II (continued 2)

Christophe kysyi Célineltä kerran, mitä hän teki joskus iltapäivin, silloin, kun Christophe näki hänet puutarhan penkillä istumassa, käsityö helmassa, mutta kuitenkaan siihen koskematta ja liikkumatta tuntikausiin. Céline punastui, ja väitti, ettei hän toki tuntikausia sillä tavalla istunut, vaan ainoastaan silloin tällöin pari minuttia, joskus neljännennenkin, "miettien tarinoitaan".

— "Mitä tarinoita?"

— "Sellaisia, joita Céline haaveksi."

— Haaveksitteko te tarinoita? Oi, kertokaapa niitä minulle.

Céline sanoi, että Christophe oli liian utelias. Uskoi hänelle ainoastaan sen, ettei hän ollut niissä tarinoissa sankarittarena.

Christophe hämmästyi.

— Jos kerran sepittää itselleen tarinoita, niin minusta tuntuisi luonnollisemmalta sepittää omaa taruaan, mutta kaunisteltuna; uneksia itselleen onnellisempaa elämää.

— Sellaista minä en voisi, vastasi Céline; jos sitä ajattelisin, niin tulisin epätoivoiseksi.

Céline punastui uudestaan, kun oli täten näyttänyt kätkettyä sieluaan; ja hän jatkoi:

— Ja sitten, kun istun yksinäni puutarhassa, ja tuulenpuuska lentää luokse, olen onnellinen. Puutarha tuntuu minusta elävältä. Ja kun tuuli on huima, ja tuulee kaukaa, puhuu se niin paljon kaikenlaista.

Vaikka Céline oli niin umpimielinen, huomasi Christophe, mikä alakuloisuus piili hänen hilpeytensä ja hänen toimeliaisuutensa alla, tuon ahertelun, jonka Céline hyvin tiesi tarkoituksettomaksi. Miksi ei hän koettanut päästä, vapautua tästä tilasta? Hän olisi ollut kuin luotu ulkonaiseen ja hyödylliseen elämään! — Mutta hän sanoi, että hän ei voinut siihen antautua isänsä tähden, isän, joka ei muka tahtonut, että hänen tyttärensä eroaisi hänestä. Turhaan väitti Christophe, ettei sellainen voimakas ja tarmokas mies kuin majuri tarvinnut Célineä, että hänen laatuisensa ihminen saattoi elää yksinkin, ettei hänellä ollut oikeutta uhrata tyttärensä onnea. Céline ryhtyi puolustamaan isäänsä; hän keksi sen hurskaan valheen, ettei isä muka häntä pakottanutkaan jäämään, vaan että juuri hän itse ei voinut lähteä isänsä luota. — Ja jossakin määrin hän puhuikin totta. Näytti ainaiseksi sekä hänen itsensä että hänen isänsä ja muidenkin puolelta päätetyltä, ettei tätä voitaisi millään tavoin toiseksi muuttaa. Célinellä oli nainut veli, josta tuntui varsin luonnolliselta, että sisar uhrautui hänen asemastaan ja hoiti isää. Hän itse ei välittänyt muusta kuin lapsistaan. Hän rakasti niitä niin ahtaasti, ettei sallinut heille mitään omaa kehitystä. Se rakkaus oli hänelle, ja varsinkin hänen vaimolleen, vapaaehtoisesti otettu kahle, joka painoi koko heidän elämäänsä, esti heidän kaikkia liikahduksiaan; näytti, kuin olisi heidän mielestään ihmisen persoonallisen elämän pitänyt loppua heti kuin hänelle tuli lapsia: hänen olisi silloin varmaankin tullut ainaiseksi keskeyttää oma kehityksensä; nykyään laski tuo kylläkin toimelias, älykäs ja vielä nuorikin mies ainoastaan, kuinka monta vuotta hänellä oli edessä työtä ennenkuin hän voisi ottaa virkaeron. — Christophe näki, että näitä erinomaisia ihmisiä tukehdutti Ranskassa hyvin tavallinen perhetunne: syvä, mutta elämää herpaiseva hellyys. Moinen perheestä huolehtiminen on sitäkin aineettomampaa, kun ranskalaiset perheet ovat yleensä jäsenmäärältään kovin pieniä: isä, äiti, yksi tai kaksi lasta, jossakin tapauksessa kuuluu perheeseen vielä joku eno tai täti. Sellainen rakkaus on arkaa, pelkuria; se on omaan itseensä käpertynyttä niinkuin rahapussiaan kouraansa puristavan saiturin.

Muuan odottamaton huomio näytti Christophelle, joka tarkasti suurella mielenkiinnolla tuon tytön asioita, kuinka ahdaslaatuista ranskalaisten tunne-elämä oli, miten he pelkäsivät elää, antaa kaikkensa, ottaa maailmassa, minkä ansaitsivat.

Insinööri Elsbergerillä oli noin kymmenen vuotta itseään nuorempi veli, niinikään insinööri. Hän oli niitä hyvinkin tavallisia porvarisperheen kunnon poikia, joilla on taiteellisia taipumuksia ja jotka tahtoisivat mielellään harrastella taidetta, mutta eivät haluaisi silti hukata porvarillista yhteiskunta-asemaansa. Todellisuudessa tämä ei olekaan kovin vaikeasti ratkaistava pulma; ja useimmat nykyaikaiset taiteilijat ovat ratkaisseet sen vaivattomasti. Taiteilijaksi täytyy tahtoakin; eivätkä kaikki pysty tähän poloiseen voimanponnistukseen; he eivät ole aivan varmat siitä, tahtovatko, mitä tahtovat; ja sikäli kuin heidän porvarillinen asemansa vakiintuu, heittäytyvät he menemään myötävirtaan, hälisemättä ja kapinoimatta. Sellaisia ei voisikaan moittia, jos he nyt olisivat hyviä porvareita sen sijaan, että heistä olisi tullut huonoja taiteilijoita. Mutta tästä elämän pettymyksestä jää heihin usein salattu tyytymättömyys, sellainen qualis artifex pereo, ettei se oikein hyvin peity siihen verhoon, jota on totuttu sanomaan filosofiaksi; ja se tunne pilaa heidän koko elämänsä, kunnes ikä tai uudet huolet vetävät tämän vanhan haavan umpeen. Niin oli myöskin André Elsbergerin laita. Hän olisi tahtonut kirjailijaksi; mutta hänen veljensä, jolla oli oma päänsä, vaati häntä tieteelliselle uralle, kuten hän itsekin oli mennyt. André oli älykäs, hänellä olivat mukiinmenevät taipumukset tieteelliselle alalle, — taikka kirjalliselle, yhdentekevää; hän ei ollut tarpeeksi varma siitä, oliko hän taiteilija, ja liian varma, että hän oli porvari; hän oli myöntynyt veljensä tahtoon, ensin ainoastaan toistaiseksi — (ymmärtää hyvin, mitä se päätös merkitsee); hän oli mennyt Parisin sivili-insinöörien ammattikouluun, ei varsin korkeilla arvosanoilla, ja lähtenyt sieltä samanlaisilla, ja sitten tehnyt tunnollisesti, mutta ilman intoa insinöörintyötään. Luonnollisesti hän oli sillä välin kadottanut ne vähätkin taiteelliset taipumuksensa, mitä hänellä oli; eikä hän niistä enää puhunutkaan muuten kuin pilkalla.

— Ja sitäpaitsi, sanoi hän, — (Christophe tunsi näissä hänen sanoissaan Olivierin pessimistisen elämänkatsomuksen) — ei elämä ole sen arvoinen, että kannattaisi sureksia moista: ettei joutunut epäonnistuneelle uralle. Huono runoilija vähemmän, sen parempi!…

Veljekset rakastivat toisiaan; he olivat moraalisesti samaa maata, mutta eivät viihtyneet oikein hyvin keskenään. Molemmat olivat olleet Dreyfusin kannattajia. Mutta André, joka oli mieltynyt syndikalismiin, oli antimilitaristi; kun taas Elie oli patriootti.

André tuli usein käymään Christophen luona, poikkeamatta edes näkemään veljeään; ja Christophe ihmetteli sitä: sillä hän ja André eivät olleet kovinkaan läheisissä väleissä. André ei avannut suutaan muuta kuin nurkuakseen jotain asiaa tai moittiakseen jotain henkilöä. — Ja se oli väsyttävää; ja kun Christophe jälleen puhui, ei André kuunnellut häntä. Christophe ei salannutkaan, että nämä vierailut tuntuivat hänestä joutavanpäiväisiltä; mutta mies ei ollut siitä millänsäkään; hän ei näyttänyt toisen tarkoitusta huomaavankaan. Viimein löysi Christophe arvoituksen avaimen: eräänä päivänä näki hän Andrén kurkistelevan ulos ikkunasta ja katsovan jotain puutarhassa olevaa paljon hartaammin kuin kuunteli, mitä Christophe hänelle sanoi. Christophe vihjasi tästä huomiostaan jotain Andrélle; ja André myönsikin heti, että hän tunsi m:lle Chabranin, ja että tuo neiti oli suurena syynä hänen käynteihinsä Christophen luona. Ja kun hänen kielensä kanta nyt laukesi, niin tunnusti hän, että hän oli ollut jo kauan tuon tytön kanssa ystävyysväleissä, ja että heidän tunteensa oli ehkä jotain enempääkin: Elsbergerien perhe oli ollut kauan sitten majurin perheen ystäviä; mutta vaikka heidän välinsä olivat sangen läheiset, oli politiikka, äskeiset tapahtumat, eroittaneet heidät toisistaan. Ja sen jälkeen eivät he olleet käyneet toistensa luona. Christophe ei kursaillut, vaan väitti, että mokoma tuntui hänestä pähkähullulta: eivätkö ihmiset voineet olla eri mieltä ja kuitenkin kunnioittaa toisiaan? André myönsi Christophen olevan oikeassa ja sanoi olevansa vapaamielinen mies; mutta paria kolmea kysymystä ei hänen suvaitsevaisuuteensa mahtunut, sillä niistä, väitti hän, ei kenelläkään ollut oikeus olla eri mieltä kuin hän; ja ensimäisenä hän mainitsi tuon kuuluisan Jutun. Sitten hän puhui asiasta puuta ja heinää, kuten on tavallista aina. Christophe tunsi jo tässä suhteessa maan tavan, eikä koettanut inttää vastaan; hän kysyi vain, eikö Juttu koskaan päättyisikään, vai pitikö sen kirouksen kestää maailman loppuun saakka, lapsiimme kolmanteen ja neljänteen polveen asti. André purskahti nauruun, eikä vastannut Christophelle, vaan ylisteli nyt hellästi Céline Chabrania, ja syytti itsekkääksi hänen isäänsä, joka vaati tytärtään uhrautumaan yksinomaan hänelle itselleen.

— Miksi ette mene naimisiin, kysyi Christophe, jos te kerran rakastatte häntä ja hän teitä?

André valitteli, että Céline oli klerikaali. Christophe kysyi, mitä tämä nyt sitten tarkoitti. Toinen vastasi sen tarkoittavan: olla jumalinen, polvistella Jumalalle ja hänen ylimmäisille papeilleen.

— Ja mitä se teitä haittaa?

— Se haittaa, sillä minä en tahdo, että vaimoni olisi toisenlainen kuin olen itse.

— Mitä kummaa! Tehän vaaditte vaimonne ajatuksetkin? Silloinhan te olette vielä itsekkäämpi kuin tuo majuri!

— Te puhutte asiaa ajattelematta: ottaisitteko te naisen, joka ei pitäisi musiikista?

— Sellainen on minulla ollutkin.

— Miten voivat ihmiset elää yhdessä, ellei heidän katsantokantansa ole sama?

— Jättäkää jo katsantokantanne! Ah, hyvä ystäväni, mitkään aatteet eivät merkitse mitään, kun ihmiset rakastavat toisiansa. Mitä se minuun kuuluu, ettei nainen, jota rakastan, pidäkään musiikista niinkuin minä? Hän on itse minulle musiikkia! Kun on, niinkuin te, saanut sellaisen onnen, että on löytänyt kunnon tytön, joka rakastaa teitä, ja jota te rakastatte, niin uskokoon, mitä tahtoo, ja uskokaa itse, mitä ikinä haluatte. Lopultakin ovat kaikki aatteenne yhtä joutavia; ei maailmassa ole muuta kuin yksi totuus, yksi, Jumala: rakastaa toisiaan.

— Te olette runollinen sielu. Ette näe todellista elämää. Minä tunnen monta paria, jotka ovat saaneet kärsiä paljon tästä henkisestä eripuraisuudesta.

— Se johtuu siitä, etteivät he rakasta toisiaan kylliksi. Täytyy tietää, mitä tahtoo.

— Tahdolla ei kaikkea elämässä saada. Vaikka tahtoisinkin naida m:lle Chabranin, en sitä voisi tehdä.

— Ja miksi ette!

André luetteli epäilyksensä: hänen oma elämänuransa ei ollut varma; hän ei ollut varakas; terveyskin oli huono. Hän aprikoi, olisiko hänellä oikeus mennä sellaisissa olosuhteissa naimisiin. Vastuunalaisuus oli suuri. Eikä hän saattanut tehdä rakastamaansa olentoa onnettomaksi, ja itseäänkin — puhumattakaan tulevista lapsista?… Parempi oli odottaa, — tai jättää koko asia.

Christophe kohautti hartioitaan:

— Onpa sekin rakkautta! Jos hän rakastaa, niin hän on onnellinen, kun saa uhrautua. Ja mitä lapsiin tulee: te ranskalaiset olette naurettavia. Te ette tahtoisi niitä maailmaan, ellette ole varmoja, että voitte tehdä niistä pieniä, pulleita koroillaeläjiä, joiden ei tarvitse kärsiä mitään, joilla ei ole syytä peljätä mitään… Helkkari! Se asia ei kuulu ollenkaan teihin; teidän tehtävänne on ainoastaan antaa heille henki, rakkautta elämään ja rohkeutta puolustaa elämäänsä. Loppu… eläkööt tai kuolkoot… sehän on meidän kaikkien ihmisten yhteinen kohtalo. Onko parempi luopua koko elämästä kuin olla antautumatta sen vaaroihin.

Christophen vahva elämänusko tarttui hänen puhetoveriinsakin, mutta ei saanut häntä tekemään varmaa päätöstä. André vastasi:

— Ehkäpä se on niinkin…

Mutta siihen hän jäi. Häneltä niinkuin monilta muilta tuntui menneen kaikki tahdon ja toiminnan kyky.

Christophe oli ryhtynyt taisteluun sitä tylsyyttä vastaan, jonka hän huomasi enimmissä ranskalaisissa ystävissään, omituisesti yhtyneenä uutteraan ja usein suorastaan kuumeiseen toimeliaisuuteen. Melkein kaikki ne henkilöt, joita hän näki erilaisissa porvarillisissa seurustelupiireissä, olivat tyytymättömiä. Melkein kaikilla oli sama inho päivän valtiaita ja heidän pilaantuneita ajatuksiaan kohtaan. Melkein kaikilla sama surullinen ja ylpeä tunne, että heidän rotunsa henkeä vääristeltiin. Tämä ei suinkaan ollut persoonallista kaunaa, voitettujen ihmisten ja luokkien, vallasta ja aktiivisesta elämästä syrjäytettyjen katkeruutta: eroitettujen virkamiesten, käyttämättömän tarmon, vanhan ylimystön, joka oli vetäytynyt maatiloilleen ja piiloutunut sinne kuollakseen niinkuin haavoittunut leijona. Ei, se oli yleistä siveellistä kapinoimista, leppymätöntä ja syvää: sitä näki kaikkialla, mitä erilaisimmilla yhteiskunta-asteilla, armeijan keskuudessa, hallintolaitoksissa, yliopistoissa, virastoissa, kaikissa valtiokoneiston tärkeissä rattaissa. Mutta kukaan ei ryhtynyt toimeen. He olivat menettäneet jo edeltäkäsin uskonsa; kaikki hokivat samaa:

— Ei sille mitään voi.

taikka:

— Täytyy koettaa olla sitä ajattelematta.

He käänsivät mietteensä ja pakinansa arasti pois surullisista asioista: he etsivät itselleen lohdutusta kotielämästään.

Ja jos he olisivat vetäytyneet erilleen pelkästään poliittisesta elämästä! Mutta kaikki nuo kunnon ihmiset olivat jokapäiväisissä pikku tehtävissäänkin välinpitämättömiä. He suvaitsivat alentavaa seurustelua sellaisten surkeain raukkain kanssa, joita he halveksivat, mutta joita vastaan he eivät suinkaan ryhtyneet ottelemaan, pitäen sellaista jo ennakolta hyödyttömänä. Miksi monet erinomaiset taiteilijat, ja varsinkin musiikkimiehet, — heihin oli Christophella paras tilaisuus tutustua, — kärsivät vastalausetta panematta kaiken maailman sanomalehdistön kerskuvien raukkojen, Scaramouchien julkeuksia, jotka antoivat heille ukaaseja? Maassa löytyi suuri lauma aaseja, joiden typeryys in omni re scibili oli käynyt suorastaan sananlaskuksi, mutta joilla kuitenkin oli ehdoton auktoriteetti in omni re scibili. He eivät edes viitsineet kirjoittaa itse artikkeleitaan tai teoksiaan; heillä oli sihteereitä, kurjia, nälistyneitä vaivaisia, jotka olisivat myöneet vaikka sielunsa saadakseen ruokaa ja tyttöjä, jos heillä olisi sielua ollut. Tämä ei ollut kenellekään Parisissa salaisuus. Ja kuitenkin nuo itsevaltiaat saivat kohdella taiteilijoita yli olkain. Christophe ärjähteli raivosta lukiessaan eräitä heidän kronikoitaan.

— Heillä ei toden totta ole sielua, huudahti hän; voi, näitä raukkoja!

— Kenelle nyt vihata kysyi Olivier. Tiettävästi jollekin Markkinatorin lurjukselle.

— Ei, vaan oikeille ihmisille. Lurjukset elävät luontonsa mukaan: he valehtelevat, rosvoavat, varastavat, tappavat. Mutta noita toisia, — niitä, jotka antavat heidän sitä tehdä, samalla kuin muka heitä halveksivat, heitä halveksin kahta vertaa enemmän! Elleivät noiden heittiöiden sanomalehdistössä olevat virkaveikot, kunniallisetkin ja todella oppineet arvostelijat ja taiteilijat, joiden niskassa nämä narrit keikkuvat, antaisi heidän sitä tehdä, ja antaisi aivan vaieten, häveliäisyydestä, pelosta, että saattaisivat nolata itsensä yleisön silmissä, tai siksi, että tavoittelevat häpeällisesti omia etujaan tahi säästävät vihollista ikäänkuin jonkinlaisesta salaisesta sopimuksesta, saadakseen itse jäädä iskuilta turvaan, — elleivät juuri he sallisi kelvotonten komeilla heidän suojelusherroinaan, niin moinen julkea väkivalta luhistuisi pian aivan naurettavana. Sama heikkous kaikilla aloilla. Olen tavannut kymmeniä kunnon miehiä, jotka sanovat minulle siitä tai siitä yksilöstä: "Hän on aika lurjus." Mutta ei ollut ainoaakaan, joka ei olisi puristanut kohta sen jälkeen hänen kättänsä ja kutsunut häntä "hyväksi virkaveljeksi". — "Heitä on liian paljon", väittivät nuo toiset. — Kyllä, liian paljon pelkureita. Liian paljon hyviä, mutta arkoja miehiä.

— Hm, mutta mitä sinun mielestäsi olisi tehtävät

— Pitäkää heidät kurissa! Mitä te vielä odottelette? Ettäkö taivaasta apu teille tipahtaisit Katsopas tuonne ulos. Nyt on satanut kolme päivää lunta. Se täyttää katunne, tekee Parisistanne moskaisen kloakin. Mitäs te teette? Te kiljutte hallitustanne vastaan, joka antaa teidän hukkua likaan. Mutta ryhdyttekö mihinkään toimeen päästäksenne siitä? Jumala paratkoon! Te pistätte kätenne ristiin. Kenelläkään ei ole ryhtiä puhdistaa edes oman talonsa edustaa. Kukaan ei täytä velvollisuuttaan, ei valtio eivätkä yksilöt; jokainen luulee täyttäneensä tehtävänsä, kun on syyttänyt toisia. Te olette satoja vuosia kestäneen monarkistisen kasvatuksen aikana niin tottuneet olemaan tekemättä mitään omasta alotteestanne, että te ikäänkuin tähystelette suu auki taivaalle ja odotatte sieltä ihmettä. Ainoa ihme olisi se, että päättäisitte ryhtyä toimeen. Näetkös, pikku Olivier, teillä on älyä ja kuntoa liikenemäänkin asti; mutta teiltä puuttuu verta. Sinulta ensimäisenä. Järki ja sydän ei teillä ole sairas. Vaan itse elämä. Te kuolette ja häviätte.

— Minkä sille voi? Täytyy odottaa uuden elämän syntymistä.

— Täytyy tahtoa sen syntymistä. Täytyy tahtoa parantumista. Täytyy tahtoa. Ja sen vuoksi pitää teidän ennen kaikkea päästää asumukseenne raitista ilmaa. Jos ei halua lähteä kotinsa seinäin sisältä, niin ainakin on kodin oltava terveellinen. Te olette antanut Markkinatorin saastaisten höyryjen myrkyttää itsenne. Teidän taiteenne ja ajatuksenne ovat kahdelta kolmasosaltaan uskonpettureita. Ja te olette niin masentuneita, ettette jaksa siitä edes suuttua, tuskin hämmästyäkään. Jopa eräät noista kunnon ihmisistä — (ja se on naurettava näky) — ovat tulleet niin aroiksi, että uskottelevat lopulta itselleen olevansa väärässä, ja oikeassa olisivat muka nuo huijarit. Enkö näet ole tavannut, — yksinpä teidän Esope-lehtenne piireissäkin, sillä siellähän te uskottelette oikein ammatillisesti olevanne kuvittelematta mitään, — nuorukaisraukkoja, jotka vakuuttelevat rakastavansa sitä tai sitä taidetta taikka aatetta, jota he todellisuudessa eivät rakasta yhtään? He myrkyttävät itsensä mokomalla, pelkän lauhkeutensa tähden, ilottomasti; ja he läkähtyvät tällaisen valheen ikävyyteen.

Christophe pauhasi näiden epävarmojen ja toivottomien ihmisten joukossa kuin torkkuvia puita ravisteleva myrskytuuli. Hän ei koettanut tyrkyttää heille omia katsantokantojaan; hän käski heitä herättämään oman tarmonsa ja ajattelemaan itse. Hän sanoi:

— Te olette liian vaatimattomia. Suurin vihollisenne on neurastenia, epäilys. Ihminen saattaa olla, hänen on oltava suvaitsevainen ja inhimillinen. Mutta ei ole lupa epäillä sellaista, minkä uskoo oikeaksi ja todeksi. Täytyy uskoa sitä, mitä ajattelee. Ja mitä uskoo, sitä on tuettava. Olkootpa voimamme miten vähäiset tahansa, ei meillä ole oikeutta olla luopioita. Pienimmälläkin tässä maailmassa on yhtä suuri velvollisuutensa kuin kaikilla suurilla. Ja hänellä on myöskin — (ja juuri sitä seikkaa te ette tiedä) — oma voimansa. Luuletteko kapinoimistanne niinkään vähäarvoiseksi! Vahva itsetietoisuus, joka tohtii ilmaista ajatuksensa, on huomioon otettava mahti. Te olette viime vuosina nähneet, että valtion ja yleisen mielipiteen on ollut pakko monesti kuunnella jonkun kunnon miehen arvosteluita, miehen, jolla ei ollut muuta asetta kuin hänen moraalinen ryhtinsä, kun hän näytti mielensä julkisesti, rohkeasti ja hellittämättä…

Ja jos kysytte, miksi nähdä sellaista vaivaa, mitä varten taistella, mitä varten?… niin kuulkaa: — Sitä varten, että Ranska kuolee, että Europa kuolee, — sitä varten, että meidän sivistyksemme, monien vuosisatain ponnistuksilla tehty ihana rakennus, inhimillisyytemme luomus, tuhoutuu, jos me emme taistele. Se ei ole turhaa pelkoa. Isänmaa on vaarassa, meidän europalainen Isänmaamme, — ja ennen kaikkea teidän, teidän oma pieni Isänmaanne, Ranska. Teidän apatianne tappaa sen. Teidän vaikenemisenne sen tappaa. Se kuolee aina, kun jonkun teidän tarmonne herpoaa, kun teidän ajatuksenne alistuvat, kun teidän hyvä tahtonne tyytyy hedelmättömyyteen; se kuolee aina, kun pisara teidän vertanne vuotaa ja tyrehtyy hyödyttömästi… Ylös taisteluun! Täytyy elää! Tahi jos on kuoltava, kuolkaa kunnialla!

Mutta vaikeinta ei vielä ollut saada heitä toimeen, vaan saada heidät toimimaan yhdessä. Siinä suhteessa he olivat aivan auttamattomia. He olivat karsaita toisilleen. Parhaat olivat kaikkein itsepäisimpiä. Christophe näki siitä selvän esimerkin samassa talossa, jossa hän asui. Felix Weil, insinööri Elsberger ja majuri Chabran elivät keskenään alinomaisella viholliskannalla, vaikka se vihamielisyys olikin mykkää ja ylen kohteliasta. Ja kuitenkin: niin vähän kuin Christophe heitä tunsikin, oli hänen helppo huomata, että kaikki nuo kolme tarkoittivat samaa, joskin heidän puolue- tai säätyetikettinsä olivat erilaiset.

Varsinkin Weilillä ja majurilla olisi ollut paljon edellytyksiä ymmärtää toisiaan. Weil, joka eli alinomaa kirjojensa ääressä ja ainoastaan aivoelämää, seurasi intohimoisella harrastuksella sotilasasioita; sellaisia aivan vastakkaisia harrastuksiahan näkee usein hengenmiesten piireissä. "Me olemme kaikki kaikentekijöitä", sanoi aikoinaan puoli-juutalainen Montaigne, väittäen seikkaa, joka pitää paikkansa vain eräihin älyllisiin rotuihin nähden, sellaisiin kuin se, johon Weil kuului, kaikkien ihmisten ominaisuudeksi. Tuo vanha älyniekka ihaili hartaasti Napoleonia. Hän keräsi itselleen kaikki kirjoitukset ja muistelmat, joihin oli koottu keisariajan sankaritarun valtava unelma. Niinkuin monia muita hänen aikansa ranskalaisia, häikäisivät häntäkin tuon kunnian auringon kaukaiset säteet, kajastaen nykyajan hämärään. Hän teki haaveissaan entisiä sotaretkiä, hän ratkaisi taisteluita, pohti ja punnitsi sotaliikkeitä; hän oli kamaristrateegikko, jollaisia kuhisee akademioissa ja yliopistoissa ja jotka selittelevät Austerlitzin voiton syitä ja korjailevat Waterloon virheitä. Hän itse pilkkaili ensimäisenä moista "napoleonimaisuutta"; se oli hänen itseivalleen huvittavaa; mutta kuitenkin huumasivat häntä nuo kauniit tarinat niinkuin leikkivää lasta; yksityiskohtia lukiessaan tulivat vedet hänelle silmiin: kun hän huomasi sen heikkoutensa, niin hän nauroi katketakseen ja sanoi olevansa vanha hupsu. Oikeastaan ei hän ollut napoleonilainen niin paljon patriotismista kuin romantiikan ja platoonisen aktiivisuuden ihailun vuoksi. Silti oli hän erinomainen patriootti, syvemmin Ranskaan kiintynyt kuin monet syntyperäiset ranskalaiset. Ranskan antisemiitit tekevät karhunpalveluksen maalleen, kun masentavat tylyillä epäilyksillään Ranskaan asettuneiden juutalaisten ranskalaista kansallistunnetta. Paitsi sitä, että kukin suku on luonnollisesti jo kiintynyt siihen maahan, missä se on elänyt pari sukupolvea, joten maan veri on muuttunut tulokkaan vereksi, on juutalaisilla toisiakin, aivan erikoisia syitä rakastaa sitä kansaa, joka edustaa Lännessä henkisen ja älyllisen vapauden kehittyneimpiä aatteita. Juutalaiset rakastavat Ranskaa, koska he itse ovat sadan vuoden kuluessa osaltaan vaikuttaneet sen kehitykseen, ja koska sen vapaus on osaltaan juuri heidän työtänsä. Kuinkapa saattaisivat he olla puolustamatta sitä maata kaikenlaista vanhoillista taantumusta vastaan. Kun kourallinen rikollisia politikoitsijoita tai lauma kunnollisia, mutta hölmöjä ihmisiä koettaa katkoa siteet, jotka yhdistävät näitä Ranskan ottolapsia heidän isänmaahansa, tekevät he hyvän palveluksen ainoastaan taantumukselle.

Majuri Chabran oli niitä ajattelemattomia, vanhanaikaisia ranskalaisia, joiden pää menee sekaisin, kun sanomalehdet uskottelevat alinomaa heille, että kaikki Ranskaan asettuneet muukalaiset ovat muka maan salaisia vihollisia; niitä ranskalaisia, jotka ovat luonteeltaan hyvinkin inhimillisiä ja vastaanottavaisia, mutta pakottavat itsensä epäilemään ja vihaamaan, kutistumaan itseensä ja tahtovat riistää omalta rodultaan juuri sen elämänvoiman, joka johtuu kahden erilaisen rodun yhtymisestä. Majuri piti siis velvollisuutenaan olla tuntematta ensimäisen kerroksen asukasta, vaikka hänen olisi ollut sangen mukava häneen tutustua. Weil jälleen olisi mielellään puhellut upseerin kanssa; mutta hän tiesi, kuinka kansalliskiihkoinen Chabran oli, ja sen vuoksi hän halveksi häntä, joskin leppoisella tavalla.

Christophella ei ollut laisinkaan niin paljon kuin majurilla syytä muistaa Weiliä. Mutta hän ei voinut sietää, että kenestäkään puhuttiin pahaa viattomasti. Sen vuoksi hän ryhtyikin puolustamaan Weiliä, kun tuon juutalaisen kimppuun hänen kuultensa karattiin.

Eräänä päivänä majuri sadatteli jälleen tapansa mukaan maansa oloja. Silloin Christophe sanoi hänelle:

— Se on oma vikanne. Te vetäydytte kaikki syrjään. Kun Ranskassa käy huonosti, teidän mielestänne, niin te jätätte kirkuen paikkanne. Tuntuu kuin teistä olisi kunnianasia julistaa, että teidät on voitettu. Missään eivät ihmiset halua joutua tappiolle sellaisella kiireellä. Kuulkaahan, majuri, te, joka olette käynyt sotia, tällä tavoinko tapellaan?

— Tässä ei olekaan kysymys tappelusta, vastasi majuri; me emme tappele Ranskaa vastaan. Näissä taisteluissa täytyy puhua, väitellä, äänestää, olla tekemisissä inhottavan heittiölauman kanssa; siihen minä en ole luotu.

— Tepä olette saanut tarpeeksenne! Afrikassa oli kai toisenlaista!

— Parole d'honneur, — kautta kunniani, — se ei ollutkaan näin inhottavaa. Ja sitäpaitsi: niiltä siellä sai toki tukkia suun. Lisäksi: taisteluun tarvitaan sotilaita. Siellä minulla olivat tiraljöörini. Täällä minä olen aivan yksin.

— Vai niin; mutta eipä täälläkään puutu kunnon väkeä.

— Missä niitä on?

— Kaikkialla ympärillänne.

— No, mitä he sitten tekevät?

— Samaa kuin te: eivät tee mitään; sanovat, etteivät voi tehdä mitään.

— Mainitkaahan edes yksi.

— Vaikka kolme, jos tahdotte, ja ne asuvat omassa talossanne.

Christophe lausui hänelle Weilin nimen, — (majuri huudahti), — ja Elsbergerit, — (majuri hyppäsi pystyyn):

— Tuo juutalainen, nuo Dreyfusin puolustajat?

— Niin, mitä se sitten tekee? virkkoi Christophe.

— He ovat ajaneet Ranskan perikatoon.

— He rakastavat sitä yhtä paljon kuin tekin.

— Silloin he ovat hulluja, rikollisia hulluja.

— Eikö voi olla oikeudenmukainen vastustajiaankin kohtaan?

— Minä kunnioitan rehellisiä vastustajia, niitä, jotka taistelevat samanlaisin asein. Siitä on todistuksena se seikka, että minä puhelen teidän kanssanne, teidän, herra saksalainen. Minä kunnioitan saksalaisia, samalla kuin toivon voivani antaa heille kerran ja koron kanssa takaisin sen selkäsaunan, jonka heiltä saimme. Mutta mitä noihin muihin, sisäisiin vihollisiin tulee, se on toinen asia: he turvautuvat epäkunniallisiin aseihin, sofismeihin tai sairaaloiseen ideologiaan, myrkyttävään ihmisystävyyteen…

— Niin, olette samanlainen kuin keskiajan ritarit, kun he ensi kertaa joutuivat taistelemaan ruutia ja tykkejä vastaan. Ajatelkaa, tämä on ainoastaan sodan yksi kehitysmuoto.

— Olkoon. Mutta silloin täytyisi meidän olla rehellisiä ja sanoa, että se on sotaa.

— Olettakaamme, että Europan koko sivistystä uhkaa yhteinen vihollinen, ettekö silloin liittyisi Saksaan?

— Sen olemme tehneetkin Kiinassa.

— Katsokaa siis ympärillenne. Eikö vaara uhkaa teidän maatanne, kaikkien meidän maitamme Europassa; se vaara, että vainotaan meidän perinnäistä sankari-ihanteellisuuttamme? Eivätkö ne kaikki maat ole joutuneet, mikä vähemmin, mikä pahemmin, jos jonkinlaisten seikkailijain kynsiin? Eikö teidän olisi ojennettava tämän yhteisen vihollisen vastustamiseksi kättänne niille vihamiehillenne, joilla on jotakin arvoa ja moraalista ryhtiä? Kuinka saattaa teidänlaisenne mies ottaa niin vähän huomioon tosiasioita? Tuossa on ihmisiä, jotka julistavat ihanteita, jotka eivät ole sellaisia kuin teidän! Mutta ihanne on aina voima, sitä ette voine kieltää; siinä taistelussa, joka teillä äskettäin oli, voitti teidät juuri vastustajainne ihanne. Sen sijaan, että hukkaatte voimianne ponnistellessa sitä vastaan, miksi ette hae siitä vahvistusta omalle ihanteellenne, käy sen kanssa yhdessä kaikkien ihanteiden vihollisia vastaan, isänmaannylkyreitä, aatteenne väärinkäyttäjiä vastaan, Europan sivistyksen mädännyttäjiä vastaan?

— Mitä se auttaisi? Täytyisi ensin mennä sopimaan. Ja silloin vastustajat ilkkuisivat voitonriemuissaan?

— Kun olitte Afrikassa, niin ette kai ajatellut, taistelitteko kuninkaan vai tasavallan puolesta. Luulen, etteivät monetkaan teistä liioin muistaneet oliko tasavalta vai ei.

— Sellaisille seikoille he antoivat palttua.

— Hyvä! Ja Ranska sai siitä hyötyä. Te taistelitte ja voititte Ranskan puolesta, ja myöskin oman itsenne vuoksi, kunnian ja taistelunriemun vuoksi. No niin, miksi ette tee samoin täällä! Laajentakaa taistelun päämääriä. Älkää närkästykö valtiollisista tai uskonnollisista joutavuuksista. Se on pikkumaista. Olkoonpa kansanne Kirkon tai Järjen vanhin tytär, se on yhdentekevää. Kunhan se vain elää! Kaikki on hyvää, mikä innostaa elämään. Meillä on ainoastaan yksi vihollinen, nimittäin nautiskeleva itsekkyys, joka imee kuiviin ja tahraa elämän lähteet. Innostukaa voiman ja valon, hedelmällisen rakkauden, uhrautumisen riemun ja työn puolesta. Älkää antako koskaan toisten toimia asemastanne. Nouskaa, liittykää yhteen! Taisteluun!…

Ja Christophe alkoi nauraen soittaa pianolla, tapailla Symphonie avec choeurs-marssin ensimäisiä tahteja.

— Kuulkaahan, mitä tekisin, jos olisin teikäläinen säveltäjä, Charpentier tai Bruneau (piru hänet vieköön!), sanoi Christophe. Minä panisin teille yhteen myttyyn, yhteen suureen kuorosinfoniaan kaikki sellaiset kappaleet kuin: Aux armes, citoyens! — marseljeesi — Internatsionaale, Vive Henri IV, — Henrikin hymni, — Dieu protëge la France, — Jumala, Ranskaa suojaa, — kaikki hyvät humalat, — (kuulkaa, tähän tapaan…), — keittäisin teille oikean provencelaisen kalasopan, joka antaa ruokahalua. Se olisi hiiden kehnoa, — (ei missään tapauksessa kehnompaa kuin noiden teikäläisten); — mutta se on varma, ettei teidän vatsanne silloin kurisisi, vaan teidän täytyisi marssia!

Ja hän nauroi sydämensä pohjasta.

Majuri nauroi myöskin:

— Te olette peijakkaan mies, monsieur Krafft, vahinko, että te ette ole meikäläinen.

— Mutta olenhan teikäläinen! Joka maassa taistellaan samasta asiasta. Yhteen rintamaan!

Majuri myönteli; mutta kaikki jäi kuitenkin ennalleen. Silloin Christophe jatkoi itsepäisesti sotajuontaan ja suuntasi nyt pakinan Weiliin ja Elsbergeriin. Majuri oli yhtä itsepäinen kuin hänkin ja jauhoi samoja, iänikuisia väitöksiään juutalaisia ja Dreyfusin kannattajia vastaan; eikä Christophen todisteluilla tuntunut olevan häneen vähintäkään vaikutusta.

Christophe tuli surulliseksi. Olivier virkkoi hänelle:

— Älä ole milläsikään. Ihminen ei voi yhdellä sipaisulla muuttaa kokonaisen yhteiskunnan katsantokantaa. Se olisi liian helppoa. Mutta sinä olet jo tietämättäsi saanut paljon aikaan.

— Mitä minä olen tehnyt? kysyi Christophe.

— Sinä olet Christophe.

— Mitä hyvää siitä on toisille?

— Sangen paljon. Ole ainoastaan, mitä olet, kunnon Christophe. Älä sinä huoli meistä.

Mutta Christophe ei hellittänyt. Hän väitteli yhä majuri Chabranin kanssa, ja joskus hyvin kiivaasti. Célineä se huvitti. Hän oli läsnä, kun hänen isänsä ja Christophe keskustelivat; hän istui vaiti ja ompeli. Hän ei yhtynyt väittelyihin; mutta hän näytti nykyään iloisemmalta; hänen silmissään oli aivan toisenlainen loiste kuin ennen: tuntui kuin hän olisi saanut ympärilleen enemmän tilaa, enemmän raitista ilmaa. Hän alkoi lueskella; hän kävi jo usein kaupungillakin; hän seurasi mielenkiinnolla kaikenlaisia asioita. Ja eräänä päivänä, kun Christophe otteli hänen isäänsä vastaan Elsbergerien puolesta, näki majuri tyttärensä nauravan; hän kysyi, mitä tytär ajatteli; Céline vastasi rauhallisesti:

— Ajattelen vaan, että monsieur Krafft on oikeassa.

Majuri ällistyi ja sanoi:

— Tämä alkaa olla jo liikaa!… No niin, olimmepa oikeassa tai väärässä, me täällä olemme sitä, mitä olemme. Meitä ainakaan ei haluta nähdä noita ihmisiä, vai mitä, tyttö?

— Minua haluttaisi kyllä, isä, vastasi tytär.

Majuri tukki suunsa eikä ollut muka kuulevinaan. Hän oli itsekin paljoa alttiimpi Christophen vaikutukselle kuin oli olevinaan. Vaikka hänen arvostelukykynsä oli ahdas ja tunteensa kiivaat, niin oli hän kuitenkin sangen rehellinen ja jalosydäminen. Hän piti Christophesta, piti hänen suoruudestaan ja henkisestä terveydestään; hänen mieltään kalvoi joskus katkerasti, että Christophe oli saksalainen. Ja vaikka hän vimmastuikin hänen kanssaan väitellessään, niin halusi hän yhä uudestaan väittelemään; ja Christophen todistelut jättivät häneen aina jälkensä. Hän ei olisi sitä tunnustanut itselleen millään ehdolla. Mutta eräänä päivänä näki Christophe majurin lukevan hartaasti jotain kirjaa, jota majuri ei suostunut hänelle näyttämään. Vasta Céline kuiskasi Christophelle, saattaessaan häntä eteiseen:

— Tiedättekö, mitä isä luki? Erästä Weilin teosta.

Christophe oli ylen tyytyväinen.

— Ja mitä hän siitä sanoit

— Sanoi: "Senkin raavas!…" Mutta hän ei voi jättää kirjaa kädestään.

Christophe ei vihjannut majurin kanssa jutellessaan millään tavoin tähän asiaan. Kunnes majuri itse kysyi häneltä:

— Minkä tähden te ette enää koskaan jankuta minulle tuosta juutalaisesta?

— Sentähden, ettei sitä enää tarvita, vastasi Christophe.

— Miksikä ei? kysyi majuri, valmiina hyökkäykseen.

Christophe ei vastannut, vaan meni nauraen matkaansa.

Olivier oli oikeassa. Ihminen ei vaikuta toisiin sanoillaan, vaan koko olemuksellaan. Löytyy ihmisiä, joista säteilee ympärille rauhoittavaa ilmaa, heidän katseistaan, eleistään, pelkästä heidän kuulaan sielunsa hiljaisesta kosketuksesta. Christophe jälleen hehkui ympärilleen elämää. Se tunkeutui hiljaa, suloisesti kuin kevätpuolen lämpö vanhan, torkkuvan talon seinien ja suljettujen ikkunain lävitse; se herätti jälleen eloon sellaisia sydämiä, jotka vuosikausien kalvava suru, heikkous, eristäytyminen olivat tehneet kuiviksi, herpauttaneet ja tappaneet. Sielujen mahtavaa vaikutusta toisiinsa! Sen voimaa eivät aavista enempää ne, jotka sitä kokevat, kuin nekään, joista se lähtee. Ja kuitenkin on koko maailma täynnä tuon mystillisen vetovoiman aaltojen nousua ja laskua.

Kaksi kerrosta Christophen ja Olivierin huoneistoa alempana asui, kuten muistamme, muuan vielä nuorehko, viidenneljättä ikäinen nainen, m:me Germain, joka oli ollut kaksi vuotta leskenä ja jolta edellisenä vuonna oli kuollut hänen noin seitsemän-, kahdeksan-vuotias pikku tyttärensä. Leski asui yhdessä anoppinsa kanssa. He eivät käyneet kenenkään luona. Koko talon asukkaista olivat he kaikkein vähimmin tekemisissä Christophen kanssa. Tuskin olivat he toisiaan tavanneet, eivätkä he kertaakaan olleet virkkaneet toisilleen mitään.

Leski oli kookas, laiha nainen; hänellä oli melkoisen kaunis vartalo, kauniit ruskeat silmät, läpikuultamattomat ja hiukan ilmeettömät, joissa tuikahteli silloin tällöin synkkä ja kylmä tuli; hänen kasvonsa olivat keltaiset kuin vaha, posket kuopalla, suu lujasti kiinni. Vanhempi rouva Germain oli jumalinen, ja vietti kaiket päivänsä kirkossa. Nuorempi rouva painautui itsepintaisesti suruunsa. Hän ei välittänyt mistään maailman asioista eikä ihmisistä. Hän keräsi ympärilleen pikku tyttärensä kaikki muistoesineet ja kuvat; ja hän tuijotteli näihin esineisiin niin, ettei hän nähnyt enää tytärtään: nuo kuolleet valo- ja muut kuvat tappoivat elävän kuvan. Hän ei nähnyt tytärtään; mutta hän tahtoi välttämättä nähdä; hän tahtoi, tahtoi ajatella pelkästään häntä; ja lopulta ei hän osannut häntä edes ajatellakaan: hän oli auttanut kuolemaa sen työssä. Silloin hän jäi yksin, kivettynein, turtunein sydämin, kyyneleittä, ilman elämän hiukkastakaan. Uskonnosta ei ollut hänelle mitään apua. Hän rukoili, mutta ilman rakkautta, ja siis ilman elävää uskoa; hän antoi rahaa messuihin; mutta ei ottanut aktiivisesti osaa hyviin töihin. Koko hänen jumalisuutensa perustana oli se ainoa ajatus, että hän tahtoi saada nähdä tyttärensä jälleen. Mitä arvoa hänelle oli muulla? Jumalalla? Mitä hän Jumalasta? Nähdä, nähdä jälleen tyttärensä… Mutta siitä hän ei ollut laisinkaan varma. Hän tahtoi kyllä uskoa, että hän hänet näkisi, tahtoi lujasti, epätoivon vimmalla; mutta kuitenkin hän sitä epäili… Hän ei sietänyt nähdä muiden lapsia; hän ajatteli:

— Miksi eivät nuokin ole kuolleet?

Samassa kaupunginkorttelissa liikkui muuan pikku tyttö, joka muistutti vartalonsa ja käyntinsä puolesta hänen tytärtään. Kun leski näki hänet takaapäin, pikku palmikkoineen, niin hän vapisi. Hän lähti kulkemaan lapsen perästä; ja kun tyttö kääntyi, ja nainen näki, ettei se ollutkaan hän, teki hänen mielensä kuristaa tuo tyttö. Hän valitti, että Elsbergerien lapset, jotka olivat niin kilttejä ja kasvatuksella masennettuja, pitivät muka kovaa ääntä kerrosta ylempänä; ja kun pienokais-raukat juoksentelivat kamarissaan, lähetti leski palvelijattarensa sanomaan yläkertaan, että oli oltava hiljaa. Kun Christophe kerran tuli kotiin pikku tyttöjen kanssa, sattui leski heitä vastaan, ja Christophe kummastui, miten tylysti tuo nainen katsoi lapsiin.

Eräänä kesäiltana tämä elävältä kuollut istui hämärässä huoneessaan, ikkunansa ääressä ja koetti hypnotisoida itseään tyhjyyden tilaan; silloin hän kuuli Christophen alkavan soittaa. Christophella oli tapana haaveilla siihen aikaan päivästä pianonsa ääressä. Musiikki ärsytti nyt leskeä: se häiritsi tyhjyyttä, johon hän kaipasi vaipua. Hän vetäisi kiukuissaan ikkunansa kiinni. Mutta musiikki kuului hänen huoneensa jokaiseen sopukkaan. M:me Germain aivan kuin vihasi sitä. Hän olisi tahtonut estää Christophea soittamasta; mutta siihen ei hänellä ollut mitään oikeutta. Joka päivä odotti hän sen jälkeen samalla hetkellä, kiukkuisen ärtyisenä, että piano alkaisi soida; ja kun se ei heti alkanut, niin oli hän kahta ärtyneempi. Vasten tahtoaankin täytyi hänen kuunnella kappaleet loppuun asti; ja kun sitten soitto lakkasi, oli hänen vaikea päästä jälleen äskeiseen turtaan tilaansa. — Ja viimein, eräänä iltana, kun hän istui kumarassa, pimeän kamarin nurkassa, ja kun ikkunan suljettujen luukkujen takaa tulvahteli hänen luokseen tuo kaukainen musiikki, valoisa musiikki… hän tunsi sisällään vavahduksen, ja kyynelten lähde aukesi hänen sydämessään jälleen. Hän meni ja avasi ikkunan; ja siitä alkaen kuunteli hän soittoa itkien. Musiikki oli kuin sade, joka pisara pisaralta tunkeusi hänen kuivuneeseen sydämeensä; ja herätti sen eloon. Hän näki taas taivaan, tähdet, kesäisen yön; hän tunsi itsessään tuikahtavan mielenkiinnon elämään, vielä tosin ainoastaan kalpeana valona; tunsi epämääräistä ja tuskallista sympatiaa muitakin olentoja kohtaan. Ja seuraavana yönä, ensi kertaa pitkien kuukausien perästä, ilmestyi hänelle unessa hänen pikku tyttärensä kuva. — Sillä varmin keino päästä rakkaiden vainajiemme luokse, nähdä heidät, ei ole kuolla niinkuin he, vaan elää. He elävät meidän elämäämme, ja kuolevat kuolemastamme.

Hän ei koettanut tutustua Christopheen. Päinvastoin hän sitä karttoikin. Mutta hän kuuli hänen kulkevan portaissa noiden pikku tyttöjen kanssa, ja silloin hän pilkisteli salaa ovensa takaa, kuullakseen lasten lavertelua, sillä se aivan järkytti hänen sydäntään.

Kun hän kerran aikoi lähteä kaupungille, eroitti hän ylempää portailta pienten lastenjalkojen kepsutusta; lapset tulivat alas meluten hiukan kovemmin kuin tavallisesti, ja muuan lapsista sanoi pikku siskolleen:

— Älä huuda niin, Lucette; tiedäthän, että Christophe kielsi, kun täällä on se rouva, jolla on suru.

Toinen lapsista liikkui ja puhui silloin hiljemmin. Silloin ei m:me Germain enää kestänyt: hän avasi ovensa, tempaisi lapset syliinsä ja suuteli heitä kiihkeästi. Lapset peljästyivät; toinen tytöistä alkoi kirkua. Leski päästi heidät, ja meni sisään…

Kun hän sen jälkeen tapasi heitä, koetti hän heille hymyillä, jäykkää ja vääristynyttä hymyä, — (hän oli aivan unohtanut hymyilemisen); — hän virkkoi heille jonkin hellän sanan, mutta niin jäykästi, että lapset peljästyivät ja vastasivat arasti supatellen. He pelkäsivät tuota rouvaa, entistäkin enemmän; ja kun he menivät hänen ovensa ohitse, niin he juoksivat, että hän olisi saanut heitä käsiinsä. Leski puolestaan koetti tähystellä heitä piilosta. Häntä hävetti, että hänet olisi nähty puhelemassa lasten kanssa. Hän häpesi itseään omissa silmissään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut varas: vienyt rakkautta omalta pikku vainajaltaan. Hän heittäysi polvilleen ja rukoili tyttäreltään anteeksi. Mutta nyt, kun elämän ja rakkauden vaisto oli hänessä herännyt, ei hän voinut sitä vastaan mitään: se oli häntä mahtavampi.

Eräänä iltana huomasi Christophe kotiin tullessaan, että talossa oli tapahtunut jotain erikoista. Muuan ruuanhankkija tuli portaissa häntä vastaan ja kertoi, että kolmannen kerroksen vuokralainen, Watelet oli yhtäkkiä kuollut, sydämenkouristukseen. Christophea säälitti kovin; mutta kuitenkaan hän ei ajatellut niin paljon tuota naapuria itseään kuin hänen lastaan, joka nyt oli jäänyt orvoksi. Ei tunnettu ketään Watelet'n omaisia, ja oli täysi syy olettaa, ettei häneltä ollut jäänyt lapselle juuri mitään. Christophe meni kiireesti, neljä porrasaskelmaa kerrallaan nousten, kolmanteen kerrokseen ja Watelet'n huoneistoon, jonka ovi oli auki. Siellä näki hän abbé Corneillen vainajan ruumiin ääressä, sekä tuon pikku tytön, joka itki ja hoki: Isä, isä. Talonmiehen vaimo koetti lasta lohdutella, mutta teki sen hyvin avuttomasti. Christophe otti tytön syliinsä ja puheli hänelle hellästi. Tyttö takertui epätoivoisesti häneen kiinni; Christophe ei voinut lasta mitenkään jättää; hän halusi viedä hänet sieltä pois, mutta tyttö ei suostunut siihen. Hän jäi siis lapsen kanssa Watelet'n huoneistoon. Hän istui päivän laskiessa ikkunan ääressä ja tuuditteli tyttöä sylissään uneen, jutellen hänelle lempeästi. Lapsi rauhoittui vähitellen; hän nukahti kesken nyyhkytyksiään. Christophe vei hänet vuoteeseen, ja ryhtyi kömpelösti riisumaan häntä, päästämään hänen pikku kenkiensä nauhoja. Ilta oli jo pimennyt. Huoneiston ovi oli jäänyt auki. Jokin tumma hahmo hiipi sisään, hameet kahisivat. Ja himmyvän päivän viimeisissä säteissä huomasi nyt Christophe tuon lastaan surevan rouvan kuumeisesti hehkuvat silmät. Christophen sydäntä järkytti. Leski oli jäänyt seisomaan ovelle, ja sanoi ahtaalla äänellä:

— Minä tulin… Ettekö… ettekö antaisi häntä minulle?

Christophe ojensi hänelle kätensä. M:me Germain itki. Sitten hän asettui lapsen vuoteen ääreen. Hetken päästä hän sanoi:

— Antakaa minun valvoa tässä ja hoitaa häntä…

Christophe nousi omaan kerrokseensa: abbé Corneille tuli hänen luokseen. Pappi oli hiukan hämillään, hän selitteli itseään puolustellen sitä, että oli mennyt vainajaa katsomaan. Hän toivoi, sanoi hän nöyrästi, ettei vainaja häntä moittisi siitä, jos eläisi: hän ei ollut näet mennyt sinne pappina, vaan ystävänä. Christophe oli niin liikutettu, ettei voinut puhua; hän puristi abbén kättä, ja he erosivat.

Kun Christophe seuraavana aamuna meni Watelet'n asuntoon, näki hän lapsen siellä jo m:me Germainin kaulassa, naiivin luottavaisena kuten lapset ainakin niitä kohtaan, joilla on taito heitä viehättää. Hän oli valmis lähtemään uuden ystävättärensä mukaan… Oi, varsin pianpa hän unhotti kasvatti-isänsä! Hän oli yhtä hellä uutta äitiäänkin kohtaan. Tämä huomio ei ollut kovin lohdullinen. Näkiköhän m:me Germainin rakkaudenitsekkyys sen?… Ehkäpä. Mutta mitä se haittasi? Täytyy rakastaa. Siinä on onni.

Joku viikko hautajaisten jälkeen vei m:me Germain lapsen maaseudulle, kauas Parisista Christophe ja Olivier olivat läsnä, kun he lähtivät talosta. Nuori leski oli niin rauhoittuneen näköinen ja hänestä kuulsi sellainen sisäinen ilo että he tuskin tunsivat häntä entiseksi. Hän ei ollut huomaavinaan nuoria miehiä. Mutta juuri lähtiessään hän sitten katsoi Christopheen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

— Te pelastitte minut.

— Mikä tuolla hullulla oli? kysyi Christophe hämmästyneenä, kun leski oli lähtenyt, noustessaan Olivierin kanssa asuntoonsa.

Muutama päivä sen jälkeen toi posti hänelle erään valokuvan: tuntemattoman pikku tytön joka istui jakkaralla, pikku kädet kiltisti ristissä sylissä, ja joka katseli häneen kirkkain ja alakuloisin silmin. Kuvan alareunaan oli kirjoitettu:

"Pikku vainajani kiittää teitä."

Niin kävi näihin kaikkiin ihmisiin uuden elämän henkäys. Siellä, viidennen kerroksen huoneistossa, oli valtava ihmisyyden ahjo, jonka säkenet singahtelivat kaikkialle koko taloon.

Mutta Christophe ei sitä kehitystä huomannut. Se kävi hänen mielestään liian hitaasti.

— Ah, huokasi hän, kun saisi nuo kaikki kunnon ihmiset, mikä kunkin heidän uskonsa tai yhteiskuntaluokkansa lieneekin, veljiksi keskenään; nuo, jotka eivät tahdo tutustua toisiinsa. Eikö siihen ole mitään keinoa?

— Kukapa tietää, vastasi Olivier; ehkä siihen tarvittaisiin sellaisen keskinäisen suvaitsevaisuuden ja mielisuosion vaikutusta, joka ei voi syntyä muuten kuin sisäisestä ilosta, — terveen, normaalin, sopusointuisen elämän ilosta: ilosta, että ihminen saa käyttää voimiaan hyödyllisesti, tunteesta, etteivät hänen ponnistuksensa mene hukkaan, vaan että hän osaltaan edistää jotakin suurta. Siihen vaadittaisiin jälleen hyvinvoipaa isänmaata, maata, joka eläisi suuruutensa aikaa, taikka — (ja se olisi vieläkin parempi) — nousisi juuri suuruuttaan kohti. Ja siihen tarvittaisiin myöskin — (tämä vaatimus johtuu edellisestä), — mahtia, joka osaisi saada työhön kaikki kansan voimat, älykästä ja väkevää mahtia, joka pysyttäytyisi puolueiden yläpuolella. Mutta totuushan on se, ettei löydy muuta puolueiden yläpuolella olevaa voimaa kuin sellainen, joka saa voimansa omasta itsestään, eikä kansanjoukoista, se, joka ei hae tukea anarkistisesta enemmistöstä, niinkuin nykyinen keskinkertaisia liehakoiva hallitusvalta, vaan laskee kaikki herruutensa alle tekemällään hyvällä: voitokas valtias, Yhteishyvän diktatuuri, intelligensin ylivalta… miksi sitä ihannetta kutsuisikaan? Sitä me emme osaa tekemällä tehdä. Sen luo sattuma, tai täytyy ihmisten osata tarttua siihen sattumaan; siihen vaaditaan hyvää onnea ja neroa. Odottakaamme ja toivokaamme! Voima on jo valmiina: uskon, tieteen ja työn voimat, vanhan Ranskan ja uuden Ranskan voimat, yhä suuremman Ranskan… Minkälainen nousu tulisikaan, jos kajahtaisi se sana, taikasana, joka saisi kaikki ne voimat yhdessä taisteluun. Sitä sanaa en tietysti enemmän minä kuin sinäkään pysty lausumaan. Kuka sen lausuu? Voittoko, kunniaa… Kärsivällisyyttä! Tärkeintä on, että kaikki, mitä rodussa on voimakasta, keskittyy valmiiksi, ei tuhoa itse itseään, ei tule toivottomaksi ennen aikojaan. Onni ja nerokkuus eivät tule muille kuin sellaisille kansoille, jotka ovat ne ansainneet vuosisatojen tyynellä kärsimyksellä, työllä ja uskolla.

— Kukapa tietää? virkkoi Christophe. Joskus ne tulevat aikaisemmin kuin luullaankaan, — hetkellä, jolloin niitä vähimmin odottaa. Te rakennatte liikaa vuosisatojen varaan. Valmistukaa. Vyöttäkää kupeenne. Pitäkää aina kengät jaloissanne ja sauva kädessänne… Sillä ette tiedä, millä hetkellä tänä yönä teidän Herranne tulee.

Hän tuli juuri sinä yönä, mutta meni sangen läheltä ohitse. Hänen varjonsa sipaisi jo tämänkin talon kynnystä.

Eräiden näöltään merkityksettömien tapausten seurauksena oli, että suhteet Ranskan ja Saksan välillä kärjistyivät yhtäkkiä; ja parissa, kolmessa päivässä oli jouduttu totuttujen, ylimalkaisten kohteliaisuuksien ja hyvän naapuruuden väleistä siihen ärsyttävään äänensävyyn, joka on tavallinen ennen sotaa. Tämä seikka ei voinut kummastuttaa muita kuin niitä, jotka kuvittelevat, että muka järki vallitsee maailmaa. Mutta sellaisia oli paljon Ranskassa; ja monia ällistytti, kuinka Rheinin-takainen sanomalehdistö yltyi päivä päivältä yhä raivoisammin ja melkein yksimielisesti purkamaan jo ennestään tuttua gallilaisvihaansa. Eräät noista lehdistä, — sanomalehdethän anastavat näissä kummassakin maassa patriotismin monopoolin, puhuvat koko kansakunnan nimessä ja määräilevät hallituksilleen, usein niiden kanssarikollisella ja salaisella sopimuksellakin, mitä politiikkaa niiden on noudatettava, — julistivat Ranskalle loukkaavia ultimaatumeita. Oli syntynyt selkkaus Saksan ja Englannin välillä; eikä Saksa myöntänyt Ranskalle oikeutta olla siihen yhtymättä; sen julkeat sanomalehdet vaativat sitä julistautumaan Saksan puolelle, tai ellei se suostuisi, uhkasivat sillä maksattaa viimeisen sodan kulut uudestaan; he luulivat voivansa pakottaa sen liittolaisekseen pelolla, ja kohtelivat sitä jo etukäteen lyötynä ja tyytyväisenä vasallivaltiona, — ikäänkuin jonakin Itävaltana. Siinä nähtiin koko saksalaisen imperialismin voitostaan juopunut, pöyhkeä mielettömyys, ja sen valtiomiesten täydellinen kykenemättömyys ymmärtämään toisia rotuja, koskapa he mittasivat niitä samalla mitalla, mikä oli heidän itsensä lakina: Voiman ylin oikeus. Tietysti oli moisella töykeällä haasteella aivan päinvastainen vaikutus kuin Saksa oli odottanut vanhaan naapurikansaan, jolla oli vuosisatainen kunniakas historiansa ja muistot sellaisesta ylivallasta Europassa, ettei Saksalla niiden rinnalla ollut mitään. Se herätti Ranskan nukkuvan ylpeyden; maan jokainen jäsen värähti; ja kaikkein välinpitämättömimmätkin huudahtivat vihasta.

Saksan kansan suurella enemmistöllä ei ollut mitään syytä näihin ärsytyksiin; ei, ne harmittivat sitä: kunnon ihmiset, elivät he missä maassa hyvänsä, eivät pyydä muuta kuin saada elää rauhassa; ja Saksassa ovat senlaatuiset ihmiset erikoisen rauhaa rakastavia ja herttaisia; he haluavat elää sovussa kaikkien kanssa ja ovat taipuvaisia paljoa enemmän ihailemaan ja jäljittelemään muita kuin taistelemaan heitä vastaan. Mutta hyvien ihmisten mielipidettä ei maailmassa kysytä. Eivätkä he ole tarpeeksi rohkeita ilmaistakseen sitä. Ne, jotka eivät ole ottaneet miehekkääksi tavakseen julkista toimintaa, ovat tuomitut joutumaan muiden, touhuavien leluiksi. He ovat se kaunis ja hölmö kaiku, joka toistaa sanomalehdistön kiukkuista ulvontaa ja päällikköjen sotahaasteita ja joka luo näistä Marseljeesin tai die Wacht am Rheinin.

Tämä oli kauhea kolaus Christophelle ja Olivierille. He olivat niin tottuneet rakastamaan toisiaan, etteivät he enää ymmärtäneet, miksi heidän isänmaansa eivät toisiaan rakastaisi. He eivät kumpikaan jaksaneet käsittää, mikä oli syynä tällaiseen itsepintaiseen, yhtäkkiä heränneeseen vihaan, ei varsinkaan Christophe, sillä hänellä saksalaisena ei ollut minkäänmoista kaunaa tätä kansaa kohtaan, jonka hänen kansansa oli jo voittanut. Samalla kuin hän närkästyi eräiden kansalaistensa sietämätöntä ylpeyttä ja oli jossakin määrin, niinkuin ranskalaisetkin, suuttunut tästä Braunschweigin kehoituksesta, ei hän kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Ranska ei saattanut tulla Saksan liittolaiseksi. Hänen mielestään oli näillä kahdella maalla niin paljon syviä syitä yhtyä, niin paljon yhteisiä ajatuksia, ja niin monia suuria, yhdessä suoritettavia tehtäviä, että häntä suututti, kun näki niiden kantavan itsepintaisesti toisilleen hedelmätöntä kaunaa. Kuten kaikki muutkin saksalaiset piti hän etupäässä Ranskaa syypäänä väärinkäsityksiin: sillä jos hän olikin valmis myöntämään, että sen oli vaikea sulattaa entisen tappionsa muistoja, niin käsitti hän moisen kuitenkin pelkäksi itserakkaudesta syntyneeksi kysymykseksi, jonka tuli väistyä syrjään, kun korkeammat sivilisatsioonin tarkoitusperät ja Ranskan omat edut sitä vaativat. Koskaan ei hän ollut ottanut vaivakseen tutkia Elsass-Lothringin pulmaa. Koulussa hän oli oppinut pitämään näiden maiden anastusta oikeudenmukaisena tekona, jolla oli palautettu saksalainen alue saksalaisen isänmaan omaksi vuosia kestäneen vieraan vallan alaisuudesta. Niinpä hän oli kuin puusta pudonnut, kun nyt huomasi, että hänen ystävänsä piti sitä anastusta rikoksena. Christophe ei ollut vielä puhunut tästä asiasta hänen kanssaan, niin varmasti hän uskoi, että he olivat siitä yhtä mieltä; ja nyt kuuli hän Olivierin, jonka rehellisyyden ja puolueettoman pään hän tunsi, sanovan hänelle, aivan intohimottomasti ja ilman vihaa, mutta syvästi surren, että suuri kansa saattoi kyllä alistua olemaan kostamatta sellaista rikosta, mutta ettei se voinut itseään häpäisemättä hyväksyä vastalausetta panematta sellaista.

Heidän oli sangen vaikea tässä asiassa ymmärtää toisiaan. Historialliset syyt, joihin Olivier vetosi, osoittaakseen, että Ranskalla oli oikeus vaatia Elsassia latinalaisena maana takaisin itselleen, eivät pystyneet ollenkaan Christopheen; hänellä olivat myöskin yhtä hyvät syynsä todistaakseen aivan päinvastaista: historiasta löytää politiikka mitä todistuskappaleita se ikinä tarvitsee, missä asiassa hyvänsä Paljon enemmän liikutti Christophea arvoituksen inhimillinen, eikä pelkästään ranskalainen puoli. Olivatpa elsassilaiset saksalaisia tai ei — se oli samantekevää; mutta he eivät tahtoneet olla saksalaisia, ja se syy riitti Christophelle. Kenellä on oikeutta sanoa: "Tämä kansa on minun, koska se on minun veljeni"? Jos tuo hänen veljensä ei hyväksy häntä, on hän erehdyksessä oikeuksistaan, koska ei kerran ole osannut hankkia itselleen veljensä rakkautta, vaikkapa veli kieltäisi perusteettomastikin hänet, eikä kielletyllä ole mitään oikeutta sitoa tämän veljensä kohtaloa omaansa. Kärsittyään neljäkymmentä vuotta väkivaltaa, julkeita tai peiteltyjä rettelöitä, joskin saaden myöskin todellista hyvää säntilliseltä ja älykkäältä saksalaiselta hallitukselta, eivät elsassilaiset itse kuitenkaan tahtoneet olla saksalaisia; ja kun he viimein väsyivät ja hellittivät, niin mikään ei kumminkaan pystynyt hävittämään mielistä niiden sukupolvien kärsimyksiä, joiden oli ollut pakko lähteä maanpakoon synnyinmaastaan, tahi, vieläkin tuskallisempi seikka, jos eivät voineet lähteä, saivat kestää siellä vihattavaa sortoa, nähdä, miten heidän maansa varastettiin ja heidän kansansa orjuutettiin.

Christophe tunnusti viattomasti, ettei hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi tätä kysymyksen puolta; ja se järkytti häntä syvästi. Kunnon saksalainen on väittelyssä aina niin vilpitön, ettei minkään latinalaisen kiihkeä itserakkaus sallisi sellaista, kuinka rehellinen hän muuten olkoonkin. Christophen päähän ei pälkähtänytkään vedota siihen, että kaikki muutkin kansat ovat kaikkina historian aikoina tehneet samanlaisia rikoksia. Hän oli liian ylpeä turvautuakseen näin häpeälliseen puolustukseen; hän tiesi, että sikäli kuin ihmiskunta edistyy, muuttuvat tällaiset rikokset siitä yhä inhottavammiksi, koska niihin silloin käy yhä selvempi totuuden valaistus. Mutta hän tiesi samalla, että jos Ranska voittaisi, ei se olisi voittajana sitä lempeämpi kuin Saksakaan oli ollut, ja että tähän rikosten ketjuun tulisi vain lisää uusi rengas. Sillä tavoin jatkui tuo traagillinen selkkaus, joka uhkasi hävittää europalaisen sivistyksen kaikkein parhaimmat puolet, iankaikkisesti.

Niin tuskallinen kuin kysymys oli Christophelle, ei se myöskään Olivierille ollut sen helpompi. Hän ei surrut pelkästään sitä, että kaksi sellaista kansakuntaa, jotka sopivat kaikkein parhaiten ymmärtämään toisiaan, joutuisivat veljessotaan keskenään. Itsessään Ranskassakin varustautui osa kansakuntaa taistelemaan toista osaa vastaan. Vuosikausia oli maassa liikkunut pacifistisia ja antimilitaristisia oppeja, joita levittivät sekä kansan jaloimmat miehet että alhaisimmat ainekset yhtaikaa. Valtio oli kauan antanut heidän olla rauhassa; niinkuin aina, milloin jokin virtaus ei ollut välittömässä ristiriidassa politikoitsijoiden pyyteiden kanssa, hoiti se veltosti omaa asiaansa; eikä se ajatellut, että olisi ollut vaarattomampaa vaikkapa julkisesti kannattaa tuota ylen tuhoisaa oppia kuin antaa sen syöpyä hiljalleen kansan vereen ja hävittää siinä sodan juuri sellaisina aikoina, jolloin kuitenkin valmistettiin sotaa. Se oppi viehätti kaikkia ennakkoluulottomia henkiä: uneksivathan he tulevasta veljellisestä Europasta, joka yhdistäisi kaikki voimansa luodakseen maailman oikeudenmukaisemmaksi ja inhimillisemmäksi. Mutta se miellytti myöskin roskaväen raukkamaista itsekkyyttä, niiden olioiden, jotka eivät tahtoneet pistää nahkaansa vaaraan kenenkään eikä minkään asian puolesta. — Nämä aatteet olivat saaneet Olivierin ja monen hänen ystävänsä kannatusta. Pari kertaa oli Christophe kuullut asuintalossaan noiden ranskalaisten puhuvan keskenään niin kummia asioita, että hän suorastaan ällistyi. Kiltti Mooch, jonka pää oli täynnä ihmisystävällisiä kuvitelmia, virkkoi näet ilosta loistavin silmin ja hyvin lempeästi, että sodat täytyi lopettaa, ja että parhain keino siihen tarkoitukseen oli yllyttää sotamiehet kapinaan: ärsyttää heidät sopivalla hetkellä ampumaan omat päällikkönsä; hän uskoi sen varmasti sillä tavoin onnistuvan. Insinööri Elie Elsberger vastasi hänelle, kylmän vihaisesti, että jos sota puhkeaisi, niin hän ja hänen ystävänsä eivät lähtisi rajalle ennenkuin olisivat tehneet tilin selviksi maan sisäisen vihollisen kanssa. André Elsberger meni nyt Moochin puolelle. Christophe joutui eräänä päivänä näkemään kauhean kohtauksen veljesten kesken. He uhkasivat ampua toinen toisensa. Vaikka he lausuivatkin leikkisällä tavalla nämä veriset sanat, huomasi kuitenkin, etteivät he olleet puhuneet mitään, jota he eivät myöskin olleet päättäneet tehdä. Christophe kummasteli sanomattomasti moista merkillistä kansaa, joka oli aina aatteittensa tähden valmis itsemurhaan… Nämä hullut. Loogillisia hulluja. Niitä oikeita hulluja. Kukin näkee ainoastaan oman aatteensa, ja tahtoo sen ehdottomasti toteuttaa, väistymättä toisen tieltä askeltakaan syrjään. Eikä siitä ole mitään hyötyä: siten hävittävät he ainoastaan toisensa. Ihmisystävät nousevat aseihin isänmaan ystäviä vastaan. Patriootit sotaan ihmiskunnan ystäviä vastaan. Ja sillaikaa tulee vihollinen ja murskaa samalla kertaa sekä isänmaan että nuo yleisinhimilliset aatteet.

— Mutta kuulkaahan, kysyi Christophe André Elsbergeriltä, vedättekö te toisten maiden proletariaatin kanssa yhtä köyttä?

— Jonkin kansan täytyy alkaa. Ja sen kansan täytyy olla me. Me olemme aina nousseet ensimäisinä. Meidän asiamme on antaa taistelumerkki!

— Entä jos toiset sitä eivät kuule?

— He kuulevat.

— Onko teillä jo keskinäinen sopimus, valmis suunnitelma?

— Siinä ei tarvita sopimuksia. Meidän voimamme on vahvempi kaikkea diplomatiaa.

— Tämä ei ole ideolooginen, vaan strateeginen kysymys. Jos aiotte lopettaa sodan, käyttäkää sodan omia metoodeja. Tehkää toimintaohjelmanne valmiiksi kummassakin maassa. Sopikaa varmasti, että Ranskassa ja Saksassa teidän kannattajienne joukko tekee määrätyllä ajalla sen tai sen liikkeen. Mutta mitä siitä luulette tulevan, jos heittäydytte sattuman varaan? Toisella puolella sattuma, toisella hirvittävät järjestetyt voimat, — seuraus on varma: teidät murskataan.

André Elsberger ei häntä kuunnellut. Hän kohautti olkapäitään ja lausui vain epämääräisiä uhkauksia: sanoi, ettei tarvita muuta kuin kourallinen hiekkaa rattaiden väliin sopivaan paikkaan, niin koko koneisto, menee säpäleiksi.

Mutta on eri asia pohtia kysymyksiä ajanotoksi ja teoreettisella tavalla kuin toteuttaa aatteita käytännössä, varsinkin, milloin on tehtävä nopeasti päätöksensä… Oli ahdistava hetki, jolloin sydänten suuret mainingit kuohahtavat. Ihminen luuli olevansa vapaa, selvien ajatustensa herra! Ja silloin tunteekin aallon vievän itsensä mukaansa, vasten tahtoaan. Hämärä toinen tahto nousee ihmisen omaa tahtoa vastaan. Ja silloin huomaa, mikä on todellista: ei ihminen itse, vaan se tuntematon Voima, jonka lait hallitsevat koko inhimillistä Valtamerta…

Kaikkein selvimmät järjet, vakaumuksistaan varmimmat ihmiset näkivät vakaumustensa haihtuvan tuuleen todellisuuden henkäyksestä; he horjuivat vielä, kärsivät siitä, etteivät voineet tehdä päätöstään, ja lopulta valitsivat he suureksi kummakseen usein aivan toisenlaisen ratkaisun kuin olivat luulleet. Eräät kaikkein kiivaimmat sodan vastustajat tunsivat, että isänmaallinen itsetunto ja isänmaanrakkaus heräsivät heissä odottamattomalla rajuudella. Christophe tapasi sosialisteja, jopa vallankumouksellisia syndikalistejakin, jotka kärsivät kauheasti, niin raateli heitä heidän omien aatteittensa ja vihaan vaativan velvollisuutensa ristiriita. Selkkauksen alkaessa, jolloin Christophe ei vielä uskonut asian käyvän kovin vakavaksi, sanoi hän saksalaisen kömpelösti André Elsbergerille, että nyt hänen oli aika sovelluttaa teoriaansa käytäntöön, ellei hän näet toivonut, että Saksa valloittaisi Ranskan. Mies kavahti pystyyn, ja vastasi vimmoissaan:

— Koettakaahan vain!… Konnat, jotka ette kykene panemaan edes keisarillenne kuonokoppaa, ettekä ravistamaan iestä omilta niskoiltanne, vaikka teillä onkin tuo kaikkein-pyhin sosialistinen Puolueenne, sen neljäsataatuhatta jäsentä ja kolmemiljoonaa valitsijaa!… Me teemme sen työn teidän puolestanne! Valloitatte muka meidät. Me valloitamme teidät…

Sikäli kuin odotusaika pidentyi, kasvoi kuume kaikissa. André kärsi kauheasti. Millaista ihmisen onkaan tietää, että hänen aatteensa on oikea, mutta ettei hän voi sitä kannattaa! Ja sitäpaitsi tunsi hän itseensä tarttuvan sen sielullisen ruton, jota lauma-ajatusten väkevä hulluus, sodan kiihko levittää kansanjoukkoihin! Se tarttui kaikkiin ihmisiin, joita Christophe näki ympärillään, jopa häneen itseensäkin. Hän ja hänen tuttavansa eivät puhuneet enää keskenään. He vetäytyivät erilleen toisistaan.

Mutta mahdotonta oli enää kauan kestää tätä epävarmuutta. Tosiasiain tuuli heitti epäröivät leiriin tai toiseen, vasten heidän omaa tahtoaankin. Ja eräänä päivänä, jota seuraavana odotettiin ultimaatumia, — päivänä, jolloin kaikki sodan jouset olivat molemmissa maissa jännitetyt äärimmilleen ja olivat valmiit lennättämään surmaa, huomasi Christophe, että jokainen täällä, niin hänen asuintalossaan kuin muuallakin, oli tehnyt valintansa. Kaikki toisilleen vihamieliset puolueet järjestyivät nyt vaistomaisesti sen vihatun tai halveksitun valtiomahdin ympärille, joka edusti Ranskaa. Eivätkä ainoastaan tavalliset kunnon ihmiset. Kaunosielut, turmeltuneen taiteen apostolitkin pistivät vallattomiin novelleihinsa isänmaallisia uskontunnustuksia. Juutalaiset sanoivat puolustavansa esi-isiensä pyhää maata. Kuullessaan pelkän sanan "lippu" sai Hamilton kyyneleet silmiinsä. Ja kaikki olivat aivan vilpittömiä, kaikki olivat saaneet tartunnan, André Elsberger ja hänen syndikalistiset ystävänsä niinkuin muutkin, — pahemmin kuin muut: kun asiain pakko työnsi heidät puolueeseen, jota he inhosivat, niin menivät he siihen synkällä vimmalla, jonkinlaisella pessimistisellä raivolla, joka teki heistä sodan julmimpia välikappaleita. Työmies Aubert, jota hänen pintapuolisesti opittu humanitarisminsa ja vaistomainen chauvinisminsa repi kahdelle taholle, oli menettää järkensä. Kiduttuaan monta unetonta yötä oli hän lopulta kuitenkin keksinyt ratkaisun, joka sovitti kaikki: Ranska oli humaanisuuden synonyymi. Sen jälkeen ei hän enää puhellut Christophen kanssa. Melkein kaikki talon asukkaat olivat sulkeneet häneltä ovensa. Arnaud-naapuritkaan, niin herttaisia kuin he olivatkin, eivät kutsuneet häntä enää luokseen. He soittelivat edelleen, ympäröivät itseään taiteella; he koettivat unohtaa yhteisen tärkeän asian. Mutta he ajattelivat sitä alinomaa. Jos joku naapureista kohtasi Christophen kahden kesken, puristi hän ystävällisesti hänen kättään, mutta nopeasti, ja luikki sitten tiehensä. Ja jos Christophe näki samana päivänä useita heitä yhdessä, niin menivät he pysähtymättä hänen ohitseen, kylläkin tervehtien häntä, mutta hämillään. Sen sijaan lähestyivät nuo ihmiset yhtäkkiä toisiaan, vaikkeivät he olleet puhelleet vuosikausiin keskenään. Eräänä iltana viittasi Olivier Christophea ikkunan ääreen ja näytti hänelle sanaakaan virkkamatta, kuinka Elsbergerit juttelivat majuri Chabranin kanssa.

Christophe ei liioin ajatellut tätä näissä ihmisissä tapahtunutta sielullista mullistusta. Hänellä oli tarpeeksi työtä itsestään. Hänelle tuli sellainen sekaannus, ettei hän jaksanut itseään hallita. Olivier, jolla olisi ollut suurempikin syy kiihtyä kuin hänellä, oli tyynempi kuin hän. Kaikista niistä, joita Christophe näki, tuntui hän yksinään säilyneen tartunnalta. Niin suuresti kuin ystävää läheisen sodan odottaminen ahdistikin, ja vaikka hän lisäksi pelkäsi, että hänen isänmaassaan syntyisi sisällisiä ristiriitoja, sillä hän näki, että sellaisiin oli kaikesta huolimatta mahdollisuuksia, oli hänellä kuitenkin tukenaan tietoisuus noiden kummankin vastakkain joutuvan kansakunnan aatteellisuuden suuruudesta, ja hän tiesi niinikään, että Ranskan kohtalo on olla ihmiskunnan edistyksen koekenttänä, ja että kaikki uudet aatteet täytyy kostuttaa verellä, muuten eivät ne kukoista. Itse puolestaan hän ei suostunut yhtymään yleiseen kuohuntaan. Tällaisessa sivistyksen murhassa olisi hän mielellään ottanut tunnukseksi Antigonen lauseen: "Oon luotu lempimään, en vihaamaan." — Sekä rakkauden että älyn tähden, joka viimemainittu on yksi muoto rakkautta. Hänen hellyytensä Christophea kohtaan olisi riittänyt osoittamaan hänelle hänen velvollisuutensa. Tällaisella hetkellä, jolloin tuhannet ihmiset valmistautuivat vihaamaan toisiaan, tunsi Olivier, että kahden sellaisen hengen kuin hänen ja Christophen velvollisuus ja onni oli rakastaa toisiaan ja säilyttää järkensä vioittumattomana yleisessä mielenkiihkossa. Hän muisti, ettei Goethe tahtonut yhtyä siihen vapauttavaan vihan liikkeeseen, joka vuonna 1812 syöksi Saksan Ranskaa vastaan.

Myöskin Christophe tunsi sydämessään aivan samaa, mutta kuitenkaan hän ei ollut rauhallinen. Hän, joka oli tavallaan saksalainen karkuri eikä voinut palata isänmaahansa, hän, johon olivat syöpyneet 1700-luvun suurten saksalaisten, hänen vanhalle ystävälleen Schulzille niin rakkaat yleis-europalaiset ajatukset, ja joka inhosi militaristisen ja merkantiilisen uuden Saksan henkeä, hän tunsi nyt sisällään nousevan intohimojen myrskyn; eikä hän tiennyt, mille taholle se hänet tempaisi. Hän ei puhunut asiasta mitään Olivierille; mutta hänen päivänsä olivat yhtämittaista ahdistusta, ja hän onki alinomaa uutisia. Salaa hän selvitti kaikki asiansa ja pani matkalaukkunsa kuntoon. Hän ei enää järkeillyt eikä aprikoinut. Tunne oli voimakkaampi häntä itseään. Olivier katseli häntä levottomana, aavistaen ystävänsä sisällisen taistelun; eikä hän uskaltanut kysyä häneltä mitään. Heillä oli vielä suurempi halu lähestyä toisiaan kuin ennen, he rakastivat toisiaan syvemmin kuin koskaan; mutta he pelkäsivät puhua toisilleen; heitä väristi, että he näkisivät silloin toistensa ajatusten erilaisuuden, joka eroittaisi heidät jälleen, niinkuin äskettäin pienen väärinkäsityksen vuoksi. Usein yhtyivät heidän katseensa levottomin hellyyden ilmein, aivan kuin heidän olisi ollut pian ainaiseksi erottava. Ja he olivat vaiti, vaikka kärsivät tuskaa.

Mutta äsken rakennetun talon katolla, pihan toisella puolella naputtelivat työmiehet näinä surullisina päivinä, silloin tällöin sadepuuskan romahtaessa, kiinni viimeisiä nauloja; ja Christophen ystävä, tuo suulas katonpanija, huusi hänelle kaukaa nauraen:

— Ja nyt on taloni viimeinkin valmis!

Onneksi meni myrsky yhtä pian ohitse kuin se oli tullutkin. Kanslerinviraston viralliset tiedonannot ilmoittivat kuin barometri jälleen kaunista ilmaa. Sanomalehdistön kiukkuiset hurtat kytkettiin koirankoppeihinsa. Muutamissa tunneissa pääsivät mielet jännityksestä. Oli kesäinen ilta. Christophe juoksutti puuskuttaen tämän hyvän uutisen ystävälleen. Christophe henkäisi vapaasti, ja oli onnellinen. Olivier katseli häntä hymyillen, hiukan surullinen. Hän ei uskaltanut tehdä Christophelle kysymystä, joka painoi hänen sydäntään. Hän virkkoi:

— No niin, nyt näit nuo kaikki, jotka eivät voineet toisiaan ymmärtää, yhtyneinä?

— Kyllä näin, vastasi Christophe iloisella tuulella. Te olette joutavia ilveilijöitä! Te kiljutte kaikki toisianne vastaan. Pohjaltanne te olette kuitenkin samaa mieltä.

— Luulisipa, että sinä olet siitä hyvilläsi? virkkoi Olivier,

— Miksikä en olisit Siksikö, että tuo yhtyminen tapahtuu tavallaan minun kustannuksellani?… Pyh! Minä kyllä sen kestän… Ja sitäpaitsi oli hauska nähdä tuota koskea, joka tempaisi teidät mukaansa, tällaista demonien heräämistä teidän sydämissänne…

— Se oli minusta hirvittävää, vastasi Olivier. Pidän enemmän siitä, että kansani jäsenet ovat yksinäisiä kuin yhtyvät tällä hinnalla.

He olivat sitten molemmat vaiti, kumpikaan ei tohtinut koskea heitä molempia kiusaavaan asiaan. Viimein pakotti Olivier itsensä puhumaan ja virkkoi ahtaalla äänellä:

— Sanopas minulle suoraan, Christopher, olisitko sinä lähtenyt?

Christophe vastasi:

— Kyllä.

Olivier oli jo varma vastauksesta. Ja kuitenkin vihlasi se hänen sydäntään. Hän sanoi.

— Ei puhuta enää tästä. En tahdo enää ajatella sitä.

Olivier kysyi yhä edelleen, tuskaisin mielin:

— Sinä olisit taistellut meitä vastaan?

— En tiedä, en ole sitä ajatellut.

— Mutta sydämessäsi oli päätös valmis?

Christophe virkkoi:

— Oli.

— Siis minua vastaan?

— En milloinkaan sinua. Sinä olet minun. Missä elätkin, olet kanssani.

— Mutta minun maatani vastaani

— Minun maani puolesta.

— Tämä on hirveää, jatkoi Olivier. Minä rakastan isänmaatani, niinkuin sinäkin omaasi. Rakastan suloista Ranskaani; mutta voinko minä tappaa sen tähden oman sieluni? Voinko pettää omantuntoni ääneni Se olisi sama kuin pettää juuri isänmaani. Kuinka saattaisin minä vihata, kun en tunne sisälläni vihaa; näytellä valehtelematta vihan ilveilyä? Nykyaikainen valtio on tehnyt julman rikoksen, — rikoksen, joka murskaa sen aikoinaan, — silloin, kun se ryhtyi kahlehtimaan rautaisella laillaan vapaiden henkien seurakuntaa, jolle olennaisinta on ymmärtää toisiaan ja rakastaa toisiaan. Caesar olkoon Caesar, mutta älköön pyrkikökään Jumalaksi! Ottakoon meiltä rahamme, elämämme: sielujamme hänellä ei ole oikeutta riistää; niitä hän ei saa tahrata verellämme. Me olemme tulleet tähän maailmaan levittämään valoa, emme sitä sammuttamaan. Kullakin työnsä! Jos Caesar tahtoo sotaa, olkoot hänellä armeijansa sitä varten, sellaiset armeijat kuin muinoin, jolloin sota oli ammattia! En ole niin typerä, että valittaisin väkivaltaa vastaan, sillä se ei auta. Mutta minä en kuulu väkivallan armeijaan. Minä olen henkisen armeijan jäsen; sitä minä edustan tuhansien veljien kanssa Ranskassa. Valloittakoon Caesar maan, jos tahtoo! Me valloitamme totuuden.

— Voidakseen valloittaa täytyy voittaa, täytyy elää, sanoi Christophe. Totuus ei ole aivotyön tekemä kuiva dogmi, niinkuin mikä vuotokivi jonkin luolan katossa. Totuus on elämää. Sitä teidän ei tarvitse hakea päistänne. Vaan toisten sydämistä. Yhdistykää niissä. Ajatelkaa, mitä asiaa haluatte, vaan raikastukaa alinomaa inhimillisyyden kylvyssä. Täytyy elää muiden elämää ja alistua kohtaloonsa, rakastaa sitä.

— Meidän kohtalomme on olla, mitä olemme. Meistä itsestämme ei riipu, ajattelemmeko vai emmekö jotain aatetta, olipa se sitten vaikka vaarallinenkin. Me olemme päässeet sellaiselle sivistysasteelle, josta emme enää voi kääntyä takaisin.

— Niin, te olette päässeet sivistyksen korkeimmalle jyrkänteelle, sellaiselle arvostelevalle tasolle, johon mikään kansa ei voi joutua saamatta tuntea vastustamatonta halua heittäytyä alas. Uskonnollisuus ja vaisto ovat teissä heikontuneet. Te olette enää pelkästään älyllisiä, järkeilyn myllyjä. Taitatte niskanne! Kuolema tulee!

— Se tulee aikanaan kaikille kansoille: kysymys on vain muutamista vuosisadoista.

— Sillä tavoinko syydät vuosisatoja? Koko elämä on ainoastaan muutamien päivien ja hetkien asia. Täytyy olla peijakkaanmoinen viisastelija ennenkuin voi asettua sellaiseen rajattomuuteen kuin te, eikä sensijaan rakastaa kutakin vierivää hetkeä.

— Minkä sille voi? Tuli syö kynttilää. Eihän voi yhtaikaa olla ja olla ollut, Christophe-parka.

— Täytyy olla.

— On suurta, että on kerran ollut jotain suurta.

— Se ei ole suurta muuta kuin silloin, kun on vielä olemassa eläviä ja suuria miehiä, jotka pitävät arvossa sitä suurta.

— Eikö sinusta kuitenkin olisi kauniimpaa, että olisit ollut joku muinaisen Hellaan kansan jäsen, vaikka Hellas nyt on kuollut, kuin jonkin nykyään elävän vähäpätöisen kansan?

— Minusta on parempi olla elävä Christophe.

Olivier herkesi väittelemästä. Ei silti, ettei hänellä olisi ollut paljonkin vastaamista. Mutta nämä asiat eivät koskeneet häneen. Koko väittelyssä ajatteli hän ainoastaan Christophea. Hän sanoi huokaisten:

— Sinä rakastat minua vähemmän kuin minä sinua.

Christophe otti häntä hellästi kädestä:

— Rakas Olivier, vastasi hän rakastan sinua enemmän kuin omaa itseäni. Mutta anteeksi, en rakasta sinua enemmän kuin elämää, rotujemme aurinkoa. Minua kauhistuttaa yö, johon teidän väärä edistyksenne minua vetää. Kaikissa teidän kieltäytyvissä sanoissanne piilee buddhalainen Nirvana. Elämä yksinään on elämää, silloinkin kuin se tappaa. Meillä ei ole tässä maailmassa muuta valittavaa kuin joko kuluttava liekki tahi yö. Vaikka unelmat ennen iltahämärää ovat alakuloisen suloiset, en tahdo tällaista rauhaa, kuoleman edeltäkävijää. Pohjattomien äärettömyyksien hiljaisuus kammottaa minua. Paiskatkaa uusia puita tuleen! Vielä! Lisää! Ja minutkin, jos vaaditaan. Minä en tahdo, että tuli sammuu. Jos se sammuu, tulee meistä loppu, tulee loppu kaikesta, mitä on.

— Tunnen äänesi, vastasi Olivier; se nousee muinaisen barbaarisuuden syvyyksistä.

Hän otti hyllyltä erään hindulaisen runokirjan ja luki seuraavan ylevän Krishna-jumalan lauselman:

"Nouse, ja taistele päättävällä sydämellä. Välittämättä ilosta tai surusta, hyödystä tai tappiosta, voitosta tai häviöstä taistele kaikin voimin…"

Christophe otti kirjan Olivierin käsistä ja jatkoi:

— … Minulla ei ole maailmassa mitään, joka minua pakottaa toimeen: ei ole mitään, joka ei olisi minun; ja kuitenkaan en luovu taistelusta. Jos en taistelisi, alati ja lakkaamatta, enkä näyttäisi ihmisille esimerkkiä, jota heidän tulee seurata, niin kaikki ihmiset hukkuisivat. Jos minä hetkeksikin lakkaisin toimimasta, syöksisin maailman kaaokseen, ja minä tappaisin elämän.

— Elämä, toisti Olivier; mikä on elämä;"

— Tragedia, huudahti Christophe. Eläköön!

Hyökyaallot laskeutuvat. Kaikki koettivat jonkinlaisella salaisella pelolla unohtaa koko tapahtuman. Kukaan ei näyttänyt muistelevankaan, millaista oli ollut. Siitä ilosta, millä ihmiset tarttuivat jälleen elämään, tavalliseen, arkipäiväiseen elämään, jonka arvon tietää vasta silloin kuin se on häiriytynyt, saattoi huomata kuitenkin, että he ajattelivat sitä vielä. Nautittiin kaksinkertaisesti niinkuin ainakin vaarallisen hetken jälkeen.

Christophe heittäytyi kymmentä suuremmalla innolla kuin ennen luomistyöhön. Hän veti siihen mukaansa Olivierinkin. He olivat päättäneet, synkkien ajatustensa vastavaikutuksesta, sommitella yhdessä eepoksen Rabelais'n teosten mukaan. Se oli kauttaaltaan leveän materialismin värittämä, materialismin, jollainen aina seuraa sielullisesti ahtaita aikoja. Jo ennestään runoiltujen sankarien lisäksi, — Gargantuan, veli Jeanin, Panurgen, — sommitteli Olivier Christophen keksinnöstä uuden henkilön, talonpojan nimeltä Jacques Patience, Maltti-Jaakko: yksinkertainen, ovela, viekas, alistuvainen; hän oli aina toisten leluna, ryöstettävänä ja pieksettävänä, ja antoi muiden tehdä, mitä tahtoivat, — liehiä vaimoaan, polttaa peltonsa, suostui kaikkeen, — väsymättä kuitenkaan, vaan rakentaen talonsa ja viljellen maansa uudestaan, — lähtien pakosta toisten kanssa sotaan, kantaen seljässään kaikkien muiden sälyt, saaden köniinsä, ja myöntyen kaikkeen, luottaen parempaan tulevaisuuteen, huvitettuna herrainsa nylkemisestä ja saamistaan iskuista, sanoen: "Kyllä ne loppuvat aikanaan"; hän näki aavistuksella heidän lähenevän kuperkeikkansa ja odotti sitä syrjäsilmällä katsellen, ja nauroi sille suurella, vaiteliaalla suullaan jo etukäteen. Eräänä päivänä Gargantua ja veli Jean sitten hukkuivatkin ristiretkellä. Maltti-Jaakko katseli lauhkeasti menoa, ei ollut millänsäkään, pelasti Panurgen hukkumasta ja sanoi: "Tiedän kyllä, että sinä taas kerran teet minulle pirut, se on selvä; mutta en tule toimeen ilman sinua: sinä olet minun pernalleni terveellinen, sinä nauratat minua."

Tälle runoelmalle Christophe sommitteli suuria sinfoonisia kuvaelmia, joissa oli sooloja ja kuoroja, koomillis-sankarillisia taisteluita, riehakoita markkinanäytöksiä, kermessejä, lauluäänellisiä hullutuksia, madrigaaleja à la Jannequin, valtavaa, lapsellista iloa, myrsky merellä, Soiva saari kelloineen, ja lopussa pastoraalisinfonia, uhkuvaa niittyjen tuoksua, huilujen ja oboeiden kuulasta riemua, ja muinaisen Ranskan kirkassieluisia kansanlauluja. — Ystävysten työ oli ainaista hurmausta. Laiha, kalpeaposkinen Olivier sai oikean voimistuskylvyn Christophen terveydestä. Läpi heidän ullakkokamarinsa pauhasi raitis ilma. Verratonta onnea! Luoda koko omalla ja ystävänsä sydämellä! Kahden rakastuneen syleily ei ole suloisempaa eikä rajumpaa kuin tällainen ystävyshenkien yhtyminen. He olivat lopulta sulautuneet niin täydellisesti toisiinsa, että heidän päässään syttyi usein yhtäaikaa aivan sama ajatus. Tai kirjoitti Christophe musiikin valmiiksi johonkin näytökseen, johon Olivier sitten teki sanat. Christophe kiidätti ystäväänsä valtavassa vanavedessään. Hänen henkensä kietoi toisen sielun sisäänsä ja teki sen hedelmälliseksi.

Luomisen ilon lisäksi tuli vielä voitonriemu. Hecht oli päättänyt julkaista Davidin; ja kappale herätti hyvin levitettynä heti vastakaikua ulkomailla. Muuan huomattu wagnerilainen Kapellmeister, Hechtin ystävä, joka oli liikkeineen asettunut Englantiin, ihastui suuresti teokseen; hän esitti sen monissa konserteissa, huomattavalla menestyksellä, sillä kappaleen maine oli levinnyt Kapellmeisterin entusiasmin voimalla Saksaankin, jossa myöskin David oli esitetty. Tuo Kapellmeister oli ruvennut Christophen kanssa kirjevaihtoon; hän oli tilannut häneltä uusia töitä, tarjosi hänelle palvelustaan, ja reklamoi hurjasti häntä. Saksassa huomattiin nyt Ifigeneian hyvät puolet, vaikka sille aikoinaan oli vihelletty. Huudettiin, että Christophe oli nero. Eräät Christophen elämäntapaukset lisäsivät romanttisuudellaan melkoisesti mielenkiintoa häntä kohtaan. Frankfurter Zeitung julkaisi ensimäisenä pauhaavan ylistysartikkelin. Toiset seurasivat esimerkkiä. Silloin huomasivat jotkut lehdet Ranskassakin, että heillä oli joukossaan suuri säveltäjä. Eräs parisilainen orkesterinjohtaja pyysi Christophelta hänen Rabelais-eepostansa ennenkuin se vielä oli valmiskaan; ja Goujart, joka aavisti, että hänen edessään oli tuleva kuuluisuus, alkoi nyt puhua salaperäisin sanoin eräästä nerosta, joka oli hänen ystävänsä ja jonka hän oli löytänyt. Hän kiitteli komeassa artikkelissa Davidia, — muistamattakaan enää, että hän viime vuonna oli uhrannut sille pari hävytöntä riviä. Eikä kukaan muukaan Goujartin piirissä enää niitä muistanut, tai kummastellut tätä käännettä. Kuinka monet parisilaiset ovatkaan aikoinaan häväisseet Wagneria ja Franckia, joita he nykyään ihailevat; mutta nyt he käyttävät heitä aseinaan murskatakseen toisia uusia taiteilijoita, joita he jälleen huomenna ylistävät!

Christophe ei ollut laisinkaan odottanut tällaista menestystä. Hän tiesi kyllä, että hän kerran voittaisi; mutta hän ei ajatellut, että se päivä oli jo niin lähellä; ja hän oli epäluuloinen näin nopeaa onnistumista kohtaan. Hän kohautti hartioitaan, ja sanoi, että antakoot hänen olla rauhassa. Hänestä olisi asia ollut ymmärrettävää, jos Davidia olisi kiitetty edellisenä vuonna, silloin, kun hän sitä kirjoitti, mutta nyt hän oli siitä jo kaukana, hän oli jo päässyt muutamia askelmia ylemmäksi. Hän olisi tahtonut sanoa noille ihmisille, jotka puhuivat tuosta hänen vanhasta työstään:

— Älkää minua kiusatko sillä moskalla! Se on yhtä inhottava kuin tekin.

Ja hän painui uuteen, työhönsä, hiukan harmissaan, että häntä häirittiin siinä. Ja kuitenkin oli hän pohjaltaan tyytyväinenkin. Kunnian ensimäiset säteet ovat kovin suloisia. On hyvää ja tervettä voittaa. Tuntuu kuin ikkuna aukeaisi ja päästäisi sisälle kevään ensi tuulahdukset. — Joskin Christophe muka halveksi entisiä töitään, ja varsinkin Ifigeneiaa, oli hänelle kumminkin ikäänkuin hyvitystä nähdä, miten arvostelu Saksassa kehui tätäkin hänen surkeaa kyhäystään, samaa, jonka vuoksi häntä oli äskettäin niin paljon häväisty; nyt anelivat teatterit sitä näyttämöilleen, kuten eräs Dresdenistä hänelle tullut kirje osoitti; kirjeessä näet sanottiin, että oltaisiin onnellisia, jos saataisiin esittää se kappale seuraavalla näytäntökaudella.

Samana päivänä, jona Christophe sai tämän uutisen ja jolloin hän viimeinkin, pitkien kärsimysten vuosien jälkeen, näki kaukana edessään tyynemmän ja voitokkaan tulevaisuuden, saapui hänelle kirje Saksasta. Oli iltapuoli. Hän peseytyi paraikaa, jutellen Olivierin kanssa huoneesta toiseen, kun talonmiehen vaimo pisti oven alitse sisään kirjeen. Äidin käsialaa… Christophe oli juuri aikonut kirjoittaa äidille; hän nautti jo mielessään, että voisi puhua hänelle menestyksestään ja että äiti olisi hyvillään. Christophe aukaisi kirjeen. Siinä oli ainoastaan muutamia rivejä. Ja kuinka vapisevaa käsiala oli!

"Rakas poikani, minä en voi oikein hyvin. Jos sinulle kävisi päinsä, tahtoisin nähdä sinua vielä kerran. Suutelen sinua.

Äitisi."

Christophelta pääsi äänekäs valitus. Olivier, joka työskenteli viereisessä huoneessa, juoksi peljästyneenä hätään. Christophe ei voinut puhua, osoitti vain kirjettä, joka oli hänen pöydällään. Ja hän valitti yhä, kuuntelematta, mitä Olivier sanoi; Olivier oli yhdellä silmäyksellä lukenut kirjeen ja koetti Christophea rauhoittaa. Christophe oli heittänyt takkinsa vuoteelleen, hän juoksi nyt sängyn luo, vetäisi takin ylleen ja meni ulos, panematta edes kaulusta kaulaansa, — (hänen kätensä vapisivat liiaksi). Olivier sai hänet portaissa kiinni: mitä Christophe aikoi? Lähteä ensimäisellä junalla? Junia ei mennyt ennenkuin illalla. Oli parempi odottaa kotona kuin asemalla. Oliko hänellä edes kylliksi rahaa? — He käänsivät taskunsa nurin, mutta eivät löytäneet enempää kuin kolmisenkymmentä frangia, vaikka panivat koko omaisuutensa yhteen. Oli syyskuu; Hecht, Arnaud, kaikki heidän ystävänsä olivat vielä maalla. Ei ketään, kenen puoleen kääntyä. Christophe joutui suunniltaan, hän sanoi, että hän kulkee kappaleen matkaa jalkaisin. Olivier pyysi häntä odottamaan tunnin ajan ja lupasi hankkia puuttuvan summan. Christophe suostui; hän ei jaksanut itse ajatella mitään. Olivier juoksi panttilaitokseen: ensi kertaa elämässään meni hän nyt sinne; itse puolestaan olisi hän kärsinyt vaikka mitä puutetta ennenkuin olisi pantannut yhtään rakkaista esineistään, joihin kaikkiin liittyi jokin muisto; mutta nyt koski asia Christophea, eikä aikaa ollut hukata. Hän jätti panttiin taskukellonsa, ja sai siitä paljon vähemmän kuin oli odottanut. Täytyi mennä takaisin kotiin ja ottaa muutamia omia kirjoja ja viedä ne vanhojen kirjojen kauppiaalle. Se tuntui tuskalliselta; mutta paljoa ei hän sitä tällä kertaa ajatellutkaan: Christophen suru tukehdutti kaikki muut hänen mietteensä. Olivier tuli kotiin, ja näki Christophen samalla paikalla, johon hän oli jäänyt, istumassa pöydän ääressä, aivan lamassa. Olivierin kokoama summa ja ne kolmekymmentä frangia, mitä heillä oli ennestään, riitti oivallisesti. Christophe oli liian tuskissaan muistaakseen kysyä, kuinka ystävä nämä rahat oli hankkinut, tai jäikö hänelle edes rahaa elääkseen hänen poissa ollessaan. Eikä Olivier ajatellut sitä seikkaa enemmän kuin toinenkaan; hän oli antanut Christophelle kaikki, mitä hänellä oli. Nyt hänen täytyi pitää Christophesta huolta aivan kuin lapsesta, kunnes Christophe oli lähtenyt. Hän saattoi ystävänsä asemalle, eikä eronnut hänestä ennenkuin juna lähti liikkeelle.

Kiitäessään yön helmaan tuijotti Christophe silmät suurina eteensä ja ajatteli:

— Joudunko minä ajoissa?

Hän tiesi hyvin, että koska hänen äitinsä oli kirjoittanut näin, ei hän enää voinut häntä kauemmin odottaa. Ja kuumeisessa tuskassaan toivoi Christophe, että pikajuna olisi edes kulkenut kovemmin. Hän moitti katkerasti itseään, että oli jättänyt Louisan. Ja samalla hän kuitenkin tunsi, että ne moitteet olivat aivan turhia; hän ei ollut voinut muuttaa kohtaloaan toiseksi.

Pyöräin yksitoikkoinen jyrinä ja vaunun tärinä rauhoitti kuitenkin häntä, sai vähitellen valtaansa hänen sielunsa, niinkuin sävelten nousevat aallot, joita mahtava rytmi patoaa. Hän näki mielessään koko menneisyyden, kaukaisen lapsuuden utuisista unelmista saakka: entiset rakkautensa, toivomuksensa, pettymyksensä, huolensa, ja tuon riemua tuottavan voiman, tuon kiihkeän halun kärsiä, nauttia, luoda, riemun sammua elämän valoihin ja sen ylhäisiin varjoihin, kaiken sen, mikä oli hänen sieluaan, Jumalan kätkettyä henkeä. Kaikki tuntui hänestä tällä hetkellä, loitolta nähden, kirkkaalta. Hänen kaipuidensa temmellys, ajatusten hämäryys, hänen vikansa, erehdyksensä, vimmatut taistelunsa näyttivät hänestä virran pyörteiltä ja kuohuilta, joita mahtava joki vie ikuista määräänsä kohti. Hän ymmärsi nyt koettelemusten vuosien syvän tarkoituksen: jokainen koettelemus oli pato, jonka paisuva virta rytisyttäen särki; kulkua ahtaasta laaksosta toiseen, laajempaan, jonka hän sitten täytti kokonaan; joka kerta maisema avartui, ilmanranta tuli vapaammaksi. Ranskan kumpujen ja Saksan alankojen välillä oli joki uurtanut uomaansa, kylläkin taistellen, tulvehtien niityille, uurtaen kukkulain juurta, kooten, keräten itseensä kummastakin maasta hersyvät lähteet. Niin virtasi hän noiden maiden välillä, ei eroittaakseen niitä toisistaan, vaan ne yhdistääkseen; ne vihkiintyivät toisiinsa hänessä. Ja ensi kertaa elämässään tunsi Christophe selvästi tehtävänsä: temmaista mukaansa, sykkien näiden toisilleen vihamielisten kansojen keskellä niinkuin valtasuoni, kaikki molempien puolten elämänvoimat. — Omituista selkeyttä, tyyneyttä ja kirkkautta; se ilmestyi hänelle yhtäkkiä, niinkuin joskus kaikkein synkimmällä hetkellä saattaa tapahtua… Sitten kaukonäky hälveni; ja eteen ilmestyivät ainoastaan vanhan äidin kärsivät ja hellät kasvot. Aamu alkoi jo hieman sarastaa, kun hän tuli perille pieneen saksalaiseen kaupunkiinsa. Hänen täytyi varoa, ettei häntä siellä huomattaisi; sillä vanha vangitsemiskäsky oli häneen nähden yhä vielä voimassa. Mutta asemalla ei kukaan vilkaissutkaan häneen. Koko kaupunki nukkui; talojen ovet olivat kiinni, ja kadut tyhjät: oli se harmaa aamun hetki, jolloin yön valot kalpenevat eikä päivänvalo ole vielä tullut, — hetki, jolloin nukkuminen on suloisinta ja jolloin Idän kalpea kuulto saa ihmisen unet selkenemään. Jokin pikku palvelijatar aukaisi erään kaupan ikkunaluukut ja lauloi vanhaa kansan Liediä. Christophe riutui mielenliikutuksesta. Oi isänmaa! Rakas seutu!… Hän olisi tahtonut maata suudella. Ja kuullessaan tuota vaatimatonta laulua, joka hiveli hänen sydäntään, tunsi hän, kuinka onneton hän oli ollut ollessaan poissa sieltä, ja kuinka hän maataan rakasti… Christophe kulki edelleen, ja hän aivan pidätti hengitystään. Kun hän näki kotitalonsa, täytyi hänen pakostakin pysähtyä ja painaa kätensä huulilleen, ettei olisi huutanut. Miten olikaan nyt sen rakkaan olennon laita, joka siellä asui, ja jonka hän oli hyljännyt?… Sydän alkoi taas sykkiä, ja hän meni melkein juosten ovelle. Ovi oli raollaan. Hän työnsi sitä. Ketään ei näkynyt… Vanhat, puiset portaat narisivat hänen noustessaan. Hän meni yläkerrokseen. Talo oli ikäänkuin autio. Hänen äitinsä kamarin ovi oli kiinni.

Christophe laski sykkivin sydämin kätensä oven ripaan. Hänellä ei ollut voimaa avata…

Louisa oli yksinään, vuoteenomana, ja tunsi loppunsa tulevan. Hänen pojistaan oli toinen, Rudolf, liikemies, asettunut Hampuriin, ja toinen, Ernest, mennyt Amerikaan, eikä tiedetty, mihin hän oli siellä joutunut. Kukaan ei pitänyt huolta hänestä, paitsi erästä naapurin vaimoa, joka kävi pari kertaa päivässä katsomassa, mitä hän tarvitsi, viipyi siellä tuokion ja lähti jälleen omiin hommiinsa. Nainen ei ollut varsin säntillinen, ja myöhästyi usein. Louisasta oli varsin luonnollista, että hänet unhotettiin, samoin kuin hänestä oli sekin luonnollista, että hänen oli paha olla. Hän oli tottunut vaivoihin ja oli kärsivällinen kuin enkeli. Hänellä oli sydäntauti, ja tukehduttavia puuskia, niin ankaria, että hän luuli niihin kuolevansa: hän makasi silloin silmät ammollaan, kouristaen sormillaan peitettä, ja hiki vuoti virtana pitkin hänen kasvojaan. Hän ei valitellut. Hän tiesi, että niin täytyi olla. Hän oli valmis, oli jo saanut pyhän ehtoollisen. Ainoastaan yksi huoli hänellä oli: ettei Jumala pitäisi häntä kelvollisena pääsemään hänen paratiisiinsa. Kaikkeen muuhun hän tyytyi kärsivällisesti.

Vaatimattoman asumuksensa hämärään nurkkaan, alkoovin seinään, vuoteen pääpuoleen oli hän muodostanut muistojensa pyhätön; sinne hän oli koonnut kaikkien rakkaittensa kuvat: kolmen pikku poikansa, puolisonsa, jota hän rakasti yhä niinkuin rakastumisen ensi päivinä, vanhan isoisän, ja veljensä Gottfriedin: hän oli liikuttavan kiintynyt kaikkiin niihin, jotka olivat olleet hänelle hiukankin hyviä. Louisa oli pistänyt viimeisen valokuvan, jonka Christophe oli hänelle lähettänyt, nuppineulalla kiinni peitteeseensä, lähelle kasvojaan; ja Christophen viimeiset kirjeet olivat hänen päänalaisensa alla. Hän piti järjestyksestä ja suuresta siisteydestä; hän kärsi siitä, ettei hänen huoneessaan nyt kaikki ollut oikein paikallaan. Hän kuunteli kaikenlaisia pikku ääniä ulkoa, niistä hän voi päättää, mikä päivän aika oli. Hän oli sillä tavoin kuunnellut niitä jo kauan! Koko ajan, minkä hän oli asunut tässä ahtaassa huoneessa… Hän ajatteli rakasta Christopheaan. Miten sanomattomasti hän olisi tahtonut, että Christophe olisi ollut hänen luonaan tällä hetkellä! Ja kuitenkin, vaikkei hän siellä ollutkaan, niin Louisa tyytyi. Hän oli varma, että hän näkisi hänet siellä ylhäällä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ummistaa silmänsä, niin näki hänet jo. Hänen päivänsä menivät puolihorroksissa, menneisyyden muistoissa.

Hän oli olevinaan entisessä talossa Rheinin rantaäyräällä… Oli pyhäpäivä… Kaunis kesäpäivä. Ikkuna oli auki: valkealla tiellä aurinko säihkyi. Linnut laulelivat. Melchior ja isoisä istuivat ulkona oven edessä. Juttelivat keskenään ja nauroivat ääneen. Louisa ei heitä nähnyt; mutta hän oli iloissaan, että hänen miehensä oli sinä päivänä kotona, ja että ukki oli niin hyvällä tuulella. Louisa askaroi alahuoneessa, keitti ruokia: juhlapäivällistä; hän oli työstään niin tarkka kuin silmäterästään; hänellä oli varustettu toisille yllätyskin: kastanjakakku; hän nautti jo, miten pikku poju huutaisi ilosta sen nähdessään… Poju, missä hän oli? Tuolla ylhäällä: Louisa kuuli hänen pianonsa soivan. Hän ei ymmärtänyt, mitä Christophe soitti, mutta hän oli niin onnellinen tuota tuttua pikku yrittelyä kuunnellessaan, onnellinen tietäessään, että hän oli siellä, istui niin kiltisti… Miten kaunis päivä! Tiukujen helinä soi iloisesti, kun rattaat kulkivat ohitse tietä pitkin… Ah, herranen aika! Se paisti! Kunhan se ei palaisi, sillä välin kuin hän katseli ulos ikkunasta! Hän hätkähti, ettei vain ukki, josta hän piti niin kovasti ja jota hän kuitenkin arasteli, olisi tyytymätön ja moittisi häntä… Jumalan kiitos, ei ollut tullut vielä mitään haittaa. Kas niin, kaikki oli valmista, pöytä oli katettu. Hän kutsui Melchioria ja ukkia syömään. He vastasivat hilpeästi. Entä pikku poju?… Hän ei soittanut enää. Hetken oli hänen pianonsa jo ollut vaiti, vaikkei Louisa ollut sitä huomannut… — "Christophe!"… Mitä hän puuhasit Ei kuulunut ääntäkään, aina hän unohti tulla alas päivälliselle: isä alkaisi häntä vielä torua. Äiti juoksi kiireesti ylös portaita… — "Christophe!" Ei vastausta. Hän avasi oven ja meni kamariin, jossa Christophen piti ahkeroida. Siellä ei ketään. Kamari oli tyhjä, piano suljettu… Äidille tuli tuska. Mihin hän oli joutunut? Ikkuna oli auki. Hyvä Jumala, ehkä hän oli pudonnut. Äiti on suunniltaan. Hän kurkistaa alas ikkunasta… — "Christophe!" Ei näy missään. Hän juoksee läpi kaikkien huoneiden. Alhaalta isoisä huutaa: "Tule vaan, älä ole milläsikään, hän tulee kyllä sitten luoksemme." Louisa ei tahdo mennä alas; hän tietää, että Christophe on siellä: on mennyt piiloon, tahtoo kiusata häntä. Voi sellaista pikku häijyä!… Niin, Louisa on siitä varma, permantohan narahti, Christophe on oven takana. Hän tahtoo avata oven. Mutta siinä ei ole avainta. Se avain, avain! Louisa hakee piirongin laatikosta, keskeltä jos jonkinlaisia muita avaimia. Tuo, tuo se on,… ei, ei se ole se… Ah, viimeinkin!… Hän ei saa avainta mitenkään menemään lukkoon. Hänen kätensä vapisee. Hän koettaa avata kiireesti; on kiire. Minkä tähden? Hän ei sitä tiedä; mutta hän tietää, että on kiire: ellei hän kiiruhda, ei ole enää aikaa. Hän kuulee Christophen syvän hengityksen oven takaa… Voi, voi tuota avainta!… Viimein toki. Ovi aukeaa. Iloinen huuto. Se oli hän. Christophe heittäytyi hänen kaulaansa… Voi sitä häijyä, kilttiä, rakasta pojua!…

Louisa on avannut silmänsä. Christophe on siinä, hänen edessään.

Hetken oli Christophe katsellut häntä, nähnyt kuinka hän oli muuttunut: kuinka hänen kasvonsa olivat samalla sekä venyneet että pöhöttyneet; minkälainen vaikeneva kärsimys niissä kuvastui ja teki hänen alistuvaisen hymynsä vieläkin sydäntä viiltävämmäksi; ja sitten tämä hiljaisuus, tällainen yksinäisyys… Christophen sydäntä särki…

Äiti näki hänet. Hän ei kummastunut. Hän hymyili kuvaamattoman hellästi. Hän ei voinut edes ojentaa hänelle käsiään, ei sanoa yhtään sanaa. Christophe heittäytyi hänen kaulaansa, suuteli äitiä, ja äiti häntä; suuret kyyneleet virtasivat pitkin Louisan poskia. Hän supatti:

— Odota vähän.

Christophe näki, että äitiä tukehdutti.

He eivät liikahtaneet paikaltaan. Äiti piti hänen päätänsä käsiensä välissä ja silitteli sitä hellästi; ja kyyneleet virtasivat yhä hänen silmistään. Christophe suuteli hänen käsiään, nyyhkytti, painoi kasvonsa hänen vuoteensa vaatteisiin.

Kun tukehduttava puuska meni Louisalta ohitse, koetti hän puhua. Mutta hän ei jaksanut enää löytää sanoja; hän erehtyi, ja Christophen oli vaikea häntä ymmärtää; mutta mitä se teki? He rakastivat toisiaan, näkivät toisensa, olivat toisiaan lähellä: sehän toki riitti. — Christophe kysyi loukkautunein mielin, miksi äiti oli näin yksin. Louisa puolusteli hoitajaansa:

— Hän ei voinut aina olla täällä: hänellä oli työnsä…

Heikolla, vähän väliä katkeavalla äänellä ja osaamatta virkkaa selvästi kaikkia tavuja Louisa ilmoitti pikku toivomuksensa, miten hänet olisi haudattava. Hän lähetti kahdelle muulle pojalleen, jotka olivat hänet unohtaneet, Christophella hellät hyvästinsä. Hän muisti myöskin Olivieria, jonka tiesi olevan niin hyvän Christophelle. Hän pyysi Christophea sanomaan, että hän lähetti Olivierille siunauksensa — (Louisa peruutti kohta arasti sanansa, ja käytti nöyrempää muotoa), — "terveisiä kunnioittavin tuntein"…

Tuli uusi tukehduttava kohtaus. Christophe tuki häntä, kun hän istui siinä vuoteessa. Hiki valui pitkin äidin kasvoja. Hän koetti väkisinkin hymyillä. Hän sanoi, ettei hän toivonut maailmassa enää mitään, koska kerran hänen kätensä oli hänen poikansa kädessä.

Ja yhtäkkiä tunsi Christophe sen käden vääntyvän ja jäykistyvän. Louisa avasi suutansa, hän katsoi poikaansa kuvaamattoman hellästi: — ja niin hän kuoli.

Saman päivän iltana tuli Olivier Christophen kotikaupunkiin. Hän ei ollut jaksanut sietää ajatusta, että Christophe oli yksin tällaisessa surussa, jonka hän tunsi omasta kokemuksestaan. Hän pelkäsi myöskin, millaisiin vaaroihin ystävä voisi joutua mentyään tällä tavoin Saksaan. Hän tahtoi olla siellä Christophea hoitamassa. Mutta hänellä ei ollut rahaa matkustaakseen Christophen luo. Saatettuaan Christophen asemalle ja palatessaan sieltä päätti hän myydä eräitä kalleuksia, mitä hänellä vielä oli jäljellä muistoina omaisiltaan; ja kun panttilaitos oli jo tähän aikaan kiinni, ja kun hän tahtoi matkustaa jo ensimäisellä junalla, aikoi hän mennä erään korttelissa asuvan rihkamakauppiaan puheille; silloin häntä vastaan tulikin kotiportaissa Mooch. Kun Mooch kuuli Olivierin aikomuksen, oli hän vilpittömästi pahoillaan, ettei Olivier ollut kääntynyt hänen puoleensa; hän esti jyrkästi Olivierin lähtemästä kauppiaan luokse, ja pakotti hänet ottamaan tarvittavat rahat häneltä. Hän oli aivan lohduton, että Olivier oli pantannut kellonsa ja myynyt kirjansa hankkiakseen Christophelle matkarahoja, koska hän olisi niin mielellään heitä auttanut. Hän tahtoi niin innoissaan heitä auttaa, että ehdotti Olivierille, että hänkin lähtisi Christophen luokse. Vaivoin sai Olivier hänet siitä aikeesta luopumaan.

Christophelle oli ystävän tulo hyvin tarpeen. Hän oli istunut koko päivän yksinään äitinsä ruumiin ääressä, kolkossa tuskassa. Sairaanhoitajatar oli käynyt siellä, toimittanut välttämättömimmät tehtävät, ja oli lähtenyt, eikä ollut ilmestynyt takaisin. Tunnit olivat menneet synkässä hiljaisuudessa. Christophe ei liikahtanut paikaltaan enempää kuin tuo ruumis; hänen katseensa ei eronnut vainajan kasvoista; eikä hän itkenyt, ei ajatellut mitään, hän oli kuin kuollut. — Ystävyyden ihmetyö, jonka Olivier nyt oli tehnyt, päästi jälleen hänen kyyneleensä vuotamaan, virvoitti hänet taas elämään.

Getrost! Es ist der Schmerzen werth die Leben, So lang… … mit uns ein treues Auge weint.

(Älä sure: elämä on tuskien arvoista niin kauan kuin kanssamme yksikin uskollinen silmä itkee.)

He sulkivat toisensa pitkään syleilyyn. Sitten he istuutuivat Louisan vuoteen ääreen, ja puhelivat keskenään hiljaisella äänellä. Yö oli tullut. Christophe nojasi kyynärpäätään sängyn reunaan ja kertoi, miten mieleen sattui, lapsuutensa muistoja, ja aina tuli niissä esiin äidin kuva. He olivat jonkin hetken vaiti, ja sitten Christophe puhui jälleen. Kunnes hän viimein vaikeni kokonaan, niin väsynyt hän oli, ja painoi kasvonsa käsiinsä; ja kun Olivier meni katsomaan häntä, näki hän, että Christophe oli nukahtanut. Sitten Olivier valvoi yksinään ruumiin ääressä. Ja uni tuli vuorostaan hänellekin, ja hän nukahti, otsa sängyn päälaudan varassa. Louisa hymyili lempeästi; ja hän näytti onnelliselta, valvoessaan täten kahden lapsensa puolesta.

Kun aamu alkoi sarastaa, heräsivät he siihen, että kolkutettiin oveen. Christophe meni avaamaan. Siellä oli muuan naapuri, puuseppä; hän tuli ilmoittamaan, että Christophe oli ilmiannettu, ja että hänen oli lähdettävä kaupungista pois, tai hänet vangittaisiin. Christophe ei mitenkään tahtonut paeta; ei tahtonut jättää äitiään ennenkuin oli saattanut hänet sinne, minne hän nyt iäksi jäisi. Mutta Olivier rukoili häntä matkustamaan ja lupasi uskollisesti pitää hänen edestään huolen siitä asiasta; hän pakotti Christophen lähtemään talosta; ja ollakseen varma, ettei Christophe peruuttaisi päätöstään, hän saattoi Christophen asemalle. Christophe ei siellä kuitenkaan tahtonut lähteä kaupungista ennenkuin oli nähnyt edes tuon suuren joen, jonka rannoilla hänen lapsuutensa oli kulunut ja jonka humisevan kaiun hänen sielunsa oli ainaiseksi kätkenyt kuin merenraakku itseensä. Vaikka hänen oli vaarallista näyttäytyä kaupungilla, täytyi heidän Christophen vaatimuksesta lähteä vielä sinne. He kuljeskelivat Rheinin rantaa, tuon mahtavan virran, joka rauhallisena kiiruhti matalien äyräittensä välissä Pohjanmeren hietikoihin, mystillistä kuolemaansa kohti. Valtavan rautasillan kaaret nousivat usvassa harmaasta vedestä aivankuin jättiläismäisen pyörän puolikas. Kaukaa kuulsi sumusta venheitä, jotka kohosivat niittymaiden keskitse ylävirtaan, joen mutkaisia polvia pitkin, Christophe vaipui katselemaan tätä unelmiensa näkyä. Olivier ravisti hänet hereille, ja ottaen häntä käsipuolesta vei hänet takaisin asemalle. Christophe totteli; hän oli kuin unissakulkija. Olivier sijoitti hänet junaan, joka pian lähti; he sopivat, että he tapaisivat toisensa seuraavana päivänä ensimäisellä ranskalaisella asemalla, niin ettei Christophen tarvitsisi palata yksinään Parisiin.

Kun juna oli lähtenyt, meni Olivier takaisin Christophen kotiin; hänen sisään mennessään oli jo vastassa kaksi santarmia, odottamassa Christophea. He luulivat Olivieria Christopheksi. Olivier ei kovin kiirehtinyt ilmaisemaan heille heidän erehdystään, sillä siten ehti Christophe päästä paremmin pakoon. Muuten ei poliisi näyttänyt olevankaan kovin harmissaan erehdyksestään: se lähti nyt muka hyvin innoissaan etsimään pakolaista muualta; ja Olivierista tuntui, etteivät nuo miehet pohjaltaan olleet pahoillaan siitä, että Christophe oli mennyt.

Olivier jäi taloon vielä seuraavaan päivään asti, jolloin Louisa haudattiin. Christophen veli, liikemies Rudolf, tuli tilaisuuteen, ja viipyi kaupungissa yhden junan odotusajan. Tämä itsetietoinen herrasmies oli hautasaatossa mukana, niinkuin hänen velvollisuutensa vaati, mutta matkusti sitten pois niin pian kuin suinkin, virkkamatta Olivierille sanaakaan, kysymättä uutisia veljestään tai kiittämättä Olivieria hänen hyvyydestään heidän äitiään kohtaan. Olivier viipyi siellä vielä muutamia tunteja, tuossa kaupungissa, jossa hänellä ei ollut ainoaakaan elävää tuttua, vaan kylläkin monia rakkaita ja tuttuja sieluja: pikku Christophe, ne, joita hän oli rakastanut, ja ne, joiden tähden hän oli kärsinyt; — ja rakas Antoinette… Mitä oli jäljellä kaikista heistä, jotka olivat täällä eläneet, tuosta nyt hajonneesta Krafftien suvusta? Rakkaus heihin, rakkaus, joka eli muukalaisen sielussa.

Saman päivän iltapuolella tapasi Olivier Christophen sillä raja-asemalla, jossa he olivat päättäneet kohdata toisensa. Kylä metsäisten kukkulain keskellä. He eivät jääneet odottamaan seuraavaa Parisiin lähtevää junaa, vaan päättivät kulkea osan matkaa, lähimpään kaupunkiin, jalkaisin. He kaipasivat saada olla yksinään. Ystävykset lähtivät kävelemään hiljaisten metsien halki; etäältä kaikui kirveen kumeaa kalketta. He tulivat aukeamalle, erään kummun laelle. Heidän alapuoleltaan, pienestä laaksosta, joka oli vielä Saksan maata, pilkotti jonkin metsätalon punainen katto, ja hohti pieni niitty niinkuin viheriä lampi metsästä. Muualla ympärillä metsien tummansininen meri, jota usva verhosi. Udut väikkyivät kuin läpikuultava harso kuusien välissä; ne pehmensivät kaikki viivat, himmensivät värit. Ei liikahdusta missään. Ei askelta kahahtanut, ei ääntä kuulunut. Sadepisara helähti saksantammien jo syksyn lakastuttamiin ja kullan ja kuparin hohtaviin lehtiin. Louhikossa solisi pikku puron vesi. Christophe ja Olivier olivat pysähtyneet ja seisoivat mäellä liikkumatta. Kumpikin heistä ajatteli surujaan. Olivier mietti:

— Antoinette, missä olet?

Ja Christophe:

— Mitä nyt menestyksestäni, kun äitiä ei enää ole?

Mutta molemmat he kuulivat rakkaiden vainajiensa lohduttavan äänen:

— Rakkaani, älä itke meidän tähtemme. Älä ajattele meitä. Muista ystävääsi…

He katsahtivat toisiinsa, eikä kumpikaan enää tuntenut sydämessään suruaan, vaan ystävänsä surun. He tarttuivat toistensa käsiin. Kirkas, rauhoittava alakuloisuus oli vallannut heidät. Tuulen henkäystä ei käynyt, hiljaa haihtuivat utujen harsot; sininen taivas aukesi näkyviin. Mullan tuoksun vieno sulous sateen jälkeen… Mullan, maan, joka on niin lähellä meitä, niin hellä meille!… Se ottaa meidät syliinsä, painaa herttaisen kauniisti hymyillen rintaansa vasten; ja se sanoo:

— Lepää nyt. Kaikki on hyvin…

Christophen tuskan jännitys herpaantui. Hän oli kuin pikku lapsi. Kaksi päivää oli hän koko sielullaan muistellut rakasta äitiään, oli elänyt hänen sielunsa ilmakehässä; oli muistellut äitinsä vaatimatonta elämää, hänen aina samaisia päiviään, jotka hän oli viettänyt yksinään kotona, ilman lapsiaan, ja ajatellen aina lapsiaan, vaikka lie olivat hänet jättäneet. Jättäneet vanhan vaimo-raukan sairauteen ja puutteeseen. Christophe oli ajatellut hänen levollista uskoaan, hänen lempeää tyytyväisyyttään, tyyntä alistumistaan, epäitsekkyyttään… Ja hän ajatteli kaikkia muitakin nöyriä sieluja, joita hän oli elämässä nähnyt. Kuinka läheiseksi heille hän tunsi itsensä tällä hetkellä! Monien väsyttävien taistelun vuosien jälkeen, tultuaan tänne Parisista, jossa aatteet ja ihmiset kuohuvat vimmatusti sekaisin, ja äskeisten kohtalokkaiden kansainvälisten selkkausten perästä, jolloin yleinen hulluus oli syöstä näköharhain ärsyttämät kansat toisiaan vastaan, tunsi Christophe kyllästymistä tuota kiihtynyttä ja hedelmätöntä maailmaa kohtaan, sen itsekkäitä ja aatteellisia taisteluita, sen parhaistoakin kohtaan, kunniaan pyrkijöitä, ajattelijoita ja taiteilijoita, sellaisia jotka luulevat olevansa maailman järki, mutta ovatkin sen pahaa unta. Ja sitä enemmän rakasti hän nyt noita tuhansia yksinkertaisia sieluja, kansankerroksia, jotka palavat hiljaisuudessa: ovat puhdasta hyvyyden, uskon, uhrauksen tulta, — ovat maailman sydän.

— Niin, nyt tunnen teidät, nyt olen viimein teidät löytänyt, ajatteli hän; te olette verta verestäni, minun omiani. Niinkuin tuhlaajapoika jätin teidät ajellakseni takaa varjoja, jotka liikkuivat tietä pitkin. Tulen takaisin luoksenne, ottakaa minut vastaan. Me olemme samaa, me, sekä elävät että kuolleet; missä olenkin, te olette kanssani. Nyt kannan sinua itsessäni, oi äiti, joka kerran minua kannoit. Te kaikki, Gottfried, Schulz, Sabina, Antoinette, te olette minussa. Olette minun ainoani, minun iloni. Nyt vaellamme yhdessä. En enää teitä jätä. Minä tahdon olla teidän äänenne. Yhteisvoimin me pääsemme perille.

Auringon säde pujahti puiden kosteain oksain välitse, joista tipahteli hiljaa vettä. Pikku niityltä alhaalta kajahteli lasten laulua: muuan vanha saksalainen Lied, viaton ja liikuttava; sitä lauloi kolme pikku tyttöä, tanssien piirissä talon pihalla; ja kaukaa Lännestä kantoi tuuli, aivankuin ruusujen tuoksuna, Ranskan kirkonkellojen soiton…

— Oi rauhaa, jumalaista sopusointua, vapautuneen sielun kirkasta säveltä, jossa tuska ja ilo, kuolema ja elämä, toisiaan vihaavat ja rakastavat heimot sulavat yhteen: sinua rakastan, sinut tahdon, ja sinut saan…

Illan varjot tummuivat. Christophe heräsi unelmistaan ja näki vieressään ystävänsä uskolliset kasvot. Hän hymyili hänelle ja sulki hänet syliinsä. Sitten lähtivät he jälleen kulkemaan läpi hiljaisen metsän; ja Christophe avasi Olivierille tietä.

Taciti, soli e senza compagnia, n'andavan l'un dinnanzi, e l'altro dopo, come i frati minor vanno per via…