TOINEN OSA (continued 2)

Sinä yönä, yksinään huoneessaan, aikoi Christophe tappaa itsensä.

Seuraavana aamuna etsi Christophe, tuskin ennätti nousta levolta, Annan käsiinsä. Nyt karttoivat Christophen silmät vuorostaan Annan katsetta. Heti, kun ne sen kohtasivat, haihtui hänen ajatuksistaan kaikki, mitä hänellä oli puhumista. Hän ponnisti kuitenkin tahtonsa, ja alkoi puhua Annalle heidän tekonsa kurjuudesta. Kohta, kun Anna ymmärsi, tukki hän kädellään rajusti Christophen suun. Hän väistyi hänen luotaan pois, kulmakarvat rypyssä, huulensa yhteen pusertaen, tuittuisen näköisenä. Christophe jatkoi. Anna heitti ompeluksen käsistään maahan, aukaisi oven ja aikoi mennä ulos. Christophe tarttui häntä ranteeseen, sulki oven, ja sanoi, että Anna oli tosiaan onnellinen, kun voi sillä tavoin hävittää sielustaan kaiken käsityksen pahasta. Anna ponnisteli vastaan, ikäänkuin ansaan joutunut metsäneläin, ja huusi vihasta:

— Ole vaiti!… Raukka, etkö näe, että minä kärsin!… Minä en tahdo, että puhut. Jätä minut rauhaan!

Annan kasvoilla olivat syvät vaot, hänen katseessaan vihan ja pelon ilme, aivan kuin eläimen, jolle tehdään pahaa; hänen silmänsä sellaiset kuin olisi hän tahtonut Christophen tappaa. Christophe päästi hänet irti. Anna juoksi toiseen päähän huonetta, ollakseen häneltä turvassa. Christophen ei tehnyt mieli mennä hänen perästään. Hänen sydäntään runteli katkeruus ja kauhu. Braun tuli kotiin. Hän katseli heitä, he seisoivat tolkuttomina. He eivät muistaneet muuta kuin oman kärsimyksensä.

Christophe lähti kaupungille. Braun ja Anna asettuivat ruualle. Keskellä ateriaa nousi Braun yhtäkkiä paikaltaan avatakseen ikkunan: Anna oli pyörtynyt.

Christophe katosi pariksi viikoksi kaupungista; hän oli sanonut matkustavansa sieltä joillekin välttämättömille asioille. Anna pysyttelihe kokonaisen viikon huoneessaan, tuli sieltä ainoastaan ruualle. Hänen selvä tietoisuutensa oli palannut, ja sen mukana hänen entiset tottumuksensa, koko se entinen elämä, josta hän luuli irtautuneensa, mutta josta ei yleensä koskaan päästä irti. Hän koetti olla sitä ajattelematta. Joka päivä syöpyi tuska ja pelko hänessä yhä ja yhä syvemmälle hänen sydämeensä; lopulta kalvoi se sitä joka hetki. Seuraavana sunnuntaina hän vielä kieltäytyi menemästä kirkkoon. Mutta jo toisena hän meni sinne, eikä sitten jättänyt siellä käymättä. Hän oli voitettu, mutta ei nöyrtynyt. Jumala oli hänen vihollisensa, — vihollinen, jonka kahleista hän ei pelastunut. Anna lähti Hänen luokseen salaisesti vihoissaan, niinkuin orja, jonka on pakko totella. Hänen kasvoissaan ei näkynyt jumalanpalveluksen aikana muuta kuin vihamielinen kylmyys; mutta hänen sielunsa, koko hänen olemuksensa uskonnollisen puolen syvyyksissä kävi raivoisa taistelu, katkera, sanaton taistelu tuota Mestaria vastaan, joka kidutti häntä moitteillaan. Anna ei ollut häntä kuuntelevinaan. Hänen täytyi kuunnella; ja hän kiisteli tuimasti Jumalan kanssa, hammasta purren, otsassa itsepäinen uurre, katse tylynä. Hän ajatteli Christophea vihalla. Hän ei antanut Christophelle anteeksi, että Christophe oli hetkiseksi vapauttanut hänen sielunsa vankilasta ja sitten antanut sen joutua sinne takaisin, pyövelien kouriin. Anna ei nukkunut öisin enää; hän hautoi yötä ja päivää samoja kiduttavia ajatuksia; hän ei valitellut; hän toimi ja askaroi yhä edelleen talossa, ja täytti kaikki velvollisuutensa, säilytti arkisessa elämässä loppuun saakka taipumattoman ja itsepäisen luonteensa, suorittaen työt säntillisesti kuin mikä kone. Hän laihtui; olisi luullut, että häntä kalvoi jokin sisällinen tauti. Braun kyseli häneltä kaikkeen tähän syytä, levottoman hellästi; hän tahtoi tutkia vaimonsa. Anna torjui ne pyynnöt raivokkaan ärtyisesti. Kuta enemmän omatunto häntä vaivasi, sitä tylymmin puhutteli hän miestään.

Christophe oli päättänyt, ettei hän enää tulisi takaisin. Hän kiusasi itseään uuvuksiin: hän teki pitkiä kävelyretkiä, ponnisti ruumistaan, souti, kiipeili vuorille. Mikään ei jaksanut sammuttaa hänessä tulta.

Hän oli alttiimpi intohimoille kuin muut ihmiset. Sellainen johtuu välttämättä nerojen luonteesta. Puhtaimpienkin heistä, Beethovenin, Brucknerin, täytyy lakkaamatta rakastaa; kaikki inhimilliset voimat ovat heissä kiihkoisaa laatua; ja kun ne heissä ovat herkän mielikuvituksen hallittavina, niin joutuu heidän järkensä ainaisten intohimojen saaliiksi. Ne puuskat ovat enimmäkseen haihtuvia; yksi liekki hävittää toisen tieltään; ja luomistyön valtava tulipalo nielee kaikki nuo pienet liekit. Mutta jos sen suuren ahjon tuli lakkaa täyttämästä heidän sieluaan, niin jäävät he suojattomiksi eivätkä voi elää ilman pienempiä intohimoja; heidän sielunsa vaativat niitä, se luo ne; niiden täytyy saada sitä kuluttaa… — Ja sitäpaitsi on ruumiissa raivoavan vimmatun himon ohella heissä myöskin hellyyden kaipuu, joka ajaa elämässä väsynyttä ja pettynyttä miestä äidilliseen ja lohduttavaan syliin. Suuri mies on enemmän kuin muut lapsi; hän kaipaa enemmän kuin muut saada uskoa itsensä naisen haltuun, saada painaa väsyneen otsansa jonkin ystävättären suloisiin käsiin, naisen helmaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt itseään… Hän ei uskonut, että intohimot ovat voittamaton kohtalo, — ei uskonut tuohon romantikkojen tolkuttomuuteen. Hän uskoi velvollisuuteen ja taistelunhaluun, tahtonsa voimaan… Mutta missä oli hänen tahtonsa? Siitä ei ollut enää jälkeäkään. Hän oli kuin pahojenhenkien vallassa. Muiston tutkain kiusasi häntä yötä ja päivää. Annan ruumiin tuoksu leijui hänen ympärillään. Hän oli kuin puolittain rikottu pursi, ilman peräsintä, tuuliajolla. Turhaan hän koetti paeta, ponnisti kaikki voimansa päästäkseen turvaan: hänet vietiin aina takaisin samaan paikkaan; ja hän huusi tuulelle:

— Hukuta minut! Mitä sinä minulle aiot?

Hän tutki itseään kiihkeästi. Miksi, miksi juuri tuo nainen?… Miksi rakasti hän Annaa? Ei suinkaan hänen sydämensä ja hengenlahjainsa vuoksi. Oli yllin kyllin paljon älykkäämpiä ja parempia naisia. Ei hänen ruumiinsakaan vuoksi. Christophella oli ollut siinä suhteessa paljon mieluisempia rakastajattaria. Mikä tähän sitten oli syynä? —"Ihminen rakastaa siksi, että hän rakastaa." — Niin, niin, mutta täytyyhän olla jokin syy, vaikka sitä ei tavallisella järjellä näekään. Hulluusko? Se ei ole mikään vastaus. Miksi tämä hulluus?

Siksi, että meissä jokaisessa piilee salainen sielu, sokeita voimia, demooneja. Meidän ponnistuksenamme on ihmiskunnan alkuajoista saakka ollut rakentaa järjen ja uskontojen valleja tuota sisäistä merta vastaan. Muita jos tulee myrsky (ja rikkaimmat sielut ovat juuri kaikkein alttiimpia myrskyille), jos ne vallit antavat myötä, niin pääsevät demoonit vapauteen; ne karkaavat kiinni toisiinsa joutuessaan yhteyteen toisten samanlaisten sielujen kanssa, sielujen, joita myöskin demoonit johtavat. Onko se vihaa vai rakkautta? Molemminpuolista hävityksen vimmaa? — Intohimo on peto.

Meri on päässyt valloilleen. Kuka saa sen takaisin patojensa sisään? — Ei auta muu kuin turvautua ihmistä itseään väkevämpään: rukoilla Neptunusta, aaltojen jumalaa.

Kaksiviikkoisen turhan taistelun jälkeen tuli Christophe takaisin Annan kotiin. Hän ei voinut elää kaukana hänestä. Hän oli kuolla tuskaan.

Kuitenkin hän taisteli yhä. Sinä iltana, jona Christophe palasi matkaltaan, keksivät he tekosyitä, ettei heidän olisi tarvinnut nähdä toisiaan eikä aterioida yhdessä; yöllä he väänsivät pelon vallassa kumpikin huoneensa oven lukkoon. — Mutta se oli kuitenkin heitä voimakkaampi. Keskellä yötä Anna pakeni huoneestaan; paljain jaloin hän tuli ja naputti Christophen oveen; Christophe avasi; Anna ojentausi hänen viereensä, kylmänä kuin jää. Hän itki hiljaa. Christophe tunsi poskissaan hänen kyyneleensä. Anna koetti rauhoittua; mutta tuska voitti hänet; ja hän nyyhkytti, pusertaen huuliaan Christophen kaulaa vasten. Toisen tuskasta heltyen Christophe unhotti omansa; hän koetti tyynnyttää Annaa, puhui hänelle hellästi, lohdutti häntä. Anna vaikeroi:

— Minä olen onneton; tahtoisin kuolla…

Se valitus kouristi Christophen sydäntä. Hän olisi suudellut Annaa: Anna sysäsi hänet luotaan:

— Minä vihaan teitä!… Miksi te tulitte?

Hän tempausi Christophen sylistä, ja heittäysi sängyn toiselle reunalle. Vuode oli ahdas. Vaikka he koettivat toisiaan karttaa, täytyi heidän koskettaa toisiinsa. Anna makasi Christopheen selin ja vapisi raivosta ja tuskasta. Hän vihasi Christophea, vihasi kuolemaan saakka. Christophe oli vaiti, tyrmistynyt. Yön hiljaisuudessa kuuli Anna hänen hengityksensä, jota ahdisti tuska; hän käännähti yhtäkkiä, kietoi kätensä hänen kaulaansa:

— Christophe-raukka! sanoi hän. Kuinka kärsit tähteni…

Ensi kertaa kuuli Christophe säälin hänestä puhuvan.

— Anna minulle anteeksi, sanoi Anna. Christophe sanoi:

— Antakaamme anteeksi itsellemme.

Anna kohottausi, aivan kuin hänen hengityksensä olisi pyrkinyt tukkeutumaan. Istuen sängyssä selkä kumarassa, aivan kuin murtuneena, hän virkkoi:

— Minä olen mennyttä… Jumala tahtoi niin. Hän hylkäsi minut… Mitä minä voin Häntä vastaan?

Kauan istui hän sillä tavoin, sitten hän heittäytyi nukkumaan, eikä enää liikahtanut. Heikko valonkuulto ennusti aamua. Hämärässä näki Christophe Annan tuskanmurtamat kasvot, jotka koskivat hänen omiinsa. Christophe supisi:

— Tulee päivä.

Anna ei liikahtanutkaan.

Christophe jatkoi:

— Tulkoon. Mitäpä siitä?

Anna avasi silmänsä, lähti vuoteesta, kasvoillaan kuoleman-väsynyt ilme. Istahtaen vielä sängyn reunalle hän katseli permantoon. Värittömällä äänellä hän sanoi:

— Ajattelin tänä yönä, että tapan hänet. Christophe hätkähti kauhusta.

— Anna! huudahti hän.

Anna katsahti synkännäköisenä ikkunaan.

— Anna! toisti Christophe. Jumalan nimessä!… Ei häntä!… Hän on parhain meistä…

Anna myönsi:

— Ei häntä. Niin kyllä.

He katsoivat toisiinsa.

Kauan he olivat jo ajatelleet tätä. He tiesivät, että se oli ainoa pelastuskeino. He eivät jaksaneet sietää valheessa elämistä. Eivätkä he koskaan olleet edes kuvitelleet saattavansa paeta yhdessä: he tiesivät, ettei se hyödyttäisi mitään: sillä ne ulkonaiset esteet, jotka heitä eroittivat, eivät olleet suurin kärsimys, vaan sisälliset, heidän omat erilaiset sielunsa. Heidän olisi ollut yhtä mahdotonta elää yhdessä kuin elää ilman toisiaan. He olivat joutuneet umpisokkeloon.

Tästä alkaen he eivät enää koskeneet toisiinsa: kuoleman varjo ympäröi heitä; he olivat toisilleen pyhiä.

Mutta he eivät päättäneet vielä lopullista aikaa. He sanoivat itselleen: "Huomenna, huomenna…" Ja siitä huomisesta käänsivät he aina kasvonsa pois. Christophen väkevä sielu kimposi joskus kapinaan; hän ei tyytynyt tällaiseen tappioon; hän halveksi itsemurhaa, eikä hän voinut alistua hyväksymään moista suuren elämän surkeaa ja typistettyä lopputulosta. Mitä jälleen Annaan tulee: kuinka olisi hän ilman ulkonaista, toisen tekemää väkivaltaa suostunut kuolemaan, jota seurasi iankaikkinen kuolemaa? Mutta kuoleman välttämättömyys saartoi kuitenkin heitä, ja kehä supistui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi heidän ympärillään.

Tänä aamuna joutui Christophe ensi kertaa petoksensa jälkeen kahden kesken Braunin kanssa. Siihen asti oli hänen onnistunut välttää sellaiset kohtaukset. Tapaaminen oli hänestä sietämätöntä. Hänen täytyi keksiä jokin veruke, ettei hänen olisi tarvinnut istua ruokapöydässä Braunin vieressä; palat takertuivat hänen kurkkuunsa. Puristaa tuon miehen kättä, syödä hänen leipäänsä: Juudaan suudelma!… Inhottavinta ei ollut se, että hän halveksi itseään, vaan tuska, joka häntä alkoi ahdistaa, kun hän ajatteli, miten Braun kärsisi, jos hän sattuisi saamaan tietää… Se kidutti Christophea kauheasti. Hän tiesi kyllä hyvin, ettei Braun-parka osaisi kostaa, ettei hänellä olisi voimaa edes heitä vihata; mutta kuinka hän murtuisi!… Millaisin silmin hän katselisi Christophea! Christophe tunsi, ettei hänellä olisi voimaa kestää hänen syyttävää katsettaan. — Ja olihan selvää, että Braun saisikin ennemmin tai myöhemmin kaikki tietää. Eikö hän epäillyt jo nyt? Christophe hämmästyi, kuinka Braun oli muuttunut niiden parin viikon ajalla, jotka Christophe oli ollut poissa kaupungista. Braunia tuskin enää tunsi entiseksi. Hänen ilonsa oli kadonnut, tai siinä oli jotakin pakotettua. — Pöydässä vilkaisi hän nyt usein salaa Annaan; Anna ei puhunut, ei syönyt: hän sammui yhä vain kuin lamppu, kun öljy siitä loppuu. Arasti ja liikuttavan hellästi koetti hän tiedustella vaimonsa vointia; Anna torjui hänen kohteliaisuutensa ärtyneesti ja tylysti; silloin Braunin pää painui surullisesti alas ja hän katseli vaieten lautaseensa. Keskellä ruokailua Anna heitti salvettinsa pöydälle ja meni ulos, niin tuskallista hänen oli. Miehet söivät sitten kahden kesken, tai olivat syövinään; he eivät tohtineet nostaa katsettaan. Kun oli lopetettu, ja Christophe aikoi lähteä, tarttui Braun yhtäkkiä kaksin käsin hänen käsivarteensa:

— Christophe!… sanoi hän.

Christophe katsahti järkkyneenä häneen.

— Christophe, toisti Braun: (hänen äänensä vapisi), — tiedätkö, mikä hänellä on?

Christophe tunsi sydämessään vihlaisun; vähään aikaan ei hän vastannut. Braun katseli häneen arasti; hyvin nopeasti hän selitteli:

— Sinä näet hänet usein. Hän luottaa sinuun… Christophe oli suutelemaisillaan Braunin käsiä, pyytämäisillään häneltä anteeksi. Braun näki Christophen tyrmistyneet kasvot; ja kohta hän kauhistui itse, ei tahtonut nähdä enempää. Hänen silmänsä rukoilivat Christophea, hän soperteli, sanoi puuskaisemalla:

— Ei, sinä et siis tiedä mitään? Christophe vastasi murtuneena:

— En tiedä.

Oi, miten on tuskallista, kun ei saa tuomita itseään, nöyrtyä tomuun, koska raatelisi siten loukkaamansa ihmisen sydäntä! Miten on tuskallista, ettei voi puhua totuutta, koska näkee toisen ihmisen silmissä, joka sitä totuutta pyytää, ettei hän tahdo sitä kuulla, ei jaksa kuulla totuutta!…

— Hyvä, hyvä, kiitoksia vain… sanoi Braun.

Hän piti yhä kiinni Christophen ranteesta, aivan kuin haluten kysyä häneltä vielä jotakin, mutta ei uskaltanut; ja hän väitteli katsoa Christophea silmiin. Sitten hän hellitti kätensä, huokasi, ja meni pois.

Christophe tunsi sortuvansa tämän uuden valheensa taakan alle. Hän juoksi Annan luokse. Kertoi hänelle, sekaannuksissaan änkytellen, mitä oli tapahtunut. Anna kuunteli synkännäköisenä ja vastasi:

— No, tietäköön sitten! Mitä siitä?

— Kuinka saatatte puhua noin? huudahti Christophe. Sehän on hirveää. Millään ehdolla, en millään, tahdo tuottaa hänelle kärsimyksiä.

Anna vihastui:

— Hänelle kärsimyksiä? Ja enkö minä sitten kärsi, minä? Kärsiköön hänkin.

He puhuivat toisilleen katkeria sanoja. Christophe sanoi, ettei Anna rakastanut muita kuin itseään. Anna syytti häntä, että hän ajatteli enemmän hänen miestään kuin häntä.

Mutta kun Christophe hetkisen päästä huudahti, ettei hän enää jaksa elää tällä tavoin, vaan että hän menee tunnustamaan kaiken Braunille, niin syytti Anna vuorostaan häntä itsekkääksi; ja hän huusi, että hän välittää vähät Christophen tunnontuskista, mutta ettei Braunin ollut saatava mitään tietää.

Vaikka Anna puhuikin tylysti, ajatteli hän kuitenkin melkein yhtä paljon Braunia kuin Christophe. Joskaan hän ei tuntenut miestään kohtaan mitään todellista rakkautta, piti hän miehestään. Anna kunnioitti uskontoa ja yhteiskunnallisia siteitä ja velvollisuuksia, joiden täyttämistä ne siteet vaativat. Hän ei ehkä ajatellut, että aviovaimon velvollisuus oli olla hyvä ja rakastaa miestänsä; mutta hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli täyttää tunnontarkasti taloustehtävänsä ja olla miehelleen uskollinen. Hänestä oli halpamaista lyödä laimin niitä velvollisuuksia, niinkuin hän itse oli tehnyt.

Ja hän tiesi vieläkin paremmin kuin Christophe, että Braun saisi piankin kaikesta selvän. Annalla oli kuitenkin se hyvä puoli, että hän salasi tämän tietonsa Christophelta, joko hän ei sitten tahtonut lisätä hänen tuskaansa tai hänen ylpeytensä esti häntä siitä.

Niin suljettu kuin Braunin koti olikin ja niin salattuna kuin siellä näytelty porvarillisen perheen tragedia pysyikin, jotain siitä pääsi kumminkin kaupunkilaisten kuuluville.

Siinä kaupungissa ei kukaan voi kehua osaavansa salata omaa elämäänsä. Sellainen olisi siellä ilmeinen ihme. Kaduilla ei kukaan kulkijaa katsele; talojen ovet ja ikkunaluukut ovat kiinni. Mutta ikkunanpieliin on kiinnitetty niin kutsuttuja "juorupeilejä", ja kun kävelee niiden ohitse, kuulee takanaan sälekaihtimien kahisten aukeavan ja sulkeutuvan. Kukaan ei muka teistä välitä; teistä ei olla tietävinäänkään; mutta piankin huomaatte, ettei ainoakaan sananne, tekonne ole jäänyt muistiin panematta: siellä tiedetään kaikki, mitä olette hommannut, mitä puhunut, mitä nähnyt, mitä syönyt; tiedetäänpä myöskin, tahi ollaan tietävinään, mitä milloinkin olette ajatellut. Ihminen on siellä salaisen ja yleisen silmälläpidon esineenä. Palvelijat, kaupustelijat, sukulaiset, ystävät, vento-vieraat, tuntemattomat ohikulkijat, kaikki he ovat sanattoman sopimuksen mukaan yhteistyössä vakoillakseen lähimmäisiään, joskin on mahdotonta arvata, kuinka nuo hajanaiset voimat oikein keskittyvät. Eikä seurata ainoastaan tekojanne, vaan nuuskitaan sydäntännekin. Siinä kaupungissa ei kenelläkään ole oikeutta pitää omantuntonsa asioita ominaan; jokaisella on oikeus tunkeutua luoksenne, kaivella yksityis-ajatuksianne, ja jos ne loukkaavat yleistä mielipidettä, vaatia teitä tilille. Yksilöä rasittaa siellä kollektiivisen hengen näkymätön despotismi; hän on koko ikänsä aivan kuin lapsi holhouksen alla; mikään hänessä ei ole hänen omaansa: hän on yhteiskunnan.

Annan tarvitsi vain parina pyhänä perätysten jäädä pois kirkosta, niin epäluulot heräsivät. Tavallisesti ei kukaan näyttänyt huomaavan hänen läsnäoloaan jumalanpalveluksissa; hän eli syrjässä, ja kaupunki unohti, että hän oli olemassakaan, siltä tuntui. — Mutta sen ensimäisen sunnuntain iltana, jolloin häntä ei oltu nähty kirkossa, merkittiin tuo hänen poissaolonsa kaikkialla muistiin. Seuraavana pyhänä ei ainoakaan hurskas silmä, joka seuraili Kirjan pyhiä sanoja tahi papin suun liikkeitä, näyttänyt hajamieliseltä, mutta siitä huolimatta oli jokainen kirkon kynnyksen yli astuessaan ja kirkosta lähtiessään todennut, että Annan paikka oli tyhjä. Ja sitten maanantaina alkoi Anna saada vieraikseen ihmisiä, joita hän ei ollut nähnyt moneen kuukauteen; heillä oli tähän käyntiinsä jos jonkinlaisia tekosyitä: toiset pelkäsivät hänen ehkä sairastuneen, toiset olivat omituisen innostuneita hänen asioistansa, kaikesta, mikä koski hänen miestään, hänen kotiaan; jotkut näyttivät olevan erikoisen hyvin selvillä, mitä hänen sisäisessä elämässään tapahtui; kukaan ei vihjaillut — (niin kömpelön sukkelia he olivat) — siihen, että hän oli ollut kahtena pyhänä perätysten poissa kirkosta. Anna sanoi hiukan sairastelleensa, puhui kotihommistaan. Ystävättäret kuuntelivat tarkkaavasti ja myönsivät hänen olevan oikeassa: Anna tiesi kuitenkin, etteivät he uskoneet hänen ainoaakaan sanaansa. Heidän katseensa kierteli pitkin huoneen seiniä, nuuski, pani muistiin kaikki seikat. Heidän kylmä leppoisuutensa säilyi yhä ennallaan eivätkä he antautuneet teeskenneltyihin suopeudenpurkauksiin; mutta heidän silmistään näki, miten uteliaisuus heitä kalvoi ja kalusi. Pari kolme kysäsi, tekeytyen liiankin välinpitämättömiksi, miten nyt herra Krafft voi.

Joku päivä sen jälkeen, — (silloin oli Christophe tuolla matkallaan), — tuli Annan luokse itse pastori. Kaunis mies, ja hyvä mies: kukoistavin poskipäin, ylen ystävällinen, ja niin järkähtämättömän rauhallinen kuin ainakin ihminen, joka tietää, että hänessä on koko totuus. Hän tiedusteli huolekkaasti, miten Annan terveyden laita oli, kuunteli kohteliaasti ja hajamielisenä Annan selittelyitä, joita hän ei ollut pyytänytkään, myöntyi nauttimaan lasin teetä, laski hupaisesti leikkiä; ilmaisi juoma-aineista sen mielipiteensä, ettei se viini, josta raamatussa puhutaan ollut alkohoolipitoista; siteerasi tunnettuja lauselmia, kertoi jonkin anekdootin, ja viittasi, kun aikoi lähteä talosta, hämärällä tavalla jonkinlaiseen vaaraan, mitä huonosta seurasta saattaa koitua, joihinkin retkeilyihin, yleiseen uskottomuuden henkeen, tanssin siveettömyyteen, sydämessä piileviin pahoihin haluihin. Sitten hän oli hetken vaiti, yskiskeli, nousi paikaltaan, lähetti herra Braunille Annalla juhlalliset tervehdyksensä, sutkautti latinankielisen sukkeluuden, kätteli Annaa ja lähti. — Nuo vihjaukset saivat Annan aivan tyrmistymään. Olivatko ne tosiaankin vihjauksia? Kuinka olisi pastori saanut tietää Christophen ja hänen kävelyretkestä? He eivät olleet siellä maalla nähneet ketään, joka olisi heidät tuntenut. Mutta eikö tässä kaupungissa tiedetä suorastaan kaikkea? Erikoisen näköinen musiikkimies ja nuori, mustiin puettu nainen olivat varmaankin herättäneet huomiota siellä, heidän tanssiessaan ravintolassa; heidän tunnusmerkkejään oli mainittu suusta suuhun, ja tieto tapahtumasta oli tullut kaupunkiin, jossa ihmisten ilkeys oli heti tuntenut tuon oudon naisen Annaksi. Tosin tällaista mahdollisuutta ensin epäiltiin, mutta hyvin uteliaaksi se asia vain teki; ja vahvistivathan sitä vielä Annan oman palvelijan antamat lisävalaistukset. Yleisön uteliaisuus oli nyt ylen varuillaan ja odotti, että he kaksi paljastaisivat itsensä; heitä vartioitiin sadoin näkymättömin silmin. Mykkä ja salakavala kaupunki väijyi heitä kuin kissa hiiriä.

Tätä vaaraa ei Anna ehkä olisi hätkähtänyt, — ehkäpä olisi tuollainen raukkamainen vihamielisyys saanut hänet raivostumaankin ja uhittelemaan vaaraa, — ellei hänellä itselläänkin olisi ollut vihollistensa farisealainen yhteiskuntaluonne. Kasvatus oli sen orjuuttanut. Hän saattoi kylläkin tuomita ankarasti ja hyljeksiä yleisön mielipiteen pikkumaisuutta: siitä huolimatta hän piti sitä hyvässäkin arvossa; hän hyväksyi sen tuomiot silloinkin, kun ne sattuivat häneen itseensä; jos ne olisivat olleet ristiriidassa hänen omantuntonsa kanssa, olisi hän arvostellut omantuntonsa olevan väärässä. Hän halveksi kyllä kotikaupunkiaan; mutta kaupungin halveksimista oli hänen mahdotonta kestää.

Sitten lähestyi tilaisuus, jolloin kaupungin panetteluhalu sai purkautua mielinmäärin. Oli tulossa karnevaalit.

Karnevaali oli säilyttänyt siinä kaupungissa niihin aikoihin asti, joissa kertomuksemme liikkuu, arkaaisen ja karkean vallattomuuden luonteen (sen jälkeen se on paljon muuttunut); siihen aikaan matki se uskollisesti karnevaalin ammoisinta perikuvaa, minkä sisältönä oli järjen ikeeseen joko vapaaehtoisesti tai väkisin alistuneen ihmishengen laukeamista silloin tällöin häpeämättömään hurjisteluun; missään ja milloinkaan ei tuollainen hetkellinen laukeaminen ole ollut häikäilemättömämpää kuin sellaisissa maissa, joissa yleisten tapojen ja lakien painostus on ollut raskain, ja aikoina, jolloin järki on ollut korkein valtias. Annan kotikaupunki oli luonnollisesti loistopaikka moiselle riihautumiselle. Kuta enemmän siveellinen rigorismi lamasi siellä sieluja, kuta lujemmin se tukki vapauden suun, sitä julkeampia olivat noina muutamina vapauden päivinä orjuutettujen eleet ja sanat. Kaikki, mikä oli vähitellen keräytynyt sielun pohjiin: kateus, salainen viha, hävytön uteliaisuus, yhteiskuntaeläimessä luonnostaan asuvat pahansuovat vaistot, — kaikki ne purkausivat yhtäkkiä esille oikealla kostonriemulla. Jokaisella oli silloin oikeus lähteä juoksemaan kaduille ja häväistä viisaasti naamioituna, suuren yleisön silmien edessä, vihaamaansa lähimmäistä, oikeus levittää ohikulkijain katseltavaksi kaiken, mitä hän oli kokonaisen vuoden kärsivällisillä tutkimuksilla saanut ilmi, kaikki skandaalit, muru murulta kerätyt jalot salaisuuksien aarteet. Kuka näytteli niitä saaliitaan rattailla hyppien, kuka kantoi läpikuultavaa lyhtyä, jonka kylkiin oli kirjoitettu tai kuvilla tulkittu kaupunginelämän salaisuuksia. Uskalsipa joku naamioida itsensä vihollisekseenkin, niin helposti tunnettavaksi, että katupojat mainitsivat häntä hänen vainoamansa nimellä. Näinä parina päivänä ilmestyi oikeita panettelulehtiä. Hienosto alentui salakavalasti sekautumaan leikkivän pääsiäisrahvaan joukkoon. Minkäänlaisia rajoituksia ilolle ei ollut, paitsi mitä valtiollisia asioita koskeviin piloihin tuli, — tällainen raisu vapaus oli muutaman kerran saanut aikaan selkkauksia kaupungin hallituksen ja ulkovaltojen edustajien kesken. Mutta kaupungin omia asukkaita ei mikään suojannut toisia kaupunkilaisia vastaan; ja moinen aina uhkaava yleisen häväistyksen pelko vaikuttikin osaltaan suuresti siihen, että se näennäinen elämän moitteettomuus, josta kaupunki ylpeili, yhä järkkymättä säilyi.

Anna eli sen pelon vallassa, — muuten melkoisen aiheettomasti. Hänellä ei juuri ollut syytä peljätä. Hänen asemansa oli liian vähäpätöinen kaupungin yleisen mielipiteen silmissä, niin ettei hänen kimppuunsa ajateltukaan karata. Mutta hän oli sulkeutunut aivan yksikseen, ja monien viikkojen unettomuus ja sielulliset kärsimykset olivat saattaneet hänet sellaisen väsymyksen ja kiihtymyksen tilaan, että hänen mielikuvituksensa oli valmis odottamaan minkälaisia järjettömiä kauhuja tahansa. Hän piti niiden kiukkua, jotka eivät häntä rakastaneet, liiankin suurena. Hän arveli, että nyt olivat epäilykset löytäneet jäljille, luuli, että mikä tyhjänpäiväinen seikka tahansa voisi koitua nyt hänen tuhokseen, ja kukapa tiesi, eikö juuri se seikka ollutkin jo löytynyt? Silloin seuraisi armoton häväistys, alasti riisuminen; hänen sydämensä paljastettaisiin ohikulkijoille: sellainen häpeä, että Anna oli kuolla sitä kuvitellessaankin. Kerrottiin, että erään nuoren tytön oli ollut muutama vuosi sitten pakko paeta koko seudulta, sukulaisineen päivineen, samantapaisen vainon tähden… Eikä tässä voinut itseään puolustaakseen tai sitä vaaraa estääkseen tehdä mitään, ei kerrassaan mitään; ei ollut neuvoa edes koettaa saada selville, mitä oli tulossa. Epätietoisuus oli vieläkin tuskallisempi kuin itse varmuus. Anna vilkui ympärilleen kauhuissaan kuin metsänriista koirien keskellä. Omassa kodissaankin hän tiesi olevansa saarrettuna.

Annan palvelijatar oli yli neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänen nimensä oli Bäbi. Kookas ja vahva nainen; naama laiha ja ohimoilta ja otsalta ylöspäin suippeneva, alhaalta leveä ja pitkä; leukapielet pullistuneet: naama kuin mikä päärynä. Hänellä oli lakkaamaton hymy huulilla, silmät, syvällä, pienet ja pyöreät, ikäänkuin pään sisään imeytyneet; silmäluomet punaiset ja melkeinpä ripsettömät. Hänen sanankäyttönsä oli ylen mairittelevaa: hän oli aina isäntiinsä ihastunut, aina heidän mielipidettään, hellästi huolissaan heidän terveydestään; kun hän sai käskyn, niin hän hymyili; kun häntä toruttiin, niin hän hymyili. Braun luotti järkkymättä hänen uskollisuuteensa. Hänen autuaallisen kirkas muotonsa oli Annan kylmyyden täydellinen vastakohta. Mutta kuitenkin oli hän monessa suhteessa samanlainen kuin Anna: puhui vähän niinkuin hänkin; vaatetus huolehdittu ja ankaran yksinkertainen niinkuin rouvankin; hän oli jumalinen samoin kuin Anna, kulki aina hänen perästään kirkkoon, täytti tarkoin armeliaisuusvelvollisuutensa lähimmäisiään kohtaan, suoritti tunnollisesti kotitehtävänsä: oli siisti, täsmällinen, piti käytöksensä yhtä moitteettomana kuin keittiönsä hyvässä järjestyksessä. Sanalla sanoen, hän oli mallikelpoinen palvelijatar: kotivihollisen oivallinen tyyppi. Annan naisellinen vaisto ei pettynyt naisten salaisista ajatuksista, eikä hän siis kuvitellut liikoja hyviä Bäbistä. He kaksi vihasivat toisiaan, ja tiesivät sen, mutta eivät mitenkään tunteitaan ilmaisseet.

Sinä yönä, jonka edellisenä päivänä Christophe tuli matkaltaan takaisin ja jona Anna tuskissaan meni hänen luokseen, vaikka olikin päättänyt, ettei hän koskaan tahtoisi häntä enää nähdä, ja hiipi hiljaa pitkin seinää pimeässä käytävässä, tunsi hän yhtäkkiä, juuri kun hän oli pujahtamassa Christophen kamariin, paljaiden jalkojensa alla jotain hienoa ja pehmeästi pusertuvaa tomua, eikä niinkuin tavallisesti pelkästään lattian sileää ja kylmää pintaa. Anna kumartui ja koetti permantoa sormellaan, ja hänelle selvisi koko asia: siihen oli koko käytävän leveydeltä ja parin kolmen metrin pituudelta riputettu hienoa tuhkaa. Bäbi oli keksinyt samanlaisen kavalan tempun kuin aikoinaan Frocin-kääpiö paljastaakseen Tristanin käynnit Isolden vuoteessa, keksinyt omasta päästään ja tätä tarua tuntematta: tosiaankin ovat eräät tyypit kautta vuosisatojen samoja niin hyvässä kuin pahassakin. Mikä todistaa kaikkeuden viisasta säästäväisyyttä! — Anna oli juonesta aivan varma; mutta kuitenkin hän meni, minne aikoi, jonkinlaisen halveksivan uhkamielen ärsyttämänä; hän pujahti Christophen luo, ei puhunut hänelle äskeisestä huomiostaan mitään, vaikka olikin levoton; mutta lähtiessään takaisin otti hän Christophen uunin vierestä luudan, ja silitteli huolellisesti jälkensä tuhkasta pois sikäli kuin käveli sen ylitse. — Kun Anna ja Bäbi näkivät toisensa seuraavana aamuna, oli ensinmainittu kylmä niinkuin tavallisesti, ja toinen hymyilevä, niinkuin aina.

Bäbin vieraana kävi joskus muuan hänen sukulaismiehensä; sunnuntaisin teki tuo häntä vanhempi mies kirkon ovivartian virkaa; hänen nähtiin seisovan Gottesdienstin (jumalanpalveluksen) aikana kirkon ovella, yllään valkea, mustajuovainen ja hopeisilla tupsuilla koristettu jakku ja kädessä pitkä, koukkukahvainen sauva. Ammatiltaan hän oli ruumisarkuntekijä. Hänen nimensä oli Sami Witschi. Hän oli hyvin kookas, laiha, pää hiukan kumara, naama vanhan maalaisukon: sileä ja vakava. Hän oli jumalinen, ja tunsi paremmin kuin kukaan muu kaikki juorut seurakunnan jäsenistä. Bäbi ja Sami aikoivat mennä naimisiin; he pitivät suuressa arvossa toistensa vakavia ominaisuuksia, toistensa lujaa uskoa ja ilkeyttä. Mutta heillä ei ollut kiirettä naimisiin. He tahtoivat ensin viisaasti arvioida toisiaan. — Viime aikoina oli Sami alkanut käydä Bäbin vieraana entistä useammin. Hän tuli taloon kenenkään tietämättä. Joka kerta, kun Anna meni keittiön ohitse, näki hän lasioven läpi Samin istumassa hellan vieressä, ja Bäbin ompeluksineen muutama askel hänestä. He puhuivat koko ajan, mutta ääntä ei kuulunut. Bäbin kasvot paistoivat ilosta ja hänen huulensa liikkuivat; Samin leveä, ankara suu vääntyi avautumatta irvistävään nauruun, kurkusta ei lähtenyt luiskahdusta; kaikki talossa oli aivan hiljaista. Kun Anna meni keittiöön, nousi Sami kunnioittavasti seisoalleen ja seisoi sitten mitään puhumatta, kunnes Anna poistui. Kuullessaan oven aukeavan Bäbi keskeytti jonkin puheenaiheen, muka sangen tavallisia asioita koskevan, ja katsoi Annaan liehakoivasti hymyillen, odotellen hänen käskyjään. Anna ajatteli, että he kuitenkin puhuivat hänestä; mutta hän halveksi heitä liiaksi viitsiäkseen kuunnella salaa heitä.

Päivällä tuon yön jälkeen, jolloin Anna oli tehnyt Bäbin tuhka-ansan tehottomaksi, näki hän keittiössä kaikkein ensimäiseksi Samin kädessä sen pienen luudan, jolla hän oli yöllä sipunut näkymättömiin paljaiden jalkojensa jäljet. Annahan oli ottanut luudan Christophen kamarista; ja nyt hän yhtäkkiä muisti unohtaneensa viedä sen sinne takaisin; hän oli kuljettanut sen omaan huoneeseensa, ja siellä olivat Bäbin terävät silmät sen heti huomanneet. Bäbi ja hänen hyvä sukulaisensa olivat tästä tietysti tehneet selvät johtopäätöksensä. Anna ei erehtynytkään. Bäbi tarkkasi nyt emäntänsä katsetta, hymyili ylen ystävällisesti ja selitti:

— Harja on mennyt rikki; minä annoin sen Samille korjattavaksi.

Anna ei viitsinyt turvautua tökeröihin valheisiin; hän ei ollut kuulevinaankaan; hän katsasteli Bäbin työt, teki huomautuksensa, ja lähti pois välinpitämättömän näköisenä. Mutta oven takana hänen ylpeytensä luhistui; hän ei voinutkaan olla kuuntelematta heitä piilosta, käytävän kulmasta — (häntä nöyryytti katkerasti, että hänen täytyi turvautua sellaisiin keinoihin; mutta pelko ahdisti häntä). — Keittiöstä kuului hyvin lyhyt naurunkurahdus. Sitten hiljaista kuiskutusta, josta ei voinut eroittaa mitään. Mutta Anna oli niin suunniltaan, että hän oli kuulevinaan joitakin sanoja; kauhu toi hänen korviinsa juuri sellaista, mitä hän pelkäsi: hän kuvitteli noiden kahden puhuvan tulevista maskeraadeista ja kissannaukujaisista. Aivan varmaan he aikoivat silloin esittää tuon tuhkajutun. Uskottavasti hän erehtyi; mutta sellaisessa sairaaloisessa kiihtymyksentilassa, missä hän nyt oli pari viikkoa ollut, — ajatellen yhtä mittaa vain julkista häväistystä, — piti hän kaikkein epävarmintakin mahdollisena, niin, hän piti sitä aivan varmana.

Silloin hän teki lopullisen päätöksensä.

Saman päivän iltana — (oli piinaviikon keskiviikko), — tultiin Braunia noutamaan sairaan luokse, noin kahdenkymmenen kilometrin päähän kaupungista: hän tulisi kotiin vasta seuraavana aamuna. Anna ei mennyt päivälliselle, vaan pysyi huoneessaan. Hän oli valinnut tämän yön toteuttaakseen tuon sanattomasti sovitun päätöksen. Mutta hän oli päättänyt toteuttaa sen yksinään, sanomatta siitä mitään Christophelle. Hän halveksi Christophea. Hän ajatteli:

— Hän lupasi kyllä. Mutta hän on mies, itsekäs ja petollinen, hänellä on taiteensa, hän unohtaa pian koko asian.

Ja sitäpaitsi saattoi hänen rajussa sydämessään, joka näytti niin hyvyydelle taipumattomalta, ehkä kumminkin piillä jonkinlainen säälintunne onnettomuustoveria kohtaan. Mutta hän oli liian tuima ja liiaksi intohimojensa vallassa sitä itselleen tunnustaakseen.

Bäbi vei Christophelle emännältään terveiset, että Anna oli sanonut olevansa hiukan huonovointinen ja haluavansa levätä. Christophe söi siis illallista yksinään, Bäbin silmälläpitämättä; piika väsytti häntä loruillaan, ja koetti houkutella häntä puhumaan, ja puolusteli Annaa sellaisella innolla, että Christophe alkoi häntä epäillä, vaikka hän olikin ylen herkkä uskomaan ihmisistä hyvää. Christophe oli päättänyt käyttää juuri tätä iltaa saadakseen Annan kanssa asiansa lopullisesti selville. Hänkään ei enää jaksanut lykätä sitä tuonnemmaksi. Hän ei ollut unohtanut sopimusta, jonka he olivat tehneet äskeisenä surullisena aamuna. Hän oli valmis pitämään sanansa, jos Anna sitä vaati. Mutta hän näki, miten järjetön tuollainen kaksoiskuolema oli; se ei muuttaisi asiaa laisinkaan; Braun saisi vain yksinään kärsiä kaiken surun ja skandaalin. Christophe ajatteli, että heidän olisi ollut parhainta riistäytyä irti toisistaan, ja että hän itse koettaisi vielä kerran lähteä kaupungista pois, — nähdäkseen, oliko hänellä voimaa elää erossa Annasta: hän epäili sitä, muistaen turhan kokeilunsa, jonka hän tuonnottain oli tehnyt; mutta hän ajatteli, että jos hän ei jaksaisi sitä kestää, olisi hänellä vielä sittenkin aikaa turvautua tuohon viimeiseen keinoon, ja yksinään, kenenkään siitä mitään tietämättä.

Hän toivoi illallisen jälkeen pääsevänsä pujahtamaan hetkiseksi Annan huoneeseen. Mutta Bäbi ei eronnut hänen kintereiltään. Tavallisesti hän lopetti askareensa varsin hyvään aikaan; sinä iltana riitti keittiön pesemistä iankaikkisesti; ja kun Christophe luuli jo siitä pääsevänsä, keksi Bäbi ruveta järjestämään kaappia, joka oli Annan huoneeseen vievässä käytävässä. Christophe näki piian seisovan käytävässä jakkaralla vankkana kuin pylväs; hän aavisti, ettei Bäbi lähtisi kaapin edestä koko iltana. Christophelle tuli vimmattu halu paiskata hänet siitä lautaspinoineen alas; mutta hän hillitsi itsensä ja pyysi Bäbiä menemään katsomaan, miten rouva voi, ja kysymään häneltä, eikö hän saisi tulla toivottamaan hänelle hyvää yötä. Bäbi meni, tuli takaisin ja sanoi Christophelle, katsoen häneen vahingoniloisesi, että rouva voi paremmin: että rouvaa nukutti ja ettei hän tahtonut kenenkään enää tulevan luokseen. Christophe oli ärtynyt ja hermostunut. Koetti lukea salissa, ei voinut. Ja meni kamariinsa. Bäbi piti silmällä sieltä näkyvää tulta, kunnes se sammui, ja meni sitten hänkin huoneeseensa, päättäen valvoa tarvittavan ajan. Varmuuden vuoksi jätti hän ovensa raolleen, kuullakseen pienimmänkin hiiskahduksen. Onnettomuudeksi ei Bäbi kuitenkaan voinut heittäytyä sänkyynsä heti nukkumatta, ja niin mahtavaan uneen, ettei ukkonenkaan, eikä edes hänen oma uteliaisuutensa, olisi pystynyt häntä herättämään ennen seuraavaa aamua. Se erinomainen unenlahja ei ollut kenellekään koko talossa salaisuus, sillä sen kaiku kuului alakerrokseen asti.

Kun Christophe kuuli tuon tuttavan jyrinän, lähti hän Annan luo. Hänen täytyi saada Annalle puhua. Häntä kiusasi jokin rauhattomuus. Hän tuli Annan ovelle, käänsi ovenripaa: ovi oli lukossa. Hän naputti hiljaa; ei kuulunut vastausta. Hän painoi suunsa avaimenreiän kohdalle, hän pyysi hiljaisella äänellä, sitten vaativammin: ei liikettä, ei ääntä. Hän koetti itselleen vakuuttaa, että Anna nukkui, mutta yhä suurempi tuska valtasi hänet. Ja kun hän koetti kuunnella ja painoi poskensa ovea vasten, kummastutti häntä jokin outo haju, joka tuntui tulevan oven raosta; hän kumartui ja tunnusteli tarkemmin sitä: se oli kaasun hajua. Hänen sydämensä aivan hyytyi. Hän ravisteli ovea, ajattelemattakaan, että hän saattoi siten herättää Bäbin: ovi ei antanut myötä… Christophe ymmärsi asian: Annalla oli pukuhuoneessaan kamarinsa vieressä pieni kaasukeittiö; hän oli avannut kaasujohdon. Ovi täytyi välttämättä murtaa; mutta sekaannuksissaanko oli Christophella sen verran järkeä, että hän muisti, ettei Bäbin pitänyt saada sitä millään ehdolla kuulla. Hän työnsi vaiti, väkeväin hartiainsa koko voimalla, toista ovenpuoliskoa. Vankka ja lujatekoinen ovi rutisi, mutta ei auennut. Annan huoneeseen vei toinen ovi Braunin työhuoneen puolelta. Christophe riensi sinne. Sekin ovi oli lukittu; mutta siellä oli lukko ulkopuolella. Hän rupesi repimään lukkoa irti. Se ei ollut helppo työ. Hänen täytyi ruuvata pois neljä isoa, puuhun syvälle tiukattua ruuvia. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin veitsensä; eikä hän nähnyt pimeässä yhtään: sillä hän ei uskaltanut sytyttää kynttilää, hän olisi saattanut räjähdyttää koko talon. Käsillään haparoiden onnistui hänen saada veitsensä yhden ruuvin uurteeseen, ja sitten toisen; siinä hän katkoi veitsestä terät ja leikkeli sormiinsa; hänestä olivat ruuvit saatanallisen pitkiä, tuntui kuin hän ei ilmoisna ikinä saisi niitä paikaltaan; ja samassa johtui hänen mieleensä, tässä kuumeisessa kiireessäkin, joka peitti hänen pintansa kylmällä hiellä, muuan lapsuudenmuisto: hän näki itsensä kymmenvuotiaana, hänet oli pistetty rangaistukseksi jostakin kepposesta pimeään konttoriin; silloin hän kaivoi irti lukon ja karkasi kotoaan… Viimeinen ruuvi lähti pois. Lukko irtausi, ja sahajauhoja sirisi lattialle. Christophe ryntäsi Annan huoneeseen, suoraa päätä ikkunan luo, ja avasi sen. Kylmä ilma läikähti sisään. Christophe töytäili huonekaluihin, löysi pimeässä sängyn, hapuili sitä, hänen kätensä sattui Annan ruumiiseen, vavisten ne tapasivat vuodevaatteen läpi Annan liikkumattomat jalat, kulkivat niitä pitkin vyötärölle: Anna istui sängyssä ja vapisi. Myrkytys ei ollut häneen vielä ennättänyt vaikuttaa: kamari oli korkea; ilmaa pääsi sisään ikkunan raoista ja ovenpielistä. Christophe kietoi hänet syliinsä. Anna tempausi irti, huutaen raivoissaan:

— Menkää pois!… Oih, mitä te teitte.

Hän kohotti kätensä lyödäkseen Christophea: mutta mielenliikutus oli vienyt häneltä voimat: hänen päänsä vaipui takaisin pieluksille; hän nyyhkytteli:

— Oi, oi, oi, kaikki saa taas alkaa alusta. Christophe otti käsiinsä hänen kätensä, syleili häntä, torui, puhutteli häntä samalla hellin ja tuimin sanoin:

— Kuolla! Ja kuolla yksinään, ilman minua!

— Sinua! matki Anna katkerasti.

Hänen äänessään oli sellainen sävy kuin:

— Sinä tahdot elää!

Christophe nuhteli häntä, tahtoi saada hänen järkensä heräämään.

— Hullu! sanoi hän; etkö ymmärrä, että olisit voinut räjähdyttää talon.

— Sitä minä tahdoinkin, vastasi Anna raivoissaan.

Christophe koetti saada hänen uskonnollisen pelkonsa valveille: silloin hän koskikin oikeaan kohtaan. Tuskin hän oli sen tehnyt, niin alkoi Anna voihkia, rukoilla häntä olemaan hiljaa. Christophe jatkoi armotta, ajatellen, että se oli ainoa keino, millä oli mahdollista saada palaamaan hänen elämänhalunsa. Anna ei vastannut enää mitään; hän nyyhkytteli suonenvetoisesti. Kun Christophe lopetti, sanoi Anna hänelle itsepintaisen vihaisesti:

— Oletko nyt tyytyväinen? Oliko tämä hyvä, työ? Sait minut kauheaan epätoivoon. Ja nyt, mitä minä teen?

— Elät, vastasi Christophe.

— Elän! huudahti Anna. Sinä et siis ymmärrä, että se on mahdotonta! Sinä et ymmärrä mitään! Et kerrassaan mitään!

Christophe kysyi:

— Onko vielä jotain uutta?

Anna kohautti olkapäitään:

— Kuulehan.

Hän kertoi Christophelle lyhyin, katkonaisin lausein kaiken, mitä hän oli tähän saakka salannut häneltä: Bäbin nuuskimiset, tuhkajutun, äskeisen kohtauksen Samin kanssa, häväistyksen, joka tulisi varmasti karnevaaleissa. Hän ei kertoessaan eroittanut enää, mikä tässä kaikessa oli pelon luomaa mielikuvituksen tuotetta, mikä oikeaa aihetta pelkoon. Christophe kuunteli tyrmistyksissään, eikä eroittanut senkään vertaa kuin Anna, mikä oli todellista vaaraa, mikä kuviteltua. Hän ei ollut aavistanutkaan, kuinka heitä vainottiin. Hän koetti sitä ymmärtää; hän ei jaksanut: sellaisia vihollisia vastaan hän oli aseeton. Hän tunsi ainoastaan silmitöntä raivoa, hänen teki mielensä lyödä, lyödä; hän sanoi:

— Miksi et ole ajanut Bäbiä talosta?

Anna ei viitsinyt edes vastata. Paikastaan karkoitettu Bäbi olisi ollut vieläkin myrkyllisempi kuin siinä siedetty; ja Christophe ymmärsikin kysymyksensä typeräksi. Hänen ajatuksensa kuohuivat ristiriitaisina: hän mietti jotain keinoa, joka tepsisi heti. Hän sanoi nyrkkejään puristellen:

— Minä ne tapan.

— Ketkä? virkkoi Anna tuollaisille jutuille ivallisena.

Christophe lamautui. Hän tunsi olevansa aivan neuvoton moisessa salaisen petollisuuden verkossa: kaikki sitä heidän ympärilleen punoivat, eikä voinut saada ketään kiinni. Hänen sydämensä kuohui ristiriitaisuutta.

— Raukat! huudahti hän masentuneena.

Hän lyyhähti polvilleen sängyn viereen, painaen kasvonsa Annan ruumista vastaan. — He olivat vaiti. Anna samalla sekä halveksi että sääli tuota miestä, joka ei osannut häntä puolustaa, eikä puolustaa edes itseään. Christophe tunsi poskissaan vavistuksen Annan kylmistä jaloista. Ikkuna oli jäänyt auki, ja ulkona oli pakkanen: taivaalla, joka oli selvä kuin kuvastin, värisivät jäiset tähdet.

Kun Anna oli maistanut sitä katkeraa nautintoa, että näki Christophen yhtä murtuneeksi kuin hän itsekin oli, sanoi hän tylyllä ja väsyneellä äänellä:

— Sytyttäkää kynttilä.

Christophe sytytti. Annan hampaat kalisivat, hän istui kumarassaan, käsivarret puserrettuina rinnoille, polvet leuassa kiinni. Christophe sulki ikkunan. Hän istuutui vuoteen reunalle. Otti käsiinsä Annan jääkylmät jalat ja lämmitti niitä suullaan ja käsillään. Anna heltyi.

— Christophe! sanoi hän.

Annan silmissä oli surkea ja liikuttava ilme.

— Anna! vastasi Christophe.

— Mitä nyt teemme?

Christophe katsoi häneen ja vastasi:

— Kuolemme.

Annalta pääsi ilonhuuto:

— Oi, tahdotko sinä sitä? Tahdotko tosiaan?… Minun ei tarvitse mennä yksin!

Anna sulki Christophen syliinsä.

— Luulitko sinä sitten, että minä jättäisin sinut?

Anna vastasi matalalla äänellä:

— Luulin.

Christophe aavisti, mitä Anna oli mahtanut kärsiä.

Jonkun hetken päästä katsoi hän Annaan kysyvästi. Anna ymmärsikin:

— Kirjoituspöydän laatikossa, vastasi hän. Oikealla. Alimmainen laatikko.

Christophe meni noutamaan. Aivan laatikon perältä löysi hän revolverin. Braun oli sen hankkinut ennen ylioppilaana. Hän ei ollut sitä tarvinnut koskaan. Rikkonaisessa kotelossa oli muutamia panoksia. Christophe toi löytämänsä Annan vuoteen ääreen. Anna katsahti niihin, ja käänsi kohta kasvonsa seinään päin, Christophe odotti, sitten hän kysyi:

— Etkö tahdo enää?

Anna käännähti vilkkaasti:

— Tahdon minä… Nopeasti!

Hän ajatteli:

— Mikään ei voi minua enää pelastaa iankaikkisuudesta. Hiukan ennemmin tai myöhemmin, se on sama asia.

Christophe latasi kömpelösti revolverin.

— Anna, sanoi hän vapisevalla äänellä, toinen meistä näkee toisen kuolevan.

Anna kiskaisi aseen hänen käsistään, ja sanoi itsekkäästi:

— Minä ensin.

He katsoivat toisiinsa vielä kerran… Oi, tuolla hetkellä, jolloin heidän oli kuoltava toinen toisensa tähden, tunsivat he olevansa niin loitolla toisistaan!… Kumpikin heistä ajatteli kauhuissaan:

— Mitä minä teen? Mitä minä teen?

Ja molemmat näkivät he toistensa ajatuksen. Aiotun teon mielettömyys tyrmisti varsinkin Christophea. Koko hänen elämänsä: hyödytöntä; hyödyttömiä hänen entiset taistelunsa; hyödyttömiä hänen kärsimyksensä, hyödyttömiä kaikki toiveensa; kaiken piti tulla haaskatuksi, heitetyksi kuin tuhka tuuleen; mitätön sormenliike pyyhkäiseisi kaiken pois…

Tavallisessa sieluntilassaan olisi hän temmannut revolverin Annan käsistä, heittänyt sen ulos ikkunasta, huudahtanut:

— Ei! Ei! Minä en tahdo.

Mutta kahdeksan kuukauden kärsimykset, epäilykset ja kiduttava suru, ja niiden lisäksi tämä houru intohimo olivat herpaisseet hänen voimansa, hävittäneet hänen tahtonsa; hän tunsi, ettei hän voisi enää mitään, ettei hän jaksaisi mitään… Ah, yhdentekevää, kun kerran niin…

Annan ikuisesta kuolemasta varma olemus ponnisti kaikki vaistonsa omistaakseen edes nämä viimeiset elämän sekunnit: hän näki tarkoin Christophen tuskalliset kasvot, joita kynttilän häilyvä liekki valaisi, varjot seinällä, kuuli askeleet kadulta, tunsi viileän teräksen kosketuksen kädessään… Ja hän takertui näihin aistimuksiinsa aivan kuin haaksirikkoutunut alukseen, joka uppoaa hänen kanssaan. Kauheaa oli tämäkin. Miksi ei sitten vielä odottaa? Mutta kuitenkin hän hoki mielessään:

— Täytyy…

Hän sanoi Christophelle hyvästi, ilman hellyyttä, hätäisesti kuin kiirehtivä matkustaja, joka pelkää myöhästyvänsä junasta; hän avasi paitansa, hapuili sydäntään ja painoi sen kohdalle revolverin piipun. Christophe peitti vuodevaatteihin kasvonsa, polvillaan sängyn vieressä. Aikoessaan vetää liipaisinta asetti Anna vasemman kätensä Christophen kädelle. Aivan kuin lapsi, joka pelkää yksinään pimeässä…

Kauheita sekunteja… Anna ei laukaissut. Christophe tahtoi nostaa päänsä, tahtoi tarttua Annan käteen; ja samalla hän pelkäsi, että jos hän liikahtaisi, se juuri saisi Annan vetämään liipaisinta. Christophe ei enää mitään kuullut, hänen tajuntansa sekaantui… Sitten kuuli hän Annan vaikerruksen, se viilsi hänen sydäntään. Hän kavahti ylös. Hän näki Annan edessään kauhusta vääristynein kasvoin. Revolveri oli pudonnut hänen eteensä sänkyyn. Hän hoki valittavasti:

— Christophe!… Se ei lauennut…

Christophe otti revolverin; se oli ollut niin kauan käyttämättä, että oli ruostunut; mutta lukossa ei ollut vikaa. Ehkäpä oli patruuna pilaantunut ilmasta. — Anna ojensi kätensä tahtoen revolveria.

— Ei enää! rukoili Christophe. Anna käski:

— Patruunat!

Christophe antoi. Anna tarkasteli niitä, otti yhden, työnsi sen revolveriin, yhä vavisten, painoi uudestaan aseen rintaansa kohti ja vetäisi.

— Revolveri petti jälleen.

Anna heitti sen käsistään lattialle.

— Oh, tämä on, tämä on liikaa! huudahti hän. Hän ei tahdo antaa minun kuolla.

Hän vääntelehti vuoteessaan; hän oli kuin hullu. Christophe tahtoi lähestyä häntä, Anna työnsi hänet luotaan, huutaen vimmasta. Viimein hänelle tuli hermokohtaus. Christophe jäi hänen luokseen aamunhämärään asti. Lopulta Anna rauhoittui; mutta hän tuskin hengitti: makasi silmät ummessa, otsa ja poskien pingoittunut hipiä sinertävän kalpeana: hän oli kuin kuollut.

Christophe korjaili vuodetta, etsi maasta revolverin, pani revityn lukon paikoilleen, järjesteli koko huonetta ja lähti sieltä pois: sillä kello oli jo seitsemän, ja Bäbi saattoi tulla.

Kun Braun aamulla tuli kotiin, tapasi hän Annan kovin menehtyneenä. Hän näki kyllä, että oli tapahtunut jotain aivan erikoista; mutta hän ei saanut mitään tietää ei Bäbiltä eikä Christophelta. Koko päivänä ei Anna hievahtanutkaan. Hän ei edes avannut silmiään; hänen valtimonsa oli niin heikko, että sen tykytys tuskin tuntui; joskus se pysähtyi kokonaan, ja kerran Braun jo tuskakseen luuli, että sydän oli lakannut toimimasta. Rakkaus sai hänet epäilemään taitoaan; hän juoksi noutamaan hätään erään ammattiveljensä. Kahden he sitten tutkivat Annaa, eivätkä voineet ratkaista, oliko hänellä alkava kuume vai hysteerinen hermotaudin kohtaus: täytyi tarkoin seurata taudin kehittymistä. Braun ei lähtenyt Annan sängyn vierestä eikä huolinut ruokaa. Iltapuolella ei Annan valtimo enää osoittanut kuumetta, vaan suurta väsymystä. Braun koetti saada vaimonsa suuhun muutaman lusikallisen maitoa; se syöksyi kohta takaisin. Annan ruumis oli hänen puolisonsa sylissä kuin mikä hervoton nukke. Braun vietti koko yön hänen vuoteensa vieressä, nousten vähän väliä kuuntelemaan hänen hengitystään. Bäbi kieltäytyi menemästä levolle; vaikkei hän välittänytkään Annan sairaudesta mitään, oli hän velvollisuutensa tunteva ihminen; hän tahtoi valvoa Braunin kanssa.

Perjantaina avasi Anna silmänsä. Braun puheli hänelle; hän ei huomannut miehensä läsnäoloa. Hän makasi liikkumatta, tuijottaen yhteen paikkaan seinään. Puolipäivän tienoissa näki Braun suurten kyyneleiden alkavan juosta pitkin hänen laihoja poskiaan; hän pyyhki ne hellästi, ne tipahtelivat yhä yksitellen. Braun koetti nyt uudestaan saada häntä ottamaan jotain ravintoa. Anna suostui passiivisesti. Iltapuolella hän rupesi juttelemaan: ne olivat epäselviä sanoja. Hän puhui Reinistä, hän tahtoi hukuttaa itsensä siihen, mutta siinä ei ollut tarpeeksi vettä. Houreissa kiusasivat häntä itsemurha-aikeet; hän puhui omituisista kuolemantavoista; ja aina kuolema petti. Joskus oli hän väittelevittään jonkun kanssa, ja silloin hänen kasvoilleen tuli vihan ja kammon ilme; hän puheli Jumalalle, ja tahtoi hänelle todistaa, että vika oli Hänen. Tai välkähti hänen silmissään himon tuli; ja hän lateli niin riettaita sanoja, ettei olisi uskonut hänen niitä mitenkään tuntevan. Kerran hän huomasi Bäbin, ja antoi hänelle tarkkoja määräyksiä, miten seuraavana päivänä pyykinpesu oli järjestettävä. Sitten yöllä hän rauhoittui. Yhtäkkiä hän kumminkin kavahti ylös; Braun kiiruhti luokse. Anna katseli häneen, omituisella tavalla, sammaltaen kärsimättömiä ja epäselviä sanoja. Braun kysyi häneltä:

— Rakas Anna, mitä sinä tahdot?

Anna vastasi tuimalla äänellä:

— Mene noutamaan hänet.

— Kenet! kysyi Braun,

Anna katsoi häneen vielä, silmissään sama ilme, ja purskahti yhtäkkiä nauramaan; sitten hän painoi molemmin käsin otsaansa ja vaikeroi:

— Oi hyvä Jumala! Unohtaa!…

Hän nukkui jälleen. Oli rauhallinen päivän tuloon asti. Aamun valjetessa hän liikahteli vuoteessa; Braun kohotti hänen päätänsä antaakseen hänelle juoda; hän nieli kiltisti muutaman kulauksen, kumartui ja suuteli Braunin käsiä. Sitten hän hervahti jälleen uneen.

Lauantaiaamuna heräsi hän noin kello yhdeksän. Sanaakaan virkkamatta pisti hän jalkansa sängystä maahan ja aikoi nousta. Braun syöksähti hänen luokseen ja koetti saada hänet nukkumaan. Anna ei tahtonut. Braun kysyi, mitä hän halusi, Anna vastasi:

— Menen kirkkoon.

Braun koetti saada häntä järkiinsä, sanoi hänelle, ettei nyt ollut sunnuntai, ja että kirkko oli kiinni. Anna ei puhunut mitään; mutta istuen tuolilla sängyn vieressä hän veti vapisevin sormin ylleen vaatteita. Toinen lääkäri, Braunin ystävä, tuli sisään. Hänkin ryhtyi selittelemään Annalle, miten asia oli; mutta kun hän näki, ettei Anna hellittänyt, tutki hän häntä, ja suostui viimein hänen pyyntöönsä. Hän veti Braunin syrjään ja sanoi hänelle, että hänen vaimonsa sairaus näytti olevan puhtaasti henkistä, ja että nyt toistaiseksi täytyisi koettaa olla häntä vastustelematta: hänestä ei ollut vaarallista, vaikkapa Anna lähtisikin ulos, jos itse Braun menisi hänen kanssaan. Braun sanoi siis Annalle, että hän tulee hänen seurakseen. Anna ei tahtonut Braunia huolia, sanoi menevänsä yksin. Mutta tuskin hän otti muutaman askeleen, niin hän horjui ja oli kaatua. Silloin turvautui hän sanaakaan virkkamatta Braunin käsivarteen, ja he menivät ulos. Anna oli kovin heikko ja pysähtyi tuon tuostakin matkalla. Braun kysyi häneltä monta kertaa, eikö hän halunnut takaisin kotiin. Silloin alkoi Anna jälleen kulkea. Kun he tulivat kirkon ovelle, oli se kiinni, niinkuin Braun oli sanonutkin. Anna istahti penkille oven viereen, ja värisi siinä, kunnes kello löi kaksitoista. Sitten hän turvautui jälleen Braunin käsivarteen, ja he menivät hiljalleen kotiin. Mutta illalla tahtoi Anna taas kirkkoon. Braun pyyteli pyytämällä vaimoaan olemaan lähtemättä, mutta turhaan. Lähdettävä oli.

Christophe vietti nämä kaksi päivää aivan yksinään. Braun oli liian rauhaton muistaakseen häntä. Yhden ainoan kerran, lauantaiaamuna, kysyi Braun Annalta, koettaessaan saada hänen päästään itsepintaista halua lähteä ulos, tahtoiko hän ehkä nähdä Christophea. Annan silmiin tuli silloin sellainen kauhun ja vastenmielisyyden ilme, että Braun aivan hämmästyi; eikä Christophen nimeä sitten enää lausuttu.

Christophe oli sulkeutunut kamariinsa. Hänen sielussaan raivosi levottomuus, rakkaus, tunnonvaivat, kaikki tuskat yhtenä kaaoksena. Hän syytti itseään kaikesta tapahtuneesta. Hän inhosi itseään koko sielustaan. Monta kertaa hän jo nousi paikaltaan mennäkseen tunnustamaan kaiken Braunille. — Mutta sitten hän ajatteli tekevänsä täten vielä kolmannenkin ihmisen onnettomaksi, ja soimasi itseään sellaisesta aikeestakin. Rakkauden intohimokaan ei jättänyt rauhaan häntä. Hän hiiviskeli käytävässä Annan huoneen oven takana; ja kun hän kuuli sisältä lähestyviä askeleita, pakeni hän omaan kamariinsa.

Braunin ja Annan lähtiessä kaupungille iltapuolella piti Christophe heitä silmällä ikkunastaan, uutimien kätköstä. Hän näki Annan. Anna, joka oli ollut ennen niin pysty ja ylpeä, oli nyt kumaraselkäinen, hänen päänsä oli painunut alas, ihonsa keltainen; hän oli ikäänkuin vanhentunut; viitta ja saali, jotka Braun oli pukenut hänen hartioilleen, näyttivät aivan kuin painavan häntä; hän oli ruma. Mutta Christophe ei huomannut hänen rumuuttansa, hän näki ainoastaan hänen kurjuutensa; ja hänen sydämensä oli pakahtua säälistä ja rakkaudesta. Hän olisi tahtonut juosta Annan luokse, heittäytyä hänen eteensä maan tomuun, suudella noita jalkoja, tuota intohimon runtelemaa ruumista, rukoilla häneltä anteeksi. Ja hän ajatteli Annaa katsellessaan:

— Tuo on työtäni…

Mutta ikkunaruudussa kuulsi hänen oma kuvansa; hän näki omissa silmissään, omissa kasvoissaan saman hävityksen; näki kuoleman painaneen leimansa häneen niinkuin Annaankin, ja ajatteli:

— Minunko työtäni? Ei. Sen Mahtavan julmaa työtä, joka lumoaa hulluksi ja hurmaa.

Talossa ei ollut ketään. Bäbi oli mennyt kaupungille kertomaan naapureille päivän tapahtumia. Aika kului. Kello löi viisi. Christophen valtasi kauhu, kun hänen mieleensä johtui, että Anna tulisi takaisin, ja tulisi jälleen yö. Hän tunsi, ettei hänellä enää olisi voimaa jäädä Annan kanssa täksi yöksi saman katon alle. Hän tunsi järkensä ratisevan liitoksissaan intohimon raivoisasta paineesta. Hän ei tiennyt, mitä hän tekisi; ei tiennyt, mitä tahtoi, paitsi että hän tahtoi Annaa, tahtoi, — maksoi mitä maksoi. Hän muisti sitten tuon surkean olennon, jonka hän taannoin oli nähnyt ikkunansa ohitse kulkevan, ja sanoi itsekseen:

— Hänet on pelastettava minulta!…

Tahdonvoima ponnistihe hetkeksi voitolle. Hän kaapaisi kokoon papereitaan, joita oli pitkin pöytää, sitoi ne nauhalla kääröön, otti hattunsa ja viittansa ja lähti talosta. Käytävässä, tullessaan lähelle Annan huonetta, hän riensi nopeammin, niin pelkäsi hän itseään. Alakerrassa vilkaisi hän vielä viimeisen kerran tyhjään puutarhaan. Hän puikahti ulos ovesta kuin varas. Hyytävä sumu tunkeusi ihoon terävänä kuin neulat. Christophe hiipi pitkin talojen seiniä, peljäten, että joku tuttu tulisi vastaan. Hän meni asemalle. Nousi junaan, joka lähti Luzerniin. Ensimäiseltä väliasemalta kirjoitti hän Braunille. Sanoi, että eräs kiireellinen ja tärkeä asia oli vaatinut häntä lähtemään kaupungista muutamaksi päivää, ja valitteli syvästi, että hänen täytyi jättää Braun tällaisella hetkellä; hän pyysi Braunia kirjoittamaan hänelle uutisia, antaen hänelle varman osoitteensa. Luzernissa hän muutti Gotthardin junaan. Yöllä hän sitten jäi eräälle pikku asemalle Altdorffin ja Göschenin välille. Hän ei tiennyt sen aseman nimeä, eikä ajatellut sittemminkään enää sitä. Hän meni ensimaiseen hotelliin, mikä eteen sattui, lähellä asemaa. Lainehtivia vesilätäköitä kaduilla. Satoi kaatamalla, satoi koko yön, vielä koko seuraavan päivänkin. Rikkonaisesta kattokourusta romisi vesi kuin koski. Taivas ja maa olivat sateesta harmaat, näyttivät siihen hajoavan, aivan kuin hänen ajatuksensakin olivat hajoamaisillaan. Christophe heittäytyi sänkyyn, kosteissa vaatteissaan, jotka haiskahtivat junan savulle. Mutta hän ei voinut levätä. Annaa uhkaava vaara kidutti häntä niin, ettei hän pystynyt vielä tuntemaan omaa tuskaansa. Hänen täytyi pettää yleisön pahanilkisyyttä, johdattaa se väärille jäljille. Kuumeisen kiihkonsa tilassa tuli hänelle omituinen päähänpisto: hän keksi kirjoittaa kirjeen eräälle niistä vähistä musiikkimiehistä, joiden tuttavaksi hän maassa oli joutunut, tuolle leipuri-urkuri Krebsille. Christophe vihjaili hänelle kautta rantain, että jotkin rakkausseikat vetivät häntä nyt Italiaan, että hän oli ollut sen intohimon vallassa jo silloin, kun oli tullut Braunin luokse, että hän oli koettanut siitä päästä, mutta ei ollut jaksanut. Kaiken kaikkiaan oli kirje niin selvä, että Krebs saattoi asian muka ymmärtää, mutta samalla niin hämärä, että hänellä oli tilaisuus helposti lisätä siihen omiaan. Christophe pyysi Krebsiä pitämään tätä omana salaisuutenaan. Hän tunsi miesraukan aivan sairaloisuuteen asti kieleväksi, ja laski nyt, että Krebs heti hänen kirjeensä saatuaan juoksisi levittämään näitä uutisiaan pitkin kaupunkia, — eikä Christophe siinä erehtynytkään. Lisätäkseen kirjeensä vaikutusta yleisön mielipiteeseen lopetti Christophe sen parilla melkoisen kylmällä Braunia ja hänen vaimoaan koskevalla sanalla.

Lopun yötä ja koko seuraavan päivän tuijotteli hän tylsästi yhä vain tuohon piintyneeseen ajatukseensa: Anna… Anna… Hän muisteli alusta alkaen Annan kanssa eletyt viimeiset kuukaudet, jokaisen päivän; hän ei nähnyt enää Annaa sellaisena kuin hän oli, hän ympäröi hänet rakkautensa loisteella. Aina oli hän pukenut häntä kaipuunsa mukaiseksi, antanut hänelle sitä moraalista suuruutta ja traagillista syvyyttä, jota hän tarvitsi voidakseen häntä rakastaa. Tällaiset rakkauden valheet saivat nyt entistäkin suuremman varmuuden, nyt, kun Annan läheisyys ei ollut niitä kumoamassa. Christophe näki terveen ja vapaan sielun, joka taisteli kahleista päästäkseen, joka janosi raikasta, laajaa, henkevää elämää, ja pelkäsi samalla sitä, kukisti unelmansa, kamppaili itsepintaisesti niitä vastaan, koska ne eivät voineet soveltua hänen kohtaloonsa, vaan tekivät sen hänelle vieläkin tuskallisemmaksi. Anna huusi Christophelle: "Auta!" Christophe näki hänen kauniin ruumiinsa, hän sulki sen syliinsä. Nämä muistot kiduttivat häntä; ja hänestä oli suloista lisätä tuskaansa aukomalla muistojensa haavoja. Kuta pitemmälle päivä kului, sitä kauheammaksi tuli hänessä tunto, mitä hän oli kadottanut; se kasvoi niin julmaksi, ettei hän jaksanut sitä sietää.

Tietämättä, mitä teki, nousi hän yhtäkkiä, meni ja maksoi hotellilaskunsa, ja lähti ensimäisellä junalla takaisin Annan kaupunkiin. Hän tuli sinne keskellä yötä; kiiruhti suoraan Braunin talolle. Korkea kiviaita eroitti kapeasta kadusta puutarhan, joka oli Braunin puutarhan vieressä. Christophe kiipesi tuon muurin ylitse, hyppäsi vieraaseen puutarhaan, ja meni sieltä Braunin puolelle. Hän oli nyt pihalla. Koko talo oli pimeä, paitsi yhtä ikkunaa, josta kuulsi yölampun himmeä valo, — Annan ikkunasta. Anna siellä oli. Hän kärsi siellä. Ainoastaan askel, ja Christophe olisi ollut sisällä. Hän nosti jo kätensä tarttuakseen oven ripaan. Sitten hän katseli kättään, katseli ovea, puutarhaa; hänelle selvisi yhtäkkiä, mitä hän aikoi tehdä; ja heräten houreestaan, joka oli kiusannut häntä seitsemän, kahdeksan tuntia, hän vapisi, repäisi itsensä turrasta tilastaan, pakotti väkisin jalkansa liikkumaan; hän riensi aidan luokse, kiipesi sen ylitse, ja pakeni.

Samana yönä hän lähti sitten kaupungista, toisen kerran; ja seuraavana päivänä hautautui hän erääseen vuoristokylään, korkealle lumipyryjen piiriin. — Tahtoi haudata sydämensä, vaivuttaa ajatuksensa nukkumaan, unohtaa, unohtaa!…

— "E però leva su, vinci l'ambascia con l'animo che vince ogni battaglia, se col suo grave corpo non s'accascia."

Leva'mi allor, mostrandomi fornito meglio di lena ch'io non mi sentia; e dissi: "Va, ch'io son forte ed ardito."

Dante: Helvetti, XXIV.

Jumalani, mitä olen sinua vastaan rikkonut? Miksi kidutat sinä minua? Lapsuudestani asti annoit sinä minulle osaksi vaivan ja kamppailun. Minä olen nurkumatta taistellut. Olen rakastanut tuskiani, olen koettanut säilyttää puhtaana sen sielun, jonka minulle annoit, tallettaa tulen, jonka minuun sytytit… Herra, Herra, sinä tahdot hävittää sen, minkä loit, sinä olet sammuttanut tulen, tahrannut sieluni, riistänyt minulta kaiken, minkä vuoksi elin. Ainoastaan kaksi kauneutta minulla maailmassa oli: ystävä ja oma arvoni. Nyt ei minulla ole mitään, sinä otit minulta pois kaikki. Yksi ainoa oli minulla elämän erämaassa, sinä veit hänet minulta. Meidän sydämemme olivat yksi sydän, sinä ne revit irti toisistaan; sinä sallit meidän maistaa yhdessäolon suloa pelkästään antaaksesi meidän paremmin tuta toistemme kadottamisen kauhun. Sinä avasit tyhjyyden ympärilleni, tyhjyyden olentooni. Minä murruin, olin sairas, ilman tahtoa, aseita, olin kuin lapsi, joka itkee pimeässä. Sillä hetkellä juuri sinä minuun iskit. Tulit äänettömin askelin, takaa kuin petturi, ja löit tikarin selkääni; sinä päästit kimppuuni julman koirasi, intohimon vimman; minulla ei ollut voimaa, sinä tiesit sen, enkä jaksanut taistella; intohimo suisti minut maahan, se hävitti, tahrasi, tuhosi minussa kaiken… Inhoan itseäni. Jospa saattaisin edes tuskaani, häpeääni huutaa! Tahi ne unohtaa, luovan voiman hyrskyssä! Mutta voimani on murtunut, luomisintoni kuihtunut. Olen kuollut puu… Oi, jos olisin kuollut! Jumala, vapauta minut, ruhjo tämä ruumis ja sielu, kiskaise minut maasta, älä anna minun kamppailla kuilussa, kitua iankaikkisesti! Minä rukoilen armoa… Lopeta minut!

Niin huusi Christophen tuska Jumalaa, johon hänen järkensä ei uskonut.

Hän oli paennut yksinäiseen maataloon, sveitsiläiseen Jura-vuoristoon. Talo oli metsän reunassa, korkean, metsäisen ylätasangon syvänteessä. Rinteet suojelivat sitä pohjatuulilta. Etupuolella aukesi niittyjä, laaksoon viettäviä maita, joilla näkyi siellä täällä metsiköitä; kallioreuna suistui yhtäkkiä pystysuorasti syvyyteen; vääristyneitä kuusia kasvoi siinä, sen seinämiin kiinni takertuneina; laajaoksaiset pyökit pysyttäysivät kauempana. Taivas valoton. Elämä kadonnut. Epämääräinen kaukaisuus tyhjiin haipuvine viivoineen. Maa nukkui lumen alla. Öisin vain metsässä ketut haukkuivat. Oli loppupuoli talvea. Talvi myöhäinen. Iankaikkisesti kestävä. Kun sen jo luuli päättyvän, alkoi se taas.

Viikon ajan oli kuitenkin vanha horroksissa makaava luonto tuntenut sykähtelyitä sydämessään. Kevään ensimäiset petolliset oireet henkivät ilmasta ja iljangon alta. Pyökkien oksista, jotka levisivät kuin liihoittelevat siivet, tipahteli lumi vetenä. Niittyjen valkeasta vaipasta pilkisti jo sieltä täältä arasti esiin vihertäviä ruohonkorsia: niiden neulamaisten terien ympäriltä, lumen päivistä, hengitti kostea ja musta multa kuin pikku huulien raosta. Muutamana tuntina päivästä sorisi jäävaippoihin kiedottu puro jälleen. Metsissä, keskellä puiden luurankoja visersi lintu kirkkain, mutta vielä tuikein äänin.

Christophe ei tästä mitään huomannut. Kaikki oli hänestä samaa ja samaa. Hän kulki alinomaa huoneessaan edestakaisin. Tai käveli ulkosalla. Mahdotonta pysyä rauhassa. Sisäiset demoonit olivat repineet hänen sielunsa palasiksi. Ne raatelivat toisiaan. Tukehdutettu intohimo telmi vankilansa seiniä vastaan. Inho sitä kohtaan oli yhtä raivokas; ja karaten toistensa kurkkuun ja keskenään taistellen repivät intohimot ihmisen sydämenkin. Ja samallaikaa tulivat myöskin muistot Olivier Jeanninista, näännytti kuoleman epätoivo, paloi tyydytystä saamaton halu tehdä luomistyötä, kimposi ylpeys vastarintaan tyhjyyden kuilun partaalla. Kaikki pahathenget valloillaan, ei hetkenkään hengähdysaikaa. Tai jos sattui petollinen tyyni hetki, jos pauhaavat aallot tuokioksi laskeutuivat, niin näki Christophe olevansa yksin, eikä hän löytänyt sielustaan enää mitään: ajatus, rakkaus, tahto, kaikki oli tapettu.

Luoda! se olisi ollut ainoa apu. Jättää elämänsä haaksihylky aaltojen valtaan. Pelastautua uimalla taiteensa saareen!… Luoda! Hän tahtoi… Hän ei sitä voinut enää.

Christophella ei ollut eläessään ollut työmetoodia. Kun hän oli voimakas ja terve, niin häntä kiusasi paremminkin voimien yltäkylläisyys kuin pelko, että hän köyhtyisi; hän noudatti aina oikkujaan; hän teki työtä, milloin halu käski, sattuman mukaan, seuraamatta mitään varmaa järjestystä. Oikeastaan hän teki siten työtä aina ja kaikkialla; hänen aivonsa toimivat yhtä mittaa. Monta kertaa neuvoi Olivier, joka ei ollut niin rikas kuin Christophe ja oli siitä syystä harkitsevampi, ystäväänsä:

— Pidähän varasi. Sinä luotat liiaksi voimaasi. Se on vuori stokoski. Täynnä tänään, huomenna ehkä tyhjä. Taiteilijan täytyy sitoa kykynsä; hän ei saa antaa sen ripotella itseään sinne tänne, kuinka sattuu. Kanavoi voimasi. Taivuta itsesi varmoihin tottumuksiin, jokapäiväisen työn hygieniaan, määrätunteihin. Ne ovat yhtä välttämättömät taiteilijalle kuin liikkeet ja askeleet sotamiehelle, jonka tehtävä on tapella. Jos tulee vaarallisia murroskausia — (ja niitähän tulee aina) — estää tällainen rautainen asu taiteilijaa kaatumasta maahan. Minä tiedän sen hyvin kokemuksesta. Etten ole kuollut, johtuu siitä, että se juuri on minut pelastanut.

Mutta Christophe nauroi ja vastasi:

— Sopii sinulle, pikku ystäväni! Siitä ei pelkoa, että minulta elämäninto menee. Minulla on vankka ruokahalu.

Olivier kohautti olkapäitään:

— Liiasta liika vähään. Vaarallisimpia sairauksista on, että ihmiset voivat liian hyvin.

Nyt kävi niinkuin Olivier oli sanonut. Ystävän kuoleman jälkeen ei Christophen sisäinen elämänvirta ollut heti kuivunut; mutta se oli muuttunut kummallisen epätasaiseksi; se ilmeni äkillisinä purkauksina, sitten vaikeni, katosi maan alle. Christophe ei sitä sen enempää ajatellut; mitä hän siitä? Hänen surunsa ja uusi intohimonsa veivät hänen kaikki ajatuksensa. — Mutta kun hirmumyrsky oli mennyt ohitse, kun hän jälleen etsi lähdettään juodakseen siitä, ei hän löytänyt siitä mitään. Pelkkää hiekkaa. Ei veden tilkkaa, sielu oli kuivunut. Hän yritti kaivaa syvemmälle, puhkaista veden ilmi maanalaisista kerrostumista, luoda väkisin: turhaa, hengen koneisto kieltäytyi tottelemasta. Eikä hän saanut avukseen tottumusta, uskollista liittolaista, joka jää kupeellemme, kun kaikki elämän järjelliset syyt luotamme karkkoavat, jää yksinään, vakavana ja itsepintaisena, ei virka sanaakaan, ei käske minnekään, vaan taluttaa meitä varmalla kädellään, koskaan vapisematta, eteenpäin luoduin silmin ja huulet mykkinä vaarallisen paikan ohitse, kunnes näemme jälleen päivänvalon ja tunnemme halun elää. Christophella ei ollut sitä apua, eikä hänen kätensä pimeässä tavannut toista kättä. Hän ei löytänyt takaisin päivän kirkkauteen.

Se oli kärsimyksistä suurin. Hän tunsi häilyvänsä hulluuden rajalla. Milloin oli hänen päivänsä mieletöntä ja toivotonta taistelua ajatuksia vastaan, hourupäisen raivoa, taikauskoista ennustusta numeroilla: hän luki permannon palkit, luki puut metsässä; määrättömät numerot ja soinnut, joista hän ei ymmärtänyt, mikä niistä oli mitäkin, riehuivat hänen päässään ainaisessa sekamelskassa. Milloin vaipui hän taas tylsyyteen ja oli melkein kuin kuollut.

Kukaan ei hänestä pitänyt huolta. Hän asui erillään talon siipirakennuksessa. Hän siisti itse kamarinsa, — — eikä joka päivä sitä siistinytkään. Hänelle tuotiin ruoka sinne; hän ei nähnyt ainoaakaan inhimillistä ihmistä. Hänen kortteeri-isäntänsä, iäkäs, juro ja itsekäs talonpoika, ei välittänyt hänestä. Söikö Christophe vai ei, se oli hänen oma asiansa. Tuskinpa tiedettiin, tuliko hän iltaisin kotiin. Kerran hän eksyi metsään, näki seisovansa siellä lumessa vyötäisiä myöten; niin ja näin löysi hän takaisin kartanolle. Hän koetti näännyttää itseään ponnistuksilla, että olisi päässyt ajatuksistaan. Siinä ei hän onnistunut. Ainoastaan silloin tällöin sai hän pari tuntia huonoa unta.

Yksi ainoa elävä olento tuntui hänestä välittävän: se oli vanha bernhardilaiskoira, joka tuli usein ja painoi ison päänsä Christophen polvien väliin ja katseli häneen verestävillä silmillään, Christophen istuessa penkillä talon pihalla. He katselivat toisiaan pitkään. Christophe ei sitä karkoittanut pois. Nuo silmät eivät tehneet häntä levottomaksi, niinkuin ne tekivät Goethen sairauden aikana. Christophen ei tehnyt mieli huutaa koiralle kuin hän:

— Mene pois!… Yritä, mitä yrität, aave, et minua niele!

Christophe päinvastoin tahtoi antaa noiden rukoilevain ja unisten silmien ottaa hänet, tahtoi auttaa niitä; hän oli näkevinään niissä vangitun sielun, joka rukoili hänen apuaan.

Näinä aikoina, kun kärsimys oli masentanut hänen voimansa, riistänyt hänet irti kaikesta elämästä, kun inhimillinen itsekkyys oli silponut hänet palasiksi, huomasi hän ihmisen uhreiksi joutuneetkin, sen taistelukentän, jolla ihminen saavuttaa voittonsa muita olentoja tappamalla; ja se näky täytti hänen sydämensä säälillä ja kauhulla. Jo siihenkin aikaan kuin hän vielä oli onnellinen, oli hän aina rakastanut eläimiä; hän ei ollut voinut sietää, että niille tehtiin pahaa; hän inhosi metsästystä, vaikkei uskaltanut mieltään ilmaista, koska pelkäsi olevansa naurettava; eikä hän ehkä ollut siitä tunteesta itsekään aivan selvillä; mutta se tunne oli salaisena ja näennäisesti selittämättömänä syynä siihen, ettei hän tahtonut eräänlaisten miesten läheisyyteen: hän ei suvainnut ystäväkseen miestä, joka tappoi huvikseen eläimiä. Se ei ollut suinkaan mitään hempeilemistä: hän tiesi paremmin kuin kukaan muu, että elämän perustana on sarja kärsimyksiä ja rajatonta julmuutta; ei voi elää tuottamatta toisille kärsimyksiä. Ei ole tarpeen sulkea silmiään ja laverrella kauniita sanoja. Eikä myöskään tehdä sellaista johtopäätöstä, että täytyy kieltäytyä elämästä, ja vetistellä kuin lapsi. Ei, on tapettava elääkseen, jos ei voi muuten elää, tapettava hetken pakosta. Mutta konna se, joka tappaa tappaakseen! Konna tietämättään, sen myönnän hyvin; mutta kuitenkin konna. Ihmisen ainaisena pyrkimyksenä olkoon koettaa vähentää kärsimyksen ja julmuuden määrää: se on hänen ensimäinen velvollisuutensa.

Nämä ajatukset pysyivät tavallisissa olosuhteissa Christophen sydämen pohjalle kätkettyinä. Hän ei tahtonut niitä ajatella. Mitä varten? Minkä hän sille voi? Hänen täytyi olla Christophe, täytyi suorittaa elämäntyönsä, maksoi mitä maksoi, elää kaikkein heikompain kustannuksella… Hän ei maailmaa ollut luonut… Ei pidä sellaista ajatella…

Mutta kun onnettomuus nyt oli syössyt hänetkin voitettujen joukkoon, täytyi hänen sitä ajatella. Ennen oli hän moitiskellut Olivier Jeanninia, kun hän antautui turhiin tunnontuskiin ja sääli, ilman tulosta, onnettomia, joiden kohtaloon toiset kärsivät olivat syypäät. Nyt johtui hän vielä pitemmälle kuin Olivier; väkevän luonteensa voimalla tunkeusi hän aina kaikkeuden tragedian juureen; hän tunsi koko luomakunnan kärsimykset, ne koskivat häneen niin kipeästi kuin hän olisi ollut verille nyljetty. Hän ei voinut enää ajatella eläimiä ahdistuksesta vapisematta. Hän näki eläinten sielun niiden katseesta, sielun, joka oli samantapainen kuin hänenkin, mutta ei osannut puhua; ja eläinten silmät huusivat niiden sielujen puolesta:

— Mitä minä olen teille tehnyt? Minkä tähden te olette minulle niin pahoja?

Hän ei sietänyt enää katsella edes sellaisia aivan jokapäiväisiäkään näkyjä, joita hän oli nähnyt sadatkin kerrat, — ahtaaseen, lautaristikoista kyhättyyn laatikkoon työnnettyä pientä, ynisevää vasikkaa, sen suuria, tummia ja ulkonevia silmiä, niiden sinertävää valkuaista ja punertavia luomia, tuota poloista lenkosäärtä valkeine silmäripsineen, kiharaisine otsatukkineen ja sinertävine turpineen; — ei sietänyt nähdä karitsaa, jota talonpoika kantoi yhteen sidotuista jaloista, pää alhaalla riiputtaen: kuinka se koetti nousta, ja valitteli kuin lapsi, määkyi ja kurotteli harmaata kieltään; — ei kanoja, jotka oli sullottu päälletysten koriin; — sian hätäinen, kaukaa kuuluva vinkuna viilsi hänen sydäntään; — ja vielä kauheampi oli nähdä keittiön pöydällä lintua, josta kaiveltiin pois sisälmyksiä… Hänen tunteitaan raateli ajatella, miten monenmoisia kidutustapoja ihminen viattomille heikommilleen keksii. Kuvitelkaa, että eläimellä on järjenkipinä, ajatelkaa, miten kauheaa unta maailma mahtaa sille olla: nuo tylyt, silmittömät ja kuurot ihmiset, jotka teurastavat sen, repivät auki sen vatsan, raastavat suolet siltä, paloittelevat, kärventävät sen elävältä, joskus nauttivat sen tuskan väänteistä! Ovatko Afrikan kannibaalit sen julmempia? Eläinten kärsimys on ajattelevalle sielulle vieläkin sietämättömämpää kuin ihmisten. Sillä ihmisille myönnetään edes, että kärsimys on pahaa ja että kiduttaja on rikollinen. Mutta miljoonat eläimet surmataan hyödyttömästi, joka päivä, ilman pienintäkään omantunnontuskaa. Ken sellaisesta puhuisi, olisi naurettava. — Ja se on anteeksiantamaton rikos. Se yksinään tekee kaiken, mitä ihminen saa kärsiä, ansaituksi. Se huutaa ihmiskunnalle kostoa. Jos Jumala on olemassa ja sallii sellaista, huutaa se kostoa itselleen Jumalalle. Jos on olemassa hyvä Jumala, niin hänen täytyy auttaa pienimpiäkin luomiaan. Ellei Jumala ole hyvä muuta kuin väkeville, ellei löydy oikeutta kurjille, niille alemmille olennoille, jotka on uhrattu ihmiskunnan hyväksi, ei olekaan hyvyyttä, ei ole oikeutta…

Oi, ihmisen verilöylyt ovat tyhjää sen rinnalla, miten kaikkeus surmaa! Eläimet syövät toinen toisiaan. Rauhalliset kasvit, mykät puut ovat julmia petoja keskuudessaan. Metsien rauha: mainio paikka kaunopuheisille kirjailijoille, jotka tuntevat luontoa ainostaan kirjanoppineesta… Läheisessä metsässä, muutaman sylen päässä talosta, käytiin hirvittävää taistelua. Murhanhimoiset pyökit heittäytyivät kauniiden, rusorunkoisten kuusien kimppuun, takertuivat notkeilla vartaloillaan noihin ikivanhoihin metsänpylväisiin, tukehduttivat ne. Ne vaaniskelivat tammia, murskasivat ne, tekivät niistä itselleen tukia. Pyökkijättiläiset satoine käsineen hyökkäsivät yhtä vastaan, kymmenen puuta yhteen puuhun. Niiden ympäristö oli täynnä ruumiita. Ja kun ei ollut vihollisia, ryntäsivät ne toisiaan vastaan, ottelivat raivoisasti, tunkien toisiaan tieltä, vääntelehtien kamppailussa kuin antediluviaaniset hirviöt. Alempana olivat akaasiat lähteneet metsänreunasta liikkeelle ja työntyivät sen sisälle, hyökkäsivät päin kuusia, takertuivat kynsillään kiinni vihollistensa juuriin, myrkyttivät heidät omilla mahlanesteillään. Taistelua elämästä ja kuolemasta. Voittaja anasti samalla kertaa sekä voitetun paikan että sen asustuksen. Sitten viimeistelivät pikku hirviöt suurten työn. Sieniä kasvoi juurten välissä, ne imivät vähitellen tyhjäksi sairaan puun. Mustat muurahaiset jauhoivat muruiksi sen lahon ruumiin. Miljoonat näkymättömät hyönteiset kalvoivat, kaivoivat, muuttivat tomuksi äskeisen elämän… Ja kaikki tämä taistelu kävi aivan äänettömästi!… Oi sinua, luonnon rauha, traagillinen naamio, joka kätket Elämän tuskallisia ja julmia kasvoja!

Christophe oli hukkumaisillaan. Mutta hän ei ollut mies, joka uppoaa ponnistelematta ja kätensä tyynesti ristiin pannen. Vaikka hän tahtoikin kuolla, teki hän kaikkensa saadakseen elää. Hän oli niitä, joista Mozart sanoo, että "he tahtovat toimia niin kauan kunnes viimein ei ole enää mitään mahdollisuutta mihinkään". Hän tunsi katoavansa, ja vaipuessaan hapuili hän käsillään oikealle ja vasemmalle, etsien jotain tukea. Kerran luuli hän jo sen löytäneensä. Hänen mieleensä johtui Olivier Jeanninin pikku poika. Heti kohta otti Christophe hänet elämänvoimansa virittäjäksi, turvautui tuohon lapseen. Niin, hänen oli saatava tietää pojan olinpaikka, vaadittava hänet itselleen, kasvatettava, rakastettava sitä, asetuttava isän paikalle, hankittava Olivier jälleen pojassaan elämään. Kuinka hän ei ollutkaan ajatellut jo ennen sitä? Niin itsekäs oli hän surussaan ollut. Christophe kirjoitti nyt Cécilelle, jonka hoitoon lapsi oli jäänyt. Hän odotti kärsimättömästi vastausta, se oli hänen ainoana ajatuksenansa. Hän koetti olla tyyni; hänellä oli aihetta toivoa. Hän luotti onnistuvansa, hän tiesi, miten hyvä Cécile oli.

Vastaus tuli. Cécile kertoi, että kolme kuukautta Olivier Jeanninin kuoleman jälkeen oli eräs surupukuinen nainen tullut hänen luokseen ja sanonut hänelle:

— Antakaa minulle minun lapseni takaisin! Hän oli se sama, joka oli vähän sitä ennen jättänyt lapsensa ja Olivier Jeanninin, — Jacqueline, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Hänen mieletön rakkaudenpuuskansa ei ollut kestänyt pitkän aikaa. Hän oli kyllästynyt rakastajaansa vielä pikemmin kuin rakastaja häneen. Hän oli tullut takaisin Parisiin murtuneena, elämää inhoten, vanhentuneena. Paljon hälinää herättäneen skandaalin vuoksi sulkeutuivat häneltä useimmat ovet. Vapaamielisimmät olivat ainakin yhtä ankaria kuin muut. Yksinpä hänen äitinsäkin oli kohdellut häntä niin solvaavan halveksivasti, ettei Jacqueline voinut jäädä hänen luokseen. Hän sai nähdä pohjiin asti maailman ulkokultaisuuden. Olivier Jeanninin kuolema murskasi hänen sielunsa lopullisesti. Jacqueline oli näyttänyt niin kärsivältä, ettei Cécile tuntenut itsellään olevan oikeutta vastata kieltävästi hänen pyyntöönsä. Katkeraahan oli luovuttaa tuo pikku olento, jota Cécile oli jo tottunut pitämään aivan omanaan. Mutta vieläkin katkerampaa olisi ollut olla kova ihmiselle, jolla oli suurempi oikeus lapseen kuin hänellä ja joka oli vieläkin onnettomampi kuin hän. Cécile olisi tahtonut silloin kirjoittaa Christophelle, kysyä häneltä neuvoa. Mutta Christophe ei ollut kertaakaan vastannut Cécilen kirjeisiin. Cécile ei tiennyt hänen osoitettaan, eikä edes, elikö Christophe vai oliko kuollut… Ilo tässä maailmassa tulee ja menee. Mitäpä voikaan? Alistua. Tärkeintä oli kuitenkin, että lapsi oli onnellinen ja että sitä rakastettiin…

Se kirje tuli illalla. Oli takatalvi, satoi lunta. Kaiken seuraavan yötä. Metsässä, jossa oli jo näkynyt tuoreita lehtisilmuja, ratisivat ja katkesivat puut lumen painon alla. Siellä paukkui kuin olisi tykeillä ammutta. Christophe oli yksin huoneessaan, puolipimeässä, fosforinhohtavassa hämärässä; hän kuunteli synkän metsän ääniä, ja hätkähti joka paukahduksella; hän oli kuin puu, joka taipuu taakkansa alla ja rasahtaa poikki. Hän sanoi itsekseen:

— Nyt on kaikki mennyttä.

Yö kului, päivä tuli; puu ei ollut taittunut. Pitkin uutta päivää ja seuraavan yön, ja monetkin seuraavat päivät ja yöt puu yhä taipui ja ratisi; mutta se ei taittunut. Christophella ei ollut mitään aihetta enää elää; ja hän eli kuitenkin. Hänellä ei ollut syytä taistella; ja hän taisteli yhä näkymätöntä vihollista vastaan, joka tahtoi väkivallalla ruhjoa hänen selkärankansa, taisteli ruumis ruumista vastaan, kaikin voimin. Aivan kuin Jakob enkelin kanssa. Hän ei odottanut taistelusta mitään, hän ei odottanut muuta kuin loppua, rauhaa; ja hän taisteli vain. Ja hän huusi:

— Murskaa minut. Miksi sinä et minua murskaa?

Meni päiviä. Christophe lähti huoneestaan. Tyhjänä elämästä. Hän koetti itsepintaisesti kuitenkin pysyä pystyssä. Hän käveli edelleen. Onnelliset ne, joita voimakas rotu elämän samenevina hetkinä pitää yllä! Isän ja isoisän jalat kantoivat nyt pojan ruumista, joka oli kaatumaisillaan; vankkojen kanta-isien voima kohotti murtunutta sielua aivan kuin ratsu kantaa kuollutta ritaria.

Christophe kulki pengermää pitkin rotkossa; hän laskeusi kapeaa polkua, terävien kivien välitse, joiden raoissa kiemurteli pienien vaivaistammien suonikkaita juuria; hän ei tiennyt, minne meni, mutta hänen askeleensa olivat varmemmat kuin jos selvä tahto olisi niitä ohjannut. Christophe ei ollut nukkunut, tuskin syönytkään moneen päivään. Hänen silmissään oli kaikki sumua. Hän kulki alas laaksoihin päin. — Oli pääsiäisviikko, pilvinen päivä. Talven viimeinen hyökkäys voitettu. Lämmin kevät hautoi maan pintaa. Kylistä alhaalta kuului kirkonkellojen soittoa. Ensin yhdestä, joka oli tuolla vuoren juuressa, aivan kuin mikä linnunpesä siellä painanteessa, — kirjavine, mustine ja vaaleine olkikattoineen; katoissa oli sakeaa sammalta, ikäänkuin samettia. Sitten toisista kylistä, joita ei näkynyt, vuoren toiselta puolelta. Sitten jälleen tasangolta, joen tuonpuoleiselta rannalta. Ja hyvin kaukaa kuului usvissa lepäävän kaupungin huminaa. Christophe pysähtyi. Hänen sydämensä tunsi itsensä lopen väsyneeksi. Nuo äänet hänelle ikäänkuin sanoivat: — Lähde kanssamme. Täällä on rauha. Täällä on tuska kuollut, ja ajatus kuollut sen keralla. Me tuudimme sielua niin hellästi, että se nukahtaa syliimme. Tule ja lepää, et enää herää.

Kuinka väsynyt hän tunsikaan olevansa! Kuinka mielellään hän olisi tahtonut nukkua. Mutta hän pudisti päätänsä ja vastasi:

— Minä en etsi rauhaa, minä etsin elämää.

Hän alkoi jälleen vaeltaa. Hän kulki monet kilometrit, aivan huomaamattaan. Hänen hourailevassa heikkoudessaan sattuivat yksinkertaisimmatkin aistimukset häneen odottamia kaikuja herättävällä voimalla. Hänen ajatuksensa heijasteli kaiken, mitä oli ympärillä, maassa ja ilmassa, fantastisina hohteina. Hän vavahti varjoa, joka juoksi hänen edeltään auringonpaisteessa valkealla ja tyhjällä tiellä, kun hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui.

Eräästä metsiköstä aukealle tullessaan näki hän joutuneensa lähelle kylää. Hän kääntyi heti samaa tietä takaisin: ihmisten näkeminen tuskastutti häntä. Hänen täytyi kuitenkin kulkea erään yksinäisen talon ohitse, talon, joka oli hiukan erillään toisista; se oli rakennettu jyrkänlaisen vuoren kupeeseen; se näytti sanatoriolta; suuri, auringonpaahtama puutarha ympäröi sitä; joitakin ihmisolentoja kuljeskeli epävarmoin askelin sen hiekkakäytäviä pitkin. Christophe ei taloa juuri huomannutkaan; mutta sitten joutui hän polun mutkassa vastatusten miehen kanssa, jolla oli himmeät silmät, lihava ja keltainen naama ja joka istui penkillä kahden poppelin juurella tuijottaen eteensä. Toinen mies istui hänen vieressään; he olivat molemmat vaiti. Christophe meni jo heidän ohitseen, mutta parin askeleen päässä hän pysähtyi: hän oli muistavinaan nuo äskeiset silmät. Hän kääntyi ja tuli takaisin penkin luokse. Mies ei ollut liikahtanut paikaltaan. Ja tuijotti niinkuin äskenkin johonkin eteensä. Mutta hänen toverinsa katseli Christopheen. Christophe viittasi hänelle, ja hän tuli Christophen luokse.

— Kuka hän on? kysyi Christophe.

— Muuan tuon yksityisen hermosairaalan hoidokkaita, vastasi mies osoittaen rakennusta.

— Minä taidan hänet tuntea, virkkoi Christophe.

— Mahdollista, hän oli varsin tunnettu saksalainen kirjailija, vastasi mies.

Christophe mainitsi nimen. — Juuri niin, hän se oli. — Christophe oli nähnyt hänet ennen muinoin, siihen aikaan, kun hän kirjoitti Mannheimin aikakauslehteen. Silloin olivat he olleet vihollisia: Christophe yritteli silloin vasta päästä julkisuuteen, ja toinen oli jo kuuluisa. Hän oli voimakas mies, verrattoman varma itsestään; hän halveksi kaikkea, mikä ei ollut häntä omaa itseään; romaanikirjailija, jonka realistinen ja sensualistinen taide nousi paljon tavallisten kirjallisten tuotteiden keskitasoa korkeammalle. Vaikka Christophe olikin vihannut häntä, ei hän voinut olla ihailematta hänen aineellisen, rehellisen ja ahdaslaatuisen työnsä mallikelpoisuutta.

— Hän tuli tällaiseksi vuosi sitten, kertoi vartia. Häntä hoidettiin täällä, hänen luultiin jo tulleen terveeksi, hän lähti kotiinsa. Ja sitten se kohtasi häntä uudestaan. Eräänä iltana heittäysi hän alas ikkunastaan. Ensi aikoina touhusi hän täällä ja huusi. Nyt hän on aivan tyyni. Hänen päivänsä menevät istuskellen, niinkuin nyt näette.

— Mitä hän katselee? kysyi Christophe.

Christophe meni lähemmäksi penkkiä. Hän katseli voitetun kelmeitä kasvoja, hänen paksuja luomiaan, jotka riippuivat silmien päällä: toinen luomi oli melkein ummessa. Hullu ei näyttänyt tietävän mitään Christophen läsnäolosta. Christophe mainitsi häntä nimeltä, otti hänen kätensä, — pehmeän ja kostean, joka riippui hervottomana kuin kuolleen, käteensä; Christophe ei voinut pitää kauan sitä. Mies loi hetkeksi Christopheen hamuilevan katseensa, tuijotti sitten taas eteensä tylsästi hymyillen. Christophe kysyi:

— Mitä te katselette?

Liikkumaton mies vastasi matalalla äänellä:

— Minä odotan.

— Mitä?

— Ylösnousemusta.

Christophe hätkähti. Hän lähti nopeasti sieltä. Vastaus lävisti hänet kuin tulinen miekka.

Hän meni metsään, kapusi vuoriston rinteitä, pyrki kotiin päin. Sekaannuksissaan eksyi hän tieltä; hän huomasi olevansa valtavassa kuusikossa. Varjoa ja äänettömyyttä. Muutamia ruskeanpunaisia auringonpaisteen läikkiä, joista ei tiennyt, mistä ne tulivat, hohti hämärässä. Christophen hypnotisoivat ne valoläikät. Kaikki muu oli ympärillä kuin yötä. Hän käveli terävien havunneulojen peittämää polkua, kompastellen puiden juuriin, jotka olivat paisuneet kuin mitkä jättiläissuonet. Kuusien tyven ympärillä ei ollut yhtään ainoata kasvia, ei sammalta. Niiden oksissa ei ainoakaan lintu liikahtanut. Alimmaiset oksat olivat kuivuneet. Koko elämä oli kiitänyt pakoon ylös, sillä siellä oli auringonpaistetta. Pian sekin elämä sammui. Christophe joutui sellaiseen metsänosaan, jota tuntematon tauti vaivasi. Pitkä ja ohut naava kietoi hiushienoihin säikeihinsä kuusien punertavia oksia, aivan kuin hämähäkin verkkoon, köytti ne latvasta tyveen, siirtyi puusta toiseen, kuristi metsää. Se loiskasvi oli kuin merenalaista levää tai lonkeroeläimiä ilkeine tuntosarvineen. Ja hiljaistakin oli kuin valtameren pohjalla. Ylhäällä auringonpaiste jo kalpeni. Usva hiipi viekkaasti läpi kuolleen metsän ja eksytti kulkijaa. Kaikki katosi; ei ollut enää mitään. Puolen tuntia harhaili Christophe umpimähkään valkean usvaharson keskellä, joka vähitellen yhä tiivistyi, musteni; se tunkeusi hänen kurkkuunsa; hän luuli menevänsä suoraan eteenpäin, ja kiersikin piiriä jättiläiskokoisten lukinverkkojen alla! jotka riippuivat kuoliaiksi kuristetuista kuusista; noiden verkkojen läpi tunkeutuessaan usva jätti niihin kylmiä ja väriseviä vesipisaroita. Viimein silmukat hajosivat, näkyi suuri aukko, ja Christophe pääsi merenalaisesta metsästä. Hän oli jälleen elävässä metsässä, jossa kuusi ja pyökki kamppailivat vaiti keskenään. Mutta kaikki oli yhä yhtä liikkumatonta kuin ennenkin. Se tuntikausia kestänyt äänettömyys ahdisti hänen sieluaan. Christophe pysähtyi sitä kuuntelemaan…

Yhtäkkiä eroitti hän kaukaista kohinaa. Enteellinen tuulenpuuska nousi metsän takaa. Aivan kuin laukkaava hevonen tuli se puiden huippujen kohdalle, ja huiput lainehtivat. Ikäänkuin Michel-Angelon Jumala, joka kulkee pilvenpatsaassa. Se joutui Christophen yläpuolelle! Metsä ja Christophen sydän värähtivät. Se oli airut…

Hiljaisuus vallitsi jälleen. Christophe tunsi pyhää kauhua. Ja meni vapisevin jaloin kiireesti kotiin. Talon kynnyksellä vilkaisi hän rauhattomana taakseen, aivan kuin ihminen, jota ajetaan takaa. Luonto oli kuin kuollut. Vuoren rinteitä peittävät metsät nukkuivat raskaan surun herpaisemina. Liikkumaton ilma oli taikamaisen kuulakasta. Ei ainoaa ääntä. Ainoastaan joen kolkko soitto kumisutti jäistä maata, — virtaavan veden, joka kalliota kalvaa. Christophe meni levolle, hänellä oli kuumetta. Läheisessä navetassa liikahtelivat eläimet levottomina niinkuin hänkin…

Yö. Hän oli vaipunut unenhorroksiin. Äänettömyydestä alkoi kuulua jälleen sama kaukainen kohina. Tuuli tuli takaisin, tällä kertaa hirmumyrskynä, — se oli Föhn, kevätmyrsky, joka lämmittää hehkuvalla henkäyksellään hyisen ja kylmänä nukkuvan maan, Föhn, joka sulattaa jään ja ravistaa alas hedelmöittävät sateet. Se pauhasi kuin ukkonen laakson toisella puolella metsissä. Se läheni, se paisui, nousi vuoren jyrkännettä rientoaskelin; koko vuori vongahteli. Tallissa hevonen hirnui, navetassa lehmät ammuivat. Christophe istui vuoteessa ja kuunteli hiukset pystyssä. Myrsky tuli, se ulvoi, pani ikkunaluukut paukkumaan, viirit vinkumaan, lennätti tiilet katoilta, vapisutti koko tuloa, kukkaruukku putosi ikkunalta ja särkyi. Christophen huonosti suljettu ikkuna rämähti auki. Ja lämmin tuuli töytäsi sisään. Christophe sai sen vasten kasvojaan ja alastonta rintaansa. Hän hypähti vuoteesta, suu auki, ikäänkuin tukehtumaisillaan. Tuntui kuin hänen sielunsa tyhjyyteen olisi hyökännyt elävä Jumala. Ylösnousemus!… Ilma tunkeusi hänen kurkkuunsa, uuden elämän tulva valtasi pohjiin asti hänen olemuksensa. Hän tunsi läkähtyvänsä, hän tahtoi huutaa, huutaa tuskasta ja ilosta; mutta hänen suustaan ei lähtenyt muuta kuin epäselviä ääniä. Hän hamuili huoneessa, iski käsillään seiniin, hapuili keskellä papereitaan, joita myrsky lennätteli. Hän kaatui kamarinsa lattialle:

— Oi sinäkö, sinä! Sinä tulit viimeinkin!

— Sinä tulit, sinä tulit takaisin! Oi, sinä, jonka kadotin!… Miksi sinä minut hylkäsit?

— Täyttääkseni työni, jonka sinä heitit.

— Minkä työsi?

— Taistelun.

— Mitä sinä tarvitset taistella? Etkö sinä ole kaiken herra?

— En ole herra.

— Etkö sinä ole Kaikki, mikä On?

— Minä en ole kaikki, mikä on. Minä olen Elämä, joka sotii Tyhjyyttä vastaan. Minä en ole Tyhjyys. Minä olen Tuli, joka palaa Yössä En ole Yö. Olen ikuinen Taistelu; eikä taistelun yläpuolella ole ikuisempaa sallimusta. Minä olen vapaa Tahto, joka taistelee iankaikkisesti. Taistelee ja palaa kanssani.

— Minä olen voitettu, minusta ei enää ole mihinkään.

— Oletko voitettu? Tunnet kadottaneesi kaiken? Toiset voittavat puolestasi. Älä ajattele itseäsi, ajattele armeijaasi.

— Minä olen yksin, minulla ei ole muuta kuin minä, eikä minulla ole armeijaa.

— Sinä et ole yksin, etkä ole omasi. Sinä olet yksi ääniäni, olet yksi käsiäni. Puhu ja iske puolestani. Mutta jos kätesi on murtunut, jos äänesi sortunut, minä en sorru; minä taistelen toisilla äänillä, toisilla käsillä kuin sinun. Jos oletkin voitettu, olet sellaisen armeijan jäsen, jota ei koskaan voiteta. Muista se, ja vielä kuolemassakin voitat.

— Herra, minä kärsin kovin!

— Luuletko, etten minäkin kärsi? Vuosituhansia on kuolema minua ahdistanut ja tyhjyys väijynyt. Minun tieni ei ole pelkkiä voitoniskuja. Elämänvirta on punainen verestäni.

— Taistella? Ainako taistella?

— Aina täytyy taistella. Jumala itsekin taistelee. Jumala on sankari, joka valloittaa. Hän on leijona, joka syö. Tyhjyys häntä pyydystää, ja Jumala murskaa sen. Ja taistelun tahti on kaikkeuden korkein harmonia. Se harmonia ei ole tehty kuolevaisia korviasi varten. Tyydy siihen, että vain tiedät sen olevan olemassa. Täytä tyynesti tehtäväsi, ja jätä muu Jumalan huomaan.

— Minulla ei ole enää voimaa.

— Laula niille, jotka ovat väkeviä.

— Ääneni on sortunut.

— Rukoile.

— Sydämeni on tahrattu.

— Tempaa se pois. Ota minun sydämeni.

— Herra, helppoa olisi unohtaa itsensä, heittää pois kuollut sielunsa. Mutta voiko hyljätä ystävä-vainajat, unohtaa heidät, minulle rakkaat?

— Jätä kuolleet kuolleen sielusi mukana. Sinä löydät ne uudestaan minun elävän sieluni keralla.

— Oi sinä, joka minut hylkäsit, jätätkö minut vielä?

— Minä jätän sinut vielä. Se on varma. Sinun tehtäväsi on olla jättämättä enää minua.

— Mutta jos elämäni sammuu?

— Sytytä se toisissa.

— Jos kuolema on minussa?

— Elämä on muualla. Mene, avaa sille ovesi. Mieletön, miksi sulkeudut talosi raunioihin! Astu ulos itsestäsi. On muita paikkoja asuaksesi.

— Oi, elämä, elämä! Näen sinut… Minä etsin sinua itsestäni, tyhjästä ja suljetusta sielustani. Sieluni murtuu; haavojeni ikkunoista virtaa sisälle ilma; minä hengitän, minä saan sinut jälleen, oi elämä…

— Minä löysin taas sinut… Vaikene, ja kuuntele.

Ja Christophe kuuli palaavan elämän laulun kuin puron kohinan. Nojaten ikkunanlautaansa katseli hän ulos. Ja näki, että metsä, joka vielä eilen oli ollut kuollut, hohti auringonpaisteessa ja häilyi tuulessa, lainehtien kuin valtameri. Puiden selkäpiitä iloisesti värisyttäen kulkivat tuulen aallot; ja notkuvat oksat kohottivat haltioissaan käsiään säteilevää taivasta kohti. Ja vuorikoski soitti niinkuin kellon naurava ääni. Eilinen, haudansynkkä maisema oli ylösnoussut; elämä oli tunkeutunut samalla hetkellä kuin rakkaus Christophen sydämeen. Ihme: sielu, jota armo koskettaa, herää elämään. Kaikki alkaa elää sen ympärillä! Sydän lyö jälleen. Sielun silmä on auennut. Ehtyneet lähteet pääsevät taas vuotamaan.

Ja Christophe lähti uudestaan jumalaiseen taisteluun… Kuinka pieneltä näyttivät hänen omat taistelunsa, koko ihmiskunnankin taistelut tämän jättiläiskamppailun rinnalla, joka karistaa taivaasta auringoita aivan kuin myrsky lumihiutaleita!… Hän oli riisunut sielunsa alasti. Niinkuin usein unessa on häilyvinään tyhjässä, tunsi hän leijuvansa itsensä yläpuolella; hän näki itsensä ylhäältä, keskellä kaiken muun yhteyttä; ja hänen ponnistustensa tarkoitus, hänen kärsimyksensä merkitys selvisi hänelle yhtäkkiä. Hänen taistelunsa olivat kokonaisten maailmoiden sotain pikkuosa. Hänen tappionsa oli hetkellinen tapaus, joka korjautui kohta. Niinkuin hän taisteli kaikkien puolesta, taistelivat kaikki hänenkin. Ne tunsivat hänen koettelemuksensa; hänenkin ansiotaan oli niiden kunnia.

— "Toverit, vihamiehet, marssikaa ylitseni, murskatkaa minut, niin että tunnen voittajien kanuunain vierivän ruumiini ylitse. En ajattele rautaa, joka tunkeutuu sydämeeni, en ajattele jalkaa, joka tallaa päätäni, ajattelen Kostajaani, Mestaria, luvuttoman armeijan Päämiestä. Vereni on tulevan voiton lunnas…"

Jumala ei ollut hänelle tunteeton Luoja, keisari Nero, joka katselee vaskisen torninsa huipulta itse sytyttämänsä Kaupungin paloa. Jumala taisteli. Jumala kärsi. Kaikkien niiden kanssa, jotka kärsivät ja taistelevat. Sillä hän oli Elämä, valonpisara, joka pirahtaa pimeyteen, leviää, laajenee ja imee itseensä yön. Mutta yö on ääretön, eikä jumalainen taistelu lakkaa koskaan; eikä kukaan tiedä, mikä on sen loppu. Sankarisinfoniaa, jossa toisiinsa törmäävät ja sekautuvat epäsoinnutkin muodostavat kirkasta yhteissointua. Ikäänkuin pyökkimetsä käy vaieten hurjaa taisteluaan, niin sotii Elämä ikuisessa rauhassa.

Tämä taistelu, tämä rauha herätti nyt kaikujaan Christophessa: hän oli kuin raakku, jossa valtameren laineet humisevat. Kajahti eepillisiä huudahduksia, pasuunain toitotuksia, äänien myrskyjä mahtavien rytmien kannattamina. Sillä kaikki muuttui hänen kirkkaassa sielussaan säveliksi. Se lauloi valosta. Se lauloi yöstä. Ja elämästä. Ja kuolemasta. Se lauloi niille, jotka olivat taistelussa voittaneet. Se lauloi hänelle itselleen, voitetulle ja murskatulle. Se lauloi. Kaikki oli laulua. Se oli nykyään aina ja ainoastaan laulua.

Hän oli niin haltioissaan, ettei se muistanut laulamistakaan. Ikäänkuin keväinen sade talven halkaiseman maanrakoihin katosi sävelien virta. Häpeä, suru, katkeruus näyttivät nyt mystillisen tarkoituksensa: ne olivat muokanneet maaperän ja höystäneet sen hedelmälliseksi: tuskan aura oli sydäntä raadellessaan avannut uusia elämänlähteitä. Kesanto alkoi kukkia jälleen. Mutta ne kukkaset eivät olleet entisten keväiden. Oli syntynyt uusi sielu.

Se syntyi hetki hetkeltä. Sillä se ei ollut vielä täysin luutunut ja muodostunut niinkuin sellaiset sielut, jotka ovat saavuttaneet korkeimman kasvunsa, ja jotka kulkevat kuolemaan. Se ei ollut mikään valmiiksi valettu patsas. Se oli vielä sulaa metallia. Jokainen sekunti loi siitä uuden kaikkeuden kuvan. Christophe ei välittänyt ajatella, mikä se oikeastaan oli. Hän heittäytyi valtoinaan iloitsemaan, ikäänkuin ihminen, joka unhottaa menneisyytensä vaivat ja lähtee pitkälle matkalle, tuntien suoniinsa syöksyvän uuden veren, tuntien sydämensä vapaaksi ja hengittäen meren raikasta ilmaa ja ajatellen, että matkaa kestää kauan, kauan. Nyt, kun kaikkeudessa virtaava luomisvoima oli tarttunut häneen, häikäisi häntä elämän rikkaus suurena riemunhuumauksena. Hän rakasti, ja kaikki oli hänelle "lähimmäistä", yhtä hyvin ruohonkorsi, jota hän tallasi, kuin toisen ihmisen käsikin, jota hän puristi. Kaunis puu, pilven varjo vuorenrinteellä, tuulenkantamat tasangon tuoksut, öisen avaruuden vakava mehiläispesä, jossa auringot mehiläisinä hyrräävät… kaikki sai hänen verensä kiihkeään kiertoon… hänen ei tehnyt mielensä puhua, ei ajatella; hän halusi ainoastaan nauraa ja itkeä, ja sulautua tuohon elävään ihmeeseen. Kirjoittaa: minkätähden pitäisi kirjoittaa? Voiko sanoin kertomatonta kuvailla?… Mutta vaikkei hän sitä olisi voinutkaan, hänen täytyi kirjoittaa. Niin vaati jokin laki. Aatteet yllättivät hänet välkähtäen kuin salama, milloin ja missä tahansa, tavallisimmin kävelyretkillä. Silloin oli mahdotonta odottaa. Hän kirjoitti mihin vain sattui; ja useinkaan hän ei olisi pystynyt sanomaan, mitä nuo lauselmat, jotka purkausivat hänestä vastustamattomalla voimalla, merkitsivät; ja juuri kun hän kirjoitti, tuli hänelle uusia aatteita, ja taas uusia; ja hän kirjoitti, kirjoitti kalvostimiinsa, kirjoitti hattunsa pohjavuoriin; ja kirjoittipa hän miten nopeasti tahansa, vielä nopeammin kulki hänen ajatuksensa; hänen täytyi turvautua eräänlaiseen omatekoiseen pikakirjoitukseen.

Kaikki tämä oli vain muodottomia nuotteja. Vaikeus alkoi vasta silloin, kun hänen piti valaa aatteensa tavanomaisiin sävellysmuotoihin; silloin hän huomasi, ettei ainoakaan entisistä kaavoista sopinut niille; jos hän tahtoi tarkoin merkitä visiooninsa, täytyi hänen aluksi unohtaa kaikki ennen kuulemansa musiikki, kaikki, mitä hän itse oli ennen kirjoittanut; hänen täytyi pyyhkiä pois koko ennen opittu formalismi, tavaksi tullut tekniikka: hänen täytyi hyljätä nuo heikkojen henkien kainalosauvat, tuo vuode, joka oli tehty niitä varten, jotka ovat niin laiskoja, etteivät jaksa ajatella itse, vaan kellahtavat lepäilemään toisten ajatuksiin. Sitä ennen, silloin, kun hän luuli saavuttaneensa elämänsä ja taiteensa kypsyyden, — (tosiasiassa oli hän päässyt ainoastaan yhden elämänjaksonsa päähän ja lopettanut yhden taidekautensa inkarnatsioonin), — oli hän ilmaissut itseään sellaisella kielellä, mikä oli ollut olemassa jo ennen hänen omaa ajatustaan. Hänen tunteensa oli kapinoimatta alistunut ennen säädettyyn kehittelylogiikkaan; se oli jo etukäteen määrännyt hänelle osan hänen lauseistaan ja johtanut häntä lauhkeasti ennen avattua tietä pitkin sitä sovittua päämaalia kohti, jossa yleisö häntä odotti. Nyt, kun hän oli päässyt pitemmälle, täytyi hänen tunteittensa avata itse tiensä; järjen oli sitten ainoastaan sitä seurattava. Eikä hänen tehtävänsä ollut enää kuvata intohimoa tahi eritellä sitä; hänen oli nyt yhdyttävä siihen, hän koetti omaksua sen sisäisen lain.

Samalla katosivat ristiriidat, joista Christophe oli kauan kärsinyt, vaikkei ollut tahtonut sitä itselleen tunnustaa. Sillä joskin hän oli aitotaiteilija, oli hän usein sotkenut taiteelle vieraita tarkoituksia taiteeseensa; hän oli vaatinut siltä yhteiskunnallista tehtävää. Hän ei huomannut, että hänessä oli yhtyneenä kaksi sielua: taiteilija, joka loi moraalisista tarkoitusperistä välittämättä, ja toimiva ja järkeilevä ihminen, joka tahtoi, että hänen taiteensa tuli olla moraalista ja yhteiskunnallista. Ne kaksi sielua joutuivat keskenään joskus omituiseen käsikähmään. Nyt selvisi hänelle kaikkein orgaanisin luova ajatus, muuta realiteettia korkeampi realiteetti, ja hän pääsi käytännöllisen järjen orjuudesta. Silti hän ei suinkaan lakannut halveksimasta ajan vetelää ja turmeltunutta epämoraalia; yhä edelleen hän ajatteli, että epäpuhtaus ja epäterveys on ainoastaan taiteen alimmainen porras, koska se on sairasta, ikäänkuin sieni, joka kasvaa lahonneen kannon päässä; mutta joskin taide huvin vuoksi on taiteen prostitutsioonia, ei Christophe asettanut sen vastapainoksi suinkaan likinäköistä moraalitaidetta, tuota siivetöntä ja auraa vetävää Pegasosta. Ylhäisin taide, ainoa sen nimen arvoinen, on päivän lakien yläpuolella. Se on rajattomaan avaruuteen sinkautettu pyrstötähti. Se on voima, joka voi käytännön kannalta katsottuna olla hyödyllistä tahi näyttää hyödyttömältä, jopa vaaralliseltakin. Mutta ennen kaikkea on se voima; se on liikettä ja tulta; se on taivaasta syöksynyt salama; ja siksi se on pyhä, siksi se on aina hyväksi. Sen hyvyys saattaa olla käytännöllistäkin laatua; mutta sen totuudet, sen jumalaiset hyvät lyöt noudattavat yliluonnollista järjestelmää niinkuin uskonto. Se on kuin aurinko, josta se on kotoisinkin. Aurinko ei ole siveellinen eikä epäsiveellinen. Se on Se, mikä On. Se valaisee kaikkeuksien yötä. Niin taidekin.

Silloin näki tuolle voimalle antaunut Christophe hämmästyksekseen purkautuvan itsestään outoja mahteja, joita hän ei ollut vielä aavistanutkaan: ne olivat aivan toista kuin hänen muinaiset intohimonsa ja surunsa, hänen entinen itsetietoinen olemuksensa; ne olivat uusi, omituinen sielu, aivan välinpitämätön kaikelle, mitä hän oli ennen rakastanut tai mitä hän oli kärsinyt, hänen koko menneelle elämälleen; riemuitseva, fantastinen, villi, käsittämätön sielu. Se lennätti häntä, se kannusti ja kiidätti häntä iloisin piiskaniskuin. Ja milloin hän sai vähän hengähtää, ihmetteli hän mielessään, kun luki sävellyksiään:

— Kuinka tällainen on voinut lähteä minusta? Hän oli joutunut tuon sielullisen hourailevan kiihkon valtaan, jonka kaikki nerot tuntevat, tuon ihmisen tahdosta riippumattoman tahdon, "maailman ja elämän kuvaamattoman arvoituksen", kuten Goethe sellaista kutsui, "demoonisten voimien" valtaan, joihin nähden hän oli varuillaan, mutta jotka hänet kukistivat.

Ja Christophe kirjoitti, kirjoitti. Päivät päästään, viikkokausia. Tulee aikoja, jolloin hedelmöittynyt sielu löytää ravintonsa pelkästään itsestään, ja luo yhäti, melkein ehtymättä. Tarvitaan ainoastaan pieni ulkomaailman kosketus, jokin tuulen tuoma siitepölyn hiukkanen, niin sisäiset siemenet, myriaadit idut lehtivät ja kukkivat. Christophella ei ollut aikaa nyt ajatella, hänellä ei ollut aikaa elää. Elämän raunioilla valtikoi uusi luova henki.

Ja sitten tuli yhtäkkiä seisahdus. Christophe oli uupunut, palanut, sielullisesti kymmenen vuotta vanhentunut, — mutta pelastunut. Christophe oli jättänyt Christophen, hän oli muuttanut Jumalaan.

Valkeita hiusläikkiä oli tullut hänen tummaan tukkaansa, ikäänkuin syksyn kukat ilmestyvät yhtenä ainoana syyskuun yönä niitylle. Uusia ryppyjä näkyi hänen poskissaan. Mutta silmät olivat jälleen rauhalliset, ja suun ilme alistunut. Christophe oli tyyni. Hän ymmärsi nyt kaikki. Hän ymmärsi ylpeytensä turhuuden, turhaksi kaiken inhimillisen sen hirvittävän Voiman käsissä, joka maailmoita liikuttaa. Kukaan ei ole varmasti itsensä herra. Täytyy valvoa. Sillä jos nukahtaa, niin Voima, joka meissä vaanii, ryöstää meidät mukaansa… ja syöksee kuiluihin. Tahi vetäytyy virta, joka meitä kuljettaa, takaisin ja jättää meidät kuivaan uomaansa. Eikä riitä sekään, että tahtoo ja taistelee. Täytyy nöyrtyä tuntemattoman Jumalan edessä, joka "flat ubi vult", puhaltaa kusta hän tahtoo, puhaltaa rakkautta, kuolemaa tai elämää. Ihmisen tahto ei voi mitään ilman hänen tahtoaan. Yhdessä sekunnissa hän saattaa tuhota vuosikausien vaivojen ja työn hedelmät. Ja jos hän haluaa, saattaa hän luoda iankaikkisen tomusta ja tuhkasta. Kukaan ei tunne olevansa niin sen Voiman armosta riippuvainen kuin luova taiteilija: sillä jos hän on todella suuri, ei hän puhu koskaan muuta kuin mitä Henki hänelle sanoo. Ja Christophe ymmärsi Haydnin viisauden, tuon säveltäjän, joka vanhana laskeusi joka aamu polvilleen ennenkuin tarttui kynäänsä… Vigila et ora. Valvokaat ja rukoilkaat. Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi teidän kanssanne. Pysykää rakastavassa ja hurskaassa yhteydessä Elämän hengen kanssa.

Kesän lopulla sai eräs Christophen parisilainen ystävä, joka matkusti Sveitsissä, tietää hänen olinpaikkansa. Hän tuli Christophea katsomaan. Hän oli musiikkiarvostelija, ja oli ennen aina osoittanut kaikkein parhaimmin ymmärtävänsä hänen sävellyksiään. Hänen mukanaan tuli muuan tunnettu maalarikin, joka sanoi jumaloivansa musiikkia ja hänkin ihailevansa Christophea. Nuo kaksi ystävää kertoivat hänelle, että hänen teoksillaan oli ollut Europassa erikoinen menestys: niitä soitettiin kaikkialla. Christophe ei tuntunut olevan millänsäkään tästä uutisesta: menneisyys oli hänelle kuollutta, hänen omat teoksensa eivät liikuttaneet häntä enää. Arvostelijan pyynnöstä näytti Christophe hänelle, mitä hän oli äskettäin kirjoittanut. Mies ei ymmärtänyt näitä hänen töitään laisinkaan. Hän luuli, että Christophe oli tullut hulluksi.

— Ei melodiaa, ei tahtia, ei teemakehittelyä; ydin jollakin tavoin höllää, sulaa ainesta, joka ei ole jähmettynyt, vaan liikehtii kaikkiin muotoihin eikä asetu mihinkään; tämä ei muistuta mitään entistä: kaikki on kuin valon välkähdyksiä kaaoksen keskeltä.

Christophe hymyili:

— Sitä se suunnilleen onkin, sanoi hän. "Kaaoksen silmät, jotka kiiltävät järjestyksen harson läpi…"

Mutta arvostelija ei ymmärtänyt tätä Novaliksan lauselmaa.

(— Hän on tullut tyhjäksi, ajatteli hän.)

Christophe ei koettanutkaan tehdä itseään ymmärretyksi.

Kun vieraat lähtivät, saattoi hän heitä vähän matkaa talosta, näyttääkseen heille vuoristonsa kauneuksia. Mutta hän ei kulkenut kovin kauas. Jonkin niityn reunassa musiikkiarvostelija rupesi puhumaan parisilaisten teatterien dekoratsiooneista; ja maalari huomautteli seudun värivivahteista, arvostellen niiden muka jäykkiä yhdistelmiä, tietäen niiden olevan sveitsiläisiä: rabarberitorttuja, karvaita ja mehuttomia, à la Hodler; hän oli olevinaan varsin välinpitämätön luontoon nähden, eikä hän siinä aivan teeskennellytkään. Hän ei ollut luonnosta muka mitään tietävinään.

— Luonto! Mikä se on? Minä en tunne sitä. Valoa, värejä, — à la bonne heure, — siinä kaikki! Minä viis luonnosta.

Christophe puristi heidän käsiään ja erosi heistä. Hän ei heidän sanoistaan välittänyt. He olivat jääneet toiselle puolelle rotkoa. Hyvä niin. Hän ei aikonut kehoittaa ketään:

— Päästäkseni minun luokseni tulkaa samaa tietä kuin minäkin.

Se luova tuli, joka oli palanut hänessä kuukausia, oli nyt sammunut. Mutta Christophen sydämeen oli siitä jäänyt suloinen lämmin. Hän tiesi, että tuli syttyisi uudestaan: ellei se enää olisi hänessä, olisi se hänen ympärillään. Olipa se missä tahansa, hän rakastaisi kuitenkin sitä yhtä suuresti: se oli aina samaa tulta. Tänä syyskuisen päivän iltana tunsi hän itsensä ikäänkuin koko luontoon levinneeksi.

Hän nousi jälleen vuoren rinteelle asuntoonsa. Oli ollut myrsky. Nyt paistoi aurinko. Niittymaat höyrysivät. Kypsät hedelmät tipahtelivat omenapuista kosteaan nurmikkoon. Kuusten oksiin viritetyt hämähäkin verkot, joissa vielä sadepisarat kiiluivat, olivat kuin arkaaisten Mykenaian vankkureiden pyöriä. Märän metsän rinnassa räkätteli vihreätikka iloisesti. Ja myriaadit pikku kimalaiset, jotka tanssivat auringonpaisteessa, täyttivät metsien holvin lakkaamattomalla ja syvällä urkujenhuminallaan.

Christophe seisoi aukeamalla vuorijonon murtaumassa, umpinaisen laakson suulla, säännöllisen ja soikean laakson, jossa tulvehti laskevan päivän valo. Maa oli punertava; keskellä näkyi pieni, kullanhohtava pelto: vaskenruosteen värisiä ruokoja ja myöhäisviljaa. Ympärillä kaartuivat metsät, jotka pukeutuivat syksyyn: kuparinpunaisia pyökkejä, vaaleita kastanjapuita, pihlajia oranssinpunaisine terttuineen, kirsikkapuita, jotka hohtivat kuin liekit, niiden lehdet kuin pienet tulenkielet; mustikkamättäitä, oranssin ja sitruunan värisine, ruskeine ja poltettua taulaa muistuttavine lehtineen. Aivan kuin jokin palava pensas. Ja tuon liekitsevän metsikön keskeltä nousi leivonen taivasta kohti, juopuneena auringonpaisteesta ja raikkaasta tuulesta.

Ja Christophen sielu oli kuin tuo leivonen. Se tiesi, että se putoaisi kohta korkeudestaan, ja vielä montakin kertaa. Mutta se tiesi myöskin, että yhtä väsymättömästi se nousisi jälleen tuleen, virittäen viserryksensä, joka puhuu kaukana ja alhaalla asuville taivaan valosta.