VIIDESTOISTA LUKU.

Ahkerasti niinkuin hämähäkki, joka parsii verkkonsa revittyjä pauloja, puuhasi nyt Woldemar Fitzurse saadakseen Juhana-prinssin salavehkeen hajoavat nivelet jälleen kokoonliitetyiksi ja yhteensovitetuiksi. Harvat miehet pitivät Juhanan puolta mieskohtaisesta kiintymyksestä häneen, eikä kukaan siitä syystä, että olisi pitänyt häntä arvossa. Fitzursen piti siis muistuttaa heille mieleen, mitä etuja heillä jo oli ollut prinssin suosiosta ja mitä uusia etuja vielä oli toivossa. Nuorille, hurjamielisille hän osoitti, kuinka he Juhanan hallitessa saisivat rangaistusta pelkäämättä elää vallattomasti ja hekkumoida kenenkään estämättä. Kunnianhimoisille hän lupasi valtaa, ahneille rikkautta sekä alusmaita entisten lisäksi. Palkkasoturien päälliköt saivat rahalahjan; se oli näille miehille vaikuttavin kehoitus, ja ilman sitä kaikki muut kehoitukset olisivat heihin nähden olleet kuin tuuleen lausutut. Runsaammin vielä kuin kultaa jakoi prinssin toimelias asianajaja heille kaikenlaisia lupauksia. Sanalla sanoen, hän ei laiminlyönyt ainoatakaan keinoa, jolla hän saattoi taivuttaa epäileviä tai rohkaista pelkureja. Rikhard-kuninkaan tulon hän sanoi tapaukseksi, joka oli kaiken todennäköisyyden rajan ulkopuolella. Mutta jos hän liittolaistensa epäilevistä katseista ja epävakaisista vastauksista huomasi heidän juuri sitä seikkaa pahimmin pelkäävän, niin hän vakuutti rohkeasti, ettei sittenkään, vaikka kuningas palaisikin, pitäisi luopua kerran aloitetuista valtiollisista vehkeistä.

»Jos Rikhard tulee takaisin», sanoi Fitzurse, »niin hän riistää maat ja mannut niiltä, jotka eivät hänen kanssaan lähteneet Pyhälle maalle, rikastuttaaksensa omia köyhiä, nälkäisiä ristiretkeläisiään. Hän on vaativa ankaralle tilinteolle kaikki ne, jotka hänen poissaollessansa ovat tehneet mitättömimmänkin teon, jonka voipi selittää rikokseksi maan lakia tai kruunun oikeuksia vastaan. Hän on temppeli- ja johanniittaritaristoille kostava sen johdosta, että he Pyhällä maalla pitivät aina Ranskan kuninkaan Filipin puolta. Ja lopuksi on hän rankaiseva kapinoitsijana jokaista Juhana-veljensä seuralaista. Pelkäättekö te hänen voimaansa?» jatkoi vielä prinssin kavala asianajaja. »No, tunnustan minäkin, että hän on väkevä ja hurskas ritari; mutta olleet ja menneet ovat kuitenkin Arthur-kuninkaan ajat, jolloin yksi sankari saattoi tapella koko armeijaa vastaan. Jos Rikhard palaa kotiin, — niin hän tulee yksin, seuralaisitta, ystävittä. Hänen uljaiden soturiensa luut valkenevat Palestiinan hietikoilla. Harvat hänen miehistään ovat palanneet tänne kuljeksijoina, niinkuin tuo Wilfred Ivanhoe, tyhjin kukkaroin ja hävinneinä miehinä. — Ja mitä te lörpöttelette Rikhardin perintöoikeudesta?» — näin hän väitti niille, jotka vastustellessaan vetosivat siihen syyhyn. — »Onko Rikhardin esikoisoikeus varmempi ja selvemmin todistettu kuin Normandian herttuan Robertin, Valloittajan vanhimman pojan oikeus? Mutta sittenkin kansa, esikoisoikeudesta huolimatta salli nuorempien veljien, Wilhelm Punatukan sekä Henrikin, kummankin vuorostaan nousta valtaistuimelle, jolta vanhin veli suljettiin pois. Ja olihan Robertillakin kaikki ne hyvät avut, joista Rikhardia ylistetään: hän oli uljas ritari, taitava sotapäällikkö, antelias ystävilleen sekä kirkolle, ja vielä päällepäätteeksi hän oli käynyt ristiretkellä ja ollut osallisena Pyhän haudan vapauttamisessa. Mutta sittenkin hän kuoli sokeana, viheliäisenä vankina Cardiffin linnassa siitä syystä, että oli vastustanut kansan tahtoa, joka ei huolinut häntä hallitsijaksensa. — Meillä on valta ja oikeus», sanoi Fitzurse vielä, »valita se kuninkaallisen suvun jäsen, joka meidän mielestämme parhaiten sopii kruunun kantajaksi — se on», oikaisi hän puhetta, »se, jonka vaali lupaa parhaat edut aatelistolle. Persoonallisten avujen puolesta», lopetti hän viimein, »Juhana-prinssi kenties ei vetäne vertaa Rikhard-veljellensä. Mutta kun muistamme, että jälkimmäinen palaa koston miekka kädessä, mutta edellinen tarjoo palkintoja, etuuksia, rikkautta sekä korkeita virkoja, niin ei liene epäiltävää, kumman kuninkaan auttamista aateliston oma etu vaatii.»

Nämä ynnä monet samanlaiset syyt, joita Fitzurse aina vaihteli ja sovitteli sitä myöten, ketä puhutteli, tekivätkin tarkoitetun vaikutuksensa Juhana-prinssin häilyviin puoluelaisiin. Useimmat heistä lupasivat kokoontua Yorkiin, missä yhteisesti oli neuvoteltava, kuinka kruunu laskettaisiin prinssin päähän.

Yötä oli jo aika kappale kulunut, kun Fitzurse, väsyneenä ja uupuneena monenlaisista puuhistaan, mutta kuitenkin iloiten niiden onnistumisesta, palasi Ashbyn linnaan. Siellä hän kohtasi de Bracyn, joka pitovaatteittensa sijaan oli nyt pukeutunut lyhyeen viheriäiseen sarkatakkiin, samanlaisiin housuihin ynnä nahkaiseen lakkiin. Vyöllä hänellä oli lyhyt miekka sekä kimppu nuolia; olalta riippui torvi, ja kädessään hän kantoi pitkää jousta. Jos de Bracy olisi tämmöisenä tullut vastaan jossakin etuhuoneessa, ei Fitzurse olisi tarkannut häntä, vaan luullut häntä henkivartijaksi. Mutta kun he salissa kohtasivat toisensa, niin Fitzurse kiinnitti terävämmin häneen huomionsa ja näki, että englantilaisen jousimiehen puvussa piili normannilainen ritari.

»Mitä naamiaispitoa tämä on, de Bracy?» hän tiuskasi vähän närkästyneenä; »onko nyt aikaa joululeikkeihin ja joutaviin narripeleihin, kun meidän isäntämme, Juhana-prinssin kohtalo pian tulee ratkaistavaksi? Miksi et ole, niinkuin minä, käynyt kehoittelemassa noita miehuuttomia pelkureita, jotka arkailevat kuulla Rikhard-kuninkaan pelkkää nimeäkin, niinkuin saraseenien lapset?»

»Minä olen ajanut asioitani», vastasi de Bracy huolettomasti, »aivankuin sinäkin, Fitzurse, olet ajanut omiasi.»

»Minäkö ajanut omia asioitani!» matki Fitzurse, »kun olen puuhaillut prinssin, meidän yhteisen herramme hyväksi.»

»Ikäänkuin sitä tehdessäsi, Woldemar», sanoi de Bracy, »pitäisit silmällä muuta kuin omaa etuasi? Äläs, Fitzurse, tunnemmehan me toinen toisemme! — Valtaa sinä haet, ja minä huvitusta, kumpikin ikänsä halujen mukaan. Juhana-prinssistä sinulla on aivan sama ajatus kuin minullakin: — että hän on kovin löyhämielinen lujaksi hallitsijaksi, kovin väkivaltainen hauskaksi hallitsijaksi, kovin röyhkeä ja ylpeä ollaksensa kansalle mieluinen hallitsija, ja viimein kovin häilyväinen sekä pelkurimainen pysyäksensä kauan minkälaisena hallitsijana tahansa. Mutta hän on semmoinen hallitsija, jonka suojassa Fitzurse ja de Bracy voivat kohota ja hyötyä. Siitä syystä sinä autat häntä viisailla neuvoillasi ja minä vapaajoukkoni peitsillä.»

»Kelpo apumies sinä todellakin olet», sanoi Fitzurse närkästyneenä, »joka narrittelet juuri pahimman vaaran aikana. — Mitä helvettiä tarkoittaa tuo joutava valepuku näin tärkeällä hetkellä?»

»Aionpa hankkia itselleni puolison», vastasi de Bracy huolettomasti, »Benjaminin heimokunnan tavan mukaan.»

»Benjaminin heimokunnan tavan mukaan», toisti Fitzurse kummissaan. »Tuosta en ymmärrä hölynpölyä.»

»Etkö ollut eilen illalla läsnä», sanoi de Bracy, »kun Aymer-abotti jutteli meille tarinan jatkoksi ministrelin lauluun? Hän kertoi, miten kauan sitten Palestiinan maalla nousi verivihollisuus benjamilaisten ja Israelin kansan muiden heimokuntain välillä, ja kuinka melkein kaikki Benjaminin ritarit kaatuivat tappelussa; ja miten muut israelilaiset vannoivat Pyhän Neitsyen kautta, etteivät sallisi jäljellejääneiden benjamilaisten enää naida heidän suvustaan; ja kuinka he sitten katuivat tätä valaansa ja kysyivät neuvoa pyhältä isältämme paavilta, millä keinoin voisivat päästä siitä vapaiksi; ja kuinka Benjaminin heimokunnan nuorukaiset, pyhän isämme paavin neuvosta, ryöstivät kaikki kauniit neidot, jotka olivat kokoontuneet komeihin turnajaisiin. Sillä keinoin he saivat itselleen vaimot, morsianten ja vanhempien lupaa kysymättä.»

»Muistan minäkin kuulleeni semmoisen jutun», sanoi Fitzurse, »vaikka sinä tai abottikin olette sekoittaneet siihen aika tavalla omianne sekä ajan että tapauksen menoon nähden.»

»Ja minä sanon sinulle», jatkoi de Bracy, »että aion hankkia itselleni vaimon Benjaminin heimokunnan tavan mukaan. Toisin sanoen, tässä puvussa aion karata tuon saksilaisen sonnikarjan päälle, joka yöllä läksi täältä matkaan, ja ryöstän heiltä ihanan Rowenan.»

»Oletko hullu, de Bracy?» sanoi Fitzurse. »Muista, että nuo miehet, vaikka he tosin ovat vain saksilaisia, ovat rikkaita ja mahtavia, ja että heitä kansalaistensa kesken pidetään erinomaisessa arvossa juuri siitä syystä, että niin harvat saksilaiset ovat voineet säilyttää valtaa ja rikkautta.»

»Eikä niitä saisi olla yhdelläkään saksilaisella enää hituistakaan jäljellä», arveli de Bracy; »valloituksen työ on kertakin loppuun täytettävä.»

»Kuitenkaan ei siihen ole nyt sopiva aika», sanoi Fitzurse. »Meitä lähestyvässä metelissä emme voi tulla toimeen ilman kansan apua, ja Juhana-prinssi ei voisi olla rankaisematta sitä, joka kansan suosimille miehille tekee julkeaa väkivaltaa.»

»Rangaiskoon, jos uskaltaa», sanoi de Bracy; »pianpa hän huomaisi pikkuisen erotuksen niiden välillä, joiden apuun hän voisi turvautua: uljaan peitsimiesparvenko, niinkuin ovat minun poikani, vai pakoonpötkivän saksilaisen maamoukkalauman. Mutta minä aionkin muuten laittaa niin, että asia ei heti tule ilmi. Enkö tässä puvussa ole aivan rohkeimman metsäsissin näköinen, joka ikänä on kaiuttanut saloa torvellansa? Väkivaltainen tekoni on lankeava Yorkshiren metsärosvojen syyksi. Minulla on varmat vakoilijani, jotka seuraavat saksilaisten kaikkia liikkeitä — tänä yönä he lepäävät St. Wittolin eli Witholdin luostarissa, tai mikä lieneekään tuon saksilaisen pyhimys-lurjuksen nimi, jolla on luostari Burton-on-Trentissä. Huomenna he kulkevat meidän väijymäpaikkamme sivuitse, ja silloin me iskemme heihin kyntemme niinkuin haukat. Kohta sen jälkeen aion ilmestyä omassa, tavallisessa muodossani, tekeydyn avuliaaksi ritariksi, vapautan onnettoman ja surullisen kaunokaiseni julmien rosvojen käsistä, vien hänet Front-de-Boeufin linnaan tahi vaikkapa Normandiaankin, jos se nähtäisiin tarpeelliseksi, enkä tuo häntä sukulaistensa silmien eteen, ennenkuin hänestä on tullut Mauri de Bracyn laillinen vaimo ja puoliso.»

»Onpa tuo ihmeen viisas tuuma», sanoi Fitzurse, »ja jollen vallan pety, ei se ole yksistään sinun aivoissasi syntynyt. — Kuules, puhu suusi puhtaaksi, de Bracy, — kuka sen sinulle keksi? Ja kenenkä saat apumieheksesi sitä toimeenpanemaan? Sillä tietääkseni oma joukkosi majailee nyt Yorkissa asti.»

»No, jos olet halukas tuota tietämään», vastasi de Bracy, »niin temppeliherra Brian de Bois-Guilbert se tämän juonen keksi, sen jälkeen kuin jotakin sellaista oli minulle itsellenikin juolahtanut päähän kuultuani jutun Benjaminin miehistä. Hän tulee myös apumiehekseni sitä toimeenpanemaan. Hän ja hänen miehensä saavat olla rosvoja, joiden kynsistä, niin pian kuin olen muuttanut vaatteeni, minun voimallinen käteni on pelastava neidon.»

»Niin totta kuin toivon autuaaksi tulevani!» sanoi Fitzurse, »onpa tämä juoni teidän yhteenliittyneen älynne arvoinen. Ja erittäinkin ihmettelen, de Bracy, sinun viisauttasi, kun aiot antaa neidon joutua kelpo liittolaisesi käsiin. Kyllä maar ihana saalis tulee ryöstetyksi saksilaisen heimonsa hallusta, sitä en yhtään epäile. Mutta kuinka sitten saanet hänet pelastetuksi Bois-Guilbertin kynsistä, se minua enemmän arveluttaa. — Tuo mies on niitä haukkoja, jotka osaavat yhtä hyvin pitää kuin pyytääkin saalista.»

»Kuuluuhan Bois-Guilbert hengelliseen ritaristoon», selitti de Bracy, »eikä voi siis naimalla kultalintuani tehdä minulle häiriötä. — Ja mitä siihen tulee, että hän yrittäisi jotakin kunniatonta de Bracyn morsianta kohtaan — tuhat tulimmaista! — vaikka hänellä olisikin koko temppeliritariston kapitelikunnan valta, — niin hän ei uskalla häväistä minua sillä tavalla!»

»No, koska minun sanani», sanoi Fitzurse, »ei näy voivan karkoittaa tätä hullutusta mielestäsi — tiedänhän minä vanhastaan, kuinka itsepäinen olet — niin pyydän, että edes kulutat siihen niin vähän aikaa kuin mahdollista. — Älköön narripelisi olko yhtä pitkäaikainen kuin se on ajattomalla hetkellä pantu toimeen.»

»Minä vakuutan sinulle», vastasi de Bracy, »että siihen menee vain muutamia tunteja. Sinä saat nähdä minut Yorkissa reippaitten, uskaliaitten poikieni etunenässä, yhtä valmiina toimeenpanemaan jotakin rohkeata hanketta kuin sinun viisas pääsi on valmis sitä keksimään. —Mutta kuulenpa kumppanieni kokoontuvan; ratsut jo hirnuvat ja polkevat kavioillaan ulkopihassa. — Hyvästi, — minä lähden, niinkuin kelpo ritarin sopii, kaunokaista miellyttelemään.»

»Niinkuin muka kelpo ritarin sopii!» matki Fitzurse, hänen jälkeensä katsoen. »Sanoisit pikemmin: niinkuin narri, joka heittää tärkeimmän, tarpeellisimman työn kesken, ajaaksensa takaa ohilentelevää ohdakkeen höytyvää. — Tämmöisillä apulaisillako minun pitää toimittaa suuri työni — ja kenenkä hyväksi? — Ruhtinaan hyväksi, joka on yhtä mieletön kuin irstas ja josta kenties tulee yhtä kiittämätön hallitsija kuin hän jo on ollut kapinallinen poika ja luonnoton veli. — Mutta onpa hän — hänkin vain noita apulaisiani, joilla työni teetän. Ja niin ylpeä kuin hän onkin, kyllä hän sen salaisuuden piankin saisi havaita, jos hän yrittäisi erottaa minun etuani omasta edustansa.»

Kesken näitä valtiomiehen mietteitä kuului nyt prinssin ääni, joka huusi sisäkamarista: »Jalo Woldemar Fitzurse!» — Niin riensi vastainen kansleri (siihen korkeaan virkaanhan kavala normannilainen pyrki), lakki kädessä kuulemaan vastaisen kuninkaansa käskyjä.