← Table of contents
Julian päiväkirja

Front matter (continued 2)

Reading edition

Sinä et tunne minua ensinkään. Nyt olen omasi ja tahdon yhä edelleen olla, niin kauan kuin haluat omistaa minut. Mutta jos luulet, että suutelosi, hyväilysi, syleilysi saattavat minut omaksesi, niin erehdyt. En ole mikään seraafinen tekopyhä. Olen onnellinen joka kerta kuin suljet minut syliisi. Juon suudelmiasi yhtä halukkaasti, kuin kukka avaa teränsä kesäiselle kasteelle. Olenhan omasi ilomielin ja nautinnolla. Olen omasi ollakseni omasi. En tahdo olla elohopean kaltainen, joka valuu pois käsistäsi. Herrani ja mestarini — katso, kaikkeni annan sinulle viisastelematta ja peittelemättä.

Eikö koskaan juolahda mieleesi, että rakastan sinua siten? Vai etkö tahdo tietää sitä? Pelkäätkö, että pidän sinusta liian paljon?

Etkö myöskään aavista, kuinka vaikeata minun on erota sinusta niinä iltoina, jotka olen viettänyt luonasi? Sinä et saa ajatella minusta: hän on sukkela tyttölapsi ja tottunut vetämään kunnianarvoisia vanhempiaan nenästä. Nyt hän on ollut salaa huvittelemassa, ja nyt hän tekaisee oikein nautinnolla jonkun jutun pettääkseen äitiänsä.

Ei, niin et saa ajatella. Tosin olen valmis tekemään mitä hyvänsä päästäkseni luoksesi. En valita, en millään muotoa tahdo sinun luulevan, että pidän onneani liian kalliisti ostettuna. Mutta en myöskään tahtoisi sinun uskovan, että kaikki on minulle joutavan helppoa.

Ja sitten ne päivät, jotka erottavat kohtauksemme toisistaan? Sinä et luonnollisesti saata ensinkään käsittää, että kolme tai neljä päivää voi olla ikuisuus. Sinulla on aina uusia asioita aikaasi jouduttamassa. Sinä teet työtä, sinä huvittelet, elät maailmassa, joka tuo sinulle joka hetki uusia aineksia, uutta ravintoa. Mutta kun en ole luonasi, niin olemassaolo sulkee minut kuin neljän kylmän vankilanseinän sisälle, joita lämmittää vain kaipaukseni sinua kohtaan, värittää vain rikkautesi muistot.

Kuinka voisitkaan tietää kaikesta tästä? Sinä näet minun tulevan ja lähtevän iloisin kasvoin, mutta sinä et tunne vähääkään sitä elämää, jota nuo iloiset kasvot viettävät siitä hetkestä alkain, kuin ne lähettävät sinulle hymyilevän jäähyväisnyökkäyksen, aina siihen asti kuin ne seuraavalla kerralla hymyilevät sinulle hyvää päivää.

Mutta jos ajatuksesi milloinkaan, kun olen poissa, sattuvat käymään luonani, ja jos ne kykenisivät näkemään ovien ja seinien läpi, silloin ne jonakin iltapäivänä, Toivonsaaren puistokujan varrella olevaan taloon joutuessaan, näkisivät nuo iloiset kasvot pelottavaksi tuskanmuistoksi muuttuneina. Eli tiedä, miten se on mahdollista; se on ilkeätä, luonnotonta ja kiittämätöntä; mutta ensimäisten päivien loistava riemu, joka kantoi minut yli kaikkien huolien ja valoi kultaista hohdetta ympärilleni — se on kadonnut ja sijaan on tullut painava raskasmielisyys, jäytävä tuska, jonka vain toisinaan karkoittaa hurja iloisuus, ylenmääräinen halu nauraa äänekkäästi ja kuulla melua ympärilläni. Kotini ei ole koskaan näyttänyt minusta niin köyhältä ja harmaalta, tuntunut niin kylmältä ja sietämättömältä, kuin leikittyäni rouvaa sinun asunnossasi.

Kun istumme päivällispöydässä ja syömme ruokaamme happaman näköisinä, herää minussa välistä äkkiä kaipaus kuin orpouden tunne, ja minun täytyy purra huuliani ollakseni itkuun purskahtamatta.

Mutta tukalimpia ovat hämyhetket — kun istun kyyristyneenä akkunakomerossani. Silloin tulevat kysymykset kuhisten ja työntävät esiin kosteat rotankuononsa: Missä hän lienee nyt? Kenen kanssa? Onko hän kauniiden, hienojen naisten seurassa? Minkälainen hän lienee heitä kohtaan, mitä hän sanonee heille? Katseleeko hän heitä yhtä lämpimästi kuin minua kumartuessaan puoleeni? Onko hänen äänensä yhtä lempeän hyväilevä, kuin milloin hän kuiskaa minulle? Ja mitä minä merkitsen hänelle nyt? Riittääkö häneltä minulle ajatustakaan, vai unohtaako hän toisessa sylissä, että on olemassa Julia-nimi?

Tiedän, oma ystäväni, ettei minulla ole mitään oikeutta vaatia sinua tilinteolle. Sinä et ole koskaan luvannut minulle uskollisuutta, ja minä rakastan sinua liian paljon vaatiakseni sinua kokonaan. Kun antauduin sinulle, ei tehty mitään sopimuskirjaa, ei laadittu ehtoja, ja tietysti minun olisi pitänyt olla selvillä siitä, etten ollut ainoa.

Enhän vaadikaan nyt mitään. Tahtoisin vain sinun ymmärtävän, että kaipaan sinulta paljon hyvyyttä. Minähän elän päivämääriä siitä onnesta, jonka muutama tunti luonasi tuottaa. Ja jos sattuu, kuten viime kerralla, että sinä sanot jotain, mikä kuuluu kylmältä tai vain kiusoittavalta, niin ne sanat jäätyvät sieluuni, eikä sydämessäni ole toivon kipinääkään, ennenkuin olen jälleen luonasi.

Jos lähettäisin sinulle tämän kirjeen, niin et voisi peittää ivallista hymyäsi. Sinä sanoisit, että olen narri, ja sillä hetkellä — koska samassa hetkessä ajattelen aina sinun laillasi — tuntisin itsekin, että kirjeelleni kannatti vain hymyillä. Mutta perästäpäin sinun hymysi tekisi minut äärettömän epätoivoiseksi.

Sillä sinä tahdot vain, että olisin aina iloinen, tuottaisin sinulle aina hauskuutta. Mutta minulla ei ole sinuun nähden mitään tarkoitusta. Sillä en osaa mitään, en tiedä mitään, en ole mitään ilman sinua.

Ja senvuoksi tämä kirje jää päiväkirjaani.

Julia.

Huhtik. 3 p:nä.

Nyt on siis tapahtunut se, minkä täytyi tapahtua. Erkki ja minä olemme sanoneet toisillemme hyvästi.

Olen iloinen, että se on ohi ja että se kävi niin rauhallisesti ja kauniisti. Minusta on niin siunatun helpottavaa, kun ei enää tarvitse kohdata Erkin kummastelevana kysyvää, raskaasti nuhtelevaa katsetta.

Hän oli kyllä huomannut, että minussa oli tapahtunut muutos. Hän huomasi, että minä soluin yhä kauemmas hänestä — kuitenkaan aavistamatta minne.

Olen iloinen, että se on ohi. Se oli niin rumaa, ja se teki minut ilkeäksi. Se kiihotti minua epäoikeutettuun vihaan ja pakotti minut menettelemään halpamaisesti ja arvottomasti.

Kasvavana tyttönä minulla oli koira. Kohtelin sitä oikullisesti ja toisinaan huonosti; mutta se rakasti minua silti rajattomasti. Välistä, kun se tapansa mukaan kurottautui puoleeni, karkoitin sen luotani tylyin sanoin. Se hiipi silloin uuninloukkoon ja painui pitkälleen, laskien päänsä etukäpäläin väliin. Mutta tuon tuostakin se tirkisti minuun, ja äkkiä se seisoi jälleen edessäni, tuijottaen minuun silmillä, jotka kysyivät: »Miksi olet minua kohtaan ilkeä?» Muistan, että toisin ajoin nuo mykkinä syyttävät silmät herättivät minussa vaistomaista raivoa. Olisin voinut lyödä tuon elukan kuoliaaksi.

Samaa olen viime aikoina tuntenut Erkkiä kohtaan. Millä oikeudella vaativat hänen silmänsä minua tilille? Mikä oikeus oli niillä asettua syyttävänä omanatuntona elämäni tielle?

Mutta pahinta, kiusallisinta oli se, että kun Erkki ja minä kohtasimme toisemme viime aikoina, niin me jouduimme magneettisen voiman vetäminä puhumaan »hänestä». Samantekevää mistä aloimme, aina johduimme sittekin häneen. Joka kerta kuin Erkki astui huoneeseen, päätin itsekseni: »Tänään ei hänen nimensä saa tulla mainituksi.» Sitten aloimme jutella, raskaasti ja haluttomasti tai liioitellun vilkkaasti; keskustelimme ilmasta ja muusta joutavasta, ystävistä ja tutuista… Hänen nimensä surisi korvissani, hänen nimensä kuvastui Erkin silmistä, oli hänen huulillaan… toivotonta oli kiertää kauempaa: yhtäkkiä se tuli mainituksi, me olimme joutuneet liekkiin. — Ja sitten alituisesti sama halveksittava ilveily yhä uudestaan: Erkki, joka ei ymmärtänyt mitään, vaan menetteli kuin sokaistu, puolustamassa ystäväänsä, jota minä ahdistelin.

Ei, sellaista ei voinut kestää. Hyvä, että se on ohitse.

Se tapahtui aamupäivällä. Erkki tiesi, että äiti kävisi tänään yksinään kirkossa. Silloin soi ovikello. Se oli hän.

Hän oli kalpea, mutta silti varsin palavissaan. Hän kuivasi hikikarpaloita otsaltaan. Olimme vaihtaneet muutamia tavallisia sanoja joutavista asioista, kun hän sanoi — istuin akkunan ääressä, hän pyöreän pöydän luona keskellä huonetta: »Julia, etkö siirtyisi tänne lähemmäksi? Tahtoisin puhua sinulle eräästä asiasta.»

»Eikö sitä voi toimittaa matkan päästä?»

»Ei. Suvaitse nyt tehdä niin kuin pyydän.»

Istuin häntä vastapäätä, ja syntyi hetkellinen hiljaisuus. Varmaankin me olimme molemmat yhtä noloja ja levottomia.

Hän tarttui käteeni. Se oli jääkylmä, hänen lämmin ja kostea ja vapiseva. Hän katsoi minuun vakavasti ja hellästi ja sanoi rauhallisesti:

»Julia, minä olen tullut kysymään, tahdotko ruveta vaimokseni?»

Kysymys tuli niin äkisti ja niin varmasti muodostettuna, etten voinut heti löytää vastausta.

Hän jatkoi silloin:

»Katsos, minä en voi kestää tätä kauempaa. Olen odottanut odottamistani, koska en uskaltanut kysyä. Mielestäni saatoin toivoa, niin kauan kuin en ollut saanut vastausta. Nyt minun täytyy päästä varmuuteen. Tulipa vastaus minkälainen hyvänsä, niin se on kuitenkin oleva minulle parempi kuin viime aikojen tuska ja levottomuus. Sinun on vastattava minulle täysin rehellisesti, Julia — muuta en sinulta vaadi. Tahdotko ruveta vaimokseni?»

Olin saanut takaisin mielenmalttini ja vastasin, vastasin niin ystävällisesti kuin voin, mutta varmasti ja päättäväisesti:

»Olisiko sinun tarvinnut kysyä, Erkki? Minun mielestäni se oli tarpeetonta. Ei, Erkki, minä en voi ruveta vaimoksesi!»

Hän päästi irti käteni ja istui hetkisen ikäänkuin harkiten, ennenkuin hän kysyi:

»Mutta talvella, Julia, kun kirjoitin palaavani kotiin?»

»Niin, Erkki. Silloin oli toisin kuin nyt!»

Hän oli noussut seisaalleen:

»Asiat ovat siis niin kuin ajattelin. Minä en kysy mitään. Sinä et ole velvollinen tekemään minulle tiliä. Päinvastoin, nykyisin en kernaimmin tahdo tietääkään mitään. Ja nyt hyvästi, pikku kasvinsiskoni, toivon että tulet onnelliseksi.»

Hän kumartui puoleeni, tunsin hänen huuliensa koskettavan otsaani, ja istuessani vielä tuolillani kuulin ulko-oven tupsahtavan kiinni hänen jälkeensä.

Sitten olen luonnollisesti vuodattanut kuumia kyyneleitä, mutta toisekseen olen myöskin tuntenut helpotusta ja vapautusta. Ikäänkuin musta pilvi olisi kadonnut taivaaltani, ikäänkuin taakka vierähtänyt mielestäni.

Erkki on poissa. En ole enää kohtaava hänen surullisia silmiään, jotka olivat kuin paha omatuntoni.

Ja minä voin taasen ajatella häntä hyvyydellä ja rakkaudella. En ole koskaan nähnyt häntä niin kauniina ja miehekkäänä kuin silloin, kun hän nousi lähteäkseen saatuaan vastaukseni. Ilman kyyneleitä, ilman nuhtelevaa tai vihaista katsetta; vain lempeästi ja surullisesti ja ymmärtäväisesti hymyillen.

Miehet ovat sentään paljon ylpeämpiä ja parempia kuin me naiset.

Huhtik. 4 p:nä.

Hänen työpöydällään on kuva — monien muiden joukossa. Sitä kuvaa minä vihaan. Se esittää nuorta naista, jonka suuret tummat silmät näyttävät siltä, kuin niissä kuvastuisi unelma rakkaudesta ja suudelmista. Ne ovat ehdottomasti hyvin kauniit, mutta minuun ne tekevät ihan ilettävän vaikutuksen.

Joka kerta kuin olen käynyt hänen luonaan, olen ollut kysymäisilläni, kuka tuo nainen on. Mutta se on aina jäänyt tekemättä.

Tänä iltana sain sen kuitenkin tietää. Hän oli poistunut työhuoneesta, ja minä seisoin työpöydän ääressä katsellen naista. En tiennyt hänen palanneen, ennenkuin äkkiä kuulin hänen äänensä aivan takaani:

»Hän on kaunis, eikö olekin?»

»On kyllä.»

»Etkö tunne häntä? Hän on tuo tunnettu rouva Paula Hansen.»

Ja sitten seurasi pitkä luento rouva Paulasta. Hänellä melkein tuntui olevan pakottava tarve kertoa minulle hänestä. Hän oli tuon rouvan ja hänen miehensä läheinen ystävä; varsinkin ennen hän kävi tavattoman usein heidän luonaan. Rouva oli niin suloinen ja miellyttävä, niin lahjakas ja hauska… En ole koskaan kuullut hänen puhuvan niin innostuneena yhdestäkään ihmisestä. Ja tuon tuostakin hän vakuutti: »Pidän hänestä äärettömästi.»

Äkkiä, kesken kaunopuheisuuttaan, hän kysäsi hymyillen:

»Et kai tule mustasukkaiseksi rouva Hansenin tähden?»

»Kuinka sinun mieleesi voi sellaista juolahtaa?»

»Oh, minun mielestäni sinä tulit niin hiljaiseksi.»

… Mustasukkaiseksi, ei, en ole mustasukkainen, enkä aio olla. Mutta jos hän luulee, että minusta on hauskaa kuulla hänen kertovan kaiken iltaa rouva Paula Hansenista, niin hän erehtyy perin pohjin.

Minun mielestäni hän ei näytä hienolta. Ja silmien ilme tekee hänet… niin, ikäänkuin hieman demimondemaiseksi.

Huhtik. 7 p:nä.

Tänään jouduin pahaan pulaan. Tuon mustan harson, jota muuten varovaisesti piilottelen huoneessani, olin eilen illalla unohtanut päällystakkini taskuun eteiseen.

Kun aamulla astuin ruokailuhuoneeseen, näin sen eräälle tuolille laskettuna. Äiti osoitti sitä ja kysyi: »Mihin olet sitä käyttänyt? Ja mistä olet löytänyt sen?»

Tunsin käyväni tulipunaiseksi kasvoiltani, mutta vastasin välinpitämättömällä äänellä: »Oh, näin sen kerran romukopissa, ja kun sitten eilen illalla satoi niin kovin… Mutta» — huomautin äkkiä, ennenkuin äiti ennätti vastata — »jos se on jokin pyhä esine, jota ei saa koskettaa, niin pyydän tuhannesti anteeksi.»

Äiti katsahti minuun nopeasti, nousi sitten ja vastasi poistuen, samalla huoneesta: »Ei suinkaan, saat kernaasti käyttää sitä.»

Mutta minun mielestäni hän on siitä lähtien ollut niin alakuloinen.

Huhtik. 8 p:nä.

Joko kevät tekee herrat tyhmiksi, tai onni tekee minut toiseksi, kuin ennen olen ollut.

Tänään kokonaista yksitoista — 11 — herraa heitti minulle silmäyksiä. Eilen niitä oli viisi, ja sitä pidän hyvänä tuloksena, kun otetaan huomioon, että oli sateinen sää.

En ole koskaan ennen elämässäni saanut silmäyksiä, sitä mitä sanotaan »silmän iskemiseksi.» Se on seurannut kaikkea muuta merkillistä.

Tunnustan rehellisesti, että se ilahuttaa minua. Jokainen herra, joka katsoo minuun hiukan pihkaantuneena, on minulle todistuskappale siitä, että hän (Hän, tuo ainoa, tuo suuri) ei kenties sittenkään valehtele sanoessaan, että olen hänen mielestään kaunis.

Nähtävästi hänestäkin on hauskaa kuulla pienistä voitoistani. Mutta kun viimeksi kerroin hänelle »eräästä sievästä herrasta», joka neljänä päivänä peräkkäin oli Vanhalla Kuninkaantiellä katsonut minuun kaihoisasti, niin hän sanoi tyytymättömänä: »Sitä en voi sietää. Sinun täytyy luvata, ettet koskaan enää katsahda tuohon herraan.»

Olisipa hauska tietää, tarkoittiko hän sillä täyttä totta. Pälkähtäisikö hänen päähänsä ruveta mustasukkaiseksi? Kuinka mielettömän mahdotonta, mutta kuinka ihanaa!

Huhtik. 9 p:nä.

Olen onnellinen, niin onnellinen, että tulen tyytymättömäksi. Mutta koska auringonkin täytyy sietää täpliä, niin ei minulla oikeastaan ole mitään syytä itkeä, joskin jokunen pilvi sattuu hetkeksi peittämään onneni.

Näin järkevästi puhun itselleni, kun kaikki on onnellisesti ohi ja päivä paistaa jälleen. Mutta niin kauan kuin sitä kestää, olen vähemmän sankarillinen.

Se, mikä aiheuttaa useimmat surunhetkeni, on hänen etanamainen tapansa kadota. Tuntuu siltä, kuin hän pelkäisi kurottautua liian kauas, tulla minua liian lähelle — henkisesti puhuen. Äkkiä, juuri kuin istumme mitä mukavimmin ja hauskimmin, on hän poissa. Ja jälelle jää vain varovaisesti sulkeutunut koteloherra. Samassa hetkessä tuntuu siltä, kuin joutuisimme satojen peninkulmien päähän toisistamme. Meidän kätemme, jotka ovat lujasti ja lämpimästi pitäneet kiinni toisistaan, liukuvat velttoina erilleen, enkä minä tunne enää hänen ääntään ja kasvojaan. Olen uneksinut istuvani hänen, rakastettuni luona, ja herätessäni huomaan olevani vieraan herran seurassa, joka keskustelee kanssani vaivalloisen kohteliaasti.

Jospa edes uskaltaisin kysyä häneltä, minkä vuoksi hän on sellainen. Pelkääkö hän, että minulla on jotain aikeita häneen nähden? Ellei asian laita olisi sellainen, etten ylipäänsä tahtoisi antaa hänen tietää ajattelevani sitä, niin sanoisin hänelle jonakin päivänä: »Älä pelkää. En pyri naimisiin kanssasi.»

Ei, siinä suhteessa hän voi olla rauhassa. Olen ajatellut sitä paljon ja tullut siihen tulokseen, etten tahtoisi mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikka hän ehdottaisikin sitä. Se olisi väärin meitä molempia kohtaan. Vapaus ja riippumattomuus on hänelle elinehto, ja minä kärsisin liian paljon tuntiessani olevani hänelle kahle. En voi ajatella sitä aikaa, jolloin tämä on ohi. Kun ajattelen, että jokainen onnellinen päivä, joka minulle suodaan, on askel kohti suurta, pimeätä tyhjyyttä, kutistuu sieluni epätoivoisen pelon valtaamana. Ja hän on kuitenkin oikeassa. Meidän rakkautemme ei ole mikään kyökkikasvi, jonka voi panna säilöön taloustarpeeksi. Se on kukka, joka tuoksuu suloiselta ja loistaa ihanana ja kuolee nopeasti, koska sen elämä on ollut niin voimakasta.

Meidän rakkautemme. Onko hän koskaan käyttänyt sitä sanaa? Ei, yhtä vähän kuin hän on milloinkaan sanonut: »Lemmin sinua.»

Tiedän hyvin, ettei se riipu sanoista. Hän voi rakastaa minua sanomattoman paljon siksi, ettei hän sano sitä; ja ellen muuten tietäisi hänen rakastavan minua, niin ei se todistaisi mitään, että hän satoja kertoja perätysten vakuuttaisi minulle: rakastan sinua.

Hän sanoo minua lapseksi. Mutta kun hän tarttuu käsillään päähäni, katsoo minua silmiin ja sanoo: »Sinä suloinen lapsi!» — eikö hän voi silloin nähdä, että lapsi ikävöi palavasti noita luvattuja sanoja, sanoja, jotka on luvattu — runoissa ja haaveissa — jokaiselle rakastuneelle lapselle?

Ja jos varovaisuus estää sinua, viisas ystäväni, lausumasta niitä sanoja, jotka minä riemuisan onnen vallassa annan sinulle, niin usein kuin tahdot ne kuulla, niin kysynpä sinulta: onko niin suuri varovaisuus sopusoinnussa sen kanssa, mitä tänä iltana minulle kerroit?… Seisoin kuvastimen ääressä. Silloin näin sinut takanani. Sinun katseesi hyväili minua varomattoman hellästi, ja sinä lausuit, kietoen kätesi ympärilleni, seuraavat sanat, jotka ensin tuntuivat hiukan hämäriltä: »Ja häntä ympäröivät suhisten valkoiset kyyhkyset!» Tirkistin sinuun kysyvästi, ja sinä jatkoit:

»Se on eräs runo, joka lapsuudestani sankka on väikkynyt mielessäni ja joka on tekstinä — sanoja ei ole sen enempää — erääseen kuvaan, jonka silloin näin. Oli kesä-aamu maalla eräässä aurinkoisessa pihassa. Muuan nuori nainen — en ole koskaan nähnyt niin hienoa ja suloisia olentoa — astui ulos siniseen puettuna ja kädessään pieni pärevasu. Hän otti vasusta kourallisen herneitä, ja samassa hetkessä oli ilma hänen ympärillään yhtenä ainoana valkoisena kohinana. Joka taholta suhisi hänen ylleen kyyhkysiä. Ne laskeutuivat hänen päänsä päälle, hänen olkapäilleen, käsivarsilleen, rinnoilleen ja lanteilleen, niin että hän näytti kuin niihin puetulta. Minun lapsenmielestäni se oli satukuva, se oli itse ihana Lumikki. Mutta sittemmin tuo kuva on muodostunut puhtaasti ja vapaasti rakastavan neitseellisyyden ilmestykseksi, ja se ilmestys on nyt sylissäni.»

— — — Olisitkohan sinä tämän kerrottuasi menetellyt kevytmielisen varomattomasti lisäämällä: »Rakastan sinua» —? Mutta jos sinä pelkäät pilaavasi lapsen ja tekeväsi hänet liian itserakkaaksi, olisikohan sinun silloin pitänyt antaa valkoisten kyyhkystesi suhista hänen ylleen?

Huhtik. 11 p:nä.

Olen iloinen, kun sain tänä iltana olla hiukan hänen kanssaan. Huomenna hän esiintyy suuressa uudessa osassa, johon hän on uhrannut niin paljon työtä. Viivyin hänen luonaan vain tunnin ajan, etten häiritsisi häntä. Hän tuli suoraa päätä kenraaliharjoituksesta ja oli oivallisella tuulella. Ainoa hänen tovereistaan, johon hän luottaa ja jonka arvosteluista hän välittää, oli sanonut, että hän näyttelee hyvin.

Hän puhuu harvoin itsestään näyttelijänä. Mutta tänä iltana huomasin, että hän tunsi tarvetta saada avata sydämensä, ja luulenpa, että hän näki minut mielellään luonaan.

Istuin vaiti ja nautin hänestä, nautin nähdessäni tuon muulloin niin hillityn ihmisen tulvavirtana syöksyvän kaikkien patojen yli. Äkkiä hän katsahti minuun ja pysähtyi kesken intohimoista purkausta, naurahti ja sanoi: »Sinä näytät aivan pelästyneeltä. Luulet kai, että olen joutunut päästäni pyörälle?» Hetken kuluttua hän jatkoi: »Tunnustan sinulle jotain, minkä toivottavasti olet jo kauan sitten aavistanut —: en ole ensinkään niin kylmäkiskoinen, kuin miltä näytän. Se on (hän hymyili) pelkkää teeskentelyä. Oikeastaan olen maailman kiihkeäluontoisin ihminen; mutta olen laskenut, että joka suhteessa saavuttaa suuremman tehon antamalla tulivuoren vaikuttaa kiehuvana maanalaisena virtana, joka kuumentaa maata ja vain joskus yllättää pienellä räjähdyksellä.» Hän muuttui jälleen vakavaksi: »Ehken yhtäkaikki ole sittenkään niin viekkaasti harkitseva. Mutta samantekevää muuten. Taiteilija minussa perustuu tuohon maanalaiseen virtaan. Juuri sen pitäisi voida tehdä ja se onkin tekevä minusta paremman näyttelijän kuin useimmat muut, jotka joko mennä rämistävät helisevin kulkusin tai lönkyttävät rehellistä arkipäivähölkkää — molemmat yhtä ikävystyttäviä, koska heillä puuttuu sitä vain aavistettua, salaperäisesti uhkaavaa tai vetävää, joka on runoutta.»

»Sinä et varmaankaan ole olevinasi?» sanoin — en sen ilkeämmin, kuin että hän voi vaivatta ymmärtää, että ainakin minussa hänellä oli ihaleva katsoja.

»Kyllä» — hän vastasi polvistuen eteeni — »minä olen olevinani, vieläpä aika lailla. Mutta tiedätkö miksi? Koska sinä olet minun. Sillä sinulta olen oppinut näyttelemään osani hyvin.»

»Siis pitäisi kai oikeastaan minun olla olevinani?»

»Toivottavasti oletkin huomisiltana. Ainakin hiukkasen iloinen.»

— — — Tietysti menen huomenna teatteriin. Valitettavasti Emmyn kanssa, jonka lörpöttely on osaltaan pilaava nautintoni. Mutta minulla ei ollut muuta keinoa. En uskaltanut ottaa pääsylippua häneltä. Sain Emmyn kutsumaan minut — muka ennakkolahjana syntymäpäiväkseni.

Huhtik. 12 p:nä.

Tänä iltana olen saanut niin paljon erilaisia vaikutelmia, etten voi selviytyä niistä.

Alan alusta.

Teatteriin ajaessamme Emmy huvitteli minua kertomalla hänestä ja rouva Paula Hansenista. Enkö ollut kuullut, että heidän välillään oli nyt rakkaussuhde? Koko kaupunki (Emmy on aina koko kaupungin tulkki) puhui vain siitä.

Olin päättänyt olla välittämättä Emmyn lörpötyksestä. Kuten katolilaiset, suojellakseen itseään syntisiltä ajatuksilta, herkeämättä rukoilevat rukousnauhansa alusta loppuun, samoin loihdin minäkin tuon tuostakin eteeni hänen kasvonsa sellaisina kuin ne hellästi katsovat minuun, ja toistelin rakastuneita sanoja, joita hän oli minulle lausunut. Mutta kiusaaja ei hellittänyt. Kun Emmyn myrkylliset sanat taukoamatta tihkuivat korviini, heräsi sielussani voitonriemuisena epäilyksen ja epätoivon kysymys: »Mitä sinä oikeastaan tiedät hänestä? Sinä houkko, joka luotat siihen, jota et tunne!» Hänen kasvonsa muuttuivat silmissäni, ne tulivat jäykiksi ja kylmiksi. Ja hänen sanansa kaikuivat pilkallisilta, ja kuulin hänen sanovan ilkeästi nauraen: »Eikö totta, hän on kaunis?»

Seisoessamme teatterin ulkopuolella olisin kernaimmin tahtonut juosta tieheni. Juosta pakoon kaikkea, elämää, josta on mahdotonta päästä selville; ihmisiä, jotka enimmäkseen miettivät, miten myrkyttäisivät toistensa elämän.

Sitten huomasin istuvani salissa keskellä surisevaa joukkoa. Kuulin ihmisten, jotka olivat saapuneet teatteriin aikaa tappaakseen, naureskelevan ja rupattelevan joutavia, ja minusta oli suututtavaa, että hän antaisi taidettaan tälle ymmärtämättömälle, sydämettömälle joukolle.

Silloin kuulin äkkiä Emmyn kuiskaavan: »Tuolla hän on!» Seurasin Emmyn katsetta ja näin ensi rivin aitiossa erään naisen, jonka heti tunsin valokuvan mukaan rouva Paula Hanseniksi.

Niin, hän on kaunis. Piirteet eivät ole säännölliset, mutta tuossa hienossa ja elegantissa olennossa on hempeätä suloa, ja ennen kaikkea ovat silmät ihmeelliset.

En tiedä miksi. Tunsin heti vain myötätuntoa häntä kohtaan. Kun hän istui tuolissaan taaksepäin nojautuneena, kiinnittämättä vähääkään huomiotaan yleisöön, niin hänessä kuvastui mietiskelevää surumielisyyttä, joka liikutti minua.

En voinut siirtää katsettani hänestä. Minussa heräsi omituinen halu — halu oppia tuntemaan hänet, suudella häntä ja sanoa hänelle: »Olkaamme ystäviä.»

Silloin särkyi tunnelmani, kun Emmy kuiskasi: »Taivas tietää, kuinka monta ystävätärtä hänellä on tänä iltana täällä teatterissa.»

Alkusoitto kajahti, ja salissa syntyi hiljaisuus. Hetkisen kuluttua se oli siis tuleva. Ja tuskin oli tuo ajatus herännyt minussa, kun tunsin tuskan kouristavan sydäntäni, niin että luulin pyörtyvän! Kostein käsin pusertelin nenäliinaani, tajuttomana vastasin muutamiin Emmyn tekemiin kysymyksiin, joista minulla ei ole nyt aavistustakaan.

Sitten kohosi esirippu. Näin kasvoja liikkuvan lamppurivin takana, kuulin niiden puhuvan, ja kuulin, että ympärilläni silloin tällöin naurettiin ja taputettiin käsiä, mutta en käsittänyt sanaakaan siitä, mitä sanottiin. Istuin kuin mielenhäiriön lamauttamana.

Silloin tuntui yhtäkkiä siltä, kuin minua olisi kutsuttu. Harso liukui katseestani, lävitseni solui lämmin virta: hän seisoi lavalla, ja hän puhui.

Oliko se näköhäiriö? Istuinko hänen huoneessaan, ja minunko kanssani hän puhui?

Minun täytyi nipistää käsivarttani herätäkseni oikein ja käsittääkseni että olin teatterissa. Olin teatterissa ja näin näyteltävän omaa lemmenonneani. Kuulin kaikkien niiden sävelten, joita minulle oli hyräilty, kaikuvan näyttämöltä täyteläisessä kauneudessa.

Minut valtasi vaistomainen tuska ja ujous. Veri syöksähti poskiini, ja minä katsahdin Emmyyn, katsoin muuhun yleisöön nähdäkseni, olivatko he huomanneet mitään.

Sitten minun täytyi hymyillä typerälle tuskalleni, ja minä vaivuin onnelliseen nautintoon; olin niin onnellinen ja ylpeä ja ihastunut, että kyyneleet valuivat pitkin poskiani, unohdin kaiken ja kaikki ympärilläni, kunnes väliverho laskeutui yleisön paukuttaessa ankarasti käsiään ja sali kävi jälleen valoisaksi ja Emmy sanoi hymyillen: »Mutta, hyvä jumala, miksi sinä uliset? Eihän siinä ollut mitään surullista.» Mutta kun hän lisäsi: »Hän näytteli muuten ihanasti!» — niin hänen arvonsa kohosi huomattavasti silmissäni.

Väliaikana väijyskeli katseeni rouva Paulan aitiota. Hän istui nyt tähystellen uteliaana ympäri salia, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain määrättyä. Äkkiä katseemme kohtasivat toisensa, ja minusta tuntui siltä, että näin synkän välähdyksen hänen silmissään. Huomasin myöskin, että hän sitten illan kuluessa suuntasi useasti kiikarinsa minuun. Tietäneekö hän, kuka olen, ja aavistaneeko hän jotain? Olisiko Alfred —? Ei, se on mahdotonta. Joka tapauksessa tuo katse tekee minut levottomaksi, ja koko loppuajan minua vaivasi tunne, että olin tarkastelun alaisena.

— — Niin päättyi näytelmä, ja me seisoimme vaatesäiliön luona saadaksemme päällysvaatteemme. Pyysin Emmyä olemaan kiirehtimättä liikoja; tahdoin mieluimmin odottaa niin kauan kuin mahdollista, kuullakseni kuinka häntä kehuttiin. Kaikki olivat kummissaan siitä, kuinka hyvin hän oli näytellyt. Kuulin erään sanovan: »Nyt hän voi olla varma onnestaan. Nyt hän on lopultakin osoittanut olevansa suuri kyky.»

Nyt lopultakin! Mutta miksi nyt? Sen tiesin vain minä. Jos sinä, oma ystäväni, olisit nähnyt, kuinka korkealle minä sinä hetkenä nostin nenäni, niin sinulla olisi ollut syytä nipistää minua korvasta ja sanoa: pöyhkääjä!

— Teatterin ulko-oven luona törmäsimme Erkkiä vastaan. Hän oli loistavan iloinen ystävänsä menestyksen johdosta ja sanoi: »Nyt kai myönnät, että hän kelpaa johonkin!» Muuten hän kertoi matkustavansa pian takaisin ulkomaille. Hän oli toistaiseksi luopunut aikeestaan aloittaa oman liikkeen täällä kotona. Erkki parka!

Emmy tahtoi saada minut mukanaan konditoriaan teetä juomaan. Mutta minua puistatti ajatellessani, että silloin olisi pakko sulattaa hänen seikkaperäinen arvostelunsa näytelmästä ja esityksestä, ja minä pääsin hänestä erään raitiotievaunun luona. Ajettuani kappaleen matkaa astuin kuitenkin pois. Minut oli äkkiä vallannut vastustamaton halu nähdä hänet vielä tänä iltana, vain nähdä hänet ja sanoa hänelle, että rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan.

Tietysti oli typerää luulla, että voin tavata hänet. Olin hänen ovellaan. Se oli lukittu. Ja hänen asuntonsa oli pimeä. Puolen tuntia harhailin talon seutuvilla, sitten minun täytyi lähteä kotiin.

Mutta kotimatkalla hävisi pöyhkeyteni kokonaan. Raitiotievaunussa istuessani sain vaivoin pidätetyksi kyyneleitäni, kun ajattelin, että kenties hän oli nyt hänen seurassaan ja että tämän illan olisi kuitenkin pitänyt kuulua minulle — yksinomaan minulle.

Lieneekö hän ajatellut tänä iltana minua? Minunko lähettämiäni oli kukkanen, jota hän kantoi rinnassaan? Viittauksena ja tervehdyksenä.

Tahdon uskoa sen. Enkä tahdo ajatella kaikkea sitä, mitä Emmy kertoi.

Hän ei ole voinut viettää tätä iltaa hänen seurassaan. Vaikkei asianlaita olekaan niin, kuin Emmy sanoo, niin minun mielestäni hänen pitäisi kuitenkin ymmärtää, että se olisi väärin minua kohtaan.

Huhtik. 13 p:nä.

Aamupäivällä ostin kaikki sanomalehdet. Ne kiittävät häntä. Eräs puhuu »suoraan sanoen hämmästyttävästä edistyksestä.» Vain yksi koko joukosta on epämiellyttävä. Se sanoo, että hän oli »ikävä ja isosteleva kuten tavallisesti», mutta »tällä kertaa samalla aivan mieletön.» Taivas tietää, mikä idiootti siihenkin lehteen kirjoittaa. Minua huvittaisi nähdä, että hänet hakattaisiin lihamuhennokseksi ja tarjottaisiin omassa lehdessään onnettomuudentapauksena.

Muuten on samantekevää, mitä mokoma nulikka kirjoittaa. Kaikki ihmiset ovat haltioissaan. Näytelmä esitettiin uudelleen tänä iltana; valitettavasti en voinut olla teatterissa, mutta olin ulkopuolella, sekä silloin kuin ruvettiin myymään pääsylippuja — siellä oli suunnaton jono — että näytännön päättyessä. Seisoin keskellä eteistä — luonnollisesti harso kasvoilla — ja annoin yleisön tyrkkiä minua mielin määrin. Ja minä kuulin hänen nimeänsä mainittavan satoja kertoja, ja palasin kotiin ja mainitsin sen tuhansia kertoja, ennenkuin vaivuin uneen.

* * * * *

Mitä ovat kaikki muut olleet hänelle? Miksi ei yksikään heistä ole voinut innoittaa häntä? Jos hän olisi pitänyt heistä yhtä paljon kuin minusta, kuinka voisin juuri minä silloin olla se, joka sytytti hänessä kipinän?

Näin kysyn itseltäni, enkä rohkene lausua ääneen sitä vastausta, joka kaikuu sielussani voitonhymnin lailla.

En rohkene, sillä entäpä jos pettyisin. Ja sittenkin — onko se mahdollista? Voiko olla muuta vastausta kuin se, joka sisässäni riemuitsee: Minua, minua hän rakastaa; ainoastaan minua hän on rakastanut! Ainoastaan minua!

* * * * *

Sillä minä ajattelen, että miehet ovat rakkaudessa toisellaisia kuin me naiset. Heillä voi olla kymmeniä rakkausseikkailuja, mutta ne eivät merkitse mitään, ne ovat kuin ohimenevä tuuli, joka saattaa sielun pinnan vain hetkeksi väreilemään. Mutta sitten yhtäkkiä nousee heissä todellisen, ainoan rakkauden myrsky, ja silloin tapahtuu ikäänkuin myllerrys; kaikki, mikä heissä on syvintä ja parhainta, tulee esiin, ja he saavat voimia ja intoa suorittaakseen elämänsä suurimmat urostyöt.

Pitkänä perjantaina.

Tänä iltana olin viimeinkin jälleen hänen luonaan.

Olisin tahtonut sanoa hänelle jotain oikein kaunista, jotain lämmintä ja sydämellistä, josta hän olisi voinut ymmärtää, kuinka iloinen olin hänen puolestaan. Mutta enempää en saanut irti kuin kuivan: »Onnittelen. Sinähän niitit paljon mainetta.»

Hän vastasi: »Niinhän taisin tehdä. Mutta annahan minun nyt kuulla se ainoa arvostelu, josta välitän, ainoa arvokas arvostelu. Miltä se tuntui sinusta? Oliko se hyvin, oliko se oikein? Herättikö se sinussa muistoja? Liikuttiko se sinua vähääkään?»

Kiersin käsivarteni hänen kaulaansa, katsoin kaiken onneni hänen silmiinsä ja kuiskasin hänelle: »kiitos.» — Mutta sittemmin sanoin hänelle saman monin sanoin.

* * * * *

Hänen kirjoituspöydällään oli kimppu keltasia ruusuja. Nähdessäni sen ajattelin heti: se on tuolta toiselta naiselta.

Mieleni kävi apeaksi, ja hän huomasi sen.

»Mikä sinua vaivaa?» hän kysyi.

»Ei mikään.»

Mutta hiukan myöhemmin sen täytyi purkautua.

»Sinä olet saanut kukkia», sanoin. »Varmaankin ne ovat…»

Hän keskeytti minut.

»Hyi, Julia!» Ja hän katsoi minuun vakavasti, melkeinpä murheellisesti.

»Mutta minulla on syytä olla mustasukkainen. Ja minä tahdon tietää, keneltä sinä olet saanut nuo kukat.»

Tunsin, ettei itku ollut kaukana, ja käänsin pääni pois. Hän tarttui käteeni, ja samassa purskahdin itkuun. Tahdoin vetää käteni irti, mutta hän piti kiinni, piteli sitä — sanaakaan lausumatta — kunnes olin itkenyt kylliksi. Sitten hän virkkoi:

»Kuulehan nyt, Julia. Olen jo ennen vakuuttanut sinulle, ettei sinulla ollut mitään syytä mustasukkaisuuteen, ja sinä vastasit minulle, ettet sitä ollutkaan. Nyt näen, että kuitenkin olet, ja senvuoksi kerron sinulle seuraavaa, jotta ymmärtäisit, kuinka luonnoton mustasukkaisuutesi on. Tiedän, että sinä olet hienotunteinen kelpo tyttö ja uskot, mitä sinulle kerron, vaatimatta lähempiä selityksiä nimiin ja muuhun sellaiseen nähden. Kuulehan siis: ennenkuin opin tuntemaan sinut, minulla oli ystävätär, joka kävi luonani, kuten sinäkin nyt teet. Me pidimme toisistamme paljon, ja minä pidän hänestä paljon yhä vielä. Sinä voit kuulla sen suuttumatta, sillä meidän suhteemme on kokonaan loppunut: hän oli suloisimpia ja parhaimpia ihmisiä, mitä olen tuntenut. Hän ei ole koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää; me emme ole koskaan sanoneet toisillemme pahaa sanaa koko sinä pitkänä aikana, jolloin hän kävi täällä ystävättärenäni. Se suhde oli niin valoisa, niin hilpeä, niin hieno ja keveä, että se on aina elävä mielessäni lämpimän, pilvettömän kesäpäivän kaltaisena. Silloin saavuit sinä. Sinä saavuit ja valtasit nopeasti minut kokonaan. Sinä olit huumaava nuoruus, voimakas kevät. Omakseni tuleminen merkitsi sinulle niin paljon, että rakkaus tuntui tuovan minulle jotain uutta ja suurta ja ihmeellistä. Sinä täytit minut kokonaan. En voinut jakaa itseäni teille. Monta päivää ei ennättänyt kulua siitä, kuin olin ensi kerran kohdannut sinut, kun hän jo tunsi varmalla vaistollaan, että vaara oli uhkaamassa. Hän tiedusteli minulta, minä vastasin vältellen; ensimäisen kerran loi epäluottamus varjonsa meidän suhteeseemme. Olin vielä niin vähän selvillä itsestäni ja pidin hänestä niin paljon, etten tahtonut ruveta tekemään hänelle tiliä, jonka tiesin päättyvän jäähyväisiin. Sitten sinä olit eräänä iltana luonani — varmaankin muistat sen — siitä on noin kolme viikkoa. En ollut nähnyt häntä kahteen viikkoon. Keksin aina verukkeita päästäkseni tapaamasta häntä. Silloin, juuri kuin me molemmat istuimme tässä sohvassa, kuten nytkin, soi ovikello. En tahtonut avata, mutta kelloa soitettiin yhä, ja viimein lähdin eteiseen. Kun vähän myöhemmin palasin takaisin, kerroin, että se oli teatterin lähetti, ja kun sinä huomasit, että olin niin vakava, niin sanoin saaneeni ikävän viestin. Minua muka tahdottiin esittämään osaa, josta en olisi lainkaan välittänyt. Tulija ei ollut mikään teatterin lähetti. Se oli — hän. Hän saapui kaipauksen ja epäluulon ajamana, ja saadakseni hänet lähtemään, minun täytyi turvautua valheeseen, jonka esitin liian huonosti estääkseni häntä aavistamasta pahaa. Hän lähti kuitenkin sanomatta mitään, hän oli uskovinaan minua, mutta minä en pyytänyt häntä seuraavanakaan aikana käymään luonani. Ja sitten samana päivänä, jolloin minun oli määrä esiintyä uudessa osassani, sain aamupäivällä häneltä kirjeen — jäähyväiskirjeen, joka katkerasta pettymyksestä huolimatta henki lempeyttä ja hienoutta. Hän oli edellisenä iltana — muistathan, sinä käväsit sinä iltana luonani — ollut tuolla kadulla, ja hän oli nähnyt sinun sekä saapuvan että lähtevän. — — — Niin, sellainen oli se minun juttuni, ja päätä nyt itse, onko sinulla syytä mustasukkaisuuteen. Vaikkapa nuo kukat olisivatkin tervehdys häneltä — muuten en tiedä sitä, sillä ne lähetettiin nimettä — niin saattavatko ne mielestäsi tuottaa sinulle harmia?»

Sellaista hän kertoi; mutta jo aikoja ennen, kuin hän oli lopettanut, lepäsin hänen sylissään ja olin sydämessäni monet kerrat pyytänyt häneltä anteeksi.

Mutta paha oli, että juuri sinä iltana, jolloin hän näki minut, olin lähtenyt ulos harsottani.

Pääsiäispäivänä (huhtik. 17 p.)

En ymmärrä ensinkään isäukkoa. Ellei se kuulostaisi liian hullunkuriselta, olisin kernas uskomaan, että äreä professori Kuivalainen on hiukkasen rakastunut omaan tyttäreensä.

Varmaa on, että hän on käynyt aivan pehmeäksi minua kohtaan. Joka kerta kuin hän on viime aikoina nähnyt minut, on hän — todellakin huomattavalla ponnistuksella — vääntänyt kasvonsa hymyyn ja kiiruhtanut nipistämään poskeani tai muulla tavoin laskemaan leikkiä.

Mutta eilen vasta ihmeitä tapahtui. Aamiaista syötäessä sanoi äiti, ettei hän vilustumisen tähden voinut lähteä kanssani kävelylle.

»No niin», sanoi isä, »silloin minä kutsun Julian mukanani näyttelyyn.»

Ja kohtelias isäni laati minulle oikein juhlan. Oli mitä suloisin leuto sää, ja isä ehdotti, että ajaisimme kaupunkiin avoimissa vaunuissa. Näyttelyssä viivyimme vain tunnin ajan, ja isä piti tärkeimpänä saada minut esitellyksi kaikille niille taiteilijoille, jotka siellä tapasimme. Jälestäpäin olimme à Portassa — jota isä vanhasta tottumuksesta nimittää Miniksi — ja joimme siellä oporto-viiniä. Istuessamme laseja kallistelemassa sanoi isä äkkiä: »Kuuleppas, Julia, minusta sinun vaatevarastosi kaipaa uudistusta. Minulla on nykyään kukkaro pullollaan, ja sentähden lähdemme nyt puoteihin ja teemme sievän tyttöseni kesäksi hienoksi.»

Kävimme muotikaupassa ja korutavarakaupassa ja hansikaskaupassa ja kenkäkaupassa. Ja isä käänsi kaikki mullin mallin, ennenkuin löysimme jotain, joka hänen mielestään sopi minulle kovin hyvin, lapuksi hän tahtoi ehdottomasti lahjoittaa minulle parin silkkisukkia, mutta kun väitin, ettei äiti pitäisi siitä — tiedän erään toisen, joka ei olisi pannut sitä pahakseen — niin hän luopui hullutuksestaan.

Ajoimme kotiin oikein hilpeällä tuulella. Eteisessä sanoin: »Kiitos tästä päivästä, isä! Minulla on ollut tavattoman hauskaa!» — »Saanko siis suudelman palkaksi?»

Sen hän saikin. Mutta arkihuoneessa ilma oli painostava ja surkea kuten tavallisesti, ja sohvalla makasi äiti kipeänä ja raskasmielisenä.

Huhtik. 23 p:nä (syntymäpäivänäni).

Ensimäinen taival suoritettu. Hyvän tavan mukaan minun kai olisi nyt täytettävä pari päiväkirjan lehteä syvällisillä mietelmillä. Mutta en ole laisinkaan halukas filosofeeraamaan. Ainoastaan tanssimaan ja nauramaan olen halukas, nauramaan ja tanssimaan, tanssimaan halki nukkuvan kaupungin ja herättämään sen julistamalla, että maailmassa on ainakin yksi onnellinen ihminen. Nimittäin allekirjoittanut, nimittäin Julia, joka arvoisasta ijästään huolimatta on tänään viettänyt syntymäpäiväänsä hemmotellun lapsukaisen tavoin.

Kun muistelen, minkälaisia syntymäpäiväni ovat viime vuosina olleet, niin minusta tuntuu siltä, ettei tämänpäiväinen voi olla totta. Kas tässä tavanmukainen syntymäpäiväresepti: äiti herättää juhlan aiheuttajan, kyyneleet silmissä, jotta tunnelma olisi alusta pitäen oikea. »Hyvää huomenta, lapsukaiseni, ja onnea. Isä ja minä lahjoitamme sinulle kankaan kesäpuvuksi, sinähän tarvitset sellaisen välttämättömästi, ja isoäiti maksaa ompelijan.» Aamiaispöydässä vallitsee pinnistetty juhlailoisuus. Aamupäivällä vieraina Kristiina, Emmy ja pari tätiä, kukin tuoden viehättävän kotitekoisen lahjan ja laukullisen jonninjoutavaa rupattelua, ottaen korvaukseksi kupillisen uneen uuvuttavaa suklaatia. Tämän jälkeen lopetetaan varsinaiset juhlallisuudet ja päivä päättyy iltaduettoon, jonka syntymäpäivälapsi ja hänen äitinsä suorittavat kahden kesken tavallista runsaammin kyyneleiden, jälkimäinen pyytäen anteeksi sitä, että on saattanut hänet tähän kurjaan maailmaan.

Tänään on sävel ollut toisellainen. Siitä on aluksi kiitettävä muuttunutta isääni, joka aamiaista syötäessä esiintyi niin elämäniloisena ja tarjoili viiniä niin auliisti, että Frans tuli aivan julkean meluisaksi ja yksinpä äitikin viehättyi vilkkaaksi; se muuten teki hänet hirmuisen hupaiseksi ja kerrassaan suloiseksi katsella — juuri kuin hän olisi melkein hävennyt omaa hilpeyttään.

Aivan vastoin tapaansa ja tätien kauhuksi otti isä osaa myöskin suklaatijuhlaan ja höysti sitä kujeilemalla ihan jumalattomasti vanhojen sukulaistensa kustannuksella.

Tämän perästä minä pukeuduin hienoimpaan asuuni lähteäkseni — virallisesti — nuorten päivällisille huvittelunhaluisen Kristinan luo. Toisin sanoin, viettämään syntymäpäivääni yhdessä hänen kanssaan.

Hän otti minut juhlallisesti vastaan frakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan puettuna, tarjosi käsivartensa ja johti minut työhuoneeseen. Keskellä huonetta oli valkoisella liinalla katettu syntymäpäiväpöytä notkuen — oivallinen juhlaselostus-sana — lahjojen painosta: hienoja ja ihastuttavia toalettiesineitä, makeisia ja kukkia.

Hän oli luvannut — kunniasanallaan — ettei antaisi minulle mitään lahjoja. Nyt hän naureskeli menetetylle kunnialleen ja minun onnistumattomalle harmilleni.

Syntymäpäivälapsi oli saanut itse määrätä, mitä hän halusi päivälliseksi. Alfred oli pakottanut minut valitsemaan monta hienoa ruokalajia uhkailemalla, että saisin muuten makeata keittoa ja pannukakkuja. Hän tekee minusta oikein inhottavan herkuttelijan. Niinpä hän on opettanut minulle, että sampanja on erilaista. Ennen luulin, että sampanja on sampanjaa ja sillä hyvä. Nyt tiedän, että on olemassa sekä »makeata» että »kuivaa» ja »ekstra kuivaa» sampanjaa ja että sampanjan nimenä on toisinaan Munm, toisinaan Heidsick ja toisinaan taas jotain ihan toista. Tiedänpä päälle päätteeksi, mistä lajista eniten pidän ja se on hänen mielestään suuri edistysaskel kasvatuksessani.

Varmaa on, ettei hyvää ruokaa ja viiniä pidä halveksia. Myöskin herkkujen syöminen ja juominen voi olla runollista. Ja vaikka tyytyisinkin hapankaaliin, kun vain saan olla hänen seurassaan, niin enpä kiellä, että hänen maukas ruokansa, hienosti katettu pöytä ja juhlapukumme herättivät minussa mieltymystä ja tyytyväisyyttä.

Jäähyytelöä syödessämme kysyin, eikö hän aikonut pitää minulle puhetta. Hän vastasi: »Puheeni on kukkavihossasi.» — »Täytyykö minun tyytyä kukkaskieliseen puheeseen?» — »Etsi, niin löydät.» Nostin kukkavihon lasista ja siitä putosi kokoonkääritty paperi. Hän näytti melkein nololta sanoessaan: »Sinä olet kaiken lisäksi saanut minut rupeamaan runoilijaksikin, lieventävänä asianhaarana mainitsen, etten kuitenkaan ole tehnyt syntiä runomitalla.»

Aioin avata paperin, mutta hän pyysi minua odottamaan. Vasta sitten, kuin istuimme sohvassa kahvin ääressä, sain luvan lukea puheen. Hän kysyi, mitä siitä pidin. Vastasin hänelle, kuten ajattelinkin, että hän oli maailman ihanin runoilija.

Se hän onkin. Sillä hän on minun runoilijani.

Ja niinpä lopetan selostukseni juhlasta liittämällä päiväkirjaan hänen puheensa.

Puhe Julialle.

Minun ei tarvitse kertoa sinulle, että rakastan sinua. Sen näet katseestani, kun se sinua syleilee; sen kuulet äänestäni, kun se suutelee korviasi.

Sitävastoin kerron sinulle, miksi olen sinuun niin peräti rakastunut.

Siksi, että olet tullut luokseni, kuten kantaäitini, Eeva rouva, tuli vanhan Aatamin luo: vastasyntyneenä, värisevänä odotuksena ja lupauksena, hämmästyttävänä ja hämmästyneenä.

Näen sinun nyt tirkistävän minuun kysyen ja hiukan ymmälläsi. Juuri siten Eevakin katsoi Aatamiin, kun he kohtasivat toisensa ja tämä antoi taivaan ja maan ensi kerran kuulla nuo sittemmin aina yhtä uudet ja hämmentävät sanat: »Rakastan sinua.»

Samoin kuin sinä nyt kuunnellen taivutat hieman päätäsi, silmissäsi katse, joka on sekä ujo että säteilevä, samoin teki Eeva rakastuneena neitosena, ennenkuin hän vyötti itsensä kokeneen naisen siveettömillä viikunanlehdillä.

— — — Katso, maata verhoaa harmaa usva, ja Aatami on kyllästynyt elämään, joka hänelle lahjoitettiin.

Silloin välähtää auringonsäde usvan läpi, ja usva hajoaa, ja hän seisoo maan päällä päivänpaistetta ja lämpöä luoden: ihmisen nuori morsian, nainen, joka punastuu, ei sen vuoksi, että hän häpeisi alastomuuttaan, vaan siksi että hän on ihmeissään ja iloissaan oman sulonsa ja voimansa tähden, jonka hän lukee Aatamin jumaloivasta katseesta.

Lemmettärien ympäröimänä hän lähtee liikkeelle. Ne ovat piilosilla hänen hiuksissaan, jotka kähertyvät otsalla, ne kuiskivat kaikellaisia hullutuksia hänen uteliaisiin korviinsa. Ne jännittävät huulen Amorin jouseksi, ne kiikkuvat hennolla povella. Yksi kätkeytyy posken hymykuoppaan, toinen leukareikään. Mutta kaksitellen ne istuvat kuin rakastuneet suutelevat parit sinun suloisissa silmissäsi, sinä oma Eevani, joka kutsuit minua uuden päivän lailla; joka aina, kun astut sisään ovestani, olet päivänsäde, joka hajoittaa usvan ja kaikki harmaat ajatukset.

Huhtik. 24 p:nä.

Iloitsen siitä, että olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Sillä siten olen tuntenut hänet 2 vuotta, sekä silloin kuin olin yhdeksäntoista vuoden vanha, että nyt kun olen kahdenkymmenen vuotias. Mutta hänelle en kerro sellaisia, sillä hän vain nauraisi ja sanoisi minua pikku vauvaksi. Ja se on sopimatonta kahdenkymmenen vuotiaalle neidille.

Huhtik. 25 p:nä.

Iltapäivällä istuin yksin kotona. Äkkiä heräsin mietteistäni ovikellon ankaraan, kiivaaseen kilinään. Ihan vapisin pelästyksestä.

Postilähetti siellä vain oli pistänyt kirjeen laatikkoon.

Kirje oli äidille, panin sen pöydälle ja istuuduin jälleen akkunan ääreen. Mutta rauhani ei palautunut. Korvissani kaikui alituiseen tuo kiivas kilinä — ikäänkuin vaara uhkaisi. Ivasin itseäni. Hermostunut hölmö! sanoin itselleni. Hyvänen aika, postilähetti on ollut kiireissään ja kiskaissut tavallista voimakkaammin. Keneltähän tuo kirje muuten lienee, en tuntenut käsialaa. Nousin paikaltani ja otin sen käteeni. Kotelo oli vanhanaikainen, pitkä ja kapea, ja päällekirjotus hoippui avuttomana sinne ja tänne isoin, kömpelöin kirjaimin. Siinä oli virheitäkin. Keneltä se lieneekään? Muuten tunsin aina äidille saapuvien kirjeiden käsialan.

Olisiko se isoäidin vanhalta palvelijattarelta, joka ilmoittaa, että isoäiti on vaarallisesti sairastunut? Ei, se ei ollut todennäköistä. Meille olisi annettu tieto lähetin kautta eikä kirjeellisesti.

Mutta keneltä sitten? Äkkiä heräsi sisässäni tuskanhuuto. »Kirjeessä puhutaan sinusta! Se on nimetön kirje sinusta!» Rupesin taas vapisemaan, niin että tuskin saatoin pitää kirjettä jääkylmissä käsissäni. Niin, tietysti asian laita oli sellainen. Käsiala oli väärennetty, se oli selvää, ja lähettäjä oli ehdoin tahdoin tehnyt kirjoitusvirheitä. Olisiko se tuolta toiselta? Olihan hän nähnyt minun menevän Alfredin luo. Ei, ei, hän oli hyvä ja hieno, sen sanoi Alfred. Mutta sittenkin, mustasukkaisina ihmiset tekevät tekoja, joita he muulloin halveksivat. Sitäpaitsi voisi sen tehdä moni muu. Mistä minä tiesin, vaikka minut olisi nähty ja tunnettu lukemattomia kertoja, kun olen käynyt hänen luonaan.

Silloin olisin hukassa. Hetken kuluttua saapuisi äiti kotiin, hän huomaisi kirjeen ja avaisi sen… minä näkisin hänen epätoivoisen katseensa, näkisin hänen horjuvan ja kaatuvan.

Ei, minun täytyi tietää, mistä siinä kirjeessä puhuttiin. Valoa vasten siis. Ei näkynyt mitään. Koetin avata sitä varkain neulan avulla. Se oli suljettu liian lujasti. Olin jo aivan suunniltani. Vapisevin käsin mursin kuoren — ja helpotuksesta huokaisten, jännityksen uuvuttamana, onnellisena, mutta nolona vaivuin tuolille kädessäni tuo kamala kirje. Se sisälsi — erään uuden, vanhalle Kuninkaantielle perustetun pesulaitoksen ilmoituksen.

Niin, nyt perästäpäin hymyilen sille. Mutta sittenkin. — Hän ei voi aavistaakaan, minkälaisilla kauhunhetkillä minä saan ostaa onneni.

Vappuna (sunnuntaina).

Elämäni hirvein päivä.

Oikeastaan minun olisi pitänyt mennä kirkkoon äidin kanssa, mutta sain asiat järjestetyiksi siten, että lähdinkin sensijaan isoäidin luo. Matkalla kurkistin hänen akkunoihinsa. Varmaankaan hän ei ollut vielä noussut vuoteesta. Makuuhuoneen akkunoita ei oltu avattu, ja vain toisesta oli verho nostettu ylös. Minua halutti sanomattomasti livahtaa hetkeksi hänen luokseen, pudistella häntä ja kujeilla hänen kanssaan, niin että hän saisi unen silmistään.

Oli mitä rumin kylmä kevätsää, sumua ja sadetta. Ihmiset kiiruhtivat ärtyneen näköisinä kirkkoon rankkasateen rapistessa. He olivat todellakin mielenylennyksen tarpeessa. Minun sydämessäni vallitsi pyhäpäivä kirkonkäynnittäkin.

Isoäiti istui jo kankeana ja suorana pielustensa keskellä, yllään sunnuntaimyssy. Akkunakorokkeella istui vanha Maria sukankutimineen, lukien sanomalehteä. Kuinka siellä oli rauhallista! Hiljainen tyyni luostarikirkko, jossa on suitsutuksena sekatuoksua.

Isoäiti taputti kättäni kuivilla, ryppyisillä eukonkäsillään. Saatoin nähdä hänen silmistään, että niissä oli jokin lahja. Mutta isoäiti ei ole niitä, jotka ryntäävät oikopäätä asiaan käsiksi.

Hän aloitti: »Tänään ei ilma ole parhaimpia.» Sitten hetken päästä: »Tänään ei juuri kenenkään tee mieli lähteä metsään.» Lopuksi: »Haluttaisikohan Juliaa lähteä illalla teatteriin?» Juliaa halutti suuresti. Tiesipä hän senkin, mihin teatteriin hän halusi. Sillä siellä esitettäisiin minun näytelmäni.

»Muistaakseni sinä olet jo nähnyt sen, etkö olekin?» kysyi isoäiti.

»Mutta minä näkisin sen niin hirveän mielelläni uudelleen.»

»Tänä iltana siinä esiintyykin eräs toinen», sanoi Maria äkkiä korokkeeltaan. »Sanomalehdessä sanotaan, että Mörch on sairastunut.»

En luule, että huusin. Muistan vain, että seisoin akkunan ääressä lehti kädessäni; että Maria nousi seisaallean huudahtaen: »Herranen aika, neiti kulta!»; että huone pyöri silmissäni; että kuulin isoäidin ikäänkuin kaukaa sanovan: »Lapsi kulta!» ja että huomasin, kun silmäni avasin, makaavani nojatuolissa. Maria piti nenäni edessä jotain väkevältä tuoksuvaa ja pöydällä oli pesuvati. Tuijotin kummastunein katsein ensin Mariaa, sitten isoäitiä: »Mitä on tapahtunut?» Mutta samassa tuokiossa palasi sieluuni muisto ja kauhu, ja ellei Maria olisi tarttunut käteeni niin lujasti, että teki kipeätä, olisin pyörtynyt uudelleen.

Ensimäinen ajatukseni oli: miten voin selittää menettelyni isoäidille? Olin tahallani toipuvinani vain vähitellen, ennättääkseni keksiä jotain.

Mutta isoäiti tuli minulle itse avuksi.

»Oletko syönyt mitään aamulla?» hän kysyi.

»En, isoäiti.»

»Sitä ajattelinkin. Mutta se on väärin, Julia. Nuoret tytöt eivät jaksa paastota. — Tuoppas lasi viiniä, Maria.»

Yksin jäätyämme isoäiti kutsui minut luokseen. Laskeuduin polvilleni hänen eteensä, kätkin pääni hänen helmaansa ja purskahdin itkuun. Itkin niin, että luulin sydämeni pakahtuvan. En voinut mitenkään heretä, vaikka koetin kaikin voimin. Maria toi viiniä, kuulin hänen tulevan ja jälleen poistuvan, ja minä nyyhkytin yhä, isoäidin sivellessä tukkaani pehmeästi ja verkalleen. Teki niin hyvää, kun sai itkeä rauhassa, ja isoäidin levollinen käsi tuntui niin tyynnyttävältä.

»Kas niin, lapseni! Kas niin, lapseni!» hän toisti moneen kertaan itkun vaimentuessa. Mutta minä jäin paikalleni, en uskaltanut kohdata hänen katsettaan. Ja kuitenkin kiusasi minua nyt ajatus: »Sinun täytyy lähteä. Sinun täytyy mennä hänen luokseen saamaan selvyyttä.»

Silloin sanoi isoäiti, enkä unohda milloinkaan sitä sanomatonta lempeyttä, joka hänen äänessään kaikui: »Sinun ei tarvitse pelätä, että rupean kyselemään. Minä olen vanhus, mutta muistan nuoruuden ajan ja tiedän, että nuorilla sydämillä on iloja ja suruja, joihin vanhojen kömpelöiden käsien ei pidä koskea. Mutta jos elämä — mistä Jumala varjelkoon — toisi pikku tytölleni jotain, josta hän ei voi itse selviytyä, niin tule pelkäämättä luokseni, jos olen silloin elossa. — Ja nyt, lapseni, sinun täytyy nousta ja lähteä, niin että ennätät aamiaiselle. Mutta tästä emme puhu isälle emmekä äidille. Ja teatteripiletin me säästämme toiseen kertaan, sillä tänä iltana sinun on parasta käydä varhain levolle.»

* * * * *

— — — Seisoin hänen ovensa ulkopuolella. Olin kiitänyt katuja pitkin. Mutta nyt — en uskaltanut soittaa. Heti kun saavuin taloon, olin tuntevinani raskaan sairashuoneenilman, ja oven luona tuntui siltä, kuin olisi imelä ja painostava ilma tukahduttavana tunkeutunut minuun. Kun soittaisin, avautuisi ovi, ja palvelija seisoisi kalpeana ja itkien edessäni, eikä minun tarvitsisi kysyäkään. Ei, ei — se oli mahdotonta. Niin kova ei Jumala voinut olla minua kohtaan. Aloin rukoilla: »Isä meidän, joka olet taivaassa…» Ei, ei nyt. Jumala vain vihastuisi ja rankaisisi minua siitä, että minä, joka muulloin en milloinkaan ajatellut häntä, lähestyisin häntä pelosta. Niin vetäsin kellosta ja hätkähdin sen onttoa, soinnutonta ääntä. Luonnollisesti — sanoin itselleni, ja luulenpa hymyilleeni — luonnollisesti siihen on sidottu jotain, jottei se häiritsisi häntä.

Sisäpuolelta kuului pehmeitä askeleita, ja vieras henkilö, eräs iso, käskevän näköinen nainen, avasi oven. Hän virkkoi — tosin kysymättäni, mutta hän ymmärsi helposti asiani —: »Herra Mörch on hyvin sairas.» Jumalan kiitos, hän eli siis. Se oli kurkkumätää, selitti nainen edelleen, ja hän oli sairastunut toissailtana — olin ollut hänen luonaan edellisenä päivänä. Lääkäri ei kuitenkaan luullut, että se olisi erittäin vaarallista.

Nainen näytti siltä, kuin hän olisi tarkoittanut, että minun oli nyt poistuttava.

Kysyin, vaikka käsitinkin sen toivottomaksi: »Enkö pääsisi hänen luokseen?»

»Ette, neiti, se on aivan mahdotonta. Lääkäri on kieltänyt päästämästä ketään. Sehän on sitäpaitsi tarttuvaa.»

»Siitä en välitä. Oi, antakaa minun tulla tahdon vain nähdä hänet!»

Nainen tarkasteli minua suopein katsein.

»Valitettavasti se ei käy päinsä. Kenties neiti on herra Mörchin morsian?»

Veri nousi päähäni: »En.»

Hän katsoi minuun ihmetellen: »Keneltä saan siis viedä terveiset?»

»Ystävättäreltä.»

»Ystävättäreltä ?»

»Niin, ystävättäreltä.»

— Varmaankin hän nyt uskoo minusta pahinta. Mutta samapa se, kunhan Alfred saa minulta tervehdyksen!

* * * * *

En ymmärrä, kuinka olen saanut tämän päivän kulumaan, kuinka olen voinut hillitä itseäni, niin ettei kukaan ole huomannut mitään.

Sen tiedän, että kun kello kävi kuudetta, en jaksanut enää istua kotosalla saamatta mitään tietoa. Lähdin ulos — taivas ties niistä keksin syyn! — jouduin hänen asuntonsa edustalle, mutta en uskaltanut käydä itse sisään, sain sitten käsiini kaupunginlähetin ja toimitin hänet sinne. Tila ennallaan, kenties hiukan parempi.

* * * * *

Tuo vieras nainen sanoi, etten saanut tulla hänen luokseen. Tuo nainen, joka ei hänestä suuria välitä, jonka silmissä hän on vain tavallinen potilas, hän saa seurustella hänen kanssaan; hän auttaa ja hoitaa häntä; hän tietää joka hetki, miten hän voi, onko parantumisen toivoa.

Mutta minä, joka häntä rakastan; minä, joka empimättä uhraisin elämäni hänen puolestaan — minun täytyy syrjäisenä seisoa hänen ovellaan ja ottaa vastaan ne tiedot, jotka tuo toinen, ihminen, jolta hän ostaa apua, armollisimmasti suvaitsee minulle antaa. Hän sulkee minulta oven, hän ei salli minun lähettää edes katsettakaan armaalleni, ainokaiselleni!

Ja niin voimaton olen, että minun täytyy totella tuota henkilöä. Vieläpä minun on esiinnyttävä rakastettavastikin, saadakseni häneltä kunnollisia tietoja.

Mielelläni jättäisin kaiken täällä kotona, ottaisin vastaan häpeän ja kirouksen ollakseni hänen luonaan, istuakseni hänen vuoteensa ääressä ja kamppaillukseni hänestä kuoleman kanssa. Olen tutkistellut sydäntäni ja tiedän, että tekisin sen empimättä.

Mutta tiedän myöskin, ettei hän pitäisi siitä. Sillä hän ei rakasta minua niin, kuin minä häntä. Hänen rakkautensa on viisas ja varovainen, se ajattelee seurauksia, se tietää, kuinka kauas se voi uskaltaa mennä, ja se tuntee rajan, jonka poikki se ei tahdo käydä. Mutta minun rakkauteni, se ei tunne nykyisyydessä ja vastaisuudessa mitään muuta päämäärää kuin hänet.

* * * * *

Siksi minun täytyy kauniisti jäädä tänne — tänne, missä minulla ei ole mitään tehtävänä, missä huohotan kuin rannalle joutunut kala, koska ilmassa ei ole hituistakaan hänestä. Ei täällä mainita hänen nimeään, enkä minäkään voi sitä mainita. En saata uskoa kenellekään tuskaani, joka minut pakahduttua, kun en uskalla sitä päästää ilmoille.

Jäädä tänne — jutella isän ja äidin kanssa joutavista asioista, kun sielussani on vain yksi ainoa ajatus: hän, huulillani yksi sana: hän.

Jäädä tänne — istua siivosti ja hiljaa ateriain ja työn ääressä, voimakkaan kaipauksen raadellessa sieluani ja vetäessä minua hänen sairasvuoteensa luo.

* * * * *

Hän olisi voinut maata sairaana ja kuolla, ilman että olisin sitä aavistanutkaan, ja vasta sanomalehdestä olisin saanut sen tietää. Kuolla, ilman että olisin saanut sanoa hänelle jäähyväisiä, ilman että hän olisi antanut minulle viimeistä sanaa ja katsetta.

Niin köyhä, niin oikeudeton on rakkauteni. Niin kurjat ovat sen elinehdot. Pimeässä on sen hiivittävä esiin. Se ei saa milloinkaan astua päivän valoon ja vaatia oikeuksiaan.

* * * * *

— — — Jos sinut, armas, tänä yönä riistetään minulta, silloin seuraan sinua, niin totisesti kuin köyhä rakkauteni on ainoa rikkauteni.

Mutta jos huomenna heräät elämään ja terveyteen, ja minä istun jälleen luonasi ja sinä sanot rakastavasi minua, silloin nauran kaikille murheille ja tunnustan sinulle, että olen rikkaampi kuin kukaan muu maailmassa.

Jumala sallikoon minun pitää sinut.

Toukok. 2 p:nä.

Kristina toi minulle aamupäivällä seuraavan hänelle osoitetun kirjeen:

»Suloinen tyttöseni! Säikähditkö niin pahasti lukiessasi, että olin sairas? Mutta mitäpä voin tehdä? Enhän saattanut kirjoittaa sinulle suoraan, ja ystävättäresi osoitteen sain tietää vasta nyt kirjeestäsi. Sinä rakas lapsi, joka tulit niin murheelliseksi ajatellessasi, että kuolema voisi riistää minut sinulta. Sinulla ei ole mitään syytä pelätä: ensiksikin, koska rikkaruoho ei häviä niin helposti; toiseksi, koska en lainkaan halua vielä luopua elämästä.

Sinä olet hirveän kiltti, kun — tartunnasta, koti-ikävyyksistä y.m. huolimatta — haluat tulla luokseni. Mutta niin typeräksi ei kuume kuitenkaan ole tehnyt minua, että suostuisin tarjoukseesi. Nykyisin ei minua nimittäin ole lainkaan hauska katsella. Lisäksi olen mitä ärtyisin ja vastenmielisin potilas. Jos näkisit minut näinä päivinä, niin tuhoisin kokonaan sen suotuisan vaikutuksen, jonka tähän asti olen tehnyt sinuun. Yleensä arvelen, ettei sairaiden ihmisten pidä kiusata terveitä. He ovat rumia ja tympäiseviä, ja siksi heidän on käytävä piiloon.

Heti kun tunnen olevani kyllin arvokas pääsemään hyvään seuraan, lähetän sinulle pikaviestin. Ja silloin korvaamme tämän pitkän eron.

Lupaan sinulle, että halu tavata sinut jälleen on tekevä minut nopeasti reippaaksi ja etten käy sinulle uskottomaksi, en edes hieman vallattomissa kuumeunissakaan, jotka minua vaivaavat. Karkoitan kaikki kuumepeikot luotani ajattelemalla sinua, ja öisin tunnen sinun seisovan vuoteeni ääressä suloinen viileä kätesi polttavalla otsallani. Siten sinä olet — etäälläkin — sairaanhoitajattareni, parantajattareni.

Saat nyt tyytyä näihin riveihin. Pieninkin ponnistus saattaa surkean heikon pääni vaikeroimaan.

Suudelmaa en sinulle lähetä; sillä henkeni ei uskalla edes ajatuksissanikaan koskettaa sinun nuorta kauneuttasi ja terveyttäsi. Ymmärrän tuon spitaalitautisen, joka ihmetellen näki ihanan naisen astuvan ohitse ja nöyränä polvistuen suuteli jälkiä, jotka hänen jalkansa oli painanut maahan.

Ystäväsi A.»

Hän rakastaa kukkia. Valitettavasti ei taloudellinen tilani salli sanottavaa tuhlausta. Mutta vaikkapa minun täytyisi kaivaa rahat kivisillasta, niin hän on jok'ikinen päivä, kunnes jälleen tapaamme toisemme, saava minulta muutamia valittuja kukkia.

* * * * *

Tänään valkoisten krookuksien keskelle pistetty mustanpunanen ruusu. Merkitsee: katso, kaikki ajatukseni leijailevat — kuin valkoisten kyyhkysien kohina — sinun ympärilläsi, sinä loistava, mustasilmäinen sheikkini!

Toukok. 3 p:nä.

Kourallinen jättiläis-reseedoja ja muutamia lemmenkukkia.

Tulen luoksesi vailla loistoa. Mutta annan sinulle, kuten reseedan tuoksun, voimakkaan ja kuuman lempeni; annan sinulle, kuten lapsensilmäisen lemmenkukan, luottamuksellisen uskollisuuteni.

Toukok. 4 p:nä.

Orvokkeja ja valkoisia sammalruusuja.

Salassa kasvaa rakkauteni. Silti se on sininen kuin kesäinen taivas, silti se on valkea kuin talven lumi.

Toukok. 5 p:nä.

Kämmekkä ja nuoria pyökinlehtiä.

Kodin varjossa, kaukana todellisuudesta ja auringonpaisteesta, muodostui sieluni perin fantastiseksi, kalpeanväriseksi kukaksi. Silloin saavuit sinä, ja yli kaikkien muiden metsän kasvien ja puiden kohosi riemuntäysi sieluni kera kevään kirkkaanvehreän viestin.

Toukok. 6 p:nä.

Keltanen ruusu, lakkaorvokki ja keltavuokkoja.

Nuhteletko minua siitä, että olen mustasukkainen? Etkö näe, että mustasukkaisuus on se kuuma liekki, joka loistavana sädekehänä kiertää rakkauttani?

Toukok. 7 p:nä.

Kaksi vaaleanpunasta ruusua ja kaksi vaaleanpunasta neilikkaa (tähän aikaan sangen harvinaisia).

Yhtä ihanina, tasa-arvoisina värin ja tuoksun puolesta, toistenne kaltaisina ja kuitenkin niin erilaisina te sulatte toisiinne verrattomassa lemmenkohtauksessa. Armas! kuten ruusu ja neilikka tässä yhtyvät hurmaavassa suudelmassa — sanoin — pelkkä ajatus saa minut vapisemaan — olen huomenna jälleen lepäävä sinun sylissäsi.

Toukok. 8 p:nä.

Olen ollut paha ja ilkeä; hänen kannattaisi olla raivoissaan minua kohtaan. Jospa hän olisikin ollut. Hän olisi saanut kernaammin lyödä minua kuin katsoa minuun raukeasti, kärsivällisesti hymyillen.

En tiedä — mutta jo alku oli väärä, ja sitten koko seurustelu kävi yhä kierommaksi. Varmaankin se johtui siitä, että olin ennakolta iloinnut liian paljon tuosta kohtauksesta, olin kuvitellut, että siitä tulisi jotain ihmeen ihanaa. Ja sitten heti, kun saavuin kyökkitietä — ettei sairaanhoitajatar näkisi minua — kun tulin opastetuksi hänen makuuhuoneeseensa ja näin hänen katseensa, joka oli ystävällinen, mutta raukea eikä ensinkään säteilevän iloinen, kuten olin odottanut — niin, se tuotti minulle niin lapsellisen pettymyksen, etten voinut lausua niitä sanoja, joita sydämeni oli täynnään, vaan pinnistin esille sanoja, jotka kuuluivat niin vierailta ja väärennetyiltä, että ne särisivät omissakin korvissani. Mitään »myrskyä» ei kuitenkaan syntynyt. Hän vain katsoi minuun hieman ihmeissään, mutta kun jatkoimme keskusteluamme, häipyi tunnelma yhä etäämmälle ja hänen kasvoilleen ilmaantui hermostunut, kiusattu ja väsynyt ilme. Lopulta hän makasi puoleksi suljetuin silmin ja pyyhki joka silmänräpäys otsaansa nenäliinallaan.

Voi, etten langennut polvilleni vuoteen ääreen ja pyytänyt häneltä anteeksi.

Sen sijaan sanoin loukkaantuneena: »Varmaankin toivot, että lähden tieheni. En tahdokaan väsyttää sinua kauempaa.»

Hän makasi hetkisen vastaamatta. Sitten hän lausui kohteliaaseen ja korrektiseen tapaansa, »ylhäiseen» tapaansa, joka ikäänkuin tyrkkää minut sadan peninkulman päähän:

»Niin, suothan anteeksi, etten tänään ole ritarillinen; enhän ole vielä täysin salonkikelpoinen. Ja minä kaipaan todellakin lepoa.»

Erosimme ensi kerran päättämättä, milloin tapaisimme toisemme uudelleen. Ihan vihasin häntä sinä hetkenä, jolloin hän hymyillen ojensi minulle kätensä jäähyväisiksi — ja antoi minun lähteä sanomatta minulle, että olin maailman typerin, epäkohteliain ja hemmotelluin tyttö ja että olisin ansainnut piiskaa, kuten pieni ilkeä lapsi.

Mutta tunnenhan sentään kipua. Turmeltu on tämä päivä, josta olin niin iloinnut. Ja mitä hän mahtaakaan ajatella minusta? Hänen täytyy pitää minua kärsimättömänä tyttönä, joka loukkaantuu ja tulee epäkohteliaaksi siitä, ettei sairas ole niin terve, kuin olin odottanut.

Toukok. 9 p:nä.

Hän on niin hyvä ja niin viisas.

Häneltä saapui kirje samaan aikaan, kuin hän sai minun kirjeeni.

Hän kirjoittaa: »En voinut hyvin, kun kävit luonani. Sentähden, oma tyttöseni, ei sinua otettu vastaan niin kuin olit ansainnut, ja senvuoksi en kyennyt kiittämään sinua rakkaudesta, jota nyt ja aina olet osoittanut minua kohtaan. Olen epämiellyttävä potilas, kuten ennen olen sinulle sanonut. Lieneekö sinulla siitä huolimatta halua käydä luonani? Tule silloin, jos voit, huomenna, ja ole kärsivällinen, vaikka en olisi vielä siihenkään mennessä voittanut kokonaan kärsimättömyyttäni.»

Toukok. 14 p:nä.

Hän on nyt melkein täysin toipunut. Hän on ollut ylhäällä viime päivinä, ja eilen hän kävi ensi kerran ulkona.

Olen hänen luonaan joka päivä, joko aamupäivällä tai illalla. Voidakseni tehdä sen olen tekaissut jutun eräästä nuoresta tytöstä, jonka olen tavannut Kristinan luona ja joka on pyytänyt minua opettamaan hänelle porsliinimaalausta. Ihmettelen joka päivä, ettei valettani huomata; mutta pelkoa en enää tunne. Nyt käyn epäröimättä hänen luonaan keskellä valoista päivää.

Tiedän vaan, että sinä päivänä, jolloin joudun ilmi ja minua kielletään tapaamasta häntä, lähden pois kotoa. Olen päättänyt sen asian itsekseni, eikä se voi olla toisin. Tulkoon sitten mitä hyvänsä!

Hänelle en ole sanonut siitä mitään. Kuitenkin on juuri hän antanut minulle rohkeuden tehdä niin varman päätöksen. Näinä päivinä olen nimittäin tuntenut, että olen hänelle enemmän kuin ainoastaan hetkellinen ajanvietto. Koetan olla hänelle hyödyksi, ja luulen siinä onnistuneeni, niin että hän rupeaa minua kaipaamaan, milloin en ole hänen luonaan. Toimitan hänen asioitaan, luen hänelle ääneen, ja olen kirjoittanut kirjeitäkin hänen sanelunsa mukaan. Hän sanoo minua yksityissihteerikseen ja puhelee kanssani kaikista asioistaan.

Oikeastaan elämme kuin mies ja vaimo. Käyskelen hänen kodissaan, ikäänkuin se olisi minunkin kotini; hoidan hänen kukkiaan; milloin en lue ääneen tai hommaile muuta, ompelen nimikirjaimia hänen pöytäliinoihinsa, ja onpa hänen vanha palvelijattarensakin tottunut tiedustelemaan minulta, mitä herralle annetaan päivälliseksi — sillä herra on siinä suhteessa perin turhantarkka.

Kyllä häntä on ylipäätään pidettävä egoistina. Naimattomana miehenä hän on tottunut siihen, että koko talon on mukauduttava hänen tahtoonsa, ja hänestä on aivan luonnollista, että minäkin vain ajattelen piian tavoin hänen palvelemistaan ja hänen mukavuuttaan. Mutta hän sopii mainiosti turkkilaiseksi, hän on maailman rakastettavin tyranni. Kun tuon jotakin potilaalleni, joka lojuu mukavalla leposohvallaan, ja hän sitten hyvinvoinnistaan kiitollisena nyökkää minulle ja suutelee kättäni, niin hän voisi määrätä minut mihin hyvänsä ja minä tottelisin empimättä.

Toukok. 20 p:nä.

Olen käynyt hänen kerallaan seikkailujen maassa, jonne on kahden tunnin matka Kuninkaan Uudella torilla sijaitsevan hevosen luota. Paikan jokapäiväistä nimeä en tunne, enkä tiedä tiestäkään muuta, kuin että alussa ajetaan Kuninkaantietä pitkin ja sitten saavutaan perille parin tunnin kuluttua. Sitävastoin tiedän tarkalleen, minkälainen seikkailujen maa on. Pieni, valkoinen, olkikattoinen talo metsän liepeessä järven rannalla. Taloon astutaan metsätieltä villiviinin verhoaman avoimen kuistin kautta, ja järvenpuoleisessa päädyssä on akkuna ja vihreäksi maalattu puuparveke. Kuistilla seisoo vanha talonpoikaisvaimo niiaillen. Päivällä säteilee aurinko pilvettömältä taivaalta ja yöllä kuumottaa täysikuu. Ja järvellä liukuu kuutamossa valkea vene, josta kuuluu nuorten äänien hiljaista laulua.

Olen käynyt hänen kerallaan seikkailujen maassa ja nähnyt auringon laskevan ja kuun nousevan: olen ollut siellä hänen kanssaan auringon noustessa uudelleen ja painuessa metsään sytyttäen pikku talon ruudut tuleen. Mutta minusta nuo neljäkolmatta tuntia ovat kokonainen elämä; olen viettänyt sen hänen kanssaan maailmassa, joka on järjestetty luonnon ihanimmin antimin vain meitä kahta varten ja jossa ystävällinen vanha talonpoikais-haltijatar toimii palvelijanamme.

Nipistän käsivarttani ollakseni varma siitä, etten uneksi. Ei, se ei ole unta. Edessäni pöydällä tuoksuu kimppu metsäkukkia, jotka tuo vanha vaimo erotessamme antoi minulle, ja vuoteen luo asetetuissa kengissäni näkyy maalaiselämän merkkejä.

— — — Näin se tapahtui: isä ja äiti matkustivat toissa-aamuna Soröseen tervehtimään erästä vanhaa tätiä, joka täytti eilen 80 vuotta, ja hänen poikaansa, joka on opettajana akatemiassa. He palaavat huomenna. Kuullessaan tämän hän sanoi: »Nytpä mekin matkustamme.» Ja vaikka heti pidin sitä mahdottomana ja sitäpaitsi luulin hänen vain laskevan leikkiä, niin totta siitä tuli sittenkin. Järjestin nopeasti taistelusuunnitelman, lähtien siitä filosofisesta mietelmästä, että pahimmassa tapauksessa voi vain käydä hullusti. Annoin Kristinan kutsua minut täksi päiväksi huviretkelle ja yön viettäisin hänen luonaan, voidaksemme reippaiden neitosten tavoin lähteä liikkeelle auringon kera. Tähän suunnitelmaan vanhemmat suostuivat kernaasti ja matkustivat syntymäpäiville Soröseen.

Mutta eilen iltapäivällä kello 6 astui kaksi nuorta neitosta kaupungista Kuninkaantietä pitkin. Lundehusin ravintolan kohdalla heidät saavutti suljetut vaunut. Vaunut pysähtyivät, ovi avautui, ja toinen nuorista neidoista katosi niihin, jonka jälkeen ne pyörivät nopeasti edelleen.

Kristina palasi takaisin valmistuakseen kotiarestiin — sillä olin kieltänyt häntä näyttämästä tänään sieviä kasvojaan Kööpenhaminan kaduilla — mutta me ajoimme seikkailujen maahan.

Tiedustellessani kuinka ja minne, hän oli vain vastannut: »Älähän huolehdi, ole vain tavallisissa pukineissasi vastassani Lundehusin ravintolan luona. Tulen sinne hevosella ja tuon mukanani kaikkea, mitä tarvitsemme, ja vien sinut syrjäiseen ravintolaan, jossa ei ole koskaan arkipäivinä vieraita. Siellä eräs vanha vaimo toimittaa huviretkeilijöille vettä ja tarpeen tullen hankkii hyvästä sanasta ja maksusta yksinkertaisen aterian ja kunnollisen yösijan.»

Kun olin päässyt onnellisesti vaunuihin ja hiukan rauhoittunut, rupesin nauramaan nähdessäni matkatavaramme. Hän selitti: »Ei siinä ole enempää, kuin mitä välttämättä tarvitsemme. Toisessa laukussa ovat sinun tavarasi, toisessa minun. Korissa on viiniä ja remmissä pielus sinua varten sekä lakanoita siltä varalta, että perillä saisimme kosteat lakanat. — Toivoakseni laukussasi on mitä tarvitset.» — Oli tosiaankin, vieläpä enemmänkin.

Varmuuden vuoksi vedimme verhot akkunain eteen. Minusta oli ihanaa istua noin aavistamatta, minne ajoimme, uneksien, että nyt me matkustimme seikkailemaan avaraan maailmaan.

Ja niin olimme seikkailujen maassa.

…Vanha vaimo seisoi kuistilla ja lausui meidät niiaten tervetulleiksi. Hänellä oli päässään myssy ja yllään kankea viheriä kotikutoinen hame. Hän oli oikein miellyttävä kunnon muori ja sanoi minua »rouvaksi».

Matkatavarat kannettiin sisään ja ajuri sai määräyksen lähteä pois, saapuakseen uudelleen seuraavana iltana kello 8. Ja me menimme rantaan odottamaan aterian valmistumista.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Näimme sen tulipallona vaipuvan maahan puiden lomitse, bengaalitulen valaistessa taivaanpuoliskoa. Pyökkien lehdet kiilsivät kuin verekset kultarahat, ja pitkin järveä valui auringonlaskun valo loistavin helmiäis-värein. Me seisoimme katsellen vuoroin hehkuvaa metsää, vuoroin kimmeltävää järveä. Järven toiselta rannalta, joka oli myöskin metsän reunustama, kuului kumman läheisiä ja kuitenkin niin juhlallisen kaukaisia hitaita kirkonkellon lyöntejä. Vesakosta unista piipotusta. Muuten ei ainoatakaan ääntä. Seisoimme toisiamme syleillen, poski poskea vasten, sanattomina, hurmaantuneina, onnellisina.

Auringonkehä katosi. Taivaan leimu häipyi, kalpea hämy pyyhkäsi järvestä värit.

Silloin kuului pikku talosta kutsuva ääni, ja me lähdimme sisään… lähdimme jatkamaan seikkailua vanhan haltijattaren metsämajassa.

Muistan vain, että tupa oli verhottu sinisillä seinäpapereilla ja lattialle siroteltu hiekkaa; että tuvan keskellä oli karkealla, mutta hohtavan valkoisella liinalla katettu pöytä ja pöydällä kaksi kolmihaaraista hopeista kynttiläjalkaa, jotka saivat tuon yksinkertaisen tuvan näyttämään rikkaalta ja hienolta.

Entä ruoka. Se tuoksui niin hyvältä ja maistui oivallisesti, ja me söimmekin suunnattomasti. Kaikki oli ikäänkuin luonnon keittiöstä tuotua, sekä punertava liikkiö että persiljalla täytetty kananpoika ja keltanen munakas sokeroituine ruskeine kuorineen.

Me olimme iloiset ja huolettomat kuin lapsoset, ja muori puuhaili ympärillämme, pakinoi kanssamme ja sanoi olevan niin hauskaa, kun sai nähdä luonaan sellaisia nuoria, onnellisia ihmisiä.

Kun halusimme kahvia, niin vainio pyysi »rouvaa» laittamaan sitä itse. Lähdin hänen kanssaan keittiöön, mutta minun täytyikin heti palata kutsumaan »herrakin» sinne, jotta hän saisi ihailla ihania vanhoja kupariastioita. Hyllyllä oli kokonainen rykmentti kiiltäviä punasia kojeita, toiset paksukupuisia ja pieniä, toiset hoikkia ja siroja päättyen korkeaan hatun kaltaiseen piippuun.

— — — Kello oli ennättänyt kymmeneen, ja nyt oli maalaistavan mukaan aika käydä levolle.

Alfred jäi vielä polttamaan loppuun sikaarinsa, mutta minut muori johti narisevia portaita myöten »vieraskamariin». Se oli matala, mutta avara, tuoksuen puhtautta ja orvokkeja. Kalustoa oli vain pesukaappi, muutamia tuoleja, pieni pöytä ja vuode. Mutta vuode oli loistoteos. Paksua tummaa mahonkia, messinkipalloilla ja leikkelyksillä koristettu — raskas, suuri, monumentaalinen. Yllä katos ja vaalentuneet kukalliset silkkiuutimet. Ylpeillen selitti vaimo, että hänen mies vainajansa oli aikoinaan ostanut sen huutokaupassa, jossa myytiin erään aikoja sitten kuolleen prinsessan peruja.

Vaimo sytytti kynttilät, toivotti hyvää yötä ja poistui.

Aloin riisuutua. Istuuduin kuvastimen eteen ylläni iltanuttu, jonka hän oli tuonut minulle.

Silloin lankesi parvekkeen ovesta tupaan kuunsäde. Nousin, avasin oven — ilta oli leuto kuin juhannuksen aikaan — ja astuin ulos. En ole koskaan nähnyt niin ihmeen ihanaa. Kimmeltävänä hopeakuvastimena lepäsi järvi aaltoilevan valkoisen usvan kehystämänä; usva repeytyi silloin tällöin ja paljasti tuokioksi fantastisia maisemakuvia, joissa irtaantuneita sumusiekaleita leijaili kirkkaasti valaistujen puiden ympärillä. Sitten usva kertyi jälleen kuvan yli, mutta pian sukeltausi uusi esiin toisaalla.

Kuulin oven avautuvan, mutta en kääntynyt. Tunsin, että hän oli aivan takanani; seisoin autuaassa odotuksessa, imien nopein siemauksin tuoksuvaa ilmaa.

Silloin hänen kätensä kiertyi ympärilleni, hänen suunsa kosketti korvaani ja — kuiskaten kuin kesäöinen tuulenhenkäys — hän virkkoi:

»Pikku vaimoni!»

Samassa kajahti järveltä hiljainen laulu: »Yö rauhaan peittää maan…»; ja usvasta liukui esiin vene, jättäen jälkeensä kultaisen juovan.

— — — Heräsin, tuntien että oli odotettavissa jotain ilahuttavaa, ja sain silmäni täyteen auringonvaloa. »Mitä tämä on? Missä olet?» kysyin itseltäni ja räpäyttelin silmiäni herätäkseni perinpohjin. Silloin näin hänen istuvan paitahihasillaan pikku pöydän ääressä parvekkeen oven luona, syventyneenä ajamaan partaansa. Jäin hetkiseksi makaamaan nauttien tuosta hullunkurisesta toimituksesta. Hän murti surkeasti suutaan ja käytteli veistä perin hengenvaarallisesti. Ajattelin. »Tietäisitpä vaan, että nyt vakoilen sinua. Mies parka on pelkästä turhamaisuudesta vaivautunut heräämään varhain, etten näkisi häntä parroittuneena, ja minäpä yllätänkin hänet kesken epäedullisia valmistuksia.»

Ai! nyt hän leikkasi haavan leukaansa. Nauroin niin, että hytkyin vuoteessa. Hän kääntyi päin, näytti minulle katupojan tavoin kieltänsä ja sanoi: »Odotappas, kunnes valmistun, niin kyllä panen sinut nauramaan, senkin ilkimys!»

Hetken kuluttua hän tuli vuoteen ääreen, veti minua nenästä, uhkaili märällä sienellä ja oli oikein huima, mutta hirveän suloinen ja lisäksi sileäposkinen, vaikkei puuttunut haavojakaan.

Matkamme toinen päivä oli alkanut. Ah! se loppui liian nopeasti.

Kuinka sen vietimme? Seikkailuprinssin ja -prinsessan lailla: leikimme kuninkaanlapsia valtakunnassa, joka oli meidän ja kauniimpi kaikkia muita; söimme ruokaa ja joimme viiniä, joka oli hienompaa ja virkistävämpää kuin tavallinen mainen ruoka ja juoma; olimme niin rakastuneita, että varempi lempemme tuntui aivan joutavalta.

Kaikki tuo tapahtui tänään, ja kuitenkin on sillä jo vanhojen muistojen epämääräinen hohde.

Muistan, kun istuimme rannassa aamiaista syöden: tuoreita munia, verestä, hapahkoa maalaisjuustoa ja maitoa, jossa oli paksu kermakerros. Muistan, kun seisoimme muorin kera hänen pienessä pihassaan, ruokkien ahnaina kaakottavia kanoja ja ritarillista ja itsetietoisen vaatimatonta kukkoa. Muistan, kun harhailimme metsän pimennoissa ja minä pelästyneenä takerruin häneen nähdessäni puussa pöllön, joka muistutti vanhaa noitaa ja tuijotti meihin päiväsokein silmin.

Muistan lopuksi lähtömme seikkailumaasta — kun vaunut saapuivat kuistin eteen ja muori ojensi minulle sievän kukkakimppunsa ja sanoi: »Herran huomaan, rouva kulta, tulkaa pian takaisin.»

— — — Sitten ajoimme jälleen todellisuuteen ja suurkaupunkiin, missä on vanhempia ja syntiä ja surua ja pahoja omiatuntoja.

Ensimäisten korkeiden talojen tullessa näkyviin kouristi tuska sydäntäni. Ja kun kohtasimme ensimäiset muuttovankkurit, muistui mieleeni, että nyt saapui pian se aika, jolloin kesäloma erottaisi meidät toisistamme.

Mutta kun hän näki, että olin alakuloinen, ja kysyi minulta: »Oletko huolissasi?» — silloin hymyilin, kiersin molemmat käsivarteni hänen kaulaansa ja katsoin häntä silmiin sanoen: »Anna minun sanoa se sinulle tänään, kun ero sinusta on raskaampaa kuin milloinkaan ennen — anna minun sanoa tänään, että kenties olen katuva monta asiaa elämässäni, mutta en koskaan — kuuletko: en koskaan — kadu sitä, että olen ollut omasi.»

Toukok. 21 p:nä.

Heräsin aamulla korvat täynnä kulkusten helinää, mutta turhaan etsin unta, johon kulkueet olisivat sopineet.

Uni oli kokonaan häipynyt muististani jättäen jälelle vain tuon hilpeän kilinän, joka ahdisteli minua koko päivän ja kiihottaen ja lopulta ärsyttäen kuten huima tonttuleikki sekaantui kaikkiin ajatuksiini.

Sitten iltapäivällä, kun istuin haaveillen matkastani seikkailumaahan — istuin ja uneksin, että uudelleen ajoin hänen kanssaan vanhan talonpoikaisvaimon metsämökille, silloin alkoivat kulkuset jälleen helistä, ne kilisivät samaa tahtia kuin hevosten kavioiden kopse, ja kas! mielikuvani vaihtui, se tuli valkeaksi ja talviseksi, vaunut muuttuivat reeksi, ja reessä istuimme hän ja minä, turkit hääpuvun ylle vedettyinä, paeten suuresta pidosta syrjäiseen maalaisravintolaan viettääksemme juhlaamme vain kahden.

Mutta korkealta talvitaivaalta vilkkuivat isoäidin ihanat silmät lempeinä ja hilpeinä alas minun puoleeni, kulkusten laulaessa: »Nyt on aikas! Nyt on aikas!»

Toukok. 22 p:nä.

Kahden viikon kuluttua hän matkustaa maalle. Hän aikoo asua Vedbaekissä yhdessä erään ystävän kanssa.

Minusta on niin luonnollista, että hän tarvitsee maaseudun rauhallisuutta. Mieleeni ei juolahtaisi hetkeksikään vaatia, että hän jäisi minun tähteni kaupunkiin. Sen hän luonnollisesti tietää: hän tietää, ettei hänen ole tarvinnut selitellä asiaa minulle.

Olisin kuitenkin ollut iloinen, jos hän olisi keskustellut kanssani asiasta, olisin silloin voinut sanoa hänelle, että juuri tahdon, että hän lähtee maalle ja tulee oikein terveeksi ja voimakkaaksi.

Toukok. 26 p:nä.

Olemme ensimäisen kerran kävelleet yhdessä kadulla. Olin sanonut hänelle, että tahdoin illalla katsella juhlanviettoa [toukokuun 26. p. kuningas Kristian IX:n ja kuningatar Loviisan hääpäivä. — Suom. muist.] hänen seurassaan. Hän rypisti kulmakarvojaan ja kysyi, oliko se järkevää. Vastasin, että se oli minusta aivan samantekevää. Tahdoin olla hänen seurassaan, vaikkapa perästäpäin joutuisimmekin sanomalehteen.

Muuten en luule, että ainoakaan ihminen kiinnitti huomiotansa meihin. Tungoksessa ja lojaalisen juhlatunnelman vallassa ihmiset sulautuivat yhteen läjään niin hauskasti, että he unohtivat jokapäiväisen jäykkyytensä. Eihän kannattanut vaatia esittelyä ja nimikorttia kaikilta niiltä käsiltä ja jaloilta, joiden kanssa sinä iltana joutui tuttavallisiin tekemisiin.

Alussa ei hän ollut oikein hyvällä tuulella ja tahtoi kaikin mokomin hävitä kerallani pimeisiin loukkoihin, milloin vain näki jonkun tuttavan kasvot. Mutta vähitellen tuo tuttavallinen Noakinarkki-mieliala valtasi hänetkin, ja me päätimme päivän sangen tyhmänrohkeasti, katselemalla käsitysten Tivolin ilotulitusta.

Toukok. 30 p:nä.

Muutamina päivinä minusta on tuntunut siltä, kuin hän olisi ollut ikäänkuin hiukan väsynyt ja haluton. Olen silloin sanonut hänelle, että varmaankin taajat käyntini kyllästyttivät häntä. Hän vastasi aina, että se oli pelkkää kuvittelua; että hän tosin toisinaan tunsi olevansa alakuloinen, surullinen ja hermostunut ja että hän menetteli »epäritarillisesti» (sitä sanaa minä vihaan!) antaessaan minun huomata sen, mutta että tuloni vain elvytti ja miellytti häntä. Minun ei pitänyt olla pahoillani, vaikkei hän voinutkaan aina hillitä huonoa tuultansa, joka johtui osaksi hänen »tympäisevästä luonteestaan» (keimailua!), osaksi ikävyyksistä, joihin minä olin syytön.

Olen silloin pyytänyt häntä uskomaan huolensa minulle. Olisin niin iloinen, jos saisin osani hänen suruistaan, ja pitäisihän hänen tietää, että olisin valmis tekemään mitä hyvänsä voidakseni jollain tapaa auttaa häntä.

Mutta kun sanoin jotain sellaista, niin hän veti minut syliinsä, hellitteli minua ja vastasi, etten saanut loukkaantua hänen äreydestään. Se ei merkinnyt yhtään mitään, minun ei pitänyt olla siitä tietävinänikään.

Nyt tiedän, mikä häntä vaivaa. Hänellä on rahahuolia.

Sekä eilen että tänään saatoin huomata, että hän oli hyvin alakuloinen ja levoton. Kun eilen saavuin hänen luokseen, niin hän sanoi: »Älä pahastu, jos pyydän sinua lähtemään pian. Mutta tänne tulee hetken kuluttua eräs herra, jonka kanssa minun täytyy saada puhella.» Enhän tietänyt sillä kertaa, mitä se oli, niin että varmaankin käyttäydyin hyvin sopimattomasti. Minulle ei ollut koskaan ennen tapahtunut sellaista, että hän pyysi minua lähtemään. Mielestäni hän menetteli pahoin karkoittaessaan minut, ja epäilin kaikellaista kehnoa.

En ollut juuri herttaisempi, kun tänään saavuin uudelleen, ja vielä happamammaksi kävin huomatessani, että hän oli edelleen huonolla tuulella.

Ensimäinen puolitunti oli oikein miellyttävä, ukonilma lähestyi lähestymistään siten, että hänen piirteensä kävivät yhä jäykemmiksi ja minua rupesi yhä enemmän itkettämään. Viimein se purkautui, kun hän katkaisi pitkällisen vaitiolon sanomalla mahdollisimman kylmästi: »Tästähän näyttää tulevan hirveän hauskaa.»

Samassa minä purskahdin parkumaan, ja samassa hetkessä hän oli luonani pyytäen minulta hellin sanoin anteeksi.

»Mutta miksi olet niin ilkeä? Mitä olen tehnyt? Oletko kyllästynyt minuun?»

»En, Julia, en ole kyllästynyt sinuun. Mutta olen niin kiusaantunut?»

Sitten hän kertoi minulle koko asian. Hänen oli ennen maalle lähtöään hankittava melkoinen rahasumma, maksaakseen velkansa määräaikana, eikä hän tietänyt vielä, mistä hän saisi sen. Ja kun ihmeissäni sanoin, että luulin häntä rikkaaksi, niin hän vastasi, että samaa luulivat kaikki, mutta se oli erehdys. Tosin hänellä oli pieni pääoma, mutta se oli nyt kiinnitetty, joten hänellä oli vain korot, ja hän oli viime vuosina elänyt erittäin kevytmielisesti.

»Mutta jos et nyt voi hankkia summaa, jonka tarvitset —?»

»Niin, se olisi hyvin surkeata. Mutta älä huolehdi. Kyllä minä lopulta saan rahoja. Se on vaan niin kiusallista, se hankkiminen.»

Istuimme nyt sohvassa jutellen tuttavallisesti, ja minä olin jälleen iloinen. Mielestäni omistin hänet enemmän kuin koskaan ennen, kun hän nyt oli uskonut minulle arkihuolensakin.

Mutta kun sanoin hänelle: »Tahdotko tehdä minulle palveluksen? Älä vastedes tuhlaa niin paljon rahaa minun tähteni. En välitä lahjoista tai hienoista päivällisistä!» — niin hän hymyili, suuteli minua ja vastasi: »Sinä olet kovin kiltti. Mutta älä luule, että sinä saatat minua häviöön. Ei, pikku tyttöseni, se hitunen, minkä olemme yhdessä kuluttaneet, ei valitettavasti merkitse niin paljoa.»

Ja hiukan myöhemmin, tarjotessaan minulle lasin viiniä, hän sanoi: »Jos arvelet, että voin kestää niin mielettömän tuhlauksen?»

Ei hänen sentään olisi tarvinnut laskea leikkiä minun kustannuksellani.

Kesäk. 4 p:nä.

Näinä päivinä olen tavannut hänet vain harvoin. Hänellä on ollut niin paljon toimitettavaa, ja sitä paitsi hänen on täytynyt käydä jotensakin monesti vieraissa.

Olen ollut erittäin järkevä ja tyytynyt kiltisti kohtalooni. Eilenkin, vaikka kävin turhaan hänen luonaan ja tapasin hänen sijassaan vain pari riviä selitykseksi, pysyin oikein urheana.

Mutta kun ajattelen, että nyt koittaa pitkä aika, jolloin saan tavata hänet vain ani harvoin — ei, silloin en uskallakaan ajatella enempää, painan vain pääni alas ja suljen silmäni ja tiedän, ettei ole mitään pelastusta.

Raha-asioistaan hän ei ole sen koommin puhunut. Kysyin häneltä tuonnoin, miten kävi; mutta hän ei tahtonut jutella siitä, vaan sanoi, että asia kyllä selvisi.

Kesäk. 5 p:nä.

Hän on matkustanut.

Olin viimeiset pari tuntia hänen luonaan. Söin aamiaista hänen kanssaan, ja autoin häntä matkavalmistuksissa.

Ennenkuin lähdin hänen luokseen, pidin itselleni pienen saarnan: Ole nyt viisas tyttönen. Näytä hilpeältä ja miellyttävältä, niin että hän saa sinusta kauniin muiston. Varo ennen kaikkea tekemästä sellaista vaikutusta, että olit odottanut hänen jäävän kaupunkiin sinun tähtesi.

Tapasin hänet täydessä hommassa, vilkkaana ja iloisena. Hän rupatteli herkeämättä kirjoitellessaan kirjeitä ja hyökätessään huoneesta toiseen kooten tavaroita, joita hän äkkiä huomasi tarvitsevansa mukanaan.

Hän oli peräti toisellainen kuin muulloin. Hänet oli vallannut kuumeinen kiihko; tuon tuostakin hän katsahti kelloaan ikäänkuin peläten myöhästyvänsä.

Aamiainen syötiin tulisessa kiireessä. Minulle ei ruoka maistunut; hän nielasi muutaman palan, joi perätysten kolme, neljä lasia madeiraa ja sanoi: »No, rupeammeko täyttämään matkalaukkuja?»

Makuuhuoneessa oli kaikki hujan hajan. Vuoteella ja tuoleilla vaatteita, jalkineita, sikaarilaatikoita, kirjoja, kaulahuiveja ja paitoja; permannolla matkalaukkuja; piirongin laatikot oli vedetty ulos ja vaatekaapin ovi oli avoinna.

Aloin täyttää laukkuja. Silloin hän huomasi unohtaneensa ostaa kirjoituspaperia, pyysi minua odottamaan hetkisen ja riensi ulos.

Seisoin matkavalmistusten mullistamassa huoneessa, ja ahdistava alakuloisuus valtasi mieleni. Koneellisesti otin vaatteet toisen toisensa perästä, käärin ne kokoon ja panin isoon arkkuun; kumarruin ja kohosin, alas ja ylös, ylös ja alas, vaate joutui vaatteen perästä arkkuun, ja hetken kuluttua ovat kaikki poissa, ja minä yksin… Yksin! Nousin pelästyneenä. Ei, ei, en tahdo, en uskalla olla yksin. Hän ei saa matkustaa luotani, minä rukoilen häntä jäämään luokseni, ja hän tekee sen, mitä pyydän, hän ei henno jättää minua. Siinä hän tekisi pahoin, eikä hänellä ole oikeutta menetellä pahoin minua kohtaan.

Silloin kuulin ulko-oven paukahtavan. Hän tuli hyräillen työhuoneen poikki, ja kun hän astui luokseni, täytin jälleen uutterasti laukkuja.

»Sinäpä olet näppärä!» hän sanoi silittäen tukkaani. »Minulla ei ole koskaan ollut niin hienosti täytettyä arkkua.»

Hän seisoi vieressäni, ojensi minulle tavaroita, nyökkäsi päällään ja hymyili.

Äkkiä sanoin: »Jättäisitkö matkasi, jos pyytäisin sitä?»

Hän katsoi minuun ihmetellen, mietti ja sanoi: »Kysytkö tosissasi?»

»Ja jos nyt tekisin sen?»

Uusi tutkiva katse ja uusi miettiminen. Sitten:

»Luonnollisesti jäisin.»

Olin saanut haluamani vastauksen. Se ei kuitenkaan tehnyt minua iloiseksi. Seisoimme hetkisen toisiamme katsellen, sitten hän astui luokseni, tarttui minua vyötäisistä ja sanoi hellästi ja sydämellisesti, että hän jäi kernaasti luokseni ja saattoi nurkumatta luopua matkastaan. Jonka jälkeen — luonnollisesti — selitin, että kysyin sitä vain piloillani.

— — — Matkavarustukset saatiin kuntoon viime hetkessä. Ajuri oli jo odottanut muutamia minuutteja. Hän pelkäsi tulevansa liian myöhään, ja me sanoimme kiireesti hyvästi toisillemme.

Seisoin piilossa uutimen takana ja kurkistin kadulle. Hän huomasi minut, viittasi kädellään ja heilutti hattuaan. Hän näytti niin kauniilta ja riemuisalta! Ikäänkuin hän olisi lähtenyt voittoa ja onnea kohti.

Nyt kärryt kääntyivät kulman taakse, ja minä siirsin verhot akkunan eteen. Kuljeskelin huoneissa, en voinut jättää niitä. Istuuduin sohvaan, jossa tavallisesti istuin hänen kanssaan. Pöydällä oli hänen albuminsa. Avasin sen ja satuin näkemään hänen kuvansa, joka esitti häntä kuusivuotiaana poikana. Sillä leikittelin kuin tyttönen nukellaan. Painoin sen rintaani vasten ja suutelin sitä; suutelin sitä tuhansia kertoja, mairittelin sitä ja sanoin, kyynelten valuessa tyhmistä silmistäni ja tuhriessa kuvaa, että nyt meidän kahden oli autettava toisiamme, nyt, kun hän oli matkustanut luotamme.

…Kunnes palvelijatar saapui ja huudahti säikähtyneenä: »Herranen aika, neiti, vieläkö te istutte täällä!»

Minäkin olin säikähtänyt hänen äkillistä tuloaan. Nousin nopeasti ja lähdin pois, mutta kuvan olin pistänyt taskuuni.

Kesäk. 7 p:nä.

Kävin aamupäivällä postitoimistossa noutamassa seuraavan poste restante -kirjeen.

Rakas lapsi! Tiedätkö, että hemmottelet minua ja etten ensinkään ansaitse sitä? Kun perille saapuessani tapasin suloisen, liian suloisen kirjeesi, niin olin sekä iloissani, että häpeissäni. Olen aivan kykenemätön — se ei ole korupuhetta — palkitsemaan sinua ansiosi mukaan. Varsinkin olen niin perin kehno kirjeiden sepittäjä, kun sinä sitävastoin olet niin monien naisten tavoin oikea mestari lähettämään itsesi kotelossa. Vakuutan sinulle, että kun avasin kirjeesi, niin tuntui siltä, kuin Julia olisi ilmielävänä hypähtänyt siitä esiin ja molemmat käsivartensa kaulaani kietoen kertonut minulle joukon mitä herttaisimpia asioita.

Kyllä kirjotan sinulle usein, mutta sinun on tyytyminen lyhyihin tervehdyksiin. Maalaisvelttous on jo vallannut aivoni, niin että minun täytyy oikein haukkumalla pakottaa itseni laatimaan kieliopillisessa ja oikeinkirjoituksellisessa suhteessa virheetön lause. Vain sen verran voivat aivoni pysähtymättä lausua, että olen kovin rakastunut sinuun ja ikävöin 15:ttä päivää, jolloin käyn pääkaupungissa vierailemassa.

Asumme talossa, joka tuskin on meidän korkuisemme. Mutta se sijaitsee ihmeen ihanalla paikalla aivan metsän liepeessä ja siinä on kuvakokoelma — taivaallisia ja maallisia kuuluisuuksia — joka yhdessä tuoreen maidon, sikaläävän ja meriruohon tuoksun sekä varhaisen maatapanon (kello 10) kanssa puhdistaa sieluni typerän lapselliseksi.

Häpeämättä lopetan siis kaikkien rakkauskirjeiden ihanalla loppulauselmalla: »1000 suuteloa ja tervehdystä lähettää sinulle, armas tyttöseni, sinua sydämestään rakastava

A.»

Kesäk. 9 p:nä.

Onhan ennenkin tapahtunut, etten ole nähnyt häntä yhteen viikkoon. Miksi on sitten tämän viikon ero niin paljon raskaampi?

Puolessatoista tunnissa voin päästä hänen luokseen. Jos tänään kirjoitan hänelle, etten jaksa kauempaa odottaa häntä, niin tiedän hänen saapuvan huomenna.

Mutta sittenkin. Se ei ole samaa.

Kun ennen kuljin kadulla, niin tiesin, että minä hetkenä hyvänsä voin kohdata hänet; luin hänen nimensä teatterin ohjelmista, kuljin hänen akkunainsa ohi ja saatoin kuvitella, että hän istui sisäpuolella. Joka askeleella, jonka astuin, tunsin hänen läheisyytensä; ja vaikk'en häntä kohdannutkaan, niin hän oli kuitenkin ilmassa, jota hengitän.

Nyt kuljen kuin eksynyt vieraassa kaupungissa. Harhailen umpimähkään, ja tiedän, etten löydä etsimääni. Havaitsen äkkiä seisovani teatterin edustalla tutkimassa vanhoja, repaleisia ilmoitusohjelmia, ja minne suuntaankin kulkuni, niin lopulta tapaan itseni aina hänen asuntonsa luota, jossa akkunaverhot ovat lasketut alas, joka on tyhjänä kuin kuoleman käytyä vierailemassa.

Päivässäni on vain kaksi valokohtaa. Kun noudan hänen kirjeensä ja kirjoitan omani. Hupaisinta on silloin, kuin kirjoitan hänelle, sillä hänen kirjeensä eivät ole hän itse: ne ovat vain hänen kuortaan, niistä ilmenee hänen haluttomuutensa paljastaa itsensä, hänen tunteellisuudenpelkonsa, ja myöskin, kuten hän itsekin sanoo, hänen maalaisvelttoutensa.

Mutta kun muiden levolle mentyä istun pienessä huoneessani kirjoittaen hänelle arkin toisensa jälkeen, silloin voin tuntea hänet niin lähelläni, että tuntuu siltä, kuin lepäisin hänen sylissään ja puhelisin hänen kanssaan. Hänen hengityksensä kuumentaa ilman ympärilläni, tunnen, istuessani pää kumarassa, hänen suutelevan niskaani, ja kynäni tanssii paperilla sydämeni nopean sykinnän mukaan.

Kesäk. 14 p:nä.

Kävin tuonnoin hänen asunnossaan, sittemmin olen ollut siellä joka päivä. Olen nauranut itseäni ja itkenytkin, mutta minun täytyi mennä. Istun hänen huoneessaan ja kuvittelen, että hän on juuri ollut luonani, on vain lähtenyt jollekin asialle ja saapuu pian uudelleen luokseni.

Istun siellä tunnin ajan joka päivä, ommellen nimikirjaimia hänen pöytäliinoihinsa ja jutellen hänen palvelijattarensa kanssa.

Tänään meillä on ollut puuhaa valmistaaksemme hänelle juhlallisen vastaanoton. Olemme pyyhkineet tomuja ja kiillottaneet, niin että kaikki kiiltää täydessä komeudessaan. Olemme asettaneet pyökin lehviä ja kukkia maljakkoihin, ja minä olen määrännyt, mitä hänelle on laitettava aamiaiseksi.

Viimeiseksi, ennenkuin lähdin, kirjoitin hänelle tervetuliais-kirjeen, jonka hän on tapaava kirjoituspöydältään.

Niinpä sanon siis, armaani: katso, morsiushuone on koristettu, ja morsian odottaa sinua. Morsiamesi, joka ei halaja muuta kuin olla omasi ja sinulle mieliksi.

Kesäk. 15 p:nä.

Varmaankin hän iloitsi tavatessaan minut jälleen, hän oli hyvin herttainen minua kohtaan.

Mutta erästä asiaa en ymmärrä: hän kävi hetkisen hiukan alakuloiseksi, kun näytin hänelle, kuinka uutterasti olin ommellut hänen pöytäliinojaan.

Kysyin, eikö hän pitänyt siitä, että kävin hänen asunnossaan, kun hän ei ollut kotona. Hän vastasi: »Se ei tee mitään. Mutta — sinä olet liian hyvä minua kohtaan, en ansaitse sitä.»

Se on mielestäni tolkutonta. Pitäisihän hänen tietää, ettei mikään tuota minulle suurempaa iloa kuin hänen hyväkseen työskenteleminen. Sehän on aivan luonnollista. Miksi hän siis saattoi sanoa: »Sinä olet liian hyvä minua kohtaan» —? Ikäänkuin tässä olisi kysymyksessä »hyvyys»!

Kun olin selittänyt hänelle tämän, niin hän veti minut luokseen ja sanoi puolittain hymyillen, puolittain vakavana: »Etkö voisi pitää minusta hiukkasen vähemmän?» — »Omituinen kysymys rakastajan suussa», minä sanoin.

»Se on vaatimattomuutta», hän jatkoi. »Mielestäni sinä annat minulle niin paljon ja minä sinulle niin vähän.»

Tartuin häntä takin kauluksesta, pudistelin häntä ja sanoin:

»Sinä olet (suutelo) lavertelija. Sinä olet (suutelo) kummallinen otus ja hemmoteltu ihminen, välistä oikein ikävä kiusankappale. Sinä olet kuitenkin (suutelo) maailman suloisin mies ja (suuteloita) minä rakastan sinua.»

Jonka jälkeen hän unohti epäilyksensä, jotka liian suuri rakkauteni oli herättänyt.

Heinäk. 7 p:nä.

Lyön laimin päiväkirjani kirjeiden takia. Hänelle minulla on kirjoitettavana tuhansista asioista. Päiväkirjaani varten ei tapahdu mitään mainittavaa. Päivät liukuvat yksitoikkoisina ohitseni kuin maantien varren merkkikivet. Ainoastaan lauantait pistävät esiin yksitoikkoisuudesta. Lauantait ovat pitkän kesätieni peninkulmapatsaita; sillä lauantaisin hän saapuu kaupunkiin minua tapaamaan.

Niin vaellan viikon toisensa perään yhäti samaa tietä. Sunnuntaihin luo vielä lauantain aurinko valoa; mutta maanantaina ja tiistaina vallitsee synkkä toivottomuus. Keskiviikon kiveen ennätettyä kajastaa odotuksen rusko: kaipauksen ja toivon kasvaessa sivuutetaan tuorstai ja perjantai — kunnes lauantain onni aavistetaan yön levottomissa unissa, ja minä herään riemuitsevin sydämin.

* * * * *

Mutta kun ennätän hänen portailleen, niin minut valtaa tuska. Kuinka hän ottanee minut vastaan? Loistaneeko hänen kasvoistaan jälleennäkemisen ilo, kuten olen uneksinut, vai kohdanneeko minua tuo vaivautumisen ja väsymyksen piirre, jonka olen toisinaan luullut huomanneeni; joka on kenties typerää kuvittelua, mutta joka välistä, istuessani yksin, nousee esiin muistissani ja täyttää sieluni raskailla, sinimustilla, pelottavilla pilvillä.

* * * * *

Ja pelko lamauttaa iloni, niin etten voi heti olla suloinen ja rakastettava, kuten kernaasti tahtoisin. Ja hän käsittää minut väärin; näen hänen räpäyttävän hermostuneesti silmiään, ja olen varma siitä, että hän pitää minua oikullisena ja sietämättömänä.

Mutta hän ei sano mitään — juo vain nopeasti melkoisen määrän viiniä ja pakottaa minutkin juomaan.

Ja kyllähän viini auttaa. Lämmin hyvinvoinnin tunne soluu viihdyttäen mielen ja ruumiin kautta. Kaikki pimeät, raskaat ajatukset haihtuvat kuin usva auringon tieltä; tuo tyhmä pelko katoaa, kieli irroittuu, siirrytään lähemmäksi toisiaan, ja kun sitten istutaan käsi kädessä ja silmä silmässä, niin poissa ovat hermostuneet räpytykset, väärinkäsitys ja oikullisuus, silloin unohdetaan muut viikon kuusi päivää tämän seitsemännen ainoan autuaaksitekevän tunnin tähden.

* * * * *

Perästäpäin kuulustelen häntä. Hänen on tehtävä tarkoin selkoa viime päivien tapahtumista ja henkilöistä.

Alussa hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään kerrottavaa. Päivät kuluivat kylpemiseen, maleksimiseen, tupakoimiseen, syömiseen ja nukkumiseen. Vähitellen olen kuitenkin saanut hänet tunnustamaan, että hän viettää jotensakin vilkasta elämää. Hotellissa, missä hän syö päivällisensä, hän on solminut useita tuttavuuksia; hän pelaa krokettia ja lawn-tennistä nuorten neitojen kanssa ja hänet on kutsuttu sekä päivällisille että huviretkille.

Varsinkin erästä leskirouvaa ja hänen kahta tytärtään hän palvelee innokkaasti.

Ensinnä hän puhui näistä nuorista naisista hyvin peitellen; hän koetti saada minua uskomaan, ettei hän paraalla tahdollaankaan voinut välttää heitä. He kiusasivat häntä kutsuilla ja ehdottamalla kaikellaisia maalaishuvituksia.

Tein silloin sen virheen, että olin olevinani mustasukkainen. Tämä huvitti häntä ilmeisesti, ja nyt hän ärsyttelee minua alinomaa noilla neidoilla ja heidän monilla hurmaavilla ominaisuuksillaan. Tiedänhän minä, että se on pelkkää pilaa; mutta se kiusaa minua, vaikka en kuitenkaan katso voivani tunnustaa sitä.

Päinvastoin tiedustelen häneltä aina noita pikku »ystävättäriä». Hän kosti viime kerralla tavalla, jota en voinut sietää. Hän rupesi puhumaan Erkistä, väittäen olleensa kaiken aikaa mustasukkainen hänen tähtensä.

Erkki parka! Joka kerta, kuin ajattelen häntä, tulen alakuloiseksi. Varmaankin hän piti minusta sanomattomasti, muuten hän ei olisi voinut menetellä niin hienosti ja kauniisti kuullessaan, etten voinut suostua hänen omakseen.

Nyt hän on Berliinissä, enkä saa koskaan hänestä tietoja välittömästi. Mutta äidille hän on kirjoittanut joskus, ja äiti lienee myöskin vastannut hänelle.

Kun hän nyt tuonnoin teki vihjauksia Erkistä, niin kerroin — sillä en tahtonut, että asia otettaisiin useammin puheeksi — miten Erkin ja minun suhteeni oli aikoinaan päättynyt. Kerroin, että Erkki oli pyytänyt minua vaimokseen ja että minun oli täytynyt vastata kieltävästi.

»Syytä minun ei tarvinne sinulle sanoa», lisäsin.

Hän katsoi minuun ikäänkuin häpeissään ja sanoi vain: »Suo minulle anteeksi.»

Mutta pitkän aikaa olimme molemmat vakavia.

Heinäk. 13 p:nä.

Niin, se oli mieletön päähänpisto, mutta minä sainkin siitä ankaran rangaistuksen.

Sää oli aamulla niin hurmaava, ikävöin häntä niin kovin, ja minusta saattoi olla hauskaa hämmästyttää häntä odottamattomalla vierailulla.

Sain Kristinan käsiini ja me lähdimme aamupäivä-laivalla. Nousimme maihin Skodsborgissa. Kristina jäi sinne, mutta minä kuljin rantatietä edelleen Vedbaekiin.

Kävelin sen talon ohi, missä hän asui, mutta hänen ystävänsä tähden en uskaltanut mennä sisään. Erään poikasen, jonka tapasin, lähetin viemään hänelle viestin, että muuan nainen, joka mielellään tahtoi puhua hänen kanssaan, odotti häntä metsän laidassa.

Odotin puolisen tuntia. Lopulta näin hänen saapuvan reippaasti tietä myöten. Seisoin puiden suojassa peittäen itseäni päivänvarjolla, ettei hän tuntisi minua heti. Vasta kun kuulin hänen askeleensa aivan läheltä, astuin esiin ja työnsin päivän varjon syrjään.

»Mitä! Sinäkö?» hän huudahti, ja samassa käsitin tehneeni tyhmyyden.

»Kuka muu se voisi olla?»

»Ei, olet oikeassa. Ajattelin vain, että tämä ehkä olisi pelkkä kepponen, jonka jotkut täkäläisistä olivat keksineet. Suo anteeksi, että viivyin niin kauan, mutta olin hotellin luona krokettia lyömässä. Kerrassaan hauskaa tavata sinut. Oletko täällä vanhempiesi kanssa?»

»Olen yksin. Tulin sinua tapaamaan.»

»Minua tapaamaan? Mutta eihän meidän sovi näyttäytyä täällä yhdessä.»

»Minä arvelinkin, että lähtisimme jonnekin muualle.»

Seisoimme hetkisen toisiamme katsellen. Sitten hän sanoi: »Kerron sinulle kernaimmin heti asian laidan. Sinä et saa pahastua, kyllähän tiedät, että se harmittaa minua: en voi olla tänään kanssasi. Suuri joukko kesävieraita on juuri täksi päiväksi järjestänyt huvimatkan, ja olen varmasti luvannut lähteä mukaan. Enhän voinut tietää —»

»Olet oikeassa», keskeytin. »Luonnollisesti et voinut tietää, että saapuisin sinua häiritsemään.»

Hänen kasvoilleen ilmestyi tuo hermostunut ilme.

»Sinä olet hiukan kohtuuton», hän sanoi.

»Niinpä lienen. Suo anteeksi sekä se että sopimaton tuloni. Lähden heti. Hyvästi ja paljon hauskuutta.»

»Eihän sinun tarvitse mennä heti. Me lähdemme vasta tunnin kuluttua.»

»Kyllä kai se on sentään parasta. Minne me voisimme mennä niin lyhyessä ajassa? Ja sinähän voisit helposti saada harmia, jos esiintyisit minun seurassani.»

Hän piti kauan kättäni omassaan ja katsoi minuun vakavana ja päätään pudistellen:

»Sinä teet minulle vääryyttä», hän sanoi lopulta. »Luuletko, etten tahdo näyttäytyä sinun seurassasi itseni tähden?»

»En, olet oikeassa. Luonnollisesti teet sen suojellaksesi minun mainettani. Sinähän olet aina pitänyt siitä niin hellää huolta.»

Hän ei vastannut, päästi käteni, mutisi jäähyväiset ja lähti, katsahtamatta taakseen.

Olisin voinut lyödä hänet kuoliaaksi. Mutta kun näin hänen verkalleen katoavan, eikä hän vieläkään kääntynyt — silloin minun täytyi väkisin pidättäytyä kutsumasta häntä takaisin.

Ja kun hän oli kadonnut näkyvistäni, vaivuin epätoivoisena lamaan. Makasin kyyristyneenä ja itkien puiden keskellä, kerjäsin häneltä anteeksi ja sanoin, että hän sai lyödä ja pidellä minua pahoin, kunhan ei vain lähtenyt luotani ja jättänyt minua yksin.

— — — Mutta kun aioin jälleen lähteä rantatielle, huomasin kaksien char-à-banc ajopelien saapuvan minua kohti. Luulin näkeväni hänet ensimäisissä kahden nuoren naisen keskellä ja kiiruhdin viidakkoon, ettei hän huomaisi minua.

Heinäk. 16 p:nä.

Murhe on haihtunut, riemuksi vaihtunut. Olemme selitelleet ja puolustelleet menettelyämme. Lopuksi olemme solmineet ikuisen rauhan ja vahvistaneet sen vilpittömillä syleilyillä ja suudelmilla, jotka eivät olleet veljes- eikä Juudas-suudelmia, vaan oikeita, alkuperäisiä suudelmia, sellaisia, joille Aatami ja Eeva aikoinaan ottivat patentin.

Siitä tuli kauneimpia juhlapäivistämme. Juuri tuo tumma tausta ja vakava alku loivat siihen omituista viehätystä. Tunsimme molemmat ikäänkuin tarvetta korvata kärsityt ikävyydet olemalla erikoisen kilttejä toisiamme kohtaan. Hän oli aivan samallainen kuin tuona päivänä, jolloin kävin ensi kerran hänen luonaan, yhtä ritarillinen ja hieno, yhtä valpas ja järjestäen huolellisesti kaikki parhaakseni, kietoen minut mitä hellimmän huomaavaisuuden ilmaan.

Samalla mieliala oli vienon surullinen — oikea auringonlasku-tunnelma — koska olimme nyt viimeistä kertaa yhdessä, ennenkuin matkustaisin äidin kanssa 3 viikoksi Soröseen.

Raskasta on erota hänestä. Ellei tämä päivä olisi tullut sellaisena kuin se tuli, niin ei mikään inhimillinen mahti olisi voinut riistää minua hänen läheisyydestään. Nyt uskallan matkustaa. Tämän päivän muistot valaisevat yksinäisyyttäni. Tiedän, että hänen lempensä ei ole muuttunut.

Ja onnistumattomalle Vedbaekin retkelleni voin nyt nauraa. Hyvä Jumala, minkälainen marttyyri sinä päivänä olin omasta mielestäni — enkä vähimmin siitä syystä, että sain rahattomana harhailla nälkää nähden, sillä välin kuin hän — luonnollisesti! — hekumoi mitä herkullisimpien ruokien ääressä.

Sorössä, heinäk. 20 p:nä.

Tuhansittain vilisee täällä jokaisesta paikasta esiin lapsuudenmuistoja. Täällä Erkki ja minä kuljeskelimme loma-aikoina, soutelimme järvellä, pyydystelimme lintuja metsistä.

Tuolla se on vielä tuo vanha tammikin, joka täytti lapsellisen mielikuvitukseni synkällä pelolla ja kuitenkin veti minua puoleensa. Tuo vanha, omituiseksi kasvanut puu, jonka oksat kiertyivät kuin luuvaloisen jättiläisjäsenet ja jossa asusti laumoittain ilman ahnaita proletaareja, huonopukuisia, aina tyytymättömiä ja kirkuvia variksia.

Juuri tämän puun luona Erkki teki urotyön, joka minussa herätti sekä kauhua, että ihailua.

Kun eräänä päivänä saavuimme paikalle, tapasimme varislauman mitä hurjimman raivon vallassa. Raa'asti, kiukkuisesti huutaen se kiiti mustina pilvinä edes ja takaisin puunlatvan kohdalla. Takerruin peloissani Erkin käsivarteen ja kysyin, mikä niitä vaivasi. Hän viittasi ylöspäin ja sanoi: »Kas, tuolla on pöllö! Ne aikovat murhata sen.»

Nyt näin minäkin tuon raskaan, hitaan linnun, joka sokean pelon valtaamana — päästäen tuon tuostakin epätoivoisen, kimakan sotahuudon — lentää räpytteli edes ja takaisin kuolinvihollistensa keskellä. Siinä oli jo merkkejä niiden hyökkäyksistä, ilmassa leijaili sen höyheniä.

»Pelasta se!» huusin Erkille.

Silloin hän kumartui maahan, otti terävän piikiven ja heitti. Pöllö löi pari kertaa siivillään, sitten ne painuivat kokoon, ja raskaana vaipui se kuolleena maahan muutaman kyynärän päähän meistä. Hetkeksi vaikenivat varikset. Sitten ne alkoivat uudelleen, ensin yksitellen, ikäänkuin ihmeissään kysellen, senjälkeen uhkaavana, vimmastuneena kuorona, joka kohdistui meihin. Ja kun Erkki otti kuolleen linnun ja me lähdimme pois, niin suuttunut varislauma, jonka saaliin olimme ryöstäneet, seurasi perässä kähein kostonhuudoin. Heittämällä kiviä, paukuttamalla käsiään ja huutamalla Erkki pelotti sen tuon tuostakin hetkeksi luotamme. Mutta heti se ryhtyi taas hyökkäykseen uusin voimin: yhä lähemmäksi, yhä alemmaksi se lensi, ja lopulta jouduin pelosta niin suunniltani, että livistin karkuun, minkä jaksoin, ja sain pelkoni tarttumaan Erkkiinkin, niin että hänkin pakeni juosten raivostuneita lintuja.

Mutta siitä pitäen en voinut koskaan lähestyä tuota vanhaa vaivais-puuta tuntematta ahdistusta sydämessäni.

Ja vielä eilenkin, kun kävin sen luona, olin lintujen rähinässä kuulevinani kostonuhkauksia, ja toivoin, että Erkki olisi ollut rinnallani minua suojaamassa.

Heinäk. 26 p:nä.

Hän pyytelee aina anteeksi, että hän kirjoittaa niin harvoin ja niin vähän. En kiellä, että hänen kirjeensä välistä tuntuvat minusta hieman köyhiltä. Mutta ymmärrän, ettei hän, jolle yleensä on vaikeata ilmaista tunteitaan, ole omansa kirjoittamaan kirjeitä.

Nyt, kun tunnen hänet niin hyvin, eivät hänen kirjeensä tuota mitään vakavaa surua, ainoastaan kenties hetkellistä pettymystä.

Mutta lohdutuksekseni kirjoitan hänelle kaksi kertaa useammin ja pitemmälti. Kahdesti päivässä kirjoitan hänelle, jokainen posti tuo hänelle kirjeen. Iltakirjettä kirjoittaessani tiedän hänen paraillaan lukevan aamukirjettäni, ja kun istun aamukirjeeni ääressä, niin hänellä on jo edellisenä iltana kirjoittamani kirje. Siten rakennan sillan, joka ei koskaan katkea väliltämme. Olen aina hänen luonaan. Nuo vedbaekiläiset pikku neidit eivät häntä valloita minulta. Olen sekä aamuin että illoin hänen luonaan vartioiden häntä.

Olen järkevä ja sanon: nauttikoon hän vain lomastaan ja kaikista pikku huvituksista, joita maaelämä voi hänelle tarjota. Mitäpä siitä, vaikka hän harrastaakin hiukkasen kesähakkailua ja tulee hemmotelluksi. Onhan hän kuitenkin lopullisesti minun omani. Hän on sanonut sen minulle, ja minä uskon häntä. Uskon häntä sokeasti, enkä tahdo katkeroittaa mieltäni alhaisilla epäluuloilla.

Mutta jos hän hetkiseksi tuntisi olevansa heikko, silloin saavun kirjeineni kutsuen hänet takaisin hyveen tielle. Uskollisena vartijana saavun aamuin ja illoin ja suojelen hänen telttaansa kaikilta kavalilta hyökkäyksiltä.

Heinäk. 31 p:nä.

Hän kirjoittaa saaneensa määräyksen saapua harjoituksiin elok. 8 päiväksi. Seuraavana päivänä äiti ja minä matkustamme Soröstä.

Minussa on syntynyt oivallinen ajatus: hänen on tultava tänne 7 p:nä ja vietettävä viimeinen lomapäivänsä minun seurassani. Se käy päinsä loistavasti. Täällä ei kukaan tunne häntä, ja me voisimme tavata toisemme metsissä, missä usein käyskelen monta tuntia yksikseni. Tiedän useita viehättäviä paikkoja, jonne ei koskaan tule ainoatakaan ihmistä. Varustan salaa mukaani pienen eväslaukun, ostan pullon hyvää viiniä, ja niin hänen on kerrankin oltava vieraanani.

Siitä tuumasta en luovu. Se on toteutettava. Vaikeudet minä kyllä voitan, jos sellaisia ilmestyy.

Elok. 3 p:nä.

Luonnollisesti häntä arveluttaa tulla. Hän kirjoittaa: »Onko se nyt viisasta? Voisihan se olla hyvin hauskaa, mutta muista, että me joka tapauksessa näemme toisemme pian Kööpenhaminassa. Kannattaako silloin panna sinua alttiiksi niille vaaroille, joita kohtaaminen Sorön metsien yleisillä teillä aina tuo mukanaan? Ja hän latelee koko joukon olettamisia, jotka epäilemättä ovat varsin järkeviä, mutta joille minä vihellän.

Nyt pommitan häntä kirjeillä, niin että hän lopultakin antautuu. Hyvänen aika, eihän hän pane mitään vaaralle alttiiksi, ja kun nyt kerran tahdon!

Ei, viisas herra ritarini, pukekaa vain yllenne kaikkein juhlallisin olettamis-ilmeenne. Minä vastaan, kuten rakastuneen tytön pitääkin: »Vaikkapa Sorön metsissä vilisisikin isiä, äitejä, setiä, tätejä ja muita villipetoja, niin tahdon kuitenkin sunnuntaina tavata ritarini siellä.»

Sittenpä saamme nähdä, eikö ritarini häpeä olla vähemmän rohkea kuin hänen morsiamensa.

Elok. 5 p:nä.

Viktoria! Hän tulee.

»Monenlaisista epäilyksistä huolimatta», hän kirjoittaa. Samapa se. Olkoon sinulla kuinka monta epäilystä hyvänsä, kunhan vain tulet. Näen, niillä epäilyllä hän on laatinut antautumiskirjeensä. Näen hänen pyörittävän päätään, puoleksi harmitellen, puoleksi hymyillen heikkouttaan. »Pahuksen tyttö», hän on sanonut itsekseen. »Hän on niin lempeä ja enkelimäinen, ja sitten hän kietoo minut kuitenkin pikku- — hyvin pikkusen — sormensa ympärille.»

Ei, sinun ei tosiaankaan tarvitse hävetä sitä, että annat tällä kertaa perään. Lupaan palkita sen sinulle sadoin kerroin.

»Todennäköisesti tulen siis», hän lopettaa. »Pyydän sinua kuitenkin muistamaan, että esteitä voi ilmestyä. En sano sitä sen vuoksi, että uskoisin tuloni estyvän, vaan koska kokemuksesta tiedän, kuinka huonosti sinä olet varustettu kohtaamaan pettynyttä toivetta.»

Kiitän nöyrimmästi, viisas mies.

Kirjoitan nyt jälleen hänelle, etten unohda ilmoittaa pitäväni esim. maanjäristystä pätevänä poissaolon syynä.

Elok. 7 p:nä.

Päiväkirjaan pistetty kirje. Vedbaekissä, elok. 6 p:nä.

Rakas Julia! Salli minun aloittaa tämä kirje, joka on tuottava sinulle suuren surun, vakuutuksella, jota pyydän sinua uskomaan: kun viime kirjeessäni sanoin, että Sorön matkani tielle voisi ilmestyä esteitä, niin en vielä aavistanut, että tänään kirjoittaisin sitä, mikä nyt seuraa.

Tahtoisin kernaasti sinun uskovan — vaikk'et sitä ymmärtäisikään — että tämä on tullut ilman selvää ja tietoista valmistusta, ikäänkuin jonakin välttämättömänä väkevänä ja pakottavana, jonakin, jonka kerran täytyi tulla. Mutta luonnollisesti se on kytenyt minussa kauan, tunkeutunut esiin hiljaa ja verkalleen. Oli hetkiä, jolloin tunsin sen; mutta pakottauduin uskomaan, ettei se merkinnyt mitään, ja sitten seurasi jälleen aikoja, jolloin sanoin tuottavasti itselleni: se oli pelkkää mielikuvitusta, ohi menevää, merkityksetöntä apeutta — kaikki on vielä ennallaan.

Kunnes totuus äkkiä puhkesi sielussani esiin epäämättömänä liekkinä. Se on lopussa, sen täytyy olla lopussa.

Niin, Julia — minun on ilmoitettava sinulle ikävä ja raskas asia: meidän suhteestamme täytyy tulla loppu.

En voi enkä tahdokaan valehdella sinulle; sanon sinulle totuuden: olen niin väsynyt, niin auttamattomasti väsynyt, etten jaksa enempää.

Tämä kävi minulle selväksi aamulla, kun sain viimeisen kirjeesi. En ollut vielä noussut vuoteesta, kun se tuotiin minulle. Odotin kirjettä, tiesinhän sen tulevan. Kuuntele nyt minua levollisesti, älä tuomitse minua heti: toivoin, että kirje jäisi nyt kerrankin tulematta; oikein pelkäsin emäntäni astuvan sisään kädessään tuo paksu kirje, jonka päällekirjoituksen, alkukirjoituksen ja allekirjoituksen osasin ulkoa ja jonka sisällön — oh! — myöskin arvelin tuntevani ennakolta. Siinä lepäsi kirje peitteelläni; painajaisen tavoin se ahdisti rintaani tuhansin epämääräisin tuskin. Harmaa ahdistus lamautti aivoni ja täytti sieluni epätoivoisella kyllästyksellä: en voinut saada itseäni avaamaan kirjettä ja lukemaan sitä.

En tiedä, kuinka kauan makasin siten. Päässäni ei ollut kiinteitä ajatuksia, vain tuo raskas harmaa ahdistus, joka väsytti minua niin kovin ja välistä nukutti minut lyhyeen, rauhattomaan uneen.

Vihdoin repäsin itseni irti horrostilastani. Hypähdin pystyyn, työnsin akkunaverhot syrjään voimakkaan päivänvalon tieltä, ja kuin vapautuksen tunne, melkein kuin onni, nousi esiin varma tietoisuus: se on lopussa, sen täytyy olla lopussa.

En tahdo nytkään valehdella sinulle, en tahdo koristella ajatuksiani ja tunteitani. Tunsin heti itseni onnelliseksi. Tunsin itseni niin kevyeksi ja vapaaksi. Ikäänkuin uudestaan syntyneeksi, uusilla voimilla ja uusilla toiveilla varustetuksi.

Mutta kun sitten äskettäin otin esille paperia kirjoittaakseni sinulle, ymmärsin, että raskain työ oli vielä jälellä.

Sillä onhan asian laita seuraava: en voi moittia sinua mistään, minun on päinvastoin tuhannesti kiitettävä sinua kaikesta siitä ihanasta, mitä olet minulle tuonut, kaikesta suloisesta rakkaudestasi.

Ja kuitenkin saavun nyt luoksesi sanoen: se on lopussa. Olen väsynyt. Sinun täytyy päästää minut vapaaksi, kuinka kovaa, kuinka väärin se lieneekin.

Mutta kaikkein surkeinta on se, ettet sinä todennäköisesti ymmärrä rahtuakaan kaikesta tästä. Ymmärrät vain, että minä hylkään sinut suuresta rakkaudestasi huolimatta, ja joko sinä uskot, että teen sen hulluuden valtaamana, tai luulet minun tähän asti valehdelleen roiston tavoin.

Ja kuitenkin puhun totta sanoessani, etten ole hullu enkä ole valehdellutkaan, vaan että olen vapaudenjanoinen ihminen, jonka kyky ja mielentila lamautuu, niin pian kuin joku suhde alkaa kietoa hänet pauloihin.

Katsohan, kun me kaksi opimme aikoinamme tuntemaan toisemme, niin eihän kumpikaan uskonut, että siitä tulisi muuta kuin nopean hetken velvoittamaton ilo. Se oli molemmissa oikku, tunnelma, ei ajateltu kummaltakaan puolelta lujaa ja pysyvää suhdetta, vielä vähemmän ikuista rakkautta.

Sitten kävi niin, että rakastuimme todellakin toisiimme. Tuskin minun tarvinnee vakuuttaa, että todellakin rakastin sinua. Vaikka en olekaan usein — josta minua leikilläsi nuhtelit — sanonut sitä, niin tiesithän sen ääneni soinnusta, katseestani, koko olennostani, joka ei koettanutkaan salata, kuinka kallis minulle olit. Sinä saavuit luokseni ikäänkuin jonain uutena ja ihmeellisenä, niin koskemattomana ja luotettavana, ja herätit minussa tunteita hienompia ja hellempiä, kuin tähän asti olin kokenut. Tunsin itseni lempemme aamunkoitossa onnelliseksi löytöretkeilijäksi ja valloittajaksi, vapaaksi, voimakkaaksi, täynnä tahtoa ja voimia uusiin urostekoihin ryhtyäkseni.

Me rakastimme toisiamme; mutta rakkautemme oli erilainen. Minä olin rakastunut kuin kokenut mies ja mies, jossa vallitsi taiteilijan vapaudenhalu. Sinulle rakkaus oli koko elämä ja elämä vain rakkautta etkä sinä toivonut muuta kuin antautua ja omistaa minut kokonaan ja ilman rajoitusta.

Minä tahdoin pitää suhdettamme arkielämän erämaan keitaana. Sinä tahdoit, että se täyttäisi koko elämämme.

Ja niin oli varsin luonnollista, että sinun nuorekkaan raju ja voimakas rakkautesi uuvutti minun rakkauteni, joka ei ollut niin kestävä.

Suhteemme muodostui suuremmaksi ja vakavammaksi, kuin mitä voin ja tahdoin hallita. Ja se alkoi vähitellen pelottaa minua. Näin, kuinka rakkautesi kasvoi päivä päivältä, tunsin, kuinka sinä sidoit itsesi yhä lujemmin minuun, ja itsekäs kun olen, rupesin vastustamaan tuota yhä perinpohjaisempaa yhteensulautumistasi. Minusta alkoi tuntua vastenmieliseltä olla edesvastuussa toisen ihmisen elämästä, tunsin menettäneeni liikuntavapauteni, olevani kahleissa. Ja se hetki saapui, jolloin minun täytyi murtautua ulos, päästä jälleen väljille tiloille, olla jälleen yksin ja vapaa.

»Sitäpaitsi se tavanmukaisuus, joka vähitellen alkoi ilmetä meidän suhteessamme, kiusasi ja masenti minua. Minun kaltaiseni ihmiset pelkäävät avioliittoa, koska se tekee rakkauden järjestelmälliseksi. Mutta meidän kohtaamisemme, jotka alussa olivat niin viehättäviä juuri senvuoksi, että ne olivat odottamattomia, satunnaisia ja seikkailumaisia, ne muodostuivat pian yhä enemmän tavalliseksi, mallikelpoisesti järjestetyksi velvollisuudeksi. Me kohtasimme toisemme sovittuina päivinä määrättyyn aikaan, sitten seurustelimme määrätyn ajan joka päivä. Kaikki yllättävä, odottamaton, satunnainen oli hävinnyt; sama seikka toistui päivittäin. Kun sinä ennen saavuit luokseni, oli jo vastaanottosikin valmistaminen minulle juhla. Ja erotessamme kysyin odotuksesta väristen: »Tapaammeko toisemme pian jälleen?»

Sitten koitti päivä, jolloin minun täytyi pakottautua sanomaan tavallinen jäähyväislause: »Tulet kai huomenna?» ja saapuessasi kysymään: »Mitä haluat juoda? Tahdotko suulaimellisen vaiko suulaimettoman paperossin?»

Olin toivonut, että maalle-muuttoni parantaisi asiat, koska silloin emme voisi seurustella niin tiheään. Mutta valitettavasti on olemassa — kirjeitä. Henkilökohtainen seurustelu voi olla vaihtelurikasta. Kirjeet tekevät seurustelun mitä yksitoikkoisimmaksi. Ne aloitetaan ja lopetetaan korulauseilla, jotka voivat vaihdella korkeintaan sanajärjestykseen nähden; ne lähetetään ja saadaan määrättyinä vuorokauden hetkinä; ne saapuvat kuten sotilaat aina samassa kuori-univormussa säädettyine postimerkki-olkalappuineen.

Sinulle kaikki tämä oli merkityksetöntä. Minulle se muodostui lentohiekaksi, joka verkalleen painoi väsyneen lempeni maahan.

Sillä se on tunnustukseni alku ja loppu. Olen väsynyt. En jaksa enempää. Minun täytyy olla vapaa.

Tunnen tätä kirjoittaessani väsymykseni siinä määrin, etten edes voi tuoda ilmi kaikkea sitä hyvää ja lämmintä, jota sydämeni kuitenkin tuntee sinua kohtaan.

Minusta onkin melkein sopimatonta koristella kaunein sanoin kirjettä, joka tuo sinulle sanoman sellaisen, että täydellä syyllä voit pitää sitä karkeana ja epäoikeutettuna. Tunnenhan sen itsekin. Käsitän menetteleväni julkeasti rikkeessäni suhteemme oikeastaan siksi, että sinä olet rakastanut minua liian palavasti.

Mutta sitä ei voi auttaa. Kaikki vastaväitteet vaikenevat, ne surmaa tuo väsynyt: en jaksa enempää.

Eikä se suinkaan muutu huomenna tai ylihuomenna. Älä luule sitä. Ei, kaikki on lopussa, ja me teemme molemmat paraiten, kun emme koeta herättää sitä uudelleen eloon. Se, mikä tästälähin seuraisi, se olisi vain rumaa.

Sinä olet usein sanonut minulle: »Lupaa olla aina rehellinen minua kohtaan. Sinun on heti sanottava minulle, jos tunnet että meidän suhteemme väsyttää sinua. Kyllä minä voin kestää sen särkymisen. Mutta en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, jos huomaisin, että olen elänyt sinun armoillasi.»

Se päivä, jota siis aavistit, on nyt tullut. Ja minä sanon sen sinulle rehellisesti, kuten olet minua vaatinut.

Kenties väität: sinä olet kuitenkin pettänyt minua, sillä olet ollut väsynyt jo kauan. — Siihen vastaan: en ole varemmin ollut selvillä väsymyksestäni; minulla ei ole ollut mitään sinulle tunnustettavaa, sillä en ollut tunnustanut mitään itselleni.

Kun nyt eroamme, voimme siis molemmat muistella rakkauttamme ihanana ja suloisena tapauksena; muistoon ei sekoitu mitään katkeruutta.

Itse eron hetki on aina katkera. En uskalla ajatellakaan, mitä surua ja tuskaa sinulle nyt tuotan. Mutta kun aikaa on vierinyt joku verta, ja me tapaamme jälleen toisemme — rauhallisempina kuin jos nyt yhtyisimme — silloin luulen sinun sanovan kuten minä, että me erosimme juuri oikealla hetkellä ja säilytimme rakkautemme kilven tahrattomana.

Jää hyvästi, ja koeta olla tuomitsematta minua liian ankarasti. A.

Elok. 8 p:nä.

Kului päivä ja kului yö. Uusi päivä on koittanut; se tapahtui eilen, ja minä elän kuitenkin.

Suru ei siis surmaa, enkä minä surmaa itseäni surusta.

Kun olin saanut hänen kirjeensä ja lukenut sen kahdesti, ennenkuin tajusin, ettei se ollut pilaa eikä väärinkäsitystäkään, niin en itkenyt enkä pyörtynyt. Olin aivan levollinen, mietin niin omituisen selvästi ja kylmästi. »Kaikki on siis lopussa», lausuin ääneen itsekseni. Ääneni kuulosti kuivalta, melkein välinpitämättömältä. Ajattelin: »Sinun olisi kai pitänyt lausua se tunteellisemmin.» Mutta olin aivan tunteeton. Kaikki oli kuin jäykistynyt: sydämeni ei sykkinyt, hermot eivät värisseet. Yksinpä kasvonikin olivat mielestäni jäykistyneet, nahka tuntui pingoittuneelta, sivelin sitä ja pakoittauduin hymyilemään saadakseni siihen eloa.

Lähdin ulos. Minne, sitä en tietänyt. Mutta sisäinen ääni sanoi herkeämättä: »Tänne sinä et voi mitenkään jäädä. Sinun täytyy poistua täältä, ennenkuin muut näkevät sinut.»

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings