ENSIMÄINEN OSA

Sydämessä rauha. Tuulet seisoivat. Ilma oli liikkumaton…

Christophe oli tyyni; hän oli täynnä lepoa. Oli jollakin tavoin ylpeä siitä, että oli sen saavuttanut. Ja pohjaltaan hän oli siitä alakuloinenkin. Hän ihmetteli tällaista hiljaisuutta. Intohimot olivat uinahtaneet; hän luuli vilpittömästi, etteivät ne enää heräisikään.

Christophen suuri, hieman alkeellinen voima hervahti uneen, kun se oli joutilaana ja kun sillä ei ollut mitään esinettä, johon kohdistua. Pohjalla tuntui salainen tyhjyys. Kätkössä jokin: "mitä varten"; ehkäpä tuntu onnesta, johon hän ei ollut osannut tarttua kiinni. Hänelle ei riittänyt enää taistelu itseään eikä toisia vastaan; hänellä ei ollut enää vaivaa edes omasta työstäänkään. Hän oli joutunut yhden matkataipaleensa päähän; hän eli entisten ponnistustensa tuloksilla; hänen oli liian helppo purkaa musikaalista suontaan, jonka hän oli saanut auki; ja sillaikaa kuin yleisö, joka luonnollisesti oli jäänyt hänestä jäljelle, ihaili hänen menneitä töitään, alkoi hän itse niistä irtautua, tietämättä vielä, pääsisikö hän eteenpäin. Luomistyö oli hänelle tasaista ja yksisävyistä onnea. Taide ei ollut hänelle tänä elämän aikana enää muuta kuin kaunis soitin, jota hän käytteli virtuoosin taidolla. Christophe tunsi häpeäkseen, että hänestä uhkasi tulla diletantti.

"Päästäkseen eteenpäin taiteessa, sanoo Ibsen, tarvitaan muuta ja enempää kuin luontaista neroutta: intohimoja, tuskia, jotka antavat elämälle sisällön ja tarkoituksen. Ellei niin ole, ei taiteilija luo, vaan kirjoittaa pelkästään kirjoja."

Christophe kirjoitti kirjoja. Sellaiseen ei hän ollut tottunut. Nämä kirjat olivat kauniita. Hänestä olisi ollut parempi, jos ne eivät olisi olleet niin kauniita, vaan sen sijaan elävämpiä. Christophe, tuo lepäävä atleetti, joka ei nykyään tiennyt, mitä hän lihaksillaan teki, katseli ikävystyneesi odottamiaan tyynen työskentelyn vuosia, haukotellen kuin jalo peto. Ja kun hän germaanina oli vanhastaan taipuisa optimismiin, niin koetti hän vakuuttaa itselleen, että kaikki oli parhain päin, ja ajatteli, että hän oli nyt varmaankin saapunut matkan lopulliseen määrään; hän oli hyvillään, että oli päässyt tuskasta, päässyt oman itsensä valtiaaksi. Se ei merkinnyt paljoa… Mutta mitäpä sille! Ihminen antaa sen, mitä hänellä on; hän on sitä, mitä voi olla… Christophe luuli joutuneensa satamaan.

Ystävykset eivät nykyään asuneet yhdessä. Kun Jacqueline karkasi, luuli Christophe, että Olivier asettuisi hänen luokseen. Mutta Olivier ei voinut sitä tehdä. Vaikka hän kaipasikin lähestyä Christophea, tunsi hän mahdottomaksi ruveta elämään hänen kanssaan entiseen tapaan. Hän oli viettänyt niin monta vuotta Jacquelinen seurassa, että hänestä olisi nyt ollut sietämätöntä, jopa pyhyyden loukkauskin, jos hän olisi ottanut enää ketään ihmistä osalliseksi yksityiselämäänsä, — vaikkapa tuo toinen olento olisi rakastanut häntä tuhat kertaa enemmän kuin Jacqueline, ja vaikka Olivier olisi rakastanut samoin häntä. — Sellaiselle ei ihminen järjellään mitään voi.

Christophen oli vaikea ensin häntä ymmärtää. Hän yritti uudestaan houkutella Olivier Jeanninia luokseen, hän kummastui, suri, jopa suuttuikin. — Sitten selitti hänen vaistonsa, joka oli hänessä järkeä varmempi, hänelle koko asian. Ja yhtäkkiä hän herkesi puhumasta siitä, ja Olivier oli hänen mielestään oikeassa.

Mutta he tapasivat toisiaan joka päivä; eivätkä he koskaan saman katon alla asuessaan olleet eläneet toisilleen läheisemmissä väleissä kuin nykyään. He eivät kyllä ehkä vaihtaneet keskenään kaikkein herkimpiä ajatuksiaan. Mutta heidän ei tarvinnutkaan sitä tehdä. Se ajatustenvaihto tapahtui itsestään, sanattomasti: se tapahtui toisiaan rakastavien sydämien ystävyydessä.

Kumpikaan heistä ei puhunut paljoa; toinen oli syventynyt taiteeseensa, toinen muistoihinsa. Olivier Jeanninin suru keventyi; mutta hän ei itse pyrkinyt siihen, se ei ollut hänestä oikeinkaan: se oli ollut liian kauan jo hänen elämänsä ainoa tarkoitus. Hän rakasti lastaan; mutta hänen lapsensa — inisevä vauva — ei voinut täyttää kovin suurta sijaa hänen elämästään. On miehiä, jotka ovat enemmän rakastajia kuin isiä. Siitä ei kannata loukkautua. Luonto on monimuotoinen; olisi järjetöntä tyrkyttää kaikille samoja sydämen lakeja. Kenelläkään ei ole oikeutta laiminlyödä velvollisuuksiaan tunteittensa tähden. Mutta ainakin täytyy myöntää sydämelle oikeus olla olematta onnellinen, jos ihminen täyttää myöskin velvollisuutensa. Enimmin rakasti Olivier lapsessaan ehkä juuri sitä olentoa, jonka ruumis tuon lapsen oli luonut.

Aina viime aikoihin asti ei Olivier ollut paljoa huomannut muiden ihmisten kärsimyksiä. Hän oli älyllinen sielu, ja sellaiset elävät liiaksi itseensä sulkeutuneina. Se ei johtunut Olivier Jeanninissa itsekkyydestä, vaan sairaaloisesta tottumuksesta haaveiluun. Jacqueline oli heidän avioliittonsa aikoina yhä vain laajentanut tuota tyhjyyttä, joka oli jo ennestään hänen miehensä ympärillä; hänen rakkautensa oli vetänyt Olivier Jeanninin ja toisten ihmisten välille sellaisen taikakehän, että se tuntui yhä sittenkin, kun rakkaus jo oli kadonnut. Ja sitäpaitsi oli Olivier temperamentiltaan pikku aristokraatti. Lapsesta asti oli hän pysyttäytynyt loitolla suuresta laumasta, vaikka hänen sydämensä olikin varsin hyvä; sitä vaativat sekä hänen ruumiinsa että sielunsa puhtauden vaistot. Noiden ihmisten haju ja ajatukset olivat hänelle vastenmielisiä.

Mutta nyt muutti eräs sangen tavallinen tapaus, jonka näkijäksi hän joutui, koko hänen katsomuksensa tässä suhteessa.

Olivier oli vuokrannut itselleen huoneiston, varsin vaatimattoman, Monterouge-kukkulalla, melkoisen lähellä Christophen ja Cécilen asuinpaikkaa. Siinä kaupunginkorttelissa asui enimmäkseen rahvasta, ja talossa pikku koroillaeläjiä, virkailijoita ja muutamia työläisperheitä. Aina muulloin olisi Olivier kärsinyt tällaisesta ympäristöstä; hän olisi tuntenut itsensä siellä vieraaksi; mutta nykyään oli hänestä samantekevää, missä hän asui: hän tunsi näet kaikkialla itsensä vieraaksi. Hän tuskin tiesi, ketä hänen naapurinsa olivat, eikä tahtonutkaan sitä tietää. Kun hän tuli kotiin työstä — (hän oli mennyt virkailijaksi erääseen kustannusliikkeeseen) — sulkeutui hän muistoihinsa, eikä käynyt kaupungilla muuta kuin katsomassa lastaan ja Christophea. Hänen asuntonsa ei ollut hänelle koti: se oli pimeä kammio, johon hänen menneisyytensä kuvat heijastuivat: kuta mustempi ja tyhjempi se laatikko oli, sitä selvemmin loistivat sisäiset kuvat. Olivier huomasi vaivoin edes ihmisiä, jotka tulivat häntä vastaan portaissa. Vasten hänen tahtoaankin painuivat kuitenkin eräät heistä hänen mieleensä. On sieluja, jotka eivät näe tarkoin mitään asioita ennenkuin ne ovat menneet ohitse. Mutta silloin ei heiltä jääkään mitään huomaamatta, pienimmätkin yksityiskohdat kaivertuvat heihin ikäänkuin teräspiirtimellä. Olivier oli sellainen: hän oli täynnä elävien ihmisten varjoja. Kun sattui jokin mieltä järkyttävä tapaus, niin ne ihmisten hahmot ilmestyivät esiin; ja Olivier kummastui, että hän tunsi ne, vaikkei ollut niitä ihmisiä koskaan oikein tuntenut. Ja hän ojensi joskus käsiään tavoittaakseen niitä… Mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Kun hän eräänä päivänä lähti kotoaan, näki hän talon ulko-oven edessä joukon väkeä, keskimmäisenä talonmiehen vaimon, joka kertoi touhuissaan jotakin. Olivier oli niin vähän utelias, että hän olisi jatkanut kulkuaan tiedustelematta, mistä oli kysymys; mutta talonmiehen vaimo halusi hankkia vielä uuden kuulijan ja pysäytti Olivier Jeanninin ja kysyi häneltä, tiesikö hän, miten noille Roussel-raukoille oli käynyt? Olivier ei edes tiennyt, ketä nuo "Roussel-raukat" olivat; ja hän kuunteli nyt kylläkin, mutta välinpitämättömästi, ainoastaan kohteliaisuudesta. Kun hän sitten sai kuulla, että muuan talossa asuva työläisperhe, mies, vaimo ja viisi lasta, olivat tehneet yhteisitsemurhan, köyhyytensä tähden, niin jäi hän siihen kuin toisetkin, seisoskelemaan ja katselemaan rakennuksen seiniin ja kuuntelemaan kertojaa, joka ei väsynyt, vaan alkoi kuvauksensa yhä ja yhä alusta. Sikäli kuin talonmiehen vaimo kertoi, heräsi Olivierin mielessä muistoja, ja hän huomasi, että hän oli nähnytkin nuo onnettomat, joista nainen puhui; ja hän kyseli nyt heistä jotakin… Tosiaankin, hän tunsi heidät: mies — (Olivier oli aivan kuulevinaan hänen pihisevän hengityksensä; hän oli tullut miestä vastaan usein portaissa) — mies oli työläisenä eräässä leipomossa: kelmeäihoinen, uunin hehkun näivetyttämä; posket kuopalla, parta karhea; hän oli saanut alkupuolella talvea keuhkokuumeen; hän oli mennyt jälleen työhön, vaikkei ollut vielä täydellisesti parantunut; tauti oli uusiintunut; kolme viikkoa oli hän ollut ilman työtä eikä ollut jaksanutkaan mitään. Vaimo, joka oli aina raskaana ja oli nääntyä siihen, ja jonka kihti oli sitäpaitsi runnellut niin, että hän ontui, uursi ja puursi hoitaakseen perhettä, kierteli päivät pitkät koettaakseen saada Vaivaishoitolaitokselta apua, edes sitä vähäistä, mitä se antoi, — antoi sangen vitkastellen. Sillä välin eivät lapset suinkaan lakanneet anelemasta; yksi heistä oli yksitoista-vuotias, toinen seitsen- ja kolmas kolmen, — kaksi oli sitä paitsi jo kuollut, — ja näiden lisäksi oli parilla vielä kaksoiset, jotka olivat nähneet parhaaksi tulla juuri tällaisina aikoina maailmaan: ne olivat syntyneet edellisessä kuussa.

Eräs naapurineukko kertoi:

— Sinä päivänä, kun ne syntyivät, alkoi vanhin noista viidestä, yhdentoista vuoden ikäinen Justine-raukka, itkeä ja sanoi, miten hän jaksaisikaan kantaa sylissään näitä kahta pienintä!

Olivier Jeanninin mieleen muistui heti tuon tytön kuva: — valtavan iso otsa, pään takaosaan vetäytynyt, väritön tukka, ja samean harmaat silmät, jotka olivat kovin ylhäällä, aivan otsan taitteessa. Hän oli nähnyt tyttöä usein, aina kantamassa joko ruokia tai pienintä siskoa; tahi talutti hän kädestä seitsen-vuotiasta veljeään, aran ja herkän näköistä poikaa, jonka katse oli sellainen hämmästynyt ja hämärä! Kun Olivier ja tyttö tulivat portaissa vastatusten, sanoi Olivier, hajamielisen kohteliaasti kuin hänen tapansa oli:

— Anteeksi, pikku neiti.

Tyttö ei vastannut mitään; hän meni jäykkänä ohitse, tuskin tohtien hipsuttaa; mutta tällainen kohteliaisuus tuntui hänestä pohjaltaan hyvältä, sillä hän voi kuvitella sen tosiaan hänelle tarkoitetuksi. — Edellisenä iltana kello kuuden aikaan oli Olivier mennyt kaupungille ja oli kohdannut tytön viimeisen kerran; tyttö oli kantanut silloin kotiinsa puuhiili-sankoa. Olivier ei ollut tullut huomanneeksi muuta kuin että kannettava näytti hänestä kovin raskaalta. Mutta köyhälistön lapsethan ovat sellaiseen tottuneet. Olivier oli tervehtinyt tyttöä kuten tavallisesti, katsomatta häneen. Kun hän sitten joku askelma alempana oli nostanut ajatuksissaan päätään, oli hän nähnyt tytön ylempänä porraskäänteessä: lapsi seisoi nojaillen kaidepuuta vasten, pikku kasvot rypyssä, ja katseli hänen menoaan. Hän kääntyi heti Olivier Jeanniniin selin ja lähti nousemaan ylös portaita. Tiesiköhän tyttö, mihin se matka häntä vei? — Olivier oli siitä varma, ja hänen sydäntään vaivasi tuska, kun hän ajatteli tuota lapsi-parkaa, joka oli kantanut raskaassa sangossaan kuolemaa vapauttajakseen, — ajatteli noita muitakin pienokaisia, joille elämästä pääseminen merkitsi kärsimyksistä pääsemistä!

Nyt ei Olivier voinut lähteä kävelylleen. Hän meni takaisin huoneeseensa. Mutta millaista olikaan siellä! Nuo vainajat aivan lähellä… Ainoastaan muutama väliseinä eroitti häntä heistä… Että hän oli elänyt sellaisten kuolemantuskien naapurina!

Sitten meni hän tapaamaan Christophea. Hänen sydäntään ahdisti; hän syytteli itseään, sanoi, että on luonnotonta tukkeutua sillä tavoin kuin hän turhien rakkaudensurujen kuoreen, kun monet muut kärsivät tuhansin verroin katkerampia kohtaloita. Muut, jotka hänkin olisi voinut pelastaa! Hänen mielenliikutuksensa oli totista ja syvää; hänen oli helppo sitä ilmaista. Christophe, joka oli altis vaikutuksille, tuli hänkin vuorostaan järkytetyksi. Kun hän kuuli Olivier Jeanninin kertomuksen, repi hän äsken täyttämänsä nuottilehden rikki ja sanoi olevansa egoisti, joka huvittelihe lapsenleikeillä. Mutta sitten hän kuitenkin kokosi repimänsä paperipalaset. Hän oli liian vakavasti kiintynyt musiikkiinsa; ja selvä vaisto sanoi hänelle, ettei jonkin taideteoksen hävittäminen voi tehdä yhtään ihmistä sen onnellisemmaksi. Tällainen köyhyyden tragedia ei ollut hänelle mitään uutta; jo pikku lapsesta oli hän tottunut kulkemaan sellaisten kuilujen äyräillä niihin putoamatta. Sitäpaitsi arvosteli hän itsemurhaa ankarasti, sillä hänellä oli nykyään elämänjakso, jolloin hän tunsi olevansa niin täysissä voimissa, ettei myöntänyt ihmisellä olevan oikeutta lakata taistelemasta, olipa kärsimys miten ankara hyvänsä. Kärsimys ja taistelu: mikä onkaan normaalimpaa? Sehän on koko kaikkeuden juuri!

Olivier oli myöskin kokenut samanlaisia kärsimyksiä; mutta koskaan ei hän ollut voinut saavuttaa, mitä häneen itseensä tahi muihin tuli, niihin nähden selvää kantaa. Häntä kauhisti köyhyys; sehän oli vienyt hänen rakkaalta Antoinetteltaan kaikki elämän voimat. Sitten, kun hän oli nainut Jacquelinen ja antanut rikkauden ja rakkauden veltostuttaa itsensä, oli hän nopeasti koettanut haihduttaa mielestään niiden entisten synkkien vuosien muistot, joina hän ja hänen siskonsa olivat saaneet joka päivä puurtaa itsensä uuvuksiin saavuttaakseen oikeuden elää vielä seuraavana, tietämättä edes, onnistuisivatko siinäkään. Nämä menneisyyden kuvat tulivat nyt hänen mieleensä, nyt, kun nuorukaisen itsekkyys ei ollut häntä enää varjelemassa. Hän ei tällä kertaa karttanut kärsimyksen kasvoja, vaan hän lähti niitä katselemaan. Hänen ei tarvinnut mennä kauas niitä nähdäkseen. Nykyisessä sieluntilassaan huomasi hän ne heti kaikkialla. — Maailma oli täynnä kärsimystä. Maailma, tämä vaivaistalo… Oi miten paljon ääretöntä tuskaa! Runneltujen, huohottavien, elävältä mätänevien ruumiiden kidutusta. Murheen murtamien mielien hiljaista rääkkäystä. Lapsia, jotka eivät saa rakkautta; köyhiä tyttöjä, joilla ei ole mitään toivoa, vieteltyjä tai petettyjä naisia; miehiä, jotka pettyvät ystävyydessään, rakkaudessaan ja uskossaan; surullinen lauma onnettomia, jotka maailma murjoo ja jotka se unohtaa!… Julminta ei tässä ole kurjuus eikä sairaus, vaan ihmisten keskinäinen pahuus toisiaan kohtaan. Tuskin Olivier nosti laskuluukkua, joka inhimillisen helvetin oven sulki, niin hänen korviinsa nousi yhtenä pauhuna kaikkien sorrettujen huuto, nyljettyjen köyhien, kiusattujen kansakuntain, Armenian verilöylyjen, kuristetun Suomen, palasiksi revityn Puolan, suomitun Venäjän, europalaisten rosvojen ryöstösaaliiksi annetun Afrikan, koko ihmiskunnan kaikenlaisten onnettomien. Se huumasi hänen korviaan; hän kuuli sen kaikkialla, hän ei voinut siitä enää yksityisääniä eroittaa, ei jaksanut käsittää, että ihmiset ajattelivat maailmassa vielä jotain muutakin. Hän puhui tästä asiasta alinomaa Christophelle. Se sai Christophen sekaannuksiinsa:

— Ole nyt jo hiljaa! Anna minun tehdä työtäni.

Ja kun hänen oli vaikea päästä tasapainoon, niin hän suuttui ja sadatteli:

— Hitto vie! Minun päiväni menee hukkaan! Kylläpäs sinä nyt olet tässä surussa edistynyt.

Olivier koetti puolustella itseään.

— Poikaseni, virkkoi Christophe, ei saa aina katsella alas kuiluun. Silloin ei voi enää elää.

— Täytyy ojentaa kätensä niille, jotka ovat kuilussa.

— Tietysti. Mutta millä tavalla? Heittäytyäkö siihen itsekin? Sillä siihenhän sinä pyrit. Sinulla on nykyään taipumus olla näkemättä elämässä mitään muuta kuin surullista. Jumala sinua varjelkoon! Tuo pessimismi on sääliväistä kyllä; mutta se on heikontavaa. Tahdotko luoda maailmaan onnea? Ole siis ensinnäkin onnellinen.

— Onnellinen! Kenellä on sydäntä sitä olla, kun näkee niin paljon kärsimyksiä? Ei voi olla muuta onnea kuin koettaa niitä vähentää, taistelemalla pahaa vastaan.

— Sangen hyvä. Mutta minä en auta onnettomia huitomalla ristiin rastiin. Huono sotamies lisää ei auta armeijaa. Mutta minä voin lohduttaa ihmisiä taiteellani, levittää heidän keskuuteensa voimaa ja iloa. Tiedätkö, kuinka monia kärsiviä jokin kaunis ajatus, jokin lentävä laulu on tukenut heidän vaivoissaan? Kukin pysyköön lestissään! Te ranskalaiset, te olette yleensä jaloja tungettelijoita, aina valmiit ensimäisinä osoittamaan mieltänne kaikkia vääryyksiä kohtaan, tapahtuivatpa ne Espanjassa tai Venäjällä, ettekä te käsitä koskaan oikein, mistä milloinkin On kysymys. Minä pidän teistä sen vuoksi. Mutta luuletteko, että sillä tavoin yhtään autatte asiaa? Heittäydytte kaikkeen umpimähkään, ja tulos on tyhjä, — ellei se suorastaan pahennakin asiaa… Ja katsopas vielä; teidän taiteenne ei ole milloinkaan ollut kalpeampi kuin nyt, jolloin taiteilijanne pitävät velvollisuutenaan sekaantua maailman politiikkaan. Omituista on, kuinka tuollaiset pienet ja ovelat diletanttimestarit uskaltavat korottaa itsensä apostoleiksi! Parempi olisi, jos he ammentaisivat kansalleen hiukan puhtaampaa viiniä. — Minun ensimäinen velvollisuuteni on tehdä hyvin sen, mitä teen, ja luoda teille tervettä musiikkia, joka vahvistaa vertanne ja antaa olemukseenne aurinkoa!

Ihmisessä täytyy olla itsessään aurinkoa, muuten ei hän voi sitä levittää muille. Olivier Jeanninilla ei sitä ollut. Niinkuin nykyajan kaikkein parhaat ei hänkään ollut kyllin väkevä voidakseen säteillä voimaa ympärilleen, yksinään nimittäin. Hän olisi pystynyt siihen ainoastaan yhtymällä toisiin. Mutta keneen hän olisi yhtynyt? Koska hän oli samalla vapaa-ajattelija ja sydämensä pohjasta uskonnollinen, niin hylkäsivät hänet kaikki puolueet, sekä valtiolliset että uskonnolliset. Ne suorastaan kilpailivat keskenään suvaitsemattomuudessa ja ahtaudessa. Kun ne saivat käsiinsä vallan, käyttivät ne heti sitä väärin. Ainoastaan heikot ja sorretut miellyttivät Olivier Jeanninia. Ainakin siitä oli hän samaa mieltä Christophen kanssa, ettei ihmisten pitäisi taistella kaukaisia vääryyksiä vastaan, vaan sen sijaan lähellä tapahtuvia vääryyksiä, niitä, jotka meitä aivan ympäröivät ja joista me olemme itse vastuunalaisia, kuka enemmän kuka vähemmän. Monet ihmiset tyytyvät ilmaisemaan paheksuvansa toisten pahoja tekoja, eivätkä muista, mitä pahaa he itse tekevät.

Olivier ryhtyi nyt avustamaan köyhiä. Hänen ystävättärensä rouva Arnaud oli erään hyväntekeväisyysseuran jäsen. Olivier hankki itselleen pääsyn seuran hommiin. Mutta ensi aikoina koki hän monta pettymystä: ne köyhät, jotka jäivät hänen vaalittavikseen, eivät kaikki ansainneet tällaista osanottoa; tahi sitten he palkitsivat huonosti hänen lempeytensä, epäilivät häntä, pysyivät hänelle suljettuina. Sitäpaitsi on älyihmisen vaikea tyytyä pelkästään hyväntekeväisyyteen: virkistäähän hyväntekeväisyys kasteellaan ainoastaan kovin pienen kaistan kurjuuden maata! Työ on melkein aina paloiteltua, katkelmallista; se tuntuu hapuilevalta, sattumalliselta; se näyttää sitovan haavoja ainoastaan sikäli kuin se niitä keksii: se on yleensä liian vaatimatonta ja kiireellistä syventyäkseen kaivamaan esille itse pahan juuria. Ja tällainen etsiminen oli vaatimus, jota ilman Olivierin sielu ei voinut tyytyä olemaan.

Hän ryhtyi tutkimaan yhteiskunnallisen kurjuuden kysymystä. Sillä alalla oli hänellä yllin kyllin oppaita. Niihin aikoihin oli yhteiskunnallisesta kysymyksestä tullut hieno seurustelukysymys. Siitä puhuttiin salongeissa, teatterien näyttämöillä, romaaneissa. Jokainen oli muka sen tuntevinaan. Huomattava osa nuorisoa uhrasi sille asialle parhaat voimansa.

Kukin uusi sukupolvi tarvitsee oman uuden hullutuksensa. Nuorison itsekkäimmilläkin on jokin määrä liikaa elämänvoimaa, energian pääomaa, joka on annettu heille etukäteen ja joka ei halua jäädä hedelmättömäksi; he kuluttavat sitä johonkin toimintaan, taikka (viisasta kyllä) — johonkin teoriaan. Olipa homma sitten ilmailua tai vallankumousta! Lihasten tahi aatteiden urheilua! Nuorena tahtoo ehdottomasti uskotella itselleen ottavansa osaa johonkin suureen ihmiskuntaa koskevaan liikkeeseen, uskotella uudistavansa maailmaa. Ihanaahan on tuntea aistiensa värähtävän kaikkeuden joka tuulen kosketuksesta! Silloin on sielu niin vapaa ja kevyt! Ei ole vielä taakkana perheen painolastia; ei omista mitään, ei siis voi mitään kadottaakaan. On ylen antelias, kun voi antaa sellaista, mitä ei vielä omista. Ja sitäpaitsi on ihanaa rakastaa ja vihata, uskoa muuttavansa maailman haaveilla ja huudolla! Nuorukaiset ovat kuin metsästyskoiria ennen ajon alkamista: he vapisevat ja haukkuvat ilmaa. Jokin toisessa päässä maailmaa tapahtunut vääryys tekee heidät hulluiksi.

Haukuntaa pimeässä. Talosta toiseen vastasivat äänet suurten metsien sydämessä lakkaamatta toisilleen. Yö oli levoton. Ei ollut helppo siihen aikaan nukkua. Tuuli kantoi niin monien vääryyksien kaikuja!… Vääryyden muodot ovat lukemattomat; parantaakseen yhtä saattaa helposti tehdä toisen. Mikä on vääryys? Yksille se on häpeällinen rauha, paloiteltu isänmaa. Toisille on se sota. Eräille se on hävitetty entisyys, maanpakoon ajettu kuningas; eräille taas rosvottu kirkko; eräille tukettu tulevaisuus, vapautta uhkaava vaara. Kansoille se on säätyeroitus; valiojoukolle se on yhdenvertaisuus. On niin paljon erilaisia vääryyksiä, että jokainen aikakausi valitsee itselleen omat vääryytensä, — yhden, jota vastaan se taistelee, ja toisen, jota se kannattaa.

Tähän aikaan hyökkäsivät maailman rajuimmat voimat sosiaalisia vääryyksiä vastaan, — ja siinä ne tietämättään hiljaa loivat uusia.

Ja olihan todellakin suuria vääryyksiä, ja ne olivat käyneet selviksi jokaiselle siitä saakka, kun työväen luokka, yhä kasvaen luvultaan ja voimiltaan, oli tullut yhdeksi valtiokoneiston huomattavista rattaista. Mutta vastoin kaikkia työväen tribuunien ja juhlarunoilijain julistuksia ei tuon luokan asema nyt ollut huonompi kuin se oli ollut ennen: se oli päinvastoin parempi kuin se oli ollut milloinkaan. Yleinen käsitys sen huonoudesta ei siis johtunut siitä, että sen luokan kärsimykset olisivat olleet suuremmat kuin ennen, vaan siitä, että se luokka oli nykyään voimakkaampi. Voimakkaampi itse sen kapitaalin avustuksella, jota se vihasi, sen kohtalokkaan taloudellisen ja teollisen kehityksen avulla, joka oli koonnut nuo työläiset suuriksi, taisteluun valmiiksi armeijoiksi ja antanut heille keinotekoisesti aseet käsiin, tehnyt jokaisesta työnjohtajasta herran, joka komensi laumoja valoon, päällikön, joka vei niitä taistelussa rynnäkköön ja teki niistä maailman tarmon elävimmän ilmauksen. Tästä valtavasta alkeellisten voimien massasta, jota johtajat vasta ryhtyivät järjestämään, kävi palavan rovion hehku, väristäviä sähköaaltoja yksilöstä toiseen, ja yksilöistä koko ihmisten yhteiskuntaan.

Porvariston älyllistä osaa ei "kansan asia" herättänyt suinkaan oikeutuksensa, uutuutensa tai aatteittensa voimalla, vaikka nuo älylliset sitä uskottelivat. Se teki sen elinvireydellään.

Oikeutuksensa voimallako se olisi heidät innostanut? Maailmassa oli häväisty paljon muuta oikeaa lukemattomat kerrat, eikä se ollut liikuttanut maailmaa. Aatteittensako voimalla? Ne aatteet olivat totuuden repaleita, jota oli ryöstetty sieltä täältä ja sovitettu verhoamaan yhden ainoan kansanluokan etuja toisten luokkien kustannuksella. Ne aatteet olivat järkeenkäymätöntä uskontunnustusta, niinkuin kaikki muutkin uskontunnustukset, — kuninkuudet Jumalan armosta, paavien erehtymättömyys, yleinen äänioikeus, ihmisten yhdenvertaisuus, — ne olivat yhtä mahdottomia kuin muutkin aatteet, jos arvostelee niitä järjen eikä niitä kannattavan voiman mitalla. Mitäpä merkitsi, että ne aatteet olivat keskipitoisia? Aatteet eivät valloita maailmaa aatteina, vaan voimina. Ne eivät saa ihmisiä puolelleen älyllisellä sisällöllään, vaan sillä elinvoimalla, joka säteilee niistä eräinä historian kausina. Ne ovat kuin tupruavaa savua: tylsimpiinkin hajuhermoihin ne vaikuttavat. Jaloinkin aate jää hengettömäksi siihen päivään asti, kunnes sille tulee sellainen tartunnan voima, mikä ei johdu sen omista ansioista, vaan ihmislaumoista, joissa se ruumiillistuu ja jotka antavat sen suoniin verensä. Silloin tuo kuivunut puu, tuo Jerikon ruusu alkaa yhtäkkiä kukoistaa; se kasvaa, täyttää ilman rajulla tuoksullaan. — Monet näistä aatteista, jotka räikeänä lippuna johtivat työläisluokkia hyökkäykseen porvariston linnoja vastaan, olivat syntyisin porvarillisten haaveilijain aivoista. Niin kauan kuin ne olivat jääneet porvarillisiin kirjoihin, olivat ne olleet aivan kuin kuolleita: museoesineitä, lasikaappiin pantuja, kapaloituja muumioita, joita harva katselee. Mutta heti, kun rahvas oli ottanut ne omikseen, oli se tehnyt niistä kansan, antanut niille kiihkeän todellisuuden voiman; se voima uudisti ne muodoltaankin, herätti ne eloon; se puhalsi näihin abstraktisiin järkeilyihin omat kuumehoureiset toivonsa, ikäänkuin Hegiran polttavan tuulen. Ne levisivät nyt ihmisestä toiseen. Ne kävivät jokaiseen, kenenkään tietämättä, kuka niitä milloinkin toi ja miten. Tuojat eivät siinä mitään merkinneet. Sielullinen tartunta jatkoi työtään;, ja puolikuntoiset olennot saattoivat usein antaa tartunnan parhaille: kukin kuljetti sitä tietämättään.

Sellaiset älyllisen tartunnan ilmiöt ovat yhteisiä kaikille ajoille ja kaikille maille; niitä huomataan aristokraatisissakin valtioissa, joissa eri kansanluokat koetetaan säilyttää täydellisesti toisistaan erillään. Mutta missään ne eivät ole vaikutuksiltaan voimakkaampia kuin kansanvaltaisissa maissa, joissa valiojoukon ja suuren lauman välillä ei ole mitään terveellistä rajaa. Siellä saa valiojoukko, olkoonpa se minkälainen tahansa, heti tartunnan. Itsetunnostaan ja älyllisyydestään huolimatta se ei jaksa sitä vastustaa: sillä tuo parhaimmisto on aina heikompi kuin luullaankaan. Älyllisyys on saari, jota ihmisyyden mainingit kalvavat ja murentavat ja jonka ne usein peittävät. Se nousee näkyviin aina vasta silloin kuin luode on laskeutunut. — Ihaillaan Ranskan etuoikeutettuja luokkia: kuinka uhrautuvasti ne luopuivat oikeuksistaan elokuun 4:nnen päivän edellisenä yönä. Mutta ihmeellisempää on varmaan kuitenkin se, etteivät he voineet menetellä toisin kuin menettelivät. Saatan kuvitella, kuinka monet heistä kotiin palattuaan kummastelivat itsekseen: "Mitä minä teinkään? Olin kuin juovuksissa…" Jaloa juopumusta! Ylistetty olkoon moinen viini ja viinamäki, josta se vuotaa! Silloisen Ranskan etuoikeutetut eivät olleet istuttaneet tarhaa, jonka rypäleiden mehusta he juopuivat: viini oli jo valmiina, tarvitsi vain siitä juoda. Ken sitä joi, huumautui. Niitäkin, jotka eivät sitä maistaneet, pyörrytti, kun he ohimennessään ainoastaan tunsivat viinisammioiden hajun. Oi vallankumouksen viininkorjuuta!… Vuoden 89:n viinistä ei ole nykyään jäljellä muuta kuin joku väljähtynyt pullo perhekellareissa; mutta vielä meidän lastemme lapsetkin muistavat, että heidän muinaiset isänsä tulivat siitä humalaan.

Yhtä hapan, mutta silti yhtä voimakas viini oli noussut Olivier Jeanninin sukupolven porvarisnuorukaisten päähän. He antoivat oman yhteiskuntaluokkansa uhriksi uudelle Jumalalle, tuntemattomalle: Deo ignoto: — kansalle.

Kaikki eivät varmaankaan olleet tässä asiassa aivan vilpittömiä. Monet näkivät siinä pelkästään tilaisuuden tulla huomatuksi eroittumalla luokastaan siten, että muka sitä halveksivat. Enimmille se oli älyllistä huvittelua, korusanaisuuden viehätystä, jolla he eivät tarkoittaneetkaan täyttä totta. On miellyttävää luulla uskovansa johonkin asiaan, taistelevansa sen puolesta, tai kerran ryhtyvänsä taistelemaan, — tahi ainakin saattavansa tarpeen tullen taistellakin. Ei ole epämiellyttävää ajatella myöskään, että uskaltaa muka jotain vaaraan. Teatteriliikutusta!

Tällainen on sangen viatonta, kun siihen heittäytyy naiivisti, ilman oman edun laskelmia. — Mutta toiset, ovelammat, näyttelivät tieten taiten tätä osaa; kansanliike oli heille keino päästä kapuamaan ylöspäin. Niinkuin normannilaiset viikingit käyttivät hyväkseen nousuvettä päästäkseen purjehtimaan maan sisäosiin, niin hekin uskoivat tällä tavoin voivansa tunkeutua suuriin lahdenpoukamiin ja asettua sitten valloitettuihin kaupunkeihin, tuon meren avulla, joka aikanaan kyllä vetäytyisi takaisin. Väylä oli ahdas, ja virta oikullinen: täytyi olla taitava. Mutta pari kolme demagoogista sukupolvea on luonut oikean merirosvorodun, jolle ei siinä ammatissa ole mitään salaisuuksia. He työntyivät rohkeasti väylään, eivätkä huolineet vilkaistakaan niihin, jotka tukkivat tietä. Sellaista roskajoukkoa on kaikissa puolueissa; eikä mikään puolue ole niistä vastuussa, Jumalan kiitos. Mutta se inho, jota nämä keinottelijat herättivät puolueiden vilpittömissä ja asiastaan vakuutetuissa jäsenissä, saattoivat eräät heistä epätoivoon heidän omasta kansanluokastaan. Olivier näki rikkaita ja oppineita porvarillisia, jotka tunsivat porvariston rappeutumisen ja oman tarpeettomuutensa. Hän oli luonnostaan liiankin suopea heitä kohtaan. Ensin olivat he uskoneet valiojoukon voivan uudistaa kansan; he olivat perustaneet työväen opistoja ja uhranneet niihin surkeilematta aikaansa ja varojaan; mutta sitten he olivat nähneet yritystensä menevän myttyyn; ja kun heidän toivonsa oli ollut liioiteltu, niin oli heidän lamaannuksensakin yhtä suuri. Kansa ei ollut kuullut heidän kutsuaan, tahi jos se oli kuullut, oli se pian livistänyt tiehensä. Kun se lähestyi heitä, käsitti se kaikki nurin puolin, se matki ainoastaan porvarillisen sivistyksen paheita ja naurettavuuksia. Ja lopulta oli lauma susia pujahtanut porvarillisten apostolien riveihin ja oli saattanut heidät huonoon huutoon, keinotellen omaksi hyväkseen yhtaikaa sekä kansan että porvariston kustannuksella. Silloin tuntui yksinkertaisista ihmisistä, että porvaristo oli kuolemaan tuomittu, että se ainoastaan saastutti kansaa, että kansan täytyi millä hinnalla tahansa vapauttaa itse itsensä, avata itse oma kehityksensä. He eivät siis voineet tehdä mitään muuta kuin ennustaa tai aavistaa kansanliikettä, joka syntyisi ilman heitä ja heitä vastaan. Toisille heistä tuotti se kieltäymyksen iloa, inhimillistä sympatiaa, syvää ja epäitsekästä, joka nauttii pelkästään itsestään ja uhristaan. Rakastaa, ja antaa kaikkensa! Nuoriso on niin rikas omasta sisällöstään, että se saattaa hyvin olla vaatimatta mitään takaisin; se ei pelkää jäävänsä tyhjille taskuin. Ja se saattaa elää vailla kaikkea, mutta ei vailla sitä, ettei se saisi rakastaa. — Toiset tyydyttivät tällä järjeniloaan, tinkimätöntä logiikkaansa; he eivät uhrautuneet ihmisten hyväksi, vaan aatteiden. He olivat kaikkein pelkäämättömimpiä. He nauttivat ja ylpeilivät todistellessaan järjellään, että heidän luokkaansa odotti auttamaton loppu. Heistä olisi ollut vaikeampaa nähdä ennustuksensa pettävän kuin murskautua uuden ja tulevan alle. Älyllisessä juovustilassaan he huusivat luokkansa ulkopuolella oleville: "Lyökää lujemmin! Lujemmin! Älköön meistä jääkö mitään jäljelle!" — Heistä oli kehittynyt väkivallan teoreetikoita.

Toisten harjoittaman väkivallan! Sillä, niinkuin tavallista, nämä raa'an voiman apostolit olivat melkein aina hienostuneita ja heikkoja miehiä. Useat heistä olivat tuon saman valtion virkamiehiä, jonka hävittämisestä he puhuivat, ahkeria, tunnollisia ja nöyriä. Heidän teoreettinen kiivautensa oli heissä heikkouden, katkeruuden ja tukahdutetun elämän vastapainoa. Mutta ennen kaikkea oli se heidän ympärillään pauhaavan myrskyn merkki. Teoreetikot ovat omalla alallaan meteoroloogeja: he ilmoittavat tieteellisin sanoin, millainen ilma on, — eivät suinkaan, millainen ilma tulee. He ovat tuuliviirejä, jotka näyttävät, mistä tuuli puhaltaa. Kun he käännähtävät, luulevat he helpostikin, että he sen tuulen käänsivät.

Tuuli oli jo kääntynyt.

Aatteet kuluvat kansanvaltaisessa yhteiskunnassa nopeasti, sitä nopeammin, kuta nopeammin ne leviävät. Kuinka monet Ranskan tasavaltalaiset olivat tuskin viidenkymmenen vuoden kuluessa kyllästyneet perin pohjin tasavaltaan, yleiseen äänioikeuteen, ja moneen muuhun sellaiseen vapauteen, joka oli valtavalla innolla valloitettu! Fetishistisen laumakultin jälkeen, autuaallisen optimismin jälkeen, joka oli uskonut pyhiin majoriteetteihin ja odotti niiltä ihmiskunnan edistystä, oli nyt tullut väkivaltaisen hengen puuska; enemmistöjen pystymättömyys hallitsemaan itseään, niiden taipumus lahjottavuuteen, velttous, alhainen ja arka kammo kaikkea ylemmyyttä kohtaan, niiden sorto herättivät kapinallisuutta; tarmokkaat vähemmistöt — kaikenlaiset vähemmistöt — turvautuivat silloin väkivaltaan. Kummallista ja naurettavaa kyllä, mutta silti kohtalokasta: "Action Françaisen" rojalistit, Ranskan kansalliskiihkoiset, ja syndikalistit lähentyivät toisiaan. Balzac puhuu jossakin oman aikakautensa miehistä, "taipumuksiltaan aristokraateista, jotka rupeavat tasavaltalaisiksi uhallaan, ainoastaan nähdäkseen vertaistensa joukossa paljon heitä itseään halvempia ihmisiä." Laihaa huvitusta! Hyvän täytyisi pakottaa huonompi ihminen tunnustautumaan huonommiksi; eikä siihen ole muuta keinoa kuin sellainen auktoriteetti, joka osaa taivuttaa parhaiden vallan alle noita parhaita sortavan enemmistön, — joko työläisten tai porvarillisten parhaiden alle. Nämä nuoret sivistyneet, kunnianhimoiset pikkuporvarit tekeytyivät sen sijaan rojalisteiksi tai vallankumouksellisiksi loukatun itserakkautensa tähden tai vihasta demokraattista yhdenvertaisuutta kohtaan. Ja puolueettomat teoreetikot, väkivallan filosoofit häilyivät myrskyn merkkilippuina heidän yläpuolellaan.

Lisäksi oli vielä lauma inspiratsioonia odottavia kirjailijoita, — sellaisia, jotka osaavat kirjoittaa, mutta eivät tiedä oikein, mistä kirjoittaa: niinkuin tyynen saartamat kreikkalaiset Auliissa eivät he voi päästä eteenpäin ja vaaniskelevat kärsimättömästi, milloin nousisi tuuli, joka täyttäisi heidän purjeensa, olipa se mikä tahansa. — Heidän joukossaan nähtiin kuuluisuuksia, jotka Dreyfus-juttu oli odottamatta temmannut pois heidän tyylityöstään ja vienyt yleisiin kokouksiin. Hyvin seurattu, aloittelijoille mieleinen esimerkki. Joukko kirjailijoita hääräsi nykyään politiikassa, ja luuli johtelevansa valtioasioita. Joka tilassa muodostivat he ryhmiä, levittivät manifesteja, pelastelivat Kapitolioita. Intellektuellien etujoukkojen perästä marssivat intellektuellien takajoukot: molemmat olivat samanarvoisia. Kumpikin näistä puolueista halveksi toista järkeilijöinä ja piti itseään älyllisesti korkeana. Ne yksilöt heistä, joilla oli se onni, että heidän suonissaan juoksi joku pisara kansanomaista verta, kerskuivat sillä kansanomaisuudellaan: he kastoivat siihen vereen kynänsä ja kirjoittivat sillä. — Kaikki he olivat porvarillisia, tyytymättömiä, ja koettivat ottaa haltuunsa auktoriteetin, jonka porvaristo oli itsekkyydellään auttamattomasti kadottanut. Sangen harvoin säilyi näillä apostoleilla apostolinen into kovin kauan. Aluksi tuotti aate heille menestystä, joka ei varmaankaan johtunut heidän oratoorisista lahjoistaan. Se menestys mairi makeasti heidän itserakkauttaan. Sitten jatkoivat he jo vähemmällä menestyksellä, jopa salaa peljäten olevansa hieman naurettaviakin. Ajan pitkään tämä viimemainittu tunne pääsi yhä enemmän voitolle, ja lisävaikuttimeksi tuli väsymys näytellä vaikeaa osaa, vaikeaa heidänlaisilleen ihmisille, joiden maku oli hienostunut ja skeptisismi kehittynyt. He odottivat, milloin tuuli sallisi heidän peräytyä, ja samoin heidän kannattajajoukkonsakin. Sillä nuo molemmat ryhmät olivat ikäänkuin saarrettuja. Nämä uuden ajan Voltaire- ja Joseph de Maistre-tyypit olivat pohjaltaan aran epävarmoja, vaikka heidän sanansa ja kirjoituksensa olivatkin rohkeita; he tunnustelivat maata, pelkäsivät nolaavansa itsensä nuorten silmissä, koettivat kaikin mokomin miellyttää heitä, olla vieläkin nuorempia kuin he. Olivatpa he kirjoituksissaan vallankumouksellisia tai vastavallankumouksellisia, he alistuivat yhä vain noudattamaan samaa kirjallista muotia, jota he olivat olleet aikoinaan kehittämässä.

Omituisin tyyppi, mihin Olivier tutustui tämän pienen porvarillisen vallankumouksellisen etuvartioston parvessa, oli muuan mies, joka oli ruvennut vallankumoukselliseksi saamattomuudesta.

Tuo hänen tarkasteltavakseen joutunut olento oli nimeltään Pierre Canet. Hän oli rikasta porvarillista sukua, niin vanhoillista, että se oli suorastaan ilmanpitävästi suljettu kaikilta uusilta aatteilta: suku oli hallitusmiehiä ja virkailijoita, jotka olivat tulleet kuuluisiksi äkäilystä vapaamielistä hallitusta vastaan ja siitä, että vähän väliä hommasivat itsensä viroista eroitetuiksi. Hyvinvoipia Marais'n porvareita, jotka liehivät kirkkoa ja ajattelivat vähän, mutta järkevästi. Pierre Canet oli velttoudessaan nainut erään naisen, jolla oli aristokraattinen nimi ja jonka ajatukset eivät olleet sen parempia eivätkä pahempia kuin edellä mainittujenkaan. Moiset sukulaisuussuhteet, nuo jumaliset, ahtaat ja takapajulle jääneet ihmiset, jotka hautoivat alinomaa ainoastaan sukukopeuttaan ja katkeruuttaan, olivat kyllästyttäneet hänet lopulta perin pohjin, — sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen vaimonsa oli ruma ja kiusasi häntä suunnattomasti. Hänen älynsä oli keskolainen, järki melkoisen selvä; hän oli olevinaan vapaamielinen, tietämättä liioin, mitä tuo hänen vapaamielisyytensä oikeastaan oli: hänen piirissään ei ollut varsin suurta tilaisuutta oppia, mitä on vapaus. Sen hän vain tiesi, että siellä ei vapautta ollut; ja hän kuuli, ettei tarvitse muuta kuin erota siitä, niin se löytyisi. Hänen oli mahdoton tulla toimeen yksinään. Ensi askeleillaan piiristään ulkosalla sai hän onnen liittyä eräihin koulutovereihinsa, joista jotkut olivat hurmaantuneet syndikalistisiin aatteihin. Hän oli vielä enemmän ymmällään tässä maailmassa kuin siellä, josta hän oli lähtenyt; mutta sitä hän ei tahtonut itselleen myöntää: täytyihän hänen tulla toimeen jossakin; ja ihmisiä, jotka olisivat vivahtaneet häneen (se merkitsee: ettei heillä ollut mitään vivahdusta), ei hän voinut sieltä löytää. Kumminkin on varmaa, etteivät sellaiset otukset ole harvinaisia Ranskassa. Mutta he häpeävät itseään: he pysytteleivät piilossa, tai liittyvät johonkin valtiolliseen muotisuuntaan, ehkäpä useampaankin yhtaikaa. Sitäpaitsi ovat he aina ystäviensä vaikutusten alaisia.

Kuten tavallisesti käy, kiintyi Pierre Canet varsinkin erääseen, joka muistutti kaikkein vähimmin häntä. Canet, tuo ranskalainen porvari ja maalaissielu, joutui erään nuoren juutalaisen tohtorin, Manasse Heimannin, hännänkantajaksi, venäläisen maanpakolaisen, jolla, kuten niin monilla muilla hänen kansalaisistaan, oli erikoisena avuna paitsi sopeutua helposti vieraisiin oloihin taipumus viihtyä kaikenlaisissa vallankumouksissa niin erinomaisesti, ettei syrjäinen saattanut päättää varmaan, mikä niissä kiinnitti hänen mieltään enimmän: leikittelykö asialla, vai tosiaan itse asia. Hänen omat ja muiden koettelemukset olivat hänelle huvitusta. Vaikka hän oli vilpittömästi vallankumouksellinen, niin sai hänen tieteellisyyteen kallistuva näkemyksensä hänet pitämään vallankumouksellisia ja häntä itseään ikäänkuin jonkinlaisina mielenvikaisina. Hän tarkasteli tätä hourupäisyyttä toisissa ihmisissä ja itsessään, samalla sitä yhä vain viljellen. Hänen innostunut diletanttisminsa ja hänen äärimmäisen suuri henkinen levottomuutensa johtivat hänet liittymään mitä vastakkaisimpiin suuntiin. Hän oli läheisissä suhteissa vallassaoleviin henkilöihin, jopa poliisilaitoksen jäseniinkin; hän nuuski sairaaloisella ja vaarallisella uteliaisuudella kaikkialla; moinen menettely saattaa usein luulemaan venäläisiä vallankumouksellisia pettureiksi, ja monesti se luulo ja näennäisyys muuttuukin aiheutetuksi. Mutta yleensä ei se heissä ole petosta, vaan häilyväisyyttä, jopa sangen epäitsekästä. Miten paljon löytyykään aatteenmiehiä, joille aate on teatteria! Se on näyttelemistä, jossa heidän hyvät näyttelijälahjansa saavat esiintyä; he ovat kunniallisia näyttelijöitä, mutta aina valmiita osaansa vaihtamaan! Mitä Manassen vallankumoukselliseen osaan tulee, hän oli sitä esittäessään niin vilpitön kuin suinkin olla saattoi: se esitettävä tyyppi sopi parhaiten hänen luontaiseen anarkismiinsa ja hänen iloonsa hävittää niiden maiden lakeja, joissa hän kulloinkin oleskeli. Mutta kuitenkin se oli ainoastaan näyteltävä rooli. Outo ei tiennyt, miten paljon hänen sanoissaan oli mielikuvitusta, miten paljon vakavaa totta; eikä hän itsekään sitä pohjimmaltaan oikein tiennyt.

Kun hän oli älykäs ja ilveilevä ja varustettu kaksinaisen sukuperänsä hienolla psykoloogisella vaistolla, joten hän huomasi erinomaisesti muiden heikkoudet, samoin kuin omansakin, ja koska hän oli tottunut juoniin, oli hänen helppo hallita Pierre-ystäväänsä. Hänestä oli hauskaa kuljettaa tätä Sancho Panzaa omituisilla Don Quijote-matkoillaan. Hän hallitsi kursailematta häntä tahdollaan, kulutti omiin puuhiinsa hänen aikaansa, käytteli hänen rahojaan, ei omaksi hyväkseen (Manasse ei rahaa tarvinnut, ei tiedetty, miten ja millä hän eli), — vaan itse aatetta mitä suurimmassa määrin vahingoittaviin hommiin. Canet antautui hänen valtaansa; hän koetti vakuuttaa itselleen olevansa aina samaa mieltä kuin Manasse. Hän tiesi kyllä, että asia oli aivan päinvastoin: tuon miehen ajatukset pelottivat häntä; ne loukkasivat hänen tervettä järkeään. Eikä hän pitänyt kansastakaan. Sitäpaitsi ei hän ollut suinkaan rohkea. Tuo pulska poika, kookas, leveä ja lihava, — (hänen kasvonsa olivat nukkemaiset, aivan puhtaat parrasta; hengitys ahdasta, puhe hyvänsävyistä, komeilevaa ja lapsellista; hänen rintalihaksensa olivat Farnesen Herkuleen, ja nyrkkitaistelussa ja keppiottelussa hän oli oikea mestari) — oli ylen arka. Joskin hän ylpeili siitä, että häntä pidettiin hänen omassa suvussaan mullistajana, niin vapisi hän uusien seurustelutoveriensa uhkapäisyyttä. Tosin tämä pikku väristys ei ollut epämiellyttävää niin kauan kuin se oli pelkkää leikkiä. Mutta leikki kävi pian vaarallisemmaksi. Nuo pedot alkoivat näet hyökkäilläkin, heidän vaatimuksensa kasvoivat päivä päivältä; he tekivät Canet-paran, joka oli luonteeltaan itsekäs ja jossa piili porvarillinen pelokkuus ja syvälle juurtunut käsitys omistusoikeudesta, ylen levottomaksi. Hän ei tohtinut kysyä: "Minnekä te minua viette?" Mutta mielessään hän sadatteli noita huimapäitä, joista oli hauskinta halkaista kallonsa, välittämättä ajatella, saattaisivatko he siinä halkaista lähimmäistensäkin kallot. Mikä pakotti häntä seuraamaan heitä? Eikö hän ollut vapaa mies lähtemään heidän paristaan? Sitä hän ei tohtinut tehdä. Häntä pelotti olla yksin; hän oli aivan kuin lapsi, joka jätetään tielle ja itkee. Hän oli senlainen kuin monet muutkin miehet, joilla ei ole mitään mielipidettä, paitsi ehkä sitä, että he moittivat kaikkia jyrkkiä mielipiteitä. Ansaitakseen riippumattoman nimen täytyisi ihmisen olla yksin, ja kuinkahan monet siihen pystyvät! Kuinka monet edes kaikkein selvänäköisimmistä uskaltavat riuhtaista itsensä irti eräiden ennakkoluulojen kahleista, eräistä postulaateista, jotka painavat kaikkia saman sukupolven ihmisiä? Sellainenhan olisi samaa kuin rakentaa ylitsepääsemätön muuri itsensä ja kaikkien toisten ihmisten välille. Toisaalla on erakko-elämän vapaus, toisaalla jälleen ihmiset. Valinnassa ei epäilemistä: ihmiset, lauma, on toki parempi! Se haisee pahalta, mutta se antaa lämmintä! Silloin luulevat valinnan tehneet tosiaan ajattelevansakin sellaista, mitä he eivät oikeastaan ajattele. Eikä se ole heistä kovin vaikeaakaan: he tietävät huonosti, mitä he ajattelevat!… "Tunne itsesi!"… Kuinka pystyisivät he siihen, kun heillä tuskin on mitään itseä! Kaikissa kollektiivissa mielipideryhmissä, niin uskonnollisissa kuin yhteiskunnallisissakin, ovat todella asiaansa uskovat sangen harvinaisia, siitä syystä, että ihmiset yleensä ovat harvinaisia. Usko on sankaruuden voimaa; sen liekki ei ole koskaan tarttunut kuin vähäiseen joukkoon ihmistulisoihtuja; ja nämäkin ovat usein horjuvaisia. Apostolit, profeetat ja itse Jesuskin ovat epäilleet. Toiset ovat ainoastaan tulen heijasteita, paitsi eräillä sangen poutaisilla ajoilla, jolloin jostakin suuresta soihdusta singonneet säkeneet sytyttävät koko vainion; sitten kulo sammuu, eikä jäljelle jää muuta kuin joitakuita tuhkassa kuluvia hiiliä. Tuskin muutama sata kristittyä uskoo tosissaan Kristukseen! Muut luulevat uskovansa tai ehkä tahtovat häneen uskoa.

Niin oli monien näiden vallankumouksellistenkin laita. Siivo Canet tahtoi uskoa olevansa vallankumouksellinen: hän siis uskoi. Ja hän ihmetteli omaa rohkeuttaan.

Kaikki nämä porvarit turvautuivat eri syistä toisiinsa: jotkut sydämen, jotkut järjen syistä, toiset etujensa tähden; toisilla maailmankatsomus läheni evankeliumia, toisilla jälleen Bergsonin, Karl Marxin, Proudhonin, Joseph de Maistren, Nietzschen tai Sorelin ajatuksia. Siellä oli miehiä, jotka olivat vallankumouksellisia muodin ja keikarimaisuuden vuoksi, ja sellaisia, jotka olivat sitä jörömäisyydestä; toisia oli siihen vienyt viha, toisia rakkaus, eräitä toiminnankaipuu tai sankaruuden ihannointi; ajanut orjamaisuus, lammasmaisuus. Mutta kaikkia heitä vei, heidän tietämättään, mukanaan yhteinen tuuli. He olivat kuin tomupilviä, joiden nähdään pölyävän kaukana valkeilla valtateillä ja jotka osoittavat, että myrskytuuli on tulossa.

Olivier ja Christophe näkivät tuulen tulevan. Kummallakin heillä oli hyvä silmä. Mutta he eivät nähneet asioita samalla tavalla. Olivier Jeanninin selkeä katse tunkeutui aina ihmisten salaisimpiinkin sivuajatuksiin, ja hän oli surullinen, kun tiesi heidän alamittaisuutensa; mutta heitä taisteluun nostavan kätketyn voiman suuruuden hän kyllä huomasi; ja ajan käänne traagillisuuteen päin hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Christophe sen sijaan oli herkempi huomaamaan tapahtumien koomilliset puolet. Hänestä olivat mielenkiintoisia itse ihmiset, eivätkä suinkaan aatteet. Hän oli olevinaan heitä kohtaan halveksivan välinpitämätön. Hän pilkkaili yhteiskunnallisia utopioita. Vastaanhangoittelun halusta ja vaistomaisesta reaktsioonista sitä sairaaloista humanitarismia vastaan, joka oli päiväjärjestyksessä, koetti hän näyttäytyä itsekkäämpänä kuin olikaan; hänellä, joka oli itsetekoinen mies, voimakas nousukas, ylpeä lihaksistaan ja tahdostaan, oli hiukan liiankin suuri taipumus pitää kaikkia niitä, joilla ei ollut voimaa, tyhjäntoimittajina. Vaikka hän oli köyhä ja yksinäinen, oli hän kuitenkin pystynyt maailmassa voittamaan: toisten piti hänen mielestään tehdä samoin! Mitä loruttiinkaan yhteiskunnallisista kysymyksistä! Mikä kysymys se oli? Köyhyyskö?

— Minä tunnen sen, sanoi hän. Minun isäni ja äitini ja minä olemme sen kokeneet. Ei ole muuta keinoa kuin nousta siitä.

— Kaikki eivät sitä voi tehdä, vastasi Olivier. Sairaat ihmiset, kovan onnen kohtaamat.

— Heitä täytyy auttaa, se on selvä. Mutta ylistellä heitä, niinkuin nykyään tehdään, ei käy laatuun. Ennen muinoin väitettiin, että voima on oikeus. Toden totta, en tiedä, eikö ole vieläkin inhottavampaa väittää, että heikolla pitää olla oikeus. Sepä se juuri herpaisee nykyajan ajatuksia, se pakottaa väkevät hirmuvallan ikeeseen ja nylkee heitä. Tuntuu nykyään kuin olisi mikäkin ansio olla sairaaloinen, köyhä, typerä, voitettu, — ja rikos olla voimakas, hyvinvoipa, menestyä taistelussa, aristokraatti sielultaan ja vereltään. Ja kaikkein naurettavinta on, että väkevät uskovat ensimäisinä sellaista… Erinomainen komedian aihe, ystäväni Olivier!

— Mieluummin olen itse naurunesineenä kuin saatan muita itkemään.

— Sinä kunnon mies, virkkoi Christophe. Peijakas vie, kukapa sitä vastaan väittäisikään. Kun näen kyssäselkäisen, niin koskee minunkin hartioihini… Komediantteja ovat ne, jotka sellaista näyttelevät, eivätkä ne, jotka sitä ovat.

Hän ei antanut nenästää itseään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden haaveilla. Hänen kansanomainen terve järkensä johti hänet uskomaan, että kaikki, mikä oli ollut, pysyisi myöskin edelleen.

— Jos taiteeseen nähden tehtäisiin sinulle tällainen väite, minkälaisenhan vastalauseen panisit! huomautti Olivier.

— Ehkäpä. Joka tapauksessa minä en olekaan itsestäni selvillä muuta kuin taiteen alalla. Etkä sinäkään. Minä en luota ihmisiin, jotka puhuvat asioita, joita eivät tunne.

Eikä myöskään Olivier heihin luottanut. Ystävysten epäilys meni hiukan liiankin pitkälle: he olivat aina pysyneet syrjässä politiikasta. Olivier tunnusti, hiukan häpeissään, ettei hän moniin vuosiin ollut käyttänyt edes äänioikeuttaan; kymmeneen vuoteen ei hän ollut tiedustanut äänestyspaikkaansakaan raatihuoneella.

— Minkä tähden yhtyisin ilveeseen, jonka tiedän aivan hyödyttömäksi? sanoi hän. On muka äänestettävä? Ketä äänestää? Minusta ovat kaikki ehdokkaat aivan samanarvoisia, sillä kuinka heitä lähemmin tuntisin; ja minulla ovat hyvät syyni olettaa, että he luopuvat vaaleja seuraavana päivänä kaikki kilpaa uskontunnustuksestaan. Täytyisikö pitää heitä silmällä? Vaatia heitä täyttämään velvollisuutensa? Sellaiseen menisi koko ikäni, ja aivan turhaan. Minulla ei ole aikaa eikä voimaa, ei puhujan lahjoja, ei epäilyksistä vapaata mieltä eikä tarpeeksi karaistunutta sydäntä pystyäkseni yhteiskuntaelämän inhottavuuteen. Parempi on pysyä siitä syrjässä. Suostun kärsimään teostani koituvan pahan. Siten en ainakaan tarvitse allekirjoituksellani sitä hyväksyä.

Mutta ylenpalttisesta selvänäköisyydestään huolimatta oli tässä olennossa säilynyt haaveellinen usko vallankumoukseen, hänessä, josta säntillinen yhteiskunnallinen toiminta oli tuiki vastenmielistä. Hän tiesi, että se usko oli haavetta; mutta hän ei siitä luopunut. Se oli jonkinlaista perinnäistä mystisismiä. Turhanpäiten ei ihminen kuulu Lännen suurimpaan hävittävään ja uutta rakentavaan kansakuntaan, — siihen kansaan, joka repii rakentaakseen ja rakentaa tuhotakseen, kansaan, joka leikkii aatteilla ja elämällä ja pyyhkäisee alinomaa kaiken puti-puhtaaksi edestään, alkaakseen pelin alusta uudella ryhdillä, ja panee aina peliin oman henkensä.

Christophen sielussa ei ollut tällaista perinnöllistä messianismia. Hän oli liian germaanilainen, joten vallankumouksen ajatus ei hänestä maistunut. Hän arveli, ettei maailmaa voida muuttaa. Mikä määrä hyödyttömiä teorioita, sanoja, turhaa meteliä!

— Minun ei tarvitse, väitti hän, tehdä vallankumouksia, — tai leikkiä vallankumousajatuksilla, — tunteakseni omaa voimaani. Varsinkaan ei minun tarvitse, kuten nuo kunnon nuorukaiset tekevät, yhteiskuntaa mullistamalla hommata valtaan kuningasta tai yhteishyvän valiokuntaa omaksi tuekseni. Kummallinen voiman näyte! Minä osaan muutenkin puolustaa itse itseni; minä en ole anarkisti; pidän järjestyksestä, joka on välttämätön, ja kunnioitan kaikkia hallitsevia Lakeja. Mutta suhteissani niihin kuljen keskitietä. Tahtoni osaa käskeä muita, ja osaa myöskin alistua. Muistakaa te, joilla on suu täynnä klassikoltanne, Corneillenne sanat: "Minä yksin, ja se riittää." Teidän halunne saada itsellenne isäntiä peittää teidän heikkouttanne. Voimaan nähden soveltuu sama kuin valoonkin: sokea sen kieltää. Olkaa väkeviä tyynesti, ilman teorioita, ilman väkivaltaa, niin kaikkien heikkojen sielut kääntyvät teidän puoleenne kuten kasvit aurinkoa kohti.

Mutta vaikka Christophe väittikin, ettei hänellä ollut aikaa hukata poliittisiin aprikoimisiin, ei hän ollut niistä niinkään vapaa kuin oli olevinaan. Taiteilijana hän kärsi yhteiskunnallisista epäkohdista. Hänelle tuli silloin tällöin kiihkeä halu tuntea sydämessään rajuja intohimoja, ja se sai hänet katselemaan ympärilleen ja ajattelemaan, kenelle hän oikeastaan kirjoitti. Ja kun hän silloin näki, miten surkea oli taiteen harrastajajoukko, miten väsähtäneitä maan parhaat, miten kurjaa tuo diletanttinen porvaristo, niin hän ajatteli:

— Mitä toimittaa tehdä työtä mokomia varten?

Tosin oli heissäkin hienostuneita, oppineita ja herkkävaistoisesti tuntevia henkiä, jotka pystyivät nauttimaan hienostuneiden tunteiden uutuudesta tai (se on sama asia) — arkaismista. Mutta he olivat liian herpoutuneita, liian älyllisiä, liian vähän eläviä uskoakseen taiteen todellisuusluonteeseen; heidän mieltään kiinnitti ainoastaan leikki, — leikki helähtävillä soinnuilla tai aatteilla; enimpien heidän aikaansa veivät vielä muutkin, yhteiskunnalliset mieltäkiinnittävyydet; he olivat tottuneet sirpomaan itseään monenmoisiin hommiin, joista mikään ei ollut todella "välttämätöntä". Heidän oli melkeinpä mahdotonta tunkeutua taiteen kuorta syvemmälle, päästä sen kätkettyyn sydämeen; taide ei ollut heille lihaa eikä verta: se oli pelkkää kirjallisuutta; Heidän kriitikkonsa todistivat teorioissaan, jotka muuten olivat ylen suvaitsemattomia, täydellisen voimattomuutensa päästä diletantismista. Jos jotkut heistä sattumalta olivat kyllin herkkiä kaikuakseen taiteen todellista ääntä, ei heillä ollut voimaa kestää sitä taidetta, se saattoi heidät epäkuntoon ja hermoheikoksi koko iäkseen. Joko sairaita tai kuolleita. Mitä oli taiteella tekemistä tässä lasaretissa? — Ja kuitenkaan ei se voinut tulla ilman noita rujoja toimeen nykyisessä yhteiskunnassa: sillä heiliä olivat rahat ja sanomalehdistö; ainoastaan he saattoivat hankkia taiteilijalle elämänmahdollisuudet. Täytyi siis alistua tähän nöyryytykseen: tarjota omakohtaisinta ja tuskan synnyttämää taidetta, musiikkia, johon taiteilija on kätkenyt koko sisäisen elämänsä salaisuuden, heille huvituksena — tahi paremminkin ajanrattona tai uuden ikävystymisen aiheena, — tarjota näyttämöllä tai hienoston illatsuissa keikailijain ja väsyneen sivistyneistön muodostamalle yleisölle.

Christophe etsi todellista yleisöä, sellaista, joka uskoi taiteen vaikutuksiin aivan yhtä syvästi kuin elämänkin ja joka tunsi sen puhtaalla sydämellä. Ja epämääräisesti veti häntä nyt puoleensa tuo luvattu uusi maailma: kansa. Lapsuuden muistot, Gottfried-eno ja ne vaatimattomat ihmiset, jotka olivat näyttäneet hänelle taiteen syvän elämän itse opetuksestaan mitään tietämättä, tai jotka olivat jakaneet hänen kanssaan musiikin pyhää leipää, tekivät hänet taipuvaiseksi uskomaan, että hänen oikeat ystävänsä olivat sillä taholla. Kuten monet muut jalot ja naiivit nuoret miehet haaveksi hänkin suuria kansantaiteen unelmia: kuvitteli mielessään kansankonsertteja ja teattereita, kuitenkin sillä tavoin, että hänen olisi ollut kysymyksen tullen vaikea niitä tarkemmin määritellä. Hän ajatteli, että ehkäpä vallankumous toisi myötänsä taiteellisenkin uudistuksen, ja uskotteli itselleen, että koko sosiaalisessa liikkeessä se seikka oli hänelle ainoa mielenkiintoinen. Mutta hän veti itseään nenästä: hän oli niin elinvoimainen, että sen ajan muutkin voimakkaat aatevirtaukset tempasivat hänet ehdottomasti mukaansa.

Kaikkein vähimmin koko liikkeessä kiinnittivät hänen mieltään nuo porvarilliset teoreetikot. Sellaiset puut kantavat enimmäkseen kuivia hedelmiä; koko elämän mehu on heissä hyytynyt ajatukseksi. Niitä ajatuksiakaan ei Christophe täysin ymmärtänyt. Hän ei pitänyt enää omistaankaan, kun hän tapasi ne jossakin systeemeiksi jähmettyneinä. Suopean halveksivasti jättäytyi hän sivulle voiman samoin kuin heikkoudenkin teoreetikoista. Kaikissa komedioissa on järkeilijän osa epäkiitollisin. Yleisö pitää vastenmielisimpiäkin tyyppejä hauskempina kuin heitä, puhumattakaan sitten yleisön suosimista hyvistä tyypeistä. Christophe oli tässä asiassa yleisön kannalla. Yhteiskunnallisten kysymysten aprikoitsijat olivat hänestä kiusallisia. Mutta häntä huvitti nähdä muita, naiiveja, asiasta vakuutettuja, niitä, jotka uskoivat, ja niitä, jotka tahtoivat uskoa, petettyjä ja petetyiksi pyrkiviä, vieläpä kelpo lurjuksiakin, jotka tekevät aatteesta itselleen rosvoamiskeinon, ja lampaita, jotka ovat syntyneet kerittäviksi. Hän oli anteeksiantavan suopea sellaisia hieman naurettavia ja hyviä miehiä kohtaan kuin esimerkiksi Canet. Heidän mitättömyytensä ei loukannut häntä niin suuresti kuin Olivier Jeanninia. Hän katseli heitä kaikkia herttaisella ja ilveilevällä mielenkiinnolla. Hän luuli olevansa erillään näytelmästä, jota he esittivät, eikä huomannut, että hän vähitellen antoi itsensä joutua muiden virtaan. Hän arveli olevansa ainoastaan katselija, joka näkee tuulen menevän ohitse. Mutta tuuli oli jo käynyt häneen kiinni ja kiidätti häntä mukanaan pölypilvessään.

Yhteiskuntakysymys oli kaksoisnäytelmä. Se, jota sivistyneet näyttelivät, oli komediaa komediassa: kansa ei sitä laisinkaan seurannut. Oikea näytelmä oli sen oma. Sen juonta ei ollut helppo ymmärtää; kansa itsekään ei tuntenut siinä oikein itseään. Siksi sen käänteet olivat sitäkin arvaamattomampia.

Ei silti, ettei sitä selitelty paljoa enemmän kuin jotain tehty. Ranskalainen, olipa hän porvari tai rahvaan mies, tarvitsee aina vähintään yhtä paljon sanoja kuin leipää. Mutta kaikki eivät pidä samanlaisesta leivästä. On juhlasanoja hienoja palatseja varten, ja ravitsevampia nälkäsuille. Jos sanat ovatkin samoja, eivät ne ole muodostuneet samalla tavalla; maku ja haju, sisältö ovat erilaisia.

Kun Olivier ensi kertaa eräässä kansankokouksessa sai maistaa tuota leipää, ei se suinkaan yllyttänyt hänen ruokahaluaan; palat jäivät hänen kurkkuunsa. Häntä tympäisi lausuttujen ajatusten matala nolous, ilmaisutavan väritön ja muokkaamaton raskaus, väitteiden epämääräinen ylimalkaisuus, lapsellinen logiikka, koko tuo abstraktsiconeista ja toisiinsa liittymättömistä asioista sotkettu kokkareinen keitto. Kielen epäpuhtautta ja virheellisyyttä eivät kansanomaisen puhetavan into ja rehevyys jaksaneet korvata. Kaikki oli pelkkää sanomalehtisanastoa, haalistuneita tyylikukkia, jotka oli kaapattu porvarillisesta retoriikasta ja pistetty minne milloinkin sattui. Hän ihmetteli varsinkin tavatonta koruttomuuden puutetta. Hän unohti sen seikan, ettei kirjallinen koruttomuus ole mikään synnynnäinen lahja, vaan työllä saavutettu: se on valiojoukon luomus. Kaupunkilainen työväestö ei voi olla yksinkertainen; se haeskelee aina mielellään rikkiviisaita ilmaisumuotoja. Olivier ei ymmärtänyt, miten tuollaisilla mahtipontisilla korulauseilla saattoi olla kuulijoihin vaikutusta. Hänellä ei ollut niiden avainta. Vieraiksi kieliksi sanotaan toisten kansakuntien kieliä, eikä tulla ajatelleeksi, että saman kansan keskuudessa on melkeinpä yhtä paljon eri kieliä kuin yhteiskunnallisia ryhmiäkin. Ainoastaan pienelle valiojoukolle on sanoilla perinnäinen ja ammoinen merkityksensä; muille ne eivät edusta mitään muuta kuin heidän omia ja heidän ryhmänsä kokemuksia. Monet valiojoukon mielestä kuluneet ja sen halveksimat sanat ovat kuin autio talo, josta valiojoukko on lähtenyt pois ja johon sitten asettuu uusia elämää väriseviä voimia ja intohimoja. Jos tahdotte asukkaaseen tutustua, käykää sisään.

Sen teki Christophe.

Muuan naapuri, valtionrautateiden virkailija, saattoi hänet tuntemainsa työläisten yhteyteen. Tuo mies oli viidenviidettä vuoden ikäinen, pieni, ennen aikaansa vanhettunut; hänen päänsä oli surullisen kalju, silmät painuneet syvälle koloihinsa, posket kuopalla; nenä oli ulospistävä, iso ja käyrä; suu älykäs; korvat muodottomat, rypistyneine korvanlehtineen: rappeutumuksen merkkejä. Hänen nimensä oli Alcide Gautier. Hän ei ollut syntyisin kansaa, vaan keskiluokan porvaristoa, kunniallisten vanhempien lapsi, vanhempien, jotka olivat uhranneet ainoan poikansa kasvatukseen koko vähäisen omaisuutensa, mutta eivät olleet varojen puutteessa kuitenkaan voineet kouluttaa häntä loppuun asti. Hän oli saanut sangen nuorena eräässä hallintovirastossa paikan, tuollaisen, joita köyhä porvaristo pitää pelastuksen satamina, vaan jotka ovatkin kuolemaa ja elävältä hautautumista. Kun hän sitten oli kerran sinne joutunut, ei hänellä ollut mitään mahdollisuutta enää päästä sieltä. Hän oli tehnyt sen virheen — (sellainen on nykyisessä yhteiskunnassa sangen tavallista), — että oli nainut rakkaudesta, — kauniin työläistytön, jonka synnynnäinen epähienous tuli piankin näkyville. Vaimo oli synnyttänyt hänelle kolme lasta. Tällaisessa seurassa täytyi miehen elää. Hän, joka oli älykäs ja olisi tahtonut kaikin voimin täydentää tietojaan, tunsi olevansa köyhyyden kahleissa; tunsi, että hänessä oli salaisia luonteenominaisuuksia, joita elämän vaikeudet tukehduttivat; eikä hän voinut niistä vaikeuksista riuhtautua erilleen. Hän ei saanut olla koskaan yksin. Kamarikonttorin virkailijana menivät häneltä päivät mekaanisessa urakassa, yhteisessä huoneessa toisten, moukkamaisten ja lörpöttelevien virkatoverien kanssa; he juttelivat keskenään jos jotakin vähäpätöistä roskaa, purkivat mahdottoman elämänsä tyytymättömyyttä ilmi panettelemalla päälliköltään, ja pilkkasivat häntä hänen henkisten pyrkimystensä tähden, sillä hän oli ollut niin epäviisas, ettei ollut heiltä niitä salannut. Kun hän meni kotiinsa, joutui hän mauttomasti järjestettyyn ja pahalta löyhkäävään asuntoon, säkättävän ja jokapäiväisen vaimon pariin, joka ei ymmärtänyt häntä, vaan piti häntä tyhjäntoimittajana tai hassuna. Lapset eivät muistuttaneet laisinkaan isäänsä, ne tulivat äitiinsä. Oliko tämä kohtalo oikeuttaa Oliko tosiaan? Niin paljon pettymyksiä, kärsimyksiä, ainaista ahdistusta; ammatti, joka vei häneltä ajan aamusta iltaan; mahdotonta saada milloinkaan hetkeäkään keskittää ajatuksiaan, hetkeäkään hiljaisuutta, — kaikki nämä seikat olivat lopulta uuvuttaneet hänet perinpohjin ja tehneet hänet neurasteenisen ärtyiseksi. Unohtaakseen ikävän elämänsä oli hän turvautunut, niinkuin monet muutkin, joku aika sitten, väkijuomiin, ja ne turmelivat hänet lopullisesti. — Christophe tutustui lähemmin häneen, ja ajatteli järkytettynä tätä traagillista elämää: keskeneräinen luonne, jolla ei ollut tarpeeksi sivistystä eikä taiteellista makua, mutta joka oli kuitenkin syntynyt suuriin tekoihin; kovan onnen murjoma mies. Gautier oli heti takertunut Christopheen, aivan kuin heikot ihmiset, jotka ovat hukkumaisillaan, tarttuvat hyvän uimarin käteen, jos sattuvat sen tapaamaan. Christophea kohtaan tunsi hän samalla sekä suopeutta että kateutta. Hän vei Christophen kansankokoukseen ja näytti hänelle siellä eräitä syndikalistien johtajia, puolueen, johon Gautier oli liittynyt ainoastaan katkeruudesta yhteiskuntaa kohtaan. Sillä luonteeltaan hän oli aristokraatti, vaikka elämässä epäonnistunut. Hän kärsi katkerasti siitä, että hänen täytyi sekautua kansaan.

Christophe tunsi kuuluvansa paljon enemmän kansaan kuin hän — mikä oli sitäkin ihmeellisempää, kun hänen ei ollut pakko olla sellainen, — ja mieltyi käymään näissä kokouksissa. Puheet huvittivat häntä. Hän ei tuntenut niitä kohtaan sellaista vastenmielisyyttä kuin Olivier; hän ei ollut kovinkaan herkkä huomaamaan kielenkäytön naurettavuuksia. Hänelle olivat kaikki suupaltit samaa maata. Hän oli yleensä muka halveksivinaan kaunosanaisuutta. Mutta jos hän ei välittänytkään ymmärtää retoriikkaa, tunsi hän puhujien ja kuuntelijain välityksellä jotain muuta: musiikin. Puhujien sanain voimaa lisäsi yleisö satakertaisena kaikuna. Alussa huomasi Christophe ainoastaan tuon voiman; ja hän tuli uteliaaksi ja tahtoi tutustua eräihin puhujiin.

Suurin vaikutus kansan joukkoihin oli eräällä miehellä nimeltä Casimir Joussier, — pieni ja kelmeä mies, noin kolmenkymmenen, viidenneljättä ikäinen; hänen kasvonpiirteensä olivat mongoolimaiset, laihat, kivuloiset, silmät palavat ja kylmät, tukka harva, leuassa pujoparta. Hänen puheensa voima ei perustunut niin paljon hänen mimiikkansa, sillä se oli niukkaa ja tempoilevaa ja harvoin sanojen kanssa sointuvaa, — eikä lausuntaankaan, joka oli käheää ja viheltävää, mahtipontisine puuskahduksineen, — kuin nimenomaan häneen itseensä, siihen väkivaltaiseen varmuuteen ja tahdon rajuuteen, joka hänestä tuntui. Hän ei näyttänyt sallivan edes oletettavan, että ajateltaisiin toisin kuin hän; ja kun hänen ajatuksensa olivat juuri niitä, joita hänen yleisönsä halusi kuulla, ei hänen ja yleisön ollut vaikea ymmärtää toisiaan. Hän hakkasi työläisten mieleen kolme kertaa, neljä, kymmenen kertaa perätysten juuri niitä asioita, joita he odottivat; hän ei väsynyt lyömästä yhä ja raivoisalla sitkeydellä saman naulan päähän; ja koko yleisö löi silloin mukana, löi esimerkkiä noudattaen, löi kunnes naula painui vereen ja lihaan. — Tätä hänen persoonallisen vaikutuksensa voimaa lisäsi vielä yleinen luottamus hänen menneisyyteensä, kunnioitus, jonka hän oli saavuttanut monilla lain hänelle tuomitsemilla rangaistuksilla, hänen ansaittuaan ne oivallisesti rajuilla sanomalehtikirjoituksillaan. Hän näytti olevan pelkkää voittamatonta tarmoa; mutta jos kuka osasi nähdä syvemmälle, huomasi hän miehen pohjalla suuren ja jo pitkinä aikoina kerääntyneen väsymyksen, liioista ponnistuksista syntyneen kyllästymisen ja kohtalon herättämän kovan vihan. Hän oli niitä miehiä, jotka kuluttavat jok'ainoa päivä enemmän kuin koko elämänsä tulokset. Lapsesta saakka oli hän hankautunut työssä ja köyhyydessä. Hän oli ollut vaikka missä ammatissa: lasinpuhaltajana, levyseppänä, typograafina; hänen terveytensä oli mennyt pilalle; keuhkotauti runteli häntä; se vaivutti hänet joskus äkilliseen ja katkeraan mielenmasennukseen, sanattomaan epätoivoon, jolloin hän ei uskonut ei asiaansa eikä itseensä; ja joskus yllytti sama tauti häntä jälleen yliluonnolliseen intoon. Hän oli sekoitus laskelmallista rajuutta ja sairaaloista raivoa, politiikkaa ja synnynnäistä haltioitumiskykyä. Hän oli hankkinut oppia niin paljon kuin oli voinut; hän tunsi sangen hyvin eräitä tieteellisiä, sosioloogisia ja omia eri ammattejaan koskevia asioita; toisia jälleen hän tunsi varsin huonosti; mutta hän oli itsestään yhtä varma näillä kaikilla aloilla; hänen päässään oli sekaisin tulevaisuuden tuulentupia ja oikeita käsityksiä, tietämättömyyttä ja käytännöllistä järkeä, ennakkoluuloja, elettyä kokemusta ja epäluuloista vihaa porvarillista yhteiskuntaa kohtaan. Viimemainittu ei suinkaan estänyt häntä ottamasta Christophea suopeasti vastaan. Hän oli ylpeä, joten hänestä tuntui hyvältä, kun kuuluisa taiteilija pyrki hänen seuraansa. Hän oli synnynnäinen päällikkö, ja töykeä tavallisia työläisiä kohtaan, vaikka hän ajoikin heidän aatettaan. Kuinka vilpittömästi hän tahtoikin täydellistä yhdenvertaisuutta, toteutti hän sen ajatuksen helpommin niiden parissa ollessaan, jotka olivat häntä ylempiä, kuin niiden, jotka olivat alempia kuin hän.

Christophe tutustui muihinkin työväenliikkeen johtomiehiin. Noiden välillä ei ollut minkäänlaista keskinäistä suopeutta. Joskin yhteinen taistelu sai heidät — vaikkakin vaikeasti — toimimaan yhdessä, ei se silti luonut sisällistä ymmärtämystä. Näki, miten suuressa määrin kaikenlaiset ulkonaiset ja hetkelliset seikat vaikuttivat ryhmien välisiin eroituksiin. Vanhat vihollisuudet oli ainoastaan naamioitu ja lykätty tuonnemmaksi, mutta ne piilivät kuitenkin alla. Siellä näki pohjoisen ja eteläisen Ranskan miehiä, joissa, kytee synnynnäinen halveksiminen toisiaan kohtaan. Ammattikunnat olivat toisilleen kateellisia palkkaeduista, ja pitivät kukin itseään toisia parempana, eivätkä salailleetkaan sitä tunnettaan. Mutta suurin eroavaisuus johtui — tulee johtumaan aina — kunkin yksilön luonteensävystä. Ketut, sudet ja sarvikarja, raateluhampaiset pedot ja nelivatsaiset raavaat, ne, jotka on luotu syömään, ja toiset, jotka on luotu syötäviksi, kaikki ne kulkivat yhdessä laumassa ruokaansa kärkkyen, — laumassa, jonka luokkasattuma ja yhteinen etu olivat kulloinkin muodostaneet; kukin niistä tunsi toisensa, ja nosti vihaisesti harjaansa toisille.

Christophe kävi joskus aterialla eräässä pienessä kahvilaravintolassa, jota piti muuan Gautier'n entinen virkatoveri, Simon, rautatieläinen, joka oli eroitettu virasta erään lakkoselkkauksen tähden. Samassa ravintolassa kävi myöskin syndikalisteja. Heitä oli siellä takasalissa, joskus viisi, kuusi miestä; salin ikkunat olivat ahtaalle ja hämärälle pihalle päin, josta kuului alinomaa kahden häkkiin suljetun kanarinlinnun vimmattu virsi kohti taivaan valoa. Joussier toi sinne aina mukaansa rakastajattarensa, kauniin Berthan: hän oli vankka ja koketti tyttö; hipiältään kalpeahko, tukka hohtavan punainen, silmien katse harhaileva ja kujeileva. Tyttöä hännysteli myöskin muuan pulska poika, korean kaunis, älykäs ja keikaileva Leopold Graillot, mekaanikko: hän oli seuran kaunosielu. Vaikka hän väittikin olevansa anarkisti ja mieleltään kaikkein kiivaimpia porvariston vihaajia, oli hänen sielunsa mitä piintyneimmän porvarin. Vuosikausia oli hän joka aamu ahminut viisi centimea maksavien kirjallisten lehtien eroottisia ja dekadenttisia novelleja. Sellainen lukeminen oli vääntänyt hänen päänsä sekaisin. Mielikuvituksessa saatujen hienojen nautintojen aivohekkumaan yhtyi hänessä täydellinen ruumiillisen siisteyden puute, välinpitämättömyys puhtautta ja hänen melkoisen arkipäiväistä omaa elämäänsä kohtaan. Hän oli ihastunut tuohon väljähtyneeseen alkohoolinpisaraan, jota älyllinen ylellisyys on, — ihastunut sairaaloisesti kehittyneiden rikkaiden epäterveihin kiihoituskeinoihin. Ja kun hän ei saanut tuntea omassa nahkassaan heidän nautintojaan, imi hän sitä aivoihinsa. Moinen ei maistu suusta miltään, ja se tekee heikkojalkaiseksi. Mutta onpahan kuitenkin olevinaan rikkaiden vertainen. Ja vihaa heitä.

Christophe ei voinut häntä sietää. Paljon enemmän miellytti häntä Sebastien Coquard, sähkötyöläinen, joka oli Joussier'n rinnalla pidetyin puhuja. Häntä eivät teoriat vaivanneet. Hän ei useinkaan tiennyt, mihin hän pyrki, mutta hän puski aina suoraan. Hän oli tyypillinen ranskalainen. Vankka vintiö, noin neljäkymmen-vuotias; kasvot suuret ja verevät, pää pyöreä, tukka punainen, parta pitkä, niska ja ääni kuin sonnilla. Erinomainen työmies, samoin kuin Joussier, mutta iloinen ja ryyppyjä rakastava. Raihnas Joussier katsoi moista kursailematonta terveyttä kateellisin silmin, ja vaikka he olivatkin ystäviä, piili heissä kuitenkin toisiaan kohtaan vihamielisyys.

Ravintolan isäntä, Aurélie, viidenviidettä ikäinen, siivo nainen, joka oli varmaankin aikoinaan ollut kaunis, ja oli hiukan vieläkin, kuluneisuudestaan huolimatta, istui miesten joukossa käsitöineen, kuunteli heidän juttujaan sydämellisesti hymyillen ja liikutellen heidän puhuessaan itsekseen huuliaan; silloin tällöin pisti hän keskusteluun jonkin omankin sanansa, ja nyökytti sanoihinsa tahtia päällään, yhä vain työskennellen. Hänellä oli naitu tytär ja sitäpaitsi vielä kaksi muuta lasta, toinen noin seitsemän-, toinen kymmenvuotias — tyttö ja poika — jotka tekivät koulutöitään tahmaisen pöydän kulmalla, irvistellen ja teristäen silloin tällöin korviaan kuullakseen jotain, joka ei ollut heille varsin sopivaa.

Olivier koetti pari kertaa lähteä sinne Christophen kanssa. Mutta hän ei tuntenut viihtyvänsä noiden ihmisten seurassa. Milloin säännöllinen pakollinen työ ja tehtaanpillin hellittämätön vihellys ei vartioinut näitä työläisiä, saattoi outo tuskin kuvitellakaan, kuinka paljon he tuhlasivat aikaansa hukkaan; työstä päästyään he vetelehtivät kaiket illat joutilaina, ja samoin lomatuntinsa; tai he rupesivat usein syyttä lakkoon. Christophella oli nykyään tavallinen joutilaisuuskautensa, sellainen aika, jolloin hän oli päässyt yhdestä työstä ja jolloin hän odotti, että hänen sielussaan alkaisi kehittyä uusi; sen tähden ei hänellä tällä kertaa ollut sen kiireempää kuin noilla miehilläkään; hän oleksi siis mielellään heidän kanssaan, kyynärpäät pöydän nojassa, tupakoiden ja ryypiskellen. Mutta moinen vetelehtiminen loukkasi Olivier Jeanninin porvarillisia vaistoja, loukkasi hänen perinnäistä tottumustaan itsekuriin, järjestettyyn työhön, hänen tottumustaan käyttämään tarkoin kaikki aikansa; hän ei pitänyt sellaisesta monien tuntien hukkaamisesta. Sitäpaitsi ei hän osannut yleensä pakinoida eikä kallistaa lasiakaan. Ja lopuksi esti häntä seuraan liittymästä eri luokkiin kuuluvien ihmisten välillä aina vallitseva suorastaan fyysillinen, salainen vastenmielisyys, heidän aistiensa keskinäinen vihollisuus: se ei salli heidän sekaantua sielultaan toisenlaisten olentojen joukkoon; siitä estää itse ruumiin kapinoiminen, vaikka sydän ja halu olisi kuinka hyvä. Ollessaan Christophen kanssa kahden puhui Olivier hänelle liikutettuna että velvollisuus vaatisi sivistyneitä lähentymään kansaa, lähentymään kuin veljiä; mutta kun hän sitten tosiaan joutui kansan läheisyyteen, oli hänen mahdoton tehdä siellä mitään, niin syvästi kuin hän tahtoikin. Sen sijaan pääsi Christophe, vaikka hän pilkkaili ystävänsä jaloja periaatteita, aivan helposti tuttavallisiin väleihin minkä työmiehen kanssa tahansa, jonka hän vain kadulla kohtasi. Olivier suri vilpittömästi sitä, että hän tunsi olevansa niin erillään noista ihmisistä. Hän koetteli olla sellainen kuin hekin, ajatella siihen tapaan kuin he, puhua kuin he. Hän ei osannut. Hänen äänensä oli hämärä, tukittu, ei soinut sillä tavoin kuin heidän. Kun hän koetti käyttää eräitä heidän ilmaisumuotojaan, salpautuivat sanat hänen kurkkuunsa tai ne kaikuivat vierailta. Hän huomasi sen, oli nolo; ja hän häiritsi heidän seurusteluaan. Hän tiesi sen hyvin. Tiesi olevansa heille vieras, tiesi, että he epäilivät häntä, etteivät he tunteneet mieltymystä häntä kohtaan ja että kaikilta noilta miehiltä pääsi hänen poistuessaan helpoituksen puuskaus: "Oh hoh!" Vilahdukselta huomasi hän silloin tällöin tylyjä ja kylmiä silmäyksiä, sellaisia vihamielisiä katseita, joita köyhyyden katkeroittamat työläiset luovat porvaristoon. Christophe sai myöskin kyllä osansa niistä; mutta hän ei niitä huomannut. Koko seurueesta olivat ainoastaan Aurélien lapset taipuvaisia lähenemään Olivier Jeanninia. Näitä porvaristo viehätti enemmänkin kuin herätti heissä vihaa. Nuorta poikaa kaikki porvarillinen lumosi; hän oli tarpeeksi älykäs osatakseen sitä rakastaa, mutta ei niin älykäs, että olisi sitä ymmärtänyt; pikku tyttöä, joka oli sangen sievä ja jonka Olivier oli kerran vienyt rouva Arnaud'n luo, suorastaan hypnotisoi porvarillinen ylellisyys; hän tuli aivan sanattomaksi hurmauksesta, kun sai istahtaa kauniiseen nojatuoliin, koskettaa hienoja vaatteita, olla kauniiden vallasnaisten seurassa; tuota pikku hupeloa vaati vaisto pyrkimään pois kansan parista, porvarillisen rikkauden ja mukavuuden paradiisiin. Olivier Jeanninilla ei suinkaan ollut halua yllyttää lapsessa sellaisia taipumuksia; eikä se naiivi ihailu, jota tyttö suitsutti hänen yhteiskuntaluokalleen, korvannut suinkaan häneen nähden sitä, että muu seura tunsi häntä kohtaan jäykkää vihamielisyyttä. Olivier kärsi heidän pahansuopaisuutensa tähden. Hän halusi niin palavasti ymmärtää heitä. Todellisuudessa ymmärsikin hän heitä, ehkäpä liiankin hyvin, tarkasteli heitä liiankin selvin silmin; ja se ärsytti heitä. Siihen ei häntä saanut minkäänmoinen tungetteleva uteliaisuus, vaan tottumus analyysiin ja halu rakastaa heitä.

Olivier näki piankin Joussier'n elämän sisällisen traagillisuuden: sen, että tauti kalvoi häntä ja että hänen rakastajattarensa kohteli häntä pahoin, Bertha rakasti häntä, oli hänestä ylpeä; mutta hän oli liian elämänhaluinen; Joussier tiesi, että Bertha luisuisi hänestä irti, luisuisi auttamatta; ja mustasukkaisuus raateli häntä. Se oli Berthalle huvitusta; hän kiihoitti miehiä, loi heihin silmäyksiä, ympäröi heidät hekkumallisuudellaan: hän oli suorastaan vimmatun kiemaileva. Ehkäpä hän petti Graillot'n kanssa oikeaa rakastajaansa, ehkäpä tyytyi hän ainoastaan uskottelemaan rakastajalleen sitä. Joka tapauksessa oli asia niin, että jollei hän vielä pettänytkään, niin oli hän piankin pettävä. Joussier ei uskaltanut kieltää Berthaa rakastamasta ketä hän tahtoi: sillä hänhän saarnasi vapauden oikeutta sekä naiseen että mieheen nähden. Bertha huomautti hänelle siitä seikasta, pisteliään hävyttömästi, eräänä päivänä, kun Joussier haukkui häntä. Syntyi kiduttava taistelu Joussier'n vapaiden teoriain ja hänen hillittömien vaistojensa välillä. Sydämensä puolesta oli hän vielä entisaikainen mies, despoottinen ja mustasukkainen; järkensä puolesta tulevaisuuden, utopioiden olento. Mutta Bertha, hän taasen oli sekä menneen ja tulevan ajan nainen: kaikkien aikain nainen. — Olivier, joka näki tämän salatun kaksintaistelun ja tunsi omasta kokemuksestaan, miten julmaa se saattoi olla, sääli kidutettua täydestä sydämestään, huomaten hyvin hänen heikkoutensa. Mutta kun Joussier aavisti, että Olivier hänen salaisuutensa tunsi, ei hän siitä suinkaan ollut kiitollinen.

Muuan toinenkin henkilö seurasi tätä rakkauden ja vihan leikkiä, seurasi lauhkein ja ymmärtävin silmin, nimittäin ravintolan emäntä, Aurélie. Hän näki kaikki, vaikkei ollut muka näkevinään. Hän tunsi elämän. Tuo terve, tyyni ja järjestystä rakastava kunnon nainen oli viettänyt nuoruudessaan sangen vapaita päiviä. Hän oli ollut kukkien myyjättärenä; hänellä oli ollut porvarillinen rakastaja; ja sitten toisiakin. Viimein oli hän mennyt naimisiin erään työmiehen kanssa. Hänestä oli tullut moitteeton perheenäiti. Mutta hän ymmärsi nyt koko elämän, kaikki sydämen hullutukset, yhtä hyvin Joussier'n mustasukkaisuuden kuin tuon toisenkin, "nuoren hepsakan", joka tahtoi huvitella. Jollakin suopealla sanalla koetti hän sovittaa heitä keskenään:

— "Pitäisi olla sopuisampia; ei maksanut vaivaa panna pahakseen niin vähästä…"

Hän ei kummastellut, ettei mikään, mitä hän sanoi, auttanut…

— "Niinhän se on. Aina me ihmiset kiusaamme toisiamme…"

Hänen luonteensa pääpiirre oli kansanomainen huolettomuus, johon onnettomuudet eivät tunnu pystyvän. Hän oli kyllä saanut osansa niistä. Kolme kuukautta sitten oli häneltä kuollut viisitoista-vuotias poika, jota hän oli rakastanut kovasti; se tapaus oli tuonut hänelle syvän surun; mutta nykyään oli hän jälleen toimelias ja hilpeä. Hän virkkoi:

— "Jos sitä rupeaisi ajattelemaan, niin ei enää voisi elää."

Eikä hän sitä enää ajatellutkaan. Tähän ei ollut syynä itsekkyys. Hän ei voinut olla muunlainen. Hänellä oli näet ylen voimakas elämäninto; nykyhetki vei kaiken hänen huomionsa: oli mahdotonta pysähtyä menneisiin. Hän mukautui kaikkeen, miten asiat olivatkin; ja hän oli luotu mukautumaan samoin kaikkeen tulevaankin. Jos syntyisi vallankumous ja kääntäisi oikein päin kaiken, mikä oli nurinkurista, ja nurin kaiken, mikä oli paikallaan, niin pysyisi hän varmasti yhä jaloillaan ja tekisi mitä hyvänsä hänen oli silloin tehtävä, ja viihtyisi kaikkialla, mihin hänet asetettaisiin. Pohjaltaan ei hän kovinkaan paljoa uskonut vallankumoukseen. Uskoa ei hänellä yleensä ollut mitään. On turhaa mainita, että hän povuutti itselleen korteista aina pahaan kiipeliin joutuessaan ja ettei hän koskaan, kun kuollutta saatettiin ohitse, ollut tekemättä ristinmerkkiä. Hän oli sangen vapaa ja suvaitsevainen; hänellä oli tuo Parisin rahvaalle ominainen terveen skeptillisyyden lahja: sellainen iloinen epäilys, joka on luonnollista kuin hengitys. Vaikka hän olikin vallankumouksellisen miehen puoliso, kohteli hän miehensä ja miehen puolueen, — ja kaikkien puolueiden, — aatteita äidillisen iroonisesti, — aivan kuin nuoruuden hullutuksia tai vanhuuden höperyyksiä. Hän ei tullut liikutetuksi paljon mistään. Mutta hän seurasi mielenkiinnolla kaikkea. Hän oli valmis alistumaan sekä hyviin että huonoihin kohtaloihin. Kaiken kaikkiaan: hän oli optimisti.

— "Ei pidä olla pahalla tuulella… Kaikki kyllä menee, kunhan ihminen on kunnossa…"

Tällainen olento oli suorastaan luotu viihtymään Christophen seurassa. Heidän ei tarvinnut puhua montakaan sanaa nähdäkseen, että he olivat samaa maata. Silloin tällöin vilkaisivat he hupaisesti hymyillen toisiinsa, kun muut seurassa väittelivät ja kirkuivat. Mutta tavallisemmin sai Aurélie nauraa aivan yksinään: silloin hän katseli Christophea, joka antoi temmata itsensä väittelyn kiihkoon ja tulistui silloin heti vielä enemmän kuin kaikki muut yhteensä.

Christophe ei huomannut Olivier-ystävänsä yksinäisyyttä ja avuttomuutta tuossa seurassa. Christophe ei koettanutkaan nähdä ihmisten sisäistä elämää. Mutta hän söi ja joi heidän kanssaan, hän vuoroin nauroi ja vuoroin suuttui. He eivät epäilleet häntä, vaikka he väittelevätkin hänen kanssaan kiivaasti. Hän ei heitä kursaillut. Pohjaltaan hänen olisi ollut vaikea sanoa, oliko hän heidän puolellaan vai heitä vastaan. Hän ei kysynytkään sitä itseltään. Jos hänen olisi ollut pakko valita, olisi hän varmastikin ollut syndikalisti sosialismia ja kaikkia valtioperiaatteita vastaan, — valtiota vastaan, tuota kauheaa laitosta, joka luo virkamiehiä, koneenosia. Hänen päänsä hyväksyi työväen mahtavan ammatillisen yhtymisen, tuon kaksiteräisen miekan, joka iskee samalla kertaa sekä sosialistisen valtion kuolleeseen teoriaan että hedelmättömään individualismiin: viimemainittu on voimien tuhlaamista, yhteisen tarmon pirstomista yksilöheikkouksiksi, — nykyajan surullinen epäkohta, mihin Ranskan vallankumous on osaltaan syypää.

Mutta luonto on järkeilyä voimakkaampi. Kun Christophe joutui tekemisiin syndikaattien kanssa, — noiden monien heikkojen luomain peloittavain kokoomusten, — niin hänen voimakas individualisminsa nousi vastarintaan. Hän ei voinut olla halveksimatta tuollaisia ihmisiä, joiden täytyi sitoa itsensä kahleilla toisiinsa pystyäkseen taisteluun; ja jos hän ehkä hyväksyikin, että he, nuo heikot, alistuivat sellaisen yhteislain ikeeseen, niin oli hän sitä mieltä, ettei se laki ollut luotu häntä varten. Ja hänen vastenmielisyyttään lisäsi vielä se seikka, että vaikka heikot ovat sorrettuina sympaattisia, niin eivät he ole sitä enää silloin, kun heistä tulee sortajia. Christophe oli äskettäin huutanut yksinäisille kunnon ihmisille: "Yhtykää!" Nyt, kun hän joutui ensi kertaa keskelle noita yhtyneitä kunnon ihmisiä, oli hänen saamansa vaikutelma ilkeä, sillä kunnon ihmisten sekaan oli työntäytynyt toisia, jotka eivät olleet niin kunnollisia kuin he, vaan vaativat persoonallisia oikeuksiaan ainoastaan käyttääkseen voimaansa heti ensi tilaisuudessa väärin. Parhaat, ne, joita Christophe rakasti, nuo ystävät, joihin hän oli tutustunut Saman katon alla, eivät välittäneet näistä taisteluliitoista, olivatpa he mitä kansanluokkaa tahansa. He olivat liian helläsydämisiä ja liian ujoja, joten tällainen peljästytti heitä; he olivat kuin luodut näiden liittojen ensimäisinä murskattaviksi. He olivat työväen liikkeeseen nähden samanlaisella kannalla kuin Olivier ja muutkin kaikkein jaloimmat nuoret porvarit. Heidän mielialansa oli suopea järjestyneitä työläisiä kohtaan. Mutta he olivat saaneet vereensä vapauden jumaloimisen: ja siitä tunteestahan vallankumoukselliset välittivät kaikkein vähimmin. Kuka nykyaikaan muuten piittaakaan vapaudesta? Pieni valiojoukko, jolla ei ole mitään vaikutusta maailmanmenoon. Vapauden kohtalo on nykyään synkkä. Rooman paavit julistivat järjen valon pannaan. Parisin paavit sammuttavat taivaallisen valkeuden. Ja ryysyköyhälistön kuninkaat valon kaduilta. Kaikkialla juhlii imperialismi voitonriemuaan: roomalaisen kirkon theokraattinen imperialismi; merkantiilisten ja Jumalan armosta elävien mcnarkiain imperialismi; tasavaltain byrokraattinen imperialismi; vallankumouskomiteain diktatoriaalinen imperialismi. Vapaus-parka, sinulla ei ole sijaa tässä maailmassa!… Sellainen vallan väärinkäyttö, jota vallankumoukselliset saarnasivat oikeutetuksi ja jota he sovelluttivat käytäntöön, töykäisi Christophea ja Olivier Jeanninia. Eivätkä he liioin kunnioittaneet myöskään "keltaisia" työmiehiä, jotka eivät tahtoneet kärsiä yhteisen asian puolesta. Mutta heistä oli kauheaa, että näitä eristyneitä pakotettiin väkivallalla yhtymään toisiin ja luultiin oltavan oikeutettuja heitä pakottamaan. Ja kuitenkin: onhan kansalaisen ratkaistava kantansa. Todellisuudessa ei nykyään ole valittavanamme imperialismi tai vapaus, vaan joko imperialismi tai toinen imperialismi. Olivier sanoi:

— En valitse kumpaakaan. Minä kannatan sorrettuja.

Christophe vihasi yhtä paljon kuin hänkin väkivallan kannattajien tyranniaa. Mutta laumavoima veti häntä vanavedessään, veti häntä kapinaan pyrkivän työläisarmeijan perästä.

Hän ei itsestään tätä aavistanutkaan. Hän julisti pöytätovereilleen, ettei hän ollut heidän joukkoaan.

— Niin kauan kuin te ette välitä muusta kuin aineellisista eduistanne, olette minusta maailman joutavinta joukkoa, sanoi hän heille. Sinä päivänä, jolloin nousette otteluun puhtaasti jonkin aatteen puolesta, olen teidän miehiänne. Mutta sitä ennen: mitä minulla on tekemistä kahden vatsan välissä? Minä olen taiteilija, minun velvollisuuteni on puolustaa taidetta, eikä pestata sitä minkään puolueen rekryytiksi. Tiedän kyllä, että eräät kunniaa kärkkyvät kirjailijat ovat viime aikoina antaneet tässä suhteessa huonon esimerkin, niin epäterveesti he himoitsevat mielistellä yleisöä. Minun käsitykseni on, etteivät he ole tällä tavoin auttaneet suinkaan sitä aatetta, jota ovat kannattavinaan; mutta sen sijaan he ovat pettäneet taiteensa. Säilyttää järkemme valo selkeänä: se on meidän, taiteilijain, tehtävä. Me emme saa sekoittaa sitä yhtymällä teidän kiihkosta sokeihin taisteluihinne. Kuka pitää koholla valon soihtua, jos me sen pudotamme kädestämme? Te tarvitsette sitä kyllä taistelun jälkeen. Täytyy aina olla myöskin työmiehiä, jotka pitävät yllä tulta konehuoneessa, sillaikaa kuin muut taistelevat laivan kannella. Meidän on ymmärrettävä kaikkea, ei vihattava mitään. Taiteilija on kompassi, joka myrskyn aikana osoittaa aina pohjoista kohti.

He pitivät Christophen puhetta joutavina verukkeina, väittivät, että juuri hän oli menettänyt oikean kompassinsa; ja he suvaitsivat kaikessa ystävyydessä halveksiakin häntä. Heidän mielestään oli taiteilija ainoastaan veijari, joka koetti elää kaikkein vähimmällä työllä ja niin mukavasti kuin suinkin.

Christophe vastasi, että hän teki yhtä paljon työtä kuin hekin, jopa teki sitä enemmänkin, eikä peljännyt työtä niinkuin he. Mikään ei inhoittanut häntä niinkuin sabotaashi, työn tärveleminen, periaatteeksi otettu laiskottelu.

— Voi kuinka nuo köyhät raukat pelkäävät kiusata kallista ruumistaan, sanoi hän… Hyvä Jumala! Minä olen kymmen-vuotiaasta tehnyt lakkaamatta työtä. Mutta te ette rakasta työtä, te olette pohjaltanne porvareita!… Jospa te jaksaisitte edes hävittää entisen maailman! Mutta siihen te ette pysty. Sitä te ette tahdokaan. Ettehän toki! Te vain kiljutte, uhkaatte, väitätte muka tekevänne puhdasta kaikesta. Mutta teillä onkin haaveena ryöstää, heittäytyä loikomaan porvariston vielä lämpöiseen sänkyyn. Lukuunottamatta muutamia karkeimman työn tekijöitä, riiviöitä, jotka ovat valmiit halkaisemaan päänsä tai halkaisemaan toisten päät, tietämättä oikein, mistä syystä, — huvikseen ehkä, — tuskasta, satojen vuosien vanhasta tuskasta, joka heissä kuohuu, — lukuunottamatta heitä ajattelevat kaikki muut ainoastaan, miten he livahtaisivat tarpeen tullen riveistä tiehensä, porvariston joukkoon. He rupeavat sosialisteiksi, sanomalehtimiehiksi, agitaattoreiksi, kirjailijoiksi, edustajiksi, ministereiksi… Seis, älkää haukkukokaan heitä! Te ette ole heitä parempia. Sellaiset ovat pettureita, sanotteko?… Hyvä. Kenen vuoro nyt tulee pettää? Se työ kelpaa teille kaikille. Teissä ei ole yhtään, joka jaksaisi vastustaa syöttiä. Kuinkapa teissä olisikaan? Teissä ei ole ainoaakaan, joka uskoisi ihmisellä olevan kuolemattoman sielunkin. Te olette pelkkiä vatsoja, sen teille sanon. Tyhjiä vatsoja, jotka eivät tahdo muuta kuin itsensä täyteen.

Silloin seura suuttui, ja kaikki alkoivat puhua yhtaikaa. Ja siinä väitellessä saattoi tapahtua, että Christophe joutui niin innostuksensa valtaan, että osoittautui paljoa vallankumouksellisemmaksi kuin muut. Hänen oli turha kaunistella asiaa: hänen älyllisyytensä, josta hän ylpeili, hänen suloinen kuvittelunsa maailman esteettisyydestä, sellaisesta, että siitä saattaisi puhtaasti henkisesti iloita, haipui hänen mielestään, kun hän näki jonkin vääryyden. Olisiko maailma, jossa kahdeksan ihmistä kymmenestä elää puutteessa tai täydellisessä köyhyydessä ja fyysillisessä ja moraalisessa kurjuudessa, esteettinen? Joutavaa puhetta. Se ihminen, joka uskaltaa sitä väittää, on julkea etuoikeutetun asemassa istuja. Sellainen taiteilija kuin Christophe ei pohjimmaltaan voinut olla olematta työväen puolella. Kuka saa enemmän kuin henkisen työn tekijä kärsiä yhteiskunnan olosuhteiden epämoraalista, siitä, että omaisuus on jakautunut ihmisten kesken häikäilemättömän epäsuhteellisesti? Taiteilija kuolee nälkään, tai hänestä tulee miljonääri pelkästään sen nojalla, miten muoti tahi taiteella keinottelevien afäärimiesten oikku milloinkin määrää. Yhteiskunta, joka antaa parhaittensa joutua tuhoon, tai palkitsee heidän vaivansa tolkuttoman liioitetulla tavalla, on hirvittävän väärä; sitä ansaitsee hiukan pölyyttää! Jokaisella ihmisellä, tekipä hän työtä tai ei, on oikeus elämisen minimiin. Kutakin työtä, olkoon se hyvä tai huonompi, on arvioitava ei sen todellisen arvon mukaan — (kukapa olisi kyllin pystyvä tuomari sitä arvoa määräämään?) — vaan työntekijän oikeutettujen ja normaalien tarpeiden mukaan. Taiteilijalle, tiedemiehelle, keksijälle, joka tuottaa yhteiskunnalle kunniaa, täytyy yhteiskunnan voida, ja se voi, taata tarpeellisen eläkkeen, jonka avulla mies saa aikaa ja keinoja tuottaa yhteiskunnalle yhä lisää kunniaa. Mitään muuta ei yhteiskunnan ole tehtävä. Vinzin Gioconda ei ole miljoonan arvoinen. Ei ole mitään arvosuhdetta jonkin rahamäärän ja taideteoksen välillä; taidetyö ei ole halvempi eikä kalliimpi tuota summaa: se on sen ulkopuolella. Kysymys ei ole siitä, että taideteoksesta pitäisi maksaa; vaan siitä, että taiteilijan on saatava elää. Antakaa hänelle varoja syödä ja tehdä rauhassa työtään! On järjetöntä ja inhottavaa tehdä hänestä toisen omaisuuden varas! Sillä täytyy suoraan tunnustaa: jokainen ihminen, jolla on enemmän varoja kuin hän elääkseen, perhettään elättääkseen ja älyään normaaliksi kehittääkseen tarvitsee, on varas. Sen verran, mikä hänellä on liikaa, on muilla ihmisillä vähemmän. Kuinka monta kertaa olemmekaan saaneet surullisesti hymyillä kuullessamme puhuttavan Ranskan loputtomista rikkauksista ja kansallisomaisuuden runsaudesta, me, työntekijät, joko ruumiillisen tai henkisen työn, miehet ja naiset, me, jotka olemme syntymästämme asti saaneet uurtaa ja puurtaa jaksaaksemme pysyä hengissä, emmekä ole siinä edes aina onnistuneetkaan, vaan ovat parhaat meistä usein nääntyneet taakkansa alle, — me, jotka kuitenkin olemme kansamme moraalinen ja älyllinen valiojoukko! Sen sijaan olette te, joilla on enemmän maallista rikkautta kuin oma osuutenne, rikastuneet meidän kärsimyksistämme ja meidän köyhtymisestämme! Mutta se ei häiritse teidän tuntoanne: teillä ovat sofistiset saivarruksenne, joilla sitä rauhoitatte: omistusoikeuden pyhyys, vapaa elämänkilpailu, valtio-Molokin ja Edistyksen, tuon satuhirviön, korkea pakko, jokin maailmanjärjestyksen arvoituksellinen järkkymättömyys, hyvä, jolle uhrataan kaikki muu hyvä, — nimittäin lähimmäisten hyvä. — Siitä huolimatta teidän sofistinne eivät voi koskaan kieltää tätä väitettä: "Teillä on varoja paljon yli omien tarpeittenne. Meillä ei ole niitä elääksemmekään. Ja me olemme yhteiskunnalle yhtä arvokkaita kuin te. Ja jotkut meistä ovat sille arvokkaampia kuin te kaikki yhteensä."

Niin tarttui se intohimojen humala, joka ympäröi Christophea, häneenkin. Perästäpäin hän aina kyllä kummasteli näitä kaunopuheisuutensa puuskia. Mutta hän ei pitänyt niitä merkitykseltään kovinkaan tärkeinä. Häntä viehätti tuo kevyt kiihtymys, sillä hän luuli etupäässä pulloa sen aiheuttajaksi. Hän pahoitteli ainoastaan, ettei pullon sisältö ollut parempaa, ja kehuskeli oman maansa viinejä. Hän luuli olevansa erillään vallankumouksellisista aatteista. Mutta silloin näyttäytyi se omituinen ilmiö, että Christophen intohimo kasvoi sikäli kuin hän niitä aatteita pohti, joskaan ei liioin kannattanut, kun taas hänen toveriensa kiihko näytti sitä mukaa vähenevän.

Pohjaltaan oli noilla miehillä vähemmän harhakuvitelmia kuin Christophella. Rajuimmatkin heistä, ne, joita porvaristo enimmän pelkäsi, olivat sielustaan epävarmoja ja peijakkaan porvarillisia. Coquard, jonka nauru oli kuin oriin hirnuntaa, piti suurta meteliä ja teki hirveitä liikkeitä; mutta hän ei uskonut kuin puolittain sanoihinsa: häntä huvitti pelkästään puhuminen, käskeminen, toiminta; hän oli väkivallan kerskuja. Hän paljasteli porvarillista raukkamaisuutta, ja nautti siitä, että sai pitää porvareita hirmun vallassa, näytellen voimakkaampaa kuin olikaan; ja nauraen myönsikin hän tämän heikkoutensa Christophelle. Graillot mittaili kaikkea, aivan kaikkea, mitä yritettiinkin: ja kaiken hän teki tyhjäksi. Joussier pysyi aina jyrkästi mielipiteissään, hän ei tahtonut koskaan olla väärässä. Hän näki kyllä sangen hyvin perusteluidensa heikkouden, mutta siitä huolimatta pysyi hän niissä itsepintaisesti kiinni; hän olisi antanut vaikka suuren yhteisen asian joutua tappiolle, kunhan vain hänen omat periaatteensa olisivat saaneet pöyhkeillä voitosta. Mutta itsepäisiä uskonpuuskia seurasivat hänessä aina iroonisen pessimismin puuskat, ja silloin arvosteli hän katkerasti ideoloogien valheita ja tuomitsi kaikki ponnistelut hyödyttömiksi.

Enin osa työläisistä oli samanlaisia. He häilyivät sanajuopumuksen ja toivottomuuden välillä. Heillä oli määrättömiä kuvitelmia; mutta niillä ei ollut minkäänlaista todellisuuden pohjaa; he eivät olleet hankkineet niitä itselleen vaivaloisesti, eivät olleet niitä itse luoneet; he olivat saaneet ne valmiina, pysyen itse yhtä passiivisina kuin silloinkin, kun pieneen ja vähäpätöiseen tyytymisen taipumus vei heitä kapakkaan tai huonoihin varietee-paikkoihin, milloin he kaipasivat huvitusta. Auttamatonta ajatuksen laiskuutta, jolle oli kyllä puolustava selityksensä: rasitetun elukan elämä, juhdan, joka päivätyönsä jälkeen tahtoo ainoastaan maata, märehtiä rauhassa ruokaansa ja unelmiaan. Mutta noista salaisista unelmista ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin yhä suurempi väsymys ja jäykkyys leukapieliin. Alinomaa he innostuivat kannattamaan jotakin johtajaa; ja vähän aikaa sen jälkeen he alkoivat epäillä häntä ja hylkäsivät hänet. Surullisinta tässä oli se, etteivät he olleetkaan väärässä: rikkauden, menestyksen, turhamaisuuden houkutukset viettelivät heiltä pois johtajan toisensa jälkeen. Kuinka monet olivatkaan pettäneet heidät tai väsähtäneet taistelussaan, lukuunottamatta jotakuta sellaista kuin Joussier, jota salaa kalvava keuhkotauti ja kuoleman varma läheisyys suojeli kiusaukselta! Nuo johtajat olivat saman pahan uhreja, joka kalvoi siihen aikaan kaikkia valtiollisia miehiä, ja kaikkiin puolueisiin kuuluvia: heitä turmeli nainen tai raha, tahi nainen ja raha — (nuo kaksi vitsaustahan kuuluvat yhteen). — Niin hyvin hallituksessa kuin oppositsioonipuolueissakin nähtiin ensiluokan kykyjä, miehiä, joissa olisi ollut ainesta suuriksi valtiomiehiksi — (Richelieun aikoina olisi heistä ehkä sellaisia tullutkin); — mutta heillä ei ollut uskoa, ei moraalista ryhtiä; nautinnon halu ja tottumus ja väsyminen nautintoon olivat herpaisseet heidät; siitä johtui, että he tekivät keskellä suuria suunnitelmiaan katkonaisia tekoja, tai jättivät kaikki kesken, kiireelliset asiat, isänmaansa ja aatteensa, levätäkseen tai nauttiakseen. Heillä oli kyllä rohkeutta antaa pistää itsensä hengiltä taistelussa; mutta ainoastaan harvat päälliköistä olisivat pystyneet kuolemaan elämäntehtäväänsä, paikoilleen, liikkumatta, käsi peräsimessä ja silmät horjumattomasti suunnattuina näkymättömään päämaaliin.

Tieto tästä perusheikkoudesta riisti vallankumoukselta sen toimintatarmon. Työläisiltä kului hyvä osa aikaa syytellessä toisiaan. Heidän lakkonsa menivät aina myttyyn, niin riitaisia olivat alinomaa johtajat ja ammattikunnat, reformistit ja vallankumoukselliset keskenään, — sellainen syvä arkuus piili uhkaavan kerskailun alla, — sellainen perinnäinen laumamaisuus, että lain ensimäinen komennus sai nämä kapinalliset heti palaamaan takaisin ikeensä alle, — niin raukkamaisen itsekkäät ja halpamaiset olivat monet heistä, että he käyttivät toisten kapinaa ainoastaan omaksi hyväkseen, päästäkseen paremmin herrainsa suosioon, maksattaakseen heillä kalliisti etuja kärkkyvän uskollisuutensa. Puhumattakaan nyt laumojen synnynnäisestä huonosta järjestyksestä, rahvaan ainaisesta anarkiasta. Nuo työläiset tahtoivat kyllä tehdä luonteeltaan täydellisesti vallankumouksellisia ammattilakkoja; mutta he eivät tahtoneet, että heitä kohdeltaisiin niinkuin ainakin vallankumouksellisia. Painetit eivät viehättäneet heitä ollenkaan. He kuvittelivat, että munakokkeli syntyy särkemättä munia. Joka tapauksessa heistä olisi ollut hauskempaa, jos toiset olisivat särkeneet munat, eivätkä he itse.

Olivier katseli, teki huomioita, eikä ollut laisinkaan kummastunut. Heti kohta hän oli huomannut, kuinka paljon ala-arvoisempia nuo miehet olivat kuin se tehtävä, jota he muka pyrkivät toteuttamaan; mutta samalla hän myöskin ymmärsi, miten mahtava se voima oli, joka kuljetti heitä mukanaan; ja hän näki hyvin, että Christophe kulki tietämättään tahtomattaan virran myötä. Häntä itseään, joka olisi sydämensä halusta tahtonut antaa viedä itsensä, häntä ei virta huolinut. Hän jäi rannalle ja katseli veden vyörynää.

Se oli voimakas virta: se vieritteli aalloissaan suunnattoman joukon intohimoja, pyyteitä ja erilaisia uskomuksia, jotka sysäsivät toisiaan, törmäsivät vastatusten, sulautuivat yhteen, kuohuttivat vaahtoa ja nostivat vastakkaisiin suuntiin kieppuvia pyörteitä. Päälliköt kulkivat etunenässä, vähemmän vapaina kuin muut, sillä heitä sysäsi joukko, ja ehkäpä vähäuskoisempina kuin muut: he olivat ennen muinoin uskoneet, he olivat nyt samanlaisia kuin nuo heidän paljon pilkkaamansa papit: sidottuja vanhoihin valoihinsa, uskoihinsa, jotka olivat heillä aikoinaan olleet ja joita heidän nyt täytyi julistaa loppuun asti. Heidän perästään kulkeva suuri lauma oli karkeaa, epävarmaa ja lyhytnäköistä. Suurin osa uskoi sattumalta, kun kerran virta tällä hetkellä kulki sen utopiain suuntaan; toisella hetkellä se ei enää uskonut, silloin, kun virran suunta oli muuttunut. Monet uskoivat toiminnan halusta, seikkailujen kaipuusta, romanttisesta pölkkypäisyydestä. Toiset jälleen loogillisen järkeilyn nojalla, järkeilyn, jossa ei ollut selvää elämänjärkeä. Jotkut jälleen hyvyydestä. Ovelat taasen käyttivät aatteita pelkkinä taisteluasema; heidän silmämääränsä olivat sangen läheisiä: he taistelivat saavuttaakseen parempaa palkkaa, varmaa työtuntimäärää. Pahimmilla oli salaisena haluna saada karkeasti kostaa surkean elämänsä kurjuuksia.

Mutta virta, joka heitä kuljetti, oli heitä viisaampi ja tiesi, minne sillä oli matka. Mitä haittasi, vaikka sen hetkeksi täytyikin murtua vanhan maailman patoa vastaan? Olivier aavisti, että sosiaalinen vallankumous kukistettaisiin kyllä vielä tänään. Mutta hän tiesi myöskin, että se siitä huolimatta saavuttaisi päämääränsä, kärsipä se nyt tappioita tai voitti: sillä sortajat eivät anna oikeutta sorretuille muulloin kuin silloin, kun he sortamiaan pelkäävät. Niinpä palveli yhtä hyvin vallankumouksellisten väkivaltaisuus kuin itse asian oikeuskin aatetta. Kumpikin niistä kuului sen sokean ja varman voiman suunnitelmiin, joka johti ihmisten laumaa…

"Te näette, rakkaat veljet, teidän kutsumisenne. Ettei monta lihallista viisasta ole, ei monta voimallista, ei myös monta suuresta suvusta. Vaan ne kuin maailman edessä hullut ovat, on Jumala valinnut, että hän viisaat häpiään saattais. Ja ne kuin heikot ovat maailman edessä, ja ne alimmasta suvusta ja ylenkatsotut on Jumala valinnut, että hän ne, jotka kaikkea ovat, turhaksi tekisi…"

Olivier Jeanninin mielestä ei kuitenkaan maksanut vaivaa — (olipa se Jumala, joka tapahtumia ohjasi, mikä tahansa, — Järki tai Järjettömyys, — ja vaikkapa syndikalismin uneksima yhteiskuntamuoto takaisikin ehkä tulevaisina aikoina rahdun edistymistä) — hänen mielestään ei hänen ja Christophen maksanut vaivaa uhrata kaikkia aatteellisuutensa ja sydämensä voimia tähän taisteluun, sillä se ei kuitenkaan koskaan loisi mitään kokonaisia uusia maailmoita. Hänen mystillinen vallankumoustoiveensa sai pahan kolauksen näissä seurustelupiireissä. Kansa ei näyttänyt hänestä enää paremmalta kuin muutkaan luokat, eikä edes rehellisemmältä; ennenkaikkea: se ei ollut liioin erilaisempi muita. Keskellä pyyteiden ja intohimojen mutaista kuohua miellyttivät Olivier Jeanninin katsetta ja sydäntä enimmän laumasta riippumattomat, pikku ryhmät todellisia uskovaisia, joita nousi esiin sieltä täältä aivan kuin pieniä saaria. Parhaat saattavat kyllä haluta sulautua joukkoon: he pyrkivät kuitenkin aina toisten parhaiden luokse, — olivatpa ne parhaat mitä kansanluokkaa tai puoluetta tahansa, — niiden luokse, jotka todella vartioivat pyhää tulta. Ja pyhin velvollisuuksista on pitää huolta, ettei tuli heidän käsissään sammu.

Olivier oli jo omat ystävänsä valinnut.

Muutaman talon päässä hänen asunnostaan oli erään rajasuutarin koju, — laudoista hatarasti yhteen kyhätty. Sen ikkunaruudut olivat likaiset ja paperilla paikatut. Siihen vei pari kolme porrasta, sillä se oli matalammalla katua, ja mahtuakseen sinne täytyi siellä seisoa pää kumarassa. Parhaiksi oli siinä tilaa kenkähyllylle ja parille jakkaralle. Joka päivä kuului kojusta sen isännän laulua, suutarien klassilliseen tapaan. Se mies vihelteli, polki jalkaansa, määkyi käheällä äänellä viisuja ja vallankumouslauluja, tahi viskasi sanan ohikulkeville naapureille ikkunanreiästä. Harakka, jolta oli toinen siipi typistetty, käveli ja hyppeli katukäytävällä; se tuli erään toisen talon ovenvartian asumuksesta suutarin vieraaksi. Lintu asettui kojun ylimmälle portaalle ja katseli alas suutariin. Suutari keskeytti hetkeksi työnsä ja sutkautti harakalle veikeällä äänellä hävyttömyyksiä, tahi alkoi innokkaasti viheltää sille Internatsionaalea. Harakka kohotti nokkaansa ja kuunteli vakavasti; silloin tällöin se nyökkäsi päätänsä ja alensi nokkaansa aivan kuin kumarrukseen, ja sitten se räpytti tasapainoaan tavoitellen kömpelösti siipiään; ja lopuksi se vilisti yhtäkkiä matkaansa, jättäen pakinatoverinsa keskelle lausetta, ja lensi siiventyngällään ja toisella ehyellä siivellään kadulle jonkin penkin selkänojalle, josta se nyt säkätteli korttelin koirille. Silloin alkoi suutari jälleen nakuttaa tilkkejä kengänanturoihin; mutta kuuntelijan lähtö ei estänyt häntä jatkamasta keskeytynyttä puhettaan loppuun.

Hän oli kuudenkuudetta-vuotias, iloisen näköinen, pörröpäinen, — pienet silmät tavattoman tuuheain kulmakarvain alla; kalju kallo, joka nousi keskeltä hiusten piiriä kuin muna linnunpesästä; haiveniset korvat; musta ja harvahampainen kita aukeni hänen nauraessaan kuin mikäkin kaivo; parta tappurainen ja epäsiisti, ja aina hän haroi sitä täysin kourin, valtavilla ja lakasta mustilla kynsillään. Hänet tunnettiin korttelissa nimeltä ukko Feuillet, tai Feuillette, tahi pappa La Feuillette — taikka sanottiin häntä La Fayetteksi, jos tahdottiin raivostuttaa häntä: sillä vanhus oli poliittisilta mielipiteiltään tulipunainen. Nuorena oli hän sekautunut Kommuuniin, hänet oli tuomittu kuolemaan, mutta tuomio oli muutettu kuritushuonerangaistukseksi; hän oli ylpeä näistä muistoistaan, ja Badinguet, Galliffet ja Foutriquet olivat hänen katkeruutensa esineitä yhtä suuressa määrin kukin. Hän oli aina läsnä vallankumouksellisissa kokouksissa, ja jumaloitsi Coquardia, joka julisti ja ennusti kostoa ukkosen äänellä kauniista parrastaan. Hän ei ollut menemättä kuuntelemaan ainoatakaan hänen puhettaan. Hän ahmi hänen sanojaan, nauroi hänen sukkeluuksilleen niin, että leuat olivat sijoiltaan vääntyä, noppi muistiinsa kaikki hänen haukkumasanansa, riemuitsi taisteluista ja luvatusta paratiisista. Kokouksen jälkeisenä aamuna luki hän kojussaan sanomalehdistä edellisenä iltana pidettyjen puheiden selostukset; luki ääneen, itselleen ja oppipojalleen; ja nauttiakseen vielä enemmän luetti hän niitä itselleen pojallakin, ja pieksi poikaa, jos poika hyppäsi yhden ainoankin rivin ylitse. Muuten, hän ei tuonut korjattavia kenkiä takaisin aina suinkaan lupaamanaan aikana; mutta sen sijaan oli työ lujaa: hänen paikkaamansa rajat kuluttivat jalkoja, mutta eivät kuluneet itse koskaan.

Ukolla oli luonaan kolmetoista-vuotias pojanpoika, hänen juoksu- ja oppipoikansa, kyssäselkäinen, raihnas ja riisinsyömä. Äiti oli karannut seitsemäntoista vuoden ikäisenä kotoaan kelvottoman työläisen kanssa, joka oli ruvennut apachiksi, sakilaiseksi, ja joka oli piankin joutunut kiinni, saanut tuomionsa ja kadonnut jäljettömiin. Äiti jäi yksinään lapsen kanssa: hänen omaisensa hylkäsivät hänet; hän sai elättää yksinään pikku Emmanuelia. Hän kohdisti nyt poikaan kaiken rakastajaansa kohtaan tuntemansa rakkauden ja vihan. Hän oli sairaaloisuuteen saakka raju ja mustasukkainen nainen. Hän rakasti poikaansa kiihkeästi, pahoinpiteli häntä julmasti, ja kun poika milloin oli kipeä, niin oli äiti aivan kuin hullu epätoivosta. Pahalla tuulella ollessaan pakotti hän Emmanuelin menemään illalla nukkumaan antamatta hänelle ruokaa, ei edes pientä leivän palasta. Kun hän laahasi lasta mukanaan pitkin katuja, ja poika väsyi eikä tahtonut enää kävellä, vaan heittäytyi maahan, niin ajoi äiti hänet potkimalla pystyyn. Tuon naisen puhetapa oli sekavaa, ja hänen mielialansa vaihtelivat rajusti kyynelistä hysteerisiin ilonpurkauksiin. Jonkun ajan kuluttua hän kuoli. Isoisä otti silloin hoitoonsa lapsen, Emmanuelin, joka oli kuusi-vuotias. Hän piti pojasta paljon; mutta hänellä oli varsin omituinen tapa osoittaa hänelle hellyyttään: se ilmeni siten, että hän ärhenteli hänelle, haukkui häntä jos jonkinlaisilla nimityksillä, repi häntä korvista, lätkäytteli poskille aamusta iltaan: siten opetti hän Emmanuelille muka ammattiaan; ja samalla hakkasi hän pojan päähän yhteiskunnallista ja antiklerikaalista katkismustaan.

Emmanuel tiesi, ettei isoisä ollut paha; mutta hän sai olla aina valmis kohottamaan kyynärpäänsä suojakseen ja pelkäsi ukkoa. Varsinkin juopotteluiltoina. Sillä ukko Feuillette joi itsensä pöhnään pari kolme kertaa kuussa; silloin hän puhui puuta ja heinää; hän nauroi, hän oli olevinaan herra, ja lopuksi hän aina antoi pari hyvää läiskäystä pojalle. Se oli paremminkin pelkkää melua kuin pahuutta. Mutta lapsi oli luonnostaan arka; hänen kivuloisuutensa teki hänet muita lapsia herkkähermoisemmaksi; hänen älynsä oli aikaiskypsynyt, ja äidiltään hän oli perinyt kesyttömän ja epäsäännöllisen luonteen. Isoisän töykeä käytös ja hänen vallankumoukselliset julistuksensa, — (ne olivat oikeastaan yhtä ja samaa, sillä vanhus saarnasi aatteitaan etenkin humalassa ollessaan), — saivat pojan pään sekaisin. — Hänen sisäinen olemuksensa kaikui kaikkia ulkonaisia vaikutteita, aivan kuin tuo suutarinkojukin vapisi raskaiden omnibusvaunujen kulkiessa kadulla ohitse. Hänen hurjistuneessa mielikuvituksessaan, joka värisi kuin tapuli kellojen soidessa, kuohuivat sekaisin arkiset hetken tapahtumat, lapsuuden suuret tuskat, liian varhaisen kokemuksen surulliset muistot, kertomukset Kommuunista, iltakurssien luennot, sanomalehtien nurkkanovellit, kokouksissa pidetyt puheet ja sameat ja vuolaat, perityt sukupuolivaistot. Kaikki ne muodostivat yhdessä omituisen värisevän unten maailman, jonka läpikuultamattomasta pimeydestä ja mutaisesta kaaoksesta välkähteli häikäiseviä toivon säteitä.

Rajasuutari vei joskus oppipoikansa kapakkaan, Aurélien luokse. Siellä Olivier huomasi tuon pienen kyttyräseljän ja kuuli hänen pääskysenäänensä. Muiden työläisten joukossa, joiden kanssa hän ei koskaan puhellut, oli hänellä hyvää aikaa katsella poikasen sairaaloisia kasvoja, ajatella hänen ulkonevaa otsaansa, ihmetellä, kuinka aran ja nöyryytetyn näköinen hän oli. Olivier sai kuulla pojalle ladeltavan kovin tuttavallisia töykeyksiä, ja silloin hän näki vaikenevan Emmanuelin kasvojen suorastaan vääntyvän tuskasta. Ja kun Emmanuel kuuli joitakin vallankumouksellisia voimalauseita, huomasi Olivier hänen kastanjanruskeaa silmiensä syttyvän säteilemään haaveellista ja kiihkeää onnen loistetta, tuon tulevaisuuden onnen, joka ei paljon muuttaisi hänen vähäpätöistä kohtaloaan, vaikka se joskus toteutuisikin. Niillä tuokioilla sytytti onnen haave pojan sulottomille kasvoille sellaisen hohteen, että saattoi unohtaa hänen rumuutensakin. Itse kaunis Berthakin hämmästyi sitä kerran; eräänä päivänä sanoi hän sen pojalle, ja suuteli yhtäkkiä häntä, kerrankin aivan torumatta. Lapsi hätkähti; hän kalpeni mielenjärkytyksestä, ja ponnahti inhoksuen takaisin. Tytöllä ei ollut aikaa enää sitä huomata: hän oli jo alkanut taas riidellä rakastajansa kanssa. Ainoastaan Olivier huomasi Emmanuelin sekaannuksen; hän piti varovasti silmällä poikaa: Emmanuel oli pujahtanut hämärään nurkkaan ja seisoi siellä nyt otsa kumarassa; hänen kätensä vapisivat, ja hän vilkui kulmainsa alta palavin ja ärsyttynein silmin tyttöön. Olivier meni Emmanuelin luokse ja puhui hänelle lempeästi, kohteliaasti ja suostuttelevasi… Kuinka hyvää saattaakaan hellä käytös tehdä sydämelle, josta ei kukaan ole mitään välittänyt? Se on toki pisara virkistävää sadetta kuivaan maahan! Ei tarvittu muuta kuin joku sana, hetkellinen hymy, niin pikku Emmanuel antautui koko sydämestään Olivier Jeanninille ja tunsi, että Olivier oli hänen ystävänsä. Kun hän sitten tapasi Olivier Jeanninin kadulla ja sai kuulla, että he olivat naapureita, oli uutinen hänelle kuin mikäkin kohtalon mystillinen viittaus, josta ei voinut erehtyä. Hän vaaniskeli nyt suutarinkojun ovella, milloin Olivier kulki ohitse, saadakseen sanoa hänelle hyvää päivää; ja jos Olivier hajamielisyydessään ei muistanut katsoa häneen, niin oli Emmanuel loukkautunut.

Poika tuli ylen onnelliseksi, kun Olivier eräänä päivänä pujahti ukko Feuilletten luokse tuomaan korjattavia kenkiään. Kun tilattu työ oli valmis, meni Emmanuel viemään sitä Olivier Jeanninille; hän oli pitänyt tarkoin silmällä, milloin Olivier palasi kotiin, niin että hän varmasti saisi hänet tavata. Olivier oli niinkuin yleensäkin hajamielinen eikä ensin juuri huomannut poikaa, vaan maksoi ainoastaan hänelle eikä puhunut mitään. Mutta poika näytti odottavan yhä: hän katseli oikealle ja vasemmalle. Ja sitten hän aikoi jo lähteä pahoillaan pois. Hyväsydäminen Olivier aavisti silloin yhtäkkiä, mitä hänen mielessään liikkui; hän hymyili ja koetti saada käyntiin pakinaa, vaikka hänestä olikin ylimalkaan vaikeaa puhella rahvaan kanssa. Mutta tällä kertaa hän löysi kuitenkin yksinkertaiset ja välittömät sanat. Kärsimyksen vaisto auttoi hänet näkemään — (joskin vielä liian yksipuolisesti) — lapsessa pienen, elämän haavoittaman linnun, samanlaisen kuin hän itsekin oli, poloisen, joka istui suruissaan pää siiven alla ja palloksi oksalleen pyöristyneenä ja etsi lohdutustaan unelmistaan: haaveili huimaa lentoa läpi säteilevien ilmojen. Samantapainen vaistomaisen luottamuksen tunne sai lapsenkin lähestymään häntä; Emmanuel tunsi suurta vetovoimaa tuon hiljaisen sielun puoleen, ihmisen, joka ei koskaan huutanut, ei puhunut raakoja sanoja ja jonka parissa hän tiesi olevansa turvassa katujen töykeyksiltä. Yksinpä Olivier Jeanninin huonekin, joka oli kirjoja täynnä, nuo seiniä peittävät kirjakaapit, joissa vuosisatojen haaveet uinuivat, herättivät hänessä melkeinpä uskonnollista kunnioitusta. Kun Olivier alkoi häneltä kysellä hänen asioitaan, ei hän koettanut niitä salata; hän vastasi mielellään, hypäten tuon tuostakin asiasta syrjään ylpein ja kesyttömin huudahduksin; hänellä ei ollut ilmaisukeinoja. Olivier availi nyt kärsivällisesti ja varovasti tuota epäselvää ja avuttomasti sopertelevaa sielua; hänen onnistui vähitellen oppia näkemään sen toiveet ja sen lapsellinen, liikuttava usko maailman uudistumiseen. Hän ei suinkaan halunnut sille uskolle nauraa, vaikka hän tiesikin, että se tavoitteli mahdottomia ja että se ei lopultakaan ihmisiä muuttaisi toisenlaisiksi. Kristitytkin ovat uneksineet mahdottomia; eivätkä he ole muuttaneet ihmisiä. Missä määrin on moraali lisääntynyt Perikleen ajoista Fallieres'in päiviin saakka?… Mutta usko on aina kaunista; ja kun toiset uskot kalpenevat, niin täytyy lausua ne, jotka syttyvät palamaan, tervetulleiksi; uskoja ei ole koskaan, liikaa. Olivier katseli heltyneen uteliaana epävarmaa hohdetta, joka paloi poikasen sielussa. Miten omituinen aivojärjestelmä!… Olivierin ei onnistunut seurata niiden aivojen ajatusten käänteitä, ajatusten, jotka eivät pystyneet jatkuvaan ja järkiperäiseen toimintaan, vaan kulkivat hyppäyksillä ja jotka puheltaessa jäivät usein kauas jäljelle, eivät jaksaneet toista seurata, vaan takertuivat johonkin kuvaan, joka oli niissä herännyt se tiesi millä tavoin: jokin äsken lausuttu sana oli siihen syynä; sitten ne ajatukset riensivät yhtäkkiä perästä ja sivuuttivat puhetoverin yhdellä loikkauksella, loihtien jostakin jokapäiväisestä ajatelmasta, tavallisesta järkevästä ja porvarillisesta fraasista kokonaisen uuden maailman, oikean sankarillisen ja mielenvikaisen credon, uskontunnustuksen. Tuossa sielussa, joka torkkui unessa, heräten siitä tuon tuostakin vavahtaen valveille, asui ainainen lapsellinen ja mahtava optimismin kaipuu; kaikkeen, mitä pojalle puhuikin taiteesta tai tieteestä, lisäsi hän miellyttävän melodraamalopun, joka perustui hänen haaveisiinsa ja tyydytti ne.

Olivier luki sunnuntaipäivinä Emmanuelille, haluten tutkia hänen sielunelämäänsä, vähän minkä mitäkin. Hän luuli herättävänsä hänen mielenkiintoaan realistisilla ja tuttuaiheisilla kertomuksilla; hän luki hänelle Tolstoin Lapsuuden muistoja. Hän ei näyttänyt niistä välittävän; hän sanoi:

— Kyllä, niin se on, se on selvä.

Eikä hän ymmärtänyt, minkä tähden nähtiin sellaista vaivaa, että kirjoitettiin moisista tavallisista asioista…

— Pikku poika nyt on vain poika, sanoi hän halveksivasti.

Sen herkempi ei hän ollut historian mielenkiintoisille asioille; tiede ikävystytti häntä; se oli hänelle ikäänkuin kauniin sadun kuivaa alkulausetta, sadun, jossa näkymättömät voimat palvelivat ihmistä aivan kuin hirvittävät ja kukistetut haltiat. Minkätähden tarjottiin niin paljon selvityksiä? Kun on löytynyt jotain, eihän ole tarpeen sanoa, miten se on löytynyt, vaan ainoastaan, että se on löytynyt. Ajatusten analyysi on porvarillista ylellisyyttä. Rahvaan henki jälleen vaatii synteesiä, valmiita ajatuksia, hyviä tai pahoja, mieluummin pahoja kuin hyviä, aina kuitenkin toimintaan, elämän karkeihin realiteetteihin ja sähkönpurkautumiin suuntautuvia. Kaikesta siitä vähästä kirjallisuudesta, mitä Emmanuel tunsi, liikuttivat häntä syvimmin joidenkuiden Hugon tapaisten kirjailijain eepillinen paatos tai vallankumouspuhujain nokinen retoriikka, jota hän ei tosin hyvin ymmärtänyt ja joka ei muuten aina itsekään ymmärtänyt itseään, samoin kuin eivät nuo runoilijatkaan. Maailma ei ollut Emmanuelille eikä heille järkisyiden ja tekojen eheä kokonaisuus, vaan ääretöntä avaruutta, jossa oli syviä varjoja ja värisevää valoa ja jonka pimeydessä välkähteli säteileviä siipiä. Olivier yritti turhaan saada poikaa tajuamaan hänen porvarillista logiikkaansa. Vastaanhangoitteleva ja ikävystynyt sielu luiskahti silloin aina hänen käsistään; ja se viihtyi harha-aistimuksellisten tunnelmiensa laineiden tuuditeltavana aivan kuin rakastunut nainen, joka antautuu silmät ummessa.

Olivier Jeanninia sekä veti puoleensa että saattoi ymmälle kaikki tuo, mitä hän pojassa täten tunsi läheiseksi omalle olemukselleen: — hänen yksinäisyytensä, ylpeä heikkoutensa, ihanteellinen intonsa. Ja kaikki se, mikä siinä oli hänestä eroavaa: hänen tasapainoa löytämätön järkensä, hänen sokeat ja hillittömät kaipuunsa, hänen aistillinen hurjuutensa, jolla ei ollut käsitystä hyvästä eikä pahasta sellaisina kuin porvarillinen moraali ne määrittelee. Hän näki ainoastaan osan tuota hurjuutta; se olisi saanut hänet kauhun valtaan, jos hän olisi tuntenut sen kokonaisuudessaan. Mutta hän ei voinut arvata, minkälainen pyörre sekavia intohimoja kuohui hänen pikku ystävänsä sydämessä ja aivoissa. Meidän porvarillinen atavismimme on taltuttanut meitä liiaksi. Me emme uskalla edes katsella itseemme. Jos kertoisimme sadannenkaan osan tavallisen kunnon miehen unista, tai niistä himoista, joita piilee puhtaan naisen pinnan alla, niin huudettaisiin sitä skandaaliksi. Saakoot hirvitykset olla rauhassa! Sulkekaamme portti. Mutta tietäkäämme kuitenkin, että ne ovat olemassa ja että ne ovat nuorissa sieluissa huonoissa kahleissa. — Pikku Emmanuelilla olivat kaikki eroottiset himot ja unelmat, jotka yleisesti myönnetään perverseiksi; ne saivat hänet valtaansa yhtäkkiä, puuskittain, aivan kuin vihurituuli; ja ne olivat sitäkin polttavampia, kun hänen rumuutensa, joka eristi hänet muista ihmisistä, kiihoitti niitä. Olivier ei tästä tiennyt mitään. Hänen edessään Emmanuel häpesi. Häneen ikäänkuin tarttui vanhemman ystävän rauha ja puhtaus. Olivier Jeanninin elintapa oli hänelle hillitsevä esimerkki. Emmanuel rakasti kiihkeästi häntä. Ja nyt ryntäsivät Emmanuelin intohimot, kun niitä hillittiin, kuohuvien unelmien piiriin: niiden päämaaliksi tulivat ihmiskunnan onni, sosiaalinen veljeys, tieteen ihmeet, haaveelliset ilmamatkat, villit ja barbaariset runot, — kokonainen maailma sankaruutta ja erotiikkaa, lapsellista, häikäisevää ja kansanomaista; siinä häilyivät hänen älynsä ja halunsa sinne tänne, laiskehtien ja samalla kuumeisessa kiihkossa.

Hänellä ei ollut paljon aikaa antautua näihin mielialoihinsa, varsinkaan isoisän kojussa, tuon ukon, joka ei ollut koskaan hiljaa, vaan vihelteli, mäiski ja puhui aamusta iltaan. Mutta unelmoimiseen saa jonkin verran tilaisuutta missä tahansa. Ihminen voi nähdä kokonaisien aikakausien unet seisoallaan, silmät auki, yhtenä ainoana elämänsä sekuntina! — Ruumiillisen työntekijän askare soveltuu sangen hyvin epätasaiseen ja ajoittaiseen ajatustoimintaan. Sellaisen ihmisen on vaikea ilman kovaa tahdonponnistusta seurata jotakin pitkää järjellisten johtopäätösten ketjua; jos se hänelle milloin onnistuukin, niin sieltä täältä puuttuu kuitenkin muutamia ketjun renkaita; mutta rytmillisten liikkeiden väliaikoina tulee hänen päähänsä noista aukoista puuttuvia ajatuksia ja mielikuvia; säännölliset ruumiinliikkeet lietsovat ne esille aivan kuin palkeet liekkejä hiilistä. Rahvaan ajatusta. Tupru savua ja tulta. Säkeneiden parvi, joka sammuu, syttyy ja sammuu jälleen! Mutta joskus pistää jokin niistä, kun hyvä tuuli sattuu avuksi, tulen kuivuneisiin metsiin ja porvarien muhkeihin aumoihin…

Olivier sai hommatuksi Emmanuelin erääseen kirjapainoon. Poika itse halusi sitä; eikä isoisäkään asettunut vastaan: hän tahtoi mielellään tyttärenpojasta oppineempaa kuin hän itse oli; ja hän tunsi kunnioitusta painomustetta kohtaan. Uudella alalla oli Emmanuelin työ rasittavampaa kuin entisellä; mutta työläisten suuressa laumassa tunsi poika voivansa ajatella vapaammin kuin suutarinkojussa, missä hän oli aivan yksinään, vaikkakin kahden kesken isoisän kanssa.

Päivän paras hetki oli päivällisloma. Emmanuel livisti silloin pois muiden työläisten joukosta, jotka valtasivat korttelin ruokapaikkain ja viinikauppain edustalle katukäytäville katetut pienet pöydät, ja kapsutteli läheiseen puistikkoon. Siellä istuutui hän kahtareisin jollekin penkkilaudalle, tuuhean kastanjapuun alle, lähelle tanssivaa pronssifaunia, jolla oli viinirypäle kädessä; ja sitten hän otti rasvaisesta paperikääreestä eväänsä, leivänkannikan ja palan makkaraa, ja söi sitä hiljalleen, keskellä varpusten tirskuvaa parvea. Vihreälle nurmikentälle nakkeli suihkulähde vettään hienona, rapisevana sateena. Jossakin puussa auringonpaisteessa kuhertelivat harmaansinertävät ja pyöreäsilmäiset kyyhkyset. Ja pitkin aikaa kuului ympäriltä Parisin ainainen humina, ajoneuvojen pauhaava jyry, askelten kolina, kadun tuttuja huutoja; etäältä jonkun porsliinin paikkaajan iloinen vihellyspilli, kadunlaskijain kaputus kivitykseen, jonkin suihkulähteen ylhäinen musiikki, — koko parisilaisen unelman kuumeinen ja kullattu ulkokuori. — Ja tuo pikku kyttyräselkä istui siinä kahtareisin penkillä, suu täynnä leipää, jota hän nieleksi sangen hitaasti; ja hän vaipui suloisen raukeuden valtaan eikä muistanut enää kipeää selkäänsä eikä ihmisarkaa sieluaan; häntä ympäröi epämääräinen ja juovuttava onni.

— "… Lämpöinen valo, oikeuden aurinko, joka huomispäivänä meille loistaa, etkö loista nyt jo? Kaikki on niin hyvää, niin kaunista! On rikas, on väkevä, voi hyvin, rakastaa… Minä rakastan kaikkia, kaikki rakastavat minua… Ah, kuinka hyvä on olla! Kuinka hyvä on elää huomispäivänä!…"

Tehtaiden pillit vihelsivät; lapsi heräsi, nielaisi ruuan suustaan, joi hyvän siemauksen läheisen suihkulähteen altaasta, ja lähti takaisin paikalleen kirjapainoon, kulki sinne keikkuvin ja onnahtelevin askelin, jälleen kuoreensa sulkeutuneena kuin kilpikonna, — noiden maagillisten kirjakelaatikoitten ääreen, joiden kirjakkeiden määränä oli kerran piirtää uuden Vallankumouksen Mene Thekel.

Emmanuelin isoisällä oli vanha ystävä, Trouillot, paperikauppias, jonka kauppa oli toisella puolella katua. Paperi- ja sekatavarakauppa; näyteikkunassa punaisia ja vihreitä namuja lasimaljakoissa ja kädettömiä ja jalattomia paperinukkia. Vanhukset iskivät toisilleen kadun ylitse silmää, nyökkäsivät päätä ja tekivät kaikenlaisia muita merkkejä, toinen ovensa kynnykseltä, toinen kojustaan. Joskus, kun suutari kyllästyi nakuttelemaan ja kun hänelle tuli, kuten hän sanoi, kramppi peräpakaraan, huusivat he toisilleen, La Feuillette ikäänkuin haukahtaen, Trouillot epäselvästi ynisten, niinkuin käheä-ääninen vasikka; ja sitten he menivät yhdessä lähimpään ravintolaan kallistamaan ryypyn. He eivät hätäilleet kotiintulolla. He olivat tavattomia turisijoita. Olivat tunteneet toisensa jo lähes viisikymmentä vuotta. Paperikauppiaalla oli hänelläkin ollut pikku osansa vuoden 1871 melodraamassa. Sitä ei olisi tuosta leppoisasta miehestä uskonut. Hänellä oli musta myssy päässä, yllä valkea pusero; hänen harmaat viiksensä olivat vanhan sotakarhun; vaalean sinisissä silmissä, joiden valkuaisissa oli punertavia viiruja, oli epämääräinen ilme; silmien alla riippuivat luomet pussilla; posket riippuivat ja kiiltävinä; aina hän puuskutti hiessään ja kulkea kahnusti vaivaloisesta sillä häntä vaivasi leini ja hengenahdistus; ja hänen kielensäkin oli melkoisen kankea. Mutta muinaisia haaveitaan ei hän ollut suinkaan kadottanut. Hän oli Kommuunin loppuessa paennut Sveitsiin muutamaksi vuodeksi, ja oli siellä tavannut eri kansallisuuksiin kuuluvia aatetovereita, ja varsinkin venäläisiä, jotka olivat näyttäneet hänelle koko veljellisen anarkian kauneuden. Hän ei muuten ollut aivan samaa mieltä kuin Feuillette, joka kannatti täydellistä absolutismia vapaudessa. Siitä huolimatta uskoivat he kumpikin yhtä lujasti sosiaaliseen vallankumoukseen. Kumpikin heistä oli ihastunut johonkin puoluejohtajaan; moinen päällikkö oli hänelle kaiken sellaisen ruumiillistuma, mitä hän itse olisi tahtonut olla. Paperikauppiaan ihailtu oli Joussier, ja suutarilla oli Coquard. Ystävykset väittelivät alinomaa, missä suhteessa nuo miehet erosivat toisistaan, vakuutellen kuitenkin, että he ajattelivat pääasioissa samoin; — (kunnon humalassa ollessaan he melkeinpä uskoivat, että ne pääasiat olivat maailmassa jo toteutetutkin). Järkiperäisempi sielu heistä oli suutarilla. Hän uskoi järjellään; ainakin hän luulotteli sillä tavoin uskovansa: sillä, Jumala paratkoon, hänen järkensä oli merkillistä laatua, sellaista, niin sanoaksemme, ettei se sopinut kenenkään muun jalkaan kuin hänen itsensä. Kuitenkin vaati tuo mies, jonka järki oli hänen kengänpaikkaustaan paljon heikompi, muita ihmisiä tyytymään hänen mitoillaan tehtyihin kenkiin. Paperikauppias oli vähemmän taistelunhaluinen ja laiskempi, eikä hänestä ihmisen maksanut vaivaa näytellä uskoaan. Ihminenhän näyttelee ainoastaan sitä, mitä epäilee. Eikä hän suinkaan epäillyt. Hänen ainainen optimisminsa sai hänet näkemään asiat sellaisina kuin hän niiden toivoi olevan; hän ei nähnyt niitä silloin, kun ne olivat toisin, tahi hän unohti kohta näkemänsä. Oliko sitten syynä tahdonvoima tai apatia, helposti se vain häneltä kävi: vastenmieliset kokemukset luiskahtivat hänen nahkastaan jälkeäkään jättämättä. — Molemmat olivat he vanhoja romanttisia lapsia, joilla ei ollut todellisuuden vaistoa ja jotka vallankumouksen nimikin jo sai onnesta juopumaan; vallankumous oli heille ikäänkuin kaunista satua, sellaista, ettei siitä oikein tiedä, onko sitä koskaan tapahtunut vai tapahtuuko vasta. Ja kumpikin heistä uskoi Ihmisyys-Jumalaan: se vastasi heidän perinnäisiä tapojaan, sillä heidän veressäänhän piili vuosisatojen pakon luoma tottumus Ihmisen poikaan. — On itsestään selvää, että he molemmat olivat kirkonvastustajia.

Huvittavinta oli, että paperikauppias-parka asui yhdessä sisarentyttärensä kanssa, joka oli sangen jumalinen ja teki hänelle, mitä ikinä tahtoi. Tuo nainen oli pienikokoinen, hyvin tummaverinen ja lihavahko; hänen silmänsä olivat vilkkaat, ja kielenkäyttö, jossa huomasi vielä selvän Marseillen murteen, ylen vuolas; hän oli erään kauppaministeriössä palvelleen pöytäkirjurin leski. Kun hän jäi köyhyyteen tyttärensä kanssa ja eno otti hänet hoitoonsa, luuli hän tekevänsä melkeinpä hyvän työn sukulaiselleen tyytyessään olemaan myyjättärenä hänen vaatimattomassa kaupassaan, — hyvän työn, sillä hänen omat elämänvaatimuksensa olivat oikean porvarisrouvan. Hän mahtaili paperikauppiaan kotona kuin mikä valtaistuimeltaan kukistettu kuningatar; onneksi sekä enon afääreille että ostajille hillitsi juuri moinen itsetietoisuus kuitenkin jossain määrin hänen luontaista puhumis- ja liioitteluhaluaan. M:me Alexandrine oli kuningasmielinen ja klerikaali, kuten arvohenkilön ainakin sopii, ja hän julisteli näitä mielipiteitään sitäkin kursailemattomammalla kiihkolla, kun hänen salainen halunsa oli sillä kiusata enoaan, tuota vanhaa uskotonta, jonka luokse hän oli asettunut asumaan. Hän oli tehnyt itsestään talon valtiattaren ja ottanut omalletunnolleen edesvastuun koko ympäristönsä käytöksestä; joskaan hänen ei onnistunut vielä käännyttää enoaan — (hän oli varma, että se vielä kerran onnistuisikin, ellei muulloin, niin "viimeisellä hetkellä"), — niin koetti hän kuitenkin kaikin mokomin upotella paholaista pyhään veteen. Hän kiinnitteli enonsa seiniin neuloilla Lourdes'in pyhän Neitsyen ja Paduan pyhän Antoniuksen kuvia; hän varusti uuninreunuksen pienillä koreiksi maalatuilla fetisheillä, jotka oli sovitettu lasikupujen alle; ja kevätpuolella asetti hän tyttärensä alkooviin "Neitsyt Maarian kuukauden (maaliskuun) seppeleen" ja pieniä, sinisiä kynttilöitä. Ei saattanut aavistaa, mikä hänellä oli tähän kaikkeen parhaana kannustimena, todellinen hellyyskö enoa kohtaan, jonka hän tahtoi käännyttää, vai iloko saada tehdä hänelle kiusaa.

Ukko-rukka oli yleensä apaatinen ja unelias ja antoi sisarentyttärensä touhuta; hän ei suinkaan ryhtynyt torjumaan hänen ärsyttäviä hyökkäyksiään: niin sukkelaa kieltä vastaan olisi ollut vaikeaa taistella; ja ennen kaikkea hän tahtoi olla rauhassa. Yhden ainoan kerran hän suuttui, kun muuan pieni pyhä Jooseppi koetti petollisesti pujahtaa hänen omaan huoneeseensa, vuoteen päähän seinälle; tällä kertaa hän voitti asian: sillä hän oli saada halvauksen, ja silloin kauhea sisarentyttö peljästyi; sitä kokeilua ei hän enää uudistanut. Muuten antoi ukko hänelle aina myötä, ei ollut muka huomaavinaan mitään; tämä Jumalan haju tuotti hänelle tosin pahoinvointia, mutta hän ei tahtonut sitä ajatella. Ja pohjaltaan hän sisarentytärtään ihailikin ja nautti siitä, että tuo nainen kohteli häntä pahoin. Ja sitäpaitsi olivat he yhtä mieltä yhdessä asiassa: hemmotellessaan pikku tyttöä, nimeltään Reine, jota sanottiin myöskin Rainetteksi.

Tyttö oli noin kahden-, kolmentoista vuoden ikäinen, ja oli aina sairas. Kuukausimäärin piti lonkkatauti häntä vuoteessa: toinen puoli ruumista oli valettuna kipsikääreeseen, joten hän oli ikäänkuin pikku Daphne puunkuoressaan. Hänen silmänsä olivat kuin haavoittuneen villakoiran, ja kasvot kelmeät kuin kasvit, jotka eivät ole saaneet auringonpaistetta; hänen päänsä oli hyvin iso, ja vaaleankeltainen, hieno ja kireälle kammattu tukka teki sen vieläkin suuremman näköiseksi; mutta kasvojen ilme oli eloisa ja aran herkkä; nenä pieni ja ilmeikäs; huulilla kuulsi kiltti lapsenhymy. Äidin jumalisuus oli saanut haltioituneen ja kiihkomielisen luonteen tuossa kärsivässä ja joutilaassa lapsessa. Tuntikausia vietti hän lukien rukouksia, solutellen rukousnauhansa helmiä, pienen korallisen rukousnauhan, jonka itse paavi oli siunannut; ja kun hän keskeytti, teki hän sen ainoastaan suudellakseen kiihkeästi tuota nauhaansa. Hän ei päivän pitkään tehnytkään juuri mitään muuta; ompelutyöt väsyttivät häntä; rouva Alexandrine ei ollut herättänyt hänessä halua sellaisiin. Hän ei lukenut kuin joitakuita järjettömiä hartauslehtisiä, joiden ummehtuneet ihmekertomukset ja nolon rehentelevä tyyli tuntui hänestä korkeimmalta runoudelta, — tai sunnuntailehdistä rikosjuttuja välillisine kuvineen: noita lehtiä äiti-typerys hommasi hänen käsiinsä. Silloin tällöin hän virkkasi muutaman silmukan, liikutellen huuliaan, välittäen vähemmän itse työstään kuin vuoropuhelusta jonkin pyhimys-ystävänsä tai jopa itsensä Jumalan kanssa. Sillä ei tarvitse luulla, että ihmisen täytyisi olla mikään Jeanne d'Arc saadakseen moisia vieraita; jokaisella meistä on niitä ollut. Siinä vain ero, että taivaalliset vieraat antavat meidän tavallisesti puhua yksinämme, kun ne tulevat istumaan lietemme ääreen; he itse eivät virka mitään. Rainette ei suinkaan siitä loukkaantunut: se, joka on vaiti, myöntää. Sitäpaitsi oli hänellä puolestaan heille niin paljon puhumista, että he tuskin saivat aikaa vastata: hän vastasi itse heidän puolestaan. Hän oli mykkä sanatuhlari: hän oli perinyt äidiltään puhelunhalun; mutta hänessä se sanojen virta kaivautui sisäänpäin, ikäänkuin joki joskus katoaa maan alle. — Tietysti hänkin oli osallinen salaliitossa käännytettävää enoa vastaan; hän riemuitsi joka tuumasta voittomaata, minkä valonenkelit valtasivat talossa pimeyden hengeltä; ja monta kertaa sai hän ommella pyhän mitalin enon vaatteiden vuorin väliin, tai pisti hän hänen taskuunsa helmen rukousnauhastaan; sitä ei ukko ollut huomaavinaan, sen ilon salli hän pikku sukulaiselleen. — Suutarille oli hänen pappissyöjä-ystävänsä joutuminen noiden jumalisten naisten kynsiin sekä ilon että kiukun aihe; hän ei lakannut laskemasta karkeaa leikkiä housuihin pukeutuneista naisista, ja hän pilkkasi ystäväänsä, joka tyytyi olemaan tohvelin alla. Totta puhuen ei hänellä ollut oikeutusta liioin kerskua: sillä häntä itseäänkin oli parikymmentä vuotta kiusannut toraisa ja umpimielinen vaimo, joka kohteli häntä kuin mitäkin pahinta äkäpussia ja jonka ikeen alle hän oli kallistanut niskansa. Mutta niistä ajoista hän varoi hiiskumasta. Paperikauppias oli hiukan häpeissään ja puolusteli heikosti itseään, julistellen maireasti Krapotkinin saarnaamaa suvaitsevaisuuden oppia.