ENSIMÄINEN OSA (continued 2)

Rainette ja Emmanuel olivat ystäviä. Pikku lapsista olivat he nähneet toisensa joka päivä. Tosin uskalsi Emmanuel ainoastaan harvoin pujahtaa naapurin luokse. M:me Alexandrine katsoi häntä epäsuopein silmin, hän kun oli suruttoman ihmisen tyttärenpoika ja ainoastaan pieni, likainen suutarinalku. Mutta Rainette vietti päivänsä sohvalla ikkunan ääressä, ja huoneisto oli pohjakerroksessa; Emmanuel naputti ohitse mennessään ikkunanruutuun, ja painaen nenänsä litiskaksi ikkunaan hän irvisti tytölle ystävällisesti hyvääpäivää. Kesällä, jolloin ikkunat pidettiin auki, pysähtyi poika siihen ja nojautui kyynäröisilleen ikkunanlautaan; — (hän luuli, että se tuttavallinen asento puki häntä, ettei silloin näkyisi niin huomattavasti hänen myhkyisten hartiainsa todellista rumanmuotoisuutta); — ja he juttelivat keskenään. Rainettea ei oltu vieraiden runsaudella hemmoteltu, joten hän nyt vieraan saatuaan ei ajatellutkaan, että Emmanuel oli kyttyräselkäinen. Emmanuelille, joka pelkäsi tyttöjä, sekä pelkäsi että inhosi, oli Rainette poikkeus. Sillä tämä ikäänkuin puolittain kivettynyt pikku sairas oli hänelle jotakin käsinkoskematonta ja kaukaista, kuten hieman jotain olematonta. Ainoastaan sinä iltana, jolloin kaunis Bertha oli suudellut häntä, ja vielä seuraavanakin päivänä, karttoi Emmanuel naapurin tyttöä, tuntien vaistomaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan; hän hiipi seinää pitkin ohi talon, pysähtymättä ja painaen päätänsä alas; hän kierteli sen sivuitse kauempaa, pelokkaasti ja epäluuloisesti, aivan kuin villiintynyt koira. Sitten hän tuli kuitenkin takaisin. Rainette oli niin vähän nainen. Miten Emmanuel työpaikastaan päästessään riensikään tytön ikkunaa kohti! Niin pieneksi kuin mahdollista tekeytyen oli hän puikkinut latomosta ulos kirjansitojanaisten välitse; niiden tyttöjen työmekot olivat ikäänkuin yöpaitoja, ja he olivat kookkaita, häliseviä ja nauravia, ja heidän ahmivat silmänsä ikäänkuin riisuivat alasti ohitse kulkevia miehiä. Emmanuel oli kiitollinen pikku ystävälleen, että tämä oli sairas: hän saattoi tuntea tytön lähistöllä jonkinlaista ylemmyyttä, jopa olevansa aivan kuin suojelijakin. Hän käytti omaksi hyväkseen sitä, että hän oli tytölle tervetullut vieras; hän kertoi hänelle kadun tapauksia ja sijoitti itsensä niissä huomattavalle paikalle. Joskus oikein kohteliaalla tuulella ollessaan toi hän tytölle paahdettuja kastanjoita, jos oli talvi, ja kesällä kimppusen kirsikoita. Rainette puolestaan antoi hänelle kirjavia namuja noista kahdesta näyteikkunan lasimaljakosta; ja he katselivat yhdessä kuva-postikortteja. Ne olivat onnellisia hetkiä; he unohtivat kumpikin surulliset ruumiinsa, joissa heidän lapsensielunsa olivat vangittuina.

Mutta sattuipa joskus, että he ryhtyivät keskustelemaan politiikasta ja uskonnollisista asioista niinkuin aikuiset. Silloin heistä tuli yhtä älyttömiä kuin suuristakin. Hyvä yhteisymmärrys loppui. Rainette puhui pyhimysten ihmetöistä, pitkästä paastosta, tai paperipitseillä koristetuista pyhistä kuvistaan, taikka synninpäästö-päivistä. Emmanuel sanoi, että se oli naurettavaa ulkokullaisuutta, niinkuin hän oli kuullut isoisänsä väittävän. Mutta kun hän sitten vuorostaan aikoi kertoa työväen kokouksista, joihin ukko oli vienyt hänetkin mukaansa, ja puheista, joita hän oli siellä kuullut, niin keskeytti Rainette hänet halveksivasti ja sanoi, että kaikki sellaiset ihmiset ovat juopporatteja. Väittely sai tuiman luonteen. He johtuivat puhumaan toistensa omaisista; ja heistä he latelivat nyt samoja hävyttömiä sanoja, mitä Rainetten äiti ja Emmanuelin isoisä olivat toisistaan päästäneet selän takana. Ja sitten he alkoivat puhua toisistaankin. He koettivat keksiä kaikenlaista epämieluista sanottavaa. Se ei ollutkaan vaikeaa. Emmanuelin huomautukset olivat karkeammat. Mutta Rainette osasi löytää häijymmät. Silloin meni Emmanuel matkaansa; ja kun hän sitten tuli takaisin, kehui hän olleensa toisten tyttöjen kanssa, ja että ne tytöt olivat kauniita, ja että he olivat pitäneet yhdessä hauskaa, ja että he olivat päättäneet tavata toisiaan seuraavana pyhänä. Rainette ei virkkanut mitään; hän oli halveksivinaan kaikkea, mitä Emmanuel sanoikin; ja yhtäkkiä hän joutui raivon valtaan, nakkasi hänelle virkkuuneulansa päin kasvoja, ja käski häntä menemään pois, ja sanoi, että hän on inhottava; ja sitten hän painoi kasvonsa käsiinsä. Emmanuel lähti, mutta ei ollut voitostaan suinkaan ylpeä. Hänen olisi tehnyt mieli vetää nuo laihat pikku kädet tytön kasvojen edestä pois ja sanoa, ettei hän ollutkaan puhunut totta. Mutta ylpeys esti hänet palaamasta.

Eräänä päivänä kosti kohtalo Rainetten puolesta. — Emmanuel oli ollut työtoveriensa joukossa. He eivät yleensä pitäneet hänestä, sillä hän pysyttelihe mahdollisimman paljon syrjässä heistä eikä puhunut heille, tai jos puhui, puhui liian hyvästi: naiivin arvokkaasti, aivan kuin kirja, tai paremminkin sanomalehti — (sanomalehtien kirjoituksia hänen päänsä olikin täynnä). — Sinä päivänä he keskustelivat vallankumouksesta ja tulevista ajoista. Emmanuel haltioitui, aivan naurettavasti. Muuan tovereista huudahti hänelle töykeästi:

— Sinua silloin ei tarvitakaan, sinä olet liian ruma. Tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole enää kyssiä. Ne paiskataan jo syntyessään virtaan.

Emmanuel kuukahti yhtäkkiä alas kaunopuheisuutensa korkeudesta. Hän oli tyrmistynyt ja vaiti. Toiset nauroivat katketakseen. Koko sinä iltapäivänä ei hän avannut enää suutaan. Illalla hän meni kiireesti kotiin; hän tahtoi piiloutua sinne nurkkaan, saada kärsiä yksinään. Olivier tapasi hänet sitten kadulla; hän huomasi pojan tuskasta jäykistyneet kasvot ja hän aavisti hänen kärsivän.

— Onko sinulla paha olla? Minkä tähden?

Emmanuel ei tahtonut vastata. Olivier urkki häneltä hellästi asiaa. Poika pysyi itsepintaisesti vaiti; mutta hänen leukansa alkoi vavista aivan kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Olivier otti häntä käsipuolesta ja vei hänet kotiinsa. Vaikka hän tunsikin rumuutta ja tautia kohtaan samaa vaistomaista vastenmielisyyttä, mikä on ominainen kaikille ihmisille, paitsi ehkä ei laupeudensisarille, ei hän toki koskaan ilmaissut sitä.

— Sinulle on tehty pahaa?

— Niin…

— Kuka se teki?

Poika avasi sydämensä. Hän sanoi olevansa ruma. Sanoi työtoverien väittäneen, ettei vallankumous ollut häntä varten.

— Ei se ole sen enempää heitäkään varten, poika-parka. Eikä meitäkään. Se ei ole yhden päivän leikki. Sitä työtä tehdään meidän jälkeentulevaistemme puolesta.

Emmanuel tunsi pettymystä; joutuisiko vallankumous vasta niin myöhään?

— Eikö sinusta ole hauskaa ajatella, että teet työtä antaaksesi onnea tuhansille sellaisille pikku pojille kuin sinä, miljoonille muille ihmisille?

Emmanuel huokasi, ja sanoi:

— Tuntuisi kuitenkin niin hyvältä, jos saisi onnea itsekin.

— Poikaseni, ei saa olla kiittämätön. Sinä elät maailman kauneimmassa kaupungissa, aikakautena, joka on ihmeistä rikkain; sinä et ole typerä, ja sinulla on terveet silmät. Muistapa, miten paljon ympärilläsi on näkemisen ja rakkauden arvoista.

Ja Olivier näytti hänelle, mitä kaikkia hänen sopi rakastaa.

Lapsi kuunteli häntä, pudisti päätänsä, ja vastasi:

— Kyllä, mutta kun täytyy ajatella, että on pantu iäksi tällaiseen nahkaan.

— Eipäs ole, sinähän pääset siitä.

— Niin, mutta silloin on kaikki lopussa.

— Mistä sinä sen tiedät?

Poika ällistyi. Materialismi oli huomattavana osana isoisän uskontunnustuksessa; Emmanuel ajatteli, että ainoastaan mustatakit uskoivat ikuiseen elämään. Hän tiesi, ettei hänen ystävänsä Olivier Jeannin ollut mikään pappi; ja nyt hän kysyi, tarkoittiko Olivier tätä tosiaan vakavasti. Olivier otti häntä kädestä ja puhui hänelle kauan uskostaan ihanteeseen, kaikkeuden yhteyteen ja elämän rajattomuuteen, jolla ei ole alkua eikä loppua ja jonka miljaardit oliot ja miljaardit hetket ovat ainoastaan säteilyä yhdestä auringosta. Mutta hän ei puhunut pojalle sitä tällaisessa abstraktisessa muodossa. Vaistomaisesti osasi hän asettua lapsen ajatuskannalle; hänen mieleensä tulivat itsestään ammoiset legendat, muinaisten maailmansynty-oppien aineelliset ja syvät mielikuvitelmat; puolittain leikillä, puolittain vakavasti puhui Olivier hänelle sielunvaelluksesta ja noista lukemattomista muotojen sarjoista, joiden kautta sielu kulkee ja puhdistautuu, aivan kuin puro juosten lammikosta lammikkoon. Hän sekoitti juttuunsa kristillisiä tunnelmia ja kesäisen illan kuvia, illan, joka heitä paraikaa ympäröi. Olivier istui avonaisen ikkunan ääressä; poika seisoi hänen vieressään, pitäen kättään ystävänsä kädessä. Se oli lauantai-ilta. Kirkkojen kellot soittivat. Ensimäiset pääskyset, äskettäin kaupunkiin palanneet, lentelivät pitkin talojen seiniä. Korkea taivas hohti hämärään vaipuvan kaupungin yllä. Lapsi kuunteli hengitystään pidättäen kaunista satua, jota hänen iso ystävänsä hänelle kertoi. Ja Olivier jälleen innostui omista sanoistaan, niin lämmitti häntä tuon pikku kuuntelijan tarkkaavaisuus.

On sellaisia ratkaisevia elämän tuokioita, jotka sytyttävät pimeässä ihmissielussa ikuisen ja koskaan sammumattoman valkeuden, aivan kuin suuressa kaupungissa illan hämärässä yhtäkkiä sähkövalot syttyvät. Tarvitaan ainoastaan kipinää, joka tuikahtaa toisesta sielusta toiseen odottavaan ja iskee siihen tuollaisen Prometheuksen tulen. Sinä kevätkesän iltana sytytti Olivier rauhallisilla sanoillaan sammumattoman valon Emmanuelin sieluun, joka oli hänen pienessä, muodottomassa ruumiissaan aivan kuin liekitön lamppu umpilyhdyn sisässä. Olivier Jeanninin perusteluita ei poika ymmärtänyt; tuskinpa hän niitä kuuntelikaan. Mutta nuo legendat, nuo mielikuvat, jotka olivat kertojalle kauniita satuja, jonkinlaisia vertauskuvia, ne muuttuivat pojassa eläviksi olennoiksi, muuttuivat todellisuudeksi. Satu eli ja sykki nyt hänen ympärillään. Ja maisema, jota huoneen ikkuna kehysti, kadulla ohitse kulkevat ihmiset, niin rikkaat kuin köyhät, seiniä pitkin liitelevät pääskyset, ja uupuneet, kuormiaan kiskovat hevoset, ja seinien kivet, jotka imivät itseensä iltahämärän varjoja, ynnä kalpeneva taivas ja riutuva valo, — koko ulkonainen maailma pusertui häntä lähelle aivan kuin kiihkeästi suudellen. Sitä kesti ainoastaan tuokion. Sitten se sammui. Emmanuel ajatteli Rainettea, ja sanoi:

— Mutta ne, jotka käyvät kirkossa ja uskovat Jumalaan, ovathan he hupsuja?

Olivier hymyili:

— Ne uskovat, niinkuin mekin, sanoi hän. Me uskomme kaikki lopultakin samaa. He uskovat ainoastaan vähemmän kuin me. He ovat sellaisia ihmisiä, joiden täytyy valoa nähdäkseen sulkea ikkunaluukkunsa ja sytyttää lamppu. He sijoittavat Jumalan ihmiseen. Meidän silmämme näkevät kauemmaksi. Mutta silti me kaikki rakastamme samaa valoa.

Poikanen palasi kotiinsa pimeitä kujia pitkin, joilla kaasuvalot eivät vielä olleet sytytetyt. Olivier Jeanninin sanat humisivat hänen korvissaan. Hän ajatteli nyt itsekseen, että on yhtä paha pilkata ihmisiä sen vuoksi, että heillä on huonot silmät, kuin senkin, että he ovat syntyneet kyttyräseljiksi. Ja hän ajatteli, että Rainetten silmät olivat niin kauniit; ja että ne itkivät hänen tähtensä. Sitä ajatusta ei hän jaksanut sietää. Hän kääntyi takaisin ja meni paperikauppiaan talon luokse. Ikkuna oli vielä raollaan; Emmanuel pisti päänsä hiljaa raosta sisään ja huudahti matalalla äänellä:

— Rainette.

Tyttö ei vastannut.

— Rainette. Anna minulle anteeksi. Rainetten ääni kuului pimeästä:

— Ilkiö! Minä vihaan sinua.

— Anteeksi, toisti Emmanuel.

Hän vaikeni. Sitten sanoi hän yhtäkkiä, vielä hiljaisemmalla äänellä, levottomana, hiukan häpeissään:

— Rainette, tiedätkö, minäkin uskon Jumaloihin niinkuin sinäkin.

— Onko se totta?

— Se on ihan totta.

Hän sanoi näin melkeinpä ainoastaan jalomielisyydestä. Mutta kun hän oli sen sanonut, niin uskoikin hän hiukkasen.

He olivat nyt hetkisen vaiti. Eivät nähneet toisiaan. Ulkosalla oli kaunis yö… Kivuloinen poika mutisi:

— Kuinka hyvä on sitten, kun on kuollut.

Kuului Rainetten keveä hengitys.

Emmanuel virkkoi:

— Hyvää yötä, pikku sammakko.

Rainetten heltynyt ääni vastasi:

— Hyvää yötä.

Emmanuel lähti kotiin keventynein mielin. Hän oli tyytyväinen, että Rainette oli antanut hänelle anteeksi. Ja pohjaltaan ei hänestä, pienestä pilkatusta, tuntunut pahalta, että toinenkin oli saanut kärsiä hänen tähtensä.

Olivier oli vetäytynyt takaisin yksinäisyyteensä. Christophe seurasi piankin hänen esimerkkiään. Toden totta: heidän paikkansa ei ollut syndikalistisessa liikkeessä. Olivier ei voinut pestautua ihmisten asioita ajamaan. Ja Christophe puolestaan ei sitä tahtonut. Olivier karttoi sitä heikkojen, sorrettujen nimessä; Christophe jälleen väkevien, riippumattomien vuoksi. Mutta vaikka he olivatkin vetäytyneet toinen laivan keulaan, toinen perään, niin siitä huolimatta he olivat tuossa laivassa, joka kuljetti eteenpäin työläisten armeijaa ja koko yhteiskuntaa. Vapaana ja varmana itsestään seurasi Christophe syvällä harrastuksella proletariaatin liiton kehitystä; hän kaipasi joskus upottautua rahvaanhengen kylpysammioon: sellainen virkisti häntä; ja hän nousi siitä entistä virkeämpänä ja nuorekkaampana. Hän oli yhä edelleen seurustelusuhteissa Coquardin kanssa ja söi silloin tällöin aterioitaan Aurélien luona. Ja kun hän kerran sinne joutui, ei hän yhtään hillinnyt itseään; hän heittäytyi täydellisesti päähänpistojensa valtaan; hän ei peljännyt paradokseja; ja häntä huvitti erikoisesti saada seurustelutoverinsa menemään mielettömissä ja hurjissa periaatteissaan niiden äärimmäisiin loppupäätelmiin. Outo ei voinut oikein arvata, puhuiko hän tosissaan vai ei: sillä puhuessaan hän innostui ja unohti lopulta paradoksaalisen aikeensa, jolla oli alkanut. Taiteilija hänessä antoi toisten ihmisten kiihkon juovuttaa itsensä.

Eräällä tällaisen esteettisen liikutuksen hetkellä sepitti hän kerran Aurélien puotikamarissa vallankumouslaulun, jota koeteltiin heti; se opittiin pian ulkoa, se levisi jo seuraavana päivänä työläislaumojen keskuuteen. Se oli skandaali. Poliisi alkoi pitää häntä silmällä. Manasse, jolla oli tuttavia järjestyksenvalvojain piireissä, sai asiasta tiedon eräältä nuorelta ystävältään nimeltä Xavier Bernard, joka palveli poliisiprefektuurissa ja harrasti kirjallisuutta ja sanoi jumaloivansa Christophen musiikkia: — (sillä diletantismi ja anarkian henki oli tunkeutunut yksinpä kolmannen Tasavallan talonkoirienkin joukkoon).

— Teidän Krafftinne on joutumassa hullulle tolalle, sanoi hänelle Bernard. Hän pieksää liiaksi suutaan. Meillä ymmärretään kyllä, mitä asiasta kannattaa ajatella; mutta korkeammassa paikassa ei oltaisi pahoillaan, jos saataisi joku ulkomaalainen, — ja lisäksi saksalainen, — kiinni keskeltä vallankumouksellistemme touhua: sehän on klassillisen tehokas keino riistää heidän puolueeltaan sen tosiarvo ja tehdä se epäilyttäväksi. Jos tuo tyhmeliini ei nyt pidä varaansa, niin meidän täytyy hänet vangita. Se on kiusallinen asia. Varoittakaa häntä.

Manasse varoitti Christophea; Olivier pyysi häntä olemaan järkevä. Christophe ei käsittänyt vakavasti heidän varoituksiaan.

— Pyh! vastasi hän. Sehän nyt tiedetään, etten minä ole vaarallinen. Tottakai minulla on oikeus hiukan hauskutellakin. Minä pidän noista ihmisistä, he tekevät työtä niinkuin minäkin, uskovat samaan tapaan kuin minä. Ei, oikeastaan eivät he usko samoin, emme ole samaa maata… No, yhdentekevää! Me tappelemme siis keskenämme. Sekin minua huvittaa. Minkäpä minä sille mahdan? En voi käpertyä omaan kuoreeni niinkuin sinä. Minun täytyy saada hengittää raitista ilmaa. Minä läkähdyn porvariston parissa.

Olivier, jonka keuhkot eivät olleet niin vaativaiset, viihtyi hyvin omassa asunnossaan ja kahden hiljaisen ystävättärensä ahtaassa seurassa, vaikkakin toinen heistä, rouva Arnaud, oli sitäpaitsi heittäytynyt täydellä sielullaan hyväntekeväisyystoimintaan, ja toinen Cécile, kiintynyt lapsenvaalimiseen siinä määrin, ettei hän enää puhunut muuta kuin tuosta lapsesta ja sen kanssa, jokeltelevalla ja hellällä äänellä niinkuin ainakin äiti, — linnunpojan viserrystä matkivalla äänellä, muuttaen sanattoman laulun ihmispuheeksi.

Siltä ajalta, jolloin Olivier oli seurustellut työläisten kanssa, oli hänelle jäänyt kaksi tuttavaa. Riippumattomia molemmat kuten hänkin. Toinen, Guerin, oli verhoilija; hän työskenteli milloin mieli sattui tekemään, oikullisella tavalla; mutta oli hyvin taitava ammatissaan. Hän rakasti ammattiaan. Hänellä oli taideasioissa luontainen hyvä vaisto, jota hän oli kehittänyt tekemällä huomioita, työskentelyllä ja museoissa käynneillä. Olivier korjautti hänellä kerran erään antiikkiseen huonekalustoon kuuluvan esineen: työ oli vaikea, ja mies suoriutui siitä taitavasti: hän oli kuluttanut siihen paljon vaivaa ja aikaa: eikä hän vaatinut siitä muuta kuin sangen kohtuullisen palkkion, niin tyytyväinen hän oli onnistumisestaan. Olivier Jeanninin mielenkiinto häntä kohtaan heräsi, hän kyseli miehen elämänvaiheita, koetti saada selville, mitä hän ajatteli työväen liikkeestä. Guerin ei ajatellut siitä mitään; hän ei välittänyt laisinkaan siitä. Kaiken kaikkiaan, hän ei kuulunut siihen kansanluokkaan, eikä muihinkaan. Hän lueskeli sangen vähän. Koko hänen henkinen kasvatuksensa oli pelkästään aistien, silmän, käden, Parisin rahvaan synnynnäisen maun tuotetta. Hän oli onnellinen ihminen. Se tyyppi ei ole harvinainen pienten porvarillisten käsityöläisten keskuudessa, jotka ovat koko Ranskan kansakunnan älykkäintä joukkoa: sillä siinä toteutuu kauniisti tasapaino ruumiillisen työn ja terveen henkisen toiminnan välillä.

Toinen näistä Jeanninin tuttavista oli erikoisempaa lajia. Hän oli postimies, nimeltään Hurteloup. Kaunis, kookas; kirkkaat silmät; pieni leukaparta, vaaleat viikset; kasvojen ilme avonainen ja iloinen. Eräänä päivänä kirjettä tuodessaan tuli hän sisälle Olivier Jeanninin huoneeseen. Sillaikaa kuin Olivier kuittasi postilähetystä, kierteli mies kirjakaappien edessä tirkistellen kirjojen selkään painettuja nimiä:

— Haha! huudahti hän. Teillä on klassikkoja…

Ja hän lisäsi:

— Minä kerään vanhoja historiallisia teoksia. Kaikkia, mitkä koskevat Burgundia.

— Oletteko te burgundilainen? kysyi Olivier.

— "Burgundilainen huima, vyöllä miekka tuima, partaleuoin tuo burgundilaista juo",

vastasi postimies nauraen. Minä olen Avallonin puolelta. Minulla on sukupapereita 1200-luvulta ja… Olivier tuli uteliaaksi ja tahtoi kuulla lisää. Hurteloup oli ylen valmis puhumaan. Hän oli tosiaan erästä Burgundin vanhimpia sukuja. Muuan hänen kantaisiään oli ollut mukana Filip-Augustin ristiretkellä; toinen oli ollut valtiosihteerinä Henrik II:n aikana. Suku oli alkanut rappeutua 1600-luvulla. Vallankumousajalla oli se vararikkoon ja vähäpätöisyyteen joutuneena kadonnut rahvaan mereen. Nyt se nousi jälleen pinnalle, postimies Hurteloup'n nuhteettomalla työllä, ruumiillisella ja moraalisella voimalla, sekä myöskin sen uskollisuuden voimalla, jota hän säilytti sydämessään sukuaan kohtaan. Hänen rakkainta ajanrattoaan oli koota sellaisia historiallisia tietoja, jotka koskivat hänen sukuaan tai sen suvun kotipaikkoja. Loma-aikoinaan kävi hän arkistoissa kopioimassa vanhoja papereita. Milloin hän ei niitä ymmärtänyt, pyysi hän selitystä joltakin niistä yliopistomiehistä, joille hän kantoi kirjeitä. Hänen kuuluisa polveutumisensa ei tehnyt häntä suuruudenhulluksi; hän puheli siitä naureskellen, laisinkaan häpeämättä tai kovaa kohtaloaan syyttelemättä. Hänessä asui sellainen huoleton ja terve iloisuus, että oli oikein hauskaa häntä nähdä. Ja tuota miestä katsellessaan ajatteli Olivier rotujen kummallista edestakaisin kiertelemistä, rotujen elämää, joka virtaa vuolaana vuosisatoja, katoaa sitten sadoiksi vuosiksi maan alle, ja ilmestyy jälleen esille koottuaan maan uumenista uutta voimaa. Ja kansa oli hänestä ikäänkuin suunnattoman suuri vesisäiliö, johon menneisyyden joet katoavat ja josta tulevaisuuden vedet pursuavat, joskus aivan samoina kuin entiset, mutta kulkien toisella nimellä.

Guerin ja Hurteloup olivat hänestä sangen miellyttäviä miehiä; mutta oli ymmärrettävää, ettei heistä ollut hänelle täyttä seuraa; hänen ja heidän välillään ei saattanut syntyä kovinkaan syvälle meneviä keskusteluja. Enemmän kiinnitti hänen harrastustaan pikku Emmanuel; poika kävi nykyään hänen luonaan melkein joka ilta. Äsken kerrotun ja taikavoimalla vaikuttavan puhelun jälkeen oli pojassa tapahtunut oikea vallankumous. Hän oli heittäytynyt suorastaan raivoisalla tiedonhalulla lukemaan. Aina, kun hän erosi kirjoistaan, oli hän ymmällään ja tyhmistynyt. Hän näytti silloin typerämmältä kuin ennen; hän tuskin osasi avata suutaan; Olivier sai vaivoin hänestä lähtemään jonkin lyhyen sanan; ja hänen kysymyksiinsä vastasi lapsi päin seiniä. Olivier Jeanninin mieli masentui; hän koetti olla sitä ilmaisematta; mutta toden totta hän luuli erehtyneensä: luuli, että poika oli täydellinen pölkkypää. Hän ei nähnyt sitä ääretöntä hedelmöittymiskehitystä, joka tuossa nuoressa sielussa kävi. Olivier oli sitäpaitsi huono pedagoogi; melkeinpä sattumoisin kykeni hän tosin kylvämään peltoon hyvää siementä, mutta maan möyhentäminen ja vakojen kyntäminen ei häneltä juuri onnistunut. Christophen läsnäolo lisäsi vielä hänen avuttomuuttaan. Olivier Jeanninista oli noloa näyttää ystävälleen tuota pikku suojattiaan; hän häpesi Emmanuelin tyhmyyttä, joka ilmeni muuten aivan erikoisesti Jean-Christophen läsnäollessa. Lapsi muuttui silloin jöröksi, suorastaan tuppisuuksi. Hän vihasi Christophea, koska Olivier häntä rakasti; hän ei tahtonut antaa kenellekään muulle paikkaa opettajansa sydämessä. Ei Christophe eikä Olivier Jeannin aavistaneet, mikä raivoisa rakkaus ja mustasukkaisuus kalvoi lapsukaisen sydäntä. Ja kuitenkin oli Christophe itsekin sen tunteen aikoinaan kokenut. Mutta hän ei enää nähnyt itseään tuossa olennossa, sillä se oli valettu toisenlaisesta metallista kuin hän itse. Tästä sairaaloisten perinnöllisten ominaisuuksien sameasta sekoituksesta löi rakkaus, viha ja silloin tällöin esille tuikahtava nerous kuuluville aivan erikoisia ääniä.

Toukokuun ensimäinen päivä lähestyi. Levottomuutta herättäviä huhuja liikkui Parisissa, C.G.T:n [C.G.T. — Confédération Générale du Travaille: ranskalainen "Työn yleinen liitto". Suom. huom.] lavertelevat jäsenet levittivät niitä. Heidän sanomalehtensä julistivat, että suuri päivä oli tullut: ne kutsuivat kokoon työväen armeijaa, ja sinkauttivat sanan, joka iski porvaristoa arimpaan paikkaan: vatsaan… Feri ventrem… Ne nimittäin uhkasivat suurlakolla. Peljästyneet parisilaiset lähtivät maaseudulle, tai varustautuivat muonalla ikäänkuin piiritystä kestämään. Christophe tapasi Canet'n automobiilissaan kuljettamassa kahta liikkiötä ja perunasäkkiä; hän oli suunniltaan, hän ei enää oikein tiennyt, mitä puoluetta kannatti; hän keikahti vuorotellen vanhatasavaltalaiseksi, kuningasmieliseksi ja vallankumoukselliseksi. Hänen väkivallan-ihailunsa oli kuin sekaantunut kompassi, jonka neula hyppeli pohjoisen ja etelän, etelän ja pohjoisen väliä. Julkisuudessa yhtyi hän kyllä ystäviensä tulevilla mullistuksilla kerskuvaan kuoroon; mutta pohjaltaan hän olisi mielellään langennut ensimäisen vanhoillisdiktaattorin jalkoihin pelastuakseen punaiselta kummitukselta.

Christophe nauroi tälle yleiselle pelolle. Hän oli varma, ettei tapahtuisi mitään. Olivier ei ollut siitä niinkään vakuutettu. Hänen porvarillisesta syntyperästään johtui, että hänessä säilyi alati tuo pieni vavistus, jota porvaristo tuntee muistellessaan tai odottaessaan vallankumousta.

— Mitä joutavia! sanoi Christophe. Ole rauhassa. Ei se niin pian tapahdu, tuo sinun Vallankumouksesi. Tehän pelkäätte kaikki sitä. Arastelette iskuja. Pelko asuu kaikkialla. Porvaristossa, rahvaassa, koko kansakunnassanne, kaikissa Lännen kansoissa. Niissä ei ole enää verta, siksi pelottaa niitä suonenisku. Neljäkymmentä vuotta on täällä kaikki ollut pelkkää puhetta ja sanomalehtiartikkeleita. Muistelepas vain tuota kuuluisaa Juttuanne. Kyllä silloin huusitte: "Kuolema! Verta! Surmaa!"… Voi teitä, kerskureita! Miten paljon sanakuohaa ja mustetta! Mutta montako pisaraa verta?

— Älähän ole kovin luottavainen, vastasi Olivier. Tämä verenpelko johtuu siitä, että salainen vaisto sanoo pedon saattavan vimmastua, kun se pääsee veren makuun, raakalaisuuden voivan nousta näkyville sivistyneiden hahmossa; ja Jumala tietää, kuka sille enää silloin pystyy panemaan kuonokopan! Jokainen kammoo sotaa; mutta kun sota viimein puhkeaa, onkin se sitä julmempi.

Christophe kohautti hartioitaan ja virkahti, ettei aikakausi syyttä suotta ollut kerskuri Cyrano de Bergeracin ja rehentelevän kukon, Chanteclerin, valhettelevien sankarien, aikaa!

Olivier pudisti päätänsä. Hän tiesi, että Ranskassa on kerskunta teon alkua. Kuitenkaan ei hän uskonut enempää kuin Christophe liikkeen aivan heti alkavan: sitä oli liiaksi etukäteen toitotettu, ja hallitus piti varansa. Oli syytä olettaa, että syndikalistien strateegikot lykkäisivät taistelun sopivampaan tuokioon.

Huhtikuun loppupuolella sairastui Olivier influenssaan; se tuli hänelle joka talvi melkein samoina aikoina, ja sai vanhan keuhkokatarrin heräämään. Christophe siirtyi pariksi kolmeksi päivää ystävänsä luokse. Taudinkohtaus oli jotakuinkin lievä ja katosi nopeasti. Mutta sitä seurasi, kuten Olivier Jeanninissa aina, henkinen ja ruumiillinen väsymys, jota kesti joku aika kuumeen lakkaamisen jälkeen. Olivier loikoi vuoteessa nousematta siitä tuntikausiin, eikä hänellä ollut edes halua nousta, ei halua hievahtaakaan; siinä hän katseli Christophea, joka istui häneen selin, pöydän ääressä työnsä kimpussa, sillä hän oli painunut kiivaaseen työhön. Joskus, kun kirjoittaminen väsytti, nousi hän yhtäkkiä paikaltaan ja meni pianon ääreen; hän soitti, — ei sitä, mitä hän oli kirjoittanut, vaan mitä hyvänsä hänen sormistansa lähti. Silloin huomasi Olivier kummallisen ilmiön. Kun kirjoitettu oli sepitetty tyyliin, joka vivahteli Christophen entiseen, oli soitettu sen sijaan aivan kuin toisen miehen luomaa. Se oli täydellisesti eri maailmaa, hengitykseltään käheää ja epätasaista. Siinä oli ikäänkuin jonnekin eksyvää: sellaista rajua ja murtunutta kiivautta, joka ei missään suhteessa muistuttanut hänen musiikkinsa mahtavaa logiikkaa ja järjestystä. Tuntui kuin nämä välittömät improvisatsioonit, jotka pääsivät livahtamaan esille tietoisuuden silmien ohitse ja jotka puhkesivat ilmi paremminkin ruumiista kuin ajattelevista aivoista, puhkesivat kuten jonkin eläimen huutona, tuntui kuin ne olisivat tulkinneet jonkinlaista häiriytynyttä sieluntasapainoa, myrskyä, joka valmistautui kerran raivoamaan. Christophe itse ei sitä huomannut; mutta Olivier kuunteli, ja oli siitä levoton, epämääräisellä tavalla. Heikkoudentilassaan oli hän omituisen tarkkavaistoinen ja kaukonäköinen: hän huomasi seikkoja, joita kukaan muu ei olisi voinut eroittaa.

Christophe löi viimeisen akordin ja keskeytti hiki otsalla, hiukan kuin päästä pyörällä; hän katsahti ystäväänsä silmin, jotka olivat yhä vieläkin sameat, naurahti sitten ja meni takaisin pöytänsä ääreen. Olivier kysyi häneltä:

— Mitä tuo oli, Christophe?

— Ei kerrassaan mitään, vastasi Christophe. Porskutan vain vettä houkutellakseni kaloja luokse.

— Aiotko kirjoittaa tuon?

— Tuon? Minkä tuon?

— Tuon, mitä soitit.

— Ja mitä minä soitin? En muista sitä enää.

— Mutta mitä sinä silloin ajattelit?

— En tiedä, virkkoi Christophe painaen kädellään otsaansa.

Hän alkoi jälleen kirjoittaa. Hiljaisuus palasi ystävysten huoneeseen, Olivier katseli taas Christophea. Christophe tunsi pinnassaan sen katseen; ja hän kääntyi ystävänsä puoleen. Ystävän silmissä oli niin hellä ilme!

— Laiskuri! sanoi Christophe iloisesti. Olivier huokasi.

— Mikä sinulla on? kysyi Christophe.

— Oi, Christophe! Kun tietää, että sinussa, tuossa aivan lähellä minua, on niin paljon rikkauksia, joita annat muille ja joista minä en saa osaani!…

— Oletko hullu? Mikä sinun päähäsi nyt iski?

— Minkälainen on elämäsi oleva? Mitä vaaroja, mitä suruja saat vielä kestää?… Minä tahtoisin seurata sinua, tahtoisin olla kanssasi… Minä en saa nähdä mitään siitä. Jään tolkuttomana puolitiehen.

— Tolkuttomana? Sitäpä oletkin. Luuletko sinä, että minä jättäisin sinut puolitiehen, vaikka itse tahtoisitkin?

— Sinä unohdat minut, vastasi Olivier. Christophe nousi paikaltaan ja meni istumaan sängyn reunalle, ystävänsä viereen; hän otti veikkoa käsistä: ne olivat kosteat sairautta seuranneen heikkouden hiestä. Olivier Jeannin paidankaulus oli auki; näkyi laiha rinta, liiallisen läpikuultava iho, hauras ja pingoitettu kuin purje, jota tuuli pullistaa ja joka uhkaa revetä. Christophen vankat sormet sovittivat nyt kömpelösti napit kiinni. Olivier antoi hänen itseään auttaa.

— Rakas Christophe! sanoi hän hellästi. Minä olen elämässäni kuitenkin saanut suuren onnen.

— Ah, mitä nyt? vastasi Christophe; voithan sinä yhtä hyvin kuin minäkin.

— Kyllä, sanoi Olivier.

— No, miksi sinä sitten puhut tyhmyyksiä?

— Se on totta, sanoi Olivier häpeissään ja hymyillen. Tuo katarri se tekee sitä.

— Täytyy ravistaa se kimpustaan. Hei, nouse pois!

— Ei vielä. Sittemmin.

Olivier jäi siihen uneksimaan. Seuraavana päivänä hän nousi vuoteesta. Mutta ainoastaan jatkaakseen haaveitaan lieden ääressä. Huhtikuu oli suloinen ja utuinen. Lämpöisten usvain hopeaharsojen lävitse kuulsivat nuoret, aukeavat lehtisilmut, linnut lauloivat näkymättömissä, lauloivat uduissa piilevälle auringolle. Olivier selvitteli mielessään muinaisia muistojaan. Hän näki itsensä lapsena, junassa, joka vei häntä pois synnyinkaupungista, keskellä sankkaa sumua, itkevän äidin kanssa. Antoinette istui yksin, erillään vaunun toisessa nurkassa… Hienopiirteisiä kasvoja, herkkiä maisemia liikkui Olivier Jeanninin silmien editse. Kauniit runot syntyivät hänen sielussaan itsestään, ryhmittäen tavuja ja liikkuen laulavina rytmeinä. Hän istui lähellä pöytää; hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nostaa kätensä saadakseen siihen kynän, jolla olisi piirtänyt muistiin nuo runolliset näkemyksensä. Mutta hänellä ei ollut siihen tahtoa; hän oli väsynyt; hän tiesi, että unelmien suloinen tuoksu haihtuisi heti, kun hän koettaisi niitä ottaa säilöön. Niin kävi hänelle aina: hänen parhaimpansa ei osannut tulkita itseään; hänen sielunsa oli kuin kauniisti kukkiva laakso; mutta melkein kukaan ei sinne päässyt; ja jos kukkiin koskettiin, surkastuivat ne kohta. Ainoastaan jotkut harvat olivat saattaneet elää, riutuvaa elämää: jotkin hauraat novellit, lyhyet runoelmat, joista henki lempeä ja raukea tuoksu. Se taiteellinen voimattomuus oli ollut kauan Olivier Jeanninin suurimpia suruja. Se, että hän tunsi itsessään niin paljon elämää, eikä voinut pelastaa sitä unohdukselta!… — Nyt oli hän siihen täydellisesti alistunut. Kukat eivät tarvitse kukkiakseen katselijoita. Ne ovat vain sitä kauniimmat, kedoilla, mistä yksikään käsi ei niitä poimi. Onnelliset nuo auringonpaisteessa uneksivat kukkanurmet! — Aurinkoa siellä ei ollut paljoa; mutta sitä paremmin Olivier Jeanninin unelmat siellä kukkivat. Kuinka monet surulliset, hellät, fantastiset sadut hän kertoi itselleen niinä päivinä! Ei tiennyt, mistä ne tulivat; ne väikkyivät kuin valkeat pilvet kesätaivaalla, ne sulautuivat ilmoihin, toisia leijui näkyviin. Taivas oli niitä täynnä. Joskus se selkeni kerrassaan; ja Olivier vaipui sen valossa aivan kuin horteeseen, kunnes jälleen unelmien purret liukuivat esille suurin, levitetyin purjein.

Illalla tuli pieni kyttyräselkä hänen luokseen. Olivier Jeanninin mieli oli niin täynnä tarinoita, että hän kertoi yhden niistä pojalle, hymyillen ja hajamielisesti. Kuinka monta kertaa olikaan hän puhunut sillä tavoin Emmanuelin kanssa, pojan hiiskumatta sanaakaan, unohtanut aivan hänen läsnäolonsa… Christophe astui huoneeseen keskellä kertomusta, kummastui, miten kaunis se oli, ja pyysi ystäväänsä alkamaan alusta. Olivier ei siihen suostunut:

— Minä olen samanlainen kuin sinäkin, vastasi hän; minä en sitä enää muista.

— Se ei ole totta, sanoi Christophe; sinä, sinä olet sellainen peijakkaan ranskalainen: tiedät aina kaikki, mitä sanot ja teet, et unohda koskaan mitään.

— Vai niin muka! virkahti Olivier.

— Alota siis alusta vaan.

— Se väsyttää minua. Mitä se toimittaa? Christophe oli pahoillaan.

— Se ei ole hyvä, sanoi hän. Mitä hyötyä on ajatuksistasi näin? Kaikki, mitä sinulla on, heität pois. Kaikki katoaa iäksi.

— Mikään ei katoa, vastasi Olivier.

Pikku kyttyräselkä, joka oli koko Olivier Jeanninin kertomuksen ajan pysynyt liikkumatta, — kasvot ikkunaa kohti, silmissä epämääräinen ilme, naama nyrpyssä, jörön näköisenä, sellaisena, ettei voinut aavistaa, mitä hän ajatteli, — liikahti nyt. Hän nousi paikaltaan ja sanoi:

— Huomenna tulee kaunis päivä.

— Lyönpä vetoa, sutkautti Christophe ystävälleen, ettei hän ole edes kuunnellutkaan.

— Huomenna: toukokuun ensimäinen päivä, jatkoi Emmanuel ja hänen jöröt kasvonsa kirkastuivat.

— Se on hänen satunsa, virkkoi Olivier. Kerrothan sen sitten minulle huomenna, Emmanuel?

— Mitä joutavia! sanoi Christophe.

Seuraavana päivänä Christophe tuli noutamaan Olivier Jeanninia kanssaan kaupungille. Olivier oli nyt parantunut; mutta hän tunsi olemuksessaan yhä tuota omituista väsymystä; hän ei olisi mielellään lähtenyt ulos, hänellä oli epämääräinen pelontunne, hän ei halunnut joutua ihmisten joukkoon. Hänen sydämensä ja henkensä olivat vahvat; mutta liha oli heikko. Hän arasteli yleensä hälisevää väentungosta, kaikkea, mikä oli töykeää ja raakaa; hän tiesi hyvin, että hän oli luotu avuttomaksi elämässä, kykenemättömäksi puolustamaan itseään, edes tahtomaankaan itseään puolustaa: sillä aivan yhtä paljon kuin oma kärsimys kauhistutti häntä kärsimysten tuottaminen muille. Ruumiiltaan sairaaloiset ihmiset kammovat enemmän kuin toiset ruumiillista tuskaa, siksi, että he tuntevat sen paremmin ja pystyvät huonommin sitä vastustamaan, siksi, että heidän ärtynyt mielikuvituksensa näyttää sen aina heille läheisempänä ja verisempänä kuin muille. Olivier häpesi ruumiinsa raukkamaisuutta, joka oli niin vastakkaista hänen stoialaiselle tahdolleen, ja koetti saada sitä itsestään häviämään. Mutta varsinkin tänä aamuna oli hänestä kaikki kosketus toisiin ihmisiin kiusallista; hän olisi tahtonut jäädä kotiin, sulkeutua kamariinsa koko päiväksi. Christophe haukuskeli häntä, piti pilkkanaan, tahtoi kaikin mokomin lähtemään hänet ulos, ravistaa hänet hereille tuosta untelosta tilasta: Olivier ei ollut kymmeneen päivään käynyt ulkosalla hengittämässä raitista ilmaa. Ystävä ei ollut nyt Christophea kuulevinaan. Christophe sanoi:

— No hyvä, minä lähden ilman sinua. Menen katsomaan toukokuun ensimäistä päivää. Jos ei minua kuulu takaisin tänä iltana, niin voit arvata, että olen putkassa.

Christophe lähti. Portaissa tuli Olivier hänen perästään. Hän ei tahtonut antaa Christophen mennä yksin.

Kaduilla vähän väkeä. Ainoastaan joitakuita työläisnaikkosia, kielokimppunen rinnassa. Työmiehiä pyhätamineissaan kävelemässä siellä täällä joutilaan näköisinä. Katujen kulmissa, _Metro_aseman, maanalaisen rautatien aukon, lähistöllä poliiseja ryhmissä, pysyttäytyen piilosalla. Luxembourgin rautasäleiset portit olivat suljetut. Ilma oli yhä edelleen utuinen ja lämmin. Niin pitkään aikaan ei oltu nähty aurinkoa!… Ystävykset kulkivat käsikoukkua. He eivät puhuneet paljoa, mutta tunsivat pitävänsä syvästi toisistaan. Joku sana vain viittasi menneihin, helliin muistoihin. Erään määrinviraston luona he pysähtyivät katsomaan ilmapuntaria; se näytti nousevan.

— Huomenna saan aurinkoa, sanoi Olivier.

He olivat tulleet lähelle Cécilen asuntoa. He aikoivat mennä sisään katsomaan lasta.

— No jääköön, mennään sinne tulomatkalla.

Joen toisella puolella näkivät he enemmän väkeä. Rauhallisia kävelijöitä, pyhäpukuja ja sunnuntaisen levollisia kasvoja; töllistelijöitä lapsineen; joutilaina kuljeskelevia työmiehiä. Parilla kolmella oli rintapielessä punainen metsäruusu; he näyttivät sangen sävyisiltä: vallankumouksellisia, jotka pakottivat itsensä pysymään rauhallisina; heitä nähdessään tunsi, että he olivat kovin lauhkeita ja optimistisia ja tyytyivät yleensä onnen pienimpiinkin antimiin: kun vain tänä lomapäivänä oli kaunista, tai ainoastaan kohtalaista, niin he olivat kiitollisia… eivät tienneet, kenelle… kaikelle, mitä oli ympärillä. He kävelivät kiirehtimättä, iloissaan, ihailivat puiden silmuja, ohikulkevien pikku tyttöjen kauniita mekkoja; he sanoivat toisilleen ylpeinä:

— Ei näe missään muualla kuin Parisissa noin sievästi puettuja lapsia.

Christophe pilkkaili tuota ennustettua kansanmellakkaa… Nuoko kiltit ihmiset!… Hän piti heistä, samalla kuin heitä hiukkasen halveksi.

Mikäli he kulkivat kauemmaksi, sakeni joukko. Ihmisvirtaan sukeltausi epäilyttävän näköisiä, kelmeitä olentoja, naamoiltaan renttumaisia, väijyviä, hyökkäyksen hetkiä odottavia. Pohjasakka oli liikkeellä. Joka askelella tuli virta paksummaksi. Nyt se jo vieri sekavana ja raskaana. Niinkuin joen pohjasta nousee sen rasvaiselle pinnalle ilmakuplia, niin kuului tuosta yleisestä kansan huminasta jo toisiaan kutsuvia ääniä, vihellyksiä, katujätkäin huutoja, ja niiden lisääntymisestä saattoi arvata, missä määrin pohjamuran kohoaminen yltyi. Kadun päässä, Aurélien ravintolan luona pauhasi kuin myllynsulku. Kansantulva murtui poliisien ja sotaväen patoa vastaan. Tuon esteen edessä muuttui se liikehtiväksi massaksi, joka huusi, vihelteli, lauloi, nauroi, ja vieri milloin minnekin päin… Rahvaan naurua, sen ainoa keino ilmaista tuhansia epäselviä ja syviä tunteita, jotka eivät keksi sanoja itseään tulkitakseen!…

Se lauma ei ollut vihamielistä. Se ei tiennyt, mitä se tahtoi. Ja odottaessaan itselleen selvyyttä siitä asiasta se huvittelihe, — omalla tavallaan, hermostuneella, rajulla, mitään pahaa vielä aikomatta, — huvittelihe sysäämällä muita ja nauttien siitä, että sitä itseään sysättiin, haukkumalla järjestyksenvalvojia ja toisiaan. Mutta vähitellen se kiihtyi. Takaa tulevat olivat harmissaan, etteivät nähneet mitään, ja sitä vaarallisempia, kun heillä itsellään ei ollut ihmiskilven suojassa mitään vaaraa. Etujoukossa seisovat tuskastuivat yhä enemmän sikäli mikäli heidän olonsa takaa tunkevien ja edestä väistymättömien välissä muuttui sietämättömämmäksi; ja virran painava voima kasvatti heidän voimansa satakertaiseksi. Ja kaikki, kuta tiukemmin heitä puristettiin toisiaan vastaan, sullottiin aivan kuin raavaslaumaa, tunsivat itsessään tuon lauman rintaa ja kupeita rusentavan hehkun; heistä oli kuin he kaikki olisivat olleet yhtä möhkälettä; ja jokainen oli kuitenkin kaikki, ja jokainen kuin monikätinen jättiläinen. Veri syöksähti silloin tällöin tuon tuhatpäisen pedon sydämeen; katseet muuttuivat vihaisiksi, ja huudot ennustivat murhaa. Muutamat, jotka pysyivät sievästi piilossa, kolmannessa tai neljännessä rivissä, alkoivat jo nakella kiviä. Ihmiset katselivat talojen ikkunoista: he olivat aivan sellaisia kuin olisivat olleet melskeessä mukana; he kiihoittivat joukkoa, ja odottivat kärsimättömästi ja hätääntyneesti vavahdellen, että sotaväki ampuisi.

Keskelle tuota sakeaa joukkoa avasi Christophe kyynärpäillään ja potkuilla tietä kuin kiila. Olivier seurasi hänen perästään. Elävä väenmöhkäle aukesi tuokioksi, päästi heidät sisäänsä, ja sulkeutui heti heidän jälkeensä. Christophe riemuitsi. Hän oli unohtanut täydellisesti, että hän vielä viisi minuuttia sitten oli pitänyt moista kansankuohua mahdottomana. Tuskin oli hän saanut jalkansa virtaan, niin se sieppasi hänet mukaansa; hän, joka oli outo tälle ranskalaiselle rahvaalle ja sen vaatimuksille, joutui heti sen valtaan; yhdentekevää, mitä se joukko tahtoi: se tahtoi; yhdentekevää, minne hän meni: hän meni, ja veti sisäänsä mielettömyyden ilmaa.

Olivier kulki hänen perästään virran työntämänä, mutta ilottomasti, selvin päin, kadottamatta tietoisuuttaan, tuhat kertaa vieraampana kuin Christophe tämän hänen oman kansansa mielialoille, tälle intohimoisuudelle, joka kuitenkin vei häntä mukanaan ikäänkuin haaksi hylkyä. Tauti oli paitsi heikontanut hänet löysentänyt myöskin hänen yhdyssiteitään elämään. Miten kaukana hän tunsikaan olevansa moisista ihmisistä!… Hän ei voinut humaltua, hänen järkensä oli täysin vapaa; pienimmätkin yksityiskohdat painuivat terävästi hänen mieleensä. Hän katseli ilokseen erään edessä kulkevan tytön kullanhohtavaa niskaa, hänen kalpeanväristä ja hienoa kaulaansa. Ja samalla inhotti häntä haju, joka tuosta kasaantuneiden ihmisruumiiden tungoksesta nousi.

— Christophe, pyysi hän.

Christophe ei kuunnellut.

— Christophe!

— No mitä?

— Mennään pois.

— Pelkäätkö? sanoi Christophe.

Ja hän jatkoi matkaansa. Olivier seurasi häntä surumielinen hymy huulillaan.

Muutaman askelen päässä, vaarallisimmalla paikalla, missä patoutunut kansanjoukko oli tiukka kuin muuri, huomasi Olivier erään sanomalehtikioskin katolla kyttyräselkäisen pikku ystävänsä. Emmanuel piti kaksin kourin kiinni huipusta ja kökötti epämukavassa asennossa, katsellen nauru suulla yli sotaväen muurin; ja sitten hän kääntyi jälleen kansan laumaan päin, voitonriemuisen näköisenä. Hän keksi Olivier Jeanninin, ja loi häneen ilosta säteilevän katseen; sitten hän alkoi jälleen tähystellä kadun alapäähän, torille, ja hänen silmänsä laajenivat toivosta, odotuksesta… Ihmekö se! — Nythän se oli tuleva… Hän ei ollut siellä yksin. Monet muut odottivat ihmettä samoin kuin hän. Ja kun Olivier katsoi Christopheen, näki hän, että myöskin Christophe odotti.

Olivier huusi Emmanuelia nimeltä ja käski häntä tulemaan alas. Emmanuel ei ollut kuulevinaan, eikä häneen enää katsonut. Hän oli huomannut Christophen ystävänsä Jeanninin seurassa. Hänestä tuntui hyvältä asettua mellakassa vaaraan; osaksi näyttääkseen Jeanninille rohkeuttaan, osaksi kostaakseen hänelle siitä, että hän oli tuon Christophen parissa.

Sillä välin näkivät ystävykset tungoksessa eräitä tuttaviaan, — siellä oli kultapartainen Coquard, — hän odotti varmasti yhteentörmäyksiä, ja tarkasteli tottunein silmin, milloin malja olisi kukkuroillaan, — vähän tuonnempana kaunis Bertha, vaihdellen karkeita haukkumasanoja vierustoveriensa kanssa ja saaden palkakseen töytäyksiä. Hänen oli onnistunut tunkeutua aivan eturintaan, ja siellä hän nyt sätti poliiseja kurkku käheänä. Coquard tuli Christophea lähemmäksi. Hänet nähdessään Christophe selvisi jälleen ja alkoi ilveillä kuin tavallisesti:

— Mitäpäs sanoin? Ei tänään tule kerrassaan mitään.

— Ei tiedä! vastasi Coquard. Älkäähän menkö liian lähelle. Siitä paisuu pian pahempaa.

— Mitä lorua! huudahti Christophe.

Juuri silloin lähtivät kyrassierit, jotka olivat kyllästyneet kiviä saamaan, puhdistamaan torin suuta; keskimäiset ratsuväen osastot laskettivat eteenpäin juoksujalkaa. Heti alkoi sekasorto. Raamatun sanan mukaisesti ensimäiset tulivat viimeisiksi. Mutta he eivät tyytyneet jäämään pitkäksi aikaa siihen asemaan. Peräytymisensä korvaukseksi alkoivat raivoisat pakenijat huutaa takaa-ajajilleen: "Murhaajat!" ennenkuin yksikään isku oli vielä heihin sattunut. Bertha tunkeusi läpi rivien kuin neula ja päästeli kimeitä kirkaisuja. Hän tuli toveriensa luokse; Coquardin leveän seljän suojassa hän vetäisi henkeään, painausi Christophen puoleen, puristi häntä käsivarresta, joko pelosta tai jostain muusta syystä, vilkaisi Olivier Jeanniniin, ja huitoi haukkuen nyrkkiään viholliselle. Coquard otti Christophea käsipuolesta ja sanoi hänelle:

— Mennään Aurélien luokse.

Sinne ei ollut muuta kuin joku askel. Bertha oli jo mennyt sinne Graillot'n ja eräiden muiden työmiesten kanssa. Christophe joutui myöskin ovelle, Olivierin seuraamana. Katu oli kupera. Ravintolan edustalta näki yli koko temmellyspaikan, portailta, joissa oli viisi kuusi askelmaa. Olivier hengitti helpoituksesta, kun pääsi pois tungoksesta. Mutta hänestä oli vastenmielistä joutua ravintolan ummehtuneeseen ja paksuun ilmaan ja kuulla tuon riivatun lauman rääkymistä. Hän sanoi Christophelle:

— Minä menen kotiin.

— Mene vaan, veli hyvä, vastasi Christophe; minä tulen pian perästä.

— Älä mene takaisin joukkoon, se on vaarallista, Christophe.

— Mitä arkailua! huudahti Christophe nauraen.

Ja hän astui sisälle ravintolaan.

Olivier ennätti jo kadunkulmaan. Vielä joku askel, ja hän pääsi poikkikadulle, joka olisi vienyt pois tungoksesta. Pikku suojatti pälkähti silloin hänen mieleensä. Hän kääntyi ja katseli, missä Emmanuel oli. Samassa huomasikin hän pojan putoavan tähystyspaikaltaan ja jäävän maahan, ihmisten jalkoihin; sotaväkeä pakenevat ryntäsivät hänen ylitseen; rakuunat hyökkäsivät paikalle. Olivier ei hidastellut: hän juoksi alas katukäytävältä ja riensi Emmanuelin avuksi. Muuan työläinen näki, mihin vaaraan hän meni, näki paljaat sapelit, Olivier Jeanninin, joka kurotti kättään nostaakseen lasta maasta, näki järjestyksenpalauttajain kaatavan rajusti heidät molemmat alleen. Hän huudahti, ja syöksyi vuorostaan hätään. Toiset toverit seurasivat häntä juoksujalkaa. Toisia tuli jälleen ravintolan ovelta. Ja heidän huutaessaan väkeä yhä lisää, jo ravintolaan menneitä. Vastapuolueet hyökkäsivät kuin koirat toistensa kimppuun. Ja portailla seisovat naiset ulvoivat. Tällä tavoin alkoi Olivier, tuo aristokraattinen pikkuporvari, taistelun, jota kukaan ei olisi halunnut vähemmän kuin hän.

Christophe syöksyi työläisten virrassa keskelle sekamelskaa ja heittäytyi siihen, tietämättä, mikä ja kuka siihen oli syynä. Hänellä ei ollut aavistusta, että Olivier olisi siihen sotkeutunut. Hän luuli ystävänsä olevan jo kaukana, täydessä turvassa. Mahdotonta nähdä, mitä mellakassa tapahtui. Kullakin oli täysi työ katsella vastustajaansa. Olivier oli kadonnut pyörteeseen kuin myrskyyn uppoava venhe. Miekanpisto, vaikkei hänelle tarkoitettu, oli sattunut häneen vasemmalle puolelle rintaa; hän suistui maahan; lauma tallasi hänet jalkoihinsa. Väenpyörre oli temmaissut Christophen aivan taistelukentän toiseen päähän. Hän ei ollut laisinkaan vihainen; hän antoi itseään sysätä ja sysi sydämensä ilosta, aivan kuin maalaismarkkinain tungoksessa.

Hän ei ajatellut asian vakavuutta sen enempää kuin että hän sanoi hartevalle poliisille, joka oli tarttunut häneen kiinni, ja käyden puolestaan hänen kanssaan käsirysyyn:

— Saanko pyytää neitiä valssiin?

Mutta kun toinen poliisi hyppäsi Christophen niskaan, silloin ravisteli hän itseään kuin metsäsika, ja kestitsi nyrkiniskuilla heitä molempia: hän ei aikonut antaa ottaa kiinni itseään. Toinen vastustajista, se, joka oli karannut hänen kimppuunsa takaa, suistui nenälleen kadulle. Toinen paljasti raivoissaan miekkansa. Christophe näki miekankärjen parin tuuman päässä rinnastaan; hän vältti nopeasti sysäyksen, tarttui miehen ranteeseen ja koetti kiskaista aseen hänen kädestään pois. Hän ei ymmärtänyt enää mitään; tähän saakka oli kaikki ollut hänestä kuin leikkiä. He taistelivat nyt hartiavoimin, vastatusten puuskuttaen. Christophella ei ollut aikaa aprikoida. Hän näki toisen silmissä murhanaikeen; ja murhan vimma heräsi hänessäkin. Hän näki, että hänet tapettaisiin kuin lammas. Rajulla tempauksella hän käänsi miekan toisin päin, poliisin rintaa vasten; hän työnsi sitä, tunsi, että hän tappoi; ja hän tappoi tosiaan. Ja yhtäkkiä muuttui kaikki hänen silmissään: hän oli kuin juovuksissa, hän ärjyi.

Sen äänen vaikutus oli kuvaamaton. Kansanjoukko oli päässyt verenhajuun. Yhtäkkiä siitä tuli hirvittävä peto. Kaikkialta ammuttiin. Talojen ikkunoihin ilmestyi punaisia lippuja. Ja parisilaisten vanha vallankumous-tottumus rakensi heti paikalle barrigaadin. Katukivet revittiin irti, kaasulyhtyjen patsaat väännettiin nurin, puut katkottiin, raitiovaunut kaadettiin kadulle. Sijoituttiin hautaan, jota oli kuukausia rakennettu Metro-radan tarpeeksi. Valurautaiset häkit puiden juurelta murrettiin kappaleiksi ja niitä käytettiin heittoaseina. Muut aseet ilmestyivät taskuista ja taloista. Tuntia ei mennyt, niin koko korttelissa pauhasi täysi kapina. Ja Christophe, jota ei olisi entisekseen tuntenut, heilui barrigaadilla ja lauloi kohti suuta vallankumouslauluaan, kymmenien äänien säestämänä.

Olivier oli kannettu Aurélien luokse. Hän oli tajuttomassa tilassa. Hänet oli asetettu takakamariin vuoteelle. Sängyn jalkopäässä seisoi pikku kyttyräselkä tyrmistyneenä. Bertha oli ensin joutunut suureen tuskaan: hän oli jotenkin luullut, että haavoittunut oli Graillot, ja hänen ensimäinen huudahduksensa oli, kun hän näki Olivier Jeanninin:

— Miten hyvä! Minä luulin häntä Leopoldiksi.

Nyt heräsi hänessä sääli, ja hän syleili haavoittunutta ja tuki hänen päätänsä pitäen sitä pieluksella. Levollisena kuin tavallisesti oli Aurélie avannut haavoittuneen vaatteet ja sitoi ensimäisen kääreen. Manasse Heimann sattui parhaiksi tulemaan siihen; hänen mukanaan oli hänen eriämätön ystävänsä Canet. He olivat lähteneet uteliaisuudesta mielenosoitusta katsomaan, niinkuin Christophe; olivat olleet mellakassa ja nähneet Olivier Jeanninin kaatuvan. Canet itki kuin lapsi; ja samalla hän ajatteli:

— Mitä hittoa minä tässä galeijassa hain?

Manasse tutki haavoittunutta; kohta näki hän, että Olivier oli tuhon oma. Hän piti Jeanninista; mutta hän oli mies, joka ei jäänyt vaikeroimaan sitä, mitä ei auttaa voinut; eikä hän enää sitten ajatellutkaan haavoittunutta, vaan sensijaan Christophea. Hän ihaili Christophea, vaikka pitikin samalla häntä omituisena patoloogisena ilmiönä. Hän tunsi Christophen oikeat mielipiteet vallankumouksesta; ja hän tahtoi pelastaa hänet vaarasta, johon hän tolkuttomasti antautui kannattamatta pohjaltaan koko asiaa. Eikä Christophea nyt uhannut pelkästään se vaara, että hän voi saada päänsä halkaistuksi: jos hänet vangittaisiin, niin kovin rangaistus kohtaisi varmasti juuri häntä. Häntä oli varoitettu pitkät ajat, poliisi piti häntä silmällä; hänen viakseen luettaisiin paitsi hänen omat myöskin toisten hulluttelut. Xavier Bernard, jonka Manasse kohtasi sattumalta kiertelemässä tungoksen ympärillä, sekä huvikseen että virkansa vaatimuksesta, oli viitannut ohimennen hänet luokseen ja sanonut hänelle:

— Ystävänne Krafft on hupsu. Uskotteko, että hän heiluu paraikaa barrikaadilla! Tällä kertaa ei häntä käsitellä pehmein kintain. Jumalan nimessä, toimittakaa hänet pakoon.

Helpompi sanoa kuin tehdä. Jos Christophe saisi tietää, että Olivier oli kuolemaisillaan, tulisi hän hulluksi vihasta, hän tappaisi muita ja antaisi itsensä tappaa! Manasse sanoi Bernardille:

— Jos hän ei lähde heti paikalla, on hän tuhon oma. Minä vien hänet väkisin.

— Millä tavoin?

— Canet on tuossa, hänen autonsa on tuolla kadun kulmassa.

— Mutta… anteeksi, tuota noin… sanoi Canet ymmällään.

— Sinä saatat hänet Larochen asemalle, jatkoi Manasse. Te joudutte parhaiksi Pontarlier'hen lähtevälle pikajunalle. Sinä työnnät hänet menemään Sveitsiin.

— Siihen hän ei suostu.

— Suostuu. Minä sanon hänelle, että Jeannin tulee hänen perästään, että hän on jo lähtenyt.

Välittämättä Canet'n huomautuksista meni Manasse hakemaan Christophea barrikaadilta. Hän ei ollut liioin urhoollinen: hän veti päänsä hartiain väliin joka kerta, kun laukaus kajahti. Ja hän luki katukiviä, joita myöten hän hiipi, — ennustellen kuolisiko hän vai ei — (sattuisiko parillinen vai pariton numero). Kuitenkaan hän ei hellittänyt, vaan meni perille. Kun hän sinne joutui, näki hän Christophen kaadetun raitiovaunun päällä: Christophe huvittelihe laukomalla ilmaan revolveria. Barrikaadin ympärille oli kerääntynyt Parisin roskaväki, katujen pahin kuona, niinkuin likaviemärin vesi paisuu ankaralla sateella. Se oli haudannut tulvaansa äskeisten, ensimäisten taistelijain joukon. Manasse huusi Christophelle, joka oli häneen selin. Christophe ei kuullut. Manasse kiipesi hänen luokseen, vetäisi häntä käsipuolesta. Christophe töytäsi hänet takaisin, oli pudottaa hänet maahan. Manasse ei hellittänyt, hän kömpi uudestaan Christophen luo ja huusi:

— Jeannin…

Metelissä ei loppusanoja kuulunut. Christophe vaikeni yhtäkkiä, revolveri putosi hänen kädestään, hän pyöriskeli alas telineiltään ja tuli Manassen luokse, joka alkoi viedä häntä pois.

— Nyt täytyy paeta, sanoi Manasse.

— Missä Olivier on?

— Täytyy paeta.

— Miksi, helvetissä? kysyi Christophe.

— Tuokion päästä barrikaadi vallataan. Tänä iltana teidät vangitaan.

— Mitä minä sitten olen tehnyt?

— Katsokaa käsiänne? Kas se!… Teidän asianne on selvä, teitä ei säästetä. Kaikki ovat teidät tunteneet. Ei ole hetkeäkään aikaa hukata.

— Missä Olivier?

— Kotona.

— Minä menen häntä tapaamaan.

— Mahdotonta. Poliisi odottaa teitä portilla. Se lähetti minut varoittamaan teitä. Paetkaa.

— Minne minun pitäisi sitten mennä?

— Sveitsiin. Canet saattaa teitä autollaan.

— Entä Olivier?

— Ei ole aikaa lörpötellä…

— Minä en lähde näkemättä häntä.

— Te näette hänet siellä, perillä. Hän tapaa teidät huomenna. Lähtee ensimäisellä junalla. Nopeasti. Minä selitän teille sitten.

Hän veti Chrisiophea mukanaan. Christophe oli päästä pyörällä metelistä ja hulluuden myrskystä, jonka valtaan hän oli joutunut; hän ei kyennyt ymmärtämään, mitä hän oli tehnyt ja mitä häneltä vaadittiin. Ja hän antoi viedä itseään. Manasse tarttui häneen toisella kädellään. Ja toisella tarttui hän Canet-ystäväänsä, joka ei tosiaan ollut ihastunut tähän osaan, mitä hän oli joutunut näyttelemään; sitten hän kuitenkin sijoitti Christophen automobiiliinsa. Kiltti Canet olisi ollut ylen pahoillaan, jos Christophe olisi vangittu; mutta hänestä olisi ollut hauskempaa, jos joku muu kuin hän olisi pelastanut Christophen. Manasse tunsi hänet hyvin, ja kun Canet'n pelkuruus antoi aihetta epäilyksiin, niin nousi hän yhtäkkiä, juuri kun automobiili oli lähtemässä ja hänen olisi ollut erottava lähtijöistä, myöskin autoon.

Olivier ei tullut tajuihinsa. Huoneessa ei ollut enää muita kuin Aurélie ja pikku kyttyräselkä. Surullinen kamari, ummehtunut ja valoton. Oli melkein pimeä… Olivier nousi hetkeksi tiedottomuutensa virrasta. Hän tunsi kädessään Emmanuelin suutelevat huulet ja hänen kyyneleensä. Hän hymyili heikosti, ja sai vaivoin nostetuksi kätensä poikasen päälaelle. Kuinka raskas hänen kätensä oli!… Sitten hän vaipui horroksen aaltoihin uudelleen…

Kuolevan pään viereen pielukselle oli Aurélie asettanut pienen kimpun kevätkukkia, muutamia kieloja. Pihalla tiputteli hatarasti suljettu vesihana pisaroita korvoon. Kuvia vapisi lyhyen tuokion ajatuksen syvyydessä, niinkuin sammuva valo… Talo maaseutukaupungissa, glysiiniköynnöksiä pitkin seiniä; puutarha, jossa pikku poikanen leikki: loikoi ruohikossa; suihkulähteen vesi putosi rapisten kiviseen altaaseensa. Pikku tyttönen nauroi…