Sittenkuin tämäkin lupa oli saatu, läksi Rosolówski Albinan ja Ludvikan kanssa seuraavana iltana vuokrarattailla hautuumaalle, otettuaan mukaansa laatikon lasten kirstuja varten. Nähdessään lastensa haudat, jotka hän pian oli jättävä, Albina hyrskähti valtavaan itkuun, lankesi maahan kumpujen juurelle. Ja siinä hän rukoili kauan, myötäänsä kysellen: "Mistä syystä? Mistä syystä?"

— No niin, páni Albina, — virkkoi Rosolówski, — meidän täytyy ryhtyä toimeen.

Albina kavahti ylös, pyyhkäsi kyyneleensä ja sanoi:

— Tehkää, mikä tehtävä on, mutta älkää koskeko heitä.

Sen sanottuaan hän vetäytyi syrjään.

Rosolówski ja Ludvika nostivat hautakiven syrjään ja myllersivät kummun päällimmäiset mullat, niin että näytti siltä, kuin hautoja olisi uudestaan käyty kaivamassa auki. Kaiken tämän tehtyään, he kutsuivat Albinan ja läksivät kotia, mullalla täytetty laatikko mukanaan.

Koitti vihdoin lähtöpäivä. Rosolówski iloitsi tämän jo melkein loppuun suoritetun hankkeen onnistumisesta. Ludvika oli paistanut eväiksi leivoksia ja piirakaisia ja, hokien lempilausettaan: "Jak mame köham" [Niin on! rakas kuin oma äiti. Suom. muist.] puheli, kuinka hänellä sydän on ihan pakahtumaisillaan ilosta ja pelvosta. Migúrski iloitsi sekä pääsystä ullakolta, jossa hän oli istunut toista kuukautta, että erittäinkin Albinan vilkastumisesta ja entisen elämän-ilon palajamisesta häneen. Albina näytti unohtaneen kaikki entiset tuskat ja edessä olevat vaarat ja tuon tuostakin riensi hänen luokseen ullakolle, riemusta loistavin silmin, kuten ennenkin, tyttönä ollessaan.

Kello kolme aamulla saapui saattajaksi määrätty kasakka, tuoden mukanansa kolme kyytihevosta. Albina Ludvikan ja pienen koiran kanssa nousivat tarantanssiin, matolla katettujen pielusten päälle. Kasakka ja hollimies kävivät kyytipenkille. Migúrski, talonpojaksi puettuna, loikoi tarantassin pohjalla.

Uljas troikka [Kolmivaljakko. Suom. m.] nykäisi ja läksi kiidättämään tarantassia tasaista, kovaksi ajettua tietä myöten halki äärettömän, auran koskemattoman aron, jota yltäänsä verhosi viimevuotinen hopeanharmaa sulkaruoho.

X.

Albinan sydäntä kouristi sekä toivo että pelko. Tunteitansa purkaakseen hän välisti myhähti Ludvikalle, päällään viitaten milloin kasakan leveään selkään, milloin tarantassin pohjalle. Ludvika istui juhlallisen näköisenä, järkähtämättä katsellen eteenpäin, silloin tällöin vain huuliansa liikauttaen.

Sää oli kirkas. Kummallakin puolen tietä levittelihe suunnaton, autio aro, hopeisen sulkaruohon välkähdellessä aamuisen auringon vinoissa säteissä. Tie oli tasainen, kuni asfaltilla laskettu, ja äänekästä kalketta siinä pitivät bashkiriläisten hevosten kengättömät, nopsat kaviot. Joskus näki milloin puolella milloin toisella peltorottain kaivamia mättäitä. Vartioitseva peltorotta istui takakäpälillään, kimakalla vihellyksellä ilmaisten lähenevän vaaran ja puikahtaen piiloon. Harvoin sattui vastaantulijoita: kasakoita vehnäkuormineen tahi ratsastava bashkiri, jonka kanssa kasakka uljaasti vaihtoi muutamia sanoja tatarinkielellä. Kaikissa majataloissa oli vereksiä, hyvin syötetyitä hevosia, ja Albinalta juomarahaksi saatu puoliruplanen teki sen, että kyytimiehet ajoivat lentoa koko matkan, oikein, niinkuin he sanoivat, sitä kenttäjääkärin joutua.

Jo ensimmäisessä majatalossa, kun entinen kyytimies oli vienyt hevosensa pois, kasakka mennyt tupaan eikä uusia hevosia vielä oltu tuotu, Albina kumartui tarantassin pohjalle ja tiedusteli mieheltään, mitenkä tämä jaksaa.

— Mainiosti. Minun on varsin hyvä olla. En kaipaa mitään. Täällä minä olisin vaikka kaksi vuorokautta yhteen menoon.

Illalla tultiin suureen Dergatshin kirkonkylään. Hankkiakseen miehellensä tilaisuutta oikaisemaan jäseniänsä ja hengittämään raitista ilmaa, Albina ei poikennutkaan majataloon n.s. postikartanoon, vaan tavalliseen syöttöpaikkaan ja, heti pihaan tultua, antoi kasakalle rahaa, käskien tuoda maitoa ja munia. Tarantassi kun seisoi katoksen alla, ja iltakin jo oli pimeä, niin Albina, pantuaan Ludvikan vartioimaan kasakan tuloa, päästi miehensä ulos ja ravitsi hänet. Ennen kasakan palajamista oli Migúrski jälleen kontannut laatikkoonsa. Saatiin taas uudet hevoset ja lähdettiin taipaleelle.

Albina alkoi tuntea yhä suurempaa mielenrohkeutta rinnassaan eikä voinut pidättää riemuaan ja iloisuuttaan. Puhekumppaleita hänellä ei ollut muita kuin Ludvika, kasakka ja pikku koira Trezórka, ja näitten kanssa hän huvikseen haastelikin. Rumuudestaan huolimatta Ludvika yhä vain aavisteli lemmen ajatuksia jok'ainoassa mies-eläjässä, jonka kanssa yhteen sattui, ja samaa hän nytkin epäili tuossa pulleassa, hyväntahtoisessa Uralin kasakassa, jolla oli niin tavattoman kirkkaat ja suopeat silmät, ja joka oli pantu heille saattomieheksi. Suoruudellaan ja hyväntahtoisella notkeudellaan hän miellyttikin naisia suurissa määrin. Albinaa huvitti Trezórka, jota hän myötäänsä uhkaili, estellen nuuskimasta tarantassin perä-istuimen alustaa, mutta vielä enemmin häntä huvitti Ludvika ja hänen koomillinen virnailunsa kasakan kanssa, joka ei osannut aavistaakaan, että häntä moisista aikeista epäillään, ja ystävällisesti vain naurahteli kaikkeen, mitä hänelle sanottiin.

Yrityksen vaaran-alaisuus ja sen yhä lähenevä toteutuminen sekä osaltaan myös aron ilma saivat Albinan mielen yhä enemmän kuohuksiin. Hän alkoi tuntea sydämessään sellaista lapsellista riemua ja iloa, jota ei ollut enää pitkiin aikoihin kokenut. Migúrski kuuli hänen hilpeät haastelunsa, ja silloin hän, huolimatta asemansa hankaluudesta (kuumuus ja jano ne varsinkin häntä rasittivat) unohti oman itsensä ja iloitsi Albinan ilosta.

Toisen päivän iltana alkoi jälleen häämöttää asunnoita tuolla kaukana. Se oli Sarátow ja Volga. Kasakka se arosilmillään erotti sekä Volgan että mastojen nenät ja osoitti niitä Ludvikalle. Tämä sanoi näkevänsä hänkin. Albina ei voinut erottaa mitään, mutta puheli ääneensä tahallaan, jotta Migúrski kuulisi.

— Sarátow, Volga! — Niin hän haasteli, ikäänkuin Trezórkalle, siinä sivussa puolankielellä kertoen miehelleen lähimmistä aikeistaan.

XI.

Ajamatta sisään Sarátowin kaupunkiin, Albina pysähtyi Pokrówskin kylään Volgan vasemmalla rannalla, ihan vastapäätä kaupunkia. Täällä hän toivoi saavansa yön aikana puhutella miestään, jopa päästää hänet ulos laatikostakin. Mutta kasakka se vaan ei lähtenyt tarantassin äärestä minnekään; koko yön, lyhyen keväisen yön, hän istui läheisissä tyhjissä rattaissa katoksen alla. Ludvika istui Albinan käskystä tarantassissa, täysin vakuutettuna siitä, että kasakka juuri hänen tähtensä niin luopumattomasti pysyttelekse tarantassin läheisyydessä. Ja hän iski silmää ja nauraa tirskahteli, kätkien rokon-arpiset kasvot nenäliinaan. Mutta Albinan mielestä ei tuossa enää ollut mitään hauskaa. Hän rupesi käymään yhä levottomammaksi, kosk'ei ymmärtänyt, miksikä kasakka ei hetkeksikään lähde tarantassin äärestä pois.

Useampia kertoja tuon keväisen yön kuluessa, jossa rusko ruskoon sulautuu, Albina astui ulos majatalon kamarista ja kulki haisevan käytävän ohitse pihanpuoliselle kuistille. Kasakka se yhä valvoi, jalat riipuksissa tyhjillä rattailla. Vasta aamun sarastaessa, jolloin kukot jo olivat heränneet ja huudelleet toisilleen pihalta pihalle, vasta silloin Albina sai tilaisuuden puhutella miestään, sillä kasakka kuorsasi pitkällään rattaiden pohjalla. Albina lähestyi varovasti tarantassin ja kopautti laatikkoon.

— Juzö!

Ei vastausta.

— Juzö! Juzö! — äänteli Albina säikäyksissään kovempaa.

— No mitäs nyt? — vastasi Migúrski unisella äänellä laatikosta.

— Miks'et vastannut?

— Makasin, — virkkoi Migúrski, ja hänen äänestäänkin jo Albina arvasi hänen hymyilevän. Joko ma tulen ulos?

— Ei sovi: kasakka on täällä. — Sen sanottuaan hän vilkaisi kasakkaan.

Ja merkillistä! Kasakka kuorsasi, mutta hänen siniset, hyväntahtoiset silmänsä olivat auki. Hän katseli Albinaa ja sulki silmänsä vasta silloin kuin kohtasi Albinan katseen.

— Näyttiköhän minusta vain siltä? — arveli Albina itsekseen. — Vai valvooko hän todellakin?… Kyllä kaiketi minusta vain siltä näytti, — ajatteli hän sitten ja kumartui jälleen laatikkoon päin.

— Kärsi vielä hetkinen, — virkkoi hän. — Tahdotko syödä?

— En, mutta tupakkaa polttaisin.

Albina vilkaisi jälleen kasakkaan. Tämä nukkui.

— Niin, siltä minusta vain näytti, — ajatteli hän jälleen.

— Minä lähden nyt kuvernöörin luokse.

— Onnea matkalle!

Albina otti matkalaukusta toiset vaatteet ja meni sisään pukeutumaan.

Pukeuduttuaan parhaimpiin suruvaatteisinsa, Albina soudatti itsensä Volgan yli, palkkasi toisella rannalla ajurin ja ajoi kuvernöörin luo, jonka puheille pääsikin. Tuo soma, sujuvaa franskaa puhuva, myhäilevä leski, puolatar, miellytti kuin miellyttikin vanhaa, yhä vieläkin nuorteleivaa kuvernööriä. Hän suostui kaikkiin Albinan pyyntöihin ja kutsui häntä luokseen vielä huomenna, saamaan häneltä määräystä Tsaritsinin pormestarille.

Iloissaan toimensa onnistumisesta ja somuutensa vaikutuksesta, jota kuvernöörin käytös kyllä osoitti, Albina läksi paluumatkalle. Kuinka onnellinen ja täynnä toivoa hän olikaan, istuessaan troskissa ja ajaessaan alas mäkeä laituria kohti! Aurinko oli jo noussut metsän takaa, vinoon heitellen säteitänsä tulvahtaneen virran pintaan ja leikkien sen vireillä. Mäenrinteillä kummallakin puolen omenapuut kuulsivat valkoisina hattaroina täydessä kukassa, suloista tuoksua ympärilleen levitellen. Mastometsä kohoili rannalla, ja valkoiset purjeet välkähtelivät auringon paisteessa hiljaa vireilevän tulvaveden pinnalla.

Laiturille tultuansa Albina tiedusti ajurilta, saisiko täältä vuokratuksi veneen Astrahaniin asti, ja tuon kuultuaan riensi kymmenkunta iloista venemiestä tarjoamaan hänelle palvelustansa. Yksi heistä miellytti häntä muita enemmän, ja hänen kanssaan Albina läksi katsomaan venettä, joka oli ahdettuna muitten väliin lähellä laituria. Vene oli varustettu purjeellakin myötätuulen varalle. Tyynessä ja vastatuulessa se kulki airojen avulla, ja kaksi rotevaa souturia lekotteli veneen pohjalla. Hyväntahtoinen, iloinen pursimies neuvoi, että tarantassi, pyöristään päästettynä, nostettaisiin semmoisenaan veneesen.

— Siihen myö se sovitetaan ja siin'on sitten teiännii mukava olla. Sois Jumala vaan hyvän ilman, niin viiessä päivässä tästä mennä solautetaan Astrahaniin.

Albina suostui hänen kanssaan hinnasta ja käski hänen tulla Pokrówskin kylään, Loginowin majataloon, katsomaan tarantassia ja saamaan etumaksun. Kaikki onnistui paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan. Mitä riemukkaimmassa mielentilassa hän soudatti itsensä virran poikki, maksoi souturin ja läksi astumaan majataloa kohti.

XII.

Kasakka Danilo Lifánow oli Strelétskin piirikuntaa, iältään 34 vuotta. Hänellä oli vain yksi kuukausi sotapalveluksensa aikaa jäljellä. Heidän perhekuntaansa kuului 90 vuotias vaari, joka vielä muisti Pugatshéwia, edelleen kaksi veljeä, miniä, jonka mies, vanhempi veli, oli vanhauskoisuuden tähden lähetetty pakkotöihin Siperiaan, vaimo, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Isä oli kaatunut sodassa franskalaisia vastaan. Danilo oli isäntänä talossa. Heillä oli 16 hevosta, kaksi paria härkiä ja 15 sótennikkaa omaa maata vehnäpeltona.

Danilo oli palvellut Orenburgissa ja Kazanissa ja oli pian pääsevä sotapalveluksesta vapaaksi. Hän oli harras vanhauskolainen hänkin: ei polttanut tupakkaa, ei maistanut väkeviä, ei syönyt samasta astiasta maallisten kanssa ja noudatti ankarasti valaansa. Kaikissa toimissaan hän oli verkallisen tarkka, ja mikä hänen toimekseen kerran oli annettu, siihen hän kiinnitti kaiken huomionsa, hetkeksikään hylkäämättä sitä mielestään, kunnes oli oman ymmärryksensä mukaan tehtävänsä täyttänyt.

Tällä erää hänen oli käsketty saattaa Sarátowiin asti kaksi puolatarta, joilla oli mukanaan kaksi ruumiskirstua. Hänen oli pidettävä huoli, ett'ei heille matkalla mitään pahaa tapahdu, ja että he rauhallisesti kulkevat, millistäkään vallattomuutta harjoittamatta. Sarátowissa hänen oli määrä jättää heidät kaikella kunnialla esivallan turviin.

Ja näin hän nyt oli saattanut Sarátowiin heidät, kuin myös heidän koiransa, kuin myös ne kirstut kuin heillä mukanansa oli. Akat olivat olleet hiljaista ja ystävällistä väkeä, vaikka puolattaria olivatkin, eivätkä mitään pahaa olleet tehneet. Mutta täällä, Pokrówskin kylässä hän, illan suussa kulkiessaan tarantassin ohitse, oli huomannut koiran hyppäävän tarantassiin ja alkavan vinkua sekä häntäänsä heilutella. Ja tarantassin peräpenkin alta hän oli ollut kuulevinaan jonkun äänen. Toinen puolattarista, se vanha, oli silloin, koiran huomattuansa, jotain säikähtänyt, siepannut koiran syliinsä ja vienyt sen pois.

— Jotain tässä vaan on, — oli kasakka silloin arvellut ja ruvennut tarkastamaan. Nuoren puolattaren tullessa yöllä tarantassin luo, hän oli ollut nukkuvinaan ja silloin selvään kuullut laatikosta miehen äänen. Aamulla varhain hän oli mennyt polisiin ja ilmoittanut, ett'ei ne hänen huostaansa jätetyt puolattaret oikein hyvillä jäljillä liene, koskapa heillä vainajain asemasta on elävä ihminen siinä laatikossa.

Riemukkaassa, iloisessa mielentilassa Albina palasi majatalolle, vakuutettuna siitä, että nyt on päästy päähän, ja että he moniaan päivän perästä ovat vapaita. Talon kohdalle tultuaan, hän kummaksensa huomasi portilla uhkeat ajopelit ja niitten edessä parihevoset, riiprässi aisakkaan rinnalla. Kaksi kasakkaa oli ajopelien ääressä, ja kansaa kihisi portilla, pihaan kurkistellen.

Hän oli niin täynnään toivoa ja tarmoa, ett'ei hänen johtunut mieleensäkään, että näillä ajopeleillä ja kansajoukolla on tekemistä hänen kanssaan. Hän astui pihaan ja, vilkaistuaan samassa katoksen alle, missä tarantassi seisoi, näki väkijoukon tungeskelevan juuri hänen ajoneuvojensa ympärillä ja kuuli Trezórkan hurjan haukunnan.

Ja nyt oli tapahtunut kauheinta, mitä tapahtua saattoi.

Tarantassin edessä seisoi muuan ryhdikäs herra, leuoissa musta parta, yllään uusi uniformu, päivänpaisteessa välkähtelevine nappeineen ja puolioluksineen ja jalassa kiiltonahkaiset kengät. Hän puhui jotain kuuluvasti, käheällä, käskevällä äänellä.

Hänen edessään, kahden sotamiehen välissä, seisoi talonpojan puvussa ja heinänkorsia takkuisessa tukassaan — hänen Juzönsa. Ikäänkuin oikein käsittämättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, Migúrski vuoroin kohotteli, vuoroin painoi alas mahtavia olkapäitään. Trezórka, tietämättä itse juuri olleensa syynä koko tähän onnettomuuteen, haukkui vimmatusti polisimestaria, niskakarvat pystyssä. Albinan nähtyänsä, Migúrski säpsähti ja tahtoi astua häntä kohti, mutta sotamiehet pidättivät.

— Ei hätää, Albina, ei hätää! — virkkoi Migúrski, myhähtäen lempeällä tavallaan.

— Ahaa! Tässähän se on itse rouvakin! — sanoi polisimestari. — Suvaitkaahan astua tänne. Lastenne kirstut, vai? — kysäisi hän sitten, vilkauttaen silmänsä Migúrskin puoleen.

Albina ei vastannut sanaakaan. Hän tarttui rintaansa ja katseli kauhistuksissansa suu ammollaan mieheensä.

Niinkuin tavallisesti käy kuoleman edellisinä ja yleensäkin ratkaisevina hetkinä elämässä, niin Albinakin nyt yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä ennätti tuntea ja miettiä äärettömän määrän tunteita ja ajatuksia, sittenkään vielä käsittämättä, uskomatta onnettomuuttansa. Ensimmäinen tunne oli jo entisiltä ajoilta tuttu: loukatun ylpeyden tunne, nähdessään sankarimiehensä nöyryytettynä noitten tylyjen, villien ihmisten edessä, jotka häntä vallassansa pitelevät.

— Kuinka rohkenevatkaan pitää vallassansa häntä, ihmisistä parhainta? — välkähti hänen mielessään.

Toinen, samalla kertaa hänet vallannut tunne oli tietoisuus tapahtuneesta onnettomuudesta. Ja tämä tietoisuus johdatti muistoon hänen elämänsä suurimman onnettomuuden, lasten kuoleman, ja heti heräsi eloon kysymys: "Mistä syystä? Mistä syystä otettiin lapset pois?" Ja tämä kysymys: "mistä syystä lapset otettiin pois?" herätti toisen: "Mistä syystä hukkuukaan ja kituu hänen armas miehensä, ihmisistä parhain?" Ja samassa myös johtui Albinan mieleen, minkälainen häpeällinen rangaistus hänen miestään odottaa, ja että hän, Albina, hän yksin on syypää kaikkeen.

— Kuka tämä on? Miehennekö? — kysäisi polisimestari.

— Mistä syystä? Mistä syystä? — parkaisi Albina ja, purskahtaen hysterilliseen nauruun, vaipui kasvoin laatikon päälle, joka nyt oli nostettu tarantassista maahan. Suonenvetoisesti nyyhkien, silmät punaisina itkusta, lähestyi Ludvika häntä.

— Pánenka, armas pánenka! Jak Böha köham [Niin totta kuin Jumala on minulle rakas] ei ole hätää, ei mitään hätää, — puheli hän, mielettömästi silitellen häntä käsillään.

Migúrski pantiin käsirautoihin, ja sitten he läksivät kuljettamaan häntä ulos pihasta. Sen huomattuaan, Albina riensi hänen peräänsä.

— Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi! puhui hän. — Minä, minä yksin olen syypää!

— Kyllä siellä selko otetaan, kuka syyllinen on. Tulee se teidänkin vuoro, — sanoi polisimestari, torjuen kädellään häntä kauemmas.

Migúrskia lähdettiin viemään soutamolle, ja Albina, itsekään tietämättä, miksi, astui hänen perässään, kuuntelematta Ludvikan esteleviä puheita.

Kasakka Danilo Lifánow oli koko ajan seisonut tarantassin pyöräin kohdalla, synkästi katsahdellen milloin polisimestariin, milloin Albinaan, milloin jalkoihinsa.

Kun Migúrski oli viety pois, niin Trezórka, jäätyään yksikseen, alkoi häntäänsä heilutellen liehakoida hänen edessään. Se oli matkalla tottunut häneen. Mutta äkkiä kasakka kimmahti syrjään rattaitten luota, tempasi lakin päästään, heitti sen kaikella voimallaan maahan, sysäsi Trezórkan jalallaan tieltänsä ja meni kapakkaan. Siellä hän tilasi viinaa ja joi sen päivän ja seuraavan yön, joi rahansa ja vaatteensa ja vasta seuraavana aamuna, herättyään ojassa, lakkasi miettimästä tuota hänestä niin tuskallista kysymystä: lieneekö hän tehnyt oikein, ilmiantaessaan esivallalle, että puolattarella oli mies laatikossa.

Migúrski pantiin syytteesen ja tuomittiin kujanjuoksuun, 1000 kepin iskua. Hänen sukulaisensa ja Vánda, jolla oli korkeissa piireissä tuttavia, saivat rangaistuksen lievennetyksi: hän karkoitettiin Siperiaan elin-ajakseen.

Albina seurasi häntä sinne, mutta ei elänyt enää kauan. Ihmiset sanoivat hänen kuolleen keuhkotautiin, mutta itse hän kyllä tiesi, että suru se on, joka hänet hautaan vie. Ihan viimeisiin päiviinsä saakka hän ei saattanut käsittää, mistä syystä heidän on täytynyt kärsiä niin tunnotonta julmuutta. Ei kyennyt kukaan selittämään sitä hänelle. Hänen ainoa toivonsa oli nyt, että tämä salaisuus selviää hänelle kuoleman jälkeen, ja siksipä hän katselikin lähenevää kuolemaa pelvotta, välisti riemumielinkin. Sitä hän vain suri, että hänen heikko, rakastavainen Juzönsa jää niin avuttomaksi maailmaan, mutta vihdoin hän huomasi olevansa, heikkona ja kivuloisena olentona, taakaksi vain miehelleen.

Migúrski oli jo ennen hänen kuolemataan ruvennut juomaan ja joi enemmän kuin hänen ruumiinsa ja sielunsa sietikään. Vaimonsa kuoltua hän veltostui kokonaan ja jaksoi ainoastaan ystäväinsä kannattamana elää vielä kymmenen vuotta tympeätä, tarkoituksetonta elämää, kärsimyksiä täynnä.

Mutta Nikolai Paulowitsh iloitsi siitä, että oli kapinan lohikäärmeeltä rikkipolkenut pään ei ainoastaan Puolassa, vaan koko Europassakin. Hän oli ylpeä siitä, ett'ei ollut rikkonut mummonsa, suuren Katarinan, jälkisäädöstä, vaan oli kansansa menestykseksi saanut Puolanmaan pidättäneeksi Venäjän vallan alla. Ja tähdillä koristetut miehet kullankirjavissa puvuissa ne ylistelivät häntä siitä siinä määrin, että hän vakavasti uskoi olevansa suuri mies ja elämänsä olleen suureksi siunaukseksi ihmiskunnalle ja erittäinkin Venäjän kansalle, jonka alenemiseksi ja typerryttämiseksi kaikki hänen voimansa oli kohdistettu.