JUMALALLISTA JA INHIMILLISTÄ

EL!

VIELÄ KOLME KUOLEMAA

[Tämän kertomuksen alaotsake "Vielä kolme kuolemaa" viittaa tekijän jo v. 1859 julkaisemaan kertomukseen "Kolme kuolemaa."]

I.

Venäjällä se tapahtui, 70-luvulla, jolloin vallankumoukselliset ja hallitus keskenänsä taistelivat.

Venäjän eteläisten läänien kenraalikuvernööri, muuan kookas saksalainen, viikset harvat, katse päättävä ja kasvot ilmeikkäät, yllään sotaherran uniformu, valkoinen Yrjön risti kaulassa, istui illalla kirjoituspöytänsä ääressä, jota neljä värillistä tuohusta valaisi. Hän tarkasteli ja allekirjoitteli sihteerin sinne tuomia papereita, piirtäen pitkillä kynänvedoilla: "Generalleitenant se ja se" ja pannen sitten valmiit paperit syrjään yhteen kasaan.

Vakaana ja silmäkulmiansa rypistellen kenraali allekirjoitti muun muassa asiakirjan, jossa Novorossiskin yliopiston käynyt kandidaati Anatolii Svjetlogub, salaliitosta nykyistä hallitusta vastaan, määrätään hirtettäväksi. Valkoisella, pehmeällä ja iän sekä pesemisen rypistämillä käsillään hän sovitteli paperien laidat tarkoin yhteen ja asetti ne sitten järjestykseen päällekkäin.

Seuraavassa paperissa oli kulunkiarvio muonan hankinnasta sotaväelle. Huolellisesti hän luki tämän asiakirjan useampaan kertaan, tutkien, olivatko hänen laskemansa summat oikeita, mutta äkkiä hänen mieleensä muistui äskeinen keskustelu apulaisensa kanssa Svjetlogubin jutun johdosta. Kenraali oli ollut sitä mieltä, ett'ei dynamiitin löytö Svjetlogubin asunnossa vielä todista hänen rikoksellisia aikeitansa. Apulainen taas oli kivenkovaa väittänyt, että se se juuri ilmeisesti osoittaa Svjetlogubin olleen salaliiton päämiehenä.

Tätä muistellessaan kenraali alkoi nyt punnita kaikkia asianhaaroja, ja silloin hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään topatun uniformun alla. Poimut olivat otsalla rypyssä, kankeina kuin pahvista tehdyt. Ja sitten hän huokasi niin syvään, että valkoinen risti rinnalla, hänen ylhäisyytensä ilo ja ylpeys, oikein liikahti.

Mutta ennättäähän tässä vielä kutsua sihteerin, ja saattaneehan tämän käskyn siirtää ainakin tuonnemmas.

Kutsunko mä hänet, vai enkö?

Ja kenraalin sydän se sykki yhä kiivaammin ja kiivaammin.

Hän soitti.

Palvelija astui sisään kiirein, kuulumattomin askelin.

— Joko Ivan Matvéjewitsh on lähtenyt?

— Ei ole, teidän ylhäisyytenne; hän on kansliassa.

Kenraalin sydämen tykytykset vuoroin vaimenivat, vuoroin entistä tiheämmiksi kävivät. Hän muisti nyt lääkärin varoitukset, lääkärin, joka oli tutkinut häntä muutama päivä sitten.

"Ennen kaikkea", — niin oli tohtori sanonut "heti kuin tunnette, että teillä 'on sydän', täytyy teidän lakata toiminnasta ja muusta sellaisesta, mikä tekee teidät levottomaksi. Vähinkin mielenliikutus on teille turmiollista. Sitä teidän on karttaminen kaikin mokomin."

— Maksaakohan kutsua häntä?

— Ei, ei se ole ensinkään tarpeellista, — vastasi kenraali omaan kysymykseensä ja jatkoi sitten:

— Niin, epäröiminenhän se juuri kiihottaa kaikista enimmin. Mutta kun kerran pisti nimensä paperiin, niin sillä hyvä. Ein jeder macht sich sein Bett und muss darauf schlafen [Omalla tekemällään tilallaan kukin makaa. Suomentaja.], — toisti hän lempi-sananlaskunsa, — Ja mitäpäs minä tässä sitä paitsi suotta mieltäni rasitan? Minä olen korkeimman vallan käskyläinen ja saatan semmoisena asettua yläpuolelle kaikkien tuollaisten harkintain, — virkkoi hän, rypistäen silmäkulmiaan, ikäänkuin olisi tahtonut koota omassa itsessään kaiken sen kylmyyden, mitä hänellä sydämessään ei ollut.

Sitten johtui hänelle mieleen hänen viimeinen keskustelunsa keisarin kanssa: kuinka keisari vakavan näköisenä oli luonut häneen terävän katseen ja sanonut: "Minä luotan teihin: niinkuin ette säästänyt itseänne sodassa, niin toivon teidän nytkin toimivan yhtä tarmokkaasti tässä taistelussa radikaaleja vastaan; te pidätte kyllä huolen siitä, ett'ei teitä petetä, ettekä uhkauksia säikähdä. Hyvästi!" Ja keisari oli syleillyt häntä ja kääntänyt hänen puoleensa olkapäänsä suudeltavaksi. Kenraali muisti tämän, ja muisti vastauksensakin: "Minulla ei ole oleva muuta harrastusta kuin saada panna henkeni alttiiksi keisarillisen herrani ja isänmaani palvelukseen."

Ja muistellessaan tuota nöyrän alamaisen liikutusta, jota hän oli tuntenut, tietäen olevansa valmis uhrautumaan korkean herransa edestä, hän karkoitti mielestään ne ajatukset, jotka hetken verran olivat häntä häirinneet, allekirjoitti jäljellä olevat paperit ja soitti taas kelloa.

— Onko teepöytä katettu? — kysyi hän.

— Heti kohta, teidän ylhäisyytenne.

— Hyvä on. Saat mennä.

Huokaistuaan syvästi ja hieraistuaan sitä kohtaa, missä hänellä sydän oli, kenraali astui raskain askelin suuren, aution salin vasta vahattua parkettilattiaa myöten vierashuonetta kohti, josta kuului ääniä.

Kenraalittarella oli vieraita: kuvernööri rouvineen, muuan ruhtinatar — neiti ja suuri patriooti — ja kaartin upseeri, kihloissa kenraalin ainoan naimattoman tyttären kanssa.

Kenraalitar, laiha rouva, huulet ohuet ja kasvojen ilme kylmä, istui pienen, matalan pöydän ääressä, jossa seisoi teeserviisi ja hopeinen kannu väkiviinalampun päällä.

Teeskeltyä surua ilmaisevalla äänellä hän kertoi lihavalle ja ikäänsä nähden liiaksikin nuorteleivalle kuvernöörin rouvalle, kuinka hän on levoton miehensä terveydestä.

— Joka Jumalan päivä tulee yhä uusia ja uusia ilmiantoja salaliitoista ja kaikenmoisista kauheista asioista… ja kaikki tuo sälytetään Basilen hartioille. Hänen tulee ratkaista kaikki tuollaiset asiat.

— Älkäähän muuta sanoko, — virkkoi ruhtinatar. — Je deviens féroce quand je pense à cette mandite engeance. [Minä tulen raivoon, ajatellessani tuota kirottua joukkiota. Suom.]

— Niin, se on hirmuista. Aatelkaas, hän tekee työtä 12 tuntia vuorokaudessa, vaikka hänellä on semmoinen sydänvika! Minä pelkään kovin, että…

Nähtyään miehensä astuvan sisään, hän ei päättänyt lausettaan.

— No niin, sen saatte kuulla häneltä itseltään… Barbin on ihmeellinen tenori — jatkoi hän, suloisesti myhähtäen kuvernöörin rouvalle ja kääntäen puheenaiheen toisaalle.

Kenraalin tytär, terve, solakka tyttö, oli istunut sulhasensa kanssa vieraskamarissa kiinalaisten verhojen takana.

He nousivat ja astuivat tervehtimään isää.

— Mutta, armas, sinuahan en ole nähnyt koko päivääni — virkkoi kenraali, suudellen tytärtään ja puristaen nuoren upseerin kättä.

Kumarrettuansa vieraille, kenraali istahti itsekin pienen pöydän ääreen ja rupesi haastelemaan kuvernöörin kanssa viimeisistä uutisista.

— Ei, ei! Älkää puhuko noista yleisistä asioista, se on kielletty! — virkkoi kenraalitar, keskeyttäen miehensä.

— Ahaa! Tuoltahan tulee Kopjow. Hän varmaankin kertoo meille jotain hauskaa.

— Hyvää iltaa, monsieur Kopjow!

Ja viimeksi-mainittu, jota yleensä pidettiin teräväpäisenä ja sukkelana miehenä, oli jo ennen pitkää kertomassa uutta anekdootia, joka sai kaikki nauramaan.

II.

— Ei! Se on mahdotonta, mahdotonta, mahdotonta! Päästäkää minut!

Näin parkui Svjetlogubin äiti, koettaen riuhtaista itseänsä irti häntä pitelevän kansakoulu-opettajan, hänen poikansa ystävän, ja tohtorin käsistä.

Svjetlogubin äiti oli sympaatillinen rouva, nuorehko vielä, vaikka suortuvat jo harmaissa ja ryppyjä silmän-aluksissa. Opettaja, Svjetlogubin ystävä ei ollut vielä ilmoittanut hänelle, että kuolemantuomio oli jo vahvistettu, vaan tahtoi ensin valmistaa häntä tähän kamalaan uutiseen. Mutta hänen puhuessaan äidille pojasta, tämä jo hänen äänensä sävystä ja arkailevista katseistaan arvasi, että se, mitä hän pahimmin oli peljännyt, oli nyt käynyt toteen.

Hän oli asettunut asumaan pieneen huoneesen kaupungin parhaimmassa hotellissa.

— Miksikä te pidättelette minua? Päästäkää minut menemään! — huusi hän, koettaen irtaantua tohtorin, heidän vanhan perheen-ystävänsä, käsistä.

Tohtori piteli häntä toisella kädellä käsivarresta, toisellaan halliten pientä tippapulloa pyöreällä pikku pöydällä sängyn vieressä. Rouva oli oikeastaan hyvillään siitä, että häntä pidellään, sillä hän tunsi, että hän kukaties tulisi tehneeksi jotain, mutta mitä, sitä hän ei tiennyt, ja pelkäsi omaa itseään.

— Rauhoittukaa. Ottakaahan hiukan valerianatippoja, — puhui tohtori, tarjoten hänelle jotain vaaleata nestettä viinilasissa.

Rouva vaikeni kohta ja, kooten voimansa, painoi päänsä litteätä rintaansa vastaan ja vaipui sohvalle.

Hänelle muistui mieleen, kuinka hänen poikansa kolme kuukautta sitten oli lähtenyt hänen luotaan, kasvot niin murheellisina ja salaperäisinä. Ja sitten hän näki hänet 8-vuotiaana poikasena, samettipusero päällä, pienet jalat paljaina ja vaalea tukka pitkissä, aaltoilevissa suortuvissa.

— Ja hänen kanssaan, joka vielä on lapsi, hänen kanssaan he nyt aikovat menetellä tuolla tapaa!

Hän kauhistui, sysäsi syrjään pöydän, riuhtaisihe tohtorin käsistä irti, mutta ovelle tultuansa hervahti jälleen nojatuoliin.

— Ja sanotaan, että on Jumala! — Mikä Jumala se on, joka tällaista sallii! Pois semmoinen Jumala! — huusi hän, milloin parahtaen itkuun, milloin purskahtaen hysterilliseen nauruun. — Ne hirttävät, ne hirttävät hänet, joka uhrasi kaikki, koko elämänuransa, hänet, joka antoi koko onnensa muille alttiiksi!

Niin hän puhui, vaikka tätä ennen myötäänsä oli nuhdellut poikaansa siitä, mitä nyt ihaili ja piti ansiona ja uhrautuvaisuutena.

— Ja näin he aikovat kohdella häntä! — huusi hän jälleen raivoissaan. — Ja te sanotte vielä, että on Jumala!

— Enhän minä sano mitään; minä pyydän teitä vain ottamaan nämä rohdot.

— Minä en tarvitse mitään… Ha-ha-ha! huusi hän nyyhkyttäen, epätoivoissansa.

Yön tullen hän oli niin uuvuksissa, ett'ei kyennyt enää puhumaan eikä huutamaan, tuijottihan vain avaruuteen, terävä, raju ilme katseessaan. Tohtori ruiskutti häneen morfinia, ja hän nukkui.

Hän nukkui rauhassa, unia näkemättä, mutta tajuntaan palajaminen teki hänen tilansa entistä huonommaksi. Kauheinta kaikista se, että ihmiset saattavat olla niin julmia, ei ainoastaan nuo kamalannäköiset kenraalit sileiksi ajettuine leukoineen ja santarmit, vaan kaikki… kaikki… sisäkkökin, joka tyynenä tuli siivoamaan huonetta, ja naapuritkin, jotka viereisessä huoneessa iloisesti haastelivat keskenään, naureskellen, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.

III.

Toista kuukautta oli jo Svjetlogub istunut kopissa ja ennättänyt sillaikaa kestää monta sisällistä kokemusta.

Hän oli jo pienestä pitäin vaistomaisesti tuntenut, kuinka väärää hänen, rikkaan miehen, etuoikeutettu asema on. Tämä tunne heräsi hänessä aina, kun hän näki kansan kärsivän puutetta. Hän koetti tukehuttaa tätä tunnetta, mutta eipä vain oma personallinen onni onnelta eikä ilo ilolta tuntunut, kun hän omaa tilaansa vertasi talonpoikaisten ukkojen, lasten ja naisten tilaan, ja silloin häntä aina rupesi äkkiä hävettämään. Ei siinä kyllä, että nuo syntyvät, kasvavat ja kuolevat vailla niitä huvituksia, joita hänen on suotu nauttia, vaan eiväthän he milloinkaan pääse edes työn ja puutteen painosta.

Vapautuakseen tästä väärinteon asemasta, hän perusti yliopistollisen kurssin suoritettuansa, omilla varoillaan mallikoulun, säästäväisyys-seuran ja vaivaistalon. Mutta — niin kummalta kuin kuuluneekaan — tällaisiin toimiin ryhdyttyänsä, hän tunsi, että kun hän nyt katselee kansaa, niin häntä hävettää enemmän kuin ennen, jolloin hän oli viettänyt huimia päiviä ystäväinsä kera ja tuhlannut rahoja kalliisin ratsuihin. Hänestä tuntui, että kaikki tämä on kerrassaan nurinpäistä ja — mikä vieläkin tuskallisempaa — että tässä on jotain pahaa, jotain siveellisesti väärää.

Tässä pettymystensä vaiheessa hän saapui Kijewiin ja tapasi siellä erään läheisimpiä kumppaneitaan yliopiston ajoilta. Viimeksi-mainittu teloitettiin kolme vuotta myöhemmin Kijewin linnan kaivannossa.

Hän oli vilkas ja erittäin lahjakas entusiasti ja kehoitti Svjetlogubia liittymään kansanvalistus-seuraan, jonka tarkoituksena oli saada talonpojat käsittämään oikeuksiansa. Seura oli jakanut talonpojat eri ryhmiin ja aikoi pelastaa heidät tilan-omistajain ja virkamiesten vallasta. Seurustelu uusien toverien kanssa selvitti lopullisesti ne aatteet, joita Svjetlogub siihen asti oli vain pintapuolisesti toteuttanut. Nyt hän käsitti, mitä hänen on tekeminen. Hän palasi maalle ja aloitti aivan uuden elämän, yhä edelleen pitäen yhteyttä uusien ystäväinsä kanssa.

Hän rupesi kansakoulun-opettajaksi, muodosti täysikasvuisista keskuspiirejä, luki heille kirjoja ja valtiollisia lentolehtiä ja teki talonpojille selvää heidän asemastaan. Sitä paitsi hän kustanteli luvattomia kirjasia ja käytti kaikki tulonsa, kaikki, minkä säästetyksi sai, samallaisten keskuksien perustamiseen muissakin kylissä.

Aivan ensi alussa toimintaansa Svjetlogub kohtasi kaksi odottamatonta vastusta. Toinen oli se välinpitämättömyys, jota monetkin osoittivat hänen harrastuksiansa kohtaan, ruveten katselemaan häntä epäluuloisin silmin. (Harvoin vain joku yksityinen otti ymmärtääkseen ja kannattaakseen häntä, ja nämäkin olivat usein sangen hämärää väkeä.) Toinen vastus tuli hallinnon puolelta. Hänen koulunsa suljettiin, polisi pani toimeen kotitarkastuksia hänen ja hänen ystäväinsä luona, hänen kirjansa ja paperinsa otettiin takavarikkoon.

Ensimmäisestä vastuksesta — kansan kylmäkiskoisuudesta — Svjetlogub ei paljoakaan välittänyt, mutta kovin häneen koski viran-omaisten mielettömät ja loukkaavat vainoamiset. Samaa saivat hänen ystävänsä kokea muuallakin, ja niinpä molemmin puolin kiihoteltu viha virkavaltaa vastaan kohosi niin suureen voimaan, että enin osa liittouneita päätti ryhtyä julkiseen taisteluun sen kanssa.

Johtomiehenä tässä päätöksessä oli muuan Mezhenjétski, jota jokainen piti järkähtämättömän lujatahtoisena ja kumoamattoman logikan miehenä ja kokonaan antauneena vallankumouksen palvelukseen.

Svjetlogub asettui hänkin tämän miehen johdettavaksi ja ryhtyi terroristiseen propagandaan samalla tarmolla, millä ennen oli toiminut talonpoikain keskuudessa.

Tämä toiminta oli kieltämättä vaarallista, mutta se veti puoleensa Svjetlogubia.

Hän arveli: "Joko voitto tahi marttyrius, ja jos jälkimmäinen, niin se on oleva voitoksi asialle vast'edes." Ja näin hänessä liekkiin leimahtanut tuli ei sammunut koko hänen vallankumous-toimintansa aikana, jota kesti seitsemän vuotta. Yhä se vain kiivaampana liekehti, saaden uutta virikettä niitten rakkaudesta ja kunnioituksesta, joitten keskuudessa hän liikkui.

Svjetlogub ei pannut kovinkaan suurta merkitystä sille tosiasialle, että hän oli jo loppuun kuluttanut isältä perimänsä omaisuuden. Eikä hän vähääkään välittänyt kaikesta siitä työstä ja puutteesta, jota hän niin usein sai kokea. Yksi seikka vain hänen mieltänsä kalvoi: se suru, minkä hän toiminnallaan oli tehnyt äidilleen ja sille nuorelle tytölle, joka holhottina asui äidin luona ja rakasti Svjetlogubia.

Loppujen lopussa muuan polisin vainoama terroristi pyysi häntä ottamaan talteen pienenlaisen määrän dynamiitia. Svjetlogub suostui, kauan aikaa epäröityään, hän kun ei oikein pitänyt tästä epämiellyttävästä miehestä.

Seuraavana päivänä polisi piti kotitarkastuksen hänen asunnossaan ja — dynamiiti löydettiin. Häneltä tiedusteltiin, miten ja mistä hän oli sen saanut, mutta Svjetlogub ei antanut vähintäkään vastausta.

Paljon oli hänen ystäviänsä teloitettu, suljettu vankihuoneisin ja karkoitettu; monet naisetkin olivat saaneet kovia kokea. Tämä saattoi Svjetlogubinkin tavoittelemaan marttyrin kruunua, ja siksipä hän vangitsemisensa ja kuulustelujen ensi hetkinä tunsi suurta mielenylennystä, jopa riemuakin.

Eikä tämä tunne haihtunut hänestä silloinkaan kuin hänet riisuttiin, tarkastettiin, suljettiin tyrmään ja rautainen ovi kumahti hänen takanansa kiinni. Mutta kului päivä, kului toinen, ja kolmaskin, kokonainen viikkokausi, toinen, ja viikko vieläkin. Koko tämän ajan hän oli viettänyt likaisessa, kosteassa kasematissa, jossa vilisi eläväisiä. Aika oli vietettävä toimettomuudessa ja yksinäisyydessä, jota silloin tällöin keskeytti koputuksilla tapahtuva keskustelu vankien kanssa viereisissä kasemateissa. Mutta naapureiltakin sai tietää pelkkiä huonoja ja surullisia uutisia. Hänen yksinäisyyttänsä häiritsivät vain tylyjen ja vihamielisten miesten pitämät kuulustelut: he koettivat saada häntä ilmiantamaan rikostoverit.

Sekä hengen että ruumiin voimat alkoivat hänessä heikkenemistään heiketä, hän masentui ja etsi vain jotain pääsyä tästä sietämättömästä tilasta. Mielen-ahdistus se kävi sitäkin suuremmaksi, koska jo epäilyskin alkoi saada hänessä jalansijaa. Vankeutensa toisena kuukautena hän jo pelkäsi omaa itseänsä. Hän kauhistui omaa heikkouttaan. Ei siinä kyllä, että hän huomasi menettäneensä entisen lujuutensa, hän vihasi nyt ja halveksui omaa itseänsä, ja tämä se vain yhä enemmin hänen mieltänsä suretti.

Kauheinta kaikista se, että hän vankihuoneessa alkoi kaipauksella muistella sitä nuoruuden voimaa ja elämän-iloja, jotka hän niin keveästi oli uhrannut vapaudelle, ja joka nyt näytti hänestä niin viehättävältä, että hän pahoitteli kaiken sen kadottamista, mitä hän oli pitänyt hyvänä, ja mikä joskus oli kysynyt hänen toimeliaisuuttansa. Hän mietti välisti, kuinka herttaista olisikaan elää vapaudessa, maalla tai kaupungissa rakastettujen ja rakastavain ihmisten parissa, naida hänet tai joku muu ja elää valoisata, hiljaista, hauskaa elämää.

IV.

Oli taas yksi noita murheellisia ja yksitoikkoisia päiviä hänen vankeutensa toisena kuukautena. Tavallisella tarkastuksella käydessään, vankilan inspehtori antoi Svjetlogubille pienen kirjan, kultaan painettu risti ruskeassa kannessa, ilmoittaen samalla, että kuvernöörin rouva oli lahjoittanut muutamia Uusia Testamentteja, vangeille jaettaviksi. Svjetlogub kiitti ja myhähtäen laski kirjan pienelle, seinään kiinnitetylle pöydälle.

Inspehtorin mentyä, Svjetlogub ilmoitti koputuksella naapurilleen päällikön käynnistä. Naapuri vastasi saaneensa hänkin Uuden Testamentin.

Svjetlogub avasi sitten tuon pienen kirjan, jonka lehdet olivat kosteudesta takertuneet toisiinsa, ja rupesi lukemaan. Hän ei ollut milloinkaan lukenut Uutta Testamenttia, se kun ei hänen mielestään varsinainen kirja ollutkaan. Sen verran hän siitä tiesi, mitä oli uskonnon-opettajalta kimnaasissa kuullut, ja mitä papit ja diakonit erityisellä lauluäänellä kirkoissa lukivat.

"Ensimmäinen luku. Jesuksen Kristuksen syntymäkirja, Davidin pojan, Abrahamin pojan… Abraham siitti Isakin, Isak siitti Jakobin, Jakob siitti Judan…" Niin hän luki. "Ja Zorobabel siitti Abiudin", — jatkoi hän. Kaikki tuo oli sellaista, mitä hän oli luullut siitä löytävänsäkin: kummallista, sekavaa, jonninjoutavaa.

Ellei hän olisi ollut vankeudessa, ei hän olisi jaksanut lukea yhtäkään sivua loppuun, mutta nyt hän jatkoi, itse lukemisen vuoksi. Hän luki ensimmäisessä luvussa, että neitsyt synnyttää, ja sellaisen ennustuksen, että on syntyvä muuan "Emmanuel", se on niin paljon sanottu: "Jumala meidän kanssamme."

— Missähän tämä ennustus toteutuu? mietti hän ja jatkoi edelleen. Niin hän luki toisenkin luvun, tähden ilmaantumisesta, ja kolmannen, Johanneksesta, jonka ruokana oli heinäsirkat, sitten neljännenkin, perkeleestä, joka ehdottaa, että Kristus syöksyisi vuorelta alas.

Kaikki tuo tuntui hänestä niin epä-intressantilta, että hän oli jo vähällä panna kirjan kiinni, vaikka pitkiä olivatkin päivät vankihuoneessa, ja ryhtyä tavalliseen puhdetyöhönsä: riisua paitansa ja tappaa siitä eläväisiä. Mutta äkkiä muistui hänelle mieleen, että hän tutkinnossa viidenteen luokkaan oli unohtanut yhden autuudenlajin, jonka tähden punaposkinen pappi, tukka käherrettynä, oli äkkiä suuttunut ja antanut hänelle huonon arvonumeron. Hän ei muistanut nyt, mistä autuudesta silloin oli ollut puhe, ja rupesi lukemaan niitä kaikkia.

"Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivaan valtakunta." Niin siinä luki.

— Tuo saattaa koskea meitä, — arveli hän.

"Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat teitä… Iloitkaat ja riemukkaat, sillä näin he vainosivat propheetaita, jotka teidän edellänne olivat… Te olette maan suola… Jos siis suola tulee mauttomaksi, millä sitten suolataan? Ei se enää kelpaa mihinkään, mutta heitettää pois ja ihmisiltä tallattaa."

— Tämähän soveltuu meihin kaikin puolin, ajatteli hän ja luki edelleen.

Päästyään viidennen luvun loppuun, hän pysähtyi.

— Älkää olko pahat, älkää huorintehkö, kärsikää pahaa, rakastakaa vihollisianne… Niin, jospa kaikki eläisivät näin — mietti hän; — silloin ei vallankumouksia tarvittaisikaan.

Lukiessaan edelleen, hän syventyi niihin sivuihin, jotka hän käsitti. Mitä enemmän hän luki, sitä enemmän sai hänessä valtaa se ajatus, että tästä kirjasta on saatavissa jotain erinomaisen suuriarvoista, jotain sellaista kerrassaan syvää, yksinkertaista ja liikuttavaa, jota hän ei ollut tätä ennen lainkaan kuullut, mutta joka hänen mielestään oli jo aikoja sitten ollut hänelle tuttua.

"Sitten sanoi Jesus opetuslapsillensa: Jos joku tahtoo minun perässäni tulla, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua."

"Sillä joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen."

"Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon?"

— Niin, niin, kyllä se niin on, — mietti hän mielessänsä, ja kyynelet kiertyivät hänelle silmiin. — Tämä on juuri sitä, mitä minä aioin tehdä, ja mikä oli minulle tarpeellista: antaa henkeni alttiiksi, ei säilyttää sitä, vaan antaa se pois. Siinä riemu, siinä elämä. Paljon minä olen tehnyt ihmiskunnian tähden, en kansan kunniaksi, vaan siksi, että ne minusta hyvää ajattelisivat, joita minä kunnioitin ja rakastin: Natásha, Dmitri Shelómow. Mutta sitten tuli epäilyksiä, ja minä jouduin ymmälle. Minä tunsin rauhaa vasta silloin kuin rupesin toimimaan, koska sieluni vaati minua siihen, vasta silloin kuin tahdoin hukuttaa oman itseni, hukuttaa sen kokonaan.

Siitä pitäin Svjetlogub vietti suurimman osan aikaansa tämän kirjan ääressä, punniten lukemaansa. Se sai hänen mielensä sellaiseen nöyryytyksen tilaan, että se kohotti hänet ulkopuolelle ympäristöä, mutta samalla myös elähdytti hänen ajatusvoimansa niin vireään toimintaan, ett'ei hän sellaista ennen ollut milloinkaan kokenut.

Hän ihmetteli, miksikä eivät ihmiset, kaikki ihmiset, elä niin kuin tässä kirjassa lukee.

— Niin suloista on elää, ei ainoastaan yhtä ihmistä varten, vaan kaikkia. Jos ihmiset näin eläisivät, eivät he muuta kaipaisi eivätkä tarvitsisi. Onnekasta olisi heidän elämänsä silloin. Voi jos kaikesta tästä tulisi loppu! Jospa minä pääsisin elämään jälleen vapaana! — Näin hän useinkin ajatteli. — Tai jos edes päästäisivät minut irti muutamaksi päivää tahi lähettäisivät pakkotöihin! Yks kaikki, missä sitä sillä tapaa eläisi. Ja sillä tapaa minä olen elävä. Se on mahdollista ja välttämätöntä. Elää toisin — se on mieletöntä.

V.

Kerran, sellaisena päivänä, jolloin hän oli iloinen ja tunsi mielenylennystä, astui inspehtori hänen koppiinsa tavattomaan aikaan, tiedusteli hänen vointiansa ja kysyi, haluaisiko hän jotain. Svjetlogub hämmästyi, käsittämättä, mitä tämä poikkeus tavallisesta järjestyksestä merkitsee, ja pyysi paperosseja. Hän odotti kieltoa, mutta inspehtori lupasi lähettää ne heti, ja vartija toi kuin toikin laatikollisen paperosseja ja tulitikkuja.

— Joku kaiketikin pitää minusta huolta, — arveli Svjetlogub, sytytti paperossin ja rupesi kävelemään kopissaan edestakaisin, yhä mietiskellen syytä tällaiseen asiaintilan muutokseen.

Huomenissa hänet vietiin Oikeuteen. Siellä hän oli ollut jo monasti ennenkin, mutta tällä erää ei häntä kuulusteltu. Yksi tuomareista nousi ylös, häneen katsomatta. Samoin muutkin. Ensinmainittu otti käteensä paperin ja rupesi lukemaan kovalla, juhlallisella, ontolla äänellä.

Paperissa sanottiin, että Anatolii Svjetlogub, osallisuudestansa vallankumouksellisessa toiminnassa, jonka tarkoituksena on joko läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa kukistaa nykyinen hallitus, tuomitaan menettäneeksi kaikki säätyoikeutensa ja kuolemanrangaistukseen hirttämisen kautta.

Svjetlogub kuunteli loppuun asti, pintapuolisesti vain ymmärtäen virkamiehen julistamain sanain sisällystä. Hän huomasi, kuinka järjetöntä on tuo "läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa" ja tuo "kaikkien oikeuksien" riistäminen kuolemaan tuomitulta ihmiseltä. Mutta todellista merkitystä siinä, mitä hänelle oli luettu, hän ei käsittänyt.

Vasta sitten kuin hänen oli käsketty poistua, ja hän santarmin seuraamana tuli ulos kadulle, vasta sitten hän rupesi harkitsemaan, mitä hänelle vast'ikään oli julistettu.

— Tuo on jotain erehdystä, nurinpäistä, järjetöntä! Se ei saata olla niin, — ajatteli hän heti kuin hänet oli suljettu jälleen vankilaan.

Hän tunsi itsessään niin paljon elinvoimia, ett'ei kyennyt kuolemata edes mielessäänkään kuvailemaan; hänen oli mahdoton ajatuksissaan liittää omaa itseänsä ja kuolemata toisiinsa.

Vankilaan palattuansa Svjetlogub istahti vuoteensa laidalle, sulki silmänsä ja koetti saada selväksi, mikä kohtalo se nyt häntä odottaa. Mutta siihen hän ei pystynyt. Hänen oli aivan mahdoton kuvailla mielessään olemuksensa olemattomuutta elikkä sitä tosiasiaa, että hänet aiotaan tappaa.

— Minutko, nuoren, hyväntahtoisen, onnellisen, jota niin moni rakastaa! — ajatteli hän, muistellen äitinsä ja Natáshan ja ystäväin rakkauden-osoituksia. Minutko he tappavat, hirttävät! Kuka sen tekee ja mistä syystä? Ja mitenkäs sitten käy, kun minä lakkaan olemasta? Ei, se on mahdotonta!

Vankilan inspehtori astui sisään. Svjetlogub ei ollut häntä tuntea.

— Kuka se on? Mitä te tahdotte? — virkkoi Svjetlogub. — Jaha, vai tekö se olette! No, niin, milloinka se tapahtuu?

— En tiedä, — vastasi päällikkö. Seisottuaan sitten ääneti muutaman sekunnin, hän virkkoi hellittelevällä äänellä: — Tuolla on pappi. Hän halajaisi nähdä teitä, valmistaa teitä…

— En huoli, en huoli. Minä en huoli mitään. Menkää pois! — huudahti Svjetlogub.

— Ettekö sitten haluaisi kirjoittaa jollekin? Se on sallittua, — virkkoi inspehtori.

— Niin vainenkin! Lähettäkää minulle kaikki, mitä tarvitaan. Minä kirjoitan.

Inspehtori meni pois.

— Huomis-aamuna se nähtävästi tapahtuu, ajatteli Svjetlogub. — Niihän se tavallisesti käy. Huomis-aamuna minua ei enää ole elävitten joukossa… Ei, se on mahdotonta… Tämä on varmaankin unta!

Vartija tuli, tuoden kaksi kynää, mustetta, postipaperia ja muutamia sinisiä kuoria, ja siirsi tuolin pöydän eteen.

Kaikki tämä oli täyttä totta eikä unta.

— Minä en saa ajatella, en… Niin, minä kirjoitan äidille, — virkkoi Svjetlogub. Hän istahti pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan.

"Äiti armas!"

Niin hän kirjoitti kyynelet silmissä.

"Anna minulle anteeksi, anna anteeksi kaikki se murhe, minkä olen sinulle tehnyt. Lienenkö erehtynyt vai enkö, mutta toisin en saattanut menetellä. Yhtä vain sinulta pyydän: anna minulle anteeksi."

— Mutta johan minä sanoin tämän, — ajatteli hän. — No niin, mitäpä siitä! Ei ole aikaa enää aloittaa uutta kirjettä. — Ja hän jatkoi:

"Älä sure minua. Ennemmin tai myöhemmin, eikös se ole yhdentekevää? En pelkää enkä tekemääni kadu… Toisin en saattanut tehdä. Mutta anna minulle anteeksi, äläkä kanna katkeraa mieltä niitä kohtaan, joitten kanssa yhdessä työskentelin, äläkä niitäkään, jotka minut teloittavat. Ei olisi kukaan voinut toisin tehdä. Anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät, mutta he elävät minun sydämessäni, he ylentävät ja lohduttavat mieltäni. Jää hyvästi! Minä suutelen Sinun kalliita, ryppyisiä, vanhoja käsiäsi."

Kaksi kyyneltä putosi paperille.

"Minä itken, en surusta enkä tuskasta, en katumuksesta tällä elämäni juhlallisimmalla hetkellä, vaan siitä syystä, että minä rakastan sinua. Älä tuomitse minun ystäviäni, varsinkaan Prohorowia, siitä, että hän on syynä kuolemaani. Kuinka suloista on rakastaa sitä, jota en ole moittinut, vaan jota joka tapauksessa olisin oikeutettu tuomitsemaan tai vihaamaan. Kuinka suloista rakastaa sellaista ihmistä, vihollistansa! Sano Natáshalle, että hänen rakkautensa tuotti minulle lohdutusta ja iloa. En ollut täysin selvillä tuosta, mutta sydämeni sisimmissä minä tunsin sen. Helpompi oli elää, tietäessäni hänen olevan olemassa ja rakastavan minua. Ja nyt olen sanottavani sanonut. Jää hyvästi!"

Hän pani kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja istahti sängyn laidalle, kädet polvillaan ja kyyneliään nieleskellen.

Svjetlogub ei voinut millään muotoa vieläkään uskoa, että hänen täytyy kuolla. Hänestä tuntui kaikki tämä olevan unta. Turhaan hän koetti herätä siitä.

Tämä viimeinen ajatus synnytti hänessä toisen, sen nimittäin, että kenties koko elämäkin tässä maailmassa on pelkkää unta vain, josta heräjäminen on kuolemaa. Ja jos niin on, niin eiköhän tietoisuus tämän maailman elämästä olekin vain heräjämistä entisen elämän unesta, elämän, jonka yksityiskohdat ovat jääneet unohduksiin, niin että elämä täällä ei ole alkua, vaan uutta muotoa ainoastaan.

— Ja niinpä minäkin kuolen ja siirryn uuteen olemuksen tilaan.

Tämä ajatus miellytti häntä, mutta yrittäessään pysähtyä siihen, hän tunsi, että juuri tämä ajatus tekee mahdolliseksi katsoa kuolemaa pelvotta silmiin.

Hän väsähti viimein. Aivot eivät jaksaneet enää toimia. Hän sulki silmänsä ja istui kauan aikaa, ajattelematta mitäkään.

Hän luki kirjeensä uudelleen läpi, mutta huomattuaan sen lopulla Prohorowin nimen, hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että kirjehän saattaa joutua ja kaiketi joutuukin viran-omaisten luettavaksi, ja silloinhan hän on saattanut Prohorowin perikatoon.

— Hyvä Jumala, mitäs minä olin tehdäkään! huudahti hän, repi kirjeensä kapeiksi kaistaleiksi, ja poltti ne huolellisesti poroksi lampun päällä.

Hän oli kirjeensä alkanut epätoivo sydämessä, mutta nyt hän tunsi rinnassansa rauhaa, jopa iloakin.

Hän otti puhtaan lehden ja ryhtyi heti kirjoittamaan uutta kirjettä.

Ajatus ajeli toistaan hänen päässänsä.

"Äiti armas ja kallis", — kirjoitti hän, ja silmät ne jälleen samenivat kyyneleistä. Hän pyyhkäsi ne pois hihallaan, nähdäkseen, mitä oli kirjoittanut. "Kuinka vähän tunsinkaan omaa itseäni ja kaikkea sitä rakkauden ja kiintymyksen voimaa Sinua kohtaan, mikä minun sydämessäni alati asui! Nyt sen tiedän ja tunnen, ja muistaissani meidän pieniä kinastuksiamme ja Sinua kohtaan käyttämiäni tylyjä sanoja, minua surettaa ja hävettää. Anna minulle anteeksi ja muista vain minun hyviä puoliani, jos niitä lainkaan on ollut."

"Kuolema ei minua pelota. Totta pulmakseni min'en käsitä, en usko sitä. Jos kuolemaa on, niin eikö sitten ole yhdentekevää, kuolenko kolmekymmentä vuotta, vai kolmekymmentä päivää ennemmin tai myöhemmin?"

— Mutta mitäpäs minä tässä filosofioitsen? ajatteli hän. — Kirjoitanpa niinkuin äskeiseenkin kirjeesen jotain hyvää loppuun. — Hän jatkoi:

"Niin. Älä tuomitse minun ystäviäni, vaan rakasta heitä, varsinkin sitä, joka oli syynä kuolemaani. Suutele puolestani Natáshaa ja sano hänelle, että olen aina häntä rakastanut."

Sitten hän palasi jälleen omaa tilaansa miettimään.

— Ja sitten? Mitäs sitten tapahtuu? — virkkoi hän. — Eikö mitään? Toki sentään. Mutta mitä?

Ja nyt selveni hänelle kerrassaan, ett'ei hänellä ihmisenä ole eikä saatakaan olla vastausta näihin kysymyksiin.

— Ja miksikäs tuollaista itseltäni kyselenkään? Miksi? Niin, miksi? Ei saa kysellä, pitää elää, niinkuin minäkin vast'ikään elin, tätä kirjettä kirjoittaessani. Jokainen on tuomittu kuolemaan jo aikaa sitten, ja kumminkin me elämme. Ja onnekasta onkin elämä ja riemua täynnä… kun rakastaa. Niin, kun rakastaa. Kirjoitellessani tuota kirjettä tuossa, minä rakastin ja olin onnellinen. Sillä tavoin meidän pitää elää. Ja mahdollista on elääkin niin, aina ja kaikkialla, vapaana ja vankina, tänään ja huomenna ja hamaan loppuun saakka.

Svjetlogub tunsi sisällisen tarpeen saada puhua jonkun kanssa sydämellisesti. Hän kolkutti oveen ja, vahtimiehen pilkistettyä "kurkosta" sisään, kysäisi, paljonko kello on, ja joko hänen vahtivuoronsa pian loppuu. Toinen kun ei vastannut mitään, niin hän pyysi häntä kutsumaan inspehtorin.

Tämä tuli ja kysyi, mitä Svjetlogub tahtoo.

— Minä olen kirjoittanut kirjeen äidilleni; toimittakaa se hänelle.

Äiti johtui mieleen jälleen, ja silloin kiertyi kyyneleitä hänen silmiinsä.

Inspehtori otti kirjeen ja lupasi toimittaa sen perille. Hän oli lähtemäisillään pois, mutta Svjetlogub pidätti hänet.

— Kuulkaas nyt. Te olette hyvä mies; miksikä vainenkin rupesitte näin julmaan toimeen? — virkkoi Svjetlogub, kajoten inspehtorin hihaan.

Toinen myhähti epäluonnollisesti, loi silmänsä maahan ja vastasi:

— Omalla tavallaanhan kukin elää.

— Parempi olisi, jos jättäisitte tämän viran. Ainahan mies tointa saa, ja tehän olette niin hyvä mies… Minä kenties…

Inspehtori nielaisi kyynelensä, teki jyrkän käännöksen vasempaan ja riensi pois, paiskattuaan oven perässään kiinni.

Hänen liikutuksensa teki syvän vaikutuksen Svjetlogubiin. Ilon kyyneleitä vuodatellen hän rupesi kävelemään edestakaisin kopissaan, tuntematta vähintäkään pelkoa. Päinvastoin hän oli sellaisessa mielenylennyksen tilassa, joka kohotti hänet korkealle tästä maailmasta. Se kysymys, johon hän niin turhaan oli hakenut vastausta, kysymys: mitä hänestä tulee kuoleman perästä? — se näytti nyt olevan ratkaistu, ei positiivisella järkiperäisellä vastauksella, vaan tietoisuudella todellisesta elämästä, joka hänessä nyt asui.

Ja hän muisti evankeliumin sanat: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: Ellei maahan langennut nisunjyvä kuole, niin se kuivettuu, mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmää."

— Minähän olen nyt maaperään putoamassa. Niin, totisesti, totisesti! — mietti hän.

— Jospa nyt voisi nukkua! — virkkoi hän sitten, — jott'ei voimat kokonaan pettäisi!

Hän heittäysi vuoteelleen, sulki silmänsä ja vaipui äkkiä uneen.

Hän heräsi kello kuusi aamulla valoisan, herttaisen unennäön tunnelmissa.

Hän oli ollut istuvinaan pienen, vaaleatukkaisen tyttösen kera puussa, kumarruksissa oksain alla, jotka olivat täynnään mustia, kypsiä kirsikoita. Niitä he keräilivät suureen, vaskiseen vatiin. Marjat putoavat vadin ohi maahan, mutta ympärillä on kummallisia eläimiä, kissan näköisiä, jotka sieppailevat niitä, heittelevät ilmaan ja ottavat jälleen kiinni. Ja tuota katsellessaan tyttönen nauraa, ja nauru tarttuu Svjetlogubiinkin, niin että hänkin nauraa unessa, itsekään tietämättä, miksi. Äkkiä kirpoaa vaskivati tyttösen käsistä. Svjetlogub yrittää siepata sen kiinni, mutta ei ennätäkään, ja silloin vati vierimään alas, tarttuu välillä oksiin, ja putoaa vihdoin kovalla helinällä maahan.

Hän heräjää hymysuin, valveillaankin vielä kuullen tuon vadin helinää. Se tulee rautapulttien kolinasta käytävässä. Kuuluu askeleita ja kiväärin kalketta. Äkkiä selviää hänelle kaikki.

— Voi jospa voisin nukahtaa jälleen! — ajattelee Svjetlogub.

Mutta se on mahdotonta. Askelet ovat jo pysähtyneet oven taa. Svjetlogub kuulee, kuinka avain hakee reikäänsä, ja ovi narahtaen aukenee.

Sisään astuu santarmiupseeri, inspehtori ja sotamiehiä saattoväkenä.

— Kuolemako? Entäpä sitten? Minä tulen. Hyvä. Kaikki hyvin — miettii Svjetlogub, tuntien jälleen olevansa samassa juhlallisessa mielentilassa, joka hänet eilenkin oli vallannut.

VI.

Samassa vankilassa istui myös muuan iäkäs talonpoika, vanhauskolaisten lahkoa.

Hän oli menettänyt luottamuksensa opettajiinsa ja etsiskeli "totisia uskoa." Hän kielsi sekä kirkon, aina Nikonin ajoilta asti, että hallituksenkin, hamasta Pietari tsaarista saakka. Tsaarin valtaa hän sanoi "tupakka-valtakunnaksi" ja toi häikäilemättä esiin mielipiteitään, syytellen pappeja ja hallituksen virkamiehiä. Hän joutui tutkinnon alaiseksi, pantiin kiinni, ja siitä pitäin oli häntä kuljetettu vankilasta toiseen.

Vähät hän siitä, ett'ei enää ole vapaa, vaan vankina, että vartijat kohtelevat häntä tylysti, että hänet on pantu kahleisin, että toiset vangit häntä pilkkaavat, että he kaikki, niinkuin virkamiehetkin, kieltävät Jumalan ja tekevät vääryyttä toisilleen, kaikin tavoin saastuttaen Jumalan kuvaa omassa itsessään. — Sellaistahan hän oli nähnyt kaikkialla maailmassa, vapaana ollessaan. Kaiken tuon hän tiesi olevan seurausta siitä, että ihmiset olivat kadottaneet totisen uskon ja eksyneet kuin sokeat penikat emästänsä. Mutta hän tiesi, että totinen usko on olemassa. Hän tiesi sen, sillä hän tunsi tämän uskon sydämessään ja etsiskeli sitä kaikkialla. Ja ennen kaikkea hän luuli löytävänsä sen Johanneksen ilmestyskirjasta:

"Joka paha on, se olkoon vielä paha, ja joka saastainen on, se tulkoon vielä saastaiseksi, mutta joka vanhurskas on, se tulkoon vielä hurskaaksi, ja joka pyhä on, se tulkoon vielä pyhäksi."

"Ja katso, Minä tulen pian, ja Minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullenkin, niinkuin hänen työnsä on."

Ja hän luki myötäänsä tätä salaperäistä kirjaa, odotellen joka hetki "Hänen tulemustansa", joka ei ainoastaan "anna kullekin, niinkuin hänen työnsä on", vaan ilmoittaa ihmisille Jumalan koko totuuden.

Sinä aamuna, jolloin Svjetlogub oli teloitettava, tämä vanha mies, kuultuaan ulkoa rummunpärinää, kiipesi akkunaansa ja ristikon läpi näki rattaiden ajavan pihalle, näki kähärätukkaisen ja kirkassilmäisen nuoren miehen hymysuin astuvan vankilasta pihalle ja nousevan rattaille. Pienessä, valkoisessa kädessään hän piteli kirjaa, puristaen sitä sydäntänsä vasten. Lahkolainen tunsi sen Uudeksi Testamentiksi, ja nuori mies, nyökytellen päätään akkunoista katseleville vangeille, myhähtäen kohtasi hänenkin katseensa.

Hevoset nykäsivät, ja rattaat nuoren kulkijansa kanssa vierivät vankilan portista ulos, sotamiesten ympäröiminä ja kolisten kadun kivityksellä.

Lahkolainen laskeutui alas akkunalta, istahti vuoteensa laidalle ja vaipui mietteisin:

— Tämä yksi se on löytänyt totuuden, — virkkoi hän itsekseen. — Antikristuksen palvelijat ne hirttävät hänet nyt, estääkseen häntä vain julistamasta sitä jokaiselle.

VII.

Oli sumuinen syys-aamu. Aurinko ei tullut näkyviin, ja kostea, lämmin tuuli puhalsi mereltä.

Raitis ilma, kartanot, hevoset ja uteliaasti katselevaiset ihmiset, — kaikki tuo veti Svjetlogubin huomiota puoleensa. Istuen penkillä, seljin hevosiin, hän vasten tahtoansakin tuli tarkastelleeksi perässä astuvain sotamiesten ja ohitse kulkevain kaupunkilaisten kasvoja.

Varhaista oli vielä. Kadut, joita myöten häntä vietiin, olivat melkein autioina. Ei näkynyt kuin työmiehiä. Tuossa kulki muutamia muurareita, tahraiset esiliinat edessä. He seisahtuivat ja kääntyivät ympärinsä, katsellen rattaita. Yksi heistä virkkoi jotain muille, kättään huiskaisten; he kääntyivät ja läksivät jatkamaan matkaansa. Tuli vastaan raskaita rautakankikuormia, jyristen ja kovaa kolinaa pitäen. Ajajat käänsivät kookkaat hevosensa syrjään, tietä tehdäkseen vankirattaille, pysähtyivät sitten ja katselivat häntä oudostelevalla uteliaisuudella. Yksi heistä otti lakin päästään ja risti silmänsä. — Muuan kokki, valkoinen patalakki päässä ja valkoinen esiliina edessä, astui portista ulos, kori käsivarrellaan, mutta, nähtyään rattaat, pyörähti samassa takaisin ja tuli jälleen esille naisen seurassa. Ja sitten kumpikin juosta läähättämään rattaiden perässä, silmät taarallaan niinkauan kuin voivat niitä nähdä. — Mies huonoissa vaatteissa, parta ajamaton ja tukka harmaa, virkkoi jotain portinvartijalle, kiivaasti huitoen käsillään ja moittivasti osoitellen Svjetlogubia. — Kaksi pientä poikaa puikahti kadulle. Kasvot rattaita kohti ja eteensä katsomatta he astuivat rinnan rattaiden kanssa katukivitystä myöten. Toinen, vanhempi, eteni kiirein askelin; toinen, pikkuinen, lakitta päin, pidellen kiinni kumppanistaan ja kauhistuksella katsellen omituisia ajoneuvoja tuossa, tuskin pysyi perässä ja myötäänsä kompasteli pienillä jaloillaan. Kohdattuaan poikasen katseen, Svjetlogub nyökäytti hänelle päätään. Tällainen liike tuon rattailla istuvan, kammottavan miehen puolesta säikäytti poika paran niin pahanpäiväiseksi, että hän silmät selkoseljällään ja suu auki oli vähällä ruveta parkumaan, mutta Svjetlogub lähetti hänelle lentomuiskun ja myhähti lempeästi. Silloin poikanenkin äkkiä vastasi hänelle suloisella, hyväntahtoisella myhäyksellä.

Tietoisuus siitä, mitä hänelle on tapahtuva, ei häirinnyt tällä matkalla kertaakaan Svjetlogubin juhlallista mielentilaa.

Vasta silloin kuin rattaat olivat tulleet lähelle hirsipuuta, ja Svjetlogub, maahan päästyään, oli huomannut kaksi pylvästä ja niitten päässä poikkipuun sekä ilmassa heiluvan hienon nuoran, vasta silloin tuntui, niinkuin mikä olisi sysännyt häntä sydämeen. Hän kalpeni ja kääntyi pois, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän näki lavan edustalla tummat rivit sotamiehiä, kivärit olalla, ja upseereita, jotka liikkuivat pitkin rintamaa. Samassa kuin häntä ruvettiin viemään rattailta eteenpäin, kajahti odottamatta rumpujen pärinä, josta hän säikähti. Sotamies-rivien takana hän näki hienoja ajoneuvoja, joissa istui herroja ja naisia: he olivat saapuneet katsomaan tätä näytelmää.

Tuota nähdessään Svjetlogub hämmästyi ensi alussa, mutta äkkiä hän muisti, mikä hän itsekin oli ollut, ennen vangiksi joutumistaan, ja silloin hänen kävi sääli noita ihmisiä. Hehän eivät tiedä sitä, mitä hän nyt tietää… — Mutta kyllä he sen saavat tietää. Minä kuolen, mutta Totuus on elävä. He saavat sen tietää. Ja kaikki he voivat ja tahtovat olla onnellisia, en minä yksin…

Hän vietiin lavalle upseerin saattamana. Rumpujen pärinä lakkasi, ja upseeri luki luonnottomalla äänellä — joka rummunpärinän perästä kuului tavattoman heikolta tällä avonaisella kentällä — luki tuon typerän, jo tuomarinkin julki julistaman kuolemantuomion, jossa puhutaan kaikkien oikeuksien riistämisestä ihmiseltä, jota viedään tapettavaksi, ja tuosta läheiseen tai kaukaiseen tulevaisuuteen tähtäävästä tarkoituksesta.

— Ja miksikä, miksikä he tekevät kaikkea tuota? — ajatteli Svjetlogub. — Sääli, ett'eivät sitä ymmärrä, enkä minäkään saata sitä heille selittää, mutta kyllä se heille vielä selvenee, selvenee jokaiselle.

Pappi sinipunervassa kasukassa, hivukset pitkät ja harvat, astui Svjetlogubin eteen, hopeinen risti laihassa, valkoisessa, koukistetussa kädessään, joka pisti esiin mustan, samettisen päällyshihan alta.

— Laupias Jumala… — alkoi hän, siirrettyään ensin ristin vasemmasta kädestä oikeaan ja ojentaen sitä sitten Svjetlogubia kohti.

Tämä säpsähti ja kääntyi poispäin. Hän sanoi jotain melkein tylyä tuolle papille, joka on läsnä moisessa näytelmässä ja sittenkin puhuu laupeudesta, mutta muistettuaan evankeliumin sanat: "He eivät tiedä, mitä he tekevät", hän sai itsensä hillityksi ja virkkoi säveästi:

— Älkää panko pahaksi, mutta minä en halaja tuota. Antakaa minulle anteeksi, mutta minä en todellakaan kaipaa sitä. Kiitos!

Hän ojensi kätensä papille. Tämä siirsi ristin vasempaan käteensä, puristi Svjetlogubin kättä, koettaen olla katsomatta häneen, ja astui lavalta alas.

Rummut taas pärisemään, tukahduttaen kuulumattomiin kaikki muut äänet.

Papin jälkeen astui lavalle keskikokoinen harteva ja lujaruumiinen mies, yllään lyhyt, suoraselkäinen takki venäläisen paidan päällä. Hän astui Svjetlogubia kohti, lavan lautain taipuessa hänen raskaitten askeltensa alla. Tämä mies loi rajun katseen Svjetlogubiin, tuli aivan lähelle häntä, levittäen ympärilleen ilkeätä viinan ja hien hajua, tarttui koukkuisilla sormillaan hänen käsiinsä niin, että kipeätä teki, veti ne seljän taakse ja köytti lujasti kiinni. Sen tehtyänsä, pyöveli pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin miettimään, loi silmänsä Svjetlogubista muutamiin lavalle laskemiinsa kappaleisin ja sitten nuoraan tuolla poikkipuussa. Nähtyään, että kaikki on käsillä, mitä tarvitaan, pyöveli astui nuoran luokse, teki sitten jotain ja lykkäsi Svjetlogubia lähemmäksi nuoraa ja lavan laitaa.

Samoin kuin Svjetlogub tuomiotaan kuullessansa ei ollut voinut käsittää kaikkea, mitä tapahtui, niin ei hän nytkään kyennyt täydelleen tajuamaan lähestyvän hetken merkitystä, ja niinpä hän kummastellen katseli pyöveliä, joka tuossa niin vapaasti, taitavasti ja huolellisesti toimitti kamalata työtään. Pyövelin kasvot olivat aivan tavalliset venäläisen työmiehen kasvot, ei tylyt, vaan yhteen kohdistuneet, niinkuin konsanaankin sellaisella, joka koettaa suorittaa välttämättömän ja monimutkaisen tehtävänsä niin tarkasti kuin suinkin.

— Hiukan eteenpäin, — sanoi pyöveli käheällä äänellä, lykäten häntä lähemmäksi laitaa.

Svjetlogub siirtyi.

— Herra, auta minua, armahda minua! — kuiskasi hän itsekseen.

Svjetlogub ei uskonut Jumalaan, oli usein nauranutkin niitä, jotka uskoivat. Eikä hän nytkään Jumalaan uskonut, hän kun ei voinut Häntä sanoin lausua eikä opetuksissaankaan omaksensa ottaa. Mutta hän tunsi, että tuon Ainoan puoleen kääntyminen on nyt realisinta, mitä hän tietää. Hän tiesi myös, että tämä avuksi-huuto on välttämätön ja tärkeä, se kun välittömästi vahvistaa ja rauhoittaa häntä.

Hän läheni laitaa. Vasten tahtoansakin hän katsahti sotamies-riveihin ja hienopukuisiin katselijoihin, ja silloin hän tuli vielä kerran ajatelleeksi: Miksikä, miksikä vainenkin he noin tekevät?

Hänen kävi niin surku heitä sekä itseänsä, ja kyyneleitä kiertyi hänen silmäänsä.

— Eikö sinun ole sääli minua? — virkkoi hän, katsahtaen pyövelin vilkkaisin, harmaisin silmiin.

Viimeksimainittu pysähtyi tuokioksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

— Näin se nyt käy! Älä törise! — mutisi hän, nopeasti kumartuen lavan lattiaan, missä oli hänen päällystakkiinsa ja joku vaatekappale, sieppasi sitten huimalla liikkeellä Svjetlogubia molemmin käsin takaapäin, viskasi hänen päänsä yli pussin ja nykäisi sen nopeasti alas vyötäisille.

— Sinun käsiisi minä annan henkeni, — ajatteli Svjetlogub, muistaen evankeliumin sanat.

Hänen henkensä ei vastustanut kuolemaa, mutta luja, nuori ruumis vieroi sitä, ei ottanut alistuakseen ja tahtoi nousta taisteluun.

Hän yritti huutaa, riuhtaista itsensä irti, mutta tunsi samassa silmänräpäyksessä sysäyksen, tunsi menettäneensä tukeen jalkainsa alta, tunsi tukehtumisen fyysillisen kauhistuksen, huminan päässään ja — kaikki oli kadonnut.

Svjetlogubin ruumis roikkui nuorassa. Hartiat vielä kahdesti kohosivat ja laskivat.

Parin minutin kuluttua pyöveli, synkästi rypistäen kulmiaan, laski kätensä ruumiin olkapäille ja sysäsi sitä lujasti alaspäin.

Ruumis ei liikkunut enää. Täyteläinen pussi vain hiljalleen heilui. Pää oli luonnottomasti taipunut eteenpäin. Sääret pistivät esiin; vankilan sukat näkyivät niissä.

Pyöveli astui sitten alas lavalta ja ilmoitti komentajalle, että nyt saa ruumiin ottaa paulasta irti ja haudata.

Tunnin kuluttua se otettiin alas hirsipuusta ja vietiin siunaamattomaan hautausmaahan.

Hirttäjä oli täyttänyt käskynmukaisen tehtävänsä. Mutta helppoa ei ollut tuo täyttäminen. Svjetlogubin sanat: "Eikö sinun ole sääli minua?" ne yhä soivat hänen korvissaan.

Pyöveli oli tuomittu vankeuteen murhasta ja pantu vankeuteen, jossa hänellä teloittajantoimen takia oli muutamia vapauksia ja etuoikeuksia. Mutta tästä päivästä aikain hän kieltäytyi tuosta toimesta, jota oli ottanut suorittaakseen, ja pani sillä viikolla viinaan ei ainoastaan rahansa, vaan verraten hyvät vaatteensakin, ja joutui sellaiseen tilaan, että hänet ensin suljettiin koppiin ja siirrettiin sieltä sairaalaan.

VIII.

Muuan vallankumouksellisen terroristipuolueen johtajia, Ignátii Mezhenjétski, se sama, joka oli saanut Svjetlogubinkin osalliseksi vallankumoukselliseen toimintaan, ja joka oli otettu kiinni maaseudulla, oli siirretty Pietariin. Samassa lääninvankilassa kuin hän, istui sekin vanha lahkolainen, joka oli nähnyt, kuinka Svjetlogubia lähdettiin viemään hirtettäväksi. Hän oli tuomittu vietäväksi ennen pitkää Siperiaan.

Lakkaamatta hän yhä edelleenkin mietiskeli totista uskoa ja mistä ja mitenkä siitä tiedon saisi. Ja usein hän, noita asioita ajatellessaan, muisteli kirkasta nuorukaista, joka oli kohti kuolemaansa kulkenut iloinen hymy huulillaan.

Kuultuaan tuon nuorukaisen ystävän istuvan tässä samassa vankilassa ja heidän olleen samaa uskoa, lahkolainen riemastui ja sai ylivalvojalta luvan päästä tuon nuorukaisen ystävän pakinoille.

Ankara oli kyllä valvonta vankilassa, mutta Mezhenjétskin onnistui sittenkin pysyä yhteydessä puolueensa kanssa. Päivästä päivään hän vain odotteli uutisia siitä miinasta, jonka hän oli keksinyt ja valmistanut tsaarin junan räjäyttämistä varten. Muistellen nyt muutamia erikoiskohtia, hän tarkasteli ja järjesteli ajatuksissansa suunnitelmiaan, antaakseen niistä sitten tovereillensa tiedon. Kun ylivalvoja tuli hänen koppiinsa ja salaperäisesti, puoliääneen ilmoitti erään vangin tahtovan puhutella häntä, silloin hän ihastui, toivoen tämän keskustelun kautta paremmin pääsevänsä yhteyteen ystäväinsä kanssa.

— Kuka se on?

— Talonpoika.

— Mitä hänellä on asiaa?

— Hän tahtoo puhua uskosta.

Mezhenjétski myhähti.

— No antaa hänen tulla, — lausui hän. — Nuo lahkolaiset — arveli hän itsekseen — vihaavathan hekin hallitusta. Hänestä saattaa kenties olla hyötyäkin.

Ylivalvoja läksi ulos, mutta avasi muutaman minutin perästä oven uudelleen ja päästi sisään vanhan, tutisevan ukon, jolla oli tuuhea tukka, harva ja harmaa parta ja lempeät, mutta väsyneet siniset silmät.

— Mitäs teillä on asiaa? — kysyi Mezhenjétski.

Vanhus vilkaisi häneen, loi sitten silmänsä kiiruusti alas ja ojensi hänelle pienen, työstä karkean, kuihtuneen kätensä.

— Mitäs teillä on asiaa? — kysyi Mezhenjétski toistamiseen.

— Tahtoisin puhella teidän kanssanne.

— Mistä?

— Uskosta.

— Mistä uskosta?

— Sanotaan teidän olleen yhtä uskoa sen nuorukaisen kanssa, jonka antikristuksen palvelijat kuristivat nuoralla Odessassa.

— Minkä nuorukaisen?

— No sen, joka hirtettiin Odessassa viime syksynä.

— Tarkoitatte kaiketi Svjetlogubia?

— Häntä juuri. Oliko hän teidän ystävänne? Ja kysyessään ukko joka kerta loi Mezhenjétskiin läpitunkevan katseen lempeistä silmistään, laskien sen sitten heti kohta maahan jälleen.

— Niin, hän oli minulle hyvin läheinen.

— Ja yhtä uskoa?

— Nähtävästi, — vastasi Mezhenjétski myhähtäen.

— Siitäpä juuri tahtoisin teidän kanssanne puhuakin.

— Mitäs te oikeastaan tahdotte?

— Saada tietää, mikä teidän uskonne on.

— Meidän uskomme… no niin… istukashan, — sanoi Mezhenjétski, olkapäitään kohauttaen. — Meidän uskomme on tämä: me uskomme, että valta on niitten käsissä, jotka rasittavat ja pettävät kansaa, ja että meidän täytyy armotta taistella näitten ihmisten kanssa, vapauttaaksemme kansan, jota he eksploiteeraavat — totuttuun tapaansa Mezhenjétski käytti vieraskielistä sanaa, mutta korjasi sen kohta: kettävät. Siksipä heidät pitää tuhota. He tappavat, ja heitä pitää tappaa, kunnas mielensä muuttavat.

Vanha lahkolainen loi silmänsä maahan ja huokasi.

— Meidän uskomme, — jatkoi Mezhenjétski on se, että meidän pitää kukistaa despootinen hallitus, omaa itseämme säästämättä, ja aikaansaada vapaa, kansallinen hallitus.

Ukko huokasi taaskin syvään, nousi ylös, oikoen takkinsa poimuja, heittäysi siten polvilleen ja syöksi Mezhenjétskin jalkain juureen, painaen otsansa likaiseen lattiaan.

— Mitäs te tuossa ryömitte?

— Älkää kierrelkö… sanokaa minulle, millainen teidän uskonne on, — sanoi ukko, nousematta ja päätään kohottamatta.

— Sanoinhan minä, millainen se on. Nouskaa ylös, muutoin en puhu enään yhtään sanaa.

Ukko nousi.

— Semmoistako se oli sen nuorukaisenkin usko? — kysäisi lahkolainen, vilkaisten tuon tuostakin Mezhenjétskiin lempeillä silmillään ja luoden katseensa taas maahan.

— Semmoista se oli, ja sen uskon tähden hänet hirtettiin, ja sen uskon tähden minäkin olen joutunut koppivankeuteen.

Vanhus teki syvän kumarruksen ja läksi ääneti pois.

— Ei, ei tämä uskoa ole, — arveli lahkolainen itsekseen. — Se toinen tiesi, mikä oikea usko on, mutta tämä joko vain kerskailee olleensa samaa uskoa kuin hänkin, tahi muutoin vain ei tahdo ilmaista sitä… No niin, minun täytyy yhä edelleen etsiskellä sitä, hellittämättä… Jumala on kaikkialla, niin täällä kuin Siperiassakin, ja ihmisiäkin on kaikkialla. Kieli se vie vaikka Kijewiin.

Niin ajatteli vanhus, ottaen jälleen käsiinsä Uuden Testamentin. Se aukeni Ilmestyskirjan kohdalta. Hän pani silmälasit nenälleen, istahti ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan sitä.

IX.

Kului vielä seitsemän vuotta. Mezhenjétski oli istunut koppivankeutensa ajan Pietari-Paavalin linnassa ja lähetettiin sieltä pakkotöihin.

Paljon hän oli saanut kärsiä näitten seitsemän vuoden kuluessa, mutta mielipiteitään hän ei ollut muuttanut, eikä ollut hänen tarmonsakaan murtunut. Kuulusteluissa, joita hänen kanssaan oli pidetty ennen linnaan sulkemista, hän oli hämmästyttänyt tutkijoitaan ja tuomareitaan lujalla ja halveksivalla esiintymisellä niitä kohtaan, joitten vallassa hän oli. Sydämensä pohjassa hän tosin tunsi kovaa tuskaa, tietäessään, että hänen on täällä vankilassa mahdoton suorittaa loppuun sitä tehtävää, jonka hän oli päällensä ottanut, mutta näyttänyt hän sitä ei. Muitten yhteyteen tullessaan hän tunsi sydämessään ylpeätä uhmailua. Kyseltäessä hän oli vaiti, vastaillen silloin vain kuin saattoi tehdä kiusaa ristikuulustelun pitäjille, niinkuin santarmiupseerille ja tutkintatuomarille.

Kun hänen puoleensa käännyttiin tuolla tavanmukaisella tiedon-annolla: "Te voitte saada tilanne paljoa lievemmäksi, jos teette vilpittömän tunnustuksen", silloin hän myhähti ylenkatseellisesti ja hetken aikaa vaiettuaan vastasi:

— Jos te luulette lupauksilla tai pelotuksilla saavanne minut pakotetuksi ilmiantamaan kumppalini, niin te nähtävästikin arvostelette minua oman itsenne mitalla. Luuletteko te todellakin, ett'en minä, ryhdyttyäni kerran semmoiseen, mistä te minua nyt syytätte, olisi valmistautunut kestämään pahinta? Ette te minua milloinkaan saa hämmästymään ettekä säikähtämään. Tehkää minulle mitä voitte ja tahdotte; minä en sano mitään.

Ja hänestä tuntui hyvältä nähdä, kuinka he neuvottomina katselivat toisiansa.

Mutta kun hänet lähetettiin Pietari-Paavalin linnaan ja pantiin siellä pieneen, kosteaan koppiin, jossa oli himmeälasinen ikkuna katon rajassa, silloin hän ymmärsi, että täällä hän saa istua ei kuukausia, vaan vuosia, ja silloin valtasi hänet kauhistus.

Kamalaa olikin tuo sääntöperäinen kuolon hiljaisuus tässä paikassa, ja tieto siitä, ett'ei hän ole yksin, vaan että täällä, noitten läpipääsemättömäin seinäin takana kituu muita vankeja, kymmeneksi, kahdeksikymmeneksi vuodeksi tänne tuomituita, jotka lopulti tekevät itsemurhan, teloitetaan, menettävät järkensä tahi vähitellen kuihtuvat ja kuolevat keuhkotautiin. Täällä istuu miehiä, naisia, kukaties ystäviäkin.

— Vuosia kuluu, — ajatteli hän, — niinpä minäkin vihdoin menetän järkeni tai hirttäyn tahi kuolen, eikä kenkään saa siitä tietoa.

Ja hänen sydämessään syttyi viha kaikkia ihmisiä kohtaan, erittäinkin niitä, jotka olivat olleet vikapäitä hänen telkeämiseensä vankilaan. Tämä viha vaati jotain, mihin purkautua, kaipasi liikuntoa, melua. Mutta täällä vallitsi kuolonhiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin äänettömäin ihmisten hiljaisia askeleita, ihmisten, jotka eivät kysymyksiin vastaile, avattujen ja suljettujen ovien kolauksia… Ruoka-annoksia tuodaan määrähetkinä, sanaakaan sanomattomia ihmisiä pistäytyy koppiin… Nouseva aurinko heiastuu himmeästä lasista… Ja sitten taas pimeys ja taas äänettömyys, samoja hiljaisia askeleita ja samoja kolauksia. Niin oli eilen, niin on oleva huomenna…

Ja viha, löytämättä itselleen pääsemää, raastoi hänen sydäntänsä.

Hän koetti päästä koputuksilla muitten yhteyteen, mutta vastausta ei kuulunut. Koputukset saivat liikkeelle vain nuo hiljaiset askeleet ja umpean äänen, joka uhkasi häntä pimeällä kopilla.

Uni yksin soi levon ja virkistyksen hetkiä, mutta heräjäminen oli sen sijaan kahta kamalampaa. Unessa hän oli aina olevinaan vapaana ja askaroivinaan enimmäkseen sellaisissa puuhissa, jotka hänen mielestään eivät lainkaan soveltuneet vallankumous-miehen elämään. Milloin hän oli soittavinaan jotain kummallista viulua, milloin hienostelevinaan nuoria naisia, väliin soittavinaan veneellä, väliin metsästävinään, vuoroin se ja se ulkomainen yliopisto oli jostain merkillisestä tieteellisestä keksinnöstä antanut hänelle tohtorin arvon, ja hän piti sen johdosta kiitospuheita juhlapäivällisillä.

Raskainta näissä unennäöissä oli se, että hän useimmiten heräsi juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin oli onnistumaisillaan yrityksissänsä, pääsemäisillään toiveensa perille. Äkkiä sysäys sydämessä, ja koko ihana näky on kadonnut. Jäljellä vaan tuskallinen, painostava kaiho, ja taas tuo harmaa seinä märkine täplineen, joihin valo lankesi pienestä lampusta, ja lujat laverilaudat, ja niitten päällä olkipatja, toiselle laidalle vatkautunut.

Uni oli hänen parhain aikansa. Mutta mitä kauemmin vankilassa-oloa kesti, sitä enemmän unettomuuskin alkoi saada hänessä valtaa. Hän halusi unta korkeimpana onnenansa, mutta mitä enemmän hän sitä tavoitteli, sitä pahemmin unettomuus häntä vaivasi. Hänen maksoi vaan sanoa itselleen: "Jokohan minä nyt vaivun uneen?" niin samassa oli unikin paennut.

Juoksentelemisesta ja pyörimisestä pienessä kopissa ei lähtenyt mitään virkistystä. Näistä ponnistuksista hän kävi yhä heikommaksi ja heikommaksi, ja hermot ne vaan ärtymistään ärtyivät. Päälaessa tuntui pakotusta, ja kun hän silmänsä sulki, silloin hänelle näkyi tummalla, täplikkäällä pohjalla aavemaisia kasvoja, hajahapsisia, paljaspäisiä, suurisuisia, vinosuisia, yksi toistaan hirvittävämpiä. Ja kaikki ne irvistelivät niin kamalan ilkeästi. Myöhemmin alkoi niitä näkyä silmäin aukikin ollessa, eikä ainoastaan kasvoja, vaan koko olentojakin, jotka rupesivat puhumaan ja tanssimaan. Häntä hirvitti silloin, hän heittelihe sinne tänne, hän löi päätänsä seinään ja huusi. Silloin aukeni pieni "kurkko" ovessa, ja hiljainen ääni virkkoi:

— Huutaminen on kielletty!

— Kutsukaa inspehtori! — kirkui Mezhenjétski.

Ääni ei vastannut ja "kurkko" sulkeentui.

Ja silloin valtasi hänet sellainen epätoivo, että hän halusi yhtä vain — kuolemaa.

Kerran tuommoisessa tilassa ollessaan hän päätti tehdä itsemurhan. Kopissa oli tuulotusreikä. Siihenhän sopii sitoa nuora, nousta sitten vuoteelle seisomaan ja hirttäytyä. Mutta nuoraa ei ollut. Hän rupesi repimään paitaansa kapeiksi kaistaleiksi. Mutta ei näyttänyt niitäkään olevan riittämiin asti. Sitten hän päätti tappaa itsensä nälällä eikä syönyt kahteen päivään mitään. Kolmantena hän sai mielenhäiriö-kohtauksen.

Ruokaa hänelle tuotaessa, hän makasi lattialla tunnotonna, silmät selkoseljällään.

Lääkäri tuli. Mezhenjétski pantiin vuoteelle, sai rommia ja morfinia ja nukkui.

Huomenissa herätessään, hän huomasi lääkärin seisovan kumartuneena hänen ylitsensä ja puistelevan päätään. Syvälle syöpynyt vihamieli, jota Mezhenjétski ei ollut moneen aikaan tuntenut, virisi äkkiä eloon.

— Ettekö te häpeä palvella täällä? — sanoi Mezhenjétski lääkärille, kun tämä pää kallellaan tutki hänen valtasuontaan. — Miksikä te parannatte minua, jotta vain pääsisivät minua jälleen kiduttamaan? Sehän on samaa kuin olla läsnä ruoskituksessa ja sallia sen sitten tapahtua uudestaan.

— Kääntykääpäs nyt seljällenne, — virkkoi lääkäri aivan tyyneesti, katsomatta häneen ja kaivaen povitaskustaan stetoskopia.

— Muut lääkärit paransivat haavat, jotta sopisi antaa vielä ne jäljellä olevat viisituhatta kepin-iskua. Menkää hornaan, menkää hiiteen! — kiljaisi Mezhenjétski äkkiä, kavahtaen istuvilleen. — Menkää tiehenne! Osaan minä kuolla ilman teitäkin.

— Ei tuo nyt kaunista ole, nuori mies. Röyhkeydestä joutuu edesvastaukseen.

— Menkää hiiteen! Menkää hiiteen!

Ja Mezhenjétski näytti niin kammottavalta, että tohtorille tuli kiire lähteä pois.

X.

Lääkkeetkö vai sekö, että kriisi oli nyt mennyt ohi, vai tohtoria vastaan purkaunut vihako lienee tehnyt hänet terveeksi, pääasia se, että hän tästä päivästä saakka rupesi pitämään itsestään huolta ja aloitti aivan uuden elämänlaadun!

— Eiväthän he saata pitää minua täällä iät kaiket — ajatteli hän. — Jonakin päivänä he päästävät minut pois. Kenties, ja se onkin luultavinta, hallitusmuoto muuttuu — meikäläisethän jatkavat työtään — ja senpä vuoksi tässä täytyy pysyä hengissä, jotta pois päästessä olisi terve ja kykenisi jälleen ryhtymään työhön.

Kauan aikaa hän harkitsi, mikä elämänlaatu se olisi hänen tarkoitukselleen edullisinta, ja päätti noudattaa seuraavaa järjestystä: Maata hän pani kello yhdeksän ja oli pystyssä kello viisi, huolimatta siitä, nukuttiko vielä vai eikö. Sitten hän pesi itsensä ja pukeutui, teki muutamia ruumiinliikkeitä ja läksi sitten, niinkuin hän sanoi, toimiinsa. Mielikuvituksessaan hän käveli kaupungilla, Newskiltä Nadjézhdinskajalle asti, koettaen luoda eteensä, mitä kaikkea hän tällä tiellä näkee: kauppapuotien kilpiä, taloja, poliseja, ajopelejä ja jalkamiehiä. Nadjézhdinskajalla hän pistäysi erään ystävänsä ja työtoverinsa luokse. Siellä oli muitakin kumppaleita koolla, ja nyt syntyi keskustelua heidän tulevista suunnitelmistaan. Todistuksia ja vastaväitteitä tuotiin esiin. Mezhenjétski puhui sekä omasta että muitten puolesta. Välisti hän puheli niin kovaa, että vartija "kurkon" kautta varoitti häntä, mutta hänestä huolimatta Mezhenjétski vain jatkoi mielikuvituksessa elämäänsä kaupungilla.

Istuttuaan kaksi tuntia ystäväinsä seurassa, hän meni päivällisille, ensin ajatuksissaan, sitten todellisuudessa, syöden hänelle tuotua ruokaa ja aina kohtuullisesti. Sitten hän istui kotona ja tutki joko historiaa tai matemaatikaa, sunnuntaisin välisti kirjallisuuttakin. Hänen historialliset tutkimuksensa kävivät sillä tapaa, että hän otti esille jonkun erityisen aikakauden ja muisteli mielessään tapauksia ja vuosilukuja. Matemaatillisissa tutkimuksissaan hän suoritteli laskuja ja ratkaisi geometrillisia problemoja — hänen mieluisin tehtävänsä. Sunnuntaisin hän muistutteli Pushkinia, Gogolia, Shakespearea, välisti vähän itsekin jotain sepitteli.

Illalla hän mielikuvituksessaan käväisi jälleen kaupungilla ja istui tuttavainsa, miesten ja naisten, seurassa. Siellä pidettiin hupaisia, sukkelia, väliin vakavamielisiäkin keskusteluja, joita todellisuudessa oli tapahtunut, tai joita hän itse keksi tilaisuutta varten. Ja niin kului päivä loppuun. Ennen maata-panoa hän astui 2000 askelta kopissaan, saadaksensa ruumiillista liikettä. Ja sitten hän pani maata ja vaipui tavallisesti kohta uneen.

Huomispäivä kului samalla tapaa. Välisti hän oli matkustavinaan etelään, kiihottamaan kansaa tai panemaan alkuun kapinata, ja siellä hän yhdessä kansan kanssa karkoitti tilan-omistajat ja jakoi heidän maansa talonpoikain kesken. Tätä kaikkea hän ei kumminkaan kuvaillut tapahtuvaksi yhtähaavaa, vaan vähitellen, askel askeleelta. Hänen mielikuvituksessaan oli vallankumous-puolue voitolla jo kaikkialla, hallitus menettänyt mahtinsa ja pakotettu kutsumaan lainsäätäjäkokouksen. Keisarillinen perhe ja kaikki kansan sortajat katosivat, tasavalta julistettiin ja hän, Mezhenjétski, valittiin sen presidentiksi. Välisti hän pääsi näin pitkälle liiankin pian, ja läksi silloin taas käymään kaiken tuon läpi alusta alkaen, päästen päämääräänsä toisia teitä.

Näin hän vietti vuoden ja toisen ja kolmannenkin, joskus poiketen tästä tarkoin määrätystä elämänlaadusta, mutta useimmiten kumminkin jälleen palaten siihen. Järkensä toimintaa valvomalla hän pelastui vastentahtoisista harhakuvista. Joskus hän vain sai unettomuuden kohtauksia ja näki hirvittäviä kasvoja. Silloin hän kyllä taas katseli tuulotus-aukkoa, mietiskellen, kuinka hän hankkii nuoran, sitoo silmukan siihen ja hirttää itsensä. Mutta hän voitti nämä kohtaukset, eikä ne kauan kestäneetkään.

Näin kului melkein seitsemän vuotta. Kun hänet sitten, koppivankeus-ajan loputtua, määrättiin vietäväksi pakkotöihin, niin hän oli aivan reipas ja terve sekä täysissä hengenvoimissa.

XI.

Mezhenjétskia kuljetettiin, niinkuin erittäin raskaan rikoksen tehnyttä konsanaankin, aivan erinänsä vartijain välissä, päästämättä häntä mihinkään yhteyteen muitten kanssa. Krasnojárskin vankilassa vasta, matkalla pakkotöihin, oli hänellä tilaisuus puhella muutamien muitten valtiollisten vankien kanssa. Heitä oli kuusi: kaksi naista ja neljä miestä. He olivat kaikki nuorta väkeä, uuden, Mezhenjétskille jotenkin oudon koulun, opetuslapsia. He olivat nuoremman sukupolven revolutionisteja, hänen jälkeläisiään, ja siksipä hän tunsi erityistä intressiä heitä kohtaan. Mezhenjétski toivoi kohtaavansa heissä hänen omain askeltensa noudattajia, sellaisia, jotka korkeassa arvossa pitävät kaikkea sitä, minkä heidän edelläkävijänsä, varsinkin hän, Mezhenjétski, olivat aikaansaaneet. Hän oli valmis kohtelemaan heitä ystävällisesti ja isällisesti.

Mutta hänen hämmästyksekseen ja harmikseen tämä nuoriso ei pitänytkään häntä heidän edellänsä käyneenä profettana ja mestarina, vieläpä kohteli häntä jonkinlaisella alentuvaisuudella, katsellen häntä olkansa yli ja pitäen hänen kantaansa vanhettuneena. Kaikki se, minkä Mezhenjétski ystävineen oli aikaansaanut, kaikki heidän ponnistelunsa kansan nostattamiseksi, koko heidän terroristinen menettelynsä sekä kuvernööri Krapótkinin, Mezéntsowin, jopa itse keisari Aleksander II:nkin murha — kaikki tuo oli näitten uusien revolutionistien mielestä ollut yhtämittaista erehdystä. Kaikesta tästä oli ollut seurauksena vain se reaktioni, joka oli noussut huipuimmilleen keisari Aleksander III:n hallitessa ja pannut kansan vajoamaan melkein siihen tilaan, jossa se oli ollut maaorjuuden aikana. Kansan vapauttaminen — niin he sanoivat, nämä uudet opettajat, — kulki nyt jo aivan toista tietä.

Näitä väittelyitä Mezhenjétskin ja hänen uusien tuttavainsa välillä kesti melkein kaksi vuorokautta. Heidän joukossaan oli yksi, joka oli muitten johtaja, ja jota sanottiin vain ristimänimeltänsä Romániksi. Tämä se varsinkin ärsytti Mezhenjétskia itseluottoisella varmuudellaan mielipiteittensä oikeudesta ja alentuvalla, ivallisella tavalla, jolla hän puhui Mezhenjétskin ja hänen kumppaliensa toiminnasta.

Kansa — niin puhui Román — on vain raakaa joukkiota. Rahvas on nykyjään sellaisessa kehitysalassa, ett'ei sen eduksi voi tehdä yhtään mitään. Yritä mitä hyvänsä Venäjän maalaisväestön kohottamiseksi, se on samaa kuin viritä valkea kiven tai jään alle. Kansa on kasvatettava, siihen on istutettava solidaarisuuden, yhteisen edesvastuun, tunto, ja tämä käy päinsä ainoastaan suurteollisuuden syntymisen kautta. Vasta silloin on luonnollinen siirtyminen yhteiskunnalliseen järjestöön mahdollista. Maa ei ole ainoastaan tarpeetonta kansalle, vaan maa se juuri tekee kansan konservativiseksi ja orjamieliseksi. Eikä niin ole laita yksin meillä, vaan Europassakin.

Ja näitten mielipiteittensä tueksi hän ulkomuistilta luki oppineitten mielipiteitä ja toi esiin tilastollisia numeroita. Kansa on päästettävä irti maasta, mitä pikemmin, sitä parempi. Mitä enemmän maalaiset perehtyvät tehdas-elämään, mitä enemmän heidän maansa joutuu pomojen käsiin, mitä enemmän he ovat sorron alaisia, sitä parempi. Despotismi ja ennen kaikkea kapitalismi kukistuu ainoastaan työväen luokkain sulautumisella, ja tätä sulautumista on avustaminen seuroilla, liitoilla, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että kansa lakkaa olemasta maan-omistajana ja muuttuu proletariaatiksi.

Mezhenjétski kiisteli ja kiivastui. Varsinkin oli hänet saattaa epätoivoon toinen seuran naisista, muuan nuori, tuuheatukkainen ja erittäin kirkassilmäinen brynetti. Hän istui akkunalaudalla, keskusteluun suorastaan sekaantumatta, mutta silloin tällöin virkkaen sanan ja toisen Románin väitteiden vahvikkeeksi tahi, paremmin sanoen, ivaten Mezhenjétskin mielipiteitä.

— Mutta kuinka on mahdollista muuttaa koko maata-viljelevä väestö tehtaalaisiksi? — kysyi Mezhenjétski.

— Miksikä ei? — vastasi Román moittivasti. Sehän on yltyleinen taloudellinen laki.

— Mistä sen näkee, että se on yltyleinen?

— Lukekaa Kautskia, — pisti tyttö omasta puolestaan väliin, ylenkatseellisesti myhähtäen.

— Ja jospa se nyt myönnettäisiinkin — puhui Mezhenjétski, — vaikka minä sitä en myönnä, jospa myönnettäisiinkin, että koko väestöstä tulisi proletariaati, niin mistä te tiedätte, että kansa hyväksyy juuri sen muodon, minkä te olette sille ennalta säätäneet?

— Se on tieteellisesti todistettu, — vastasi brynetti, katsahtaen ylös.

Kun sitten keskustelu rupesi kajoamaan toiminnan muotoja näitten tarkoitusten saavuttamiseksi, silloin kävi erimielisyys Mezhenjétskin ja hänen uusien toveriensa välillä entistä kiihkeämmäksi. Román ja hänen ystävänsä väittivät kivenkovaa, että sitä varten on työväki saatava heidän puolelleen ja sitten pyydettävä sitä avuksi talonpoikain kääntämisessä tehtaalaisiksi. Senjälkeen on levitettävä sosialismia kansan keskuuteen. Kaiken sen ohella pitää välttää julkista taistelua hallituksen kanssa; hallitusta käytettäköön välikappaleena omien tarkoitusten saavuttamiseksi.

Mezhenjétski taas vakuutti, että hallitukselle on tehtävä julkista vastarintaa ja säikytettävä sitä, sillä hallitus se sittenkin on voimallisempi ja viekkaampi heitä.

— Ette te hallitusta harhaan saa, vaan se saa teidät harhaan. Kun me läksimme kansan keskuuteen, propagandaa tekemään, silloin me taistelimme julkisesti hallituksen kanssa.

— Ja kuinka pitkälle pääsitte? — kysyi brynetti pilkallisesti.

— Niin, julkinen taistelu hallituksen kanssa on minun mielestäni hyödytöntä tarmon tuhlaamista, virkkoi Román.

— Maaliskuun 1:nen päiväkö tarmon tuhlaamista [nimittäin vanhaa lukua se päivä, jolloin Aleksander II murhattiin. Suom. muist.]! — huudahti Mezhenjétski. — Me uhrasimme oman itsemme, sitä vastoin kuin te nurkassa istutte kotona, nauttien elämästä ja saarnaten vain!

— Eipä tässä kovinkaan paljoa elämästä nautita, — virkkoi Román tyynesti, luoden silmänsä toveripiiriin ja voiton riemulla naurahtaen maltilliseen, selvään, itseluottoiseen tapaansa.

Brynetti puisteli päätään, ylenkatseellisesti myhähtäen.

— Ei vainkaan tässä ylenmäärin elämästä nautita, — toisti Román vielä kerran. — Siitä, että nyt istumme tässä, siitä saamme kiittää reaktionia, ja reaktioni on juuri maaliskuun 1 päivän tuloksia.

Mezhenjétski ei puhunut mitään. Hän oli tukehtua harmista ja läksi käytävään.

XII.

Koettaen tyynnyttää mieltänsä, Mezhenjétski alkoi astua edestakaisin pitkin käytävää. Makuukomeroitten ovet olivat vielä auki, ne kun suljetaan vasta iltahuudon jälkeen. Siinä lähestyi Mezhenjétskiä muuan kookas, vaaleatukkainen vanki, jonka kasvoilla ilmenevää hyväntahtoisuutta ei lainkaan vähentänyt se seikka, että toinen puoli päätä oli ajettu paljaaksi. [Pakkotyöhön tuomituilta ajettiin toinen puoli päätä paljaaksi. Ennen vanhaan lyötiin sitä paitsi poskiin ja otsaan kulumaton merkkikin ("poltinmerkki"). Suom. muist.]

— Muuan vanki meidän makuukomerossa on nähnyt teidät ja pyysi minua kutsumaan teitä luokseen.

— Mikä vanki?

— "Tupakka-valtakunta", niinkuin häntä pilkkanimellä sanotaan. "Käykää tänne se mies", sano. Ja teitä hän tarkoitti.

— Missä hän on?

— Tuolla meidän makuukomerossa. "Kutsukaa tänne", sano, "se herra."

Mezhenjétski astui vangin kanssa pieneen komeroon, jossa vankeja istui tai loikoi lavereilla.

Laverin päässä makasi pelkillä laudoilla harmaan peitteen alla se samainen vanha lahkolainen, joka seitsemän vuotta sitten oli haastellut hänen kanssaan Svjetlogubista. Vanhuksen kalpeat kasvot olivat yltäänsä rypyissä, mutta tukka oli yhtä tuuhea kuin silloinkin. Parrasta oli pieni tukko käynyt ihan valkoiseksi ja käpertynyt ylöspäin. Sinisissä silmissä loisti hyväntahtoisuus ja tarkkaavaisuus. Hän makasi kyljellään, nähtävästikin horkassa, kasvoillaan heleä, tautiperäinen puna.

Mezhenjétski astui hänen luokseen. — Mitäs te? — kysyi hän.

Vaivoin nousi vanhus kyynäspäänsä nojaan ja ojensi pienen, kovasti tutisevan, näivettyneen kätensä. Hän yritti puhua, mutta hengitys kävi vaikeasti; näytti kuin mies tekisi hirmuisen raskasta työtä. Vihdoin hän virkkoi hiljaa:

— Te ette sitä minulle ilmoittanut silloin, ja antakoon Jumala sen teille anteeksi, mutta minäpä löysin sen.

— Minkä niin?

— Karitsan… Karitsan… niin, minä löysin Hänet… Tuolla nuorukaisella oli Karitsa, ja kirjoitettu on, että Karitsan pitää voittaman heidät, voittaman kaikki, ja ne kuin hänen kanssansa ovat, ovat valitut ja uskolliset.

— En ymmärrä, — virkkoi Mezhenjétski.

— Teidän tulee se ymmärtää hengessä. Kuninkaat ovat saaneet vallan sen pedon kanssa, ja Karitsa on voittava heidät.

— Mitkä kuninkaat? — kysyi Mezhenjétski.

— Heitä on seitsemän. Viisi on langennut, ja se yksi ja se toinen eivät ole vielä tulleet. Ja koska hän tulee, niin hän vähän aikaa hallitsee… siihen asti kuin kaikki hänen kanssansa kadotetaan… Ymmärrättekö?

Mezhenjétski pyöritti päätään, luullen ukon menettäneen järkensä ja puhuvan perättömiä. Samaa ajattelivat vangitkin, hänen asuinkumppalinsa. Äskeinen tukkapuoli vanki, joka oli käynyt kutsumassa Mezhenjétskiä, sysäsi häntä hiljaa olkapäähän, kiinnittääkseen hänen huomiotansa, ja viittasi vanhukseen.

— Meidän "Tupakka-valtakunta" se jutella jaarittelee yhtämittaa, — virkkoi hän — mutta ei tiedä itsekään, mitä milloinkin meinaa.

Näin ajattelivat ukon toverit sekä Mezhenjétski. Mutta vanhus tiesi kyllä, mitä puhui. Hänelle tuo kaikki oli selvää ja täynnään syvää sisällystä. Naulana oli hänen mieleensä kotkaantunut se ajatus, ett'ei paha enää ole kauan pysyvä vallassa, että Karitsa on oikeudella ja siveydellä voittava kaikki… että Karitsa on pyhkivä pois kaikki kyynelet ja ei silloin pidä oleman itkua, eikä valitusta, eikä kuolemaa. Ja hän tunsi, että kaikki tämä on jo täytetty maailmassa, niinkuin se jo oli tapahtunut hänen sydämessään, lähestyvän kuoleman kirkastamassa.

— Niin, tule pian! Amen! Niin, tule, Herra Jesus, tule!

Näin hän hiljaa haasteli, huulillaan hieno, merkitsevä, mutta Mezhenjétskin silmissä mieletön hymy.

XIII.

— Tuossa se nyt on, kansan edustaja, — arveli Mezhenjétski, lähtiessään vanhuksen luota. — Tämä on yksi parhaimpia, ja — mikä pimeys! Nuo tuolla — hän tarkoitti Románia ja hänen ystäviään — nuo tuolla sanovat, että moisessa kansassa, sen ollessa nykyisellä kannallaan, on mahdoton saada aikaan niitäkään.

Mezhenjétski oli aikoinaan itsekin puuhannut revolutionistisessa toiminnassa kansan keskuudessa ja tunsi kyllä venäläisen talonpojan tenhottomuuden, "inertian", kuten hän sanoi. Hän oli liikkunut sotamiestenkin, niin vakinaisten kuin varaväkeenkin kuuluvain, piirissä ja tiesi kyllä, kuinka itsepintaisesti he pysyvät valassansa ja pitävät välttämättömänä totella. Hän muisti, kuinka vaikea on vaikuttaa heihin todisteluilla.

Hän oli tiennyt kaiken tämän, mutta ei ollut milloinkaan vetänyt luonnollisia johtopäätöksiä siitä. Keskustelu uuden koulun revolutionistien kanssa oli tehnyt hänet levottomaksi ja ärtyisäksi.

— He sanovat, että kaikki, minkä me olemme tehneet, minkä Haltúrinit, Kibáljtshitshit, Perówskajat ovat tehneet, on ollut hyödytöntä, jopa turmiollistakin, että se se muka oli syynä Aleksander III:n aikuiselle reaktionille. Heidän mielestänsä juuri me olemme herättäneet kansassa sen ajatuksen, että vallankumousliike on muka lähtenyt tilan-omistajista, jotka murhasivat tsaarin siitä syystä, että hän oli ottanut heiltä maaorjat pois!… Kuinka nurinpäistä! Mikä käsitysvoiman puute, mikä röyhkeys moisessa väitteessä! ajatteli hän edelleen, astuessaan käytävätä pitkin.

Kaikki komerot olivat jo kiinni, paitsi sitä, joka oli uusien revolutionistien hallussa. Tultuaan sen kohdalle hän kuuli tuon inhoamansa tummaverisen tytön naurun ja Románin käheän, varman äänen. Nähtävästikin he puhuivat hänestä. Román kuului sanovan:

— Taloudellisia lakeja tuntematta he eivät olleet selvillä siitä, mitä tekevät. Mutta heissä oli paljo…

Mezhenjétski ei voinut eikä halunnutkaan kuulla, mitä kaikkea "paljoa" heissä oli ollut, eikä tahtonut sitä tietääkään. Äänen painokin jo osoitti, kuinka täydellisesti he halveksivat häntä, Mezhenjétskiä, revolutionin sankaria, joka tuolle aatteelle oli uhrannut kaksitoista ajastaikaa elämästään.

Ja Mezhenjétskin sydämessä syttyi niin kauhea viha, ett'ei hän moista ollut ennen koskaan tuntenut, — viha kaikkia ja kaikkea kohtaan, tuota tympeynyttä maailmata kohtaan, jossa saattaa elää ainoastaan sellaisia raukkamaisia olentoja kuin tuo ukko karitsoineen, ja samallaisia puolivillejä pyöveleitä ja samallaisia vanginvartijoita ja noita röyhkeitä, itseluottoisia ja kuolleena-syntyneitä teoriain ihmisiä.

Tuli päivystävä vartija ja vei naiset naisväen osastoon. Mezhenjétski poistui käytävän päähän, ollaksensa kohtaamatta häntä. Käytävään jälleen tultuansa vartija lukitsi uusien valtiollisten vankien oven ja kehoitti Mezhenjétskiakin astumaan omaan komeroonsa. Toinen totteli koneen-omaisesti, mutta pyysi vartijaa jättämään oven lukitsematta.

Mezhenjétski laskeutui vuoteelleen, kasvot seinään päin.

— Onko vainenkin mahdollista, että koko minun elämäni on kulunut turhaan: tarmoni, tahdonlujuuteni, neroni? — Hän piti itseään hengenlahjani puolesta kaikkia muita etevämpänä. — Kaikkiko tuo hukkaan uhrattu?

Hän muisti nyt saaneensa joku aika sitten, jo matkalla Siperiaan, Svjetlogubin äidiltä kirjeen, jossa viimeksimainittu — hänen mielestään lyhytjärkisesti, niinkuin naisten tapa on, — moitti Mezhenjétskiä siitä, että tämä oli saattanut hänen poikansa perikatoon, vetämällä hänet terroristiseen toimintaan. Kirjeen saatuansa hän oli vain harmissaan myhähtänyt: mitäpäs tämä typerä nainen ymmärtäisi niitä tarkoitusperiä, joita hän ja Svjetlogub tavoittelevat?

Nyt, muistellessaan tuota kirjettä ja ajatellessaan Svjetlogubin ystävällistä, luottavaa ja vaikutuksille herkkää personallisuutta, hän rupesi miettimään ensin hänen tilaansa ja sitten omaansa. — Onko mahdollista, että koko minun elämäni on ollut pelkkää erehdystä?

Hän pani silmänsä kiinni ja koetti nukkua, mutta äkkiä hän tunsi saavansa taas noita kohtauksia, joita hänellä oli ollut ensimmäisen kuukauden aikana Pietari-Paavalin linnassa. Taas tuskaa päässä, taas noita kauheita kasvoja, suurisuisia, hajahapsisia, hirvittäviä, pimeällä, pilkullisella takalikolla, ja taas avosilminkin nähtäviä olentoja. Niitten lisäksi tuli vielä uusi näky: joku vanki harmaissa housuissa, pää paljas, huojuu hänen yläpuolellaan. Ja entisen ajatus-yhteyden mukaan hän jälleen rupesi etsimään tuulotusreikää, mihin saattaisi sitoa nuoran.

Sietämätön viha kouristi hänen sydäntänsä, pyrkien purkautumaan. Hän ei kestänyt asemillaan, ei kyennyt rauhoittumaan, ei ajatuksiansa karkoittamaan.

— Mitenkä? — rupesi hän jo kyselemään itseltään.

— Puhkaisisko valtasuonen? Sitä en osaa tehdä. Vai hirteenkö? Se se selvintä.

Hänelle johtui mieleen, että käytävässä on halkosylys ja sen ympärillä nuora.

— Noustako halkojen päälle vai lavitsalleko? Käytävässä astuskelee vahti. Mutta tietenkin hän nukkuu tai menee ulos. Minä odotan, kunnes pääsen puikahtamaan käytävään, sieppaan sieltä nuoran tänne omaan komerooni ja sidon sen tuulotusreikään.

Ovensa suulta Mezhenjétski kuunteli vahdin astuntaa käytävässä, tuon tuostakin kurkistaen ovesta, vahdin jouduttua käytävän toiseen päähän. Mutta sotamies ei mennyt pois eikä nukkunut. Herkin korvin Mezhenjétski yhä edelleen kuunteli hänen jalkainsa kalketta.

Mutta siinä pimeässä, käryävän lampun himmeästi valaisemassa kammiossa, jossa vanha mies sairaana makasi, siellä, raskaasti hengittävien, unissaan ääntelevien, kuorsaavien ja yskivien miesten joukossa tapahtui tällä hetkellä jotain, mikä suurinta maailmassa on. Vanha lahkolainen oli kuolemaisillaan, ja hänen henkisen silmänsä eteen ilmestyi kaikki se, mitä hän niin palavalla halulla oli etsinyt ja kaivannut elin-aikansa kaiken. Häikäisevässä valossa näkyi hänelle Karitsa kirkkaan nuorukaisen muodossa, ja suuri ihmisten paljous kaikkinaisista kansoista seisoi Hänen edessänsä valkoisiin vaatteisin puettuina, ja suuri oli heidän riemunsa, eikä ollut enää maailmassa mitään pahaa. Kaikki tämä sen vanhus tiesi — tapahtui hänen sydämessään, ja se tapahtui koko maailmassa, ja ylenpalttinen ilo ja rauha täytti hänen mielensä.

Mutta se, mikä kammiossa-olijain nähden tapahtui, oli tämä: vanha mies haukkoi ilmaa äänekkäin hengähdyksin, kuolinkorina kulkussaan. Naapuri heräsi ja herätti muut. Äännähdykset ja korina taukosivat vähitellen… Vanha mies vaikeni kokonaan… kylmeni… Tuon huomattuaan, huonekumppalit rupesivat kolkuttamaan ovea.

Vahti avasi oven ja meni sisään. Noin kymmenen minutin kuluttua kaksi vankia tuli sieltä ulos, kantaen kuollutta. He veivät hänet ruumishuoneesen. Vahti seurasi heitä ja lukitsi oven perässään. Käytävä jäi nyt tyhjäksi.

— Kierrä lukkoon vain, kierrä lukkoon vain! — ajatteli Mezhenjétski, silmillään seuraten ovensa suulta kaikkea, mitä tapahtui. — Nyt et enää saa estetyksi minua pääsemästä pois kaikesta tästä mielettömästä, kauheasta sekasorrosta.

Mezhenjétski ei tuntenut enää tuota sisällistä raivoa, joka vastikään oli häntä raastanut. Hänen mielensä oli kiintynyt yhteen ainoaan ajatukseen: mitenkä menetellä, jott'ei mikään estäisi hänen aikeensa toteutumista.

Sykkivin sydämin hän astui halkosylyksen luo, päästi nuoran auki, nykäisi sen irti ja, vilkuillen ulko-ovea kohti, vei sen komeroonsa. Siellä hän nousi lavitsalle ja heitti nuoran tuulotusreiän reunan ympärille. Sidottuaan päät solmuun, hän teki nuoraan silmukan. Se tuli liian matalalle. Hän sitoi nuoran lyhemmälle, mittasi kaulansa korkeuden maasta ja, levottomasti kuulahdellen ja ovea kohti katsellen, nousi lavitsalle, pisti päänsä silmukkaan, sovitti sen kohdalleen… sysäsi sitten jalallaan lavitsan syrjään ja jäi riippumaan ilmaan.

Vasta aamukiertoaan tehdessänsä, vahti huomasi Mezhenjétskin roikkuvan, polvet koukussa kaatuneen lavitsan syrjällä. Hänet otettiin silmukasta irti. Vankilan inspehtori riensi saapuville ja, kuultuaan Románin olevan lääkärin, kutsui hänet apuun.

Kaikki tunnetut keinot koeteltiin, mutta Mezhenjétskiä ei saatu enää eloon.

Hän vietiin ruumishuoneesen hänkin, ja siellä hänen ruumiinsa pantiin laudoille, vanhan lahkolaisen ruumiin viereen.