Front matter

language: Finnish

JULIAN PÄIVÄKIRJA

Kirj.

Peter Nansen

Helsingissä, Emil Vainio, 1909.

Tämän kirjan olen saanut joululahjaksi äidiltä. Aion tähän kirjoittaa vilpittömästi ja todenperäisesti kaikki elämäni vaiheet ja ajatukseni. En tahdo imarrella itseäni, vaan kerron sekä hyvät että huonot asiat. Siten saattaa päiväkirjastani tulla minulle opettavainen kuvastin. Mutta kun olen päässyt kirjan päähän — onko se silloin kertova onnellisesta vaiko onnettomasta elämästä, onko se oleva jännittäviä tapahtumia sisältävä romaani vai onko se oleva — voi! — pelkkää tyhjyyttä? Näin kyselen itseltäni uteliaan levottomuuden valtaamana, ryhtyessäni nyt työhöni.

Niinpä uskon nyt itseni ja kirjani armollisen kohtalon ja kaikkien hyvien voimien huomaan.

Kööpenhaminassa, Toivonsaaren puistokujan varrella joulukuun 27 p:nä 1891.

Julia Matilda Magens, syntyi huhtikuun 23 p:nä 1872. Kukkasmaalarin, professori Holger Magensin tytär.

Uudenvuoden yönä, 12.30.

Juhlallista on ajatella, että vanha vuosi on nyt loppunut ja uusi vierii esiin pimeän talviyön synkeydestä. Vuosi on jälleen kulunut — mitä se on tuonut minulle? Uusi alkaa — mitä se on tuova mukanaan? Ensimäiseen kysymykseen voi kyllä vastata. Vanha vuosi ei ole tuonut mitään. Kun ajattelen sitä, niin se leviää eteeni kuin pitkä tasainen maantie, väritönnä, keskeytymättä, vaihtelutta. Jakso hiljaisia päivämatkoja, aina yhtä pitkiä, aina samaan suuntaan ja samallaisten alakuloisten maisemien halki johtavia. Aamupäivällä seuraava kuva: kävelen armaan äiti-kultani kera Vanhaa Kuninkaantietä myöten kaupunkiin asioillemme. Astumme nopeasti ja pujottaudumme väentungoksen läpi, ikäänkuin emme ensinkään kuuluisi ihmisten joukkoon. Tunnemme vain muutamia ja vielä harvemmat tuntevat meidät. Lienemme kuitenkin tuttuja kaikille. Kuulumme tuon radan vakinaisiin olentoihin. »Leski tyttöineen», virkkoi kerran muuan herra, kun kuljimme hänen ohitseen. Tämä huomautus sai sekä äidin että minut hymyilemään, se oli todellakin sattuva. Äiti pieni ja hento, aina mustissa; minä pitkä ja hoikka hiukan hontelokin — valitettavasti jotensakin vaatimattomassa puvussa, mutta koristuksittakin sievä. Me emme pysähdy matkallamme, kuljemme uutterina edelleen, ikään kuin käveleminen kuuluisi tehtäviimme, emme katsahda oikealle emmekä vasemmalle. Tämä viimeinen väite ei kuitenkaan ole aivan todenperäinen. Nimittäin äiti kyllä katsoo suoraan eteensä, mutta minä heitän syrjäsilmäyksiä molemmille puolin.

Saavumme kotiin ja tulee päivällisen aika. Perhe kokoontuu. Ruokasalimme on niin kolea — huolimatta ruusukiehkuroista ja etelämaiden hedelmistä, joilla isä on koristanut seinät. Ensin äiti, Frans (pitkä 16-vuotias pojanroikale) ja minä istumme paikoillemme. Sitten saapuu isä työhuoneestaan. Hän on sangen kookas ja laiha, käy aina harmaassa puvussa ja pitkäliepeisessä takissa, on aina viluissaan ja potee aina jotakin. Luulenpa, että hän se tuo kylmyyden mukanaan huoneeseen. Isä silmäilee meitä terävästi kultasankaisten lasiensa läpi, nyökkää päätään ja istuutuu sanaakaan sanomatta. Ja me syömme ruokamme, ikäänkuin täyttäisimme siten raskaan velvollisuuden. Syömme mahdollisimman vähän, päästäksemme pian valmiiksi. Senvuoksi olemmekin kaikki niin laihoja, juuri kuin varjossa versovat kasvit. Se kuva juolahti mieleeni eräänä päivänä, kun nousimme aterialta. Seistessämme siinä, kolme pitkää, ja yksi pieni, muistui äkkiä mieleeni eräs kalla, joka meillä kerran oli ollut. Luulimme sen surkastuneen ja siirsimme sen syrjään erääseen hämärään huoneeseen pihanpuolelle. Sitten satuin eräänä aamupäivänä menemään sinne ja näin, että siitä oli jälleen putkahtanut esiin neljä hentoa, vaaleanvehreää taimea, joiden latvassa oli pikkuruisia läpikuultavia lehtiä.

— — Päivälliskeskustelua ei juuri voi kutsua vilkkaaksi. Johdannoksi äiti kysyy isältä: »Kuinka voit tänään, Holger? Onko pääsi ollut kovin kipeä?» Vastaus kuuluu: »Jospa ei olisikaan kysymys muusta kuin päästä. Mutta tuo kirottu kolotus selässäni piinaa minut kuoliaaksi.» Seuraavana päivänä äiti alkaa selästä ja silloin tuottaa aina pää enimmän tuskaa.

Loppu päivällispakinasta kohdistuu Frans-poikaan, jolla on laaja syntiluettelo. Fransia, joka on viimeisen edellisellä latinaluokalla, epäillään alituiseen laiskuudesta ja kevytmielisestä elämästä, kuten liiallisesta tupakoimisesta, salaisesta väkijuomien nauttimisesta j.n.e. Myöskin herättää taiteellisessa isässäni mieliharmia hänen huolimaton, sivistymätön käytöksensä, hän kun pitelee veistä ja haarukkaa kovin mauttomasti, kiikkuu tuolillaan, ei siisti kynsiään y.m.s. Siten tulee ruokamme höystetyksi mitä vilkkaimmalla tavalla.

Ilta on vuorokauden keidas — kun Frans on lähtenyt lukemaan tai salaiselle juomaretkelleen ja isä on kello 10 sanonut hyvää yötä. Silloin äiti ja minä istumme kahden, haastellen tuttavallisesti. Avaamme pesän luukut, niin että tuli loistaa ristikon läpi, peitämme lampun punasella varjostimella ja sijoitumme mukavasti sohvaan. Mistäkö juttelemme? Kaikellaisista asioista, sekä tärkeimmistä että vähäpätöisimmistä; siitä mitä sanomalehdet ovat kertoneet, kirjoista joita olemme lukeneet, suurista elämänkysymyksistä, sekä nykyisistä että vanhoista perhetapahtumista, mutta eniten puhumme rakkaudesta. Äiti puhuu rakkaudesta niin kauniisti ja liikuttavasta että minä puhkean aina lopulta itkuun. Äiti-parka, hänellä on niin suuri ja lämmin sydän, ja hän on luotu pideltäväksi hellävaroen. Hän on aivan varmaan nuoruudessaan elänyt jonkun romaanin. Hänen avioelämänsä muistot eivät suinkaan voi synnyttää hänen mielessään niin paljon runoutta. Sillä hän otti isän vasta 27 vuoden ikäisenä ja vanhempiensa kuoltua — jäätyään puille paljaille. Mutta suloisinta on kuulla äidin kertovan kodistaan, missä vietettiin niin hienoa ja hauskaa elämää, pantiin toimeen soitannollisia iltamia, tanssiaisia ja rekiretkiä. Voi, isoisä, isoisä, kuinka sinä saatoit tuhlata kaikki rahasi, niin ettei kurjalle tyttäresi tyttärelle jäänyt mitään huvituksia! Ja sinä kaunis, ihmeen ihana isoäiti, sinä josta taru kertoo niin somia, joskaan ei varsin siivoja seikkailuja — minkä vuoksi en ole tuntenut sinua, häikäisevä nainen, joka sallit isoisän hääpäivänäsi ryöstää sinut pois kesken päivällisiä ja ajoit hänen kanssaan neljän hevosen vetämässä reessä juhlallisesti koristettuun maalaisravintolaan, missä te sitten jatkoitte keinujanne, vain kahden.

Jos te seuraatte varmastikin säteilevästä ja iloisesta taivaastanne sukunne maallista elämää, niin surua ja sääliä on teissä herättänyt se uuden vuoden ilta, jonka äiti ja minä olemme viettäneet. Meidän talossamme ei ole vanhaa vuotta kunnioitettu heläjävin maljoin ja notkuvin juhlapöydin, kuten teillä oli tapana, eikä uutta ole tervehditty sampanjakorkkien paukkinalla.

Aivan yksin me olemme istuneet, äiti ja minä, ja odottaneet uutta vuotta saapuvaksi. Mutta kun pöytäkellon vanha kulunut koneisto alkoi heikkoine vaivalloisine lyönteineen ilmoittaa keskiyötä, niin ojennuimme suoriksi ja kuuntelimme, ja minut valtasi tuska. Typeräähän tuo oli, mutta minusta tuntui että nyt löi minulle ratkaisun hetki. Kellon jokainen lyönti kaiutti korviini sanat: »nyt on aikas! nyt on aikas!» — kunnes soitto päättyi kilisevään rapinaan, joka kuului kulkusten helinältä.

Silloin äiti sulki minut syliinsä, taivutti pääni omaansa vasten ja sanoi minua suudellen:

»Sinä pitkä, armas, tuhma tyttöseni, Herra saattakoon uuden vuoden sinulle valoisaksi ja onnelliseksi.» Ja kun vastasin: »Kiitos kuluneesta, äiti!» — niin hän taputti poskeani ja virkkoi: »Valitettavasti sinulla on niin vähä syytä kiitokseen.» Ja hetken kuluttua, kyynelsilmin: »Oma lapsikultani, sinä et ole onnellinen kotona, tiedän sen. Toista on sen, joka on minun laillani päässyt elämänsä päähän; mutta nuori veri kaipaa päivänpastetta ja onnea.» — »Onhan minulla äiti-kultani,» kuiskasin. Hän nousi, hymyili ja sanoi sitten veitikkamaisesti, kuten hän toisinaan saattoi tehdä: »Tyytyvätkö nuoret neitoset nykyään niin vähään?» Sitten lausuimme hyvää yötä ja lähdimme kumpikin omalle puolellemme.

Tiedän kyllä, mitä hän tarkoitti. Hän tarkoitti Erkkiä. Niin, rakas kaukainen ystäväni, jonka harvat ja lyhyet kirjeet ovat menneen vuoden pimeydessä olleet hetkellisiä tähdenlentoja, aavistaisitpa vaan, mitä vaarallisia juonia täällä sommitellaan vapauttasi vastaan. Tokkohan silloin ensinkään palaisit kotiin? Palaisitpa kyllä, palaisit varmasti. Mutta jospa aavistaisit, kuinka häijysti, kuinka epähienosti oikeastaan keinottelen sinun kanssasi, niin täydellä syyllä halveksisit minua. Sillä jos kysyn itseltäni, rakastanko sinua, niin kuuluu vastaus: en! — Ja kuitenkin kaikitenkin, jos nyt tällä hetkellä astuisit ovesta sisään ja kysyisit minulta, tahtoisinko ruveta vaimoksesi, niin vastaisin empimättä: tahdon. — Sillä sinä olet ainoa pelastukseni — ainoa, joka voit kuljettaa minut pois tästä kurjasta laivahylystä, jommoinen kotini on. Ja minä huudan uuden vuoden yöhön: avuksi, avuksi!… Jos sinä kuulisit hätähuutoni ja tulisit luokseni, niin lupaan sinulle, että olisin sinulle kelpo ja uskollinen vaimo, pitäisin sinusta aina enkä koskaan unohtaisi, mitä olen sinulle velkaa. Olen oppinut vaatimaan elämältä vähemmän. Nyt pyydän vain yhtä: vapautta. Niin, äiti, olit oikeassa, en ole ollut onnellinen… Janoan aurinkoa ja lämpöä, olen kalpea kalla-rukka pihanpuoleisessa huoneessa.

— — — Olen nyt lukenut kirjoittamani ja häpeän itseäni. Tässä olen minä, Julia Magens, jota koulussa kutsuttiin huuhkajaksi, nyt istunut antaen musteen vuotaa kynästäni kyynelten tavoin. Hyi häpeä, tyttöseni, kuivaa silmäsi ja ota uusi vuosi vastaan ystävällisin katsein. Tietysti se on tuova sinulle jotain hyvää — kunhan vaan itse ojennat kätesi. Ehkä se tuo minulle jo huomeneksi tervehdyksen Erkiltä. Mutta jos huomenna — tai oikeammin tänään — saan uuden vuoden tervehdyksen Erkiltä…

… Kas, silloin kepein askelin saa neidot kiitää tanssikin, häät silloin Julialla on, hän riemuin alkavi karkelon.

Tämän runonpätkän olen itse sepittänyt.

Tammik. 1 p:nä.

Minulla on siis syytä olla loistavalla tuulella: Erkiltä on tullut kirje. Päälle päätteeksi pitkä kirje täynnä rakastunutta kaipuuta »kasvinsisar» Juliata kohtaan. Erkki on kuluttanut melkein kaiken sen, minkä hän sai isältänsä opiskellakseen Wienissä; sitä paitsi on muuan etevimmistä nuoremmista arkkitehdeistämme tehnyt hänelle kunniakkaan ehdotuksen liittyä hänen liikkeeseensä. Jos hänen isänsä nyt vaan antaa hänelle tarpeellisen pää-oman, niin hän palaa kotiin jo muutaman viikon kuluttua, ja »minulla on silloin» — hän kirjoittaa — »jotain hyvin tärkeätä puhuttavana kanssasi.»

Toisin sanoen: kuukauden kuluttua olen kihloissa arkkitehti Erkki Glerupin kanssa ja huhtikuussa vietämme häämme. Muutamme viiden huoneen asuntoon, saamme huonekalut niiden piirustusten mukaan, jotka Erkki laati viime jouluna, kun piloillamme keskustelimme, miten kernaimmin sisustaisimme huoneuston; järjestämme olomme kaikin puolin sieväksi ja mukavaksi; otamme kohtuullisesti osaa seuraelämään, käymme joskus teatterissa istuen hyvillä paikoilla, olemme kunnioitettuja ja arvossapidettyjä, emme joudu kellekään velkaan, vaan panemme päinvastoin joka vuosi hiukan säästöön, ja joka kerta, kun olemme saaneet kokoon kymmenen tuhatta, suomme itsellemme jonkun uuden mukavuuden. Lopulta tulemme varakkaiksi ja valtioneuvoksiksi, Dannebrogin ritareiksi.

Ja kun sitten valtioneuvoksetar Julia Glerup, esimies »yhdistyksessä rintalasten ruokkimiseksi», saatuaan kyllältään vuosia ja ihmisten kunnioitusta, vaipuu autuaalliseen kuolemaan, silloin on hän luova viimeisen katseen taaksepäin elämään, joka on ollut kauttaaltaan harmaata, arkipäiväisen kunniallista, kunniallisen ikävää, joka on ollut juuri sellaista, jommoista hän aina on enimmän vihannut ja inhonnut.

Mutta vaikka hän tällä hetkellä, olematta vielä proosallinen tai kunniallinen tai valtioneuvoksetar, tietääkin tarkalleen, minkälaiseksi tulevaisuus on muodostuva, kun hän nai tuon hyvän, rehellisen ja oivallisen Erkin, niin hän tekee sen siitä huolimatta, tekee sen siksi, että hän on pelkuri, joka kerettiläisistä aikomuksistaan ja tahdostaan huolimatta pakenee ihmisten tuomiota hiirenreikään ja uskaltaa ainoastaan ajatuksissaan ja unelmissaan poistua siitä multakasasta, missä hän saa varman ravinnon. Eikö hänen pelkuruutensa tullut kyllin selvästi todistetuksi kolme vuotta sitten, kun hän poistui vanhempainsa luota selittäen sankarillisesti, ettei hän kestänyt siellä kauempaa, ja sitten palasi viiden tunnin kuluttua takaisin kuten mikäkin pahantapainen pikku tyttö, saamaan isältä kuritusta ja kuuntelemaan äidin valituksia?

Kun ajattelen, että tämä naurettava pako on elämäni »suurtyö», niin tunnustan punastuen etten ole luotu mihinkään suuremmoisempaan kuin valtioneuvoksettareksi, että minun päin vastoin on polvillani kiitettävä taivasta, jos pääsen niin pitkälle.

Siis: eläköön Erkin kirje! Se on jouluevankeliumini. Se lupaa, että olen ennen juhannusta oleva rouva ja serkkujen kadehtima. Eläköön! Onhan se sentään jotain.

— — — Uudenvuodenpäivän johdosta olemme olleet juhlaperhepäivällisillä isoäidin luona. Ollakseen isän äiti on vanhus ihmeellisen rakastettava muori. Luulenpa, että hän oikeastaan on salaisesti kiukuissaan isää kohtaan, jos nimittäin isoäidin tunne-elämästä saattaa käyttää niin voimakasta sanaa. Hän istuu liikkumattomana pieluksien keskellä jäykässä mahonkisohvassa, jonka yläpuolelle on ripustettu vaarivainajan öljyvärinen muotokuva — isän ensimäinen teos — kankea, askeetinen kirkonmies piispallisessa silkkikauhtanassa ja ritariketjut kaulassa. Isoäiti muistuttaa vahakuvaa, hänen suurissa säännöllisissä, röyhelyksen kehystämissä valkeissa kasvoissaan ei värähdä ainoakaan hermo, ja parina viime vuonna ei hän ole pitänyt hyppysissään edes kudintakaan. Hän istuu ikäänkuin kaikesta maahisesta huolesta ja levottomuudesta vapautuneen vanhuuden vertauskuvana, ja hänen äänensä kaikuu aivan yhtä juhlallisena, kertoipa se sitten iloja tai murheita, ja hän puhuu niin verkalleen, kuin täytyisi hänen etsiä jokaista sanaa muististaan. Mutta sammuneissa kasvoissa loistaa kaksi suurta, herttaista, tummaa silmää, hehkuen omituisen voimakkaasti. Ne voivat katsella niin kiinteästi ja lempeästi, niin tutkivasti ja hellän ymmärtäväisesti, että aivan tekisi mieli heittäytyä hänen kaulaansa ja itkeä hänen vanhaan rauhalliseen rintaansa nojaten huojennusta kaikille typerille suruilleen.

Ruokalista isoäidin uudenvuoden-päivällisillä on yhtä muuttumaton kuin hän itsekin: aito perhesoppaa, voimakasta, höystettyä ja tuoksuvaa, joukossa runsaasti vihanneksia ja lihapallosia, keitettyä punakampelaa, tavattoman mehukasta ja punasta häränpaistia sekä kotitekoista omenakakkua. Lisäksi punaviiniä, jota ei tarjota tuhlaten, mutta jota on melkein synti juoda, niin hurmaavan suloiselta se tuoksuu — se onkin viisitoista vuotta sitten kuolleen korkea-arvoisen isoisäni peruja — ja jälkiruo'an kanssa lasi madeiraa.

Isoäidin päivälliset eivät suinkaan ole erityisen hupaisia. Ja kuitenkin, kuinka rauhallista ja lämmintä, kuinka miellyttävää on sentään hänen luonaan! Kaikkien sora-äänien on vaikeneminen vanhuksen hiljaisissa kammioissa, yksinpä isäkin vaivautuu esiintymään hyväntuulisena. Ja minkä siunatun ruokahalun sitä saakaan nähdessään isoäidin lempein katsein valvovan, että me kaikki saamme jotain oikein hyvää ja maukasta, ja kuullessaan hänen vieraanvaraisesti kehoittavan meitä pitämään puoliamme. Aivan täytyy hymyillä ajatellessani, kuinka paljon minä ahdan sisääni näillä päivällisillä, joilla kukaan ei pidä kiirutta, ja joilla vanha palvelijatar, edessään siro valkoinen esiliina, tarjoilee ruokia juhlallisen arvokkaasti. Fransista ei kannata puhua, sillä hän ajaa sisäänsä kerrassaan sopimattoman ahneesti.

Jälkiruokaa syötäessä isoäiti kohottaa lasinsa ja lausuu — joka vuosi samat sanat: »Nyt juomme toivottaen onnellista uutta vuotta kaikille, mutta eniten nuorelle väelle.» Kun tänään kilistin lasia hänen kanssaan — istuin hänen rinnallaan — niin hän katsoi minua pitkään suurilla silmillään ja sanoi sitten: »Maljasi!» — »Kiitos, isoäiti.» Hän katseli minua kauan ja virkkoi viimein: »Enkö ole oikeassa?» — »Mistä on kysymys, isoäiti?» Hän puisti päätään: »En sano sen enempää, kysyn vaan.» Minä punastuin, mutta toiset nauroivat.

Onkohan joku kertonut hänelle Erkistä? Vai mitä hän mahtoi tarkoittaa?

Isoäiti ei ole rikas; hänellä on juuri sen verran, että hän saattaa pienine vaatimuksineen elää jotensakin suruttomana. Mutta säästämällä hiukan joka päivä hän voi pistää meille käteen milloin mitäkin, pari kruunua teatteripilettiä varten tai kultarahan ostaaksemme jotakin hyödyllistä. Me saamme aina hänen lahjansa salavihkaa ja salaperäisesti, eikä hän voi sietää, että me kerromme, mitä hän on antanut meille. Kun esim. tänään päivällisten perästä istuin hänen rinnallaan sohvassa, niin huomasin, että hän nykäisi minua hiljaa hameesta. Katsahdin alaspäin ja näin, että hän oli sysännyt jotain valkoista minun puolelleni. Siinä oli kaksi kahdenkruunun rahaa, käärittyinä huolellisesti paperiin, ja paperiin oli kirjoitettu: »Sinulle ja Fransille, käydäksenne katsomassa uutta näytelmää.»

Keskiviikkona jos voimme saada piletit — aiomme mennä katsomaan Suleimaa. Olen niin hirveän iloinen, rakas isoäiti-kulta.

Tammik. 2 p:nä.

Nousin varhain, olin ahkera aamiaiseen asti. »Ahkera» merkitsee, että maalasin. Maalaan nimittäin myöskin — porsliinille; parhaillaan koristan, isän johdolla, »flora danica»-astiastoa nuorelle kreivitär Björneklolle. Aamiaisen jälkeen harjoittelin soittoa tunnin ajan, kävin sitten äidin kanssa kaupungissa, näkemättä ainoatakaan mainittavaa henkilöä. Autoin päivällisen perästä äitiä korjaamaan liinavaatteita. Illalla soittelin hiukan äidille. Varhain nukkumaan.

Tammik. 3 p:nä sunnuntaina.

Mateus-kirkossa äidin kanssa. Aamiainen. Ompelin. Ei ainoatakaan vierasta koko päivänä. Ei kirjettäkään. Verrattain hauska sunnuntai.

Tammik. 4 ja 5 p:nä.

Lyön molemmat päivät yhteen. Niissä on samat sanat ja sama sävel. Varhain vuoteesta, ahkerana aamiaiseen asti. Harjoittelin aamiaisen jälkeen tunnin ajan j.n.e. (katso muuten tammik. 2 p:n tehtäviä)… Vaihtelun vuoksi mainitsen, että olemme saaneet uuden naapurin: nuoren, nähtävästi varakkaan herran. Hänellä on hallussaan koko neljäs kerros vastaisesta talosta. Kun istun aamupäivällä työskentelemässä uloke-akkunamme ääressä, niin saan virkistyksekseni nähdä tuon nuoren herrasen siistivän itseään. Hämmästyttävän ujostelematta suorittaa hän somisteluhommansa, kuten parranajon ja kähertelyn, makuuhuoneensa akkunan ääressä. Akkunalauta on täynnä kulhoja, pulloja, harjoja ja kampoja, ja tässä laboratoriossa naapurini työskentelee ainakin tunnin ajan — puettuna aistikkaaseen yöpaitaan ja kasvoillaan harras ja vakava ilme. Olen koettanut saada hänet häpeämään laskemalla erikoisen huomattavasti verhot akkunani eteen. Mutta se ei vaikuttanut häneen vähääkään. Antaessani verhon verkalleen solua alas hän tirkisti ihmetellen taivasta kohti ikäänkuin katsoakseen saattoiko aurinko vaivata minua, sitten hän järjesteli häiriintymättä jakaustaan. Oikeastaan voin suvaita häntä varsin hyvin. Hänessä on synnynnäistä pöyhkeyttä, joka miellyttää minua, itsetietoisuutta, joka herättää minussa kateutta. Hän on varmaankin — sanoisinko miellyttävä kerskuri. Koetanpa ottaa selville, mikä ja kuka hän on.

Huomisiltana Suleima. Kuinka suloista käydä levolle ajatellen, että seuraavana päivänä on odotettavissa jotain hyvää. Suleima! Kunpa olisi Suleima nimeltään ja kauniin araapialaispäällikön morsian! Lepäisi armaansa kera solakoiden palmujen alla lirisevän lähteen partaalla tai kiitäisi hänen kanssaan hänen tulisen ratsunsa selässä poikki ylätasankojen, säteilevän taivaan alla. Hyvää yötä. Suleima! Uneksi olevani sijassasi.

Tammik. 6 p:nä.

Suleimasta koitui pettymys. Musiikki oli kuitenkin ihanaa — raukean tuudittavaa, hurjan riemuitsevaa, niin siunatun vapaata siveellisistä epäilyksistä.

Oikeastaan vaikutti siinä minuun vain yksi kohtaus. Suleima on laskeutunut levolle isänsä teltassa. Silloin hyökkää vihollinen araapialaisheimon leiriin ja sen päämies kiskasee Suleiman vuoteesta ja ryöstää hänet mukaansa. Suleima on maannut uneksien; ryöstö on käsitettävä unen jatkoksi. Hän näkee komean valkopukuisen sheikin kumartuvan hänen puoleensa, kohtaa hänen ihailevan katseensa, ja puoleksi hereillään hän sallii tämän vastustamatta viedä hänet. Hän on puolittain pelon lamauttama, puolittain sen ihailun hurmaama, jonka hän lukee ryöstäjän katseesta, ja tapahtuman seikkailumaisen väkivaltaisuuden huumaama. Varsinkin tuo nuori sheikki teki ihastuttavan vaikutuksen. Kenties ei ollut lainkaan tarkoituksena, että naisenryöstöön sovitettaisiin niin paljon erootisuutta ja runoutta: sheikillä oli kappaleessa vain pieni osa ja hän katosi myöhemmistä näytöksistä, mutta ainakin minusta oli hänen esiintymisensä illan loistokohta.

En ole koskaan ennen nähnyt tätä nuorta näyttelijää. Hän on varmaankin erittäin lahjakas. Hänen nimensä olen silloin tällöin lukenut lehdistä; muistaakseni ei häntä kuitenkaan mainittu erikoisemmin Suleimaa arvosteltaessa. Hänen nimensä on Alfred Mörch.

Tammik. 7 p:nä aamupäivällä.

Yöllä näin kummallista unta. Olin eräällä aavikolla. Kuinka olin sinne joutunut, sitä en tiedä. Uni alkaa siten, että seisoin keskellä avaraa hiekkatasankoa. Olin varmaankin kulkenut pitkän matkan, sillä olin niin uupunut että tuskin jaksoin nostaa jalkojani, ne pysyivät kiinni hiekassa, ikäänkuin niihin olisi sidottuina raskaita lyijypainoja. Enkä voinut vetää sisääni ilmaakaan. Tukahuttava kuumuus täytti suuni, sierameni ja korvani. Eikä aurinko kuitenkaan paahtanut aavikkoani. Sen päällä lepäsi taivas harmaana, ja se laskeutui yhä enemmän minua kohti. Se tuntui huopapeitteeltä, joka uhkasi tukahuttaa minut. Hiekka ei ollut valkoista, vaan keltasenruskeata, ja siitä nousi ikäänkuin tulikiven katkua. Tunsin että olisin muutaman silmänräpäyksen kuluttua hengetön. En valittanut. Enpä edes koettanut huutaa apuakaan, vaan itkin hiljaa. Sitten häipyi tietoisuuteni pois, uneksin nukahtavani. Uneni unessa kuulin hiljalleen tuudittavaa soittoa — muistan ajatelleeni: nyt soitetaan hautajaisiani — mutta soitto kasvoi kasvamistaan, siihen yhtyä rumpuja, riemuitsevia huiluääniä, tuntui kuin olisi kohiseva soitto ilma-aallon tavoin vyörynyt ylitseni, ja minä lausuin itsekseni: herää nopeasti, muuten et ennätä juhlaan. Ja minä heräsin — unessani — ja seisoin jälleen erämaassa, mutta soitto kaikui edelleen ja kuulin äänen kutsuvan: Suleima! — Silmäilin ympärilleni ja kas: taivaanrannassa vilkkui jotain valkoista, vain pieni piste, mutta se läheni lähenemistään kuin lentäen. Silloin vastasin: »Valkoinen sheikkini, ylkäni ja vapahtajani!» Ympärilläni vaikeni, taivas kohosi ja kaartui kirkkaana ja puhtaana, tunsin läheisen lähteen viilentävän ilmaa ja tuolla hän kiiti minua kohti, valkoinen vaippa liehuen tuulessa ja soiton seuraamana, hän, minun valkea sheikkini mustalla orhillaan.

…Silloin heräsin. Vuoteeni vieressä seisoi äiti, ja hän sanoi hymyillen: »Sinä veltto tyttönen, kun nukut myöhään päivään. Muuten näytit nukkuessasi niin suloiselta, etten raahtinut herättää sinua. Olen seisonut tässä ainakin kymmenisen minuuttia katsellen sinua.»

Tammik. 8 p:nä.

Eilen olin kaiken päivää loistavalla tuulella. Minkä vuoksi oikeastaan? Eihän silloin kuitenkaan tapahtunut mitään elähyttävää, tunnit vierivät vanhaan tapaansa ja isä oli yhtä surkean juhlallinen kuin muulloinkin. Yhtäkaikki hyppeli ja lauleli sisässäni koko päivän, hämmästytin heitä kaikkia iloisuudellani. Ulkona käydessämme täytyi äidin tuon tuostakin huomauttaa minulle, ettei kadulla sopinut nauraa ääneensä, ja iltapäivällä pistäysin vierailulle Fransin huoneeseen, tarjosin hänelle paperosseja ja tupakoitsin itsekin ja join lasin konjakkia, jonka hän puolestaan tarjosi. Poikaa minun rakastettavaisuuteni aivan liikutti, oikein oli huvittavaa nähdä, kuinka hän rupesi minulle kohteliaaksi. Mutta lähtiessäni hän sanoi: »Terveisiä hänelle.»

Hän luuli Erkin olevan syynä hyvään tuuleeni. Ehei, iloni aihe oli koko joukon kauempana todellisuudesta. Se oli tuo Suleima-uni, joka vielä eli minussa. Kuinka lapsellista ja typerää!

Mutta vielä lapsellisempaa oli se, että iloinen mielialani aiheutui osaksi myöskin noista äidin sanoista, jotka hän lausui herätessäni. »Näytit niin suloiselta nukkuessasi!» — ne sanat kaikuivat kaiken päivää korvissani ja täyttivät minut kutkuttavalla mielihyvällä. Voit siis näyttää suloiselta! virkoin itselleni. Etpä niinmuodoin olekaan aina tuo ruma tyttöletukka. Vahinko vain, jos minulla on sievät hetkeni ainoastaan nukkuessani. »Neiti Julia Magensilla oli eilen belle nuit!» Ei kuulu hullummalta, mutta valitettavasti en minä eivätkä muutkaan saa tilaisuutta ihailla tuota orvokkia, joka avaa kupunsa vain öisin.

Niin naurettavan turhamaiseksi oli tuo äidillinen ihailu kuitenkin tehnyt minut, etten eilen illalla ryhtynytkään kirjoittamaan päiväkirjaani, vaan tarkastelin itseäni kuvastimessa.

Kuvastimeni ei ole juuri kuninkaallinen. Puolen kyynärän korkuinen kiikkupeili, kehykset pähkinäpuusta, paikkana pesulava. Sovitin kuvastimen niin, että henkilöstä voi nähdä mahdollisimman suuren osan, sytytin molemmat kynttilät ja asetin lampun pesulavalle. Tässä taikavalaistuksessa annoin neiti Julian sitte esittäytyä kaikellaisissa kaunistelluissa asennoissa ja panna toimeen ilmeharjoituksia. Koetan olla puolueeton merkitessäni tähän tutkimusteni tulokset.

Julia on pitkä, laiha tyttö, kokonaan vailla uhkeutta, mutta rakenteeltaan sopusuhtainen. Hän on hartioilta ja lanteilta kapea, mutta samalla harvinaisen soukka vyötäisiltä, joten häneltä ei suinkaan puutu »vartaloa», kunhan hän vaan pitäisi paremman ryhdin kuin on tavallista. Hänen kasvonsa ovat jotensakin mahdottomat, kun hän on vakava. Nenä on nimittäin niin eriskummallinen rakenteeltaan, että se häiritsee jokaista juhlallista vaikutusta. Senlisäksi on luonto määrännyt hänen suunsa olemaan hiukan avoinna. Kun nyt ylähuuli arvokkaan vakavuuden määräämänä pyrkii alahuulta kohti, leviää koko kasvoille surkean typerä ilme. — Hymy sitävastoin sievistää melko lailla Julian kasvoja. Ylähuuli joutuu silloin oikeaan asemaansa, kauniit, isot, valkoiset hampaat tulevat näkyviin, yksinpä nenäkin soveltuu silloin aika hyvin tuohon kokonaisuuteen. Mutta ennen kaikkea ovat nuo ruskeat silmät luodut hymyilemään. Ne pusertuvat kokoon lukemattomiksi hymyileviksi rypyiksi ja vilkkuvat kätköstään hupaisesti, melkeinpä katupoikamaisesti. Kun Julia seisoo sellainen hymy kasvoillaan, käherretty tumma tukka otsalle valuen, ja suutelee sormeaan hänellä on näet sievä, kapea ja valkoinen kätönen — niin täytyneepä sanoa häntä suloiseksi ja pikkuruikkusen — keikailevaksi.

»Lesken tytär» keikaileva, äreän professori Magensin »ruma tyttöheilakka» suloinen… ei, Julia-kultaseni, joko sinun kuvastimesi valehtelee, tai sinä olet lahjottu arvostelija.

Kuitenkin kaiketenkin, käydessään eilisiltaisen kuvastinkokeen jälkeen levolle, oli Julia vielä hyvällä tuulella ja sen maininkina syntyi tänään pitkä, rakastettava kirje, joka lähetettiin Erkille.

Muuta ei hänellä ole merkittävä tältä päivältä.

Tammik. 9—11 p:nä.

…Hiekkaa, hiekkaa, ei muuta kuin hiekkaa — Enkä viitsi pitää päiväkirjaa päivien aina-vain-samasta.

Tammik. 12 p:nä.

Naapurini rupeaa herättämään mielenkiintoani. Hänen luonaan on kaikki näennäisesti niin hillittyä, niin hiljaista ja moitteetonta, ja kuitenkin tämä melkein matomainen ritari viettää varmaan vilkasta, seikkailurikasta elämää. Tuskin hänen näkee milloinkaan lähtevän ulos, mutta hänen luonaan käy koko joukko vieraita. Sinne saapuu naisiakin. Muuan tulee aamupäivisin, mutta aina ei häntä oteta vastaan. Esim. eilen hän poistui talosta kaksi minuuttia senjälkeen kuin oli astunut sisään. Mutta uutimien takana seisoi naapurini puolittain piilossa ja kurkisti kadulle, nähdäkseen minne nainen joutui.

Voi sinua, pikku kullannuppu! Luuletko, etten saattanut huomata, kuinka alakuloinen ja loukkaantunut sinä olit, vaikka koetitkin näyttää huolettomalta ja astelit suorana ja arvokkaana — katsomatta taaksesi — alaspäin vanhaa Kuninkaantietä pitkin. Hyi toki, sinä ilkeä mies siellä kadun toisella puolen, kuinka sitä raahtiikaan kohdella niin sydämettömästi tuollaista herkkämielistä ja rakastunutta lapsukaista!

Sitten on eräs toinenkin — hänet olen ristinyt lemmikiksi. Hän käy tuon herrasen luona iltapäivin ja perin salaperäisellä tavalla. Hän saapuu aina ajaen pienissä yhden hevosen vetämissä vaunuissa, jotka muistuttavat lääkärien ajoneuvoja. Hän käyttää tiivistä harsoa ja isoja turkkeja. Hänen korkea ja ylhäinen vartalonsa näyttää niin miellyttävältä kuvastuessaan porttilyhdyn keltasta valoa vasten.

Varmaankin on naapurini kovin rakastunut häneen. Hän ilmestyy silloin tuon tuostakin akkunaan, avaa sen, tähystelee katua, sulkee, poistuu huoneeseen ja palaa heti takaisin. Kun hän viimeinkin keksii vaunut, laskee hän nopeasti kierrekaihtimet alas. Hetkisen harhailee hänen varjonsa yksinäisenä; sitten sukeltaa äkkiä esiin uusi varjo, naisen varjo. Senjälkeen liukuvat molemmat varjot pois, ja minä aavistan, että naapurini on naisineen istuutunut ruokailuhuoneeseen pöydän ääreen, jonka muuan vanhanpuoleinen kansannainen, naapurini emännöitsijä, on kattanut.

Tuntia myöhemmin on seurusteluhuone juhlallisesti valaistu. Kaihtimien säleiden lomitse saatan erottaa säihkyvän kristallikruunun kalpeine kynttiläliekkeineen ja suunnattoman kultahohtoisen lamppuvarjostimen ääriviivat. Eräässä kohdassa on säle murtunut, ja tästä tähystereiästä näen huoneen peräseinällä palasen kirkkaasti valaistua taulua: naisen pään ja paljaan käsivarren. Mutta naapuriani ja hänen vierastaan en näe enää. Luultavasti he ovat asettuneet korkeaselkäiseen sohvaan, joka on isojen kasvien suojassa. Siitä huone mahtaa näyttää hyvin sievältä — taustana on toiset suojat, jotka myöskin ovat valaistut; makuuhuoneessa palaa vihreä kattolyhty, joka kuvastuu valkoisille puhkakaihtimille himmeän kuun tavoin.

Niin minä istun hämyhetkinä ulokenojatuolissani mielikuvia luoden. Koetan ajatuksissani siirtyä naapurini luo — ajatella olevani hänen, tuon hunnutetun naisen sijassa. Kuka hän lienee? Saattaisiko hän olla joku kunnon nainen, kuulua arvossapidettyihin piireihin ja kenties, heti kun on lähtenyt naapurini luota, esiintyä kunnioitettujen vanhempain siveänä tyttärenä — kuten minäkin? Mutta otaksukaamme, että minä olisin hänen sijassansa, olisiko silloin mahdollista, että minä, käytyäni tuolla toisella puolen, palaisin kotiin ilman että kukaan voisi nähdä tai huomata minussa mitään muutosta, ilman että haluaisin vaipua maan sisään itseäni häveten? Ei, ei, mahdotonta! Naapurini vieras ei ole mikään hieno nainen. Hän on halveksittava olento, alhainen naikkonen. Mutta minkävuoksi hän sitten pelkää tulla nähdyksi, miksi hän saapuu niin huolellisesti hunnutettuna? Demimonde-naisen ei tarvitsisi piilottua. Sitäpaitsi — en oikein tiedä, mutta hänessä on jotain niin epämääräisen hienoa ja arkaa, niin vakoilevaa ja suloisen rikoksellista, kun hän, ensin ikäänkuin epäröityään, nopeasti avaa ulko-oven. Hänen täytyy olla sivistynyt nainen. Kenties päälle päätteeksi hyvin ylhäinen nainen.

Ja nyt mielikuvitus tempaa minut mukaansa hurjaan lentoon.

Hän on ylhäinen nainen ja käy rakastajansa luona. Kuka tämä on ja miksi hän on piilottautunut tänne hiljaisen esikaupungin kadun varrelle? Se tapahtui viimeisessä suuressa hovijuhlassa, jolloin kaikkien maiden ruhtinaita kokoontui kuninkaalliseen linnaan. Siellä he kohtasivat toisensa, vieras prinssi ja tanskalaisen tilanomistajan ihana tytär. Nuori prinssi ihastui nuoreen kreivittäreen niin silmittömästi, ettei voinut unohtaa häntä. Ja kertoen matkustavansa kauas itämaille hän palasi takaisin pohjolaan, vuokrasi vanhan, äänettömän ja uskollisen palvelijansa avulla syrjäisen asunnon ja lähetti armaalleen salaisen sanoman: olen täällä ja odotan sinua!

— — — Niin istun haaveillen ja omat silmäni kyyneltyvät, sillä minusta tuntuu, että elämäni on niin kurja ja köyhä — kunnes oven kirahdus ja äkillinen valo herättävät minut haaveiluistani. Isä käy huoneen poikki eteiseen katsomaan, onko iltalehti saapunut.

Äänettömänä hän astuu huoneen halki kynttilä kädessään, mutta palatessaan hän virkkaa: »Eiköhän olisi aika saada vähän valoa?»

Silloin äiti kohoaa istumaan sohvassaan, missä hän on maannut puolinukuksissa — tai kenties haaveillen kuten minäkin — ja minä astun akkunakorokkeelta, noudan tulitikkuja ja sytytän kattolampun.

Ja alussa, tuntematta halua jutella, kumpikin yhä mietteissään, istumme äiti ja minä työskentelemään ison ompelukorin ääreen, joka on aina täynnä sukkia ja liinavaatteita; sillä meidän talossamme paikataan kaikki kymmenen kertaa, ennenkuin ne hylätään käytännöstä.

Tammik. 16 p:nä.

Kuinka typerästi menettelinkään aamupäivällä! Olin äidin kera tavallisella retkellämme. Erään kirjakaupan edustalla — se oli Uudella kadulla — seisoi muuan turkkeihin puettu herra. Kun astuimme ohi, niin hän kääntyi päin. Näin vain hänen silmänsä, ne kohtasivat omani salamannopealla läpitunkevalla katseella, tiesin samassa hetkessä, että se oli hän, äskeinen näyttelijä, Suleiman sheikki. Minua huimasi, vereni jähmettyi, mutta heti sen jälkeen tunsin, kuinka se syöksyi päähäni ja teki kasvoni tummanpunasiksi. Sitä kesti vain pari silmänräpäystä; hän oli jo kadonnut eikä äiti ollut onneksi huomannut käytöstäni. Minä olen aasi. Mikä minuun menikään? Vieras herra katsoo minuun sattumalta, ajattelematta ja välinpitämättömästi, ja heti olen valmis pyörtymään.

Olen kiukuissani itselleni, haluaisin piestä itseäni. Ja olen kiukuissani hänellekin. Nyt tuo itserakas näyttelijä tietysti luulee tehneensä minuun valtaavan vaikutuksen. Uusi valloitus — ja naurettavan helppo.

…Onpa elämässä sentään omituisia sattumia. En ollut kertaakaan ajatellut tuota näyttelijää haaveellisen Suleima-uneni jälkeen ja oikeastaan olin unohtanutkin hänet. Ja nyt tapaan hänet aamupäivällä, ja iltapäivällä kuulen hänestä puhuttavan.

Olin syntymäpäiväkesteissä serkkuni Emmy Lorenzenin luona. Emmy, joka on 37 vuotias ja viinikauppiaan leski, on maailman suurin kielikello. Hellin, osanottavaisin ilmein ja makein sanoin hän kertoo mitä julkeimpia asioita kaiken maailman ihmisistä, sekä tutuista että tuntemattomista. Tunnustan kuitenkin, että hänen juorunsa huvittavat minua, saa vähäsen olla ikäänkuin hiukan »mukana», kun on kuunnellut hänen luentojaan. Mutta perästäpäin tuntuu niin vastenmielisen ellottavalta hänen jaarituksiaan ajatellessa; aivankuin sekä sielu että ruumis olisi peittynyt limaan, ja luulee tarvitsevansa perinpohjaisen huuhtelun sisällisesti ja ulkonaisesti.

Kun paraillani istuin leikkimässä hänen kahden sievän pikku tyttönsä kera, kuulin Emmyn, joka pakinoi parin samanmielisen ystävättären kanssa, mainitsevan Alfred Mörchin nimen. En kiellä, että tulin uteliaaksi ja että leikkini lasten kanssa laimentui. Olin toisella korvallani mukana tuossa kuiskuttelevassa juoruseurassa, joka istui päät lähekkäin ja näytti suunnattoman ihastuneelta ja harmistuneen autuaalta.

Keskustelusta sain selville seuraavaa: Alfr. M. oli vietellyt erään nuoren tytön. Tuo neitonen oli nyt menettänyt järkensä ja hänen veljensä oli vannonut surmaavansa M:n. Juttu oli niin luotettava, kuin se suinkin saattoi olla, sillä serkkuni oli kuullut sen eräältä rouvalta, jonka siivoojamatamin sisarentytär palveli vietellyn neidon vanhempien luona.

Mutta ei siinä kyllin. Herra M:llä oli omallatunnollaan joukko muitakin konnantöitä. »Häntä ei voi yksikään nainen vastustaa», virkkoi Emmy väristen herkullisen nälkäisenä. Tällöin minä sekaannuin keskusteluun ja kysyin: »Mitä se merkitsee, ettei yksikään nainen voi vastustaa tätä herra Mörchiä? Mikä salaperäinen voima hänellä sitten on käytettävissään?»

»Niin, armas tyttöseni, pidä vain varasi», vastasi Emmy. »Sanonpa sinulle, mitä Alfr. Mörchistä kerrotaan. Hän hypnotisoi ne naiset, jotka hän koettaa saada pauloihinsa. Kun hän katsoo heihin tiukasti loistavilla, mustilla silmillään, niin he ovat mennyttä kalua. Hän kuuluu myöskin kättelevän niin omituisesti — aivan kuin lämmin virta soluisi läpi ruumiin, kun hän vain koskettaakin.»

Vaikka Emmyn kuvaus tuosta kelvottomasta herra M:stä olikin mielestäni sanomattoman naurettava, täytyi minun kuitenkin hiukan levottomana muistella aamupäiväistä kohtaustani. Tekeydyin kuitenkin aivan välinpitämättömäksi ja kysyin huolettomasti: »Kuka hän oikeastaan on, tuo hirveä Don Juan? Mistä hän on kotoisin? Mielestäni hänestä kuulee niin vähän näyttelijänä.»

Ja nyt sain seuraavan romaanimaisen selonteon: Mörch kulki varsin tavallisen pikkukaupungin-porvarin pojasta. Mutta todellisuudessa hänen isänsä oli sangen hieno mies ja äiti, joka lienee kuollut, kuului olleen kotiopettajattarena erään ulkomaalaisen valtiomiehen perheessä.

Senverta oli varmaa, että Mörchillä oli aina siitä pitäen, kuin hän nuorena ylioppilaana oli saapunut Kööpenhaminaan, ollut runsaasti rahoja käytettävinään ja että häntä suosittiin silmiinpistävällä tavalla. Hän oli ensin opiskellut lakitiedettä, mutta kaksi vuotta sitten antautunut teatterialalle. Muutamat pitivät häntä sangen kyvykkäänä, mutta useimpien mielestä hän ei ollut onnistunut näyttelijä.

»Minusta hän on erinomainen Suleimassa», huomautin varomattomasti.

»Mutta hyvänen aika, kultaseni», sanoi Emmy, »Suleimassa hänellä ei ole sanottavana kymmentäkään sanaa.»

»Ei olekaan, mutta hän näyttelee sitä enemmän silmillään», tokaisi toinen noista vieraista kielikelloista.

Tälle he kaikki nauroivat makeasti, ja minä pakottauduin nauramaan mukana; mielestäni minulla oli jotain salattavana ja olin peräti tyytymätön itseeni.

Mutta Emmy taputti minua hikisellä kädellään poskelle ja sanoi imelästi: »Niin, kultaseni, ne silmät, ne silmät… varo niitä.»

— — Ylimalkaan päivä oli kerrassaan inhoittava. Tuntuu, kuin olisin ollut huonossa seurassa, jossa minua oli kohdeltu raa'asti eikä minulla ollut edes kyllin itsetuntoa puolustautuakseni.

Voisin itkeä kiukusta. Nyt tahdon, ennenkuin vaivun uneen, peseytyä lukemalla J.P. Jacobsenin runon Volmerista ja Tovesta:

Olen suuteloilla ruusuni surmannut, Kun muistelin, armas, sua.

Tammik. 20 p:nä.

Erkki palaa viikon kuluttua. Sain aamulla kirjeen häneltä. Onpa jo aikakin hänen tulla, sillä mieleni vakaavat kaikellaiset sairaalloiset ajatukset.

Mutta nyt siitä on tehtävä loppu. Erkki tuo tullessaan järkeä ja terveyttä. Me pakinoimme tuttavallisesti ja minä aion sanoa hänelle aivan suoraan, että meidän on parasta mennä heti naimisiin. Minun ei auta kauempaa käydä täällä kotona ja elää todellisuuden arkiruoalla ja sitten etsiä laihaa korvausta omasta ja äidin haavemaailmasta.

Niin, ihanaa on päästä kaikesta tästä, tulla siirretyksi voimakkaaseen ja hellivään maaperään, tuntea että on jotain minkä puolesta elää, saada oma sievä koti, missä voi hengittää vapaasti, missä ilma ei ole raskaana katkeruudesta ja mielipahasta, murtuneista toiveista ja jokapäiväisistä tuskallisista huolista.

Jo se on tuntuva virkistykseltä, ettei tarvitse jokikinen päivä nähdä äidin murheellisia kasvoja. Niin, oma äiti-kulta, minä olen ilkeä ajatellessani niin. Mutta sinä antaisit minulle anteeksi, jos oikein tietäisit, kuinka huonosti on laitani — että nuori sieluni repii itsensä palasiksi kuin eläin häkissään. Ulos tahdon tavalla tai toisella. Lopuksi teen vielä jonkun tyhmyyden, jos toiveeni Erkkiin nähden pettävät. Ei, ei, se ei saa tapahtua. Erkki, sinun nimesi on talismani, jolla suojelen itseäni kaikilta pahoilta kiusauksilta.

Myöskin niiltä mustilta silmiltä, jotka nyt vaivaavat minua unissani. Nuo mustat silmät, joita halveksin ja pilkkaan, mutta jotka eivät jätä minua rauhaan; jotka äkkiä loistavat edessäni, kun jo luulen karkottaneeni ne — loistavat nurkista ja loukoista, verhojen laskoksista, huoneeni pimeydestä, kun yöllä herään. Niiden kiilto lamauttaa tahtoni, käteni käyvät kylmiksi ja pääni kuumaksi. Ne ilmestyvät äkisti ja lähestyvät sitten lähestymistään. Ne ovat vakavat ja käskevät, ne katsovat minuun varmalla ja rauhallisella tahdolla. Ne sanovat minulle: seuraa! Ne ovat olleet minua niin lähellä, että olen tuntenut niiden katseen polttavan silmiäni, ja minä olen huomannut aikovani nousta seuratakseni niitä.

Mutta sehän on mieletöntä. Yhä uudelleen olen sanonut itselleni: mitä minä noista silmistä välitän? Eiväthän nekään tahdo sinusta mitään.

Sattumalta kohtaan ihmisen, jota en tunne. Hän katsoo minuun, ja minä käyttäydyn kuin tuhma koulutyttönen. Sitten kuulen lörpöttelevien naisten loruilevan typerästi… no, entä sitten? Koko jutun olisi pitänyt loppua siihen. Mutta älähän huoli, sensijaan se vasta alkaakin oikein. Vaikk'ei sekään ole totta. Silmät ovat seuranneet minua siitä illasta asti, jolloin kävin Suleimaa katsomassa. Nytpä sen tiedän — nuo silmät ne ryöstivät Suleiman. En muista ensinkään, minkä näköinen hän muuten oli, en muista edes hänen äänensä sointua.

Aivan varmaan, sinä olet tulemassa hulluksi, Julia. Ja nyt on perin tarpeellista, että Erkki palaa. Tervehdin sinua, rakas ystäväni, tervehdin teitä, rakkaat, siniset, hyvät silmäni.

Tammik. 23 p:nä.

Aamupäivällä kävin rojukopissa etsimässä arkusta hieman palttinaa. Kopeloidessani siinä sain äkkiä käsiini ison mustan harson. En ole koskaan nähnyt niin tiivistä harsoa, ja sillä saattoi peittää päänsä kuin hilkalla. Otin sen ylleni ja voin tuskin nähdä sen lävitse. Ja kun kurkistin seinällä riippuvaan vanhaan kuvastimeen, näytin hunnutetulta nunnalta.

Minkähän vuoksi äiti on hankkinut sellaisen harson ja mihin hän lienee käyttänyt sitä?

Teki mieleni kysyä häneltä illalla, mutta sopivan tilaisuuden sattuessa jätin sen kuitenkin sikseen.

Tammik. 26 p:nä.

Istuin aamupäivällä akkunan ääressä. Satoi lunta hiljalleen ja pehmeästi, suurina hiutaleina, oikeata joululunta, kuten sellaista nimitän — lukemattomat määrät hiljalleen laskeutuvia, rauhallisesti leijailevia valkoisia talvilintuja.

Autiota kujaa pitkin saapuivat vaunut, katto ja ajaja valkoisina, piirtäen kaksi mustaa vakoa untuvanpehmeään lumeen. Vaunut pysähtyivät naapuritalon edustalle. Ne olivat »lemmikin» ajoneuvot. Hän hypähti ulos, oli jo ulko-oven luona, ja vaunut olivat lähteneet jälleen liikkeelle. Silloin hän kääntyi nopeasti ympäri, veti harson sivulle ja kutsui ajajaa antaakseen hänelle jonkun määräyksen.

Näin hänet vain hetkisen, mutta en unohda sitä näkyä. En unohda sitä — niin, voiton ja onnen hohdetta, joka kuvastui hänen olemuksestaan ja kasvoistaan. Mustat turkit olivat avoinna, rinnassaan hänellä oli kimppu vaaleanpunasia ruusuja, ja itse kasvot olivat kuin vaaleanpunanen ruusu, pilkoittaen esiin mustan harson alta. Toisella kädellään hän kannatti sulavasti hamettaan, toisella — hansikas oli oljenkarvainen — hän nosti harsoa. Lumilintuset leijailivat alas hänen ympärillään, hän seisoi siinä kuin kevät keskellä lunta, niin lämpimänä ja terveenä, niin ihanana ja hienona.

Sitten tämä viehättävä näky katosi. Ovi sulkeutui sen perään.

Mutta äkkiä juolahti mieleeni, että olin ensi kerran nähnyt hänen saapuvan keskellä päivää ja etten viime viikkona ollut lainkaan nähnyt tuota toista nuorta naista, häntä, joka tavallisesti kävi aamupäivällä naapurini luona.

Oliko hän sairastunut tai matkustanut pois — vai olisiko hän joutunut kokonaan tappiolle? Ovi armottomasti lukossa, kilpailijatar yksinvaltijattarena?

Ja minä katselin niitä rumia mustia vakoja, jotka vaunut olivat uurtaneet valkoiselle tielle, katselin niitä, kun lieventävä, peittävä lumi verkalleen täytti ne, kunnes ne erottuivat vain muistoja herättävinä arpina.

Tammik. 29 p:nä.

Erkki on saapunut. Hän oli täällä tuokion eilen illalla, ja tänään hän on syönyt meillä päivällistä.

Tuo kelpo poika, kuinka iloinen hän oli nähdessään meidät jälleen, ja kuinka ennallaan. Suurkaupungeissa eläminen ei ole tehnyt häntä vähääkään »europalaiseksi.» Yhtä hilpeä, melkein poikamainen kuin ennen vanhaan; yhtä siivo ja tuore, mutta myöskin yhtä välinpitämätön ulkonaiseen olemukseensa nähden. Ainoa muutos, minkä saatoin huomata, oli se, että hänen punasenruskea partansa oli siistitty suipoksi, että tukka oli leikattu koneella, niin että se muistutti sänkipeltoa, ja että poskiparta oli kasvanut puolen tuumaa pitemmäksi. Mutta takki oli vinossa kuten tavallisesti, vasen tasku, johon hän aina työntää kätensä, pullollaan ja kiiltävänä, ja kaulus ja kaulahuivi olivat yhtä alkuperäiset kuin ennenkin.

Hän on ehdottomasti naisen huolenpidon tarpeessa. Jos sallimus on valinnut minut tämän tehtävän suorittajaksi, niin totta tosiaan hänestä on tuleva onnistunut mies. Hänellä on nimittäin hyviä edellytyksiä tullakseen tyylikkääksi. Olen aikonut pukea hänet »uudenajan edistykseksi» — rohkean ja yksinkertaisen siroksi: aina kireässä mustassa redingoossa odottavine napinreikineen, ynnä tummissa hienoraitaisissa housuissa; luottamusta herättävän korrektiksi: hyvin harjattu silkkihattu, punasenruskeat englantilaiset koirannahkakäsineet, korkea, kiintonainen upseerinkaulus.

Niin, ystäväiseni, usko pois, ihana sinusta on tuleva. Odotappas vaan.

En ollenkaan epäröi julistaa tämänpäiväistä päivällistämme rattoisaksi. Itse Hänen Majesteettinsa Ärripappa suvaitsi kaikkein annollisimmin olla suosiollisella tuulella. Heräsipä hänessä puuskaus hellyyttäkin minua kohtaan — ilmeten siten, että hän tuikkasi minua poskeen kahdella pitkällä sormellaan ja kuiskasi, lähettäen pienen hymynvälähdyksen silmälasiensa takaa: »No, onko nyt parempi ollaksesi? Eikö professorin tyttären ole enää pakko istua »yksinään arkihuoneessa hyräillen laulua, jonka hän on oppinut ulkoa»?»

Saimme hienoa ruokaa ja joimme melkoisesti italialaista punaviiniä — se on muisto isän kevytmielisistä roomalaisöistä. Erkki oli ihailtava. Hän antoi kielensä liikkua, ikäänkuin olisi todellakin istunut hauskassa seurassa. Isä aivan nauroi, niin että kurkussa lutkutti — ihan kuin suletun hanan kautta olisi juossut vettä — kun Erkki kuvasi hänelle muuatta Wienissä näkemäänsä »symbolistinäyttelyä». Erkki on paljon sukkelampi, kuin olin luullutkaan. Kosiskeli vanhoillista isääni ivailemalla nuorta taidetta, jota hän muuten pitää pyhänä! Jumalan nimessä, kaikki keinot kelpaavat.

Kahvin keralla joimme oikeata vanhaa munkkilikööriä — mikä meidän talossamme merkitsee sitä, että mieliala oli korkeimmillaan.

Hiukan myöhemmin tapasin itseni istumassa Erkin kanssa arkihuoneen sohvassa. Ja minä ajattelin: kas niin, nyt se tulee. — En tiedä, olinko iloinen vaiko kyllästynyt — mutta minusta tuntui epähienolta ja naurettavalta, että toiset olivat noin järjestäneet meille kohtauksen.

Erkki istui tuokion pölyytellen vahvasti sikaariaan, niin että tuli hehkui valkoisen tuhkan alta. Saatoin huomata, että hän oli hermostunut, hopulta hän sanoi: »Olen niin iloinen nähdessäni sinut jälleen, Julia.»

»Minustakin on hauskaa, että olet taas kotona.»

»Olen kaivannut sinua kovin siellä vieraiden ihmisten parissa.»

»Sinä kirjoitit sentään niin harvoin ja niin vähän.»

»Tiedäthän, että minun on vaikeata lausua ajatuksia kirjeellisesti.»

»Eikö siellä sitten ollut ketään, jonka kanssa seurustelit mielelläsi?»

»Olihan siellä yksi. Muuan tanskalainen, jonka tapasin asuntopaikassani. Hänestä sain ystävän. Ja hänen kanssaan juttelin usein — sinustakin.»

»Minusta, Erkki.»

»Niin, kerroin hänelle, että minulla oli pieni »kasvinsisko», sen miehen tytär, jonka luona asuin ylioppilasvuosinani, eräs nuori neitonen, joka oli aina ollut niin herttainen ja kiltti minua kohtaan…»

»…Jonka tähden sinä olit tehnyt tuhansia kepposia ja jonka usein pelastit pimeästä kamarista tai selkäsaunasta ottamalla hänen syntinsä hartioillesi. — — Mutta ystäväsi, missä hän on nyt? Yhä vielä Wienissä?»

»Ei, hän matkusti sieltä paljon varemmin kuin minä. Hänen täytyi olla kotona sesongin alkaessa.»

»Sesongin alkaessa?»

»Niin, hän on näyttelijä.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»Alfred Mörch. Etkö ole koskaan nähnyt häntä?»

— Luulen, että sisässäni heräsi huudahdus, mutta hillitsin itseni. Ja välinpitämättömällä, melkein ylenkatseellisella äänellä virkoin:

»Alfred Mörch? Olen kyllä nähnyt hänet yhden ainoan kerran. Hän näytteleekin vain pikkuosia eikä liene mikään kyky. Kuuluisa ei hän ole. Sen sijaan on hän erittäin huonomaineinen.»

Erkki nauroi hieman ärtyneenä. »Herrajumala — hän sanoi — välitätkö sinä todellakin juoruista? Luulin, että olit liian kunnollinen sellaiseen.»

Erkin moite sai minut suuttumaan, vieläpä valehtelemaankin. Vastasin: »Juoruista en välitä. Pysyn vain siinä, mitä tiedän.»

»No mitä sinä tiedät?»

»Että kelpo ystäväsi on häpeällisesti vietellyt erään nuoren tytön ja sitten pettänyt hänet.»

Erkki istui hetkisen äänetönnä. Sitten hän sanoi: »Sitä en voi uskoa. Se on niin vähän Mörchin tapaista, hän on hienoin ihminen, minkä tunnen. Hän ei suinkaan lupaa enempää, kuin minkä hän pitää. Toista on se, että hänellä on ollut useita rakkausjuttuja. Hän menestyy erinomaisesti naisten joukossa — ja täydellä syyllä — ja tiedän, että hän saa usein kirjeitä, joissa ehdotetaan tapaamisia.»

»Kai hän on siitä kauhean ylpeä, koskapa on kertonut sinullekin?»

»Eikö mitä, mutta se huvittaa häntä, ja se on minusta vallan luonnollista. Noita imartelevia tarjouksia hän ei ota huomioonsa.»

»Mutta näyttää oikean gentlemannin tavoin kirjeet ystävilleen?»

»Voit olla rauhassa, ne ovat nimettömiä.»

Olin niin kiihtynyt, että olisin mielelläni tahtonut itkeä. Syytä en tiennyt. Luullakseni minusta tuntui kauhealta — kauhean typerältä myöskin — että Erkki rupesi puolustamaan tuota näyttelijää. Hänenhän olisi päinvastoin pitänyt auttaa minua karkoittamaan hänet ajatuksistani. Luulin jo päässeeni hänestä rauhaan, ja silloin tulee Erkki ja ihan tunkee hänet päälleni. Luonnollisesti, eihän Erkki voinut tietää… joka tapauksessa hän näytti minusta melkein säälittävältä istuessaan siinä puolustamassa mustasilmäistä ystäväänsä.

Ja te, toimekkaat vanhempani, te petyitte. Olitte järjestäneet kaikki niin oivallisesti tyttärenne hyväksi, hyvän päivällisen, viiniä, vanhoja muistoja ja hämyä, ja kun äiti sitten tuli sisään lamppuineen, uteliaana kurkistavan isän seuraamana, niin he tapasivat parin apealla mielellä, kumpikin istuen omassa sohvannurkassaan.

Sitä kannatti sekä nauraa että itkeä.

Helmik. 5 p:nä.

Joka päivä palaa kosinta Erkin kielellä, mutta heti kun huomaan, että nyt se purkautuu, otan heti esiin ruiskun ja sammutan tulen.

Kuinka hänenkaltaisensa mies sentään on siivo ja suopea. Kumma ettei Erkki äkkiä lyö nyrkkiään pöytään ja sano: »Nyt tämä jo riittää, tyttöseni. Heitä pois nuo apinatemput. Tahdotko vai etkö?» —

Luulenpa, että hän tekisi viisaasti, jos panisi minut kerran koville ja vaatisi minulta selvitystä. Minun tekisi mieleni nähdä hänen suuttuvan; luulen, että rupeaisin rakastamaan häntä, jos kerrankin tuntisin olevani pieni ja pelokas hänen väkevän kätensä alla. Mutta nyt hän päästää tuon tuostakin tilaisuuden luistamaan pelätessään, että otan ylleni tuon väsyneen ja välinpitämättömän ilmeen, jolla tavallisesti sammutan hänen intonsa.

Minkävuoksi olen sellainen? Onko se vain naisen pirullisuutta, pöyhkeyttä ja kiusanhalua?

Ei, ei. Sitä se ei ole. Mutta minä en pääse siitä. Pelkäänpä, että teen väärin sekä häntä että itseäni kohtaan, jos otan hänet. Hyvä jumala, kun nyt jo kohtelen häntä siten, niin kuinka ilkeäksi muutunkaan silloin, kuin kerran olemme naimisissa ja hän on luonani aamusta iltaan ja — illasta aamuun.

Oikeastaan olen aina tuntenut Erkkiä kohtaan samaa — siitä pitäen kuin olin kymmenvuotias tyttö ja hän 17—18 vuoden vanha ylioppilas. Pidin hänestä hirveästi, olin aina ja alati hänen kimpussaan. Mutta pienuudestani huolimatta olin hänelle oikea tyranni. Ymmärsin heti olevani voimakas, ja nautin vallastani tuntien sekä mielihyvää että tiedotonta ylenkatsetta. Muistan, kuinka eräänä päivänä olin kiusannut häntä aivan tavattomasti. Hänellä oli kiire ja hän oli senvuoksi pyytänyt päästä rauhaan. Mutta tuskin olin poistunut hänen huoneestaan, kun jo palasin takaisin. Kutitin häntä korrella nenään, tempasin kynän hänen kädestään, nykäsin paperia, niin että hän piirsi vinoon — olin niin sietämätön, kuin hemmoteltu, pahantapainen lapsi voi olla. Lopulta Erkki suuttuikin todenteolla. Hän tarttui käsivarteeni, kohotti kätensä… Silloin katsoin häneen, nauroin uhmailevasti ja sanoin: »Lyö vaan, jos uskallat!»

Hän antoi kätensä vaipua, sai kyyneleet silmiinsä ja silitti tukkaani: »Pikku Julia ei saa suuttua minuun. Tein tyhmästi!»

Voi sinua Erkki, sinä suututtavan tyhmä ihminen, miksi et antanut minulle selkäsaunaa, jonka olin niin rehellisesti ansainnut! Kenties olisi moni seikka nyt toisin.

Sillä mitä hyötyä on siitä, että äiti ajaa ankarana sinun asiaasi. Hän, lempeä äitini, nimittää lämpimästi rakastettua tytärtään »sydämettömäksi keimailijaksi» ja vakuuttaa minulle mitä voimakkaimmin sanoin, että saan kiittää onneani, kun olen voittanut Sinun Oivallisuutesi sydämen.

Niin, mutta voita sinä minun sydämeni, se on tässä tärkeintä. Ota se mahdikkaan valloittajan kädellä, saata minut yksi ainut kerta edes hiukkasen pelkäämään. Älä makaa aina jalkaini juuressa, niin kilttinä, niin pyytävänä; tuo alituinen »aivan kuten tahdot, enkelini» rupeaa ärsyttämään minua.

Helmik. 10 p:nä.

Eilen olin tanssiaisissa Erkin enon, tehtailija Glerupin luona. Olin iloinnut niistä aivan lapsellisesti — olihan se minulle ensimäinen ja kenties ainoakin tanssitilaisuus tänä talvena.

Ja sitten siitä tulikin vain ikävystyttävä ja harmillinen ilta.

Olen niin katkeroitunut Erkkiä kohtaan. Että hän saattoikin käyttäytyä niin epähienosti, niin tahdittomasti.

Nyt perästäpäin käsitän sen kaiken varsin hyvin. Tanssiaiset olivat tarkoitetut minun ja Erkin kihlajaisjuhlaksi. Toiset tunsivat pettyneensä, kun siitä pamahduksesta ei tullutkaan mitään; mutta Erkille se oli nolo juttu. Ja niin hän arveli voivansa pelastaa asemansa kohtelemalla minua tavalla sellaisella, että kaikkien oli pakko ajatella: ovathan ne kihloissa, vaikk'eivät tahdo vielä julkaista sitä.

En ole koskaan nähnyt Erkkiä sellaisena. Hän käyttäytyi kuin pahin kauppasaksa. Kieppuili ympärilläni typeriä kohteliaisuuksia lörpötellen, taivas tietää, eikö hän kotiljongissa suudellut kättänikin. Voin kiittää hyvää kasvatustani siitä, etten antanut hänelle kelpo korvapuustia. Mutta kun hän etehisessä tahtoi auttaa minua saamaan päällyskengät ylleni ja muutamien muiden herrojen ja naisten kuullen lausui minulle kohteliaisuuden sievästä pikku jalastani, niin jalka antoi hänelle, perin sievästi, mutta sangen tuntuvasti, töytäyksen, niin että hän kopsahti istumaan ja säästi miellyttävät huomautuksensa.

Ja nuo toiset — sekä Erkin omaiset että vieraat! Tekivät veitikkamaisia viittauksia ja lausuivat rakastettavia nenäkkyyksiä. Kun joku herra pyysi minut tanssiin, niin se tapahtui seuraavin kommerruksin: »Jos neiti voi uhrata minulle vain lyhyen hetkisen!» tai: »Jos se on luvallista!» Ja Erkki, joka oli takertunut minuun koko illaksi, kumarsi kohteliaasti hymyillen, ikäänkuin luvan antaminen olisi riippunut hänestä.

Tanssijaisten päätyttyä Erkki tahtoi kaikin mokomin ajaa kerallani. Kuiskasin hänelle: »Sitä et tee!» — ja hän ymmärsi, että tarkoitin totta. Mutta kaiken matkaa itkin kuin ruoskittu, ja huoneeseeni päästyäni riistin hyvät vaatteeni yltäni, niin että se oli ihan synnillistä.

Ja niin sievä kuin todella olin ja niin iloinen, kun heitin hyvästi ja äiti istutti minut vaunuihin. Vaaleansinisessä tyllihameessa ja pitkässä suipossa silkkinutussa, olkapäissä tyllipuhkat. Katselen itseäni mielelläni, kun ylläni on kaulasta kaarrettu nuttu — pieni hieno kaistale valkoista pitsiä pilkistäen esiin kiiltävän, pehmeän ihon ja värillisen silkkiverhon välistä. Yksinpä isäkin — sen huomasin — oli minuun tyytyväinen, kun kävin häntä hyvästelemässä. Hän nyökkäsi hyväksyen ja sanoi: Sininen krookus.

— — — Tänään olen ollut niin hermostunut ja ärtynyt, ettei kukaan ole päässyt lähelleni. Kieltäydyin lähtemästä kävelylle äidin kanssa; sensijaan olen istunut nyrryisenä ulokkeessani. Sää oli sateinen ja lokainen, harmaa, raskas, painaen mielen aivan epätoivoiseksi. Huone tuntui niin kylmältä ja kurjalta. Kuluneelta ja ränsistyneeltä, köyhältä ja ilottomalta näytti siinä kaikki, mustat kirjosilkkipäällyksiset tuolit, vanha punanen pöytäliina ja inhoittava pronssinen kattolamppu ohuine messinkiketjuineen. Ja minä itse sitten: valvonnasta väsynyt ja itkettynyt, kasvot jäykkinä ja kädet kohmeessa, niin pilaantunut, niin siistimätön. Sininen krookus, mukamas. Tympäisevä kuihtunut kukka, jonka sieti heittää pois.

Kohotin katseeni, se osui naapurini akkunoihin. Siellä hän seisoi juhlapuheissa, hännystakki yllään, valkoinen kukka napinreiässä, seisoi katsellen minua heikko hymy huulillani.

En tiedä, mikä minuun meni. Nousin äkkiä, lähdin huoneeseeni, otin esille paperia ja kynän ja kirjoitin käsialaani väärentäen: »Herra näyttelijä Alfr. Mörch! Eräs nuori nainen haluaisi kysyä Teiltä jotain. Hän odottaa Teitä lauantaina, t.k. 13 p:nä kello 7 illalla pohjoisaseman luona.» Panin sitten kirjeen koteloon, osoitin sen teatteriin, puin päällysvaatteet ylleni ja vein kirjeen postilaatikkoon.

Minun on mahdotonta selittää, miksi näin tein. Oikeastaan en miettinytkään koko asiaa, ennenkuin se oli suoritettu ja seisoin jälleen huoneessani. Silloin aloin nauraa makeasti. Hyvä jumala, se ei ollutkaan unta. Minä olin menetellyt kevytmielisesti, kirjoittanut vieraalle herralle, joka päällepäätteeksi oli näyttelijä ja tunnettu Don Juan, ja olin ilmoittanut haluavani tavata hänet! Anike tanike toikon loikon — sanalla sanoen, pöhkähullu. Kypsynyt hulluinhuoneeseen. Niin, ja sinne sinä joutuisitkin, tyttöseni, jos rakkaat vanhempasi aavistaisivat mitä olet tehnyt.

No, samantekevää, oikeastaan tuntuu peräti huvittavalta, että on tehnyt jotain rutihullua. Varsinkin kun se jää seurauksitta, kuten tässä tapauksessa.

Helmik. 12 p:nä.

Huomenna minun on määrä kohdata herra M. Pohjoisaseman edustalla. Kunniakseni voin kuitenkin huomauttaa, ettei mieleeni ole hetkeksikään juolahtanut käydä siellä.

Tietysti ei hänkään saavu. Sanoihan Erkki, ettei hän koskaan kiinnitä huomiota niihin nimettömiin kirjeisiin, joita hänelle lähetetään.

Mutta entäpä jos hän sittenkin saapuisi. Olisi niin hirveän hauskaa nähdä hänen tallustelevan kohtauspaikalla. Senkin pöyhkääjä omahyväisine mustine silmineen. Näen hänet ajatuksissani, nahkakaulus pystyssä ja keppi kainalossaan.

Voi, kunpa hän tulisi, ja minä voisin huomaamatta nähdä hänet.

Luulenpa, että houkuttelen Erkin lähtemään kanssani kävelylle huomenna iltapäivällä. Jos M. sitten on paikalla, niin kerron totta tosiaan Erkille, että hän odottaa minua.

Helmik. 13 p:nä.

Te kaikki pikku kuvat, kääntäkäät itsenne ympäri! Ja sinä, siveä kynäseni, pirahuta aimo läikkä yli koko jutun!

Olen tehnyt jotain hirveätä. Olen vajonnut jotensakin niin syvälle, kuin kunniallinen neito voi vajota. Ja kaikkein surullisinta on se, että olen loistavalla tuulella.

Nyt ryhdyn laatimaan syntistä raporttiani.

No niin. Kun aamulla heräsin, paistoi aurinko huoneeseeni. Hypähdin reippaasti vuoteesta ja otin jääkylmän suihkukylvyn. Sydämeni oli niin iloinen, mieleni niin kevyt, ikäänkuin olisin valmistautunut juhlaan.

Muistan puheen, jonka pidin itselleni pukeutuessani hienoksi. Sanoin: tänä iltana kello 7 tapahtuu Pohjoisaseman edustalla seikkailu, jonka prinsessa on nimeltään Julia. Julia on etäisessä asunnossaan — kaukana suuressa ihmesalossa — kuullut puhuttavan eräästä kauhean omahyväisestä mieshenkilöstä, joka kerskailee valloittavansa päivittäin viattoman pienen tyttösydämen. Tämän kuullessaan Julia suuttuu syvästi sukupuolensa tähden, ja hän vannoo pyhästi kiirittävänsä tuota ilkeätä viettelijää ja tekevänsä hänet nöyräksi. Jonka jälkeen Julia lähettää viekkaan palvelusneitonsa avulla viholliselleen sanoman sellaisen, että muuan siveä ja ihana neitsyt, joka on peräti ihastunut hänen kauniisiin mustiin silmiinsä, vuottaa häntä lauantai-iltana Pohjoisaseman edustalla. Tuo omahyväinen narri saapuu määrättyyn aikaan, varmana helposta saaliista. Silloin hän näkee tiiviisti hunnutetun prinsessan — äitinsä kaapista Julia on löytänyt hyvien haltijattarien kutoman läpinäkymättömän harson — ja hänen lähestyessään prinsessa purskahtaa pilkalliseen, mutta hopealta helähtävään nauruun ja katoaa. Sitten… niin, sitten ei sitä seikkailua ollutkaan sen enempää. Mitä senjälkeen tapahtui, se jäi minulle hämäräksi.

Mutta siitä olin selvillä, että lähtisin kohtauspaikalle. Tuntemattomana olin saapuva, nauttiva herra Mörchin uteliaisuudesta, kuunteleva hänen kiehtovia jaarituksiaan ja häviävä päästäen pilkallisen prinsessanaurun.

Päivällisen jälkeen sanoin äidille, että mieleni teki käydä Emmyn luona. Hän ihmetteli haluani, mutta suostui, ja minä lähdin heti matkaan. Kello oli silloin 5:30. Ennakolta olin noutanut romukopista seikkailuharson, jonka nyt pistin päällysnuttuni taskuun. Ajoin raitiotievaunulla Tivoliin, kuljin sieltä Pohjoisvallille, missä Emmy asuu, käväsin hänen luonaan pikimältään — niin että olin ollut siellä — sovitin porraskäytävässä harson kasvoilleni ja riensin — sykkivin sydämin — kohtauspaikalle.

Etäältä näin kellon olevan viisi minuuttia yli seitsemän. Olin iloissani siitä, etten saapunut liian varhain. Tähystelin joka puolelle — häntä ei näkynyt. Asema oli melkein kuin hyljätty ja sen edessä olevalla autiolla valkoisella aukeamalla odotti yhdet ainoat vaunut. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan ihmistä, ottamatta lukuun ajuria. Tuntui aivan kuin olisi seikkailuni niskaan kaadettu sangollinen kylmää vettä. Siinä nyt seisoi ylpeä prinsessa naurun ja pilkan esineenä; hän oli aivan unohtanut laskea, että seikkailu luultavasti raukeaisi tyhjiin vastapuolueen poisjäännin vuoksi.

Olin jo kääntymäisilläni pois. Silloin — sydämeni herkesi sykkimästä — liukui vaunujen takaa esiin muuan henkilö, kookas turkkeihin puettu olento. Se oli hän. Seuraavassa tuokiossa hän oli luonani. En katsonut häneen, tunsin hänen varjonsa edessäni ja kuulin hänen sanovan: »Neiti, vaunut odottavat.» Tämä harjaantuneesti lausuttu hävyttömyys palautti mielenmalttini. Kohotin päätäni ja vastasin: »Te erehdytte. Voitte varsin hyvin antaa vaunujen ajaa tiehensä.» — Jumala sinua siunatkoon, äiti kulta, harsosi tähden. Saatoin tarkastaa häntä, hän näki vain mustan kypärän. Hiukan epävarmoin katsein hän koetti turhaan tunkeutua naamioni lävitse. Sitten hän sanoi tutkistellen: »Kannattaakohan lähettää vaunuja heti pois?… Tarkoitan, niissä on sentään aina paremmin rauhassa…» Komensin: »Lähettäkää ne pois!» — ja iloitsin kylmäverisyydestäni. Hän kumarsi kevyesti, astui vaunujen luo, maksoi ja antoi määräyksen, jonka jälkeen vaunut vierivät nopeasti Länsisillalle päin.

Olimme kahden. Sanoin: »Lähtekäämme!» Ja minä kuljin Klampenborgin asemaa kohti, hän astuen rinnallani. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän virkkoi:

»Entä sitten?»

»Entä sitten?» Toistin hänen sanansa.

»Niin, neiti, mitä Te aioittekaan kysyä minulta?»

Suoraan sanoen olin aivan unohtanut valmistaa kysymystä. Aikaa voittaakseni vastasin:

»Se koskee erästä vetoa. Löin vetoa erään herran kanssa kuudesta pullosta ranskalaista hajuvettä.»

»Ja minäkö olen ratkaiseva vedon?»

»Niin — jos Te tahdotte olla niin rakastettava. Se on minulle varsin tärkeätä.»

»Kuusi pulloa ranskalaista hajuvettä! Antakaahan sitten kuulla.»

»Tahtoisin kernaasti tietää… sanokaahan: onko Mörch Teidän oikea nimenne vaiko vain teatterinimi?»

Hän ei vastannut heti. Kuljimme erään lyhdyn ohi ja saatoin huomata, että hän koetti sen valossa erottaa kasvoni harson läpi. Lopulta hän virkkoi, ja hänen äänensä kuului kylmältä ja ivalliselta:

»Te olette siis järjestäneet tämän kohtauksen kysyäksenne minulta, onko nimeni Mörch?»

Hän oli ilmeisesti aivan vimmoissaan. Se huvitti minua. Nauru ihan kutitti minua, mutta sain kuitenkin sanotuksi varsin vakavasti:

»Niin, herra Mörch. Jos teette minulle sen suuren palveluksen. Silloin en pidätä Teitä kauempaa. Kenties joku odottaa Teitä.»

Vilkaisin häneen. Hän näytti jotensakin maltilliselta. Mutta ääni värisi hänen vastatessaan:

»Neiti, joko Te olette hyvin leikillinen tai, anteeksi, tyhmä.»

Minä, lempeästi kuin enkeli:

»Kuinka epäystävällisesti Te puhuttekaan minulle. Olenko loukannut Teitä?»

Hän, arvokkaan kylmästi:

»Loukannut minua? Ette. Mutta, rehellisesti sanoen, minusta on hiukan tarpeetonta kutsua minua kylmänä talvi-iltana kaukaiselle paikalle saadaksenne tietää nimeni.»

Minä, hiljaa ja sävyisästi:

»En minä totta tosiaan uskonutkaan Teidän tulevan. Te kuulutte saavan niin paljon nimettömiä kirjeitä.»

Hän, hieman lempeämmin:

»Tulinkin vain sen vuoksi, että Teidän käsialanne herätti minussa mielenkiintoa. Se oli — väännettynäkin — niin naisellinen, niin hieno ja omituinen.»

»Nyt Te imartelette minua herra Mörch. Minussa ei tosiaankaan ole mitään mieltäkiinnittävää… ei edes sitäkään, että olisin Teihin rakastunut. Sitä kai sentään luulitte?» Hän näytti haluavan syödä minut, mutta ei vastannut. Olimme saapuneet Örstedin puistoon. Pohjoisvallin kulmassa pysähdyin.

»Nyt minun on mentävä kotiin, herra Mörch. Tahdotteko vastata kysymykseeni?»

»Vain yhdellä ehdolla.»

»Ja mikä se on?»

»Että saan nähdä kasvonne, ja että Te sanotte minulle nimenne.»

»Mutta miksi? Mitä huvia Teillä voi siitä olla?»

»Tuntuuko Teistä pyyntöni todellakin niin liialliselta? — Saanko siis, neiti… ?» Hän ojensi kätensä tarttuakseen harsooni.

»Ei, ei, älkää olko tunkeilevainen.» Ja minä riensin tieheni Örstedin puistoa pitkin. Hän perässä. Kumpikaan meistä ei puhunut pitkään aikaan. Lopulta sanoin (kuljimme jälleen siivosti rinnatusten): »Katsokaa, kuinka kauniilta puisto näyttää huurteisine puineen. Se on aivan kuin satutarha.»

»Niinpä kyllä.»

Huurre, satutarha ja kaikki muut runolliset seikat olivat hänestä ilmeisesti peräti samantekeviä, ja minä ajattelin: tämä käy mahdottomaksi. Hän on yhtä tyhmä ja sietämätön kuin Erkkikin.

Silloin hän pysähtyi äkkiä ja sanoi:

»Paljon kiitoksia tästä illasta, neiti.»

»Te ette siis tahdo täyttää toivomustani?»

Hän asettui eteeni ja katsoi minuun, mielestäni äärettömän kauan, loi minuun omituisen kylmän katseen, joka minua pelotti ja veti puoleensa. Sitten hän virkkoi, hiljaa ja kohteliaasti, mutta suloisen jäätävällä ylhäisyydellä:

»Nimeni on se, miksi minua kutsutaan. Toivon, että olette väittänyt niin ja että siis olette saanut keskustelustamme haluamanne tuloksen.»

Hän kohotti hattuaan ja oli jo menossa. Silloin — en tiedä miksi; mutta en tahtonut, en voinut päästää häntä sillä tapaa… tempasin harson sivulle, lausuin »Herra Mörch!» — ja kun hän kääntyi päin, seisoin hymyillen hänen edessään käsi ojennettuna ja sanoin: »Älkää olko vihoissanne, erotkaamme hyvinä ystävinä.»

En ole koskaan nähnyt yhdenkään ihmisen muuttuvan siinä määrin. Kuin auringonpaiste olisi levinnyt hänen kasvoilleen; hänen silmänsä loistivat lempeästi ja hilpeästi, ja hänen äänensä kaikui pehmeältä ja mielistelevältä.

Keskustelimme kuin kaksi toveria, jotka olivat kauan tunteneet toisensa. Hän sanoikin tuntevansa minut hyvin — ei tiennyt mistä, mutta hän muisti nähneensä kasvoni.

Hän pyysi jälleen, että ilmoittaisin nimeni. »Ei» vastasin — »tänään ette saa tietää sitä.»

»Siis jonakin toisena päivänä? Te tulette siis tapaamaan minua jonakin toisena päivänä?»

En tietänyt, mitä tahdoin tai en tahtonut. Mutta sanoin: »Kenties.» Ja heti senjälkeen kysyin: »Kertokaahan nyt, minne Te oikeastaan aioitte viedä minut vaunuissanne.»

»Johonkin ravintolaan tai kotiini, aivan oman valintanne mukaan. Jonnekin, missä olisimme saattaneet istua rauhassa juoden lasin sampanjaa.»

»Te siis luulitte minua sellaiseksi naiseksi?»

»Minkälaiseksi? Vakuutan Teille, että lasin sampanjaa voivat juoda kaikenlaiset naiset.»

»Eivätpä Teidän seurassanne.»

»Niinkö todellakin arvelette? Olisiko Teistä sitten niin sopimatonta, että esim. me kaksi viettäisimme yhdessä hupaisan illan?»

»Kenties ei, jos Te käyttäytyisitte yhtä kauniisti kuin nyt kävellessämme täällä.»

»Minä käyttäydyn aivan kuten Te itse haluatte. Siihen voitte luottaa. Syömmekö siis yhdessä illallista ensi torstaina. Silloin olen vapaa.»

— — — Lyhyesti sanoen, juttu loppui siihen, että melkein lupasin kohdata hänet torstaina kello 7 Kuninkaan uudella torilla. Hän puhui niin turvallisesti, että koko asia tuntui minusta aivan luonnolliselta. Mutta vielä en käsitä, kuinka ensin nukuttuani selviydyn omasta tunnostani ja kotiväestä.

Mutta, kullakin ajalla olkoon suru itsestään. Pahimmassa — tai sanokaamme: paraimmassa — tapauksessa olen menemättä.

Silloin herra Mörch voi torstai-iltana seisoa Kuninkaan uudella torilla tähtiä tähystelemässä. Mitä iloa hänellä voikaan olla siitä, että tapaa minut?

Hän sanoi, että olen kaunis. Senkin valheprinssi.

Helmik. 14 p:nä.

Eilispäivän tapahtumat tuntuvat minusta unelta. Mutta päiväkirjani osoittaa unen todellisuudeksi. Mielestäni tekoni on niin fantastisen tarkoitukseton. Joka tapauksessa se on minusta elämässäni ainoa tapaus, jonka kannattaa merkitä muistiin. Mutta sitten sanon taas itselleni: sinä kehno olento, sinä naurettava sankaritar, joka olet menetellyt aivan samoin kuin tuhannet mitättömät tyttöset, joissa ei ole rahtuakaan sankariutta, tekevät joka päivä.

Niin, jos sinä rakastaisit häntä ja hän sinua. Mutta nyt? Minun puoleltani se oli vain päähänpisto, oikku; hänen puoleltaan kai korkeintaan hetken kiihoitusta, pikantti sattuma, joka tupsahtaa häntä vastaan ja jolle hän kaikkein armollisimmasti uhraa pari tuntia.

* * * * *

Ennakolta vihasin häntä. Hän joutui vaikuttamaan elämääni; hän — vieras ihminen, ihminen, jolle en merkinnyt mitään — oli päässyt ajatusteni, unteni herraksi. Hänen silmänsä vallitsivat minua, tahdoin vapautua niistä, hänestä.

Niin, sellainen oli asian laita. Minun täytyi kerran tavata tuo ihminen voidakseni tarttua häneen, voidakseni ryhtyä taisteluun oikeata ihmistä eikä unikuvaa vastaan. Minun täytyi saada Suleiman sheikki vaihdetuksi näyttelijä Mörchiin.

Tässä on selitys ja puolustus siihen, että pyysin saada tavata hänet.

Tahdoin päästä hänestä vapaaksi. Ja juttu loppui siihen, että lupasin tavata hänet uudelleen.

* * * * *

Tahdoin tuntea olevani häntä voimakkaampi. Ja niin olinkin heti. Nautin hänen epävarmuudestaan, hänen typerästä tunkeilevaisuudestaan ja uteliaisuudestaan. Leikin hänen kanssaan, kiusasin häntä, pilkkasin häntä.

Mutta juuri kun luulin olevani varma voitosta, hän löikin minut kumoon. Näen yhä vielä hänen seisovan edessäni ja heittävän hyvästi kohteliaan pilkallisin sanoin. Tunsin hänen katseensa lyövän minua päin kasvoja — ja kun hän kääntyi ja lähti, pelkäsin menettäväni hänet. Kutsuin hänet takaisin. Tunsin itseni niin heikoksi, ja se tuotti minulle onnen tunteen.

* * * * *

Tuo vieras ihminen. Niin, vieras hän on minulle. Enkä kuitenkaan tiedä ketään toista, jota olisin koskaan tuntenut niin läheiseksi ystäväksi. Ei voinut tulla kysymykseenkään käyttäytyä häntä kohtaan ylhäisesti ja daamin tavoin. Hänen sanansa, hänen äänensä ikäänkuin ottivat minut valtaansa, niin itsestään ymmärrettävästi ja kuitenkin niin kunnioittavasti. Oli jotakin aivan ihmeellisen musikaalista siinä tavassa, jolla hän saattoi olemuksensa sopusointuun omani kanssa. Vain kerran olen tuntenut samaa, nim. kun tanssin erään herran kanssa, joka lujasti ja varmasti kantoi minut soiton rytmiin. Sulkiessani silmäni voin yhä vielä kuulla hänen äänensä. Niin, siinä on rytmiä, ja minusta tuntuu kuin tanssisin — pehmeätä, verkalleen keinuvaa tanssia.

Kuulen hänen jäähyväis-sanansa, jotka hän lausui tarttuessaan molempiin käsiini ja katsoessaan minua silmiin hymyillen, niin lempeästi eikä ensinkään tunkeilevasti: »Hyvästi, Te suloinen, tuntematon tyttö, olen niin hirveän iloinen, kun olen saanut tavata Teidät.»

Omituista, että silmät saattavat olla niin erilaisia. Tästälähin eivät hänen silmänsä pelolta minua.

* * * * *

En myöskään pelkäisi kohdata häntä uudelleen. Päinvastoin, se tekisi minut iloiseksi, se huvittaisi minua. Kunhan se ei olisi niin kokonaan järjetöntä. Kunhan se ei olisi niin äärettömän kevytmielistä.

Mutta onko kevytmielisyys sitten niin typerää? Kuka kiittää siitä, ettei koskaan tee muuta kuin mikä on siveätä ja ikävää? Minkävuoksi pitää niin kammota varastaa jokunen sievä kukka puutarhasta sen tomuisen maantien varrelta, jota myöten vaeltaa? Luulenpa, että hyppäisin kernaasti aidan ylitse, vaikkapa hamekin siinä repeytyisi, ellei huolestuneen äitini katse minua säikähdyttäisi. Minä pelkään sinun murheellisia silmiäsi, äiti. Jos keksisit jotain, niin ethän sinä lainkaan käsittäisi minua, sinä pitäisit minua kadotettuna ihmisenä. Ja sittenkin — harso! Miten se on joutunut sinun huostaasi? Milloin olet sinä elämässäsi tarvinnut sitä?

Tämä harso, joka kertoo salaperäisistä vaelluksista ja jossa vielä tuntuu ikäänkuin kiellettyjen kukkain tuoksua.

Helmik. 15 p:nä.

Erkki kävi täällä iltapäivällä. Puhuimme vain Mörchistä. Erkki kysyi, eikö minulla ollut halua tavata häntä kerran. Vastasin kieltävästi. Ja tekasin jutun eräästä naisesta, joka tunsi hänet ja oli kertonut minulle, että hän oli ikävä öykkäri.

Erkin täytyi ruveta uudelleen ylistämään ystäväänsä. Hän ivasi kauheasti naista, joka oli antanut minulle tietoja Mörchistä. Ei luvannut maksaa hänen älystään viittäkään penniä. Hän oli tietysti täydellinen kana, jota Mörch ei ollut viitsinyt ottaa huomioonsa.

Puolustin kuitenkin suojattiani taitavasti. Keksin väsymättä uusia syytöksiä ja valeita, ja oikein nautin kuullessani Erkin kumoavan ne. Tosiaankin, herra Mörch, tänä iltana Teidän korvissanne lienee humissut täydellinen myrsky.

Mutta Erkki parka! Jospa hän vaan tietäisi.

Hyvää yötä sanottaessa suuri itkukohtaus äidin ja minun välillä. Ensin itkin minä, koska hän kiusasi minua jälleen Erkillä. Sitten itki hän, koska sanoin, että hän vain tahtoi saada minut pois kotoa ja välitti viis' siitä, tulinko onnelliseksi vaiko onnettomaksi. Lopuksi itkimme molemmat tunnustaen yhdessä, että elämä on pelkkää murhetta, ja katuen kumpikin puolestamme niitä pahoja sanoja, joita olimme toisillemme lausuneet.

Tämän talon huomattavimpia ominaisuuksia on sen sademäärä. Melkeinpä luulisin, että se vie voiton Bergenistäkin.

Helmik. 16 p:nä.

Siltä varalta, että ylihuomenna lähden häntä tapaamaan, minun on ajoissa varustettava mukaani suojustin. Olen siinä suhteessa ajatellut Kristinaa, ainoata henkilöä koko maailmassa, joka on minulle täysin uskollinen. Ystävättäriä ei minulla ole koskaan ollut. Kristinaa sanotaan ystävättärekseni, mutta hän on lähinnä orjattareni. Hän on erään yksinkertaisen, mutta varakkaan miehen tytär, hän pantiin samaan kouluun kuin minäkin, mutta hän tunsi olevansa ikäänkuin alempaa rotua. Jalomielisyyden puuskauksessa otin hänet suojaani, ja koska olin kuuluisa terävästä kielestäni, ei kukaan uskaltanut loukata holhokkiani. Kristina on siitä pitäen palvellut minua horjumattomalla hartaudella. Mutta synti olisi sanoa, että olen hemmotellut häntä. Ei ole ainoatakaan ihmistä, jota voisin kohdella niin sietämättömästi; minua suututtaa hänen nöyrä olemuksensa ja säikähtynyt muotonsa; hänen verikoirantapainen kunnioituksensa minua, köyhää professorintytärtä kohtaan herättää minussa ylenkatsetta. Mutta toisaalta en juuri voi olla häntä ilmankaan. Minua miellyttää niin rajaton valtius ihmissielun yli. Nurisematta hän sallii minun purkaa kaiken ärtymykseni päällensä. Täysin onnellisena imee hän itseensä armoni auringonsäteitä.

Uskollinen Kristinani muistuttaa vaaleata omenaviipaletta. Hänen päänsä on pyöreä kuin pallo, tukka ohut, vaaleankeltainen, kiillotan, kulmakarvoja ei ensinkään, nykerönenä kesakkojen ympäröimä ja silmät kuin napinreiät. Vartalo kuin tulppa.

Oikeastaan ei häntä silti voi sanoa rumaksi. Hän ei ole yhtään mitään. Häneltä puuttuu kaikki se, mikä tekee yleisihmisellisestä erikoisolennon. Mutta kaikesta huolimatta hän on onnellinen. Hän ei tunne kunnianhimoa eikä pelkkiä omakohtaisia toiveita; hän toivoo vain minun puolestani ja minun kanssani.

Viime vuonna hänen huomionsa on ollut kokonaan kohdistuneena Erkkiin. Joka päivä hän odottaa Erkin kosivan ja saa aivan sydämenahdistusta ajatellessaan, että nyt se tapahtuu.

Mutta kun huomenna menen hänen luokseen ja sanon: »Kristina, lähden tapaamaan erästä herraa, ja sinun täytyy auttaa minua» — niin hän on ihan varmaan näyttävä heti hieman hämmästyneeltä, mutta ei koetakaan tinkiä tai väittää vastaan. Hän on yksinkertaisesti ottava huomioonsa, että nyt ei ole puhe Erkistä ja kihlauksesta, vaan kevytmielisyydestä ja salaisesta tapaamisesta, ja kun kohtauksen hetki lyö, niin hän on istuva kotonaan ja tunteva sydämenahdistusta, kuten minäkin, ja hän, tuo syntinen aasi, on ajatuksissaan ahmiva hyvää ruokaani ja sampanjaani.

Helmik. 17 p:nä.

Luultavasti menen huomenna tapaamaan häntä. Kun olen kokenut sen, niin asetun lepoon. Tahdon jälleen ruveta siveäksi neitsyeksi, ja tahdon, ennenkuin menen kihloihin Erkin kanssa, menetellä kuten kuningatar Dagmar kuolinvuoteellaan: tunnustaa suuren rikkomukseni.

Olin aamupäivällä Kristinan luona. Ajatus salaisesta kohtauksesta sai hänet aivan innostumaan. Opetin hänelle hänen osansa. Hän tulee huomenna meille ja kutsuu minut päivällisille. Samalla hän lupaa äidille, että minut kyllä saatetaan illalla kotiin.

Koska meidän vanhempamme eivät seurustele keskenään — tuskin tuntevatkaan toisiaan — niin ei ilmituleminen ole lainkaan mahdollista.

Kristinasta koko juttu oli tavattoman jännittävä ja seikkailumainen. Lopuksi minun täytyi ihan huomauttaa hänelle, ettei nuoren tytön sovi olla niin kärkäs.

Helmik. 18 p:nä.

Pyhän Nikolain kellon lyödessä illalla seitsemää liukui solakka, hunnutettu naisolento Pikku Kuninkaankadulta Kuninkaan uudelle torille. Muuan kookas miesolento, joka oli nostanut turkkinsa kauluksen pystyyn, suuntausi samassa hetkessä häntä kohti. Herran kintereillä saapui vaunut. Ajuri paiskasi oven auki. Salaperäinen parimme hävisi vaunuihin, jotka sitten kuljettivat sen nopeasti pois.

Muutamia minuutteja myöhemmin pysähtyvät vaunut pimeään porttikäytävään. Ajuri on hypännyt maahan ja painaa erään oven laidassa olevaa kellonappulaa. Sisäpuolelta työnnetään teljin syrjään. Ovi avautuu, ja valkoisessa sähkövalossa näyttäytyy kumarrellen hännystakkiin puettu herrasmies. Hän avaa vaununoven, turkkeihin puettu herra auttaa alas erään hunnutetun naisen. Hännystakki-herra rientää edellä portaita ylös: »Tätä tietä, hyvä herrasväki. Olen varannut punasen kammion.»

— — — Näin lupaavasti, hiukan romantisesti alkoi ilta, josta pääasiallisesti koitui pettymys.

Tuskinpa kehtaan tunnustaakaan sitä: minun oli melkein ikävä. Kokonaista kolme tuntia kesti juhla. Me söimme — joukon herkkuja, mutta minua ei maittanut. Me joimme — luonnollisesti sampanjaa, mutta minun täytyi olla hirveän varovainen, voidakseni päästä »siivona» kotiin. Muuten istuimme pakinoiden yhtä sivistyneesti ja kohteliaasti, kuin jos olisimme olleet konfirmatsioni-perhepäivällisillä professori Magensin luona.

Mutta miten minua harmitti se, että tuo Don Juan oli pitävinään iltaamme perin onnistuneena. Syötyämme hän painui mukavasti nojatuoliinsa, maisteli mielihyvällä likööriänsä ja nautti sikaaristaan tuprutellen sitä veltosti ja varovaisesti. Samalla hän silmäili minua hyväntahtoisesti ja puhutteli minua suopealla, setämäisellä äänellä, ikäänkuin olisin ollut rintalapsi.

Kesken kaikkea hän kysäsi: »No, onko Teistä niin vaarallista juoda kanssani sampanjaa?»

Ei, jumala paratkoon, vaarallista ei se suinkaan ollut. Mutta eipä hupaistakaan, herraseni.

Koetin tuumailla, tekikö hän minusta pilaa, vai oliko hän luonnostaan niin kuiva.

Kerran hän tuntui minusta aivan toisellaiselta, se oli silloin kuin olimme saapuneet kammioomme ja tarjoilija oli poistunut. Seisoin kuvastimen edessä riisuen päällysvaatteita yltäni. Hän seisoi takanani auttaen minua ritarillisesti. Kun lopuksi olin taskukammallani järjestänyt otsasuortuvani ja sitten käännyin päin, tarttui hän minua kädestä ja virkkoi: »Saanko nyt oikein katsoa Teitä!»

Lausuin: »No, oletteko pettynyt? Harmittaako Teitä, että uhraatte illan näin rumalle tytölle?»

»Rumalle!» — hän vastasi. »Ei, päinvastoin». Hän seisoi hetkisen miettien. Sitten hän sanoi: »Toivottavasti ette vaadi imarteluja. Kaunis ette ole. Mutta Te olette kerrassaan suloinen. Te olette niin hieno ja nuori kuin keväinen lehti. Teidän värinne muistuttaa hedelmäpuun kukkia, enkä ole milloinkaan nähnyt suuta, joka olisi niin suuressa määrin kirsikan kaltainen kuin Teidän.»

Hän virkkoi nämä sanat varsin tyynesti, ikäänkuin ehdoin tahdoin hilliten niitä. Mutta äänen sävy oli niin hellä ja vakava; hänen katseensa loisti niin lämpimänä ja onnellisena. Eriskummallinen tunne valtasi minut sinä hetkenä, huimaavan autuuden, voitonriemun ja heikkouden tunne.

Tulin tajuihini, kun hän jatkoi niitä jokapäiväisimmällä äänellä: »Tahtoisin kernaasti suudella Teitä.»

Kuinka rumaa, kuinka typerää. Aivan samallaista kuin hänen käytöksensä ensi kerralla, kun hän aluksi ilmoitti ajurin odottavan.

Vastasin hänelle ankarasti ja vakavasti: »Nyt sanon Teille jotain, herra Mörch, ja sanon sen peittelemättä. Vietän kernaasti kanssanne tämän illan, olen nyt kerran tehnyt niin kevytmielisen päätöksen. Mutta suvaitkaa Te käyttäytyä siten, ettei minun tarvitse liian paljon katua tätä iltaa. Muistakaa, mitä olette luvannut.»

»Kyllä», hän sanoi, »senpä vuoksi kysyinkin saisinko suudella Teitä. Ilman tuota välipuhetta olisin suudellut Teitä omin luvin. Mutta pysyn sanassani: kohtelen Teitä aivan kuten itse haluatte. Siitä asiasta ei siis puhuta sen enempää.»

Hän lausui sen kohteliaasti ja hymyillen, ei näyttänyt ensinkään pettyneeltä tai loukkaantuneelta. Ja lopun iltaa hän pysyi yhä yhtä kohteliaana, tyytyväisenä ja hymyilevänä. Mutta hän oli sittenkin muuttunut.

Että tuo järkähtämättömän rauhallinen elostelija, joka illallisen kestäessä ja sen jälkeen suopean hyväntahtoisena jutteli tyttösen, luonnollisesti liian typerän ja mitättömän tyttösen kanssa, oli sama Romeo, joka jo ennakolta oli saanut saman pikku Julian posket polttamaan — ei, se oli vielä käsittämättömämpää kuin tuo äkillinen muutos, joka viime kerralla oli tapahtunut hänessä. Minkähänlainen hän oikeastaan on? Totta puhuen hän ei vaikuta ensinkään näyttelijältä; päinvastoin, hänessä on niin vähän teeskentelyä. Kuitenkin tuntuu minusta siltä, kuin näyttelisi hän kaiken aikaa komediaa ja koettaisi saada minut ymmälleni esiintymällä milloin niissäkin osassa.

— — — Hän sai tietää kuka olin. Täytyihän minun täyttää lupaukseni. Luulenpa, että hän hämmästyi sangen suuresti, vaikk'ei tahtonutkaan näyttää sitä. Hän sanoi vain: »Vai niin!» ja tirkisti minuun niin oudosti. Varmaankaan hän ei ollut uskonut, että kuuluin niin hyvään perheeseen. Mutta yleensä antoi paljastautumiseni hänelle paljon ajattelemisen aihetta.

Hetken kuluttua hän virkkoi: »Siis tunnette kai arkkitehti Glerupin?»

»Kiitos kysymästänne, varsin hyvin. Kaipa Tekin?»

»Tiedättekö sen?»

»Tiedän. Erik Glerup on sangen usein puhunut Teistä. Hänessä Teillä on hyvä ystävä — ja ihailija.»

»Niin, Glerup on intoilija.»

Tämä sai minut nauramaan.

Hän: »Mikä Teitä naurattaa? Glerupin innostusko minua kohtaan?»

Minä: »Suoraan sanoen, se juuri. Tunnustan Teille, että olen hieman pettynyt.»

Mutta luuletteko tämän ilkeyden vaikuttaneen vähääkään herra Mörchiin? Hän päinvastoin hymyili erityisen tyytyväisenä, kohotti lasinsa, vilkutti minulle silmää ja sanoi: »Glerupin malja, neiti! Minä en ole pettynyt tavatessani sen henkilön, jota hän on minulle ylistellyt.»

Kuinka tämä mielenrauha kiusasi minua. Kaikki — kaikki on hänelle varmaan niin peräti samantekevää. Istuessaan nojatuolissaan hän näytti siltä, kuin ei mikään maailmassa olisi voinut järkyttää hänen velttoa hyvinvointinsa. Luulenpa, että jos taivas olisi revennyt ja pari enkeliä tupsahtanut hänen syliinsä, niin hän olisi ainoatakaan ilmettä muuttamatta sanonut heille »maljanne!» Ja varmaankaan hän ei uhraa pienintäkään ajatusta sille asialle, pidänkö hänestä vai enkö. Sain siitä erinomaisen todistuksen, kun lähdimme ravintolasta. Lautaseni luona oli ollut kaunis kukkavihko. Oikeastaan olisin kernaasti ottanut sen mukaani ainoan seikkailuni muistoksi, mutta ensin sanoin koetteeksi: »Sääli noita ihania kukkia; mutta tuskinpa uskallan viedä niitä kotiin.» Tähän hän vastasi aivan kuivasti: »Eipä niitä kannatakkaan säilyttää. Ne ovat jo puoleksi kuihtuneita.» Totta tosiaan, mikä tulinen ja runollinen ritari!

Hän saattoi minua vaunuissa Toivonsaaren puistokujan kulmaan. Matkan päätä lähestyessämme hän kysyi, milloin ja missä tapaisimme toisemme uudelleen. Vastasin, ettemme tapaisikaan sen enempää.

»Herra varjelkoon», hän sanoi, »älkää nyt olko niin ankara. Olen niin iloinnut ajatellessani, että kävisitte kerran luonani. Siellä meillä olisikin paljon mukavampaa kuin ravintolassa.»

»Ei, se ei käy päinsä. Enkä minä tahdokaan.»

»Niin, niin.»

Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Mutta vaunujen pysähtyessä hän sanoi, ja hänen äänessään oli jälleen tuo hillitty, kaunis sointu:

»Nyt voitte uskoa minua tai olla uskomatta. Mutta en ole milloinkaan tavannut niin suloista tyttöä, kuin Te olette. Ja olen hyvin pahoillani, kun ette tahdo tavata minua sen enempää. Hyvästi ja kiitos tästä illasta.» Hän avasi vaununoven, ja kun ojensin hänelle käteni jäähyväisiksi, niin hän taivutti päätään ja suuteli sitä.

»Nyt voitte uskoa minua tai olla uskomatta…» Niin, jos tietäisin, mitä voisin. Jos tietäisin, milloin hän on rehellinen ja milloin hän näyttelee. Mutta samantekevää, nythän kaikki on mennyttä, ja parasta se onkin.

Auttamattomasti mennyttä. Sillä eihän hän edes ehdottanut uutta kohtausaikaakaan. Todistaako se oikeastaan, että hän on niin halukas tapaamaan minut uudelleen?

Ohitse on seikkailu. Ja hyvä oli, ettei siinä ollut enempää seikkailua. Punastumatta liikoja — tiesinhän että se oli mennyttä — kerroin äidille, joka odotti minua, pitkän jutun Kristinan luona vietetystä illasta.

Mutta entäpä jos hän ei olisikaan pyytänyt minulta tuota suudelmaa… entäpä jos hän olisi jatkanut kiehtovaa lauluansa… entäpä jos hän olisi käyttänyt hyväkseen heikkouttani!

Olisittekohan Te kunnollinen mies, herra Mörch, vaiko vain pikkuruikkusen — tyhmä?

Helmik. 19 p:nä.

Kristina käväsi täällä iltapäivällä saadakseen kuulla, minkälaista eilen oli ollut. Säästääkseni häntä mielipahasta — ja päästäkseni joutumasta naurettavaksi — annoin hänelle loistavan kuvauksen illan kevytmielisistä iloista. Ja koska Kristina on romantinen luonne, lainakirjasto-sielu, kerroin hänelle, että ritarini oli tuonut mukanaan ruusunpunasen silkkinaamion, jonka asetin kasvoilleni joka kerta, kun tarjoilija astui sisään, koputettuaan ensin kolmasti ovea.

Jokainen viinipullo, jonka avasin, sai Kristinan pyöreän pään kuumenemistaan kuumenemaan, ja lopuksi hän kysyi aivan pyörällään ja hullaantuneena: »Mutta sitten, Julia… milloin hän suuteli sinua?»

Olisin kernaasti katsellut itseäni, kun loukkaantunein kreivitär-ilmein vastasin: »Säästä minua typeryyksistäsi, Jaana. Luuletko, että hienot ihmiset suutelevat sellaisissa tilaisuuksissa?»

Häpeissään huomautti Kristina: »Luulin, että sekin kuului asiaan.»

»Niin» — selitin perinpohjaisen kokemukseni nojalla — »mutta hienoissa tilaisuuksissa suudelma tulee vasta hyvin myöhään. Ensin täytyy ritarin kohdella naistaan kauan erittäin kunnioittavasti, sitten hän vaipuu jonakin päivänä polvilleen, ja jos hänen daaminsa silloin arvelee hänen ansaitsevan palkinnon, niin hän ojentaa ensin kätensä ja sitten poskensa hänen huultensa kosketettaviksi.»

Ihailun valtaamana katseli Kristina minua ja huoahti: »Niin, niin, mutta ainoastaan hyvin hienoja ja lahjakkaita naisia kohdellaan sillä tavoin.»

Viimein pidin pienen esitelmän siitä, että lopulta tuottaa kuitenkin kiusausten voittaminen ainoan pysyväisen onnen. Vaikka seikkailuni olikin ollut tavattoman onnistunut ja ritarini erittäin kohtelias ja rakastunut, niin olin kuitenkin päättänyt kieltäytyä tapaamasta häntä sen enempää.

Kristina hyväksyi sankarillisen päätökseni, mutta itki säälien tuota turhaan riutuvaa paimentani.

Mitäpä jos hän tietäisi, että paimenen nimi on Alfred Mörch, joka pyytää paimenettareltaan suudelmaa samallaisella äänellä kuin juustopalasta.

Helmik. 21 p:nä.

Aamulla — jumalan kiitos että otin itse vastaan postin — karhumakirje suutariltani. Kuusitoista kruunua olen hänelle velkaa kiiltonahkakengistä, jotka ostin Erkin enon tanssijaisiin; äiti luuli minun maksaneen ne rahoilla, jotka helmikuun 1 p:nä sain kreivitär Björneklolta.

Valitettavasti ei käynyt niin. Sillä minä olen raha-asioissa maailman kevytmielisin ihminen. Kreivittäreltä saamani rahat olin velkaa ompelijattarelleni, ja se rähjä selitti, ettei hän voinut odottaa kauempaa.

Nyt olen kauniisti kiinni. Olen tehnyt selvän tilastani ja velkoja on seuraavasti: 16 kr. suutarille (ehdottomasti maksettava hyvin pian), 5 kr. hansikasten tekijälle (ei myöskään suvaitse viivyttelyä) ja 5 kr. Kristinalle — kaiken kaikkiaan 26 kr. Omaisuutta minulla on puolentoista kruunua, eikä äyriäkään enempää. Kreivittären työ on valmis, eikä toistaiseksi ole tietoakaan uudesta tilauksesta. Ne kymmenen kruunua, jotka kuukausittain saan vanhemmilta, katoavat kuin kaste auringonpaisteessa.

Mitä tehdä? Äiti ei voi auttaa minua, enkä sitäpaitsi uskalla tunnustaa, että olen salannut häneltä totuuden. Koettaisinko kääntyä isoäidin puoleen? Mutta hänelle on niin vaikea selittää; pelkään, että sanat tarttuisivat kurkkuuni.

Kyllähän tiedän, mistä saisin rahaa. Erkki tulisi kerrassaan iloiseksi, jos pyytäisin häneltä apua. Mutta en kehtaa kääntyä hänen puoleensa. Ja eikö hän käsittäisi sitä väärin? Niin, jos olisimme kihloissa. Mutta nyt! Ei, ei, oman itseni tähden se ei käy päinsä.

Kylläpä onkin sietämätöntä olla nuori tyttö. Joka taholle ja joka tavalla on silloin riippuvainen — yhteiskunnallisessa, siveellisessä ja aineellisessa suhteessa. Olisipa vain rahaa kyllin, niin viis muusta. Silloin voisi tehdä, kuten haluaisi. Voi, kuinka ihanaa olisi olla velaton, ei tarvitsisi kieltäytyä mistään! Ei tarvitsisi joka kerta, kun on kysymyksessä uuden puvun hankkiminen, kääntyä äidin puoleen, jonka taas on osaltaan lähdettävä isän puheille, joka murisee ja kiukuttelee ja vastaa kymmenen kertaa kieltävästi, ennenkuin vetää esille rahat. Kuinka sellaiset rahat inhoittavat, joita suorastaan on kerjättävä ja jotka sitten heitetään anojalle nyrpein naamoin.

Voisinhan tietysti mennä naimisiin Erkin kanssa. Se minut päästäisi pälkähästä. Erkki ei minulta kieltäisi mitään. Hän täyttäisi ilolla kaikki pienet toivomukseni; hän näkisi minut mielellään niin hienona ja sievänä kuin suinkin.

Kaksi kuukautta sitten olin varma siitä, että naisin Erkin. Se oli minusta ikäänkuin ennakolta määrätty asia, jota ei käynyt muuttaminen.

Mutta kun hän sitten saapui, rupesin empimään. Ja nyt se tuntuu minusta kerrassaan mahdottomalta. Ikäänkuin heittäisin itseni menemään, luopuisin kaikesta suuremmasta onnesta — ainoastaan pelastuakseni arkielämän pienistä ikävyyksistä.

Tosin tämä on vain turhaa haaveilua. Sillä mikä muu suurempi onni minua odottaisi? Mutta en sittekään voi. Käyköön kuinka hyvänsä.

Helmik. 22 p:nä.

Elämä ei kuitenkaan ole niin peräti surkeata. Ja on olemassa ystävällinen kaitselmus, joka pitää huolta hätääntyneistä pikku tytöistä. Minun kaitselmukseni on vanha nainen, joka istuu myssy päässään sohvassa ja on nimeltään isoäiti.

Sykkivin sydämin soitin aamupäivällä hänen ovikelloaan. Vanha Maria avasi oven ja sanoi: »No, sepä hauskaa, että Julia neiti saapui. Rouva onkin kaivannut niin kovin neitiä.»

Istuin isoäidin luona — tavallisella vierailupaikalla, nojatuolissa aivan sohvan edessä. Pöydällä oli tavallisuuden mukaan hiukan virvokkeita: lasi kirsimarjalikööriä ja lautasella kakkuja.

Isoäiti istui katsellen minua suurilla, rauhallisilla silmillään. Kerroin — hieman hermostuneena — mitä oli tapahtunut senjälkeen, kuin olin viimeksi käynyt hänen luonaan. »Syöhän, lapsi», hän sanoi. »Ja juo toki liköörisi, se nostaa punan poskille.» Tyhjensin lasin yhdellä kertaa saadakseni rohkeutta, ja rupesin pureskelemaan kakkua, mutta se takertui kurkkuuni. Sillävälin soitin suutani, mutta tuskin tiesin, mitä sanoin. Isoäidin katse ei väistynyt minusta, ja silloin tällöin hän nyökkäsi miettiväisesti. Äkkiä hän sanoi: »No, lapsi kulta, mikä sinua vaivaa?» — »Ei mikään, isoäiti…» Mutta samassa täyttyivät silmäni kyynelillä.

Isoäiti nyökkäsi jälleen ja sanoi melkein viekkaalla äänellä: »Nousehan, lapsi, ja käy kaapin luo.» — »Kyllä, isoäiti.» — »Avaa ylin laatikko ja ota siitä eräs harmaa kirja, jonka kannessa on numeroita.» — »Tässä se on, isoäiti». — »Kirjan sisässä on muutamia sinisiä papereita. Kaksi niistä kuuluu sinulle…»

Sinä suloinen, siunattu isoäiti, sinä viisain ja parhain kaikista ihmisistä…

— — — Nyt olen pelastettu. Suutari on saanut rahansa ja hansikkaiden tekijä voi odottaa ensimäiseen päivään. Oikeastaan olisi hänen pitänyt saada 5 kr, mutta kotiin palattuan kerjäsi Frans ne minulta. Poika parka, hän onkin aina pulassa, ja tänään en hennonut nähdä häntä murheellisena.

Päivä on ollut minulle hyvä.

Erkki tuli illalla. Hänkin oli oivallisella tuulella. Meidän välillämme tapahtui seuraava keskustelu:

»Tiedätkö, Julia, sinä alat onnistua. Sinuun kiinnitetään huomiota, pidetäänpä sinua kauniinakin.»

»Todellakin? Niinkö tehdään? Kuka sitten?»

»Alfred Mörch.»

Minä, sisällisesti pelon lamauttamana, näennäisesti välinpitämättömänä:

»Eihän hän tunnekaan minua.»

»Hän on nähnyt sinut kadulla. Hän kulki erään ystävän kera, joka tiesi kuka sinä olit. Ja sanonpa sinulle, että hän oli aivan haltioissaan tähtesi. En ole koskaan kuullut hänen käyttävän niin voimakkaita sanoja naisesta puhuessaan.»

»Tietysti minun pitäisi olla mielissäni. Mutta anteeksi: sitä en ole. En välitä herra Mörchin arvosteluista.»

— — —

Välitän yhtäkaikki hänen arvosteluistaan. Nimittäin minua huvittaa se, että sittenkin olen tehnyt tuohon puukuvaan jonkinlaisen vaikutuksen. Hän ei siis olekaan unohtanut minua. Niin, niin, herraseni, se miellyttää minua aivan erityisesti.

Nyt haluaisin vain tietää, onko hän ehdoin tahdoin ylistellyt minua Erkille, jotta sitten saisin itse tietää siitä. Olisikohan Erkki tässä tietämättään lemmen lähetin toimessa? Ajatus ei ole hullumpi, mutta ei juuri varsin hienokaan. No, jos herra M:llä on sellaisia aikeita, niin olenpa iloinen, että se vastaus, jonka hänelle annoin lähetin kautta ei juuri ole kehottavaa laatua.

Helmik. 25 p:nä.

Iltapäivällä saapui Erkki. Yksin jäätyämme hän veti puolittain nolona taskustaan kirjeen ja ojensi sen minulle. En tuntenut käsialaa ja kysyin: »Keneltä!» — »Katsohan itse», hän sanoi. »Se onkin muuten vain leikkiä.»

Kirje oli Alfr. Mörchiltä, joka pyysi minua illastamaan Erkin kanssa hänen luonaan. Ensin tunsin suuttumusta. Minusta molemmat, sekä Erkki että Mörch, olivat menetelleet yhtä mauttomasti. Mutta juuri kuin parhaillani läksytän Erkkiä hänen käytöksensä vuoksi, osuu katseeni edessäni lepäävän kirjeen ensi rivien alkukirjaimiin, ja luen niistä sanan — pysähdyn puheessani, punastun, hämmennyn, nousen tuoliltani ja lähden huoneeseeni. Siellä lasken kirjeen eteeni:

»Tämä lienee hävytöntä herralta, joka on Teille aivan outo. Mutta yhteiseen ihailijaan luottaen uskallan kysyä: voisitteko Erkin kera saapua luokseni, Olkitorin 38:nteen, torstaina 1/2 7 i.p., niin söisimme yhdessä illallista minun erakkomajassani?

Toivon, että suotte anteeksi rohkeuteni sekä tämän naurettavan kutsun; ääretön ihailuni Teitä kohtaan on tähän syynä. Erkin puheista päättäen uskon, että hänen älykäs ystävänsä on löytävä kirjeestäni sen oikean ajatuksen. Ehkäpä hän onkin puhunut tässä totta! Toivon myöskin kutsukirjeeni tapaavan Teidät niin hyvällä ja suopealla tuulella, että Te armeliaana myönnytte pyyntööni. Yhteinen ystävämme on myös lupautunut kuljettamaan perille suosiollisen vastauksenne. Vakuutan Teille odottavani sitä ikävöiden ja levottomana.

Nöyrin tuntematon ihailijanne

Alfr. Mörch.»

Näennäisesti ei tässä kirjeessä ole mitään mystillistä tai erikoista Mutta jos avuliaan vaiston opastamana lukee rivien alkukirjaimet ylhäältä alaspäin, niin löytää kirjeestä toisen kirjeen, pienen salaisen lipun, jonka sisällys on seuraava: »Toivon, että tulette yksin.»

Ei, satunnaista se ei voinut olla. Sen täytyi olla sukkelasti keksitty juoni, josta rohkea kosijani päälle päätteeksi antoi minulle oikeassa kirjeessä viittauksen, sanoessaan: »Erkin puheista päättäen uskon, että hänen älykäs ystävänsä on löytävä kirjeestäni sen oikean ajatuksen.»

Miksi kieltäisin sitä? Minusta pila oli erinomainen. Mielestäni oli varsin romaanimaisen, jopa seikkailumaisenkin rohkeata ottaa osaa tuollaiseen kaksimieliseen kirjeenvaihtoon, joka oudoille oli viatonta ja samantekevää, mutta toi asiaan perehtyneille salaisen sanoman.

Kirjoitin nopeasti vastauksen ja vein sen Erkille. Ankaran arvokkaana pyysin häntä lukemaan sen, lausuen samalla toivovani, että vastaisuudessa säästyisin hänen ja hänen ystävänsä kujeilta.

Vastaukseni oli seuraavanlainen:

»Kunnioitettava Herra!

Ehkä olisin Teille vihanen, ellen olisi niin hyvällä tuulella. Oikeastaan kai Teidän toverinne, tuo kevytmielinen ilveilijä Erkki, ansaitseekin kujeesta enimmän moitetta, ja hänelle olenkin suuttunut.

J. M.»

Näin selvästi, ettei vastaukseni miellyttänyt Erkkiä. Toivokaamme, että herra M. antaa sille enemmän arvoa, hän kun on löytävä siitä sen »kenties», jonka molemmilla vaakalaudoilla Julian hyve ja kevytmielisyys kieppuvat vaarallisen koetuksen alaisina.

Maalisk. 3 p:nä.

Ihmeellinen, unohtumaton ilta. En ole koskaan kokenut niin ihanaa. Nyt tiedän, minkälaista on olla onnellinen.

Se on kaunista kuin uni, ja se väikkyy mielessäni unen hämärin ääriviivoin.

Olen ollut valoisassa, loistavassa maailmassa, missä kaikki oli juhlallista — ja juhlallista minua varten; missä kaikki oli järjestetty ilahuttamaan minua ja missä toivomukseni oli arvattu ja täytetty jo ennenkuin ne olivat sydämessäni syntyneet; niissä lausuttiin vain miellyttäviä ja teeskentelemättömästi valittuja sanoja; niissä kaikki näytti olevan järjestetty vain nautintoa varten… nautittavaksi hienosti ja ilman rajuutta, juuri sen verran, että se synnytti sanomattoman hyvinvoinnin tunteen; niissä vallitsi rauha ja turvallisuus, missä ei mikään voinut pelottaa arkaa pikku tyttöä.

— — —

Muistan sen kaiken vain unena, vaaleansinisen autereen verhoamana unena.

— — —

Hiipien ylös narisevia portaita myöten, aroin katsein pälyten kaikkia ovikilpiä. Sitten äkkiä tukahuttavaa sydämenahdistusta hänen nimensä ilmaantuessa. Mutta samassa on ovi auki, ja opastava käsi vetää minut varovasti sisään.

Eräästä huoneesta lankeaa hillittyä valoa; kauempaa, oviverhojen lomitse näkyy voimakas juhlavalaistus. Sitten seison sen keskellä ja katselen ympäri isoa huonetta, jossa on paljo huonekaluja. Ja muuan ääni toivottaa minut tervetulleeksi, kasvot hymyilevät minulle ja ääni jatkaa: »Kiitos siitä, että tulitte. Olen ikävöinyt Teitä. Olkaahan nyt kiltti ja heittäkää päällysvaatteenne, niin vietämme oikein hauskan illan.» Levottomuuteni on yhtäkkiä kadonnut, tunnen itseni niin varmaksi ja turvalliseksi, ojennan hänelle käteni ja me hymyilemme toisillemme kuin hyvät vanhat ystävät, jotka iloitsevat nähdessään toisensa jälleen.

Niin olen heti lumouksen vallassa. Tunnen olevani aivan kuin kotonani näissä huoneissa, joiden kalusto tosin on kallisarvoinen ja harvinainen, mutta ei ensinkään komeileva, tarjoten vain lepoa ja mukavuutta ruumiille ja mielelle. Tunnen olevani valtijatar, talon rouva, jona minua kohdellaankin; tunnen kuuluvani tänne, vain tänne.

Minut johdetaan pöytään. Hiljainen, vanhanpuoleinen palvelijatar tuo ruoan sisään ja vie sen pois, vaihtaa lautasia, asettaa esille viiniä, tekee kaiken tämän määräyksiä saamatta. Hän näyttää pitävän sitä aivan luonnollisena asiana, että istun emäntänä hänen herransa pöydässä; hän katselee minua ystävällisesti, ja minä nyökkään hänelle.

Me syömme, juomme ja pakinoimme; ritarini kasvot säteilevät rakastettavaisuutta ja iloa — en olisi koskaan uskonut niiden voivan säteillä niin. Me hymyilemme ja kilistämme, ja kun olemme lopettaneet ateriamme, niin suutelee hän kättäni, tarjoaa minulle käsivartensa ja johtaa minut saliin, jossa palaa joukko kynttilöitä ja lamppuja, luomatta kuitenkaan häikäisevää valoa. Siellä on lämmintä ja hyasinttien suloista tuoksua, siellä vaivun ihanaan lepoon suunnattomaan nojatuoliin, hän varustaa sen pieluksilla ja työntää eteeni jakkaran. Sitten hän puuhailee hiljaa ympärilläni, tarjoaa paperossin, kaataa lasiin keltasta likööriä ja istuutuu itse vasta sitten, kun on kysynyt minulta, istunko oikein mukavasti ja kaipaanko vielä jotain.

Ja nyt tuntuu siltä, että mieluimmin jäisin istumaan näin ikuisiksi ajoiksi… tänne hänen kauniiseen, valoisaan huoneeseensa kuunnellen, kuinka hän puhuu minulle niin hilpeästi ja hillitysti, niin älykkäästi ja ikäänkuin muita ihmisiä hienommin, ja katselee minua niin iloisesti hymyillen silmillä, jotka eivät ole ensinkään mustat ja vaaralliset, vaan lapselliset ja hyvät. Minusta tuntuu — niin, onhan se typerää, mutta minusta tuntuu, että muutun hänen huoneessaan pieneksi lapseksi, ja että hän hoivaa minua kuin maailman parhaat vanhemmat.

Ja mitä silloin auttaa se, että pidän itseäni tyhmänä ja sanon, että hän kenties itsekseen nauraa minulle ja tekee minusta pilaa? Kukaan ei ole milloinkaan kohdellut minua siten kuin hän tänä iltana, niin suuremmoisesti, niin täydellisesti. En välitä siitä, salaako hän mielessään jotain pahaa tai kavalaa ajatusta; en tahdo tietää siitä. Tiedän vain sen, etten enää pääse hänen vallastaan. Tiedän, ettei hänen olisi tarvinnut pyytää minua tulemaan uudelleen, sillä olisin joka tapauksessa tullut.

…Tiedän, että rakastan häntä ja että olen sanomattoman onnellinen, että olen viettävä yöni itkien.

Maalisk. 4 p:nä.

Olen kulkenut kaiken päivää unessa. Tuskin tiedän, mitä olen sanonut ja tehnyt. Muistan vain, että olen ollut niin kumman ja suloisen alakuloinen, olen pitänyt kaikkea kauniina ja kaikkia ihmisiä hyvinä. Minusta tuntuu, että olen itse ollut niin lempeä ja hyvä ja että minun on täytynyt osoittaa kaikille täällä kotona pitäväni heistä.

Tein ihanan kävelyretken leudossa kevätilmassa, ensimäisenä kevätpäivänämme. Koko ruumis on niin suloisen väsynyt, tahdon nukkua hyvin, nukkua ja uneksia.

Maalisk. 10 p:nä.

Minut on vallannut ikuinen levottomuus. Jokainen päivä kiidättää minua eteenpäin pelon ja kuolemanhalveksimisen, taivaansinisen riemun ja mustan epätoivon pyörteessä. Minne tämä johtaa? Mitä tahdon, ja mitä hän tahtoo minusta?

Mutta kaiken läpi kajahtaa yhä toistuen tuskallinen huuto: rakastaako hän sinua? Onko hän vain kiintynyt sinuun hiukkasen enemmän kuin johonkin muuhun nuoreen naiseen, samantekevää keneen, jonka hän kohtaa tiellään?

Olin eilen jälleen hänen luonaan. Olin toivonut, että hän sanoisi jotain, mikä valaisisi asiaa. Mutta hän oli yhä samallainen kuin ennenkin: hyvä, hellä, hurmaavan suloinen, mutta niin äärettömän passiivinen, niin välttelevä ja pidättyvä.

Koetin kuitenkin päästä perille. Kysyin: »Mitä Te oikeastaan arvelitte saadessanne tuon ensimäisen kirjeeni?» — »Arvelin, että sen lähettäjä oli rakastunut minuun!» hän vastasi levollisesti. »Mutta kun sitten saitte tietää, että syynä oli vain veto, mitä sitten?» Hän tirkisti minuun hymyillen, ennenkuin vastasi: »Rehellisesti sanoen en uskonut hetkeäkään tuohon vetoon.» — »Te luulitte siis kuitenkin, että olin Teihin rakastunut?» — »En, mutta Teidät nähtyäni toivoin, että rakastuisitte.»

Olin hetkisen ääneti. Sitten uskalsin tehdä seuraavan kysymyksen: »Ja jos nyt todellakin rakastuisin Teihin… (valhetellen) minä en ole, uskokaa pois… mutta jos…» — »Silloin olisin hirveän iloinen.» — »Mutta se olisi surkeata minulle, sillä Te… Te…» Nyt hänen olisi pitänyt lausua se sana, jota toivon ja odotan; mutta sen sijaan hän vastasi vain, ikäänkuin lopettaen sen asian: »Rakas neiti, eihän siihen kysymykseen valitettavasti ole syytä. Mutta teroitan jälleen mieleenne, mitä alun pitäen olen Teille sanonut: Teitä ei minun puoleltani uhkaa mikään vaara. En pyydä Teiltä koskaan enempää, kuin mitä vapaaehtoisesti annatte minulle. Te saatte kokonaan järjestää meidän suhteemme. Olen iloinen ja kiitollinen, kun käytte luonani ystävätärenä; nautin jo siitä, että näen Teidät asunnossani. Mutta (hymyillen) jos Te jonakin päivänä tarjoaisitte minulle jotain enemmän, niin olisin hyvin onnellinen.»

Tavallaan hän luonnollisesti menettelee kauniisti ja hienosti, kun ei vaadi minulta mitään. Mutta olisiko hän niin »hienotunteinen», jos hän todellakin olisi minuun rakastunut? Ja onko hienotunteisuus muuta kuin varovaisuutta, vastuunalaisuuden ja ikävyyksien pelkoa?

Välistä tunnen häntä ajatellessani raivoisaa halua tehdä hänelle jotain pahaa, iskeä kynteni hänen kasvoihinsa ja nylkeä häneltä naamari… repiä, raastaa hänet palasiksi nähdäkseni, eikö takana ole mitään intohimoa. Osanneeko hän nauraa oikein äänekkäästi, osanneeko hän itkeä, osanneeko hän ylipäätään tuntea voimakkaasti, kuten muut ihmiset? Ajatuksissani voin vihata häntä — hänen alituista hymyilevää rakastettavaisuuttaan, hänen järkkymätöntä ylemmyyttään, hänen moitteetonta virheettömyyttään. Hän on koneisto eikä ihminen, jossa on verta, sydän ja hermot.

Mutta tiedän sen: nähdessäni hänet, istuessani hänen luonaan lankeaa kaikki kapinallisuuteni tahdottomana hänen edessään, hän tuijottaa kaiken vastustusvoiman sielustani varmalla, hymyilevällä katseellaan, ja hänen lempeä, luja levollisuutensa vallitsee minua, niin etten ajattelekaan muuta kuin tehdä hänelle mieliksi, en halua muuta kuin alistua hänen valtaansa ja totella häntä.

Hän sanoo, että minun on järjestettävä meidän suhteemme. Eikö hän sitten tiedä, että minä olen hänen vallassaan ja että hän voi tehdä minulle, mitä haluaa?

Maalisk. 12 p:nä.

Kauhistun itseäni. Minä, joka en ennen ryhtynyt mihinkään uskomatta asiaani äidille ja kysymättä häneltä neuvoa, minä valehtelen hänelle nyt pahemmin kuin kiinalainen. Kuinka halpamaiselta, vastenmieliseltä ja nöyryyttävältä tuollainen valehteleminen tuntuu. Enhän oikeastaan häpeä sitä, että rakastan häntä ja käyn hänen luonaan. Muulle en elämässäni pane arvoa. Tunnen kasvavani rakkaudestani. On kuin olisin ennen kitunut varjossa ja vasta nyt puhkean kukkaan, saan rehevyyttä ja väriä auringossa. Miksi minun täytyy niin kurjasti tahrata, halventaa onneni peittelemällä ja valehtelemalla?

Mutta jos olisin rehellinen, jos sanoisin totuuden, silloin minun olisi joko heti luovuttava hänestä tai lähdettävä kotoa ja paettava — minne? Ensimäinen on minulle mahdotonta, ja jälkimäiseen minulla ei ole uskallusta. Niin, jos hän sanoisi: »Tule luokseni!» Mutta ei, ei, sitä hän ei tee, enkä minäkään vaadi häneltä sitä uhria. Ei siis ole muuta pelastusta: minun täytyy valehdella, valehdella valehtelemistani, käydä varhain onneani nauttimassa, hiipiä kotiin sen luota kuolontuska sydämessäni, aina valmiina kuulemaan murhaava tuomioni: sinä olet joutunut ilmi.

Valehtelen niin, että veri uhkaa häpeästä pursuta ulos kynsistäni. Valehtelen mielipuolen tavoin, sillä en voi keksiä järjellisiä ja luonnollisia syitä alituiseen poissaolooni. Käsittämätöntä, ettei äiti vielä ole huomannut mitään.

Kauheinta on se, että minun täytyy käyttää ystävyyttä Kristinaa kohtaan rakkauteni salaamiseksi. Täytyy kieltää hänet, joka on ylpeyteni, ja olla kuuluvinani toiselle! Olla pakotettu mielistelemään Kristinaa saadakseni häneltä apua. Hän on nyt jo, tuntien tarpeellisuutensa, ruvennut käyttäytymään melkein röyhkeästi ja tunkeilevasti. Hän tekee kysymyksiä, jotka loukkaavat minua, ikäänkuin pyhintäni saastutettaisiin, ja raa'alla plebeiji-ahneudella käy hän käsiksi sieluni hienoimpiin salaisuuksiin, joita en uskalla edes paljastaakaan itselleni.

Hän voi tehdä minut niin epätoivoiseksi, että saattaisin lyödä häntä päin pyöreitä kasvoja. Varsin vähän rakastettava isä-ukko, olisin voinut suudella sinua, kun eilen päivällispöydässä sanoit minulle: »Mikä hemmetti sinut nyt on kiinnittänyt tuohon Kristinaan niin sairaalloisen intohimoisesti? Herra paratkoon, aivanhan hän on kuin makkara, jolle on tehty kädet ja jalat tulitikuista.»

Maalisk. 16 p:nä.

Hän kysyi minulta tänä iltana, aioinko mennä naimisiin Erkin kanssa. Vastasin ehdoin tahdoin vältellen ja epämääräisesti. Tahdoin nähdä minkä vaikutuksen se teki häneen.

Hän sanoi silloin:

»Erkistä on tuleva kelpo aviomies. Niin paljoa en voi sanoa itsestäni. Kuulun niihin ihmisiin, joita kenties tapaa mielellään muutaman kerran, mutta jotka käyvät sietämättömiksi, kun heidän kanssaan seurustelee päivät päästään. Olen sekä itsepäinen että ärtyinen, ja kun tutkin jotain osaa, niin ei ole hyvä tulla lähelleni. Kenties ette usko sitä, mutta toisinaan suorastaan kärsin, jos minun täytyy puhua jonkun ihmisen kanssa. Vaimoni saisi viettää varsin surkeata elämää.»

Tähän huomautin: »Kiitos varoituksestanne. Älkää pelätkö. En toivo ensinkään joutuvani kanssanne naimisiin. En ole koskaan pitänyt Teitä avioliittoehdokkaana.»

Sitten hän palasi takaisin aineeseemme.

»Siis Erkin kanssa Te voisitte mennä naimisiin?» hän kysyi.

Hän istui rinnallani sohvassa; oikea käteni lepäsi edessäni olevalla pöydällä. Kun en heti vastannut, tarttui hän käteeni ja toisti kysymyksensä, melkein kuiskaten. Silloin sanoin, tai luulen sanoneeni, että kerran tosin ajattelin, että minun pitäisi mennä naimisiin Erkin kanssa, mutta nyt… »Entä nyt?» kuulin hänen kuiskaavan. »Nyt tiedän, että se on mahdotonta.» — »Ja minkä vuoksi?» Hänen kasvonsa olivat aivan likellä omiani, hänen silmänsä katsoivat niin pyytäen, niin lämpimästi, tunsin veren nousevan päähäni, silmissäni säkenöi, korvissani suhisi, minua huumasi… ja sitten… Niin, silloin hän suuteli minua tai minä häntä, kuulin hänen sinuttelevan minua ja pidin mitä luonnollisimpana sitä, että minäkin sinuttelin häntä. Ja sitten en muistakkaan muuta, kuin että hän sulki minut syliinsä ja toisteli äänellä, joka yhä vielä väräjää korvissani ja saa sydämeni onnesta rajusti sykkimään: »Oma suloinen pikku tyttöni, viehättävä pikku tyttöni.»

Muistanpa sentään muutakin. Sanoin: »Mutta enhän minä ole ensinkään viehättävä.» Ja hän vastasi: »Olet viehättävämpi kuin kukaan muu. Sinä olet hempein, viehkein ja hienoin mitä maailmassa on. Sinä olet juuri sellainen, mitä vanhat runoilijat sanoivat hurmaavaksi impyeksi.»

Kotiin palattuani minun täytyi katsoa kuvastimeen. Ja totta tosiaan huomasinkin itseni sieväksi. Sellaista kai nimitetään suggestioniksi. Hän runoilee minut kauniiksi, ja niin tulenkin kauniiksi.

Maalisk. 20 p:nä.

Pelkään päiväkirjaani. Useita kertoja olen ottanut sen esille, mutta olen pannut sen jälleen pois kirjoittamatta siihen. Sillä senhän edessä minun täytyy katsoa totuutta silmiin, tehdä selkoa asioistani ja selvittää itselleni, miten minun käy. Enkä uskalla katsoa nykyisyyteen sen enempää kuin vastaisuuteenkaan.

Tiedän, että olen joutunut luisulle pinnalle ja että tieni käy auttamatta alaspäin. Aavistan, mitä onnettomuuksia ja kauhuja siellä syvyydessä piilee, ja kuitenkin se vetää minua vastustamattomasti puoleensa. Joka askeleella, jonka pakottaudun taaksepäin, luistan kaksi eteenpäin. Kuulen jo kohinaa alhaalta, tunnen aaltojen kylmät vaahtoryöpyt… Taivaan Jumala, ethän sinä voi auttaa minua, sillä minähän tahdon, minun täytyy joutua sinne syvyyteen.

En uskalla ajatella, en uskalla pohtia. Vain hänen luonaan saavutan rauhan. Kun hän puhuu minulle, vaikenevat korvissani kodin varoittavat kellot. Kun hän katsoo minuun, katoavat kaikki pelottavat kuvat ja minä näen vain kukkia ja päivänpaistetta ja kaikkea, mikä on kauneinta maailmassa. Kun hän pitää kiinni kädestäni, niin tiedän, että tie vie onneen, missä se kulkeneekin. Hänen sylissään levätessäni on kaikki, mikä ei kuulu häneen, poissa ja kuollutta ja unohdettua. Hän tukkii korvani, hän tukkii suuni, ja hän, vesihiiteni, kantaa minut meren pohjaan.

Maalisk. 22 p:nä.

Naapurini pesässä on ruvennut näkymään rauhattomuutta. Eilen kuljetettiin hänen flyygelinsä pois, ja tänään ovat työmiehet korjanneet matot hänen huoneistaan.

Lieneekö hän muuttopuuhissa? Olen hieman kaipaava häntä. On kuin tuntisin hänet niin hyvin, ja kun katselimme kadun poikki toisiamme, niin tuntui siltä kuin meiltä olisi ollut yhteisiä salaisuuksia.

Kumma kyllä en ole koskaan ottanut selkoa siitä, kuka hän on ja minkä niminen. En tiedä… en ole koskaan tahtonut kysyä palvelijattareltamme tai postilähetiltä, vaikka molemmat voisivat varmasti kertoa. Olen mieluummin antanut hänen jäädä jonkinlaiseen salaperäisyyden verhoon. Olenpa suorastaan pelännytkin saavani jonakin päivänä tietää, että hän on nimeltään Petterson ja ammatiltaan tukkukauppias, tai jotain muuta aivan jokapäiväistä.

Ihan täytyy hymyillä ajatellessani, että olen tehnyt hänestä prinssin. Olin silloin lapsi, en tuntenut elämää ensinkään, osasin vain uneksia. Kaunista ja ihanaa oli haaveilla, mutta tuhat kertaa kauniimpi ja ihanampi on elämä.

Nimittäin kun rakastaa. Ja kun se, jota rakastaa, on hienompi ja kauniimpi kuin Illyrian prinssi.

Huomenna lähden prinssin luo… lähden sievimpään hameeseeni puettuna, niin hienona kuin suinkin, sillä olen menevinäni Kristinan luo nuorten tansseihin.

Enpä ollut sen kovemmassa kuumeessa, kun valmistauduin ensimäisiin tanssiaisiin pitkään hameeseen puettuna. Mieleni on keväisen taivaan kaltainen: milloin riemuisan, kisailevan aurinkoinen, milloin pilvisynkeä, mustan, kylmän tuskan lamauttama.

Kello 1/2 1 yöllä.

Suoriuduin. Taivas tiesi kuinka. Ei ollut mitään valmiina sanottavaksi, mutta kerroin huimaavaa vauhtia sikin sokin, ruoasta, vieraista j.n.e. Sanoin muuten saaneeni päänkipua ja pääsin nopeasti äidin ristikuulustelusta.

Ja nyt suinpäin vuoteeseen, piiloon peitteen alle, mitään ajattelematta. Nukkua pois ajatuksista. Vaikka miksen ajattelisi? Miksi en ajattelisi sitä ainoata ajatusta, joka minut täyttää: olen sinun, sinun! Sinun omasi olen, vapaasta tahdostani, koska sinä olet minulle enemmän kuin isä ja äiti ja mikään muu maailmassa. Koska kaikki on minulle samantekevää, kunhan vaan saan olla mukana elämässäsi, kunhan saan rakastaa sinua ja sinä olet hyvä minua kohtaan.

Hyvää yötä, ainoa ystäväni. Ajatukseni lentävät luoksesi tuhansin suudelmin. Oi, kunpa ne kohtaisivat sinun ajatuksesi!

Maalisk. 24 p:nä.

Kun heräsin myöhään tänä aamuna — sillä vaivuin uneen vasta aamupuolella — sanoin itselleni, ennenkuin vielä olin avannut silmiäni: »Tämä on koituva sinulle murheen päiväksi. Mutta samassa hetkessä kuin päivän kirkas auringonpaiste osui silmiini, samassa hetkessä virisi sisässäni kuin leivosen viserrys: »Hyvää huomenta, impyeni, hyvää huomenta elämän ihanuuteni!»

Ja ulos hypähdin vuoteesta, katsoin kuvastimeen ja näin kirkkaat silmät, raikkaat punaset posket ja suudelmaa muistuttavan hymykuopan.

Koko päivä on ollut minulle pelkkää hämmästystä. Hämmästystä siitä, etten olekaan onneton, mutta eniten kuitenkin siitä, ettei kukaan näy huomanneen minussa minkäänlaista muutosta.

Olen siis näennäisesti sama kuin ennenkin. Otsassa ei ole mitään punasta ristiä, nenällä ei mitään mustaa viirua. Sama kaikkien muiden silmissä paitsi omissani. Sillä omasta mielestäni tuntuu siltä, kuin olisin ahtaasta kotelosta, joka salasi minulta elämän ihmeellisen tarkoituksen, lentänyt ulos ilmestyksen ihanuuteen kuin onnen huumaama perhonen. Raskasta oli kulkuni ennen. Nyt tuntuu kuin liitäisin kevyesti yli elämän huolien, kuin minulla olisi siivet, jotka kantavat minut yli kaikkien vaikeuksien. Seison maan päällä, joka kohoaa allani, ja syleilen taivasta, joka laskeutuu ylleni. Ympärilläni on riemuisaa soittoa, ja itse olen kuin laulu, joka nousemistaan nousee…

Mitä merkitsee valhe? Se on salaisuus niin hurmaava ja suloinen, ettei halua ilmaista sitä kenellekään! Valhetteleminen on helppoa… Valhetteleminen on ruma sana, mutta sen ajatus on kaunis. Mitä muuta tekee aurinko, kun se pilven taakse piiloutuneena varkain lähettää yhden ainoan säteen maantien varren orvokille? Mitä muuta tekee kaksi lintua ollessaan piilosilla puiden lehtien seassa?

Aamupäivällä tein kävelyretken kaupungin halki. Tapasin tuhansia ihmisiä. Mitä he minussa näkivät? Tuhansien toisten nuorien tyttöjen kaltaisen nuoren tytön, joka oli kävelyllä äitinsä suojelemana ja vartioimana. Mutta jotain he eivät nähneet eivätkä saaneetkaan nähdä, koska se oli hänen ihana salaisuutensa, nim. sitä silmäystä, jonka tuo nuori neito vaihtoi kadun toista puolta astuvan nuoren miehen kanssa… ja että hän otti kadun kulmassa seisovalta kukkatytöltä kaksi orvokkikimppua, vei molemmat huulilleen ja osti sitten toisen, kun toisen sitävastoin osti heti perästäpäin nuori mies, suudellen sitä.

Kuinka ihanaa on elää, ihanaa olla nuori! Tulkoon nyt mitä tahansa; tulkoon vastaisuus kuinka synkäksi hyvänsä. Se onni, jonka kultatemppeli nyt kohoaa sydämessäni, on heijastava valoa läpi kaikkien aikojen yön.

Ja nyt, armaani, taivuta pääsi puoleeni ja anna minun täyttää korvasi, niin ettei se sitä koskaan unohda, riemuisalla tunnustuksellani: »Olen onnellinen, onnellisempi kuin mitä kieli, joka on luotu arkielämää eikä rakastavia varten saattaa ilmaista — onnellinen ollessani sinun, onnellinen siitä, että tahdot omistaa minut… Hyvää yötä.»

Maalisk. 25 p:nä.

Kun aamupäivällä istuin avoimen akkunan ääressä nauttiakseni lämpimästä kevätsäästä, näin naapurini hommailevan uutterana. Hän latoi isoon arkkuun kirjoja ja tauluja. Kun hän paraillaan puuhasi, saapuivat »lemmikin» vaunut. Hän kuuli niiden tulevan, loi kadulle pikaisen silmäyksen ja kiiruhti sitten laskemaan kaihtimia akkunain eteen. Nainen astui ulos ja vaunut ajoivat tiehensä, kuten tavallisesti. En ajatellut asiaa sen enempää, olin jo unohtanut naapurini ystävättärineen. Istuin tuijottaen hilpeään kevätsäähän ja ajatukseni vaelsivat aivan toisiin, itselleni tärkeämpiin asioihin. Silloin — lienee kulunut korkeintaan viisi minuuttia — näen »lemmikin» astuvan ulos portista. Hänellä oli yhä harso kasvoillaan, hän painoi kättään rintaansa vasten, ja hänen näytti olevan vaikeata käydä. Hän seisoi hetkisen ovipieleen nojautuen, sitten hän suoristi vartalonsa, heitti kiivaasti harson kammottavan valkeilta kasvoiltaan, astui kadun poikki — minun täytyi kohota seisaalleni nähdäkseni hänet — ja katsoi naapurini akkunoihin.

Oliko se totta vai kuvittelinko? Olin kuulevinani ivallista, uhkaavaa naurua. Sitten olento katosi katua pitkin.

Mutta valoisa keväinen mielialani oli pilattu. En voinut karkoittaa mielestäni noita vääristyneitä, kalpeita kasvoja ja niiden voimatonta, melkein naurettavaa uhmaa, ja korvissani on kaiken aikaa särissyt tuo nöyryytyksen katkera nauru, jonka kuulin… sillä kuulinhan minä sen todellakin.

Naapurini on varmaan raaka, häpeämätön henkilö. Mutta sittenkin, ei… niin arvottomasti en olisi tuon naisen sijassa voinut käyttäytyä. Olisihan hänen toki pitänyt huomata, oliko tuon toisen rakkaus loppunut. Ellei hän ole tahtonut sanoa sitä, niin nainen olisi voinut pakottaa hänet siihen.

Sen tiedän, että sinä päivänä, jolloin hän ei enää välitä minusta, sinä päivänä, jolloin huomaan hänessä vain väsymystäkin, lähden samassa hetkessä hänen luotaan. Hän ei ole koskaan tunteva, että meidän suhteemme on hänelle taakka. Hän ei ole kuuleva minun välittävänkään… Olen katoava hänen tieltään, eikä mikään ole koskaan muistuttava häntä minusta.

…Hyvä, ettei minun ollut tänä iltana määrä käydä hänen luonaan. Olen ollut koko päivän niin kiusaantunut, ja tiedän, että olisin saanut aikaan itkukohtauksen, jos olisin ollut hänen kanssaan.

Ja minähän aioin hämmästyttää häntä olemalla kiltti ja onnellinen tyttö! Parasta nukkua pois kaikki ikävät ajatukset.

Maalisk. 31 p:nä.

Kaksi muuttokuormaa ja vaunut kuljettivat tänään naapurini pois. Juuri ennenkuin hänen piti ajaa tiehensä, hän tuli akkunan ääreen ja katsoi minuun. Hän koetti ilmeisesti kohdata katseeni ja lähettää minulle äänettömät jäähyväiset. Mutta en ollut näkevinäni häntä.

Nyt hän on poissa ja asunto tyhjänä. Olen siitä iloissani. Tuntuu aivan kuin olisin päässyt painajaisesta. Hengitän jälleen vapaammin.

Ja illalla saavutan jälleen onneni hänen sylissään.

Huhtik. 1 p:nä.

Rakas ystävä! Tämä kirje, jota et ole milloinkaan lukeva, on lausuva sinulle kaikki ne sanat, jotka kuolevat huulillani ollessani sinun luonasi, koska ne ovat sinusta lapsellisia ja typeriä, sinä viisas ja varovainen mies.

Täällä, missä sinä olet läsnä vain sielussani, täällä voi puhua sinulle vapaasti ja rohkeasti pelkäämättä kohtaavani tuota suupieliesi iroonista hymyä, josta varmaankin olet ylpeä ja joka kohottaa sinut niin korkealle pienen tietämättömän, rakastuneen tyttösen yläpuolelle.

Mutta tahtoisin niin mielelläni sinun ymmärtävän seuraavan: voin varsin hyvin olla ilman suudelmia ja hyväilyjä, rakastaisin sinua yhtä paljon ilman niitä. — Olisin niin pahoillani jos luotasi lähdettyäni ajattelisit: hän on oikea heilakka, joka tulee luokseni kuumine verineen ja kevytmielisine haluineen.

Voitkohan ymmärtää tätä, otatkohan sitä uskoaksesi? Muuta en vaadi, kuin että saan olla luonasi, saan nähdä sinut, kuulla sinun puhuvan. Tyydynpä vähempäänkin. Sanot olevasi usein haluton puhumaan: tahdot olla rauhassa ajatuksinesi. Tiedätkö, mikä on hartain toivoni? Saada sellaisena päivänä, jolloin vetäydyt erillesi taiteinesi, istua jossain huoneesi nurkassa. Olisin hiljaa kuin hiiri, sinun ei tarvitsisi kiinnittää minuun vähintäkään huomiota, antaisit minun vain nauttia sitä onnea, että, minä, minä olisin ainoa olento, jota sietäisit lähelläsi yksinäisinä hetkinäsi.

Sellaisen hetken vietän usein mielikuvituksessani. Koetan silloin arvailla, mitä mielessäsi liikkuu. Näen sinun istuvan silmät suljettuina, luomet hermostuneesti värähdellen ja otsa käden varassa. Mutta kun sitten näen sinun äkkiä kohottavan pääsi ja tuijottavan eteesi suurin loistavin katsein, silloin tiedän, että olet löytänyt etsimäsi selvän, onnellisen ajatuksen, ja sydämeni riemuitsee kerallasi. Ja sitten näen sinun viimein voitonriemuisena kohottavan kätesi ilmaan; sinä sytytät iloisena ja tyytyväisenä paperossisi, joka ajatellessasi on sammunut, ja muistaen ystävättäresi istuvan huoneessasi sinä astut hänen luokseen, tartut hänen käteensä ja sanot olevasi iloinen siitä, että hän on luonasi, ja että hän on ollut hirveän kiltti ja suloinen eikä ole ensinkään häirinnyt sinua.

Tahdon ensiksi kertoa sinulle, kuinka ja miksi tulin omaksesi.

Ethän sinä oikeastaan tunne minua ensinkään. Sinulla olisi syytä luulla minusta jotain huonoa, sillä tulinhan luoksesi kuten ihminen, joka sanoi: »Tässä olen. Ota minut.»

Tulin omaksesi, koska vaistomaisesti ymmärsit minut. Ymmärsit joka tapauksessa niin paljon, että olit minussa tavannut pienen olennon, jota oli varottava säikäyttämästä, jota sinun oli kohdeltava kuin haurasta esinettä. Kun istuin ensimäisiä kertoja luonasi, istuin aina valmiina juoksemaan tieheni. Ajattelematon sana, malttamaton hyväily olisi saanut minut pakenemaan. Ne sanat, joita et lausunut, ne juuri minut valloittivat.