ALKULAUSE (continued 4)

"Lavalla koirien tulee tehdä oikeita temppuja, joista ne eivät pidä, joita ne suorastaan inhoavat. Ja sitten niitä ei satu haluttamaan sillä kerralla — ne ovat ehkä hiukan vilustuneet tai pahoinvoipia, tai niillä on syyhy. Mitä on silloin tehtävä? Pyytääkö yleisöltä anteeksi? Ohjelmanhan täytyy käydä aivan kellon mukaan. Joka numeron täytyy alkaa täsmälleen määräaikana. Pääasia on, että koirat tietävät ajan ja ovat valmiina tekemään temppunsa juuri oikeassa silmänräpäyksessä. Siinä ei auta ruveta hyväilemään niitä, kerjäämään ja pyytelemään tai vielä odottamaan niitä. On ainoastaan yksi keino. Niiden täytyy tietää, milloin niiden on aloitettava, ja että on tosi kyseessä."

"Koirat eivät ole tyhmiä", myönteli Johnny, "ne tietävät, tarkoittaako totta vai eikö".

"Aivan varmasti", Collins virkkoi päätään nyökäyttäen. "Heti kun on vähänkään veltto niitä kohtaan, ne veltostuvat työssään. Jos on hyvä ja myöntyväinen, ne rupeavat heti tekemään virheitä tempuissaan. Niitä täytyy pitää pelossa. Muutoin ne tekevät tenän, ja silloin toivoo, ettei olisi milloinkaan ruvennut harjoittamaan niitä julkista esiintymistä varten."

Puoli tuntia myöhemmin Miksi kuuli — tosin siitä sanaakaan ymmärtämättä — Collinsin antavan uusia ohjeita toiselle apulaiselleen.

"Sekarotuiset koirat ovat parhaat, Charles. Puhdasrotuisista tuskin yksi kymmenestä kykenee mihinkään, ja sekin vain, jos on pelkuri. Siinä juuri on ero niiden ja sekarotuisten välillä. Puhdasrotuiset ovat kuumaverisiä kuin rotuhevoset. Ne ovat arkoja ja ylpeitä. Ylpeys on niiden pahin virhe. Usko minua. Olen syntynyt tähän ammattiin ja olen koko ikäni tutkinut sitä. Olen hyvin onnistunut alallani. Ja siitä yksinkertaisesta syystä, että osaan tehtäväni. Muista se.

"Ja sitten sekarotuiset ovat vielä niin halpoja. Niitä ei tarvitse varoa. Jos joku loukkaantuukin tai kuluu loppuun, on uusia aina saatavana — ja halvalla. Eikä niitä ole vaikea opettaa. Puhdasrotuisilla on se vika, ettei niitä voi pelottaa tottelemaan.

"Anna sekarotuiselle koiralle kunnollinen selkäsauna — mitä se tekee silloin? Se suutelee sinun kättäsi ja on tottelevainen ja ryömii vatsallaan ja tekee kaiken, mitä tahdot sen tekevän. Ne ovat orjaluonteita. Niillä ei ole rohkeutta, eikä temppujentekijäkoiralla saa olla rohkeutta. Pelko on parempi. Mutta annapa rotukoiralle selkään, niin saat nähdä, mitä tapahtuu. Väliin ne kuolevat. Sellaista olen nähnyt. Ja mitä ne tekevät, elleivät kuole? Niistä tulee joko itsepäisiä tai vihaisia. Väliin ne purevat ja raivoavat. Ne voi tappaa, mutta niiden raivoa ei voi hillitä. Tai sitten ne paatuvat. Ja ne ovat kaikkein pahimpia. Minä sanon sitä passiiviseksi vastarinnaksi. Ne eivät hyökkää päälle. Vaikka ne pieksäisi puolikuolleiksi, ei niitä saa hievahtamaankaan. Ne ovat samanlaisia kuin ne kristityt marttyyrit, joita poltettiin roviolla tai keitettiin öljyssä. Ne pitivät oman päänsä, teki niille mitä tahansa. Ne kuolevat mieluummin kuin tottelevat. Sellaista on tapahtunutkin. Minulla on ollut sellaisia — tunnen ne hyvin. Olen tullut siihen tulokseen, että on pysyttävä erillään rotukoirista. Ne vievät aina voiton. Ne pitävät päänsä, eikä niitä saa tottelemaan. Niiden kanssa tuhlaa vain aikaansa ja kuluttaa loppuun kärsivällisyytensä, ja kaiken kukkuraksi ne ovat kalliita.

"Katsohan nyt tätä irlantilaista terrieriä", Collins viittasi Miksiin, joka seisoi hänen takanaan ja katseli happamannäköisenä, mitä areenalla tapahtui. "Se on puhdasta rotua sekä isän että äidin puolelta ja sentähden aivan kelvoton. En ole sille vielä kertaakaan antanut kunnollisesti selkään enkä aio sitä tehdäkään. Se olisi ajan hukkaa. Se hyökkää päälle, jos sen panee liian lujille. Ja ellei sitä pane lujille, se on tuollainen kuin on eikä opi mitään. Antaisin sille heti matkapassin, jos voisin uskoa Del Marin erehtyneen. Harry-parka tiesi, että sillä oli erikoisuus ja aivan verraton erikoisuus vielä — ja se minun on saatava selville."

"Jospa se olisi leijonakoira", sanoi Charles.

"Se on sitä lajia, joka ei pelkää leijonia", myönsi Collins. "Mutta minkä tempun se voisi tehdä leijonien kanssa? Pistääkö päänsä niiden kitaan! En ole milloinkaan nähnyt koiran sitä tekevän — se olisi hyvä temppu. Voimmehan koettaa. Olemmehan jo koettaneet kohta kaikkea muuta."

"Onhan meillä vanha Hannibal", sanoi Charles. "Se otti tytön pään kitaansa Sales-Sinherillä ollessaan."

"Mutta vanha Hannibal alkaa käydä ärtyiseksi", huomautti Collins. "Olen tarkannut sitä ja koetan päästä siitä erilleni. Kaikki eläimet voivat joskus joutua pois suunniltaan, etenkin villit. Katsokaas, niiden elämä ei ole luonnollista. Ja kun ne päästävät sisunsa purkautumaan — niin, siinä onkin loppu. Silloin kadottaa rahat, mitkä niistä on maksanut, ja ellei ole varma ammatissaan, voi menettää henkensäkin."

Ja Miksi olisi kenties joutunut Hannibal-kokeeseen ja muuttunut päätänsä lyhyemmäksi pedon mahtavassa kidassa, ellei onnellinen sattuma olisi tullut väliin. Seuraavassa silmänräpäyksessä Collins sai pikaisen tiedonannon leijonien ja tiikerien hoitajalta. Tämä oli ehkä neljäkymmenvuotias, mutta näytti kuusikymmentä vuotta vanhalta. Hänen kuihtuneissa kasvoissaan oli syviä, pystysuoria vakoja, jotka näyttivät jonkun muun villin eläimen kuin hänen itsensä tekemiltä.

"Vanha Hannibal tulee hulluksi", kuului hänen sanomansa.

"Lorua", sanoi Harris Collins. "Te vain tulette vanhaksi, siinä koko juttu. Se on saanut teistä yliotteen. Näytän teille, että niin on. Tulkaa mukaan kaikki. Otamme neljännestunnin loman, ja minä näytän teille jotakin, jota teistä kukaan ei ole nähnyt. Se tuottaisi kymmenentuhatta viikossa missä tahansa … mutta sitä ei kestäisi kauan. Vanha Hannibal kääntäisi töppösensä ilmaan sulasta häpeästä. — Tulkaa mukaan, kaikki! Viidentoista minuutin loma!"

Miksi seurasi viimeisen ja kauheimman isäntänsä kintereillä, ja heidän molempien jäljessä kulki joukko apulaisia ja vierailevia kesytyspomoja. Oli tunnettu asia, että kun Harris Collins esiintyi, hän teki sen vain kesytysmaailman valiojoukon edessä.

Leijonien ja tiikerien hoitaja, jonka kasvot hänen oma pedonluonteensa oli raadellut, kierteli valitellen nähdessään herransa valmistautuvan menemään Hannibalin häkkiin, sillä hänen ainoana aseenaan oli luudanvarsi.

Hannibal oli vanha, mutta se oli tunnetusti kookkain vangittu leijona, eikä se ollut kadottanut hampaitaan. Se kulki edestakaisin häkissään, vangittujen eläinten tavallista raskasta ja huojuvaa käyntiä, kun odottamaton yleisö äkkiä asettui sen häkin eteen. Mutta se ei näyttänyt siitä ollenkaan välittävän, kulki yhä vain edestakaisin, heilutti päätään ja kääntyi notkeasti häkin päähän tultuaan. Sillä näytti olevan jotakin mielessä.

"Noin se on kävellyt kaksi päivää", valitteli hoitaja. "Ja kun sitä lähestyy, se tavoittaa käpälällään. Kas, noin se on pidellyt minua!" Hän kohotti oikeaa käsivarttaan. Paidan ja puseron hihat olivat riekaleina ja ihossa oli yhdensuuntaisia punaisia naarmuja, pedon kynsien jälkiä. "Enkä minä ole käynyt häkissä. Se teki sen säleiden välitse yhdellä sieppauksella, kun menin puhdistamaan sen häkkiä. Olisipa se edes ärjynyt, mutta se ei päästänyt ääntäkään; kulkee vain yhtä mittaa edestakaisin."

"Missä on avain?" kysyi Collins. "Hyvä on. Päästäkää minut sisään. Sulkekaa ovi ja ottakaa avain pois. Kadottakaa se, unohtakaa se, viskatkaa pois. Minulla on kyllä aikaa odottaa, kunnes löydätte sen ja päästätte minut pois."

Ja Harris Collins, joka oli pienempi kuin höyhensarjan painija ja oli elänyt aina pelossa, että hänen lastensa äiti heittäisi kuuman liemilautasen hänelle vasten kasvoja, meni häkkiin tämän arvostelevan yleisön nähden ainoastaan luudanvarrella aseistettuna. Sitten ovi suljettiin, ja valppaasti pitäen silmällä kävelevää Hannibalia hän toisti käskynsä, että avain otettaisiin pois.

Viisi, kuusi kertaa leijona kulki edestakaisin ollenkaan välittämättä sisääntunkeutujasta. Sitten, kun leijona jälleen oli kääntynyt ja oli matkalla poispäin, Collins astui esiin ja asettui keskelle leijonan tietä ja seisoi siinä aivan hiljaa. Huomatessaan tien olevan tukossa Hannibal ei äännähtänytkään. Pehmein, notkein liikkein se suuntasi kulkunsa suoraan vastusta kohti. Mutta Collins, joka tiesi etukäteen, mitä leijona tekisi, yllätti sen ennen hyökkäystä lyömällä sitä luudanvarrella arkaan kuonoon. Hannibal vetäytyi takaisin päästäen lyhyen ärjynnän ja suuntasi salamannopean iskun mahtavalla käpälällään. Taaskin Collins ennätti edelle: uusi isku kuonoon ajoi leijonan takaisin.

"Täytyy estää se kohottamasta päätään, siinä on ainoa pelastus", mutisi kesyttäjä hampaittensa välistä. "Jaha, nyt taas? Tuossa saat."

Raivoava Hannibal oli kyyristynyt hypätäkseen ja nostanut päänsä. Isku, jonka se sai kuonolleen, pakotti sen painamaan päänsä lattiaan, ja kuono yhä kiinni lattiassa eläinten kuningas kulki taaksepäin samalla kun kurkusta ja rinnasta kuului kumeaa mörinää.

"Jatka", sanoi Collins seuraten leijonaa ja kiiruhtaen sen peräytymistä navakoilla iskuilla.

"Ihminen on eläinten herra, koska hän osaa ajatella", sanoi Collins katsojille. "Hän on tehnyt päästään ruumiinsa herran, joten hän voi kehittää ajatuksen ja suorittaa teon ennenkuin eläin. Nyt saatte nähdä, kuinka se on minun vallassani. Se ei ole niin voittamaton kuin se koettaa luulotella olevansa. Sen ajatuksen, joka siinä nyt herää, minä otan siitä heti. Tämä luudanvarsi sen tekee. Katsokaa nyt."

Hän ajoi eläimen aivan häkin päähän, löi sitä vähän väliä kuonolle ja pakotti sen siten pitämään päänsä alhaalla.

"Nyt minä ajan sen nurkkaan."

Muristen, äristen ja sähisten, pää alhaalla ja puolustaen itseään lyhyillä käpäläniskuilla itsepäistä keppiä vastaan Hannibal vetäytyi tottelevaisena takaisin nurkkaan, se veti takapuolensa kokoon ja koetti kutistua niin pieneksi kuin suinkin. Ja yhä se vain piti kuononsa alhaalla, joten sen oli aivan mahdotonta hypätä. Mutta kesken kaiken se kohotti hitaasti päätään ja haukotteli. Nyt se pelastui iskusta, koska se kohotti kuononsa niin hitaasti ja koska Collinsin ajatus oli aina hitusen edellä sen ajatusta.

"Nyt se on kuritettu", ilmoitti Collins, ja ensimmäisen kerran ääni oli reipas, eikä siinä tuntunut jännitystä eikä pelkoa. "Kun leijona haukottelee kesken kamppailun, silloin tietää, että sen raivo on asettumassa. Silloin se alkaa tulla järkiinsä. Hannibal on nyt tullut järkiinsä, muutoin se hyppäisi tai iskisi käpälällään sen sijaan, että se nyt haukottelee. Se tietää saaneensa selkäänsä, ja tuo haukotus merkitsee vain: 'Minä antaudun. Heittäkää toki minut rauhaan. Kuonoa pakottaa vimmatusti. Niin mielelläni hyökkäisin sinun kimppuusi, mutta minä en voi. Tahdon tehdä kaikki, mitä sinä tahdot, ja minä olen hirmuisen kiltti, kunhan vain et lyö enää minun pehmitettyä kuonoparkaani.'

"Mutta ihminen on eläinten herra eikä voi olla niin siivo. Osoita, että sinä olet isäntä, pieksä niihin se tietoisuus. Älä lopeta, kun eläin antautuu. Anna sen niellä lääkkeet ja nuolla lusikka. Anna sen suudella jalkaasi, jota pidät sen niskassa. Anna sen suudella keppiä, jolla lyöt. Katsokaa nyt!"

Ja Hannibal, joka oli kookkain vankeudessa elävistä leijonista, jolla oli kaikki hampaansa tallella, joka oli täysikasvuisena otettu viidakosta vangiksi, tuo oikea eläinten kuningas se peräytyi yhä kauemmaksi, peläten uhkaavaa luudanvartta pienen miespoloisen kädessä, ja vetäytyi yhä enemmän kokoon nurkassaan. Se koukisti selkänsä kaareksi, niin ettei se mitenkään olisi voinut hypätä, taivutti avuttomana päänsä yhä alemmaksi rintaa vasten, antoi koko ruumiinsa painon levätä eturaajoilla ja suojeli kuonoparkaansa mahtavilla käpälillään, jotka yhdellä ainoalla iskulla olisivat tehneet lopun Collinsista.

"Nyt se käy ehkä epäluotettavaksi", sanoi Collins, "mutta sen täytyy kuitenkin suudella minun jalkaani ja keppiä. Kas näin!"

Hän kohotti vasemman jalkansa, ei epäröiden ja ikäänkuin koetteeksi, vaan reippaasti ja varmasti, ja asetti sen leijonan niskaan, Keppi kohosi vastaamaan leijonan seuraavaan tekoon, ja Collinsin ajatus oli jo iskun verran edellä leijonan seuraavaa ajatusta.

Hannibal teki niinkuin Collins oli otaksunut. Se heitti päänsä taaksepäin, kita ammollaan ja täynnä säihkyvän valkeita hampaita iskeäkseen ne tuohon kapeaan silkkisukan peittämään nilkkaan ruskean kengän yläpuolella. Se oli ennättänyt tuskin viidenneksen matkasta, kun keppi jo tanssi sen kuonolla ja pakotti sen jälkeen painamaan sen lattiaan ja peittämään käpälillään.

"Nyt sen raivo on asettunut", sanoi Collins. "Kuinka vähän se tienneekin, sen se nyt ainakin tietää, että minä tiedän enemmän kuin se, ja että minä nyt olen antanut sille läksiäissaunan. Jos se yhä vielä raivoaisi, se ei sitä tietäisi, enkä minä olisi askeleen vertaa siitä edellä, kun se hyökkäisi kimppuuni ja riepottelisi sisälmykseni ympäri häkkiä."

Hän pisteli Hannibalia kepinpäällä ja kohotti keppinsä iskuun joka piston jälkeen. Ja iso leijona makasi siinä ja murisi avuttomana, ja joka pistolla se paljasti hiukan enemmän kuonoaan ja kohotti sitä ylemmäksi, kunnes lopulta punainen kieli solui esiin raateluhampaiden välitse ja nuoli kenkää, joka ei levännyt niinkään keveästi sen päälaella, nuoli luudanvartta, joka oli suorittanut koko kidutuksen.

"Oletko sinä nyt kiltti leijona?" kysyi Collins hieroen tylysti Hannibalin niskaa jalallaan.

Hannibal ei voinut olla murisematta vihoissaan.

"Oletko nyt kiltti leijona?" toisti Collins ja hieroi yhä kovemmin jalallaan.

Ja Hannibal kohotti kuononsa ja nuoli jälleen punaisella kielellään ruskeaa kenkää ja ohutta, silkkisukkaan verhottua nilkkaa, jonka se olisi voinut murskata silmänräpäyksessä.

28.

Yhden ystävän Miksi sai niiden monien eläinten joukosta, joihin se tutustui Cedarwildin koulussa, ja se oli omituinen, surumielinen ystävyys. Saara oli sen nimi, pienen vihreän apinan, joka oli kotoisin Etelä-Amerikasta. Se näytti olevan syntyään hysteerinen ja aina loukkaantunut eikä ollenkaan ymmärtänyt huumoria. Miksi tapasi sen joskus seuratessaan Collinsia areenalle, missä se oli odottamassa joutuakseen osalliseksi johonkin uuteen temppuun. Sillä vaikka se oli aivan kykenemätön ja haluton, sitä käytettiin aina näytöksissä, useimmiten avustajana jonkun etevän eläintaiteilijan esiintyessä.

Mutta se sai aina hämminkiä aikaan. Se joko lörpötteli tai huusi pelosta tai tappeli muiden eläimien kanssa. Kun sitä koetettiin saada jotakin tekemään, se pani heti vastaan, ja jos turvauduttiin väkivaltaan, se säikytti kirkunallaan kaikki muut areenalla olevat eläimet ja keskeytti työn.

"Samantekevä", sanoi Collins. "Se saa mennä ensimmäisen apinaseurueen mukana, minkä myymme."

Pahin kohtalo, mikä voi sattua kesytetylle apinalle, oli joutua avuttomaksi nivelnukeksi, jonka näkymättömät kepit ja langat panevat liikkeeseen ja jonka piilossaolevat miehet iskuilla ja lyönneillä pakottavat ilveilemään kokonaisen ohjelmanumeron ajan.

Mutta Miksi oli tutustunut Saaraan ennenkuin tämä tuomio sille julistettiin. Niiden ensimmäisen kerran tavatessa se äkkiä hyppäsi Miksiä kohti kuin kirkuva ja lörpöttelevä pikkupaholainen ja uhkasi koiraa kynsin ja hampain. Mutta Miksi, joka oli jo vaipunut syvälle alituiseen alakuloisuuteen, katsoi sitä aivan rauhallisena, pörhistämättä niskakarvojaan ja luimistamatta korviaan. Tämä sai apinan vaikenemaan. Jos koira olisi hyökännyt sitä kohti tai murissut tai jotenkin osoittanut vihaa ja suuttumusta, niin se olisi kirkunut ja ulvonut ja pitänyt kamalaa melua, huutanut apua ja kutsunut kaikki ihmiset todistamaan, kuinka hävyttömästi sitä kohdeltiin.

Mutta Miksin omituinen menettely näytti aivan hurmaavan sen. Se läheni koiraa varovasti ollenkaan meluamatta, ja poika, joka sitä kuljetti, hellitti hiukan ohutta ketjua.

"Purkoon koira siltä selän poikki", oli pojan syntinen toivomus, sillä hän vihasi Saaraa kiihkeästi ja olisi mieluummin hoidellut leijonia tai elefantteja kuin pitänyt huolta pienestä ilkeästä apinasta, jolla ei näyttänyt olevan mitään järkeä.

Ja kun Miksi ei näyttänyt sitä huomaavankaan, se meni lähemmä. Hetkisen kuluttua se jo kopeloi Miksiä käsin, pani kätensä Miksin kaulaan ja painoi päänsä Miksin päätä vasten. Sitten alkoi sen loputon loruilu. Joka päivä se tapasi koiran eri aikoina areenalla, painautui sitä vasten ja kertoi hiljaisella äänellä, hengähtämättä elämänsä tarinan, kuten koira otaksui. Ainakin se tuntui puhuvan kärsimyksistään ja häpeällisestä kohtelusta, jota se oli saanut kestää. Se oli yhtä ainoata loppumatonta valitusta, ja usein se näytti puhuvan terveydentilastaankin, koska ryki usein, ja sen rintaa näytti aina pakottavan, koska se vähän väliä painoi varovasti kättään sitä vasten. Mutta väliin sen valitus taukosi, ja se kertoi koiralle hellästä äidistään — kokoisen sarjan helliä, hyväileviä ääniä, jotka muistuttivat kuherrusta.

Apina oli Cedarwildissä ainoa olento, joka ystävällisin käsin koski Miksiin, ja se oli aina hyvä, ei nipistänyt milloinkaan eikä milloinkaan vetänyt korvista. Ja koira taas oli apinan ainoa ystävä, ja Miksi aivan kaipasi saada tavata sitä aamupäivän harjoituksissa — huolimatta siitä, että jokainen kohtaaminen päättyi aikamoiseen meteliin, kun Saara tappeli vartijaansa vastaan, joka tahtoi viedä sen pois. Sen huudot ja vastaansanomiset vaihtuivat valitukseksi ja ulvonnaksi, ja ympärillä olevat ihmiset nauroivat apinan ja irlantilaisen terrierin kummalliselle rakkaudelle.

Mutta Harris Collins katseli tätä ystävyyttä suopein silmin, vieläpä yllytti sitä.

"Ne molemmat äkäpussit viihtyvät parhaiten yhdessä", hän sanoi. "Ja se tekee niille hyvää. Se antaa niille jotakin, minkä vuoksi elää, ja se on terveellistä. Mutta pankaa mieleenne, että jonakin kauniina päivänä apina antaa ystävälleen salaiskun, ja silloin niiden ystävyys saa kamalan lopun."

Tämä ennustus toteutui puoleksi, sillä vaikkakaan apina ei asettunut Miksiä vastaan, tuli kuitenkin päivä, jolloin niiden ystävyys todellakin sai kauhean lopun.

"Hylkeet ovat aivan liian viisaita", Collins sanoi eräänä päivänä pannessaan toimeen tilapäisnäytäntöä muutamille oppilailleen. "Niille täytyy heittää kaloja, kun ne tekevät temppujaan, muutoin ne äkääntyvät, eikä siitä tule koskaan loppua. Mutta ei voi saada paljoa aikaan heittelemällä koirille makeisia, vaikkakin voi saada nuoren opettamattoman sian auttavasti temppuilemaan, jos pitää ruokapullon hihaansa kätkettynä.

"Vain ajattelemalla pääsette johonkin. Luuletteko saavanne vinttikoirat hyppäämään lupaamalla niille lihaviipaleen? Piiska ne panee hyppimään. Katsokaa Billy Greeniä. Hänellä ei ole muuta keinoa opettaessaan tuolle koiralle sen temppua. Ei sitä voi hyväilyillä siihen saada. Eikä lahjomallakaan. On ainoastaan yksi keino, ja se on pakko."

Billy Green harjoitti parastaikaa pientä kiharavillaista koiraa, jonka rotua oli mahdoton tietää. Hän saavutti aina menestystä näytännöissä vetämällä taskustaan pienen koiran ja antamalla sen tehdä tempun, jota hän nyt juuri harjoitti. Edellinen koira oli katkaissut selkänsä ja kuollut, ja hänellä oli nyt uusi harjoitettavanaan. Hän otti tuota pikkupoloista takajaloista ja heitti sen ilmaan, missä sen tuli tehdä kuperkeikka ja pudota sitten alas pää edellä, tavata etukäpälillään Billyn käsi ja pysytellä siinä ruumis ja takajalat ilmassa. Yhä uudelleen Billy kumartui alas, tarttui sen takajalkoihin ja heitti sen ilmaan. Pelosta jäykkänä koira ponnisteli turhaan oppiakseen tempun. Kerran toisensa jälkeen se menetti tasapainonsa. Väliin se putosi kuin riepu Billyn kämmenelle, väliin se oli vähällä pudota maahan, ja kerran se putosikin, putosi niin kovasti kyljelleen, että saattoi tuskin hengittää. Opettaja kuivasi rauhallisesti hien kasvoiltaan ja sysi sitä sitten jalallaan, kunnes se horjuen nousi jaloilleen.

"Ainoakaan koira ei opi tuota temppua, jos sille lupaa ruokaa", Collins jatkoi. "Yhtä vähän kuin ainoakaan koira oppii kulkemaan etujaloillaan, ellei keppi ole sitä tuhat kertaa pakottanut nostamaan takajalkoja ilmaan. Mutta tuo temppu … se miellyttää aina, etenkin naisia. Onhan se niin ihastuttavan sukkela ja herttainen. Ajatelkaa, se vedetään esiin rakkaan isäntänsä taskusta, ja se luottaa häneen niin, että antaa heittää itsensä ylös ilmaan. Luottaa? Sepä hittoa. Tuo mies on pelotellut sen pahanpäiväiseksi — siinä kaikki.

"Mutta jos silloin tällöin ottaa jotakin hyvää taskustaan ja antaa eläimen maistella sitä, on yleisö mielissään. Muuta hyötyä siitä ei olekaan, mutta hyvä niinkin. Yleisö tahtoo mielellään uskoa, että eläimet huvikseen tekevät temppujaan, että niitä hemmotellaan ja että ne rakastavat herrojaan yli kaiken. Mutta Herra meitä armahtakoon — ja meidän ruokakorttejamme, jos yleisö saisi katsahtaa kulissien taa. Opetettujen eläinten näytteleminen kiellettäisiin heti paikalla, ja me saisimme ryhtyä uutta tointa etsimään.

"Niin, ja hirveän paljon julmuuksia tapahtuu areenalla, aivan yleisön silmien edessä. Pahin veijari siinä suhteessa oli Lottie. Hänellä oli joukko opetettuja kissoja. Hän hyväili niitä intohimoisesti yleisön nähden, etenkin, jos niiden temput eivät onnistuneet. Mitä hän tekikään? Hän otti kissan syliinsä ja suuteli sitä. Ja kun hän laski sen jälleen alas, se teki temppunsa aivan virheettömästi, ja tyhmä yleisö taputti mielettömästi ihaillen hänen osoittamaansa hyvyyttä ja lempeyttä. Oliko hän tosiaankin suudellut kissaa? Sanonpa teille mitä hän teki. Hän puri sitä kuonoon.

"Eleanor Pavalo oppi Lottielta tämän tempun ja käytti sitä kääpiökoiriaan opettaessaan. Moni koira tekee areenalla työtä nauloja kaulanauhassaan, ja taitava mies voi nipistää koiraa kuonoon ainoankaan katsojan sitä huomaamatta. Ainoastaan pelko vaikuttaa eläimiin.

"Muistakaa kapteeni Robertsia ja hänen suuria tanskalaisia doggejaan. Ne eivät olleet puhdasrotuisia. Ne olivat kaksi kertaa täällä hoidettavana. Niiden joukossa tohti kulkea vain patukka kädessä. Ne repivät minulta erään meksikolaisen pojan, oikein ilkeän nulikan. Ne saivat hänet kaadetuksi ja olivat melkein syödä hänet. Lääkärit pistelivät häntä yli neljäänkymmeneen eri kohtaan ja pumppusivat hänet täyteen Pasteurin vesikauhuseerumia. Hän tulee aina nilkuttamaan oikeaa jalkaansa sen koiramellakan jälkeen. Ne olivat oikeita hirviöitä. Mutta kapteeni Roberts otettiin vastaan raikuvin kättentaputuksin joka kerta, kun esirippu nousi. Koko koiraparvi hyökkäsi häntä vastaan, ja näytti siltä, kuin ne olisivat olleet hyvin ihastuneita häneen. Olivatko ne todella? Ei, ne vihasivat häntä. Näin hänen täällä Cedarwildissä menevän niiden häkkiin patukka kädessä ja pieksävän jokaisen ilman erotusta henkihieveriin. Eivät ne häntä rakastaneet. Anis oli hänen houkutuskeinonsa. Hän pirskotti anisöljyä pieniin lihapalasiin ja pisti ne taskuunsa. Tuo temppu ei olisi tehnyt mitään vaikutusta yleisöön, elleivät koirat olisi olleet niin hirveän isoja. Jos ne olisivat olleet vain tavallisia koiria, kaikki olisi näyttänyt hyvin typerältä. Eivätkä ne tehneet temppujaan aniksen tähden. Kapteeni Robertsin pamppu pani ne liikkeelle. Häntä ei ollut hyvä suututtaa.

"Hän sanoikin, että eläinten opettamisen taito oli siinä, että sai ne pelkäämään. Eräs hänen apulaisistaan kertoi minulle jäljestäpäin ruman jutun hänestä. Heillä oli kerran kuukauden loma Los Angelesissa, ja kapteeni Robertsin pisti päähän ruveta opettamaan koiraa tekemään temppuja samppanjapullon suuhun asetetulla hopeadollarilla. Ajatelkaa asiaa ja koettakaa kuvitella, että koiran voi hyvällä saada sellaiseen. Apulainen kertoi, että hän kulutti yhtä monta keppiä kuin koiraakin, ja että hän rääkkäsi kuoliaaksi kuusi koiraa. Hän osti niitä kaupungin kulkukoirien säilytyspaikasta kahdella ja puolella dollarilla kappaleen, ja jokaisen kuolleen sijalle hänellä oli toinen varalta. Ja hän onnistui seitsemännellä koiralla. Se oppi viiputtamaan hopeadollaria pullon suulla. Mutta sekin kuoli opetuksen seurauksista viikko ensimmäisen esiintymisensä jälkeen. Se sai haavoja keuhkoihinsa kaikesta pieksämisestä.

"Kun olin pieni poika, tuli eräs englantilainen Amerikkaan mukanaan poneja, apinoita ja koiria. Hän puri apinoita korviin, ja areenalla hänen tarvitsi vain olla puraisevinaan, niin ne heti tottelivat. Hänellä oli iso simpanssi, jolla oli tavaton menestys. Se heitti neljä kuperkeikkaa, niin nopeaan kuin ennätti laskea neljään, juoksevan ponin selässä, ja miehen oli tapana antaa sille perinpohjainen selkäsauna ainakin kahdesti viikossa. Mutta väliin löylytys oli liian kova, apina sairastui eikä voinut esiintyä. Mutta omistaja keksi keinon. Hän rupesi antamaan sille hiukkasen selkään, vain vähän esimakua, juuri ennenkuin sen tuli esiintyä. Se auttoi, mutta joku toinen apina olisi voinut käydä äksyksi eikä lainkaan ruvennut esiintymään."

Sinä päivänä Harris Collins möi kallisarvoisen ohjeen eräälle leijonanomistajalle, joka sitä kovin tarvitsi. Hänellä ei ollut tointa, ja hänen kolme leijonaansa olivat Cedarwildissä hoidettavina. Niiden temppu oli jännittävä, vieläpä kauhistava yleisön silmin nähtynä. Ne hyökkäilivät ärjyen sinne tänne ja näyttivät tahtovan repiä kappaleiksi pienen hennon naisen, joka toi ne näyttämölle ja näytti pitävän niitä kurissa ainoastaan lannistumattomalla rohkeudellaan ja pienellä ratsupiiskalla, joka hänellä oli kädessään.

"Pahinta on, että ne alkavat kyllästyä siihen", valitteli mies. "Isadora ei saa niihin enää elämää. Ne eivät tahdo näytellä."

"Tunnen kyllä tapauksen", Collins nyökkäsi. "Ne alkavat jo käydä vanhoiksi ja väsyneiksi. Esimerkiksi vanha Sark. Sen korvan juuressa on ampua paukutettu niin monta tyhjää laukausta, että se on aivan umpikuuro. Ja Selim — se kadotti rohkeutensa samalla kuin hampaansakin. Sen teki eräs portugalilainen, joka harjoitti sitä Bornum et Baileyn seuruetta varten. Olette kai kuullut siitä?"

"En, mutta usein olen sitä ihmetellyt", vastasi mies päätään pudistaen. "Se on ollut aika isku."

"Niin se olikin. Portugalilaisella oli rautatanko. Selim oli ärtyisä ja sivalsi häntä käpälällään, ja silloin hän iski sitä suoraan suuhun juuri kun leijona avasi sen ärjyäkseen. Hän kertoi sen itse minulle. Selimin hampaat rapisivat maahan kuin dominonappulat. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sehän oli arvokkaan omaisuuden turmelemista. Hänet pantiin heti viralta."

"Niin, ne kaikki kolme eivät ole paljonkaan arvoisia minulle nyt", sanoi omistaja. "Ne ovat aivan liian velttoja ja sävyisiä tuossa hurjassa loppukohtauksessa Isadoran kanssa. Se oli ennen hyvin onnistunut. Se oli loppuvaltti, ja tuotti aina raikuvat kättentaputukset. Mitä minun on nyt tehtävä? Pyyhkiäkö pois koko numero? Vai hankkiako uudet leijonat?"

"Isadoralle vanhat ovat vaarattomia", sanoi Collins.

"Aivan liiankin vaarattomia", vastasi Isadoran mies. "Jos hankimme uudet leijonat, saan minä tietenkin kaiken työn ja edesvastuun niskoilleni. Mutta täytyyhän meidän elää, ja tämä numero alkaa olla kulunut."

Harris Collins pudisti päätään.

"Mitä te tarkoitatte? Mikä on teidän ajatuksenne?" kyseli mies kiihkeänä.

"Ne elävät vielä monta vuotta", selitti Collins. "Jos ostatte uudet leijonat, on aina vaara tarjona, ettette onnistukaan niiden opettamisessa. Ja voitte aivan hyvin jatkaa numeron esittämistä vanhoillakin. Teidän tulee vain seurata minun neuvoani."

Eläintenkesyttäjä vaikeni, ja leijonien omistaja avasi suunsa jotakin sanoakseen.

"Se maksaa teille", Collins jatkoi aivan tyynenä, "sanokaamme kolmesataa dollaria".

"Neuvoko ainoastaan?" kysyi toinen.

"Neuvo, josta teillä on hyötyä, sen takaan. Mitä saisitte maksaa kolmesta uudesta leijonasta? Paljon enemmän kuin kolmesataa. Ja se on mitä yksinkertaisin keino. Sanon sen teille kahdella sanalla, siis sataviisikymmentä dollaria sanasta."

"Se on liian kallista minulle", toinen väitti. "Minun täytyy elää työlläni."

"Niin täytyy minunkin. Sitä varten minä olen täällä. Minä olen erikoistuntija, ja te saatte maksaa sen mukaan. Te tulette noloksi kuin pannukakku, kun sanon sen, niin yksinkertainen se on, enkä voi käsittää, ettette ole sitä jo huomannut."

"Entä jos se ei autakaan?"

"Ellei se auta, ei teidän tarvitse maksaa."

"No antaa tulla sitten."

"Sähköttäkää häkki."

Aluksi mies ei käsittänyt, mutta sitten asia alkoi kirkastua hänelle. "Tarkoitatteko…?"

"Juuri sitä", nyökkäsi Collins. "Eikä kenenkään tarvitse siitä tietää. Tarvitaan vain kuivia pattereita. Voitte helposti asettaa ne häkin lattian alle. Isadoran tarvitsee vain, kun hän on valmis, polkaista nappia, ja kun sähkövirta kulkee leijonien jalkojen läpi … niin, jos ne eivät silloin hypi korkealle ilmaan ja tanssi ja ärjy niin, että orkesteriakaan ei kuulu, ette ainoastaan saa pitää kolmeasataanne, vaan maksan minä teille vielä kolmesataa lisäksi. Tunnen sen tempun, olen nähnyt sitä käytettävän, ja se vaikuttaa aina. On aivan kuin ne tanssisivat hehkuvalla raudalla. Ne hyppäävät ilmaan, ja joka kerta, kun ne putoavat alas, ne polttavat uudelleen jalkansa.

"Mutta sen täytyy käydä vähitellen", neuvoi Collins. "Minä opetan teidät sähköttämään. Aluksi heikko patteri, jota ne voivat sietää ja sitten yhä voimakkaampi ja voimakkaampi aina siihen saakka, kun numero alkaa. Eivätkä ne totu siihen milloinkaan. Niin kauan kuin ne elävät, ne hyppivät yhtä iloisesti kuin ensimmäiselläkin kerralla. No, mitä sanotte?"

"On se kolmensadan arvoinen", myönteli mies. "Toivon, että minäkin voisin ansaita rahani yhtä helposti."

29.

"Minun täytyy sittenkin myydä se", puheli Collins Johnnylle. "Uskon, että Del Mar oli oikeassa sanoessaan sitä aivan ensiluokkaiseksi, mutta minä en voi keksiä sen erikoisalaa."

Tämä sanottiin Miksin ja Collinsin kovan yhteenoton jälkeen. Miksi oli tavallista äreämpi, olipa ruvennut käymään päällekin, ja oli melkein syyttä hyökännyt vihaamansa miehen kimppuun. Mutta tavallisuuden mukaan se ei ollut onnistunut purra, vaan se oli saanut kaksi aimo potkua leukaansa ja lentänyt syrjään.

"Senhän pitäisi olla oikea kultakaivos", virkkoi Collins miettien, "mutta en voi, piru vieköön, purra tätä pähkinää, ja se käy päivä päivältä yhä vihaisemmaksi. Mitä varten se nytkin hyökkäsi minun kimppuuni? Minä en tehnyt sille mitään. Se käy pian niin häijyksi, ettei se siedä itseäänkään."

Hetkistä myöhemmin tuli eräs liiketuttava, pitkätukkainen nuori mies, joka harjoitti kolmea leopardia, ja pyysi Collinsilta lainaksi airedalekoiraa.

"Minulla on nyt vain yksi", hän selitti, "ja tarvitsen välttämättä kaksi".

"Minne toinen on joutunut?" eläintenkesyttäjä kysyi.

"Alphonso — iso koirasleopardi — suuttui aamulla ja teki siitä viilokkia. Minun piti mennä hätään. Se oli yhtä kurjassa kunnossa kuin hevonen härkätaistelun jälkeen. Mutta minut se kuitenkin pelasti. Ellei sitä olisi ollut, olisin saanut surmaniskun. Alphonso saa sellaisia kohtauksia nykyään aika usein. Se oli jo toinen koira, jonka se minulta repi."

Collins pudisti päätään.

"Minulla ei ole yhtään airedalekoiraa", hän sanoi, mutta silloin hänen silmänsä osuivat Miksiin. "Koettakaa tuota irlantilaista terrieriä", hän ehdotti. "Niillä on sama luonto kuin airedalekoirillakin. Ne ovatkin lähisukulaisia."

"Pidän eniten airedalekoirista leijonakoirina", leopardimies väitti.

"Irlantilaiset terrierit ovat myös leijonakoiria. Ottakaa tuo. Katsokaa, miten iso ja raskas se on. Ja se on kuin tuli tappuroissa, voitte uskoa. Se ei pelkää mitään. Koettakaa sitä. Lainaan sen teille. Jos se kelpaa, myyn sen halvalla. Irlantilainen terrieri leopardikoirana on jotakin uutta."

"Jos se joutuu niiden kissojen kynsiin, on loppu käsissä", sanoi Johnny Collinsille, kun leopardimies kuljetti pois Miksiä.

"Silloin taidemaailma ehkä kadottaa tähden", Collins vastasi olkapäitään kohauttaen. "Mutta minä tahdon päästä siitä erilleni. Kun koira elää noin alituisessa vihassa, se on mennyttä kalua. En saa koskaan sellaisen kanssa mitään aikaan. Sen tiedän, vanhasta kokemuksesta."

Miksi tutustui nyt Jackiin, eloonjääneeseen airedalekoiraan, ja harjoitteli päivittäin yhdessä leopardien kanssa. Se tunsi nuo isot täplikkäät kissat perivihollisikseen, ja jo ennenkuin se työnnettiin häkkiin, sen niskakarvat nousivat pystyyn. Aina kun uusi koira laskettiin häkkiin, olivat kaikki läsnäolijat kovassa jännityksessä. Pellavatukkainen leopardinkesyttäjä, jonka nimi on Raoul Castlemon ja jota lähimmät tuttavat nimittivät Ralphiksi, oli jo häkissä. Airedalekoira oli siellä myös, ja ulkopuolella oli useita rautakangilla ja pitkillä teräshaarukoilla aseistettuja miehiä. Säleiden lomitse pelotettiin näillä aseilla leopardeja, jotka aiottiin vastoin tahtoaan pakottaa näyttämään, mihin ne kelpasivat.

Ne suuttuivat heti Miksin tulosta, sähisivät, pieksivät pitkillä hännillään ja kyyristivät maahan hypätäkseen. Samassa kuului kesyttäjän ääni terävän käskevänä, ja piiska kohosi; samalla pistivät ulkonaolevat miehet uhkaavat aseensa häkkiin. Rautakankien epämieluisa tuntu vielä hyvässä muistossa leopardit jäivät paikoilleen, mutta sähisivät yhä ja huitoivat vihaisesti hännällään.

Miksi ei ollut pelkuri. Se ei hiipinyt miehen taa suojaa hakemaan. Mutta se oli myös siksi viisas, ettei hyökännyt niin hirmuisten olentojen kimppuun. Niskakarvat pörhöllään ja jäykin jaloin se kulki suoraan häkin poikki silmät kohti vaaraa ja peräytyi sitten takaperin yhtä jäykkäjalkaisena pysähtyen Jackin viereen, joka hyvänsuovasti nuuski sitä, tuttavuutta rakentaen.

"Se on hyvä", mutisi kesyttäjä äänessä jännittynyt odotus. "Sille ne eivät anna selkään."

Tilanne oli kovin jännittävä, ja Ralph antoi sen hiljalleen kehittyä, vältti äkillisiä liikkeitä ja tarkkasi vain valppain silmin koiria, leopardeja ja miehiä, jotka seisoivat ulkona tankoineen. Hän pakotti villikissat nousemaan ylös ja kulkemaan erilleen toisistaan. Hänen komennuksestaan Jack meni niiden joukkoon. Miksi seurasi omasta aloitteestaan. Ja kuten Jack sekin kulki varovasti ja oli joka hetki varuillaan.

Yksi leopardeista, Alphonso, sähisi äkkiä sille. Koira ei vavahtanut, mutta sen harja kohosi, se näytti hampaitaan ja murisi hiljaa. Samassa lensi häkin rautatanko kohti Alphonsoa, joka siirsi keltaiset silmänsä Miksistä tankoon ja taas takaisin koiraan pidättäen iskuaan.

Ensimmäinen päivä oli pahin. Sitten leopardit tottuivat näkemään Miksin, kuten ne olivat alistuneet Jackinkin läsnäoloon. Ystävyyttä ei ollut kummallakaan puolen, eivätkä eläimet lähestyneet toisiaan. Miksi käsitti pian, että miehet ja koirat olivat tässä leopardeja vastassa ja että miesten ja koirien täytyi pitää yhtä. Se oli joka päivä tunnin pari häkissä ja seurasi harjoitusta, missä sillä ja Jackilla ei ollut muuta tehtävää kuin olla valppaasti varuillaan. Väliin, kun leopardit näyttivät olevan tavallista paremmalla tuulella, Ralph viittasi koiria paneutumaan pitkälleen. Mutta vaikeina päivinä hän piti huolen siitä, että ne olivat valmiina heittäytymään hänen ja petojen väliin.

Muun ajan Miksi oleskeli tilavassa häkissä Jackin kanssa. Niitä hoidettiin hyvin, kuten kaikkia eläimiä Cedarwildissä, pestiin usein ja pidettiin puhtaina syöpäläisistä. Jack oli kovin rauhallinen ollakseen vasta kolmivuotias. Mahdollisesti se ei ollut milloinkaan oppinut leikkimään, tai sitten se oli jo ennättänyt unohtaa leikkitaidon. Se oli tasainen ja hyväntuulinen eikä pannut pahakseen Miksin ensimmäistä vihanpurkausta. Miksin ärtyisyys loppui pian ja sitä alkoi miellyttää tämä rauhallinen toveruus. Siinä ei ollut vilkkaita ystävyydenosoituksia. Ne tyytyivät makaamaan tuntikausia valveilla ja nauttimaan toistensa läsnäolosta. Väliin Miksi kuuli Saaran meluavan jossakin kauempana ja päästävän ilmoille huutoja, joiden Miksi tiesi tarkoittavan häntä. Kerran se karkasi hoitajaltaan ja tapasi Miksin, jota tuotiin leopardien luota. Päästäen kimeän riemuhuudon apina heittäytyi Miksin selkään, takertui siihen ja aloitti hysteerisen vaikerointinsa kaikista kärsimyksistä, joita oli saanut eron jälkeen kokea. Leopardimiehet katselivat kohtausta aivan suopeina ja jättivät apinan rauhaan. Sen oma hoitaja vei sen lopulta pois, vaikka se takertui kiinni Miksiin kaikin voimin ja kirkui kuin vanha noita-akka. Kun sen vihdoin täytyi hellittää otteensa, se karkasi kuin mieletön miehen kimppuun, ja ennenkuin mies sai sen pakotetuksi tottelemaan, se ennätti purra häntä peukaloon ja ranteeseen. Tämä herätti äänekästä iloa katsojissa, samalla kun apinan ulvonta ja kirkuna ärsytti leopardit sähisten syljeskelemään ja heittäytymään rautatankoja vasten. Poisvietäessä Saara nyyhkytti hiljaa kuin lapsi, jolla on paha mieli.

Vaikka Miksi kunnostautui hyvin, ei Raoul Castlemon kuitenkaan ostanut sitä Collinsilta. Kerran aamupäivällä, monta päivää myöhemmin, kuului yli koko areenan hirmuinen melu petojen häkeiltä päin. Meteli, joka alkoi revolverinlaukauksella, levisi kaikkialle. Leijonat päästivät pelottavan karjunnan, ja kaikki koirat haukkuivat kuin mielettömät. Kaikki harjoitukset keskeytyivät, sillä eläimet kävivät levottomiksi eivätkä voineet jatkaa. Monet miehistä, Collins niiden joukossa, juoksivat petojen häkeille. Saaran hoitaja heitti ketjun kädestään seuratakseen muita.

"Se on Alphonso, lyön vetoa siitä", huusi Collins eräälle apulaiselleen, joka juoksi hänen vieressään. "Nyt se pehmittää Ralphin."

Taistelu oli jo lopussaan, kun Collins ennätti perille. Castlemon oli juuri kannettu ulos, ja kun Collins tuli juosten paikalle, hän näki miesten laskevan hänet maahan saadakseen häkin oven suljetuksi. Sisälle häkkiin olivat suljettuina Alphonso, Jack ja Miksi, hurjasti riuhtoilevana ja sätkivänä sekamelskana, josta oli vaikea erottaa taistelevia. Miehet juoksivat ulkopuolella, pistelivät rautatangoillaan ja koettivat erottaa niitä. Kauimpana häkissä makasivat molemmat muut leopardit ja nuolivat haavojaan sähisten ja tavoitellen rautakankia, jotka estivät niitä ottamasta osaa taisteluun.

Saaran saapumiseen ja sitä seuraaviin tapahtumiin meni vain muutama silmänräpäys. Vetäen ketjua perässään tuli tuo pieni vihreä apina, hännällinen naaras, joka tunsi rakkauden ja hysterian ja oli kaukaista sukua naiselle. Se hyökkäsi häkin rautaristikkoa vastaan ja tunkeutui läpi. Taistelu kiihtyi kiihtymistään. Miksi lensi sellaisella vauhdilla seinään, että oli ruhjoutua, putosi lattialle, koetti hypätä pystyyn, mutta vaipui takaisin veren virratessa oikeassa lavassa olevasta ammottavasta haavasta. Saara juoksi sen luo, kietoi käsivartensa sen ympärille ja painoi sitä äidillisen hellästi litteätä karvaista rintaansa vasten. Apina huusi säikähdyksissään, ja kun Miksi koetti nousta pahoin haavoittuneen etujalkansa varaan, se torui sitä hellän levottomana ja koetti syleillen estää sitä palaamasta taisteluun. Samalla se silmät raivoa hehkuen, linkosi kimeitä kirouksia Alphonsolle.

Rautakanki sattui ison leopardin kylkeen ja kiihdytti sen raivoa. Se tavoitteli rautaa käpälällään, ja kun kanki uudelleen suunnattiin sitä kohti, se heittäytyi sitä vastaan ja iski hampaansa rautaan. Yhdellä hyppäyksellä se oli ristikon luona ja vetäisi kynsillään kankea pitävän miehen käsivarren halki kyynärpäähän saakka. Kanki putosi maahan, ja mies pakeni. Alphonso hyökkäsi jälleen Jackin luo, joka oli jo kovin surkea vastustaja maatessaan ähkien ja kieriskellen verilätäkössä.

Miksi oli päässyt seisaalleen kolmen jalan varassa ja koetti irtautua Saarasta. Raivoava leopardi aikoi hyökätä niiden päälle, kun uusi rautakangen isku esti sen. Tällä kertaa se hyökkäsi suoraan miestä vastaan ja iski häkin rautaristikkoon sellaisella voimalla, että koko häkki tärisi. Toiset miehet suuntasivat rautakankensa sitä kohti, mutta Alphonso ei ollut enää hillittävissä. Saara näki sen tulevan ja otti sen vastaan hurjalla huudolla. Collins sieppasi revolverin eräältä mieheltä.

"Älkää tappako sitä!" Castlemon huusi tarttuen Collinsin käsivarteen.

Leopardimies oli itsekin kurjassa kunnossa. Toinen käsivarsi roikkui hervottomana pitkin kylkeä, ja voidakseen nähdä hän hieroi ylikesyttäjän olkapäätä vasten silmiään, jotka tulvahtelivat verta täyteen päässä olevasta haavasta.

"Se on minun", hän kielteli, "ja se on arvokkaampi kuin sata sairasta apinaa ja vihaista terrieriä. Kyllä me saamme ne asettumaan. Antakaa minun toimia rauhassa. Pyyhkikää minun silmäni. En voi nähdä. Olen ampunut kaikki tyhjät panokseni. Onko jollakin tyhjiä patruunia?"

Kerran Saara oli jo heittäytymäisillään Miksin ja leopardin väliin. Seuraavana hetkenä se oli sinkauttanut uhkauksensa petoa kohti, ikäänkuin sillä olisi voinut säikyttää sen pysymään loitommalla.

Mutta Miksi veti sen mukaansa, muristen ja karvat pörhöllään se hoippui kolmella jalalla, mutta vaipui tuskan uuvuttamana jälleen maahan. Ja nyt Saara teki suuren tekonsa. Päästäen viimeisen villin raivonhuudon se hyppäsi jättiläiskissan päälaelle, repi ja riuhtoi käsin ja jaloin ja iski hampaansa sen toisen korvan juureen. Hämmästynyt leopardi nousi pystyyn ja tavoitteli käpälillään pientä paholaista, joka ei tahtonut hellittää otettaan.

Pienellä vihreällä apinalla oli kymmenisen sekuntia aikaa elääkseen ja taistellakseen. Mutta sillä välin Collins ennätti raottaa ovea ja nopeasti tarttumalla Miksiä takajalkoihin temmata sen häkistä.

30.

Cedarwildissä ei noudatettu Del Marin alkuperäistä ja siekailematonta puoskaritaitoa, muutoin Miksi ei olisi jäänyt henkiin. Oikea eläinlääkäri, taitava ja rohkea, leikkeli sen melkein palasiksi perinpohjin paikkaillessaan revittyä olkapäätä ja uskalsi paljon sellaista, mitä ei olisi uskaltanut tehdä ihmiselle, mutta mikä osoittautui otolliseksi Miksille.

"Se tulee aina nilkuttamaan", puheli eläinlääkäri käsiään kuivatessaan ja katsoi Miksiä, joka makasi liikkumattomana, suuri osa ruumiista kipsikääreissä. "Haava — ja se ei ole aivan pieni — täytyy estää märkimästä. Jos koira saa kuumetta, täytyy meidän vapauttaa se kärsimyksistään. Minkä arvoinen se on?"

"Se ei osaa mitään", Collins vastasi. "Ehkä sen arvo on viisikymmentä dollaria, ehkä ei aivan sitäkään enää. Nilkulle koiralle ei kannata opettaa temppuja."

Aika näytti vielä, että molemmat herrat erehtyivät. Miksi ei jäänyt parantumattomasti nilkuksi, vaikka se aina arastelikin lapaansa ja sen sadeilmalla täytyi keventää käyntiään hiukan ontumalla. Ja lisäksi kohtalo oli määrännyt sen kohoamaan korkeaan arvoon ja saavuttamaan suurenmoisen menestyksen, kuten Harry Del Mar oli ennustanut. Mutta sitä ennen se sai maata kipsikääreissä monta väsyttävää päivää, ja sitä varjeltiin kuumeelta. Sitä hoidettiin huolellisesti. Mutta ei rakkaudesta eikä kiintymyksestä. Kaikki kuului vain Cedarwildin järjestelmään, joka teki laitoksen niin suosituksi. Kun kipsikääreet poistettiin, kiellettiin siltä vielä se vaistomainen nautinto, mitä kaikki koirat tuntevat haavojaan nuoleskellessaan, se kiedottiin uusiin taitavasti asetettuihin kääreisiin. Ja kun ne lopultakin otettiin pois, ei ollut enää haavaa, mutta syvällä olkapäässä säilyi kipu, joka ei paennut moneen kuukauteen.

Harris Collins ei enää kiusannut sitä harjoituksillaan, ja eräänä päivänä hän lainasi sen miehelle ja vaimolle, jolta oli kuollut kolme koiraa keuhkokuumeeseen.

"Jos se johonkin kelpaa, saatte pitää sen kahdellakymmenellä dollarilla."

"Ja ellei se kelpaa?" Davis kysyi.

Collins kohautti olkapäitään.

"En aio istua öisin sitä suremassa. Sille on mahdotonta mitään opettaa."

Ja kun Miksi jätti Cedarwildin suljettuna häkkiin, joka asetettiin tavaravaunuun, oli hyvin todennäköistä, ettei se milloinkaan sinne palaisi, sillä Wilton Davis oli eläintenkesyttäjien kesken tunnettu julmuudestaan koiria kohtaan. Hän voi tosin hiukan varoa hienoja koiria, jotka osasivat tuottavia temppuja, mutta tusinakoirien kanssa hänen mielestään ei tarvinnut arkailla. Nehän maksoivat vain kolme, korkeintaan viisi dollaria kappale. Ja mikä pahinta! Miksi ei ollut maksanut kerrassaan mitään. Jos se kuoli, ei se merkinnyt Davisille mitään muuta kuin että hänen täytyi vaivautua hankkimaan itselleen uusi koira.

Seikkailun ensimmäinen jakso ei tuonut Miksille mitään outoja kärsimyksiä, vaikka häkki oli niin ahdas, ettei se voinut seisoa suorassa, ja häkin heilahtelut aiheuttivat yhtä mittaa kovia tuskia lavassa. Matka päättyi jo Brooklynissa, missä Miksi jätettiin toisen luokan teatteriin, sillä Wilton Davis oli niin selvästi toisen luokan eläintenkesyttäjä, ettei hänen milloinkaan onnistunut päästä suureen kiertueeseen.

Vankilan ahtaus alkoi tuntua vasta sitten, kun Miksi oli viety isoon näyttämön päällä olevaan huoneeseen, missä ennestään oli vähintään kaksikymmentä koiraa häkkeihinsä teljettyinä. Ne olivat surkeaa joukkoa, useimmat huonoa rotua, alakuloisia ja viheliäisiä. Monella oli pahoja haavoja päässä Davisin pahoinpitelyn jälkeen. Kukaan ei hoitanut näitä haavoja, eivätkä ne parantuneet puuterista, jota siroteltiin niiden peitteeksi, kun koirien piti esiintyä. Jotkut ulvoivat surkeasti silloin tällöin, ja vähän väliä ne kaikki haukkuivat yhdessä, kun eivät voineet mitään muutakaan keksiä ahtaissa kopeissaan.

Miksi oli ainoa, joka ei yhtynyt tähän kuoroon. Alakuloisuuden yhä kasvaessa se oli jo aikoja sitten herjennyt haukkumasta. Se oli käynyt liian epäseuralliseksi ottaakseen osaa tuollaisiin mielenosoituksiin, eikä se myöskään seurannut niiden äkäpussien esimerkkiä, jotka aina haukkua luskuttivat häkkinsä säleiden takaa. Miksi oli liian synkkämielinen viitsiäkseen riidellä. Se halusi vain saada olla rauhassa, ja sitä se saikin aivan ylenpalttisesti kahden ensimmäisen vuorokauden kuluessa.

Wilton Davis oli kerännyt pienen seurueensa koolle ennen aikojaan, ja ohjelman vaihdokseen oli vielä monta päivää. Hän käytti tilaisuutta ja matkusti tervehtimään vaimonsa vanhempia New Jerseyhin ja palkkasi erään apulaisensa antamaan koirille sillävälin ruokaa ja vettä. Sen tämä olisi tehnytkin, ellei olisi sattunut joutumaan riitaan kahvilanomistajan kanssa, mistä seurasi reikä kalloon ja retki sairaalaan. Kaiken päälliseksi teatteri suljettiin kolmeksi päiväksi, jotta pantaisiin toimeen joitakin palomestarin vaatimia parannuksia.

Ketään ei saapunut huoneeseen, ja Miksi alkoi tuntea nälkää ja janoa. Aika kului, ja ruoan halun vaimensi sietämätön jano. Hämärän tultua koirien haukunta ei hetkeksikään tauonnut, ja yön pitkien tuntien kuluessa se muuttui ulinaksi ja valitukseksi. Miksi yksin ei päästänyt äännähdystäkään, vaan kärsi hiljaa.

Päivä valkeni ja tunnit kuluivat loputtoman pitkinä kohti uutta iltaa, ja toisen yön pimeys verhosi kulissien takaisen näytelmän, joka oli kyllin sydäntäsärkevä riittääkseen julistamaan tuomion kaikille eläinnäytelmille maailman kaikissa teattereissa ja eläintarhoissa. En tiedä, untako Miksi näki, vai hourailiko se, mutta kuinka olikaan, se eli uudelleen koko menneen elämänsä. Se leikki jälleen penikkana herra Hagginin bungalon kuistilla Meringessä tai juoksi Jerin kanssa viidakon reunaa pitkin joen rantaa ja tähysti krokotiileja tai oppi herra Hagginilta ja Bobilta — kuten Timi ja Panu — pitämään mustia ihmisiä halpoina ja alhaisina jumalina, jotka aina oli pidettävä kovassa kurissa.

Kuunari Eugéniellä se purjehti toisen isäntänsä kapteeni Kellarin kanssa, ja Tulagin rannassa se ihastui taikasormiseen hovimestariin ja purjehti hänen ja Kwaquen kanssa höyrylaiva Makambolla. Hovimestari näyttäytyi sen näyissä useimmiten sumuista taustaa vasten, josta häämötti laivoja ja ihmisolentoja, kuten Vanha Merikarhu, Simon Nishikanta, Grimshaw, kapteeni Doane ja pieni kiinalaisukko Ah Moy. Usein ilmestyivät myös Saul ja Cocky, tuo rohkea, pieni, eloisa höyhenpallo, joka niin urhokkaasti eli lyhyen satunsa auringonvalossa. Ja Miksistä tuntui, että Cocky takertui siihen toiselta puolen ja lorusi siansaksaansa sen korvaan, samalla kun Saara toisella puolen lörpötteli loputtomia, käsittämättömiä juttujaan. Ja sitten se oli tuntevinaan hovimestarin hyväilevät taikasormet korvansa juuressa.

"Aina pitääkin minulla olla huono onni", murisi Wilton Davis katsellen koiriaan, ilman yhä vavistessa kirouksista, mitkä hän ensimmäisessä suuttumuksessaan oli singonnut.

"Niin se käy, kun luottaa juoppoon teatteriapulaiseen", sanoi hänen vaimonsa rauhallisesti. "Enpä ihmettelisi ollenkaan, jos puolet niistä kuolee."

"Ei tässä auta haastella", sanoi Davis ja otti takin päältään. "Käyhän työhön, ystäväiseni, arkailematta. Vettä ne ensiksi tarvitsevat. Ammennan niiden kylpyammeen täyteen."

Hän laski sangon toisensa jälkeen vesijohdosta ja täytti ison sinkkiammeen. Kuullessaan juoksevan veden lorinan koirat alkoivat vikistä, ähkiä ja valittaa. Jotkut koettivat nuolla hänen käsiään turvonneilla kielillään, kun hän kovakouraisesti veti ne ulos häkeistä. Heikoimmat ryömivät vatsallaan ammeen luo, mutta voimakkaimmat tallasivat ne pian maahan. Kaikille ei ollut tilaa, ja voimakkaat joivat ensin riidellen ja tapellen. Miksikin oli temmellyksessä, se puri muita ja sitä purtiin, mutta joitakin hätäisiä siemauksia sen onnistui saada tuosta elämännesteestä. Davis hyppeli niiden joukossa jaellen potkuja oikeaan ja vasempaan, jotta kaikki pääsisivät ammeen luo. Hänen vaimonsa auttoi huitoen ympärilleen kuurausrievulla. Siinä oli hirveä meteli, sillä kun koirien kuivuneet kurkut alkoivat hieman vertyä, ne saattoivat ulvoa ilmoille kaiken tuskansa ja hätänsä.

Monet olivat niin heikkoja, etteivät jaksaneet laahautua veden ääreen; sitä vietiin silloin niille ja kaadettiin suoraan kurkkuun. Niiden jano ei näyttänyt millään asettuvan. Niitä makasi tainnoksissa ympäri huonetta, mutta vähän väliä joku laahautui ammeen luo ja koettu juoda lisää. Sillä välin Davis oli tehnyt tulen ja täytti kattilan perunoilla.

"Täällä haisee kuin ketunluolassa", huomautti rouva Davis ennätettyään hipaista nenänpäätään puuterihuiskulla. "Meidän täytyy pestä ne, rakkaani."

"Aivan niin kultaseni", mies vastasi. "Ja mitä pikemmin, sitä parempi. Sen voimmekin tehdä sillä välin kun perunat kiehuvat ja jäähtyvät. Minä harjaan ne, jos sinä kuivaat. Muista keuhkokuumetta, ja tee se hyvin."

Siitä tuli nopea ja kovakourainen pesu. Davis sieppasi lähinnä olevat koirat ja heitti ne vuoronperään ammeeseen, josta ne juuri olivat juoneet. Jos ne pelkäsivät tai vastustelivat, hän iski niitä päähän harjalla tai keltaisella saippuatangolla, joka oli paksussa vaahdossa. Kaikki koirat pesaistiin muutamassa minuutissa.

"Juo, piru vie, juo — pidä hyvänäsi", sanoi mies ja painoi niiden pään likaiseen saippuaveteen.

Hän tuntui syyttävän niitä niiden kurjasta tilasta ja ottavan niiden likaisuuden henkilökohtaiseksi loukkaukseksi.

Miksillä ei ollut mitään sitä vastaan, että se heitettiin ammeeseen. Se tiesi, että kylvyt olivat välttämättömiä. Tosin ne Cedarwildissä oli suoritettu paljon paremmin, ja Kwaque ja hovimestari olivat kylvystä tehneet jonkunlaisen rakkaudenpalveluksen. Se koetti siis parhaansa mukaan kestää harjauksen ja kaikki olisi ollut hyvin, ellei Davis olisi painanut sen päätä veden alle. Miksi kohotti päänsä varoittavasti muristen. Davis keskeytti puolitiehen aiotun harjaniskun ja vihelsi hämmästyksissään.

"Vai niin", hän sanoi, "tiedätkö, tyttöseni, mikä tämä on? Se ei kelpaa mihinkään, sanoi Collins. Täyterojua vain. Ylös, koira!" hän komensi. "Säästyt tällä kertaa selkäsaunasta, mutta pane mieleesi, että ensi kerralla saat sellaisen löylyn, että tähdet tanssivat silmissäsi."

Sillä aikaa kun perunat jäähtyivät, rouva Davis piti vihaisilla huudoillaan nälkäisiä koiria loitolla. Miksi paneutui pahoilla mielin nurkkaan maata eikä rynnännyt muiden mukana ruokakaukalon luo, kun siihen annettiin lupa. Jälleen Davis hyppeli koirien keskellä ja potki pois voimakkaimpia ja hätäisimpiä.

"Jos ne kaiken tämän päälle alkavat tapella, niin potkaise niitä kylkeen, tyttöseni", hän sanoi vaimolleen.

"Vai sinä — tuosta saat!" hän ärjyi isolle mustalle koiralle ja potkaisi vimmoissaan sitä kylkeen. Eläin pakeni tuskasta ulvoen ja katseli kauempaa surkean näköisenä höyryävää ruokaa.

"No, tämän jälkeen eivät ainakaan voi sanoa, etten minä koskaan pese koiriani", Davis huomautti vesijohdon luota, missä huuhtoi käsiään. "Tätä voi jo sanoa päivätyöksi, rakkaani." Rouva Davis nyökkäsi samanmielisesti. "Voimme harjoitella niiden kanssa huomenna ja ylihuomenna. Meillä on hyvää aikaa. Pistäydyn tänne illalla ja keitän niille vähän puuroa. Ne tarvitsevat kyllä ylimääräisen aterian paastottuaan kaksi päivää."

Kun perunat oli syöty, suljettiin koirat vielä vuorokaudeksi häkkeihinsä. Niiden juoma-astioihin pantiin vettä, ja illalla ne saivat runsaasti puuroa ja koiranleipää. Se oli Miksille ensimmäinen ateria paaston jälkeen, sillä perunoihin se ei ollut katsonutkaan.

Harjoitus tapahtui näyttämöllä, ja Miksille sattui ikävyyksiä kohta alussa. Esiripun noustessa olisi kahdenkymmenen koiran pitänyt istua tuoleilla puoliympyrässä. Koska edellinen numero esitettiin esiripun edessä, sillä välin kun koirat asettuivat paikoilleen, oli niiden välttämättömästi oltava hiljaa. Kun esirippu nousi, tuli koirien yhtaikaa haukkua.

Miksi oli vain täyterojua, eikä sillä ollut muuta tehtävää kuin istua tuolillaan. Mutta ensin sen tuli hypätä tuolilleen, ja antaessaan käskyn siihen Davis sivalsi sitä samalla korvalle. Miksi murisi.

"Mitä nyt?" mies sähisi. "Uusi koira tahtoo hieroa riitaa. Sen saat nyt jättää, niin — saat vastedes olla kiltti koira. — Pidä, kultaseni, niitä muita kurissa, sillä aikaa kun minä annan uudelle koiralle ensimmäisen ojennuksen."

Tappelusta, joka sitten seurasi, on parasta puhua niin vähän kuin mahdollista. Miksi koetti turhaan puolustautua ja sai perusteellisen selkäsaunan. Pieksettynä ja vertavuotavana se sitten istuutui tuolilleen, ei ottanut osaa temppuihin ja vaipui yhä syvemmälle katkeraan surumielisyyteen. Mutta kun esirippu nousi, se ei tahtonut yhtyä toisten koirien villiin haukuntaan.

Väliin yksitellen, väliin parittain tai joukoissa koirat hyppivät käskettäessä alas tuoleillaan, kävelivät takajaloillaan, hyppivät, nilkuttivat, tanssivat valssia, heittivät kuperkeikkaa ja tekivät muita tavallisia temppuja. Wilton Davis oli koko harjoituksen ajan ärtyisä ja kovakourainen. Hidastelevien ja kovaoppisten koirien kimeät tuskanulvahdukset todistivat sitä.

Sinä ja seuraavana päivänä pidettiin kaikkiaan kolme harjoitusta. Miksi sai toistaiseksi olla rauhassa. Käskettäessä se hyppäsi vaiti tuolilleen ja istui sillä ääntä päästämättä.

"Siinä näet, kultaseni, mitä hyötyä kepistä on", Davis kerskui vaimolleen. Mutta kumpikaan heistä ei voinut aavistaa, minkä häpeän Miksi oli saava aikaan ensi esiintymisessä.

Esiripun takana oli kaikki kunnossa. Koirat istuivat kaikki tuoleillaan alakuloisina ja hiljaa, ja Davis ja hänen vaimonsa pakottivat ne uhkaavin elein pysymään vaiti, sillä välin kun Dick ja Daisy Bell esiripun edessä hurmasivat katsomon sirolla tanssillaan. Kaikki kävi hyvin, eikä kukaan katsojista olisi voinut aavistaa näyttämön olevan täynnä koiria, elleivät Dick ja Daisy olisi orkesterin säestyksellä alkaneet laulaa: "Aalto, vie minut Rioon."

Miksi ei mahtanut sille mitään. Kuten se ei ollut ennen voinut vastustaa Kwaquen huuliharppua, hovimestarin ystävällistä ääntä eikä Harry Del Marin harmonikkaa, se ei nyt voinut vastustaa orkesterin säveliä ja miehen ja naisen ääniä, jotka lauloivat tuota tuttua hovimestarin opettamaa laulua. Vastoin tahtoaan, alakuloisuudesta huolimatta sen täytyi yhtyä lauluun.

Esiripun toiselta puolen kuului lasten ja naisten naurua, joka kävi yhä äänekkäämmäksi ja esti lopulta Dickin ja Daisyn laulun kokonaan kuulumasta. Wilton Davis lasketteli kamalimmat kirouksensa rynnätessään Miksiä kohti. Mutta Miksi ulvoi vielä, kun keppi sattui siihen. Tuska sai sen vaikenemaan, ja se kiljaisi tahtomattaan.

"Pieksä se perin pohjin, kultaseni", neuvoi rouva Davis.

Silloin alkoi suuri tappelu. Davisin kovat iskut kuuluivat esiripun toiselle puolen, ja samoin kuului Miksin murina ja äkäinen haukunta. Yleisöstä kaikki oli niin hullunkurista, että se unohti kokonaan Dick ja Daisy Bellin. Heidän numeronsa oli pilattu. Davisin numeroa kiirehdittiin. Miksi oli "perusteellisesti pieksetty", ja yleisö oli ihastuksissaan.

Dick ja Daisy eivät voineet jatkaa. Yleisö tahtoi nähdä, mitä esiripun takan oli. Teatterin vahtimestari vei Miksin pois, ja esiripun noustessa oli näyttämöllä yhdeksäntoista tuolia, joilla kullakin istui koira, mutta kahdeskymmenes tuoli oli tyhjänä. Lapset huomasivat ensiksi, mitä yhteyttä oli tyhjällä tuolilla ja äskeisellä metelillä, ja alkoivat huutaa poissaolevaa koiraa. Koko yleisö yhtyi huutoon, koirat haukkuivat kuin hullut, ja viisi minuuttia kestävä yleinen naurunremakka viivytti numeroa. Kun esitys viimeinkin saattoi alkaa, olivat koirat hajamielisiä ja erehtyivät usein, ja Wilton Davis itse oli kovin kiukkuinen.

"Älä välitä siitä, kullanmuru", kuiskasi Wiltonin kylmäverinen vaimo. "Laitamme pois sen koiran ja hankimme toisen. Joka tapauksessa se oli hyvä kepponen Daisy Bellille. En ole kertonut sinulle, mitä hän oli viime viikolla sanonut minusta joillekin ystävättärilleni."

Hetkistä myöhemmin mies kuiskasi vaimolleen puuhaillessaan vielä näyttämöllä koirien kanssa: "Minä ajattelen sitä koiraa. Kyllä minä sen vielä kynin."

Kun esirippu oli laskenut ja koirat oli viety takaisin huoneeseensa, Wilton Davis meni etsimään Miksiä. Sen sijaan että olisi maannut jossakin nurkassa, Miksi seisoi vahtimestarin jalkojen välissä yhä vavisten pahoinpitelyn jälkeen ja valmiina taistelemaan yhtä äkäisesti kuin äskenkin, jos joku siihen kajoaisi. Davis tapasi laulaja- ja tanssiparin. Nainen itki kiukusta, mies oli katkera ja ivallinen.

"Kyllä te olette mainio koirataiteilija", hän sanoi ärsyttäen. "Mutta saatte te sen maksaakin."

"Älkää pistäkö nenäänne tänne, voitte saada selkäänne", vastasi Wilton Davis vihaisena ja heilautti rautatankoa kädessään. "Mutta jos välttämättä haluatte selkäänne, niin odottakaa, kunnes näytäntö on lopussa. Ensiksi minä kuitenkin pieksän tuon koiran. Tulkaa katsomaan. Saakelin rakki, miten minä olisin voinut aavistaa? Se on vastatullut. Kuinka minä tiesin, että se rupeaa ulisemaan, kun me esiripun takana järjestimme kohtausta?"

"Kylläpä te saitte aikaan helvetillisen melun", sanoi teatterinjohtaja Davisille, kun tämä Dick Bell kintereillään tuli Miksin luo, joka pörhisti niskakarvansa seisoessaan siinä vahtimestarin jalkojen välissä.

"Se ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä nyt seuraa", sanoi Davis ja kohotti rautatankoa. "Aion lyödä sen kuoliaaksi, pieksää sen henkihieveriin. Odottakaa, niin saatte nähdä."

Miksi vastasi uhkaukseen murinalla, kyykistyi hypätäkseen eikä siirtänyt katsettaan rautatangosta.

"Sen te jätätte tekemättä", sanoi vahtimestari.

"Koira on minun", Davis selitti laillisen omistajan varmuudella.

"Mutta minulla on hieman tervettä järkeä", vastasi vahtimestari. "Lyökää sitä kertaakaan, niin näette, mitä saatte. Koirat ovat koiria, ja ihmiset ovat ihmisiä, mutta mikä te olette, sitä en, piru vie, osaa tarkalleen sanoa. Te ette saa lyödä tätä koiraa. Sehän on ensimmäisen kerran elämässään näyttämöllä oltuaan sitä ennen kaksi päivää nälissään ja janoissaan. — Kyllä minä tiedän, herra johtaja…"

"Jos lyötte koiran kuoliaaksi, saatte maksaa dollarin puhtaanapitolaitoksen miehelle, joka korjaa ruumiin", johtaja huomautti.

"Sen minä maksan mielelläni", Davis sanoi ja kohotti uudelleen rautatankoaan. "Kunhan vain saan maksaa sille."

"Kyllä te eläintennäyttäjät olette inhottavia", huudahti vahtimestari. "Mutta sanonpa teille jotakin: jos kerrankaan lyötte sitä tuolla raudalla, niin pieksän teidät niin, että menetän paikkani ja te pääsette sairaalaan."

"Ei, kuulkaahan toki, Jackson…" sanoi johtaja varoittavalla äänellä.

"Älkää virkkako minulle mitään", oli vastaus. "Tiedän kyllä mitä teen. Jos tuo roisto sormellaankaan koskee koiraan, annan palttua paikalleni. Olen kylläkseni saanut nähdä, miten nuo pirut rääkkäävät eläimiään. Minua ellottaa jo moisia petoja nähdessänikin."

Johtaja katsahti Davisiin ja kohautti avuttomana olkapäitään.

"Älkää riidelkö", hän neuvoi. "En tahdo menettää Jacksonia, ja hän toimittaa teidät varmasti sairaalaan, kun oikein ärtyy. Lähettäkää koira takaisin. Teidän vaimonne on kertonut, mistä te olette sen saaneet. Pistäkää se häkkiin ja laittakaa matkalle rahtia maksamatta. Ei Collins siitä pahastu. Hän saa sen kyllä herkeämään laulamasta ja opettaa sille jotakin muuta."

Davis katsoi syrjäsilmällä verenhimoiseen Jacksoniin ja epäröi.

"Kuulkaahan", johtaja jatkoi yhä suostutteluaan, "Jackson huolehtii kyllä kaikesta, laittaa sen häkkiin ja vie asemalle — teettehän sen, Jackson?"

Vahtimestari nyökkäsi synkän näköisenä, kumartui sitten ja silitteli Miksin turvonnutta selkää.

"No, olkoon menneeksi", sanoi Davis ja pyörähti kannoillaan, "ketä niin haluttaa, saa ruveta narriksi koiran tähden. Mutta ken vain on tehnyt tätä työtä niin kauan kuin minä…"

31.

Davisin lähettämä postikortti selitti Collinsille syyn Miksin paluuseen. "Se laulaa aivan liian paljon", Davis kirjoitti. Tämä antoi Collinsille vihjauksen siitä, mitä hän tähän saakka oli turhaan koettanut ymmärtää ja mitä hän ei vieläkään täysin käsittänyt. Hän sanoi Johnnylle:

"Ei ole kumma, että se ulvoo, sellainen joukko sillä on haavoja kaikkien selkäsaunojen jälkeen. Kovin hullusti menettelevät nuo eläintennäyttelijät. Eivät ymmärrä ollenkaan hoitaa omaisuuttaan. He pieksävät eläimiään säälimättä ja raivostuvat, elleivät nämä tottele kuin pienet enkelit. — Pidä huolta siitä, Johnny. Pese se ja voitele haavat salvalla. En tahdo itse sitä pitää, vaan panen sen ensimmäiseen koirajoukkoon, minkä myyn."

Parin viikon kuluttua Harris Collins keksi aivan sattumalta, mihin Miksi kykeni. Eräänä joutohetkenä hän lähetti hakemaan Miksiä näyttääkseen sitä eräälle koirienkesyttäjälle, joka tarvitsi useita avustajakoiria. Miksi osasi käskettäessä nousta ylös ja panna maata, tulla luo ja mennä pois, muuta se ei ollut oppinut tekemään. Se ei ollut halunnut oppia kaikkein yksinkertaisimpiakaan asioita, mitä esiintyvän koiran tulee osata, ja Collins jätti sen pian mennäkseen areenan toiselle puolelle, missä juuri jonkinlaisella korokkeella harjoitettiin apinaorkesteria. Apinat säikkyivät ja penäsivät vastaan, mutta yhtä kaikki niiden täytyi jatkaa ilveilyä, kiinnisidottuja kun olivat istuimiinsa ja soittokoneisiinsa; niiden ruumiisiin kiinnitetyt rautalangat vetivät ja raastoivat niitä sinne ja tänne. Orkesterin johtaja, pahanilkinen koirasapina, istui kääntötuolilla lujasti kiinniköytettynä. Kun sitä ärsytettiin pitkillä kepeillä, se joutui raivoihinsa. Samalla sen tuoli alkoi hurjasti pyöriä jonkinlaisen nuoralaitoksen vääntämänä. Yleisöstä tämä näytti siltä, että se oli raivoissaan toveriensa huonosta soitosta. Johtajan raivon piti näyttää hullunkuriselta. Collins sanoi:

"Apinaorkesteri on mainio tulolähde. Se herättää naurua, ja nauru tuo rahaa. Ihmiset nauravat apinoille siksi, että ne ovat niin heidän kaltaisiaan, mutta ihminen on kuitenkin etevämpi ja tuntee oman ylemmyytensä. Olettakaamme, että kuljemme yhdessä kadulla, te ja minä, ja te lankeatte. Tietysti minä silloin nauran. Siksi, että siinä tapauksessa olen paremmalla puolen. En langennut. Sama on asia, jos tuuli vie teiltä hatun. Minä nauran, kun te ajatte sitä takaa pitkin katua. Olen paremmassa asemassa. Minun hattuni on lujasti päässä. Samoin on apinaorkesterin laita. Kaikki sen typeryydet saavat meidät tuntemaan oman etevämmyytemme. Emme näe itseämme noin hulluina. Siksi me maksamme rahaa nähdäksemme apinoiden tekevän tyhmyyksiä."

Eipä siinä juuri apinoita harjoitettu. Pikemminkin koulittiin miehiä, jotka hoitivat salaista koneistoa, millä apinoiden liikkeet ohjattiin. Tätä Harris Collins piti ylen tärkeänä.

"Ei mikään estä teitä saamasta niitä soittamaan oikeaa säveltä. Se riippuu vain teistä ja tavasta, millä vedätte lankoja. Koettakaamme. Ottakaamme jotakin, jonka kaikki osaavat. Ja muistakaa, että oikea orkesteri auttaa. No, mitä te osaatte? Jotakin yksinkertaista, jonka koko yleisö myös osaa."

Hän innostui kovin tämän ajatuksen toteuttamiseen ja lainasi avukseen sirkusratsastajan, jonka suuri taidonnäyte oli soittaa viulua juoksevan hevosen selässä ja heittää kuperkeikkoja tällä epävarmalla alustalla yhtä mittaa viulua soittaen. Collins antoi miehen soittaa yksinkertaisia säveliä hitaassa tahdissa, niin että hänen apulaisensa voivat seurata mukana ja langoista nykien saada apinaorkesterissa syntymään oikean sävelen.

"Jos teette oikein pahan virheen", puhui Collins heille, "tulee teidän vetää kaikista langoista kuin hullut ja ärsyttää johtajaa ja panna se pyörimään ympäri. Se panee aina katsojat nauramaan. He luulevat, että johtajalla todellakin on musiikkikorvaa ja että se on raivoissaan, kun orkesteri soittaa huonosti."

Kun harjoitus oli parhaillaan käynnissä, tulivat siihen Johnny ja Miksi.

"Mies sanoo, ettei hän tahdo koiraa lahjaksikaan", Johnny ilmoitti herralleen.

"Hyvä on, hyvä on, pistä se takaisin koppiinsa", Collins sanoi kiirehtien heitä pois. "No, toverit, valmiina nyt! 'Koti, koti armas'. Alkakaa, Fischer!" Toiset seuraavat tarkasti. — "Oikein hyvä. Antakaa sen liikuttaa käsiään ja päätään tahdin mukaan. — Nopeammin, Simons. Tehän vedätte jäljessä koko ajan."

Silloin se tapahtui. Sen sijaan, että olisi heti totellut käskyä ja pistänyt Miksin takaisin koppiin, Johnny jäi areenalle toivoen näkevänsä orkesterin johtajan pyörivän tuolillaan ja riitelevän soittajille. Metrin päässä paikasta, missä Miksi istui, viulunsoittaja veteli "Koti, koti armas" hitaasti varmassa tahdissa ja voimakkaasti korostaen.

Eikä Miksi voinut tehdä muuta kuin mitä teki. Se olisi ollut sille yhtä mahdotonta kuin oli olla murisematta, kun sitä uhattiin kepillä, tai turmelematta Dickin ja Daisy Bellin numeroa, kun se kuuli soitettavan "Aalto, vie minut Rioon". Se voi nyt yhtä vähän vaieta kuin Jeri oli voinut Arielin kannella silloin, kun Villa Kennan kiersi käsivartensa sen ympäri, kietoi sen ihanaan tukkaansa ja laulullaan loihti sen mieleen ammoin menneet ajat ja toverit suuressa koiralaumassa. Miksin kävi samoin kuin Jerin. Soitto oli taikakeino, joka synnytti unia. Miksikin muisti kadonneet toverit ja etsi niitä, etsi lumiaavikoita ja tähtiä, jotka tuikkivat taivaalla pimeänä kylmänä yönä, kuuli hiljaisten ulvahdusten vastaavan omaan ulvontaansa kaukaa lumipeittoisten kukkulain takaa, sieltä, missä koiralauma kokoontui. Lauma oli hajonnut; jo tuhansia vuosi Miksin esi-isät olivat asuneet ihmisten tulilla, mutta se muisti yhä muinaiset toverit, aina kun sävelten taikavoima sai sen valtoihinsa ja täytti sen olemuksen näyillä ja aavistuksilla jossakin muualla maailmasta, jota se itse ei ollut milloinkaan nähnyt. Tähän hereillä nähtyyn uneen liittyi hovimestarin muisto ja rakkaus tätä jumalaa kohtaan, joka oli opettanut sen laulamaan saman sävelen, mitä viuluasoittava sirkusratsastaja juuri nyt veteli. Ja Miksi avasi suunsa, sen kurkku tärisi, etukäpälät tekivät hermostuneita liikkeitä, aivankuin se todella olisi juossut, kuten se nyt mielikuvituksessaan juoksi, takaisin hovimestarin luo, takaisin ohi kaikkien vuosisatojen, kadonneen koiralauman luo ja sitten veljineen varjolaumassa yli lumiaavikoiden ja läpi metsäin temppeliholvien riistaa ajaen.

Kadonnut toverijoukko väikkyi aaveentapaisina kuvina sen mielessä, kun se siinä lauloi ja juoksi avosilmin nähdyssä unessa. Viulunsoittaja vaikeni hämmästyneenä, miehet sohivat kepeillä orkesterinjohtajaa ja pyörittivät sitä hurjaa kyytiä tuolilla, ja Johnny nauroi. Mutta Harris Collins teroitti korviaan. Hän oli kuullut, että Miksi seurasi tarkasti säveltä. Hän oli kuullut sen laulavan — ei ainoastaan ulvovan, vaan laulavan.

Tuli hiljaisuus. Johtaja-apina herkesi pyörimästä ja torumasta. Nuorat ja kepit, joilla sitä oli hallittu, lepäsivät liikkumattomina miesten käsissä. Muut apinat odottivat vavisten, mitä oli tulossa. Viulunsoittaja töllisteli. Johnny nauroi yhä katketakseen. Mutta Harris Collins mietti, raapi tukkaansa ja mietiskeli.

"Ei kenenkään tarvitse sitä minulle sanoa", hän alkoi sitten hajamielisenä puhua. "Tiedän sen. Kuulinhan sen. Koira seurasi säveltä. Eikö totta? Vetoan teihin kaikkiin. Eikö se tehnyt niin? Se lauloi. Siitä panen vaikka pääni pantiksi. — Lopettakaa, hyvät ystävät. Antakaa apinoiden levätä. Tästä täytyy ottaa selvä. Herra viuluniekka, soittakaa uudelleen tuo 'Koti, koti armas' … antakaa mennä. Soittakaa ponnekkaasti, kovasti ja hitaasti. Kuulkaa nyt kaikki ja sanokaa minulle, olenko minä hullu vai laulaako tuo koira todella sävelen. — Siinä kuulette. Mitä sanotte? Enkö ole oikeassa?"

Ei kukaan väittänyt vastaan. Miksi avasi suunsa ja alkoi hermostuneesti polkea etukäpälillään, kun joitakin tahteja oli soitettu. Harris Collins meni sen luo ja lauloi mukana.

"Harry Del Mar oli oikeassa sanoessaan koiraa ensiluokkaiseksi ja myydessään muut koiransa. Hän tiesi mitä teki. Koira on oikea Caruso. Ei ulvova kuorolaulaja, joita Kingman-kiertueilla oli kokonainen kuoro, vaan oikea solisti. Ei ole kumma, ettei se tahtonut oppia muita temppuja. Sillä oli oma erikoisuutensa. Ja ajatelkaa, että olin jo vähällä lahjoittaa sen sille koirantappajalle, Wilton Davisille! Mutta se tuli takaisin… Johnny, hoida sitä erikoisen hyvin vastedes. Tule minun asuntooni sen kanssa illalla. Tutkin sitä perusteellisesti. Tyttäreni soittaa viulua. Saamme nähdä, mitä se kykenee laulamaan hänen säestyksellään. Se on oikea kultakaivos, pane se mieleesi."

Niin Miksi keksittiin. Iltapäivällä koe onnistui osittain hyvin. Koetettuaan turhaan muutamia outoja kappaleita Collins huomasi, että se osasi ja tahtoi laulaa "Suojaa Herra kuningasta" ja "Suloinen sana Kohta". Kokeiluja jatkettiin monena päivänä, useita tunteja päivässä. Turhaan hän koetti opettaa Miksille uusia säveliä. Mutta niin pian kuin soitettiin joku kappale, jonka koira oli hovimestarilta oppinut, se oli mukana. Lopuksi Collins keksi viisi niistä kuudesta laulusta, jotka koira osasi: "Herra suojaa kuningasta", "Suloinen sana Kohta", "Näytä tietä, sulopilvi", "Koti, koti armas", "Aalto, vie minut Rioon". Miksi ei laulanut koskaan "Shenandoahia", koska Collins ja hänen tyttärensä eivät tunteneet tätä vanhaa merimieslaulua eivätkä siis voineet houkutella koiraa sitä laulamaan.

"Viisi laulua riittää", Collins sanoi. "Ne tekevät siitä vetonumeron kaikkialla. Se on oikea kultakaivos. Menisin totisesti itse kiertueelle sen kanssa, jos olisin nuori ja vapaa lähtemään."

32.

Miksi myytiin Jakob Henderson -nimiselle miehelle kahdestatuhannesta dollarista. "Saatte sen melkein ilmaiseksi", Collins sanoi. "Ellette kahden kuukauden kuluttua vaadi siitä vähintään viittätuhatta, en ymmärrä hituistakaan tällaisia asioita. Se saattaa varjoon teidän laskevan koiranne, ja lisäksi saatte olla vain katselijana koko esityksen ajan. Ja ellette vakuuta sitä viidestäkymmenestätuhannesta dollarista heti kun se tulee kuuluisaksi, olette aivan hölmö. En toivo muuta, kuin että olisin nuori ja vapaa ja voisin lähteä kiertueelle sen kanssa."

Henderson osoittautui aivan erilaiseksi kuin Miksin tähänastiset isännät. Hän oli jonkinlainen "puolueeton" olento. Hän ei ollut hyvä eikä paha. Hän ei juonut, tupakoinut eikä kiroillut, eikä hän myöskään käynyt kirkossa eikä kuulunut NMKY:een. Hän oli kasvissyöjä olematta teosofi, piti elokuvista, joiden tapahtumapaikkoina olivat vieraat maat, ja vietti suurimman osan joutoaikaansa Swedenborgia lukemalla. Hänellä ei ollut minkäänlaista luonnetta. Kukaan ei ollut vielä nähnyt hänen suuttuvan, ja kaikki sanoivat, että hänellä oli Jobin kärsivällisyys. Poliisit, kaupustelijat ja junailijat häntä ujostuttivat, mutta hän ei niitä silti pelännyt. Hän ei pelännyt mitään, yhtä vähän kuin hän ihaili mitään muuta kuin Swedenborgia. Hänen luonteensa oli yhtä väritön kuin ne vaatteet, joita hän käytti, tai kuin hänen vaaleanvärinen pystyynkammattu tukkansa tai silmät, joilla hän katseli maailmaa. Hän ei antanut elämälle mitään eikä pyytänyt siltä mitään, ja keskellä teatterin hälinää hän vietti erakon elämää.

Miksi ei pitänyt hänestä eikä vihannut häntä, se vain sieti häntä. He matkustivat yhdessä halki Yhdysvaltojen eivätkä kertaakaan joutuneet epäsopuun. Kertaakaan Henderson ei korottanut ääntään Miksille eikä koira kertaakaan murissut hänelle. He tyytyivät ilman muuta toisiinsa, koska elämä oli ohjannut heidän tiensä yhteen. Luonnollisesti heidän välillään ei ollut ystävyyttä. Henderson oli isäntä, Miksi oli Hendersonin kotieläin. Miksi oli hänelle kuin kuollut kappale, kuten hän itse oli kuollut kaikelle.

Mutta Jacob Henderson oli oikeudenmukainen ja täsmällinen kunnon mies. Kerran päivässä, elleivät he olleet loputtomilla matkoillaan, hän antoi Miksille perusteellisen kylvyn ja kuivasi sen sitten yhtä perusteellisesti. Hän ei ollut milloinkaan kovakourainen eikä vihainen sitä pestessään. Miksi ei tiennyt, pitikö siitä pesusta vai eikö. Se oli ainaista samaa, kuului sen kohtaloon tässä maailmassa, kuten Hendersonin kohtaloon kuului sen kylvettäminen niin usein.

Miksin työ oli jokseenkin helppoa, mutta yksitoikkoista. Lukuunottamatta ainaisia matkoja kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään, se esiintyi seitsemänä iltana viikossa sekä vielä kahdessa päivänäytöksessä. Esirippu nousi, ja se oli yksin lavalla, joka oli koristettu niin hienosti kuin sellainen ensiluokan taiteilija voi vaatia. Henderson seurasi esitystä kulissien takaa. Orkesteri soitti neljä niistä lauluista, jotka se oli hovimestarilta oppinut, ja Miksi lauloi ne. Sen hillitty ulvonta oli todellakin laulua. Se ei milloinkaan laulanut muuta kuin yhden laulun yli ohjelman, ja se oli "Koti, koti armas". Sitten kun yleisö taputti käsiään ja tömisteli ilmaistakseen ihastustaan koira-Carusoon, Jakob Henderson astui näyttämölle, kumarsi ja hymyili ilmeetöntä hymyään, pani oikean kätensä Miksin niskalle, ja sitten Henderson ja Miksi kumartelivat yhdessä, ennenkuin esirippu laski.

Ja kuitenkin Miksi oli vanki, elinkautisvanki. Hän sai hyvää ruokaa, ihania kylpyjä, kylliksi liikuntoa, mutta hetkeäkään se ei ollut vapaa. Kun he matkustivat, se vietti yönsä ja päivänsä häkissä, joka oli kuitenkin siksi tilava, että se voi seistä suorana ja kääntyä vaivatta. Väliin se sai maalaishotelleissa lähteä häkistä ja asua samassa huoneessa Hendersonin kanssa. Muulloin se sai vapaasti oleskella teatterin eläinhuoneessa.

Mutta hetkeäkään se ei saanut vapaana juoksennella, häkin tai huoneen neljän seinän estämättä. Kauniilla ilmalla Henderson otti sen usein kanssaan iltapäiväkävelylle. Mutta sitä kuljetettiin aina ketjussa. Ja melkein aina heidän tiensä kulki puistoon, missä Henderson kiinnitti ketjun penkkiin ja istuutui itse lukemaan Swedenborgia. Muita koiria juoksi ohitse, leikki keskenään tai tappeli. Jos ne lähestyivät Miksiä sitä nuuskiakseen ja tehdäkseen tuttavuutta, Henderson keskeytti heti lukunsa ja ajoi ne pois.

Miksi oli elottoman vartijan elinkautisvanki, ja koko sen elämä oli harmaata. Sen ärtyisyys kehittyi syvälle juurtuneeksi surumielisyydeksi. Elämä ja sen vapaus lakkasi sitä viehättämästä. Se ei katsellut enää ahnain silmin ympäröivää elämää. Elämästä erotettuna se kävi välinpitämättömäksi elämästä. Se alentui vapaaehtoiseksi orjaksi, joka söi, kylpi, matkusti häkissä, näytti taitoaan määräaikoina ja nukkui paljon.

Se oli täynnä ylpeyttä, jalorotuisen olennon ylpeyttä, kuten pohjoisamerikkalainen intiaani, joka on orjantyössä Länsi-Intian plantaaseilla ja kuolee murtumattomana ja valittamatta. Miksi alistui häkkiin ja rautaketjuun, koska sen lihakset ja hampaat eivät niille mitään voineet. Se teki orjantyönsä ja totteli Jakob Hendersonia, mutta se ei rakastanut eikä pelännyt herraansa. Se sulkeutui yhä enemmän itseensä. Se nukkui paljon, mietti paljon ja alistui nurkumatta yksinäisyyteensä. Jos Henderson olisi osoittanut sille hiukankaan hellyyttä, se varmaankin olisi heti vastannut, mutta Henderson ei välittänyt muusta kuin Swedenborgin aivokummituksista ja piti Miksiä vain raha-ansion välikappaleena.

Väliin sattui vaikeuksia. Miksi mukautui niihin. Talvella matkustaminen varsinkin oli vaikeata. Silloin se useinkin iltanäytöksen jälkeen sai maata tuntikausia häkissään työntövaunuilla odottamassa junaa, joka veisi sen seuraavaan kaupunkiin. Eräänä yönä Minnesotan asemalla kaksi koiraa paleltui kuoliaaksi työntövaunuissa, aivan Miksin vieressä. Miksikin oli aivan paleltumaisillaan, ja pakkanen iskeytyi kovasti lapaan, jota leopardi oli niin pahoin pidellyt. Mutta Miksi oli sitkeä ja hyvin hoidettu ja selvisi hengissä.

Miksiä kohdeltiin paremmin kuin opetettuja eläimiä yleensä. Eikä se ymmärtänyt, eikä edes aavistanut, mitä muut eläimet samassa seurueessa saivat kärsiä. Eräskin kiertue, jossa Miksi kolme kuukautta oli mukana, oli vihoviimeinen helvetti. Kaikkein karaistuneimmatkin taiteilijat olivat täynnä inhoa huolimatta siitä, että johtaja Duckworth saavutti kaikkialla suurenmoisen yleisömenestyksen opetetuilla kissoillaan ja rotillaan.

"Opetettuja kissoja!" matki pieni hieno polkupyöräilijä Pearl La Pearle. "Pehmitettyjä kissoja, sellaisia ne juuri ovat. Ne ovat kaikki niin menettäneet kissanluontonsa, että ne paremminkin muistuttavat rottia. Älkää väittäkö vastaan, minä tiedän sen."

"Opetettuja rottia!" pauhasi Manuel Fonceca, käärmeihminen, hotelli Annandalen ravintolassa, kieltäydyttyään juomasta yhdessä Duckworthin kanssa. "Huumattuja rottia, sanon minä. Minkä tähden ne eivät hyppää alas nuoralta, kun ne kömpivät sitä pitkin kissa edessä ja toinen takana? Ne huumataan aluksi, kun niitä ruvetaan opettamaan, ja sitten ne saavat olla nälissään, jotta voitaisiin säästää huumausainetta. Ne eivät saa milloinkaan ruokaa kunnolla. Älkää väittäkö vastaan, minä tiedän kyllä. Minkä tähden muuten menisi neljä-, viisikymmentä rottaa viikossa? Minä tiedän, minkälaisia lähetyksiä hän saa rautateitse, kun hän ei saa niitä maaseudulta ostaa."

"Herra Jumala!" siunaili rouva Merle Merryweather, hanuritaituri, joka lavalla näytti kuusitoistavuotiaalta, vaikka hän yksityiselämässään, lastenlastensa ympäröimänä, tunnusti olevansa neljäkymmentäkahdeksanvuotias. "En voi käsittää, kuinka yleisö sillä tavoin antaa huiputtaa itseään. Näin sen itse eilen. Kolmestakymmenestä rotasta seitsemän — kuoli nälkään. Hän ei anna niille milloinkaan ruokaa. Ne ovat kuolemaisillaan, nälkään kuolemaisillaan, kun ne kömpivät nuoralla. Siksi ne ryömivät niin hitaasti. Jos niillä olisi hiukkasen juustoa ja leipää vatsassaan, ne hyppäisivät korkealle ja juosta vilistäisivät kissoja pakoon. Ne ovat kuolemaisillaan, kuolemaisillaan siinä nuoralla, ja ne koettavat päästä pakoon, aivan niinkuin kuoleva ihminen ryömisi pakoon tiikeriä, joka uhkaisi sen syödä. Ja siinä istuu tyhmän tyhmä yleisö ja paukuttelee käsiään kuin hyvällekin näytelmälle!"

Mutta yleisö!

"Mitä ihania tuloksia eläinten hellä kohtelu saakaan aikaan!" puhui eräs pappi. "Niille voi sillä tavoin opettaa ihmisrakkauttakin. Kissa ja rotta ovat olleet vihollisia aina maailman luomisesta alkaen. Mutta tänä iltana me olemme nähneet niiden suorittavan suurenmoisia esityksiä yhdessä, eikä ainoakaan kissa yrittänyt koskea rottiin, eikä ainoakaan rotta pelännyt kissoja. Inhimillinen lempeys. Mikä voima se onkaan!"

"Leijona ja lampaat", sanoi eräs toinen. "Tiedämmehän, että kun tuhatvuotinen valtakunta tulee, niin leijona ja lammas käyvät yhdessä laitumella, vierekkäin, ystäväiseni, aivan vierekkäin. Tämä on esimakua, ennustus, ajastaan edellä olevien ihmisten suuri saavutus. Kissat ja rotat! Ajattelehan. Se on epäämätön todistus hyvyyden voimasta. Hankin heti omille lapsilleni eläimiä, joiden kanssa ne saavat leikkiä. Ne saavat aikaisin oppia hyvyyttä, hyvyyttä koiria, kissoja ja vieläpä rottiakin kohtaan ja pientä suloista vihreävarpusta kohtaan, joka sirkuttelee häkissään."

"Mutta", virkkoi hänen ystäväisensä, "etkö muista kuinka Blake sanoo:

'Jokaisen häkkilintusen vuoks' itkee taivaan enkelit.'"

"Niin kyllä, mutta ei suinkaan silloin, kun sitä kohdellaan todella hyvin, ystäväiseni. Ostan heti muutamia kaniineja ja pari kanarialintua, ja minkälaisia koiria hankimmekaan niiden pienten enkelien leikkitovereiksi, ystäväiseni?"

Ja ystäväinen katsoi tuota miestä, jolla oli niin varma ja hivelevä tieto omasta hyvyydestään, ja hän näki itsensä pienenä maalaiskansakoulun opettajattarena, joka lordi Byronia ihaillen ja omasta runoilijamaineesta uneksien oli muuttanut kaupunkiin ja erehtynyt menemään naimisiin tuon karkean, runottoman liikemiehen kanssa, joka nautti nähdessään kissojen ja rottien kävelevän samalla nuoralla suloisessa sovussa ja oli onnellisen tietämätön siitä, että hänellä oli häkissään vihervarpunen, jonka kohtaloa taivaan enkelit itkivät.

"Ei riitä, että rottia niin rääkätään", sanoi rouva Merle Merryweather. "Mutta ajatelkaa, kuinka hän kiusaa kissoja. Häneltä on kuollut kolme kahden viikon aikana, sen tiedän varmasti. Ne ovat vain katukissoja, mutta tuntohan niissäkin on. Se nyrkkeily niihin varsinkin ottaa."

Nyrkkeily, johon yleisö erikoisesti oli ihastunut, oli Duckworthin viimeinen numero. Kaksi kissaa, pienet nyrkkeily-kintaat käpälissä, asetettiin pöydälle suorittamaan pieni ottelu kaikessa sovussa. Ne kissat, jotka esiintyivät yhdessä rottien kanssa, olivat tietysti liian velttoja tähän tarkoitukseen. Hän käytti sentähden kahta äskentullutta kissaa, joilla oli vielä tarmoa ja sisua … kunnes ne kadottivat sekä tarmonsa että sisunsa, sairastuivat ja kuolivat. Yleisöä huvitti tavattomasti tämä nelijalkaisten olentojen kaksintaistelu. Ne muistuttivat niin hullunkurisella tavalla kaksijalkaista valtiastaan. Mutta kissoilla ei suinkaan ollut hauskaa. Ne ärsytettiin aina oikeaan tappeluun keskenään näyttämön ulkopuolella, juuri ennenkuin ne tuotiin sisälle. Nyrkkeilyiskuihinsa ne purkivat sitten vihansa, tuskansa, hämmästyksensä ja pelkonsa. Ja kintaat putosivat niiden käpälistä, niin että ne repivät ja kynsivät toisiaan kuin raivottaret ja purivat niin, että karvat pölisivät, kun esirippu laski. Katsojista tämä "leikkitaistelu" oli näytöksen huippukohta, ja kun esirippu naurun ja kättentaputusten raikuessa uudelleen kohosi, nähtiin Duckworthin ja erään apulaisen kuivaavan nyrkkeilijöitä käsiliinalla.

Mutta kissat olivat aina niin revittyjä, etteivät haavat milloinkaan menneet umpeen, vaan tulehtuivat ja märkivät, kunnes eläinpoloiset olivat yhtenä ajoksena. Väliin ne kuolivat, tai kun ne olivat tulleet niin surkean veltoiksi, etteivät ne olisi viitsineet käydä rotankaan kimppuun, ne pantiin nuoralle yhdessä huumattujen ja nälistyneiden rottien kanssa, jotka olivat liian lähellä kuolemaa jaksaakseen juosta pakoon. Ja, kuten rouva Merle Merryweather sanoi, tyhmän tyhmä yleisö oli haltioissaan ja paukutti käsiään luullen nähneensä kauniin ja opettavaisen näytelmän!

Iso simpanssi, joka kerran oli Miksin kanssa samalla kiertueella, ei tahtonut antaa pukea päälleen. Kuten hevonen vikuroi satuloitaessa, mutta ei siitä sen enempää välitä, kun satula kerran on selässä, niin iso simpanssikin vastusteli, kun tahdottiin pukea vaatteet sen ylle. Mutta kun se oli puettu, se meni kiltisti lavalle ja suoritti tehtävänsä. Vaikeus oli pukemisessa. Omistajan ja kahden näyttämöapulaisen täytyi sitoa se seinässä olevaan renkaaseen ja pitää sitä kurkusta kiinni, huolimatta siitä, että omistaja oli aikoja sitten antanut katkaista sen etuhampaat.

Kaiken tämän julmuuden Miksi näki sitä sen enempää ajattelematta. Se luuli, että elämä oli sellaista, se alistui siihen, kuten se hyväksyi valon ja pimeyden, purevan pakkasen ja salaperäisen jossakin muualla -maailman, jonka se näki unissaan ja laulaessaan, ja yhtä salaperäisen tyhjyyden maailman, jonne Meringen plantaasi ja laivat ja valtameri ja ihmiset ja hovimestari olivat kadonneet.

33.

Kaksi vuotta Miksi lauloi Yhdysvalloissa tuottaen kunniaa itselleen ja suuret tulot Jakob Hendersonille. Milloinkaan ei pidetty lomaa. Miksin menestys oli niin suuri, että Henderson vastasi kieltävästi mairitteleviin tarjouksiin matkustaa yli Atlantin näyttelemään sitä Euroopassa. Mutta sitten Miksi sai lomaa, kun Henderson sairastui Chicagossa lavantautiin.

Siitä tuli kahden kuukauden loma, jonka Miksi sai viettää Mulcachyn Eläinkodissa. Sitä kohdeltiin hyvin, mutta se oli yhä vanki. Mulcachy, joka oli Harris Collinsin etevimpiä oppilaita, oli alkanut kilpailla opettajansa kanssa ja avannut Chicagossa liikkeen, jossa hän noudatti samaa ankaraa puhtautta, huolellista terveydenhoitoa ja tieteellistä julmuutta. Miksi sai osansa vain erinomaisesta ruoasta ja puhtaudesta, mutta yksinäiseltä ja synkältä vangilta ei jäänyt huomaamatta kärsimykset ja se ainainen pelko, jossa sen tovereita, toisia eläimiä, opetettiin ihmisten huviksi.

Mulcachy oli keksinyt omat viisaat oppilauseensa, joita hän alituiseen heitteli ympärilleen. Hän sanoi muun muassa:

"Voitte olla varmat siitä, että ellei tuska vaikuta eläimeen, sitä ei voi opettaa. Tuska on ainoa opettaja."

"Kuten villistä hevosesta on otettava sen itsepäisyys, on leijonalta otettava sen verenhimo."

"Eläimiä ei voi opettaa höyhenviuhkalla. Mitä paksumpi kallo, sitä paksumpi patukka."

"Aina on tietysti olemassa vastasyitä, mutta parasta on vaientaa ne patukalla."

"Hellyyttä kesyttäjän ja eläimen välillä! Se voi olla tarpeen haastattelijain silmien lumeeksi. Ainoa 'hellyys', minkä minä hyväksyn, saadaan aikaan tukevalla raudoitetulla patukalla."

"Tietysti ne voi saada syömään kädestä. Mutta varokaa, etteivät ne pure kättä poikki. Tyhjä laukaus suoraan sieraimiin hiukkasta aikaisemmin on minun tietääkseni paras varokeino."

Oli päiviä, jolloin koko ilma oli täynnä areenalta tulevia vihan ja tuskan huutoja ja vaikerrusta, niin että kaikki häkeissä olevat eläimet kiihtyivät ja kävivät levottomiksi. Koska Mulcachy aina kehui selviävänsä kaikkein vaikeimminkin opetettavista eläimistä, hän sai aina vaikeimmat tapaukset osalleen. Hänen kerrottiin onnistuvan siinä, missä muut epäonnistuivat, ja pelkäämättömänä, kylmäverisenä ja viekkaana hän piti huolen siitä, ettei hänen maineensa päässyt kalpenemaan. Ei ollut mitään, mihin hän ei olisi uskaltanut ryhtyä, ja kun hän heitti jonkun eläimen, ei siitä ollut enää mitään toivoa. Silloin se joutui häkkivangiksi ja sai alati matkustaa edestakaisin, kunnes se katkeroitui koko ihmismaailmalle ja ärjyi ilmoille vihansa synnyttäen selkääkarmivan pelon maksavissa katsojissa.

Niiden kolmen kuukauden aikana, jotka Miksi vietti Mulcachyn Eläinkodissa, sattui kaksi erittäin vaikeaa tapausta. Tietysti kuului tavallisen kesytysrääkkäyksen jokapäiväinen laulu taukoamattomana työtuntien ajan. Siellä saattoi olla "kesyjä" karhuja ja leijonia ja tiikereitä, jotka saatiin sävyisiksi väkivallalla, ja elefantteja, jotka nostokurkien ja harppuunoiden avulla pakotettiin seisomaan päällään tai lyömään rumpua. Mutta ne kaksi erikoista tapausta veivät rohkeuden kaikilta eläimiltä, jotka olivat kuulemassa. Ne tunsivat samaa kuin ihmisten täytyisi tuntea helvetin esikartanoissa kuunnellessaan, kuinka heidän tovereitaan, jotka ovat ennen heitä joutuneet kidutuskammioon, elävältä nyljetään.

Toinen uhri oli iso intialainen tiikeri. Se oli syntynyt vapaana viidakoissa, elänyt vapaana kaiken ikänsä, ja lannistumaton rohkeus oli tehnyt siitä kaikkien elävien olentojen, myös kaikkien tiikerien, valtiaan. Mutta lopulta sen oli käynyt huonosti. Satimesta se oli joutunut ahtaaseen häkkiin, elefantin selässä, rautatiellä ja höyrylaivassa se oli saanut matkustaa, aina vain samassa ahtaassa häkissä yli maiden ja merien se oli tullut Mulcachyn Eläinkotiin. Ostelijat olivat sitä tarkastaneet, mutta kukaan ei tohtinut sitä ostaa. Mutta Mulcachy ei sitä säikähtänyt. Hänen oma taisteluhaluinen verensä kuohahti kuumasti hänen katsellessaan juovikasta, juhlallisen komeaa kissaa. Eläin hänessä ärtyi taistelun ja voiton halusta. Ja iso tiikeri ja kaikki muut eläimet saivat kestää kaksiviikkoisen helvetin, ennenkuin se oppi ensimmäisen läksynsä.

Se oli kastettu Beniksi, ja se oli tullut perille masentumattomana ja leppymättömänä, vaikka melkein halvautuneena oltuaan kahdeksan viikkoa liikkumattomana ahtaassa häkissä. Mulcachy olisi heti ryhtynyt työhön, mutta kaksi viikkoa meni hukkaan siitä syystä, että hän oli mennyt naimisiin ja pidättänyt ne itselleen kuherrusajaksi. Sillä välin Ben oli isossa sementistä ja raudasta rakennetussa häkissä oppinut jälleen käyttämään lihaksiaan ja yhä kiihdyttänyt vihaansa noita kaksijalkaisia olentoja kohtaan, jotka olivat sen rinnalla heikkoja raukkoja, mutta olivat kavaluudellaan tehneet sen avuttomaksi vangiksi.

Sinä aamupäivänä, jolloin helvetti sille aukeni, se oli valmis ottamaan vastaan jokaisen, joka tohtisi tulla. Ne tulivat aseistettuina oppilauseilla, suopungeilla ja rautaisilla väkätangoilla. Viisi niistä heitti suopunkinsa sen häkkiin. Se murisi ja koetti iskeä köysiä, ja kymmenen minuutin ajan se oli mahtava, hillitön, villi olento, jolta ei puuttunut muuta kuin noiden kaksijalkaisten olentojen äly ja kärsivällisyys. Sitten se kävi kärsimättömäksi ja enempää välittämättä elottomista köysistä se pysähtyi ja sähisi ihmisille, toinen takajalka suopunkiin kiedottuna. Seuraavassa silmänräpäyksessä viekas rautahaarukan isku työnsi köyden ylemmäksi sen säärelle, silmukka kiristettiin, ja se vihavoitti sen ihoa ja ylpeyttä. Se hyppi, se ärjyi, se oli kiukusta hullu. Se riuhtoi ja kiskoi niin, että nuora repi nahan rikki pitelevien miesten käsistä. Mutta yhä ne vain heittelivät silmukoitaan häkkiin ja nykäisivät ne jälleen takaisin, kunnes samanlainen paula oli, ennenkuin se arvasikaan, kiertynyt sen toisen etujalan ympärille. Mitä se äsken oli tehnyt, se ei ollut vielä mitään verrattuna siihen, mitä se nyt teki. Mutta se oli tyhmä ja kärsimätön, miehet olivat viisaita ja hätäilemättömiä, ja kolmas jalka ja neljäskin jalka joutui lopulta silmukkaan, niin että se, monen miehen kiskoessa köysistä, vedettiin häpeällisesti kyljelleen ja pitkin häkin lattiaa ristikon luo, ja siitä sen neljä jalkaa vedettiin häpeällisesti läpi ristikon toiselle puolen — se oli kadottanut hirveiden hampaiden jälkeen parhaat aseensa.

Sitten uskalsi pieni ihmispahanen, Mulcachy itse, röyhkeästi astua häkkiin ja lähestyä sitä. Se tahtoi heittäytyä hänen päälleen, mutta sitä pidättivät nuo neljä jalkaa, joita se ei saanut vedetyksi ristikon läpi. Ja Mulcachy laskeutui polvilleen sen viereen — uskalsi tehdä sen — ja heitti viidennen silmukan sen pään yli kaulan ympäri. Sitten sen pää vedettiin lattiaan, yhtä avuttomaksi kuin äsken jalat. Sitten Mulcachy pani kätensä sen päälaelle, sen korville, sen kuonolle, tuuman päähän sen hampaista, eikä se voinut tehdä muuta kuin murista ja karjua ja haukkoa ilmaa, kun silmukka uhkasi kuristaa sen.

Vavisten — ei pelosta, vaan raivosta — Ben sai kestää vielä sen, että sen kaulaan sidottiin leveä nahkaremmi, johon oli kiinnitetty hyvin paksu ja pitkä köysi. Sitten kun Mulcachy oli poistunut häkistä, irrotettiin silmukat sen jaloista ja kaulasta varovasti, yksi kerrallaan. Tämän kuulumattoman häväistyksen jälkeen se oli jälleen vapaa — häkissään. Se nousi, veti henkeä ja karjui ilmoille raivonsa. Se tavoitteli käpälällään köyttä, joka sitä hermostutti, koetti repiä ahtaan nahkaremmin kaulastaan, kaatui, kieri maassa, hermostui yhä enemmän nuoran kosketuksesta ja tyhjensi voimansa tuloksettomaan kamppailuun tuota elotonta esinettä vastaan. Niin lannistetaan tiikereitä.

Perin uupuneena omasta raivostaan se lopulta laskeutui pitkälleen keskelle lattiaa, heilutti häntäänsä, suitsutti vihaa silmistään ja tyytyi viimein tuohon kaulaa kiristävään esineeseen huomattuaan, ettei pääsisi siitä.

Sen hämmästykseksi — mikäli sellainen tunne sisältyy tiikerin sieluntoimintaan — avattiin sen häkin takaovi ja jätettiin auki. Ei yhtään ihmistä eikä minkäänlaista uhkaavaa vaaraa ollut näkyvissä, mutta sen epäluulo kasvoi. Näiden ihmiseläinten luona sattui aina sellaista, mitä se ei voinut aavistaa eikä jaksanut ymmärtää. Se jäi paikoilleen, mutta takaapäin, häkin rautaristikon läpi, tunkeutui huutoa ja melua, piiskaniskuja ja pitkien rautahaarukoiden kipeitä pistoja. Vetäen nuoraa perässään, aikomatta paeta, mutta toivoen vain pääsevänsä noista kiusanhengistä se juoksi käytävään maahan muurattujen häkkien taa. Käytävä oli tyhjä ja pimeä, mutta kauempana se näki valoa. Pitkin loikkauksin ja karjahdellen se syöksyi valoa kohti ja sai muissa häkeissä nousemaan helvetillisen ulvonnan ja rähinän.

Häikäistynä se syöksyi valoon ja kyyristyi maahan pitkää häntäänsä huitoen. Se oli vain toisessa vielä isommassa häkissä, hyvin isossa häkissä, laajalla, kirkkaasti valaistulla areenalla, jota joka puolelta reunustivat häkit. Areena oli melkein tyhjä, mutta kattoparruista riippui alas nostokurki ja köysiä ja seitsemän paksua rautaketjua, jotka heti saivat sen karjumaan epäluulosta.

Puolisen tuntia se kierteli areenalla, joka oli laajin — mutta kuitenkin suljettu — alue, missä se kymmenviikkoisen vankeutensa aikana oli ollut. Ha'alla varustettu rautatanko vetäisi sitten maata laahaavan nuoran silmukkana ulkopuolella olevien miesten luo. Kymmenen miestä tarttui heti siihen, ja tiikeri olisi hyökännyt heitä kohti ristikon luo, ellei Mulcachy samassa olisi toiselta puolelta astunut areenalle. Miehen ja Benin välillä ei ollut ristikkoa, ja Ben ryhtyi hyökkäykseen. Mutta samassa se epäröi, sillä tuo pieni miespahanen sen edessä ei lähtenyt pakoon eikä kyyristynyt maahan, vaan seisoi paikoillaan ja odotti sitä.

Ben ei päässyt milloinkaan hänen kimppuunsa. Pahaa aavistaen se hillitsi hyppynsä, ryömi eteenpäin häntäänsä pieksäen ja tarkasteli miestä, joka tuntui olevan niin helppo saalis. Mulcachylla oli pitkäsiimainen piiska ja terävä rautahaarukka. Vyössä, joka oli täynnä paukkupatruunoita, oli revolveri.

Ben kyyristyi yhä alemmaksi ja ryömi hitaasti miestä kohti aivan kuin kissa, joka vaanii hiirtä. Kun se taas pysähtyi sopivan välimatkan päähän ja jännittäytyi hyppäämään, se käänsi päätään ja katsahti miehiin, jotka olivat sen selän takana, ristikon ulkopuolella. Se oli unohtanut kaulaansa sidotun nuoran, jonka pää oli niiden käsissä.

"Nyt on parasta, että olet kiltti, poikaseni", sanoi Mulcachy sille pehmeällä, hyväilevällä äänellä, ja samassa hän astui askeleen lähemmäksi pitäen rautahaarukkaa edessään.

Tämä ärsytti vielä enemmän isoa, kuninkaallista eläintä. Se päästi kumean murinan, luimisti korviaan ja lensi ilmaan käpälät jännittyneinä, hirmuiset kynnet paljastuneina ja häntä suorana kuin keppi. Mies ei paennut eikä kyyristynytkään, mutta tiikeri ei saanut häntä saaliikseen. Kun se oli korkeimmillaan ilmassa, teki nuora tenän, ja se heitti kuperkeikan ja putosi kyljelleen lattialle.

Ennenkuin tiikeri ennätti nousta, oli Mulcachy sen kimpussa ja huusi pienelle katselijajoukolleen: "Nyt me otamme luonnon siltä!" Ja hän löi sitä piiskanvarrella kuonoon ja pisteli sitä rautahaarukalla kylkeen. Hän antoi iskujen ja lyöntien sadella eläimen kaikkein arimpiin kohtiin. Ben valmistautui joka hetki kostamaan, mutta kymmenen köydessäolevaa miestä veti sen aina alas, ja joka kerta kun se muksahti kyljelleen maahan, Mulcachy löi, iski ja pisteli. Se koski hirveästi, etenkin arkaan kuonoon. Ja olento, joka tuotti sille tuon tuskan, oli yhtä villi ja pelottava kuin sekin, niin, vielä pelottavampikin, koska hän oli älykkäämpi. Aivan turtuneena tuskasta, kauhistuneena omasta kykenemättömyydestään kostamaan miehelle, joka tuskan tuotti, Ben kadotti kaiken rohkeutensa. Se turvautui häpeälliseen pakoon välttääkseen tuota pientä kaksijalkaista olentoa, joka oli pelottavampi kuin se itse — ja se oli kuitenkin täysikasvuinen bengalilainen kuningastiikeri. Se ponnahti korkealle ilmaan pelosta, se juoksi edestakaisin pää alhaalla välttääkseen tuota tuskien sadetta. Se hyökkäili areenan seiniäkin vastaan, hyppi pystyyn ja koetti turhaan kaataa sileitä, pystysuoria rautapylväitä.

Mulcachy seurasi sitä kuin koston henki ja pisti ja löi mutisten hampaitten välistä: "Vai tahdot sinä tapella? Sen minä kyllä sinulle opetan. Tästä saat! Ja tästä! Ja tästä!"

"Nyt olen saanut sen pelkäämään itseäni, ja loppu käy kuin leikki", hän selitti ja pysähtyi hengähtämään läähättäen väsymyksestä. Iso tiikeri kyyristyi maahan ja ryömi väristen taaksepäin kauemmaksi hänestä areenan ristikon luo. "Nyt, hyvät ystävät, pidämme viiden minuutin tauon hengähtääksemme."

Mulcachy laski alas yhden rautapylväistä ja kiinnitti sen paikoilleen lattiaan valmistautuen opettamaan tiikerille sen ensimmäistä temppua. Viidakossa syntynyt ja kasvanut Ben oli opetettava istumaan tuolilla hullunkurisesti ja samalla surullisesti jäljitellen ihmistä. Mutta Mulcachy ei ollut vielä aivan valmis. Ensimmäinen opetus — tiikerin pelottaminen — oli toistettava, jotta se paremmin painuisi mieleen.

Hän meni niin lähelle kuin uskalsi ja sivalsi Beniä ruoskalla kuonoon. Hän teki sen uudelleen. Hän toisti sen parikymmentä kertaa. Minne Ben käänsikin päänsä, se tunsi ruoskan siiman purevan pahoinpideltyä kuonoaan, sillä Mulcachy oli yhtä kätevä ruoskan käyttäjä kuin taitava tallimestari, ja siima osui erehtymättä Benin kuonoon.

Kun tuska kävi aivan sietämättömäksi, tiikeri hyppäsi, mutta kymmenen vahvaa miestä, jotka pitivät köyttä, vetivät sen aina takaisin. Viimein sammui viha, hurjuus ja hävittämisraivo tiikerin kiihtyneissä aivoissa, ja se tunsi vain pelkoa, vain pelkoa, ei mitään muuta kuin pelkoa, rajatonta, häpeällistä pelkoa tuota ihmiskääpiötä kohtaan, joka kiusasi sitä sellaisella tuskalla.

Sitten alettiin harjoittaa ensimmäistä temppua. Mulcachy koputti kovasti tuolia ruoskanvarrella kääntääkseen eläimen huomion siihen, sitten hän lyödä huitaisi tiikeriä kuonolle. Samassa eräs apulainen pisti sitä ristikon takaa rautapiikillä kylkeen ajaakseen sen tuoliin päin. Tiikeri ryömi eteenpäin, mutta peräytyi sitten taas ristikkoa kohti. Jälleen lyönti tuoliin, sivallus kuonolle, pisto kylkeen, ja tuska pakotti eläimen lähestymään tuolia. Tätä jatkui taukoamatta neljännestunti, puoli tuntia, tunti, sillä ihmiseläimet olivat kärsivällisiä kuin jumalat, ja se oli vain villi viidakkoeläin. Niin lannistetaan tiikereitä. Eläin, jonka täytyy julkisesti esiintyä, on masennettava. Jotakin todella särkyy villissä eläimessä, ennenkuin se alistuu tekemään temppuja maksavan yleisön huviksi.

Mulcachy käski erään apulaisensa areenalle. Koska tiikeriä ei voitu suoraan pakottaa istumaan tuolille, täytyi käyttää muita keinoja. Benin kaulassa oleva nuora pujotettiin ylös rautatankojen lomiin ja kiedottiin nostokurjen telalle. Mulcachy antoi merkin, ja kaikki kymmenen miestä alkoivat vetää. Sähisten, puoleksi tukehtuneena, mielettömäksi säikähtyneenä tämän uuden häväisyn vuoksi, Ben kiskottiin hitaasti ylös maasta, kunnes se, roikkuen ilmassa kuin pahantekijä hirsipuussa tunsi hengityksensä salpautuvan. Se vääntelehti ja kiemurteli; niin voimakkaat ja notkeat olivat sen lihakset, että se kiersi ruumiinsa melkein solmulle.

Nostokurjen tela siirtyi katossa kiskoja pitkin ja eläin voitiin nyt hännästä kiskomalla kuljettaa tuolin yläpuolelle. Sen avuton ruumis seurasi häntää, ja Mulcachyn yhä "kutkuttaessa" sen kylkiluita haarukallaan päästettiin nuora äkkiä irti ja Ben istui huumautuneena tuolissa. Samassa kun se loikkasi alas tuolilta, se sai iskun kuonolleen paksusta piiskanvarresta ja tyhjä laukaus ammuttiin suoraan sen sieraimiin. Sen mieletön pelko ja tuska moninkertaistui. Se tahtoi paeta, mutta silloin Mulcachy huusi: "Kiskokaa se ylös!" — ja se kohosi jälleen verkalleen ilmaan, riippui kaulastaan, ja oli tukehtumaisillaan.

Se kiskottiin taas hännästä tuolin luo, sitä pisteltiin yhtämittaa rintaan ja se pudotettiin alas sellaisella vauhdilla, että se heitti kuperkeikan ilmassa ja lensi tuolin yli. Se tuntui lopultakin tukehtuneen pudotessaan.

Sen silmät tuijottivat mielettömän tylsinä. Se läähätti kamalasti, ja sen pää heilui velttona edestakaisin. Sen suusta pursui vaahtoa ja kuonosta valui verta.

"Nostakaa!" huusi Mulcachy.

Ben kiskottiin jälleen ilmaan. Se potki hurjasti, kun kuristava kaulanauha salpasi siltä hengen. Se vastusteli niin voimakkaasti, että se kiisi edestakaisin areenalla, ennenkuin takajalat irtaantuivat maasta, ja sitten se kieppui ilmassa kuin heiluri. Se laskettiin tuolin kohdalla alas, ja pienen murto-osan sekunnista se istui siinä kuin ihminen. Sitten se päästi kamalan äänen ja loikkasi alas.

Se ei ollut ulvomista, ei murinaa eikä karjumista, vaan oikea huuto, aivan kuin jotakin olisi särkynyt siinä. Se oli vain jonkun tuuman päässä Mulcachysta, ja tyhjä laukaus pamahti sen toiseen sieraimeen, ja samassa miehet kiskaisivat nuorasta sen takaisin sellaisella vauhdilla, että olivat taittaa siltä niskat.

Tällä kerralla se vedettiin nopeasti ylös ja se putosi tuolille kuin tyhjä säkki, se vajosi vajoamistaan, kunnes se taipui keskiruumiin kohdalta ison keltaisenruskean pään riippuessa hervottomana, ja eläin vaipui tiedottomana lattialle. Sen kieli riippui suusta mustana ja paksuna. Kun vettä kaadettiin sangoittain sen päälle, se murahteli ja valitteli. Ja niin päättyi ensimmäinen oppitunti.

"Tämä käy hyvin", toisi Mulcachy joka päivä, kun opetusta jatkettiin. "Kärsivällisyydellä ja väsymättömällä työllä se kyllä käy. Olen saanut sen masennetuksi. Se pelkää minua. Nyt tarvitaan vain aikaa, ja aika lisää tuollaisen eläimen arvoa."

Ei vielä ensimmäisenä päivänä eikä toisena tai kolmantenakaan Ben murtunut. Mutta kahden viikon kuluttua se oli voitettu.

Tuli päivä, jona Mulcachy löi piiskallaan tuoliin, apulainen pisteli ristikon takaa rautahaarukallaan Ben-parkaa kylkeen ja kuningastiikeri, hyvin vähän kuninkaallisena, hiipien kuin piesty kissa, hurjan pelon vallassa, tassutteli tuolin luo ja istuutui sille kuin ihminen. Nyt se oli "kesytetty" tiikeri. Tuo surullinen ja kamala ihmisen liikkeiden matkiminen on yleisöstä ollut — ja on yhä vieläkin — kovin "opettavaista".

Toinen tapaus — Elias oli vaikeampi ja yksi niitä harvoja kokeita, joissa Mulcachy epäonnistui, mutta kaikki myönsivät, ettei toisin olisi voinut käydä. Elias oli mahtava alaskalainen karhuhirviö, joka oli hyväntuulinen ja omalla tavallaan lystikäskin. Mutta sillä oli oma tahtonsa, ja se tahto oli yhtä jykevä kuin se ruumis. Se voitiin houkutella tekemään kaikenlaisia pikku kujeita, mutta se ei antanut pakottaa itseään mihinkään. Eikä eläinnäytännöissä, joissa kaiken täytyy käydä kellon tarkkuudella, ole aikaa houkutteluihin. Eläimen täytyy tehdä temppunsa ja tehdä se heti. Yleisöllä ei ole kärsivällisyyttä odottaa, kun kesyttäjä koettaa suostutella hidasta tai vastahakoista eläintä tekemään sen, minkä näkemisestä yleisö on maksanut.

Eliasta alettiin siis harjoittaa väkivallalla. Mutta ensimmäinen opetustunti jäi viimeiseksi, eikä karhu ennättänyt päästä edes areenalle, sillä opetus aloitettiin sen omassa häkissä.

Se sidottiin kuten pedot tavallisesti, kaikki neljä jalkaa vedettiin ristikon läpi ja pää kiskottiin "kurenauhalla" alas lattiaan, ja sitten se sai "käsihoitoa". Kaikki isot kynnet leikattiin lihaa myöten. Sen tekivät miehet häkin ulkopuolella. Sitten Mulcachy pani häkissä renkaan sen kuonoon. Ja se oli helpommin sanottu kuin tehty. Mulcachy pisti jonkin kojeen ison karhun toiseen sieraimeen ja leikkasi nenän väliseinämästä pyöreän lihapalan. Mulcachy oli tottunut käsittelemään karhuja. Saadakseen villin karhun tottelemaan tuli iskeä johonkin hyvin arkaan kohtaan sen ruumiissa. Silmät, kuono ja korvat ovat helpoimmin saavutettavat arat kohdat, ja kun silmistä ei voi olla puhetta, ovat kuono ja korvat ainoat, mihin voi tarttua.

Reikään Mulcachy pisti heti metallirenkaan. Tähän renkaaseen hän kiinnitti köyden. Nyt oli karhun kohtalo määrätty. Niin kauan kuin se eläisi, se olisi kuonorenkaansa orja.

Elias päästettiin silmukoista ja laskettiin irralleen häkissä, jotta se saisi totuttautua renkaaseen. Se kohosi takajaloilleen, murisi ja alkoi voimakkaalla etukäpälällään tutkia rengasta. Se ei ollut leikkikalu. Se poltti kuin tuli sen kuonoa. Ja karhu iski sitä etukäpälillään, aivan niin kuin se olisi iskenyt pistäviä mehiläisiä niiden pesän ryöstettyään. Se nykäisi pois renkaan, repi sen irti kuonon seinämästä ja muutti pyöreän reiän kihelmöiväksi, ammottavaksi haavaksi.

Mulcachy kirosi. "Nyt se saa tuntea, mitä helvetti on!" Silmukat tulivat jälleen käytäntöön. Taas Elias makasi avuttomana ristikon luona ja sai uuden reiän kuonoonsa. Nyt se iskettiin toiseen sieraimeen. Ja sitten se sai tuntea, millainen helvetti on. Kuten äsken, se repi nytkin renkaan pois heti, kun pääsi irti.

Mulcachy oli hyvin loukkaantunut. "Ei, kuulehan nyt, tule toki järkiisi", hän sanoi. Ja "järkiinsä" hän koetti saada karhun pistämällä renkaan molempien sieraimien läpi, ylempää, väliruston läpi. Mutta Elias oli mahdoton. Sillä ei ollut, kuten Benillä, sielussaan mitään, mikä olisi ollut kyllin heikkoa tai arkaa tai ylpeää murtuakseen. Samassa kun se pääsi vapaaksi, se kiskasi renkaan, niin että puolet kuonoa seurasi mukana. Mulcachy pisti renkaan Eliaan oikean korvan läpi. Elias repi korvan siekaleiksi. Mulcachy lävisti sen vasemman korvan. Karhu repi senkin. Silloin Mulcachy hellitti. Hänen täytyi. Ja hän puheli valitellen: "Olemme voitetut. Siinä ei ole enää mitään mihin tarttua."

Kun Elias sitten oli tuomittu "häkkieläimeksi" koko iäkseen, murisi Mulcachy:

"En ole milloinkaan nähnyt noin hillitöntä eläintä. En päässyt kerrassaan mihinkään sen kanssa. En saanut sitä edes nuoraan."

34.

Tämä sattui Orpheum-teatterissa Oaklandissa, Kaliforniassa. Harley Kennan etsi hattuaan tuolin alta, kun hänen vaimonsa sanoi:

"Ei vielä ole väliaika. Yksi numero on jäljellä."

"Opetettuja koiria", Kennan vastasi, ja se riitti selitykseksi, sillä hänellä oli tapana poistua katsomosta, kun opetetut eläimet esiintyivät.

Villa Kennan silmäsi ohjelmaansa.

"Niin", hän sanoi, mutta lisäsi sitten: "Se on laulava koira. Ja huomautetaan erikoisesti, että koira on lavalla yksin. Jääkäämme tämän kerran, että näemme, onko se Jerin veroinen."

"Eläinparka, joka rääkätään ulvomaan", murisi Harley.

"Mutta sehän on aivan yksin lavalla", Villa väitti. "Jos se on kiusallista, voimme lähteä. Minä tulen mukaan. Tahtoisin vain kuulla, kuinka paljon paremmin Jeri laulaa kuin se. Tämäkin kuuluu olevan irlantilainen terrieri."

Harley Kennan jäi siis paikoilleen. Hullunkurisesti irvistelevät ilveilijät suorittavat numeronsa ja kolme ylimääräistä numeroa, ja esirippu nousi heidän takanaan paljastaen tyhjän näyttämön. Pörröinen irlantilainen terrieri tuli aivan siivosti esille, meni siivosti rampin luo ja katsoi orkesterin johtajaan. Kuten ohjelmassa oli ilmoitettu, se oli yksin lavalla.

Orkesteri soitti alkusoiton lauluun "Suloinen sana Kohta". Koira haukotteli ja istahti. Mutta orkesteri oli tottunut soittamaan alkutahteja uudelleen, kunnes koira aloitti laulunsa. Kolmannella kerralla koira avasi suunsa ja aloitti. Se ei ollut pelkästään ulvontaa. Se oli niin sulavaa, että sitä tuskin voi ulvomiseksi sanoakaan. Se ei myöskään ollut pelkkää tahdin seuraamista. Koira lauloi sävelen, oikein ja puhtaasti.

Mutta Villa Kennan malttoi tuskin kuunnella.

"Se laulaa kymmenen kertaa paremmin kuin Jeri", sanoi Harley Kennan hänelle.

"Sano", kuiskasi Villa kiihkeästi, "oletko ennen nähnyt tuota koiraa?"

Harley pudisti päätään.

"Sinä olet sen varmaan nähnyt", väitti Villa. "Katso sen pahoinpideltyä korvaa. Koeta muistella."

Mutta mies pudisti vain päätään.

"Ajattele Salomonin saaria", vaimo yllytti yhä. "Ajattele Arielia. Etkö muista, että kun palasimme Malaitasta, mistä otimme Jerin Tulagiin, oli sillä veli siellä, villienvartijana eräässä kuunarissa."

"Ja sen nimi oli Miksi — jatkahan."

"Sillä oli juuri tuollainen epämuotoinen korva", Villa jatkoi. "Ja se oli noin takkuinen. Se oli Jerin täysiveli. Niiden vanhemmat olivat Panu ja Timi Meringestä. Ja Jeri on nyt meidän 'hupsu laulajamme'. Ja tuo koira laulaa, sillä on epämuodostunut korva, ja sen nimi on Miksi."

"Mahdotonta", Harley sanoi

"Juuri se, että mahdoton käy mahdolliseksi, tekee elämän elämisen arvoiseksi", vastasi Villa. "Ja tässä on sellainen sattuma, siitä olen varma."

Yhä vielä mies uskoi, että se oli mahdotonta, ja yhä uudelleen nainen väitti, että tässä mahdoton oli tullut mahdolliseksi. Koira lauloi lavalla: "Herra suojaa kuningasta".

"Sinä kuulet, että olen oikeassa", vakuutti Villa. "Ei yksikään amerikkalainen opettaisi koiralleen tuota laulua. Joku englantilainen on omistanut sen ja opettanut sen laulamaan. Salomonin saaret ovat Englannin."

"Sinne on pitkä matka", mies hymyili. "Mutta tuo korva minua kummastuttaa. Muistan sen nyt. Muistan sen päivän, jolloin laskimme maihin Tulagissa Jeri mukanamme ja sen veli tuotiin maihin Eugéniestä pelastusveneessä. Ja sillä veljellä oli aivan samanlainen epämuodostunut, käpertynyt korva."

"Vielä yksi seikka", Villa sanoi. "Kuinka monta laulavaa koiraa olemme tunteneet? Yhden ainoan — Jerin. Samat vanhemmat varmaankin voisivat helpommin siittää samanlaisen kuin muut vanhemmat. Panu ja Timi ovat Jerin vanhemmat, ja tämä on Miksi."

"Se oli karkeakarvainen, ja sillä oli käpertynyt korva", Harley virkkoi miettiväisenä. "Näen sen selvästi sellaisena kuin se istui pelastusveneen perässä ja juoksenteli rannalla kylki kyljessä Jerin kanssa."

"Jos se huomenna jälleen juoksisi kylki kyljessä Jerin kanssa, olisitko silloin varma?" kysyi Villa.

"Se oli niiden tapa, ja Panun ja Timin tapa niitä ennen", mies myönteli. "Mutta on pitkä matka Salomonin saarilta Yhdysvaltoihin."

"Jeri on matkustanut sen matkan", vastasi vaimo. "Ja jos Jeri kerran on tullut Salomonin saarilta Kaliforniaan, onko silloin ihmeellisempää, että Miksi on tehnyt saman matkan? — Oh, kuulehan!"

Koira lauloi lavalla ylimääräisen laulun "Koti, koti armas". Kun se oli lopussa, tuli Jakob Henderson suosionosoitusten raikuessa esille kulissien välistä, meni koiran luo ja kumarsi. Villa ja Harley istuivat hetkisen ääneti. Sitten Villa sanoi: "Olen istunut tässä ja ollut kovin kiitollinen eräästä seikasta."

Harley odotti.

"Siitä, että olemme niin inhottavan rikkaita", jatkoi Villa.

"Ja se merkitsee, että sinä tahdot koiran, että sinun täytyy se saada ja että sinä sen saat, koska minulla on varaa hankkia se sinulle", kiusoitteli mies.

"Koska sinulla ei ole varaa olla sitä tekemättä", vastasi vaimo. "Täytyyhän sinun uskoa, että se on Jerin veli. Ainakin sinun täytyy epäillä sitä…"

"Minä epäilen", nyökkäsi mies. "Väliin tapahtuu mahdottomia, ja voihan tämä olla sellainen sattuma. Tietysti se ei ole Miksi, mutta minkäpä vuoksi se toisekseen ei voisi olla Miksi. Mennään sisään ja otetaan selko asiasta."

"Taas eläinsuojeluyhdistyksen lähettejä", ajatteli Jakob Henderson, kun mies ja nainen, teatterinjohtajan saattamina, ilmestyivät hänen pieneen pukuhuoneeseensa. Miksi torkkui tuolilla eikä näyttänyt välittävän tulijoista. Harleyn puhellessa Hendersonin kanssa Villa Kennan tarkasti Miksiä. Tämä raotti hiukan silmiään ja sulki ne samassa. Miksi oli katkeroitunut koko maailmalle, se oli synkkä ja alakuloinen eikä ollenkaan kohtelias, kuten oli ennen ollut. Se ei välittänyt ihmisistä, jotka sattumalta tunkeutuivat sen luo silittääkseen sen päätä ja lörpötelläkseen joutavia ja katosivat sitten ainiaaksi.

Tylystä vastaanotosta pettyneenä Villa Kennan jätti sanottavansa toistaiseksi ja kuunteli, mitä Jacob Hendersonilla oli koirasta kerrottavana. Harry Del Mar, eläintenkesyttäjä, oli saanut koiran jostakin Tyynenmeren rannalta, luultavasti San Franciscosta, mutta matkustettuaan sen kanssa itävaltoihin Harry Del Mar oli kuollut rautatieonnettomuudessa New Yorkissa, ennättämättä antaa mitään tietoja koirasta. Siinä kaikki. Ja sitten Henderson oli ostanut sen kahdellatuhannella dollarilla eräältä Harris Collinsilta ja huomannut, ettei ollut vielä milloinkaan ennen sijoittanut rahojaan niin hyvin.

Villa palasi koiran luo.

"Miksi", hän sanoi hyväilevällä äänellä, melkein kuiskaten. Miksi raotti hiukan silmiään, lihakset korvanjuuressa jännittyivät ja koko sen ruumis vavahti.

"Miksi", toisti Villa.

Nyt Miksi nosti päänsä, silmät avoinna ja korvat pystyssä ja katsoi häneen. Se oli kuullut tuon nimen viimeksi Tulagin rannassa. Sana tuli sen luo kuin viesti menneisyydestä vuosien ja merten takaa. Se vaikutti kuin sähköisku. Samassa silmänräpäyksessä Miksi-muistot tulvahtivat sen mieleen. Se näki kapteeni Kellarin, joka oli viimeksi nimittänyt sitä Miksiksi, ja herra Hagginin ja Derbyn ja Bobin Meringen plantaasilla ja Timin ja Panun ja — kaikkein selvimpänä näiden menneisyyden varjojen joukossa — veljensä Jerin.

Mutta oliko menneisyys todellakin hävinnyt? Nimi, joka oli ollut poissa vuosikausia, oli tullut takaisin. Se oli tullut huoneeseen yhdessä tuon miehen ja naisen kanssa. Tätä kaikkea Miksi ei ajatellut, mutta se toimi selvästi, niinkuin se olisi näin ajatellut.

Se hyppäsi tuolilta ja juoksi naisen luo. Se nuuski naisen kättä ja vaatteita, kun nainen taputti sitä. Ja kun se tunsi hänet, se nousi raivoon. Se ryntäsi naisen luo ja haukkui ja vinkui kiihkeästi, kun nainen koetti sitä hyväillä. Samassa se oli jo poissa, juoksi ympäri huonetta, nuuski pesukaapin alta ja tutki joka nurkan. Sitten se hyökkäsi taas takaisin ja juoksi huoneen ympäri yhtä mittaa vinkuen.

Jacob Henderson katseli menoa hieman paheksuvan näköisenä.

"Se ei milloinkaan mellasta noin", hän sanoi. "Se on hyvin hiljainen koira. Se saa ehkä raivokohtauksen, mutta sitä se ei ole milloinkaan vielä saanut."

Kukaan ei ymmärtänyt, ei edes Villa Kennan. Mutta Miksi ymmärsi. Se etsi kadonnutta maailmaa, joka oli tullut jälleen sen luo, kun se kuuli tuon nimen. Koska tuo nimi oli voinut palata takaisin Tyhjyydestä kuten tuo nainenkin, jonka Miksi oli kerran nähnyt kulkevan Tulagin rannalla, niin voi kaikki muukin tulla takaisin Tulagista ja Tyhjyydestä. Kuten tuo nainen nyt seisoi ilmielävänä sen edessä ja lausui sen nimen, niin kapteeni Kellar ja herra Haggin ja Jerikin voivat olla läsnä, jossakin huoneessa tai oven takana.

Se juoksi ovelle, vinkui ja raapi sitä.

"Se luulee ehkä, että joku on ulkona", sanoi Jacob Henderson ja avasi oven.

Ja niin Miksi luulikin. Se odotti, että avatusta ovesta tulvisi sisään Etelämeri kantaen aalloillaan kuunareita ja laivoja, saaria ja luotoja ja kaikki ne ihmiset, eläimet ja esineet, jotka kerran oli tuntenut ja vieläkin muisti.

Mutta menneisyys ei tulvinutkaan sisään ovesta. Siitä aukeni vanha tavallinen näky. Koira palasi nolona naisen luo, joka yhä silitteli sitä ja sanoi sitä Miksiksi. Hän ainakin oli siinä. Sitten Miksi nuuski miestä ja yhdisti muistonsa hänestä muistoihinsa Tulagin rannasta ja Arielin kannelta, ja silloin se taas kiihtyi.

"Harley, tiedän varmasti, että se on Miksi!" huudahti Villa. "Etkö voi panna sitä koetukselle?"

"Mutta millä tavalla?" Harley mietti. "Se näyttää tuntevan nimensä. Nimi saa sen kiihtymään. Ja vaikkei se ole meitä sen paremmin tuntenut, se näyttää muistavan meidät ja kiihtyvän myös meidän läsnäolostamme. Jospa se vain voisi puhua…"

"Voi, puhu! Puhu!" sanoi Villa Miksille tarttuen molemmin käsin sen päähän ja keinuttaen sitä edestakaisin.

"Olkaa varovainen, hyvä rouva", varoitti Jacob Henderson. "Se on hyvin ärtyisä, eikä se anna ihmisten ottaa tuollaisia vapauksia."

"Minulle se ei tee mitään", Villa vastasi hermostuneesti naurahtaen, "sillä minut se tuntee. — Harley!" hän huudahti samassa. "Nyt minä tiedän kokeen. Muistathan, että Jeri oli villienvahti, ennenkuin saimme sen. Ja Miksi oli myös villienvahti. Puhu sille villien englantia. Ole suuttuvinasi jollekin neekeripojalle, niin saamme nähdä, mitä se tekee."

"Ei ole niinkään helppoa muistaa villien murretta", Harley vastasi, mutta nyökkäsi samalla merkiksi, että hyväksyi ehdotuksen.

"Sillä välin minä panen sen ajattelemaan muuta", sanoi Villa.

Hän istuutui ja kumartui Miksin yli sen pää sylissään ja keinutti sitä edestakaisin ja jokelteli laulaen, kuten hänellä oli tapana laulaa Jerille. Miksi ei siitä suuttunut, alkoipa vielä hyräilläkin mukana. Villa iski silmää Harleylle.

"Tuhat tulimainen", aloitti Harley vihaisella äänellä. "Mitä sinu musta roisto teke tämä paikka? Minu hyvin vihainen sinulle!"

Nämä sanat kuullessaan Miksi pörhisti niskakarvansa, veti päänsä pois naisen sylistä ja kääntyi muristen nähdäkseen villin, jonka oli aivan äsken täytynyt tulla huoneeseen ja saada tuo valkea jumala suuttumaan. Mutta Miksi ei nähnyt mustaihoista. Niskakarvat yhä pystyssä se tuijotti oveen. Harley suuntasi myös katseensa oveen, ja nyt Miksi oli aivan varma siitä, että joku Salomonin saarten villi seisoi oven takana.

"Hei, Miksi!" huusi Harley. "Aja villi yli laidan!"

Hurjasti haukkuen Miksi hyökkäsi ovelle. Se paiskautui sellaisella vauhdilla sitä vastaan, että ovi lennähti auki. Nähdessään vain tyhjän oviaukon siinä, missä oli odottanut näkevänsä mustaihoisen, Miksi joutui aivan hämmennyksiin. Se peräytyi pää pyörällä tuon pettävän, kummitusmaisen menneisyyden tähden, jota se ei unohtanut.

"Ja nyt", sanoi Harley Jacob Hendersonille, "keskustelemme kaupasta…"

35.

Kun juna seisahtui Glen Ellenin asemalle Kuunlaaksossa, Harley Kennan itse otti vastaan Miksin tavaravaunun sivuovella ja nosti sen maahan. Ensimmäisen kerran Miksi oli tehnyt rautatiematkan olematta häkissä. Se oli matkustanut Oaklandista ainoastaan kaulanauha ja ketju kaulassaan. Autossa sitä odotti Villa Kennan, ja kun ketju oli otettu pois, Miksi istutettiin Villan viereen, hänen ja Harleyn väliin. Auton vieriessä pitkin kahden mailin pituista tietä, joka kiemurteli Sonoma-vuoren rinteitä, Miksi tuskin huomasi metsän puita ja ohivilahtelevia aukeita. Se oli ollut kolme vuotta Yhdysvalloissa koko ajan kovassa vankeudessa. Häkit ja ketjut, ahtaat komerot, tavaravaunut ja junasillat olivat olleet sen osana. Hiukan luontoa se oli nähnyt vain istuessaan puistossa penkkiin kiinnikytkettynä, sillä välin kun Jacob Henderson tutki Swedenborgia. Puut, pensaat ja nurmikot eivät sanoneet sille mitään. Ne olivat yhtä saavuttamattomia kuin sininen taivas tai kiitävät pilvet. Sellainen oli Miksin suhtautuminen puihin ja vuoriin ja nurmikkoihin, jos täydellistä välinpitämättömyyttä voi suhtautumiseksi sanoa.

"Sinä et näytä olevan ihastunut maaseutuun, Miksi", sanoi Harley.

Miksi nosti päätään kuullessaan vanhan nimensä ja vastasi luimistamalla hiukan korviaan ja koskettamatta Harleyn olkapäätä kuonollaan.

"Ei se näytä myöskään kovin halukkaalta hyväilemään", arveli Villa. "Ei ainakaan niinkuin Jeri."

"Odotahan, kunnes ne tapaavat toisensa", hymyili Harley vastaan. "Silloin Jeri ainakin riehuu kahden edestä."

"Jos ne niin pitkästä ajasta muistavat toisiaan", sanoi Villa.

"Tunsivathan ne toisensa Tulagissakin", vastasi Harley. "Ja silloin ne olivat täysikasvuisia ja olivat nähneet toisensa viimeksi penikkoina. Muistathan, miten ne haukkuivat ja juoksivat edestakaisin rannalla. Miksi oli niistä villimpi. Ainakin se melusi kaksi kertaa kovemmin kuin Jeri."

"Mutta nyt se näyttää hirmuisesti vanhentuneelta ja alakuloiselta."

"Kolme vuotta on saanut sen talttumaan", Harley sanoi.

Mutta Villa pudisti päätään.

Kun auto pysähtyi talon eteen ja Kennan astui ensiksi ulos, Miksi kuuli iloisen tervehdyshaukunnan, joka tuntui tutulta. Iloinen haukunta vaihtui epäileväksi ja kateelliseksi murinaksi, kun Jeri oli Harleyn hyväilevässä kädessä tuntenut toisen koiran hajun. Samassa Jeri oli huomannut, että hajun aiheuttaja oli autossa, ja hyppäsi siihen. Muristen Miksi kohtasi sen puolitiessä, mutta lennähti samassa auton pohjalle pitkäkseen.

Irlantilainen terrieri tottelee herraansa kaikissa tilanteissa, minkä vain harvat koirat tekevät, ja sitä myös todisti myös Jerin ja Miksin menettely, kun ne kuulivat Harley Kennanin äänen. Ne erosivat, ja vaikka ne yhä murisivat, ne eivät hyökänneet toistensa kimppuun maahan tultuaan. Tämä pieni välikohtaus oli kestänyt vain niin harvoja sekunteja tai ehkä ainoastaan joitakin sekunnin murto-osia, etteivät ne vielä olleet ennättäneet tuntea toisiaan, ennenkuin ne olivat hypänneet autosta. Ja ne olivat yhä hullunkurisen jäykkäjalkaisia ja niskakarvat pörhöllään, kun ne alkoivat kaukaa nuuskia toisiaan.

"Ne tuntevat toisensa!" huudahti Villa. "Odotetaan ja katsotaan, mitä ne tekevät."

Miksi puolestaan ei ollenkaan hämmästynyt huomatessaan, että Jeri oli tullut takaisin Tyhjyydestä. Sellaista oli alkanut tapahtua niin tiheään, etteivät itse tapahtumat sitä paljonkaan liikuttaneet enää. Sensijaan päätelmät, joita se tapahtumista teki, saivat sen sydämen lyömään kiihkeämmin. Jos mies ja nainen ja samoin Jeri olivat palanneet Tyhjyydestä, niin voi ja täytyi myös rakastetun hovimestarin palata millä hetkellä hyvänsä.

Jeristä sen enempää välittämättä Miksi katseli ympärilleen etsien hovimestaria. Jeri purki ensimmäisen ilonsa tapaamisesta villiin juoksuun. Se haukkui kehottavasti, hypähti viisi, kuusi kertaa sivulle päin, palasi jälleen ja antaakseen ilonsa osoitukselle enemmän pontta, se löi Miksiä leikkisästi käpälällään, ennenkuin taas lähti laukkaamaan.

Siitä oli kulunut jo niin monta vuotta, kun Miksi oli viimeksi juossut toisen koiran kanssa, että se alussa pysyi aivan kylmänä Jerin houkutteluille. Mutta sellainen kilpajuoksu on koirien yleinen tapa osoittaa iloa ja ystävyyttä, ja Miksi oli tavattoman suuressa määrin perinyt tämän taipumuksen Panulta ja Timiltä, tuolta rakastavalta parilta, joka juoksi kilpaa Salomoninsaarilla.