ALKULAUSE

Jo hyvin varhain alkoi opetettujen eläinten katseleminen tuntua minusta vastenmieliseltä. Siihen oli kenties syynä synnynnäinen, sammumaton uteliaisuuteni. Se pilasi minulta senlaatuiset huvitukset, sillä minua halutti nähdä näyttämön taakse päästäkseni selville siitä, miten sellaiset esitykset olivat mahdollisia. Ja se, minkä havaitsin olevan reippaan ja onnistuneen näytännön edellytyksenä, ei ollut kaunista. Tapasin julmuuksia niin hirvittävän määrän, ettei varmaankaan ole ketään täysijärkistä ihmistä, joka ne kerran keksittyään voisi enää koskaan nautinnolla katsella opetettujen eläinten esityksiä.

En ole hentomielinen houkka. Arvostelijat ja hentomieliset kaunosielut pitävät minua päinvastoin oikeana hirviönä, joka hekumoi veressä ja julmuuksissa. Kajoamatta tässä sen enempää maineeseeni — olkoon kullakin siitä oma mielipiteensä — tahdon vain huomauttaa, että olen käynyt kovan elämänkoulun ja nähnyt enemmän petomaisuutta ja julmuutta kuin ihmiset yleensä: laivankanssista ja vankilasta, köyhäinkorttelista ja erämaasta, mestaushuoneesta ja sairaalasta taistelutantereelle ja kenttäsairaalaan asti. Olen nähnyt ihmisiä silvottavan ja rääkättävän kuoliaaksi. Olen nähnyt tylsämielisten joutuvan hirteen, kun heillä ei ollut rahaa, millä maksaa asianajajalle. Olen nähnyt voimakkaitten miesten murtuvan sielultaan ja ruumiiltaan ja toisten tulevan parantumattomiksi, hurjiksi mielipuoliksi kovasta kohtelusta. Olen nähnyt vanhojen ja nuorten — vieläpä pienten lastenkin — kuolevan nälkään. Olen nähnyt miehiä ja naisia piestävän ruoskilla, patukoilla ja nyrkeillä, ja olen nähnyt sarvikuononnahkaisten piiskansiimojen kiertyvän mustien poikien vartalon ympäri, niin että ne joka lyönnillä silpaisivat nahan irti ympäri ruumiin. Mutta kuitenkaan ei ihmisten julmuus ole minua koskaan niin kauhistanut ja järkyttänyt kuin nähdessäni opetettujen eläinten esiintyvän näyttämöllä ja yleisön nauravan ja taputtavan käsiään.

Lujahermoinen ihminen voi mahdollisesti sietää paljonkin tiedotonta ja tahatonta julmuutta ja kidutushalua, johon ajattelemattomuus tai tyhmyys on syynä. Minulla on lujat hermot. Mutta se kylmäverinen, täysin tietoinen ja tahallinen julmuus ja kiduttamishalu, johon ainakin yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa kesytettyjen eläinten näytännöistä perustuu, herättää minussa kuvaamatonta inhoa ja kauhistusta. Taiteeksi kehitetty julmuus on saavuttanut korkeimman kukoistuksensa kesytettyjen eläinten maailmassa.

Vaikka minulla oli lujat hermot ja olin tottunut kieltäymyksiin, julmuuteen ja raakuuteen, huomasin vanhemmaksi tultuani, että vaistomaisesti pakenin eläinnäytäntöjen kauhuja ja nousin paikaltani ja lähdin teatterista heti, kun sellaisen esityksen piti alkaa. Sanon "vaistomaisesti". Tarkoitan sillä, etten silloin vielä tullut ajatelleeksi, että juuri sillä menettelytavalla voitaisiin antaa kuolinisku näille eläinnäytännöille. Minä pelastin vain itseni tuskallisesta näystä.

Mutta ajan oloon olen sen verran oppinut tuntemaan ihmisluonnetta, että ymmärrän, ettei kukaan täysijärkinen ihminen voisi sietää sellaisia esityksiä, jos hän tietäisi, mikä ääretön julmuus on tehnyt ne mahdollisiksi.

Olen siis kyllin rohkea esittääkseni nyt tässä kolme ehdotusta:

Ensiksikin tulisi kaikkien ihmisten ottaa selkoa siitä, mitä julmuuksia eläinten on aina kestettävä, ennenkuin ne saadaan pakotetuiksi tekemään temppujaan maksavan yleisön huviksi. Toiseksi ehdotan, että kaikki miehet ja naiset, pojat ja tytöt, jotka näin ovat tutustuneet "jalon" eläintenkesytystaidon alkeisiin, liittyisivät työskentelemään paikallisissa ja koko maata käsittävissä eläinsuojeluyhdistyksissä.

Kolmatta ehdotustani minun täytyy ensin hiukan perustella. Kuten sadattuhannet muut ihmiset olen minäkin työskennellyt useilla laupeuden työaloilla, koettaen muodostaa järjestöjä ihmisten kurjuuden ja hädän poistamiseksi. Ei ole helppoa houkutella ihmisiä järjestettyyn toimintaan heidän omaksikaan hyväkseen, ja vielä paljon vaikeampaa se on, jos on kysymyksessä eläinten kurjan tilan parantaminen.

Kaikki me varmaankin itkemme katkeria kyyneleitä ja hikoilemme verta, kun saamme tietää, minkälaiseen välttämättömään julmuuteen eläintenopetus perustuu. Mutta ei edes joka tuhannes meistä liity silti mihinkään yhdistykseen sen estämiseksi tai pyri sanoillaan, teoillaan ja raha-avustuksella tätä julmuutta poistamaan. Siinä on eräs ihmisluonteen heikkouksia. Meidän täytyy myöntää se, kuten myönnämme lämmön ja kylmyyden, esineiden läpinäkymättömyyden ja ikuisen painolain.

Mutta meille muille, joita on yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän tuhannesta, jää heikkoudestamme huolimatta toinen keino helposti ilmaista halumme hävittää maailmasta se julmuus, jota eräät meistä harjoittavat toisten huviksi eläimiä kohtaan, jotka sittenkin ovat vain meitä alempia eläimiä maapallon pinnalla. Se on hyvin helppoa. Meidän ei tarvitse ajatellakaan vuosimaksuja tai muita velvollisuuksia. Meidän ei tarvitse ollenkaan ajatella tätä asiaa muulloin kuin silloin, kun teatterissa tai jossakin huvipaikassa esitetään eläinnäytäntöjä. Asiaa sen enempää miettimättä voimme silloin ilmaista paheksumisemme nousemalla paikaltamme ja poistumalla teatterista kävelläksemme hiukan raittiissa ilmassa ja palataksemme sitten, kun eläinesitys on loppunut, katsomaan muuta ohjelmaa. Meidän on vain äänestettävä eläinten kesytys pois kaikista julkisista huvittelupaikoista. Näyttäkää niiden johtajille, etteivät sellaiset esitykset ketään miellytä, ja vielä sinä päivänä, samalla hetkellä, he herkeävät tarjoamasta yleisölle sellaisia huvituksia.

Glen Ellen, Sonoma County, Kalifornia. Joulukuun 8 p:nä 1915.

Jack London.

1.

Mutta Miksi-koira ei purjehtinutkaan koskaan Tulagista Eugénie-laivan villienvartijana. Joka viides viikko höyrylaiva Makambo poikkesi Tulagin satamaan matkallaan Uudesta Guineasta ja Mikronesiasta Australiaan. Ja eräänä iltana, jolloin se tuli satamaan tavallista myöhemmin, kapteeni Kellar unohti Miksin maihin. Sellainen vahinko saattoi helposti tapahtua, sillä kapteeni Kellar palasi vasta puoliyön aikana rantaan käytyään hallituksen asiamiehen bungalolla korkealla mäellä, sillä välin kuin hänen venemiehistönsä oli turhaan etsinyt häntä rannalta ja venevajasta.

Tuntia aikaisemmin, juuri kun Makambon ankkuria nostettiin ja kapteeni Kellar poistui laivalta alahanganpuoleista lautasiltaa pitkin, Miksi oli tullut laivaan eräästä ylähangan ikkuna-aukosta. Tämä johtui siitä, että Miksi oli hyvin kokematon ja toivoi tapaavansa Jerin tällä laivalla, koska se viimeksi oli nähnyt veljensä Ariel-laivalla, ja sitten vielä siitä, että se oli saanut ystävän.

Dag Daughtry oli hovimestarina Makambossa, ja hänen olisi pitänyt ajatella asiaa enemmän, ja hän olisi sitä varmaan ajatellutkin ja menetellyt toisin, ellei hänen omalaatuinen kunnianhimonsa olisi johtanut häntä kiusaukseen. Hän oli lempeä ja iloinen, mutta heikko luonteeltaan, ruumiiltaan hyvin voimakas ja kestävä, ja hänestä kerrottiin, ettei hän kahteenkymmeneen vuoteen ollut kertaakaan lyönyt laimin työtään yhtä vähän kuin päivittäistä kuuden pullon olutannostaan, ei edes — kuten hän itse kehuskeli — Bismarckin saarilla, missä joka olutpulloon oli liuotettu kymmenen graania kiniiniä malarian varalta.

Makambon kapteenilla oli tapana ylpeänä osoittaa matkustajille hovimestariaan ennenkuulumattomana ihmeenä kaikkien hovimestarien joukossa. Dag Daughtry jatkoi työtään alhaalla etukannella ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, mutta pälyi kuitenkin salaa komentosillalle, mistä kapteeni ja matkustajat tarkastelivat häntä, ja hänen rintansa paisui ylpeydestä, sillä hän tiesi kapteenin sanovan: "Katsokaa häntä! Se on Dag Daughtry, aika olutratti. Hän ei ole ollut juovuksissa kahteenkymmeneen vuoteen, vaikka hän tyhjentää kuusi pulloa olutta jokikinen päivä. Sitä ei uskoisi hänet nähdessään, mutta vakuutan, että se on totta. En voi ymmärtää, kuinka mies voi juoda niin paljon. Ihailen häntä. Hän tekee työnsä reippaammin kuin kukaan muu. Minä saisin kaulanpoltetta jo yhdestä ainoasta olutlasista ja kadottaisin tyystin ruokahaluni. Mutta hänelle se näyttää tekevän vain hyvää. Katsokaa häntä! Katsokaa häntä!"

Dag Daughtry osasi ulkoa kapteenin sanat ja oli täynnä ylpeyttä omasta kunnostaan. Hän jatkoi työtään kahta innokkaammin ja aloitti sinä päivänä vielä seitsemännenkin pullon oikein osoittaakseen ihmeellistä kestävyyttään. Se oli omituinen tapa hankkia arvonantoa itselleen, mutta ihmisethän ovat silloin tällöin omituisia, ja Dag Daughtryn mielestä se antoi hänelle olemassaolon oikeutuksen.

Hän ponnisteli kaikella tarmollaan ja koko sielullaan ylläpitääkseen maineensa kuuden pullon miehenä. Senvuoksi hän vapaa-aikoinaan kaupusteli kilpikonnanluisia kampoja ja hiuskoristeita ja oli sangen taitava varastamaan muiden ihmisten koiria. Jonkunhan täytyi maksaa päivittäiset kuusi pulloa, jotka kolmellakymmenellä kerrottuina tekivät jo sievoisen summan kuukaudessa. Koska se "joku" oli juuri Dag Daughtry itse, hän katsoi tarpeelliseksi toimittaa Miksin laivalle lastiaukon kautta.

Miksi oli sinä iltana kuljeskellut Tulagin rannalla Eugénien valaanpyyntivenettä haikaillen, ja siellä se tapasi tanakan, lyhyen, harmaatukkaisen hovimestarin. Heistä tuli hyvin pian ystävät, sillä Miksi oli vielä yhtä iloluonteinen kuin pentuna ollessaan. Se oli paljon seuraarakastavampi ja sävyisämpi kuin Jeri huolimatta siitä, että se oli tuntenut hyvin vähän valkoihoisia. Sen ensimmäiset tutut olivat herra Haggin, Derby ja Bob Meringella, sitten se oli tutustunut kapteeni Kellariin ja hänen perämieheensä Eugénie-laivassa ja vihdoin Harley Kennaniin ja Arielin päällystöön. Se oli huomannut heidän kaikkien olevan erilaisia ja paljon miellyttävämpiä kuin mustaihoisten laumat, joita se oli tottunut halveksimaan ja kohtelemaan äreästi.

Ja Dag Daughtry tuntui olevan samanlainen kuin muutkin valkoihoiset, sitä osoitti jo hänen ensimmäinen iloinen tervehdyksensä: "Hei, sinä valkoisen miehen koira, mitä sinä teet täällä mustien maassa?" Miksin vastaus oli hillitty ja ylpeän arvokas, mutta uteliaasti kohoavat korvat ja iloisesti loistavat silmät puhuivat toista kieltä. Dag Daughtrylta ei jäänyt mitään huomaamatta — hän oli koiraintuntija — hänen tarkastellessaan Miksiä lyhtyjen valossa, joita mustat pojat pitelivät lastauspaikalla.

Hovimestari oli heti selvillä kahdesta seikasta: Miksi oli iloinen, sävyisäluonteinen koira, ja se oli arvokas koira. Sitten hovimestari vilkaisi ympärilleen. Ketään ei ollut näkemässä. Sillä hetkellä oli läsnä vain mustaihoisia, ja nekin katsoivat merelle, mistä lähenevä aironloiske kehotti niitä olemaan valmiina vastaanottamaan lastivenettä. Oikealla puolen, toisen lyhdyn valossa, seisoivat hallituksen asiamiehen apulainen ja Makambon talouspäällikkö kiihkeästi riitelemässä jostakin rahtikirjan virheestä.

Hovimestari katsahti vielä kerran Miksiin ja teki sitten päätöksensä. Hän kääntyi ja kulki kappaleen matkaa rantaa pitkin pois lyhtyjen valopiiristä. Sadan metrin päässä hän istuutui hietikolle odottamaan.

"Se on ainakin kahdenkymmenen punnan arvoinen", hän mutisi itsekseen. "Ellen saa kymmentä puntaa aivan ilmaiseksi ja vielä kiitoksia kaupan päälle, niin olen totta vie aika poropeukalo enkä osaa erottaa ajokoiraa vinttikoirasta — niin, kymmenen puntaa missä Sydneyn kapakassa tahansa."

Ja hän muutti ne kymmenen puntaa mielessään olutpulloiksi. Se oli mahtava, ihana näky, houkutteleva kuin olutpanimo.

Hietikossa kahisevat nopeat askeleet ja hiljainen nuuskiminen saivat hänet heristämään korviaan. Sitä hän juuri oli toivonut. Koira oli heti mieltynyt häneen ja seurannut jäljestä.

Dag Daughtry tiesi, miten koiria oli kohdeltava. Sen Miksi sai kohta kokea, kun mies ojensi kätensä ja tarttui sitä puoleksi poskeen, puoleksi irtonaiseen niskanahkaan. Tämä liike ei ollut ollenkaan pelottava, mutta ei myöskään varovainen tai arka. Se oli reipas ja itsetietoinen ja herätti luottamusta Miksissä. Se oli karski, mutta ei loukkaava, rohkea, mutta ei tunkeileva. Miksistä tuntui maailman luonnollisimmalta asialta, että tämä aivan vieras ihminen ravisteli sitä niin tuttavallisesti, samalla kun hyvänsävyinen ääni mutisi: "Se on oikein. Tule sinä vain tänne. Etpä tiedä, mikä onni sinua vielä odottaa."

Miksi ei ollut vielä milloinkaan tavannut ihmistä, johon se olisi heti ensimmäisestä hetkestä niin mieltynyt. Ja Dag Daughtry tiesi, vaistosta ehkä, kuinka koiria oli kohdeltava. Hän ei ollut luonnostaan raaka. Hän ei ollut koskaan liian ystävällinen eikä liian tyly. Hän ei nytkään tyrkyttänyt Miksille ystävyyttään. Hän oli hyvin varovainen lähentely-yrityksissään. Hän oli tuskin tarttunut Miksiin, kun hän jo päästi sen irti ja näytti sen kokonaan unohtavan.

Hän ryhtyi sytyttämään piippuaan ja käytti siihen useita tulitikkuja, ikäänkuin tuuli olisi ne sammuttanut. Mutta sillä välin kun ne paloivat aivan hänen sormiinsa saakka ja hän oli voimakkaasti imevinään piippuaan, tutkivat hänen terävät, pienet siniset silmänsä tuuheiden harmaiden kulmien alta Miksiä hyvin tarkoin. Ja Miksi katseli tarkkaavasti vierasta, joka tuntui siitä niin tutulta.

Miksi oli kovin pettynyt, kun ihastuttava kaksijalkainen jumala näytti sen aivan unohtaneen. Koettipa se hieroa tuttavuutta pyytämällä häntä leikkimään: se nosti äkkiä etukäpälänsä maasta ja laski ne jälleen alas kauemmas eteenpäin, taivuttaen ruumiinsa niin alas, että rinta melkein kosketti hiekkaan, ja samalla se heilutti iloisesti leikattua häntätöpykkäänsä ja päästi lyhyen, kehottavan haukunnan. Mutta mies pysyi välinpitämättömänä ja imeskeli veltosti piippuaan pimeässä.

Tuskin koskaan on harkitumpi keimailu salannut kavalampaa petosyritystä kuin nyt keski-ikäisen, kuuden pullon hovimestarin lähennellessä Miksiä. Kun Miksi, jota miehen välinpitämättömyys loukkasi, kääntyi kuin poistuakseen, äännähti hovimestari sille jörösti:

"Tule tänne, koira, tule tänne."

Dag Daughtry myhäili hyvillään, kun Miksi tuli hänen luokseen ja nuuski innokkaasti hänen housunlahkeitaan. Ja mies käytti tilaisuutta tarkastellakseen koiraa. Hän tuprutteli sauhuja piipustaan ja antoi katseensa liukua pitkin koiran hyvinmuodostunutta vartaloa.

"Komea koira, kerrassaan hieno koira", hän sanoi hyväksyvästi ääneensä. "Kuule, saisit palkinnon missä koiranäyttelyssä tahansa satamakaupungeissa ja nauharuusukkeita rintasi täyteen. Ainoa vika sinussa on tuo ryppyinen korva, mutta sen minä melkein voisin itsekin oikaista. Eläinlääkäri tekee sen milloin tahansa."

Huolettomin elein hän tarttui Miksin korvaan ja alkoi sormenpäillään hyväillen hieroa sitä aivan juuresta, ihan siitä, mistä korva ulkoni kiinteästä päänahasta. Ja Miksi oli mielissään. Ei milloinkaan vielä ihmiskäsi ollut sillä tavoin muokannut sen korvaa kuitenkaan kipeää tekemättä. Sormet aiheuttivat vain niin voimakasta ruumiillista nautintoa, että Miksi kiemurteli hyväntunteesta.

Sitten mies veti korvaa, niin että se liukui hitaasti hänen sormiensa lomitse, ja korvanjuurta kutitti niin ihanasti. Mies otti vuoroin toisen, vuoroin toisen korvan ja puheli hiljaa koko ajan. Sanoja Miksi ei ymmärtänyt, mutta siltä tuntui, että mies puhui sille.

"Pää on hyvänmuotoinen", mutisi Dag Daughtry sivellen ensin koiran päätä ja sytyttäen sitten tulitikun. "Eikä yhtään ryppyä, komeat, voimakkaat leuat ja aivan tarpeeksi pyöreät posket."

Hän pisti sormensa Miksin suuhun ja koetti lujia, tasaisia hampaita, mittasi vatsan ja rinnan leveyden ja kohotti yhtä jalkaa. Uuden tulitikun valossa hän tutki sitten kaikki neljä jalkaa.

"Musta, pikimusta — jokikinen kynsi", sanoi Daughtry, "parempia jalkoja ei koiralla voi olla, tarpeeksi kaarevat ja lyhyet, mutta ei liian lyhyet varpaat. Sinun isäsi ja äitisi ovat varmaankin saaneet monta nauharuusuketta aikoinaan."

Miksi alkoi käydä levottomaksi, kun tarkastuksesta ei tuntunut tulevan loppua, mutta silloin Daughtrykin äkkiä keskeytti ja otti Miksin hännän noidansormiensa väliin, tutki hännän juuressa olevia lihaksia, paineli ja puristeli viimeistä selkänikamaa ja pyöritteli häntää aivan häpeämättömän tuttavallisesti. Mutta Miksi oli haltioissaan ja painoi takapuoltaan hyväileviä sormia vastaan. Sitten mies painoi äkkiä kätensä sen kylkiin puolittain mahan alle ja nosti sen kohoksi maasta. Mutta ennenkuin Miksi ennätti edes hämmästyä, se oli jälleen jaloillaan.

"Kaksikymmentäkuusi tai -seitsemän … varmasti painat yli kaksikymmentäviisi naulaa nyt, siitä lyön vaikka vetoa, ja painat kolmekymmentä täysikasvuisena", puheli Dag Daughtry. "No niin, monet koirankasvattajat ovat sitä mieltä, että kolmekymmentä on maksimipaino, ja aina siinä voi harjoittelulla laihtua muutaman naulan. Sinulla on erinomainen ruumis, kyllin notkea kilpajuoksuun ja kyllin raskas tappeluun, ja sinun jalkasi ovat aivan virheettömät."

"Niin, herra Hau-hau, painosi on edullinen ja taitava koiralääkäri voi kyllä siistiä tuon korvan. Uskon Sydneyssä olevan ainakin kaksisataa henkilöä, jotka tuossa paikassa hellittäisivät kaksikymmentä puntaa saadakseen sinut."

Mutta jottei Miksi nyt vain olisi niin typerä, että alkaisi pitää itseään kovin tärkeänä, Daughtry suoristautui, sytytti piippunsa ja näytti aivan unohtavan koiran. Sen sijaan, että olisi kerjännyt itse ystävyyttä, hän tahtoi saada Miksin tekemään aloitteen.

Ja Miksi tekikin sen. Se painoi kylkensä Daughtryn polveen, raapi käpälällään Daughtryn kättä ja pyysi lisää korvanhierontaa ja hännänpyöritystä. Mutta Daughtry tarttuikin sen leukaan ja käänteli sen päätä hitaasti edestakaisin.

"Kenen koira sinä olet? Ehkä jonkin mustaihoisen, eikä se ole oikein. Ehkä on mustaihoinen sinut varastanut; se olisi kamalaa. Ajattelehan, mihin kauheihin kohtaloihin koirat voivat joutua. Se on synti ja häpeä. Ei kukaan valkoinen mies voi sallia, että mustaihoinen omistaa sinunlaisesi koiran, ja tässä on valkoinen mies, joka ainakaan ei sitä salli. Jopa nyt jotakin! Mustaihoinen omistaisi sinut, mustaihoinen, joka ei tiedä, miten sinua on kasvatettava! Tietenkin on mustaihoinen varastanut sinut. Jos saisin hänet nyt käsiini, niin kyllä hänet pehmittäisin, sen totisesti tekisin. Ajatella, että mustaihoinen komentaisi sinua hyppäämään ja kantamaan tavaroitaan! Ei, herra Hau-hau, sitä et saa enää koskaan tehdä. Sinä tulet minun kanssani, eikä minun tarvinne sitä kahdesti pyytää."

Dag Daughtry nousi ja läksi kävelemään pitkin rantaa. Miksi katsoi hänen jälkeensä, mutta ei seurannut. Se olisi kovin mielellään mennyt mukaan, mutta mies ei ollut sitä kutsunut. Vihdoin Daughtry maiskautti huuliaan hyvin hiljaa. Ääni oli niin heikko, että hän itse sitä tuskin kuuli. Eikä ainoakaan ihminen olisi kuullut sitä sinne, missä Miksi oli, mutta Miksi kuuli sen ja syöksyi ihastuneena hänen jälkeensä.

2.

Dag Daughtry kuljeskeli edelleen pitkin rantaa, ja Miksi seurasi aivan hänen kintereillään tai hyppi riemuiten hänen ympärillään joka kerta, kun hän uudisti tuon maiskuttavan äänen. Hän pysähtyi ulkopuolelle lyhtyjen valopiiriä, missä mustat haamut purkivat tavaroita veneistä ja hallituksen asiamiehen apulainen ja Makambon talouspäällikkö yhä riitelivät rahtikirjasta. Kun Miksi tahtoi mennä kauemmas, pysäytti mies sen tuolla omituisella, melkein kuulumattomalla äänellä.

Sillä Daughtry ei suinkaan halunnut, että hänet nähtäisiin koiranvarastamishommissa, ja mietti, miten voisi kenenkään huomaamatta päästä laivalle. Hän pysytteli loitolla lyhdyistä ja kulki edelleen rantaa pitkin kylälle päin. Kuten hän oli otaksunut, kaikki työkelpoiset miehet olivat satamassa lastaustöissä. Ruohomajat näyttivät olevan kaikki autioina, mutta vihdoin kuului yhdestä kimeä vanhuksen ääni huutavan:

"Mitä nimi?"

"Laivalta ollaan", hän vastasi. "Anna poikasi viedä minut sinne kanootilla, niin saat kaksi tupakkalehteä."

"Sinu anta viisi ja viisi lehti minu itse tulla souta", tuli vastaukseksi.

"Annan viisi lehteä", tinki kuuden pullon hovimestari. "Jos sinulle ei kelpaa viisi lehteä, niin saat mennä helvettiin."

Hiljaisuus.

"Kelpaako sinulle viisi lehteä?" Daughtry jatkoi kurkistaen pimeään majaan.

"Kelpaa minu", kuului pimeästä, ja ruumis, joka tuota ääntä hallitsi, lähestyi niin kummallisella kolinalla, että Daughtry sytytti tulitikun nähdäkseen tulijan.

Hänen edessään seisoi tihrusilmäinen vanhus kainalosauvan varassa. Tämän silmät olivat puoliksi kaihinpeittämät, ja se, mitä niistä vielä näkyi, kiilui iljettävän punaisena. Hänen likainen tukkansa törrötti tuuheina harmaina tupsuina. Hänen ihonsa oli arpinen, ryppyinen ja hilseen peittämä, se oli sinipunaista, pinnalla ohut harmaja peite, joka näytti maalilta, mutta oli kuitenkin ukon omaa nahkaa.

Spitaalinsyömä vanhus, Daughtry ajatteli vilkaisten nopeasti ukon käsiin ja jalkoihin nähdäkseen, montako varvas- ja sorminiveltä häneltä puuttui. Mutta ne olivat kaikki paikoillaan; sensijaan toinen jalka oli puolisäärestä poikki.

"Missä on jalkasi?" Daughtry sanoi viitaten katkenneeseen jalkaan.

"Suuri hai, se jalka sen sisässä", irvisteli ukko avaten inhottavan hampaattoman kitansa.

"Minu olla hyvin vanha", vaikeroi yksijalkainen Metusalemi. "Hyvin pitkä aika minu ei saanu tupakka. Suuri valkea herra anta minu lehti heti, minu pian, pian souta laivalle."

"Mutta ellen annakaan lehteä heti?" kysyi hovimestari kärsimättömästi.

Vanhus kääntyi vastaamatta, heilautti jalantynkäänsä ja alkoi keppinsä varassa hyppiä majaan.

"Hyvä on", Daughtry huudahti. "Saat heti lehden."

Hän pisti käden taskuunsa ottaakseen sieltä tuota Salomonin saarten vaihtorahaa ja irrotti tupakkakääröstä yhden litistetyn lehden. Vanhus loisti kuin aurinko ojentaessaan halukkaasti kätensä lehteä ottamaan. Hän päästi vuoroin hiljaisia kuhertavia ääniä, vuoroin lyhyitä, kimeitä voivotteluja, puoleksi riemuiten, puoleksi toraillen. Hän otti korvalehdessään olevasta reiästä mustan piippunysän ja muserteli vapisevin sormin sen koppaan huonon virginiatupakan lehteä. Painettuaan piipunsisustaa vielä peukalollaan hän heittäytyi äkkiä maahan kainalosauva vieressään ja ainoa jalka allaan niin, että hän näytti aivan jalattomalta. Pienestä, kookoskuiduista letitetystä pussista, joka riippui hänen sisäänpainuneella rinnallaan, hän otti piikiveä, terästä ja taulaa, ja kärsimättömänä odottavan hovimestarin tarjotessa tulitikkulaatikkoa ukko iski tulta, sytytti taulan, puhalsi sen paremmin palamaan ja sytytti sillä piippunsa.

Ensimmäisen sauhun vedettyään hän herkesi valittamasta ja näytti rauhoittuvan, ja Daughtry, joka uteliaana seurasi hänen puuhiaan, näki, kuinka hänen kätensä ja riippuvat huulensa lakkasivat vapisemasta, sylkeä ei valunut enää suupielistä, ja kipeiden, tulehtuneiden silmien katse rauhoittui.

Mitä näkyjä vanhus seuraavan hiljaisuuden aikana lie nähnyt, sitä Daughtry ei käynyt arvailemaan. Hänen mieltään kiinnitti liiaksi toinen näky: likainen, autio, pieni huone jossakin köyhäintalossa, ja siellä ukko, joka kovin paljon muistutti häntä itseään, valitti ja vaikeroi suu kuolaa valuen, kun ei saanut tupakanhiventäkään piippunysäänsä eikä — voi kauhua — kulaustakaan olutta, saati sitten kuutta litraa.

Miksi, joka piipun himmeän hehkun valossa tarkasteli molempia ukkoja, joista toinen kyyrötti pimeässä, toinen seisoi, ei käsittänyt ollenkaan vanhuuden tragiikkaa, vaan tiesi ainoastaan, ja sen sitä varmemmin, kuinka tavattoman rakastettava oli tuo kaksijalkainen jumala, joka oli noidansormillaan voittanut sen sydämen korvien, hännäntyven ja selkärangan välityksellä.

Kun savipiippu oli palanut loppuun, nousi vanha saarelainen kainalosauvansa varassa tavattoman nopeasti pystyyn ja nilkutti rannalle. Daughtryn täytyi työntää apuna pientä kanoottia hietikolta veteen. Se oli puunrungosta koverrettu ja yhtä vanha ja rapistunut kuin sen omistajakin. Päästäkseen kanoottiin sitä kaatamatta Daughtryn täytyi kahlata veteen, niin että toinen jalka kastui nilkkaa, toinen polvea myöten. Vanhus keikautti itsensä kanoottiin laidan yli niin nopeasti, että se saavutti tasapainonsa juuri ollessaan kaatumaisillaan.

Miksi jäi rannalle ja odotti kutsua; se epäröi vielä. Dag Daughtry maiskutti huulillaan niin hiljaa, ettei vanhus kuullut sitä, ja Miksi otti pitkän loikkauksen hietikolta ja pääsi kanoottiin karvaakaan kastelematta. Astuen Daughtryn olkapäälle se hyppäsi veneen pohjalle. Daughtry maiskutti uudelleen, ja Miksi kääntyi häneen päin, istuutui ja laski päänsä hovimestarin polvelle.

"Luulenpa voivani vannoa vaikka viiden raamatun päällä, että sinä seurasit minua omasta halustasi", hän sanoi kuiskaten Miksin korvaan. "Nopeasti, nopeasti", hän komensi sitten. Vanhus pisti tottelevaisena melansa veteen ja alkoi meloa. Kanootti mutkitteli sinne tänne, mutta kulki kumminkin siihen suuntaan, missä sarja pilkottavia valoja osoitti Makambon olevan. Mutta vanhus oli kovin heikko, hän ähki ja puhki ponnistuksesta ja keskeytti usein soutunsa. Hovimestari otti kärsimättömänä melan häneltä ja ryhtyi itse melomaan.

Puolimatkassa ukko herkesi ähkimästä, nyökkäsi Miksiä kohti ja sanoi:

"Se koira olla suuren valkean herran kuunarilla. — Te anta minu kymmenen lehti tupakka", hän lisäsi hetkisen kuluttua nähdäkseen, mitä hänen ilmoituksensa oli vaikuttanut.

"Annan sinulle melalla kalloon", vastasi Daughtry nauraen.

"Kuunarin valkoinen herra on minun hyvä ystäväni. Hän on juuri Makambossa. Vien koiran hänen luokseen Makamboon."

Ukko ei sanonut enää mitään, ja vaikka hän eli vielä monta vuotta, ei hän koskaan puhunut siitä keskiyöllä kulkijasta, joka vei Miksin. Nähdessään ja kuullessaan, mikä elämä nousi rannalla myöhemmin yöllä, kun kapteeni Kellar pani koko Tulagin ylösalaisin Miksiä etsiessään, yksijalkainen ukko pysyi visusti hiljaa. Mikä hän oli rakentaakseen riitaa vieraiden valkoisten herrojen kesken, jotka tulivat ja menivät, retkeilivät ja hallitsivat kaikkialla mielensä mukaan?

Tässä ukko ei ollenkaan poikennut muusta heimostaan, tummaihoisesta melanesialaisesta rodusta. Valkoiset toimivat outojen ja käsittämättömien tarkoitusperien mukaan. He muodostivat kokonaan toisen maailman, olivat ylempiä olentoja ja elivät elämänsä korkeammalla tasolla, missä ei tapahtunut mitään mustaihoisten mielestä todellista ja luonnollista, ja valkoiset herrat liikkuivat kuin unikuvat, kuin varjot maailmankaikkeuden suurella, salaperäisellä taustalla.

Koska laskusilta oli alahangan puolella, kiersi Dag Daughtry ylähangan puolelle ja pysäytti kanootin avoimen luukun kohdalle.

"Kwaque!" hän huusi hiljaa kerran, kahdesti.

Toisella kerralla aukkoon ilmestyi pää, joka kurkisti alas ja sanoi kimeällä äänellä:

"Minu otta vastaan, herra."

"Ota koira vastaan", hovimestari kuiskasi. "Sulje se hyttiin ja odota minua. Pidä varasi! Nyt!"

Hovimestari tarttui nopeasti Miksiin, nosti sen ylös, jätti sen käsiin, jotka ojentautuivat laivan rautaisesta kyljestä, ja souti sitten avonaiselle lastiaukolle. Hän pisti kätensä tupakkakukkaroonsa, ojensi kimpun irtonaisia lehtiä ukolle ja sysäsi kanootin menemään ollenkaan ajattelematta, pääsisikö sen avuton soutaja milloinkaan maihin.

Vanhus antoi melansa levätä eikä katsahtanutkaan mahtavaan höyrylaivaan kanootin liukuessa sen kylkeä pitkin takaisin pimeään. Hän oli kokonaan keskittynyt sen suuren tupakka-aarteen laskemiseen, mikä oli tipahtanut hänen syliinsä. Viisi oli äärimmäinen luku, minkä hän tunsi. Kun hän oli laskenut viiteen, hän alkoi alusta ja laski taas viiteen. Niitä oli kaikkiaan kolme viittä ja näiden lisäksi vielä kaksi lehteä, ja niin hän sai lopultakin yhtä varman käsityksen lehtien luvusta kuin valkea mies määrittelemällä ne yhdellä ainoalla luvulla seitsemäksitoista.

Se oli paljon enemmän kuin hän ahneudessaan oli toivonut. Mutta hän ei hämmästynyt. Valkoisten miesten teot eivät häntä hämmästyttäneet. Jos siinä olisi ollut kaksi nauhaa seitsemäntoista sijasta, ei hän olisi sitäkään ihmetellyt. Koska valkoisten miesten kaikki teot olivat hämmästyttäviä, ei mustaihoinen voinut niitä enää hämmästyä, paitsi ehkä silloin, kun hän joskus ihmeekseen pystyi jonkun teon käsittämään.

Meloen, ähkien, leväten, unohtaen valkoisten miesten varjomaailman, tajuamatta muuta todellisuutta kuin Tulagi-vuoren mustan harjanteen, joka piirtyi rauhallisesti välkkyvää tähtitaivasta vasten, meren ja kanootin, jota hän niin suurella vaivalla kuljetti, oman heikkenevän voimansa ja kuoleman, joka siitä viimein oli tekevä lopun, vanhus meloi hitaasti rantaan.

3.

Lyhyen ilmamatkansa jälkeen Miksi pysähtyi näkymättömiin käsiin; ne nostivat sen kapean metallikehyksen läpi valaistuun huoneeseen, missä se katseli ympärilleen Jeriä etsien. Mutta Jeri makasi sillä hetkellä Villa Kennanin vuoteen vieressä Arielin keinuvalla kannella. Takanaan Melanesian saaret ja suoraan keulan edessä Uusi Guinea tämä hieno alus kiiti yksitoista solmuväliänsä pasaatituulen ajamana, ja laidan valurei'issä sihisi ja loiski, kun ne ryyppäsivät merivettä. — Jerin sijaan, jonka se oli viimeksi nähnyt jossakin laivassa, Miksi näki nyt edessään Kwaquen.

Kwaquen? Niin, Kwaque oli Kwaque, olio, joka hyvin vähän oli muiden ihmisten kaltainen. Lieneekö elämänvirrassa koskaan ajelehtinut omituisempaa hylkyä. Ihmisten tavallisen laskutavan mukaan hän oli seitsentoistavuotias, mutta sadat vuodet olivat painaneet leimansa laihoihin kasvoihin, ryppyiselle otsalle, sisäänpainuneille poskille ja syvällä kiiluviin silmiin. Ohuet, hontelot jalat, joissa näytti olevan vain luut velton nahan peitossa eikä ollut lihaksista merkkiäkään, kannattivat paksua yläruumista. Suurta, esiintyöntyvää vatsaa tukivat tanakat lanteet, ja hartiat olivat leveät kuin Herkuleella. Mutta sivulta katsoen olkapäät ja rinta olivat aivan litteät. Tällä osalla pojan ruumista näytti olevan vain kaksi ulottuvaisuutta. Käsivarret olivat yhtä ohuet kuin sääretkin, ja Miksistä näytti poika ensinäkemältä isomahaiselta mustalta hämähäkiltä.

Kwaque pukeutui nopeasti, veti päälleen purjekankaiset housut ja mekon, jotka olivat pitkäaikaisesta käytöstä sekä liassa että risoina. Kaksi vasemman käden sormea oli aina riepuun käärittyinä, ja ammattimies olisi tästä kohta tehnyt johtopäätöksen, että hän oli spitaalinen. Vaikka hän oli Dag Daughtryn omaisuutta yhtä varmasti, kuin jos tällä olisi ollut kuitti siitä, että oli ostanut pojan, ei omistaja kuitenkaan tietänyt, että tuossa omituisessa tylsähermoisessa oliossa ilmeni niin kamalan taudin oireita.

Daughtryn omistusoikeudella poikaan oli jokseenkin löyhät perusteet. Kuningas Wilhelmin maassa, joka kuuluu Amiraliteetti-saariin, Kwaque oli juossut suoraan Daughtryn syliin spitaaleineen kaikkineen. Kun hovimestari kuljeskeli alkuasukasten teitä ja polkuja viidakon reunassa lähellä rantaa — hän teki usein niin nähdäkseen, eikö sattuisi eteen jotakin saalista — hän oli tavannut Kwaquen. Ja hän sai viimeisellä hetkellä pojan käsiinsä.

Kahden hyvin nopeajalkaisen, tulessa karaistuilla keihäillä varustetun nuorukaisen ajamana Kwaque oli ravannut uskomattoman nopeasti hämähäkin jaloillaan, vaipunut aivan näännyksissä Daughtryn jalkoihin ja katsonut häneen rukoilevin silmin kuin metsän eläin, joka pakenee koiria. Daughtry oli sekaantunut asiaan jokseenkin väkivaltaisella tavalla, sillä hänellä oli terveellinen basillikauhu, ja kun nopeajalkaiset nuoret miehet uhkasivat lävistää hänet keihäillään, hän tarttui toisen keihääseen ja löi toisen tainnoksiin iskemällä häntä leukapieleen. Hetkistä myöhemmin makasi sekin, jonka keihäästä hän oli saanut otteen, pyörtyneenä.

Vanha hovimestari ei tyytynyt ainoastaan keihäisiin. Pelastetun Kwaquen yhä valittaen ja vaikeroiden vakuuttaessa kiitollisuuttaan hänen jalkojensa juuressa hän ryhtyi ryöstämään alastomia nuorukaisia. Vaatteita näillä ei ollut sipalettakaan päällään, mutta molempien kaulasta hän irrotti pyöriäisvalaan hampaista tehdyn kaulanauhan, jollaisen kauppahinta oli punta kullassa. Toisen alastoman nuorukaisen kiharasta tukasta hän veti käsitekoisen, hienopiisen kamman, jonka korkea yläosa oli koristettu helmiäisupotuksilla, ja sen hän möi Sydneyssä kahdeksasta shillingistä. Luiset ja kilpikonnankuoriset nenä- ja korvakoristeet hän myös anasti, samoin omituisen helmiäisestä tehdyn rintakoristeen, josta voi saada viisitoista shillinkiä missä tahansa. Keihäistä hän sai matkailijoilta viisi shillinkiä kappaleelta Port Moresbyssa. — Köyhän hovimestarin ei totisesti ole helppo säilyttää kuuden pullon mainettaan! Kun hän kääntyi jättääkseen nuo nopeajalkaiset nuoret miehet, jotka toinnuttuaan tähyilivät häntä kirkkain, aroin villieläimensilmin, seurasi Kwaque häntä niin lähellä, että astui hänen kantapäilleen ja sai hänet kompastumaan. Hän sälytti sentähden saaliinsa Kwaquelle ja antoi tämän kulkea edellään rantaan. Ja koko matkan höyrylaivalle hän irvisteli ja hymyili itsekseen katsellessaan saalistaan ja Kwaquea, joka heilui holtittomana sinne tänne ravatessaan eteenpäin kuin tynnyri keppien varassa.

Laivassa — se sattui olemaan Cockspur — Daughtry houkutteli kapteenin merkitsemään Kwaquen luetteloihin keittiöapulaiseksi kymmenen shillingin kuukausipalkalla. Hän sai myös kuulla Kwaquen tarinan.

Koko juttu oli koskenut sikaa. Nuo nopeajalkaiset nuoret miehet olivat veljeksiä ja asuivat naapurikylässä, ja sika oli ollut heidän, kertoi Kwaque kamalalla Etelämeren englannilla. Hän, Kwaque, ei ollut koskaan nähnyt sitä sikaa. Hän ei ollut tietänyt sitä olevan olemassakaan, ennenkuin se kuoli. Nuoret miehet olivat pitäneet paljon siasta. Entä sitten? Eihän se liikuttanut Kwaquea, joka yhtä vähän tiesi heidän rakkaudestaan sikaa kohtaan kuin itse elukastakaan.

Hän väitti ensimmäisen kerran kuulleensa siitä, kun kylässä alettiin jutella, että sika oli kuollut ja että jonkun oli nyt kuoltava sovitukseksi. Se oli aivan oikein, selitti Kwaque kummeksivalle hovimestarille. Niin oli tapa. Kun lempisika kuoli, meni sen omistaja ja tappoi jonkun, kenet tahansa. Tietenkin oli parasta tappaa se, joka taioillaan oli tehnyt sian sairaaksi. Mutta jos häntä ei saatu kiinni, pääsi joku muu hengestään. Kwaque oli siis joutunut sovitusuhriksi.

Dag Daughtry aloitti jo seitsemännen pullon juttua kuunnellessaan, niin hänen mielensä oli vallannut tuo satumainen tarina viidakosta, missä ihmiset tappoivat tuntemattoman ihmisen kuolleen sian tähden.

Vakoilijat — kertoi Kwaque — ilmoittivat surevien sianomistajien olevan tulossa, ja koko kylän väki pakeni viidakkoihin ja kiipesi puihin — kaikki, paitsi Kwaque, joka ei osannut kiivetä.

"Tosi sana", sanoi Kwaque, "minu ei teke se sika sairas".

"Varmasti", väitti Daughtry, "sinä noiduit sen sian sairaaksi. Sinä näytät itse pirulta. Sinä teet kaikki, jotka sinut näkevät, sairaiksi. Sinä teet minutkin aivan sairaaksi."

Siitä lähtien hovimestari aina kuudetta pulloa tyhjentäessään illalla ennen maatamenoa kutsui Kwaquen kertomaan juttuaan. Se palautti hänen mieleensä lapsuuden, jolloin hän oli kiihottanut mielikuvitustaan kertomuksilla villeistä ihmissyöjistä ja uneksinut itse sellaisia kerran omin silmin näkevänsä. Ja tässä hän nyt oli, hän sanoi virnistellen itsekseen, ja hänellä oli orjana oikea ihmissyöjä.

Kwaque oli orja yhtä varmasti kuin jos Dag Daughtry olisi hänet orjahuutokaupasta ostanut. Aina kun hovimestari siirtyi uuteen toimeen jollakin Burns Philp -linjan laivalla, hän asetti ehdoksi, että Kwaque saisi seurata mukana kymmenen shillingin palkalla. Kwaquella ei ollut siihen mitään sanomista. Vaikka häntä olisi haluttanut paetakin jossakin Australian satamassa, ei Daughtryn olisi tarvinnut häntä etsiä. Australian "aivan valkoinen" politiikka huolehti siitä. Ei ainoakaan tummaihoinen, olipa sitten malaji, japanilainen tai polynesialainen, saanut astua maihin jättämättä hallitukselle sadan punnan käteistä takuuta.

Eikä Kwaque halunnutkaan paeta, kun Makambo poikkesi johonkin saareen. Kuningas Wilhelmin maa, ainoa maa, jota hänen jalkansa olivat astuneet, oli mittapuu, jonka mukaan hän arvosteli kaikkia muita saaria. Ja koska Kuningas Wilhelmin maassa syötiin ihmisiä, hän uskoi, että kaikkialla muuallakin käytettiin samaa ruokaa.

Mitä Kuningas Wilhelmin maahan tulee, oli Makambon tapana poiketa sinne joka kymmenes viikko, kuten Cockspur sitä ennen, ja kauhein uhkaus, millä Daughtry voi Kwaquea pelotella, oli maihinjättäminen sille paikalle, missä nopeajalkaiset nuoret miehet yhä surivat sikaansa. Ja nämä olivat todellakin ottaneet tavakseen Makambon joka käynnillä soudella laivan ympärillä ja irvistellä kamalasti Kwaquelle, joka puolestaan irvisteli heille laivan laidan yli. Daughtry yllytti vain tätä kohteliaisuuksien vaihtoa säikyttääkseen pojan niin, ettei tämä milloinkaan toivoisikaan pääsevänsä takaisin syntymäkyläänsä.

Kwaque ei lisäksi ollenkaan halunnut jättää herraansa, joka oli aina sävyisä ja oikeudenmukainen eikä koskaan kohottanut kättään häntä vastaan. Kun oli selviytynyt meritaudista eikä sitten enää astunut jalallaan maalle, jottei saisi sitä uudelleen, Kwaque huomasi joutuneensa oikeaan paratiisiin. Hänen ei enää tarvinnut surra sitä, ettei kyennyt kiipeämään puuhun, koska häntä ei enää mikään vaara uhannut. Hän sai ruokaa säännöllisesti, ja millaista ruokaa sitten! Ei kukaan hänen kylässään olisi osannut uneksiakaan sellaisista herkuista, joita hän alinomaa sai syödä. Niinpä hän jokseenkin helposti selviytyi pienestä koti-ikävän kohtauksesta ja oli pian onnellisin ihminen, joka koskaan on meriä purjehtinut.

Kwaque se nosti Miksin lastiaukosta Dag Daughtryn hyttiin ja jäi odottamaan, että isäntä itse tulisi sisään alahangan puolelta. — Tarkasteltuaan nopeasti huonetta ja nuuskittuaan makuupaikkaa ja sen alustaa ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Jeri ollut siellä, Miksi alkoi tutkia Kwaquea.

Kwaque koetti olla ystävällinen. Hän päästi kurkustaan kaakottavan äänen osoittaakseen ystävyyttään, mutta Miksi vain murisi julkealle mustaihoiselle, joka oli uskaltanut koskea siihen — Miksi oli oppinut, että sellainen oli loukkaus — ja vieläpä uskalsi puhua sille, joka seurusteli ainoastaan valkoisten jumalien kanssa.

Kwaque vastasi koiran murinaan typerästi irvistelemällä ja läheni ovea ollakseen valmiina avaamaan sen herralleen. Mutta heti kun hän nosti jalkaansa, hyökkäsi Miksi hänen kimppuunsa. Kwaque laski heti jalkansa takaisin, ja Miksi rauhoittui, mutta vartioi häntä valppaana. Mitä se tiesi tuosta pojasta muuta, kuin että se oli musta, ja kaikkia mustia oli valkoisen herran poissaollessa vartioitava hyvin tarkoin. Kwaque koetti siirtää jalkaansa hitaasti pitkin lattiaa, mutta Miksi havaitsi juonen ja teki murinallaan siitä heti lopun.

Silloin tuli Daughtry, ja ihaillessaan Miksiä kirkkaassa sähkövalossa hän ymmärsi heti tilanteen.

"Kwaque, kulje kaksi kolme askelta", hän käski koettaakseen, oliko arvannut oikein.

Kauhistunut katse, jonka Kwaque suuntasi Miksiin, oli jo kyllin vakuuttava, mutta hovimestari piti itsepäisesti kiinni käskystään. Kwaque totteli vastahakoisesti, mutta oli kohottanut jalkaansa tuskin tuuman verran, kun Miksi oli hänen kimpussaan. Jalka pysähtyi kuin olisi siihen paikkaan kivettynyt, Miksin kulkiessa uhkaavaa puolikierrosta pojan edessä.

"Nyt olet totisesti naulattu kiinni lattiaan", Daughtry virnisteli. "Onpa se koira villienvartija."

"Hei, Kwaque, mene hakemaan kaksi pulloa jääkaapista", hän huusi sitten käskevästi.

Kwaque loi herraansa rukoilevan katseen eikä liikahtanut paikaltaan. Kun käsky toistettiin, vaikutti se yhtä vähän.

"Tuhat tulimmaista", karjui hovimestari, "ellet heti hae olutta, lyön sinut mäsäksi. Ellet heti hae olutta, ajan sinut maihin Kuningas Wilhelmin maassa."

"Ei minu voi", Kwaque mutisi arkana, "koiran silmä liika paljo katso minu päälle. Minu ei tahto se koira kai-kai minu."

"Pelkäätkö sinä tuota koiraa?"

"Tosi sana, minu liika paljo pelkä se koira."

Dag Daughtry oli ihastunut. Mutta hän oli myös janoinen käytyään maissa eikä tahtonut enää jännittää tilannetta.

"Hei, ressu", hän sanoi Miksille. "Se on kiltti mies. Ymmärräthän? Hyvin kiltti."

Miksi heilautti häntäänsä ja luimisti korviaan osoittaakseen, että koetti ymmärtää. Kun hovimestari taputti poikaa olalle, meni Miksi nuuskimaan molempia jalkoja, joita se äsken oli pitänyt lattiaan naulittuina.

"Mene", käski Daughtry. "Mene hitaasti", hän varoitti, mutta neuvo oli tarpeeton.

Miksi pörhisti niskakarvansa, mutta salli pojan astua ensimmäisen varovan askeleen. Toisella askeleella Miksi jo katsahti Daughtryyn ollakseen varma asiasta.

"Hyvä on", oli rauhoittava vastaus. "Se on minun mieheni. Se on kiltti mies."

Miksi hymyili silmillään merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja kääntyi, teeskennellen olevansa aivan välinpitämätön koko mustasta pojasta, tarkastelemaan lattialla olevaa avonaista laatikkoa, jossa oli kilpikonnan kilpiä, pyöräsahoja ja hiekkapaperia.

"Ja nyt", mutisi Dag Daughtry tärkeänä, nojautuen pullo kädessä taaksepäin tuolissaan, sillä välin kun Kwaque polvillaan lattialla avasi hänen kenkiään, "ja nyt on sinulle, herra Haukku, keksittävä nimi, josta on kunniaa sekä sinun hienolle rodullesi että minun keksimiskyvylleni".

4.

Täysikasvuiset irlantilaiset terrierit eivät ole ainoastaan erikoisen rohkeita, viisaita ja uskollisia, vaan myös hyvin kylmäverisiä ja hillittyjä. Ne eivät hevillä kadota tasapainoaan, ne tuntevat herransa äänen ja tottelevat sitä meluisimmankin tappelun telmeessä, eivätkä ne koskaan raivoa niin mielettömästi kuin esimerkiksi foxterrierit usein tekevät.

Miksi ei ollut ollenkaan hermostunut, vaikka se oli pikaisempi ja kiihkeämpi kuin Jeri-veljensä, ja sen isä ja äiti olivat vakava vanha pari siihen verrattuina. Täysikasvuisena Miksi oli paljon leikkisämpi ja meluisampi kuin Jeri. Sen kuuma luonne oli aina valmis kuohahtamaan vähimmästäkin yllykkeestä, ja myöhemmin se sai tilaisuuden osoittaa, kuinka se leikissä kykeni uuvuttamaan nuoren penikan. Sanalla sanoen, Miksi oli iloinen sielu.

Käytän vartavasten sanaa "sielu". Mitä ihmissielu lopultakin lienee — havaintokykyä, mukautumista, yksilöllisyyttä, itsetietoisuutta — tätä kaikkea vaikeasti määriteltävää oli Miksissä. Sen sielu erosi vain kehitykseltään ihmissieluista, mutta sillä oli kaikki ihmissielun ominaisuudet. Se kykeni rakkauteen, suruun, iloon, vihaan, ylpeyteen, itsetietoisuuteen, mielialan vaihteluihin. Ihmissielun kolme pääominaisuutta ovat muisti, tahto ja ymmärrys, ja muistia, tahtoa ja ymmärrystä oli Miksissäkin.

Kuten ihminen sekin oli viiden aistinsa avulla kosketuksissa ulkomaailman kanssa. Nämä kosketukset synnyttivät siinä kuten ihmisissäkin tajuntaa. Ja nämä tajutut ilmiöt aiheuttivat aivankuin ihmisellä sielunliikkeitä. Niinikään se osasi kuten ihminen ymmärtää, ja nämä havainnot synnyttivät siinä käsitteitä — ei tietenkään niin laajakantoisia ja syvällisiä kuin ihmissielussa, mutta käsitteitä joka tapauksessa.

Hiukan rajoittaakseni tätä ihmiselle "nöyryyttävää" yhtäläisyyttä elämän korkeimpiin ilmauksiin nähden voin ehkä myöntää, ettei Miksin tajunta ollut yhtä selkeä kuin ihmisen, jos esimerkiksi vertaa neulanpistoa sen käpälään ja neulanpistoa ihmiskäteen. Myönnän myös, että ajatus, jonka tietoisuus sen sielussa synnytti, oli hämärämpi, muodottomampi kuin ihmisen ajatus. Vielä myönnän, ettei Miksi milloinkaan, vaikka olisi elänyt miljoonia elinkausia, olisi voinut todistaa yhtään Euklideen väitettä tai ratkaista neljännen asteen yhtälöä. Mutta se tiesi hetkeäkään epäilemättä, että kolme jalkaa oli enemmän kuin kaksi ja että kymmenen koiraa oli paljon pelottavampi vastustajajoukko kuin kaksi koiraa.

Mutta sitä en myönnä, ettei Miksi olisi voinut rakastaa yhtä hellästi, rajattomasti, epäitsekkäästi, mielettömästi ja uhrautuvaisesti kuin ihminen. Se rakasti niin — ei sen tähden, että se oli Miksi, vaan siksi, että se oli koira.

Miksi oli rakastanut kapteeni Kellaria enemmän kuin omaa elämäänsä. Ja kun aika kului ja se varmistui siitä, että kapteeni Kellar oli auttamattomasti kadonnut samoinkuin Meringe ja Salomonin saaret, se alkoi aivan yhtä rajattomasti rakastaa kuuden pullon hovimestaria, joka niin hyvin ymmärsi koiria ja osasi niin vastustamattomasti maiskuttaa. Kwaquen laita oli toisin, sillä Kwaque oli musta. Kwaque oli Miksistä vain tarvekalu, joka välttämättömästi kuului ympäristöön, Dag Daughtryn kotieläin.

Mutta Miksi ei tiennyt uutta jumalaansa Dag Daughtryksi. Kwaque nimitti häntä "massaksi", mutta Miksi oli kuullut mustaihoisten sillä tavoin nimittävän muitakin valkeita miehiä. Monet mustaihoiset olivat sanoneet kapteeni Kellaria "massaksi". Kapteeni Duncan nimitti Daughtryä "hovimestariksi". Miksi sattui kuulemaan hänen, alipäällystön ja matkustajien käyttävän samaa nimitystä; siis Miksille sen jumalan nimi oli "hovimestari"; sillä nimellä se aina tunsi hänet ja ajatteli häntä.

Sitten tuli kysymys sen omasta nimestä. Seuraavana iltana sen tulon jälkeen Dag Daughtry keskusteli sen kanssa tästä seikasta. Miksi istui hänen edessään kuono Daughtryn polvella. Sen silmät laajenivat ja loistivat innosta, se höristeli korviaan kuunnellakseen, ja häntätöpykkä pieksi innokkaasti lattiaa.

"Niin ovat nyt asiat, poikaseni", sanoi hovimestari. "Sinun isäsi ja äitisi olivat irlantilaisia. Älä kiellä sitä, lurjus…"

Iloisen ja ystävällisen äänen kiihottamana Miksi heilutti ihastuneena koko ruumistaan ja takoi hännällään lattiaa kahta innokkaammin. Se ei tietysti ymmärtänyt sanaakaan, mutta se vaistosi puheen takana olevan jotakin, ja se jokin antoi sanasarjalle sen salaperäisen viehätyksen, mikä oli kaikilla valkoisilla jumalilla.

"Et saa koskaan hävetä vanhempiasi. Ja muista, että meidän Herramme rakastaa irlantilaisia. — Kwaque, mene hakemaan kaksi pulloa olutta jääkaapista! Ja sinun pitkästä kuonostasikin näkee, että olet irlantilainen. (Miksin häntä rummutti kuin iltahuutoon.) Älä koetakaan pyrkiä minun suosiooni. Onpa hyvä, että tunnen sinun nöyrän imartelevat tapasi. Minun sydämeni on voittamaton, se sinun tulee tietää. Se on aivan liian kauan uinut oluessa jokikinen päivä. Olen varastanut sinut myydäkseni sinut jälleen enkä suinkaan siksi, että mieltyisin sinuun. Olisin ehkä ennen maailmassa voinut sinusta pitää, mutta se oli ennenkuin oluesta ja minusta tuli tuttavat. Möisin sinut heti kahdellakymmenellä punnalla, jos sattuisi tilaisuus. Enkä minä aio mieltyä sinuun, tiedä se.

"Mitä minun pitikään äsken sanoa, kun sinä mielistelylläsi keskeytit minut…"

Hän keskeytti puheensa asettaakseen suulleen avatun pullon, jonka Kwaque ojensi hänelle. Hän huokasi, kuivasi huulensa käsiselällä ja jatkoi:

"On se hullua, poikaseni, tämä typerä oluenjuonti. Kwaque, tuo ikivanha apina, joka tuossa seisoo ja irvistelee, on minun orjani. Mutta minä itse olen oluen orja … pulloröykkiöiden, pullovuorien, jotka pian hukuttavat koko laivan. Kadehdin tosiaan sinua, joka istut siinä niin tyytyväisenä ja jonka sisuksia alkoholi ei koskaan ole saastuttanut. Minä käsken sinua nyt, ja se, joka maksaa minulle kaksikymmentä puntaa, saa käskeä sinua sitten. Mutta sittenkin olet sinä, ressu rukka, vapaampi kuin minä."

Hän tyhjensi pullon, heitti sen Kwaquelle ja viittasi tätä avaamaan toisen.

"Sinulle on nyt annettava nimi, eikä se ole helppo asia. Irlantilainen sen tietenkin pitäisi olla, mutta mikä? Pai? Niin, pudista vain päätäsi, siinä teet oikein. Se ei kuulosta yhtään hienolta. Sinuahan voitaisiin luulla rakkikoiraksi. Beti menisi mukiin, mutta se on liian tyttömäinen, poikaseni. Ja poikahan sinä olet. Siinä se onkin. Aprikoidaanpa!"

Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja ojentautui ottamaan toista pulloa. Hän joi ja mietti, ja joi taasen.

"Nyt olen sen keksinyt", hän ilmoitti sitten juhlallisesti. "Kill on kaunis nimi, ja sinä saat olla Kill. Miellyttääkö se teidän ylhäisyyttänne? Komea se on, kilahtava kuin aatelisherran tai … tai rikkaan oluenpanijan. Monta oluenpanijaa minä totisesti olenkin rikastuttanut."

Hän joi pullon tyhjäksi, tarttui äkkiä Miksin poskiin, kumartui eteenpäin ja "hieroi nokkaa" sen kanssa. Kun hän sitten yhtä äkkiä päästi Miksin, katsoi tämä loistavin silmin jumalansa kasvoihin. Sielu, yksilöllisyys, jotakin henkistä loisti sen koiransilmissä, ja se oli jo täynnä uskollista rakkautta harmaatukkaista jumalaa kohtaan, jonka puhetta se ei ymmärtänyt, mutta jonka ääni niin käsittämättömän suloisesti vetosi sen sydämeen.

"Hei, Kwaque!"

Kwaque, joka istua kyyrötti lattialla jalat ristissä allaan, heitti hetkiseksi kilpikonnanluisen kamman kiilloittamisen ja katsoi herraansa valmiina kuulemaan käskyjä ja täyttämään ne.

"Kwaque, nyt sinä tiedät koiran nimen. Iske se nimi nyt päänuppiisi. Sinä sanot koiraa aina Kill'iksi. Ymmärrätkö? Jos sen unohdat, halkaisen kallosi. Kill —, kuuletko? Kill, Kill."

Sillä välin kun Kwaque veti häneltä kengät ja auttoi häntä riisuutumaan, katseli Dag Daughtry Miksiä unisin silmin.

"Nyt olen sen keksinyt, poikaseni", hän sanoi nousten ja kömpien makuulavitsansa luo. "Olen keksinyt nimen sinulle — ja saanut selville sinun luonteesi: vilkas mutta taipuisa. Se sopii sinulle erinomaisesti…"

"Vilkas, mutta taipuisa, sellainen juuri olet", hän mutisi yhä Kwaquen auttaessa häntä vuoteeseen.

Kwaque ryhtyi jälleen kiillottamaan. Hänen huulensa liikkuivat kuiskaten kuulumattomia sanoja, ja kulmat mietinnästä rypyssä hän kääntyi vihdoin hovimestariin päin:

"Massa, mikä nimi se koira?"

"Kill, sinä pörröpäinen ihmissyöjä", mutisi Daughtry unisella äänellä. "Kwaque, sinä musta verenjuoja, juokse hakemaan pullo jääkaapista."

"Ei, massa", vikisi musta poika pälyen, olisiko mitään heittoasetta herran ulottuvilla. "Kuusi pulloa jo juotu."

Hovimestarin ainoa vastaus oli kuorsaus.

Musta poika kumartui jälleen kampaa kiillottamaan — sormet spitaalin jäykistäminä ja otsanahassa tuskin huomattava paksunnus — saman taudin oire — ja hänen huulensa liikkuivat mumisten: "Kill … Kill … Kill…"

5.

Muutamiin päiviin Miksi ei nähnyt muita ihmisiä kuin hovimestarin ja Kwaquen. Sitä pidettiin hovimestarin hyttiin suljettuna. Kukaan muu ei tiennyt, että se oli laivassa, ja Dag Daughtry, joka oli täysin selvillä siitä, että oli varastanut valkoisen miehen koiran, toivoi voivansa salata sen laivassaolon ja kenenkään huomaamatta viedä sen maihin Makambon tultua Sydneyhin.

Hovimestari huomasi pian, kuinka tavattoman oppivainen Miksi oli. Kerran syöttäessään Miksiä — toimitus tapahtui aina mitä suurinta varovaisuutta noudattaen — hovimestari sattui antamaan sille kananluun. Kaksi oppituntia vain — mikäli niitä voinee niin nimittää, sillä ne pidettiin viiden minuutin kuluessa ja kestivät tuskin puolta minuuttia kumpikin —, ja Miksi ymmärsi, että ainoastaan ovinurkassa oli lupa syödä kananluita. Kun Miksi senjälkeen sai luun, se vei sen aina käskemättä ovinurkkaan.

Ja olihan se aivan luonnollista. Sillä oli kyllin ymmärrystä käsittääkseen, mitä hovimestari toivoi sen tekevän, ja kyllin sydäntä, niin että palveleminen oli sille onnea. Hovimestari oli hyvä jumala, joka ilmaisi rakkautensa äänellään, huulillaan, taputuksillaan ja "nokan antamisella". Palvelevaisuus kehittyy aina rakkauden maaperässä, ja niin oli Miksinkin laita. Jos hovimestari olisi käskenyt sen jättää kananluun, kun se oli vienyt sen nurkkaan, se olisi totellut ja jättänyt luun siihen. Sellainen on koiran tapa; se on ainoa eläin, joka iloisesti ja nurkumatta luopuu ruoastaan ja lähtee innokkaana seuraamaan tai palvelemaan rakasta herraansa.

Kaikki vapaahetkensä — milloin ei nukkunut — Dag Daughtry vietti vangitun Miksin luona, joka oli pian oppinut olemaan ulvomatta ja haukkumatta. Niinä hetkinä Miksi oppi paljon uusia asioita. Daughtry huomasi, että se ymmärsi jo yksityisiä sanoja, kuten "Ei", "Kyllä", "Tule" ja "Pane maata", ja hän meni askelta pitemmälle ja opetti sille: "Mene ja pane maata makuulavalle", "Ryömi lavitsan alle", tai "Nouda kenkä", "Nouda kaksi kenkää". Ja melkein vaivatta se oppi lukemaan iltarukouksen, näyttelemään kuollutta, "kääntymään haudassaan", istumaan ja polttamaan tupakkaa hattu päässä, nousemaan takajaloilleen, jopa kävelemään niillä.

Sitten tuli leikki "Saat etkä saa". Daughtry asetti herkullisen ja houkuttelevan liha- tai juustokappaleen lavitsan reunalle, aivan Miksin nenän eteen, ja sanoi pelkästään: "Sinä et saa." Silloin Miksi ei koskenut ruokaan, ennenkuin kuuli odotetun: "Sinä saat." Kun "Sinä et saa" vielä oli voimassa, voi Daughtry lähteä hytistä ja viipyä poissa puoli tuntia tai vaikkapa kuusi tuntia, ja takaisin tullessaan hän löysi lihapalan paikoiltaan ja Miksin mahdollisesti nukkumasta makuulavitsan viereisestä nurkasta, minne sille oli laadittu makuusija. Kerran, kun leikki oli vielä uutta, hovimestari oli poistunut huoneesta. Miksin levoton kuono oli tuskin tuuman päässä kielletystä herkusta, ja kun Kwaque leikillään kumartui ottamaan lihapalasta, hän sai silmänräpäyksessä haavan käteensä Miksin hampaista.

Miksi ei halunnut ainoatakaan niistä tempuista, joita se niin mielellään teki hovimestarille, tehdä Kwaquen käskystä, vaikkei tämä ollutkaan ilkeä eikä paha. Miksi oli varhaisimmasta nuoruudestaan asti oppinut erottamaan mustat miehet valkoisista. Mustat olivat aina valkoisten palvelijoita, sen se kokemuksesta tiesi, ja niitä aina epäiltiin, ne olivat aina valmiit ilkeyksiin, niitä täytyi tarkasti vartioida. Koiran ensimmäinen velvollisuus oli palvella valkoista herraansa pitämällä valppaasti silmällä kaikkia mustaihoisia, joita oli lähistöllä.

Miksi salli kuitenkin Kwaquen palvella sitä, antaa ruokaa, vettä jne., aluksi ainoastaan silloin, kun hovimestari oli poissa tehtäviään hoitamassa, mutta myöhemmin milloin tahansa. Asiaa sen enempää ajattelematta se ymmärsi, että tekipä Kwaque sen hyväksi mitä tahansa, antoipa sille mitä ruokia tahansa, se ei tullut Kwaquelta, vaan Kwaquen isännältä, joka samalla oli senkin isäntä. Mutta Kwaque ei kantanut kaunaa Miksille, ja isännän etu oli hänelle niin tärkeä — olihan isäntä pelastanut hänen henkensä tuona kauheana päivänä Kuningas Wilhelmin maassa, kun surevat sianomistajat ajoivat häntä takaa — että hän rakasti Miksiä herransa tähden. Kun hän näki, että isäntä mieltyi Miksiin, alkoi hänkin vilpittömästi pitää Miksistä — jokseenkin samalla tavalla kuin hän jumaloi kaikkea, mikä oli hovimestarin omaa, kenkiä, joita hän kiillotti, vaatteita, joita hän harjasi ja pesi, tai kuutta olutpulloa, jotka hän joka päivä asetti jääkaappiin herraansa varten.

Tosiaankin Kwaquella ei ollut mitään isännän ominaisuuksia, ja Miksi oli luonnostaan ylimys. Rakkaudesta Miksi palveli hovimestaria, mutta mustalle pörröpäälle se oli äreä. Kwaque oli selvästi orjaluonne; mutta Miksissä oli yhtä vähän orjaa kuin Pohjois-Amerikan intiaaneissa, joita turhaan koetettiin käyttää orjina Kuuban plantaaseilla. Tämä ei ollut Kwaquen oma vika eikä Miksin oma avu. Miksin esi-isiltään perimä luonne, jota ihmiset olivat vuosisatojen kuluessa kehittäneet huolellisella kasvatuksella, oli ennen kaikkea tulinen ja uskollinen. Ja tulisuus ja uskollisuus yhdessä kehittävät aina ylpeyttä. Mutta ylpeyttä ei voi olla olemassa ilman kunniantuntoa eikä kunniantuntoa taas ilman itsehillintää. Miksin suurin ennätys Daughtryn oppilaana alkupäivinä hytissä oli se, että se oppi laskemaan viiteen. Mutta tämä kysyikin monen tunnin työn huolimatta koiran tavattoman terävästä älystä. Sillä ensin sen täytyi oppia numeroiden nimet, sitten nähdä silmillään ja erottaa aivoissaan yksi esine ja kaikki esineryhmät aina viiteen saakka ja kolmanneksi saattaa tietoisuudessaan esine tai esineryhmä yhteyteen sitä vastaavan numeron nimen kanssa, sellaisena kuin hovimestari sen lausui.

Opetuksessa Dag Daughtry käytti apuna purjelangalla kiedottuja paperipalloja. Hän heitti kaikki viisi palloa makuulavan alle ja käski Miksin noutaa kolme niistä, ja palloja, jotka Miksi haki ja toi hänen käteensä, ei ollut kaksi eikä neljä, vaan täsmälleen kolme. Kun Daughtry heitti kolme palloa lavan alle ja pyysi neljää, toi Miksi ensin ne kolme, haki turhaan neljättä, tanssi sitten hovimestarin ympärillä häntäänsä heiluttaen, hyppäsi vihdoin makuulavalle ja veti neljännen esiin patjan alta tai lakanoiden välistä.

Samoin oli muiden esineiden laita. Aina viiteen saakka Miksi sai selvän pyydettyjen esineiden luvusta, olipa sitten kysymys kengistä, paidoista tai tyynynpäällisistä. Miksin ja vanhan tulagilaisen villin välillä, jotka molemmat osasivat laskea viiteen, oli välimatka pienempi kuin villin ja Daughtryn, joka osasi sekä kertoa että jakaa. Ja matemaattisten tietojen mukaan arvostellen ero oli vielä suurempi Dag Daughtryn ja kapteeni Duncanin välillä, joka laskutaidollaan ohjasi Makamboa. Ja kaikkein suurin matemaattinen ero oli kapteeni Duncanin ja tähtientutkijan välillä, joka kartoitti taivasta ja purjehti tuhansia miljoonia penikulmia tähdestä toiseen ja heitti kapteeni Duncanille almuja omasta suuresta tietoaarteestaan, jotta tämä voi päivästä päivään tietää, missä kohden valtamerta Makambo oli.

Yhdessä ainoassa asiassa Kwaque voi vaikuttaa Miksiin. Kwaquella oli huuliharppu, ja kun hän väsyi Makambon elämään ja orjan asemaansa, hän pakeni Kuningas Wilhelmin maahan pistämällä tuon yksinkertaisen soittokoneen leukojensa väliin ja houkuttelemalla siitä esiin omituisia säveliä, ja kun Kwaque näin kohosi ajan ja paikan yläpuolelle, Miksi lauloi — tai oikeammin ulvoi mukana, mutta sen ulvonta oli yhtä sulavaa ja pehmeää kuin Jerin. Miksi ei olisi tahtonut ulvoa, mutta sen elimistö oli sellainen, että se vastasi soitannon ärsytykseen aivan yhtä tahattomasti kuin eri aineet vaikuttavat toisiinsa kemiallisessa kokeessa.

Niin kauan kuin Miksi oli piilossa hovimestarin hytissä, sen ääni ei saanut kuulua sieltä, ja Kwaquen täytyi soittaa huuliharppuaan keittiön kuumuudessa. Mutta tätä ei jatkunut kauan, sillä — johtuiko se sitten vain sokeasta sattumasta vai oliko se kirjoitettuna kohtalon kirjaan ennenkuin maailma luotiin — Miksi joutui seikkailuun, joka vaikutti ratkaisevasti ei ainoastaan sen omaan kohtaloon, vaan myös Kwaquen ja Daughtryn, määräsipä suorastaan heidän kuolin- ja hautapaikkansa.

6.

Seikkailu, joka muutti Miksin koko tulevaisuuden, tapahtui, kun Miksi hyvin ilmeisellä tavalla ilmoitti kaikkien tiedoksi läsnäolonsa Makambossa. Se johtui suurimmaksi osaksi Kwaquen huolimattomuudesta, sillä hän poistui hytistä sulkematta huolellisesti ovea. Makambon keinuessa ovi heilui edestakaisin, lennähti väliin aivan auki ja paiskautui taas kiinni, mutta ei niin kovasti, että olisi mennyt lukkoon.

Miksi astui matalan kynnyksen yli viattomassa aikomuksessa tutkistella vain kaikkein lähintä ympäristöä. Mutta tuskin se oli päässyt ulos, kun kaikkia entisiä kovempi heilahdus löi oven lukkoon. Miksi tahtoi palata heti takaisin. Tottelemisvaisto oli siinä voimakas, se halusi sydämestään täyttää herransa tahdon, ja näiden päivien arestista se ymmärsi tai aavisti tai arvasi, sen enempää ajattelematta, että hovimestari tahtoi sen pysyvän hytissä.

Se istui kauan suljetun oven takana, katsellen sitä odottavasti, mutta oli liian viisas haukkuakseen tai puhuakseen kuolleelle esineelle. Se oli varhaisimman penikkakasvatuksensa aikana oppinut, että ainoastaan eläviin olentoihin voi vaikuttaa rukouksilla tai uhkauksilla ja että jos jotkut odottamattomat esineet liikkuivat, kuten ovi äsken, ne eivät liikkuneet omasta voimastaan ja olivat kuuroja kaikille elämän äänille. — Väliin se juoksi hytin edessä olevaan kapeaan eteiseen ja katseli pitkään käytävään, joka sieltä vei laivan perään.

Näin se teki ainakin tunnin ajan ja palasi aina jälleen ovelle, joka ei vain tahtonut aueta. Sitten se teki keksinnön. Koska ovi ei tahtonut aueta eikä hovimestaria eikä Kwaquea kuulunut palaavaksi, sen oli lähdettävä heitä etsimään. Päästyään tästä selville se lähti vähääkään empimättä juoksemaan pitkin pitkää käytävää. Kun se kääntyi kulmasta, missä käytävä päättyi, se tuli kapeiden portaitten suulle. Monien muiden hajujen joukosta se tunsi Kwaquen ja hovimestarin ja tiesi, että he olivat kulkeneet siitä.

Se juoksi ylös portaita välikannelle ja alkoi kohdata matkustajia. Koska ne olivat kaikki valkeita jumalia, ei sillä ollut mitään sitä vastaan, että ne puhuttelivat sitä, mutta se ei jäänyt sinne, vaan juoksi avoimelle kannelle, jossa useita parempiosaisia jumalia loikoili kansituoleissaan. Ei sielläkään ollut Kwaquea eikä hovimestaria. Se osui kapean, jyrkän portaan luo ja saapui yläkannelle. Siellä istui suuren aurinkoteltan alla paljon jumalia — enemmän kuin se oli koko elämässään yhteensä nähnyt.

Yläkansi päättyi samassa tasossa olevaan komennussiltaan. Kun Miksi ravasi ohjaushytin ympäri varjon puolelle, se kohtasi kohtalonsa, sillä kapteeni Duncanilla oli paitsi kahta foxterrieriä laivalla mukanaan iso persialainen kissa, jolla oli kokonainen lauma poikasia. Kissa oli valinnut ohjaushytin asuinpaikakseen, ja kapteeni Duncan antoi sen olla siellä, antoipa sinne vielä laatikon poikasia varten ja uhkasi ruorimiehiä maailman kaikilla kamaluuksilla, jos he nykäisisivätkään pentuja.

Mutta Miksi ei tiennyt tästä kaikesta mitään. Ja iso persialainen kissa huomasi sen tulon, ennenkuin Miksi tiesi, että kissaa oli olemassakaan. Se näki kissan ensimmäisen kerran, kun tämä syöksyi ohjaushytin avoimesta ovesta hyökätäkseen sen kimppuun. Samassa kun huomasi äkillisen vaaran, ehtimättä käsittää, mikä se oikeastaan oli, Miksi hyppäsi syrjään ja pelastui. Miksin kannalta katsoen hyökkäys oli aivan aiheeton. Miksi tuijotti hyökkääjään niskakarvat pystyssä ja huomasi, että se oli kissa, mutta samassa kissa jo hyökkäsi uudelleen, häntä paksuna kuin tukeva miehen käsivarsi ja koko otus pelkkinä kynsinä ja rätisevänä raivona.

Tämä oli jo liikaa itseään ainakin hiukan kunnioittavasta irlantilaisesta terrieristä. Miksin viha kuohahti samassa hetkessä kun kissa hyökkäsi uudelleen, ja se hypähti sivulle välttääkseen kissan kynsiä ja karkasi sitten sen kimppuun, iski hampaansa sen selkään, kun se vielä oli ilmassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kissa makasi potkien kannella selkäranka taittuneena.

Mutta Miksille tämä oli vasta alkua. Se kuuli lähestyvien vihollisten kimeän haukunnan, mutta ei ennättänyt kyllin nopeasti pyörähtää sitä kohti. Sen kimppuun oli hyökännyt sivusta kaksi täysikasvuista foxterrieriä, ja se kierähti kannelle. Molemmat foxterrierit olivat, ohimennen sanoen, tulleet kauan sitten Makambolle pieninä pentuina Dag Daughtryn takintaskuissa. — Daughtry oli tapansa mukaan "omistanut" ne Sydneyn satamasta ja myynyt kapteeni Duncanille guineasta kappaleen.

Mutta Miksi kimposi pystyyn, ja nyt se oli suuttunut toden teolla. Sen päälle aivan satamalla satoi koiria ja kissoja, eikä se ollut ollenkaan tahtonut rakentaa riitaa eikä ollut edes huomannut vihollisiaan, ennenkuin ne sokean raivokkaasti hyökkäsivät sen kimppuun. Ja kohta kun Miksi pääsi jaloilleen, ne olivat jälleen sen turkissa. Toisen hampaat kalahtivat Miksin hampaisiin, ja molemmat saivat huulensa verille, ja pienempi koira perääntyi. Toisen onnistui hyökätä Miksin kylkeen ja viiltää siihen hampaillaan verihaava. Salamannopealla, melkein suonenvetoisella ruumiinnykäyksellä Miksi vapautui vihollisestaan, jolla oli suu täynnä karvoja, ja iski samalla hampaansa sen korvaan, niin että hammasrivit kalahtivat yhteen. Päästäen kovan ulinan foxterrieri heittäytyi taaksepäin niin äkkiä, että korva repeytyi riekaleiksi.

Toinen foxterrieri oli jälleen Miksin kimpussa, ja Miksi pyörähti juuri ympäri kohdatakseen sen, kun sitä vastaan tehtiin uusi ja yhtä odottamaton hyökkäys. Tällä kertaa siinä oli kapteeni Duncan, joka aivan raivostui nähdessään pahoinpidellyn kissansa. Hänen jalkansa sattui Miksiä suoraan rinnan alle, niin että siltä salpautui henki ja se lensi ilmaan ja pudota muksahti raskaasti kyljelleen. Molemmat foxterrierit olivat jälleen sen kimpussa ja saivat kitansa täyteen suoria kankeita karvoja iskiessään hampaansa siihen. Vielä maaten kyljellään Miksi iski hampaansa toisen jalkaan, niin että foxterrieri ulvoi tuskasta ja vetäytyi pois kolmella jalalla pitäen koholla toista etujalkaansa, jonka luut Miksin hampaat olivat melkein murskanneet.

Kahdesti Miksi puri toista nelijalkaista vastustajaansa ja ajoi sitä sitten ympyrässä edellään, kapteeni Duncanin ajaessa sitä itseään. Miksi saavutti koiran ja iski takaapäin sen niskaan. Pysähtyessään niin äkkiä kovasta vauhdista foxterrieri kierrähti kumoon. Samassa tuli kapteeni Duncanin toinen potku sellaisella voimalla, että Miksin hampaat tunkeutuivat koiran niskanahkaan.

Nyt Miksi kääntyi kapteenia vastaan. Mitäpä siitä, vaikka hän oli valkea jumala! Raivostuneena niin monien vihollisten monista hyökkäyksistä Miksi, joka aivan rauhassa oli lähtenyt etsimään Kwaquea ja hovimestaria, ei joutanut ajattelemaan. Ja olihan jumala sille sitäpaitsi aivan vieras — Miksi ei ollut häntä kertaakaan ennen nähnyt.

Alussa Miksi oli murissut ja haukkunut. Mutta jumalan hätyyttäminen oli vakavampi asia, eikä se päästänyt ääntäkään, kun se ponnahti kohti jalkaa, joka uhkasi uudella potkulla. Kuten äsken kissan kanssa taistellessaan se ei nytkään hyökännyt suoraan. Se vältti potkun sivuhyppäyksellä ja antoi sitten nopean iskun hampaillaan. Sellaisen taistelutavan se oli oppinut tapellessaan mustaihoisten kanssa Meringessä ja Eugéniessä, ja se oli milloin onnistunut milloin epäonnistunut. Sen hampaat osuivat valkeaan liinaiseen housunlahkeeseen. Tämä nykäys sai vanhan merikarhun tasapainosta. Hän oli vähällä kaatua suulleen, mutta sai kuitenkin suurella vaivalla sen estetyksi, kompastui Miksiin, joka oli valmiina uudelleen iskemään, horjahti ja istuutui kannelle nopeammin kuin olisi tahtonut.

On epätietoista, kuinka kauan hän muuten olisi siinä istunut ilmaa haukkoen, sillä nyt hän ponnahti ylös niin nopeasti kuin lihavuudeltaan suinkin pääsi sen tähden, että Miksi oli iskenyt hampaansa hänen olkapäähänsä. Miksi ei tavoittanut enää kapteenin pohjetta kapteenin noustua, mutta repi rikki hänen toisen lahkeensa ja sai sellaisen potkun, että lensi metrin korkeuteen, kiepahti siellä puoleksi ympäri ja putosi selälleen kannelle.

Tähän saakka kapteeni oli käynyt mitä katkerinta hyökkäyssotaa, ja hän aikoi jatkaa sitä yhä, kun Miksi pääsi jälleen jaloilleen ja tähtäsi uuden hyökkäyksen, mutta ei jalkaan eikä reiteen enää, vaan suoraan kurkkuun. Se ei päässyt niin ylös, mutta se pureutui kiinni liehuvaan mustaan kaulaliinaan ja raastoi sen pudotessaan riekaleiksi.

Ei yksistään tämä hyökkäys ollut syynä siihen, että kapteeni Duncan herkesi hyökkäämästä ja alkoi puolustautuen perääntyä, vielä enemmän sen aiheutti Miksin äänettömyys. Se oli pahaatietävä kuin kuolema. Ei murinaa, ei uhkaavia kurkkuääniä. Koira katsoi suoraan eteensä ja tähtäsi rauhallisesti. Se ei haukkunut silloin, kun hyökkäsi, eikä silloin, kun se sai potkun. Se ei näyttänyt pelkäävän selkäsaunaa. Samaa Tom Haggin oli usein kerskunut Timistä ja Panusta; sama rotueläimen luonto ilmeni myös Jerissä ja Miksissä siinä, etteivät ne arkailleet lyöntejä eikä potkuja. Aina — sellainen oli niiden luonne — ne hyökkäsivät vastaan, suoraan sen kimppuun, joka löi. Niiden tapaista oli tehdä hyökkäyksensä kuolemanvakavan hiljaisuuden vallitessa.

Niin teki Miksi nytkin. Kun kapteeni vetäytyi takaperin, yhtämittaa potkien, se hyökkäili ja puri. Kapteeni Duncanin pelasti paikalle osunut merimies, jolla oli pitkävartinen kuurausharja kädessään. Hänen onnistui saada se Miksin suuhun ja työntää koira syrjään. Ensin Miksi iski vaistomaisesti hampaansa siihen. Mutta sylkäistyään sen suustaan se ei tahtonut sitä enää purra, sillä se tiesi nyt sen elottomaksi kappaleeksi, jota sen hampaat eivät olisi voineet vahingoittaa.

Merimiehestäkään se ei välittänyt, vaan koetti vältellä häntä. Sen hyökkäysten kohde oli kapteeni Duncan, joka nojasi laivan laitaan kovasti huohottaen ja pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Niin paljon aikaa kuin taistelun kuvaaminen — persialaisen kissan onnettomuudesta siihen asti, jolloin kapteenin kaulaliina joutui Miksin kitaan — onkin vienyt, kehittyivät itse tapahtumat niin nopeasti, että matkustajat, jotka olivat hypänneet kansituoleistaan ja kiiruhtaneet ottelupaikalle, tulivat sinne juuri silloin, kun Miksi väisti merimiehen harjanvarren taitavalla hypähdyksellä ja puri niin kovasti kapteeni Duncanin paksua pohjetta, että kapteeni sähisi kuuluville epäselviä kirouksia ja karjui kiukusta ja hämmästyksestä.

Hyvintähdätty potku lennätti Miksin pois ja antoi merimiehelle tilaisuuden vielä kerran sekaantua leikkiin harjoineen. Ja nyt ilmestyi myös Dag Daughtry näyttämölle ja näki kapteeninsa vaatteet revittyinä, verisenä ja hengästyneenä, Miksin, joka pelottavan äänettömänä puolustautui harjaa vastaan, ja ison persialaiskissan, joka vääntelehti selkä poikki purtuna.

"Kill!" huusi hovimestari käskevästi.

Niin raivoissaan kuin olikin, Miksi tunsi heti herransa äänen, ja se rauhoittui melkein silmänräpäyksessä; korvat luimistuivat, pörhistyneet niskakarvat silisivät, ja irvissä olevat ikenet verhoutuivat huuliin, kun se käänsi päätään osoittaakseen, että oli kuullut käskyn.

"Tule tänne, Kill."

Miksi totteli — ei ryöminyt nöyränä, vaan juoksi iloisena hovimestarin luo.

"Pane maata, Kill."

Miksi pyörähti puoleksi ympäri heittäytyessään kannelle ja suuteli nopeasti hovimestarin jalkaa punaisella kielellään.

"Onko se teidän koiranne, hovimestari?" kysyi kapteeni saaden tuskin vihalta ja hengästykseltä ääntään kuuluviin.

"Kyllä, kapteeni. Se on minun koirani. Mitä on tapahtunut?"

Miksi oli ennättänyt tehdä niin monta rikosta, että kapteeni oli menehtymäisillään. Hän saattoi vain viitata kuolevaan kissaan, revittyihin vaatteisiinsa, vertavuotaviin haavoihinsa ja foxterriereihin, jotka puremiaan nuoleskellen ja uikuttaen makasivat hänen jaloissaan.

"Olipa se ikävää…", alkoi Daughtry.

"Ikävää, niin, helvetti, sen uskon", karjui kapteeni. "Venemies! Heitä koira mereen!"

"Mereen — siis mereen … kapteeni", toisti mies, mutta epäröi.

Dag Daughtryn kasvoilla kuvastui hänen itsensä tietämättään uhka ja osoitti hänen olevan omalla rauhallisella tavallaan valmis vaikka mihin, kunhan vain saisi tahtonsa läpi. Mutta hän vastasi kuitenkin kunnioittavasti, ja suurella ponnistuksella hän sai kasvoilleen tavallisen hyväntahtoisen ilmeensä.

"Se on siivo koira, kapteeni, eikä se ole vihainen. En voi mitenkään ymmärtää, kuinka se on voinut näin raivota. Sillä on täytynyt olla jotakin syytä…"

"Kyllä sillä olikin", puuttui puheeseen eräs matkustajista, mikronesialainen kookosviljelyksen omistaja.

Hovimestari heitti häneen kiitollisen katseen ja jatkoi:

"Se on siivo koira, kapteeni, tavattoman tottelevainen koira — ajatelkaahan, kuinka se heti totteli minua kesken taistelun ja tuli luokseni. Se on viisas kuin ihminen, tekee kaiken, mitä minä sanon. Nyt opetan sen olemaan hyvä ystävä toisten koirien kanssa. Saattepa nähdä…"

Daughtry meni kiihtyneiden foxterrierien luo ja huusi Miksin luokseen.

"Tämä on kiltti koira, ymmärrätkö, Kill, se on kiltti", hän puheli laskien toisen kätensä toisen foxterrierin, toisen Miksin päälaelle.

Foxterrieri vinkui ja painautui lujasti kapteeni Duncanin jalkaa vasten, mutta Miksi meni hitaasti sen luo häntäänsä heiluttaen ja korvat lerpallaan, katsoi hovimestariin ollakseen varma asiasta, nuuski sitten vihollistaan, jopa nuolaisi sen korvaa.

"Katsokaas, kapteeni, se ei ole pitkävihainen", Daughtry sanoi. "Se on ritarillinen, kelpo koira. — Tänne, Kill! Toinen koira. Tämä on myös kiltti. Olkaa sovussa nyt. Kas niin."

Toinen foxterrieri, se jonka etujalka oli loukkaantunut, vastasi vain äreästi muristen Miksin nuuskimiseen, ja se, että Miksi yritti nuolaista sitä, oli jo liikaa haavoittuneen foxterrierin mielestä. Se tavoitti kiukuissaan Miksin kuonoa, mutta ei osunut.

"Se on kiltti koira, Kill, hyvin kiltti", ehätti hovimestari sanomaan.

Heiluttaen häntäänsä merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja ilman vähintäkään kaunaa Miksi nosti käpälänsä ja löi foxterrieriä leikillään kaulalle, niin että se kaatui suulleen vihaisesti muristen. Mutta Miksi kääntyi aivan rauhallisena poispäin ja katsoi hovimestariin nähdäkseen, hyväksyikö tämä, mitä se oli tehnyt.

Matkustajat purskahtivat äänekkääseen nauruun nähdessään foxterrierin kuperkeikan ja Miksin arvokkaan hyväntuulisuuden. Mutta he eivät nauraneet yksistään koirille, sillä juuri kun foxterrieri lensi nenälleen, pääsi kapteenin ärtynyt hermostuneisuus valloilleen, hän säpsähti ja vapisi koko ruumiiltaan.

"Niin, kapteeni", jatkoi hovimestari rohkeampana, "lyön vetoa, että teistäkin ja koirasta on tullut hyvät ystävät jo huomenna näihin aikoihin…"

"Viiden minuutin päästä se näihin aikoihin on meressä", vastasi kapteeni. "Venemies! Koira mereen!"

Venemies astui kokeeksi askeleen eteenpäin, mutta silloin alkoi matkustajien joukosta kuulua paheksuvaa mutinaa.

"Katsokaa minun kissaani ja katsokaa minua itseäni", puolusteli kapteeni Duncan määräystään.

Venemies otti toisen askeleen, ja Dag Daughtry katsoi uhkaavasti häneen.

"Kiiruhda", kapteeni kehotti.

"Seis!" huudahti mikronesialainen plantaasinomistaja. "Teidän tulee olla oikeudenmukainen koiraa kohtaan. Se ei aloittanut meteliä. Kissa hyökkäsi ensin sen kimppuun. Se sai hyökätä kahdesti, ennenkuin koira alkoi puolustautua. Se olisi voinut repiä siltä silmät päästä. Sitten kävivät molemmat koirat sen kimppuun. Se ei ollut tehnyt niille mitään. Sitten puutuitte te asiaan. Teillekään se ei ollut tehnyt mitään. Ja sitten tuli merimies harjoineen. Ja nyt te tahdotte, että merimies heittää sen mereen. Te teette väärin koiralle. Sehän on vain puolustautunut. Mitä muuta koiran pitäisi tehdä, jos se kerran on koira? Pannako maata ja antaa jokaisen koiran ja kissan raastaa sitä? Olkaa nyt järkevä, hyvä kapteeni. Te annoitte sille muutamia aimo potkuja. Ja se vain puolustautui."

"Kyllä se totisesti puolustautui", sanoi kapteeni Duncan, ja äänessä soinnahti jo hiukan tavallista hyväntuulisuutta, samalla kun hän varovasti paineli kädellään vertavuotavaa olkapäätään ja katsoi haikeasti revittyjä housujaan.

"Olkoon menneeksi, hovimestari. Jos saatte sen viidessä minuutissa leppymään minulle, niin se saa jäädä laivaan. Mutta silloin teidän täytyy myös antaa minulle uudet housut."

"Sen teen mielihyvällä, kapteeni", Daughtry huudahti. "Ja minä hankin teille myös uuden kissan. Tule tänne, Kill. Tämä herra on hyvin kiltti, usko pois."

Ja Miksi kuunteli. Se ei kuunnellut sellaisella hehkuvalla, kuohuvalla, hermostuneella kiihkolla, minkä vallassa foxterrierit vielä olivat, eikä vapisevin jäsenin ja kiihtynein hermoin, vaan kylmäverisesti ja rauhallisesti, aivan kuin taistelua ei olisi ollutkaan eikä sen ruumiissa olisi tuntunut raatelevien hampaiden ja voimakkaiden potkujen jälkiä.

Mutta se ei voinut kuitenkaan aluksi olla pörhistämättä niskakarvojaan nuuskiessaan housunlahjetta, jota sen hampaat olivat niin pahoin repineet.

"Pankaa kätenne sen päälaelle, kapteeni", pyysi Daughtry.

Ja kapteeni Duncan, joka jälleen oli sama sävyisä ihminen kuin tavallisesti, kumartui ja laski varmasti ja empimättä kätensä Miksin päälaelle. Niin, hyväilipä hän vielä sen korviakin ja raapi sitä korvanjuuresta. Ja ilomielinen Miksi, joka taisteli kuin leijona ja unohti ja antoi anteeksi kuin ihminen, laski alas niskakarvansa, heilutti häntätöpykkäänsä, hymyili silmillään, korvillaan ja suullaan ja suuteli kielellään kättä, jonka kanssa se hetkistä varhemmin oli ollut sodassa.

7.

Loppumatkalla Miksi sai vapaasti juoksennella laivalla. Se oli ystävällinen kaikille, säästi rakkautensa yksin hovimestarille ja antautui usein villiin ilonpitoon foxterrierien kanssa.

"Se on leikkisin koira, minkä koskaan olen nähnyt, eikä se kuitenkaan ole tyhmä", selitteli Dag Daughtry mikronesialaiselle plantaasinomistajalle, jolle juuri oli myynyt kilpikonnanluisen kamman. "Nähkääs, jotkut koirat pysyvät aina leikkisinä eivätkä koskaan kelpaa mihinkään muuhun. Mutta sellainen ei ole Kill. Hetkessä se on jälleen vakava. Saattepas nähdä … näytän teille, että se osaa laskea viiteen ja ymmärtää langatonta sähköttämistä. Katsokaas nyt!"

Samassa hovimestari maiskutti huulillaan — niin hiljaa, että hän sitä itse tuskin huomasi ja plantaasinomistaja vielä vähemmän. Miksi makasi noin kahdentoista jalan päässä selällään sääret ilmassa molempien foxterrierien mekastaessa sen ympärillä muka vihaisesti muristen. Ojentaen nopeasti kaikki neljä jalkaansa Miksi kierähti kyljelleen, katseli ympärilleen ja kuunteli silmät kysyvinä, korvat höröllään. Daughtry maiskautti uudelleen. Taaskaan mikronesialainen ei huomannut mitään, mutta Miksi ponnahti jaloilleen ja riensi herransa luo.

"On siinä koira", kehaisi hovimestari.

"Mutta kuinka se tiesi teidän tahtovan sitä luoksenne", plantaasinomistaja kysyi. "Tehän ette kutsunut sitä."

"Sielujen telepatiaa, sukulaissieluja, jotka ovat samassa vireessä … vai kuinka sitä sanottaneen", hovimestari selitti salaperäisenä. "Nähkääs, Kill ja minä olemme luodut samanlaisesta savesta, vaikka eri muotoihin. Se voisi olla minun veljeni, tai minä sen veli, ellei olisi sattunut jotakin erehdystä meitä luotaessa. Mutta näytän teille, että se osaa hiukan laskentoakin."

Dag Daughtry otti taskustaan paperipalloja näyttäen matkustajien hämmästykseksi ja ihastukseksi, että Miksi osasi laskea viiteen.

"Niin", sanoi Daughtry lopuksi, "jos jossakin kahvilassa tilaisin neljä lasia olutta enkä hajamielisyydessä huomaisi, että tarjoilija tuokin vain kolme, niin Kill alkaisi heti elämöidä."

Kwaquen ei tarvinnut enää soittaa huuliharppua keittiön kuumuudessa, nyt kun Miksin laivallaolo oli paljastunut, ja hytissä hän teki salaa omia kokeitaan Miksillä. Kun huuliharpun raakalaissävelet alkoivat soida, oli Miksi mennyttä kalua. Sen täytyi pakostakin avata suunsa ja ulvoa. Mutta samoin kuin Jerillä se ei ollut pelkkää ulvontaa. Se oli paremminkin vienoa laulua, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Kwaque sai sen äänen taipumaan ylös ja alas määrätyn asteikon rajoissa, melkein virheettömässä tahdissa ja puhtaasti.

Miksi ei pitänyt ollenkaan näistä harjoituksista, sillä se halveksi Kwaquea ja siitä oli inhottavaa antaa tuon mustaihoisen millään tavoin vaikuttaa siihen. Mutta tämä kaikki muuttui pian, kun Dag Daughtry sattui yllättämään heidät tällaisella laulutunnilla. Hän otti esille hanurinsa, jolla hänen oli tapana ravintolassa istuessaan huvitella olutannoksien välillä. Helpointa oli saada Miksi laulamaan mollissa, sen hän huomasi kohta, ja kun koira oli kerran päässyt alkuun, se jatkoi laulamistaan niin kauan kuin soittoa kesti. Soittokoneen puutteessa Miksi lauloi hovimestarin rallatuksen säestämänä. Daughtry veti aluksi "Hoo, hoo, hoo" pitkään ja haikeasti ja siirtyi sitten johonkin vanhaan lauluun tai balladiin. Miksiä oli inhottanut Kwaquen kanssa laulaminen, mutta hovimestarin kanssa se oli hauskaa, silloinkin kun tämä vei sen kannelle esiintymään matkustajille, jotka olivat pakahtua naurusta. Kun matka alkoi loppua, oli hovimestarilla kaksi vakavaa keskustelua, toinen kapteeni Duncanin, toinen Miksin kanssa.

"Niin on nyt asianlaita, Kill", aloitti Daughtry kerran illalla, kun Miksi oli pannut päänsä hänen polvelleen ja katsoi ihaillen herraansa kasvoihin. Se ei ymmärtänyt hituistakaan siitä, mitä puhuttiin, mutta nautti äänen ystävällisestä soinnusta. "Varastin sinut saadakseni rahaa olueen, ja kun näin sinut rannalla silloin yöllä, tiesin, että sinä tuottaisit minulle kymmenen puntaa jollakin tavoin. Kymmenen puntaa on hirmuinen rahajoukko. Viisikymmentä dollaria jenkkien laskutavan mukaan ja sata meksiä kiinalaisten laskuissa.

"Viidelläkymmenellä dollarilla saa kamalan paljon olutta — niin paljon, että hukkuisin siihen, jos pistäisin pääni siihen. Mutta tahdon kysyä sinulta jotakin. Luuletko, että voin vaihtaa sinut kymmeneen puntaan? No, laula mietteesi julki. Voitko ajatella sitä?"

Miksi rummutti häntätöpykällään lattiaa ja päästi kimeän haukunnan osoittaakseen täysin hyväksyvänsä, mitä oli puhuttu.

"Tai sanokaammepa kaksikymmentä puntaa. Se on hyvä tarjous. Suostuisinko siihen? Sano, suostuisinko? Ei tule kysymykseenkään. Mitä sanoisit viidestäkymmenestä punnasta. Se olisi jo houkuttelevaa, mutta sata puntaa olisi vieläkin houkuttelevampaa. Sadalla punnalla olutta … hm — silloin minun vanha ruhoni saisi tosiaankin uida oluessa vuosikaudet. Mutta kuka hullu antaisi minulle sata puntaa? Tahtoisin nähdä hänet — edes yhden kerran. Tahdotko tietää minkä tähden? No, vain siksi, että käskisin hänen mennä helvettiin. Niinpä niin, Kill-poikaseni, aivan niin, mutta hyvin kohteliaasti tietenkin, ainoastaan vain osoittaakseni hänelle kaikessa ystävyydessä paikan, missä ei milloinkaan paleltaisi hänen jalkojaan."

Miksin rakkaus hovimestaria kohtaan oli kasvanut niin voimakkaaksi, että se oli melkein mieletön. Millaisiksi hovimestarin tunteet Miksiä kohtaan olivat kehittymässä, käy parhaiten ilmi hänen keskustelustaan kapteeni Duncanin kanssa.

"Se on varmaankin seurannut jäljissäni laivaan", Daughtry lopetti valheellisen kertomuksensa. "En huomannut sitä ollenkaan. Viimeksi näin sen rannalla. Kun sen sitten taas näin, se nukkui hytissäni. Kuinka se oli päässyt sinne, kapteeni? Kuinka se osui juuri minun hyttiini? Sen saatte itse selittää. Minä väitän, että se on ihme, selvästi ihme."

"Laivamiehen seistessä vahdissa sillalla!" ivaili kapteeni Duncan. "Niinkuin en tuntisi teidän temppujanne, hovimestari. Se ei ole mikään ihme. Selvä varkaus se on. Sekö muka seurannut teitä laivaan? Se koira ei ole tullut laidan yli. Se tuli lastausaukosta, eikä se sitä tehnyt omasta halustaan. Lyön vetoa, että joku mustaihoinen saattoi teitä. Mutta älkäämme koettako kauemmin pettää toisiamme. Antakaa koira minulle, niin en hiisku sanaakaan asiasta."

"Jos puhutte tosissanne, voisitte joutua varastetun tavaran salaajaksi", Daughtry vastasi ja rypisti kulmiaan itsepintaisen näköisenä kuten aina, kun oli saanut jotakin päähänsä. "Minä olen vain hovimestari, eikä olisi suurikaan kolaus minulle, jos minut vangittaisiin varkaudesta, mutta te olette hienon laivan kapteeni, miltä se nyt näyttäisi? Ei, kyllä on viisaampaa, että minä pidän koiran, joka on seurannut minua laivaan."

"Annan teille kymmenen puntaa", ehdotti kapteeni.

"Ei, ei käy, ja tehän olette kapteeni", toisti hovimestari pudistaen synkän näköisenä päätään. "Muutoin tunnen erään, jolla on ihana angorakissa Sydneyssä. Omistaja on muuttanut maalle eikä tarvitse sitä enää. Olisi armeliaisuuden työ kissaa kohtaan, jos sille hankittaisiin hyvä ja kunnollinen koti täällä Makambossa."

8.

Toinen temppu, mikä Dag Daughtryn onnistui opettaa Miksille, kohotti sen arvoa niin paljon kapteeni Duncanin silmissä, että hän tarjosi siitä viisikymmentä puntaa ja lupasi "kokonaan unohtaa kissan". Daughtry harjoitti temppua ensin salaa ensimmäisen koneenkäyttäjän ja plantaasinomistajan kanssa. Vasta sitten kun hän oli täysin tyytyväinen tulokseen, hän näytti sen julkisesti.

"Olettakaa nyt, että olette poliisi tai etsivä", Daughtry sanoi ensimmäiselle ja kolmannelle perämiehelle. "Ja olettakaa, että minä olen tehnyt jonkun kauhean rikoksen. Olettakaa vielä, että Kill on ainoa johtolanka ja että se on teidän hallussanne. Kun se osoittaa tuntevansa isäntänsä, — minut tietenkin — olette saaneet minut kiinni. Kävelkää nyt kannella sen kanssa, taluttakaa sitä nuorassa. Sitten tulette tätä tietä takaisin sen kanssa ja oletatte, että tämä on katu, ja kun se tuntee minut, saatte vangita minut. Mutta ellei se minua tunne, ette voi vangita minua. Ymmärrättekö?"

Perämiehet veivät Miksin pois ja tulivat hetkisen kuluttua takaisin sen kanssa. Miksi riuhtoi köydessä ja ponnisteli päästäkseen etsimään hovimestaria.

"Mitä koira maksaa?" Daughtry kysyi, kun he lähenivät — se oli tunnussana, joka oli Miksille opetettu.

Vetäen nuoran tiukalle Miksi kulki ohi katsomattakaan hovimestariin ja heiluttamatta häntäänsä. Perämiehet seisahtuivat Daughtryn eteen ja vetivät Miksin luokseen.

"Se on eksynyt koira", sanoi ensimmäinen perämies. "Etsimme omistajaa", täydensi kolmas perämies.

"Komea koira — mitä se maksaa?" osteli Daughtry tarkastellen arvostelevasti koiraa. "Millainen se on luonteeltaan?"

"Koettakaa", vastattiin.

Hovimestari ojensi kätensä silittääkseen sen päätä, mutta veti sen samassa takaisin, kun Miksi pörhisti karvansa, murisi ja näytti vihaisena hampaitaan.

"Silittäkää vain, ei se tee teille pahaa", huusivat ihastuneet matkustajat.

Nyt Miksi oli vähällä purra hovimestaria käteen ja seurasi häntä vihaisena nuoran yltämän.

"Menkää matkoihinne sen kanssa!" kiljui Daughtry. "Senkin kavala peto! En ottaisi sitä lahjaksikaan."

Ja kun he läksivät sitä viemään, Miksi riuhtoi takaisin hurjassa raivossa ja teki lyhyitä tarmokkaita hyökkäyksiä hovimestaria kohti niin kauas kuin nuora ylti ja murisi aivan kuin mieletön.

"Hei! Luulisiko sen eläessään nähneen minua?" Daughtry kysyi riemastuneena. "Se on temppu, jota en ole itse koskaan nähnyt, mutta olen kuullut siitä puhuttavan. Englannin salametsästäjät opettivat sen ennen vanhaan koirilleen. Jos saatiin kiinni salametsästäjän koira, ei metsästysmaan omistaja tai poliisi voinut sen avulla päästä selville sen isännästä — ei, totta vie, voinutkaan.

"Tiedättekö vielä mitä, Kill osaa yhtä ja toista, se poika. Se osaa englantia. Minun hyttini ovi on nyt auki, olen asettanut useita esineitä niin, että se voi saada ne, kengät, tohvelit, myssyn, pyyheliinan, hiusharjan ja tupakkakukkaron. Minkä esineen valitsette. Sanokaa, ja koira hakee sen."

Matkustajat vastasivat eri tavoin ja kaikki yhtä aikaa, joten kaikki esineet tuli mainituksi.

"Antakaa yhden käskeä", hovimestari neuvoi. "Valitkaa hänet äänestyksellä."

Kapteeni Duncan valittiin yleisellä äänestyksellä. "Tohvelit", hän komensi.

"Yksi vaiko molemmat?" Daughtry kysyi.

"Molemmat."

"Tänne, Kill", aloitti Daughtry kumartuen koiran yli, mutta hän peräytyi hyvin nopeasti, ja koiran hampaat loksahtivat yhteen aivan hänen nenänsä edessä.

"Se oli minun syyni", hän sanoi. "En sanonut sille, että toinen leikki oli lopussa. Kuunnelkaa nyt tarkoin, annanko sille jonkun salaisen merkin."

Kukaan ei kuullut eikä nähnyt mitään, mutta Miksi ryntäsi hovimestarin luo päästäen hurjan ilohaukunnan, sen suu nauroi ja ruumis kiemurteli, kun se nuoli hovimestarin käsiä ja nautti sanomattomasti noiden tuttujen käsien hyväilystä, joihin äsken olisi ollut valmis iskemään hampaansa. Sitten se yritti hyppäämällä päästä nuolemaan herransa kasvoja. Sillä äskeinen leikki oli ollut Miksille raskas ja kiusallinen ponnistus.

"Se ei aivan pian unohda tätä", selitti Daughtry koettaessaan rauhoittaa Miksiä.

"Kas niin, Kill. Mene hakemaan tohvelit. Odotas. Mene hakemaan tohveli. Mene hakemaan kaksi tohvelia."

Miksi katsoi ylös korviaan heristäen, kaikki äly keskitettynä kysyviin silmiin.

"Kaksi tohvelia! Mene heti hakemaan ne."

Miksi lensi nuolena tiehensä, jolloin sen takajalat lipesivät liukkailla kansilaudoilla kajuutan kulmauksessa.

Hetken kuluttua se palasi molemmat tohvelit suussaan ja laski ne hovimestarin eteen.

"Mitä enemmän opin koiria tuntemaan, sitä enemmän niitä ihmettelen", jutteli Dag Daughtry plantaasinomistajalle samana iltana ennen maatapanoa neljännen olutpullonsa tyhjennettyään. "Kill esimerkiksi. Se ei suorita pieniä temppujaan minulle koneellisesti vain siksi, että se on oppinut ne tekemään. Siinä on muutakin. Se tekee ne siksi, että pitää minusta. En voi sitä oikein selittää, mutta tunnen sen, tiedän sen.

"Ehkä se on näin. Kill ei voi puhua, niinkuin me puhumme, — tarkoitan, eikä siis voi sanoa minulle, kuinka se minua rakastaa, mutta se on pelkkää rakkautta joka ainoaa karvaansa myöten. Ja koska teot puhuvat selvemmin kuin sanat, se vakuuttaa rakkauttaan minulle suorittamalla noita tehtäviä. Temppuja? Niin kyllä. Mutta ne ovat tuhat kertaa kaunopuheisempia kuin kaikki ihmisten korulauseet. Totisesti se on kaunopuheista. Koiran mykkää kieltä. Niin totta kuin elän ja olen köyhä syntinen ihminen, tiedän varmasti, että se on onnellinen, kun saa tehdä palveluksia minulle … aivan kuten mies on iloinen voidessaan auttaa pulaan joutunutta ystäväänsä tai kuten rakastaja on iloinen saadessaan kietoa takkinsa rakastettunsa ympärille ja lämmittää häntä. Niin sanon teille, että…"

Tässä Dag Daughtry keskeytti voimatta ilmaista ajatuksia, joita risteili hänen oluen sumentamissa aivoissaan. Änkytettyään pari kertaa hän aloitti uudelleen:

"Tiedättehän, miten tärkeätä puhe on, eikä Kill voi puhua. Varmasti sillä on ajatuksia päässään — näettehän niiden välkkyvän sen kauniissa ruskeissa silmissä — mutta se ei voi ilmaista niitä minulle. Väliin näen sen niin ponnistelevan niiden kanssa, että se on vähällä räjähtää kappaleiksi. Sen ja minun välillä on syvä juopa, jonka yli ainoastaan puhuttu kieli voisi muodostaa sillan. Mutta sitä siltaa se ei voi kulkea kuilun yli, vaikkakin sillä on monenlaisia ajatuksia ja tunteita aivan kuin minulla.

"Mutta kaikkein lähimmäksi toisiamme me pääsemme silloin, kun minä soitan hanuria ja se ulvoo. Soitto on melkein kuin silta, sekin. Se on sanatonta laulua. Ja — en voi selittää, miten se tapahtuu — mutta kun olemme laulumme lopettaneet, tunnen, että olemme ilmaisseet toisillemme jotakin, mikä ei enää sanoja kaipaa.

"Niin, tiedättekö, kun näin soitan ja Kill laulaa, se on oikeata kaksinlaulua ja ylistysvirsi Jumalan kunniaksi, kuten hurskastelijat sanovat. Totisesti saan silloin uskontoa sieluuni ja pääsen oikein lähelle Herraamme. Ja tiedättekö, se on suurenmoista. Suurenmoista kuin maa ja meri ja taivas ja kaikki tähdet. Silloin luulen ymmärtäväni, että lopultakin olemme kaikki samaa ainetta — te, minä ja Kill, vuoret, hieta, suolainen vesi, madot ja linnut, auringot ja tähdenlennot ja loistavat komeetat…"

Dag Daughtry keskeytti korkealentoisen puheensa; sanat loppuivat kesken. Hämilläoloaan peittääkseen hän alkoi uudelleen kehua Miksiä.

"Totta totisesti, sellaista koiraa ette vain joka perjantai tapaakaan. Minä olen sen varastanut. Se miellytti minua. Ja sen jälkeen kun olen oppinut sen tuntemaan, tekisin tuon tekosen uudelleen, vaikka siinä jalkani menettäisin. Sellainen koira se on."

9.

Samana aamuna, jona Makambo laski Sydneyn satamaan, kapteeni Duncan koetti uudelleen saada Miksin haltuunsa. Satamalääkärin vene pysähtyi juuri laivan köysitikkaiden viereen, kun kapteeni nyökkäsi Daughtrylle, joka käveli kannella.

"Hovimestari, annan teille kaksikymmentä puntaa."

"Ei kiitoksia, kapteeni", vastasi Daughtry. "En voi erota siitä."

"No, kaksikymmentäviisi puntaa sitten. Sen yli en voi mennä. Onhan sitäpaitsi muitakin irlantilaisia terrierejä maailmassa."

"Sitä minäkin olen ajatellut, kapteeni. Ja minä hankin teille sellaisen. Juuri täältä Sydneystä. Eikä se maksa teille penniäkään."

"Mutta minä tahdon Killin", penäsi kapteeni.

"Sen minäkin tahdon pitää, siinä pulma onkin. Sitäpaitsi, minä sen olen löytänyt."

"Kaksikymmentäviisi puntaa on suurenmoinen summa … koirasta", kapteeni Duncan houkutteli.

"Ja Kill on suurenmoinen koira … moisella hinnalla myytäväksi", hovimestari vastasi. "Jos jätämme kiintymykseni siihen kokonaan huomioonottamatta, ovat sen temput jo paljon arvokkaammat. Jo yksistään se, ettei se tunne minua silloin, kun en tahdo, korottaa sen hinnan viideksikymmeneksi punnaksi. Ja sitten vielä sen laskutaito ja laulu ja kaikki muut taidot lisäksi. Tulipa se miten tahansa minun haltuuni, niitä temppuja se ei silloin ainakaan osannut. Sen taidot ovat minun. Olen opettanut ne sille. Se ei ole enää sama koira kuin laivalle tullessaan. Siinä on suuri lisä minua itseäni nyt. Jos möisin sen, möisin samalla kappaleen itseäni."

"Kolmekymmentä puntaa", teki kapteeni Duncan viimeisen tarjouksensa.

"Ei, paljon kiitoksia, kapteeni", vastasi Daughtry.

Ja kapteeni Duncanin täytyi nyt kääntyä tervehtimään satamalääkäriä, joka juuri nousi laivaan.

Makambo oli tuskin läpäissyt tarkastuksen ja ohjannut satamaan laskeakseen laituriin, kun siro sotalaivan vene laski sen viereen ja siro luutnantti nousi Makambon köysitikkaita. Hänen tehtävänsä oli pian suoritettu. Albatross, englantilainen toisen luokan risteilijä, jolla hän oli neljäntenä luutnanttina, oli käynyt Tulagissa viemässä virkakirjeitä Englannin hallituksen Etelämeren saarten edustajalta. Koska oli kulunut vain kaksitoista tuntia sen tulon ja Makambon lähdön välillä, olivat Salomonin saarten hallituksen asiamies ja kapteeni Kellar arvelleet, että kadonnut koira oli viety pois Makambo-laivalla. — Oliko koira, irlantilainen terrieri, nimeltä Miksi, laivassa?

Kapteeni Duncan myönsi, että oli, mutta asettui vasten parempaa tietoaan puolustamaan Daughtryä toistamalla tämän keksimän jutun koiran tulosta laivalle. — Kuinka koira voitaisiin jättää takaisin kapteeni Kellarille? — oli seuraava kysymys, sillä Albatross oli matkalla Uuteen Seelantiin. Kapteeni Duncan ratkaisi pulman.

"Makambo palaa Tulagiin kahden kuukauden kuluttua", hän sanoi luutnantille, "ja minä otan jättääkseni koiran takaisin sen omistajalle. Siihen mennessä hoidamme sitä hyvin. Meidän hovimestarimme on sen melkein omistanut itselleen, joten se on hyvissä käsissä."

"Ei kumpikaan meistä näy saavan koiraa", virkkoi Daughtry alistuvasti, kun kapteeni oli selittänyt hänelle tilanteen.

Mutta kun Daughtry kääntyi ja läksi kulkemaan poispäin pitkin kantta, olivat hänen kulmansa itsepäisesti rypyssä, ja plantaasinomistaja, joka sen huomasi, ihmetteli itsekseen, mitkähän torat hän oli kapteenilta saanut.

Huolimatta jokapäiväisestä olutannoksesta ja silloin tällöin sattuvista häikäilemättömistä tekosista Dag Daughtryssa oli rehellisyyttä. Hän voi kyllä varastaa koiran tai kissan tuntematta siitä omantunnonvaivoja, mutta hän ei voinut olla tekemättä työtä ruokansa edestä. Hän ei voinut ottaa vastaan hovimestarin palkkaa uskollisesti suorittamatta hovimestarin tehtäviä. Niinä päivinä, jolloin Makambo oli Sydneyssä Burns Philp -laiturissa, hän otti tunnontarkasti osaa puhdistustöihin poistuneen matkustajajoukon jälkeen ja oli mukana kaikissa valmistuksissa uutta matkustajalaumaa varten, joka oli ostanut matkalippunsa aina korallimerille ja ihmissyöjien saarille saakka.

Kesken ahkeran aherruksensa Daughtry pyysi lomaa yhdeksi yöksi ja kahdeksi iltapäiväksi. Yön hän vietti merimiesten yömajassa, missä saa kuulla viimeiset laivoja ja merimiesmaailmaa koskevat uutiset. Tyhjentäessään siellä olutpullon toisensa jälkeen hän sai sellaisia tietoja, että hän vapaan iltapäivän saatuaan vuokrasi kymmenellä shillingillä veneen ja souti peremmäksi satamaan, Jackson-lahteen, missä siro, korkea kuunarilaiva Mary Turner oli ankkuroituna.

Kun Daughtry tuli laivaan ja esitti asiansa, ohjattiin hänet alas kajuuttaan, missä syntyi molemminpuolinen haastattelu hänen ja neljän miehen kesken, joita hän mielessään nimitti "kummaksi joukoksi".

Daughtry oli keskustellut kauan laivan entisen hovimestarin kanssa ja saattoi nyt hyvin tuntea jokaisen noista neljästä. Tuossa oli varmaan "Vanha Merikarhu", joka istui hiukan syrjässä ja jonka vetiset silmät olivat niin vaaleansiniset, että ne näyttivät melkein valkoisilta. Pitkät, hopeanharmaat, kampaamattomat suortuvat kehystivät kasvoja kuin mikäkin sädekehä. Hän oli laiha ja luiseva, posket olivat kuopalla, ja iho riippui paksuina tyhjinä poimuina kaulalla peittäen lystikkäällä tavalla kurkunsolmun, niin että se vain silloin tällöin pilkisti esiin noista nahkaisista muumiokääreistään, kadotakseen kohta jälleen.

"Oikea vanha merikarhu", Daughtry ajatteli. "Hän voi olla seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta aivan yhtä hyvin sadanviiden vuoden tai vaikkapa sadan seitsemänkymmenenviiden."

Lähtien oikeasta ohimosta kulki miehellä hirmuinen arpi yli poskipään, vajosi sitten poskikuoppaan, jatkui siitä suoraan yli leuan ja katosi kaulan kummallisiin nahkapoimuihin. Molemmissa kuihtuneissa korvalehdissä oli pienet renkaat kuin mustalaisella. Oikean käden luurangonsormissa oli kokonaista viisi sormusta — ei miesten eikä naisten sormuksia, vaan oikeita narrin helyjä, jotka varmaan olivat maksaneet hyvin paljon, ajatteli Daughtry. Vasemmassa kädessä ei ollut yhtään sormusta, eikä siinä ollut sormeakaan, mihin panna niitä. Siinä oli vain peukalo, ja kämmenestäkin oli iso pala poissa, aivan kuin sen olisi siepannut sama säilä, joka oli halkaissut hänen naamansa ohimosta leukaan saakka ja Herra ties kuinka pitkälle tuota nahkapoimuista kaulaa.

Vanhan Merikarhun vetiset silmät näyttivät lävistävän Daughtryn katseillaan (siltä ainakin Daughtrysta tuntui) ja kiusasivat häntä niin, että hän astui pitkän askeleen taaksepäin. Tämä tuntui varsin luonnolliselta, koska hän oli paikan haussa. Nuo neljä näyttivät aivan kuin odottavan, että hän seisoisi heidän edessään kuin syytetty pahantekijä tuomariensa edessä. Vanhuksen katse kiusasi häntä yhä, kunnes hän ukkoa lähemmin tarkastettuaan huomasi, ettei se yltänytkään häneen saakka. Hänestä näytti, että nuo vetiset, vaaleat silmät olivat unien sumentamat ja että äly, joka asui tuon otsan takana, takertui kiinni unien verhoon pääsemättä pitemmälle.

"Paljonko vaaditte?" kysyi kapteeni. Daughtryn mielestä tämä kapteeni hyvin vähän näytti merimieheltä, pikemminkin hän oli vastaleivottu näppärä pikku-liikemies tai viimeisen muodin mukaan pukeutunut puotipalvelija.

"Hän ei saa osuutta", sanoi yksi neljästä, kookas, jykevä, keski-ikäinen mies, ja hänet Daughtry punaisiksi paahtuneista käsistä arvasi kalifornialaiseksi vehnäfarmariksi, josta eronnut hovimestari oli puhunut.

"Siitä riittää kaikille", sanoi Vanha Merikarhu hämmästyttäen Daughtryä kimeällä äänellään. "Sitä on hirmuiset määrät, hyvät herrat, tynnyreissä ja arkuissa, sylen syvällä hiekassa."

"Mitä sitten?" kysyi Daughtry, vaikka tiesi hyvin, mistä oli kysymys, sillä eronnut hovimestari oli sadatellut hänelle sitä päivää, jolloin hän lähti San Franciscosta sovittuaan epämääräisestä voitto-osuudesta varman palkan asemasta. "Tai, eipä sillä väliä", ehätti hän lisäämään. "Olin kerran kolme vuotta valaanpyyntilaivalla ja sain osuutta kokonaisen dollarin. Palkkaa pyydän kuusikymmentä dollaria kuussa, koska teitä on vain neljä."

"Ja perämies", lisäsi kapteeni.

"Ja perämies", toisti Daughtry. "Siis kuusikymmentä dollaria kullassa eikä mitään osinkoa."

"Entä mikä te sitten olette miehiänne?" puuttui puheeseen neljäs, jättiläinen, näköjään kuin rasvainen lihavuori — Armenian juutalainen ja panttilainaaja, josta entinen hovimestari oli Daughtryä varoittanut. — "Onko teillä papereita — suosituksia, todistuksia?"

"Voisinpa kysyä, hyvät herrat, teidän omia papereitanne", mörähti Daughtry vastaan. "Eihän tämä ole mikään oikea lasti- tai matkustajalaiva, yhtä vähän kuin te hyvät herrat, olette oikeita laivanvarustajia, jotka tavalliseen tapaan toimistossaan hoitavat asioitaan. Kuinka minä voin tietää, onko teillä edes purjehdusoikeutta, tai eikö teidän rahtisopimuksenne ole vanhentunut jo aikoja sitten, tai eikö teitä vastaan nyt juuri panna maissa vireille oikeusjuttua, tai että te ette jossakin jätä minua maihin minun saamatta penniäkään sovitusta palkasta. Muutoin" — hän lopetti nolattuaan näin juutalaisen, ennenkuin tämä ehti nolata hänet — "minun paperini ovat tässä".

Hän pisti kätensä takin povitaskuun ja heitti kajuutan pöydälle paksuna pinkkana ne leimoilla ja sineteillä varustetut paperit, jotka hän neljänkymmenenviiden vuoden aikana oli merillä kerännyt ja joista viimeinen oli päivätty viisi vuotta sitten.

"En kysy teidän papereitanne", Daughtry jatkoi. "Pyydän vain täyden käteisen maksun joka kuun ensimmäisenä päivänä, kuusikymmentä dollaria kullassa…"

"Kasoittain sitä on, kultaa, kultaa ja vielä parempaa kuin kulta, tynnyreissä ja arkuissa, sylen syvällä hiekassa", vakuutti Vanha Merikarhu hänelle hyväntahtoisesti hohottaen. "Kuninkaita, ruhtinaita, suurvaltoja … sitä olemme kaikki tyynni, pienimmästä suurimpaan. Ja paljon enemmän vielä, herrani, paljon enemmän. Minä tunnen leveysasteen ja pituusasteen ja meidän salamerkkimme alhaalta matalikolta aina Leijonanpäähän saakka — minä yksin ne tunnen. Minä ainoa, joka vielä olen elossa siitä komeasta, hurjasta ryövärijoukosta…"

"Tahdotteko allekirjoittaa sopimuksen näillä ehdoilla?" kysyi juutalainen keskeyttäen ukon loruilun.

"Mistä satamasta aloitatte matkan?" kysyi Daughtry.

"San Franciscosta."

"Silloin allekirjoitan San Franciscossa."

Juutalainen, kapteeni ja farmari nyökkäsivät.

"Mutta meidän täytyy ensin sopia vielä muutamista seikoista", Daughtry jatkoi. "Ensiksikin täytyy minun saada kuusi pulloani päivittäin. Olen tottunut siihen ja olen jo liian vanha muuttaakseni tapojani."

"Paloviinaa varmaankin", ivaili juutalainen.

"Ei, vaan olutta, hyvää englantilaista olutta. Meidän täytyy etukäteen sopia siitä, että riittävä varasto otetaan mukaan, miten pitkiä matkoja tehnemmekin."

"Eikö mitään muuta?" kysyi kapteeni.

"Kyllä, herra kapteeni", vastasi Daughtry, "minulla on koira, jonka täytyy päästä mukaan".

"Eikö muuta? — Ehkä vaimo ja lapsetkin?" tiedusteli farmari.

"Ei vaimoa eikä lapsia, herra. Mutta minulla on mustaihoinen palvelija, erinomainen poika, ja hänet minun täytyy saada ottaa mukaani. Hän saa ottaa pestin kymmenellä dollarilla kuussa, jos hän kaiken aikansa tekee työtä teille. Mutta jos hän tekee työtä minullekin, annan hänen ottaa pestin kahdella ja puolella dollarilla."

"Kahdeksantoista päivää isossa veneessä", alkoi Vanha Merikarhu hoilata Daughtryn hämmästykseksi. "Kahdeksantoista päivää isossa veneessä, kahdeksantoista päivää helvetin pätsissä."

"Tuhat tulimmaista", sanoi Daughtry. "Tuo vanha herra voi säikyttää ihmisen puolikuoliaaksi. Siinä tarvitaan paljon olutta."

"Kylläpä hovimestareilla on nykyään suuret vaatimukset", virkkoi vehnäfarmari ollenkaan välittämättä vanhuksesta, joka yhä puhui ison veneen kuumuudesta.

"Entä ellemme katso voivamme ottaa palvelukseen hovimestaria, jolla on sellaiset vaatimukset?" juutalainen kysyi kuivaten kauluksensa sisäpuolta kirjavalla silkkinenäliinalla.

"Silloin ette saa milloinkaan tietää, kuinka erinomaisen hovimestarin olette menettäneet, hyvät herrat", vastasi Daughtry huolettomasti.

"Luulenpa Sydneyn satamissa olevan tarjolla monta muutakin hovimestaria", pisti kapteeni väliin. "Ja muistan hyvin vielä ajan, jolloin pestasin niitä ruokapalkalla, niitä kun oli kuin hietaa meressä."

"Paljon kiitoksia, herra hovimestari, siitä, että olette kunnioittanut meitä käynnillänne", alkoi juutalainen ivailla. "Valitamme, ettemme voi täyttää toivomuksianne."

"Ja minä näin sen vajonneena hiekkaan, sylen syvälle hiekkaan tuntemattomalla korallisaarella, missä mangrovepuut ja kookospalmut kasvavat ja maa kohoaa merestä Leijonanpäätä kohti."

"Pitäkää suunne kiinni", kivahti vehnäfarmari kiukustuneena — ei vanhukselle, vaan juutalaiselle ja kapteenille. "Kuka vastaa tästä retkestä? Eikö tässä minulla ole muka mitään sanottavaa? Eikö kukaan kysy minun mielipidettäni? Tämä hovimestari miellyttää minua. Minusta tuntuu, että hän on oikea mies. Onhan hän kohtelias merimiehen tapaan, ja luulen, että hän osaa totella vastaansanomatta. Tyhmä hän ei myöskään ole, kaukana siitä."

"Siinä se nikara juuri onkin, Grimshaw", vastasi juutalainen lepytellen. "Tässä epätavallisessa yrityksessämme meillä varmaankin olisi enemmän hyötyä tyhmemmästä hovimestarista. Ja sitten pyytäisin teitä olemaan niin erinomaisen hyväntahtoinen ja muistamaan, ettette ole tähän yritykseen käyttänyt penniäkään enempää kuin minä."

"Kuinka te kaikki kolme suoriutuisitte, ellei teillä olisi minua ja minun suurta meritottumustani", kapteeni kysyi harmistuneena. "Puhumattakaan kiinnityksestä minun talooni, sievimpään ja parhaiten tuottavaan vuokrataloon, mitä San Franciscossa on maanjäristyksestä saakka ollut."

"Mutta kuka tämän kaiken maksaa? Kysyn teiltä kaikilta." Vehnäfarmari kumartui eteenpäin kämmenet polvia vasten painettuina, niin että pitkät sormet ulottuivat puolisääreen — siltä Daughtrysta ainakin näytti. — "Te, kapteeni Doane, ette saa enää lainatuksi penniäkään kiinteimistöjänne vastaan. Mutta minun maani kasvaa yhä vehnää ja tuottaa käyttövaroja. Ja te, Simon Nishikanta, ette panisi penniäkään lisää tähän yritykseen, vaikka teidän koronkiskomisenne kukoistaa kuten ennenkin ja te saatte, Herra ties, kuinka monta prosenttia juopuneilta merimiehiltä. Te vain annatte koko retkikunnan istua tässä rotanreiässä ja odottaa, että minun taloudenhoitajani toimittaisi lisää vehnärahoja. No niin, minä ajattelen, että me otamme tämän hovimestarin ja annamme hänelle ne kuusikymmentä kuussa ja kaiken muun, mitä hän pyytää, tai minä jätän teidät tähän paikkaan ja matkustan ensimmäisessä höyrylaivassa San Franciscoon."

Hän ponnahti pystyyn koko pituuteensa, ja Daughtry katsahti vaistomaisesti, eikö miehen pää kolahtaisi kattoon.

"Olen kyllästynyt teihin, jokikiseen, totisesti olenkin", jatkoi vehnäfarmari. "Tarttukaa kiinni nyt! Niin, tarttukaamme kiinni nyt! Minun rahani ovat tulossa. Ne ovat täällä jo huomenna. Laittautukaamme lopultakin lähtökuntoon pestaamalla hovimestari, joka on todella hovimestari. Minusta on samantekevää, vaikka hänellä olisi kaksikin perhettä mukanaan."

"Olette ehkä oikeassa, Grimshaw", sanoi Simon Nishikanta tyynnytellen. "Tämä yritys saa pian meidät kaikki hermostumaan. Saatte antaa anteeksi, että pillastuin. Tietysti otamme tämän hovimestarin, jos te tahdotte. Luulin vain, että hän oli teistä liian koppava."

Hän kääntyi Daughtryyn.

"Tietysti on sitä parempi, kuta vähemmän meistä maissa puhutaan."

"Hyvä on, herrat. Voin kyllä pitää suuni kiinni, mutta voin myös sanoa teille, että teistä on jo liikkeellä perin kummallisia juttuja."

"Meidän retkemme tarkoituksestako?" kysäisi juutalainen.

Daughtry nyökkäsi.

"Ja senkö tähden te haluatte olla mukana?" oli seuraava yhtä nopea kysymys.

Daughtry pudisti päätään.

"Niin kauan kuin annatte minulle päivittäisen olutannokseni, en välitä teidän aarteenetsimestänne. Sitäpaitsi se ei ole uutta minulle. Etelämerellä aivan vilisee aarteen etsijöitä." Daughtry olisi melkein voinut vannoa, että Vanhan Merikarhun silmät välähtivät levottomasti univerhonsa takana. "Ja minun täytyy myöntää, hyvät herrat", hän jatkoi huolettomasti, sanoen nyt sellaista, mitä ei olisi suinkaan sanonut, ellei olisi ollut melkein varma siitä, että Vanha Merikarhu oli levoton, "että Etelämeri on täpö täynnä tuntemattomia aarteita. Siellä on kookospalmuja, miljoonien puntien arvoisia, vain odottamassa sitä onnenpoikaa, joka sattuu ne löytämään."

Nyt Daughtry olisi voinut vannoa nähneensä helpotuksen ilmeen vilahtavan Vanhan Merikarhun silmissä, jotka jälleen kävivät unista sameiksi.

"Mutta minua eivät aarteet ollenkaan huvita", Daughtry jatkoi. "Minua huvittaa vain olut. Minun puolestani saatte rauhassa metsästää aarteitanne vaikka tuomiopäivään asti, kunhan minä vain saan kuusi pulloani joka päivä. Mutta sen sanon teille etukäteen: jos olut rupeaa ehtymään, alkavat teidän yrityksenne minua huvittaa. Selvä peli, se on tunnussanani!"

"Onko tarkoituksenne, että annamme teille oluen kaupanpäällisiksi?" kysyi Simon Nishikanta.

Daughtry tuskin uskoi korviaan. Juuri nyt, kun juutalainen hieroi sovintoa vehnäfarmarin kanssa, jolta odotettiin rahoja, oli tilaisuutta käytettävä.

"Kyllä, hyvä herra, se kuuluu ehtoihini. Mihin aikaan voitte huomenna tulla laatimaan sopimusta merimiestaloon?"

"Tynnyreitä ja arkkuja, tynnyreitä ja arkkuja, hirmuiset joukot, sylen syvällä hiekassa", hoilasi Vanha Merikarhu.

"Te olette vähän löylynlyömiä kaikki", sanoi Daughtry irvistäen. "Mutta se ei liikuta minua, niin kauan kuin annatte minulle olueni, maksatte säännöllisesti joka kuukauden ensimmäisenä ja teette lopputilin San Franciscossa. Kunhan te vain täytätte sopimuksenne, matkustan teidän kanssanne vaikka helvettiin ja sieltä takaisin ja katselen kaikessa rauhassa, kuinka te hikoilette saadaksenne tynnyrit ja arkut ylös hiekasta. Lähden halusta teidän matkaanne, jos vain järjestätte asiat niin, että voin olla tyytyväinen."

Simon Nishikanta katsoi ympärilleen. Grimshaw ja kapteeni Doane nyökkäsivät.

"Kello kolme huomenna iltapäivällä merimiestalossa", sanoi juutalainen. "Milloin ryhdytte toimeenne?"

"Milloin lähdette, sir?" vastasi Daughtry kysymyksellä.

"Olemme valmiit varhain ylihuomisaamuna."

"Silloin tulen laivalle ja ryhdyn toimeeni jo huomisiltana."

Ja noustessaan kajuutan portaita Daughtry kuuli Vanhan Merikarhun hoilottavan: "Kahdeksantoista päivää isossa veneessä, kahdeksantoista päivää tulisessa helvetin pätsissä…"

10.

Miksi lähti Makambosta samaa tietä kuin oli sinne tullutkin: ikkuna-aukon kautta. Sekin tapahtui öiseen aikaan, ja Kwaquen kädet olivat jälleen sitä vastaanottamassa. Välikannelta Daughtry oli laskenut spitaalisen palvelijansa odottavaan veneeseen.

Laskeutuessaan alas kannelta Daughtry kohtasi kapteeni Duncanin, joka katsoi parhaaksi varoittaa häntä:

"Ei mitään kieroilua Killiin nähden, hovimestari. Sen täytyy seurata meitä takaisin Tulagiin."

"Aivan niin, herra kapteeni", hovimestari vastasi, "minä olen sulkenut sen hyttiini ollakseni siitä varma. Tahtooko kapteeni nähdä sen?"

Kehoitus oli niin tahallisen suora ja avomielinen, että se herätti epäluuloja kapteenissa. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että vanha koiravaras oli jo ehkä piilottanut Killin jonnekin maihin.

"Kyllä, käväisen sitä mielelläni katsomassa", kapteeni Duncan vastasi.

Hän hämmästyi kovin, kun hovimestarin hyttiin astuessaan näki Miksin nousevan lattialta, missä se oli nukkunut keräksi kiertyneenä. Mutta vielä enemmän hän olisi hämmästynyt, jos hän hytistä lähdettyään olisi voinut suljetun oven läpi nähdä, mitä siellä sisällä kohta tapahtui. Avoimesta ikkuna-aukosta Daughtry antoi keskeytymättömänä virtana valua alas kaiken, mitä huoneessa oli. Sinne katosivat kaikki hänen tavaransa, yksinpä kilpikonnankuoret ja valokuvat seiniltä. Miksi, jonka oli käsketty olla hiljaa, meni viimeisenä. Sitten oli jäljellä vain merimiehen arkku ja kaksi matkakoria, jotka eivät mahtuneet aukosta, mutta ne olivat tyhjiä.

Kun Daughtry hetkisen kuluttua kulki välikantta ja pysähtyi laskusillan luona juttelemaan tullivahtimestarin ja aliperämiehen kanssa, ei kapteeni Duncan voinut aavistaakaan näkevänsä hovimestariaan viimeistä kertaa. Kapteeni näki hänen menevän tyhjin käsin laivasta ja kävelevän pitkin rantasiltaa sähkölamppujen valossa, eikä hänellä ollut koiraa kintereillään.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen kun kapteeni Duncan oli viimeisen kerran nähnyt hovimestarinsa leveän selän, Daughtry istui soutuveneessä kaikkine tavaroineen matkalla Jackson-lahteen. Hän istui kumartuneena Miksin puoleen ja hyväili sitä, sillä välin kun Kwaque, joka hyrisi ilosta saadessaan näin seurata niitä, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa, pisti vielä kerran kätensä ohuen takkinsa sivutaskuun todetakseen, ettei ollut unohtanut rakasta huuliharppuaan.

Dag Daughtry sai maksaa kelpo hinnan Miksistä. Hän muun muassa ei ollut tahtonut herättää epäluuloja pyytämällä palkkaansa Burns Philp -yhtiöltä. Hän uhrasi ne kaksikymmentä puntaa, jotka hän oli saava, ja se oli juuri se summa, minkä hän Tulagista lähtöiltana oli arvioinut saavansa myydessään Miksin. Hän oli varastanut koiran myydäkseen sen. Nyt hän maksoi siitä juuri sen summan, mikä häntä oli viekoitellut.

Sillä totta on, että, kuten joku on sanonut, hevonen raa'istaa raa'an ja jalostaa jalon ihmisen. Samoin koira. Miksi oli saattanut Dag Daughtryn varastamaan pelkästä rahanhimosta. Miksin jalostava vaikutus oli saanut aikaan, että hän nyt luopui rahanhimosta kiintymyksensä tähden, jolle minkäänlainen hinta ei olisi ollut liian suuri. Ja veneen liukuessa tyynessä satamassa tähtien valossa Dag Daughtry olisi pannut vaikka henkensä alttiiksi saadakseen edelleen pitää koiran, jonka aluksi oli aikonut vaihtaa muutamaan olutpullotusinaan.

Pienen höyrylaivan kuljettamana Mary Turner lähti merelle kohta päivän noustua, ja Daughtry, Kwaque ja Miksi sanoivat ainiaaksi hyvästi Sydneyn satamalle.

"Vielä kerran vanhat silmäni ovat saaneet nähdä tämän kauniin sataman", soperteli Vanha Merikarhu seisten ja katsellen heidän vieressään, eikä Daughtrylta jäänyt huomaamatta, että vehnäfarmari ja panttilainaaja heristivät korviaan ja vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. "Oli vuosi '52, juuri tällainen päivä kuin nyt, ja kaikki joivat ja lauloivat kannella, kun lähdimme Sydneystä Wide Awakella. Kaunis laiva, erittäin hieno ja kaunis laiva. Komea miehistö, kaikki nuoria, jokikinen meistä, keulassa ja perässä, ei kukaan ollut yli neljänkymmenen. Iloinen, hurja miehistö. Kapteeni oli vanhanpuoleinen herrasmies — kahdenkymmenenkahdeksanvuotias, kolmas perämies oli kahdeksantoista, poskillaan sametinpehmoista untuvaa, johon partaveitsi ei vielä ollut koskenut. Hänkin kuoli isossa veneessä. Ja kapteeni veti viimeisen henkäyksensä palmujen alla nimettömällä saarella ruskeiden tyttöjen itkiessä ympärillä ja leyhytellessä ilmaa hänen sairaisiin keuhkoihinsa."

Dag Daughtry ei kuullut enempää, sillä hän meni alas ryhtyäkseen hoitamaan uusia tehtäviään. Mutta pannessaan puhtaita lakanoita vuoteisiin ja valvoessaan Kwaquea, joka ponnisteli lattioiden kauan laiminlyödyssä puhdistustyössä, hän pudisti päätään ja mutisi itsekseen: "Ukko on ovela lurjus. Ovela lurjus. Eivät kaikki ole hulluja, jotka siltä näyttävät."

Mary Turner oli siromuotoinen siksi, että se oli rakennettu hylkeenpyyntilaivaksi, ja samasta syystä se oli tilava. Perässä, missä oli tilaa kahdelletoista, nukkui vain kahdeksan skandinavialaista merimiestä. Viidessä kajuuttahytissä asuivat nuo kolme aarteenetsijää, Vanha Merikarhu ja perämies — viimeksimainittu oli kookas, hyväntahtoinen suomalainen, ja häntä puhuteltiin herra Jacksoniksi, koska toverit eivät osanneet ääntää nimeä, minkä hän oli kirjoittanut laivakirjaan.

Sitten oli vielä välikannen kanssi, aivan kajuutan edessä, vahvalla laipiolla siitä erotettuna. Sinne johtivat portaat välikannelta. Tällä kannella, puolikannen ja kanssinportaiden välillä, oli laivakeittiö. Välikannen kanssissa, joka oli paljon tilavampi kuin kajuutta, oli kuusi isoa makuusijaa, joista jokainen oli kaksi kertaa niin leveä kuin perässä olevat makuusijat, aivan kanssin korkuinen ja esiripulla varustettu.

"Komea sänkykamari vai mitä, Kwaque?" Daughtry puheli seitsentoistavuotiaalle ruskeaihoiselle papualaiselleen, jonka kasvot olivat kuin satavuotiaan ukon, jalat kuin elävän luurangon ja vatsa kuin vanhan japanilaisen nyrkkeilijän. "No, Kwaque! Mitäs pidät tästä!"

Kwaque oli liian häikäistynyt voidakseen puhua ja mulkoili vain silmillään.

"Pitääkö te tästä kojusta?" kysyi kokki, pieni, vanha kiinalainen, hovimestarilta nöyrän innokkaasti tarjoten kädenelein omaa makuusijaansa valkoisen miehen käytettäväksi.

Daughtry pudisti päätään. Hän oli aikoja sitten oppinut, että oli edullista olla hyvissä väleissä laivakokkien kanssa, koska oli tunnettua, että nämä voivat äkkiä tulla hulluiksi ja vähimmästäkin syystä raadella ja lyödä teurastusveitsellä ja lihakirveellä. Sitäpaitsi kanssin toisella puolella oli yhtä hyvä makuusija. Vasemmalla laidalla olevan makuusijan, mikä oli kiinalaisen makuusijan vieressä, siitä perään päin, Daughtry antoi Kwaquelle.

Kaikki kolme oikealla puolella olevaa makuusijaa otti hän itseään ja Miksiä varten. Sen, mikä oli perän puolella lähinnä hänen omaansa, hän nimitti "Killin paikaksi" ja kehotti Kwaquea ja kokkia muistamaan sen. Daughtrysta tuntui, että kokki, jonka nimen hän kiireessä oli kuullut Ah Moyksi, ei ollut oikein tyytyväinen järjestelyyn, mutta se saattoi Daughtryn vain ohimennen ihmettelemään kiinalaista, joka voi pahastua siitä, että koiran annettiin nukkua samassa huoneessa kuin hän.

Kun Daughtry puolentoista tunnin kuluttua palasi saatuaan kajuutan kuntoon ja antoi Kwaquen avata olutpullon, hän huomasi, että Ah Moy oli muuttanut tavaransa ylähangan puolen kolmannelle makuusijalle. Näin hän tuli Daughtryn ja Miksin naapuriksi, Kwaquen saadessa yksin pitää puolen kanssia, Daughtryn uteliaisuus kasvoi.

"Mikä sillä kiinalaisella on?" hän kysyi Kwaquelta. "Kiinalainen ei näy pitävän siitä, että sinä olet samalla puolella kuin hän. Miksi? Tosiaankin, se kiinalainen harmittaa minua kovasti."

"Se kiinalainen luulla minu kai-kai hän", laski Kwaque leikkiä, mikä oli hänelle hyvin harvinaista.

"Hyvä on. Otamme selvän tästä. Muuta minun makuusijalleni, minä muutan kiinalaisen sijalle."

Kun se oli tehty ja Kwaque ja Miksi ja Ah Moy olivat saaneet haltuunsa alahangan puolen ja Daughtry yksin ylähangan, Daughtry palasi kannelle hoitamaan tehtäviään. Uudelleen palattuaan hän huomasi Ah Moyn muuttaneen takaisin ylähangan puolelle, tällä kertaa perimmäiselle makuusijalle. "Se miekkonen näyttää rakastuneen minuun", hovimestari hymyili itsekseen.

Mutta hän ei voinut vieläkään käsittää, miksi kiinalainen ei tahtonut majailla samalla puolella kuin Kwaque.

"Minu muuttaa", selitti pikku kokki Daughtryn häneltä suoraan kysyessä. Hän näytti halukkaalta lepyttämään hovimestaria ja olemaan tämän mieliksi. "Aina niin, muuttaa. Aina muuttaa. Ymmärtääkö?"

Daughtry ei ymmärtänyt, vaan pudisti päätään, eivätkä Ah Moyn vinot silmät ilmaisseet miten levottomasti ja pelokkaasti hän salaa katseli Kwaquen vasemman käden sormia, jotka aina olivat koukussa, ja hänen silmienvälistä otsanahkaansa, missä iho näytti olevan hiukan tummempaa ja hiukan paksumpaa kuin muualla ja missä ilmeni ensimmäiset oireet niihin kolmeen poikittaiseen poimuun, jotka jo tekivät hänet leijonan näköiseksi — "leijonanaamastahan" spitaalin erikoistuntijat puhuvat.

Väliin, juotuaan viisi pulloa päivittäisestä olutannoksestaan, Daughtry leikillään vaihtoi makuusijaa Kwaquen kanssa. Myös Ah Moy muutti silloin makuusijaa, mutta Daughtry ei huomannut, että hän ei milloinkaan muuttanut sellaiselle makuulavalle, missä Kwaque oli nukkunut. Eikä hän huomannut sitäkään, että vasta sitten, kun Kwaque oli nukkunut jokaisella kuudella makuusijalla, Ah Moy laati itselleen purjekankaasta riippumaton, ripusti sen kattoon ja sai vihdoin rauhassa pitää ilmavan makuupaikkansa.

Daughtry unohti pian kaiken, lukien sen kiinalaisten tunnetun omituisuuden laskuun. Mutta hän huomasi, ettei Kwaque saanut milloinkaan mennä keittiöön. Hän teki toisenkin havainnon, minkä ilmaisi seuraavalla tavalla: "Enpä ole eläessäni nähnyt toista noin siistiä kiinalaista. Pitää puhtaana keittiön, puhtaana kanssin ja kaiken, mihin ryhtyy. Aina hän on pesemässä astioita kiehuvan kuumalla vedellä, milloin hän vain ei pese itseään tai tamineitaan ja makuuvaatteitaan. Luulenpa hänen keittävän lakanansakin kerran viikossa."

Hovimestarilla oli muuta ajateltavaa. Paljon aikaa vei tutustuminen kajuutan viiteen mieheen ja koko tilanteen arvioiminen sekä kunkin suhteen määritteleminen niin hyvin toinen toiseensa kuin tilanteeseen. Sitten oli vielä saatava selko Mary Turnerin suunnasta. Ei ole ainoatakaan vanhaa merimiestä, joka ei haluaisi tietää, mihin suuntaan hänen laivansa on menossa ja mihin satamaan ensi kerran poiketaan.

"Kuljemme varmasti hiukan Uuden Seelannin pohjoispuolitse", Daughtry päätteli kaikessa hiljaisuudessa kurkistettuaan ainakin sata kertaa kompassikoppiin. Mutta se oli ainoa tieto laivan suunnasta, minkä hän saattoi varastaa itselleen, sillä kapteeni Doane teki itse havaintonsa ilman perämiehen apua ja säilytti aina merikorttinsa ja päiväkirjansa lukon takana. Kajuutassa sattui kiivaita väittelyitä, jolloin sanat pituusaste ja leveysaste lentelivät edestakaisin, sen Daughtry tiesi. Mutta enempää hän ei saanut tietää, koska hänelle heti alussa huomautettiin, ettei hän sellaisten neuvottelujen aikana saanut olla kajuutassa. Hän oli kuitenkin ennättänyt havaita, että nämä neuvottelut olivat oikeita taisteluita, joissa herrat Doane, Nishikanta ja Grimshaw riitelivät ja iskivät nyrkkiä pöytään toisilleen, milloin eivät kärsivällisesti ja kohteliaasti kysyneet neuvoa Vanhalta Merikarhulta.

"Hän antaa niiden tanssia pillinsä mukaan", huomasi hovimestari pian, mutta kuinka hän koettikin, hän ei saanut Vanhaa Merikarhua tanssimaan hänen pillinsä mukaan.

Charles Stough Greenleaf oli Vanhan Merikarhun nimi. Sen Daughtry sai häneltä urkituksi, mutta muuta hän ei sitten saanutkaan hänestä irti lukuunottamatta vanhaa lorua isosta veneestä ja aarteesta sylen syvällä hiekassa.

"Osa meistä pelaa korkeata peliä ja osa kulkee ja ihmettelee peliä", ajatteli hovimestari eräänä päivänä. "Ja minä tiedän, että olen katsojana mielenkiintoisessa pelissä. Kuta enemmän sitä näen, sitä enemmän sitä ihailen."

Vanha Merikarhu vastasi hovimestarin katseeseen uneksivalla, tylsällä katseella, joka ei mitään nähnyt.

"Wide Awakessa kaikki hovimestarit olivat nuoria, aivan poikasia", hän mutisi.

"Aivan niin, sir", Daughtry vastasi kohteliaasti, "päättäen kaikesta, mitä sanotte, Wide Awake oli kaikkine poikineen erinomainen alus. Aivan toista kuin tämä narrijoukko meidän ruuhessamme. Mutta epäilenpä kovin, pystyvätkö nuo pojat pelaamaan sellaista peliä kuin täällä nyt pelataan. Ihmettelen, kuinka hienosti sitä pelataan."

"Sanonpa teille jotakin", virkkoi Vanha Merikarhu niin avomielisen näköisenä, että Daughtry pakostakin heristi korviaan. "Ei ainoakaan Wide Awaken hovimestareista osannut sekoittaa totia niin kuin minä tahdon ja niin kuin juuri te teette. Emme tunteneet cocktailia siihen aikaan, mutta meillä oli sherryä ja 'karvasta'. Ja hyvä ruokaryyppy myös, aivan erinomainen ruokaryyppy."

"Sanonpa teille vielä toisenkin seikan", jatkoi hän, juuri kun olisi luullut hänen lopettaneen, ja ennätti parahiksi ennen Daughtrya, joka aikoi kolmatta kertaa ryhtyä urkkimaan ilmi Mary Turnerin retken oikeata merkitystä ja Vanhan Merikarhun osuutta siinä. "Kohta kello lyö viisi, ja haluaisin saada lasin teidän erinomaista sekoitustanne, ennenkuin menen syömään päivällistä."

Tämän kohtauksen jälkeen Daughtry kävi entistä epäluuloisemmaksi Vanhaa Merikarhua kohtaan. Mutta sitä mukaan kuin päivät kuluivat, hän tuli yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Charles Stough Greenleaf oli vanha hupsu mies, joka todella uskoi, että jossakin Etelämeren kolkassa oli aarteita haudattuna.

Kerran kiillottaessaan kanssin portaitten käsinojaa Daughtry kuuli vanhuksen juttelevan Grimshaw'n ja juutalaisen kanssa kauheasta arvestaan ja menetetyistä sormistaan. Miehet olivat kestinneet häntä ylimääräisillä ryypyillä saadakseen hänet puhumaan sivu suunsa.

"Se oli veneessä", inisi vanha ääni niin kovasti, että se kuului portaille saakka. "Se oli yhdestoista päivä kapinan puhkeamisesta. Me, päällystö, pidimme puoliamme heitä vastaan. Oli villiä sekasotkua. Olimme aivan nälkiintyneitä, mutta jano oli pahin. Vedestä se alkoi. Sillä, nähkääs, meidän oli tapana nuolla kaste airoista, laidoista, tuhdoista ja sisälaudoituksesta, ja jokaisella oli oma erikoinen alueensa tässä kasteen nuolemisessa. Niin kuului esimerkiksi ruorin tanko ja pää ja puolet kajuutan ylähangan laudoituksesta toisen perämiehen osuuteen. Jokainen olimme niin kunniallisia, ettemme kajonneet siihen. Kolmas perämies oli kahdeksantoistavuotias poika, kunnollinen, kelpo poika. Hänelle kuului toinen puoli laudoituksesta ylähangan puolella. He vetivät siihen viivan osoittamaan rajaa, ja kun he imivät yön aikana tulleet kastehiukkaset, ei kummankaan mieleen pälkähtänytkään mennä rajan yli. He olivat aivan liian kunniallisia.

"Mutta miehistö — siitä ei puhettakaan. He riitelivät kastealoista, ja eräänä yönä iskettiin muuatta puukolla, kun hän oli varastanut. Mutta sinä yönä, jolloin toivoin hiukan enemmän kastetta lankeavan minun alueelleni, kuulin jonkun kasteennuolijan ryömivän ylähangan laidalla, joka oli minun paikkojani, tuhdon peräpuolella, aivan lähellä perälautaa. Se katkaisi tuskallisen uneni kristallikirkkaista lähteistä ja tulvivista virroista, ja aloin kuunnella miehen liikehtimistä, sillä otaksuin hänen varastelevan omaisuuttani.

"Hän tuli yhä lähemmäksi minun alueeni rajaa, ja kuulin hänen hiljaa ähkivän ja vaikeroivan, kun hän nuoli kosteata puuta. Oli aivan kuin olisi kuullut eläimen jyrsivän ruokaa yöllä lähenemistään läheten.

"Minulla sattui olemaan soutajan jalkatuki kädessäni — kerätäkseni siitäkin vähäiset kastepisarat. En tiennyt, kuka se oli. Mutta kun hän tuli rajaviivan yli ja voihki ja sadatteli nuollessaan minun kallisarvoisia kastepisaroitani — löin. Jalkatuki sattui häntä keskelle nenää — se oli puosmanni — ja niin alkoi kapina. Puosun puukko viilsi naarmun kasvoihini ja sieppasi sormeni. Kolmas perämies, tuo poikanen, taisteli urheasti vieressäni ja pelasti minut, niin että yhdessä, juuri ennenkuin pyörryin, viskasimme puosun ruumiin yli laidan."

Kajuutasta kuului askeleita, ja Daughtry ryhtyi jälleen kiillottamistyöhönsä, jonka hän oli hetkeksi unohtanut. Siinä messinkitankoa hangatessaan hän ajatteli itsekseen: "Onpa tuo äijä tosiaankin ollut kuumassa liemessä. Kaikkea sitä voi tapahtuakin."