Front matter (continued 3)

Tapasin tuttavia; tervehdin heitä, ja erään vanhan neidin kanssa jouduin puheisiinkin. Hän kertoi minulle pitkän jutun taudista, josta hän oli äskettäin parantunut. Erotessamme hän sanoi: »Te näytätte tänään niin suloiselta.» — »Niin, niin, kun ollaan nuoria ja iloisia», hän lisäsi.

Niin jouduin metsään, eräälle ranta-aukeamalle. Seisoin uimahuoneen pienellä sillalla ja tuijotin veteen ja ajattelin: »Jos nyt olisit oikein murheissasi, niin liukuisit tästä alas, ja hetken kuluttua sinun olisi hyvä olla.»

Kaupungista kaikui kirkonkellojen ääni. Ne soittivat iltapäivä-jumalanpalvelukseen. Katselin ympärilleni, ja mielestäni en ollut koskaan ennen ymmärtänyt, kuinka kaunista täällä oli. Katseeni oli ikäänkuin terottunut, näin sellaista, mitä en ollut koskaan ennen huomannut. Esim. erään pienen saaren, jossa puut kumartuivat kauneuden janoisina Narkisoksina aivan veden kalvoon asti itseään ihaillakseen. Kuulin lukemattomia hienoja ääniä, järven kaislikosta, metsästä ja ruohikosta — hyönteiset surisivat, linnut kahistelivat lehvikössä, kalat loiskahtelivat veden pinnassa. Vaivuin ihailemaan pilvien alati vaihtuvaisia muotoja; ne näyttivät kesäpäivän tyyneydessä niin levollisilta ja muuttumattomilta, mutta kun seurasi tarkoin niiden hidasta liukumista, niin huomasi, että milloin ne olivat hymyileviä kultareunaisia saaria, milloin isoja leijailevia lintuja, ja lopulta ne hajaantuivat leikkiviksi parviksi pikkuruisia pilvilapsukaisia.

Annoin katseeni kiertää yli koko kuvan ajatellen: ellet saavukkaan tänne enää, niin et kuitenkaan unohda minkälaista täällä on.

Kuljin metsän pimentoon. Minussa vallitsi sama juhlallinen selvyys, sama harkitsevainen vastaanottavaisuus. Kunnes äkkiä satuin muistamaan, että minulla oli hänen kirjeensä taskussani. Se oli kuin pistos sydämeeni, ja kylmä väristys kulki läpi sieluni. Polvet vapisivat allani, minun täytyi nojata puuhun, etten kaatuisi. Puristin kirjettä kädessäni, ja lukemattakin näin jokaisen sanan edessäni.

Se oli siis totta! Hän oli hyljännyt minut, kaikki oli lopussa!

Olinhan ennenkin sanonut samaa, ne sanat olivat kaiken aikaa olleet sisässäni; nyt vasta ne ennättivät sydämeeni ja saivat sen kouristumaan tuskissaan.

Lopussa! En näkisi häntä enää. Minkä näköinen hän olikaan? Koetin loihtia hänen kuvansa eteeni, se pakeni särkyen säpäleiksi, näin vain parin mustia, suuria silmiä, jotka tuijottivat minuun levollisina ja väsyneinä ja ivallisesti hymyillen.

Silloin kutsuin taivasta epätoivoisena ja tuskan valtaamana. Kerjäsin ja rukoilin, ettei se olisi totta: »Jumalani, ymmärrän, että se on minulle rangaistukseksi, mutta etkö ole jo kiusannut minua kylliksi? Nyt suljen silmäni, ja kun hetken perästä jälleen avaan ne, niin anna sen silloin olla unta, josta olen herännyt.»

…Ja jälleen seisoin rannassa, ja minusta tuntui siltä, ettei ollut muuta pelastusta kuin heittäytyä järveen. En raivonnut enää, olin vain niin sanomattoman murheellinen. Itkin hiljaa ja hellästi, näin tuon ihanan kesämaiseman levällään edessäni, eikä minulla, vaikka olin vielä niin nuori, ollut enää mitään toivottavana elämältä.

Silloin sanoi sisäinen ääni: »Vielä on toivoa. Kenties kotona on jo sähkösanoma sinua odottamassa, tai on uusi kirje matkalla.»

Niin, niin, jatkoin, niin onkin, niin täytyykin olla. Ja kotiin kiiruhtaessani toivo rakensi mitä ihanimpia linnoja.

Ei ollut sähkösanomaa, eikä tullut aamulla mitään kirjettä.

* * * * *

Mutta en herkeä toivomasta, ennenkuin olen puhunut hänen kanssaan. Hänen pitäisi jo olla Kööpenhaminassa, ja huomenna me matkustamme. Olen nyt kirjoittanut hänelle. Hän on ihmettelevä kirjettäni, ja luulenpa, että se miellyttää häntä. Siinä ei ole rahtustakaan sitä, mitä hän sanoo »hysteeriseksi». Se on rauhallinen ja järkevä. Kirjoitan, että hän on kenties oikeassa arvellessaan, että suhteemme on käynyt hiukan tympäiseväksi. Mahdollisesti — — kirjoitan — ei tässä auta muu, kuin että vältämme toisiamme, ainakin jonkun aikaa. Mutta onhan myöskin mahdollista, että yhteisin ponnistuksin voimme järjestää asiat tavalla, joka ei tekisi juuri niin kipeätä. Ilmoita siis, milloin aivan ensi tilaisuudessa voin tulla luoksesi. Älä pelkää, että saavun surkeuden perikuvana. Saat päinvastoin nähdä, että olen hyvin viisas tyttö; sinun väsymyksesi ei ole minulle aivan käsittämätön, ja olen kernaasti juuri sellainen, jommoiseksi minut tahdot.

Elok. 9 p:nä.

Istuin myöhään illalla kuvastimen ääressä järjestellen tukkaani. Olin sanomattoman väsynyt, mutta en lainkaan uninen, vaivuin katselemaan omaa kuvaani, säikähdin äkkiä sen kalpeita kasvoja ja tuijottavia, aavemaisina kiiltäviä silmiä; minua puistatti ja käänsin hermostuneena pääni pois päästäkseni näkemästä sitä.

Katseeni osui silloin seinään pesukaapin taakse. Seinä oli verhottu keltasella juovikkaalla paperilla, joka oli käynyt tahraiseksi kosteudesta ja paikoitellen repeytynyt. Tällä vanhalla homeisella seinäpaperilla ryömi muuan eläin, pitkä, kapea keltasenruskea hyönteinen, jolla oli monta hoikkaa jalkaa. Varmaankin se tuli tuolta oikeanpuolisen nurkan halkeamasta. Inhoten katselin, kuinka se liikuskeli alaspäin seinää myöten; se pyrki pesukaapille päin lämpöä ja valoa kohti. Olin jo noussut surmatukseni sen vaateharjallani. Silloin näin toisen hyönteisen pistävän päänsä esiin seinäpaperin halkeamasta ja liukuvan seinälle. Jäin seisomaan kamalan pelon lamauttamana, tuijotin noihin ilettäviin eläimiin suurin, jäykin silmin. Ja kas — aivan kuin niitä olisi ruvennut vilisemään koko seinällä: toinen toisensa perästä ne livahtivat esiin nurkasta, kulkivat pitkässä jonossa pesukaappia kohti. Ja nytpä huomasinkin, ettei niitä tullut ainoastaan oikeanpuolisesta halkeamasta; kaikkialta, missä paperi oli repeytynyt, ne ryömivät esiin, ja niitä tuli laumoittain seinän ja permannon välisestä raosta.

En uskaltanut liikahtaa, en tohtinut ruveta niitä tappamaan; jokaisen surmatun sijaan saapuisi kymmenen uutta. En uskaltanut tappaa noita eläimiä, jotka ikäänkuin vyöryivät esiin mädänneitä ruumiita sisältävästä haudasta.

Seisoin vain odottaen sitä hirveätä hetkeä, jolloin ne ennättäisivät pesukaapille, minun kimppuuni. Ne jo ojentelivat hoikkia jalkojaan ulettuakseen kuvastimen verhoihin. Jännitetyin hermoin seurasin niiden kokeita. Silloin hätkähdin tuntiessani pesukaappiin nojautuvalla kädelläni kylmää kutkutusta. Kirahtaen pyyhkäsin eläimen pois ja näin samalla, että permannolla liikkuneet olivat jo päässeet pesukaapille.

Tulin aivan mielettömäksi. Ajattelin: »Nyt ruumismadot tulevat viemään sinut saaliikseen!» — ja syöksyin ulos huoneesta, käytävää myöten äidin luokse. Hän heräsi säikähtyneenä, ja minä voin vain selittää: pelkään niin kovin, pelkään niin kovin!

Äiti veti minut vuoteeseensa, kehitteli minua kuin pikku lasta, ja kun olin hiukan rauhoittunut ja makasin hiljaa itkien, niin hän sanoi: »Kerro nyt, mikä sinua vaivaa. Kerro, miksi annoit Erkin matkustaa ja miksi nyt olet niin murheellinen.»

Mutta pyysin, ettei hän vaatisi nyt selityksiä. Hän saisi kyllä myöhemmin tietää kaikki.

Silloin äiti tarttui päähäni molemmin käsin, käänsi kasvoni itseensä päin ja sanoi, katsoen minua kiinteästi silmiin: »Yksi asia sinun täytyy sanoa minulle, Julia. Et kai ole —?» Keskeytin hänet laskemalla käteni hänen suulleen. »En, äiti» — hymyilin surullisesti — »sitä sinun ei tarvitse pelätä.»

»No, Jumalan kiitos. Sillä sinä et tiedä, kuinka olen pelännyt viime päivinä. Olenhan jo kauan sitten huomannut, että sinä salasit meiltä jotain. Mutta arvelin, että seurustelit jonkun kanssa Kristinan luona ja että jonakin päivänä kyllä kertoisit meille kihlauksestasi.»

»Ei, äiti, siinäkin olet erehtynyt. Minulla ei ole mitään kihlausta kerrottavana teille.»

Kööpenhaminassa, elok. 9 p:nä illalla.

Olen jälleen vanhassa pesässäni. Täällä on kurjaa ja pimeätä. Mutta mitäpä siitä? Olenhan samassa ilmassa, jota hän hengittää. Voin tavata hänet kadulla, ja kun huomenna olen noutanut hänen kirjeensä, niin joudun kymmenessä minuutissa hänen luokseen.

Olen iloissani siitä, että äiti ja minä olemme toistaiseksi yksin kotona, niin ettei minun tarvitse alituiseen hillitä itseäni. Isä ja Frans palaavat Jyllannista vasta kymmenkunnan päivän perästä.

Elok. 11 p:nä.

Hän ei tahdo, että tulen hänen luokseen, ei ainakaan toistaiseksi. Hän kirjoittaa, ettei hän uskalla vielä tavata minua; hän kaipaa hiukan lepoa. Mutta hän lupaa lähettää minulle pian kutsun.

Elok. 20 p:nä.

Joka aamu ajattelen herätessäni: tänään saan kirjeen. Mutta päivät vierivät, raskaina ja pitkinä ja harmaina, eivätkä tuo häneltä mitään: ei tervehdystä, ei viestiä, ei ainuttakaan köyhää sanaa.

Että hän hennookin olla niin julma. Hänen menettelyänsä ei voi enää puolustaa.

Elok. 22 p:nä.

Onko hän hävinnyt maan pinnalta? Missä hän piiloitteleikse, mitä hän puuhaa?

Etsin häntä turhaan tutuista paikoista niinä aikoina, jolloin hän oleskelee ulkona. Tuntikausia olen viettänyt hänen asuntonsa edustalla, — enkä ole nähnyt häntä vilahdukseltakaan.

Elok. 25 p:nä.

Nyt tiedän sen: hän ei tahdo tavata minua koskaan enää.

Kerran toisensa perästä olen ollut hänen ovellaan, uskaltamatta soittaa. Tänään tein sen vihdoinkin, ja hänen palvelijattarensa tuli ulos ja sanoi, ettei hän ollut kotona. Se ei ollut totta. Saatoin nähdä palvelijattaren kasvoista, että häntä oli käsketty palauttamaan minut. Hän oli hämillään, ja hän katsoi minuun säälien.

Että hän voikin nöyryyttää minua sillä tapaa!

* * * * *

Mutta minä tahdon tavata hänet. Tahdon puhella hänen kanssaan. Hänellä ei ole oikeutta kohdella minua tällä tapaa.

Vaikka eihän sekään ole totta; hän saa kohdella minua aivan mielin määrin. Hän saa nöyryyttää minua ja pidellä minua pahoin — olen iloitseva, kun hän rääkkää minua. Koiran lailla ryömin hänen edessään, potkaiskoon hän minut pois — palaan sittenkin hänen luokseen enkä päästä häntä rauhaan, ennenkuin saan jäädä hänen luokseen.

* * * * *

Olen tullut ajatelleeksi, että kenties hän pitää jostain toisesta, joka nyt käy hänen luonaan, ja että siinä kenties oli syy, miksi hän ei enää tahtonut tavata minua.

Kirjoitan hänelle näin:

Ota toisia, jos haluat. Ellen ole sinulle kylliksi, jos kaipaat vaihtelua — no niin, Jumalan nimeen. Ymmärrän sen. Olet taiteilija. Tarvitset uusia vaikutteita. Minä olen typerä ja mitätön tyttönen, kaikkeni on siinä, että rakastan sinua. Mutta tiedä siis, etten vihastu, vaikka otatkin lisävaimon.

Sitä vain pyydän, ettet sen vuoksi hylkää minua. Kaikesta ja kaikista huolimatta tahdon yhä edelleen omistaa sinut. Ja tahdon olla se, joka on luonasi, kun kaikki muut ovat sinut hyljänneet.

Syysk. 1 p:nä.

Hän vastaa näin:

»Ei, Julia. Sellaisia kirjeitä et saa minulle lähettää. Sellaisena kuin sinut opin tuntemaan, sellaisena kuin sinua muistelen ja ajattelen, olet mielessäni itsetiedottoman sielunaateliuden loisteessa: hienona ja erikoisena luonteena, joka ei välittänyt porvarien tavoista ja ennakkoluuloista; hienona ihmislapsena, joka ei muuttunut halvaksi menetellessään vastoin hyvän seuran vaatimuksia, vaan päinvastoin sen kautta kehittyi omituisen korkealle.

Ei, Julia, sinä et ole voinut lähettää minulle tuota ompelijatar-kirjettä, joka turhaan komeilee sinun nimelläsi. Mistä sinä ylväs, puhdas, suloinen tyttö olisit oppinut sellaisia kuumeisen kärkkäitä sanoja?

Tiedän tehneeni sinulle veristä vääryyttä. Mutta tuhat kertaa vääremmin menettelet nyt itseäsi kohtaan.

Oma ystäväni, sieluni ihanin muisto ja ystävätär, kirjeesi herättää minussa surua kuten vandalismi, kuten raakojen käsien häväisemä taideteos. Ja enemmänkin: häpeän puolestasi. Ja se on minusta kaikkein surullisinta.»

* * * * *

Olen kirjoittanut hänelle viimeisen kerran:

»Kiitos kirjeestäsi. Se koski niin, että painuin lamaan; mutta ansaitsin sen iskun, ja se on hyödyttänyt minua sekin. Älä luule, että pidän sitä nöyryytyksenä, että olen kumartunut tomuun sinun edessäsi. Mutta tein halpamaisesti koettaessani tyrkyttää itseäni sinulle, sillä olisihan minun pitänyt ymmärtää, ettet halunnut minua mistään hinnasta takaisin.

Pyydän sinulta sydämeni pohjasta anteeksi. Olenhan tietänyt kaiken aikaa, etten voinut vaatia sinulta mitään. Itse tulin luoksesi, itse antauduin sinulle; sinä et sitonut itseäsi lupauksilla ja sitoumuksilla. Mutta sinä olit sanomattoman hyvä minua kohtaan. Sinä olit liian hyvä ja hellä. Muulla en voikaan puolustaa sitä, etten nyt saattanut luopua sinusta.

Mutta ennenkuin eroamme, tahdon suoraan ilmoittaa sinulle, kuinka typerä ja epähieno olen ollut sinua kohtaan. Heti suhteemme ensi päivästä alkaen olen tarkoittanut, että se päättyisi avioliittoon. Kun sanoin sinulle, etten ensinkään toivonut, että menisimme naimisiin; kun päälle päätteeksi vakuutin pitäväni sitä mielettömyytenä — silloin valehtelin. Koko haluni ja pyrkimykseni kohdistui vain yhteen asiaan: tahdoin sitoa sinut itseeni niin lujasti, että jonakin kauniina päivänä pyytäisit minua vaimokseni.

En ole se ylhäinen, korkealle kohonnut tyttö, jollaiseksi olet minut runoillut. Kaiken rohkean menettelyni takana on ensin itsetiedottomana, sitten aivan tietoisena, asustanut pelkurimainen porvarillinen tarkoitus hankkia suhteellemme lain ja kirkon siunaus.

Petyin laskelmissani surkeasti. Olen näinä päivinä kysynyt itseltäni, enkö ollut valinnut väärää tietä, enkö olisi voinut saavuttaa päämääräni ujommalla rakkaudella.

Mutta luulen valinneeni ainoan tien, minkä saatoin valita, koska rakastin sinua joka tapauksessa niin syvästi, etten korkeimmastakaan hinnasta olisi voinut kaupustella itseäni sinulle pikku paloissa.

Olen joutunut pelissä tappiolle, mutta en kadu tekoani. Muodostukoon vastainen elämäni kuinka köyhäksi tahansa, niin ei sinulle annettu panos kuitenkaan ole mennyt hukkaan. Köyhänäkin minulla on rikkaammat muistot kuin kenelläkään toisella maailmassa, ja käyköön miten hyvänsä aina olen siunaava sitä päivää, jolloin tulin omaksesi.

Kevytmielisenä saavuin luoksesi. Raskasmielinen olen nyt, kun minut jätät. Paljon otit, mutta paljon annoitkin, sinä mahtava ja rakastettu herrani, sinä valkoinen sheikkini, nuoruuteni unelma ja sen tuskantäysi onni.

Kaikesta kiitän sinua, runsaasta armostasi ja ankarasta rangaistuksestasi.

Korkealle sinä pyrit ja rohkeasti ratsastat. Et välitä siitä, hiekkaa vaiko kukkia retkelläsi poljet. Jumala tehköön voittokulkusi helpoksi ja valoisaksi.

Julia.»

Syysk. 12 p:nä.

Minua paleltaa. Päivät lyhenevät, ja ilta laskeutuu raskaana ja pimeänä ylleni. Istun ikkunan ääressä valon häipyessä ja tuijotan tylsänä eteeni, tuijotan naapuritaloon, missä ajatukseni muinoin kävivät seikkailemassa. Ja talo näyttää nyt ikävältä ja jokapäiväiseltä kuten omammekin, ja siellä, missä ennen seikkailuprinssini liikkui, siellä istuu nyt lihava ja laiska rouvasihminen täyttäen uneliain pistoksin kanavapalasta elämän kirjavilla väreillä.

* * * * *

Erkki kuuluu saapuneen kaupunkiin. Emmy kertoi tuonnoin nähneensä hänet.

Iloitsen siitä, ettei hän ole pistäytynyt meille. En tahdo, että hän huomaisi, kuinka huonosti minun on käynyt.

* * * * *

Minua paleltaa, ja tuntuu siltä, kuin koko talo palelisi. Täällä ei ole koskaan ollut niin kylmää ja kolkkoa ja raskasta ja surkeata. Me hiivimme toistemme ohi varjojen lailla. Ei kukaan puhu äänekkäästi, ja me yhdymme kuin hautajaisia viettääksemme.

Ja kun äiti ja minä istumme iltaisin yksinämme, niin emme puhele. Istumme kumpikin omissa mietteissämme, mutta tiedän, että hänen ajatuksensa liikkuvat minun ympärilläni.

Syyskuun lopulla.

Parhaiten viihdyn isoäidin luona. Käyn hänen luonaan aamupäivin, niin usein kuin vain voin.

Halki meluisien katujen, missä ihmiset tungeskelevat ja kamppailevat ja juoksevat kilpaa ennättääkseen ensinnä perille — halki kuumeisen elämän, joka näyttää minusta raa'alta ja rumalta, jonka surina kuulostaa sielussani korvia huumaavan taistelun kiukkuisilta huudoilta ja epätoivoiselta voihkinalta, pakenen pienelle syrjäkadulle, jonka varrella isoäiti asuu. Kuulen jo melun vain hillittynä sekamelskana; mutta kun istun isoäidin huoneessa, niin minusta tuntuu siltä kuin olisin välttänyt suuren vaaran, josta nyt erotan vain kaukaisen kohinan.

Täällä on lepoa ja tyyntä, rauhaa kaikista tuskista, huojennusta huolille. Täällä nöyrtyy jokainen kapinallinen ajatus, täällä lauhtuvat ja vaimentuvat kiihkoiset halut ja kaikki sairaalloiset kaihot.

Täällä istuu isoäiti, vanhana ja elämänkylläisenä, ikäänkuin itse suuri elämänviisaus, joka ei kysele eikä nuhtele, vaan ymmärtää kaiken, antaa kaikki anteeksi ja tietää lohdun kaikkeen.

Ja muutun jälleen ikäänkuin lapseksi isoäidin kamarissa. Istun, kuten pikku tyttönä, jakkaralla hänen jalkainsa juuressa selaillen vanhoja kirjoja, joissa on kellastuneita kuparipiirroksia: Struense ja hänen kaunis kuninkaallinen lemmittynsä, Fredrik VI ohutsäärisenä poikapahasena sotaisessa kenraalinpuvussa, tarkastellen sotajoukkoja; Kristiansborgin linnan palo 1794; »Robbes Pierre», joka samassa kuvassa syöksyy ulos raatihuoneen akkunasta ja kannetaan mestauslavalle kädet ja jalat ruhjoutuneina; rouva Heiberg ensinnä keimailevana, itsetiedottomana neitosena ja sitten haaveellisena »tähtenä», katse eteerisenä ja hartioillaan pitkä liina.

Tai myöskin ompelen talon tarpeita, tai luen sanomalehteä isoäidille, joka seuraa mielenkiinnolla ulkomaantapahtumia ja nyökkää juhlallisesti joka kerta, kuin kerrotaan uusista työväenlevottomuuksista.

Niin, isoäidin luona viihdyn hyvin. Ja hän ja vanha Maria hemmottelevat minua kilvan. Heti kun olen saanut mukavan istumapaikan, sanoo isoäiti sukkelasti päätään puistaen palvelijalleen: »No, Maria, tänään ei meillä liene mitään neidille tarjottavana?» — jolloin Maria vastaa yhtä viekkaasti: »Enpä tosiaankaan tiedä, rouva, mutta voinhan kuitenkin katsastaa.» Yleiseksi hämmästykseksi hän tuo sitten hetken kuluttua joko appelsiinin tai kotona leivottuja kakkuja tai palasen vanukasta tai lautasellisen hilloa. Aina minua kestitään ja se maistuu aina lapsellisen hyvältä, koska nuo molemmat vanhukset ovat niin iloisia voidessaan tarjota ja ymmärtävät, että minua on kohdeltava kuin murheellista lasta.

Lokakuussa.

Kunpa voisi matkustaa. Kauas pois kaikesta tästä. Väristen ajattelen pitkän talven tuloa; saan viettää sen olosuhteissa, jotka joka hetki muistuttavat minua siitä, mikä on kuollut ja minkä pitäisi olla haudassa ja unheessa, mutta vielä kirveltää vereksien haavojen lailla.

Mutta minne ja miten?

Minun pitäisi päästä maailmalle omaan varaani, työskennellä ankarasti, ansaita itse elatukseni, raivata itselleni tie. Mutta enhän osaa muuta kuin hiukan porsliinimaalausta, eikä sillä pääse pitkälle.

Olen sanonut itselleni: muuta keinoa ei ole kuin että matkustat Ameriikkaan ja rupeat lastenkasvattajaksi, puotilaiseksi, miksi hyvänsä.

Mutta siihen olen liian pelkurimainen. Minulla ei ole sitä häikäilemätöntä rohkeutta, jota sellaisissa olosuhteissa vaaditaan. Ruumiini on hemmoteltu, se ei uskalla ryhtyä karkeaan työhön; ja tiedän, että kärsisin, jos minua kohdeltaisiin palvelijana.

Minulla ei edes olisi kyllin tarmoa hankkiakseni itselleni matkalupaa. Tunsin sen tuonnoin, kun koetteeksi sanoin äidille, että tuumailin matkustaa. Hän vain katsoi minuun kauhistuneena ja virkkoi: »Ja sen sinä hennoisit tehdä minulle!» Samassa suli tahtoni, ja minä vaivuin lamaan tunnustaen voimattomuuteni.

Ei, minulla ei ole voimaa eikä rohkeutta murtautua vapaaksi. Mutta menehdyn, jos jään tänne kotiin. Minun laillani mahtaa tuntea lintu, joka on istunut vankina häkissä, on ollut vapaana pari ihanaa kesäpäivää ja sitten jälleen joutunut häkkiin.

Minussa on murtunut jotain. Haluan lentää tieheni, mutta kuinka räpyttelenkin siipiäni, en kuitenkaan voi kohota uudelleen lentoon.

Lokak. 13 p:nä.

Viimeinkin on se tapahtunut, jota olen väristen toivonut ja pelännyt kuin jotain kohtalokasta. Olen tavannut hänet.

Menin kaupunkiin käydäkseni isoäidin luona. Hän tuli vastaani erään toisen herran seurassa. Näimme toisemme jo kaukaa. Tuon tuostakin joutui välillemme ihmisiä, jotka peittivät meidät toisiltamme; sitten katseemme yhtyivät jälleen. Ensin arvelin kääntyä takaisin. Mutta pakottauduin eteenpäin. Tunsin, että nyt oli ratkaistava jotain. Ja lujana ja rauhallisena — ponnistaen voimani äärimmilleen — kohdistin katseeni häneen. Me olimme nyt toisistamme vain muutaman askeleen päässä. Näin hänen räpäyttävän hermostuneesti silmiään — en kääntänyt katsettani — ja kun sivuutimme toisemme, niin hän tarttui nopeasti hattuunsa ja tervehti.

Nyt hän oli tervehtinyt minua ensi kertaa julkisella paikalla.

Tunsin, että tällä hetkellä olin minä ollut voimakkaampi. Mutta samassa tuokiossa, kuin hän oli liukunut ohitseni, olivat voimani lopussa. Jalkani horjuivat, ja minun täytyi paeta erääseen porttikäytävään tukea etsimään.

Jos hän olisi kääntynyt ja seurannut minua — se ajatus minua huimasee.

Mutta hän ei tullut. Ja kun kuljin edelleen ja kävin vähitellen varmaksi siitä, ettei hän tullut, niin minusta tuntui siltä, että se oli uusi katkera pettymys, mutta että voin kuitenkin vielä toivoa pääseväni vapaaksi.

Lokakuun viimeisinä päivinä.

Viime aikoina olen käynyt usein Frederiksbergin puistossa. Siellä on niin kaunista näinä päivinä, kun lehdet kuolevat mitä ihanimman värisinä ja kantautuvat laulavilla auringonsäteillä kultaisina maahan.

Ymmärrän, että vanhat ihmiset ja yksinäiset sielut saapuvat tähän puistoon. Sen ristikkoportin edessä taukoaa kaupungin melu; se avautuu kuin turvakoti hiljaisille ajatuksille ja hiljaiselle surulle. Se on kuin salaisten muistojen ja särkyneiden toiveiden hautausmaa.

Joka päivä kohtaan samat ihmiset; tunnen mielestäni heidät kaikki, ja luulen tuntevani sen elämäntarinan, joka tuo jokaisen heistä tänne. Tuolla on vanha, siropukuinen herra, jonka valkeat kasvot ovat vihaiset, joka aina mutisee ja lakkaamatta heiluttelee keppiään. Kukapa muu hän voisi olla kuin joku entinen virkamies, joka on yhä harmissaan siitä, että aikoinaan sai eronsa, mikä hänestä oli veristä vääryyttä? Ja tarvitseeko kysyä, mitä miettii tuo kookas, solakka, mustapukuinen nainen, joka tulee puolikasvuisine, surupukuisine tyttärineen ja hymyilee heikosti ja hajamielisenä, kun tuo hilpeä tyttönen puhelee hänelle? Entä hän, tuo nuori raajarikko-tyttö, jota väsynyt ja lopen kulunut äiti parka työntää pyörätuolissa puiston käytäviä pitkin?

Tai minä itse? Eivätköhän nuo toiset aavistane, mikä on minut tehnyt heidän pienen yhteiskuntansa jäseneksi?

* * * * *

Erkki kävi jokunen päivä takaperin luonamme. Mutta en nähnyt häntä. Kuullessani hänen äänensä eteisestä kiiruhdin omaan huoneeseeni, ja kun äiti vähän myöhemmin saapui kysymään enkö tulisi häntä tervehtimään, pyysin sanomaan, etten voinut hyvin.

Marrask. 1 p:nä.

Oliko se mielikuvitusta vaiko totta? Kun tänään lähdin Frederiksbergin puistosta, luulin Erkin näköisen olennon katoavan vaunujen keskelle.

Olisiko hän seurannut minua? Mutta jos se oli hän, miksei hän tullut luokseni? Eihän hänellä ole mitään syytä vältellä minua.

Jouluk. 30 p:nä.

Kaksi kuukautta on kulunut siitä, kuin kirjoitin päiväkirjaani. Mielestäni ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Elämäni tuntui päättyneen ja se, mikä vasta tulisi, olisi vain kadonneen ja kuolleen ylle laskeutuvia lakastuneita lehtiä.

Mutta näin arvellessani valehtelin itselleni. Murheellisten ja katkerain päivien tippuessa ylleni versoi hiljaisuudessa, ja ilman että uskalsin sitä ajatellakaan, uusi hento kasvu lakastuneiden lehtien alla.

Minä huomasin — ja häpesin sitä — että olin liian nuori sanoakseni hyvästi elämälle. Yllätin itseni haaveilemassa tulevaisuutta, joka ei ollut vain muistoja. Koetin karkoittaa nämä kiusaukset — olivathan ne pyhän suruni häväisemistä. Takerruin suruun, etsin suojaa sen suurten, raskaiden siipien alta kuin nunna luostarikammiostaan; mutta juuri kuin luulin olevani aivan turvassa, tunsin sielussani eräänä päivänä putkahtavan esille tuhansia uusia aavistuksia, toiveita ja lupauksia, ja silloin tajusin, että olin voitettu.

Mutta en ole enää mikään vaatelias lapsi. En odota mitään seikkailuprinssiä, en usko elämän kutsuvan minua ikuisen juhlapöydän ääreen. Tiedän saavani sekä hyvää että pahaa, enimmäkseen arkipäiviä, juhlia vain harvoin. Tiedän, että se, mikä tulee, ei ole suurta eikä merkillistä, mutta tiedän myöskin, että minun on siitä huolimatta iloittava ja että se on joka tapauksessa elämää. Ja elää minun täytyy saada, valoa ja ilmaa, koska en kerran voi kuolla kuolleen kanssa ja olen liian nuori löytääkseni rauhaa surun luostarista.

Ja koska Erkki, uskollinen ystäväni, suostuu ottamaan minut sellaisena kuin olen — suuttumatta ja moittimatta; hienona ja miehekkäänä hän ei vaadi minua nöyrtymään.

Hänet minä sittenkin näin tuona päivänä Frederiksbergin puiston ulkopuolella. Muutamia päiviä myöhemmin tapasin hänet puistossa, ja kun sitten lyöttäydyimme yhteen, niin hän kertoi nähneensä minut siellä monesti, mutta piiloittuneensa, koska arveli, että halusin kernaimmin olla yksin. Vastasin, ettei minulla ollut mitään syytä etsiä yksinäisyyttä, ja hän vaikeni uskomatta minua. Sittemmin tapasin hänet aika ajoin, ja välistä me puhelimme hieman. Hän alkoi jälleen käydä meillä, mutta kun hän oli ollut kotona, rupesivat kiusaukset ahdistamaan sieluani.

Viimein eräänä iltana, noin viikko sitten, hän tapasi minut yksin kotona, ja silloin hän ilmaisi minulle tietävänsä kaikki. Hän ei sanonut sitä suoraan. Hän kertoi erään tarinan. Se oli seuraavanlainen:

Eräs hänen ystävistään Saksassa rakasti muuatta nuorta naista. Hän oli oiva kauppias, rehellinen ja hyvä, mutta ei erittäin sukkela eikä mieltäkiinnittävä — tavallinen arkipäiväihminen, jotensakin samallainen kuin minä, hän sanoi hymyillen. Tyttö oli — nyt seurasi joukko kukoistavia ominaisuuksia. Kaiken tämän viehättävän lisäksi hän oli romanttinen lapsukainen, joka vaati elämältä suuria. Eipä siis ihme, että hän teki serkulleen kauppiaalle tiettäväksi, että tämän rakkaus oli toivotonta. Hän lensi pois hänen luotaan ja lensi korkealle. Mutta eräänä päivänä kauppias tapasi hänet siipirikkona ja murheissaan. Hänen korkea lentonsa oli tuottanut hänelle vain lyhytaikaisen onnen. Tytön tuska koski mieheen kipeämmin, kuin jos se olisi ollut hänen omansa, sillä hän rakasti häntä yhä vielä eikä ollut koskaan rakastanut ketään muuta. Hän ei pyytänyt tyttöä omakseen, hän ei hennonut koskea tuohon kipeään sydämeen; mutta hän koetti osoittaa tytölle, ettei tällä ollut häntä parempaa ystävää ja ettei hän tuntenut sen suurempaa onnea kuin olla hyvä häntä kohtaan. Tyttökin ymmärsi hänet, ja jonkun ajan kuluttua hän saapui eräänä päivänä ystävänsä luo ja sanoi pitävänsä hänestä. Ja nyt he ovat onnellisissa naimisissa ja hoitavat kauppaliikettä eräässä Saksan pikkukaupungeista.

— — — Erkin kerrottua tämän tarinan me olimme molemmat yhtä hämillämme, eikä kumpikaan puhunut pitkään aikaan. Istuimme katsellen toisiamme, ja minä ajattelin, ettei hän sittenkään tietänyt kaikkea. Senvuoksi kysyin viimein: »Tuo nuori saksatar oli siis ollut kihloissa toisen kanssa, vai kuinka?» — »Ei» — vastasi Erkki katsoen minuun lujin katsein: »Hän oli ollut toisen rakastajatar.»

»Ja kuitenkin…»

»Miehen mielestä ei tyttö ollut rikkonut mitään. Hän oli rakastanut toista. Ja mies oli iloinen voidessaan nyt auttaa häntä ja tietäessään, ettei tyttö ruvennut hänen vaimokseen pettääkseen hänet.»

Sitten puhelimme muista asioista; mutta kun Erkki lähti, sanoin hänelle: »Olisin iloinen, jos viettäisit uuden vuoden illan meidän luonamme, kuten entisaikoinakin.» Hänen silmänsä olivat kosteat ja ääni värisi, kun hän vastasi: »Kiitos, Julia.»

Mutta kun vanhemmat sitten tulivat kotiin ja kerroin äidille kutsuneeni Erkin meille uuden vuoden illaksi, niin äiti kulta tuli niin iloiseksi, etten muista pitkiin aikoihin nähneeni häntä sellaisena. Ja me istuimme kauan ylhäällä, kuten ennenkin, ja puhelimme tutunomaisesti ja itkimme yhdessä; mutta me nauroimmekin, eikä äiti tietänyt, mitenkä hän oikein tekisi oloni hauskimmaksi.

Päätös on siis tehty. Huomenna tulee Erkki, ja kun vanha kello ilmoittaa uuden vuoden saapuneeksi, ei sen juhlallista soittoa säestetä paukkuvin sampanjakorkein, vaan äänetönnä olen puristava Erkin kättä ja pyytävä häntä auttamaan minua, jotta saisimme uuden vuoden onnelliseksi.

Sitä ennen olen säälinyt huoneeni. Tänä iltana olen sanonut hyvästi kaikille pikku muistoille, joita minulla on ollut hänestä. Olen polttanut hänen kirjeensä, viimeistä kertaa olen suudellut niitä, viimeistä kertaa niitä kyynelin kastellut. Olen polttanut hänen kuvansakin; vaikeinta oli luopua siitä, joka esittää häntä pikku poikana. Nyt on kaikki poissa. Mutta harsoa, joka oli laatikossa kaiken muun joukossa, en voinut polttaa. Äidin ja minun harsoani. Kätkin kasvoni siihen, ja se oli mielestäni elävä olento, uskollinen ystävätär, joka pysyi kaikille muille äänetönnä, mutta henkäili minulle ihanien muistojen lempeätä ja hurmaavaa tuoksua. En voinut surmata sitä. Se tuntui rukoillen taputtavan poskeani, suutelin ja hyväilin sitä. Itkin sen pehmeässä helmassa ja lupasin, että jäisimme ainiaaksi yhteen. Käärin sen päiväkirjani ympäri ja kätken ne, niin ettei kukaan voi niitä löytää. Mutta jos saapuu yksinäisiä hetkiä, jolloin elämä tuntuu liian harmaalta ja köyhältä ja mitättömältä, silloin pakenen molempien vanhojen uskottujeni luo ja muistelen niiden kanssa sitä lyhyttä aikaa, jolloin elämän kirjava vaihtelevaisuus ihmeellisen ilmestyksen tavoin osoitti armoaan köyhälle nuoruudelleni.

Päiväkirjani on päättynyt. Ja vuosi, jonka aloitin niin epävarmana, on päättynyt. Kohtalon vuosi siitä tuli. Rikas onnesta ja rikas murheesta. Kumpaa oli enemmän, onnea vaiko murhetta? En voi enkä tahdokaan mitata sitä. Tiedän vain, etten tahdo mitään tapahtumattomaksi.

Ihana ja kauhea vuosi, kiitollisena eroan sinusta. Sinä olet minulle kirjoittanut elämäni unohtumattoman seikkailun.