II

Kansallinen tappio luo maalle uuden johtojoukon; se valitsee kansasta parhaat; se eroittaa siitä kaiken, mikä on puhdasta ja voimakasta; ja se tekee sen yhä puhtaammaksi ja voimakkaammaksi. Mutta se jouduttaa myöskin toisten häviötä tai murtaa heidän voimansa. Siten eroittaa se kansan enemmistön, joka nukkuu tai torkkuu, valiojoukoista, jotka jatkavat kulkuaan. Nuo valitut tietävät, mikä juopa on syntynyt, ja kärsivät siitä; uljaimpienkin sieluissa piilee salainen alakuloisuus, oman voiman vähyyden ja yksinäisyyden tunto. Ja pahin on se seikka, että ne, jotka ovat irroitetut kansansa ruumiista, ovat eroitetut toisistaankin. Jokainen taistelee aivan yksinään. Voimakkaat muistavat ainoastaan itsensä pelastamista. Oi, ihminen, auta itseäsi!… He eivät aavista seuraavan miehekkään periaatteen käskyä: Oi, ihmiset, auttakaa toisianne! Kaikkialla luottamuksen, keskinäisen suopeuden ja yhteisen toiminnan puute, avujen, jotka vievät jonkin rodun voittoon, täyteläisyyden tuntoon, nostavat huippukohtaan.

Christophe ja Olivier tunsivat tämän totuudet omasta kokemuksesta. Suuressa Parisissa, vaikka se oli täynnä ihmisiä, jotka heitä ymmärsivät, ja tässä talossa, jossa asui paljon heille tuntemattomia ystäviä, olivat he yksinäisempiä kuin jossakin Afrikan erämaassa.

Heidän asemansa oli kovin vaikea. Rahaa ei ollut koskaan liikoja. Christophe sai niin ja näin elatuksensa kopioimalla nuotteja ja sovittelemalla sävellyksiä soittimille; näitä töitä oli Hecht hankkinut hänelle. Olivier erosi, epäviisaasti kyllä, yliopistosta silloin kuin hänen sisarensa kuoli ja hän joutui surusta tavallista synkempään sieluntilaan. Sitä surua oli vielä pahentanut muuan tuskallinen, m:me Nathanin piireissä saatu rakkaudenkokemus: — (Olivier ei ollut puhunut koskaan siitä Christophelle, sillä hän oli niin häveliäs, että kätki sellaiset tuskansa; ja hänen viehättävimpiä puoliaan olikin, että hän ystävyyssuhteissakin säilytti jonkin verran mystillisyyttään, vaikkei hän silti nimenomaan salannut ystävältään mitään.) — Näin sielultaan lamassa ja hiljaisuutta janoten ei Olivier enää jaksanut mitenkään sietää opettajana oloa. Se ammatti ei ollut miellyttänyt häntä muutenkaan koskaan, ammatti, jossa täytyy paljastella näkyville omaa olemustaan, lausua ääneen ajatuksiaan ja jossa ei koskaan saa olla yksin. Lyseoiden opettajilta vaaditaan, jos mieli menestyä kunniallisesti sillä alalla, jonkinlaista apostoolista kutsumusta, jota Olivierilla ei laisinkaan ollut; ja yliopistoviroissa jälleen joutuu ainaiseen kosketukseen yleisön kanssa, kosketukseen, joka on kiusallista niin yksinäisyyttä rakastaville olennoille kuin Olivier. Pari kolme kertaa oli hänen täytynyt luennoida julkisesti: se oli tuntunut hänestä kovalta nöyryytykseltä. Ensinnäkin oli tällainen itsensänäytteleminen lavalla hänestä inhottavaa. Hän näki yleisönsä, hän tunsi sen aivan kuin tuntosarvilla, tiesi, että siinä oli enimmäkseen vain joutilaita ihmisiä, jotka hakivat luennoilta pelkästään jotain huvitusta ikävissään; eikä moinen virallinen huvittaminen yhtään miellyttänyt häntä. Mutta pahinta oli, että kateederista puhutut sanat vääristävät puhujan ajatuksen melkein pilalle; ellei ole hyvin varuillaan, voi siitä vähitellen saada pahaksi tavakseen jonkinlaisen tottumuksen teeskennellä eleitään ja lausuntaansa, teeskennellä koko esiintymisessään, esittää ajatuksiaan pintapuolisesti, — jopa saattaa siinä turmella sisäisenkin ajatteluvoimansa. Luennoiminen on tilaisuus, jossa puhujaa vaanii kaksi salakaria: ikävä komedia ja hienosteleva pedantismi. Moinen äänekäs monoloogi, sataisen tuntemattoman ja vaiti istuvan ihmisen edessä, tuollainen valmis puku, jonka pitäisi sopia kaikille, mutta ei sovi kenellekään, on aralle ja ylpeälle taiteilijasielulle sietämättömän valheellinen. Olivier, joka kaipasi yhä enemmän saada keskittyä eikä tahtonut puhua mitään, mikä ei olisi ollut hänen ajatustensa täydellinen ilmaus, jätti siis tuon opettajantoimen, johon hän oli niin suurella vaivalla päässyt; ja kun sisar ei ollut enää estämässä häntä luisumasta pitkin haaveitten kaltevaa pintaa, niin hän rupesi kirjoittelemaan. Hänellä oli se naiivi usko, että kun hänen töillään oli taiteellinen arvo, niin se arvo kai tunnustettaisiinkin, eikä hänen tarvitsisi pitää siitä puolesta minkäänmoista huolta. Pian huomasi hän erehtyneensä. Hänen oli mahdotonta saada mitään julkisuuteen. Hänellä oli niin kiihkeä vapauden rakkaus, että hän pelkäsi kaikkea, mikä saattoi sitä rajoittaa; ja siksi eli hän täydellisesti syrjässä niistä poliittisista joukkokunnista, jotka olivat jakaneet, toisilleen vihamielisinä, maan ja sen sanomalehdistön keskenään; hän eli kitukasvina näiden suurten tekijäin raossa. Samalla tavoin oli hän liittymättä mihinkään kirjallisiin nurkkaseuroihin, ja niinpä nämä kaikki hänet hylkäsivätkin. Hänellä ei siellä ollut, ei saattanut olla mitään ystäviä. Nuo häijyt, kuivat ja itsekkäät järkiolennot pitivät häntä mitättömänä — (lukuunottamatta muutamia sangen harvoja, joita todellinen elämänkutsumus innosti tai vakava tieteellinen harrastus kannusti). Surullinen ilmiö on mies, joka on antanut sydämensä surkastua aivojaan kehittääkseen, — nimittäin, jos hänen aivonsa ovat pienet. Ei hyvyyden rahtua, ja äly niinkuin tikari huotrassaan: ei tiedä, milloin se voi toiselta puhkaista kurkun. Täytyy seistä aina aseissa. Ystävyys on mahdollinen ainoastaan hyvien ihmisten kesken, sellaisten, jotka rakastavat kauneutta omia etujaan tavoittelematta, — niiden kesken, jotka elävät taiteen ulkopuolella. Taiteen henkäys ei enimmille ihmisille sovellu. Ainoastaan kaikkein suurimmat kestävät sen ilmaa menettämättä rakkauttaan, elämän lähdettä.

Olivierilla ei ollut muuta tukea kuin hänen oma itsensä. Ja se oli sangen epävarma tuki. Yritteliäisyys oli hänelle vaikea asia. Hän ei ollut luotu nöyryyttämään itseään saadakseen työnsä tunnustetuksi. Hän häpesi, kun näki, kuinka matalasti ja alhaisesti eräät nuoret kirjailijat liehivät jotakin tunnettua teatteritirehtööriä, miestä, joka käytti väärin heidän raukkamaisuuttaan ja kohteli heitä katalammin kuin olisi uskaltanut kohdella palvelijoitaan. Olivier ei olisi voinut alistua sellaiseen, vaikka hän olisi kuollut nälkään. Hän lähetti käsikirjoituksensa aina pelkästään postitse, tahi jätti ne teatterien tai aikakauslehtien toimistoihin: siellä ne saivat levätä kuukausia: kukaan ei lukenut niitä. Sattumalta hän sitten kuitenkin kerran tapasi erään entisen lukiotoverinsa, hyväntahtoisen vetelehtijän, joka oli koulussa ihaillut häntä ja ollut hänelle kiitollinen, kun Olivier oli ystävällisyydessään kirjoittanut hänelle aineita; sehän kävi häneltä luontaisen helposti. Tuo toveri ei tuntenut kirjallisuutta ollenkaan; mutta hän tunsi sen sijaan kirjailijoita, ja se oli paljoa tärkeämpi seikka; ja koska hän oli rikas ja hienoston piireissä liikkuva mies, — antoipa hän kirjailijain kaikessa hiljaisuudessa nylkeäkin itseään, keikaillakseen heidän tuttavuudellaan, — niin puhui hän nyt pari sanaa Olivierin puolesta erään suuren aikakauslehden sihteerille, lehden, jossa hänellä itsellään oli osakkeita: ja heti paikalla kaivettiin Olivierin käsikirjoitukset laatikoista esiin ja luettiin ne; ja kun oli jonkin verran luikerreltu — (sillä vaikkakin kirjoituksilla näytti olevan arvoa, niin ei tekijän nimellä vielä sitä ollut, vaan se oli aivan tuntematon), — päätettiin ne ottaa julkaistaviksi. Saadessaan tämän hyvän uutisen Olivier luuli vastoinkäymistensä loppuneen. Mutta nyt ne vasta alkoivatkin.

Parisissa on vielä helppo saada kirjoituksensa hyväksytyksi lehtiin; mutta toinen asia on saada ne tosiaan julkaistuiksikin. Täytyy odottaa, odottaa monia kuukausia, ehkä kaiken ikänsä, ellei asianomaisella ole kykyä ihmisiä liehitellä tai kiusata heitä kauhealla tungettelulla: ilmestymällä tuon tuostakin noiden pikku itsevaltiaiden kotoiseen vastaanottoon, muistuttamaan heille, et tulijakin on olemassa ja on päättänyt kiusata heitä vaikka koko ikänsä. Olivier ei ymmärtänyt muuta keinoa kuin pysyä kotonaan; ja hän näännytti itseään odottaessaan. Enintään hän lähetti kirjeitä, joihin ei vastattukaan. Siitä hän hermostui niin, ettei jaksanut enää tehdä työtä. Se oli aivan turhaa; mutta silti totta. Hän odotti jokaista postintuloa, istuen pöytänsä ääressä, kituen sietämättömässä tuskassa; hän ei poistunut kotoa muuta kuin mennäkseen alas talonmiehen koppiin, ja vilkaisi epätoivoissaan siellä olevaan kirjelaatikkoon, ja palasi ylös pettyneenä; hän käveli edestakaisin huoneessaan, näkemättä ympärillään mitään, ja ajatteli vain, kuinka hän menisi uudestaan yrittämään kirjelaatikolle; ja kun viimeisen postin aika oli mennyt, eikä hänen huoneensa hiljaisuuteen enää kuulunut muuta kuin naapurien kolisevat askeleet hänen päänsä päältä, niin tunsi hän, että hän suorastaan tukehtui ihmisten välinpitämättömyyteen. Kun olisi vastattu sanallakin! Eikö hän ansainnut edes sitä almua? Mutta ne, jotka eivät suoneet sitä iloa hänelle, eivät aavistaneet, mitä pahaa he hänelle tekivät. Kukin näkee maailman oman itsensä mukaisena. Ne, joiden sydän ja elämä on kuivunut, näkevät kaiken ympärillään yhtä kuivana; eivätkä he aavista, kuinka nuoret sielut saattavat odotuksesta, epätoivosta, kärsimyksestä vavista; ja jos he sen tietävätkin, niin he arvostelevat heitä kylmällä mielellä, sammuneen ja kylläisen olennon väsyneellä ja töykeällä ironialla.

Viimein ilmestyi eräs hänen kirjoituksensa. Olivier oli odottanut sitä niin kauan, ettei se tapaus tuottanut hänelle enää mitään iloa: se työ oli hänelle jo aivan kuin kuollut. Kuitenkin toivoi hän vielä, että se olisi ollut elävää muille, sillä olihan siinä sellaisia runouden ja älyn vilahduksia, jotka eivät saattaneet jäädä huomaamatta. Siitä ei kuitenkaan hiiskahdettu mitään. — Olivier teki vielä pari yritystä. Mutta kun hän ei kuulunut mihinkään nurkkakuntaan, tuli hänen kohtalokseen aina sama vaikeneminen tai vihamielisyys. Hän ei jaksanut käsittää tällaista. Hän oli yksinkertaisesti luullut, että jokaisen luonnollisen tunne vaatisi suopeutta kaikkia kirjallisia uutuuksia kohtaan, vaikkeivät ne olisikaan aivan mallikelpoisia. Vaatihan teos näet aina edes paljon työtä! ja täytyyhän olla kiitollinen ihmiselle, joka on tahtonut antaa toiselle hiukankin kauneutta, voimaa, rahdun iloa. Nyt sai hän osakseen pelkän välinpitämättömyyden tai ylenkatseen. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei hän yksinään tuntenut sitä, mistä hän puhui töissään, vaan että muutkin kunnon ihmiset ajattelivat samaan tapaan. Mutta sitä hän ei tiennyt, etteivät nuo kunnon ihmiset lukeneet hänen töitään, ja ettei heillä ollut mitään mielipiteitä kirjallisuuteen eikä kerrassaan mihinkään muuhunkaan nähden. Jos samoinajattelevissa olikin pari kolme, joiden käsiin hänen kirjoitelmansa sattuivat joutumaan ja joita ne miellyttivät, niin eivät he mitenkään osoittaneet hänelle hyväksymistään; he pysyivät jäykästi ja nolosti vaiti. Samoin kuin he eivät ottaneet osaa yleiseen äänestykseen, eivät he ilmaisseet mielipiteitään taiteestakaan; he eivät lukeneet sellaisia kirjoja, jotka olivat heistä vastenmielisiä, eivät käyneet sellaisissa teattereissa, joista eivät pitäneet; mutta vihollistensa he antoivat äänestää, muiden valita valtaan heidän vihollisiaan, ja vastustajiensa sallivat he tehdä pauhaavaa reklaamia ja hankkia menestystä sellaisille teoksille ja aatteille, jotka edustivat ainoastaan Ranskan kelvotonta vähemmistöä.

Kun Olivier ei saanut tukea hengenheimolaisistaan, koska he eivät näet lukeneet häntä, niin hän joutui vihollislauman kynsiin: kirjailijain, joista enimmät olivat hänen aatteilleen vihamielisiä, ja arvostelijain, jotka noudattivat noiden kynämiesten usutuksia.

Nämä ensimäiset julkisuuden sipaisut haavoittivat häntä jo pahoin. Hän oli yhtä arka arvostelulle kuin muinoin Bruckner [Anton Bruckner: tunnettu saksalainen säveltäjä. Suomentajan huomautus], joka ei uskaltanut antaa enää soittaa kappaleitaan, niin paljon hän oli saanut kärsiä ilkeyttä sanomalehtien puolelta. Olivierilla ei ollut enää edes tukea entisistä ammattitovereistakaan, yliopistomiehistä, jotka olisivat voineet häntä ymmärtää, sillä heillähän oli ammattinsa vuoksi vielä jäljellä jonkin verran ranskalaisten traditsioonien tajuntaa. Mutta nuo muuten kylläkin erinomaiset ihmiset eivät antaneet Olivierille anteeksi sitä, että hän oli irtautunut heidän alaltaan, sillä he olivat paitsi järjestykselliseen elämäntapaan mukautuvia ja työnsä orjuuttamia usein katkeroituneita epäkiitollisesta ammatistaan. Kelpo virkamiehinä oli useilla heistä taipumus luulla, ettei tavallista parempia hengenlahjoja saattaisi löytyäkään muissa kuin sellaisissa henkilöissä, jotka alistuivat virkailijaelämän järjestykseen.

Tällaisissa olosuhteissa ei jäänyt muuta kuin kolme keinoa: murtaa väkivalloin vastustus; taipua häpeällisiin sovitteluihin; tai alistua kirjoittamaan ainoastaan itselleen, ei yleisölle. Olivier ei pystynyt turvautumaan enempää ensinmainittuun kuin toiseenkaan: hän heittäysi viimeisen varaan. Hän antoi tunteja, niin tuskallista kuin se hänestä olikin, elättääkseen henkeään, ja kirjoitteli teoksia, jotka tulivat yhä kalpeammiksi, haaveellisemmiksi ja epätodemmiksi, kun niillä ei ollut tilaisuutta versoa vapaassa ilmassa.

Christophe ryntäsi kuin raju tuulenpuuska tähän alakuloiseen elämään. Hän joutui suunniltaan ihmisten halpamaisuuden ja Olivierin kärsivällisyyden vuoksi:

— Mutta eikö sinulla ole yhtään verta suonissasi? kysyi hän. Kuinka sinä voit sietää tällaista elämää? Sinä, joka tiedät olevasi parempi kuin nuo raavaat, annat niiden rusentaa itsesi, aivan vastustamatta!

— Minkäpä sille voi? vastasi Olivier. En osaa puolustaa itseäni, minua inhottaa otella ihmisten kanssa, joita halveksin; minä tiedän, että heillä on valta käyttää minua murskatakseen kaikkia aseita; enkä minä sitä voi tehdä. Paitsi sitä, että minua inhottaisi turvautua heidän halpamaisiin temppuihinsa, pelkäisin tekeväni heille pahaa. Pienenä annoin eräiden toverieni piestä itseäni, miten he tahtoivat. He luulivat minua raukaksi: luulivat minun pelkäävän heidän nyrkkejään. Minua peloitti paljon enemmän lyödä muita kuin saada itse lyöntejä. Muistan, että joku sanoi minulle, kun eräs kiusanhengistäni minua rääkkäsi: "Kuule, poika, potkaise häntä vatsaan niin että muistaa!" Sellainen pöyristi minua. Mieluummin annoin piestä itseäni.

— Sinulla ei tosiaan ole verta suonissasi! toisti Christophe. Ja sitäpaitsi: nuo sinun vietävän kristilliset aatteesi!… Teidän uskonnollinen kasvatuksenne Ranskassa on kesytettyä katkismusta, kuohittua evankeliumia, imelöityä ja ruodittua Uutta Testamenttia… Ihmisystävällistä "hyvä-isittelemistä": aina vedet silmissä… Ja sen rinnalla vallankumous, Jean-Jacques, Robespierre, vuosi 48, ja juutalaiset!… Hotkaisepa joka aamu kunnon viipale Vanhaa Testamenttia, oikein verinen pala!

Olivier ei ottanut moista tunnustaakseen. Hänellä oli synnynnäinen vastenmielisyys Vanhaa Testamenttia kohtaan. Se tunne oli hänellä ollut jo lapsuudesta asti, silloin, kun hän oli selaillut salaa vanhaa kuvaraamattua, heidän kotikirjastossaan siellä maalla; muut eivät sitä koskaan lukeneet, ja lapsia oli kielletty sitä katselemasta. Hyödytön kielto! Mutta kauan ei Olivier koskaan voinut katsella sitä kirjaa. Hän sulki sen pian, ärtyneenä ja surullisena; ja hänestä oli oikein helpoitus syventyä sitten Iliadiin tai Odysseiaan, taikka Tuhannen ja yhden Yön satuihin.

— Iliadin jumalat ovat kauniita, voimakkaita, paheellisia ihmisiä: minä ymmärrän heitä, sanoi Olivier; minä joko rakastan heitä tai en heitä rakasta; silloinkin, kun en heitä rakasta, rakastan kuitenkin; olen näet rakastunut heihin. Olen suudellut monta kertaa, niinkuin Patroklus, kaatuneen Akilleuksen kauniita ja verisiä jalkoja. Mutta raamatun Jumala on juutalaisukko, kiihkopäinen ja monomaani, raivohullu, joka murisee, uhkaa alinomaa, ulvoo kuin hurja susi, hourailee pilveensä sulkeutuneena itsekseen. Minä en häntä ymmärrä, en häntä rakasta, saan päänsäryn hänen iänikuisista kirouksistaan, ja hänen julmuutensa on minulle kauhistus:

Tämä on Moabin kuorma… Tämä Damaskun kuorma… Tämä on Babylonin kuorma… Tämä on Egyptin kuorma… Tämä on korven kuorma meren tykönä… Tämä on näkylaakson kuorma…

Hän on hullu, joka luulee olevansa yksinään tuomarina ja yleisenä syyttäjänä ja julistaa vankilansa pihalla kuolemantuomioita seinille ja heinille. Ällistyy sitä itsepintaista vihaa, joka täyttää verilöyly-uhkauksillaan tämän kirjan… — "Raunioiden huuto… huuto hajoo; Moabin rajojen ympäri; sen huuto kuuluu hamaan Eglaimiin saakka; he itkevät hamaan Beeriin saakka…"

Joskus hän levähtää keskellä teurastustaan, murskattujen pikku lasten, raiskattujen ja vatsalta halkaistujen naisten täyttämällä tanterella; ja hän nauraa, nauraa kuin mikäkin Josuan armeijan alaupseeri kemupöydässä jonkin kaupungin ryöstön jälkeen:

"Ja Herra Zebaoth tekee kaikille kansoille lihavan pidon, pidon selkiästä viinasta, rasvasta, ytimestä ja puhtaasta viinasta… Herran miekka on verta täynnä, ja on paksu lihavuudesta, karitsain ja kauristen verestä…"

Mutta katalinta on kavaluus, jolla tämä Jumala lähettää profeettansa sokaisemaan ihmisiä, että hän saisi sitten kiusata heitä kärsimyksillä:

"Mene ja paaduta tämän kansan sydän ja anna heidän korvansa paksuiksi tulla ja sokaise heidän silmänsä, ettei he ymmärtäisi sydämellänsä ja kääntäisi itseänsä ja paratuiksi tulisi. — Herra, kuinka kauan? — Siihen asti kuin kaupungin huoneet ilman väetä tulevat ja maa on peräti autiana…"

Ei, totisesti, missään en ole nähnyt niin ilkeää miestä!…

En ole niin tyhmä, etten huomaisi kirjan kielenkäytön voimaa. Mutta minä en osaa eroittaa ajatusta muodosta; ja jos ihailen joskus tätä juutalaisjumalaa, ihailen häntä sillä tavoin kuin tiikeriä, tai mitä… (Mietiskelen turhaan Shakespearesta jotain hirviötä vertauskuvaksi; en sitä löydä: ei edes Shakespearen neron ole onnistunut siittää sellaista Vihan soturia — pyhän ja vanhurskaan Vihan.) Sellainen kirja on hirvittävä! Kaikki hulluus on tarttuvaa. Ja tämä on sitäkin vaarallisempaa, kun moinen murhanhimoinen ylpeys on muka, puhdistavaa laatua. Minua pöyristää Englannin puolesta, kun ajattelen, että se on vuosisadat elänyt tällaisella ruualla. On hauskaa, että minun ja tuon maan välillä on niin leveä valtaoja kuin Englannin kanaali. En usko, että mikään kansa, joka syöttää itseään Vanhalla Testamentilla, olisi vielä täysin sivistynyt.

— Siinä tapauksessa sinun on parasta kammoa minuakin, sanoi Christophe, sillä minä juonkin sitä, ja päihdyn. Se on oikeaa jalopeuran ydintä. Vankkain sydänten ruokaa. Evankeliumi ilman Vanhan Testamentin vastamyrkkyä on äitelää ja epätervettä syötävää. Vanha Testamentti on luusto sellaisille kansoille, jotka tahtovat elää. Täytyy tapella, täytyy vihata.

— Minä vihaan vihaa, virkkoi Olivier.

— Kunhan vihaisit edes sitä, sutkautti Christophe.

— Olet oikeassa, siihenkään ei minulla ole voimaa. Minkäpä sille voi? Minä en saata olla ajattelematta vihollisteni vaikuttimia. Toistan itselleni Chardinin sanoja: "Lempeyttä! Lauhkeutta!…"

— Saakelin lammas! huudahti Christophe. Mutta päkistele vastaan miten tahdot, minä pakotan sinut hyppäämään ojan yli, joka on tielläsi, ja sinä pääset siitä oikein huiskahtamalla.

Hän ryhtyikin ajamaan Olivierin asiaa, taistelemaan hänen puolestaan. Hänen yrityksensä tällä alalla eivät alussa olleet onnistuneita. Hän kiivastui ensimäisestä sanasta, ja teki ystävälleen häntä puolustaessaan karhunpalveluksia; hän huomasi sitten kohta aina kömpelyytensä ja oli lohduton.

Olivier ei ollut häntä huonompi. Hän otteli Christophen puolesta. Vaikka hän muka arasteli taistelua, ja oli järjeltään selvä ja irooninen ja pilkkasi kaikkea liioittelua sanoissa ja teoissa: kun tuli kysymykseen puolustaa Christophea, niin voitti hän rajuudessa kaikki muut, jopa itsensä Christophenkin. Hänen päänsä kuumeni silloin. Rakastavan ominaisuus onkin olla mieletön. Olivier ei siinä suhteessa ollut mikään poikkeus. — Mutta taitavampi hän oli kuin Christophe. Tuo nuorukainen, joka oli omassa asiassaan tinkimätön ja voimaton, osasi politikoida ja melkein viekastella hankkiakseen ystävälleen menestystä; hän ponnisti kauniisti parhaan tarmonsa ja kekseliäisyytensä saadakseen Christophelle puoluelaisia; ja hänen onnistuikin kääntää eräiden musiikkiarvostelijain ja Maecenaksien huomio Christopheen, sellaistenkin, joita hän olisi hävennyt mairitella omaksi hyväkseen.

Kaikesta huolimatta oli heidän sangen vaikea saada asemaansa paranemaan. Keskinäinen rakkaus vietteli heidät tekemään kaikenlaisia hullutuksia. Christophe velkaannutti itsensä voidakseen salaa kustantaa erään Olivierin runokokoelman, jota ei sitten myöty yhtään ainoata kappaletta. Olivier taivutteli Christophea antamaan konsertin, johon ei tullut melkein ketään kuulijoita. Kun Christophe näki tyhjän salin, niin lohdutti hän itseään reippaasti Händelin sanoilla: "Mainiota! Täällä on sitä parempi akustiikka…" Mutta kerskailu ei tuonut heille hukattuja rahoja takaisin; ja he palasivat kotiinsa ihmisten välinpitämättömyydestä suruisin sydämin.

Näissä vaikeuksissa oli heidän ainoa auttajansa eräs noin neljäkymmen-vuotias juutalainen nimeltä Taddeus Mooch. Hänellä oli taiteellisten valokuvien liike; mutta vaikka hän oli mieltynyt ammattiinsa ja todisti tuotteissaan, että hänellä oli hyvä maku ja suuri taito, seurasi hän siinä ohella niin hartaasti kaikenlaisia maailman asioita, että löi laimin liikkeensä. Ja kun hän kävi siihen kiinni, teki hän sen etupäässä kehitelläkseen teknillisiä parannuksia, koetellakseen uusimpia kopiomenetelmiä, jotka tulivat kalliiksi, mutta onnistuivat sangen harvoin, vaikka ne olivatkin älykkäitä. Hän luki suunnattomasti ja pysyttelihe perillä kaikista uusista filosofiaa, taidetta, tiedettä ja politiikkaa koskevista aatteista; hänellä oli erinomainen vainu löytää omintakeisia ja itsenäisiä kykyjä: tuntui kuin hänen hallussaan olisi ollut sitä varten jokin salainen magneetti. Taddeus Mooch oli jonkinlaisena yhdyssiteenä Olivierin ja hänen ystäviensä kesken, jotka kaikki elivät yhtä eristettyinä kuin Olivier, ponnistellen kukin itsekseen. Hän kävi kaikkien heidän luonansa; ja hänen avullaan syntyi heidän välilleen, vaikkei kukaan heistä sitä huomannut, jonkinlainen keskeytymätön aatteiden virtaus.

Kun Olivier tahtoi tehdä Christophen Moochin tutuksi, asettui Christophe ensin vastaan; hän oli kyllästynyt kokeiluihin Israelin lasten keskuudessa. Olivier nauroi ja vaati häntä vain tulemaan Moochin puheille, väittäen, ettei Christophe tuntenut paremmin juutalaisia kuin Ranskaakaan; viimein Christophe suostui; mutta pahaan irvistykseen meni hänen suunsa, kun hän ensi kerran näki Taddeus Moochin. Mooch oli enemmän juutalainen ulkomuodoltaan kuin pohjaltaan: semmoinen juutalainen, jollaisina juutalaisten vihaajat esittävät heitä: pieni, kaljupäinen, kierovartaloinen; hänen nenänsä oli pöhöinen ja isot silmänsä mulkoilivat kieroon, paksusankaisten lasien vieritse; hänen kasvonsa olivat sekautuneet rumasti versoneeseen partaan, karkeaan ja mustaan; kädet oli karvaiset, käsivarret pitkät, jalat lyhyet ja väärät: hän oli oikea pieni syyrialainen Baal. Mutta hänen kasvoillaan oli sellainen hyvyyden ilme, että se liikutti Christophea. Ennen kaikkea oli hän hyvin koruton eikä lasketellut turhia laverruksia. Ei liikoja kohteliaisuuksia. Ainoastaan jonkin hienotunteisen sanan. Mutta sen sijaan oli hän ylen harras auttamaan; jo ennenkuin häneltä jotain pyysikään, oli palvelus tehty. Hän tuli heille usein takaisin, liiankin usein; ja melkein aina oli hänellä tullessaan hyviä uutisia: hän tiesi jommallekummalle ystävyksistä jonkin työn: Olivierille luentoja tai tilaisuuden kirjoittaa artikkelin taiteesta, ja Christophelle musiikkitunteja. Hän ei viipynyt heillä koskaan kauan. Melkein teeskentelevän huolellisesti koetti hän olla heitä häiritsemättä. Ehkäpä aavisti hän, että Christophe oli hiukan hermostunut, sillä aina, kun hän näki tuon parrakkaan kartagolaisen epäjumalan ilmestyvän ovesta sisään, näytti hän ensin hiukan kärsimättömältä — (Christophe kutsui muuten Moochia Moolokiksi); — mutta kohta perästä oli hän kovin kiitollinen tuon juutalaisen vilpittömästä hyvyydestä.

Hyvyys ei ole juutalaisten keskuudessa harvinaista: sen avun tunnustavat he kaikkein mieluimmin, silloinkin, kun eivät sitä itse noudata. Oikeastaan jää se enimmissä heistä jonkinlaisen negatiivisen tai neutrimuodon asteelle: se esiintyy kärsivällisyytenä, välinpitämättömyytenä, vastenmielisyytenä pahaa tekoa kohtaan, ivansekaisena suvaitsevaisuutena. Mutta Moochissa se oli syvästi aktiivista. Hän oli aina valmis uhraamaan harrastuksensa ja työnsä jonkun ihmisen tai asian hyväksi. Köyhien uskolaistensa, maanpakoon joutuneitten venäläisten, kaikkien sorrettujen, olivat ne mitä kansallisuutta tahansa, menestymättömien taiteilijoiden, yleensä kaikkien onnettomien ihmisten ja jalojen asiain puolesta. Hänen kukkaronsa oli aina auki; ja jos sen pohjalla olikin usein sangen vähän, keksi hän aina keinon saadakseen lähtemään siitä muutaman rovon; kun pussi oli tyhjä, hankki hän toisten pussista; eikä hän ajatellut koskaan vaivojaan, juoksujaan, jos oli riennettävä apuun. Kaiken sen teki hän sangen koruttomasti, — aivan liioitellun koruttomasti. Hän teki väärin väittäessään olevansa koruton ja vilpitön: mutta sen parempi oli, että hän todellakin oli sellainen.

Christophe, joka Moochia kohtaan häilyi ärtyneisyyden ja mieltymyksen välillä, päästi kerran hänestä vasten hänen naamaansa kamalan sutkauksen, niinkuin ajattelematon lapsi ainakin. Kun hän eräänä päivänä heltyi kovin Moochin hyvyydestä, tarttui hän molemmin käsin Moochin käsiin ja sanoi hänelle:

— Miten paha… miten paha, että te olette juutalainen!

Olivier hätkähti ja lensi punaiseksi, aivan kuin häntä itseään olisi loukattu. Hän oli onneton ja koetti lievennellä ystävänsä sanojen vaikutusta.

Mooch hymyili surullisen iroonisesti, ja vastasi tyynesti:

— Vielä paljon pahempi on olla ihminen.

Christophe näki näissä sanoissa vain sutkauksen. Mutta niiden alla piilevä pessimismi oli syvempi kuin hän arvasikaan; ja Olivier aavisti sen aralla herkkävaistoisuudellaan. Sen Moochin peitossa, jonka he tunsivat, oli vielä toinen ja aivan erilainen, eräissä suhteissa näkyvälle suorastaan täysin vastakkainen. Hänen näennäinen luontonsa oli tulos pitkästä taistelusta hänen todellista luonnettaan vastaan. Tuolla ihmisellä, joka näytti niin yksinkertaiselta, oli teennäinen sielunelämä: silloin, kun hän uhrautui toisten puolesta, piti hänen saada mitä yksinkertaisimmat asiat ajatuksissaan välttämättä monimutkaisiksi, ja teeskennellyn irooninen muoto totisimmillekin tunteilleen. Niin, tuo ihminen, joka näytti vaatimattomalta ja joskus liiankin nöyrältä, oli pohjaltaan ylpeä, mutta tunsi sen ylpeytensä ja kuritti itseään sen tähden ankarasti. Hänen hymyilevä optimisminsa, hänen väsymätön toimintansa, joka lakkaamatta pyrki auttamaan muita, ne peittivät vain syvää nihilismiä, kuolemaan saakka lohdutonta elämänkatsomusta, jota hän pelkäsi itse nähdä. Olisi luullut, että Mooch uskoi lujasti kaikkeen: ihmiskunnan edistymiseen, puhdistetun juutalaisuuden tulevaisuuteen, Ranskan vastaiseen kohtaloon, Ranskan, joka oli uusien aatteiden lipunkantaja — (Mooch sulatti mielellään yhteen nämä kolme asiaa). — Olivier, joka ei antanut niinkään itseään pettää, sanoi Christophelle:

— Pohjaltaan hän ei usko mihinkään.

Vaikka Mooch oli näöltään tervejärkinen ja iroonisen tyyni, oli hän kuitenkin neurasteenikko, joka ei tahtonut nähdä ympärillään ammottavaa tyhjyyttä. Hänelle tuli usein tyhjyyden tuskan puuskia; joskus hän heräsi yhtäkkiä keskellä yötä, ja uikutteli kauhuissaan. Hän haeskeli kaikkialta elämän tarkoituksia, takertuakseen niihin kuin hukkuva oljenkorteen.

Jos ihminen on liian vanhaa rotua, saa hän maksaa kalliisti sen etuoikeutensa. Häntä painaa rusentava menneisyyden, entisten koettelemusten, turhien kokeiden, pettyneiden tunteiden ja järjen kuorma, — pohjalla seisoo kokonainen lammikko vuosisatojen elämää, täynnä katkeran ironian ja kyllästymisen sakkaa… Tämä kyllästyminen oli seemiläistä kyllästymistä, joka on niin suunnatonta, ettei sitä voi mitenkään verrata meidän arjalaiseen kyllästymiseemme; sillä vaikka mekin podemme kyllästymistä, löytyvät siihen ainakin selvät syynsä, ja se katoaa, kun esteet ovat hävinneet: se tunne johtuu näet useimmiten ainoastaan siitä, että me emme suruksemme saa jotain, mitä kaipaamme. Sen sijaan on tämä surmaava myrkky päässyt eräissä juutalaisissa tihkumaan suoraan itsensä ilon ja elämän lähteeseen ja turmellut sen. Kun ei ole enää kaipuuta, ei ole myöskään harrastusta mihinkään: ei ole kunnianhimoa, ei rakkautta, ei nautintoa. Ainoastaan yksi elämänmerkki on säilynyt näissä kotimaastaan irroittuneissa itämaalaisissa, joiden voimat vuosisatoja pitkä käyttö on kuluttanut loppuun; ei säilynyt sekään terveenä, vaan sairaaloisesti ärtyneenä, hyperestesiana; pyrkimyksenä järkkymättömään ja intohimottomaan rauhaan, johon he eivät kuitenkaan koskaan pääse: heissä on säilynyt ajattelu, rajaton analyysi, joka estää aina jo etukäteen kaiken nautinnon ja tekee kaiken toiminnan tarkoituksettomaksi. Tarmokkaammat heistä hankkivat itselleen teennäisiä elämäntehtäviä, ikäänkuin teatteriosia, joita he näyttelevät itse todellisuudessa elämättä. Ominaista on, että monissa juutalaisissa — ja nämä heistä ovat useinkin kaikkein älykkäimpiä ja vakavimpia, — tällainen välinpitämättömyys elämää kohtaan kehittää heidän lahjojaan näyttelijän uralle, tai kiihoittaa heidän salattua haluaan sille, näyttelemään elämää, — joka on heidän ainoa tapansa elää.

Myöskin Mooch oli tavallaan näyttelijä. Hän touhusi huumatakseen itseään. Mutta kun monet muut ihmiset touhuavat itsekkyydestä, omaksi hyväkseen, niin hän puolestaan teki sen toisten hyväksi. Hänen kiintymyksensä Christopheen oli sekä liikuttavaa että väsyttävää. Christophe kohteli häntä usein yrmeästi, ja katui sitten aina käytöstään. Mutta koskaan ei Mooch ollut siitä hänelle närkästynyt. Mikään ei töykäissyt häntä. Ei silti, että hän olisi tuntenut todella elävää hellyyttä Christophea kohtaan. Hän rakasti omaa kiintymystään muihin enemmän kuin niitä ihmisiä, joita hän parhaansa mukaan auttoi. Se oli hänelle jonkinlainen tekosyy, jonka nojalla hän sai tehdä hyvää, sai elää.

Mooch yllytti kuin yllyttikin Hechtin viimein julkaisemaan Christophen Davidin ja eräitä muita hänen sävellyksiään. Hecht kunnioitti Christophea kykynä; mutta hän ei pitänyt tarpeeksi huolta hänen tunnetuksi tekemisestään. Vasta sitten, kun hän näki, että Mooch oli valmis julkaisemaan sarjan omalla kustannuksellaan, erään toisen kustantajan kirjapainossa, heräsi Hechtin itserakkaus ja hän ryhtyi hommaan.

Mooch keksi vielä toisenkin aatteen, kerran, kun ystävysten asema oli sangen arveluttava, sillä Olivier oli sairaana, eikä rahaa ollut yhtään; hän kääntyi nimittäin Felix Weilin puoleen, tuon rikkaan arkeoloogin, joka asui samassa talossa kuin Olivier ja Christophe. Mooch ja Weil tunsivat toisensa, mutta eivät pitäneet liioin toisistaan. He olivat liian erilaisia; Mooch oli levoton, mystillinen, aatteiltaan kumouksellinen ja käytökseltään "kansanomainen", ja käyttäytyi ehkä tahallisesti kansanomaisemmin kuin hänen luonteeseensa kuuluikaan; ja siksi katseli Weil, joka taas oli sävyisä ja ivallinen, hienostunut ja mielipiteiltään vanhoillinen, Moochia iroonisella silmällä. Heillä oli kyllä molemmilla eräs yhteinenkin ominaisuus: kummallakaan heistä ei ollut minkään syvän elämänharrastuksen syytä; he eivät tehneet työtä elämänuskonsa käskystä, vaan jonkin mekaanisen ja sitkeän elämänvoiman vaatimuksesta. Mutta tätä yhteistä ominaisuuttaan eivät he kumpikaan halunneet nähdä itsessään: heistä oli hauskempi huomata ainoastaan, mitä osaa he elämässä näyttelivät, eivätkä ne osat muistuttaneet juuri missään suhteessa toisiaan. Moochille tuli siis Weilin luona melkoisen kylmä vastaanotto; kun hän koetti herättää hänen mielenkiintoaan ja saada hänet suosimaan Olivierin ja Christophen taiteellisia suunnitelmia, törmäsi hän heti Weilin ilveilevään skeptisismiin. Moochin ainaiset innostumiset kaikenlaisiin utopioihin olivat juutalaispiireissä tuttuna ilon aiheena, ja häntä pidettiin siellä hiukan vaarallisena "torventöryyttäjänä". Mutta tälläkään kerralla ei Mooch menettänyt rohkeuttaan; ja kun hän innokkaasti asiaansa ajaessaan alkoi puhua Christophen ja Olivierin keskinäisestä ystävyydestä, niin hän saikin Weilin mielenkiinnon valveille. Mooch huomasi sen, ja jatkoi silloin sitä tolaa.

Hän oli koskenut arkaan paikkaan. Felix Weil, tuo vanhus, joka eli irrallaan kaikesta ja ilman ystäviä, palveli sielussaan erään ystävyyssuhteen muistoa; hänen suurin tunteensa tässä elämässä oli kohdistunut erääseen ystävään, joka oli sitten jättänyt hänet tähän maailmaan yksin ja ikäänkuin puolitiehen: se ystävyys oli hänen kallein sisällinen aarteensa; kun hän sitä muisteli, tunsi hän itsensä paremmaksi. Hän oli tehnyt lahjoituksia ja perustanut rahastoja tuon ystävän nimelle. Hän oli omistanut kirjojaan hänen muistolleen. Piirteet, joita Mooch kuvaili hänelle Christophen ja Olivierin väleistä, liikuttivat häntä. Hänen oma ystävyystarinansa muistutti jossakin määrin tätä suhdetta. Se henkilö, jonka hän oli menettänyt, oli ollut häntä kohtaan ikäänkuin vanhempi veli, nuoruuden toveri, hyvä opas, jota hän jumaloi. Hän oli nuori juutalainen, niitä juutalaisia, jotka kärsivät vaikeasta ympäristöstään ja ottavat palavan älynsä ja ylevän intonsa vaatimuksesta elämäntehtäväkseen kohottaa rotuaan, ja rotunsa kautta myöskin tätä maailmaa, ja jotka siinä tehtävässä kuluttavat itsensä loppuun, roihuavat aikansa, singotellen kaikille tahoille säkeniä kuin tervassoihtu, ja sammuvat tuokion päästä. Hänen intonsa oli lämmittänyt apaattista pikku Weiliä. Hän oli auttanut häntä irti maasta. Niin kauan kuin ystävä oli elänyt, oli Weil kulkenut hänen rinnallaan eteenpäin, valoisan ja stoialaisen sädekehän keskellä, — uskoen tieteeseensä, hengen voimaan, tulevien aikojen onneen, — ja se usko, se heiasteli häneen tuon hänen ystävänsä messiassielusta! Kun ystävä oli jättänyt Weilin yksin, oli Weil, heikkona ja iroonisena luonteena, antanut itsensä luisua idealisminsa korkeuksista jälleen alas Salamonin Saarnaajan hietikkoon, jossa on koko juutalainen äly ja joka on aina valmis sen nielemään. Mutta koskaan ei Weil sitten unohtanut hetkiä, jotka hän oli saanut viettää ystävän seurassa, valon piireissä: hän säilytti niiden jo himmyneen kirkkauden tarkoin mielessään. Hän ei ollut puhunut kenellekään ystävästään, ei edes vaimolleen, vaikka hän häntä rakasti: se oli hänelle pyhä salaisuus. Ja tuo vanhus, jota pidettiin proosallisena ja kuivasydämisenä, myönsi elämänsä loppupuolella itselleen oikeiksi seuraavat erään muinaisen indialaisen brahmanin katkerat ja hellät sanat:

"Myrkyllinen elämän puu kantaa kaksi hedelmää, jotka ovat suloisempia kuin elämän lähteen vesi: toinen niistä on runous ja toinen ystävyys."

Nyt alkoi hän seurata Christophen ja Olivierin kohtaloita. Kun hän tiesi heidät sangen ylpeiksi, antoi hän Moochin hommata itselleen salaa Olivierin äsken ilmestyneen runokirjan; ja hänen ansiotaan oli, — sillä Olivier ja Christophe eivät tällaista asiaa toki yrittäneetkään järjestää eivätkä he edes aavistaneetkaan Weilin aikeita, — että Olivierin kirja sai akademian palkinnon, joka tulikin sangen hyvään tarpeeseen, keskellä kovinta puutetta.

Kun Christophe sitten sai kuulla, että se odottamaton apu oli tuon miehen ansiota, jota hän oli ollut taipuisa tuomitsemaan väärin, niin katui hän ajatuksiaan hänestä tai mahdollisesti hänestä lausumiaan sanoja; ja hän masensi vastenmielisyytensä kyläilyjä kohtaan ja meni häntä kiittämään. Mutta hänen hyvä tarkoituksensa palkittiin huonosti. Ukko Weilin pilkallisuus heräsi moisen nuoren entusiastin läsnäollessa kuin Christophe oli, vaikka hän koettikin peitellä Christophelta mielialaansa; ja he viihtyivät sangen huonosti yhdessä.

Kun Christophe palasi kiitollisena ja samalla ärtyneenä Weilin luota kotiinsa, ullakkohuoneeseensa, tapasi hän siellä paitsi kunnon Moochia, joka oli tullut tekemään Olivierille jälleen jonkin uuden palveluksen, erään kylmäkiskoisen arvostelun sävellyksistään: se oli ilmestynyt eräässä aikakauskirjassa, ja sen kirjoittaja oli Lucien Levy-Coeur, — ei suinkaan mikään vilpitön arvostelu, vaan tuollainen hyvänsuopaisuuteen kätketty hyökkäys, jossa hänet taitavilla leikinlaskuilla ja tekijän huviksi asetettiin suunnilleen samalle tasolle kuin eräät Christophen inhoamat kolmannen tai neljännen luokan säveltäjät.

— Huomaatko, sanoi Christophe Olivierille, kun Mooch oli lähtenyt, että me joudumme aina tekemisiin juutalaisten kanssa, pelkkien juutalaisten? Ah, epäilen jo melkein, emmekö mekin ole juutalaisia? Oikaise minua, jos erehdyn. Tuntuu kuin meillä olisi heihin erikoinen vetovoima, he ovat aina edessämme, vihollisina tai liittoutuneina.

— Se johtuu siitä, että he ovat älykkäämpiä kuin muut, vastasi Olivier. Juutalaiset ovat meillä ainoat, joiden kanssa vapaat ihmiset voivat jutella uusista ja vielä elävistä asioista. Muut ovat jäykistyneet menneisyyteen, jo kuolleihin asioihin. Onneksi ei juutalaisilla sitä menneisyyttä olekaan, tai ainakaan ei se heillä ole samanlainen kuin meillä. Heidän kanssaan emme voi keskustella muusta kuin nykyisestä päivästä, oman rotumme jäsenten kanssa emme muusta kuin eilisestä. Katsopas, miten virkeitä juutalaiset ovat kaikilla aloilla: kaupan, teollisuuden, opetustoimen, tieteen, hyväntekeväisyyden, taiteen…

— Ei myönnetä heille taidetta, sanoi Christophe.

— En väitäkään, että heidän hommansa olisi minusta aina miellyttävää: useinkin se on suorastaan inhottavaa. Mutta ainakin he elävät ja osaavat ymmärtää niitä, jotka elävät. Me kyllä moitimme juutalaisia, pilkkaamme, sadattelemme heitä. Mutta ilman heitä emme voi tulla toimeen.

— Ei pidä mennä liioittelemaan, vastasi Christophe ilkkuvasti. Minä ainakin tulisin ilman heitäkin toimeen.

— Kyllä ehkä juuri eläisit ilman heitä. Mutta mitä iloa siitä, jos sinun elämäsi ja työsi jäisi maailmassa tuntemattomaksi, niinkuin ehkä kävisi ilman juutalaisiamme? Oman uskontokuntammeko jäsenet muka meitä auttaisivat? Katolilaisuus antaa verensä parhaiden pisarain mennä hukkaan, kohottamattakaan kättään puolustaakseen niitä. Kaikkia, jotka ovat todella uskonnollisia, niitä, jotka uhraavat elämänsä puolustaakseen Jumalan kunniaa, alkaa tuo kunnoton joukkio, joka sanoo itseään katolilaiseksi, — jos joku nimittäin on uskaltanut irtautua katolilaisuuden muodoista ja roomalaisen kirkon auktoriteetin vallasta, — heti kohdella paitsi välinpitämättömästi, suorastaan vihamielisesti; heidät haudataan hiljaisuuteen, heidät jätetään yhteisten vihollisten saaliiksi. Jos vapaamielinen ihminen, olipa hän miten suuri tahansa, — niin, sydämeltään kuinka kristillinen hyvänsä, — ei ole myöskin ulkonaisia muotoja tottelevainen kristitty, niin ei katolilaisuus hänestä välitä, vaikka hän olisi sen opin kaikkein puhtaimman ja jumalallisimman sisällön ruumiillistunut muoto. Hän ei näet kuulu suureen laumaan, ei mihinkään sokeaan ja silmittömään lahkoon, joka ei ajattele asioita omalla päällään. Siksi hänet hyljätään, ja iloitaan, kun hän kärsii yksinään, vihollisten raatelemana, huutaen avuksi niitä, jotka ovat hänen veljiään ja joiden uskon puolesta hän kuolee. Nykyaikainen katolilaisuus on tartuttavan eloton. Se antaa mieluummin anteeksi vihollisilleen kuin niille, jotka tahtovat sitä herättää ja virkistää uudelleen eloon… Mitä me voisimmekaan, Christophe-parka, mitä meidän kaikki työmme hyödyttäisi, meidän, todellisten, vapautuneiden katolilaisten, ellei meillä olisi apuna pikku ryhmää vapaita protestantteja ja juutalaisia? Juutalaiset ovat nykyisessä Europassa sekä hyvän että pahan virkeimpiä asiamiehiä. He levittävät miten sattuu aatteiden siitepölyä. Eikö sinulla ole ollut heidän joukossaan pahimmat vihollisesi ja parhaimmat ystäväsi?

— Se on totta, vastasi Christophe; he ovat minua rohkaisseet, tukeneet, innostaneet sanoilla, jotka ilmaisevat taistelevalle, että häntä ymmärretään. Tosin pysyivät harvat noista ystävistä minulle uskollisina; heidän ystävyytensä oli ainoastaan palava olkitukko. Mutta siitä ei surua! Sellainenkin lyhyt valonsäde lohduttaa keskellä yötä. Olet oikeassa: älkäämme olko kiittämättömiä.

— Ennen kaikkea: älkäämme olko epäviisaita, jatkoi Olivier. Älkäämme katkoko sairaalta sivistykseltämme jäseniä, älkäämme leikatko siitä pois eräitä sen kaikkein voimakkaimpia oksia. Jos sattuisi sellainen kova onni, että juutalaiset karkoitettaisiin Europasta, köyhtyisi Europa älyllisesti ja työtarmonsa puolesta niin paljon, että sitä uhkaisi täydellinen vararikko. Varsinkin meillä, koska nykyisellä Ranskalla on melkoisen vähän elinvoimaa, olisi heidän karkoittamisensa kansallemme vielä murhaavampi suonenisku kuin protestanttien karkoitus 1600-luvulla. — Kieltämättä on heillä tätä nykyä täällä vaikutusvalta, joka on suhteeton heidän todelliseen arvoonsa verraten. He käyttävät väärin nykyistä valtiollista ja henkistä anarkiaa, ja enentävät osaltaan melkoisesti sitä, sekä luonnollisen taipumuksesta että siksi, että se on heille hyödyksi. Parhaimmatkin, kuten esimerkiksi tämä mainio Mooch, ovat väärässä siinä suhteessa, että he pitävät, kaikessa vilpittömyydessään, Ranskan tulevaisuutta ja omia uniaan samana asiana, noita unia, jotka ovat meille enemmänkin vaarallisia kuin hyödyllisiä. Mutta heille ei tule närkästyä siitä, että he tahtovat luoda Ranskan oman muotonsa jälkeen: se johtuu siitä, että he rakastavat sitä. Jos tämä heidän rakkautensa on vaarallista, ei meillä ole muuta neuvoa kuin puolustaa itseämme ja pakottaa heidät pysymään heille kuuluvalla paikalla, ja se ei ole meillä ensimäinen, vaan toinen. Tätä en sano siksi, että luulisin heidän rotuaan meidän rotuamme alemmaksi: — (kaikenlaiset väitteet rotujen ylemmyydestä tai alemmuudesta ovat äitelää typeryyttä). — Mutta on mahdoton hyväksyä, että jokin vieras rotu, joka ei ole vielä sulautunut meidän rotuumme, tuntisi muka paremmin kuin me itse, mikä meille sopii, mikä ei. Tämä rotu elää kyllä Ranskassa, ja sen sallin mielelläni; mutta älköön se yrittäkökään muuttaa sitä Judeaksi! Sellainen älykäs ja voimakas hallitus, joka osaisi pysyttää juutalaiset heille kuuluvalla paikalla, loisi heistä Ranskan suuruuden oivallisia välikappaleita: ja se tekisi samalla kertaa hyvän työn heille ja meille. Näillä liikahermostuneilla, levottomilla ja epävarmoilla olennoilla täytyy olla laki, joka pitää heitä aisoissaan, ja herra, joka ei ole heikko, mutta oikeudenmukainen, ja pystyy heitä hillitsemään. Juutalaiset ovat samanlaisia kuin naiset: erinomaisia, jos heitä ei vain päästetä suitsista; mutta vallassa ovat nämä molemmat mahdottomia; ja miehet, jotka alistuvat moiseen, ovat naurettavia.

Vaikka Christophe ja Olivier rakastivat toisiaan ja tunsivat rakkautensa avulla vaistomaisesti toistensa olemusta, löytyi kuitenkin sellaisiakin seikkoja, joita ystävän ei onnistunut ystävässä ymmärtää ja jotka heitä toisissaan loukkasivatkin. Ystävyyden ensi päivinä, tuona aikana, jona toisistaan pitävät ihmiset koettavat aivan tietämättään poistaa itsestään kaiken sellaisen, mikä ei muistuta ystävän olemusta, eivät he tätä vielä huomanneet. Vasta vähitellen pääsivät heidän kummankin eri rotuperän muodot nousemaan pinnalle, yhä selvemmällä tavalla: ja sikäli kuin rotujen erilaisuudet tulivat ilmi, alkoivat ne törmätä vastakkain. He joutuivat silloin tällöin pieneen ristiriitaan, jota heidän keskinäinen hellyytensä ei aina pystynyt välttämään.

Heille tuli omituisia väärinkäsityksiä. Olivierin luonne oli sellaista uskon, vapauden, intohimojen, ironian ja kaikkeen kohdistuvan epäilyksen sekoitusta, ettei Christophe osannut tavoittaa sen varmaa muotoa. Ystävää jälleen loukkasi Christophen ihmisymmärtämisen puute; hänen ylimyksellisyyttään, rodun vanhuudesta johtuvaa, hymyilytti Christophen kömpelyys, Christophen, joka oli väkevä, mutta raskas ja yhtä ainoaa eheää kappaletta, niin ettei hän osannut analysoida, ja eli ainaisissa harhakäsityksissä sekä itsestään että muista ihmisistä. Niinikään olivat Christophen sentimentalisuus, hälisevät tunteenpurkaukset ja hänen herkkyytensä mielenliikutuksille Olivierista joskus hermostuttavia, jopa hiukan naurettaviakin. Puhumattakaan eräänlaisesta Christophessa asuvasta voiman jumaloimisesta, tuosta saksalaisten uskosta sellaisen moraalin kelpoisuuteen, jonka nimi on Faustrecht, nyrkkivalta, ja jonka pätevyydestä Olivier ja hänen kansansa eivät hyvällä syyllä olleet vakuutettuja.

Christophe puolestaan ei jaksanut kärsiä Olivierin ironiaa, vaan se sai hänet joskus suorastaan vimmoihinsa; hän ei sietänyt Olivierin piintynyttä halua aprikoida, analysoida aina, tuota hänen mielestään älyllistä epämoraalia, joka häntä kummastutti sellaisessa moraalista puhtautta rakastavassa miehessä kuin Olivier, — epämoraalia, joka johtui juuri Olivierin avarasta, kaikenlaista kieltämistä vihaavasta älystä, ilosta saada soveltautua kaikkiin ja aivan vastakkaisiin katsantokantoihin. Olivier katseli elämää kuten jotain panoraamaa, ikäänkuin historialliselta näkökannalta; hän tahtoi niin hartaasti ymmärtää kaikkea, että hän näki yhtäaikaa sekä syyt että vastasyyt; ja hän puolusti vuorotellen niitä molempia, kallistuen toiselle puolelle aina sikäli kuin häntä vastaan esitettiin jokin väitelmä; hän joutui lopulta itse ristiriitaisuudessaan sekaisin. Syystäkin ällistyi Christophe moisesta. Kuitenkaan ei tämä ollut Olivierissa mitään vastaanhangoittelun halua eikä taipumusta paradokseihin; se johtui hartaasta oikeuden ja terveen järjen vaatimuksesta; Olivieria loukkasi, hänestä oli typerää asettua jollekin ennakolta päätetylle kannalle; ja hänen täytyi kumota sellaisia ennakkoluuloja. Se kehittymättömyys, jolla Christophe tuomitsi epämoraalisia tekoja ja ihmisiä, hänen tapansa nähdä kaikki aina paljoa karkeampana ja raaempana kuin se todellisuudessa olikaan, oli Olivierista ikävä; sillä vaikka hänkin oli yhtä siveellinen kuin Christophe, niin ei hän ollut sellaista taipumatonta terästä kuin hän, vaan antoi ulkonaistenkin vaikuttimien kosketella, houkutella, värittääkin itseään. Hän vastusti Christophen liioitteluita, ja liioitteli itse päinvastaiseen suuntaan. Alinomaa sai tällainen älyllinen oikullisuus hänet puolustamaan vihollisia ystäviä vastaan. Christophe suuttui siitä. Hän moitti ystäväänsä sofismeista, sanoi häntä liian leppeäksi pahoja ihmisiä ja asioita kohtaan. Olivier hymyili: hän tiesi hyvin, miten laajasta harhakuvitelmien puutteesta tämä lauhkeus johtui; hän tiesi, että Christophe uskoi niin paljoon sellaiseen, johon hän ei enää uskonut, ja että Christophe puolestaan hyväksyi sen vuoksi monenmoista hyljättävää! Mutta Christophe ei katsellut oikealle, ei vasemmalle, vaan ryntäsi suoraan eteenpäin. Varsinkin vihasi hän parisilaisten "hyvyyttä".

— Suurin syy, jonka nojalla he "antavat anteeksi" lurjuksille, jopa oikein ylpeillen teostaan on se, että lurjukset ovat muka jo ennestään kyllin onnettomia siitä, että ovat lurjuksia, tai että he ovat syyntakeettomia ja sairaita, sanoi Christophe. — Mutta ensinnäkin ei ole totta, että pahantekijät ovat onnettomia. Se väite on pelkkää halpahintaista näyttämölavertelua, koreaa melodraamaa, tekojumalisen ja tylsän optimismin lorua, sellaista, joka rehentelee Scriben ja Capusin teoksissa. — (Scribe ja Capus: teidän parisilaisten suuruuksia, juuri niitä huvinäytelmäin kirjoittajia, jollaisia teidän yhteiskuntanne ansaitsee, nautiskelevain, ulkokullattujen ja lapsellisten porvarien yhteiskunta, joka on liian pelkuri uskaltaakseen katsella omaa rumuuttaan naamaan.) — Lurjus saattaa näet sangen hyvin olla onnellinen ihminen. Jopa ovat hänen onnen edellytyksensä usein kaikkein parhaat. Ja typerää on sekin väitös, että hän olisi syyntakeeton. Tohtikaa kerrankin myöntää, että koska Luonto on välinpitämätön hyvälle ja pahalle, ja siten itsekin paha, niin voi ihminen sangen hyvin olla rikollinen ja samalla aivan terve. Hyve ei ole mikään luonnollinen asia. Se on ihmisen työtä. Ihmisen täytyy sitä puolustaakin. Kourallinen muita voimakkaampia, muita suurempia yksilöitä on rakentanut yhteiskunnan. Heidän velvollisuutensa on pitää huoli siitä, ettei hirveäin, vuosisadat kestäneiden taisteluiden tulosta ahnas koiralauma saa hävittää.

Nämä ajatukset eivät pohjaltaan eronneet suuresti Olivierin omista ajatuksista; mutta jostakin salaisesta henkisen tasapainon tarpeesta ei Olivier koskaan tuntenut itseään avuttomammaksi kuin silloin, kun häntä yllytettiin taisteluun.

— Älähän kiihdy, veliseni, sanoi hän Christophelle. Anna maailman viihtyä vioissaan. Nauttikaamme mekin, niinkuin Decameronen ystävyspiiri, ajatuksen puutarhojen rauhaa ja tuoksuvaa ilmaa, sillaikaa kuin mustasurma hävittää Firenzeä kumpumme takana, joka kasvaa ruusuköynnösten koristamia sypressejä ja tummalatvaisia piinioita.

Olivieria huvitti päivät pitkät paljastella taidetta, tiedettä, filosofiaa, saada näkyviin niiden salaiset koneistot; siten johtui hän jonkinlaiseen pyrrhonismiin, jonka läpi katsottuna kaikki näytti pelkältä älyn otaksumalta, ilmakonstruktsioonilta, jota ei voinut puolustaa edes sillä, että se, kuten Pyrrhonin ainoa pätevä matematiikka, olisi ollut välttämätön hengenelämälle. Christophea raivostutti moinen elämänkoneiston kappaleiksi repiminen:

— Se kone kävi hyvin; nyt sinä saatat sen särkeä. Pääsitkö sillä sen pitemmälle! Mitä sinä halusit todistaa? Ettei mikään ole mitään? Perhana. Minä sen tiedän itsekin hyvin. Sen tähdennän me juuri taistelemmekin, että tyhjyys, saartaa meitä joka taholta. Etteikö mikään ole olevaista? Mutta minä olen olemassa. Etteikö ole syytä toimia? Mutta minä toimin. Kuolkoot ne, jos tahtovat, joista on hauskaa kuolla! Minä elän, tahdon elää. Minun elämäni on toisessa vaakakupissa, ajattelu toisessa… Peijakas vieköön kaikki ajatukset!

Hän kiivastui tavallisuuden mukaan; ja väiteltäessä hän päästi loukkaavia sanoja. Tuskin hän oli ne virkkanut, niin hän niitä katui. Hän olisi tahtonut ne peruuttaa, mutta paha oli jo tehty. Olivier oli tunteiltaan hyvin herkkä; hänellä oli arka pinta; pieninkin raaka sana, varsinkin sellaisen ihmisen suusta, jota hän rakasti, vihloi hänen sydäntään. Hän oli niin ylpeä, ettei ilmaissut loukkautuneensa, mutta hän vetäytyi kuoreensa. Sitäpaitsi hän huomasi silloin tällöin ystävässään äkillisiä ja itsetiedottomia, aina suurelle taiteilijalle ominaisia egoismin vilahduksia. Hän tunsi, ettei hänen elämänsä joillakin hetkillä ollut Christophelle juuri minkään arvoinen kauniin musiikin rinnalla: — (eikä Christophe sitä häneltä salannutkaan). — Olivier ymmärsi Christophen hyvin ja Christophe oli hänestä oikeassa; mutta se totuus oli surullinen.

Lisäksi oli Christophen luonteessa kaikenlaisia outoja aineksia, joita Olivier ei käsittänyt, ja jotka tekivät hänet usein levottomaksi. Joskus tuli Christophelle yhtäkkiä kummallisia ja peloittavia puuskia; eräinä päivinä ei hän tahtonut puhua mitään; tai hänelle tuli se pää, että hän oli pirullisen pisteliäs ja koetti toista loukata. Tahi sitten hän katosi yhtäkkiä kotoa: häntä ei näkynyt siellä koko sinä päivänä ja hän palasi vasta myöhään seuraavana yönä. Kerran oli hän poissa kotoa kaksi vuorokautta yhtä mittaa. Herra tiesi, mitä hän teki! Christophe ei tiennyt sitä itsekään… Todellisuudessa johtui tämä siitä, että hänen voimakas luonteensa ärtyi sulkeutuneessa elämässä ja ahtaassa asunnossa, jossa hän oli kuin missä kanahäkissä, siinä määrin, että hänen sisunsa oli joskus haljeta. Silloin raivostutti ystävän rauhallisuus häntä; hänen teki mieli tehdä hänelle pahaa, tehdä pahaa jollekulle, kenelle hyvänsä. Hänen täytyi silloin pelastaa itsensä, väsyttää itsensä upo-uuvuksiin. Silloin hän ravasi pitkin Parisia ja sen etukaupunkien katuja, ikäänkuin haeskellen jotain seikkailua, ja löysikin joskus, eikä hän olisi ollut pahoillaan, jos olisi joutunut sellaiseen kiipeliin, että olisi saanut kunnon tappelulla purkaa liiallista voimaansa… Olivierin terveys oli niin huono, hän oli niin heikko fyysillisesti, että hänen oli vaikea tällaista ymmärtää. Eikä Christophe itsekään sitä ymmärtänyt. Hän heräsi näistä harhapuuskistaan kuin kiusallisesta unesta, — hiukan häpeissään ja rauhattomana, mitä hän olikaan tehnyt ja mitä hän maailmassa vielä saattaisi tehdä. Mutta kun se hulluudenpuuska meni ohitse, oli hänen sielunsa puhdas kuin ukkosen huuhtoma taivas, vapautunut kaikesta tahrasta, kirkas ja valtavan väkevä. Silloin oli hän hellempi kuin koskaan ennen Olivieria kohtaan. Ja hän suri, että oli tehnyt hänelle pahaa. Hän ei jauhanut enää entisiä pikku riitoja. Vaikkei hän aina ollutkaan syypää niihin, piti hän kuitenkin niitä juuri omina vikoinaan; ja hän soimasi itseään, että hänen aina piti pyrkiä olemaan oikeassa: hän ajatteli nyt, että on parempi hiukan puijata ystävän iloksi itseään kuin olla oikeassa vastoin hänen tahtoaan.

Varsinkin silloin olivat nuo väärinkäsitykset tuskallisia, kun ne sattuivat syntymään iltaisin, koska näet heidän oli sen jälkeen kestettävä yönsä epäsovussa, molemmille julmassa sielun sekasorrossa. Christophe nousi yöllä vuoteestaan ja kirjoitti pari sanaa paperilapulle, jonka hän sitten työnsi välioven alitse Olivierin huoneeseen; ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, pyysi hän Olivierilta anteeksi. Tahi naputti hän jo yöllä Olivierin oveen: hän ei jaksanut odottaa seuraavaa aamua, vasta silloin nöyrtyäkseen. Olivier ei tavallisesti saanut silloin sen paremmin unta kuin hänkään. Hän tiesi hyvin, että Christophe rakasti häntä eikä tarkoittanut häntä loukata; mutta hän olisi tahtonut kuulla sen totuuden hänen omasta suustaan; Christophe tulikin puhumaan; ja kaikki oli unohdettu. Sitten oli niin rauhallista ja suloista! Sitten nukkuivat he molemmat jälleen niin hyvin.

— Oi, miten vaikeaa on ymmärtää toisiaan, huokasi Olivier.

— Ja tarvitseeko sitten aina toisiaan ymmärtää? sanoi Christophe. Minä en sitä haluakaan. Riittää, kun vain rakastaa toisiaan.

Kaikki tällaiset pikku riidat, joiden iskemiä haavoja he kohta perästäpäin koettelivat ylen huolissaan lääkitä, tekivät heidät melkeinpä yhä rakkaammiksi toisilleen. Näillä riidan hetkillä ilmestyi Antoinette Olivierin silmiin. Ystävykset olivat toisilleen aivan naisellisen huomaavaisia. Christophe ei unohtanut koskaan Olivierin syntymä- tai nimipäivää, vaan omisti hänelle juhlan kunniaksi jonkin teoksensa, osti hänelle hiukan kukkia, tai kakun, tahi jonkin lahjan, herra ties; mistä tipahtaneilla rahoilla! — (sillä usein oli heillä kova rahapula). — Olivier kiusasi silmiään kopioimalla öisin salaa Christophen partituureja.

Väärinkäsitykset ystävien kesken eivät ole milloinkaan kovin vaarallisia, jos ei kolmas henkilö tunkeudu heidän väliinsä. — Mutta se nyt tietysti tapahtuikin: tässä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka harrastavat lähimäistensä asioita ainoastaan sitä varten, että saisivat ne sotkea.

Olivier tunsi Stevensit, joiden luona Christophe oli äskettäin usein käynyt; ja Coletten viehätysvoima oli vaikuttanut myöskin Olivieriin. Syynä siihen, ettei Christophe ollut tavannut Olivieria entisen ystävättärensä pikku hovissa, oli se seikka, että Olivier oli sisarensa kuoleman jälkeen niin masentunut ja suruunsa sulkeutunut, ettei käynyt kenenkään luona. Colette ei puolestaan yrittänyt millään tavoin tavata häntä: hän piti kyllä Olivierista, mutta ei sen sijaan onnettomista ihmisistä; hän sanoi olevansa niin helläsydäminen, ettei jaksanut kestää mitään surullista näkyä; hän odotti Olivierin surun haihtumista, päättäen vasta sitten muistaa häntä. Kun hän sai kuulla, että Olivier näytti nykyään jo toipuneelta, ja ettei siis ollut tartunnan vaaraa, uskalsi hän antaa hänelle kutsuvan merkin. Olivieria ei tarvinnutkaan pyytää. Hänen luonteensa oli samalla kertaa sekä arka että seuraarakastava ja helppo houkutella; ja hän piti paljonkin Colettesta. Kun hän ilmoitti Christophelle aikomuksensa mennä jälleen Colettea tapaamaan, ei Christophe häntä pienimmässäkään määrin siitä moittinut, niin suuresti kunnioitti hän ystävänsä vapautta; hän kohautti vain hartioitaan ja sanoi kujeilevasti:

— Mene, hyvä veli, jos se sinua huvittaa.

Mutta itse hän ei seurannut sinne ystäväänsä. Hän oli päättänyt, ettei hän enää ryhtyisi mihinkään tekemisiin tuollaisten kiemailijain ja koko heidän ympäristönsä kanssa. Silti ei hän suinkaan ollut naisten vihaaja: kaukana siitä. Hän piti erikoisesti nuorista, omalla työllään elävistä naisista, pikku käsityöläisistä, virasto- ja konttorineideistä, jotka kiiruhtavat aamuisin, aina hiukan myöhästyneinä ja puoli-unissaan, työpaikkaansa tai toimistoonsa. Nainen ei Christophesta ollut täysin tarkoitustaan vastaava, ellei hän tehnyt työtä, koettanut elää omilla ansioillaan, hankkia itse leipäänsä ja siten olla riippumaton. Eikä nainen hänen mielestään saavuttanut täydellistä sulouttaankaan, liikkeiden vilkasta notkeutta, kaikkien aistiensa virkeyttä, tahtonsa vapautta ja elämänsä riippumattomuutta muuten kuin sillä tavalla. Hän inhosi vetelehtivää ja nautiskelevaa naista: sellainen olento oli hänestä kuin mikä syöttöeläin, joka hotkii ruokaa ja makaa ikävissään, sairaaloisissa haaveissaan. Olivierin ihailema ominaisuus naisessa oli jälleen tuollainen far niente, sellainen viehätys kuin kukkien, jotka kasvavat ainoastaan ollakseen kauniita ja levittääkseen ympärilleen suloista tuoksua. Olivierin maku oli siinä suhteessa taiteellisempi kuin Christophen; Christophen jälleen inhimillisempi. Mitä nimenomaan Coletteen tuli, rakasti Christophe paljon enemmän suurempia kärsimyksiä kokeneita naisia kuin hänenlaistaan. Christophe tunsi, että häntä sitoi noihin kärsineihin veljellinen sääli.

Kun Colette kuuli Olivierin ja Christophen ystävyydestä, halusi hän aivan erikoisesti nähdä Olivieria: sillä hän oli utelias ja tahtoi tietää, mistä tuo ystävyys oikein johtui. Colette kantoi Christophelle hiukan kaunaa, koska Christophe näytti hänet niin halveksivasti unohtaneen; ja haluamatta suinkaan kostaa — (sellainen ei maksanut vaivaa: sillä kostaminen kysyy vaivaa) — olisi Colette mielellään tehnyt Christophelle pikku kepposet. Kissan leikkiä: se raapii sitä varten, että se huomattaisiin. Kun hänellä oli erikoinen houkuttelukyky, ei hänen ollut vaikeaa saada Olivieria puhumaan. Kukaan ei ollut selvänäköisempi kuin Olivier eikä kenelläkään ollut vähemmän kuin hänellä harhakuvitelmia ihmisistä, nimittäin silloin, kun hän oli heistä loitolla; mutta kukaan ei ollut naiivimpi ja luottavampi, milloin viehkeät silmät katselivat häneen. Colette näytti niin hartaasti ja myötätunnolla seuraavan hänen ja Christophen ystävyysasioita, että Olivier tuli kertoneeksi koko tarinan, jopa heidän pieniä keskinäisiä nitojaankin, sillä näin välimatkan päästä katsottuina näyttivät ne hänestä ainoastaan huvittavilta, ja hän mainitsi muuten itse olevansa syypää kaikkeen. Hän ilmaisi luottavasti Colettelle myöskin eräitä Christophen taiteellisia suunnitelmia ja hänen arvostelultaan Ranskasta ja ranskalaisista, — eivätkä viimemainitut olleet suinkaan mairittelevia. Nämä tiedot eivät koskeneet laisinkaan arkaluontoisia asioita; mutta Colette rupesi niitä levittämään, ja silloin hän höysti niitä omalla tavallaan, sekä tehdäkseen juttunsa hieman hemaisevammiksi että kätketystä häijyydestä Christophea kohtaan. Ja koska ensimäinen henkilö, jolle hän kertoi nämä pikku salaisuudet, oli luonnollisestikin hänen eroamaton ystävänsä Lucien Levy-Coeur, niin ne levisivät kaikkialle ja kaunistuivat yhä matkan varrella; sillä tuolla miehellähän ei ollut mitään syytä pitää niitä salassa; ne saivat nyt Olivieria kohtaan hieman ivallisen, säälittävän ja loukkaavan muodon, sillä Olivierin käsitettiin joutuneen Christophen uhriksi. Olisi luullut, ettei tällainen juoru olisi huvittanut juuri ketään, kun sen sankarit olivat sangen vähän tunnettuja henkilöitä; mutta parisilaisen mieltähän kiinnittää suorastaan kaikki, mikä ei häntä koske. Ja niinpä Christophe sai eräänä päivänä kuulla m:me Roussinin suusta omia salaisuuksiaan. Tavatessaan eräässä konsertissa kysyi tuo rouva häneltä, oliko totta, että hän oli riitaantunut Olivier Jeannin-raukan kanssa; ja hän uteli Christophen töitä, vihjaillen sellaisiin seikkoihin, joita Christophe ei luullut tietävän muiden kuin itsensä ja Olivierin. Ja kun Christophe kysyi häneltä, mistä hän oli saanut nämä asiat kuulla, vastasi m:me Roussin, että ne oli kertonut hänelle Lucien Levy-Coeur, joka puolestaan oli saanut ne tietää Olivierilta.

Tämä oli Christophelle kauhea isku. Hän oli kiivas, ja hänen arvostelukykynsä huono, joten hän ei voinut harkita epäilyksensä oikeutusta; vain sen hän tunsi: että hänen salaisuutensa, ne salaisuudet, jotka hän oli uskonut Olivierille, oli kavallettu, ja kavallettu Lucien Levy-Coeurille. Hän ei voinut jäädä koko ajaksi konserttiin. Hän lähti heti salista. Hänen ympärillään, sielussaan oli autius ja yö. Kadulla hän oli joutua hevosten jalkoihin. Hän puhui itsekseen: "Ystävä on minut pettänyt!…"

Olivier oli kaupungilla Coletten luona. Christophe väänsi kamarinsa oven lukkoon, ettei Olivier kotiin tultuaan pääsisi juttelemaan hänen kanssaan, niinkuin hän aina tavallisesti teki. Hän kuulikin pian Olivierin tulevan kotiin, ja koettavan avata hänen oveaan, ja sitten supattavan hänelle hyvää yötä avaimenreiästä: Christophe ei liikahtanutkaan. Hän istui vuoteensa reunalla, pimeässä, pää käsien välissä, toistaen yhä itsekseen: "Ystäväni on minut pettänyt!…"; ja hän istui sillä tavoin myöhään yöhön. Silloin hän tunsi, kuinka suuresti hän ystävästään piti, sillä hän ei ollut vihainen hänelle, että hän oli pettänyt hänet: hän ainoastaan kärsi. Ihmisellä jota rakastamme, on kaikki valta meihin nähden valta olla meitä rakastamattakin. Ei voi olla hänelle siitä vihainen, saattaa ainoastaan moittia katkerasti itseään, ettei ole ansainnut enemmän rakkautta, koskapa toinen kerran meidät hylkää. Ja se tuottaa sellaisen tuskan, ettei enää tahdo elää.

Seuraavana aamuna, kun Christophe näki Olivierin, ei hän puhunut Olivierille mitään; hänestä oli niin kauheaa moittia Olivieria, — moittia siitä, että Olivier oli muka käyttänyt väärin hänen luottamustaan ja paljastanut hänen salaisuutensa vihamiehelle, — ettei hän voinut virkkaa hänelle sanaakaan. Mutta Christophen kasvot puhuivat sitä selvemmin; ne olivat ynseät ja kylmät. Olivier ällistyi; hän ei ymmärtänyt mitään koko asiasta. Hän koetteli arasti saada selvää, miksi Christophe oli häntä kohtaan sellainen. Christophe käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut. Olivier vuorostaan loukkaantui, ja oli vaiti, ja suru kalvoi hänen sydäntään. He eivät lähestyneet toisiaan koko sinä päivänä.

Vaikka Olivier olisi tuottanut hänelle tuhat kertaa enemmän kärsimyksiä, ei Christophe olisi koettanut kostaa hänelle, tuskinpa edes itseään puolustaa: Olivier oli hänelle pyhä. Mutta hänen oikeutettu suuttumuksensa tarvitsi jotain esinettä, johon se saisi purkautua; ja kun se esine ei voinut olla Olivier, oli se tietystikin Lucien Levy-Coeur. Tehden kiihkossaan vääryyttä kuin tavallisesti Christophe piti häntä kohta syypäänä pahaan, jotka Olivier oli muka tehnyt; ja hän kärsi kauheita kateuden tuskia ajatellessaan, että tuollainen mies oli saattanut riistää häneltä hänen ystävänsä sydämen, niinkuin hän aikoinaan oli vienyt häneltä Colette Stevensinkin ystävyyden. Kaiken pahan lisäksi osui hänen käsiinsä, yhä hänen ärtymystään lisäten, samana päivänä muuan Lucien Levy-Coeurin kirjoittama artikkeli Fidelion esityksestä. Siinä Lucien Levy-Coeur puhui Beethovenista ilveilevästi, ja suositteli huvittavasti hänen sankarittarelleen Montyonin palkintoa. [Montyonin (ranskal. filantrooppi, 1733-1820) hyvepalkinto hyveellisistä teoista tai moraalia käsittelevistä kirjallisista teoksista. Suomentajan selitys.] Christophe ymmärsi selvemmin kuin ehkä moni muu tuon kappaleen naurettavat puolet, ja näki eräitä erehdyksiäkin musiikissa. Hän ei itsekään ollut aina ilmaissut varsin ylenmäärin kunnioitustaan tunnettuja mestareita kohtaan. Mutta hän ei väittänytkään koskaan olevansa varma itsestään eikä kehunut ranskalaista logiikkaansa. Christophe oli niitä, jotka kylläkin itse vetävät esille ihailemainsa virheitä, mutta eivät salli toisten sitä tehdä. Sitäpaitsi oli eri asia arvostella jotakin suurta taiteilijaa, ja miten tuimasti tahansa, Christophen tavalla, nimittäin uskoen intohimoisesti taiteeseen, ja myöskin — (se olikin totta) — rakastaen mestarin kunniaa niin rajattomasti, ettei sietänyt hänessä mitään keskinkertaista, — kuin arvostella häntä sillä tavoin kuin Lucien Levy-Coeur, joka kirjoituksissaan vetosi ainoastaan suuren yleisön mataluuteen ja nauratti hölmöjen laumaa, näyttäen sukkeluuttaan suuren miehen kustannuksella. Ja lopuksi: vaikka Christophen arvostelut olivatkin yleensä hieman rohkeanlaisia, löytyi kuitenkin eräs laji musiikkia, josta hän ei hiiskunut, vaan jonka hän oli pannut itseltään turvaan, ja johon kukaan ei saanut koskea; se taide oli vielä enemmän kuin musiikkia: se oli puhdasta henkeä ja sielua, sellaista jaloa suuruutta, että ihminen sai siitä lohdutusta, voimaa ja toivoa. Beethovenin musiikki oli sitä taidetta. Kun hän nyt näki lurjuksen sitä häpäisevän, kuohahti hän silmittömästi. Tämä ei ollut enää pelkkä taidekysymys, vaan kunniankysymys; tässä karattiin kaiken kimppuun, mikä elämälle antaa arvoa: rakkauden, sankaruuden, miehekkään kunnon, kiihkeän halun uhrata itsensä toisten hyväksi. Siinä karattiin itsensä Jumalan kimppuun! Sovittelu ei enää tullut kysymykseen. Sellaista ei voi sallia, enempää kuin sietäisi häväistävän naista, jota kunnioittaa ja rakastaa: silloin täytyy vihata ja tappaa… Ja kaiken päällisiksi oli häpäisijä mies, jota Christophe halveksi enemmän kuin ketään muuta!

Sattuma sovitti niin, että viholliset kohtasivat toisensa jo samana iltana.

Christophe lähti, ettei hänen olisi tarvinnut jäädä Olivierin seuraan, sinä iltana, vastoin tapaansa, Roussinien illatsuihin. Häntä pyydettiin siellä soittamaan. Hän suostui vastenmielin. Kuitenkin syventyi hän piankin täydellisesti kappaleeseen, jota soitti, kunnes hän yhtäkkiä, kohottaessaan päätänsä, näki edessään ihmisjoukossa muutaman askelen päässä Lucien Levy-Coeurin irooniset silmät, ja näki niiden tarkastelevan häntä. Christophe lopetti soittonsa, keskellä tahtia, ja nousi ja kääntyi pianoon selin. Syntyi yleinen hiljaisuus, kaikki olivat hämillään. M:me Roussin tuli kummastuneena Christophen luo, suu väkinäisessä hymyssä; ja kun hän ei ollut varma, oliko kappale jo loppunut, kysyi hän — älykkäällä, epämääräisellä tavalla:

— Ettekö soita vielä, monseur Krafft?

— Minä olen soittanut, vastasi Christophe kuivasti.

Tuskin hän oli sen sanonut, niin hän tunsi olleensa töykeä; mutta se huomio ei suinkaan tehnyt häntä järkevämmäksi, vaan ärsytti häntä yhä enemmän. Välittämättä ihmisten ilkkuvista silmäyksistä, meni hän erääseen salin nurkkaan, josta hän voi seurata silmillään Lucien Levy-Coeurin liikkeitä. Hänen vieressään istui muuan vanha kenraali, jolla olivat punaiset ja uneliaat kasvot ja vaaleansiniset silmät, ja joka näytti muuten aivan lapsellisen vilpittömältä; kenraali piti velvollisuutenaan onnitella Christophea ja kiitellä hänen kappaleensa suurta omintakeisuutta. Christophe kumarteli hänelle kyllästyneenä, ja murahteli vastaukseksi jotain käsittämätöntä. Kenraali puhui yhä, tavattoman kohteliaasti, huulillaan äskeinen merkityksetön ja lempeä hymy; ja nyt hän tahtoi tietää, kuinka Christophe osasi ulkomuistista niin pitkät sävellykset. Christophe käännähteli kärsimättömästi, ja hänen teki mieli työntää tuo ukko niskasta alas sohvalta. Hän tahtoi kuulla, mitä Lucien Levy-Coeur sanoi: hän haki vain syytä karatakseen hänen kimppuunsa. Jo muutaman minutin hän oli tuntenut, että hän tekisi jonkun tyhmyyden: mutta mikään maailmassa ei voinut häntä siitä estää, — Lucien Levy-Coeur selitteli falsettiäänellään eräille naisille, jotka istuivat hänen ympärillään, mitä eräät suuret taiteilijat olivat teoksissaan tarkoittaneet, heidän kätkettyjä ajatuksiaan. Yleisen hiljaisuuden keskellä Christophe kuuli hänen puhuvan Wagnerin ja kuningas Ludvigin ystävyydestä, eräänlaisin ilveilevin salavihjauksin.

— Jo riittää! huusi Christophe, lyöden nyrkkinsä vieressä olevaan pöytään.

Kaikki kääntyivät ällistyneinä häneen päin. Lucien Levy-Coeur näki Christophen katseen, kalpeni hiukan ja sanoi:

— Minulleko te puhuitte?

— Sinulle, senkin koira! vastasi Christophe. Ja hän ponnahti pystyyn,

— Täytyykö sinun välttämättä tahrata kaikki, mitä maailmassa on suurta, jatkoi hän vimmoissaan. Ulos, vintiö, tai paiskaan sinut kadulle ikkunasta!

Christophe tuli Lucien Levy-Coeur'ia kohti. Naiset väistyivät kirkaisten syrjään. Syntyi yleinen sekaannus. Christophea tultiin hillitsemään. Lucien Levy-Coeur oli noussut puolittain paikaltaan, sitten hän heittäysi jälleen nojatuoliinsa, teeskentelevän rauhalliseen asentoon. Hän kutsui hiljaisella äänellä luokseen palvelijaa, joka meni ohitse, ja antoi hänelle käyntikorttinsa; ja jatkoi sen jälkeen pakinaansa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; mutta hänen silmäluomensa räpsyttivät hermostuneesti; ja hän vilkuili koko ajan syrjään, ihmisiin katsellen. Roussin oli työntäytynyt Christophen eteen, piti häntä rintapielistä, ja sysäsi häntä ovelle. Siinä raivoissaan ja häpeissään, pää painuksissa peräytyessään näki Christophe silmiensä edessä Roussinin valkean ja leveän paidanrintamuksen ja luki sen briljanttinappeja, ja hän tunsi kasvoillaan tuon paksun miehen puuskutuksen.

— No, no, hyvä ihminen, mikä teille tuli, sanoi Roussin. Mitä tämä nyt on? Ajatelkaa, mitä teette, hitto vie! Tiedättekö, millainen olette? Oletteko te ihan hullu?

— Minä en, perhana, astu enää jalkaani teille! vastasi Christophe tempautuen hänen käsistään; ja sitten hän meni ovelle.

Viisaasti kyllä annettiin hänen mennä rauhassa. Mutta eteisessä toi muuan palvelija hänen eteensä tarjottimen. Tarjottimella oli Lucien Levy-Coeurin käyntikortti. Christophe otti sen, ymmärtämättä mitään, luki sen ääneen; sitten hän alkoi yhtäkkiä vimmoissaan ja puhisten kaivella taskujaan; hän veti esiin puolenkymmenen muun kapineen mukana kolme, neljä rutistunutta ja likaista nimikorttia:

— Siinä on! Siinä on! — huudahti hän, ja paiskasi ne tarjottimelle niin että yksi niistä lensi permannolle.

Ja hän meni ulos.

Olivier ei tiennyt koko asiasta mitään. Christophe oli pyytänyt sekundanteiksi ensimäiset henkilöt, mitä vastaan sattui, kunhan eivät olleet hänelle aivan tuntemattomia: ne olivat musiikkikriitikko Théophile Goujart, ja muuan saksalainen tohtori Barth, erään sveitsiläisen yliopiston yksityisdosentti, jonka hän oli kohdannut kerran illalla jossakin ravintolassa. Hän oli ruvennut dosentin tuttavaksi, vaikkei mies häntä miellyttänytkään, sillä hänen kanssaan hän sai tilaisuuden puhella isänmaastaan. Lucien Levy-Coeurin sekundanttien kanssa sovittiin, että kaksintaistelu tapahtuisi pistooleilla. Christophe ei osannut käyttää mitään aseita, ja sen vuoksi esitti Goujart hänelle, ettei olisi pahaksi, jos hän tulisi hänen kanssaan jollekin ampumaradalle hiukan harjoittelemaan; mutta Christophe ei suostunut lähtemään; ja odottaessaan seuraavaa päivää hän ryhtyi työhönsä.

Ajatukset eivät oikein kulkeneet. Hän tunsi, että jokin sama ajatus, josta hän ei ollut oikein selvillä, häiritsi alinomaa häntä, ikäänkuin hän olisi ollut unessa ja nähnyt pahaa unta… "Se oli ilkeää, niin, ilkeää… Mikä sitten? — Ah, tuo kaksintaistelu huomenna… Joutavia! Eihän niissä koskaan osuta toiseen… Mutta se saattaisi nyt tapahtua… Ja sitten?… Sitten, niin juuri, sitten… Kun tuo elukka, joka vihaa minua, painaltaa vain sormellaan, niin voi hän riistää henkeni… No olkoon. — Niin, huomenna, ehkä parin päivän päästä makaan mullassa, täällä inhoittavassa Parisissa… Pyh, täällä tai muualla, yhdentekevää!… Ahaa, taidanpa peljätä? — En, mutta olisi hävytöntä hukata tällaisen typeryyden tähden koko se aatteiden paljous, jonka tunnen itsessäni versoavan… Hiisi vieköön nämä nykyajan taistelut, joissa muka tehdään molempien vastustajain voitto yhtä mahdolliseksi! Onpa sekin yhdenvertaisuutta: annetaan lurjuksen hengelle sama arvo kuin minunkin! Miksi meitä ei panna ottelemaan nyrkeillä ja patukoilla! Se olisi toista, se. Mutta tällainen raaka murhaaminen, ampumalla!… Ja tietysti hän osaa ampua, mutta minä en ole koskaan pitänyt pistoolia kädessäni… He ovat oikeassa; minun täytyy opetella… Hän tahtoo tappaa minut? Hyvä, minä tapan hänet."

Christophe meni ulos. Melkoisen lähellä taloa oli eräs ampumarata. Christophe pyysi itselleen pyssyä, ja neuvotti itselleen, kuinka sitä oli käsiteltävä. Ensimäisellä laukauksella oli hän tappaa ampumaradan-pitäjän; hän yritti uudestaan, kaksi, kolme kertaa, eikä saanut sattumaan; hän tulistui: ja ampui vielä huonommin. Ympärillä seisoi eräitä nuoria miehiä, he katselivat häntä ja nauroivat. Christophe ei heitä huomannut. Hän oli niin lujasti päättänyt oppia, että hän oli aivan välinpitämätön ihmisten sutkauksille; ja itsepintaisena kuin saksalainen ainakin hän harjoitteli niin hartaasti, että hänen kömpelö hommansa alkoi piankin, niinkuin ainakin käy, kiinnittää katsojain mieltä; ja eräs heistä ryhtyi nyt häntä neuvomaan. Christophe, joka oli tavallisesti kovin tuittupäinen, kuunteli nyt opetusta lauhkeana kuin lammas; hän ponnisti tahtoaan saadakseen tottelemaan hermonsa, jotka panivat hänen kätensä vapisemaan; hän suoristihe ja rypisti kulmakarvansa yhteen; hiki valui virtana pitkin hänen poskiaan; hän ei virkkanut sanaakaan; mutta silloin tällöin hän ponnahti vimmasta; ja alkoi taas paukuttaa. Sillä tavalla harjoitteli hän kaksi tuntia. Kahden tunnin päästä ampui hän suoraan maaliin. Mikään ei ole mielenkiintoisempaa kuin tuollainen kömpelöä ja niskuroivaa ruumista hallitseva tahdonvoima. Se herätti kunnioitusta. Osa niistä, jotka ensin olivat nauraneet, oli jo mennyt pois, toiset olivat tulleet vähitellen hiljaisiksi eivätkä malttaneet lähteä näkemästä tätä näytelmää. He tervehtivät ystävällisesti Christophea, kun hän viimein poistui ampumaradalta.

Kun Christophe tuli kotiin, tapasi hän siellä kunnon Moochin, joka odotteli häntä levottomana. Mooch oli jo kuullut kiistasta, ja oli juossut hätään; nyt pyysi hän saada tietää, mistä se oli syntynyt. Vaikka Christophe olikin kovin salaperäinen, sillä hän ei tahtonut syyttää ystäväänsä mistään, huomasi Mooch lopulta kuitenkin, miten asia oli. Koska hän oli sangen tyyni mies, ja tunsi hyvin ystävykset, niin oli hän varma, ettei Olivier ollut syypää siihen pikku petokseen, josta häntä epäiltiin. Hän lähti kaupungille tutkimaan asiaa, ja hänelle selvisi piankin, että koko ilkeä juttu johtui Coletten ja Levy-Coeurin juoruista. Hän tuli nopeasti takaisin ja todisti Christophelle, että asia oli näin; hän luuli sillä tavoin saavansa kaksintaistelun estetyksi. Mutta aivan päinvastoin kävikin. Kun Christophe kuuli että hän oli Levy-Coeurin tähden joutunut epäilemään kunnon ystäväänsä, vimmastui hän tuolle herralle yhä enemmän. Päästäkseen Moochista, joka vannotteli häntä, ettei hän saisi autautua kaksintaisteluun, Christophe lupasi kaiken, mitä Mooch halusi. Mutta päätöksensä oli hän jo tehnyt. Nyt hän oli oikein iloissaan: hän taistelisikin ystävänsä tähden. Ei oman itsensä puolesta!

Kun vaunut vierivät metsän halki maantietä pitkin, heräsi Christophe mietteistään yhtäkkiä johonkin, mitä eräs sekundanteista sanoi. Christophe koetti seurata heidän ajatustensa kulkua ja nähdä heidän mielialaansa, ja huomasi, että he olivat hänen kohtalostaan aivan välinpitämättömiä. Professori Barth arvioi, mihin aikaan tämä juttu olisi suoritettu, ja ehtisikö hän ajoissa täältä pois, lopettaakseen vielä samana päivänä erään työn, johon hän oli ryhtynyt Kansalliskirjaston arkistossa. Hänen mieltään kiinnitti tämä kaksintaistelu ja sen ratkaisu enemmän kuin muita Christophen kahta matkatoveria, sillä se koski hänen saksalaiseen itserakkauteensa. Goujart ei välittänyt ei Christophesta eikä tuosta toisestakaan saksalaisesta; hän puheli tohtori Jullienin kanssa rivohkoista fysioloogisista asioista, virnistelevään ja ilvehtivään sävyyn. Jullien oli nuori medisiinari, kotoisin Toulousesta; joku aika sitten oli hän asunut Christophen porrastoverina, ja oli joskus tullut lainaamaan hänen spriilamppuaan, sateenvarjoaan tai kahvikuppejaan, tuoden ne säännöllisesti rikottuina takaisin. Vastineeksi antoi hän Christophelle ilmaiseksi lääkärinneuvoja, kokeili häneen uusilla lääkkeillä, ja huvittelihe hänen naiivisuutensa kustannuksella. Hänen kastilialaista hidalgoa muistuttavan kylmyytensä alla piili ainainen vekkulimaisuus. Häntä oli tämä kaksintaistelujuttu tavattomasti hauskuttanut, sillä se oli hänestä kovin hullunkurinen; ja hän nautti jo etukäteen Christophen kömpelyydestä. Hänestä oli mukavaa päästä tällaiselle ajeluretkelle, läpi metsien, tuon mainion Krafftin kustannuksella. — Kaikkien noiden kolmen herran huomattavin ajatus oli, että he pitivät tätä tapausta etupäässä huvimatkana, josta heidän ei tarvinnut maksaa mitään. Itse kaksintaistelu ei heistä ollut laisinkaan tärkeä. Kuitenkin olivat he kaikki tyynesti valmistautuneet ottamaan vastaan minkälaisen käänteen hyvänsä.

He joutuivat kohtauspaikalle ennenkuin toiset. Se oli pieni ulkoravintola metsän keskellä. Jonkinlainen sievoisesti epäsiisti huvipaikka, johon parisilaiset tulivat peseskelemään kunniaansa, silloin nimittäin, kun siihen oli räiskynyt liian huomattavasti likaa. Pensasaidoissa kukkivat metsäruusut. Tammien siimeksessä, joiden lehdet kuulsivat pronssina, oli pikku pöytiä. Erään pöydän ääressä istui kolme polkupyöräilijää: nainen, jonka kasvot olivat ihomaalilla väritetyt ja jolla oli housut ja mustat sukat; sekä kaksi miestä, helteessä kostuneissa ja rutistuneissa flanellipuvuissa: he murahtelivat silloin tällöin epäselvästi, kuten olisivat unohtaneet puhelahjansa.

Vaunujen tulo sai ravintolassa ensin aikaan pienen häärinän. Goujart, joka tunsi talon ja sen väen jo ennestään, sanoi pitävänsä kaikesta huolen. Barth veti Christophen mukanaan lehtimajaan ja tilasi olutta. Ilma oli raukaisevan lämmin, ja mehiläiset hyrisivät. Christophe unohti aivan, mitä varten hän oli sinne tullut. Barth tyhjenteli pulloa ja sanoi hetken päästä:

— Nyt tiedänkin, mitä teen.

Hän kulautti ja jatkoi:

— Minulle jää vielä aikaa: menen sitten Versaillesiin.

Kuului, kuinka Goujart tinki emännältä kaksintaistelupaikan hintaa. Jullien ei ollut menettänyt hetkiään hukkaan: kulkiessaan polkupyöräilijän sivuitse oli hän ihastunut tuon naisen paljaisiin pohkeisiin ja ilmaissut sangen äänekkäällä tavalla ihastuksensa; ja siitä hän sai palkakseen aika tuiskun ruokottomia huudahduksia, joihin Jullien puolestaan kyllä osasi antaa vastauksensa. Barth sanoi puoli-ääneen:

— Ranskalaiset ovat sikamaisia. Juon sinulle voitonmaljan, veli.

Hän kilautti lasiaan Christophen lasiin. Christophe haaveili; sävelkatkelmia leijui hänen aivoissaan, huristen sopusointuisesti kuin hyönteisten äänet. Hänen teki mielensä heittäytyä nukkumaan.

Hiekkakäytävä narisi, ja toiset vaunut tulivat. Christophe huomasi Lucien Levy-Coeurin kalpeat kasvot; ne olivat hymyilevät niinkuin aina. Christophen kiukku heräsi. Hän nousi, ja Barth seurasi häntä.

Levy-Coeurin kaula oli kurottu leveään kaulusliinaan, hän oli pukeutunut niin tavattoman hienosti, että hänen vastustajansa huolimaton ulkoasu pisti oikein silmään. Hänen jälkeensä laskeusivat vaunuista kreivi Bloch, — urheilija, joka oli kuuluisa rakastajattaristaan, vanhoista, arvokkaista öylättilautas-kokoelmistaan ja ultrarojalistisista mielipiteistään, — Leon Mouey, toinen muotimies: eduskuntaan kirjallisuuden harrastajana päässyt ja kirjailijaksi poliittisesta kunnianhimosta ruvennut; nuori ja kaljupäinen; parta huolellisesti pois ajettu; kelmeä ja katkeroitunut naama, pitkä nenä, pyöreät silmät ja linnunkallo; — sekä viimeisenä tohtori Emmanuel, sangen hieno seemiläistyyppi, suopea ja välinpitämätön: lääkäriakademian jäsen, erään hospitaalin johtaja, kuuluisa tieteellisistä teoksistaan ja skeptillisyydestään lääketiedettä kohtaan: se skeptillisyys sai hänet kuuntelemaan potilaittensa valituksia iroonisen säälivästi, koettamattakaan keksiä keinoja heidän parantamisekseen.

Uudet tulijat tervehtivät toisia kohteliaasti, Christophe tuskin vastasi heille, mutta huomasi harmikseen, kuinka kiireesti ja ylenmäärin kohteliaasti hänen sekundanttinsa lähestyivät Levy-Coeurin miehiä. Jullien tunsi Emmanuelin, ja Goujart Moueyn; he menivät mairivasti ja hymyillen toisiaan vastaan. Mouey tervehti heitä kohteliaan kylmästi, ja Emmanuel leikkisästi ja kursailematta. Kreivi Bloch jälleen oli jäänyt seisomaan Levy-Coeurin rinnalle, ja nopealla silmäyksellä hän oli tarkastanut Christophen, kaksintaistelun toisen osakkaan, takin ja hänen paitansa laadun, ja siitä asiasta hän teki päämiehensä kanssa lyhyitä, hupaisia huomautuksia, vaikka he tuskin avasivat keskenään suutaan, — molemmat tyyninä ja täysin arvokkaina.

Lucien Levy-Coeur odotti kaikessa rauhassa taistelusignaalia, jonka antaminen oli jäänyt kreivi Blochin tehtäväksi. Levy-Coeur piti koko juttua pelkkänä muodollisuutena. Hän oli erinomainen ampuja, ja tiesi hyvin, kuinka avuton hänen vastustajansa oli; hän ei suinkaan olisi käyttänyt hyväkseen asemaansa, nimittäin ei olisi ampunut kohti, siinäkään epätodenmukaisessa tapauksessa, että sekundantit olisivat unohtaneet huolehtia, ettei taistelu päässyt vaaralliseksi. Levy-Coeur tiesi näet, miten suuri tyhmyys olisi ollut tehdä vihollisesta, josta pääsee irti ilman meteliäkin, marttyyri. Mutta Christophe puolestaan seisoi ja odotti otsa kumarassa, tuijottaen koko ajan Levy-Coeuriin; hän oli riisunut takkinsa ja vetäissyt paitansa rintamuksen auki ja käärinyt hihansa, niin että hänen leveä kaulansa ja vankat kyynärvartensa näkyivät; hänen koko tarkkaavaisuutensa oli koottu valmiiksi; murhanhalun leima näkyi jyrkkänä jokaisessa hänen kasvojensa piirteessä; ja niinpä kreivi Bloch, joka katseli tarkkaavasti häntä, ajattelikin, että oli hyvä asia, että sivistys oli tehnyt tällaiset taistelut niin lauhkeiksi kuin se yleensä on mahdollista.

Kun yksi laukaus kummaltakin taholta oli ammuttu, ja tietysti tuloksetta, kiiruhtivat sekundantit vastustajia onnittelemaan. Kunnia oli hyvitetty. — Mutta Christophe ei silti ollut hyvitetty. Hän seisoi yhä paikallaan, pistooli kädessä; hän ei jaksanut ymmärtää, että juttu oli jo lopussa. Hän olisi ollut valmis seisomaan ja ammuskelemaan tässä, kuten edellisenä päivänä ampumaradalla, niin kauan kunnes kuula osui paikalleen. Kun hän kuuli Goujartin esittävän, että hänen oli nyt lyötävä kättä vastustajalleen, ja näki Levy-Coeurin marssivan ritarillisesti häntä kohti, alinomainen ja tuttu hymy huulillaan, niin Christophe vimmastui mokomasta ilveilystä. Hän heitti raivoissaan pistoolin maahan, lykkäsi Goujartin syrjään ja hyökkäsi Lucien Levy-Coeurin kimppuun. Suurella vaivalla saatiin hänet estetyksi jatkamasta nyrkeillään kaksintaistelua.

Sekundantit olivat juosseet väliin, ja Levy-Coeur poistui paikalta. Christophe erosi joukosta, ja kuuntelematta toisten naurua ja kiroilulta harppasi pitkin askelin metsää kohti, puhuen itsekseen ääneen ja huitoen vimmoissaan käsiään. Hän ei edes huomannut, että hän oli jättänyt kentälle takkinsa ja hattunsa. Hän painui metsän helmaan. Hän ei kuullut, kuinka hänen sekundanttinsa kutsuivat häntä takaisin ja nauroivat keskenään; sitten he kyllästyivät, eivätkä enää hänestä välittäneet. Loittonevasta vaunujen räminästä tiesi Christophe, että he lähtivät pois. Hän jäi yksin keskelle metsää. Hänen raivonsa oli lauhtunut. Hän heittäytyi maahan, ja oikein piehtaroi ruohikossa.

Vähän aikaa kaksintaistelun jälkeen tuli Mooch ravintolaan. Hän oli tavoitellut koko aamun Christophea. Täällä sanottiin, että tuo hänen tuttavansa oli mennyt metsään. Mooch lähti Christophea etsimään. Hän juoksi kaikki polut, huuteli ja huhuili, ja tuli jo tyhjin toimin takaisin, kun kuuli Christophen laulun metsästä; hän kulki ääntä kohti, ja löysi viimeinkin Christophen pienellä aukeamalla, piehtaroimassa kuin varsa, sääret taivasta kohti. Kun Christophe huomasi hänet, huudahti hän iloissaan, sanoi häntä "siksi vanhaksi Moolokiksi", kertoi hänelle puhkoneensa vihamiehensä kuin seulan läpiä täyteen; pakotti Moochin leikkimään kanssaan pukinhyppyä, jopa hyppäämään ukon hänen ylitseenkin; ja kun Mooch hyppäsi, löi Christophe häntä aika tavalla takapuolille. Moochista, joka hänkin oli suuri, hyvä lapsi, oli tämä leikki melkein yhtä hauskaa kuin Christophesta, vaikka hän olikin jo niini kömpelö liikkeissään. — He tulivat käsikoukussa takaisin ravintolaan ja palasivat sitten suoraan lähimmältä asemalta Parisiin.

Olivier ei tiennyt koko tapahtumasta. Häntä vain kummastutti, miten hellä Christophe oli nyt häntä kohtaan: hän ei ymmärtänyt, mistä tällainen mielenmuutos oli johtunut. Vasta seuraavana päivänä sai hän sanomalehdestä nähdä, että Christophe oli ollut kaksintaistelussa. Hän oli tulla melkein kipeäksi, kun ajatteli, missä vaarassa Christophe oli ollut. Hän kysyi kaksintaistelun syytä. Christophe ei tahtonut sanoa mitään. Viimein vastasi hän nauraen, kun toinen oikein kiusasi:

— Sinun puolestasi.

Eikä Olivier saanut hänen suustaan lähtemään sen enempää. Mooch kertoi hänelle koko jupakan. Olivier kauhistui, lopetti välinsä Coletten kanssa, ja rukoili Christophelta anteeksi, että hän oli ollut niin varomaton. Mutta tuo mahdoton Christophe vastasi silloin hänelle erään vanhan ranskalaisen runon säkeillä, muokaten niitä omaan tarkoitukseensa sopivammiksi, sillä hän tahtoi kiusata hiukan Moochia, joka sattui olemaan läsnä ja ystävysten palautuneen onnen ylen onnellisena näkijänä: — Veli parka, opikin nyt epäilemään…

Tytöistä laiskoista, liukaskielistä, Juutalaisista maireamielistä, Ystävästä, jos haastaa hän liehien, Tuttavuudesta myös vihamiehien Kuin viinistä väljähtyneestä

Libera nos, Domine!

Oli tultu jälleen ystäviksi. Tuo vaara, joka ystävyyttä hipaisi ja uhkasi sen tappaa, teki sen ainoastaan entistä kalliimmaksi. Pienet väärinkäsitykset katosivat; keskinäisistä eroavaisuuksistakin tuli uusi viehätys. Christophe tunsi asuvan itsessään sopusointuisena yhtymänä kahden kotimaansa hengen. Hänen sydämensä oli rikas ja uhkui täyteläisyyttä, ja siitä onnea tuottavasta runsaudesta aiheutui, niinkuin ennenkin, että uusien sävelten virta alkoi jälleen pursua hänen sielustaan.

Olivier hämmästyi sen musiikin uutuutta ja voimaa. Hänelle oli ominaista mennä kriitillisyydessään liiallisuuksiin, ja siksi hän oli jo melkein uskonut, että jumalainen musiikki oli maailmassa jo virkkanut viimeisen sanansa. Hänellä oli se sairaaloinen käsitys, että määrättyjen kehitysasteiden jälkeen välttämättä seuraa dekadensi; ja hän pelkäsi ja suri, että se taide, joka teki hänelle elämän rakkaaksi, pysähtyisi yhtäkkiä, kuivuisi kuin puro hiekkaan. Christophe iloitteli näille hänen pelkureille ajatuksilleen. Omassa liioitteluhalussaan hän sanoi, ettei mitään oltu tehtykään ennen häntä, että kaikki oli vielä edessä. Olivier mainitsi hänelle esimerkkinä ranskalaisen musiikin, joka näyttää joutuneen sellaiselle lopullisen täydellisyyden ja hienostumisen asteelle, ettei sen toisella puolella mahtanut enää olla mitään. Christophe kohautti hartioitaan:

— Ranskalainenko musiikki?… Sitä ei ole vielä ollutkaan… Ja kuitenkin teillä olisi niin paljon kaunista tekemistä! Te ette taidakaan olla musiikkimiehiä, koska ette ole sitä huomanneet. Ah, jos minä olisin ranskalainen!…

Ja hän luetteli Olivierille kaiken, mistä ranskalainen voisi sepittää sävellyksiä:

— Te tartutte keinotekoisesti aloihin, jotka eivät ole teille sopivia, ettekä tee mitään siitä, mikä teille sopii. Te olette elegansin, hienoston runouden, kauniiden eleiden, askelten, asentojen, kuosien, pukujen kansaa. Ettekä kirjoita enää baletteja, vaikka te juuri olisitte voineet luoda verrattoman runollisen tanssin taiteen… — Te olette naurun ja huvinäytelmäin kansaa, mutta ette kirjoita enää koomillisia oopperoita, tahi jätätte sen tehtävän alimman luokan säveltäjille, musiikin kamasaksoille. Ah, jos minä olisin ranskalainen, pukisin säveliin Rabelais'n, tekisin koomillisia eepoksia… — Te olette romaanikirjailijain kansaa, ettekä tee sävelromaaneja: (sillä minä en pidä sellaisena vielä Gustave Charpentier'n följetongeja). Te ette käytä hyväksenne kykyänne tehdä psykoloogisia analyysejä, lahjojanne ymmärtää luonteita. Ah, jos minä olisin ranskalainen, tekisin teille muotokuvia musiikilla… (Tahdotko, niin kuvaan sinulle tuon nuoren tytön, joka istuu tuolla alhaalla puutarhassa, syreenien varjossa?) Minä kirjoittaisin teille Stendhalista kappaleen jouhikvartetille… — Te olette Europan suurin kansanvalta, eikä teillä ole kansan teattereita, ei kansan musiikkia. Ah, jos olisin ranskalainen, säveltäisin teidän vallankumouksenne: heinäkuun 14-nnen päivän, elokuun 10-nnen, Valmyn, Federatsioonin, minä säveltäisin kansan! En valheelliseen wagnerilaiseen deklamatsionityyliin. Minä tahdon sinfonioita, kuoroja, tansseja. En sanoja! Olen niihin väsynyt. Miksi musikaalisessa draamassa aina puhutaan! Sanat vaikenemaan! Maalattava levein vedoin, laajoja sinfonioja kuoroineen, valtavia sävelmaisemia, homeerisia ja raamatullisia epopeijoja; tuli, maa, vesi ja säteilevä taivas, kiihko, joka paisuttaa sydämiä, vaistojen hyöky, kansanrodun kohtalot, Rytmin triumfi, tuon maailman valtiaan, joka laskee tuhannet ihmiset ikeensä alle ja syöksee armeijat kuolemaan… Musiikkia kaikkialle, musiikki kaikkeen! Jos te olisitte musikaalisia, olisi teillä eri säveleitä jokaista yleistä juhlaanne varten: virallisia juhlamenojanne, työläisten yhdistyksiä, opiskelevien liittoja, perhekemujanne varten… Mutta ennen kaikkea, niin, ennen kaikkea, jos olisitte musikaalisia, te loisitte aito-musiikkia, musiikkia, joka ei tahdo sanoa mitään, musiikkia, jolla ei ole mitään tarkoitusta, paitsi lämmittää, antaa meidän hengittää, elää. Antakaa aurinkoa! Sat prata… (mitenkä se latinaksi olikaan?)… Teillä on jo satanut liikaa. Minä saan nuhan musiikistanne. Siinä ei näe selvästi eteensä: sytyttäkää lyhtynne… Te valitatte nykyään, että joku italialainen porcheria valtaa näyttämönne, voittaa yleisönne, ajaa teidät ulos omasta ovestanne? Se on teidän vikanne. Yleisö on väsynyt teidän iltahämäräiseen taiteeseenne, harmooniseen neurasteniaanne, kontrapunktiseen saivarteluun. Se menee sinne, missä on elämä, olipa se elämä kuinka alkeellinen tahansa. Miksi te vetäydytte elämästä? Teillä on Debussy: hän on kehno, vaikka olisikin suuri taiteilija, sillä hän on osaltaan syypää teidän torkuntaanne. Teidät pitäisi ravistaa niskasta hereille.

— Strauss, hänkö sitten?

— Ei sen parempi. Hän turmelisi teidät aivan lopullisesti. Tarvitaan minun kansalaisten! vatsaa kestääkseen sellaista kohtuuttomuutta juomisessa. Eivätkä hekään sitä kestä… Straussin Salome!… Mestariteos… En tahtoisi olla sen kirjoittaja… Muistelen, miten kunnioittavasti ja millä hellän rakkauden sävyllä vanha isoisä-vainajani ja enoni Gottfried puhuivat minulle sävelten kauniista taiteesta!… Että ihmisellä on vallassaan sellaiset jumalaiset mahdit, ja että hän käyttää niitä näin!… Murhapolttoja sytyttävä meteoori. Isolde, juutalainen prostitueerattu. Tuskallista ja eläimellistä hekkumoimista. Murhan, raiskauksen, sukurutsan raivoa; kahleista irti lasketut alkeisvaistot kiehuvat Saksan dekadensissa… Ja teidän tahollanne jälleen, ranskalaisessa dekadensissa, korahtelee kuolinkouristuksissaan melankoolinen ja hekkumallinen itsemurha… Toisaalla on peto; ja täällä raadeltu saalis. Missä ihminen?… Teikäläinen Debussy on hyvän maun nero; Strauss huonon maun. Ensinmainittu on äitelä. Mutta toinen on ilkeästi vastenmielinen. Ensimäinen on hopeankiiltävä, mutta liikkumaton, kaislojen kätkemä lammikko, josta henkii kuumeen tuoksu. Toinen jälleen kuohuva ja mutainen virta… Ah, mikä määrä löyhkävää myöhäis-italianismia: suurten mestarien jälkeisaikaa, uus-Meyerbeerismiä, tunteiden siivottomuutta vyöryy tuossa koskessa! Inhoittava mestariteos! Salome, Isolden tytär… Ja minkälaisen Salomen se äiti vuorostaan synnyttää?

— Aivan niin, myönsi Olivier; haluaisinpa elää viidenkymmenen vuoden päästä. Tämän syvyyteen kannustamisen täytyy loppua, tavalla tai toisella: joko ratsu pysähtyy, tai kaatuu maahan. Silloin saamme hengäistä jälleen. Jumalan kiitos: maa kukoistaa ja taivas säteilee, olipa musiikkia tai ei. Mitä me teemme noin epäinhimillisellä taiteella!… Idän ilmat ruskottavat… Pian… Pian… Näen jo toisten valojen punertavan Idän taivaalla.

— Jätä iänikuinen Itäsi! vastasi Christophe. Länsi ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa. Luuletko, että minä hellitän? Minulla on varaa vielä vuosisadoiksi. Eläköön ilo! Eläköön ilo! Eläköön uljuus, joka syöksee meidät taisteluun kohtaloamme vastaan! Eläköön rakkaus, jota sydämemme paisuu! Eläköön ystävyys, joka uskoamme vahvistaa, — ystävyys, rakkautta suloisempi! Eläköön päivä! Eläköön yö! Kunniaa auringolle! Laus Deo, riemun Jumalalle, haaveen ja työn Jumalalle, sille Jumalalle, joka loi musiikin! Hosianna!…

Sitten asettui Christophe pöytänsä ääreen ja kirjoitti kaiken, mitä hänen päähänsä pälkähti, muistamatta enää, mitä oli puhunut.

Christophen kaikki elämänvoimat olivat siihen aikaan täydellisessä tasapainossa. Hän ei välittänyt aprikoida, miten suuri sen tai sen musikaalisen muodon esteettinen arvo oli, tai haeskellut järkisyitä luodessaan uutta; eikä hänen ollut vaikeaa keksiä musiikilla tulkittavia aiheita. Kaikki kelpasi hänelle. Musiikin virta purkautui vuolaana, Christophen itsensä tietämättä, mitä tunnetta se kulloinkin ilmaisi. Hän oli onnellinen, siinä koko syy, onnellinen voidessaan tulkita sieluaan, onnellinen, kun se oli tulkittu, onnellinen, kun tunsi itsessään kaikkeuden sydämen elävät sykkäykset.

Tämä ilo ja täyteläisyys tarttui myöskin hänen ympäristönsä ihmisiin.

Se talo, jossa hän asui, ja talon suljettu puutarha kävivät hänelle liian ahtaiksi. Hän olisi nyt varmaan tunkeutunut viereiseen luostarinpuistoon, sen satavuotisten puiden siimekseen, joiden alla rauhalliset käytävät kiertelivät, ellei se näköala olisi ollut liian kaunis kauan säilyäkseen. Christophen ikkunaa vastapäätä rakennettiin kuusikerroksista taloa; se esti piankin luostarin puiston näkymästä ja teki sulun hänen ympärillään yhä täydellisemmäksi. Sitäpaitsi sai hän joka päivä, aamusta iltaan, ilon kuunnella vipukiekkojen vinkunaa, kivien raaputusta, lankkujen naulaamista. Hän näki työmiesten joukossa tuon kattaja-ystävänsä, johon hän oli tutustunut äskettäin katolla. He antoivat matkan päästä toisilleen keskinäisen ymmärtämyksen merkkejä. Veipä Christophe kerran hänet, kun tapasi hänet kadulla, erään viinikauppiaan kapakkaan, ja siellä he joivat yhdessä lasin viiniä, Olivierin suureksi kummastukseksi, jopa Olivier siitä hiukan loukkaantuikin. Christophea hauskutti miehen veitikkamainen hassumaisuus ja hänen ainainen hyvä tuulensa. Mutta siitä huolimatta kiroili Christophe häntä, ja koko hänen uutteraa ja tyhmää kolloseuraansa, joka rustasi sulkua hänen asuntonsa eteen ja ryösti häneltä valon ja ilman. Olivier ei valitellut kovinkaan paljoa; hän mukautui helposti tällaiseen supistettuun näköpiiriin: sehän oli kuin Descartesin uuni, josta suljettu ajatus kohosi vapaille taivaille. Mutta Christophe tarvitsi enemmän ilmaa. Ja näin ahtaaseen tilaan saarrettuna hän korvasi vahinkonsa tunkeutumalla ympärillä elävien joukkoon. Hän ikäänkuin joi heidän sielujaan itseensä. Hän muutti ne säveleiksi. Olivier sanoi Christophelle, että Christophe näytti aivan kuin rakastuneelta.

— Jos olisin rakastunut, vastasi Christophe, niin en nyt näkisi mitään, en rakastaisi mitään muuta, mikään muu ei kiinnittäisi mieltäni kuin rakkauteni.

— Mikä sinulla sitten on?

— Minä voin hyvin, minulla on nälkä.

— Onnen poika, sinä Christophe, huokasi Olivier; sinun pitäisi antaa hiukan meillekin ruokahaluasi.

Terveys on tarttuvaa, — niinkuin tautikin. Ensimäisenä sai luonnollisesti Olivier kokea sen hyvän vaikutuksen. Häneltä puuttui varsinkin voimaa. Hän vetäytyi erilleen maailmasta sen tähden, että maailman mataluus inhotti häntä. Vaikka hänellä oli hyvä äly ja poikkeuksellisen suuret taiteelliset lahjat, oli hän liian arkatuntoinen kehittyäkseen suureksi taiteilijaksi. Suuret taiteilijat eivät ole mitään kyllästyneitä olentoja; terveen mielen ensimäinen laki on elää: ja jos ihminen on nero, on se laki sitäkin ankarampi; sillä nero elää kahta kertaa enemmän kuin muut. Olivier karttoi elämää; hänen sielunsa häilyi runollisten haaveiden ilmoissa, haaveiden, joilla ei ollut lihaa, ei verta, ei yhteyttä todellisuuden kanssa. Hän oli tuota kirjallista hienostoa, jonka täytyy kauneutta löytääkseen etsiä sitä vuosisatojen takaa, aikakausista, jotka ovat menneet tai jotka eivät ole koskaan olleetkaan. Niinkuin ei elämän malja olisi yhtä huumaava kuin sekin, ja sen viinisadot nykyaikanakin upeita kuin muinoin! Mutta väsyneitä sieluja loukkaa välitön kosketus elämään; ne eivät jaksa kestää sitä muuten kuin näkemällä sen kangastuksen harson lävitse; menneisyyden etäisyys ja kaiku, joka kajahuttaa kuuluville aikoinaan kylläkin eläneitten ihmisten kuolleet sanat, muuttaen ne toiseen muotoon, ovat sen harson kutoneet. — Ystävyyssuhde Christopheen tempaisi Olivierin vähitellen alas näiltä taiteen pilvenpalteilta. Aurinko pääsi paistamaan niihin hämäriin sokkeloihin, joissa hänen sielunsa lepäsi horroksissa.

Insinööri Elsberger sai niinikään tuntea Christophen optimismin tartuttavan kosketuksen. Se seikka ei ilmennyt kuitenkaan muutoksena hänen tavoissaan: ne olivat jo liian piintyneet; eikä tarvinnut luulla hänen jaksavan koskaan muuttua siinä määrin yritteliääksi, että hän olisi lähtenyt Ranskasta ja etsinyt onneaan muualta maailmasta. Se olisi ollut liika vaatimus. Mutta hän pääsi velttoudestaan; tieteelliset tutkimukset, lukeminen, tieteellinen kirjoittelu alkoivat häntä miellyttää, vaikka hän oli heittänyt kaiken sellaisen sikseen kauan sitten. Hän olisi suuresti hämmästynyt, jos olisi sanottu, että Christophe oli syynä hänen ammattiharrastustensa heräämiseen; ja vielä hämmästyneempi olisi varmaan Christophe itse siitä ollut.

Koko talon asukkaista oli Christophe päässyt nopeimmin tuttavallisiin väleihin toisen kerroksen pikku perheen kanssa. Monta kertaa oli Christophe kuunnellut ohimennessään pianon ääniä, joka helähteli tuon perheen huoneistosta; m:me Arnaud soitti hyvin pianoa, milloin hän oli yksinään kotona. Sitäpaitsi oli Christophe lähettänyt tuolle herrasväelle pääsylippuja konsertteihinsa. Ja he olivat olleet hänelle ylen kiitollisia. Sen jälkeen kävi Christophe silloin tällöin iltaisin heidän luonaan. Mutta koskaan ei hän sitten saanut kuulla nuoren rouvan soittavan: hän oli niin arka, ettei voinut soittaa kenenkään kuullen; silloinkin, kun hän oli yksinään, käytti hän soittaessaan äänenhimmentäjää, kun nyt tiesi, että häntä voitiin kuunnella portaissa. Sen sijaan soitti Christophe nykyään heille; ja he puhelivat pitkät ajat keskenään musiikista. Tuo pariskunta oli asiasta innostunut ja puhui siitä niin nuorekkaan raikkaasti, että Christophe oli hurmauksissaan. Hän ei ollut uskonut, että ranskalaiset saattoivat siinä määrin rakastaa musiikkia.

— Se luulosi johtuu siitä, sanoi Olivier, ettet ole tähän asti nähnyt meillä vielä muita ihmisiä kuin musiikkimiehiä.

— Tiedän hyvin, vastasi Christophe, että juuri musiikkimiehet rakastavat vähimmän musiikkia; mutta et suinkaan tahtone uskotella minulle, että sinunlaisiasi on Ranskassa suurta laumaa.

— On ainakin muutamia tuhansia.

— Tämä on siis jotain uutta ruttoa, uutta muotia?

— Se ei ole muodin puuska, puuttui nyt puheeseen Arnaud. "Ihminen, joka ei suloista soittimien säveltä tai ihmisäänen viehkeyttä kuunnellessaan nauti eikä tule liikutetuksi, eikä värähdä kiireestä kantaan, ikäänkuin suloisesti hurmautuneena, eikä tunne ikäänkuin pääsevänsä ulos itsestään, osoittaa sillä, että hänellä on vääristynyt, paheellisuuteen kallistuvainen ja turmeltunut sielu, joten häntä täytyy yleensä arvostella niinkuin kohtalon lapsipuolena syntynyttä…"

— Tunnen tuon, virkkoi Christophe, se on ystävääni Shakespearea.

— Ei, vastasi Arnaud leppoisesti, se on erästä jo ennen häntä elänyttä meikäläistä. Se on Ronsardia. Näette siis, että jos Ranskassa on muoti rakastaa musiikkia, ei se ole aivan viimeistä muotia.

Yhtä paljon kuin se ihme, että Ranskassa rakastettiin musiikkia, kummastutti Christophea sekin seikka, että siellä rakastettiin samanlaista musiikkia kuin Saksassa. Parisilaisten taiteilijain ja keikarien piireissä, joihin hän oli ensin tutustunut, oli muka hienoa kohdella saksalaisia mestareita jonkinlaisina arvokkaina vieraina, joita kylläkin sallittiin ihailla, mutta joita pideltiin kuitenkin loitolla: mielellään laskettiin leikkiä jonkun Gluckin raskaasta tyylistä, Wagnerin barbaarisuudesta; ja heidän vastakohtanaan puhuttiin hienostuneesta ranskalaisesta mausta. Ja johtuipa Christophe suorastaan epäilemäänkin, saattoiko yleensä ranskalainen ymmärtää saksalaista musiikkia, niin omituisella tavalla esitettiin saksalaisia säveltäjiä Ranskassa. Aivan äskettäin oli hän tullut nolona ja loukkautuneena katsomasta erästä Gluck-esitystä: parisilaiset neropäät olivat maalailleet tuon hirveän vanhuksen ylen koreaksi; he sievistelivät häntä, pehmentelivät hänen rytmejään, pukivat hänen säveleensä impressionistisilla kaunistuksilla, somilla pikku tanssijattarilla, luonnottomilla ja irstailla… Gluck-parka, mitä ilmeni tulkinnassa hänen kaunopuheisuudestaan, joka purkausi niin välittömästi hänen sydämestään, hänen sielunsa ylevyydestä, moraalisesta puhtaudesta, hänen tuskastaan, joka näkyi aivan paljaana? Saattoiko ranskalainen sellaista tunteakaan? — Nyt huomasi Christophe, että nämä hänen uudet ystävänsä rakastivat todellisesti ja syvästi juuri sitä samaa, mikä on kaikkein välittömintä germaanilaisessa hengessä, vanhoissa saksalaisissa Liedeissä, saksalaisissa klassikoissa. Ja hän kysyi heiltä, eikö ollutkaan totta, että saksalaiset tuntuivat heistä vierailta, ja etteivät ranskalaiset voi rakastaa muuta kuin oman heimonsa taiteilijoita.

— Ei laisinkaan totta! väittivät nuo ystävät. Ainoastaan meidän arvostelijamme suvaitsevat puhua meidän nimessämme niin. Kun he itse hännystelevät aina muotia, niin he luulevat meidänkin sitä matkivan. Mutta me emme välitä enemmän heistä kuin he meistä. Merkillisiä otuksia: tahtovat opettaa meille, mikä on ranskalaista ja mikä ei! Meille, vanhan Ranskan aitoranskalaisille!… Tulevat väittämään, että meidän Ranskaamme on Rameau, — tai Racine, — eivätkä muut, niinkuin me emme tietäisi, — (tuhannet meikäläiset sekä maaseuduilla että Parisissa) — kuinka monta kertaa Beethoven, Mozart ja Gluck ovat tulleet ja istahtaneet kotilietemme ääreen, valvoneet meidän kanssamme rakkaittemme vuoteen vieressä, ottaneet osaa meidän tuskiimme, rohkaisseet meitä epätoivossa, muuttuneet perheemme jäseniksi. Jos tässä uskaltaisi sanoa, mitä ajattelee, niin olisi päinvastoin jokin sellainen ranskalainen taiteilija, jota arvostelijamme ylistelevät pilviin saakka, meille vieras. — Totuus on se, virkkoi Olivier, että joskin taiteessa lienee eroittavia rajoja, niin eivät ne ole niin paljon rotujen kuin kansanluokkien välisiä. En tiedä, onko mitään ranskalaista tai saksalaista taidetta; mutta varmaan on olemassa rikkaiden taide ja sellaisten ihmisten taide, joka eivät ole rikkaita. Gluck on suuri porvari, hän on meidän luokkaamme. Joku ranskalainen taiteilija, eräs, jota en viitsi nimeltä mainita, ei ole sellainen: vaikka hän onkin syntyperältään porvari, niin hän häpeää meitä, kieltää meidät; ja me puolestamme kiellämme hänet.

Olivier puhui totta. Kuta enemmän Christophe oppi tuntemaan ranskalaisia, sitä enemmän hämmästyi hän, miten yhdenlaisia Ranskan ja Saksan rehelliset ihmiset olivat keskenään. Herrasväki Arnaud muistutti hänen vanhaa ystäväänsä Schulzia, joka oli rakastanut taidetta niin puhtaasti: pyytelemättä omia etujaan, unohtaen täydellisesti itsensä, uhrautuen kokonaan kauneudelle. Ja Schulzin muisto sai hänet rakastamaan näitä puolisoita.

Samalla kuin Christophe huomasi, ettei eri rotuihin kuuluvien ihmisten välillä ollut mitään toisistaan eroittavia rajoja, tunsi hän myöskin, ettei saman rodun hyvien ihmisten ajatustenkaan välillä ollut raja-aitoja. Hänen avullaan tutustui kaksi ihmistä, joiden näytti olevan kaikkein vaikeinta ymmärtää toisiaan, nimittäin abbé Corneille ja Watelet toisiinsa, kylläkin Christophen millään tavoin aikomatta lähentää toisiinsa heitä. Christophe lainasi kirjoja heiltä molemmilta, ja lainasi sitten, niin kursailematta, että Olivieria loukkasi, samoja heidän kirjojaan heille toisilleen. Abbé Corneille ei ollut siitä millänsäkään; hänellä oli vaistomainen ihmisymmärtämys; ja hän oli tarkastanut Christophea salaa ja oli nähnyt, miten paljon jaloa, jopa suorastaan uskonnollista tuossa hänen nuoressa naapurissaan oli, — uskonnollista, jota Christophe ei liioin olisi ominaisuudekseen myöntänyt. Keskinäisen lähestymisen ensi askel oli nide Krapotkinia; sen oli Watelet lainannut Christophelle. He pitivät siitä kaikki kolme eri syistä. Sattui sitten, että kirjojen omistajat kohtasivat eräänä päivänä toisensa Christophen luona. Christophe pelkäsi ensin, että vieraat virkkaisivat toisilleen jonkin epämieluisan sanan, mutta päinvastoin: he olivat toisilleen hyvin kohteliaita. He juttelivat aluksi varsin vaarattomista asioista: kumpikin matkoistaan, ihmiskokemuksistaan. Ja sitten he näkivät toisissaan paljon lempeyttä, evankeelista henkeä, haaveellisia toiveita, monista toivottomuuden syistä huolimatta. He mielistyivät toisiinsa, vaikka siinä suopeudessa olikin vielä hiukan ironiaa. Ylen arkatuntoista ystävällisyyttä. Kertaakaan he eivät koskeneet toistensa uskomusten peruskysymyksiin. He tapasivat toisiaan harvoin, eivätkä koettaneetkaan tavata; mutta kun he kohtasivat toisensa, oli heistä hauska toisiaan nähdä.

Heistä kahdesta oli abbé Corneille hyvinkin yhtä vapaahenkinen kuin Watelet. Christophe ei olisi sellaista aavistanut. Hän huomasi vähitellen, miten suuri ja vapaa uskonnollinen aatteellisuus, mikä voimakas, kirkas ja kiihkoton mystisismi huokui papin kaikista ajatuksista, hänen jokapäiväisestä elämästään, hänen kaikkeudennäkemyksestään, — aatteellisuus, joka saattoi hänet elämään Kristuksessa niinkuin Kristus hänen uskonsa mukaan oli elänyt Jumalassa.

Abbé Corneille ei kieltänyt ainoaakaan elämän voimaa. Hänelle olivat kaikki aatteelliset kirjoitukset, vanhat ja nykyaikaiset, uskonnolliset ja maalliset, Mooseksesta Berthelotiin saakka, totuutta; ne olivat hänelle jumalallisia, olivat Jumalan ilmausta. Raamattu oli ainoastaan rikassisältöisin niistä, niinkuin kirkko oli korkein Jumalassa yhtyvien veljien valiojoukko; mutta kumpienkaan näiden erilaatuisten kirjojen tarkoitus ei ollut pakottaa sielua muuttumattoman totuuden kaavoihin. Kristinoppi oli elävä Kristus. Maailman historia oli ainoastaan Jumalan ajatuksen lakkaamatonta kasvamista. Juutalaisen Temppelin sortuminen, pakanallisen maailman luhistuminen raunioiksi, ristiretkien kurja loppu, Bonifacius VIII:n häväistys, Galilei, joka linkosi maapallon huimaaviin avaruuksiin, pikkuruiset aiheuttajat, jotka olivat suuria mahtavammat, kuningaskuntien ja Konkordaattien loppu, — kaikki nämä eksyttivät joksikin aikaa oikealta tolalta ihmishenkiä. Toiset takertuivat epätoivon voimalla sellaiseen, joka oli sortuva; toiset jälleen saivat alleen laudan pätkän ja ajelehtivat aaltojen mukana. Abbé Corneille kysyi ainoastaan: "Missä on ihminen? Mikä seikka innostaa kutakin elämään?" Sillä hän uskoi, että: "Missä elämä on, siellä on Jumalakin." — Ja sen tähden hän myöskin piti Kristuksesta.

Christophesta puolestaan oli ilo kuunnella sitä kaunista musiikkia, mitä suuri uskonnollisuus aina on. Se herätti hänessä eloon menneitä, kaukaisia ja syviä kaikuja. Alinomaisen reaktsioonin tarve, joka voimakkaissa luonteissa on elämänvaiston ehdoton vaatimus, sekä myöskin itsesäilytyksen vaisto, tuo aironvetäisy, joka palauttaa häiriytyvän tasapainon entiselleen ja antaa purrelle uuden sysäyksen suoraan eteenpäin, — kuin myöskin se seikka, että Christophen epäillen asioihin suhtautuvat ajatukset olivat päässeet hänessä jo tarpeeksi valtaan, ynnä hänen kyllästymisensä parisilaiseen sensualismiin, niin, kaikki nämä syyt yhteensä olivat herättäneet Christophen sydämessä kahtena viime vuotena jälleen vähitellen Jumalan eloon. Ei sillä tavoin, että hän olisi häneen uskonut. Hän oli jumalankieltäjä. Mutta hän oli itse täynnä Jumalaa. Abbé Corneille sanoi hänelle hymyillen, että hän kantoi tietämättään Jumalaa, niinkuin se muinainen jättiläinen, joka oli hänen kaimansa.

— Mistä se sitten johtuu, etten häntä näe? kysyi Christophe.

— Siitä, että olette niinkuin lukemattomat muut: näette hänet joka päivä, mutta ette aavista, että se on hän. Jumala ilmaantuu kaikille, erilaisissa muodoissa, — toisille heidän arkisessa elämässään, niinkuin pyhälle Pietarille Galileassa, — toisille (Watelet-ystävällenne), samalla tavalla kuin pyhälle Tuomaalle: näyttäen haavoja ja parannettavia kurjuuksia, — teille korkeassa ihanteessanne: Noli me tangere… Kerran te hänet tunnette.

— Minä en käänny koskaan vanhoihin uskoihin, vastasi Christophe; olen vapaa, ja vapaaksi jään.

— Yhä sitäkin vapaampi olette Jumalan kanssa, vastasi pappi rauhallisesti.

Mutta Christophe ei suostunut siihen, että hänestä väkisin tehtiin kristitty. Hän puolustautui naiivin kiihkoisesti, ikäänkuin se olisi ollut tärkeää, minkälainen etiketti hänen aatteilleen annettiin. Abbé Corneille kuunteli häntä hieman papillisen ja tuskin huomattavan iroonisesti ja ylen lempeästi. Hänen kärsivällisyytensä oli loppumaton; se johtui hänessä uskon antamasta tottumuksesta. Sen aikaisen kirkon viat olivat karaisseet hänet; vaikka ne tekivätkin hänet ylen alakuloiseksi, ja olivat tuottaneet hänelle vaikeita tunnontuskien aikoja, eivät ne jaksaneet häntä pohjaltaan turmella. Tosin hänestä oli katkeraa, että hänen esimiehensä sortivat häntä, piispat vakoilivat hänen kaikkia yrityksiään, vapaa-ajattelijat nuuskivat hänen ajatuksiaan käyttääkseen niitä väärin, murskatakseen häntä itseään ja hänen uskoaan, jota eivät hänen uskonkuntalaisensa enempää kuin hänen uskonsa vihamiehetkään ymmärtäneet, vaan juonittelivat sitä vastaan. Mahdoton oli taistella: sillä ihmisen täytyy alistua. Mahdotonta oli myöskin tosissaan alistua: sillä hän tiesi, että esivalta oli väärässä. Tuskallista olla puhumatta. Tuskallista puhuakin, kun sanat tulkittiin väärin. Tämän lisäksi muisti hän monia sieluja, joista hän oli vastuunalainen, niitä, jotka odottivat häneltä neuvoa, apua, ja joiden hän näki kärsivän… Abbé Corneille kärsi heidän tähtensä ja kärsi itse, mutta hän alistui. Hän tiesi, miten vähän merkitystä koettelemusten ajoilla on kirkon pitkässä historiassa. — Mutta kun hänen täytyi tällä tavoin sulkeutua itseensä, painautua mykän alistumisensa kuoreen, niin tuli hän vitkalleen vähäveriseksi, araksi, alkoi peljätä puhumista siinä määrin, että pieninkin ihmisten lähestyminen muuttui hänelle yhä vaikeammaksi, ja että hän vajosi ikäänkuin jonkinlaiseen mykkään horrokseen. Hän tunsi vaipuvansa siihen, mutta ei noussut vastaan. Christopheen tutustuminen oli hänelle suuri apu. Tuon naapurin nuorekas into, hänen kunnioittava ja yksinkertainen mielenkiintonsa pappia kohtaan ja hänen joskus kursailemattomat kysymyksensä olivat papille terveydeksi. Christophe pakotti hänet palaamaan elävien ihmisten seuraan.

Sähkötyöläinen Aubert tapasi papin kerran Christophen luona. Hän hätkähti, kun ensin näki hänet siellä. Hänen oli sangen vaikea salata vastenmielisyyttään. Sittenkin, kun hän oli jo voittanut sen ensimäisen tunteensa, jäi hänelle aina jonkinlainen paha olo: häntä kiusasi omituisesti istua tuon mustamekon parissa, miehen, joka oli hänen sielunelämälleen aivan epämääräinen olio. Mutta kuitenkin pääsi hänen seurusteluhalunsa ja hänen ilonsa saada pakinoida hyvin kasvatettujen ihmisten kanssa voitolle hänen vankasta antiklerikalismistaan. Hän hämmästyi, kun huomasi, miten ystävällisesti Watelet ja abbé Corneille kohtelivat toisiaan; ja yhtä suuresti hän kummastui, kun näki tässä papin, joka oli demokraatti, ja vallankumouksellisen, joka oli aristokraatti; moinen käänsi nurin narin kaikki hänen entiset käsityksensä. Turhaan mietti hän päässään, mihinkä yhteiskunnalliseen luokkaan hän heidät voisi sijoittaa: sillä hänen piti luokitella ihmisiä ymmärtääkseen heitä. Ei ollut varsin helppo keksiä, mihin osastoon pistää tuon rauhallisen ja vapaan papin, joka oli lukenut Anatole Francea ja Renania ja joka puhui heistä aivan tyynesti, oikeudenmukaisesti ja järkevästi. Mitä muuten tietoon tulee, ei abbé Corneillen tapana ollut antaa komentelijain johtaa itseään, vaan sellaisten ihmisten, joilla oli tietoja. Hän kunnioitti kyllä auktoriteettia; mutta sillä ei ollut hänelle samaa arvoa kuin tieteellä. Liha, henki, rakkaus, siinä kaikki kolme armonastetta, jumalallisten portaiden kolme pykälää, Jakobin tikapuut — Luonnollisesti ei kunnon Aubert liioin voinut ymmärtää tällaista luonnetta, eikä edes aavistaa, että sellaista saattoi olla olemassa. Abbe Corneille sanoi lauhkeasti Christophelle, että Aubert oli hänestä kuin eräät ranskalaiset talonpojat, jotka hän oli kerran sattunut näkemään. Muuan nuori englantilainen vallasnainen kysyi näiltä talonpojilta tietä. Kysyjä puhui englanninkieltä. Talonpojat kuuntelivat vakavasti, eivätkä ymmärtäneet. Sitten he puolestaan puhelivat ranskaa. Mutta nyt ei taas englantilainen ymmärtänyt. Silloin katselivat talonpojat toisiinsa säälitellen, pudistivat päätänsä, ja virkkoivat toisilleen, käyden jälleen käsiksi työhönsä:

— On se sittenkin surkeaa! Niin korea neiti!…

Aivan kuin neiti olisi heistä ollut mykkä, kuuro tai heikkopäinen…

Ensi aikoina oli Aubert vaitelias, sillä papin ja Watelet'n oppineisuus ja hieno käytös tekivät hänet araksi; hän kuunteli hiljaa heidän keskusteluaan. Mutta vähitellen ärsytti ja sai hänen naiivi ilonsa kuulla omiakin sanojaan hänet yhtymään juttuun. Hän purki kaikki ylevät ja sangen löysät teoriansa. Toiset kuuntelivat kohteliaasti, hieman iroonisesti, sisällään hymyillen. Aubert ihastui heidän ystävällisyydestään eikä pysähtynyt siihen; hän käytti hyväkseen, ja pian väärinkin, abbé Corneillen loputonta kärsivällisyyttä. Hän luki papille ääneen kyhäyksiään. Ja abbé Corneille alistui ja kuunteli; eikä se ollutkaan hänestä kovin ikävää: sillä hän ei kuunnellut niin paljon sanoja kuin itse miestä. Ja kun Christophe surkutteli häntä, niin hän sutkautti:

— Oh, ei mitään. Olen saanut kuulla paljon pahempia.

Aubert oli kiitollinen näille kahdelle uudelle tuttavalleen; ja he kolme rupesivat lopulta pitämään toisistaan, siitä huolimatta, etteivät ymmärtäneet toistensa aatteita, tahi eivät juuri koettaneetkaan niitä ymmärtää. Heitä aivan hämmästytti, että olivat joutuneet niin lähetysten. Sitä he eivät olisi koskaan uskoneet. — Christophe oli vienyt heidät yhteen.

Christophella oli viattomina liittolaisina kolme pienokaista, Elsbergerien kaksi lasta ja Watelet'n pieni kasvattitytär. Hänestä oli tullut heidän ystävänsä; he pitivät hänestä hirveästi. Hänen oli käynyt sääliksi, että lapset olivat niin yksinään. Ja puhumalla kullekin lapsista heidän yksinäisestä naapuristaan, herätti hän heissä kiivaan halun nähdä toisiaan. Lapset vilkuttivat toisilleen ikkunasta; ja portaissa he virkkoivat aina toisilleen salaa jonkin sanan. Ja he kiusasivat niin kauan, että saivat Christophien tukemina vanhemmiltaan luvan tavata joskus toisiaan Luxembourgin puistossa. Christophe oli juonestaan hyvillään ja meni näkemään heitä, kun he tapasivat siellä toisensa ensi kertaa; hän näki, että lapset olivat kainoja ja teennäisiä, eivätkä tienneet, miten tässä oudossa onnessaan olla, kuinka elää. Heti sai Christophe heidät innostumaan; hän pani heidät leikkimään, juoksemaan, hippasille; ja hän yhtyi iloon aivan kuin olisi itse ollut kymmen-vuotias poika; kävelijät vilkaisivat huvitettuina ja ilveillen ohimennessään tuohon isoon mieheen, joka juoksi, kirkui ja hyppeli puiden takana kolmen pikku tytön ajelemana. Ja kun vanhemmat sitten olivat yhä vain epäluuloisia eivätkä näyttäneet haluavan, että lapset kovin usein tapaisivat toisiaan Luxembourgissa, — (sillä siten he eivät voineet pitää niitä tarkoin silmällä) — niin keksi Christophe sen keinon, että sai majuri Chabranin, joka asui pohjakerroksessa, kutsumaan lapset leikkimään yhdessä talon puutarhaan.

Sattuma oli tehnyt hänet tuon majurin tuttavaksi: — (sattuma osuu aina sellaisille ihmisille, jotka haluavat sitä käyttää hyväkseen). — Christophien kirjoituspöytä oli ikkunan ääressä. Eräänä päivänä vei tuuli muutaman nuottiarkin ulos puutarhaan. Christophe juoksi hakemaan papereitaan, paljain päin ja rinta avoinna, niinkuin hän oli huoneessaan istunut, viitsimättä edes vilkaista pukuaan. Hän luuli joutuvansa tekemisiin ainoastaan majurin palvelijan kanssa. Mutta hänelle avasikin oven majurin tytär. Christophe ällistyi hiukan, ja selitti, mitä varten hän oli tullut. Neiti hymyili ja pyysi häntä sisälle; ja sitten he menivät puutarhaan. Kun Christophe oli saanut nuotit käsiinsä, tahtoi hän heti livistää tiehensä, ja neiti saattoi häntä ulko-ovelle. Mutta silloin sattuikin upseeri juuri tulemaan kotiin. Majuri katsoi ällistyneenä tätä kummannäköistä vierasta. Tytär esitteli nauraen Christophen isälleen.

— Ah, tekö se olitte, muusikko? virkkoi upseeri. Hauskaa tavata. Mehän olemme ammattiveljiä.

Majuri puristi Christophen kättä. He juttelivat lauhkean iroonisesti, miten he antoivat toisilleen konsertteja, Christophe pianolla, majuri huilulla. Christophe aikoi sitten lähteä pois; mutta toinen ei häntä enää päästänytkään; hän innostui latelemaan aivan valtavat määrät musiikkia koskevia aatteitaan. Yhtäkkiä hän keskeytti ja sanoi:

— Tulkaa katsomaan minun "kanonejani"!

Christophe lähti hänen perästään, ihmetellen, mitä Ranskan tykistön kanunat häneen kuuluivat. Mutta majuri toikin voitonriemuissaan hänelle eräänlaisia musikaalisia "kanoneja", jonkinlaisia mestaruuden näytteitä: nuoteilla täytettyjä kaavakkeita; kappaleita, joita voitiin esittää alkamalla loppupäästä, tai nelikätisesti, siten, että toinen soitti sivun oikein, toinen nurinpäin lukien. Majuri, entinen polyteknikkolainen, oli aina pitänyt musiikista; mutta varsinkin rakasti hän siinä probleemia; se oli hänestä, — (ja sitä se on tosiaan eräistä) — mainiota aivovoimistelua; ja hän koetti keksiä ja ratkaista kaikenlaisia konstruoituja musiikkiarvoituksia, toinen toistaan kummallisempia ja hyödyttömämpiä. Tietysti ei hänelle upseerina ollessa jäänyt paljoa aikaa tätä maniaansa tyydyttääkseen; mutta sitten, kun hän oli ottanut virkaeron, heittäytyi hän intohimoisesti sitä harrastamaan; siihen uhrasi hän nyt koko sen sitkeytensä ja kekseliäisyytensä, millä hän muinoin oli ahdistellut Afrikan erämaissa neekerikuninkaitten sotalaumoja, tai livistänyt tiehensä heidän kynsistään. Christophesta olivat nämä ongelmat hauskoja, ja hän asetti puolestaan majurin ratkaistavaksi erään vieläkin monimutkaisemman. Upseeri hurmautui, ja sitten he kilpailivat kekseliäisyydessä: musikaalisia kompia tuli satamalla. Leikin päätyttyä Christophe lähti kotiinsa. Mutta jo seuraavana aamuna sai hän naapuriltaan uuden probleemin, oikean visapahkan, jota keksiäkseen majuri oli valvonut puolen edellistä yötä; Christophe vastasi siihen; ja sitä taistelua jatkui, kunnes se alkoi Christophea kyllästyttää; hän julisti siis olevansa voitettu: seikka, josta upseeri oli ylen iloissaan. Hänestä tämä voitto oli kuin todellinen Saksalta saatu "revanche". Hän kutsui Christophen luokseen päivälliselle. Christophen suoruus, sillä hän ilmaisi pitävänsä kerrassaan hirveinä majurin sävellyksiä ja alkoi vimmasta huutaa, kun Chabran rupesi vonguttamaan erästä Haydnin andantea, sai aikaan sen, että Christophe saavutti lopullisesti hänen suosionsa. Tästä lähtien kävivät he usein toistensa luona juttusilla. Mutta musiikista he eivät enää puhuneet. Christophesta oli sangen keskinkertaista huvia kuunnella naapurinsa hassutuksia siitä; ja sentähden hän mielellään siirti pakinan sotilasasioihin. Majurista se olikin kaikkein hauskinta: musiikki oli tuolle mies-rukalle ainoastaan teennäinen huvitus; pohjaltaan hän eli ainaisessa omassa ikävässään.

Majuri antoi houkutella itsensä kertomaan sotaretkistään Afrikassa. Valtavia seikkailuja, aivan kuin Pizarron ja Cortesin! Christophe näki suureksi kummakseen, että vielä nykyaikaan elettiin sellaisiakin ihmeellisiä ja barbaarisia eepoksia; hän ei ollut tähän saakka tiennyt niistä mitään, eivätkä edes itse ranskalaisetkaan paljoa tunteneet noita seikkailuja, joissa kourallinen ranskalaisia valloittajia on parinkymmenen vuoden ajan uhrannut määrätöntä sankaruuttaan, kekseliäisyyttä, rohkeutta ja yli-inhimillistä tarmoa, yksinään mustien maanosan sydämessä, neekerilaumojen saartamana, usein vailla alkeellisimpiakin sodan välineitä, taistellen säännöllisesti vasten yleistä mielipidettä ja ynseän hallituksen tahtoa ja valloittaen siten Ranskalle, vasten Ranskan omaa halua, sitä itseään suuremmat valtakunnat. Valtavan ilon ja veren tuoksu nousi näistä taisteluista, joiden temmellyksessä Christophe näki sielussaan oikeita nykyaikaisia _condottieri_hahmoja, niin satumaisia sankari-seikkailijoita, ettei niitä olisi voinut aavistaa enää olevankaan nykyaikaisessa Ranskassa; sellaisia tyyppejä, että nykyinen Ranska häpeää niitä tunnustaa ja kätkee ne vaikenemisen verhoon. Uljaasti kajahteli majurin ääni, kun hän näitä muistojaan tarinoi; lauhkeasti ja täsmällisin, kylmin sanoin kuvaili hän, — (pistäen omituisesti keskelle eepillisiä kertomuksiaan tuon tuostakin välihuomautuksia), — perehtyneen miehen tavalla geoloogisia maisemamuotoja, pitkiä pikamarsseja, huimia hyökkäyksiä ja ihmismetsästyksiä, joissa hän itse oli ollut vuoroin ampuja tai riista, ja joissa ei armoa annettu. — Christophe kuunteli majuria, ja kun hän katseli häntä, tuli hänelle syvä sääli, että tuollainen kaunis ihmiseläin oli pakotettu olemaan toimettomana, riutumaan naurettavissa leikeissä. Hän ihmetteli, kuinka majuri oli saattanut alistua tällaiseen kohtaloon. Ja hän kysyikin häneltä siihen syytä. Majuria ei ensin näyttänyt haluttavan paljastaa vieraalle omia ikävyyksiään. Mutta ranskalaiset ovat lopultakin löysäsuisia, varsinkin kun voivat syyttää toisiaan:

— Hittoako minä teen nykyaikaisessa armeijassa? vastasi majuri. Meriupseerit kirjoittavat romaaneja. Jalkaväki harrastaa sosialismia. He harrastavat kaikkea paitsi sotaa. He eivät siihen enää valmistaudukaan, he valmistautuvat olemaan sotimatta; he harrastavat sodan filosofiaa… Sodan filosofia! Selkäänsä saaneiden hölmöjen huvittelua: aprikoivat, millä tavoin kerran saavat selkäänsä!… Saivartelu ja filosofeeraus eivät minuun kuulu. Parempi vetäytyä erilleni, ja rustata noita kanoneja!

Hän ei iljennyt puhua pahimmista vääryyksistä, mitä oli kärsinyt: upseerien keskinäisestä epäluulosta, jonka eräät ilmiantajat olivat saaneet aikaan, nöyryyttävistä ja julkeista käskyistä joidenkuiden oppimattomien ja pahansuopien valtiomiesten puolelta, armeijan surusta, kun sitä käytettiin halpoihin poliisitehtäviin, takavarikoimaan kirkon omaisuutta, kukistamaan työväen lakkoja, palvelemaan kätyrinä vallassaolevan puolueen etuja ja puoluekiihkoa — radikaalien tai antiklerikaalien pikku porvarien pyyteitä koko muuta Ranskaa vastaan. Puhumattakaan tuon vanhan Afrikankävijän inhosta uutta siirtomaa-armeijaa kohtaan, joka oli enimmäkseen kansan kaikkein huonoimmista aineksista pestattu, sitä varten, että itsekkäät ja pelkurit olisivat saaneet säästyä vuodattamasta vertaan, päässeet ottamasta osaa kunniaan ja vaaraan hankittaessa ja puolustettaessa "suurempaa Ranskaa", — merten takaista Ranskaa.

Christophella ei ollut syytä sekautua näihin ranskalaisten keskinäisiin riitoihin; ne eivät häneen kuuluneet; mutta vanhan upseerin ajatukset miellyttivät häntä. Mikä hänen oma mielipiteensä sodasta olikin, arveli hän kuitenkin, että armeijan tehtävänä on kasvattaa sotamiehiä, niinkuin omenapuut omenia, ja että omituinen erehdys on oksastaa siihen politikoitsijoita, esteetikkoja ja sosioloogeja. Kumminkaan ei hän käsittänyt, miten tämä voimakas mies saattoi luovuttaa paikkansa muille. Kuka ei taistele vihollisiaan vastaan, on itse pahin vihollisensa. Kaikissa noissa ranskalaisissa, joita kannatti mainita, oli taipumus vetäytyä syrjään, kummallinen kieltäytymisen ominaisuus. — Tämän ominaisuuden näki Christophe kaikkein syvimpänä ja liikuttavimpana majurin tyttäressä.

Tyttären nimi oli Céline. Hänellä oli hieno, kiinalaistapaan nyttyrälle vedetty, huolellisen siististi kammattu tukka, joka jätti korkean ja kaarevan otsan ja hieman suippokärkiset korvat paljaiksi; hänen poskensa olivat laihat, leuka siro, maalaishieno; silmät kauniit ja mustat: älykkäät, luottavaiset ja ylen lempeät, likinäköisen silmät; nenä suurenlainen, ylähuulen vieressä pikku mustama; hymy hiljainen, ja kun hän hymyili, työntyi hiukan liian turpea alahuuli herttaisesti ja pehmeästi eteenpäin. Hän oli hyväsydäminen, uuttera, sukkelaälyinen, mutta kummastuttavan vähän sielullisesti utelias. Hän ei lukenut paljoa, ei tuntenut ainoaakaan uutta kirjaa, ei käynyt koskaan teatterissa, ei ollut matkustanut missään — (matkustaminen oli näet isästä, joka oli ennen muinoin matkustellut liikaakin, ikävää); ei yhtynyt ylemmän luokan hyväntekeväisyyshommiin — (isä arvosteli niitä pisteliäästi), — ei koettanut mitään oppia, — (isä pilkkasi oppineita naisia), — ei liikkunut missään puutarhansa pienestä nurkasta, noiden neljän korkean kivimuurin keskeltä, jossa hän eli kuin valtavan kaivon pohjassa. Ja kuitenkaan ei Célinellä juuri ollut ikävä. Hän vietti aikaansa niin rattoisasti kuin voi, hän oli iloisesti alistunut. Hänestä ja siitä hänelle ominaisesta ilmapiiristä, jollaisen kukin nainen tietämättään luo ympärilleen, elipä hän missä oloissa tahansa, kävi Chardinin taulujen tunnelma: arkisissa tehtävissä askartelevien henkilöiden lämmin hiljaisuus, tyyneys ja heidän tarkkaava — (hieman untelo) asentonsa; — totutun järjestyksen ja elämän aina määrähetkillä varmassa muodossa uudistuvien ja silti rakkaiden ajatusten ja tapojen runollisuus, syvä viihtymys ja rauhallinen sulous; onnellisten porvarissielujen tyyntä keskinkertaisuutta: kunniallisuutta, omantunnon puhtautta, lepoa, rauhaa töissä, rauhaa iloissa, ja kuitenkin niin runollista. Tervettä elegansia, suurta sielun ja ruumiin puhtautta: sellaista, joka hajahtaa ikäänkuin hyvältä leivältä ja lavendelilta, ja jossa on suoruutta, lempeyttä. Rauhaa ihmisissä ja heidän askareissaan, vanhojen talojen ja hymyilevien sielujen rauhaa…

Christophe, jonka kunnioittava ja luottava käytös herätti toisissakin luottamusta, oli tullut Célinen hyväksi ystäväksi. He puhelivat sangen vapaasti keskenään; ja lopulta Christophe teki hänelle sellaisiakin kysymyksiä, että Céline kummasteli itsekseen, kuinka hän niihin vastasikaan; Céline puolestaan puhui Christophelle monenmoista, mitä hän ei ollut ennen puhunut kenellekään muulle, ei edes kaikkein lähimmille.

— Se johtuu siitä, ettette minua pelkää, selitti Christophe. Meidän keskenämme ei ole rakkauden vaaraa: me olemme liian hyviä ystäviä rakastuaksemme.

— Olettepa te kohtelias! vastasi Céline nauraen.

Célinen samoin kuin Christophenkin terveestä luonteesta oli kaikki rakastelevainen ystävyys inhottavaa; heillä ei ollut taipumusta tuohon tunteiden muotoon, josta kaksimieliset olennot, ne nimittäin, jotka aina tahtovat kulkea tunteissaan mutkateitä, pitävät niin suuresti. He olivat keskenään tosiaankin kuin kaksi kunnon toveria.