KORNÉI VASILJEW.

I.

Kornéi Vasiljew oli 54 vuotta vanha, käydessään viimeistä kertaa maalla. Miehen tuuheassa kiharatukassa ei ollut ainoatakaan harmaata karvaa; musta parta vaan alkoi poskipäitten kohdalla lyödä harmaasen. Kasvot oli hänellä sileät, punakat, niska leveä ja luja. Koko hänen tanakkaa ruumistansa verhosi kylläisen kaupunki-elämän tuottama rasvakerros.

Hän oli 20 vuotta sitten suorittanut sotapalveluksensa ja palannut kotia rahakkaana miehenä. Ensi alussa hän avasi kauppapuodin, hylkäsi sen sitten ja rupesi pitämään karjakauppaa. Hän matkusteli Tsherkássyn kaupunkiin ostamaan "tavaraa" (raavaita) ja ajoi sen sitten Moskovaan.

Gâjan kylässä oli hänellä kivitalo, rautakattoinen, jossa asui Kornéin vanha äiti, vaimo kahden lapsen, tyttären ja pojan, kanssa, veli vainajalta jäänyt 15-vuotias mykkä orpopoika ja renki. Kornéi oli ollut kahdesti naimisissa. Ensimmäinen vaimo oli ollut heikko, kivulloinen ja kuollut lapsetonna. Ei ollut Kornéi enää kovin nuori, mennessään toisiin naimisiin terveen, kauniin tytön kanssa, joka oli köyhän lesken tytär naapurikylästä. Tässä uudessa avioliitossa syntyi kaksi lasta.

Kornéi oli tällä kertaa saanut Moskovassa niin hyvän hinnan tavarastaan, että rahoja oli kertynyt lähes kolmetuhatta ruplaa. Kuultuaan oman puolen mieheltä, että jonkun matkan päässä heidän kylästään muuan rappiolle joutunut tilan-omistaja tarjoaa metsäpalstaa kaupaksi, hän päätti ryhtyä metsäliikettä harjoittamaan. Hän tunsi tämän toimen, oltuaan jo ennen sotapalvelusta erään metsäkauppiaan liikkeenhoitajan apulaisena.

Rautatien-asemalla, josta tie kääntyy Gâjaan, Kornéi kohtasi vanhan tuttavan, toissilmäisen Kuzjmân heidän kylästä. Kuzjmân oli tapana saapua joka junalle parilla huononpäiväisiä, takkukarvaisia hevosiaan, saadakseen kyydittäviä. Kuzjmâ oli köyhä ja vihasi siitä syystä kaikkia rikkaita, varsinkin Kornéita, jota hän sanoi Kornjúshkaksi.

Kornéi astui asematalon portaille, yllään puoliturkki ja päällysviitta ja kädessä pieni matkalaukku, pysähtyi siihen, puhallellen ja vatsaansa pullistaen ja ympärilleen vilkuen. Oli aamu. Ilma oli tyyni, pilvinen. Hiukan pakastelikin.

— Eikö sattunut kyydittäviä, Kuzjmâ setä? kysäisi hän. — Otatko minut?

— Ruplan kun antanet, niin otan.

— Riittää sulle seitsemänkin riunaa. [Riuna (grivna = 10 kopekkaa) on Inkerellä yleensä käytetty sana. Suom. m.]

— Mahas oot möhölle syönyt, mutta köyhältä mieheltä tahtoisit kiskoa 30 kopekkaa.

— No oli menneeksi — sanoi Kornéi, sovitti Kuzjmân pieneen rekeen matkalaukkunsa ja nyyttinsä ja retkahti sitten leveänä reen perään.

Kuzjmâ jäi kuskilaudalle.

— Ann' mennä!

Aseman läheisistä kuopista päästyä, tultiin tasaiselle tielle.

— No mitenkäs teillä siellä maalla, ei meillä, vaan teillä, jaksetaan? — kysyi Kornéi.

— Eipä kehumisen varaa.

— Kuinka niin? Onkos se minun eukkoni elossa?

— Elossahan se on. Kirkossa oli tuonottain. Eloss'on, se sinun eukkos. Eloss'on emäntä sinulla ja nuori onkin. Mikäpäs hänen? Uuden otti renginkin.

Ja Kuzjmâ naurahti Kornéin mielestä niin omituisesti.

— Minkä rengin? Entäs Pekko?

— Ka sairastui. Nyt on se Jevstignéi Bjély sieltä Kâmenkoista, — puhui Kuzjmâ. — Oman kylän väkeä näet.

— Vai niini — virkkoi Kornéi.

Siihen aikaan jo kuin Kornéi kävi Márfaa kosimassa, kylän ämmät jotain supsuttelivat Jevstignéistä.

— Niin, niin, Kornéi Vasiljewitsh, — haasteli Kuzjmâ. — Kovin on akat nykyjään omavaltaista väkeä.

— Äläs muuta, — äännähti Kornéi. — Mutta kovinhan se on jo käynyt vanhaks tuo sinun hiirakkos, — lisäsi hän, keskeyttääkseen pakinat.

— Enhän min'oo nuori itsekään. Isäntää myöten näet hepokin, — sanoi Kuzjmâ, sivaltaen ruoskalla takkukarvaista, vääräsääristä ruunaa.

Puolitiessä oli syöttöpaikka. Kornéi käski pysähtyä ja meni taloon. Kuzjmâ käänsi hevoset tyhjän altaan ääreen ja kohenteli mäkivöitä, Kornéihin katsomatta ja odotellen, eiköhän tuo kutsune ryypyille.

— Käy sisään, Kuzjmâ setä, — sanoi Kornéi, tultuaan kuistille. — Otathan ryypyn, vai?

— Ka! — vastasi Kuzjmâ näyttäen siltä kuin ei tässä olisi kiirettä eikä mitään.

Kornéi tilasi pullon viinaa ja tarjosi ryypyn Kuzjmâlle. Tämä ei ollut tän'aamuna vielä einettäkään maistanut ja rupesi kohta päihtymään. Ja heti kuin päihtymään rupesi, hän astui ihan lähelle Kornéita ja kävi kuiskaamalla kertomaan, mitä kaikkea ne kylässä haastaa. Ja kylässä ne haastaa sellaista, että Márfa, hänen eukkonsa, on ottanut rengiksi entisen mielitiettynsä, ja että nyt sitä eletään yhdessä.

— Niin no, — puheli Kuzjmâ, yhä enemmin päihtyen. — Mitäpä se minua liikuttaa? Sinua vaan on sääli. Ja paha se asia onkin: ihmiset nauraa. Ei näet pelkää syntiä. No no, sanon minä, vuotahan sie, sanon minä. Annahan, kun itse tulee kotia. Jaa-a, niin se on, Kornéi Vasiljewitsh.

Kornéi kuunteli ääneti Kuzjmân puhetta, ja mustat kulmakarvat ne painuivat yhä alemmas kirkkaitten, sysimustien silmäin yli.

— Juotatkos sinä hevosias, vai? — virkkoi hän, kun pullo oli juotu tyhjäksi. — Kun et, niin lähtään.

Hän maksoi viinan ja astui ulos..

* * * * *

Kotiaan hän saapui hämärissä. Ensimmäiseksi hän kohtasi juuri sen samaisen Jevstignéi Bjélyn, joka koko matkan oli pyörinyt hänen päässään. Kornéi tervehti häntä. Jevstignéille kiire käteen, mutta Kornéi, nähtyään hänen laihat, vaaleat kasvonsa, puisteli vain päätään.

— Jo valehteli vanha koira, — ajatteli hän, muistellessaan Kuzjmân puheita. — Vaikka kukapa heidät tiesi! Kyllä minä siitä sentään selvän otan.

Kuzjmâ seisoi hevostensa luona, iskien hänelle ainoata silmäänsä, Jevstignéihin viitaten.

— Meillä olet, vai mitä? — kysyi Kornéi.

— Ka, pitäähän sitä jossain olla työssä, — vastasi Jevstignéi.

— Onko tupanen lämmitetty?

— Kuinkas muuten? Matvéjevna on siellä, vastasi Jevstignéi.

Kornéi astui kuistille. Márfa oli kuullut ääniä ja tuli nyt porstuaan. Miehensä nähtyään, hän punastui äkkiä ja tervehti häntä kiirehtien ja erittäin ystävällisesti.

— Me tässä äiti muorin kanssa lakattiin jo vuottamastakin, — virkkoi hän, astuen miehensä perässä tupaseen.

— No kuinkas tääll' on voitu tällä välin?

— Niinkuin ennenkin, — vastasi toinen, siepaten syliinsä kaksivuotiaan tytön, joka veti häntä hameesta, maitoa mankuen, ja läksi lapsen kanssa kiirein askelin porstuaan.

Sisään astui Kornéin äiti, yhtä mustasilmäinen kuin poikansakin, laahustaen huopasaappaissa.

— Kiitos, ettäs tulit meitä katsomaan, — sanoi hän, pyröritellen tutisevaa päätänsä.

Kornéi kertoi äidilleen, mille asioille hän oli tullut, mutta muisti samassa Kuzjmân ja läksi viemään hänelle kyytipalkkaa. Avattuaan oven porstuaan, hän näki aivan edessään ulko-oven suussa Márfan ja Jevstignéin. He seisoivat lähetysten, ja Márfa oli jotain puhumassa hänelle. Kornéin nähtyänsä, Jevstignéi puikahti pihalle, mutta Márfa astui samovaarin [teekeittiö. Suom. m.] luo ja korjasi sen torvea.

Kornéi kulki sanaakaan sanomatta hänen kumartuneen selkänsä ohitse, otti nyytin ja kutsui Kuzjmân isoon pirttiin, teetä juomaan. Ennen tätä hän jakoi Moskovan tuomiset: äidille villahuivin, Fétjkalle kuvakirjan, mykälle veljenpojalle liivit ja vaimolleen karttunaa leningiksi.

Teetä juotaessa Kornéi istui juronnäköisenä, sanaakaan sanomatta, silloin tällöin vain vetäen vastahakoisesti suunsa nauruun, katsellessaan mykkää, jonka ilo huvitti kaikkia. Tämä ei voinut kyllikseen ihailla liivejänsä: hän kääri ne kokoon ja levitti jälleen, pani päälleen ja suuteli kättään, Kornéihin katsoen ja hymyillen.

Heti teen ja illallisen perästä Kornéi läksi tupaseen, jossa hänen aina oli ollut tapana maata Márfan ja pikku tytön kanssa. Márfa jäi vielä isoon pirttiin korjaamaan astioita. Kornéi istui yksin, kyynäspäät pöydällä ja odotteli. Ärtymys vaimoa kohtaan alkoi hänessä kiehahdella yhä voimallisemmin. Hän otti seinältä helmilaudan, veti taskustaan muistikirjan ja rupesi laskea naksuttelemaan, ajatuksiansa haihduttaakseen. Hän laski laskemistaan, yhä ovelle katsahdellen ja tuvasta tulevia ääniä kuulahdellen.

Useampia kertoja kuului tuvan ovi aukeavan ja joku astuvan porstuaan, mutta ei se Márfa ollut. Vihdoin kuuluivat hänen askeleensa, ovea nyäistiin, se lupsahti auki, ja sisään astui Márfa punaposkisena ja kauniina, punainen huivi päässä ja tytär sylissään.

— Olet kai matkasta kovin väsynyt, — sanoi hän hymyillen, ikäänkuin huomaamatta hänen juroa ulkomuotoaan.

Kornéi vilkaisi häneen ja sanaakaan vastaamatta rupesi jälleen laskemaan, vaikk'ei enää ollut mitään laskemistakaan.

— Myöhäpä alkaa ollakin jo, — virkkoi Márfa, laskien lapsen lattialle ja läksi sen kanssa laipion taakse.

Kornéi kuuli hänen tekevän tiloja ja asettavan lasta nukkumaan.

— "Ihmiset nauravat…" — Nuo Kuzjmân sanat muistuivat Kornéille mieleen. — Maltahan — ajatteli hän, vaikeasti hengittäen. Verkalleen hän sitten nousi ylös, pisti pureksitun lyijykynän pätkän liivintaskuun, ripusti helmitaulun naulaan ja astui laipion ovelle. Márfa seisoi rukoilemassa pyhänkuviin päin. Toinen pysähtyi odottamaan. Márfa rukoili kauan, kumarruksia tehden ja sopattamalla lukien rukouksia. Kornéin mielestä hän oli jo aikaa sitten lukenut kaikki rukoukset ja suotta päivin nyt vain toistelee niitä. Mutta jo laskeusi Márfa polvilleen, kumarsi maahan, oikaisihe sitten, lausui kuiskaamalla itsekseen jotain rukoussanoja ja kääntyi Kornéin puoleen.

-. Kas, Agâshkahan nukkuu jo, — virkkoi hän, osoittaen tyttöä ja hymysuin istuutuen narahtelevaan sänkyyn.

— Onko Jevstignéi ollut täällä jo kauankin? kysyi Kornéi, astuen oven sisäpuolelle.

Márfa heilautti tyynesti yhdellä keikauksella toisen palmikkonsa olan yli rinnalle ja rupesi kiireesti päästämään sitä auki. Hän katsoi suoraan mieheensä, silmillään nauraen.

— Jevstignéikö? Ties hänet… kaksiko lienee ollut viikkoa vai kolmeko.

— Yhdessäkö sitä eletään? — kysyi Kornéi.

Márfa pudotti paksun palmikon käsistään, mutta sai sen pian jälleen kiinni ja rupesi palmikoimaan.

— No kaikkia ne keksivätkin! Mekö yhdessä Jevstignéin kanssa? — virkkoi hän, erittäin soinnukkaasti lausuen Jevstignéin nimen. — Keksivätpäs näät! Kuka sulle semmoista on puhunut?

— Sano: onko siinä perää vai eikö! — lausui Kornéi, taskuissaan puristaen nyrkkiin mahtavia kouriaan.

— Älä tuossa joutavia! Vedänkö ma sulta saappaat jalasta?

— Minä kysyn sinulta — toisti Kornéi.

— Mokomakin viehätys kuin Jevstignéi! — vastasi Márfa. — Kukahan lie valehdellutkin sinulle suut silmät täyteen?

— Mitä sinä puhelit hänen kanssaan porstuassa?

— Mitäkö puhelin? Sanoin, että uusi vanne pitäis panna tynnyriin. Ja mitäs siinä minuun tartuttelet?

— Puhu totta, sanon minä, taikka tapan sinut, senkin hiiden hetkale!

Kornéi tarttui hänen palmikkoonsa.

Márfa nykäisi palmikkonsa irti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta.

— Et sinä muuta osaakaan kuin tapella. Mitä hyvää minulla on sinusta ollut? Eihän sitä sellaisessa elannossa enää lopulta tiedä, mitä tekee.

— Mitäkö tekee? — toisti Kornéi, astuen lähemmäs.

— Puolet palmikkoa nykäisit! Mistä syystä? Kas! Kahmaloittain vain tukkaa lähtee. Mitäs siinä minun kimppuuni käyt? Näkeehän sen, että…

Hän ei ennättänyt puhua loppuun. Kornéi sieppasi häntä käsivarresta, tempasi hänet sängystä ja rupesi lyömään päähän, kylkiin, rintaan. Mitä enemmän hän löi, sitä huimemmin hänessä viha kiehui. Toinen huusi, puolustelihe ja yritti päästä ulos, mutta Kornéi ei laskenut. Tyttönen heräsi ja syöksi äitinsä luo.

— Maammo! — parkui hän.

Kornéi tarttui tyttöä käteen, nykäisi hänet äidistä irti ja heitti nurkkaan kuin kissanpojan. Tyttö vinkasi ja vaikeni silmänräpäykseksi.

— Murhamies! Lapsen surmasit! — huusi Márfa, hyökäten lapsen luo.

Mutta Kornéi tarttui häneen jälleen ja löi niin kovasti rintaan, että toinen kaatui kasvoilleen ja lakkasi hänkin huutamasta. Tyttönen se jälleen parkui kauheasti, yhtä mittaa, henkäisemättä.

Anoppi riensi sisään huivitta päin, harmaat hivukset hajallaan. Kornéihin ja Márfaan katsahtamattakaan hän, huojuen ja tutisevin päin, meni tyttösen luokse, joka nurkassaan itki ja huusi epätoivoisesti. Muori nosti hänet ylös.

Kornéi seisoi, raskaasti huokuen ja katsellen ympärilleen, katsellen niinkuin unimielissään, käsittämättä, missä hän on, ja ketä täällä on muita.

Márfa nosti päätään, voivottaen ja pyyhkien verisiä kasvojaan paitaansa.

— Kirottu konna! — huudahti hän. — Ja niinpä elän kuin elänkin yhdessä Jevstignéin kanssa ja olen elänytkin. Kas niin, tapa minut nyt tähän paikkaan! Eikä Agâshkakaan ole sinun tyttäresi; hänen se on, — liitti hän kiireesti, nostaen käden kasvoilleen, valmiina vastaan-ottamaan iskua.

Mutta Kornéi ei näkynyt käsittävän mitään. Hän huohotti vain ja katseli ympärilleen.

— Kaho nyt, mitäs lapselle teit: käsi on sijoiltaan, — sanoi muori, näyttäen yhä parkuvan lapsen nuljahtanutta, roikkuvaa kättä.

Kornéi kääntyi ääneti ympärinsä ja meni ulos kuistille.

Pilvinen oli ulkona sää, ja hiukan pakasteli kuin ennenkin. Härmähiutaleita putoeli hänen tulisille poskilleen ja otsalleen. Hän istahti portaalle, keräsi kahmaloittain lunta kaidepuilta ja söi sitä. Oven takaa kuului Márfan voivotuksia ja tytön vaikeroivaa itkua. Sitten aukeni ovi porstuaan, ja hän kuuli äitinsä kulkevan porstuan läpi isoon pirttiin.

Kornéi astui tupaseen. Pöydällä paloi lamppu himmeästi, sydän alhaalle kierrettynä. Laipion takaa kuului Márfan valituksia, jotka kävivät äänekkäämmiksi heti kuin hän oli tullut sisään. Kornéi puki päälleen, sanaakaan sanomatta, veti lavitsan alta matkalaukkunsa, pani siihen kapineensa ja köytti nuoralla kiinni.

— Mistä syystä sinä murhasit minut? Mistä syystä? Mitä minä olen sulle tehnyt? — alkoi Márfa surkealla äänellä. Kornéi ei vastannut mitään; nostihan vain matkalaukun ja läksi ovea kohti. — Rosvo! Ryöväri! — puhui Márfa, nyt jo aivan toisella äänellä. — Maltahan! Vai luuletkos lain kourista pääseväs?

Sanaakaan sanomatta Kornéi potkaisi oven auki ja paiskasi sen niin lujasti perässään kiinni, että seinät tärähtivät.

Isoon pirttiin tultuansa, hän herätti mykän ja käski hänen valjastaa hevosen. Poika, ensi hätään heräämättä ihan valveille, loi setäänsä kummastelevan, kysyvän katseen, raapien molemmin käsin päätänsä. Päästyään viimein selville siitä, mitä häneltä vaaditaan, hän kavahti pystyyn, veti huopakengät jalkaansa, pisti repaleisen puoliturkin ylleen ja läksi lyhty kädessä ulos.

Oli jo aivan valoisa, kun Kornéi mykän kanssa solahti pienessä liistereessä ulos portista, lähtien ajamaan samaa tietä, jota eilen oli tullut Kuzjmân kanssa.

Asemalle saavuttiin viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Mykkä näki hänen ostavan piletin, ottavan laukkunsa ja astuvan vaunuun ja nyökäyttävän hänelle päätään, jonka jälkeen juna läksi liikkeelle.

* * * * *

Paitsi haavoja kasvoissa, oli Márfalta mennyt kaksi kylkiluuta poikki. Mutta lujaruumiinen, terve, nuori vaimo parani jo puolen vuoden kuluttua niin täydellisesti, ett'ei rääkkäyksestä jäänyt mitään jälkiä. Tyttösestä sitä vastoin tuli raajarikko elin-ajakseen. Häneltä oli kädestä katkennut kaksi luuta, ja vääräksi se käsi jäi.

Kornéista ei sen koommin kuultu mitään. Ei tiennyt kukaan, elossako ollee mies vielä, vai lienee jo kuollut.

II.

Kului 17 vuotta.

Oli synkkä syksy. Aurinko pysyttelihe matalalla; jo neljättä käydessä alkoi hämärtää. Andréjewin kylän karja oli palajamassa laitumelta. Paimen oli pestiaikansa palvellut ja lähtenyt tiehensä jo ennen paastoa. Paimenessa kävivät nyt kylän akat ja lapset vuorotellen.

Karja oli vast'ikään tullut kauransänki-pellosta rapaiselle kylänraitille, joka oli täynnään kaksihaaraisten sorkkain jälkiä ja pyöräin uurtamia syviä kuoppia. Siinä se myötäänsä ammuen ja määkien verkalleen lähestyi kylää. Karjan edellä astui tietä myöten kookas ukko, yllään sateesta mustunut, paikattu viitta, suuri lakki päässä ja nahkareppu koukistuneessa seljässä. Harmaa oli hänellä parta ja harmaissa kiharatukkakin; sakeat kulmakarvat yksin olivat mustat. Hän astui vaivalloisesti lokaista tietä myöten märjissä, rikkinäisissä pieksuissaan, joka toisella askeleella nojautuen tammiseen koukkusauvaan.

Karjan saavutettua hänet, hän pysähtyi sauvansa varaan. Karjaa oli ajamassa muuan nuorikko, piikkohuivi päässä, hameenliepeet koholla ja miehensaappaat jalassa. Nopein jaloin hän hyppi tien poikki milloin puoleen, milloin toiseen, jouduttaen jäljelle jääneitä lampaita ja sikoja. Ukon kohdalle tultuaan, hän pysähtyi tarkastelemaan häntä.

— Hyv'iltaa, vaari! — sanoi hän sitten heleällä, hennolla, nuorekkaalla äänellä.

— Jumal'antakoon, kultaseni! — vastasi ukko.

— Yösijaako kylästä, vai?

— Niin mar. Väsyttää kovin, — virkkoi ukko käheällä äänellä.

— Älä mene, vaari, desjâtskoin [kymmenysmies; kunnan virkamiehiä, kymmenen talon valvoja. Suom. m.] luo, — sanoi nuori emäntä ystävällisesti. — Tule suoraan meille: kolmas tupa. Pyhissävaeltajia se anoppi kyllä päästää taloon.

— Kolmasko tupa? Zinovéjewin talo siis, virkkoi ukko, merkitsevästi liikauttaen silmäkulmiaan.

— Mistä sen tiedät?

— Onhan siell'oltu.

— Mitäs sinä siinä, Fedjushka, suu auki töllistelet? Tuo rampahan se jäi ihan jälkeen! — huudahti nuori emäntä, osoittaen kolmella jalalla perimmäisenä ontuvaa uuhta. Huitaisten sitten oikeassa kädessä pitämällään risulla ja vasemmallaan hiukan omituisesti alapuolitse korjaten huivia päässään, hän läksi ajamaan jäljelle jäänyttä ontuvaa, mustaa uuhta karjaan.

Ukko oli Kornéi, nuorikko taas oli se samainen Agâshka, jolta hän 17 vuotta sitten oli katkaissut käden. Tämä oli nyt miniänä rikkaassa talossa Andréjewin kylässä, joka on neljän virstan päässä Gâjasta.

* * * * *

Kornéi Vasiljewistä, tuosta mahtavasta, rikkaasta, ylpeästä miehestä oli tullut se, mikä hän nyt oli: mieronkulkija ukon rahjus, jolla ei ollut muuta kuin vaateriekaleet päällä sekä sotamiehen piletti ja kaksi ruplaa laukussa. Kaikki tämä oli käynyt niin vähitellen, ett'ei hän itsekään osannut sanoa, milloinka se alkoi ja milloinka se oli tapahtunut. Mutta yhden seikan hän tiesi, ja siitä hän oli varmasti vakuutettu, nimittäin, että syynä hänen onnettomuutensa oli hänen vaimonsa, se häijy. Raskasta ja katkerata hänen oli muistella, mitä hän, Kornéi, ennen oli ollut. Ja sitä muistellessaan hän vihamielin ajatteli vaimoansa, pitäen häntä vikapäänä kaikkeen pahaan, mitä hän oli saanut kestää näitten 17:n ajast'ajan kuluessa.

Sinä yönä, jona hän oli rääkännyt vaimoansa, hän matkusti ennen-mainitun tilan-omistajan luo metsäkauppoja tekemään, mutta niistä ei tullut mitään, sillä metsä oli jo myöty muille. Kornéi palasi Moskovaan ja rupesi juomaan. Oli hän ryypiskellyt ennenkin, mutta joi nyt kaksi viikkoa yhtämittaa. Selvittyään hän läksi etelään, ostamaan teuraskarjaa, mutta kauppa ei vedellyt, vaan tuotti tappiota. Hän teki uuden yrityksen, mutta ei lyönyt leiville sekään. Ja niinpä ei hänellä vuoden perästä ollut kolmestatuhannesta enää jäljellä kuin 25 ruplaa. Hänen täytyi ruveta muitten palvelukseen. Ennen hän oli ryyppinyt, mutta nyt alkoi juopotella yhä useammin ja useammin.

Ensin hän palveli erästä karjankauppiasta kiertävänä ostelijana, mutta rupesi matkoilla juopottelemaan ja menetti paikkansa. Joku tuttava hankki hänelle sitten viinakauppiaan toimen, mutta ei hän kestänyt siinäkään: sekaantui tileissä ja erotettiin. Häpeä oli kotiakin lähteä, eikä sinne harmikaan sallinut mennä.

— Tulkoot toimeen ilman minua. Kukaties ei poikakaan ole minun, — ajatteli hän.

Yhä huonommin ja huonommin asiat kävivät. Viinatta hän ei enää voinut tulla toimeen. Ei saanut mies enää ostelijan paikkaa, vaan rupesi karjan-ajajaksi, lopulti ei häntä enää otettu siihenkään toimeen.

Mitä huonommin hänen kävi, sitä enemmin hän vaimoansa syytti, ja sitä katkerammaksi vihakin hänessä kasvoi.

Viimeistä kertaa Kornéi vielä palkkautui karjanajajaksi tuntemattomalle isännälle. Karjaan tarttui matkalla tauti. Eihän siihen Kornéi syypää ollut, mutta isäntä suuttui ja erotti palveluksesta sekä ostelijan että hänet. Nyt ei ollut enää minne palkkautua, ja Kornéi päätti lähteä pyhiinvaelluksille. Hankki lujat saappaat, kelpo laukun, pisti siihen teetä, sokuria ja 8 ruplaa rahaa ja läksi Kijewiin. Siellä ei miestä miellyttänyt, jonka vuoksi hän vaelsi Kaukaasiaan Uuteen Athos luostariin. Mutta ennenkuin sinne asti vielä pääsikään, hän sairastui vilutautiin. Voimat alkoivat äkkiä vähetä. Rahoja ei ollut enää kuin 1 rupla 70 kopekkaa, tuttavia ei ainoatakaan. Silloin hän päätti lähteä kotia poikansa luokse.

— Kenties — arveli hän, — kenties vaimoni, senkin konna, on jo kuollut. Ja jos elossa lienee, niin saanhan edes ennen kuolematani sanotuksi hänelle kaikki, jotta tietäis, hylky, mitä minulle on tehnyt.

Ja niin hän läksi kotia kohden.

Vilutauti puistatti häntä joka toinen päivä. Hän heikkeni heikkenemistään niin, ett'ei kyennyt enää astumaan kuin 10, ylinnä 15 virstaa päivässä. Vielä oli 200 virstaa kotia, kun rahat kokonaan loppuivat. Siitä saakka hän jatkoi matkaansa kerjäten ja sai yömajaa desjâtskoitten toimesta.

— Ole mielissäs nyt, ettäs olet minut tähän tilaan saattanut, — ajatteli hän itsekseen, totuttuun tapaansa puristaen nyrkkiin vanhoja ja heikkoja käsiään Mutta ei ollut enää ketä lyödä, eikä ollut nyrkeissäkään enää voimaa.

Kaksi viikkoa häneltä meni noitten 200:n virstan vaeltamiseen, ja aivan sairaana ja heikkona hän vihdoin saapui neljän virstan päähän kodista siihen paikkaan, missä tuntematta ja tuntematonna kohtasi sen samaisen Agâshkan, jota pidettiin hänen tyttärenään, vaikk'ei se hänen tyttärensä ollut, ja jolta hän oli käden katkaissut.

III.

Hän teki, niinkuin Agáfja [Varsinainen nimi on Agâfja (= Agâta), josta Agâsha on hyväilymuoto ja Agâshka osittain leikillinen, osittain rumennusmuoto. Suom. m.] oli neuvonut. Saavuttuaan Zinovéjewin tuvalle hän pyrki yöksi ja pääsi sisään.

Tupaan tultuaan hän, niinkuin tapansa aina oli, risti silmänsä pyhänkuviin päin ja tervehti isäntäväkeä.

— Johan sin'oot ihan kohmeissasi, vaari. Mene, mene tuonne uunin päälle, — sanoi ryppykasvoinen, hilpeä vanha emäntä, hääräillen pöydän ääressä.

Agâfjan mies, nuorehko talonpoika, istui lavitsalla pöydän takana, lamppua korjaillen.

— Ja kylläpäs oot märkä kans, vaari! — sanoi hän. — No minkäs sille mahtaa. Alahan kuivailla itseäs.

Kornéi riisui vaatteensa, veti saappaat jaloistaan, ripusti jalkariepunsa takan eteen, ja kiipesi uunin päälle.

Sisään tuli Agáfja ruukku kädessä. Hän oli ennättänyt ajaa karjan pihaan ja lypsää lehmät.

— Eik's tääll'oo näkynyt ukkoa, pyhissävaeltajaa? — kysäisi hän. — Minä käskin häntä meille.

— Tuoll' on, — vastasi isäntä, osoittaen uunin päälle, jossa Kornéi istui hieroskellen karvaisia, luisevia sääriään.

Isäntäväki rupesi teetä juomaan ja kutsui osalle Kornéinkin. Hän laskeutui uunilta ja istahti lavitsan laidalle. Hänelle annettiin kuppi ja palanen sokeria.

Ilmasta puheltiin ja elonkorjuusta. Ei tahdo saada viljaa pellolta pois. Moisioilla näet ihan jyvä kuhilaissa itää. Käyt vetämään — jo taas sataa. Talonpojat saivat omansa jo talteen, mutta herroilla ihan höyryt huuruaa.

Kornéi kertoi nähneensä tien varrella kokonaisen pellon täynnään kuhilaita.

Nuori emäntä kaasi hänelle viidennen kupin laihaa, tuskin kellertävää teetä.

— Äl'oo milläskään, vaari! — sanoi emäntä, ukon kieltäytyessä. — Juo terveydekses.

— Mitenkäs sinulla tuo käsi ei ole niinkuin oikein olla pitää? — kysyi Kornéi, varovasti ottaessaan vastaan täyttä kuppia ja liikutellen silmäkulmiaan.

— Jo se sill' on ollut pienestä pitäin, — vastasi puhelias anoppimuori. — Oma isähän se oli tappaa meidän Agâshan.

— Kuinka niin? — kysäisi Kornéi, katsoen nuorta emäntää kasvoihin. Silloin hänelle äkkiä muistui mieleen Jevstignéi Bjély ja hänen siniset silmänsä, ja kuppia pitelevä käsi alkoi vavista niin, että puolet sen sisällystä läikähti maahan, ennenkuin ukko sai kupin pöydälle.

— No semmoinenpa vaan oli meillä Gâjassa mies, Agâshkan isä, Kornéi Vasiljewiksi sanottiin. Rikas oli. Suuttui vaimoonsa ja löi hänet puolikuolijaksi ja tästäkin näät tuli raajarikko.

Kornéi oli ääneti, yhä liikahtelevien kulmainsa alta katsahdellen vuoroin isäntää, vuoroin Agâshaa.

— Mistä syystä? — kysyi hän, puraisten nurkan sokeripalasesta.

— Kuka heitä tietää? Pianhan ne meistä naisväestä juttuja keksii; menepäs kaikesta vastaamaan! puheli muori. — Miten lie heille rengin tähden riita noussut. Renki oli meidän kylästä, ja kelpo olikin renki. Siellähän se sitten heidän talossaan kuolikin.

— Kuoliko? — kysäisi Kornéi yskäisten.

— Jo siit'on pitkä aika. Sieltä me tää miniäkin käytiin. Hyvinvoipaa väkeähän ne olivat, ensimmäisiä koko kylässä niinkauan kuin isäntä eli.

— Mitenkäs isännän kävi?

— Kuollut lie jo sekin. Sen koommin ei ole kuulunut miehestä mitään. Ja siitä taitaa olla jo viistoista vuotta.

— Eiköhän lie jo enemmänkin! Äiti kertoo niihin aikoihin juuri vieroittaneensa minut.

— No oletkos sinä pahoillasi häneen siitä, että hän tuon käden sulta… — yritti Kornéi kysyä, mutta purskahti äkkiä itkemään.

— Eihän hän mulle mikä vento vieras ole. Isä on. Juothan vielä lämpimikses? Kaanko ma?

Kornéi ei vastannut mitään, itki vaan nyyhkien.

— Mikäs sull'on?

— Muutoin minä vaan. Ka niin, suur kiitos, kost' Jumala!

Vapisevin käsin Kornéi tarttui makuulavan pylvääsen ja kiipesi suurine, laihoine jalkoineen uunin päälle.

— Kas sitä! — virkkoi muori pojalleen, viitaten päällään ukkoa kohti.

IV.

Huomenissa Kornéi heräsi ennen muita. Hän laskeutui alas uunilta, hieraisi kovettuneet jalkariepunsa pehmeiksi, veti käpertyneet saappaat ähkien jalkaan ja nosti laukun selkäänsä.

— Minnes nyt, vaari? Jää murkinalle, — sanoi vanha emäntä.

— Kiitos. Lähdenpä tästä liikkeelle.

— No ota tuosta edes eilisiä kakkaroita. Annas, kun pistän niitä pussiis.

Kornéi kiitti ja sanoi jäähyväiset.

— Poikkea taloon, kun tästä takamatkallas ohi kuljet, jos eloss' ollaan…

Ulkona oli kaikki raskaan, syksyisen usman peitossa. Mutta tuttua oli Kornéille tie, tuttuja joka painanne ja ylänne, joka pensas ja pajupuu tien varrella niin oikealla kuin vasemmallakin, vaikka 17:ssa vuodessa muutamia oli jo kaadettu maahankin, ja monen vanhan sijaan tullut nuori, ja moni nuori kasvanut vanhaksi.

Gâjan kylä oli entisellään. Tähän päähän vain oli rakennettu uusia taloja, joita siinä ennen ei ollut.

Ja puutalojen sijalle oli rakennettu taloja tiilistä. Hänen kivitalonsa oli entisellään, vanhettunut vain oli koko joukon. Katto oli jäänyt maalaamatta, kolkista oli tiilikiviä putoillut pois ja kuisti kallistunut.

Hänen lähetessään entistä taloansa, portti naristen aukeni, ja siitä juoksi ulos tamma varsansa kanssa, vanha harmaa ruuna ja kolmivuotinen sälkö. Harmaa ruuna oli aivan sen tamman näköinen, jonka Kornéi vuotta ennen lähtöänsä oli tuonut markkinoilta.

— Tuota kai se tamma silloin oli perässä — ajatteli hän. — Samat loivat lanteet, sama leveä rinta ja takkukarvaiset jalat.

Hevosia ajoi juottamolle mustasilmäinen poika, uudet niinivirsut jalassa.

— Vunukka kai, Fetjkan poika, isäänsä mustasilmäinen — ajatteli Kornéi.

Poikanen vilkaisi äijään ja läksi orivarsan perään, joka hyppi rapakossa. Pojan perään juoksi koira, yhtä musta kuin entinen Voltshók.

— Ettäkö Voltshók? — mietti Kornéi, mutta muisti, että nythän se kävisi jo kolmatta kymmentä.

Hän astui kuistin juurelle ja vaivoin nousi siitä samoja portaita, joilla silloin oli istunut ja ahminut lunta kaidepuista. Hän avasi porstuanoven.

— Mitäs siinä pyrkimättä sisään väännyt! — kajahti hänelle vastaan naisen ääni tuvasta.

Hän tunsi Márfan äänen. Ja tuossa tuo jo itsekin pilkisti tuvan ovesta porstuaan, vanhana, kuivana, jäntevänä, ryppyisenä eukkona. Kornéi oli odottanut näkevänsä nuoren, kauniin Márfan, joka oli loukannut häntä. Kornéi oli vihannut häntä, aikonut nuhdella, ja nyt äkkiä oli sen Márfan sijasta hänen edessään vanha eukko.

— Akkunan alla almua pyydetään, — tiuskasi Márfa kimeällä, terävällä äänellä.

— En minä almua, — virkkoi Kornéi.

— Mitäs sitten? Mitäs täältä tahdot?

Hän vaikeni, ja Kornéi huomasi hänen kasvoistaan, että Márfa oli tuntenut hänet.

— Kyllä täällä käy kulkureita jos minkin näköisiä. Mene matkaas, Herran huostaan.

Kornéi painautui seljin seinää vasten ja sauvaansa nojaten katseli häntä tarkasti. Siinä hän ihmeeksensä tunsi, ett'ei hänen sydämessään enää asukaan sitä vihaa, jota vuosikausia oli siinä kantanut. Omituinen hempeä heikkous oli hänet vallannut.

— Márfa! Kuollaanhan me kumpainenkin.

— Mene, mene Herras nimeen, — virkkoi toinen äreästi.

— Eikö sinulla ole muuta sanomista?

— Mitä minull'olis sanomista? — vastasi Márfa. — Mene matkaas, mene, mene! Kyllä teitä, lemmon laiskureita, täällä kuljeksii liiaksikin!

Ja Márfa pyörähti tupaan, paiskaten oven perässään kiinni.

— Mitäs turhia ärhentelet? — kuului äkkiä miehen ääni, ja porstuaan astui tuvasta tummaverinen mies, kirves seljän takana vyön alla. Ulkonäöltään hän oli samallainen kuin Kornéi oli ollut 40 vuotta sitten, laihempi vain ja varttansa vähäisempi, mutta silmät yhtä mustat ja kirkkaat.

Siinä se samainen Fétjka, jolle hän 17 vuotta sitten oli tuonut Moskovasta kuvakirjan. Hän se oli moittinut äitiään tylyydestä kerjäläistä kohtaan. Hänen mukanansa oli tullut porstuaan mykkä veljenpoika, kirves niinikään vyössä. Nyt hän oli kookas, täysikasvuinen, harvapartainen, jäntevä mies, kasvoissa ryppyjä, kaula pitkä ja katse päättävä, läpitunkeva. Miehet olivat, vast'ikään murkinoimansa, lähdössä metsään.

— Vuota, vaari! — sanoi Fétjka, viitaten mykälle ensin ukkoa kohti ja sitten tupaseen päin ja osoittaen kädellään, mitenkä leipää leikataan.

Fétjka astui kujalle, mutta mykkä palasi tupaan. Kornéi seisoi seisomistaan, pää nuokallaan, seinään painauneena ja sauvaansa nojaten. Häntä raukaisi kovasti, ja tuskin hän jaksoi pidättää kyyneleitään. Mykkä tuli tuvasta, suuri viipale vastapaistettua, hyvänhajuista ruisleipää kädessään ja ojensi sen ukolle. Kun Kornéi, ristittyään silmänsä, oli ottanut leivän, silloin mykkä kääntyi kynnykselle, pyyhkäisi molemmilla käsillään kasvojansa ja oli sylkäisevinään. Sillä tapaa hän osoitti paheksumistansa tädille. Mutta äkkiä hän pysähtyi kuni huumautuneena ja jäi seisomaan suu auki, tuijottaen Kornéihin, niinkuin olisi tunnustellut hänessä tuttavaa.

Kornéi se ei enää voinut pidättää itkuansa. Kauhtanansa liepeellä hän pyhki silmiään, nenäänsä ja harmaata partaansa, kääntyi vihdoin seljin mykkään ja astui porstuasta kuistille. Hänet valtasi omituinen hempeämielinen, juhlallinen alistumisen tunne, tunne nöyryytyksestä ihmisten edessä, vaimonsa edessä, poikansa edessä, kaikkein, ja tämä tunne se sekä suloisesti että kirpeästi raastoi hänen sydäntään.

Márfa katseli akkunasta, ja silloin vasta pääsi häneltä helpotuksen tunne, kun oli nähnyt ukon katoavan nurkan taakse.

Tultuaan vakuutetuksi siitä, että vanhus on lähtenyt pois, hän nousi kangaspuihin ja rupesi kutomaan. Hän helskäytti kaidetta kymmenisen kertaa, mutta työ ei ottanut luistaaksen. Hän pysähtyi miettimään… Hän muisteli, millaisena vast'ikään oli nähnyt Kornéin, ja Márfa tiesi, että se oli hän, tuo samainen mies, joka oli ollut vähällä murhata hänet, ja joka ennen oli häntä rakastanut… Ja Márfaa hirvitti, ajatellessaan äskeistä menettelyänsä. Toisin olisi pitänyt tehdä. Mutta mitenkäs häntä olisi pitänyt kohdella? Miks'eikäs se sanonut, että tässähän muka minä olen, se Kornéi, ja olen tullut kotia?

Ja hän sieppasi syöstävän sormiinsa ja kutoi hamaan iltaan asti.

V.

Töin tuskin Kornéi sai laahustaneeksi illan suussa Andréjewkaan ja pyrki jälleen yöksi Zinóvjewien luokse. Hänet otettiin vastaan.

— No, vaari, et lähtenytkään kauemmas?

— Enkä lähtenyt. Voimat petti. Takaisin päin se tie näkyy kääntyvän. Saako olla yötä teillä?

— Ka, eihän se sija sun allas kulu. Käy ja kuivaa vaattees.

Horkka puisteli Kornéita koko yön. Aamupuolella hän vaipui horroksiin. Hänen herätessään oli jo koko talonväki lähtenyt ulos, askareillensa itsekukin. Tuvassa ei ollut kuin Agâfja.

Kornéi makasi parvekkeella, kuivan kauhtanan päällä, jonka muori oli levittänyt hänen alleen.

Agâfja oli ottamassa leipiä uunista.

— Kuulehan, kultaseni, — virkkoi Kornéi heikolla äänellä, — käyhän tänne.

— Koht'sillään, vaari, — vastasi toinen, vetäen leipiä uunista. — Juodako tahtoisit? Sahtia, vai?

Kornéi ei vastannut.

Agâfja, otettuaan uunista viimeisen leivän ulos, astui hänen luokseen, sahtinappo kädessä. Kornéi ei kääntynyt hänen puoleensa eikä ruvennut juomaan, siinä vain makasi selko seljällään liikahtamatta ja alkoi puhua.

— Gâsha, — sanoi hän hiljaisella äänellä. Jo se minustakin nyt aika jättää. Minä kuolen nyt, niin… tuota… anna sinä anteeksi minulle, anna Herran tähden.

— Jumala sulle anteeksi antaa. Mitäpäs pahaa sinä minulle olet tehnyt?

Toinen oli ääneti.

— Ja vielä yksi asia: mene sinä, kultaseni, mene äitis luokse ja sano hänelle… että se pyhissä-vaeltaja, sano… se eilinen pyhissä-vaeltaja, sano,…

Hän alkoi nyyhkyttää.

— Kävitkös sinä siellä minun vanhassa kodissani?

— Kävin. San'niin, että se eilinen pyhissävaeltaja… vaeltaja, san'niin… — hän pysähtyi jälleen, ei saanut itkulta puhutuksi ja vihdoin, ponnistaen kaikki voimansa, jatkoi: — ois tahtonut hänelle jäähyväiset sanoa ja anteeksi pyytää.

Ja sen sanottuaan hän rupesi kopeloimaan povestansa.

— Kyllä minä sanon, vaari, kyllä. Mitäs sinä etsit? — kysäisi Agâfja.

— Kas tässä, anna tämä, jos ken kysyy. Se on minun sotamies-pilettini. Jumalan kiitos, nyt olen päästetty synneistäni kaikista! — Ja hänen kasvoilleen nousi juhlallinen ilme. Silmäkulmat kohosivat, silmät katsoivat ylös kattoon. Ukko vaikeni.

— Tuohus! — äänsi hän, huuliaan liikuttamatta.

Agâfja käsitti hänet, otti pyhänkuvain edestä puoleksi-palaneen tuohuksen, sytytti sen ja ojensi hänelle. Toinen tarttui siihen keskisormellaan.

Agâfja poistui, pistääkseen piletin arkkuunsa, mutta hänen tullessaan takaisin, oli kynttilä jo valahtamaisillaan ukon kädestä pois. Silmät olivat sammuneet; ne eivät nähneet enää, eikä rintakaan enää kohoillut. Agâfja risti silmänsä, puhalsi kynttilän sammuksiin, nouti puhtaan käsiliinan ja levitti sen ukon kasvoille…

* * * * *

Márfa ei saanut sinä yönä unta silmiinsä. Hän ajatteli myötäänsä Kornéita. Aamun koittaessa hän heitti haljakan hartioilleen, sitaisi huivin päähänsä ja läksi peräämään eilistä vanhusta ja varsin pian saikin tietää hänen olevan Andréjewkassa. Márfa nykäisi säleaidasta kepin ja läksi Andréjewkaan. Mitä kauemmas hän kulki, sitä enemmän alkoi häntä hirvittää.

— Käyn sanomassa hänelle jäähyväiset ja anteeksi pyydän; otamme hänet sitten kotia, jotta synti tulee sovitetuksi. Kuolkoon edes kotona poikansa luona.

Niin hän mietiskeli.

Lähestyessään tyttärensä kotoa, hän huomasi tuvan edustalla suuren joukon ihmisiä. Kaikki tiesivät jo, että se entinen kuuluisa rikas Kornéi Vasiljew, josta 40 vuotta sitten paikkakunnalla niin paljon puhuttiin, oli nyt köyhänä pyhissä-vaeltajana kuollut tyttärensä talossa. Tupakin oli täynnä kansaa. Akkaväki supsutteli keskenään, huokaili ja voivotteli.

Márfan tultua tupaan, väki väistyi syrjään, tehden tietä hänelle. Tuolla pyhänkuvain alla makasi pesty, siistitty ja hurstilla peitetty ruumis, jonka pääpuolessa hyvälukija Filip Kônonitsh, lukkareita tavoitellen, luki laulavalla äänellä slaavilaisia sanoja psalttarista.

Myöhäistä oli nyt jo anteeksi-anto, niinkuin anteeksi-pyyntökin. Mutta Kornéin ankarista, kauniista, vanhoista kasvoista ei osannut päättää, oliko hän anteeksi antanut vai vieläkö on vihoissaan.