SAMAN KATON ALLA (continued 2)

Silloinkin, kun jotkut toisiaan kunnioittavat henget liittyvät yhteiseen tehtävään, kuten Olivier ja hänen toverinsa Esope-lehdessä, näyttivät he olevan toisiaan kohtaan aina varuillaan; heillä ei ollut yhtään sitä avomielistä suvaitsevaisuutta, joka on Saksassa niin yleistä, että se saattaa siellä muuttua haitalliseksikin. Tässä nuorten miesten ryhmässä oli varsinkin eräs, joka viehätti Christophea, sillä Christophe aavisti, että hänessä piili harvinainen voima. Hän oli muuan kirjailija; hänellä oli selvä loogillisuus ja taipumaton tahto; hän tutki intohimoisesti moraalisia totuuksia ja palveli tinkimättä niitä, valmiina uhraamaan niiden puolesta koko maailman ja oman itsensä; hän oli perustanut aikakauslehden ja puolusti siinä melkein yksinään näitä aatteitaan; hän oli sielussaan vannonut näyttävänsä Europalle ja Ranskalle itselleen, miten Ranska voisi olla puhdas, sankarillinen ja todella vapaa; hän uskoi vahvasti, että maailma kerran tunnustaisi hänen kirjoittaneen ranskalaisuuden pelkäämättömimmät sivut; — eikä hän siinä erehtynytkään. Christophe olisi tahtonut tutustua lähemmin häneen ja päästä hänen ystäväkseen. Mutta siihen hän ei saanut keinoa. Vaikka Olivier oli monesti asioissa tuon miehen kanssa, eivät he tavanneet toisiaan usein persoonallisesti eivätkä puhelleet keskenään muuta kuin virallisista asioistaan; he eivät jutelleet mistään läheisemmästä; enintään hiiskuivat he ainoastaan jotain ylimalkaista omista aatteistaan; tahi juttelivat he kumpikin yksinään — (sillä totta puhuaksemme eivät he oikeastaan ilmaisseetkaan toisilleen ajatuksiaan, vaan kumpikin piti aatteensa itsellään). Yksinään olivat he toistensa seurassa, nuo taistelutoverit, jotka tiesivät kyllä toistensa arvon.

Tämä varovaisuus aiheutui monenmoisista seikoista, joita heidän itsensäkin oli vaikea eroittaa. Ensimäisenä syynä siihen oli ylen suuri kriitillisyys, joka näkee ihmisten ajatusten erilaisuuden liioiteltuna, ja toisena ylenmääräinen intellektualismi, joka antaa sille eroavaisuudelle liian paljon merkitystä; sellaisen koruttoman ja voimakkaan sympatian puute, jonka täytyy saada, jos sen on mieli elää, rakastaa, tuhlata ylenpalttista rakkauttaan. Ja ehkäpä johtui se myöskin heidän elämäntehtävänsä vaikeudesta, ehkäpä sen aiheuttivat tukalat taloudelliset olot ja aatteen kiivas polte, joka ei jätä illoin, päivätyön jälkeen, niin paljon voimia, että ihminen voisi nauttia enää ystävien seurasta. Ja lopuksi siihen oli syynä se kauhea tunne, jota ranskalainen pelkää myöntää, mutta joka usein hänen olemuksensa pohjassa jäytää: ettei olla samaa rotua, että ollaan eri heimoja, jotka ovat milloin mikin aikojen kuluessa asettuneet Ranskan rajojen sisälle ja joilla, vaikka ne ovatkin nyt samaa kansaa, on sangen vähän yhteisiä ajatuksia ja joiden ei tarvitse liioin haaveillakaan keskinäistä henkistä ymmärtämystä, sillä sen puute on heille vain yhteiseksi hyväksi. Ja eräänä syynä vielä tuo juovuttava ja vaarallinen vapaudenkiihko, josta ei voi luopua minkään asian hyväksi, jos on saanut sitä maistaa. Tällainen vapaaehtoinen yksinäisyys on sitäkin kalliimpi, kun se on täytynyt hankkia pitkillä ja katkerilla kokemuksilla. Parhaat ovat turvautuneet siihen, päästäkseen irti keskolaisen orjuudesta. Se on luonnollista reaktsioonia uskonnollisten ja poliittisten ryhmäkuntain hirmuvaltaa vastaan; noita hirvittäviä ranskalaisia yksilön-murskaajia vastaan: sukuperää, yleistä mielipidettä, valtiota, sala-seuroja, puolueita, nurkkakuntia, erilaisia koulukuntia. Kuvitelkaamme, että vangin olisi karkuun päästäkseen kiivettävä yli kahdenkymmenen linnanmuurin. Hän on sangen väkevä mies, jos pääsee kaulaansa katkaisematta tai ainakin kertaakaan toivoaan menettämättä livistämään. Ankara lujan tahdon koulu! Mutta ne, jotka ovat kokeen kestäneet, säilyttävät siitä koko ikänsä kovan leiman, riippumattomuuden kiihkon, mahdottomuuden sopeutua koskaan toisiin yksilöihin.

Tämän ylpeydestä johtuneen yksinäisyyden ohella oli olemassa vielä toisenlainenkin, nimittäin kieltäytymisestä johtuva. Kuinka paljon Ranskassa olikaan kunnon ihmisiä, joiden suuren hyvyyden ja rakkauden korkeimpana päämääränä oli vetäytyä pois elämästä! Tuhannet syyt, hyvät tai huonot, estivät heitä toimimasta. Toisissa oli syynä kuuliaisuus, nöyryys, tottumuksen voima. Toisissa jälleen inhimillinen kunnioitus ylempiä kohtaan, naurettavaksi joutumisen pelko, arkuus paljastaa itseään, astua yleisön arvosteltavaksi, sekautua asioihin, jotka eivät heitä muka koskeneet, ajatus, että heidän puolueetonta asianharrastustaan sanottaisiin oman edun vaikuttimista syntyneeksi. Tällaiset eivät tahtoneet ottaa osaa eivät valtiolliseen eivätkä yhteiskunnalliseen taisteluun; he käänsivät selkänsä filantrooppisille puuhille, sen tähden, että he näkivät niissä häärimässä paljon semmoisia ihmisiä, joilla ei ollut omaatuntoa eikä järkeä, ja pelkäsivät, että heitä pidettäisiin samanlaisina huijareina tai hölmöinä. Melkein kaikissa piili vastenmielisyys ja väsymys, touhuamisen ja kärsimisen, rumuuden, typeryyden, vaaralle alttiiksi heittäytymisen ja vastuunalaisuuden pelko; tuo kauhea: "Mitä se auttaa?", joka lamaa nykyaikana niin monien ranskalaisten hyvää tahtoa. He ovat liian älyllisiä — (älyä, jonka siipien alta puuttuu tunteen ilmaa); — he näkevät liian paljon syitä ja vastasyitä. Voiman puutetta. Elämän puutetta. Kun on elinvoimainen, ei kysy, miksikä elää; elää siksi, että tahtoo elää, — siksi, että on mainion hyvä elää!

Lopuksi johtui se, kaikkein parhaissa, jostakin tosin hyvien, mutta heikkolaatuisten luonteenominaisuuksien sekoittumasta: jonkinlaisesta filosofiasta, maltillisesta halujen hillitsemisestä, tuntehikkaasta perheen, maan ja moraalisten tottumusten kunnioituksesta, hienotunteisuudesta, tungettelun pelosta, arkuudesta häiritä toisia, jonkinlaisesta sydämen häveliäisyydestä, varovaisuudesta, joka valvoi aina. Nämä rakastettavat ja herttaiset luonteenpiirteet saattoivat joskus, harhassa tapauksessa, kyllä yhtyä kirkkauteen, sisäiseen iloon ja rohkeuteen; mutta siitä huolimatta olivat ne läheistä sukua verettömyydelle, ranskalaisten elinvoiman asteettaiselle vähenemiselle.

Tuo sievä puutarha Christophen ja Olivierin huoneiston edessä, neljän muurin keskellä oli tämän pikku Ranskan vertauskuva. Se oli oma, erikoinen kolkkansa ulkomaailmalta suljettua vihannuutta. Ainoastaan joskus pääsi suuri tuuli, syöksyen pyörteenä puistoon, sinne nuoren tytön luo, joka uneksi siellä kaukaisista, viheriäisistä kedoista ja avarasta maailmasta.

Nyt, kun Christophe alkoi aavistaa Ranskan kätkettyjä rikkauksia, närkästyi hän siitä, että se antoi kunnottomien yksilöiden nujertaa itseään. Se puolihämärä, johon tuo hiljainen valiojoukko vetäytyi, oli hänelle liian tukehduttavaa. Stoalaisuus sopii hyvin niille, joilla ei ole enää hampaita. Hän tarvitsi selvää, vapaata ilmaa, laajaa yleisöä, kunnian aurinkoa, tuhansien sielujen rakkautta; hänen tuli saada sulkea syliinsä ne, joita hän rakasti, lyödä murskaksi vihollisensa, taistella ja voittaa.

— Sinulle se sopii, sanoi Olivier; sinä olet voimakas; sinut ovat sekä vikasi, — (suo anteeksi!) — että hyvät puolesi luoneet voittamaan. Sinulla on se onni, ettet ole vielä liian ylimyksellistä kansaa. Yleinen toiminta ei kyllästytä sinua. Sinusta tulisi tarvittaessa vaikka poliittinenkin henkilö. — Ja sitäpaitsi on sinulla se verraton onni, että kirjoitat musiikkia. Sinua ei ymmärretä; saat siis, mitä tahdot. Jos ihmiset tietäisivät, miten musiikissasi heitä halveksit, ja tuntisivat vakaumuksesi, joita he eivät hyväksy, ja ainaisen hymnisi juuri sen kunniaksi, jota he koettavat tappaa, eivät he antaisi sinulle anteeksi, vaan he tukehduttaisivat sinut, kiusaisivat sinua niin, että menettäisit heitä vastaan taistellessasi parhaat voimasi; ja kun viimein saisit ajatuksesi voitolle, ei sinulla enää olisikaan voimaa toteuttaa juuri työtäsi; siihen olisi elämäsi jo mennyt. Suuret miehet saavat voiton ainoastaan väärinkäsityksestä. Heitä ihaillaan juuri sellaisen vuoksi, jota he eivät laisinkaan ole.

— Pyh! äännähti Christophe; te ette tiedä, miten pelkureita nuo teidän kurissapitäjänne ovat. Minä luulin ensin, että sinä olit yksin, ja annoin sen vuoksi sinulle toimettomuutesi anteeksi. Mutta todellisuudessa te olette kokonainen armeija samoinajattelevia. Te olette sataa kertaa voimakkaampia kuin nujertajanne, ja tuhat kertaa pystyvämpiä, ja kuitenkin te annatte heidän pöyhkeillä. Minä en teitä jaksa ymmärtää. Olette maailman ihanimman maan lapsia, teillä on kirkkaampi järki, inhimillisempi äly kuin muilla; mutta niillä lahjoilla te ette tee mitään, vaan sallitte kourallisen lurjuksia itseänne hallita, solvata, tallata jalkoihinsa. Olkaa itseänne, peijakas vie! Älkää odottako, että taivaasta teille apu tipahtaa, tai joku Napoleon ilmestyy! Nouskaa, liittykää yhteen. Toimeen kaikki! Lakaiskaa kotinne puhtaaksi.

Mutta Olivier kohautti iroonisen väsyneesti olkapäitään ja vastasi:

— Tappelemaanko heidän kanssaan? Ei, se ei ole meidän tehtävämme, meillä on parempaakin hommaa. Väkivalta inhottaa minua. Minä tiedän näet hyvin, miten silloin kävisi. Kaikki katkeroituneet epäonnistuneet oliot, rojalistiset hölmöt, raakuuden ja vihan iljettävät apostolit sekautuisivat työhöni ja häpäisisivät sen. Tahtoisitko, että minä ottaisin käytäntöön vihan vanhan tunnuksen: Fuori Barbari! tai: Ranska ranskalaisille!

— Ja miksikä et? kysyi Christophe.

— Ei, sillä nämä eivät ole todella ranskalaisia sanoja. Turhaan koetetaan niitä toitottaa meillä, isänmaallisuudella kaunisteltuina. Kelpaavat barbaarien isänmaille! Meidän maamme ei ole luotu vihaa varten. Meidän hengellemme ei ole ominaista vahvistua toisia kansoja kieltämällä tai hävittämällä, vaan sulattamalla heidät itseemme. Tulkoon vain tänne sekä hämärä Pohjola että kielevä Etelä…

— ja myrkyllinen Itä?

— niin, myöskin myrkyllinen Itä. Me nielemme sen niinkuin kaikki toisetkin; olemme nielleet jo paljon muita! Sen voitonvirsille ja eräiden kansalaisteni pelkuruudelle minä vain nauran! Se luulee voittaneensa meidät, se rehentelee meillä bulevardeilla, sanomalehdissä, aikakauskirjoissa, teattereissa, valtiollisella näyttämöllä. Voi hullua! Hän on näet voitettu. Hän lähtee meistä itsestään, kun on meidät ruokkinut. Gallialla on hyvä vatsa; parissakymmenessä vuosisadassa on se sulattanut monta eri sivistysmuotoa. Me olemme jo karaistut myrkkyä kestämään… Teidän, saksalaisten, sopii peljätä! Jos mielenne on elää, täytyy teidän olla puhtaita. Mutta meidän, ranskalaisten, voima ei ole kansallinen puhtaus, vaan universaalisuus. Teillä on kyllä keisari, ja Suur-Britannia kutsuu itseään myöskin imperiumiksi; mutta todellisuudessa keisarillista ja kansoja hallitsevaa on meidän latinalainen henkemme. Me olemme Maailman kaupungin kansalaisia. Urbis. Orbis.

— Tuo käy hyvin laatuun niin kauan kuin kansa on terve ja miehuutensa kukoistuksessa, virkkoi Christophe. Mutta tulee päivä, jolloin sen elinvoima loppuu, ja silloin uhkaa sitä se vaara, että tämä vieraiden tulva hukuttaa sen. Meidän kesken puhuen: eikö se päivä sinusta jo näytä tulleenkin?

— Niin on sanottu monet kerrat, satojen vuosien kuluessa. Ja aina on meidän historiamme todistanut sen pelon turhaksi. Me olemme kestäneet paljon kovia koettelemuksia, aina Orleansin neitsyen ajoista asti, jolloin susiparvet kiertelivät autiossa Parisissa. Koko nykyaikainen epämoraalin kuohunta, nautintoon heittäytyminen, velttous ja anarkia eivät minua kauhista. Odotetaan vain! Joka aikoo kestää, sen täytyy jaksaa. Minä tiedän, että kerran tulee moraalinen reaktsiooni, — joka ei muuten ole tätä nykyistä suuntaamme parempi, vaan johtaa aivan samanlaisiin typeryyksiin kuin sekin: sillä ne, joille nykyinen yleinen turmeltuminen on elinkeinona, ovat luultavasti sen reaktsioonin suuriäänisimpiä hälyyttäjiä!… Mutta mitä se meihin kuuluut Kaikki tällaiset liikkeet eivät todellista Ranskan kansaa sipaisekaan. Jos hedelmä mätänee, ei se silti mädätä puuta. Hedelmä ainoastaan putoaa puusta. Sitäpaitsi eivät mokomat ihmiset oikeastaan kuulukaan kansakuntaan! Mitä meihin koskee, elävätkö he tai kuolevat? Minäkö ryhtyisin heidän tähtensä touhuun ja perustamaan heitä vastaan liittoja ja nostamaan vallankumouksia? Nykyinen paha ei ole mikään ilmaus meidän oloistamme yleensä. Se on ylellisyyden spitaalia, älyllisen ja aineellisen rikkauden loiskasvi. Se karisee kyllä aikanaan pois.

— Kun on ensin kalunnut teidät pilalle.

— Ei ole oikeutta joutua epätoivoon tällaisesta rodusta. Siinä piilee niin suuri kunto, niin suuri valon ja idealismin voima, että se tarttuu niihinkin, jotka sitä rotua nylkevät ja hävittävät. Yksinpä ahnaisiin ja pelkästään omaa etuaan ajatteleviin politikoitsijoihinkin pystyy sen lumous. Rodun Päämäärä tempaa mukaansa keskolaisimmatkin, kun he joutuvat valtaan; se nostaa heidät heidän itsensä yläpuolelle; se pakottaa heidät kantamaan valon soihtua yksi toisensa jälkeen; aina vuorostaan ryhtyvät he pyhään taisteluun pimeyttä vastaan. Heidän kansansa henki vie heitä mukaansa; he täyttävät mielisuosiolla tai väkisin aina sen Jumalan lain, jonka he kieltävät: Gesta Dei per Francos… ["Jumalan työt Ranskan kautta." Suomentajan selitys.] Rakas, oma maani, koskaan en epäile tulevaisuuttasi! Ja vaikkapa koettelemuksistasi seuraisi kuolema, sitä suurempi syy olisi minulla säilyttää loppuun asti ylpeä tietoisuuteni tehtävästämme maailmassa. Minä en tahdo, että Ranskani sulkeutuu arasti sairashuoneeseen ja pelkää vetoa ulkomaailmasta. Minä en ihaile sairaana kitumista. Kun on ollut niin suuri kuin me, on parempi kuolla kuin tulla pieneksi. Rynnätköön siis vain muun maailman henki meidän henkeämme vastaan! Minä en sitä pelkää. Tulva laskeutuu itsestään, kun se on ensin mudallaan höystänyt meidän maatamme.

— Ystävä parka, sanoi Christophe, sellainen tulevaisuus ei ole ihana. Ja missä sinä olet silloin, kun Ranskasi nousee siitä Niilin tulvasta esiin? Eikö olisi parempi taistella aikanaan? Eihän siinä ole muuta vaaraa kuin enintään tappio, johon olet jo nyt koko elämässäsi alistunut.

— Siinä olisi tappiota paljon suurempi vaara, vastasi Olivier. Vaara menettää sielullinen tyyneytensä; ja se on minusta paljon tärkeämpi kuin voittaminen. Minä en tahdo vihata. Tahdon antaa vihollisillenikin oikeutta. Tahdon säilyttää silmieni selkeyden keskellä intohimoja, ymmärtää kaiken ja rakastaa kaikkea.

Mutta Christophe, josta tällainen elämästä irtautunut elämänrakkaus näytti melkein samalta kuin kuolemaan alistuminen, tunsi, niinkuin Empedokles muinoin, sielussaan pauhaavan hymnin Vihalle, ja Vihan veljelle, Rakkaudelle, hedelmälliselle Rakkaudelle, joka kylvää ja viljelee maan. Hän ei voinut sopeutua ystävänsä rauhalliseen fatalismiin; ja kun hän ei, niinkuin Olivier, uskonut sellaisen kansan kestävyyteen, joka ei puolusta itseään, olisi hän tahtonut hälyyttää kaikki Ranskan kansan terveet voimat taisteluun, nostaa valtavaan sotaan sen kaikki kunnialliset ihmiset.

Kuten rakkaudentuokio kertoo rakkaudesta enemmän kuin kuukaudet, joina sitä on katseltu syrjästä, niin oppi nyt Christophekin viikossa tuntemaan enemmän Ranskanmaata kuin samoillen kokonaisen vuoden Parisissa tarkastelemassa sen elämää tiedemiesten, kirjailijain, taiteilijain tai poliitikkojen salongeissa, — yhdessä viikossa, jonka kuluessa hän ei melkein ollenkaan käynyt kaupungilla, vaan eli aivan yksinomaan Olivierin seurassa. Maan yleisen anarkian keskeltä, jossa hän tunsi pohjan jalkojensa alla pettävän, oli hänen ystävänsä Olivier noussut hänelle kuin mikäkin "Ile de France", — "Ranskan saari": järjen ja selkeyden saari keskeltä merta. Olivierin sisäinen rauha hämmästytti Christophea sitäkin enemmän, kun ystävällä ei ollut mitään ulkonaista aatteellista tukea, — kun hänen elämänsä oli varsin raskas, — (hän oli köyhä, yksinäinen, ja hänen isänmaansa dekadenssitilassa), — ja kun vielä hänen ruumiinsakin oli heikko ja sairaaloinen, hänen hermonsa ylen ärtyneet. Moinen kuulaus ei näyttänyt olevan minkään tahdonponnistuksen hedelmä, — (Olivierin tahto oli heikko); — se nousi syvältä hänen olemuksensa ja rotunsa pohjasta. Christophe huomasi, että monissa muissakin Olivierin tuttavissa heiastelihe sama kaukainen a?f?????? — "liikkumattoman meren hiljainen rauha"; — ja hän, joka tunsi sielunsa myrskyisen ja samean syvyyden eikä jaksanut koko tahtonsa voimallakaan säilyttää väkevää luonnettaan tasapainossa, ihaili enemmän kuin kukaan tällaista verhottua sopusointua.

Salaisen Ranskan näkeminen mullisti kokonaan hänen käsityksensä ranskalaisten luonteesta. Iloisen, seuraarakastavan, huolettoman ja säkenöivän kansan asemasta näki hän nyt sulkeutuneita, toisistaan eristyneitä, itsepäisiä ihmisiä, jotka olivat verhoutuneet näennäiseen optimismiin, aivan kuin valoisaan pilveen, mutta joissa pohjalla asui syvä ja selkeä pessimismi, ja jotka elivät piintyneiden aatteitten ja älyllisten intohimojen vallassa; hän näki nyt niin jyrkkäluonteisia olentoja, että niitä olisi ollut helpompi hävittää kuin miksikään muuttaa. Tämä koski tietysti ainoastaan Ranskan parhaita; mutta Christophe ihmetteli kuitenkin, mistä se valiojoukko oli saanut sellaisen stoalaisuuden ja uskon. Olivier vastasi hänelle:

— Tappiostamme. Te juuri, hyvä Christophe, olette sen luoneet. Ah, se ei syntynyt tuskattomasti. Te ette aavista, miten synkässä ilmakehässä me olemme kasvaneet: me, nöyryytetyn ja ruhjotun Ranskan lapset, joka on nähnyt kuolemansa kasvoista kasvoihin ja tuntee päänsä päällä riippuvan ylivoiman surmaavan miekan. Me tunsimme elämämme, ranskalaisen henkemme ja sivistyksemme, kymmenen vuosisataa kestäneen suuruutemme, joutuneen häikäilemättömän voittajan mielivallasta riippuviksi, voittajan, joka ei niitä ymmärtänyt ja pohjaltaan niitä vihasi ja saattoi millä hetkellä tahansa murskata ne perin pohjin. Ja sellaisilla toiveilla täytyi meidän elää! Ajattelepas kaikkia pikku ranskalaisiamme, jotka syntyivät surevissa kodeissa, kansallisen tappion, synkässä varjossa, jotka saivat vereensä äidin maidossa toivottomuuden; kaikkia noita, jotka kasvoivat veriseen kostoon, ratkaisevaan ja ehkä hyödyttömään taisteluun: jo paitaressuina oli heidän kohtalonsa huomata, ettei maailmassa ole oikeutta, ei ole oikeutta: voima murskaa oikeuden! Tällaiset huomiot joko turmelevat lapsen sielun tai tekevät siitä ainaiseksi suuren. Monet heittäytyivät kohtalonsa valtaan ja ajattelivat: "Kun kerran on niin, mitä toimittaa taistella, mitä toimittaa tehdä työtä? Millään ei ole mitään arvoa. Ei pidä sitä ajatella. Nauttikaamme." — Mutta ne, jotka jaksoivat voittaa tämän ajatuksen, kestivät samalla tulikokeensa; mikään pettymys ei voi enää järkyttää heidän uskoaan: sillä jo alkaessaan he tiesivät, ettei heidän uransa ole missään määrin sellainen, jonka päämaali on onni, ja että heillä ei kuitenkaan ole valitsemisen valtaa, vaan että heidän täytyy sitä kulkea, muuten he kuolevat heti paikalla. Ensi yrityksellä ei tällaiseen vakaumukseen päästä. Sitä ei voi odottaakaan viisitoista-vuotiailta pojilta. Saa alussa kärsiä monet tuskat, vuodattaa monet kyyneleet. Mutta se on vain hyväksi! Sen täytyy olla niin…

"O Foi, vierge d'acier… Laboure de ta lance le coeur foulé des races!…"

("Oi Usko, rautainen taistotar, lyö keihäs rintaani, vieraiden runtelemaan…")

Christophe puristi hiljaa Olivierin kättä.

— Kunnon Christophe, virkkoi Olivier, sinun Saksasi on tuottanut meille paljon kärsimyksiä.

Ja Christophe pyysi melkein anteeksi, ikäänkuin hän olisi ollut syypää.

— Älä ole siitä milläsikään, sanoi Olivier hymyillen. Se hyvä, jonka se teki tahtomattaan meille, on sitä pahaa suurempi. Te olette sytyttäneet meidän idealismimme uudestaan liekkiin, sytyttäneet meissä jälleen tieteen innon ja uskon tulen, te olette peittäneet kouluilla Ranskan maan, te olette kannustaneet jonkin Pasteurin luomisvoimaa, miehen, jonka keksinnöt yksinään riittävät vastaamaan teidän ottamanne viiden miljardin sotakorvauksen; te olette uudestisynnyttäneet meidän runoutemme, maalaustaiteemme, musiikkimme. Teille olemme kiitollisuuden velkaa siitä, että rotumme itsetunto on herännyt. Saimme hyvän vaivojen palkinnon, kun opimme pitämään vakaumustamme onnea parempana: sillä siten saavutimme keskellä maailman yleistä apatiaa niin suuren moraalisen voiman, että lopulta kaikki epäilykset katoavat, yksinpä lopullisen voitonkin epäilys. Näetkös, kunnon Christophe, niin vähäisiä kuin olemmekin, niin heikoilta kuin näytämmekin, — vesipisaralta saksalaisen voiman valtameressä, — luulemme, että juuri se pisara värittää koko valtameren. Makedonialainen falangi puhkaisee Europan laumojen vankat rintamat.

Christophe katseli vaatimatonta Olivieria, jonka silmät säkenöivät nyt uskoa:

— Te pienet ja heikot ranskalaiset olette vahvemmat kuin me.

— Oi siunattu tappio, toisti Olivier. Kiitetty olkoon onnettomuutemme! Me emme sen nimeä kiellä! Me olemme sen lapsia.