ALKULAUSE (continued 3)

Daughtry luuli toisen muuttumattoman enkelinilmeen takana huomaavansa heltymätöntä julmuutta, joka oli suorastaan helvetillistä, koska se oli tietoista ja hillittyä. — Daughtry ei näin eritellyt havaintoaan. Se oli hänessä vain tunne, eivätkä tunteet tarvitse sanoja ilmetäkseen ja vaikuttaakseen.

"Tässä lähellä on pankki, joka on auki koko yön", toinen jatkoi. "Voimme mennä sinne, minä kirjoitan maksuosoituksen, ja puolen tunnin kuluttua teillä on rahat käsissänne."

Daughtry pudisti päätään.

"Sitä ei kannata ajatella edes liikevoiton vuoksi", hän sanoi. "Kuulkaahan. Tuo koira ansaitsee kaksikymmentä dollaria illassa. Sanokaamme, että se työskentelee kaksikymmentäviisi päivää kuukaudessa. Se tekee viisisataa kuukaudessa ja kuusituhatta vuodessa. Jos nyt puhumme viidestä prosentista, koska se on helppo laskea, se on sadankahdenkymmenentuhannen dollarin suuruisen pääoman korko. Olettakaamme, että minulla on menoja kaksikymmentä tuhatta dollaria. Silloin koira on sadantuhannen arvoinen. Tai jos nyt, anteliaita ollaksemme, panemme summan kahtia, se on kuitenkin viidenkymmenentuhannen koira. Ja te tarjoatte siitä tuhat dollaria."

"Luulette varmaan, että se on ikuinen kuin maapalanen", virkkoi Del Mar ja hymyili.

Daughtrylla oli heti vastaus valmiina.

"Olettakaamme, että se tekee työtä kuusi vuotta — se on kolmekymmentä tuhatta. Vuoden työ oli kuusi tuhatta. Ja te tarjoatte minulle yhden tuhannen kuudentuhannen sijasta. Se yritys ei kannata — minulle … eikä koiralle. Muutoin, kun se ei enää voi työskennellä eikä ole sentinkään arvoinen, se on minulle kokonaisen miljoonan arvoinen, ja jos joku tarjoisi minulle siitä miljoonan, pyytäisin vielä enemmän."

19.

"Vielä tavataan", sanoi Harry Del Mar Daughtrylle heidän keskusteltuaan jo neljännen kerran Miksin kaupasta.

Mutta siinä Harry Del Mar erehtyi. Hän ei tavannut Daughtrya enää milloinkaan, sillä Daughtry ennätti sitä ennen tavata tohtori Emoryn.

Kwaque oli alkanut käydä yhä levottomammaksi öisin kainalopaiseensa takia, ja Daughtry heräsi hänen valituksiinsa. Muutaman tällaisen levottoman yön jälkeen Daughtry päätti toimittaa Kwaquen lääkärin hoitoon. Sentähden hän eräänä aamuna otti pojan mukaansa ja saapui klo 11 tohtori Emoryn täpötäyteen odotushuoneeseen.

"Eiköhän hänellä vain liene syöpä, herra tohtori", sanoi Daughtry Kwaquen riisuessa paitaa päältään. "Hän ei ole milloinkaan vaikeroinut eikä valittanut, sehän ei ole mustaihoisten tapa. En huomannut mitään, ennenkuin hän alkoi heittelehtiä vuoteessaan ja voihkia unissaan. No, miksi sitä sanotte? Onko se syöpää, vai mitä?"

Mutta Walter Merrit Emoryn tarkat silmät olivat huomanneet Kwaquen vasemman käden koukistuneet sormet. Hänellä ei ollut ainoastaan tarkat silmät, vaan oli myös "spitaalisilmät". Ollessaan nuorena vapaaehtoisena Filippiineillä sotilaslääkärin apulaisena hän oli tehnyt huomioita niin monesta spitaalitapauksesta, että hän voi, paitsi aivan taudin alkuasteilla, tuntea sen kohta ensimmäisellä silmäyksellä. Koukistuneista sormista — hermohajaannuksen synnyttämä lamautumisilmiö — siirtyi hänen katseensa ryppyiseen leijonanotsaan — sekin lamautumisilmiö — ja siitä edelleen oikeassa kainalossa olevaan paiseeseen, ja hänen aivoissaan syntyi heti taudinmääritys: tuberkuloottinen ilmiö.

Ja samassa hetkessä hänen päässään välähti kaksi ajatusta. Toinen niistä oli: Milloin ja missä ikinä näetkin spitaalisen, etsi heti toista. Toinen ajatus kohdistui hänen haluamaansa Daughtryn irlantilaiseen terrieriin, Daughtryn, jonka kanssa Kwaque oli niin kauan elänyt yhdessä. Tässä Walter Merrit Emory lopetti nopean tarkastelunsa. Hän ei tiennyt, minkä verran hovimestari tunsi spitaalia vai tunsiko hän sitä ollenkaan, eikä hän halunnut herättää tämän epäluuloa.

Hän veti aivan kuin sattumalta kellonsa esille nähdäkseen ajan kulun, kääntyi sitten Daughtryyn päin ja sanoi hänelle:

"Hänen verenkiertonsa on häiriintynyt. Hän on aivan näännyksissä. Hän ei ole tottunut sellaiseen elintapaan, mitä hän viime aikoina on viettänyt, eikä myöskään eurooppalaiseen ravintoon. Varmuudeksi tutkin vielä, olisiko se syöpää, mutta ei ole kovin todennäköistä, että se sitä on."

Tämän sanottuaan hän vaikeni hetkiseksi ja katsahti Daughtryn otsaan, silmien väliin, juuri niiden yläpuolelle. Se riitti. Hänen "spitaalisilmänsä" huomasi kohta spitaalin aiheuttaman "leijonamerkin".

"Te olette itsekin aivan lamassa", tohtori jatkoi rauhallisesti. "Lyön vetoa, ettette tunne voivanne oikein hyvin. Vai kuinka?"

"Enpä juuri voi kehua", myönteli Daughtry. "Minun täytynee lähteä jälleen merille ja kuumiin seutuihin ajaakseni luuvalon ruumiistani."

"Missä teillä on paise?" tohtori kysyi hajamielisesti ja oli lähemmin tutkivinaan Kwaquen sairautta. Daughtry ojensi vasemman kätensä ja osoitti sairasta kohtaa. Walter Merrit Emory katsoi sitä näköjään välinpitämättömänä alasluotujen silmäluomiensa alta. Hän näki, että pikkusormi oli koukussa ja hiukan ajettunut ja että nahka siinä oli ohutta, sileää ja melkein kiiltävää. Kääntyessään katsomaan Kwaquea hän silmäsi ohimennen leijonaryppyjä Daughtryn otsassa.

"Luuvalo on yhä suuri salaisuus", tohtori Emory virkkoi kääntyen jälleen Daughtryn puoleen, aivan kuin se ajatus olisi juuri silloin juolahtanut hänen mieleensä. "Se on melkein joka yksilössä erilainen, niin monta muunnosta sitä on! — Tuntuuko sormi kankealta?"

Daughtry liikutti vaivalloisesti pikkusormeaan.

"Tuntuu, tohtori, se ei ole yhtä notkea kuin ennen."

"Vai niin", Walter Merrit Emory virkkoi karskisti. "Olkaa hyvä ja istuutukaa tuohon tuoliin. Minä en ehkä voi hoitaa teitä, mutta voin ainakin neuvoa teille sopivimman oleskelupaikan, mikä sairaus teillä sitten lieneekin. — Neiti Judson!"

Sillä välin kun nuori sairaanhoitajattaren pukuun pukeutunut nainen auttoi Dag Daughtryn emaljoituun leikkaustuoliin asettaen hänet puoleksi makaavaan asentoon, tohtori Emory kastoi sormensa väkevimpään antiseptiseen liuokseen, mitä hänellä oli, ja sitä tehdessään hän näki ilmielävänä mielessään pörröisen irlantilaisen terrierin, joka teki temppuja merimieskapakoissa ja totteli Kill-nimeä.

"Teillä on luuvaloa muuallakin kuin pikkusormessa", tohtori sanoi Daughtrylle. "Lyön vetoa, että teidän otsassanne on myös sairas paikka. Pyydän teidän hetkisen olemaan liikkumatta. Antakaa minulle merkki, jos tekee kipeätä. Istukaa muuten aivan hiljaa, tahdon vain tutkia, olenko oikein ymmärtänyt taudin. — Kas niin, liikahtakaa heti kun jotakin tunnette. Luuvalolla on kummallisia oikkuja. — Katsokaas tänne, neiti Judson, luulenpa, ettette tunne tätä luuvalon muotoa. Katsokaa. Hän ei tunne mitään. Hän luulee, etten ole vielä alkanutkaan."

Puhuessaan tohtori Emory teki sellaista, mistä Dag Daughtrylla ei ollut aavistustakaan ja minkä Kwaque luuli näkevänsä unissaan, niin epätodelliselta ja mahdottomalta se hänestä tuntui. Tohtori tutki paksulla neulalla hovimestarin poikittaisten otsaryppyjen mustaa kohtaa. Hän ei koetellut sitä ainoastaan pinnalta. Hän pisti neulan viistoon nahan alle ja työnsi sen niin syvälle, että se upposi kokonaan tunnottomiin lihasosiin. Kwaque katseli silmät hämmästyksestä selällään, kun hänen herransa ei liikahtanutkaan eikä siis tuntenut mitään.

"Miksi ette jo aloita", kysyi Dag Daughtry kärsimättömästi. "Eihän teidän pitänyt tutkia minun luuvaloani, vaan papualaispojan paisetta."

"Te tarvitsette myös hoitoa", vastasi tohtori Emory. "Luuvalo on sangen ikävä juttu. Se ei saa käydä kroonilliseksi. Määrään teille hoitotavan. Nouskaa nyt tuolista, niin katson teidän mustaa palvelijaanne."

Ennenkuin Kwaque ennätti istuutua tuoliin, tohtori levitti sen yli verhon, joka tuoksui palaneelle. Juuri kun hänen piti ryhtyä tutkimaan Kwaquea, hän katsahti kelloonsa, ikäänkuin olisi muistanut jotakin. Nähdessään, paljonko kello oli, hän säpsähti ja katsoi moittivasti apulaiseensa.

"Neiti Judson", hän sanoi kylmän ankarasti, "olette unohtanut velvollisuutenne. Kello on kahtakymmentä vailla kaksitoista, ja te tiedätte, että minun oli määrä täsmälleen puoli kaksitoista neuvotella tohtori Hadleyn kanssa. Tiedättehän, kuinka ärtyisä hän on."

Neiti Judson painoi päänsä alas katuvan ja nöyrän näköisenä, ikäänkuin olisi tiennyt, mistä oli kysymys, vaikka hän, joka muutoin tunsi hyvin herransa asiat, nyt vasta sai kuulla, että tämän olisi pitänyt tavata tohtori Hadley kello puoli kaksitoista.

"Tohtori Hadley asuu eteisen toisella puolen", tohtori Emory selitti Daughtrylle. "En viivy viittä minuuttiakaan. Olemme eri mieltä eräästä sairaustapauksesta. Hän pitää sitä uusivana umpisuolentulehduksena ja tahtoo ryhtyä leikkaukseen. Minusta se on pyorrhé, joka suusta on siirtynyt vatsaan, ja sentähden olenkin ehdottanut suun emeettistä hoitoa vatsahäiriöiden parantamiseksi. Te ette tietysti tätä ymmärrä, mutta asia on nyt niin, että olen saanut tohtori Hadleyn kutsumaan tänne tohtori Granvillen, joka on pyorrhén erikoistuntija. Ja nyt he ovat molemmat odottaneet minua jo kymmenen minuuttia. Minun täytyy juosta sinne."

"Palaan viiden minuutin kuluttua", hän huusi sulkiessaan eteisen oven. "Neiti Judson, olkaa hyvä ja pyytäkää potilaita odottamaan hetkinen."

Hän astui tohtori Hadleyn vastaanottohuoneeseen, vaikkei siellä ollutkaan sairasta häntä odottamassa. Sensijaan hän käytti puhelinta keskustellen ensin terveydenhoidontarkastajan, sitten poliisimestarin kanssa. Molemmat sattuivat olemaan virastossaan, tohtori puhutteli heitä tuttavallisesti etunimeltä ja jutteli innokkaasti heidän kanssaan.

Palatessaan omaan vastaanottohuoneeseensa tohtori Emory näytti hyvin tyytyväiseltä.

"Olin aivan oikeassa", hän vakuutti neiti Judsonille kohdistaen samalla iloisen avomielisenä sanansa myös Daughtrylle. "Tohtori Granville asettui minun puolelleni. Selvä pyorrhé tietenkin. Ei tule siis leikkausta. Parastaikaa hoitavat siellä potilaan kurkkua emetiinilla. Hauska on olla oikeassa. Olen ansainnut sauhut. Häiritseekö se teitä, herra Daughtry?"

Hovimestarin nyökäyttäessä päätään tohtori Emory sytytti paksun havannasikarin ja jatkoi äänekästä puheluaan uskotellusta voitostaan. Puhuessaan hän nojautui taaksepäin tuolissaan — aivan sattumalta — ja antoi, muka epähuomiossa, sikarin tulipään koskettaa Kwaquen koukistunutta sormea. Salainen viittaus neiti Judsonille, joka yksin huomasi tapahtuman, valmisti tätä siihen, mitä oli tulossa.

"Tiedättekö mitä, herra Daughtry", jatkoi Walter Merrit Emory innostuneesti, vangiten hovimestarin katseen omallaan ja palava sikari koko ajan painettuna Kwaquen sormea vasten. "Kuta vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tulen vakuuttuneeksi siitä, että aivan liian usein ryhdytään tarpeettomiin ja liian aikaisiin leikkauksiin."

Tuli jäyti hiljalleen lihaa, ja Kwaquen sormenpäästä alkoi kohota ohut savukiemura, joka oli erivärinen kuin sikarinsavu.

"Ajatelkaamme vaikka tohtori Hadleyn potilasta. En ole pelastanut häntä ainoastaan vaarallisesta leikkauksesta, vaan myös sairaalamaksuista. En ota häneltä mitään maksua siitä, mitä olen tehnyt. Hadleyn lasku ei myöskään voi olla kovin suuri. Tohtori Granville tulee hoitamaan hänen pyorrhénsa emetiinilla vaivaisen viidenkymmenen dollarin maksusta. Siis paitsi kuolemanvaarasta olen pelastanut tuon miehen maksamasta ainakin tuhat dollaria kirurgille, sairaalaan ja hoitajille."

Hänen näin jutellessaan ja pitäessään koko ajan Daughtryn katseen itseensä kiinnitettynä huoneessa alkoi tuntua palaneen lihan käryä. Tohtori Emory veti käryä halukkaasti sieraimiinsa. Neiti Judson tunsi sen myös, mutta häntä oli varoitettu, eikä hän ollut mitään huomaavinaan. Ei hänen myöskään tarvinnut katsoa, olivatko sikari ja sormi vielä kosketuksissa, hänen nenänsä sanoi, että niin oli.

"Mikä täällä palaa?" Daughtry kysäisi äkkiä silmäillen ympärilleen ja vetäen käryä nenäänsä.

"Väärennetty sikari", tohtori Emory virkkoi, joka viimeinkin oli loitontanut sikarinsa Kwaquen sormesta ja tutki sitä nyt tyytymättömän näköisenä. Hän lähensi sitä nenäänsä ja irvisti. "En tahdo väittää, että se on suorastaan kaalinlehteä. Sanon vain, että se on jotakin, mitä en tunne ja mistä en liioin välitä ottaa selkoa. Se on inhottavaa. Noin ne lähettävät kauppaan uuden ja hyvän sikarilajin ja valmistavat sen aluksi parhaasta tupakasta, mutta kun sitten sen maine yleisön kesken on vakiintunut, alkavatkin valmistaa sitä huonommasta tupakasta luottaen sen varmaan menekkiin. Mutta minua ne eivät enää petä. Valitsen toisen sikarilajin jo tänään."

Hän heitti sikarin sylkilaatikkoon. Ja Kwaque, joka istui kummallisimmassa tuolissa, missä koskaan oli istunut, eikä huomannut, että hänen sormenpäähänsä oli palanut syvä reikä, ihmetteli vain, milloin tohtori lakkaisi juttelemasta ja katsoisi paisetta, jota niin pakotti kainalossa.

Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Dag Daughtry joutui petetyksi. Se oli auttamaton häviö. Vapaa elämä lainehtivalla merellä ja keinuvalla laivankannella pasaatituulien tanterilla, huoleton kulku satamasta toiseen päättyi häneltä Walter Merrit Emoryn vastaanottohuoneeseen neiti Judsonin ihmetellen katsellessa, kuinka ihmisen liha voi palaa ja hiiltyä uhrin itsensä siitä mitään tietämättä.

Tohtori Emory jatkoi yhä juttelemistaan koettaen uutta sikaria. Välittämättä vähääkään siitä, että odotushuone oli täynnä potilaita, hän piti hyvin pitkän, vilkkaan ja mielenkiintoisen esitelmän sikareista ja tupakkakasvista, sen viljelyksestä ja jalostuksesta niissä onnellisissa maissa, missä tupakka kasvaa.

"Mitä tuohon paiseeseen tulee", hän sanoi lopultakin ryhtyen ohimennen tutkimaan Kwaquen sairautta, "voin jo kohta sairaan ulkonäöstä päättää, että se ei ole syöpä eikä edes paise. Tahtoisin sanoa…"

Naputus eteisen yksityisovelle sai hänet hypähtämään pystyyn innolla, jota hän ei koettanutkaan salata. Sisään astui kaksi poliisia, poliisiupseeri ja siviilipukuinen, poskipartainen herrasmies, jolla oli neilikka napinlävessä.

"Hyvää huomenta, tohtori Masters", tervehti Emory siviilipukuista; toisille hän sanoi: "Päivää, komisario… Päivää Tim… Päivää, Johnson. — Milloin teidät on siirretty kiinalaiskorttelista?"

Sitten hän lopetti keskeytetyn lauseensa tarkkaavasti katsellen Kwaquen sormea:

"Tahtoisin sanoa, että se on kaunein bacillus lepraen aiheuttama mätähaava, mitä lääkärillä milloinkaan on ollut kunnia näyttää San Franciscon terveydenhoitolautakunnan esimiehelle."

"Spitaali!" huudahti tohtori Masters.

Kaikki säpsähtivät kuullessaan tämän sanan. Komisario ja molemmat poliisit vetäytyivät kauemmas Kwaquesta, neiti Judson painoi, huutoaan pidättäen, kätensä sydäntään vasten, ja Dag Daughtry kysyi järkyttyneenä, mutta yhä epäillen:

"Mitä te nyt uskottelette meille, tohtori?"

"Seisokaa hiljaa paikoillanne. Älkää liikkuko", sanoi Walter Merrit Emory käskevästi Daughtrylle. "Olkaa hyvä ja katsokaa tänne", hän sanoi sitten muille painaen palavan sikarinsa Daughtryn otsassa olevaan tummaan pilkkuun. "Älkää liikkuko", hän sanoi Daughtrylle. "Odottakaa hetkinen. En ole vielä valmis."

Ja Daughtryn odottaessa hämmästyneenä, levottomana ja ihmetellen, miksei tohtori jatkanut, hehkuva sikarinkärki poltti hänen nahkaansa ja lihaansa, kunnes kaikki huomasivat sekä käryn että savun.

Päästäen äänekkään riemunaurun tohtori Emory peräytyi askeleen taaksepäin.

"No tehkää nyt mitä aioitte", mumisi Daughtry, sillä tapausten vyöry oli ollut liian nopea ja liian salaperäinen, jotta hän olisi siitä mitään käsittänyt. "Ja kun olette lopettanut, pyydän teitä selittämään, mitä sanoitte spitaalista ja tuosta pojasta. Hän on minun palvelijani, ettekä te voi uskotella mitään sellaista hänelle … tai minulle."

"Hyvät herrat, olette nähneet kylliksi", lausui tohtori Emory. "Kaksi aivan varmaa tapausta, isäntä ja palvelija, palvelijan sairaus pitemmälle kehittynyt, taudin molemmat ilmiöt selvästi esiintyvinä, isännällä ainoastaan kuoleentumisilmiö huomattavissa — hänellä on sairas kohta myös pikkusormessaan. — Viekää pois heidät! Mutta kehotan teitä, tohtori Masters, heidän jäljestään perusteellisesti puhdistuttamaan sairasvaunut."

"Mutta kuulkaahan nyt…", aloitti Daughtry kiihtyneenä.

Tohtori Emory katsahti varoittavasti tohtori Mastersiin, ja tohtori Masters katsoi arvokkaasti komisarioon, joka vuorostaan katsoi käskevästi molempiin poliiseihinsa. Mutta nämä eivät käyneet Daughtryn kimppuun. Sensijaan he vetäytyivät yhä kauemmaksi hänestä, vetivät esiin pamppunsa ja tuijottivat häneen äreän näköisinä. Poliisien menettely vaikutti Daughtryyn vakuuttavammin kuin mitkään todistelut. Aivan selvästi näitä pelotti koskea häneen. Kun hän astui askeleen eteenpäin, he ojensivat patukkansa häntä kohti pysyttääkseen hänet kauempana itsestään.

"Älkää tulko lähemmäksi", varoitti toinen miehistä heiluttaen patukkaansa aivan kuin olisi tahtonut halkaista hänen kallonsa. "Pysykää paikoillanne, kunnes määrätään, mitä teidän on tehtävä."

"Vetäkää paita päällenne ja asettukaa tuonne isäntänne viereen", komensi tohtori Emory Kwaquea ponnautettuaan tuolin istuimen pystyyn niin nopeasti, että poika lensi suin päin lattialle.

"Mutta mitä ihmettä tämä oikeastaan on…?" aloitti Daughtry. Hänen entinen ystävänsä ei ollut kuulevinaan, vaan jutteli sensijaan tohtori Mastersille:

"Spitaalisairaala on ollut tyhjänä siitä saakka kun se japanilainen kuoli. Tiedän hyvin, kuinka pelkureita kaikki teidän apulaisenne ovat, ja neuvoisin teitä sen vuoksi nukuttamaan molemmat, jotta huoneet saadaan rauhassa desinfioida, ennenkuin heidät lasketaan sisään."

"Jumalan tähden", pyyteli Daughtry. Hän oli kadottanut kaiken vastustushalunsa; ajatus että oli joutunut tuon kamalan taudin uhriksi oli hänet kokonaan lamauttanut. Hän kosketti etusormellaan tunnotonta otsaansa, haistoi sormea ja tunsi palaneen lihan käryn. — "Älkää pitäkö sellaista kiirettä, Jumalan tähden… Jos olen saanut sairauden, ei sille tietenkään mitään mahda. Mutta voinen kuitenkin vaatia, että minua kohdellaan kuin ihmistä ainakin. Antakaa minulle kaksi tuntia aikaa lähteäkseni kaupungista. Ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa olen jo maasta. Menen merille."

"Ja olette vaarana yleiselle turvallisuudelle, missä sitten lienettekin", keskeytti hänet tohtori Masters, joka oli jo näkevinään edessään paksulla painetun palstan iltalehdessä, missä hänet oli kuvattu San Franciscon Pyhäksi Yrjöksi, joka miekka kädessä seisoi kansan ja spitaalin lohikäärmeen välillä.

"Viekää heidät pois", sanoi Walter Merrit Emory karttaen Daughtryn katsetta.

"Valmiit! Mars!…" komensi komisario.

Poliisit lähenivät Daughtrya ja Kwaquea patukat pystyssä.

"Pysykää loitompana ja alkakaa kävellä siitä…", murisi toinen poliiseista. "Ja tehkää niinkuin käsketään tai halkaisemme teiltä kallot. Ulos paikalla. Ulos ovesta. Käskekää tuon neekerin pysyä vieressänne."

"Tohtori, ettekö voi kuunnella minua hetkisen?" rukoili Daughtry Emorya.

"Nyt ei ole aikaa puhella", oli vastaus. "Nyt täytyy saada teidät pois täältä mahdollisimman pian. — Tohtori Masters, älkää unohtako puhdistuttaa sairasvaunuja näiden jäljestä."

Kulkue läksi liikkeelle, terveydenhoitotohtori ja poliisikomisario etunenässä ja molemmat poliisit kohotettuine patukkoineen jälkijoukkona.

Ovessa Daughtry vielä kääntyi, vaikka oli vaarassa saada patukasta päähänsä.

"Tohtori, minun koirani, tiedättehän."

"Se lähetetään teille", vastasi tohtori Emory nopeasti. "Mikä on osoitteenne?"

"Huone 87, Cloy Street, Bowheadin matkustajakoti, tunnette paikan, käynti kulmasta, Bowheadin kahvilan vierestä. — Lähettäkää koira minulle, mitä sitten minulle tehnettekin — teettehän sen?"

"Totta kai", sanoi tohtori Emory. "Teillä on myös papukaija?"

"Onhan se — Cocky! Lähettäkää molemmat, olkaa hyvä."

"Kyllä se tohtori Emory on taitava", jutteli neiti Judson syödessään samana iltana päivällistä Pyhän Joosefin sairaalan nuoren alilääkärin kanssa. "Ei ole kumma, että hän ansaitsee niin hyvin! Ajattele! Kaksi inhottavaa spitaalitautista tänään vastaanotolla! Toinen oli mustaihoinen. Ja tohtori huomasi heti, mikä heitä vaivasi. Hän vasta on taitava. Tietäisitpä, mitä hän teki sikarillaan. Kuinka ovela hän osasi olla. Ensin hän antoi merkin minulle. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tekeillä. Hän otti sikarinsa ja…"

20.

Koira samoin kuin hevonenkin tekee pahan ihmisen entistä pahemmaksi. Walter Merrit Emory ei ollut hyvä ihminen, ja toivo saada Miksi haltuunsa pahensi häntä. Ellei Miksiä olisi ollut, hän olisi menetellyt aivan toisin. Hän olisi kohdellut Daughtrya kuin valkoista ainakin — kuten Daughtry sanoi. Hän olisi ilmaissut sairauden Daughtrylle ja auttanut häntä sitten matkustamaan Etelämerelle tai Japaniin tai johonkin muuhun maahan, missä spitaalisia ei eristetä. Tämä ei olisi ollut väärin niitä maita kohtaan, koska niiden tavat kerran ovat sellaiset, ja Daughtry ja Kwaque olisivat pelastuneet joutumasta San Franciscon helvetilliseen spitaalisairaalaan, jonne hän nyt pahuudessaan tuomitsi heidät koko iäkseen.

Jos vielä ottaa huomioon, mitä tulivat maksamaan aseistetut vahdit, jotka öin päivin, vuodet läpeensä vartioivat spitaalisairaalaa, niin ymmärtää, että Walter Merrit Emory olisi voinut säästää San Franciscon veroamaksavilta kansalaisilta monen tuhannen dollarin menot. Ja niillä dollareilla olisi voitu laajentaa ylen ahtaita kouluhuoneistoja, hankkia köyhille lapsille maitoa tai puistoja perustamalla saada raittiimpaa ilmaa köyhien tukahduttaviin kortteleihin. Mutta jos Walter Merrit Emory olisi ajatellut näin epäitsekkäästi, eivät ainoastaan Daughtry ja Kwaque olisi matkustaneet kauas merten taa, vaan myös Miksi olisi seurannut heitä.

Milloinkaan lääkäri ei liene nopeammin tarkastanut sellaista joukkoa odottavia potilaita kuin tohtori Emory, kun ovi oli sulkeutunut poliisien jälkeen, jotka kulkivat jälkijoukkona Daughtrya vietäessä. Ja ennenkuin meni nauttimaan myöhäistä välipalaansa, tohtori Emory ajoi autollaan Barbary Coastiin ja Bowheadin matkustajakotiin. Matkalla hänen oli onnistunut saada eräs etsivä mukaansa. Se olikin välttämätöntä, sillä emäntä ei vähällä suostunut luovuttamaan asukkaansa koiraa. Mutta hän tunsi liian hyvin herra Millikenin, ja hän alistui lakiin, jota etsivät edusti ja jota herkkäuskoinen emäntä ei ollenkaan tuntenut.

Kun Miksi talutusköydessä lähti huoneesta, kuului valittava ääni ikkunalaudalta, missä pieni lumivalkea papukaija istui.

"Cocky", se huusi. "Cocky."

Walter Merrit Emory katsoi taakseen ja epäröi vain hetkisen. "Lähetämme jonkun myöhemmin noutamaan linnun", hän sanoi emännälle, joka yhä heikosti vastusteli saattaessaan heitä alas portaita eikä huomannut, että etsivä oli huolimattomuudessaan unohtanut sulkea Daughtryn huoneen oven.

Mutta Walter Merrit Emory ei ollut ainoa huono ihminen, jonka halu omistaa Miksi teki entistään huonommaksi. Istuen Indoch Yacht klubissa syvässä nahkaisessa nojatuolissa, jalat toisessa syvässä nahkaisessa nojatuolissa, Harry del Mar sulatti unisena välipalaansa, joka samalla oli ollut aamiainen, ja silmäili ensimmäisiä iltalehtiä. Hänen katseensa pysähtyi viiden rivin pituisen uutisen yläpuolella olevaan lihavaan otsakekirjoitukseen. Jalat lennähtivät hetkessä alas tuolilta, hän hypähti pystyyn. Sitten hän jälleen yhtäkkiä istuutui, painoi sähkökelloa ja klubin tarjoilijaa odotellessaan luki uudelleen otsakkeen ja nuo viisi riviä.

Kiitäessään autolla Barbary Coastiin Harry del Mar näki kultaisia näkyjä. Hän näki keltaisia kahdenkymmenen dollarin kolikoita, keltaisia seteleitä Yhdysvaltojen setelipainosta, pankkikirjoja ja komeita kuponkeja, jotka tarvitsi vain leikata irti — ja tämän kaiken takana väikkyi pörröinen irlantilainen terrieri istuen kabarettilavalla kirkkaan sähkölamppukehän keskellä, suu avoinna, kuono katsomoa kohden suunnattuna ja lauloi, lauloi yhtämittaa niinkuin ei ainoakaan koira vielä ole laulanut.

Cocky huomasi ensimmäisenä, että ovi oli raollaan; se katsoi sitä ja mietti — mikäli voi käyttää sanaa "mietti" linnun sielun liikkeistä. Salaperäisellä tavalla sen tajunta ottaa vastaan uuden vaikutteen, ja se valmistautuu toimimaan tai on toimimatta, riippuen siitä, mihin suuntaan uusi vaikute sitä johtaa… Ihmiset tekevät aivan samoin, ja toiset sanovat sitä "tahdon vapaudeksi". — Tuijottaen avoimeen oveen Cocky oli juuri ratkaisemaisillaan, pitikö sen vai eikö pitänyt lähemmin tarkastaa tuota suureen avaraan maailmaan johtavaa rakoa. Tämä tarkastelu sitten ratkaisi, uskaltaisiko se yrittää ulos tuosta raosta vai eikö. Mutta ennen ratkaisua sen silmät kohtasivat parin toisia silmiä, jotka katsoivat sisään.

Ne silmät olivat julmat, vihreänkeltaiset, ja silmäterät vuoroin laajenivat, vuoroin äkkiä supistuivat siirtyessään valosta varjoon huonetta tarkastellen. Cocky käsitti ensimmäisessä silmänräpäyksessä vaaran, joka uhkasi väkivaltaisella kuolemalla. Mutta Cocky ei tehnyt mitään. Pelko ei ahdistanut sen sydäntä. Liikkumattomana se istui tuijottaen toisella silmällään laihaa villikissaa, jonka pää oli tullut oven aukkoon äkkiä kuin ilmestys.

Silmät harhailivat valppaina ympäri huonetta, sysimustat poikittaiset silmäterät noiden kummallisten, vihreänkeltaisten opaalien keskellä laajenivat ja supistuivat nopeasti ja varovaisesti. Ne pysähtyivät Cockyyn. Samassa silmänräpäyksessä näkyi, miten kissa jännitti ruumiinsa, ja jäykistyi siihen asentoon. Melkein huomaamatta silmiin tuli vaaniva ilme, joka muistutti sfinksin jäykkää tuijotusta yli polttavan kuuman, ikuisen erämaahiekan. Oli aivan kuin silmät olisivat tuijottaneet siten vuosisatoja ja vuosituhansia.

Cocky jähmettyi myös. Se ei vetänyt kalvoa silmän eteen, joka oli näkyvissä sen sivulle kääntyneessä päässä, eikä se hillitön pelko, joka sen oli vallannut, saanut ainoaakaan höyhentä vavahtamaan. Molemmat olennot tuijottivat kivettyneinä toisiinsa, kuten tuijottavat toisiinsa metsästäjä ja saalis, ryöväri ja uhri.

Tuijottamista kesti monta pitkää minuuttia, kunnes pää äkkiä katosi oven raosta. Jos lintu osaisi huoata, olisi Cocky huokaissut. Mutta se ei hievahtanutkaan, se kuunteli, kuinka hitaat, laahustavat ihmisen askeleet kulkivat ohi ja häipyivät eteiseen.

Kului useita minuutteja, ja näky ilmestyi jälleen yhtä odottamattomana — mutta ei enää vain pää, vaan koko kulmikas ruumis, joka solui huoneeseen ja asettui lepäämään keskelle lattiaa. Silmät tuijottivat Cockyyn, ja koko muu ruumis oli hiljaa, paitsi pitkä häntä, joka liikehti puolelta toiselle nykivin, vihaisin, yksitoikkoisin ottein.

Siirtämättä katsettaan Cockysta kissa lähestyi hitaasti, kunnes pysähtyi vajaan kuuden jalan päähän. Häntä heilui edestakaisin, silmät loistivat kuin jalokivet voimakkaassa päivänvalossa, joka tuli sisään vastassa olevasta ikkunasta, ja poikittaiset silmäterät supistuivat tuskin näkyviksi mustiksi viiruiksi.

Ja Cocky, joka ei voinut käsittää kuolemaa yhtä selvästi kuin ihminen, oli kuitenkin tietoinen siitä, että kaiken loppu oli kauhistavan lähellä. Nähdessään kissan kyyristyvän hyppäämään tuo pieni rohkea olento ilmaisi luonnollisen pelkonsa.

"Cocky, Cocky", se huusi valittaen sokeille ja kuuroille seinille.

Se oli sen hätähuuto koko maailmalle, sen kaikille voimille ja esineille ja kaksijalkaisille ihmisolennoille, mutta erikoisesti hovimestarille ja Kwaquelle ja Miksille. Huudon sisällys oli: "Täällä on Cocky. Minä olen hyvin pieni ja hyvin hento, ja tuo peto tahtoo hävittää minut, mutta minä rakastan valoisaa, iloista maailmaa, ja minä tahdon elää ja jatkaa elämääni valossa ja ilossa, ja minä olen niin kovin pieni, minä olen pieni, hyvä olento, jolla on hyvä pieni sydän, en kykene taistelemaan tuon ison, pörröisen, nälkäisen olennon kanssa, joka tahtoo syödä minut, ja minä tahdon apua, apua, apua. Minä olen Cocky. Jokainen minut tuntee. Minä olen Cocky."

Tämä ja paljon muuta sisältyi huutoon: "Cocky, Cocky!"

Mutta vastausta ei tullut, ei sokeilta seiniltä, ei eteisestä eikä koko maailmasta, ja kun tämä kauhun hetki oli ohi, oli Cocky jälleen sama urhea pieni olento kuin ennenkin. Se istui liikkumattomana ikkunalaudalla pää sivulle käännettynä ja katseli toisella silmällään koko sukunsa ikuista vihollista, joka oli siinä lattialla, niin pelottavan lähellä.

Äänen ihmisääntä muistuttava sointu oli saanut villikissan hämmästymään, se viivytti hyppäystään, luimisti korviaan ja painautui lähemmäksi lattiaa.

Seuraavan hiljaisuuden aikana sininen kärpänen piti kovaäänistä pörinäänsä viereisen ikkunan ruudulla. Silloin tällöin kuului heikko helähdys lasista ilmaisten, että kärpästäkin runteli kohtalon kovuus: se puski turhaan tuohon petolliseen lasiseinään päästäkseen valoisaan maailmaan, joka loisteli niin lähellä.

Villikissakin oli saanut kokea elämän kovuutta. Sitä kalvoi nälkä, ja nälkä kuivatti sen laihat nisät, joiden olisi pitänyt täyttyä seitsemälle pienelle marisevalle olennolle, jotka olivat täydelleen sen omia kuvia, paitsi että silmät eivät vielä olleet auki ja että ne olivat niin hullunkurisen honteloita yrittäessään seista rennoilla, ohuilla jaloillaan. Kipu nisissä ja vaiston ääni sai kissan muistamaan penikoitaan; se näki ne kuin näyssä, sen aivojen hieno koneisto loihti ne esiin, se oli näkevinään ne rikkinäisen kellarinluukun läpi, pimeässä roskaloukossa portaitten alla, jonne se oli ryöminyt ja synnyttänyt penikkansa.

Tämä näky ja jäytävä nälkä kiihottivat sitä uudelleen, se jännitti ruumiinsa ja mittasi välimatkan hyökätäkseen. Mutta Cocky oli jälleen oma itsensä.

"Piru vieköön! Piru vieköön!" se kirkui niin kimeästi ja sotaisesti kuin vain osasi vimmoissaan pörhistellen alhaalla olevalle villikissalle, niin että tämä hämmästyneenä perääntyi ja painautui lattiaan luimistaen korviaan ja pieksäen hännällään. Se käänteli päätään joka suunnalle, sen katse tunkeutui pimeimpiinkin soppiin keksiäkseen ihmisen, jonka ääni oli noin huutanut.

Villikissa teki näin, vaikka sen aistit sanoivatkin sille, että ääni oli tullut pienestä linnusta, joka istui ikkunalaudalla.

Kärpänen kopsahteli jälleen vankilansa näkymätöntä seinää vasten. Villikissa valmistautui, teki äkkiä päätöksensä ja hyppäsi — siihen missä Cocky oli istunut silmänräpäystä varhemmin. Cocky oli nopeasti väistynyt syrjään. Mutta juuri kun lintu väisti ja kissa hyppäsi ikkunalle, lennähti kissan käpälä hiukan sivulle, Cocky kimposi ilmaan ja räpytteli siipiään, jotka olivat niin tottumattomat lentämään. Villikissa nousi takajaloilleen ja tähtäsi etukäpälällään iskun ylöspäin niinkuin lapsi tavoittelee lakkiinsa perhosta. Mutta kissan käpälässä oli voimaa, ja sen kynnet kaartuivat kuin koukut.

Isku sattui, pienen lentokoneen koneisto häiriintyi ja särkyi. Cocky putosi lattialle, valkeita höyheniä satoi sen päälle, ne putoilivat hitaasti kuin lumihiukkaset. Villikissa lensi kuin nuoli sen kimppuun. Joitakin valkeita höytyviä sattui sen selkään, niin että se vavahti, mutta se painoi kyntensä vielä syvempään samalla nopeasti silmäten ympäri huonetta todetakseen, ettei minkäänlaista vaaraa ollut uhkaamassa.

21.

Harry del Mar löysi ainoastaan muutamia valkeita höyheniä Dag Daughtryn huoneen lattialta, ja emännältä hän sai kuulla, miten Miksin oli käynyt. Harry del Mar palasi nopeasti autoonsa, otti selon tohtori Emoryn asunnosta ja totesi, että Miksi oli teljetty erääseen vajaan takapihalle. Sitten hän osti matkalipun höyrylaiva Umatillaan, jonka piti päivän koitteessa lähteä Seattleen ja Puget Soundiin. Sitten hän sääli kokoon tavaransa ja maksoi laskunsa.

Sillävälin sattui seuraava keskustelu Walter Merrit Emoryn vastaanottohuoneessa.

"Mies huutaa itsensä kuoliaaksi", intti tohtori Masters. "Poliisien täytyi lyödä häntä patukoillaan ambulanssivaunussa. Hän raivosi. Hän tahtoi saada koiransa. Tämä ei käy päinsä. Tämä on liian raakaa. Ette voi noin vain varastaa hänen koiraansa. Hän nostaa hirveän melun sanomalehdissä."

"Huh", vastasi Walter Merrit Emory, "haluaisin nähdä sen sanomalehtimiehen, jolla on kyllin otsaa mennä puhuttelemaan miestä spitaalisairaalaan. Ja tahtoisin nähdä sen toimittajan, joka ei anna heti polttaa spitaalisairaalasta tullutta kirjettä (jos se nyt vahdeista huolimatta olisi saatu lähetetyksi) heti, kun hän huomaa, mistä se on lähetetty. Olkaa rauhassa, tohtori. Sanomalehdet eivät hiisku tästä asiasta mitään."

"Mutta spitaali! Yleinen turvallisuus! Onhan koira ollut herransa luona! Se voi levittää tartuntaa."

"Siirtyminen on tässä parempi ja tieteellisempi sana, tohtori", virkkoi Walter Merrit Emory rikkiviisaan näköisenä.

"No vaikkapa siirtyminen sitten", keskeytti tohtori Masters. "Yleisöä täytyy ajatella. Yleisö ei saa joutua tartunnan vaaraan."

"Puhumme tästä siirtymisestä", oikaisi toinen rauhallisesti.

"Sanokaa sitä miksi tahdotte. Yleisö —"

"Lorua", virkkoi Walter Merrit Emory. "Siitä, mitä ette tiedä spitaalista ja mitä koko terveydenhoitolautakunta ei siitä tiedä, voitaisiin kirjoittaa useampia kirjoja kuin erikoistutkijat jo ovat sairaudesta kirjoittaneet. He ovat yrittäneet istuttaa eläimiin ihmisspitaalia, ja niitä yrityksiä he saavat jatkaa ikuisesti. Hevosilla, kaniineilla, rotilla, aaseilla, apinoilla, hiirillä ja koirilla he ovat kokeilleet — he ovat uudistaneet kokeensa kymmenentuhatta kertaa ja satatuhatta kertaa — eivätkä ole milloinkaan onnistuneet. Heidän ei ole vielä kertaakaan onnistunut siirtää sitä ihmisestä eläimeen. Kas … sallikaa minun näyttää teille."

Ja Walter Merrit Emory alkoi poimia esiin mestareitaan kirjahyllyltä.

"Merkillistä, kovin mielenkiintoista", virkahti tohtori Masters silloin tällöin selaillessaan kirjoja toisen taitavasti ohjatessa. "En voinut aavistaakaan … on hämmästyttävää, kuinka paljon työtä he ovat tehneet…"

"Mutta", hän sanoi lopuksi, "on aivan turhaa koettaa saada maallikoita uskomaan sitä, mitä teidän hyllyillänne on. En — minä en voi saada ympäristöäni siitä vakuutetuksi. En tahdo sitä edes koettaa. Lisäksi mies on jo tuomittu elinkautiseen vankeuteen spitaalisairaalassa. Te tiedätte, miten kurja paikka se on. Hän pitää koirasta. Hän on suunniltaan ikävästä. Antakaa se hänelle takaisin. Sanon teille vielä kerran, että tekonne on halpamainen, väärä ja julma, enkä minä mene siitä vastuuseen."

"Kyllä te sen teette", vakuutti Walter Merrit Emory kylmästi. "Ja sanonpa teille, minkä tähden."

Hän sanoi sen. Hän sanoi asioita, joita ei lääkärin milloinkaan pitäisi sanoa toiselle, mutta joita politiikko vallan hyvin voi sanoa ja on usein sanonutkin toiselle poliitikolle — asioita, joista täytyy vaieta, ellei muun vuoksi, niin ainakin siksi, että ne ovat aivan liian nöyryyttäviä tavalliselle amerikkalaiselle porvarille: kulissientakaisia salaisuuksia, kunnanvaltuustojen salaisia suhteita, joita tavallinen amerikkalainen porvari niin mielellään luulottelee hallitsevansa kuninkaallisen rajattomalla äänioikeudellaan; asioita, jotka väliin, hyvin harvoin, vilahtavat esiin valiokuntien lausunnoissa samassa taas kadotakseen.

Walter Merrit Emory sai tahtonsa läpi Miksiin nähden, vei vaimonsa päivällisille hienoon ravintolaan ja sieltä varieteehen voittoaan juhlimaan; tuli kotiin yhden aikana yöllä, meni yöpuvussaan viimeisen kerran katsahtamaan Miksiä ja huomasi, että se oli — poissa.

Kuten kaikki Amerikan tarttuvatautisten sairaalat San Francisconkin spitaalisairaala sijaitsi hyvin synkällä, autiolla ja arvottomalla alueella kaukana kaupungin ulkopuolella. Sillä ei ollut mitään suojaa Tyynellemerelle päin, ja kylmät tuulet ulvoivat ja sakeat sumupilvet kiirivät synkkinä hietakumpujen yllä. Huviretkeilijät eivät milloinkaan käyneet siellä, eivätkä pikkupojatkaan menneet sinne linnunpesiä etsimään tai leikkimään intiaanisotiaan. Ainoat vieraat, jotka sinne eksyivät, olivat itsemurhaajat, jotka elämäänsä väsyneinä etsivät kaikkein synkimmän seudun sanoakseen tälle maailmalle jäähyväiset. Ja sellaisten jäähyväisten jälkeen he eivät tietystikään uudistaneet vierailuaan.

Näköala ikkunoista ei ollut mieltä ilahduttava. Neljännesmailin matkalla molempiin suuntiin Dag Daughtry näki vain vartiokojuja korkeiden hietakumpujen välisessä alangossa ja aseistettuja vahteja, jotka mieluummin surmasivat pakenevan sairaan kuin kävivät häneen käsiksi eivätkä ainakaan ruvenneet houkuttelemaan häntä palaamaan takaisin sairaalaan.

Ruttotalon toisella puolen oli puita. Kuumepuita ne olivat, mutta eivät suinkaan niin kuninkaallisen komeita kuin niiden veljet luonnontilassa. Tahallisesti huonosti istutettuja ja tahallisesti huonosti hoidettuja ja lisäksi luonnon vihamielisten voimien tuivertamia ne olivat. Ne olivat kuin lauma kurjia raajarikkoja ja ojentelivat ryhmyisiä, kitukasvuisia oksiaan aivankuin olisivat vääntelehtineet kuolinkamppailussa. Ne olivat vain pensaan korkuisia ja käyttivät suurimman osan niukasta ravinnostaan juuriinsa, jotka laajensivat laajentamistaan lonkeroverkkoaan merenrannan hietikkoon pysyäkseen pystyssä ainaisessa myrskyssä.

Daughtry ja Kwaque eivät saaneet ulottaa kävelyretkiään edes vartiokojuille saakka. Rajaviiva oli sata metriä sisempänä. Sinne vartijat tulivat tuoden ruokatavaroita, lääkkeitä ja kirjoitettuja lääkärin ohjeita ja poistuivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleet. Siellä oli myös musta taulu, jolle Daughtryn oli käsketty liidulla kirjoittaa toiveensa ja tarpeensa niin isoin kirjaimin, että ne voi matkan päästä lukea. Ja tälle taululle hän kirjoitti monena päivänä — ei oluenpyyntöjä, vaikka totutut kuusi litraa olivat äkkiä kuivuneet, vaan seuraavantapaisia lauseita:

Missä minun koirani on?

Se on irlantilainen terrieri.

Se on karkeakarvainen.

Sen nimi on Kill.

Tahdon saada koirani.

Tahdon puhutella tohtori Emorya.

Pyytäkää tohtori Emorya kirjoittamaan minulle koirastani.

Eräänä päivänä Daughtry kirjoitti:

Ellen saa koiraani, tapan tohtori Emoryn.

Sitten sanomalehdet kirjoittivat yleisölle, että spitaalisairaalan surullinen sairaustapaus oli kehittynyt traagilliseksi, koska valkea mies oli kadottanut järkensä. Yhteistä hyvää harrastavat kansalaiset kirjoittelivat sitten lehtiin pitäen suurta melua siitä, ettei tehty loppua sellaisesta yhteiskuntaa uhkaavasta vaarasta, vaativat että Yhdysvaltojen hallituksen oli rakennettava kansallinen spitaalisten koti jollekin kaukaiselle saarelle tai yksinäiselle vuorenhuipulle. Mutta tämä pieni mielenkiinnon aalto asettui jo seuraavana päivänä, ja reportteripoikaset koettivat vaihteeksi huvittaa yleisöä alaskalaisella susikoiralla, joka oli puoleksi karhu, tai kysymyksellä, oliko Crispi Angelotti tosiaankin leikellyt Giuseppe Bortholdin ruumiin pieniin palasiin ja heittänyt säkin kalastajasillalta mereen, tai Japanin Havaijia, Filippiinejä ja Tyynenmeren rannikkoa vastaan tähdätyillä suunnitelmilla.

Ei mitään mainittavaa sattunut Dag Daughtrylle ja Kwaquelle spitaalisairaalassa, ennenkuin eräänä iltana myöhään syksyllä. Myrsky oli tulossa ja tuuli yltyi. Eräästä hedelmäkorista, jonka rouva Footesin seminaarin nuorten neitosten sanottiin lähettäneen, Daughtry löysi omenan siemenkotaan taitavasti piilotetun kirjelippusen, jossa häntä pyydettiin asettamaan seuraavana perjantai-iltana palava kynttilä ikkunalleen. Ja viiden aikana aamulla hän sai vieraan.

Se oli Charles Stough Greenleaf, Vanha Merikarhu itse. Kahlattuaan kaksi tuntia kuumepuumetsikön pehmeässä hiekassa hän vaipui uupuneena spitaalitalon oven eteen. Kun Daughtry avasi oven, lennähti vanhus häntä vastaan kostean myrskynpuuskan mukana. Daughtry otti hänet syliinsä ja ohjasi nojatuoliin. Mutta samassa hän muisti sairautensa ja päästi vanhuksen niin äkkiä, että tämä putosi tuoliin.

"Olettepa ollut oikein koiran ilmassa", sanoi Daughtry. "Kuule, Kwaque. Tämä herra on läpimärkä. Riisu kengät hänen jaloistaan."

Mutta ennenkuin Kwaque, joka oli heti laskeutunut polvilleen, ennätti tarttua kengännauhoihin, Daughtry muisti, että hänkin oli saastainen, ja sysäsi hänet pois.

"En totisesti tiedä, mitä tehdä", mutisi Daughtry ja tuijotti avuttomana eteensä muistaen, että se oli spitaalitalo, että tuoli, missä vanhus istui, oli spitaalituoli, ja että lattia, millä hänen uupuneet jalkansa lepäsivät, oli spitaalilattia.

"Olen iloinen nähdessäni teidät, niin sydämestäni iloinen", huohotti Vanha Merikarhu ojentaen kätensä tervehdykseen.

Mutta Dag Daughtry ei tarttunut siihen.

"Kuinkas aarteenetsimisen on käynyt? Onko mitään toiveita?" kysyi Daughtry kuin ohimennen.

Vanha Merikarhu nyökkäsi, veti henkeä ja sanoi, aluksi kuiskaten:

"Olemme valmiit purjehtimaan heti nousuvedellä, nyt kello seitsemän aamulla. Laivamme on joella. Se on hauska pieni kuunari, Betlehem nimeltään. Se on siro ja hyvin rakennettu, kajuutta tilava ja mukava. Se kulki ennen Tahitilla, kunnes höyrylaivat syrjäyttivät sen. Ruokavaroja on runsaasti. Kaikki on ensiluokkaista. Olen tarkastanut sen. En voi sanoa pitäväni kapteenista. Olen nähnyt ennenkin samanlaisia. Oikein kelpo merimies, mutta karhu käytökseltään. Synnynnäinen merirosvo, oikein ilkeä vanha ukko. Eikä yrityksen toimeenpanija ole vähääkään parempi. Hän on keski-ikäinen ja huonossa maineessa, eikä suinkaan ole hieno mies, mutta hänellä on paljon rahaa — on ensin ansainnut kalifornialaisella öljyllä, varusti sitten kullankaivajan Brittiläiseen Columbiaan, petkutti sitten hänenkin osuutensa löydettyihin suuriin kultasuoniin ja kartutti oman omaisuutensa viisi-, kuusikertaiseksi. Kovin epämiellyttävä mies. Mutta hän luottaa onneensa ja aikoo voittaa viisikymmentä miljoonaa yrityksessä ja petkuttaa itselleen minunkin osuuteni. Hänessä on yhtä paljon merirosvoa kuin kapteenissakin."

"Onnittelen teitä, herra Greenleaf", virkkoi Daughtry. "Te saatte minut heltymään, sydämeni pohjasta heltymään, kun olette tullut tänne saakka tällaisena yönä ja antautunut niin suureen vaaraan vain voidaksenne sanoa hyvästit Dag Daughtry-raukalle, joka aina tarkoitti hyvää, mutta jolla oli huono onni."

Mutta puhellessaan näin Daughtry näki ihanana harhakuvana vapaan elämän Etelämerta purjehtivalla kuunarilla ja tunsi sydäntään kouristavan ajatellessaan, että hänen osakseen jäisi vain spitaalitalo, hiekkakummut ja surulliset kuumepuut.

Vanha Merikarhu ojentautui suoraksi tuolissaan.

"Te loukkaatte minua. Te loukkaatte minua sydämeen saakka."

"Antakaa anteeksi, hyvä herra", änkytti Daughtry, vaikkei voinut käsittää, millä oli loukannut vanhusta.

"Te olette minun ystäväni", vanhus puhui vakavana ja nuhdellen. "Minä olen teidän ystävänne. Ja te annatte minun ymmärtää, että luulette minun tulleen tähän helvetin onkaloon sanomaan teille hyvästejä. Tulin tänne noutamaan teitä ja papualaistanne. Kuunari odottaa teitä. Kaikki on järjestetty. Teidät on merkitty laivan luetteloihin merimiestalossa. Molemmat. Se tehtiin eilen sijaisten avulla, jotka olin itse hankkinut. Toinen oli barbarossaarelainen mustaihoinen. Löysin hänet ja tuon toisen, valkean miehen merimieskodista Commercial Streetin varrelta, ja maksoin heille viisi dollaria siitä, että he tulivat merimiestaloon ja kirjoittivat nimensä."

"Mutta, hyvä jumala, tehän ette näy ollenkaan ymmärtävän, että me molemmat olemme spitaalisia."

Vanha Merikarhu ponnahti tuoliltaan kuin sähköiskun satuttamana, ja vanhat kasvot puhuivat jalon sydämen vihasta hänen sanoessaan:

"Mutta te ette näy käsittävän, että olette minun ystäväni ja että minä olen teidän ystävänne."

Kiihtyneenä hän ojensi kätensä.

"Hovimestari, Daughtry, herra Daughtry, ystävä, tai miksi teitä sanoisin, en tyrkytä teille nyt merimiesjuttuja tällä kertaa isosta veneestä, salaisista luotauksista ja aarteesta sylen syvällä hiekassa. Tämä on totta. Minullakin on sydän. Tässä, hyvä herra" — hän heilutti kättään aivan Daughtryn kasvojen edessä — "on minun käteni. On vain yksi seikka, mikä teidän täytyy tehdä, juuri nyt. Teidän täytyy ottaa tämä käsi omaanne ja puristaa sitä — sydämestänne, niinkuin minäkin teen."

"Mutta … mutta…", epäröi Daughtry.

"Ellette tee sitä, en lähde täältä. Jään tänne, kunnes kuolen. Tiedän, että teissä on spitaali. Ette voi kertoa minulle siitä enää mitään uutta. Tässä on käteni… Tahdotteko tarttua siihen? Minun sydämeni on sen ranteessa, valtimonlyönnissä, jokaisessa sormenpäässä. Ellette ota sitä, sanon teille etukäteen, että istuudun tähän tuoliin ja kuolen. Tahdon saada teidät ymmärtämään, että olen mies ja kelpo mies. Olen ystävä ja toveri. En ole pelkuri. Elän sydämessäni ja aivoissani enkä tässä raihnaisessa ruumiissa, joka on vain minun satunnainen verhoni. Ottakaa käteni. Sitten haluan puhua kanssanne."

Dag Daughtry ojensi empien kätensä, mutta Vanha Merikarhu tarttui siihen ja pusersi sitä vanhoilla luisilla sormillaan, niin että teki kipeää.

"No, nyt voimme puhua", hän virkkoi. "Olen suunnitellut kaiken tarkoin. Me matkustamme Betlehemillä. Kun ukonilkimys huomaa, ettei hän saa penniäkään minun satuaarteestani, me jätämme hänet oman onnensa nojaan. Hän on iloinen päästessään meistä erilleen. Me, te ja minä ja teidän papualaisenne nousemme maihin Marques-saarilla. Spitaaliset saavat olla siellä vapaina. Siellä ei ole mitään asetuksia. Olen ollut siellä. Saamme olla vapaina. Maa on paratiisi. Me rakennamme majan itsellemme. Olkikattoinen mökki riittää. Työ on pikkuseikka. Meillä on rannan ja meren ja vuorten vapaus. Te saatte purjehtia, uida, kalastaa ja metsästää. Siellä on vuorikauriita, villikanoja ja villihärkiä. Banaanit ja pisangit kypsyvät meidän päämme päällä, samoin alligaattoripäärynät ja villit omenat. Turkinpippuri kasvaa oven edessä, ja siellä on lintuja ja linnunmunia. Kwaque saa valmistaa ruoan. Ja te saatte olutta. Olen selvästi huomannut teidän janonne. Te saatte kuusi pulloa päivässä ja enemmänkin.

"Joutukaa. Meidän täytyy lähteä. Ikäväkseni minun täytyy kertoa teille, että olen turhaan etsinyt teidän koiraanne. Olen palkannut taitavia salapoliiseja ottamaan siitä selkoa. Tohtori Emory varasti Killin teiltä, mutta ei kulunut vuorokauttakaan, ennenkuin se varastettiin häneltä. Olen pannut maan ja taivaan nurin sen tähden, mutta Kill on kadonnut, kuten me nyt katoamme tästä inhottavasta luolasta.

"Minulla on auto odottamassa. Ajaja on saanut hyvän maksun. Ja olen luvannut tappaa hänet, jos hän pettää minut. Meidän on kuljettava kappaleen matkaa koillista kohti yli hietakummun tielle, joka on tuon kummallisen metsän takana … kas niin. Nyt lähdemme. Myöhemmin saamme puhella. Katsokaas, alkaa jo sarastaa. Vahdit eivät saa nähdä meitä…"

He läksivät ulos myrskyyn. Kwaque viimeisenä, hulluna ilosta. Aluksi Daughtry koetti pysytellä etäämmällä, mutta ensimmäisen myrskynpuuskan sattuessa, joka oli viedä vanhuksen mukanaan, Daughtry tarttui hänen käsivarteensa ja tukien häntä ruumiillaan työnsi häntä edessään pehmeän hiekan läpi ylös kummulle.

"Kiitos, hovimestari, kiitos ystäväni", mutisi Vanha Merikarhu, kun myrsky hetkeksi hiljeni.

22.

Miksi läksi puoleksi mielellään Harry del Marin mukaan yön pimeyteen, vaikkei se hänestä pitänytkään. Mies tuli kuin murtovaras, hyvin hiljaa ja varovasti, tohtori Emoryn takapihalle, vajalle, mihin Miksi oli teljetty. Del Marilla oli kyllin näyttämötottumusta tietääkseen, ettei tällaisia kohtauksia suoriteta sähkölampun valossa, jos tahdotaan välttää surullista loppua. Hän kompuroi pimeässä vajan ovelle, avasi sen ja meni hiljaa sisälle, hapuillen koiran pörröistä ruumista.

Miksi, joka oli miehekäs koira, rohkea kuin leijona, pörhisti heti karvansa, mutta ei äännähtänytkään. Sen sijaan se nuuski tulokasta ja tunsi hänet. Vaikkei se pitänyt miehestä, se antoi kuitenkin sitoa nuoran kaulaansa, ja seurasi häntä hiljaa kadulle, lähimpään kulmaukseen ja odottavaan autoon.

Tämä Miksin teko perustui yksinkertaiseen päätelmäsarjaan — vaikka väitetäänkin, ettei se osannut ajatella. Tämän miehen se oli tavannut usein hovimestarin seurassa. He olivat olleet ystäviä, sillä he olivat istuneet samassa pöydässä ja juoneet yhdessä. Hovimestari oli poissa. Miksi ei voinut häntä mistään löytää ja oli nyt itse vankina vieraan talon takapihalla. Mikä oli kerran tapahtunut, voi tapahtua toistekin. Oli tapahtunut usein, että hovimestari, Del Mar ja Miksi olivat istuneet saman pöydän ääressä. Oli hyvin todennäköistä, että nyt tapahtuisi samoin ja Miksi saisi jälleen istua tuolilla kirkkaasti valaistussa ravintolasalissa toisella puolellaan Del Mar ja toisella rakastettu hovimestari olutlasi edessään.

Autossa, joka kiisi eteenpäin pitkin San Franciscon sokkeloisia katuja, Miksi makasi Del Marin jaloissa valppaana tarkaten kaikkea; se ei mitenkään osoittanut ystävyyttä, mutta ei myöskään osoittanut vastenmielisyyttään tuota miestä kohtaan. Jo ensimmäisellä tapaamalla Miksi oli oivaltamat, että Harry Del Mar oli huono ihminen. Yhä huonommaksi hänet oli tehnyt rahanahne halu omistaa Miksi. Kun he ensimmäisen kerran tapasivat toisensa kahvilassa Barbary Coastissa, Miksi oli pörhistänyt hänelle niskakarvojaan ja jäykistänyt taistelunhaluisena koko ruumiinsa, kun hän laski kätensä sen päälaelle. Miksi ei ollut ollenkaan ajatellut miestä, vielä vähemmän se oli koettanut eritellä hänen luonnettaan. Tuon käden hyväilyssä oli ollut jotakin kieroa — se oli koskettanut häntä välinpitämättömästi, mutta ystävyyttä teeskennellen. Katsojat tuo hyväily voi pettää, mutta Miksi tunsi, että se ei ollut oikea. Siinä ei ollut lämpöä, ei sydäntä, se ei tuonut aitoa hyväntahtoisuutta niistä ihmisaivoista, joiden välittävä sanansaattaja se oli. Vaikutus ei kaiken kaikkiaan ollut hyvä, ja Miksi oli pörhistänyt karvansa ja jäykistänyt ruumiinsa mitään ajattelematta, vain siksi, että se tiesi — ja se tieto oli sitä, mitä ihmiset sanovat intuitioksi.

Sähkölamppuja, vajojenreunustama rantasilta, vuorittain matka- ja rahtitavaraa, merimiehiä ja rantajätkiä, jotka meluten tekivät työtään, vipujen yhtämittaista kolinaa ja ketjujen kitinää, joukko valkotakkisia hovimestareita, jotka kantoivat matkatavaroita, aliperämies porraspuun juuressa, mikä jyrkkänä johti Umatillan kävelykannelle, useita kultanauhaisia päällysmiehiä kannella porraspuun yläpäässä ja tiheä ihmisvilinä ahtaalla kannella — tämä kaikki sai Miksin varmasti uskomaan tulleensa takaisin meren luo laivalle, missä se ensiksi oli tavannut hovimestarin, missä se hovimestarin kanssa oli aina ollut viimeistä painostavaa suurkaupunkiaikaa lukuunottamatta. Sen tietoisuudessa vilahtivat myös Kwaque ja Cocky nopeina välähdyksinä. Kärsimättömästi vinkuen se riuhtoi päästäkseen eteenpäin varomatta arkoja käpäliään häikäilemättömien, kiiruhtavien, nahkakenkäisten ihmisjalkojen tungoksessa. Se etsi ja vainusi Cockya ja Kwaquea, mutta ennen kaikkea hovimestaria.

Miksi hillitsi pettymyksensä, kun ei heitä heti tavannut, sillä niin pian kuin se oli alkanut tajuta, sille oli kehittynyt tietoisuus koirien rajoittuneisuudesta ja alemmuudesta ihmisiin nähden, ja se oli oppinut olemaan kärsivällinen: kärsivällinen odottaessaan hovimestaria, kun se tahtoi mennä kotiin, mutta hovimestari istui yhä pöydän luona ja joi, kärsivällinen, kun nuora painoi kaulaa, samoin kärsivällinen aidan alla, jonka yli ei jaksanut hypätä, ja ahtaassa huoneessa, lukitun oven takana, jota ei milloinkaan oppinut avaamaan, mutta jonka ihmiset niin helposti avasivat. Se antoi siis laivan alikokin, joka Umatillassa huolehti kaikista nelijalkaisista matkustajista, viedä sen pois. Suljettuna pieneen komeroon, joka oli täynnä laatikoita ja kääröjä, nuora yhä kaulassa, se odotti odottamistaan, että ovi aukenisi ja hovimestari astuisi sisään.

Sen sijaan avasi oven alikokki, joka oli saanut runsaat juomarahat — sitä ei Miksi silloin tiennyt, se vain hämärästi aavisti, että tässäkin ilmeni Del Marin valta. — Kokki avasi nuoran ja antoi koiran yhtä hyvin palkitulle ensimmäisen luokan hovimestarille, joka vei sen Del Marin hyttiin. Viimeiseen saakka Miksi uskoi, että sitä vietiin hovimestarin luo. Sen sijaan se tapasi vain Del Marin. "Hovimestari ei ole täällä", ajatteli Miksi, mutta mieliala kääntyi kärsivällisyydeksi, kun se ei vieläkään tavannut jumalaansa, yli kaiken rakastettua hovimestariaan, joka oli sen oma ihmisjumala tässä sitä ympäröivässä ihmisjumalien vilinässä. Miksi heilutti häntäänsä, luimisti vähän korviaan, sitäkin, jossa oli hiukan vikaa, ja hymyili — kaikki vain sovinnaiseksi jälleentuntemisen osoitukseksi — nuuski ilmaa vainuten hovimestarinsa hajua ja laskeutui pitkälleen lattialle. Kun Del Mar puhui, se nosti päätään ja katsoi häneen.

"No nyt, poikaseni, tästä tulee jotakin muuta", sanoi Del Mar kylmällä, soinnuttomalla äänellä. "Aion tehdä sinusta taiteilijan ja opettaa sinulle yhtä ja toista. Ensiksikin … seh, tänne … tänne!"

Miksi totteli kiirehtimättä, sävyisästi, mutta haluttomasti.

"Tuon sinä saat jättää ja oppia joutumaan, kun minä kutsun", sanoi Del Mar, ja jo tapa, millä hän sen sanoi, oli uhkaus, jonka Miksi ymmärsi. "Nyt katsomme, voinko minä kehittää sinun lauluneroasi. Kuuntele nyt, ja laula niinkuin lauloit sille spitaaliselle narrille."

Hän otti huuliharpun liivinsä taskusta ja alkoi soittaa "Georgian marssia".

"Istu!" hän komensi.

Miksi totteli jälleen, vaikka koko sen olento kapinoi vastaan. Se vavahti kuullessaan harpun kimeitä ja houkuttelevia säveliä. Sen kurkussa ja rinnassa pakotti laulamisen halu, mutta se voitti kiusauksen, sillä se ei tahtonut laulaa tuolle miehelle. Se odotti vain, että mies veisi sen takaisin hovimestarin luo.

"Vai olet sinä itsepäinen?" sähisi Del Mar. "Sinä olet rotukoira, siinä koko vika. Mutta olen ennenkin nähnyt sellaisia kuin sinä ja luulenpa saavani vauhtia sinuun. Panen sinut tekemään työtä itselleni aivan kuin sekin narri. No, ala nyt."

Hän vaihtoi sävelen "Kenttäjumalanpalvelukseen Georgiassa". Mutta Miksi oli itsepäinen. Se ei kadottanut itsehillintäänsä, ennenkuin "Vanha koti" -laulun kaihoisat sävelet virtailivat sen läpi. Silloin se päästi kurkustaan sointuvan ulvonnan, jolla se huusi luokseen kadonneita tovereitaan menneiden vuosituhansien metsästysretkiltä. Soiton lumoissa se ei voinut muuta kuin intohimoisesti kaivata koiralaumojen ammoin ollutta elämää siihen aikaan, jolloin maailma vielä oli nuori ja kaikki koirat kuuluivat samaan suureen kansaan, ennenkuin ne ainiaaksi hajaantuivat viettääkseen loputtomat vuosisadat kesyn kotikoiran elämää.

"Ha haa", hihitti Del Mar aavistamatta, mitä muistoja hän peltiharpullaan herätti.

Kova koputus seinään ilmoitti hänelle, että joku uninen matkustaja oli tyytymätön heidän harjoituksiinsa.

"Riittää täksi kerraksi", hän virkahti terävästi ja otti harpun tuoliltaan. Miksi oli vaiti ja vihasi häntä. "Sainpa sinut viimeinkin tottelemaan. Mutta älä luule, että saat maata täällä kirppujasi kynsimässä ja häiritä minun untani."

Hän painoi soittonappulaa ja jätti, kun hovimestari tuli, Miksin tälle, vietäväksi välikannelle ja teljettäväksi romukomeroon.

Seuraavina päivinä ja öinä Umatillassa Miksi pääsi oikein perille siitä, minkälainen ihminen Del Mar oli. Voipa sen sanoa oppineen tuntemaan Del Marin suvun ja synnyn tietämättä mitään hänen vaiheistaan. Se ei esimerkiksi tiennyt, että Del Marin oikea nimi oli Percival Grunsky ja että tytöt olivat häntä koulussa nimittäneet "tummaksi", pojat pilkanneet "mustalaiseksi". Miksi ei voinut aavistaa, että hän alkeiskoulun keskiluokilta oli joutunut suoraan ojennuslaitokseen, eikä myöskään, että hänet sieltä kahden vuoden kuluttua oli vapauttanut Harris Collins, joka ansaitsi leipänsä — ja loistavasti ansaksikin — opettamalla eläimiä, jotka sitten saivat esiintyä julkisesti. Vielä vähemmän Miksi saattoi tietää, minkälainen oli ollut se kuusivuotinen eläintenkesytyskurssi, jonka Del Mar Collinsin apulaisena oli suorittanut ja jonka tuloksista Miksi joutuisi "nauttimaan".

Mutta sen Miksi huomasi, ettei Del Mar ollut ylhäissyntyinen, että hän oli heittiö verrattuna sellaisiin jalosukuisiin olentoihin kuin hovimestari, kapteeni Kellar ja herra Haggin Meringen plantaasilla. Miksi oppi sen pian ja helposti huomaamaan. Päivisin eräs laivan hovimestareista nouti Miksin kannelle Del Marin luo, jolla aina oli ympärillään puheliaita nuoria neitosia ja rouvia, jotka tuhlaten jakelivat hyväilyjään ja helliä sanoja Miksille. Tähän Miksi vielä alistui, vaikka meno sitä kyllästyttikin, mutta aivan sietämättömän kiusallisia olivat ne teeskennellyt hyväilyt ja lempeät sanat, joita Del Mar tällöin sille tuhlasi. Se tiesi, kuinka kylmiä ja valheellisia ne olivat, sillä iltaisin Del Marin hytissä se kuuli vain tylyjä, teräviä sanoja, tunsi, kuinka miehen mieli oli uhkaava ja hänen kätensä kosketus vailla hellyyttä ja sydämen lämpöä.

Tällä miehellä oli kahdet kasvot ja kaksi kohtelutapaa. Jokaisella jalosyntyisellä oli vain yhdet kasvot ja yksi kohtelutapa. Jalosyntyinen ja lämminverinen ihminen oli aina suora. Mutta tuossa heittiössä ei ollut suoruutta nimeksikään, kaikki hänessä oli valheellista. Jalosyntyisellä on intohimonsa, koska hänen verensä on lämmin; tällä konnalla ei ollut mitään intohimoja. Hänen verensä oli kylmä, kuten hänen laskeva luonteensakin, hän ei tehnyt mitään ilman määrättyä tarkoitusta. Tätä Miksi ei ajatellut, se vain tunsi sen ja toimi tunteensa mukaan, kuten kaikki muutkin olennot toimivat mieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteen johtamina.

Lopulta — viimeisenä iltana laivassa — Miksi kadotti ylhäisen mielenmalttinsa tuon kylmäverisen miehen edessä. Syntyi taistelu. Mutta Miksillä ei ollut voiton mahdollisuutta. Se riehui kuninkaallisesti ja taisteli kuninkaallisesti hyökäten yhä uudelleen, sitten kun oli kahdesti saanut nyrkiniskun korvan alapuolelle ja pyörryksissä perääntynyt. Niin nopea ja taitava kuin Miksi olikin tarttuessaan Etelämeren neekereitä kinttuihin, se ei saanut isketyksi hampaitaan tuohon mieheen, joka oli kuusi vuotta harjoitellut eläintenkesyttämistä Harris Collinsin opetuksella. Kun se kita ammollaan hyökkäsi puremaan, tarttui Del Marin oikea käsi salamannopeasti sitä alaleukaan sen ollessa ilmassa ja heitti sen selälleen. Se yritti uudelleen, mutta lensi sellaisella voimalla, että ei pitkään aikaan voinut vetää henkeä. Seuraava hyökkäys oli vähällä olla sen viimeinen. Sitä tartuttiin kurkkuun. Kaksi peukaloa painui sen kaulaan henkitorven kahden puolen aivan kaulasuonia vasten, niin että veri ei päässyt virtaamaan aivoihin, ja se meni tainnoksiin paljon nopeammin kuin voimakkaimmankaan huumausaineen vaikutuksesta. Se vaipui pimeyteen. Maatessaan väristen lattialla se vähitellen tuli tajuihinsa ja näki miehen seisovan aivan rauhallisena savuketta sytyttäen, samalla kun hän valppaasti tarkkasi vastustajaansa.

"Käy päälle", usutti Del Mar. "Tunnen sinut ja sinun sukusi. Sinä et ota minulta sisua, enkä ehkä minäkään sinulta, mutta minä voin pakottaa sinut tekemään työtä itselleni. Käy päälle, sinä!"

Ja Miksi kävi. Se tiesi joutuneensa tappiolle, mutta sittenkin se hyökkäsi hampaat paljaina kohti tuota kaksijalkaista olentoa, joka ei ollut lämmin kuin ihminen, vaan niin tunteeton ja kova, että se aivan yhtä hyvin olisi voinut iskeä hampaansa seinään, puunrunkoon tai kallion kylkeen. Sitä vastassa oli kokonainen kesytysjärjestelmä. Kävi kuten äskenkin. Sitä tartuttiin kurkkuun, peukalot estivät veren virtaamasta aivoihin, ja pimeys valtasi sen. Jos se olisi ollut enemmän kuin tavallinen rotukoira, se olisi hyökännyt järkkymätöntä vihollistaan vastaan, kunnes sen sydän olisi pakahtunut tai se olisi saanut kouristuksen. Mutta se oli tavallinen koira. Tässä oli jotakin järkkymätöntä, raudankovaa. Se ei voinut voittaa tuota miestä sen paremmin kuin kaupungin sementtistä katukäytävää. Tuo olento oli paholainen, se oli kylmä ja kova, ilkeä ja viekas kuin paholainen. Se oli yhtä paha kuin hovimestari oli hyvä. Molemmat olivat kaksijalkaisia. Molemmat olivat jumalia. Mutta tämä oli paha jumala.

Miksi ei ajatellut tätä kaikkea eikä vähääkään tästä. Mutta ihmisten kielellä kerrottuna kuvastuvat Miksin tunteet Del Maria kohtaan tällaisina. Jos Miksi olisi joutunut taistelemaan lämminverisen jumalan kanssa, se olisi raivonnut ja tapellut sokeasti, antanut ja saanut haavoja taistelun tuoksinassa, kuten sellainen lämmin jumalakin olisi antanut ja saanut haavoja, koska hänkin oli vain elävä olento lihasta ja verestä. Mutta tämä kaksijalkainen paholaisjumala ei raivonnut sokeasti, eikä hänessä ollut intohimoista kiihkoa. Hän oli aivan kuin taidokas, iso teräskoneisto, ja hän teki jotakin, mistä Miksillä ei ollut aavistustakaan — mitä harvat ihmisetkään tekevät, mutta minkä kaikki eläintenkesyttäjät tekevät: hänen ajatuksensa kulki koko ajan Miksin ajatuksen edellä, ja siksi hän aina oli valmis teolla vastustamaan Miksin seuraavaa tekoa. Tämän hän oli oppinut Harris Collinsin luona, joka, vaikkakin oli tunteikas ja hupsu aviomies ja isä, muuttui pääpiruksi, kun oli kysymys muista kuin ihmiseläimistä, ja hallitsi sitä eläinhelvettiä, jonka oli luonut ja kehittänyt hyvin tuottavaksi.

Miksi nousi maihin Seattlessa ja riuhtoi innokkaasti kaulanauhaansa, kunnes oli läkähtyä ja sai ryöpyn kylmiä sadatteluja niskaansa Del Marilta. Sillä Miksi luuli täällä tapaavansa hovimestarin ja etsi häntä ensimmäisestä kadunkulmauksesta ja jokaisesta seuraavasta kulmauksesta yhtä innokkaasti. Mutta tässä ihmisvilinässä ei näkynyt hovimestaria. Sen sijaan Miksin otti hotelli Washingtonin kellarikerroksessa, missä aina paloi sähkö, haltuunsa tavaravahti, joka kytki sen lujasti keskelle tavaravuoria, minne alinomaa kannettiin uusia matkalaukkuja, joita tarkastettiin, pinottiin, vedettiin esille, kannettiin pois ja tuotiin jälleen.

Kolme päivää kului näin kiusallisissa oloissa. Kantajat mieltyivät siihen pian ja toivat sille aivan suunnattomat määrät ruoantähteitä ruokasalista. Mutta Miksi oli liian pettynyt ja suruissaan hovimestarin tähden voidakseen iloita ruoasta, kun taas Del Mar hotellin isännän seuraamana piti hirmuisen metelin kantajille, kun nämä eivät olleet seuranneet hänen ruokintamääräyksiään.

"Tuo huitukka ei ole hyvä ihminen", sanoi ylikantaja apulaiselleen Del Marin mentyä. "Hän on rasvainen. En ole koskaan pitänyt rasvaisista ruskeatukkaisista. Minun vaimonikin on ruskeatukkainen, mutta rasvainen hän ei, jumala paratkoon, ole."

"Ei, tunnen minäkin tuollaisia", säesti apulainen. "Jos häntä pistää veitsellä, ei siitä tule verta. Hänestä valuu sulaa rasvaa."

Ja senjälkeen he molemmat kantoivat Miksin eteen entistä suuremmat määrät ruokaa, jota koira ei voinut syödä, koska se aivan liian kiihkeästi kaipasi hovimestaria.

Sillävälin Del Mar lähetti kaksi sähkösanomaa New Yorkiin, toisen Harris Collinsin eläintenkesytyskouluun, missä hänen koiransa olivat kesän ajan olleet täysihoidossa.

"Myykää minun koirani. Te tiedätte, minkä arvoisia ne ovat ja mihin ne kykenevät. En tarvitse niitä enää. Vähentäkää hinnasta pois hoitomaksu ja säilyttäkää jäännös, kunnes tulen. Olen saanut täällä hankituksi aivan erinomaisen koiran. Sen vertaista en vielä ole nähnyt. Siitä tulee loistava menestys. Odottakaa, kunnes saatte sen nähdä."

Toinen sähkösanoma oli hänen mainosasiamiehelleen.

"Nyt iskekää. Pitäkää hiivatin melua minusta. Älkää säästelkö suuria sanoja. Minulla on jotakin tarjottavana. Koira, joka lyö kaikki muut laudalta. Aivan ennenkuulumaton. Korottakaa hinnat. Valmistakaa, valmistakaa yleisöä siihen, että minun koirani on paljon enemmän kuin tavallisen pääsymaksun arvoinen. Tunnette minut. Pidän, mitä olen luvannut. Tästä tulee suurin saavutus kaikkialla ja kaikkina aikoina."

23.

Niin tuli häkki. Miksin epäluulo heräsi heti, koska Del Mar toi sen tavarahuoneeseen. Del Mar kehotti Miksiä menemään häkkiin, mutta koira epäili. Kouristaen taitavasti kiinni niskanahasta Del Mar viskasi koiran häkkiin — mutta ei saanutkaan sitä täydelleen sisään, sillä koiran oli onnistunut ponnistaa molemmat etukäpälänsä häkin reunaa vastaan. Kesyttäjä ei viivytellyt. Hän iskeä paukautti vapaalla nyrkillään Miksin käpäliä. Ja se koski niin, että Miksi heti hellitti otteensa. Seuraavassa silmänräpäyksessä se paiskattiin sisään, ja se hyökkäili turhaan ristikkoa vastaan muristen kiukusta ja raivosta, kun Del Mar sulki lujan oven.

Sitten häkki kannettiin kuormavaunuun monien matkakorien joukkoon. Del Mar oli hävinnyt oven suljettuaan ja molemmat miehet, jotka tärisivät eteenpäin vierivissä vaunuissa, olivat tuntemattomia. Miksi voi hädin tuskin seisoa suorana häkissään. Sen pää kolahti kovasti kattoon joka kerralla, kun tien kuopat nytkäyttivät vaunuja.

Häkki oli hiukan lyhyempi kuin Miksi, joten sen täytyi seisoa kuono seinään painettuna. Eräs sivukadulta kiitävä auto pakotti vaunujen ajajan nopeasti jarruttamaan. Äkillisestä pysähdyksestä Miksi paiskautui eteenpäin. Ei ollut minkäänlaista jarrua sitä estämässä, ellei tahdo sanoa jarruksi sen kuonoa, sillä se tässä toimitti jarrun tehtävää.

Miksi koetti paneutua pitkälleen, ja sen oli nyt hiukan parempi olla, vaikkakin huulista vuoti verta, kun ne vaunujen seisahtuessa olivat niin kovasti pusertuneet hampaita vasten. Mutta pahin oli vielä jäljellä. Koiran toinen etukäpälä pisti ulos säleitten välitse ja lepäsi vaunujen pohjalla, missä matkakirstutkin olivat. Katukivityksessä oleva kuoppa sai yhden arkuista kohoamaan paikoiltaan ja alaspainuessaan se putosi Miksin käpälälle. Odottamaton, äkillinen tuska sai Miksin ulvomaan, ja samalla se koetti vaistomaisesti kaikin voimin kiskoa takaisin käpäläänsä. Siinä se nyrjäytti olkapäänsä ja vangitussa käpälässä tuska vain yltyi.

Nyt Miksin valtasi mieletön pelko, tuo kaikkien eläinten, vieläpä ihmisenkin myötäsyntynyt pelko — satimen pelko. Se oli niin poissa suunniltaan, että sen ulvonta tyrehtyi, se vääntelehti hurjasti, se jännitti jalkansa kaikki lihakset, ja loukkaantunutta käpälää särki entistä kovemmin. Raivoissaan se iski hampaansa säleihin päästäkseen häkin ulkopuolella olevan hirviön kimppuun, joka oli tarttunut sen jalkaan eikä tahtonut sitä jättää. Onneksi sen pelasti uusi sysäys, joka sai arkun kohoamaan, niin että se sai käpälänsä irti.

Rautatieasemalla ei häkkiä käsitelty tosin tahallisen raa'asti, mutta niin huolimattomasti, että se oli keikahtaa kantajan käsistä ja se kallistui, mutta saatiin kiinni, ennenkuin ennätti kolahtaa asfalttiin. Mutta luisuessaan avuttomana häkin kallistuvaa pohjaa pitkin Miksi painui koko painollaan loukkaantuneen käpälän varaan.

"Kas", sanoi Del Mar hetkistä myöhemmin Miksille tullessaan junasillalle, minne häkkikin oli asetettu muiden lähtevien matkatavaroiden joukkoon, "oletpa saanut jalkasi mäsäksi. Se opettaa sinut vasta pitämään käpäläsi häkissä."

"Tuo kynsi lähtee irti", sanoi joku asemamiehistä, joka oli sattunut säleiden välitse katsomaan Miksiä.

Del Mar kumartui tarkastamaan käpälää.

"Niin, siitä lähtee irti koko varvas", hän virkkoi ottaen kynäveitsensä ja avaten sen terän. "Se käy silmänräpäyksessä, jos tahdotte auttaa minua."

Hän avasi häkin ja nosti Miksin ulos tarttuen tapansa mukaan kiinni niskanahasta. Koira potki ja vääntelehti, huitoi ilmaa sekä terveellä että loukkaantuneella etukäpälällään ja lisäsi siten vain tuskaansa.

"Pitäkää kiinni jalasta", Del Mar komensi. "Siihen ei mene sekuntiakaan."

Ja nopeasti se kävi. Kun Miksi, suunniltaan raivosta, oli jälleen häkissä, oli sillä yksi varvas vähemmän kuin maailmaan tullessaan. Verta vuoti runsaasti kovakouraisesti, mutta taitavasti suoritetun leikkauksen jälkeen. Ja koira makasi haavaa nuoleksien. Sitä vaivasivat aavistukset kauheasta kohtalosta, joka sitä odotti. Milloinkaan sitä ei ollut näin pahoin kohdeltu. Vankeus häkissä kävi pelottavammaksi, kun siihen liittyi uhkaavan satimen aavistus. Niin, se oli jo satimessa, se oli avuton, ja kaikkein pahimmin oli käynyt hovimestarin, jonka nähtävästi oli nielaissut tyhjyys, kuten Meringen, Eugénien, Salomonin saaret, Makambon, Australian ja Mary Turnerin.

Äkkiä kuului jostakin kaukaa hirmuista melua, mikä sai Miksin pörhistämään karvansa ja höristämään korviaan uutta onnettomuutta aavistaen. Se oli monien koirien sekavaa haukkumista, nalkutusta ja ulvontaa.

"Hyi hitto, nyt siellä ovat ne kirotut temppuilijakoirat. Pitäisi laissa kieltää näyttämästä koiratemppuja. Se on sopimatonta", sanoi eräs asemamies toverilleen.

"Se on Petersonin joukko", sanoi toinen. "Olin palvelusvuorolla, kun hän viime viikolla tuli. Yksi niistä oli kuollut, ja minusta näytti, että se oli piesty kuoliaaksi. Peterson oli varmaankin lähtöpaikassa antanut sille selkään, ja sitten se oli lähetetty matkaan muiden mukana ja sai kuolla tavaravaunuun."

Melu kasvoi, kun koirat kuormavaunuista siirrettiin työntökärryihin. Kun kärryt pysähtyivät Miksin kohdalle, se näki niissä korkean kasan koiranhäkkejä. Siinä oli kolmekymmentäviisi koiraa, useimmat sekarotuisia, ja kaikki osoittivat selvästi olevansa kaikkea muuta kuin iloisia. Jotkut ulvoivat, toiset vinkuivat, toiset murisivat ja näyttivät hampaitaan säleiden välitse, toiset pysyivät hiljaa tylsän epätoivoisina. Jotkut nuolivat ja hoitelivat kipeitä jalkojaan. Pienempiä siivoja koiria oli ahdettu kaksi ja kolmekin häkkiin, joka oli yhtä varten. Puoli tusinaa vinttikoiria oli hiukan isommassa häkissä, joka oli niille kuitenkin aivan liian pieni.

"Nuo koirat ovat niitä, jotka hyppäävät", sanoi ensimmäinen asemamies. "Katso, miten ne on ahdettu pieneen häkkiin. Peterson ei tahdo maksaa liian monesta kollista. Ne tarvitsisivat kaksi kertaa enemmän tilaa. Matkat kaupungista toiseen ovat niille ikuista helvettiä."

Mutta sitä asemamiehet eivät tienneet, että niitä odotti sama helvetti kaupungeissa, että koiria sielläkin pidettiin suljettuina samoihin liian ahtaisiin häkkeihin, että ne todella olivat elinkautisvankeja. Ne pääsivät harvoin häkeistään muuten kuin esiintymään. Ei kannattanut huolehtia niistä sen paremmin. Koska sekarotuiset koirat olivat halpoja, tuli huokeammaksi ostaa uusia kuin hoitaa niitä niin hyvin, että ne pysyivät hengissä.

Asemamiehet eivät myöskään tienneet, mutta Peterson tiesi hyvin, että näiden kolmenkymmenenviiden koiran joukossa ei ollut ainoatakaan niistä, jotka läksivät kiertueelle neljä vuotta sitten. Yhtään ei ollut myöskään hylätty. Ainoastaan kuolema voi ne vapauttaa joukosta ja häkistä. Eikä Miksi tiennyt mitään muuta, kuin että häkeissä vallitsi suru ja kärsimys ja että se itse näytti olevan määrätty samaan kohtaloon.

Kun koirat yhä pahemmin ulvoen ja haukkuen siirrettiin kuormavaunuihin, seurasi Miksinkin häkki mukana. Päivän ja melkein kaksi yötä se oli tässä koirahelvetissä matkalla itään. Sitten ne siirrettiin ulos junasta jossakin isossa kaupungissa, ja Miksin olo kävi hieman rauhallisemmaksi ja mukavammaksi, vaikka loukkaantunutta jalkaa yhä pakotti ja tuskat moninkertaistuivat aina, kun häkkiä kuljetettiin kuormavaunuissa.

Mitä varten tämä kaikki tapahtui, minkä tähden sitä pidettiin ahtaaseen häkkiin vangittuna, sitä Miksi ei itseltään kysellyt. Se alistui siihen kuin onnettomaan kohtaloon ja voi sitä yhtä vähän selittää kuin sitäkään, että sen jalka oli murskautunut. Sellaista sattuu. Elämä oli sellaista, elämä oli täynnä onnettomuuksia. Sen mieleen ei juolahtanut milloinkaan kysyä minkä tähden. Se tunsi asioita ja tiesi hiukan, minkälaisia ne olivat. Mikä oli olemassa, se oli. Vesi oli märkää, tuli kuumaa, rauta kovaa, liha hyvää. Se mukautui siihen kuten mukautui valon ja pimeyden ainaiseen ihmeeseen, jotka siitä olivat yhtä vähän ihmeellisiä kuin sen oma pörröinen turkki tai sykkivä sydän tai ajattelevat aivot.

Chicagossa Miksi pantiin työntökärryihin, kuljetettiin pitkin ison kaupungin meluisia katuja ja siirrettiin toiseen tavaravaunuun, joka heti lähti liikkeelle jälleen itää kohti. Uudet miehet käsittelivät nyt rahtitavaraa, samoin New Yorkissa, missä miksi siirrettiin rautatien tavarasuojasta pikajunaan yhä häkkiin suljettuna ja lähetettiin edelleen Harris Collinsille Long Islandiin.

Ja nyt tuli Harris Collins ja se koirahelvetti, jota hän hallitsi. Mutta eräs toinen seikka on ensin mainittava. Miksi ei nähnyt enää milloinkaan Harry Del Maria. Kuten ne muut miehet, jotka Miksi oli tuntenut, olivat kadonneet sen elämästä — sellainen oli heidän tapansa! — katosi Harry Del Markin Miksin näköpiiristä ja itse elämästäkin. Ja hän katosi elämästä aivan sananmukaisesti. Yhteentörmäys ilmaradalla … henkiin jääneet ryntäävät pakokauhun vallassa kadun yli vieville sivusilloille, harha-askel, ja Harry Del Marin nielee tyhjyys, jota ihmiset sanovat kuolemaksi ja joka on häviämistä siinä mielessä, etteivät sen nielaisemat enää milloinkaan kulje elämän teitä.

24.

Harris Collins oli viisikymmentäkaksi vuotta vanha. Hän oli hento ja sievä, hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä oli aivan tyttömäisen herttainen ja lempeä. Häntä olisi luullut pyhäkoulun opettajaksi, tyttöopiston johtajaksi tai jonkin hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtajaksi.

Hänen ihonsa oli heleä ja valkoinen, hänen kätensä olivat yhtä pehmeät kuin hänen tyttäriensäkin, ja hän painoi viisikymmentä kiloa. Sitten hän vielä pelkäsi vaimoaan, pelkäsi poliisia, pelkäsi ruumiillista tuskaa ja eli ainaisessa murtovarkaiden pelossa. Ainoa, mitä hän ei pelännyt, olivat villit eläimet, ja kaikkein verenhimoisimmat vielä: leijonat, tiikerit, leopardit ja jaguaarit. Hän osasi hillitä raivoisimmankin leijonan luudanvarrella — ei ristikon takaa, vaan sisällä häkissä.

Hän osasi taidon, hän oli oppinut sen isältään, joka oli ollut vielä pienempi kuin hän ja vielä enemmän pelännyt kaikkea paitsi eläimiä. Hänen isänsä, Noel Collins, oli ollut etevä englantilainen eläintenkesyttäjä ennenkuin muutti Amerikkaan, ja Amerikassa hän oli toiminut jatkuvalla menestyksellä ja perustanut Cedarwildin eläinteatterin, jota hänen poikansa oli hänen jälkeensä yhä laajentanut. Harris Collins oli rakentanut niin taitavasti isänsä laskemalle perustukselle, että laitosta pidettiin mallikelpoisena terveydellisiin oloihin ja inhimillisyyteen nähden: Siellä kävi paljon vieraita, ja vieraat lähtivät aina ihastuneina siellä vallitsevaan valoisaan ja lempeään tunnelmaan. Mutta eläinten opetuksessa he eivät saaneet olla läsnä. Väliin annettiin näytäntöjä, ja ne yhä vahvistivat heidän koulusta saamaansa edullista käsitystä. Mutta jos he olisivat nähneet vastatulleiden eläinten opetusta, olisi kellossa varmasti ollut toinen ääni. Silloin olisi voinut herätä kiihkeä vastustus. Nykyisessä kunnossaan laitos oli jonkinlainen eläintieteellinen puutarha, jonne lisäksi oli vapaa pääsy. Paitsi niitä eläimiä, jotka Harris Collins omisti ja joita hän opetti, osti ja möi, oli laitoksessa hoidettavana kesytettyjä eläimiä ja kokonaisia eläintarhoja, joiden omistajat pitivät lomaa tai valmistivat parastaikaa kiertuetta. Hän voi tilauksesta hankkia kaikenlaisia eläimiä, hiiristä ja rotista aina kameleihin ja elefantteihin asti, vieläpä silloin tällöin sarvikuonon tai parin virtahepoja.

Kun Circling-veljesten iso sirkus eräänä kovana talvena joutui velkojien käsiin, otti Collins hevoset ja muut eläimet täysihoitoon ja ansaitsi viisitoistatuhatta dollaria viidessä kuukaudessa. Huutokaupan edellä hän panttasi kaikki, mitä omisti, lunasti opetetut hevoset ja ponit, kirahviperheen ja temppuja tekevät elefantit, ja kuuden kuukauden kuluttua hän oli myynyt ne kaikki tyynni — paitsi pientä Repeater-nimistä ponia, joka teki kuperkeikkoja ilmassa — voittaen jälleen viisitoistatuhatta dollaria. Repeaterin hän myi monta kuukautta myöhemmin saaden puhdasta voittoa kaksituhatta dollaria. Cirling-veljesten vararikko olikin Harris Collinsin taitavin liiketemppu, mutta hän sai lisäksi huomattavat vuositulot laitoksestaan ja antaessaan eläinten talvisin esiintyä Hippodromin näytännöissä hän jakoi tulot eläinten omistajien kanssa, ja vuokratessaan niitä elokuvateattereihin hän useimmiten pisti koko voiton omaan taskuunsa.

Koko maan eläintenkesyttäjät tunnustivat, että Collins ei ollut ainoastaan rikkain heidän ammatissaan, vaan suorastaan eläintenkesyttäjäin kuningas ja rohkein mies, mikä milloinkaan oli pedon häkkiin astunut. Ja ne, jotka olivat nähneet hänet työssä, olivat yksimielisiä siitä, ettei hänellä ollut sydäntä. Mutta hänen vaimonsa ja lapsensa ja läheisimmät tuttavansa ajattelivat toisin. Koska he eivät olleet nähneet häntä kesytystyössä, he uskoivat, ettei ollut olemassakaan toista niin helläsydämistä ja tunteikasta miestä. Hänen äänensä oli hillitty, hänen liikkeensä pehmeät, hänellä oli kovin lempeät mielipiteet maailmasta, uskonnosta ja politiikasta. Ystävällinen sana sai hänet sulamaan. Hän ei voinut kieltää, kun häneltä jotakin pyydettiin. Hän avusti kaikkia paikkakunnan hyväntekeväisyyslaitoksia ja oli kokonaisen viikon aivan masennuksissaan, kun "Titanic" upposi. Ja kuitenkin hänen virkaveljensä tunnustivat hänen olevan heistä kaikkein tarmokkain ja pelottomin. Mutta eniten hän pelkäsikin sitä, että hänen kookas ja jykevä vaimonsa lennättäisi päivällispöydässä kuuman liemilautasen vasten hänen kasvojaan. Se oli tapahtunut kahdesti heidän naimisissaolonsa aikana. Huolimatta siitä, että vaimo jälleen voisi sen tehdä, mies rakasti häntä todella, kuten hän rakasti seitsemää lastaan, joille hänen mielestään ei mikään ollut liian hyvää tai liian kallista.

Niin hellästi hän heitä rakasti, ettei hän alun pitäen antanut neljän poikansa nähdä isäänsä työssä, vaan antoi heidän valita vähemmän raa'at työalat itselleen. John, vanhin joukosta, joka oli opiskellut Yalen yliopistossa, oli antautunut kirjailijaksi, ajeli joutohetkinään omalla autolla ja vietti muutenkin rikkaan nuoren miehen elämää Newhavenissa. Harold ja Frederich olivat miljoonamiesten poikien korkeakoulussa Pennsylvaniassa, ja nuorin, Clarence, kävi vielä alkeiskoulua Massachusettsissa ja oli epätietoinen, rupeaisiko lääkäriksi vai lentäjäksi. Kolme tyttöä, joista kaksi oli kaksosia, kasvatettiin hienoiksi naisiksi. Elsien valmistautui juuri erotutkintoon Vassariopistosta, ja Mary ja Madeline opiskelivat hienonhienossa tyttökoulussa päästäkseen samaan oppilaitokseen. Tämä kaikki maksoi rahaa, jota Harris Collins ei säästellyt, mutta se pakotti hänet kiristämään yhä suurempia voittoja kesytyslaitoksestaan. Hänen täytyi tehdä työtä entistä kovemmin, vaikkei hänen vaimollaan ja neljällä pojallaan ja kolmella tyttärellään ollut aavistustakaan siitä, että hän ollenkaan työskenteli. He luulottelivat itselleen, että hän vain valvoi ja johti kaikkea, ja olisivat hämmästyneet hirmuisesti, jos olisivat saaneet nähdä hänen solmuruoskalla pieksävän yhteen menoon neljäkymmentä sekarotuista koiraa, jotka opetuksen aikana olivat käyneet villeiksi ja hillittömiksi.

Apulaiset tekivät suuren osan työstä, mutta Harris Collinsin oli aina opetettava, mitä heidän tuli tehdä ja kuinka heidän piti menetellä, ja aina kun tärkeimmät eläimet olivat kyseessä, hän suoritti itse työn. Hän otti apulaisensa melkein aina ojennuslaitoksista, ja hän valitsi ne varmalla ihmistuntemuksella. Itsehillintää, älyä ja kylmäverisyyttä hän heiltä vaati, ja niihin yhtyi luonnollisesti usein julmuus. Tulinen veri, jalot intohimot ja tunteikkuus olivat ominaisuuksia, jotka eivät sopineet hänen liikeyritykseensä, ja Cedarwildin kesytyslaitos oli liikeyritys alusta loppuun. Sanalla sanoen, Harris Collins oli tuottanut eläimille enemmän tuskaa kuin koko kristikunnan kaikki laboratoriot yhteensä.

Ja tähän eläinhelvettiin Miksi oli nyt laskeutunut — vaikka hänen matkansa sinne oli käynyt aivan tasaista tietä, kolmetuhatta viisisataa mailia samassa häkissä, jonne hänet oli ajettu New Washington hotellissa Seattlessa. Koko matkalla se ei ollut kertaakaan päässyt ulos häkistä, ja se oli sekä likainen että alakuloinen. Sen vankan terveyden tähden käpälä parani. Mutta se oli kovin likainen ja täynnä kirppuja.

Cedarwild ei näyttänyt ollenkaan helvetiltä. Sametinpehmeitä ruohokenttiä, hiekoitettuja käytäviä ja ajoteitä ja kukkapenkereitä oli rakennusryhmän edessä. Rakennukset olivat pitkiä ja matalia, jotkut puusta, toiset sementistä. Mutta Miksiä ei ottanutkaan vastaan Harris Collins, joka sillä hetkellä istui yksityiskonttorissaan Harry Del Marin viimeinen sähkösanoma edessään pöydällä ja kirjoitti sihteerilleen määräystä, että hän tiedustelisi rautatiekonttorista, minne oli hävinnyt koira, jonka eräs Harry Del Mar niminen henkilö oli häkkiin suljettuna lähettänyt Seattlesta Cedarwildiin. — Kahdeksantoistavuotias nuorukainen, jolla oli vaaleansiniset silmät, otti Miksin vastaan. Hän kirjoitti kuitin tuojille ja kantoi häkin sementtihuoneeseen, missä oli kalteva lattia ja missä tuoksui aivan kemiallisen puhtaalta.

Miksi katseli uteliaana ympäristöä, mutta ei pitänyt nuorukaisesta, joka kääri ylös hihansa ja sitoi ison vahakankaisen esiliinan eteensä, ennenkuin avasi häkin. Miksi juoksi ulos ja kulki horjuen jaloillaan, jotka eivät olleet kävelleet moneen päivään. Tuo kaksijalkainen jumala oli mielenkiintoinen. Hän oli yhtä kylmä kuin sementtilattia ja täsmällinen kuin kone. Juuri koneen tavoin hän menetteli, kun hän pesi, desinfioi ja hankasi Miksiä. Sillä Harris Collins oli äärimmäisen tieteellinen ja antiseptinen eläinten hoidossa, ja Miksi puhdistettiin tieteellisesti, ilman tahallista julmuutta, mutta myös ilman vähintäkään hellyyttä tai edes varovaisuutta.

Koira ei tietysti käsittänyt mitään. Kaiken sen perustalla, mitä se tähän mennessä oli saanut kokea, täytyi otaksua, että tämä kolkko sementtihuone ja rohdoksien haju tiesi elämän viimeistä kärsimystä ja että tuo nuori jumala syöksisi sen siihen pimeyteen, mikä oli niellyt kaiken sille tutun ja rakkaan. Sen Miksi ainakin varmasti tiesi, että tämä kaikki oli pahaenteistä ja hirvittävän kummallista. Se alistui siihen, että nuori jumala tarttui sen niskaan, sitten kun kaulanauha oli poistettu, mutta kun vesiruisku ohjattiin sitä kohti, tuntui siitä ilkeältä, ja se vastusteli. Nuorukainen, joka työskenteli vain saatujen ohjeiden mukaan, tarttui koiraa tanakasti niskanahkaan ja nosti sen koholle samalla ohjaten veden voimaa. Miksi harasi vastaan, mutta sai vain lisää vettä, kunnes läähätti avuttomana ja henkeään haukkoen.

Sitten se ei enää vastustellut, ja se pestiin ja huuhdottiin käyttäen suihkua, suurta kovaa harjaa ja runsaasti karbolisaippuaa, jonka vaahto tunkeutui pistäen silmiin ja kuonoon nostaen vedet silmiin ja pannen aivastelemaan. Peläten, että pahin voi sattua millä hetkellä tahansa, mutta nyt tuntien, ettei nuorukainen tahtonut tehdä sille pahaa eikä hyvää, Miksi alistui kaikkeen vastaanponnistelematta, kunnes se, puhtaana ja siistinä, viskattiin mukavaan ja hauskaan komeroon, minne se heti nukahti ja unohdettiin toistaiseksi. Rakennus oli sairashuone ja eristysosasto, ja siellä Miksi vietti viikon, jolla ajalla siinä ei ilmennyt mitään tarttuvia tauteja eikä sille tapahtunut mitään muuta, kuin että se sai hyvää ruokaa määräaikoina ja puhdasta juomavettä eikä tavannut ainoatakaan toista elävää olentoa kuin sen nuoren jumalan, joka hoiti sitä täsmällisesti kuin kone.

Miksi ei ollut vielä nähnyt Harris Collinsia, mutta se kuuli usein hänen äänensä kauempaa. Se ei ollut äänekäs, mutta käskevä se oli. Miksi tiesi kohta äänen kuultuaan, että sen omistaja oli korkea-arvoinen jumala. Ainoastaan hyvin korkea jumala, muiden jumalien hallitsija, voi olla niin käskevä. Siinä äänessä oli tahtoa ja varmuutta. Kuka tahansa olisi sen tajunnut yhtä hyvin kuin Miksikin. Ja jokainen koira olisi ymmärtänyt, ettei tuossa äänessä ollut ollenkaan rakkautta eikä jumalassa tuon äänen takana mitään puoleensavetävää, mitään, mikä lämmitti sydäntä ja oli palvonnan arvoista.

25.

Kello oli yksitoista aamulla, kun kalpea nuori jumala pani kaulanauhan ja ketjun Miksille, vei sen ulos eristysosastosta ja jätti sen tummalle nuorelle jumalalle, joka ei tuhlannut aikaa tervehdykseen tai ystävyydenosoitukseen. Miksi oli siis vanki, jota kuljetettiin ketjussa, ja se tapasi pian muita vankeja, jotka kulkivat samalle taholle. Niitä oli kolme, eikä Miksi ollut koskaan nähnyt niiden kaltaisia. Siinä oli kolme kömpelöä tassuttavaa jättiläiskarhua. Nähdessään ne Miksi pörhisti karvansa ja murisi hiljaa, sillä kuten kesy lehmä tuntee suden, jonka näkee ensimmäistä kertaa elämässään, niin Miksillekin oli periytynyt aavistus siitä, että karhut olivat sen vihollisia ikimuistoisista ajoista. Mutta se oli nähnyt liian paljon maailmaa ja oli liian viisas hyökätäkseen niiden kimppuun. Sensijaan se seurasi jumalaa, joka talutti sitä nuorassa, kulki hänen jäljessään epäluuloisena ja jäykin jaloin ja veti sieraimiinsa noiden olentojen kummallista hajua.

Yhtä mittaa tulvi outoja hajuja sen sieraimiin. Vaikkei se voinutkaan nähdä seinien läpi, se tunsi hajuja, joiden avulla se myöhemmin oppi erottamaan leijonat, leopardit, apinat, paviaanit, hylkeet ja merileijonat. Tämä olisi jo säikähdyttänyt tavallisen koiran, mutta Miksin se vain teki valppaaksi ja samalla nöyräksi. Oli aivan kuin se olisi kulkenut oudossa hirviöiden asumassa viidakossa, jonka tiet ja asukkaat olivat sille aivan tuntemattomia.

Tultuaan areenalle Miksi vetäytyi syrjään, jalat entistä jäykempinä, pörhisti niskakarvansa ja murisi. Sillä viisi elefanttia oli lähdössä areenalta. Ne olivat pieniä elefantteja, mutta Miksistä kuitenkin suunnattoman isoja hirviöitä; niihin voi verrata vain naarasvalasta, jonka Miksi oli nähnyt sen hävittäessä Mary Turneria. Elefantit eivät huomanneet koiraa; jokainen niistä tarttui kärsällään edessään kulkevan häntään, kuten niitä oli opetettu tekemään poistuessaan areenalta.

Miksi tuli areenalle karhut kintereillään. Se oli sirkusareenan kokoinen, sahajauhoilla peitetty pyörylä, jota ympäröi nelikulmainen lasikattoinen rakennus. Mutta areenan ympärillä ei ollut istuimia, sillä tänne ei haluttu katsojia. Ainoastaan Harris Collins ja hänen apulaisensa sekä ammattimiehet, jotka ostivat ja myivät eläimiä, saivat olla näkemässä, millä tuskalla ne oppivat temppunsa, jotka sitten saivat yleisön ihmettelystä ällistelemään tai naurusta kirkumaan.

Miksi unohti karhut, jotka heti pantiin työhön areenan toiselle puolen. Hetkiseksi se pysähtyi katsomaan muutamia miehiä, kun nämä vierittivät sisään mahtavia koreaksi maalattuja tynnyreitä, jotka eivät särkyneet elefanttien niille istuutuessa. Sitten se taluttajansa levähtäessä katseli kovin uteliaana taitavaa skotlantilaisponia. Se makasi maassa. Mies istui sen päällä. Ja yhtä mittaa se kohotti päätään sahajauhoista ja suuteli miestä. Se oli kaikki, mitä Miksi näki, mutta se ymmärsi, että siinä oli jotain hullusti. Se ei tiennyt, minkä tähden. Sillä ei ollut mitään todisteita luulolleen, että tässä oli takana julmuutta, tyranniutta ja vääryyttä. Miksiltä jäi näkemättä pitkä neula, jota mies piti kädessään. Joka kerran kun hän pisti sen ponin hartiaan, sai tuskan aiheuttama heijastusliike sen kohottamaan päätään, ja mies piti varansa ja painoi suunsa ponin suuta vasten. Yleisöstä näytti pakostakin siltä, että poni tällä tavoin osoitti kiintymystä herraansa kohtaan.

Tuskin kymmenen jalan päässä siitä oli toinen skotlantilaisponi — se oli sysimusta — yhtä omituisen kohtelun alaisena. Sen etujalkoihin oli sidottu köydet, kumpaakin köyttä piti apulainen, kiskoen sitä kovasti, samalla kun kolmas mies, joka seisoi aivan ponin edessä, löi sitä polviin jäykällä lyhyellä rottingilla. Silloin poni putosi sahajauhoihin rottinkia pitävän miehen eteen. Poni ei pitänyt tästä ja ponnisteli väliin niin voimakkaasti vastaan, jalat harallaan ja jäykkinä ja uhmaavasti nakaten päätään, etteivät nuoranvetäisyt auttaneetkaan, vaan poni heittäytyi kyljelleen tai kohosi takajaloilleen, kun nuorat höltyivät. Mutta joka kerta se pakotettiin jälleen polvilleen miehen eteen, joka sivautti sitä rottingilla polviin. Sitä tahdottiin opettaa laskeutumaan polvilleen, niinkuin yleisö toivoo, sillä se näkee vain opetuksen tulokset eikä ollenkaan aavista, kuinka siinä on menetelty. Mutta Miksi tajusi heti, että oppi saatiin täällä vain ruumiillisella tuskalla. Sanalla sanoen, tämä Cedarwildin eläinkoulu oli tuskan koulu.

Harris Collins viittasi tummaa nuorta jumalaa luokseen ja heitti kysyvän ja tutkistelevan katseen Miksiin.

"Del Marin koira, herra", virkkoi nuori jumala.

Collinsin silmät kirkastuivat, ja hän katseli Miksiä tarkemmin.

"Tiedätkö, mitä se osaa?" hän kysyi.

Nuorukainen pudisti päätään.

"Harry oli viisas mies", jatkoi Collins, puhuen näköjään nuorelle jumalalle, mutta itse asiassa itselleen, sillä hänellä oli tapana ajatella ääneen. "Hän oli aivan ihastunut tähän koiraan. Mutta mitä se osaa tehdä? Siinäpä kysymys. Harry on kuollut. Emmekä me tiedä, mitä koira osaa. — Laske se irti."

Vapaaksi päästyään Miksi tarkasti ylijumalaa ja odotti, mitä tapahtuisi. Karhun tuskanhuuto areenan toiselta puolen osoitti, mitä sillä oli odotettavissa.

"Tänne", sanoi Collins kylmällä, soinnuttomalla äänellä.

Miksi tuli ja seisahtui aivan hänen eteensä.

"Pane maata."

Miksi laskeutui maahan, mutta hitaasti ja vastahakoisesti.

"Perkeleen rotukoira!" sähisi Collins. "Etkö tahdo liikutella kinttujasi? Kyllä sinut parannamme. — Nouse! — Pane maata! — Nouse! — Pane maata! — Nouse!"

"Se ymmärtää ainakin englantia", sanoi Collins. "Tahdon nähdä, osaako se tehdä kaksoiskuperkeikan — sehän on kaikkien koiranopettajien rakkain unelma. — Koetetaan. Nuora kaulaan. — Tule tänne, Jimmy, ja sido sen takaruumis."

Jimmy, toinen entinen ojennuslaitospoika, totteli ja sitoi Miksin lanteille nahkahihnan, johon oli kiinnitetty köysi.

"Valmis!" komensi Collins. "Aloittakaa!"

Ja nyt Miksi joutui hämmästyttävän nöyryyttävän kohtelun alaiseksi.

Komennussanan kaikuessa kaulanauhan sidottu ketju nykäisi sen ylös taaksepäin ja takaruumiiseen kiedottu nuora samalla ylös eteenpäin, samalla kun Collinsin kädessä oleva jäykkä, lyhyt rottinki pisti sitä alaleukaan. Jos Miksi olisi ennen kokenut sellaista, se olisi päässyt ehkä vähemmällä kivulla hyppäämällä ja kiepsauttamalla itseään taaksepäin ilmassa. Mutta nyt tuntui siltä, kuin sitä olisi revitty kappaleiksi, samalla kun pisto leuan alle aivan jäykisti sen tuskasta. Se lensi kovalla vauhdilla ilmaan ja putosi selälleen, pää sahajauhoihin.

Se hyökkäsi ylös raivoissaan, pörhisti niskakarvojaan, murisi ja näytti hampaitaan ja olisi iskenyt ylijumalan jalkaan, ellei se olisi ollut viekkaan kidutusjärjestelmän uhri. Molemmat nuorukaiset tiesivät, mitä heidän tuli tehdä. Toinen veti eteenpäin, toinen taaksepäin, ja Miksi raivosi voimattomana vihassaan. Se ei voinut tehdä mitään, se ei päässyt eteen- eikä taaksepäin eikä voinut heittäytyä sivulle. Edessä oleva nuorukainen, joka kiskoi ketjusta, esti sitä hyökkäämästä takana olevan kimppuun, ja tämä köysineen pidätti sitä pääsemästä edessäolevan kimppuun, ja molemmat yhdessä suojelivat Collinsia, jonka se aivan varmasti tiesi olevan tämän kaiken alkuunpanijan.

Miksin viha oli yhtä suuri kuin sen avuttomuuskin. Se voi ainoastaan pörhistellä niskakarvojaan ja ulvoa raivosta. Mutta Collinsille tämä kaikki oli hyvin tuttua. Hän ennätti siinä lomassa tarkata karhujakin areenan toisella puolen.

"Sinä hävytön lurjus", hän karjui kääntäen jälleen huomionsa Miksiin. "Päästäkää se! — Hellittäkää!"

Samassa kun kahleet heltisivät, Miksi hyökkäsi Collinsin kimppuun; mutta Collinsilla oli pitkien vuosien kokemus, hän arvioi nopeasti etäisyyden ja hyökkäyshetken ja potkaisi Miksiä leukaan, niin että se lensi takaisin ja kierähti sahajauhoihin.

"Pitäkää sitä kiinni", Collins käski. "Kiristäkää!"

Nuorukaiset kiskoivat taas ketjua ja nuoraa eri tahoille, ja Miksi seisoi siinä aivan avuttomana.

Collins katsoi areenan yli sisäänkäytävään, missä parastaikaa tuotiin sisään neljää kömpelöä kuormahevosta, joita seurasi ylen hienosti pukeutunut nainen, yllään aivan viimeisen muodin mukainen kävelypuku.

"Se ei ole ilmeisesti milloinkaan heittänyt kuperkeikkaa", Collins huomautti jälleen Miksi-pulmaa ajatellen. "Irrota nahkaremmi, Jimmy, ja mene toiselle puolen auttamaan Smithiä. — Johnny, vie se sivulle ja varo jalkojasi. Marie-rouva tulee ensimmäiselle harjoitustunnilleen, eikä hänen nahjusmainen miehensä kykene huolehtimaan hänestä."

Seuraavaa kohtausta Miksi ei ymmärtänyt vaikka saikin olla sen todistajana, kun nuorukainen vei sen areenan toiselle puolen katsellakseen, mihin valmistuksiin oli ryhdytty naista ja neljää hevosta varten. Mutta naisen käyttäytymisestä se ymmärsi, että hänkin oli pahoinpidelty vanki. Häntä harjoitettiin vastoin tahtoaan suorittamaan tätä temppua. Hän oli koettanut olla rohkea, kunnes ratkaisun hetki tuli. Mutta kun hän näki nuo neljä hevosta asetettuina kaksittain vastakkaisille puolille ja tiesi, että hänen tulisi pitää käsissään molempien suitsiparien hakoja ja olla yhdistämässä valjakoita, jotka vetivät eri suuntiin, hän vaipui masentuneena kokoon ja peitti kasvot käsiinsä.

"Ei, ei, Billikens", hän sanoi rukoilevalla äänellä lihavalle, mutta nuorekkaalle herralle, joka oli hänen miehensä. "Minä en voi sitä tehdä. Minua pelottaa. Minua pelottaa."

"Lorua, rouvaseni", puuttui Collins puheeseen. "Temppu on aivan vaaraton. Ja se on kaunis kohtaus, joka aina vetää ihmisiä. Nouskaa pystyyn nyt." Collins kopeloi hänen olkapäitään ja selkää kävelytakin alta. "Koneisto on paikoillaan." Hän tunnusteli käsivarsiakin. "No, päästäkää ha'at!" Hän työnsi hihan ylös, ja poimutetun pitsikalvosimen alta pisti esiin rautainen haka, josta ohut rautalanka läksi ylöspäin pitkin käsivartta. "Ei noin! Kukaan ei saa nähdä niitä. Viekää ne jälleen ylös. Koettakaa uudelleen. Niiden täytyy laskeutua käsiin piilottuneina. Kas niin. Niin. Juuri niin. Se on oikein."

Nainen pakottautui tottelemaan, mutta heitti vähän väliä rukoilevan katseen Billikensiin, joka seisoi siinä jäykkänä ja kopeana tyytymättömästi rypistellen kulmiaan.

Miehet, jotka ohjasivat valjakoita, kohottivat suitsia, jotta nainen voisi kiinnittää ha'at. Hän koetti, mutta vaipui jälleen kokoon. "Jos jokin menee rikki, repivät hevoset minulta kädet irti", hän vastusteli.

"Ei suinkaan", Collins rauhoitti häntä. "Te menetätte vain takkinne. Pahin, mitä voi sattua, on, että petos tulee ilmi ja teille nauretaan. Mutta koneisto ei mene rikki. Selitän sen uudelleen. Hevoset eivät vedä teitä, vaan ponnistelevat toisiaan vastaan, mutta yleisö luulee, että ne koettavat repiä teidät kappaleiksi. Koettakaa vielä kerran. Ottakaa kiinni suitsista, pudottakaa samassa ha'at alas ja antakaa niiden tarttua kiinni. — Nyt."

Hän huusi sen terävällä äänellä. Nainen pudisti ha'at hihoistaan, mutta ei tohtinut tarttua ohjaksiin. Collins ei näyttänyt vihaansa, sensijaan hän katsoi sinne päin, missä suutelevaa ponia ja polvistuvaa ponia juuri vietiin pois areenalta. Mutta herra Billikens raivosi:

"Totisesti, Julia, jos häpäiset minut näin…"

"Oi, minä koetan, Billikens", vaikeroi nainen. "Koetan parhaani mukaan. Kas, nyt en enää pelkää."

Hän levitti kätensä ja tarttui ohjaksiin. Melkein huomaamaton hymy kasvoillaan Collins tutki hänen nyrkkiin puristetut kätensä ollakseen varma siitä, että ha'at olivat paikoillaan.

"Jännittäkää lihaksenne! Jalat haralleen! Selkä suoraan!" Collins asetti hänen käsivartensa ja hartiansa oikeaan asentoon. "Muistakaa, että käsivarsien täytyy olla ojennettuina suoraan ulos hevosten ensimmäisen kerran nykäistessä. Kun ne sitten vetävät, ette voi niitä koukistaa, vaikka kuinka koettaisitte. Mutta jos ne ovat koukussa, kun jännitys alkaa, repii rautanuora nahan niistä. Muistakaa nyt, suoraan ulos, ojentakaa ne niin, että ne ovat suorassa viivassa selän ja hartioiden kanssa. — Kas niin. Olkaa nyt varuillanne.

"Oi, odottakaa hetkinen", pyyteli nainen, ja hänen asentonsa höltyi. "Minä teen sen niin, minä teen sen, mutta suutele minua ensin, Billikens, sitten en enää välitä, vaikka ne repisivätkin kädet minulta."

Tumma nuorukainen, joka piti Miksiä, ja muutkin katsojat nauroivat. Collinsia ei naurattanut ollenkaan, hän virkkoi:

"Meillä ei ole kiirettä, rouva, pääasia on, että ensimmäinen yritys onnistuu täydelleen. Se vahvistaa teidän itseluottamustanne. — Bill, on parasta, että annatte hänelle tuon suudelman, ennenkuin hän alkaa."

Ja Billikens totteli, hyvin harmissaan, vastahakoisena ja hämillään, syleili vaimoaan ja suuteli häntä — ei liian kevyesti, mutta ei kovin perusteellisestikaan. Vaimo oli kaunis pieni olento, ehkä kahdenkymmenen ikäinen, kasvot tavattoman lapselliset ja tyttömäiset, ruumis notkea ja sopusuhtaisen kaunis.

Miehen syleily ja suudelma antoivat hänelle rohkeutta. Hän ojentaui, ja kun mies vetäytyi pois, hän sanoi hampaat yhteen puristettuina: "Valmis."

"Aloittakaa!" komensi Collins.

Tallirengit maiskuttivat hevosille, ne lähtivät verkalleen liikkeelle ja alkoivat vetää.

"Antakaa niille ruoskaa!" huusi Collins silmät kiinni naisessa; hän näki, että oikea hetki oli tullut.

Ruoskaniskut osuivat hevosten selkään, ja ne alkoivat nelistää pölyyttäen sahajauhoja ilmaan rautakenkäisillä kavioillaan, jotka olivat isot kuin lautaset.

Billikens unohti itsensä. Tuo kauhea näky ajoi hänen kasvoilleen rehellisen pelon vaimon puolesta. Ja naisen kasvoilla vaihtui ilme yhtenään. Ensin ne olivat jännittyneet ja kauhistuneet kuin kristityn marttyyrin, joka heitetään leijonien eteen, tai kuin kuolemaantuomitun, joka odottaa mestauskirveen putoamista. Sitten niillä kuvastui hämmästys ja helpotus, kun ei tehnytkään kipeätä. Ja lopuksi niitä kirkasti voitonriemuinen, ylpeä ja onnellinen hymy. Hän hymyili miehelleen, pannen hymyynsä koko rakkautensa tätä kohtaan ja koko ilonsa siitä, että oli tehnyt tehtävänsä hyvin. Ja Billikensin jännitys laukesi, ja hän loi vaimoonsa katseen, joka oli täynnä rakkautta ja ylpeyttä, mutta silloin Harris Collins huudahti:

"Tässä ei suinkaan sovi hymyillä! Yleisön täytyy luulla, että hevoset todellakin vetävät teitä. Olkaa sen näköinen kuin niin olisi. Antakaa kasvojenne jäykistyä. Näytelkää päättäväisyyttä, tahdonvoimaa. Olkaa kovasti jännittävinänne kaikkia lihaksianne. Pankaa jalat enemmän haralleen. Liikuttakaa käsivarsien ja säärien lihaksia aivan kuin ne olisivat kovassa työssä. Antakaa hevosten vetää itsenne hiukan oikealle ja taas hiukan vasemmalle. Taivuttakaa samalla hiukan ruumistanne. Irvistelkää, aivan kuin ne olisivat repimäisillään teidät palasiksi ja vain tahdonvoimanne pitäisi teitä koossa. — Juuri niin! Tuo on hyvin! Tämähän käy mainiosti, Bill! — Iskekää vain hevosia! Pankaa vauhtia niihin ja antakaa niiden vetää kuin henkensä edestä."

Piiskat läiskyivät ja isot hevoset kiskoivat kaikin voimin välttääkseen tuskaa. Kohtaus saisi varmasti yleisön taputtamaan käsiään. Jokainen hevonen painoi ainakin yhdeksänsataa kiloa, katsojista näytti siis siltä, kuin kolmetuhatta kuusisataa kiloa hevosvoimaa olisi kamppaillut repiäkseen palasiksi hienosti pukeutuneen, notkean, hentojäsenisen naisolennon, joka painoi kuusikymmentä kiloa. Tämä näky saisi naiset varmasti katsomossa kirkumaan kauhusta ja kääntämään pois kasvonsa.

"Hellittäkää", Collins huusi rengeille. "Nainen on voittanut", hän ilmoitti sitten sirkusjohtajan äänellä. "Tällä numerolla lyötte rahaa kokoon, Bill. — Irrottakaa ha'at, rouva, irrottakaa ha'at."

Nainen totteli ja ha'at vielä riippuen hihansuissa juoksi Billikensin luo, heittäytyi hänen syliinsä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja huusi, ennenkuin suuteli miestään:

"Oi, Billikens, tiesinhän koko ajan, että osaisin sen tehdä! Olin rohkea, enkö ollutkin?"

"Te menetitte pelin", kaikui Collinsin terävä ääni kesken naisen ihastuksenpurkausta. "Te annoitte koko yleisön nähdä ha'at. Niiden täytyy lentää ylös hihoihin, samassa kun te irrotatte ne. Koettakaa uudelleen. Ja vielä eräs seikka. Älkää ylpeilkö, kun näytös on ohi. Älkää näyttäkö, kuinka helposti se kävi. Olkaa olevinanne läpiväsynyt, pyörtymäisillänne uupumuksesta. Seiskaa polvet horjuen. Antakaa olkapäitten painua. Tallimestarin täytyy astua askel teitä kohden tukeakseen teitä, jos kaadutte. Silloin on teidän oltava varuillanne ja ehdittävä ennen häntä. Ojentautukaa suoraksi jännittämällä kaikki tahdonvoimanne; niin tahdonvoima, se tekee vaikutuksen, urheutta ja sen sellaista, ja heittäkää lentosuukkosia yleisölle ja hymyilkää väsyneesti ja surumielisesti, aivan kuin sydän olisi kiskottu rinnastanne ja teidän täytyisi mennä sairaalaan, mutta sittenkin vielä seisotte siinä ja hymyilette ja heittelette lentosuukkoja yleisölle, joka taputtaa hurjasti käsiään ja jumaloi teitä. Ymmärrättekö, rouva? Te käsitätte, mitä tarkoitan. — Valmiina nyt! Olkaa hiukan levoton, kun katsotte hevosia. — Aivan niin! Ei kukaan voi aavistaa, että teillä on ha'at ja että ne ovat teräsköydellä kiinni toisissaan. — Varuillanne. — Nyt aloitamme."

Ja jälleen tuhatkahdeksansataa kiloa hevosvoimaa ponnisteli naisen kummallakin puolen toisiaan vastaan. Ja jälleen näytti siltä, että välirengas naislihaa, Julia-rouva, revittäisiin kappaleiksi.

Temppua harjoitettiin vielä kolmannen ja neljännen kerran, ja eräällä väliajalla Collins lähetti apulaisensa hakemaan konttoristaan Harry Del Marin sähkösanoman.

"Pidä nyt huoli hänestä, Bill", hän sanoi Julian miehelle ryhtyessään sähkösanoma kädessään taas tutkimaan Miksin arvoitusta. "Anna hänen harjoitella vielä viisi, kuusi kertaa. Ja muistakaa, että kun kuulette jonkun talonpojan kehuvan itsellään olevan hevosvaljakon, joka vetää vaikka kuinka raskaita kuormia, niin lyötte hänen kanssaan vetoa, että teidän paras valjakkonne on vielä kovempi vetämään. Se on hyvää mainosta ja tulee varmasti sanomalehtiin. Sirkusjohtajat tulevat aivan tappelemaan teistä, ja valjakosta tulee oikea vetonumero. Jos olisin nuori ja vapaa, en toivoisi parempaa kuin lähteä teidän kanssanne kiertueelle."

Väliajoilla Collins tähyili Miksiin ja luki Del Marin Seattlesta lähettämän sähkösanoman:

"Myykää minun koirani. Te tiedätte, mihin ne kykenevät ja minkä arvoiset ne ovat. En tarvitse niitä enää. Vähentäkää summasta hoitomaksu ja säilyttäkää loput, kunnes tapaamme. Olen saanut verrattoman koiran. Se voittaa kaikki minun tähänastiset saavutukseni. Se takaa loistavan menestyksen. Odottakaa, kunnes saatte sen nähdä."

Collins katseli Miksiä yli meluisan areenan.

"Del Mar oli verraton itsekin", hän sanoi Johnnylle, joka talutti Miksiä. "Kun hän sähkötti minulle ja käski myydä koiransa, se merkitsee, että hänellä oli jotakin vielä parempaa tarjottavana, mutta tässä on nyt vain koira ja päällepäätteeksi tuollainen rotukoira. Hän sanoo, että koira on aivan verraton. Sitä sen täytyy siis olla, mutta missä sen taito on? Se ei ole eläessään heittänyt kuperkeikkaa saati sitten kaksoiskuperkeikkaa. Mitä luulet Johnny? Pinnistäpä nyt aivojasi. Ehdota jotakin."

"Ehkä se osaa laskea", Johnny sanoi.

"Laskevat koirat eivät nykyään käy kaupaksi. Mutta koettakaamme kuitenkin."

Miksi, joka oli niin taitava laskuniekka, ei ruvennut näyttämään taitoaan.

"Jos se olisi vain tavallinen koira, se osaisi kävellä takajaloillaan tai miten tahansa", oli Collinsin seuraava ajatus. "Koettakaamme."

Miksiä odotti jälleen nöyryyttävä kidutus. Johnny nosti sen takajaloilleen, samalla kun Collins rottingillaan pisteli sitä leukaan ja löi polviin. Raivoissaan Miksi yritti purra ylijumalaa, mutta ketju pidätti sitä. Kun se tahtoi kostaa Johnnylle, ojensi tämä kätensä ja järkkymättömän rauhallisena kohotti sen ilmaan, niin että kaulanauha oli kuristaa sen.

"Tämä on toivotonta", Collins virkkoi väsyneellä äänellä. "Ellei se voi seistä takajaloillaan, se ei myöskään voi hypätä tynnyrien läpi. Olet kai kuullut puhuttavan Rissestä, Johnny. Se oli mestarihyppääjä. Se hyppeli piikkitynnyrien läpi milloinkaan satuttamatta käpäliään. Se suoriutui kahdeksasta perätysten. Muistan, kun se oli täällä hoidossa ja harjoitteli. Se oli kultakaivos, mutta Carson ei osannut hoitaa sitä, ja se kuoli keuhkokuumeeseen Cripple Creekissä."

"Mahtaiskohan se osata heitellä lautasia kuonollaan", virkkoi Johnny.

"Eihän se osaa kävellä takajaloillaan", huomautti Collins. "Eikä se ole mitenkään harvinainen temppu. Tällä koiralla on jokin erikoisuus. Se ei ole tusinakoira. Se osaa jotakin tavattoman hyvin, ja siitä on meidän nyt otettava selvä. Se siitä nyt seurasi, kun Harry niin odottamatta kuolla kupsahti ja jätti meille tämän salaperäisen koiran. No, minun täytynee tutkia sitä. Vie se pois, Johnny. Se pannaan numero kahdeksaantoista. Myöhemmin se voi saada oman häkin, muista erillään."

26.

Häkki numero kahdeksantoista oli niin tilava, että siihen olisi huoleti sopinut tusinan verran Miksin kokoisia irlantilaisia terrierejä. Sillä Harris Collins noudatti tieteellisiä menettelytapoja. Cedarwildin hoidokit saivat hyvän tilaisuuden virkistyäkseen puoli vuotta tai ehkä yli vuodenkin kestäneen kiertueen vaivoista. Siksi koulua niin paljon käytettiinkin opetettujen eläinten lepopaikkana, kun eläinten omistajilla oli loma-aikansa tai he olivat toimettomina. Harris Collins piti eläimensä puhtaina ja suojeli niitä tarttuvilta taudeilta. Ne olivat täysin levänneitä, kun niiden oli lähdettävä seuraavalle varietee- tai sirkuskiertueelleen.

Miksin vasemmalla puolen, numero seitsemässätoista oli viisi hullunkurisesti kerittyä ranskalaista villakoiraa. Miksi voi nähdä ne ainoastaan silloin, kun sitä vietiin ulos tai tuotiin takaisin, mutta se tunsi niiden hajun ja kuuli niiden äänet, alkoipa se vielä murinalla hieroa riitaa Pedron kanssa, joka oli kookkain niistä ja esiintyi pajatsona niiden ilveilyssä. Kumpikin olivat opetettujen eläinten ylimystöä, ja Miksin ja Pedron riita oli enemmän teeskenneltyä kuin todellista. Jos ne olisivat päässeet yhteen, niistä olisi heti tullut hyvät ystävät. Mutta viruessaan häkissä ikävissään ne kiihottivat itsensä kuviteltuun vihaan ja päästivät ilmoille eripuraisuuden, josta molemmat tiesivät, ettei se ollut todellista.

Numero yhdeksässätoista, Miksin oikealla puolella, majaili surkea ja alakuloinen seura. Ne olivat sekarotuisia koiria, joita pidettiin täysin puhtaina terveydenhoidon ankarimpia sääntöjä seuraten; ne olivat vapaina eivätkä olleet saaneet vielä mitään opetusta. Se oli eräänlainen raaka-ainevarasto, josta kehitettiin taiteilijoita, kun tarvittiin joku ylimääräinen tai sijainen. Niitä odotti siis areenan helvetti, sillä siellä opetus tapahtui. Joutoaikoina Collins tai joku hänen apulaisistaan koetteli niillä temppuja, saadakseen selville itsekunkin taipumukset. Niinpä eräskin sekarotuinen koira, joka muistutti lähinnä viiriäiskoiraa, sai monena päivänä kokeilla ponillaratsastusta, sen piti hypätä silkkipaperiin kiedottujen vanteiden läpi ja pudota jälleen ponin selkään. Kun se oli monta kertaa loukannut pahoin itsensä, se hylättiin ratsastajana ja se sai kokeilla lautastenheittelijänä. Kun se tässäkin epäonnistui, se pistettiin kahdenkymmenen muun koiran joukkoon, jotka kiikkuivat keinulaudalla.

Numero yhdeksästätoista kuului ainaista riitaa ja valitusta. Opetustunneilla vahingoittuneet koirat nuolivat haavojaan, vikisivät tai ulvoivat ja olivat tavattoman ärhäkkäitä. Aina kun sinne tuotiin uusi koira — ja niin tapahtui usein, sillä toisia vietiin alituisesti esiintyjiksi — syntyi riita ja tappelu, kunnes uusi tulokas oli joko urhoollisesti tappelemalla valloittanut paikan itselleen tai taistelua peläten tyytynyt muiden armoihin.

Miksi ei ollut tietävinään numero yhdeksäntoista asukkaista. Ne saivat murista ja haukkua nalkuttaa sille tappelunhaluisina, eikä se ollut millänsäkään siitä; se säästi voimansa teeskenneltyyn alituiseen vihaan Pedroa kohtaan. Miksi oli myös areenalla useammin ja kauemmin kuin kukaan niistä.

"Tietysti Harry ei ole liioitellut koiran arvoa", päätteli Collins, ja hän ponnisteli keksiäkseen, minkä tähden Del Mar oli sanonut Miksiä vetonumeroksi ja aivan verrattomaksi koiraksi. Hänen kokeillessaan Miksi sai alistua kaikkeen mahdolliseen nöyryyttävään kohteluun. Se pantiin hyppäämään estehyppyä, kulkemaan etujaloillaan, ratsastamaan ponilla, heittämään kuperkeikkaa ja näyttelemään ilveilijää, yhdessä muiden koirien kanssa. Se pakotettiin tanssimaan valssia, joka jalassa nuora, jota vedettiin ja nyittiin puoleen ja toiseen. Sille pantiin piikkivaljaat, ettei se heittäytyisi sivulle tai kaatuisi eteen- tai taaksepäin. Sitä piestiin piiskalla ja rottingilla ja kiskottiin kuonosta. Sitä koetettiin kerran saada maalivahdiksi, kun kaksi koirajoukkuetta iskujen ja lyöntien pakottamina pelasi jalkapalloa. Ja se kiskottiin ylös tikkaita ja paiskattiin vesialtaaseen sukeltamaan.

Koetettiinpa surmanrengastakin: sen annettiin laskea — piiskalla nopeutta kiihdyttäen — kaltevaa kourua niin hurjalla vauhdilla, että se, jos vain tahtoi, olisi voinut juosta ylös renkaan sisäpuolta ja jälleen alas aivan kuin kärpänen katossa ja tehdä sen yhä uudelleen, lentää ympäri rengasta ja lopulta heittäytyä sieltä ulos. Mutta se ei tahtonut, ja joka kerran, kun se ei kohta alussa onnistunut pääsemään pois kourusta, se putosi korkealta ja loukkaantui.

"En luulekaan Harryn tarkoittaneen mitään tällaista", sanoi Collins apulaisilleen, kun he näin kokeilivat Miksillä, "tahdon vain saada edes jonkinlaisen aavistuksen sen erikoisalasta, siitä, mitä jumalan nimessä Harry-parka oli keksinyt".

Jos sen rakastettu jumala hovimestari olisi tahtonut niin Miksi olisi rakkaudesta opetellut näitä temppuja ja varmaan oppinutkin monta niistä. Mutta täällä Cedarwildissa ei rakkautta ollut olemassakaan, ja jalorotuisena olentona se itsepäisesti kieltäytyi pakosta tekemästä sitä, mitä se ilomielin olisi tehnyt rakkaudesta. Ja kun Collins ei ollut jalorotuinen, sattui heidän keskensä usein hurjia yhteenottoja. Sillä ei ollut mitään voiton mahdollisuuksia, sen Miksi pian huomasi. Se oli aina tuomittu joutumaan häviölle. Ennenkuin se ennätti aloittaakaan, se oli jo voitettu "taiteen" kaikkien sääntöjen mukaan. Ei ainoatakaan kertaa se saanut isketyksi hampaitaan Collinsiin tai Johnnyyn. Se oli liian viisas jatkaakseen taistelua, jossa se varmasti olisi saanut sekä ruumiinsa että sielunsa nujerretuksi ja päätynyt hulluuteen. Sensijaan se vetäytyi itseensä, muuttui ärtyiseksi ja jäykäksi, mutta se ei milloinkaan madellut tappion jälkeen, vaan oli aina valmis murisemaan ja pörhistämään karvansa osoittaakseen yhä olevansa samanlainen ja lannistumaton sisimmässään, mutta milloinkaan se ei tehnyt itseään enää syypääksi villiin raivon purkaukseen.

Jonkun ajan kuluttua se pääsi Johnnystä ja ketjusta ja oli aina Collinsin kanssa areenalla. Se tiesi katkerasta kokemuksesta, että sen tuli seurata Collinsia kaikkialle, ja se seurasi häntä ja vihasi häntä, ja tämä viha myrkytti sen hitaasti sen itsensä huomaamatta.

Kukaan ei voinut nähdä siitä mitään ulkonaisia merkkejä, niin luja ja terve sen ruumiinrakenne oli. Mutta kun vaikutuksien täytyi jossakin ilmetä, kuvastuivat ne sen sielussa tai hengessä tai luonteessa tai aivoissa tai tietoisuuden ilmauksissa. Se sulkeutui siis yhä enemmän itseensä ja vaipui synkkään jöröttelyyn. Tämä kaikki oli sielun sairautta. Miksi, joka oli ollut niin iloinen, iloisempi vielä kuin veljensä Jeri, alkoi muuttua synkäksi, ärtyiseksi ja vihaiseksi. Se ei tuntenut enää halua leikkiä, mellastaa ja kuljeskella. Sen ruumis muuttui yhtä hillityksi ja levolliseksi kuin aivotkin. Kuolemaan tuomitut ihmiset käyvät yhtä levollisiksi vankilassa. Se saattoi seisoa tuntikausia Collinsin takana, välinpitämättömänä ja ikävystyneenä, kun Collins piinasi jotakin koirarakkia koettaen opettaa sille uutta temppua.

Miksi sai olla läsnä monessa sellaisessa kidutuksessa. Siellä oli vinttikoiria, jotka hyppäsivät korkealle ja juoksivat nopeasti. Ne tekivät halulla parhaansa, mutta Collins ja hänen apulaisensa saivat aikaan sen ihmeen — mikäli sitä voi ihmeeksi sanoa — että ne tekivät enemmän kuin parhaansa. Niiden parhaat saavutukset olivat luonnollisia. Mutta se, mikä meni yli niistä, oli luonnotonta, ja se tappoi jotkut ja lyhensi kaikkien ikää. Kun ne ajettiin ponnistuslaudalle hyppäämään, seisoi alhaalla aina apulainen hirmuisen pitkä piiska kädessään ja antoi niille tuntuvan hujauksen. Siksi ne koettivat hypätä kauemmas kuin olisivat oikeastaan jaksaneetkaan ja pinnistivät viimeiset voimansa epätoivoiseen yritykseen välttää piiskaa, lentää sen ohi ilmassa ja päästä pakoon, ennenkuin se osui huohottavaan kylkeen pistäen kuin skorpioni.

"Hyppääjäkoira ei milloinkaan hyppää niin korkealle kuin se voi", sanoi Collins apulaisilleen, "ellei sitä pakoteta siihen. Siinä on seikan solmu. On suuri ero minun opettamieni ja amatöörien opettamien hyppääjien välillä, joista useimmat tuskin pääsevät kunnolla pensaan yli."

Collins opetti ja neuvoi yhtä mittaa. Oppilasta, joka oli harjoitellut hänen laitoksessaan ja saanut häneltä suosituskirjeen, pidettiin eläintenkesyttäjien maailmassa täytenä mestarina.

"Ei ainoakaan koira kulje luonnostaan takajaloillaan, vielä vähemmän etujaloillaan", oli Collinsin tapana sanoa. "Koiria ei ole siihen luotu. Ne täytyy pakottaa siihen, siinä kaikki. Se on eläinten opettamisen koko salaisuus. Teidän täytyy pakottaa ne. Siinä on teidän tehtävänne. Pakottaa ne. Joka ei sitä voi, se ei kelpaa tähän laitokseen. Pankaa se mieleenne ja toimikaa sen mukaan."

Miksi näki, sitä täysin käsittämättä, kuinka erään muuliaasin satulaan aina pantiin naula. Aasi oli ensimmäisen kerran areenalle ilmestyessään lihava ja hyväntuulinen. Se oli ollut lemmikkiaasina perheessä, jossa oli monta lasta, se oli saanut osakseen aina rakkautta ja ystävällisyyttä ja aiheuttanut monta makeata naurunpurkausta hullunkurisella itsepintaisuudellaan. Mutta Collinsin silmät olivat keksineet terveyttä, voimaa ja pitkää ikää sekä vielä naurettavan ulkonäön ja hullunkuriset eleet tuossa pitkäkarvaisessa muuliaasissa.

Se oli ristitty Rosinanteksi ensimmäisenä areenapäivänään. Ja silloin se myös sai kokea elämänsä suurimman yllätyksen. Se ei aavistanut satulassa olevan naulaa, ja niin kauan kuin satula oli tyhjä, ei naulaa tuntunutkaan. Mutta samassa kun Samuel Bacon, neekeritemppuilija, istuutui satulaan, teki naula tehtävänsä. Hän tiesi kaikki ja oli varuillaan. Mutta Rosinante, jolle naula oli yllätys, jännitti selkänsä ja heitti ratsastajan maahan ensimmäisen kerran eläessään. Se kävi niin salamannopeasti, että Collins aivan loisti tyytyväisyydestä Samin lentäessä kahdentoista jalan päähän sahajauhoihin.

"Tehkää tuo aina yhtä hyvin", sanoi Collins, "niin saatte seurata mukana hyvillä ehdoilla, kun myyn aasin, siitä lyön vetoa. Siitä tulee mainio numero. Mutta siihen tarvitaan lisäksi vielä kaksi temppuilijaa, jotka ovat yhtä notkeita kuin te sekä yhtä vahvahermoisia ja nokkelia arvioimaan, minne putoavat."

Ja Rosinantelle alkoi se opetushelvetti, joka myöhemmin säästi sen ostajalle äärettömästi aikaa. Päivä päivältä se sai kestää kidutuksen uudelleen. Sen ei tarvinnut enää kantaa naulasatulaa. Neekeri istui paljaaltaan sen selkään, mutta kuitenkin Rosinante tunsi naulan piston ja lennätti ratsastajan selästään; naula oli nyt nahkaremmillä kiinnitetty Samin ranteeseen. Lopulta Rosinanten selkä tuli niin araksi, että se alkoi hyppiä taaksepäin, jos sitä katsoikaan. Muistaen, miltä naulanpisto tuntuu, se alkoi nykiä, tanssia ja hyppiä kohta, kun huomasi, että joku aikoi nousta sen selkään.

Kun oli näin harjoiteltu neljä viikkoa, hankittiin kaksi muuta temppuilijaa, valkoihoisia nuorukaisia, ja koko ohjelmanumero esitettiin eräälle hoikalle herrasmiehelle, jolla oli vahatut viikset ja joka näytti ranskalaiselta. Lopulta hän osti Rosinanten, maksaen siitä tinkimättä mitä Collins pyysi, ja otti palvelukseensa Samin ja molemmat valkoiset temppuilijat. Collins oli järjestänyt näytännön aivan kuin oikeassa sirkuksessa ja hankkinut kaikki tarvittavat välineet sekä toimi itse tallimestarina ostajan ollessa katsojana.

Lihavana kuin voikimpale ja hullunkurisen näköisenä Rosinante tuotiin esiin tilapäiselle nelikulmaiselle lavalle, joka oli aidattu kankaaseen kierrettyjen terästolppien päähän kiinnitetyillä, samoin kankaaseen peitetyillä teräsköysillä. Päitset otettiin pois, ja se laskettiin irti. Se kävi heti levottomaksi, luimisti korviaan ja näytti vihaiselta.

"Muistakaa yksi asia", Collins sanoi ostelijalle. "Jos ostatte sen, tulee teistä tallimestari, ettekä te itse saa milloinkaan pistää sitä naulalla. Kun se huomaa sen, voitte milloin tahansa panna kätenne sen päälle ja hillitä sen. Se on hyväluontoinen ja kiitollisin aasi, minkä olen milloinkaan nähnyt työssä. Sen täytyy pitää teistä ja vihata noita kolmea muuta. Ja vielä yksi neuvo: jos se käy todella vihaiseksi ja yrittää purra, voitte kiskoa siltä hampaat pois ja ruokkia sitä sitten appeella ja höyrytetyillä ryyneillä. Annan teille helposti sulavien ruokien ohjeita. Nyt aloitetaan!"

Collins nousi korokkeelle ja taputti Rosinantea, joka oli hyvin säyseä ja koetti kaikessa ystävyydessä tunkeutua hänen ohitseen ja pois nuora-aitauksesta päästäkseen piinasta, minkä se tiesi olevan tulossa.

"Katsokaa", sanoi Collins, "se luottaa minuun. Se tietää, etten minä ole milloinkaan sitä pistänyt ja että aina lopulta olen sen pelastanut. Minä olen sen laupias samarialainen. Nyt pidän pienen puheen yleisölle. Sitä voitte sitten tietenkin höystää oman makunne mukaan."

Eläintenkesyttäjä laskeutui alas aitauksesta, astui areenalle ja katsoi eteensä, sivuille ja ylös, aivan kuin olisi vedonnut permannon ja parvien yleisöön.

"Hyvät naiset ja herrat", hän puhui tyhjälle sahajauhokentälle, aivan kuin siinä olisi ollut lukuisa yleisö. "Tämä Rosinante on pahin veijari aasien joukossa. Se on sävyisä kuin newfoundlandilaispenikka … odottakaahan hetkinen…"

Hän meni takaisin aitauksen luo, ojensi kätensä nuoran yli ja sanoi: "Tule tänne, Rosinante, ja näytä kaikille näille naisille ja herroille, kenestä sinä eniten pidät."

Ja Rosinante tulla kepsutti pienillä kavioillaan, nuuski Collinsin kämmentä, tuli lähemmäksi, nuuski hänen käsivarttaan, töykkäsi häntä olkapäähän turvallaan, kohottautui hiukan takajaloilleen, aivan kuin olisi aikonut syleillä häntä nuoran yli. Itse asiassa se vain kerjäsi ja rukoili, että Collins pelastaisi sen aitauksesta ja odottavasta kidutuksesta.

"Se on seuraus siitä, etten ole milloinkaan pistänyt sitä naulalla", sanoi Collins vahaviiksiselle herralle ja meni sitten entiselle paikalleen sahajauhokentälle kuvitellun orkesterin yläpuolelle ja puhui kuvitellulle katsojajoukolle:

"Hyvät naiset ja herrat, Rosinante on suuri veitikka. Se taitaa viisikymmentä kujetta neljällä jalallaan, eikä ole syntynyt sitä ihmistä, joka pysyisi kuuttakymmentä sekuntia sen selässä. Sen sanon suoraan, ennenkuin teen ehdotukseni. Kuulostaa helpolta, eikö totta? — Istua minuutti, kuudeskymmenes osa tunnista tai tarkoin sanottuna kuusikymmentä sekuntia, niin kiltin ja iloisen aasin selässä kuin Rosinante. Hei, pojat … tulkaa koettamaan! Jokaiselle, joka pysyy minuutin sen selässä, maksan heti viisikymmentä dollaria ja kahdesta minuutista viisisataa dollaria."

Sitten tuli Samuel Baconin osa. Hän tulla nilkutti kömpelösti sahajauhojen yli ja irvisteli hämillään. Collins ojensi kätensä ja oli auttavinaan hänet korokkeelle.

"Oletteko henkivakuutettu?" Collins kysyi.

Sam pudisti päätään ja irvisteli.

"Miksi teette tämän?"

"Rahan tähden", Sam sanoi. "Tarvitsen rahaa liikkeeseeni."

"Mikä liike teillä on?"

"Se ei kuulu teihin, hyvä herra." Sam hymyili aivan kuin pyytäen anteeksi nenäkkyyttään ja kompuroi muutaman askeleen eteenpäin. "Voisinhan koetella onneani arpajaisissa tämän sijaan, mutta sitä en tee. Saanko rahat? Se on minulle pääasia."

"Kyllä ne saatte", sanoi Collins, "jos ne ansaitsette. Astukaa syrjään ja odottakaa hetkinen. Jos hyvät naiset ja herrat suovat anteeksi viivytyksen, pyydän useampia vapaaehtoisia ilmoittautumaan. Onko useampia, jotka haluavat kilpailla? Viisikymmentä dollaria kuudessakymmenessä sekunnissa. Melkein dollari sekunnissa … jos voitatte. Niin, lupaan dollarin sekunnista. Kuusikymmentä dollaria sille pojalle, miehelle, naiselle tai tytölle, joka voi pysytellä Rosinanten selässä yhden minuutin. Tulkaa esiin, hyvät naiset. Muistakaa, että tänä päivänä on kaikilla yhtäläinen äänioikeus. Tässä voitte loistavasti voittaa miehenne, veljenne, poikanne, isänne ja esi-isänne. Ei mitään ikärajaa. Tahtooko isoäiti suoda meille sen kunnian?" hän sanoi suoraan jollekin muka hyvin vanhalle naiselle etumaisella penkillä. — "Kuten kuulette — 'tulevalle ostajalle' — olen ladellut koko yksinpuhelun, ja sen voitte oppia kahdessa harjoituksessa, voitte suorittaa sen nyt heti paikalla, aivan ilmaiseksi, se sisältyy ostosummaan."

Molemmat toiset temppuilijat tulivat sahajauhokentän yli, ja Collins auttoi heidätkin kuvitellulle korokkeelle.

"Voitte muodostella yleisölle pidettävää puhetta aina sen kaupungin mukaan, minne tulette", hän selitteli ranskalaiselle. "Teidän on helppo saada selville kaikkein halveksituimpien ja ajastaan eniten jäljelläolevien kylien ja kauppaloiden nimet. Ja sitten annatte apulaistenne sanoa olevansa niistä kotoisin."

Collins antoi nyt näytöksen alkaa. Samin ensimmäinen koe loppui kovin lyhyeen. Hän ei ennättänyt kunnolleen istuutuakaan, ennenkuin aasi heitti hänet selästään. Puolen tusinaa nopeasti toistettua yritystä ei onnistunut paljon paremmin. Viimeisellä kerralla Sam pysytteli Rosinanten selässä kymmenen sekuntia ja heitti sitten hullunkurisen kuperkeikan aasin pään yli. Sam laskeutui alas lavalta, pudisti päätään, paineli kättään kylkeään vasten, aivan kuin olisi loukannut itsensä. Sitten oli toisten poikien vuoro. Eteviä voimistelijoita kun olivat, he tekivät sangen ihmeellisiä ja hullunkurisia kuperkeikkoja. Sam toipui ja tuli takaisin. Lopuksi kaikki kolme tekivät yhdessä hyökkäyksen Rosinantea vastaan ja koettivat yhtaikaa päästä eri suunnilta sen selkään. He hajosivat kuin akanat tuuleen; väliin he vierivät kaikki yhteen kasaan. Kerran saivat molemmat valkoiset, jotka seisoivat vähän syrjempänä hengähtämässä, aasin selästä lentävän Samin niskaansa niin että he kaatuivat kaikki yhteen rykelmään.

"Muistakaa, että se on oikein itsepäinen aasi", puheli Collins vahaviiksiselle miehelle. "Jos joku yleisön joukosta ilmoittautuu päästäkseen käsiksi rahoihin, niin sitä parempi. Niistä selvitään hyvin pian. Ei ole elävää olentoa, joka voisi pysyä sen selässä yhden minuutin … jos se vain silloin tällöin saa harjoituksissa tuntea naulanpistoja. Sen täytyy elää alituisessa naulanpelossa. Älkää antako sen veltostua siinä suhteessa. Jos annatte sen levätä jonkun päivän, niin harjoitelkaa pari kertaa naulan avulla juuri ennen näytännön alkua, muutoin se ehkä unohtaa kaikki ja pilaa koko numeron ravaamalla ympäri areenaa selässään ensimmäinen retkale, joka siihen kiipeää.

"Mutta jos joku takertuisi kiinni käsin ja jaloin ja hampain ja pysyttelisi paikoillaan, kunnes minuutti olisi melkein loppuun kulunut, niin antakaa Samin tai jonkun apulaisenne huomaamatta hiukan raapaista aasia naulalla. Silloin on ratsastajan onni lopussa. Te ette voi hävitä, ja yleisö on menehtyä nauruun.

"Ja sitten paras kaikesta, mikä saa aina kättentaputukset raikumaan. — Valmiina, te kaksi! — Aloittakaa, Sam!"

Sillä välin kun valkoiset pojat uhkasivat nousta Rosinanten selkään molemmilta puolin ja kiinnittivät sen tarkkaavaisuuden itseensä, Sam sai äkkiä raivoisan epätoivonkohtauksen, hyppäsi nuoran yli, takertui käsin ja jaloin Rosinanten kaulaan ja painoi päänsä lujasti hevosen päätä vastaan. Ja Rosinante nousi takajaloilleen, kuten se aikoja sitten oli oppinut tekemään saadessaan lukuisia naulanpistoja päähänsä ja kaulaansa.

"Se on hiton itsepäinen", selitti Collins, kun Rosinante asteli takajaloillaan ja turhaan riuhtoi sinne tänne eturuumistaan. "Ei siinä ole mitään vaaraa. Se ei kaadu selälleen. Se on aivan liian viisas. Ja jos se sen tekisikin, tarvitsee Samin vain hellittää otteensa ja heittäytyä sivulle."

Kun näytäntö oli lopussa, antoi Rosinante mielellään panna päitset päähänsä, ja se vietiin pois lavalta ranskalaisen luo.

"Kas, nyt olette nähnyt jotakin oikein ensiluokkaista", jatkoi Collins kerskumistaan. "Kokonainen tappelunumero teidän itsenne toimiessa tallimestarina, neljä esiintyjää lukuunottamatta muuliaasia ja ehkä vielä jotakuta yleisöstäkin. Kaikki valmiina ilmoitustaululle asetettavaksi, ja viisituhatta on hurjan halpa hinta."

Ranskalainen säpsähti kuullessaan niin korkean luvun.

"Laskekaa itse", sanoi Collins. "Ansaitsette vähintään tuhatkaksisataa viikossa, ja siitä tulee aivan varmasti kahdeksansataa puhtaaksi voitoksi. Kuuden viikon voitolla olette korvannut ostohinnan, ja sen jälkeen voitte laskea vielä vähintään sata menestysviikkoa. Toivon, että olisin nuori ja vapaa. Silloin lähtisin itse sen kanssa keräämään kultaa."

Ja Rosinante myytiin ja vietiin pois Cedarwildin kesytyslaitoksesta naulalla rääkättäväksi, houkuttelemaan kaiken maailman sirkusyleisöä nauramaan ja remuamaan.

27.

"Asia on niin, Johnny, että et voi hyväilyillä saada koiria tekemään temppuja, ja siinä on koirien ja naisten välinen ero", sanoi Collins apulaiselleen. "Tiedät, kuinka on koirien laita; niille leperrellään, ja ne panevat pitkälleen ja ovat olevinaan kuolleita, kääntyvät haudassaan ja tekevät muita yhtä tyhmiä temppuja. Sitten haluaisi kerran näyttää ystävilleen ja tuttavilleen, mitä koira on oppinut, mutta silloin onkin toinen ääni kellossa, se hermostuu ja käy tyhmäksi, eikä sitä saa tekemään yhtään temppua kunnolla. Samoin on lasten laita. Ne aivan hölmistyvät vieraitten edessä, unohtavat kaiken mitä ovat oppineet ja antavat vanhempiensa seisoa vieressä häpeämässä.